Tiede
Kun veden alla vaanii tappava vaara: 10 hirvittävää haihyökkäystä
Haiden hyökkäykset ovat äärimmäisen harvinaisia, mutta nyt Listafriikki esittelee kymmenen haihyökkäystä, jotka ovat pahimpia esimerkkejä merten huippupetojen vaarallisuudesta.
Vaikka haita pidetään ihmissyöjinä ja viattomia surffareita ja uimareita vaanivina verenhimoisina petoina, eivät ne tarkoituksenmukaisesti saalista ihmistä. Vähärasvainen ihmisliha ei ole niille erityisen mieleistä. Usein haihyökkäys johtuukin väärinymmärryksestä: hai luulee ihmistä hylkeeksi tai merikilpikonnaksi. Hyvin yleinen syy hyökkäykseen on puolustautuminen sekä myös uteliaisuus – hai on kiinnostunut erikoisesta eliöstä. Näissä kummassakin tapauksessa hai voi puraista, millä se ei kuitenkaan tarkoita tappaa. Mutta yksikin hain purema voi olla ihmiselle kohtalokas.
Jos kysyy lähes keneltä tahansa hain hampaisiin joutuneelta ja hyökkäyksestä hengissä selvinneeltä, niin kukaan ei syytä haita tapahtuneesta. Ei, vaikka eläin olisi vienyt käden tai jalan mennessään. Usein hain hyökkäys kohdistuu meressä paljon aikaa viettäviin surffareihin, jotka tiedostavat riskit ja ymmärtävät olevansa haiden valtakunnassa vieraina. Se ei toki tee haihyökkäyksistä yhtään vähemmän kamalia tai pelottavia.
Itsekin vakavan haihyökkäyksen kohteeksi joutunut australialainen Rodney Fox on sanonut ihmisten järjettömän haipelon johtuvan siitä, että nuo merien huippupedot ovat oikeastaan ainoita eläimiä, joita ihminen ei ole pystynyt niin sanotusti voittamaan. Kaikki maalla elävät eläimet ovat enemmän tai vähemmän ihmisen vallan alla, mutta haita ei ole kyetty kahlitsemaan. Palataan Foxin tapaukseen listan lopussa.
USS Indianapolis – historian pahin haihyökkäys
”Hait ympäröivät meidät, sadat hait… Oli täysin hiljaista, kunnes joku huusi ja silloin kaikki tiesivät hain iskeneen jälleen.”, kuvailee historian pahimmasta haihyökkäyksestä hengissä selvinnyt Woody James.
Japanilainen torpedo upotti yhdysvaltalaisen sota-aluksen, USS Indianapolisin hieman sen jälkeen, kun vuorokausi oli vaihtunut heinäkuun 30. päivän puolelle vuonna 1945. Keskellä Tyyntämerta veden varaan jäi noin 900 iskusta selvinnyttä miehistön jäsentä, melkein kolmesataa menehtyi heti räjähdyksessä, mutta aluksen uppoaminen ei ollutkaan se suurin vaara. Kun pelastajat neljän päivän päästä saapuivat paikalle, oli heitä vastassa karmea näky: lähes 600 puoliksi syötyä ruumista kellui turmapaikalla ja vain 316 miestä nostettiin pieniltä pelastuslautoilta tai merestä hengissä.
Selvinneet olivat seuranneet lähietäisyydeltä, kun heidän ystävänsä syötiin elävältä tai kuolivat hypotermiaan, nestehukkaan tai oman käden kautta. Valkopilkkahait ja tiikerihait kävivät hakemassa sekä kuolleita että eläviä. Aina, jos joku menehtyi, työnnettiin ruumiis etäämmälle elävistä, jotta hait veisivät sen ensin. Myös loukkaantuneet eristettiin omilleen, sillä veri houkutteli paikalle haita yhä enenevissä määrin.
Varmaksi ei tietenkään voida sanoa, monenko kuolinsyy haihyökkäys lopulta oli, mutta selvinneiden kertomusten perusteella puhutaan vähintään useista kymmenistä, todennäköisesti muutamasta sadasta.
Robert Pamperin
Kuva:Terry Goss | CC BY 2.5 (kuvaa rajattu)
Kesäkuun 14. päivänä vuonna 1959 Robert Pamperin lähti sukeltamaan meriatanoita La Jollan lahdella San Diegossa. Mukana matkassa oli ystävä Gerard Lehrer, josta tuli viimeinen Pamperinin elävänä tai kuolleena nähnyt henkilö.
Lehrer kertoi 33-vuotiaan Pamperinin nousseen vedestä pystysuorassa epänormaalin korkealle ja huutaneen apua. Hän ui lähemmäs vain todistaakseen ystävänsä katoamista punaisiin aaltoihin. Lehrer sukelsi perään ja näki vielä Pamperinin kasvot, kädet ja rinnan, mutta kaikki muu osa kehosta oli suuren valkohain suussa. Sitten hai ui matkoihinsa Pamperin hampaissaan.
Pamperinia tai paremminkin hänen ruumistaan etsittiin kiivaasti, mutta La Jollan rantavesistä ei löytynyt merkkiäkään hain kitaan päätyneestä miehestä. Parin päivän päästä Yhddysvaltain rannikkovartiosto löysi yksinäisen räpylän rantaan huuhtoutuneena – siinä oli jälkiä hain hampaista sekä Pamperinin nimikirjaimet raapustettuna.
La Jollan haihyökkäys aiheutti aikanaan suuren kohun, sillä rantakylissä asuneet ihmiset eivät halunneet uskoa valkohain uiskentelevan vesissä. Erinäiset salaliittoteoriat vakuutuspetoksesta, avioliiton ulkopuolisesta suhteesta ja tarkoituksenmukaisesta katoamisesta päätyivät jopa sanomalehtiin, ja vielä 30 vuotta myöhemminkin joku jätti nimettömän vihjeen poliisille väittäen nähneensä Robert Pamperinin Meksikossa, täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
No, varmasti Pamperin itse sekä hänen kauhistuttavan kuolemansa todistanut Lehrer olisivat toivoneet kyseessä olleen mikä tahansa muu skenaario kuin tappava haihyökkäys.
Luciano Costanzo
Kuva: Terry Goss | CC BY 2.5 (kuvaa rajattu)
Listalla mennään seuraavaksi Italiaan, Toscanan rannikolle, jossa kuusimetrinen valkohai hyökkäsi helmikuun 2. päivänä vuonna 1989 Luciano Costanzon kimppuun kohtalokkain seurauksin.
Talvi oli ollut poikkeuksellisen lämmin, mutta kukaan ei silti olettanut haiden olevan siihen vuodenaikaan niin pohjoisessa. Costanzo, 46-vuotias laitesukeltaja, lähti keihäskalastamaan Elban saaren läheisyyteen poikansa ja ystävänsä kanssa, eikä hän ehtinyt olla kauankaan vedessä, kun vastaan ui jättimäinen hai. Costanzo nousi vauhdilla pintaan ja ehti huutaa ”HAI!” yrittäessään päästä veneeseen. Eläin veti hänet kuitenkin pinnan alle.
Valkohai nousi kahdesti pintaan leuat tiukasti Costanzon vyötärön ympärillä ja hävisi sitten lopullisesti syvyyksiin. ”Näin isäni selvästi hain suussa ja vesi muuttui hänen verestään punaiseksi”, muisteli 19-vuotias Gianluca-poika myöhemmin. Muutaman päivän päästä viranomaiset löysivät vedenalaisia kameroita apuna käyttäen Costanzon sukellustarvikkeita meren pohjasta. Pintaan nostettiin räpylät, painovyö ja kaksi hampaiden lävistämää happipulloa.
Vaikka hain puremat ovat Euroopassa harvinaisia, on Välimerellä raportoitu vuodesta 1900 lähtien yli 200 haihyökkäystä, joista yli 50 on johtanut uhrin menehtymiseen.
Mathieu Schiller
Kuva: Stéphanie | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Mathieu Schiller oli vuoden 1993 Ranskan mestari bodyboarding-surffaamisessa, sekä joukkuekilpailun euroopanmestari vuosimallia 1995. Vuonna 2011 Schiller piti omaa surffikouluaan Ranskaan kuuluvalla Réunioin saarella ja eli unelmaansa rakastamansa lajin parissa. Syyskuun 19. päivänä aallot olivat tavallista korkeammat ja Schiller oli juuri melonut merelle odottamaan täydellistä ensimmäistä aaltoa, kun hän joutui brutaalin haihyökkäyksen kohteeksi.
Silminnäkijöiden eli muiden lähellä olleiden surffaajien mukaan Schiller nousi yhtäkkiä vedestä raketin lailla ylös; hänen jalkansa olivat suoraan alhaalta päin iskeneen hain suussa. Schiller hakkasi hain kuonoa laudallaan, mutta tilanne oli toivoton. Varsinkin siinä vaiheessa, kun merestä ponnisti toinenkin hai suoraan kiinni hänen keskivartaloonsa. Ja silmänräpäyksessä hait ja Schiller olivat kadonneet punaiseksi värjäytyneeseen mereen.
New Jerseyn rannikko, heinäkuu 1916
Idea tähän listaan tuli maailman kuuluisimmasta haihyökkäysten sarjasta, joka tapahtui 105 vuotta sitten Yhdysvalloissa, New Jerseyn osavaltion rannikolla. Heinäkuussa 1916 hai hyökkäsi kahden viikon aikana viiden uimarin kimppuun surmaten heistä neljä.
Yhdysvaltain itärannikko oli kesällä 1916 paahtavan helleaallon kynsissä ja ihmiset pakenivat kuumuutta New Jerseyn hiekkarannoille. Hait eivät olleet mikään tuntematon juttu, mutta niiden ajateltiin majailevan lähinnä Kaliforniassa ja Floridassa, eikä niiden tiedetty juurikaan käyvän ihmisten kimppuun.
Kaikki kuitenkin muuttui heinäkuun 1. päivänä, kun 25-vuotias Charles Vansant ui Beach Havenin lomakaupungin edustalla. Aaltojen pauhu ja muiden uimareiden ilakointi oli niin äänekästä, että hän ei kuullut rannalta varoitushuutoja – mutta pian huutaja olikin Vansant itse, sillä hän oli jäänyt hain hampaisiin. Pelastustoimiin lähti soutuvene, josta käsin Vansantia yritettiin kiskoa ylös, mutta hai päästi irti vasta, kun vene oli saatu hilattua aivan rantaan. Vansantista tuli ensimmäinen uhri, sillä kiristyssiteestä huolimatta hän kuoli verenhukkaan – toisesta reidestä ei ollut kuin luu jäljellä.
Rantakaupungeissa pelättiin, että tieto kohtalokkaasta haihyökkäyksestä leviäisi ja vaikuttaisi negatiivisesti parhaaseen turistiaikaan, mutta Vansantin kuolemasta ei juurikaan kirjoitettu.
Paniikki sai rannikon valtaansa vasta heinäkuun 6. päivänä, kun Charles Bruder kuoli hain purtua häneltä molemmat jalat irti ja haukattua osan vatsaa. Haivaaralle tuhahdellut Bruder oli uimassa Spring Lakessa, reilut 70 kilometriä Beach Havenista pohjoiseen. Sen jälkeen, ensimmäistä kertaa historiassa, New Jerseyn rantaparatiisit suljettiin.
Heinäkuun 12. päivänä paikallinen merikapteeni huomasi suuren hain Matawan-joessa, noin 50 kilometriä Spring Lakesta pohjoiseen. Hän varoitti Matawanin pikkukaupungin viranomaisia, mutta havainnolle lähinnä naurettiin; olihan pieni joki useita kilometrejä sisämaassa. Vielä samana päivänä hai veti 10-vuotiaan, joessa ystäviensä kanssa vilvoittelemassa olleen Lester Stilwellin veden alle. Lähistöllä töissä ollut Stanley Fisher kuuli joella olleiden lasten hätähuudot ja sukelsi veteen etsimään kadonnutta poikaa. Hän löysikin tämän käsiinsä joen pohjasta – tai löysi mitä pojasta enää jäljellä oli. Siinä samassa hai iski Fisheriin. Mies saatiin köyden avulla vedettyä rantaan, mutta hän oli jo menettänyt liikaa verta jalastaan, josta muistona oli pelkkä luu. Fisher kuoli myöhemmin sairaalassa.
Hiukan kauempana yläjuoksulla oli uimassa toinen poikajoukko, joka säikähti huutoja ja lähti uimaan rantaan. Viimeisenä laiturin portaille nousseen 14-vuotiaan Joe Dunnin jalkaan iski kiinni hai, joka yritti kaikin voimin vetää pojan veteen. Dunn saatiin kuitenkin armottomassa vetokisassa kiskottua turvaan ja vaikka hän menetti toisen jalkansa, tuli hänestä ainoa Jerseyn haihyökkäyksistä hengissä selvinnyt.
Heinäkuun 14. päivänä eläintentäyttäjä ja leijonankesyttäjä Michael Schleisser nappasi reilu parimetrisen valkohain Raritaninlahdesta (kuvassa), vain muutaman kilometrin päästä Matawan-joen suulta. Schleisser avasi hain ja löysi sen sisältä ”epäilyttävän näköistä lihaa ja luita”, jotka lääkärit tunnistivat lopulta ihmisen jäänteiksi. ”Jerseyn ihmissyöjä” julistettiin päihitetyksi ja itse asiassa hyökkäyksiä ei enää tämän jälkeen tullut. Epäilijöitäkin kuitenkin löytyi, sillä monien mielestä oli mahdotonta, että yksi ja sama hai olisi voinut olla vastuussa kaikista hyökkäyksistä. Kesän 1916 aikana Raritaninlahdella otettiin kiinni lukuisia haita, mutta Schleisserin nappaama yksilö oli ainoa, josta löytyi ihmisen jäänteitä. Monien asiantuntijoiden mukaan hai oli todellisuudessa jotain toista lajia; todennäköisesti härkähai, sillä ne – toisin kuin valkohait – pystyvät helposti uimaan pitkäänkin makeassa vedessä.
Ehkä tiesitkin tai vähintään jo arvasit, että Peter Benchleyn vuonna 1974 julkaistu Tappajahai-kirja (ja seuraavana vuonna tehty samanniminen elokuva) sai inspiraationsa ”Jerseyn ihmissyöjästä”.
