Salametsästys: 10 innovatiivista keinoa, joilla taistellaan laitonta metsästystä vastaan

Salametsästystä on äärimmäisen vaikea saada kuriin, mutta tällä listalla tutustutaan kymmeneen keinoon, jotka huipputeknologiaa apuna käyttäen ovat taistelun eturintamassa.

Ja taistelusta siinä nimenomaan on kyse. Salametsästäjiä jäljittäviltä puistonvartijoilta ja tutkijoilta vaaditaan jo lähes poikkeuksetta jonkinlaista sotilaskoulutusta, sillä kovaa vastaan on taisteltava kovalla. Kuumimmilla salametsästysalueilla käydään kirjaimellisesti sotaa päivittäin.

Uhanalaisia eläimiä metsästetään erinäisistä syistä: norsunluusta kaiverretaan koriste-esineitä, sarvikuonon sarvesta tehty jauhe parantaa kaiken krapulasta syöpään, hainevä parantaa koko kehon, simpanssin pääkallo on statussymboli, gepardeja viedään eksoottisiksi lemmikeiksi ja tiikerin jokaikinen ruumiinosa on hoitokeino johonkin vaivaan. Luettelohan on täyttä roskaa ainakin terapeuttisten ominaisuuksien osalta.

Musta pörssi kuitenkin kukoistaa ja varsinkin sarvikuonojen salametsästys on viimeisen kymmenen vuoden aikana räjähtänyt käsiin, kun sarvijauheen kysyntä Kiinassa ja Vietnamissa on noussut pilviin. Vuonna 2007 Etelä-Afrikassa salametsästäjät tappoivat 13 sarvikuonoa, mutta vuonna 2014 luku oli järkyttävä 1215. Siitä lähtien uhrimäärä on pysynyt hieman reilussa tuhannessa per vuosi. Ja tämä tilasto on vain yhdestä maasta.

Norsuja tapetaan koko Afrikan mantereella noin 35 000 yksilöä vuosittain. Vaikka niitä on arvioiden mukaan jäljellä 415 000 yksilöä, ei tarvita montakaan vuotta, että Afrikan savanneilla ei vaella enää yhtäkään norsua.

Jos ilmastonmuutos ajaa lajeja sukupuuttoon, niin salametsästys tekee kaikkensa saadakseen oman osuutensa. Joten kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot on otettava käyttöön. Listafriikki esittelee niistä kymmenen.

Mikrosirulla varustettu pinkki sarvi ei kelpaa salametsästäjille

Rhino Rescue Project, sarvikuonojen suojelemiseen keskittyvä järjestö, työskentelee aktiivisesti salametsästystä vastaan tekemällä eläinten sarvista laittoman metsästyksen näkökulmasta ei-toivottuja.

Järjestön työntekijät värjäävät sarvikuonojen sarvia pysyvästi kirkkaan pinkillä väriaineella ja samalla sarviin istutetaan GPS-paikantimella varustettu mikrosiru. Pinkki sarvi ei kelpaa salametsästäjille ja kaiken lisäksi heidän pitäisi kaivaa piilotettu mikrosiru sarven sisältä, jolloin arvokas materiaali tuhoutuu.

Mikrosirun avulla ympäristönsuojelujärjestön työntekijät voivat seurata sarvikuonojen liikkeitä, joiden perusteella voi helposti päätellä, jos kaikki ei ole kuten pitää eli sarvikuono esimerkiksi liikkuisi pitkän matkan samaa vauhtia kuin maastoauto tai helikopteri. Valitettavasti pinkki väriaine ei erotu pimeänäkölaitteilla, joten värjäys ei estä yön pimeydessä hiippailevia salametsästäjiä, mutta valoisan aikaan sen on todettu olevan toimiva ratkaisu.

Onko se sitten ideaali tilanne, että sarvikuonot vaeltavat savannilla värjättyine sarvineen? Ei tietenkään. Mutta siitä voimme varmasti olla yhtä mieltä, että pinkki on moninkertaisesti parempi vaihtoehto kuin sukupuutto.

Lue myös: Kun veriviholliset lyövät hynttyyt yhteen – 10 merkillistä eläinten symbioosia

Panta, joka estää hirttosilmukan kiristymisen


Salametsästys ei ole pelkkää ampumista, vaan tiettyjä eläimiä metsästetään passiivisesti ansalangoilla. Salametsästäjät asettavat ansoja napatakseen esimerkiksi leijonia, savannikoiria ja gepardeja. Tämä tietää eläimille usein hidasta ja kivuliasta kuolemaa, kun lanka kiristyy niiden kaulan ympärillä ennen kuin salametsästäjät saapuvat tarkastamaan pyydyksiään.

