Miksi leijonilla on tupsuhäntä? 10 faktaa eläinten kuninkaasta

Listan aiheena on tällä kertaa leijonat – nuo upeat huippupedot, joita virheellisesti myös viidakon kuninkaiksi kutsutaan.

Tällä viikolla on vietetty Maailman leijonapäivää (10.8) ja siksi on syytä nostaa nuo upeat kissat parrasvaloihin. Listafriikki kokosi leijonista kasaan faktoja, jotka voivat tulla monelle yllätyksenä, vaikka leijonat ovatkin varsin tuttuja ainakin luonto-ohjelmia seuraaville.

Leijonaa kutsutaan usein viidakon kuninkaaksi, mikä on harhaanjohtava nimitys, sillä leijonathan eivät elä metsissä tai viidakoissa, vaan savanneilla ja harvan puuston ruohomailla. Virheellinen kunnianimi lienee lähtöisin virheellisestä tai ainakin kapeasta hindinkielisen jangal-sanan tulkinnasta. Jangal tarkoitti yleensä kuivaa, karua ja asumatonta aluetta. Kun sana lainattiin englannin kieleen 1700-luvulla, jolloin leijonia vielä eli laajasti lähes koko Intiassa, muuttui sen merkitys: jungle kyllä tarkoittaa asumatonta aluetta, mutta rehevää ja usein trooppista metsää – siis viidakkoa.

Viidakon kuningas tai savannin kuningas; tiedämme joka tapauksessa, mistä eläimestä on kyse, joten otetaanpa leijonat pidemmittä puheitta lähempään tarkasteluun!

Urosleijonan karjunta voi kuulua 8 kilometrin päähän


Leijonan karjunta on merkki vallasta: sillä ilmoitetaan kilpaileville yksilöille, että tämä on minun reviirini, sinun on parasta pysytellä poissa. Voimakkuudella on väliä, sillä kovaääninen karjaisu on pelottava.

Urosleijonat oppivat karjumaan reilun vuoden ikäisinä ja naaraat hieman myöhemmin. Elinalueista ja laumojen herruuksista kamppaileville uroksille kunnollinen karjaisu on tärkeä ominaisuus, koska tarpeeksi uhkaava ääntely voi olla keino välttää fyysisiä yhteenottoja, joissa kumpikin osapuoli saattaa loukkaantua. Siksikin urosten karjunta on matalampi ja kuuluvampi kuin naarailla. Ja karjaisut voivat parhaimmillaan kuulua jopa kahdeksan kilometrin päähän, joten siinä on kyllä varoitusta kerrakseen.

Kaikki kissaeläimet eivät suinkaan karju, vaan uhkaavalta kuulostava ominaisuus on olemassa ainoastaan Panthera-suvun eli suurkissojen lajeilla: leijonilla, tiikereillä, leopardeilla, ja jaguaareilla. Näiden isojen kissojen karjumisen mahdollistaa luutumaton kieliluu, joka koostuu joustavasta rustosta.

Leijona on ainoa tupsuhäntäinen kissa

Vaikka leijona käyttää häntäänsä samalla tavalla kuin muutkin kissaeläimet, eli tasapainon pitämiseen ja mielialansa osoittamiseen, ei millään muulla kissalla ole tupsua hännän päässä. Leijonan tupsuhäntä ei ole vain koriste, vaan se on saalistaessa erittäin merkittävässä roolissa.

Tupsun perimmäinen tarkoitus liittyy toiseen ominaisuuteen, joka on niin ikään ainutkertainen kissaeläinten ryhmässä. Leijonat ovat nimittäin sosiaalisia laumaeläimiä – toisin kuin useimmat muut kissat, jotka viettävät lajitoveriensa kanssa aikaa vain lisääntyäkseen. Kun leijonat metsästävät laumana, on niiden lähestyttävä saalista äänettömästi, sillä onnistuminen vaatii usein yllätyksen. Vaikka leijonat yltävät juostessaan jopa 80 kilometrin tuntivauhtiin, ovat ne lyhyitä pyrähdyksiä.

Yllätysmomentin säilyttämiseksi leijonalauman on pystyttävä kommunikoimaan ilman ääntelyä, sillä jokainen murahdus saattaa säikäyttää saaliin pakoon. Noin puolen vuoden iässä leijonan hännän päähän ilmestyvä musta tupsu toimii kuin majakka, jolla välitetään signaaleja lauman muille jäsenille. Samasta syystä leijonilla on mustat täplät korvien takana – pitkän ja muun turkin kanssa samanvärisen ruohon seassa tummien merkkien seuraaminen pitää saalistavan lauman kasassa.