Jordan Lindsey
Kuva: Terry Goss | CC BY 2.5 (kuvaa rajattu)
Kesäkuussa 2019 yhdysvaltalainen Jordan Lindsey oli Bahamalla lomamatkalla, joka jäi hänen viimeisekseen. Jordanin kimppuun kävi kolme tiikerihaita, mikä on on kummastuttanut tutkijoita harvinaislaatuisuudellaan – asiantuntijoiden mukaan ryhmänä hyökkääminen ei haiden normaalia käytöstä.
Lindseyn perhe oli ollut Bahamalla vasta kolme päivää ja päättivät aivan viime hetkellä lähteä mukaan Sandy Toes -matkanjärjestäjän snorklausretkelle. Michael-isä kertoi Good Morning America -keskusteluohjelmassa, että heidät päästettiin vähän kuin salaa mukaan veneelle, sillä retki oli jo täynnä: ”Nyt tietysti toivon, että meitä ei oltaisi otettu mukaan.”.
Jordan oli äitinsä Kamin kanssa snorklaamassa muusta perheestä erillään, kun hirvittävä haihyökkäys tapahtui. Kami muistaa tyttärensä huutaneen äitiä ja oli luullut delfiiniparven tulleen uimaan heidän kanssaan. Silmänräpäyksessä kaunis rantapäivä muuttui pahimmaksi painajaiseksi, kun Kami tajusi Jordanin kiljuvan kauhusta ja eläinten olevankin haita.
Kami ui tyttärensä luo niin nopeasti kuin pystyi, mutta siinä vaiheessa Jordan oli jo menettänyt oikean kätensä ja hänellä oli vakavia puremia vasemmassa kädessä, molemmissa jaloissa ja pakaroissa. Kami yritti vetää Jordanin turvaan, mutta hait iskivät uudelleen. Jordanin viimeisiksi sanoiksi jäi ”äiti, tuolta tulee toinen hai”.
Kami hakkasi ja potki haita kaikilla voimillaan ja lopulta ne irrottivat Jordanista otteensa, jolloin hän sai raahattua loukkaantuneen tyttärensä läheiselle saarelle odottamaan venettä. Jordan oli jo tajuton veneen tullessa, eikä mitään ollut tehtävissä, sillä retkenjärjestäjällä ei ollut minkäänlaisia lääkintätarvikkeita – jalkojen valtoimenaan vuotavien vammojen päälle laitettiin vain pyyhkeitä. Rannassa odottaneella ambulanssilla ei ollut enää mahdollisuuksia auttaa ja Jordan menehtyi matkalla sairaalaan.
Eläinrakkaan Jordanin perhe on toivonut, että jokainen retkiä järjestävä taho varustaisi veneensä kunnollisella ensiapupakkauksella ja että kaikille henkilökunnan jäsenille järjestettäisiin koulutusta – oikeat välineet ja taidot heti kättelyssä olisivat voineet pelastaa 21-vuotiaan Jordanin hengen. Haitutkijat ovat myös kritisoineet matkanjärjestäjää siitä, että aluetta ei oltu käyty tarkasti läpi esimerkiksi kalanperkuujätteiden varalta, sillä jonkin on täytynyt laukaista haiden epätavallisen käytöksen.
Shirley Ann Durdin
Kuva: BrockenInaGlory | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Yksi Australian historian pahamaineisimmista haihyökkäyksistä sattui vuonna 1985, kun kuusimetrinen valkohai puri 33-vuotiaan Shirley Ann Durdinin kahtia hänen lastensa ja aviomiehensä silmien edessä.
Durdinit olivat hiljattain muuttaneet Etelä-Australian osavaltion rannikolle ja maaliskuun 3. päivänä Shirley Ann oli keräämässä kampasimpukoita Port Lincolnin edustalla Spencerinlahdella. Hän ei ollut kovinkaan syvällä, sillä vettä oli snorklauspaikassa vain hieman reilut kaksi metriä. Se ei kuitenkaan estänyt silminnäkijöiden mukaan noin kuusimetristä valkohaita hyökkäämästä ja repimästä naista palasiksi. Aviomies Barry ja neljä lasta seurasivat sivullisten kanssa järkyttävää hyökkäystä vain reilun sadan metrin päässä rannalla.
Pelastuslaitoksen saapuessa paikalle oli ainoa tavoite enää saada Shirley Annin päätön yläruumis perheelle haudattavaksi, mutta kun vene lähestyi jäänteitä, palasi hai hakemaan senkin. Valkohait eivät tutkijoiden mukaan välitä syödä ihmislihaa, joten yleensä ne jättävät hyökkäyksen kohteen sikseen, kun ovat tajunneet, mistä on kyse. Tämän hai ei siis käyttäytynyt lajilleen tyypillisesti.
Seuraavien päivien aikana virkavalta kahlasi läpi merenlahden rannikkoa, mutta ainoa, mitä Shirley Ann Durdinista löydettiin, oli yksinäinen uimaräpylä.
Ian Redmond
Kuva: Hermanus Backpackers | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Elokuussa 2011 englantilaiset Ian Redmond ja Gemma Houghton olivat häämatkallaan Seychelleillä. Upea paratiisisaarten ryhmä sijaitsee Intian valtameressä, Afrikan itäpuolella, ja on tunnettu upeasta luonnostaan ja saaria ympäröivästä koralliriutasta.
Häistä oli kulunut vain kymmenen päivää ja tuore aviopari päätti lähteä snorklaamaan kristallinkirkkaaseen mereen. Heille vakuuteltiin, ettei haista tarvitse olla huolissaan, sillä niitä ei ollut vesissä näkynyt. Mutta kuinka ollakaan, Anse Lazion rannan matalassa vedessä hai iski hampaansa Ian Redmondiin. Vaikka mies saatiin vedettyä hyökkäyksen jälkeen nopeasti rantaan, ei massiivista verenvuotoa saatu pysäytettyä ja Redmond menehtyi myöhemmin sairaalassa.
Seychellejä on yleisesti pidetty haiden suhteen turvallisena snorklaus- ja sukelluskohteena; siksi tuore aviopari oli sen valinnutkin. Mutta vasta jälkeenpäin selvisi, että 36-vuotias ranskalainen turisti oli kuollut haihyökkäyksessä samaisella rannalla vain kaksi viikkoa ennen Redmondin ja Houghtonin painajaiseksi muuttunutta häämatkaa. Todennäköisesti kyseessä oli sama yksilö, joka syystä tai toisesta käyttäytyi lajilleen epätyypillisesti. Jälkimmäinen tragedia olisi voitu välttää, jos turisteja olisi tiedotettu asiasta paremmin ja valvontaa olisi lisätty suosituilla rannoilla.
Sharm el-Sheikh – haihyökkäysten sarja
Kuva: OldakQuill | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Sharm el-Sheikh on suosittu lomakohde Egyptin Siinailla, Punaisenmeren rannalla. Alue on tunnettu loistavana sukellus- ja snorklauskohteena. Kaupungin maine koki kuitenkin kovan kolauksen vuonna 2010, kun usean haihyökkäyksen sarja sai alkunsa joulukuun 1. päivänä.
Vain minuuttien sisällä hai kävi neljän eri turistin kimppuun vahingoittaen heitä vakavasti: Olga Martyrenko sai pahoja vammoja raajoihin ja menetti toisen kätensä, Lyudmila Stolyarova menetti jalkateränsä ja käsivartena, Yevgeniy Trishkiniltä puraistiin säärestä pala ja viimeinen uhri, Viktor Koliy, menetti toisen jalkateränsä.
Raivoisan hyökkäyksen jälkeen Sharm el-Sheikhin rannat suljettiin ja hallitus järjesti asiantuntijaryhmän tutkimaan erikoista tapahtumasarjaa. Lähistöltä napattiin reilu parimetriset valkopilkkahai (kuvassa) ja makrillihai, ja rantojen todettiin olevan taas turvalliset, sillä varmasti nyt jompikumpi rantavesistä löydetyistä haiyksilöistä oli syyllinen. Rannat avattiin joulukuun 4. päivänä.
Seuraavana päivänä 71-vuotiaan saksalaisnaisen kimppuun hyökkäsi hai, joka puri häntä reiteen ja käteen. Nainen menehtyi verenhukkaan pian hyökkäyksen jälkeen.
Tutkijoiden mukaan haiden/hain epätavallisen aggressiiviseen käytökseen oli syynä ylikalastus, mikä on pakottanut eläimet muuttamaan saalistustapojaan. Lisäksi monet matkanjärjestäjät saivat lokaa niskaan, sillä heidän uskotaan heitelleen mereen raatoja houkutellakseen haita valokuvattavaksi ja turisteille nähtäväksi. Haiden syöttäminen jatkuu edelleen tänä päivänä, ja se on lisännyt haihyökkäysten määrää Punaisenmeren lomaparatiiseissa.
Rodney Fox
Kuva: Bruce | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Päätetään tämä karmaiseva lista onnellisesti päättyneeseen haihyökkäykseen.
Rodney Fox, 23-vuotias kalastaja, oli vuonna 1963 puolustamassa Australian mestaruuttaan keihäskalastuksessa, kun suuri valkohai nappasi hänet keskivartalosta matkaan. Hai kuljetti ylösalaisin ollutta Foxia hampaissaan, mutta irrotti otteensa, kun hän tunki sormia sen silmiin. Työntääkseen eläimen kauemmas Fox iski kätensä täydellä voimalla hain kurkkuun ja vetäessään raajansa ulos, kuoriutuivat käsivarren iho ja lihakset hain hampaita vasten. Hän otti hain kaksin käsin syleilyyn ajatellen, että se ei pääse siinä asennossa puremaan.
Hyvin toimineessa suunnitelmassa oli kuitenkin merkittävä aukko, sillä hai ui Fox mukanaan meren pohjaa pitkin lähes 20 metrin syvyydessä. Miehen oli pakko ottaa riski ja irrottaa otteensa päästäkseen pintaan hengittämään. ”Nousin pintaan, otin muutaman henkäyksen ja yritin parhaani mukaan nähdä alapuolelleni verestä punaisena olleeseen veteen – sieltä se suuri hai oli tulossa suu auki minua kohti”, kertoi Fox Australian yleisradioyhtiö ABC:lle 45 vuotta hyökkäyksen jälkeen. Foxin onneksi hai nappasi suuhunsa vyöllä roikkuneen kohon, mutta veti hänet siitä jälleen veden alle. Seuraava ihme tapahtui, kun Fox oli varma hukkumisestaan: naru katkesi ja hän pääsi pintaan.
Sillä kertaa paikalle oli ehtinyt valtavaa verimäärää tutkimaan tullut kalastusalus, joka sai vedettyä huonokuntoisen miehen kannelle. Tilanne näytti pahalta: Foxin kylkiluut, keuhkot ja vatsaontelon yläosa olivat esillä, mutta jälleen kerran kuin ihmeen kaupalla vakavasti raadellun ja paljon verta menettäneen miehen suurimmat valtimot olivat säilyneet ehjinä. Useita tunteja kestäneen leikkauksen ja yli 400 tikin jälkeen Fox oli parsittu kasaan ja mikä tärkeintä – hän oli hengissä.
Haihyökkäystä seuranneina vuosina Fox laski hait samaan kastiin kuoleman ja helvetin kanssa, mutta näkökanta muuttui päinvastaiseksi. Hän alkoi tutkia näitä merien valtiaita ja painajaiset vaihtuivat unelmatyöksi. Fox on ollut mukana kehittämässä kestäviä haihäkkejä ja toiminut asiantuntija monissa elokuvissa; merkittävimpänä Tappajahaissa.
Rodney Foxiin kohdistunutta hyökkäystä pidetään historian pahimpana haihyökkäyksenä, josta ihminen on selvinnyt hengissä, mutta siitäkään huolimatta mies ei kanna kaunaa haille. Hän on tehnyt uraauurtavaa työtä haiden suojelun parissa ja kouluttaa ihmisiä turvalliseen sukeltamiseen ja haihyökkäysten varalle. Oman järjestönsä kautta haikalastusta vastaan taisteleva Fox kuvailee haita majesteettisen upeiksi eläimiksi, jotka eivät ole lainkaan sellaisia ihmissyöjiä kuin niiden oletetaan olevan: ”Ne ovat loppuviimeksi melko leppoisia, eivätkä tarkoituksenmukaisesti etsi ihmisiä ravinnokseen.”.
Lue myös:
Tiede
Lumelääke toimii, vaikka sen tietäisi olevan tehoton: 10 ymmärryksen ylittävää faktaa plasebovaikutuksesta – osa 2
Yksi erikoisimmista lääketieteen ilmiöistä on plasebovaikutus. Miten voi olla, että tehoton lumelääke jollain ihmeellä vaikuttaa oikean lääkkeen lailla?
Plasebovaikutus juontaa juurensa aivojemme ikiaikaiseen palkitsemisjärjestelmään, jonka tirehtöörinä toimii välittäjäaine dopamiini. Dopamiini tsemppaa meitä liikkumaan, oppimaan ja muistamaan, mutta myös toistamaan asioita, jotka tuottavat mielihyvää. Haittapuolena on se, että dopamiini palkitsee myös huumeiden käytöstä.
Dopamiinia vapauttavat hermosolut eivät tarvitse varsinaisia tekoja aktivoituakseen, vaan lumelääkkeiden tapauksessa pelkkä ajatus terveydentilan paranemisesta saa aikaan välittäjäaineen runsaan erittymisen. Dopamiinin yhtäkkinen määrän lisäys aktivoi myös endorfiinien, aivojen omien voimakkaiden ”kipulääkkeiden” tuotantoa, mikä selittää sen, että kipu oikeasti lievittyy.
Koska plasebovaikutus voidaan havaita aktiivisuutena myös aivojen evolutiivisesti vanhimmissa osissa, on sen teho muutakin kuin ihmisen uskoa lääkkeisiin. Alitajuntamme kerää tietämättämme vihjeitä ympäristöstä ja ehkä iso, punainen pilleri on sille merkki paremmasta tulevaisuudesta.
Listafriikki kokosi nyt kymmenen uskomatonta faktaa plasebovaikutuksesta – onko meidän mahdollista jopa hoitaa itse itseämme?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset faktat plaseboefektistä voit lukea tästä:
Plasebovaikutus: 10 ymmärryksen ylittävää faktaa lumelääkkeistä – osa 1
Lumelääke toimii, vaikka sen käytöstä tietäisi
Pitkään ajateltiin, että plasebovaikutus syntyy ainoastaan silloin, jos potilas ei tiedä saaneensa lumelääkettä. Toisin kuitenkin on: positiivisia vaikutuksia on havaittu aivan samoissa määrin, vaikka koehenkilölle olisi kerrottu, että hän sai plasebon.