The Wildlife Act -organisaatiolla on mielenkiintoinen ratkaisu juuri näihin ansalankoihin liittyen. He ovat kehittäneet paikantimella varustetun paksun nahkapannan, joka on päällystetty pienillä metallisilla nupeilla. Ansalanka jää kiinni metallisosiin, jolloin silmukka ei pääse kuristamaan tai viiltämään eläimen kaulaa, vaikka se siihen jäisikin kiinni. Panta antaa hälytyksen, jos eläin on paikallaan epänormaalin kauan tai vaikuttaa olevan erillään laumastaan. Työryhmä pystyy siten paikantamaan ansaan jääneen eläimen ja vapauttamaan sen loukusta.

Salametsästys kuriin valemunilla

Lokakuussa 2020 julkaistiin Current Biology -lehdessä tutkimus, jonka aiheena oli merikilpikonnan munien laiton kerääminen ja myynti. Tutkimusryhmä piilotti neljällä costaricalaisella rannalla pingispallon kokoisen valemunan sataan kilpikonnan pesään oikeiden munien joukkoon.

Tutkijat toivoivat, että mahdolliset salametsästäjät tai -kerääjät eivät huomaisi oikeiden munien joukossa yhtä hieman erilaista kappaletta. Ja menetelmä oli varsin tehokas: kun joku kaivoi munat rantahiekasta esiin, tuli siitä GPS-paikantimen välityksellä ilmoitus brittiläisessä Kentin yliopistossa väitöskirjaa tehneen Helen Pheaseyn puhelimeen. Signaalin avulla oli helppo seurata koko laiton ketju kerääjältä salakuljettajalle, syrjäisiltä kujilta kauppoihin ja lopulta kuluttajan ruokapöytään. Niin, Keski-Amerikassa merikilpikonnan munat ovat suurta herkkua (mieluiten raakana) ja yhdestä munasta voidaan maksaa dollarin verran, joten ranta, jolla on kymmenittäin pesiä ja jokaisessa niissä jopa sata munaa, on arvatenkin houkutteleva. Laittomuudesta viis.

Alunperin idea valemuniin tuli Breaking Bad ja The Wire -televisiosarjoista, joissa jäljitys- ja äänityslaitteita piilotettiin yllättäviin paikkoihin. Pheasey teki yhteistyötä yhdysvaltalaisen Paso Pacifico -ympäristöjärjestön kanssa ja yhdessä he ratkaisivat ongelman, joka on vaivannut sekä tutkijoita että viranomaisia pitkään: miten seurata munien matkaa rikolliselta toiselle. Paso Pacificon biologi Kim Williams-Guillen valmisti munien kuoret 3D-tulostimella, sisään laitettiin GPS-paikannin ja Pheasey kollegoineen hiipi yön pimeydessä piilottamaan munat.

Pheaseyn mukaan ketään ei ole tutkimuksen perusteella pidätetty, ainakaan vielä. Tutkijoiden tarkoituksena oli kerätä tietoa laittoman kaupankäynnin ketjusta; mahdollisista seuraamuksista vastaa aivan joku muu.

Silmät taivaalla

Oli droneista sitten mitä mieltä tahansa, niin salametsästystä vastaan taistelussa ne ovat etulinjassa. Kameroilla varustetut lennokit korvaavat tutkijoita, luonnonsuojelijoita ja puistonvartijoita valvontatehtävissä, jolloin näiden aika vapautuu muihin hommiin. Droneja käytetään uhanalaisten lajien suojelussa ympäri maapalloa; maalla, merellä ja ilmassa.

Yksi suurimmista ongelmista lennokkien käyttämisessä on raha, sillä teknologia ei ole halpaa. Ne eivät voi lentää rajoittamattomasti ilman pattereiden vaihtamista tai akun latausta, joten esimerkiksi valaiden seuraaminen, johon droneja on menestyksekkäästi käytetty, on varsin ongelmallista valtamerien koon vuoksi. Tällä hetkellä ei ole myöskään mahdollista lennättää droneja ympäri vuorokauden, mikä olisi toimiva pelote salametsästäjille, mutta resurssipula on valtava.

Rahaa siis tarvitaan ja toiminta on riippuvaista sekä tavallisten ihmisten että jättimäisten yritysten lahjoituksista. Esimerkiksi Google lahjoitti yksistään vuonna 2012 lähes 30 miljoonaa dollaria suojelutyössä käytettävän teknologian – muun muassa juuri lennokkien – kehittämiseen.