Myös pentujen on helppo seurata emoaan, jonka mustat korvantaustat ja hännän tupsu erottuvat heinikosta.

Naarasleijonat ovat tehtyjä saalistamaan

Leijonalaumassa naaraat hoitavat suurimmaksi osaksi metsästyksen, sillä ne ovat siinä uroksia paljon etevämpiä. Tämä johtuu muutamasta eri seikasta. Naaraat ovat ensinnäkin pienempiä ja jopa puolet kevyempiä kuin massiiviset urokset, jolloin ne ovat huomattavasti (jopa 30 %) nopeampia ja niiden liikkuminen on sulavampaa. Naarailla ei myöskään ole harjaa, joka usein tummempana saattaa erottua heinikosta ja paljastaa saalista vaanivan uroksen.

Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että urosleijonat eivät koskaan saalistaisi, sillä miten muuten nuoret, muutaman poikamiehen porukoissa elävät urokset selviäisivät hengissä? Uroksilla on kuitenkin erilainen, suoraan päällekäyvä taktiikka, joka ei ole aivan yhtä tehokas kuin leijonanaaraiden yhteistyö.

Uroksen pitkäkarvaisesta harjasta on myös sellaista haittaa, että se on auringonpaahteessa tukahduttavan kuuma; varsinkin jos eläimen täytyy kovasti juosta ja huhkia. Ylikuumeneminen on vakava uhka.

Kyllä urokset laumassakin aina välillä osallistuvat metsästykseen – yleensä silloin, kun kyseessä on suuri saaliseläin kuten kirahvi. Silloin tarvitaan leijonakuninkaan lihaksia ja voimaa, vaikka kuningattaret metsästyksen pääosin hoitavatkin.

Leijonan kieli on täynnä pieniä piikkejä


Leijonan kieli, samoin kuten kotikissojen kieli, on karhea. Karheus johtuu erityisistä nystyistä, jotka ovat lepotilassa lappeellaan kohti kurkkua, mutta nousevat piikikkäinä pystyyn, kun kieli otetaan käyttöön. Kesy kotikissa hoitaa nystyisellä kielellään lähinnä turkkinsa huoltamisen, jotta se ei tule takkuiseksi, mutta luonnonvaraisilla kissaeläimillä kielellä on henkilökohtaisen hygienian lisäksi muukin tehtävä.

Leijonalla ja toki muillakin suurkissoilla kielen karheus on hieman eri luokkaa – se on kuin karkeaa hiekkapaperia. Sarveisaineesta koostuvia, kaarimaisia nystyjä on leijonan kielessä huomattavasti enemmän kuin kesykissalla ja kieli on tärkeä väline ruokaillessa. Raspimaisella kielellä leijona kaapii kaikki lihat suurten saaliseläinten luista.

Leijonan lipaisu voi helposti raapia ihmisen ihon hajalle; tämän ovat todistaneet kesyjen leijonien kanssa tekemisissä olevat ihmiset. Muutama nuolaisu saa käsivarren vereslihalle ja jos leijonan annettaisiin jatkaa, olisi käsi hyvin nopeasti kokonaan ihosta kuorittu – pelkällä kielellä!

Leijonat eivät elä ainoastaan Afrikassa

Olisitko sinä tiennyt, että leijonia elää muuallakin kuin Afrikassa? Siis ihan nykypäivänä; eikä eläintarhoja lasketa mukaan!

Suurin osa leijonista toki elää Afrikan mantereella, vaikka joitakin tuhansia vuosia sitten niitä tavattiin laajasti koko Etelä-Euroopassa sekä Punaisen- ja Mustanmeren eteläpuolella, elinalueen levittäytyen Intiaan saakka. Nykyisin elinalueet ovat Afrikassakin pieniä, toisistaan erillään olevia laikkuja, mutta kaikkein eristäytynein populaatio on säilynyt Intiassa.

Aasianleijona (Panthera leo persica) on leijonan alalaji, jota on luonnonvaraisena jäljellä noin 700 yksilöä. Ne kaikki elävät Girin kansallispuistossa, läntisessä Gujaratin maakunnassa. Leijonien määrä Girissä on kasvanut vuosi vuodelta, kun suojelutoimet aloitettiin viime vuosisadan puolivälin jälkeen, jolloin niiden huomattiin jo hävinneen kaikkialta muualta Intiasta.