Harvardin yliopistossa vuonna 2010 tehdyssä tutkimuksessa kerrottiin ärtyvän suolen oireyhtymästä (IBS) kärsiville ihmisille, että he tulevat saamaan plaseboa. Koehenkilöille tehtiin hyvin selväksi, että pillereissä ei ole mitään tehoaineita, jotka auttaisivat IBS:ään, ja purkeissa luki isolla LUMELÄÄKE.
Heille kuitenkin sanottiin, että sokerijauheesta tehdyt pillerit ovat kliinisissä tutkimuksissa tuoneet plasebovaikutuksen kautta paremman olon. Mutta samaan hengenvetoon todettiin, ettei plaseboefektiin tarvi uskoa, kunhan vain ottaa lääkkeen kahdesti päivässä.
Lopputulos oli odottamaton: Tietoisesti lumelääkettä ottaneiden ryhmässä kaksi kertaa suurempi määrä ihmisiä koki oireidensa lievittyneen verrattuna niihin, jotka eivät ottaneet mitään.
Tuoreemmassa (2018) tutkimuksessa testattiin samaa vaikutusta kroonisista selkäkivuista kärsivillä potilailla. Tulokset olivat taas hämmästyttävät: Vaikka potilas tiesi ottavansa tehotonta kivunlievitystä, koki hän saavansa siitä noin kolmen kuukauden ajan täysin saman avun kuin voimakkaista kipulääkkeistä. Samankaltaisia lopputuloksia on havaittu myös muun muassa polven nivelrikosta sekä migreenistä kärsivillä.
Pillereiden värillä on väliä
Värit vaikuttavat ihmiseen, sen tietävät ravintoloiden suunnittelijatkin. Punainen kohottaa sykettä ja lisää ruokahalua, oranssi ja keltainen tekevät iloiseksi, ja vihreä sekä valkoinen rauhoittavat. Sen takia monissa sairaaloissa on käytetty pehmeitä valkoisen ja vihreän sävyjä.
Sama vaikutus on lääkkeiden kohdalla. Se, miten alitajuisesti miellämme jonkun toimivan, vaikuttaa suuresti siihen, miten se oikeasti vaikuttaa. Vihreät pillerit auttavat ahdistukseen, keltaiset ovat tehokkaimpia masennuksen hoidossa ja punaisilla pillereillä potilas saadaan virkeämmäksi.
Enemmän on parempi, kun puhutaan plaseboefektin ilmenemisestä: neljä kertaa päivässä otettu lumelääke on tehokkaampi kuin kaksi kertaa otettu. Ihmisten johdateltavuus ei lopu siihenkään, nimittäin jos pilleriin on painettu tunnetun lääkkeen nimi, toimii se paremmin kuin täysin blanko.
Myös isommat pillerit ovat ”tehokkaampia” kuin pienet. Tässä kohtaa siis koolla on väliä.
Lumelääkkeellä irti masennuksesta?
Plasebovaikutus on erittäin tehokas masennuksen hoidossa. Tutkimuksissa on todettu, että kun potilas on siinä olettamuksessa, että häntä kuunnellaan ja hoidetaan, lievittyvät masennuksen oireet huomattavasti. Jopa 20-50 % masennuksesta kärsivistä voi saada avun lumelääkkeestä.
Eräässä tutkimuksessa potilasryhmille annettiin ”oikeaa lääkettä” tai plaseboa. Henkilöt tiesivät kumpaako milloinkin saivat, mutta sitä he eivät tienneet, että todellisuudessa molemmat pillerit olivat lumelääkettä. Lyhyen testijakson jälkeen ryhmät vaihtoivat osia. Koehenkilöt raportoivat molemmissa ryhmissä masennusoireiden vähentyneen silloin, kun he luulivat ottavansa oikeaa lääkettä. Lumelääkkeen tietoisella ottamisella ei tässä tutkimuksessa ollut positiivisia tuloksia.
Koehenkilöiden henkilökohtaisen oireiden arvioinnin lisäksi heidän aivojaan kuvannettiin. Tutkimuksen tulokset tukivat henkilöiden raportointia, koska heillä havaittiin lisääntynyttä opioidireseptorien aktiivisuutta niillä aivojen alueilla, jotka liittyvät tunteiden ja stressin hallintaan. Plasebon aiheuttama lisääntynyt aktiivisuus noilla alueilla vahvisti myös myöhempien oikeiden masennuslääkkeiden vaikutusta.
Tutkimuksesta voidaan päätellä, että monesti masennuspotilaat hyötyisivät terapiasta paljon enemmän kuin kovin helposti määrättävästä lääkityksestä. Tärkeintä on tulla kuulluksi.
Leikisti kännissä
Nyt kaikki tekemään omaa empiiristä tutkimusta! Tarjoile kaverille hänen tietämättään alkoholittomia juomia: viiniä, olutta ja siideriä. Jos haluat viedä homman oikein pitkälle, niin vaihda pullojen etiketit. Mitä tahansa tieteen (ja pienen kiusan) nimissä!
On nimittäin todettu, että jos ihminen luulee juovansa alkoholia, alkaa hän tuntea humaltuvansa. Tässä ei ole kyse mistään teinien esittämisestä (nykyään tuskin enää edes on ”siistiä” olla kännissä?!), vaan plasebohumaltumisen on todettu oikeasti vaikuttavan ihmisen käytökseen ja muistiin.
Uusiseelantilaisen Victorian yliopiston tutkimuksessa koehenkilöiden annettiin olettaa, että he juovat alkoholidrinkkejä, vaikka todellisuudessa laseissa oli vain tonic-vettä ja limeä. Baari-illan päätteeksi heille näytettiin kuvia rikospaikalta, ja sen jälkeen kyseiseen rikokseen liittyvä tiedote. Koehenkilöiden tuli sitten arvioida tekstin todenmukaisuutta.
Ne, jotka kuvittelivat juoneensa koko illan vodkaa, muistivat asioita huonommin, olivat enemmän johdateltavissa sekä epäluotettavampia silminnäkijöitä, kuin ne, jotka tiesivät juoneensa pelkkää vettä.
Mitä ihmettä meidän aivoissamme tapahtuu? Jos vaikutus on tuollainen, niin onkohan lumejuopuneena turvallista lähteä ajamaan autolla, vaikka promilleja ei veressä olekaan?
Tee itsellesi parempi elämä plasebolla
Tutkimuksissa on todettu, että ne jotka ajattelevat olevansa hyvässä kunnossa, elävät kymmenen vuotta kauemman kuin ne, jotka pitävät terveydentilaansa huonona. Todellisuudessa kummassakin tapauksessa terveystilanne oli samanlainen.
Plaseboefektin ei tarvi olla lääke tai feikattu kirurginen toimenpide: eräässä tutkimuksessa osalle hotellin siivoojista kerrottiin, miten hyvää liikuntaa heidän työnsä on ja miten se pitää heidät terveinä. Toiselle siivoojaryhmälle tätä ei kerrottu. Useamman viikon kuluttua työn terveysvaikutuksista kuulleet siivoojat olivat pudottaneet painoa ja heidän kolesterolitasonsa olivat laskeneet.
Esimerkiksi vitamiinit ovat toki hyvästä, mutta onko niillä isompikin merkitys henkilön hyvinvointiin? Voiko pillereiden nappailu päivittäin olla viesti aivoille, että aion pysyä terveenä ja nämä napit edistävät sitä tavoitetta. Voiko itsensä huijata uskomaan, että jokin peruslääke tehoaa koviin kipuihin?
Ja vielä, maksammeko aivan turhaan kalliista lääkkeistä, jos vaivat helpottuisivat huomiolla ja pienellä huijauksella?
Lue listan ensimmäinen osa:
Plasebovaikutus: 10 ymmärryksen ylittävää faktaa lumelääkkeistä – osa 1
Lue myös:
Tiede
Plasebovaikutus: 10 ymmärryksen ylittävää faktaa lumelääkkeistä – osa 1
Plasebovaikutus on yksi kummallisimpia ilmiöitä lääketieteessä. Ihmiselle annetaan tehotonta lumelääkettä, mutta jotenkin se vaikuttaa oikean lääkkeen lailla.
Ja onhan plasebovaikutus hurjan mielenkiintoinen: Miten voi olla, että esimerkiksi kovat kivut saadaan loppumaan pelkällä sokerilla? Miten ihmeellisesti meidän aivomme toimivatkaan?
Plasebovaikutus juontaa juurensa aivojemme ikiaikaiseen palkitsemisjärjestelmään, jonka tirehtöörinä toimii välittäjäaine dopamiini. Dopamiini tsemppaa meitä liikkumaan, oppimaan ja muistamaan, mutta myös toistamaan asioita, jotka tuottavat mielihyvää. Haittapuolena on se, että dopamiini palkitsee myös huumeiden käytöstä.
Dopamiinia vapauttavat hermosolut eivät tarvitse varsinaisia tekoja aktivoituakseen, vaan lumelääkkeiden tapauksessa pelkkä ajatus terveydentilan paranemisesta saa aikaan välittäjäaineen runsaan erittymisen. Dopamiinin yhtäkkinen määrän lisäys aktivoi myös endorfiinien, aivojen omien voimakkaiden ”kipulääkkeiden” tuotantoa, mikä selittää sen, että kipu oikeasti lievittyy.
Koska plasebovaikutus voidaan havaita aktiivisuutena myös aivojen evolutiivisesti vanhimmissa osissa, on sen teho muutakin kuin ihmisen uskoa lääkkeisiin. Alitajuntamme kerää tietämättämme vihjeitä ympäristöstä ja ehkä iso, punainen pilleri on sille merkki paremmasta tulevaisuudesta.
Listafriikki kokosi nyt kymmenen uskomatonta faktaa plasebovaikutuksesta – onko meidän mahdollista jopa hoitaa itse itseämme?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset faktat plaseboefektistä ovat luvassa myöhemmin.
Plasebovaikutus kivun hoidossa
Blackpoolissa, Englannissa, suoritettiin vuonna 2018 kroonisista selkäkivuista kärsivillä ihmisillä lääketutkimus. Potilaille kerrottiin, että he osallistuvat uuden kipulääkkeen tutkimukseen, ja että heille tullaan antamaan joko oikeaa tai lumelääkettä. Todellisuudessa kaikille annettiin lumelääkettä.
Kokeessa tutkittiin myös lääkärin kanssa vietetyn ajan vaikutusta, joten osa kokeeseen osallistujista sai normaalin, 10 minuutin konsultaation ja osa tuplaten sen ajan. Konsultaatiossa ainoastaan keskusteltiin.
Kolme viikkoa kokeen ja pillereiden popsimisen aloittamisen jälkeen tulokset olivat häkellyttävät. Esimerkiksi Jim Pearce, 71-vuotias morfiinin avulla päivästä toiseen pärjäävä koehenkilö, oli saanut pilleristä helpotuksen vaivaan, eikä hänellä ollut ollut selkäkipuja aloitettuaan uuden lääkityksen. Morfiini oli jäänyt pois. Suurella osalla tutkimukseen osallistujista todettiin samanlaisia tuloksia.
Pillerit olivat sinivalkoisia (sen väristen on todettu auttavan eniten kipuun), purkeissa oli kunnolliset varoitukset ja tiedot mahdollisista sivuvaikutuksista. Nämä kaikki vaikuttivat siihen, että potilas saattoi uskoa lääkkeen toimivuuteen. Jokainen kokeeseen osallistunut sai kipulääkkeenä kuitenkin vain pelkkää jauhettua riisiä.
Entäs se lääkärin kanssa vietetty aika? Ne, jotka kokivat tulleensa kuulluksi ja saivat pidemmän ajan lääkärin vastaanotolla, kokivat kipujensa helpottaneen merkittävästi enemmän. Olisiko lääketieteellä tästä – ja tuhansista muista samanlaisista esimerkeistä – jotain opittavaa?
Mainittakoon vielä se, että plasebovaikutus ei missään nimessä paranna sairauksia. Se voi lievittää murtuman aiheuttamaa kipua, mutta ei silti paikkaa luuta kuntoon.
Plasebovaikutus kuvitteellisen leikkauksen jälkeen
Suomalaistutkijat ovat olleet etunenässä todistamassa plasebovaikutusta olemattomissa leikkauksissa.
Raine Sihvosen ja Teppo Järvisen mielestä polven rappeumaperäiseen oireiluun suositeltu kierukan osapoisto on yleisyydestään huolimatta melko turha operaatio. He suorittivat vuosien 2007 ja 2011 välillä kokeen, jossa osa potilaista sai tähystysleikkauksen, mutta osalla potilaista polvea vain liikuteltiin ja vietiin instrumentteja verhon taakse. Kirurgit siis esittivät leikkaavansa. Puudutetut potilaat eivät tienneet kumpaanko ryhmään he kuuluivat.
Kummassakin ryhmässä potilaat olivat tyytyväisiä polven toimintaan ja suurin osa koki polvensa olevan parempi kuin ennen toimenpidettä. Tähystyksen läpikäyneistä 92 % olisi valinnut saman hoidon uudelleen. Lumeleikkauksessa olleet valitsisivat saman operaation 96 %:sti. Potilaiden pitkäaikaisseurannassa ei myöskään havaittu minkäänlaista eroa polven toiminnassa.
Tällä tutkimuksella ei todistettu, että ilmassa veitsen heiluttelu parantaisi kipeytyneen polven, mutta plasebovaikutus toi esiin kyseisen tähystysleikkauksen tehottomuuden. Kallista leikkausta paremmat tulokset saadaan jumpalla ja kuntoutuksella.
Muualla maailmassa on tutkittu samanlaisella lumeleikkauksella tietyn olkapääoperaation tarpeellisuutta. Tulokset olivat yhteneväiset suomalaisen polvitutkimuksen kanssa.
Voimakas vaikutus Parkinsonin taudin oireisiin
Tutkimuksissa on todettu, että Parkinsonin tautia sairastavilla plasebovaikutus on hyvin merkittävä.
Parkinsonin taudissa aivojen välittäjäaine dopamiinin tuotanto vähenee. Lumelääke kiihdyttää dopamiinin tuotantoa ja parantaa motorisia toimintoja. Vapina ja lihasjäykkyys voivat vähentyä merkittävästi, mutta valitettavasti vaikutus ei ole pysyvä. Parin ensimmäisen viikon aikana pillerit ovat tehokkaimmillaan, minkä jälkeen vaikutus vähenee taas pikkuhiljaa.