Koska salametsästys tapahtuu suurilta osin yöllä, on muun muassa Etelä-Afrikassa, Zimbabwessa ja Malawissa otettu käyttöön infrapunakameroilla varustettuja droneja, jotka huomaavat laittomissa puuhissa olevat metsästäjät, vaikka nämä yrittäisivät piiloutua kasvillisuuden joukkoon.

Lue myös: Top 10 – omituisia faktoja eläimistä ja niiden käytöksestä

Hälytyksiä lähettävät aidat

Vaikka valtavia kansallispuistoja onkin mahdoton rajata, voidaan monia pienempiä alueita ja niillä eläviä eläimiä suojata aidoilla. Tietenkään aita yksinään ei pidättele salametsästäjiä, mutta Kenian ja Etelä-Afrikan johdolla vuodesta 2013 saakka monessa Afrikan maassa on ollut käytössä hälytysjärjestelmällä ja kameroilla varustettuja aitoja.

Tällainen aita siis lähettää hälytyksen puistonvartijoille, jos siihen kajotaan. Kyseessä voi toki olla myös joku monista villieläimistä tai sitten salametsästäjä. Hälytyksen myötä vartijat osaavat suunnata juuri oikealle seudulle ja pääsevät nappaamaan paholaiset itse teossa. Tai mieluummin jo ennen sitä.

Yksi erittäin mielenkiintoinen hälytysjärjestelmä liittyy sekin tavallaan aitaamiseen. Siinä kuitenkin ”aita” on jono maahan upotettuja magneetteja, jotka viestittävät vartijoille, jos niiden läheltä kulkee metallia. Ja sitä metalliahan harvemmin on millään muulla eläimellä kuin sillä, joka kantaa asetta.

Älykkäät piilokamerat

Wildland Security -järjestön luoma TrailGuards-teknologia vartioi eläinten säännöllisesti käyttämien polkujen varrelle. Valitettavasti myös salametsästäjät tietävät ja tuntevat nämä reitit. TrailGuardsin pienet kamerat piilotetaan esimerkiksi puiden runkoihin tai puskiin ja ne toimivat liiketunnistimella.

Mutta verrattuna biologien käyttämiin liiketunnistinkameroihin, on TrailGuardsin teknologia edistyneempää, sillä järjestelmä on ohjelmoitu tunnistamaan potentiaalisia uhkia. Jos kamera havaitsee jotain muuta kuin ohi kulkevan villieläimen, lähettää se kuvan suoraan järjestön nopean toiminnan joukoille, jotka lähtevät välittömästi liikkeelle, jos kuvassa paljastuu olevan salametsästäjä.

TrailGuards-tekoäly ei ole ilmaista ja kameroita tarvitaan suuri määrä. Monilla luonnonsuojelualueilla on myös heikko tai kokonaan olematon internetyhteys, jolloin kuvan lähettäminen ja vastaanottaminen on ongelmallista. Mutta jos verrataan esimerkiksi edellä mainittuihin metallinpaljastimiin, on kameroissa se etu, että salametsästäjät voidaan tunnistaa ja asettaa kiistatta syytteeseen myös siinä valitettavassa tapauksessa, jos puolustusjoukot saapuvat paikalle liian myöhään. TrailGuardsissa on myös se hyvä puoli, että kameran lähettämä kuva antaa vartijoille tietoa siitä, minkälaisella asearsenaalilla salametsästäjät ovat liikenteessä, jotta osaavat itse varautua riittävällä tavalla kuhunkin tilanteeseen.

TrailGuards on käytössä muun muassa Altain tasavallassa, Venäjällä, missä on pitkään taisteltu lumileopardien salametsästystä vastaan. Kongossa kameroilla pyritään estämään isojen ihmisapinoiden ja metsänorsun salametsästys. Lähinnä Gabonin ja Kongon tasavallan metsissä elävän äärimmäisen uhanalaiseksi luokitellun metsänorsun kanta on alle 24 prosenttia siitä, mitä se oli vielä 30 vuotta sitten. Gabonin ympäristöasioista vastaavan ministerin Lee Whiten mukaan jopa 90 prosenttia maan norsunluusta menee Nigeriaan, jossa sillä rahoitetaan terroristijärjestö Boko Haramin toimintaa. Enää ei siis taistella ”pelkästään” luonnon ja eläinten puolesta.

Synteettiset materiaalit

Materiaalitutkimuksen professori Fritz Vollrath Oxfordin yliopistosta, on valinnut taisteluvälineeksi 3D-tulostimen. Pitkän uran tehnyt Vollrath on vuosikymmenien ajan tutkinut hämähäkinseitin silkin ja muiden biologisten materiaalien ominaisuuksia, mutta on nyt suunnannut kaiken tietotaitonsa norsunluuhun.