Suomessa on mahdollista päästä näkemään näitä erikoisempia, ei-afrikkalaisia leijonia, sillä Korkeasaaren asukit ovat juuri aasianleijonia.

Miksi leijonilla on roikkuva vatsanahka?

Leijonien vatsanahka ei roiku siksi, että niillä olisi ylimääräisiä vatsamakkaroita. Yhden teorian mukaan leijonilla on ylimääräistä nahkaa keskivartalossaan sen takia, että niiden maha pääsee vapaasti kasvamaan. Leijonat syövät yleensä 3–4 päivän välein, mutta koostaan riippuen ne tarvitsevat jopa seitsemän kiloa lihaa päivässä. Tämä tarkoittaa sitä, että kerralla leijona ahmii monta kymmentä kiloa. Siinä voi maha paisua, mutta ylimääräinen vatsanahka ei kuitenkaan ole sopeuma pitkiin ruokailuväleihin.

Saalistamiseen se kyllä liittyy, nimittäin monilla leijonan saaliseläimillä on terävät sarvet ja vaarallisen voimakkaat potkut. Ylimääräinen iho suojaa haavoittuvaista mahanalustaa sekä sisäelimiä ja ottaa vastaa sorkkien tai sarvien iskut ilman sen suurempaa haittaa. Aasianleijonilla on vatsan alla afrikkalaisia lajikumppaneitaan vielä paljon selvempi ihopoimu. Ovatkohan niiden saalieläimet kovempia potkimaan?

Viiksistään leijonan tunnistaa

Kaikki villieläimet eivät ole rengastettuja, pannoitettuja tai sirutettuja, mutta silti tutkijat onnistuvat erottamaan yksilöt toisistaan. Esimerkiksi tiikerien raidat ovat kuin sormenjäljet eli ne ovat jokaisella yksilöllä omanlaisensa. Samaa pätee muun muassa seeproihin. Mutta entäs leijonat, joilla ei ole erityistä kuviointia turkissaan?

Ne tunnistetaan viiksistä, tai ennemminkin aivan viiksien juurissa olevista mustista täplistä. Karvatuppien muodostama kuvio on kullekin leijonalle yksilöllinen, joten luonnossa eläimet voidaan tunnistaa sen avulla. Toki tutkijan täytyy saada leijonan kuonosta tarpeeksi hyvä kuva, jotta sitä voidaan verrata tietokantojen kuviointeihin, mutta menetelmä on toimiva ja varma.

Yksittäisten leijonien tunnistaminen auttaa tutkijoita pysymään kärryillä kannan tilasta, leijonien reviireistä ja niiden liikkumisesta.

Leijonat ovat raadonsyöjiä


Leijonien yleisimpiä saaliseläimiä ovat sorkka- ja kavioeläimet, kuten erilaiset antiloopit ja gasellit sekä pahkasiat ja seeprat. Lauman tiiviillä yhteistyöllä ne pystyvät kaatamaan myös suuria kirahveja ja afrikanpuhveleita. Vaikka eläinten kuningattaret ja kuninkaat ovat armottomia saalistaja, koostuu itse asiassa yli puolet niiden ravinnosta haaskoista.

Leijonat siis ruokailevat muiden petojen tappamilla raadoilla ja ottavat vahvimpana haaskat usein haltuunsa. Kun luontodokumenteissa näkee leijonia esimerkiksi hyeenojen kanssa samalla ruholla, on tilanne useimmiten päinvastainen kuin voisi olettaa. Hyeenat nähdään yleisesti varastelevina hännystelijöinä, mutta todellisuudessa ne ovat äärimmäisen tehokkaita saalistajia ja tappavat suurimman osan ravinnostaan itse. Myös hyeenalauma kykenee kaatamaan reippaasti yli 500-kiloisen afrikanpuhvelin.

Leijonat tunnistavat hyeenojen ääntelyn, jolla nuo kutsuvat lauman muut jäsenet ruokailemaan. Sitten ääntä kohti suuntaavat leijonat vain marssivat paikalle ja asettuvat valmiiseen pöytään. Yleensä hyeenat luovuttavat sovinnolla; varsinkin, jos mukana on täysikasvuinen urosleijona. Ne odottavat kärsivällisesti vieressä, että leijonalauma on saanut vatsansa täyteen ja syövät omasta saaliistaan sen, mitä jäljelle jää.