Koska plasebovaikutus on niin voimakas tässä kyseisessä sairaudessa, on uusia, oikeita lääkkeitä testattaessa välttämätöntä käyttää lumelääkettä rinnalla (eettisistä kysymyksistä huolimatta). Jos oikean lääkkeen vaikutukset ovat huomattavasti suuremmat ja pitkäaikaisemmat, voidaan sen varovaisesti olettaa olevan tehokas lääke Parkinsonin tautiin.
Sellaista lääkettä on kuitenkin hankala löytää, koska plasebon on havaittu parantavan Parkinsonin oireita jopa 20 prosenttisesti. Monia jo pitkälle edenneitä kliinisiä lääkekokeita on jouduttu keskeyttämään voimakkaan plaseboefektin takia.
Nosebovaikutus
Jos ei plasebovaikutus saa jo tarpeeksi päätä pyörälle, niin saanen esitellä sen ilkeän serkun nosebon. Jos ihminen olettaa saavansa sivuvaikutuksia lääkkeestä, tulee hän todennäköisesti niitä kokemaan.
Eräässä italialaistutkimuksessa koehenkilöille annettiin pilleri, jonka sanottiin sisältävän laktoosia (oikeasti se oli pelkkää harmitonta sokerijauhetta). Uskomatonta kyllä: 44 % henkilöistä, joilla oli laktoosi-intoleranssi, kokivat suolisto-oireita pillerin syömisen jälkeen. Vielä käsittämättömämpää oli, että 26 % niistä, jotka eivät olleet laktoosi-intolerantteja, raportoivat vatsaongelmista.
Toisessa kokeessa yhdysvaltalaisista nukutuslääkäreistä koostuva tutkimusryhmä selvitti nosebovaikutusta synnyttävillä naisilla. Toiselle ryhmälle sanottiin, että puudutusaineen pistäminen helpottaa epiduraalin laittamista ja toiselle ryhmälle sanottiin, että puudutuspiikki tuntuu kuin ampiaisen pisto ja on pahin hetki koko epiduraalissa. Jälkimmäisessä ryhmässä piikin aiheuttama kiputuntemus oli huomattavasti pahempi, koska sitä oli korostettu.
Samoin kuin plasebossa, myös nosebossa oireet ja tuntemukset ovat aitoja ja reaktiot on voitu havaita aivoja kuvantamalla. Valitettavasti nosebovaikutuksen takia kaikenlainen turha pelottelu voi laukaista aitoja reaktioita esimerkiksi tuulimyllyjen läheisyydessä, vaikka tuulivoima ei todellisuudessa sairastuta ketään.
Plasebovaikutus koirilla – totta vai tarua?
Koirilla on tutkittu epilepsialääkkeen tehoa plasebon avulla. Toiselle koiraryhmälle annettiin tutkittavaa lääkettä ja toiselle lumelääkettä. Molemmissa ryhmissä voitiin havaita lähes yhtä paljon paremmin voivia koiria. Oliko koirilla siis havaittu ensimmäistä kertaa plasebovaikutus ja miten se oli käytännössä mahdollista?
No ei ole mahdollista. Lumelääke oli vaikuttanut omistajaan eli ihmiseen. Kun potilaalle (ihminen tai eläin) annetaan hoitoa, oletetaan tietenkin, että se tulee tehoamaan ja hoidon saaja voi paremmin. Mitä enemmän jotain toivoo tapahtuvaksi, sitä todennäköisemmin sen uskoo tapahtuvan.
Koiran epilepsiakohtaus voi olla omistajalle hyvin selvä tapahtuma tai se voi jäädä kokonaan huomaamatta. Silloin omistajan on tehtävä päätelmiä siitä, että onko esimerkiksi lattialla oleva kuola perua kohtauksesta vai ei.
Ennen lääketutkimukseen pääsemistä laskettiin pienetkin merkit herkästi kohtaukseksi, mutta lääkkeen saamisen jälkeen ne ohitettiin. Se luo kuvan siitä, että lumelääkettä saaneet koirat saisivat vähemmän kohtauksia.
Lue myös:
Tiede
Ihminen näyttää haukotellessaan samalta kuin orgasmin saadessaan: 10 faktaa haukottelemisesta – osa 2
Tiede
Mistä haukottelu johtuu? 10 pirtsakkaa faktaa haukottelemisesta – osa 1
Joko rupesit haukottelemaan? Tällä listalla pureudutaan haukottelun ihmeelliseen maailmaan. Jokin syyhän tuohon toimintaan täytyy olla, joten kysymys kuluu: Mistä haukottelu johtuu?
Myönnetään: otsikko on harhaanjohtava. Haukottelusta ei mitenkään voi tehdä pirteää listaa, sillä jo pelkkä siitä lukeminen – ja myös kirjoittaminen – laukaisee refleksin. Hauskoja ja kiinnostavia faktoja sen sijaan on luvassa, joten toivottavasti koko lista ei mene leukoja repiessä.
Näiden sanojen jälkeen täytyy mainita, että onneksi listalla selviää myös se, että haukottelu ei ole kirjaimellinen merkki väsymyksestä tai tylsistymisestä. Listafriikki ei siis loukkaannu, jos lukiessa tulee muutama haukotus!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset haukottelufaktat voit lukea tästä:
Ikivanha ja kummallisten selitysten hengitysrefleksi
Haukotteleminen on hyvin vanha refleksi, sillä kaikki selkärankaiset eläimet haukottelevat. Kalat ja käärmeetkin haukottelevat. Haukottelu on siis saanut alkunsa jo silloin, kun elämää on ollut ainoastaan merissä.
Haukotteleminen on kiehtonut luonnontieteilijöitä vuosituhansien ajan, mutta kukaan ei vielä ole antanut tyhjentävää ja kaikkia miellyttävää vastausta siihen, mistä haukottelu johtuu. Älä siis turhaan odota suurta tieteellistä läpimurtoa, sillä vaikka listalla on monia hyvin päteviä teorioita, ei haukottelemisen saloja ole täysin kyetty ratkaisemaan.
Otetaan alkuun pieni katsaus siihen, minkälaisia teorioita aikojen saatossa on esitetty. Nämä on todistettu virheellisiksi.
Lähes 2500 vuotta sitten vaikuttanut kreikkalainen lääkäri Hippokrates uskoi haukotuksen olevan elimistön keino poistaa haitallista ilmaa eritoten kuumeen aikana. Kuume nähtiin pitkään erillisenä sairautena.
Vahingollisen ilman ulos puhaltaminen oli erilaisina variaatioina vallitseva selitys aina 1800-luvulle saakka, kunnes tutkijat päättelivät haukottelemisen olevan hengittämisen tehostaja. Haukotuksen arveltiin käynnistävän hapen kuljetuksen verenkiertoon ja toisaalta kuljettavan hiilidioksidia ulos.
Jos tämä pitäisi paikkaansa, niin haukottelun tiheys riippuisi täysin eri kaasujen pitoisuuksista. Hapen ja hiilidioksidin erilaisten sekoitusten hengittämisellä ei kuitenkaan ole mitään vaikutusta haukotustiheyteen.
Usein haukottelemiselle annetaan nykypäivänä yksinkertainen selitys: aivot kaipaavat happea, joten piristyäksemme imaisemme sisään happipitoista ilmaa. Tämäkin myytti on murrettu, sillä haukotuksen jälkeen veren happipitoisuus ei muutu.
Ja sitten siirrytään niihin teorioihin, joissa on jotain ideaa ja totuuden siementä.
Haukottelemme, koska aivot kaipaavat viilennystä
Erään paljon kannatusta saaneen teorian mukaan haukottelu on elimistön tapa viilentää aivoja.
Tähän lopputulemaan päätyi New Yorkin osavaltionyliopiston psykologian professori Andrew Gallup, jonka mukaan haukottelu on osa elimistön lämmönsäätelyä. Vuonna 2007 julkaistussa tutkimuksessa Gallup työryhmineen oli laittanut kylmä- ja lämpöpusseja koehenkilöiden otsalle ja näyttänyt osallistujille videoita haukottelevista ihmisistä. Lämpimän pussin koehenkilöt haukottelivat neljä kertaa enemmän kuin kylmän.
Gallupin mukaan leukojen venyttäminen lisää pään alueen verenkiertoa ja samaan aikaan sisään vedetty ilma muuttaa veren lämpötilaa, jolloin aivoihin virtaa viileämpää verta.
Hiiritutkimuksissa jyrsijöiden aivojen lämpötilan on todettu olleen koholla hieman ennen haukottelemista, jonka jälkeen lämpötila on laskenut. Monien tutkijoiden mielestä tämä vahvistaa haukottelemisen olevan aivojen jäähdytysmenetelmä. Gallupin teoriaan kriittisesti suhtautuvat vetoavat taas siihen, että hän ei ole tutkimuksissaan mitannut koehenkilöiden aivojen lämpötiloja.
Eräs toinen Gallupin tutkimus on osoittanut, että ihmiset haukottelevat enemmän talvella kuin kesällä, mikä viittaisi siihen, että viileämpää ilmaa on hyödyllisempää haukotella sisään, sillä lämmin ilma ei tietenkään jäähdytä aivoja.
Tämän viilennysteorian mukaan haukottelemme usein juuri ennen nukkumaanmenoa ja heräämisen jälkeen, sillä noina vuorokausirytmin hetkinä aivojen ja koko elimistön lämpötila on korkeimmillaan. Kun nukahdamme, lämpötila laskee tasaisesti, mikä Gallupin mukaan on osittain haukottelun ansiota.
Haukottelun tarve tulee liian pinnallisen hengittämisen vuoksi
Helsingin Sanomien haastattelema Helsingin yliopiston kliinisen fysiologian emeritusprofessori Anssi Sovijärvi vertaa haukottelua yskimiseen ja aivasteluun: se on hyödyllinen hengitysrefleksi, jota on lähes mahdoton estää tapahtumasta.
Haukotuksen hillitsemisestä ei kuitenkaan ole mitään haittaa. Typerältä se toki näyttää. Jos kokee tilanteen epäsopivaksi haukottelemiselle, niin sen peittelemisyritys ei ole yhtään parempi: se saa henkilön kasvot vääntymään vain kummallisempaan asentoon.
Sovijärven mukaan monet asiat vaikuttavat haukotusrefleksiin, eikä haukottelemista ahkerasta tutkimisesta huolimatta juurikaan ymmärretä. Se kuitenkin tiedetään, että haukotuksen saavat aikaan vagushermon kautta liikkeelle lähtevät ärsykkeet. Vagushermo eli kiertäjähermo on kehon tärkeimpiä viestinviejiä ja se hermottaa muun muassa sisäelimiä, joihin keuhkotkin kuuluvat.
Sovijärvi ei ole vakuuttunut listan edellisen kohdan ajatuksesta eli aivojen jäähdyttämisestä haukottelemalla, vaan hän liputtaa vaihtoehtoisen teorian puolesta: Keho reagoi liian pinnalliseen hengitykseen haukottelemalla. Tätäkin on tutkittu hyvin paljon.
Haukotukselle eli erittäin syvälle hengitykselle voi tulla tarve, jos pienet hengitystiet ja/tai keuhkorakkulat ovat päässeet menemään lyttyyn. Niin voi käydä esimerkiksi väsyneenä, kun yleinen vireystila laskee, jolloin myös hengitys muuttuu normaalia pinnallisemmaksi.
Tällöin ilma ei täytä keuhkojen jokaista sopukkaa, minkä aivot rekisteröivät ja lähettävät signaalin siitä, että nyt pitäisi haukata kunnolla happea ja avata noita lytistyneitä osia.
Kyse ei ole väsymyksestä, vaan muutoksesta vireystilassa
Haukottelua paljon tutkinut, nyt jo edesmennyt, Marylandin yliopiston psykologian professori Robert Provine, oli sitä mieltä, että haukottelu ei ole varsinaisesti merkki väsymyksestä. Hänen mukaansa kyse on tarpeesta muuttaa vireystilaa.
Siksi vuorokausirytmin mukaisen nukkumaanmenoajan tienoilla haukotuttaa ja samoin heti herätessä, vaikka olisi nukkunut makoisat yöunet.
Provinen mukaan tarve muuttaa vireystilaa on toki voimakkaimmillaan väsyneenä, sillä silloin aivot ja keho valmistautuvat muutokseen: hereiltä nukkumaan ja aamulla päinvastoin.
Haukottelevat opiskelijat ovat kaikille opettajille tuttu näky, mutta sitä ei aina tarvitse pitää merkkinä tylsästä luennosta. Haukottelu on aivojen tapa laskea vireystilaa paremmin sopivaksi paikallaan istumiseen.
Haukottelu on myös sijaistoiminto
Kuva: Sarah Connors | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Haukottelu liitetään myös jännitykseen ja hermostuneisuuteen, jotka ovat tunneskaalassa hyvin eri puolella tylsistymisen kanssa.
Urheilijoiden tiedetään haukottelevan ennen suoritusta. Muusikot saattavat repiä leukojaan ennen konsertin alkamista. Aiemmin mainittu emeritusprofessori Sovijärvi on kiinnittänyt huomiota formulakuljettajiin, jotka haukottelevat antaumuksella juuri ennen lähtöä.
Haukottelu on myös erittäin yleistä laskuvarjojääkäreillä, jotka valmistautuvat hyppäämään lentokoneesta – oli kyseessä harjoitus tai sotatilanne. Todennäköisesti (ja toivottavasti) kyse ei ole tylsistymisestä tai väsymyksestä.
Tämä liittyy vahvasti edellisen kohdan vireystilan muutokseen, sillä vaikkapa heti urheilusuorituksen jälkeen saattaa haukotuttaa oikeinkin kovasti. Ensin aivot ja keho virittyvät ja jälkeenpäin rentoutuvat.
Eikä vireystilan muutos rajoitu ainoastaan ihmisiin, vaan koirien tiedetään haukottelevan juuri ennen hyökkäämistä, eivätkä ne varmastikaan ole silloin tylsistyneitä. Koirat haukottelevat myös silloin, kun ne valmistautuvat johonkin omasta mielestään epämiellyttävään kuten kylpyyn tai kynsien leikkaamiseen. Kalojen on havaittu haukottelevan, kun ne selvittelevät kiistojaan. Makakit haukottelevat uhattuina, mustasukkaisina tai ahdistuneina. Rotat reagoivat pelkoon haukottelemalla.
Haukottelun uskotaan olevan tällaisissa tapauksissa myös niin sanottu sijaistoiminto, jolla yksilö lievittää stressiä ja hermostuneisuutta. Paineen alla ihmistenkin on todettu haukottelevan enemmän.