Yhdessä kiinalaisten tutkijoiden kanssa Vollrath on pyrkinyt kehittämään synteettisen version edelleen niin kovin himoitusta norsunluusta. ”Norsunluu on upeaa ainetta, mutta tarvitseeko sen tulla kuolleesta norsusta?”, järkeilee Vollrath ja kertoo, miksi hän lähti taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. ”Aloitimme tämän projektin hiljentääksemme äänekkäät kiinalaiset kaivertajat, jotka puolustautuvat sillä, että norsunluun käyttökielto estää elinkeinon harjoittamisen ja tuhoaa 6000 vuotta vanhan perinteen. Heitimme vasta-argumenttina, että mitäpä jos voimme tarjota heille synteettisen vaihtoehdon, jolla on täysin samat ominaisuudet”. Kollageenista ja mineraaleista valmistettua raaka-ainetta on saatavilla myös paljon isompina palasina.

Start-up-yritys Pembient taas on keskittynyt sarvikuonon sarveen, mutta samanlaisella idealla kuin Vollrath ja kumppanit. Pembient on kyennyt luomaan 3D-tulostamalla muutaman prototyypin (kuvassa) ja koe-erän on tarkoitus tulla myyntiin vuonna 2022. Yrityksen perustaja Matthew Markus kertoo, että laboratoriossa on valmistettu kilon painoisia lieriöitä, jota tullaan myymään 2,61 dollarin grammahinnalla. Mustassa pörssissä sarvikuonon sarvesta maksetaan vähintään 65 dollaria grammalta, mikä siis alimmillaankin on vähemmän kuin gramma kultaa tai kokaiinia.

Nähtäväksi jää, miten nämä synteettiset materiaalit otetaan vastaan, mutta ainakin nämä ovat innovatiivisia tapoja käyttää modernia teknologiaa taistelussa salametsästystä vastaan.

Tiikerin tunnistaa raidoistaan

Kun viranomaiset takavarikoivat laittomia norsun syöksyhampaita tai tiikerin nahkoja, on äärimmäisen tärkeää selvittää, mistä ne ovat peräisin. Vaikka sillä hetkellä nähtävissä oleva on peruuttamatonta, on kaikki toimijat tärkeä saada vastuuseen teoistaan ja mieluiten pitkäksi aikaa kaltereiden taakse.

Monesti on kuitenkin hyvin vaikea päätellä, mistä laittomat ruumiinosat ovat alunperin tulleet. Onneksi nykyään viranomaisilla ja tutkijoilla on käytössään teknologiaa, joka monelta osin tekee mahdottomankin työn mahdolliseksi. Tekoäly auttaa esimerkiksi tunnistamaan tiikereiden raitoja, joiden kuviointi on kuin sormenjäljet eli jokaisella yksilöllä omanlaisensa.

Intian villieläininstituutissa on luotu valtava tietokanta, johon on kerätty tiikereiden suojelualueilta sadoittain automaattilaukaisimella varustettujen piilokameroiden napsimia kuvia. Kun viranomaiset saavat haltuunsa tiikerin nahkoja, voidaan niitä verrata tietokantaan, jolloin saadaan selville, ovatko ne peräisin suojelualueilta. Tällöin kyseessä on rikos. Ohjelma tekee vertailun automaattisesti, joten kenenkään ei tarvitse istua ruudun edessä tuijottamassa silmät solmussa raitoja. Vuodesta 2016 lähtien CITES eli Uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskeva yleissopimus on vaatinut kaikkia jäsenmaitaan lisäämään kuvia tietokantaa, jotta siitä tulisi entistä tehokkaampi.

Laillisiakin nahat voivat olla, sillä Itä- ja Etelä-Aasiassa on paljon tiikerifarmeja, joissa eläimiä kasvatetaan niistä saatujen ruumiinosien vuoksi. Luonnonvaraisia tiikereitä, kaikki alalajit mukaan lukien, on arvioiden mukaan jäljellä 3500 yksilöä. Aasian tiikerifarmeilla niitä elää arviolta 8000.

DNA-jäljitys

Kaikkia eläimistä peräisin olevia kappaleita ja niiden alkuperää ei voi tunnistaa ulkonäön perusteella, joten silloin avuksi otetaan DNA. Vuodesta 2013 lähtien CITES-yleissopimus on vaatinut, että kaikki yli 500 kilon painoiset norsunluutakavarikot on lähetettävä DNA-analyysiin. Sen tiedetään tuottavan tulosta, sillä Washingtonin yliopiston biologien ja Interpolin tutkijoiden yhteistyössä vuonna 2015 tekemä tutkimus osoitti, että iso osa edellisen viiden vuoden aikana takavarikoidusta norsunluusta oli peräisin muutamalta alueelta Tansaniassa.