Leijonat erikoistuvat syömään sitä, mitä on tarjolla – jopa hylkeitä


Jatketaan vielä toisen kohdan verran ravintoasioissa. Kuten jo aiemmin tuli mainittua, ovat leijonat lihan suhteen melko kaikkiruokaisia. Ne syövät sitä, mitä kulloinkin on tarjolla.

Ja tarjonta voi todellakin vaihdella. Hyvänä esimerkkinä tästä on Namibian koillisosaa reunustava rannikkokaistale, Skeleton Coast. Siellä kuivien savannien valtias on erikoistunut syömään merieläimiä.

Leijonat hävisivät Namibian rannikolta 1990-luvulle tultaessa johtuen lähinnä jatkuvista konflikteista maanviljelijöiden kanssa. Ennen populaation häviämistä leijonien oli havaittu nappaavan rannalta hitaasti liikkuvia hylkeitä, sillä niiden ”normaaleja” saaliseläimiä ei Saharan eteläpuolisen Afrikan kuivimmalla alueella juurikaan esiintynyt.

Leijonat kuitenkin palasivat Skeleton Coastille lähes kymmenen vuoden jälkeen, ja vuosituhannen vaihteesta lähtien Atlantin rannalla on taas elänyt leijonalaumoja. Kesti kuitenkin muutaman vuoden, että tuo uusi lauma löysi edeltäjiensä ruokailutottumukset. Yhden kokeilunhaluisen yksilön esimerkin jälkeen leijonat rupesivat saalistamaan afrikanhylkeitä ja hiljalleen myös merimetsoja ja flamingoja. Havaintojen mukaan jopa 79 prosenttia rannikon leijonalaumojen ruokavaliosta koostuu merieläimistä- ja linnuista.

Onpa joidenkin leijonien nähty kaivelevan vuoroveden paljastamia rantakivikkojakin ravintoa etsien, joten ehkäpä ruokavalio laajenee jossain vaiheessa kattamaan myös äyriäiset, ravut ja merikilpikonnat. Eli kaiken sen, mitä tarjolla on.

Leijonaemo, joka adoptoi antilooppeja

Vuoden 2001 lopulla kenialaisesta Samburun kansallispuistosta kuului kummia: Leijona oli adoptoinut keihäsantiloopin vasan. Eläinten kyllä tiedetään toimivan varsinkin vankeudessa muiden lajien poikasille sijaisemoina, mutta nyt kyse oli luonnonvaraisesta naarasleijonasta, joka otti kaiken lisäksi hoiviinsa saaliseläimen.

Asiantuntijoiden mielestä leijona oli todennäköisesti erehtynyt luulemaan antiloopin vasaa leijonan pennuksi ja äidinvaisto oli ottanut siitä vallan. Tuo teoria kuitenkin romuttui pian, kun leijona pysytteli antilooppilauman lähettyvillä ja päästi vasan silloin tällöin juomaan oikean emonsa maitoa. Kahden viikon ajan odottamaton pari oli erottamaton ja emo suojeli ottopoikastaan aggressiivisesti muilta leijonilta ja pedoilta. Vasa joutui kuitenkin suuren urosleijonan hampaisiin, kun Kamuniak-nimen saaneen leijonaemon silmä vältti.

Ihmeiden aika ei kuitenkaan päättynyt siihen, sillä paikallisella kielellä siunattua tarkoittava Kamuniak rupesi seuraamaan keihäsantilooppilaumoja ja seuraavan vuoden aikana se adoptoi ainakin kuusi eri vasaa. Leijonassa oli kummallista myös se, että sillä ei ollut omaa laumaa. Eriskummallinen yhteiselo ei kuitenkaan millään kerralla kestänyt muutamia viikkoja pidempään, sillä joko vasat jäivät petojen kynsiin tai sitten ne palasivat pysyvästi laumaansa. Viimeinen havainto Kamuniakista itsestään tehtiin vuonna 2003.

Leijonan muodostama läheinen hoivasuhde keihäsantiloopin vasoihin on luonnollisesti hämmästyttänyt villieläinasiantuntijoita, ja syytä voidaan vain arvailla. Erään hyväksyntää saaneen teorian mukaan Kamuniak oli juuri syönyt mahansa täyteen, kun se kohtasi ensimmäisen vasan emoineen. Aikuisen antiloopin se oli todennäköisesti ajanut tiehensä ja käynyt sitten nuolemaan vastasyntyneen vasan turkista verisiä jälkeisiä. Se on mahdollisesti laukaissut voimakkaan emovaiston nuorelle naaralle, joka ei vielä omia pentuja ollut saanut.

Lue myös:

Lisää kommentti