Tiede
10 maailman vanhimmaksi elävää eläintä – Tässä ovat eläinkunnan ikänestorit!
Maailman vanhimmaksi elävä eläin on Eteläisen jäämeren pohjassa elävä sienieläin. Mutta silti se ei ole listamme kärkipaikalla. Mitä ihmettä?
Kotihiiri elää noin vuoden, koira reilun vuosikymmenen, ihminen jopa vuosisadan. Tällä hetkellä (maaliskuu 2025) maailman vanhin ihminen on brasilialainen nunna Inah Canabarro Lucas, joka on syntynyt 8. kesäkuuta 1908. Mutta lähes 120 vuotta on sekin vain lyhyt pätkä tämän listan eläinten rinnalla.
Pitkän iän salaisuus löytyy näistä eläimistä, mutta vaikka niitä kuinka ollaan tutkittu, ei se ole tuonut ihmistä lähemmäs ikuista elämää. Olisiko se sitten tarpeenkaan?
Listafriikki sukeltaa (kirjaimellisesti) kymmenen maailman vanhimmaksi elävän eläimen maailmaan, sillä suurin osa niistä elää pinnan alla. Löydät varmasti myös toisen selvän yhtäläisyyden: ympäristö on usein hyvin viileä, jolloin aineenvaihduntakin on alhainen.
10. Kilpikonnat
Lista alkaa tutulla ja turvallisella kilpikonnalla. Nyt vielä pysytään maan pinnalla ja ihan lämpöisissä olosuhteissa. Lajia en erikseen määritellyt, sillä niin galápagoksenjättiläiskilpikonnat kuin seychellienjättiläiskilpikonnatkin elävät hirmuisen pitkään. Normaalisti kilpikonna elää noin 150-vuotiaaksi, mutta ennätyksiä tehneet ikämestarit ovat eläneet mahdollisesti vuosisadan pidempään.
Varmaksi tiedetään, että Jonathan-kilpikonna, tällä hetkellä maailman vanhin tunnettu maalla elävä eläin, on vähintään 192-vuotias. Se elelee tyytyväisenä St. Helenan saarella ja ylpeilee sillä, että on kuoriutunut ennen kuin hehkulamppu keksittiin.
Vuonna 2006 Intian Kalkutassa elänyt Adwaita-kilpikonna kuoli tulehduksen seurauksena. Sen tiedettiin tulleen paikalliseen eläintarhaan täysikasvuisena 130 vuotta aiemmin. Tutkijoiden mukaan Adwaita oli kuollessaan yli 250 vuotias, mutta täysin vedenpitäviä todisteita iästä ei ole.
Kuka meistä on todistamassa, pääseekö Jonathan samoille lukemille?
9. Punainen merisiili
Punainen merisiili, Mesocentrotus franciscanus, on elänyt maapallolla jo kauan ennen meitä, reilut 400 miljoona vuotta aiemmin. Ja edelleen se porskuttaa eteenpäin.
Merisiili elää pohjoisella Tyynellämerellä ja se voi kasvaa merisiileistä suurimmaksi – halkaisijaltaan yli 20-senttiseksi. Merisiili pysyttelee suurimman osan ajasta paikallaan suojanaan pitkät terävät piikit, mutta se voi lyöttäytyä yhteen muiden lajitoveriensa kanssa ja ”ryömiä” äärimmäisen hitaasti paikasta toiseen.
Vielä tämän vuosituhannen vaihteessa merisiilien uskottiin elävän korkeintaan 15-vuotiaaksi, mutta sitten tutkijat keksivät käyttää radiohiiliajoitusta niiden iän määrittämiseen.
Kanadan länsirannikolta löytyneet suurimmat merisiilit arvioitiin noin 200 vuotta vanhoiksi, eikä tutkimusryhmän ollut ollenkaan hankalaa löytää yli satavuotiaita yksilöitä. Pitkä ikä ei ole merisiileille kuitenkaan mikään itsestäänselvyys, sillä monet joutuvat petojen suuhun, kalastajien haaveihin tai sitten ne kuolevat tauteihin.
Mutta ikääntyvän ne eivät vaikuta. Tutkijoiden mukaan satavuotiaat merisiilit ovat yhtä skarppeja kuin kymmenvuotiaat, ja itse asiassa ne tuottavat nuorempiin yksilöihin verrattuna enemmän sukusoluja.
8. Punasimppu
Punasimppuihin kuuluvaa Sebastes aleutianusta pidetään monesti maailman vanhimmaksi elävänä vesieläimenä, mutta listan kärkeen sillä ei ole asiaa.
Pohjoisella Tyynellämerellä tavattava punasimppu elelee 200-700 metrin syvyydessä, mutta se voi sukeltaa jopa kolmeen kilometriin, ja viihtyy parhaiten merivedessä, jonka lämpötila on 0-5℃.
Punasimput kasvavat täyteen 80 sentin kokoonsa hyvin hitaasti ja ne saavuttavat sukukypsyyden myöhään. Toisaalta niillä ei ole mitään kiirettä, sillä ne voivat elää 200-vuotiaiksi. Iältään vanhin varmistettu punasimppu on ollut 205-vuotias.
7. Grönlanninvalas
Maailman vanhimmaksi elävä nisäkäs taitaa olla grönlanninvalas. Vuonna 1999 kanadalaisen tutkimusryhmän mukaan heidän tarkkailemansa valaan iäksi arvioitiin silmän aminohappokoostumuksen perusteella vähintään 211 vuotta. Reippaasti yli 150 vuoden ikäisiä valaita on tavattu useampia.
Joitakin vuosia myöhemmin Alaskan rannikolla otettiin kiinni grönlanninvalas, jonka olkaluussa oli kiinni harppuunan paloja. Ase oli sellainen, jota valaanmetsästäjät olivat käyttäneet 1800-luvun lopulla, joten löydös vahvisti uskomusta valaslajin pitkäikäisyydestä.
Vuoden 2019 lopulla Nature-lehdessä julkaistussa ”geenikelloa” käsittelevässä tutkimuksessa todettiin, että grönlanninvalaan genomin perusteella niiden voidaan olettaa elävän jopa 268-vuotiaiksi saakka.
Koska aiemmin tutkitut, hieman päälle 200-vuotiaat grönlanninvalaat ovat olleet hyväkuntoisia, eivätkä ole näyttäneet mitään ikääntymisen merkkejä, on helppo uskoa niiden uiskentelevan vielä yhden ihmisiän verran.
6. Partamato
Partamadot pysyttelevät koko aikuisikänsä samassa paikassa, ympärilleen rakentamassaan kalkkikuoressa. Eläin näyttää erehdyttävästi kauniilta kasvilta, kun se nousee kalkkiputkestaan esille.
Partamadot ottavat merenpohjan sedimentistä divetysulfidia ja vedestä happea, joita ne tarjoilevat symbioottisille bakteereille. Vastavuoroisesti bakteerit valmistavat matojen kaiken ravinnon, sillä ollaan jo niin syvällä, että auringonvalon avulla ruokaa ei valmistu eli ei ole kasveja ravintoketjun aloittajaksi.
Lamellibrachia luymesi –partamadot elävät lähinnä Meksikonlahden pohjoisosissa, yli puolen kilometrin syvyydessä, jossa ne voivat kasvaa jopa kolmen metrin pituisiksi. Ne elävät jopa tuhannen yksilön ryhmissä ja kasvavat hyvin hitaasti. Vieruskaverin täytyy olla mieleinen, sillä partamadot voivat elää jopa 250-vuotiaiksi.
5. Grönlanninhai
Pohjoisella jäämerellä ja Atlantin pohjoisosissa elävä grönlanninhai eli holkeri on maailman vanhimmaksi elävä selkärankainen. Holkerit uivat hyvin hitaasti, vain noin 30 senttiä sekunnissa, mikä osaltaan antaa mahdollisuuden pitkään ikään.
Vuonna 2016 Science-lehdessä julkaistu tutkimus nosti holkerin uutisiin ympäri maailman. Otsikot julistivat 512-vuotiaan hain löytymisestä. Uutisointi oli kuitenkin virheellistä.
Kyseisessä tutkimuksessa ei nimittäin missään kohtaan sanottu, että hait olivat yli 500-vuotiaita; mediassa ei joko oltu osattu lukea tutkimusta tai sitten totuutta oli haluttu taivuttaa houkuttelevaan suuntaan.
Siitä huolimatta holkeri on listallamme oikealla paikalla ja se pysyy kärkipaikalla myös selkärankaisten ikäkisassa.
Tutkimuksessa todettiin seuraavasti: Eläimen silmän linssistä otetusta näytteestä tehtiin radiohiiliajoitus, jonka perusteella vanhimman naarashain iäksi arvioitiin 392 vuotta +/-120. Eli yksilö saattoi olla 512-vuotias tai 272-vuotias. Silti alimmillaankin hulppeat numerot!
Toisaalta tiedetään, että holkerit kasvavat noin sentin vuodessa ja suurin yksilö oli 5,5 metriä pitkä. Kalan pitkän iän salaisuus piilee varmasti paljolti sen geeneissä, joita on ruvettu suurella mielenkiinnolla ”perkaamaan”.
4. Islanninsimpukka
Islanninsimpukka elää Pohjois-Atlantin viileissä vesissä ja viettää aikansa mieluiten hiekkaan ja mutaan kaivautuneena. Ruokansa se siivilöi kidustensa läpi virtaavasta vedestä.
Vuonna 2006 valtameritutkijat keräsivät Islannin rannikolta simpukoita, joiden he arvelivat olevan huomattavan vanhoja. Eräs yksilö sai nimenkin, Ming. Arvaatko mistä nimi oli peräisin?
Radiohiiliajoituksella sen iäksi varmistui 507. Ming oli syntynyt vuonna 1499, jolloin Kiinassa elettiin Ming-dynastian aikaa. Huh huh. Aluksi sen arveltiin olevan sata vuotta nuorempi, sillä sen ikäiseksi islanninsimpukoiden on tiedetty elävän.
Tutkijat ovat harmitelleet, että Ming avattiin ennen kuin sen ikä tiedettiin. Simpukalle avaaminen ei ikinä tiedä mitään hyvää, joten Ming sai postuumisti nimensä Guinnessin ennätystenkirjaan maailman vanhimpana eläimenä.
3. Sienieläin
Sienieläimet näyttävät kasveilta, sieniltä tai jopa kiviltä ennemmin kuin eläimiltä, mutta niin ne vain kuuluvat meidän kanssamme samaan kuntaan tieteellisessä luokittelussa.
Sienieläimet pysyttelevät paljon paikoillaan, mutta saattavat kiihdyttää jopa 1 millimetrin päivävauhdilla eteenpäin. Kun liike on tuollaista matelua, voi kasvun arvata olevan äärimmäistä hidasta. Juuri sen takia ne elävätkin niin pitkään. Suurin osa tuhansista sienieläinlajeista elää muutamista kuukausista jopa pariin vuosikymmeneen, mutta niillä numeroilla ei Mingiä ja kumppaneita päihitetä.
Cinachyra antarctica –sienieläimen, joka asustaa Eteläisellä jäämerellä, tiedetään elävän yli tuhat vuotiaaksi. Erään tutkitun yksilön on arvioitu olevan 1550-vuotias.
2. Hydra
Hydra voisi hyvin olla listan ykköspaikalla, mutta jäi silti Listafriikin päätösvallalla toiseksi.
Yksinkertaiset lampipolyypit liikkuvat kuin puolivoltteja tekemällä, mutta se ei ole niiden ainut temppu. Vedessä elävä, vain senttimetrin mittaiseksi kasvava polttiaiseläin on tunnettu ilmiömäisestä uusiutumiskyvystään.
Jos sen leikkaa kahtia tai pienempiinkin paloihin, kasvaa jokaisesta palasesta uusi, täydellinen yksilö. Hydrat eivät myöskään vanhene, sillä niiden solut uusiutuvat ikuisesti.
Vuonna 1998 biologi Daniel Martinez kollegoidensa kanssa julkaisi tutkimuksen, jossa he olivat seuranneet lampipolyyppeja yli neljä vuotta, jonka aikana eläimet eivät olleet näyttäneet minkäänlaisia ikääntymisen merkkejä.
Hydra koostuu lähes täysin kaikkikykyisistä kantasoluista, joita esimerkiksi ihmisellä on vain hyvin varhaisessa alkionkehityksessä. Jos olosuhteet ovat huonot, ravintoa on vähän tai talvi tulossa, voi se lisääntyä suvullisesti kasvattamalla kylkeensä sukusoluja ja vapauttamalla ne järveen odottamaan sopivaa paria.
Hyvissä olosuhteissa lampipolyypit lisääntyvät suvuttomasti eli ne kasvattavat itsestään kopion. Eläimen varteen alkaa muodostua nuppu, josta uusi yksilö kuroutuu muutaman päivän aikana irti.
Vuonna 2012 löydettiin geeni foxO, jonka todettiin säätelevän kantasolujen jatkuvaa uusiutumista ja sitä kautta lampipolyyppien kuolemattomuutta. FoxO-proteiinia pidetään mahdollisena Graalin maljana myös ihmisen eliniän pidentämisessä. Se kuitenkin vaatii vielä valovuosien tutkimustyön.
1. Meduusa
Turritopsis dohrnii -polttiaiseläin on listamme kärkipaikalla. Ehkä se ei kuuluisi ollenkaan tälle listalle, sillä T. dohrnii ei taistele reilusti. Se on kuolematon.
Ei kuitenkaan sanan jokaisessa merkityksessä, sillä tämä pikkuinen meduusa voi epäilemättä sairastua kuolettavasti tai joutua syödyksi. Mutta jos se saa elää suhteellisen rauhassa, ei ikä ala missään vaiheessa painamaan.
Kaikki meduusat aloittavat elämänsä merenpohjaan kiinnittyneinä polyyppeinä, joista vapaana uivat meduusat kuroutuvat irti. T. dohrniit ovat ”syntyessään” vain millimetrin kokoisia ja niillä on 8 lonkeroa. Täysikasvuisena koko on jo puoli senttiä ja lonkeroita on jopa kunnioitettavat 90 kappaletta.
Mikä sitten erottaa nämä meduusat muista polttiaiseläimistä? Ja kaikesta muusta elävästä?
Ne voivat stressaantuessaan (vahingoittuminen, sairastuminen tai ravinnonpuute) palata takaisin polyyppivaiheeseen ja aloittaa elämänsä alusta. Eikä uudelleen syntymisissä ole rajoitusta: Tämän hetkisen tutkimustiedon mukaan ne voivat tehdä muutoksen aina kun se on tarpeellista. Maailman loppuun saakka.