Kansainvälisellä yhteisöllä oli käsissään todisteet, joihin vedoten Tansaniaa voitiin alkaa painostaa salametsästyksen kitkemiseen. Salametsästys oli toki nähtävissä, sillä vuonna 2014 Tansanian norsupopulaatio oli pienentynyt alle puoleen siitä, mitä se viisi vuotta aiemmin oli ollut. Mutta nyt siitä oli mustaa valkoisella.

DNA-jäljitys ei toimi kaikilla lajeilla, varsinkaan sellaisilla, jotka liikkuvat paljon. Hait ovat paljon liikkuva ja paljon salametsästetty eläinryhmä, mutta muutamalla hailajilla on saatu lupaavia tuloksia. Kun viranomaiset saavat haltuunsa laittomia haineviä, voidaan DNA:n avulla saada selville tarkat populaatiot, joihin kyseiset yksilöt ovat kuuluneet. Tämän datan avulla tiettyjä alueita voidaan tarkkailla paremmin, jos siellä tiedetään harjoitettavan laitonta haikalastusta.

Salametsästäjä ei ole vaarassa jäädä kiinni vain metsästyksen hetkellä, vaan hänet voidaan tuomita pitkän aikaa sen jälkeen, kun kauppatavara on jo lähtenyt eteenpäin. Pretorian yliopiston vuodesta 2010 saakka ylläpitämä Rhino DNA Indexing System (RhODIS) sisältää tuhansien sarvikuonojen DNA-näytteet, joiden avulla jonkun vietnamilaisen krapularohto – sarvikuonon sarvesta tehty jauhe – voidaan jäljittää tiettyyn yksilöön ja sitä kautta mahdollisesti eläimen tappaneeseen salametsästäjään ja laitonta kauppaa käyvään salakuljettajaan.

RhODIS-projektin DNA-näytteiden avulla on pystytty yhdistämään muita todisteita kymmeniin salametsästystapauksiin ja lukuisia rikollisia on saatu syytteeseen ja tuomittua.

Satelliitit salametsästäjien jäljillä

Satelliitit ovat loppumaton tietopankki tutkijoille, jotka seuraavat eläinten käyttäytymistä ja liikkeitä omissa toimistoissaan tietokoneen ruudulta. Vaikeapääsyisistä maastoista, joissa muun muassa jääkarhut, valaat ja pingviinit asustavat, saadaan satelliittien avulla uskomattoman tarkkoja kuvia. Näin villieläimiä voidaan laskea ja tarkkailla häiritsemättä niitä millään lailla.

Save the Elephants -hyväntekeväisyys- ja tutkimusjärjestö käyttää GPS-pantoja ja Google Earth -palvelua seuratakseen norsulaumojen liikkeitä (kuvassa) sekä sitä, miten nopeasti ne liikkuvat. Tutkimus ei ole ainoa käyttötarkoitus, vaan tietoja käytetään myös taistelussa salametsästystä vastaan.

Lähes reaaliaikaisesta datasta nähdään, vaikuttaako jokin yksilö tai koko lauma juoksevan pakoon takaa-ajajia, vai onko se kenties pysähtynyt pitkäksi aikaa paikalleen ja joutunut salametsästyksen uhriksi. Ryhmä saa hälytyksen puhelimen sovellukseen, kun norsujen liikkeet ovat epätavallisia.

Google Earthin kautta korkealaatuiset kuvat tulevat myös meidän kaikkien nähtäviksi. Kenen tahansa on mahdollista nähdä virtahepoja kenialaisen joen penkalla, afrikanmerikarhuja Namibian rannikolla tai keisaripingviinien yhdyskunta Etelämantereella. Kun tällainen aarrearkku on kaikkien ulottuvilla, saa se toivottavasti ihmiset kiinnostumaan yhä enemmän lajien suojelemisesta ja selvittämään erilaisia tapoja vaikuttaa. Sen myötä on mahdollista saada resursseja niille tahoille, jotka tekevät likaisen työn eli uhmaavat joka päivä oman henkensä taistellakseen salametsästystä vastaan.

Lue myös:

🤷‍♀️ Kerro kommenttikentissä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme, yllättikö joku keino, jolla salametsästystä vastaa taistellaan.

Lisää kommentti