Lue myös:
Tiede
Käsi saa voimansa aliarvioidusta pikkurillistä: 10 ihmiskehon erikoista asiaa, joita et ehkä tiennyt
On paljon ihmeellisiä asioita, joita emme tiedä meistä itsestämme. Tämän listan asiat tiedetään, mutta oletko sinä ennen kuullut näitä faktoja ihmiskehosta?
Ihminen ja luonto hämmästyttää ja kummastuttaa. Myös Listafriikin toimituksessa. Siksi halusimme koota ihmisestä 10 faktaa, jotka ovat hassuja, yllättäviä ja vähän omituisiakin.
Listalla on myös useammassa kohdassa vinkkejä, miten voi viihdyttää itseään ja muita kokeilemalla erilaisia oman vartalon ominaisuuksia! Kaikki on henkilökohtaisesti testattu.
Tässä siis Listafriikki.com:n erikoisia faktoja ihmiskehosta.
Sarveiskalvo saa hapen ilmasta
Kaikki ihmisen elimet ja solut tarvitsevat happea toimiakseen. Tuota elintärkeää molekyyliä ympäri meidän kehoamme toimittaa veri, jonka hemoglobiini-molekyyleihin happi kiinnittyy keuhkojen kaasujen vaihto operaatiossa.
On kuitenkin yksi elin, jossa ei ole verisuonia: silmän sarveiskalvo. Emme näkisi näin selvästi, jos kalvolla olisi suonia, koska valon on päästävä esteettä läpi. Mutta jostainhan sarveiskalvon solujen on saatava happea, muuten ne eivät pysyisi hengissä.
Solut ottavat hapen suoraan ilmasta. Se on ainoa ihmiskehon alue, jolla hapen otto tapahtuu pelkästään näin. Kun ihminen nukkuu, välittää hapen kyynelneste, jota on ohuena kerroksena sarveiskalvon päällä.
Piilolinssien käyttäjille tämä on tärkeää infoa. Monet varmasti tietävät (opastuksesta tai kokemuksesta), että piilolinssien kanssa ei kannata nukkua. Kun ihminen on hereillä ja räpsyttää silmiään, liikkuu piilolinssi juuri sen verran silmän päällä, että sarveiskalvon solut ehtivät napata happea, ja kyynelnestettä levittyy linssin alla oleviin kohtiin.
Mutta tarina on toinen, kun ihminen nukkuu. Piilolinssi pysyy paikoillaan, jolloin solut eivät saa happea. Tämä voi pahimmillaan aiheuttaa pienten verisuonten kasvamisen sarveiskalvoon (koska luonto löytää aina keinot), aiheuttaa kivuliasta valoherkkyyttä ja pysyvää näön heikentymistä.
Vain ihmisellä on leuka
Listafriikki ei nyt väitä, että muilla eläimillä ei olisi leukaluuta. Listan nimi on faktoja ihmiskehosta, joten pysyttäydytään tosiasioissa.
Mutta muilla eläimillä ei silti ole leukaa.
Niillä ei ole ulkonevaa luuta hampaiden alapuolella. Katso vaikka ihmisen lähimpiä sukulaisia: simpansseja ja gorilloja. Äläkä anna karvapeitteen hämätä. Jos tutkit niiden pääkalloja, huomaat ettei niillä tosiaan ole leukaa.
Evoluutiobiologeja leuan kehittyminen on luonnollisesti kiehtonut: miksi ihmisellä on tuollainen ulkonema? On ehdotettu, että se olisi tuonut leukaluille lisävoimaa pureskeluun, mutta tuosta lisävoimasta ei kuitenkaan ole mitään näyttöä.
On myös epäilty, että se olisi voinut muodostua sukupuolivalinnan seurauksena, mutta useimmiten seksuaalivalinnan tuloksena kehittyy ominaisuuksia vain toiselle – valinnan kohteena olevalle– sukupuolelle: isot sarvet, lintujen höyhenpuku jne. Sekä miehillä että naisilla on leuka, eikä sen koko riipu sukupuolesta.
Sanomattakin lienee selvää, että syy leuan olemassaoloon ei ole selvinnyt.
Minulla on erittäin epätieteellinen teoria: leuka on kehittynyt, jotta lakanoita ja pyyhkeitä voi viikata yksin. Ei taida mennä läpi!?
Itseään ei voi kutittaa
Kutituksessa aktivoituvat aluksi samat aivojen alueet, jotka viestittävät meille, että jokin tuntematon vaara uhkaa. Esimerkiksi selän päällä kävelee myrkyllinen hämähäkki, ja me hätkähdämme, vaikka emme sitä näe. Yllättävä kosketus koetaan vaaraksi.
Kutitus ei ole miellyttävä tai hauska tunne, vaikka silloin usein naurattaakin. Kehomme kokee kutittamisen hyökkäyksenä ja nauru on tässä kohtaa muinainen reaktio uhkaan ja tapa viestittää vahvemmalle vastustajalle, että nauraja ei ole taistelemassa vastaan. Nykyään tuo ajatus tietysti tuntuu hassulta, mutta se on aikoinaan ollut elintärkeää.
Voimme toki yrittää valmistautua, jos tiedämme kutituksen olevan tulossa, mutta kehomme synnynnäinen reaktio on niin vanha ja vahva, että emme saa sammutettua satutetuksi tulemisen pelkoa.
Jos henkilö itse yrittää kutittaa itseään, ovat yllätyksen ja vaaran elementit poissa, joten pikkuaivot osaavat varautua kutitustuntemuksiin, eivätkä rekisteröi niitä uhkina.
Tämä kuuluu siihen kategoriaan, jolla voi saada kanssaihmiset käyttäytymään viihdyttävästi. Kokeile joskus puolihuolimattomasti heittää ilmoille toteamus: ”itseään ei voi kutittaa”. Toinen kokeilemisen arvoinen on: ”omaa kyynärpäätään ei voi nuolla”. Voi sitä riemua!
Joko yritit?
Kudokset uusiutuvat jatkuvasti, hampaat eivät ikinä
Kaikki ihmisen elimet uusiutuvat, tavallaan. Solut jakautuvat ja kuolevat.
Päällimmäiset ihosolumme uusiutuvat parin viikon välein. Punasolut elävät noin nelisen kuukautta. Hermosolut voivat olla kymmeniä vuosia vanhoja. Luutkin uusiutuvat, ja vaikka prosessi kestää vuosia, pysyvät luumme siksi kunnossa koko elämämme. Maksa vasta ihmeellinen onkin: siitä voidaan leikkauksessa poistaa jopa 75%, mutta se pystyy korjaamaan itsensä ja kasvattamaan uutta, toimivaa maksakudosta menetetyn tilalle.
Mutta ihmiskehossa on kohta, joka ei uusiudu, ikinä. Ja se on hampaat.
Hampaat eivät missään nimessä ole luuta. Jos luuhun tulee särö, on sillä mahdollisuus korjautua itsestään. Koska hammas ei ole elävää kudosta, ei regeneraatiota pääse tapahtumaan. Hampaassa olevan tuhon etenemisen voi yrittää pysäyttää, mutta kelloa ei saa käännettyä takaisin. Huonoja uutisia niille, jotka eivät huolehdi hammashygieniasta. Jos hampaassa on reikä tai se lohkeaa, on turvauduttava keinotekoisiin korjausmenetelmiin.
Kun sanotaan, että meillä on vain yksi keho, josta on syytä pitää huolta, on se ainakin hampaiden osalta totta.
Vatsahapot ”sulattaa” metallia, olemme silti hengissä
Happamuus ilmoitetaan pH-arvona, joka on välillä 0-14. Pienet luvut ovat happamia, pH 7 on neutraali ja siitä ylöspäin pH on emäksinen. Asteikon kummassakin ääripäässä olevat aineet ovat vaarallisia ja syövyttäviä.
Meidän vatsassamme oleva mahaneste sisältää vetykloridia eli suolahappoa, ja sen pH on yleensä 1-2. Vahvimmillaan se vastaa lähes akkuhappoa. Tuon nesteen ei pitäisi pysyä mahalaukun sisäpuolella, vaan sen pitäisi syövyttää sinne reikiä.
Tutkimuksia mahanesteen voimakkuudesta on tehty ihmiskehon ulkopuolella. Tarpeeksi pitkään nesteessä ollut metallinpala, testeissä usein partaterä, on alkanut syöpymään. Miten sitten on mahdollista, että vahingossa tai tahallaan nieltyjä asioita tulee ruoansulatuskanavan läpi vahingoittumattomana? Kyse on vain hapolle altistumisen kestosta.
Erittäin voimakas happamuus on tärkeää, koska ruoan valkuaisaineita pilkkova pepsiini-entsyymi tarvii happaman ympäristön toimiakseen. Mahalaukkuun päätynyt ruoka pitää saada nopeasti suolessa paremmin liikkuvaan, ja ravintoaineet vapauttavaan, muotoon.
Miten mahalaukun sisäpinta sitten pärjää? Sehän on hapon kanssa kosketuksissa jatkuvasti. Keholla on tähän oma suojamekanisminsa: mahan epiteeli- eli pintasolut tuottavat limakalvoa, joka muodostaa konkreettisesti fyysisen esteen hapon ja kudoksen välille.
Kun edellisessä listan kohdassa puhuttiin solujen uusiutumisesta, niin mahan epiteelisolut ovat erittäin tiuhasti vaihtuvia. Puhutaan vain muutamista päivistä, koska solut ovat tärkeässä suojaavassa roolissa ja joutuvat kovalle kulutukselle suhteellisen vihamielisessä ympäristössä.
Meissä on enemmän muita soluja kuin ihmissoluja
Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Sellaisen, mitä me tällä hetkellä olemme? Ihmisen koko perimä selvitettiin vuonna 2003, mutta se ei tietenkään tarkoita, että siitä lähtien olisimme tienneet kaiken mahdollisen, mitä ihmisen kehosta on tiedettävissä. Tuo a, t, g ja c -kirjaimien sekalainen jono ei voisi ikinä kertoa meille kaikkea ihmisen toiminnasta.
Vuosikymmeniä sitten ajateltiin, että ihmiskehossa on 10 kertaa enemmän bakteerisoluja kuin ihmissoluja. Tuosta arviosta ollaan tultu reilusti alaspäin, mutta bakteerisolut vievät silti voiton.
Ihmissoluja on noin 43%, ja muista soluista suurin osa on bakteereita, loput sieniä ja arkkeja. Bakteerisolut ovat huomattavasti meidän omia solujamme pienempiä, joten niiden yhteispaino on vain noin 200 gramman luokkaa. Suurin osa bakteereista elää suolistossa, joten aina kun käyt vessassa, muutut hetkeksi hiukan enemmän ihmiseksi.
Vasta aivan viime vuosina on ihmiskehon tutkimuksessa alettu kiinnittää huomiota mikrobiomin (nämä seuralaisemme) vaikutuksiin. Miten bakteerit pitävät meidät terveinä ja toiminnassa tai toisaalta miten ne vaikuttavat sairauksien ja tautien syntyyn. Ne ovat yhtälailla syntymästämme asti osa meitä, samoin kuin ihmis-DNA:ta sisältävät solumme.
Ja jos vielä mennään tuohon ihmisen perintöainekseen, DNA:han, ja siihen, miksi koko perimän sekvensointi ei voi paljastaa kaikkia ihmiskehon salaisuuksia. Meidän kromosomimme sisältävät vähän yli 20 000 proteiinia koodaavaa geeniä.
Mutta jos kaikki ihmiskehossa oleva perintöaines lasketaan yhteen, on meissä minä hetkenä hyvänsä toiminnassa 2-20 miljoonaa geeniä, kun lasketaan koko mikrobiomi (solullisten eliöiden lisäksi myös virukset) yhteen. Ja kaikki nämä vaikuttavat ympäristönsä, eli meidän, toimintaan.
Toistetaan siis alun kysymys: Mikä tekee ihmisestä ihmisen?
Ihmisellä on syntyessään 300 luuta, aikuisena vain 206
Voiko oikeasti olla totta, että vauvoilla on melkein sata luuta enemmän kuin aikuisilla?
Monet varmasti tietävät sen pehmeän kohdan vauvan päälaella. Se voi olla vähän pelottavakin. Jossain vaiheessa pääkallon luut kasvavat yhteen ja peittävät samalla tuon suojaamattoman kohdan.
Samanlaista luiden yhteensulautumista tapahtuu muuallakin ihmiskehossa. Itseasiassa iso osa vauvan luustosta on rustoa, siksikin ne ovat niin pehmoisia ja taipuisia. Pikkuhiljaa rusto kuitenkin korvautuu kovalla luulla, jolloin myös erillisinä osina olleista palasista tulee yhtenäisiä.
Siksi vastasyntyneillä vauvoilla on lähes 100 luuta enemmän kuin aikuisilla.
Navan ympärillä kasvaa nöyhtää kerääviä karvoja
Kaikki omfalofobiasta kärsivät siirtykää seuraavaan kohtaan listalla! Nyt tulee puhetta navasta.
Jostain käsittämättömästä syystä napanöyhtä on kiinnostanut ihmisiä niin kovasti, että sitä on tutkittu niin Wienin teknillisessä yliopistossa Itävallassa kuin Sydneyn yliopistossa Australiassa.
Wienissä tutkimusta johtanut tohtori Georg Steinhauser oli kerännyt ensin vuosien ajan OMAA napanöyhtäänsä ja tutkinut sen koostumusta ja kerääntymistä napaan. Nöyhtä ei koostunut vain vaatekuiduista vaan myös hiestä, rasvasta ja kuolleista soluista. Ja epäilemättä myös mikrobeista. Myöhemmin hän oli laajentanut tutkimustaan ja saanut näytteitä myös muilta ihmisiltä.
Steinhauser oli todennut, että navan ympärillä on erityisiä karvoja, joiden pinnan suomut toimivat kuin koukut ja irrottavat vaatteista kuituja. Lisäksi karvojen kasvusuunta on napaa ympäröivä, jolloin ne ohjaavat moskan onkaloon.
Australiassa taas laajan 5 000 koehenkilöä kattaneen tutkimuksen lopputulema oli se, että tyypillinen henkilö, jolle napanöyhtää kertyy, on ”hiukan ylipainoinen keski-ikäinen mies, jolla on karvainen vatsan alue”.
Nobel-palkinnon tuloa ei voi estää.
Meillä on enemmän kuin viisi aistia
Näkö, tunto, haju, maku ja kuulo. Niinhän meille koulussa opetetaan. Mutta aisteja on paljon muitakin!
Oletko ikinä nähnyt televisiossa, kun poliisi arvioi pysäytetyn kuskin alkoholin- tai huumeidenkäyttöä erilaisilla testeillä? Ei liity aiheeseen, mutta eikö alkometri tai huumetesti olisi parempi ja vähemmän subjektiiviseen arvioon perustuva vaihtoehto?
Testissä kuski laitetaan esimerkiksi kävelemään suoraa linjaa tai luettelemaan aakkosia väärinpäin. Kokeile muuten ihan huvikseen selvin päin, että miten tuo onnistuu. Aakkosten luetteleminen lopusta alkuun on järjettömän hankalaa!
Yhdessä testissä on tarkoitus silmät suljettuina koskettaa sormella omaa nenän päätä. Se yleensä onnistuu, ellei ole nauttinut liikaa keskushermoston toimintaan vaikuttavia aineita. Tällä testataan asentoaistin toimivuutta.
Asentoaistin avulla pystymme siis aistimaan itsemme. Kuulostaa kummalliselta, mutta asentoaisti kertoo meille, missä ruuminosamme milloinkin menevät – yleensä ne eivät onneksi mene kovin kaukana. Tämä aisti mahdollistaa myös esimerkiksi rappusten kävelyn ilman, että joka kerta täytyisi tarkistaa askeleen korkeus.
Muita aisteja ovat muun muassa tasapainoaisti ja lämpötilan aistiminen. Valitettavasti ihmisiltä puuttuu muutama eläimillä havaittu aisti. Esimerkiksi hait pystyvät aistimaan tulevasta lounaastaan lähtevää sähköisyyttä ja lepakot suunnistavat maapallon magneettikenttiä apuna käyttäen.
Käsi saa voiman pikkurillistä
Kun mietit arjen askareita, millä sormilla puuhastelet eniten? Pidät kiinni kynästä, laitat vetoketjun kiinni, avaat napin… Käytät näihin toimintoihin varmasti peukaloa, etusormea ja keskisormea. Ja nuo kolme sormea ovatkin vastuussa kaikenlaisesta jokapäiväisestä tarttumisesta ja näpertelystä.
Jos pitäisi luopua jostain sormesta, vastaisitko pikkurillin. Tuon lähes tarpeettomalta tuntuvan sormen.
Älä kuitenkaan aliarvioi sitä. Menettäisit pikkurillin mukana jopa puolet kätesi voimasta!
Yleensähän pikkurilli ei ole mukana missään tärkeässä sorminäppäryyttä vaativassa hommassa, mutta voiman tuotossa se on vertaansa vailla. Jos myös nimetön poistuisi kuvioista pikkurillin lisäksi, olisi käden voimasta jäljellä enää noin 30%.
Lue myös:
Tiede
Verisuihku silmästä tai sisäelimet ulos peräaukosta – 10 uskomatonta tapaa, joilla eläimet puolustautuvat
Kaikilla eläimillä ei ole kokoa, voimaa, hampaita, sarvia tai muita vastaavia välineitä, joilla taistella uhkia vastaan. Mutta sen ansiosta on kehittynyt huiman hienoja puolustuskeinoja.
Listafriikki tutustuu nyt kymmeneen eriskummalliseen ja mielettömän nerokkaaseen puolustuskeinoon, joilla eläimet yrittävät selvitä hengissä. On kyse sitten valekuolemasta, veren ruiskuttamisesta silmistä, sisäelinten vapauttamisesta ulos peräaukosta tai itsensä räjäyttämisestä, ovat nämä menetelmät luonnon mestariteoksia.
Sarvikonnalisko ruiskuttaa verta silmistään
Yksi eläinmaailman kiehtovimmista puolustuskeinoista kuuluu pohjoisamerikkalaisille sarvikonnaliskoille. Ainakin kahdeksan Phrynosoma-suvun lajia ruiskuttaa uhattuna verta silmistään. Puolustusmekanismi on kuin suoraan pahimmista kauhuleffoista.
Äärimmäisen stressaavissa tilanteissa, kuten vaikkapa kojootin kohdatessa, sarvikonnalisko vapauttaa silmiin säilötyn veren ja ampuu sitä kovalla paineella ja tarkasti jopa puolentoista metrin päähän.
Sarvikonnalisko rajoittaa veren virtausta päästä muualle kehoon supistamalla kahta suurta lihasta verisuonten ympärillä. Päähän kuitenkin pääsee virtaamaan verta, jolloin verenpaine luonnollisesti nousee. Silmien ympärillä olevat ontelot täyttyvät verestä ja sarvikonnaliskolle muodostuu vuosisadan silmäpussit. Se jatkaa lihasten supistelua, mikä nostaa painetta entisestään ja lopulta onteloiden ohuet seinämä repeävät, minkä tuloksena verisuihku syntyy. Verta voi yhdessä ruiskaisussa olla jopa kolmasosa eläimen koko verimäärästä.
Sarvikonnalisko voi suihkia lyhyen ajan sisällä useampaan otteeseen, mutta on edelleen suuri mysteeri, miten sen revenneet ontelot ja verimäärä palautuvat ennalleen niin nopeasti.
Opossumi leikkii kuollutta
Myönnetään, on hieman virheellistä sanoa, että Amerikan mantereella elävä opossumi leikkii kuollutta, sillä se ei tee sitä tietoisesti. Ollessaan todella kauhuissaan opossumi vajoaa kooman tapaiseen tilaan, joka voi kestää muutamia minuutteja tai jopa tunteja. Siinä ei ole mitään tahdonalaista, vaan niin opossumin keho vain reagoi pelkoon.
Opossumi vajoaa maahan makaamaan, paljastaa hampaansa, vapauttaa suolensa sisällön ja sen suusta alkaa pursuta vaahtoa. Sen silmät voivat olla suljettuina tai se voi tuijottaa lasittuneeella katseella kaukaisuuteen. Opossumi ei räpsytä silmiään ja sen hengitys vaikuttaa lähes pysähtyvän.
Tätä puolustuskeinoa vielä voimistaa opossumin anaalirauhasista erittyvä mätänevän ruumiin haju. Pilaantunut löyhkä ei houkuttele petoja käymään kimppuun, sillä monet välttelevät luontaisesti sairaiden eläinten syömistä.
Sitä ei tiedetä, miten opossumi tokenee katatonisesta tilastaan, mutta kun reitti on selvä, jatkuu sen elämä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Paitsi siinä tapauksessa, jos peto on esimerkiksi purrut sitä. Opossumi ei valekuolemansa aikana reagoi yhtään mihinkään, joten sitä voi joku pureskella ja jopa murtaa sen luita. Tutkijoiden mukaan opossumi ei tunne tuona aikana kipua eivätkä sen refleksitkään toimi.
Luunsa katkova karvasammakko
Kuva: Gustavocarra | CC BY-SA 4.0 (kuvaa muokattu)
Keski-Afrikan kosteikoissa elävä karvasammakko, Trichobatrachus robustus, on saanut nimensä uroksen kylkien ja reisien karvamaisista ulokkeista. Karvasammakkokoiraat viettävät lisääntymiskautena pitkiä aikoja veden alla suojellen kallisarvoisia munia, ja tuolloin se hengittää lähes yksinomaan ihon kautta. Edellä mainitut ”karvat” ovat ihosäikeitä, jotka lisäävät ihon pinta-alaa, jolloin sammakko saa vedestä enemmän happea.
Uskomatonta kyllä, tämä ei ole karvasammakon mielettömin ominaisuus. Sillä on nimittäin takajalkojensa luiden päissä terävät kärjet, kuin kynnet, jotka lepotilassa ovat vahvan sidekudoskerroksen sisällä. Mutta kun sammakko tuntee olonsa uhatuksi, vetää se takataskustaan Wolverine-tyyppisen tempun: se katkaisee varpaidensa luut, työntää katkaistut ja terävät luukyntensä ihon läpi ja puolustautuu niillä hyökkääjiä vastaan. Myöhemmin luut vetäytyvät takaisin kudoksen sisään ja sammakko regeneroi silpoutuneet varpaansa alta aikayksikön.
Karvasammakkoa kutsutaan siis varsin hyvästä syystä ”kauhujen sammakoksi” tai Marvelin supersankarin mukaan Wolverine-sammakoksi.
Limaaja pyrkii tukehduttamaan pedot
Limaajat ovat ankeriaan näköisiä merieläimiä, jotka nimensä mukaisesti puolustautuvat petoja vastaan limalla. Jos hai tai muu petokala käy limaajan kimppuun, se erittää kehonsa rauhasista limaa, joka yhdessä veden kanssa muodostaa litroittain hyytelömäistä mönjää.
Lima tukkii pedon kidukset, joten sille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin jättää saalis rauhaan ja uida väljemmille vesille hengittämään. Pedoille paras hetki iskuun olisi pian edellisen yrityksen jälkeen, sillä limaajan rauhasten täyttymiseen menee jopa kuukauden verran ja tuona aikana se on kaikkein haavoittuvaisimmillaan.
Yllä olevalla videolla näkyy hyökkäyksiä, joissa limaaja vaikuttaa täysin välinpitämättömältä hyökkääjiä kohtaan. Videon tehneet tutkijat kertovat havainnoineensa 14 limaajaan kohdistunutta hyökkäystä, joista jokainen päättyi siihen, että peto poistui paikalta henkeään haukkoen ja limaaja selvisi täysin ilman vahinkoa.
Ehkä juuri tämän tehokkaan puolustusmekanismin ansiosta limaajat ovat säilyneet lähes muuttumattomina jo 300 miljoonan vuoden ajan.
Räjähtävät muurahaiset
Kuva: Laciny A, Zettel H, Kopchinskiy A, Pretzer C, Pal A, Salim KA, Rahimi MJ, Hoenigsberger M, Lim L, Jaitrong W, Druzhinina IS | CC BY 4.0
Muurahaiset ovat aitososiaalisia hyönteisiä, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että ne ovat valmiita uhraamaan itsensä yhteisön hyvinvoinnin vuoksi.
Kaakkois-Aasiasta on löydetty lukuisia muurahaislajeja, joilla on kirjaimellisesi räjähtävä puolustuskeino. Lisääntymiskyvyttömillä naarailla eli työläisillä on suuret, myrkkyä täynnä olevat rauhaset. Jos työläinen kokee olonsa uhatuksi tai se joutuu reviirikiistaan, jännittää se vatsalihaksiaan voimakkaasti räjäyttäen itsensä itsemurhapommittajan tavoin. Räjähtävästä muurahaisesta ruiskuaa tahmeaa myrkkyä, joka lamauttaa tai jopa tappaa uhrin – tai hyökkääjän; miten asian haluaakaan nähdä.
Kyllä, kamikaze-muurahainen menehtyy räjähdyksessä myös itse, mutta marttyyrius saattaa pelastaa muun yhdyskunnan.
Pommikiitäjäinen ruiskii polttavan kuumaa ja syövyttävää nestettä
Keski-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa tavattava pommikiitäjäinen ruiskuttaa kehostaan räjähtävien muurahaisten tapaan myrkyllistä nestettä, mutta toisin kuin kaukaiset sukulaisensa, se selviää siitä hengissä. Pommikiitäjäisen, jota myös pommittajakuoriaiseksi kutsutaan, ei tarvitse suojella yhdyskuntaansa, vaan sen on tarkoitus pelastaa vain itsensä.
Pommikiitäjäisen takaruumiistaan suihkuttama neste ei vain haise tai maistu pahalta, vaan on syövyttävää ja polttavan kuumaa. Miten hyönteinen voi selvitä hengissä, jos sillä on sisuksissaan sata-asteista, vahingollista nestettä?
No, pommikiitäjäisellä on ruumiissaan kaksi onkaloa, joissa aineet pysyvä erillään toisistaan. Juju piilee siinä, että erikseen vetyperoksidi ja hydrokinoni ovat vaarattomia, mutta kun ne kohtaavat toisensa ja sekoittuvat biologisina katalyytteinä toimivien entsyymien kanssa, muodostuu niistä tappava yhdiste.
Kun pommikiitäjäinen tuntee olonsa uhatuksi, kääntää se takaruumiinsa kärkeä 270 astetta, jotta tähtääminen hyökkääjään onnistuu helpommin. Sitten se vapauttaa aineet onteloistaan ja ne yhdistyvät polttavaksi suihkeeksi.
Merimakkara punnertaa myrkylliset suolensa ulos peräaukosta
Merimakkarat eli merikurkut ovat meren pohjassa hiljalleen eteneviä lihapötkylöitä, joten ne ovat pedoille valitettavan helppoja saaliita. Paljon ei merimakkara kykene panemaan hanttiin, mutta sillä on salainen ase takapuolessaan.
Monet piikkinahkaiset, joihin merimakkarakin kuuluu, pystyvät regeneroimaan lähes minkä tahansa menetetyn ruumiinosan. Meritähdet pystyvät kasvattamaan katkenneita sakaroitaan, merisiilit uusivat katkenneen piikkinsä parissa päivässä ja merimakkara voi huoletta uhrata sisäelimensä.
Kun merimakkara kohtaa uhan, se jännittää lihaksensa ja ”ulostaa” suolistonsa ja muut tahmeat sisäelimensä hyökkääjän päälle. Joidenkin lajien sisälmyksissä on myrkyllistä holoturiinia, joka voi tappaa tai ainakin tainnuttaa saalistajan.
Vähintäänkin pedot sotkeutuvat ja hämmentyvät merimakkaran peräaukosta pursuavista suolista niin pahasti, että saalis ehtii pakenemaan paikalta.
Kylkiluuvesilisko työntää terävät luut ulos kyljistään
Kuva: David Perez (DPC) | CC BY 3.0 (kuvaa rajattu)
Voi sitä petorukkaa, joka käy Espanjassa ja Portugalissa elävän kylkiluuvesiliskon kimppuun. Nimittäin hyvin suurella todennäköisyydellä peto lähtee tilanteesta vähintään raadellun suun kanssa.
Salamantereihin kuuluvalla kylkiluuvesiliskolla on brutaali puolustautumiskeino, sillä uhattuna se kääntää kylkiluunsa eteenpäin, jolloin luiden pullistama iho saa sen näyttämään suuremmalta. Jos tämä ei riitä pysäyttämään hyökkääjää, repivät luiden terävät kärjet liskon nahan rikki, jotta ne voivat vahingoittaa petoa.
Terävä piikkirivistö haavoittaa pedon suuta, mutta kylkiluuvesilisko ei lopeta siihen. Sen ihosta erittyy maitomaista myrkkyä, joka pääse haavoista suoraan pedon elimistöön aiheuttaen kovia kipuja ja jopa kuoleman.
Kylkiluuvesiliskoa oman nahan toistuva repeytyminen ei haittaa, ja kuten monilla muillakin sammakkoeläimillä, niin myös sillä ihovauriot korjaantuvat ällistyttävällä tavalla. Myöskään tappava myrkky ei vahingoita kylkiluuvesiliskoa, vaikka sen kyljet ovat riekaleina.
Merivuokoilla nyrkkeilevä taskurapu
Mikä neuvoksi, kun haluaisit suojautua hyökkääjiä vastaan, mutta omasta puolustautumisarsenaalista ei löydy sopivia aseita? Vain muutaman senttimetrin kokoiseksi kasvava ja indopasifisen merialueen matalikoilla elävä Lydia tessalata -taskurapu on keksinyt nerokkaan keinon: Se on ottanut merivuokkoja avukseen.
Nyrkkeilijätaskuravuksi tai pom-pom-taskuravuksikin kutsuttu L. tessalata kuljettaa merivuokkoja kummassakin saksessaan ja ollessaan uhattuna se heiluttelee seuralaisiaan kuin nyrkkeilijä hanskojaan tai cheerleader huiskiaan. Merivuokkojen lonkerot ovat täynnä kosketusärsytyksestä laukeavia polttiaissoluja, jotka sinkoavat hyökkääjän ihon läpäiseviä, myrkkyä erittäviä rihmoja. Saalistajat välttävät merivuokkoja, joten taskurapukin pysyy turvassa.
Puolustautumisen lisäksi merivuokot auttavat taskurapua saalistuksessa, sillä taskurapu ei luonnollisesti voi käyttää varattuja saksiaan siihen hommaan. Merivuokot nappaavat evästä ja taskurapu kuorii leukaraajoillaan parhaat päältä.
Sammakot oksentavat koko mahalaukkunsa
Monet eläimet eivät kykene oksentamaan. Näihin eläimiin kuuluvat muun muassa hevonen, jänis sekä rotta ja muut jyrsijät; siksi esimerkiksi rotanmyrkky on noita tuholaisia vastaan niin tehokasta. Myös sammakot lukeutuvat joukkoon, joka ei osaa antaa ylen.
Mutta niin kamalaa kuin oksentaminen onkin, se on meille elintärkeä refleksi, joka pyrkii poistamaan kehosta pilaantunutta ruokaa tai vaikkapa myrkkyjä. Tässä kohtaa ei siis suojauduta petoja vastaan, vaan kyse on toisenlaisesta, mutta yhtälailla tärkeästä, puolustuskeinosta.
Jos sammakko syö jotain epäsopivaa, täytyy sen turvautua vähän radikaalimpaan puolustuskeinoon. Koska oksentaminen ei onnistu, työntää sammakko koko mahalaukkunsa ulos suusta. Vähän kuin vetäisi farkkujen taskut ulos. Sitten sammakko pyyhkii ja putsaa suustaan roikkuvan mahan kaikesta ylimääräisestä ja pakkaa sen takaisin paikalleen kehonsa sisälle.
Mietipä sitä seuraavan kerran, kun laatta lentää syystä tai toisesta. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin!
Lue myös:
Tiede
10 erikoista ja harvinaista psyykkistä sairautta – osa 2
Jos ei itse sairasta, niin jokainen varmasti tuntee jonkin, joka kärsii masennuksesta tai ahdistuksesta. Mielenterveyden ongelmat ovat hyvin yleisiä. Nyt Listafriikki esittelee kuitenkin sellaiset psyykkiset sairaudet, jotka ovat huomattavasti harvinaisempia.
Psyykkiset sairaudet ovat nykyään aiempaa paremmin diagnosoituja ja hoidettuja eikä niitä tarvitse enää salailla tai häpeillä. Mielenterveyden häiriöihin on ihan yhtä hyväksyttyä hakea apua kuin vaikkapa selkävaivoihin; ja se on äärimmäisen hyvä asia. Ilmapiiri on onneksi muuttunut muutamassa vuosikymmenessä radikaalisti.
Masennus, ahdistus, pakko-oireinen häiriö ja skitsofrenia ovat ainakin nimeltä ja varmasti taudinkuvaltaan tuttuja, mutta tämän listan psyykkiset sairaudet ovat ihan eri maata. Ihmismieli on varsin kummallinen, joten häiriöiden kirjoon mahtuu toinen toistaan erikoisempia oireyhtymiä. Omituisuudesta huolimatta täytyy kuitenkin muistaa, että kokijalleen nämä ovat totisinta totta.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi erikoista psyykkistä sairautta voit tsekata tästä:
10 omituista ja harvinaista psyykkistä sairautta – osa 1
Fregolin oireyhtymä
Italialaisen näyttelijän Leopoldo Fregolin mukaan nimetty Fregolin oireyhtymä on kuin vastakohta Capgrasin syndroomalle, johon tutustuttiin listan ensimmäisessä osassa. Lyhyesti tiivistettynä: Capgrasin syndroomassa potilas kuvittelee, että hänelle läheinen ihminen on korvattu jollain muulla henkilöllä.
Fregolin syndroomassa on kyse siitä, että potilas luulee kaikkia ympärillään olevia ihmisiä samaksi henkilöksi. Tämä yksi ja sama tyyppi vain vaihtaa valepuvusta toiseen. Nimensä oireyhtymä sai näyttelijä Fregolilta, koska tämä oli tunnettu siitä, että hän teki esitystensä aikana nopeita roolinvaihdoksia.
Ensimmäisen kerran syndrooma kuvattiin vuonna 1927, kun lääkärit tutkivat potilasta, joka uskoi Robine-nimisen näyttelijän ilmestyvän hänen elämäänsä jatkuvasti muiksi henkilöiksi naamioituneena. Kerran potilas kävi ”Robinen” kimppuun, kun hän uskoi tämän seuraavan itseään vahingoittamistarkoituksessa.
Fregolin oireyhtymä on ottanut myös modernin muodon: New York -lehti on kirjoittanut psykiatrin vastaanotolle vuonna 2010 tulleesta 21-vuotiaasta miehestä, joka väitti kiven kovaan, että kaikki naiset, jotka ottivat häneen Facebookissa yhteyttä, olivatkin itse asiassa yksi ja sama henkilö – hänelle aiemmin kyseisellä sivustolla pakit antanut nainen.
Miehen mukaan tämä nainen käytti erästä tiettyä kasvovoidetta, joka mahdollisti kasvojen muuttumisen. Mies oli varma, että huolimatta kariutuneesta nettisuhteesta, nainen oli edelleen kiinnostunut hänestä ja halusi parisuhteeseen esiintyen vain eri ihmisinä.
Lääkärit diagnosoivat miehellä Fregolin oireyhtymän, mikä oli ensimmäinen kerta, kun oireilu liitettiin internetin käyttöön.
Cotardin oireyhtymä
Cotardin syndroomassa harhaluulo ei kohdistu ympärillä oleviin ihmisiin, vaan tästä oireyhtymästä kärsivä henkilö kuvittelee olevansa itse kuollut, kuolematon tai että häntä ei ole ollenkaan olemassa. Kuvitelma voi olla myös hyvin spesifinen: Potilas voi kokea olevansa elävä kuollut eli zombi; aivan kuin The Walking Dead -televisiosarjassa. Hän voi ajatella sisäelimiensä jo mädäntyneen ja kaiken veren poistuneen kehosta.
Cotardin oireyhtymän voi laukaista esimerkiksi masennus, trauma (fyysinen tai psyykkinen), sekä psykoaktiivisia aineita sisältävät huumeet, jotka saavat aikaan hallusinaatioita eli aistiharhoja. Hengenvaarallisen Cotardin syndroomasta tekee se, että kun ihminen kuvittelee olevansa kuolematon tai jo kuollut, voi hän käyttäytyä varomattomasti, sillä mitä zombille voisi muka tapahtua?
Ranskalainen neurologi Jules Cotard kuvaili tämän syndrooman ensimmäisenä vuonna 1880 ja vaikka se on äärimmäisen harvinainen mielenterveyshäiriö, tunnetaan historian saatosta kourallinen tapauksia.
Cotardin kuvailemassa tapauksessa potilas, ”Madame X”, oli tullut vastaanotolle erikoisen syyn vuoksi: hän väitti, ettei hänellä ollut aivoja, hermoja, mahaa tai suolistoa, mutta kaikista näistä puutteista huolimatta hän uskoi olevansa kuolematon. Hoitokeinoa ei löytynyt ja lopulta Madame X kuoli nälkään, sillä hän ei nähnyt mitään syytä syömiselle.
Münchhausenin oireyhtymä
Münchausenin oireyhtymä liittyy vaikeaan persoonallisuushäiriöön, jossa potilas sepittää itselleen sairauden oireita ja kiertää sairaalasta toiseen päästäkseen hoitoon. Vakavammassa muodossa Münchhausen-potilas aiheuttaa itselleen tarkoituksenmukaisesti oireita ja vammoja päästäkseen tutkittavaksi ja operoitavaksi.
Sairaalassa potilas sepittää yksityiskohtaisen, mutta valheellisen tarinan elämästään. Oireiden perusteella, olivat ne sitten itse aiheutettuja tai keksittyjä, henkilöä saatetaan ryhtyä hoitamaan ja pisimmälle menneissä tapauksissa täysin terve potilas on leikattu. Mielenterveyden häiriöstä kärsivä potilas voi vääristää tutkimustuloksia lisäämällä esimerkiksi virtsanäytteeseen verta.
Nimensä tämä oireyhtymä on saanut 1700-luvulla eläneen saksalaisen paroni Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausenin mukaan. Hän oli hyvä tarinankertoja, jolla oli tapana viihdyttää läheisiään kertomalla rankasti liioiteltuja juttuja sotakokemuksistaan, matkoistaan ja metsästysretkistään.
Vuonna 1951 kirjoittamassaan artikkelissa psykiatrisella osastolla työskennellyt sisätautilääkäri Richard Asher otti käyttöön nimen Münchhausenin oireyhtymä. Hänellä oli ollut paljon potilaita, jotka selvästi keksivät sairauksia ja vaativat toimenpiteitä, mutta heissä ei ollut fyysisesti mikään vialla. Asher havaitsi näillä sarjapotilailla useita leikkausarpia, jotka arvatenkin olivat peräisin lukuisista, tarpeettomista operaatioista. Hän nimesi itseään kiehtoneen persoonallisuuden vääristymän dramaattisista tarinoistaan tunnetun paronin mukaan.
Erotomania
Erotomania on hyvin harvinainen persoonallisuushäiriö, jossa potilas kuvittelee usein julkisuuden henkilön, poliitikon tai itseään korkeammassa asemassa olevan ihmisen olevan rakastunut itseensä. Rakkaus on erotomaniasta kärsivälle hyvin todellista ja he tuntevat sen erityisinä signaaleina television, lehtien tai netin välityksellä, ja yhteys voi olla heidän mielestään jopa telepaattinen. Erotomaniaa sairastava kuvittelee, että esimerkiksi näyttelijän kaikki katseen kameraan on tarkoitettu juuri hänelle.
Harhaluulo on niin voimakas, että vaikka kuviteltu rakastaja tulisi kasvokkain sanomaan, että ei tunne yhtään mitään, olettaa potilas tämän vain yrittävän salata rakkauden muulta maailmalta. Erotomania voi johtaa kuviteltuihin tapahtumiin ja muun muassa olemattomiin, mutta sairaudesta kärsiville todellisiin, raskauksiin.
Ehkä kaikkein tunnetuin erotomaniasta kärsinyt henkilö on yhdysvaltalainen John Hinckley, joka vuonna 1981 yritti murhata presidentti Ronald Reaganin tehdäkseen vaikutuksen rakastettuunsa eli näyttelijä Jodie Fosteriin. Foster ei tietenkään ollut tietoinen Hinckleyn järjettömästä rakkaudesta itseään kohtaan eikä varsinkaan omasta ihastumisestaan Hinckleyyn.
Aboulomania
Psyykkiset sairaudet -lista päätetään aboulomaniaan eli patologiseen päättämättömyyteen. Kaikilla meillä on varmasti elämässä aikoja – toisilla koko elämän mittaisia – jolloin päätösten tekeminen on hankalaa. Päättäminen voi ahdistaa ja aiheuttaa stressiä, ja päätöksenteko voi tuntua täysin mahdottomalta ajatukselta. Useimmat meistä siihen kuitenkin pystyvät.
Mutta ne, jotka kärsivät aboulomaniasta, eivät pysty päättämään – mitään.
Vakava päättämättömyys vaikuttaa henkilön kykyyn selvitä arkielämästä ja usein he tarvitsevatkin jonkun lähelleen. Sitä ei kuitenkaan sovi sekoittaa läheisriippuvuuteen, sillä aboulomaniasta kärsivälle yksinolo sinällään ei ole ongelma; usein he kuitenkin välttelevät yksin jäämistä, jos vaikka eteen tulisi jonkinlainen pulma.
Aboulomaniasta kärsivä ahdistuu ja voi saada paniikkikohtauksen siitä, kun hänen pitää valita, mitä laittaa päälleen, mitä syö aamupalaksi tai mitä reittiä ajaa töihin. Ravintolassa jälkiruoan päättäminen voi olla mahdoton tehtävä, eikä sairaudesta kärsivä pysty esimerkiksi päättämään, että soittaako vai tekstaako kaverille.
Aboulomanian arvellaan juontavan juurensa lapsuudesta, jossa ylisuojelevat vanhemmat ovat luoneet epäterveen ympäristön, ja lapsi on heistä liian riippuvainen eikä tämän ole koskaan tarvinnut tehdä vaikeita valintoja tai päätöksiä.
Lue ensimmäinen osa: 10 omituista ja harvinaista psyykkistä sairautta – osa 1
Lue myös:
-
Yhteiskunta1 viikko sitten
Sukkasunnuntai, kiirastorstai ja malkamaanantai – Mitä pääsiäisviikon päivien nimet tarkoittavat?
-
Yhteiskunta5 päivää sitten
Jeesus käveli jäällä: 10 loogista selitystä Raamatun ihmeille – osa 1
-
Tiede1 päivä sitten
Plasebovaikutus: 10 ymmärryksen ylittävää faktaa lumelääkkeistä – osa 1
-
Yhteiskunta3 päivää sitten
Pääsiäisen perinteet: Tyttöjä ruoskitaan hedelmällisiksi ja suklaapussieläin korvaa pupun