Tiede
Miksi leijonilla on tupsuhäntä? 10 faktaa eläinten kuninkaasta
Listan aiheena on tällä kertaa leijonat – nuo upeat huippupedot, joita virheellisesti myös viidakon kuninkaiksi kutsutaan.
Tällä viikolla on vietetty Maailman leijonapäivää (10.8) ja siksi on syytä nostaa nuo upeat kissat parrasvaloihin. Listafriikki kokosi leijonista kasaan faktoja, jotka voivat tulla monelle yllätyksenä, vaikka leijonat ovatkin varsin tuttuja ainakin luonto-ohjelmia seuraaville.
Leijonaa kutsutaan usein viidakon kuninkaaksi, mikä on harhaanjohtava nimitys, sillä leijonathan eivät elä metsissä tai viidakoissa, vaan savanneilla ja harvan puuston ruohomailla. Virheellinen kunnianimi lienee lähtöisin virheellisestä tai ainakin kapeasta hindinkielisen jangal-sanan tulkinnasta. Jangal tarkoitti yleensä kuivaa, karua ja asumatonta aluetta. Kun sana lainattiin englannin kieleen 1700-luvulla, jolloin leijonia vielä eli laajasti lähes koko Intiassa, muuttui sen merkitys: jungle kyllä tarkoittaa asumatonta aluetta, mutta rehevää ja usein trooppista metsää – siis viidakkoa.
Viidakon kuningas tai savannin kuningas; tiedämme joka tapauksessa, mistä eläimestä on kyse, joten otetaanpa leijonat pidemmittä puheitta lähempään tarkasteluun!
Urosleijonan karjunta voi kuulua 8 kilometrin päähän
Leijonan karjunta on merkki vallasta: sillä ilmoitetaan kilpaileville yksilöille, että tämä on minun reviirini, sinun on parasta pysytellä poissa. Voimakkuudella on väliä, sillä kovaääninen karjaisu on pelottava.
Urosleijonat oppivat karjumaan reilun vuoden ikäisinä ja naaraat hieman myöhemmin. Elinalueista ja laumojen herruuksista kamppaileville uroksille kunnollinen karjaisu on tärkeä ominaisuus, koska tarpeeksi uhkaava ääntely voi olla keino välttää fyysisiä yhteenottoja, joissa kumpikin osapuoli saattaa loukkaantua. Siksikin urosten karjunta on matalampi ja kuuluvampi kuin naarailla. Ja karjaisut voivat parhaimmillaan kuulua jopa kahdeksan kilometrin päähän, joten siinä on kyllä varoitusta kerrakseen.
Kaikki kissaeläimet eivät suinkaan karju, vaan uhkaavalta kuulostava ominaisuus on olemassa ainoastaan Panthera-suvun eli suurkissojen lajeilla: leijonilla, tiikereillä, leopardeilla, ja jaguaareilla. Näiden isojen kissojen karjumisen mahdollistaa luutumaton kieliluu, joka koostuu joustavasta rustosta.
Leijona on ainoa tupsuhäntäinen kissa
Vaikka leijona käyttää häntäänsä samalla tavalla kuin muutkin kissaeläimet, eli tasapainon pitämiseen ja mielialansa osoittamiseen, ei millään muulla kissalla ole tupsua hännän päässä. Leijonan tupsuhäntä ei ole vain koriste, vaan se on saalistaessa erittäin merkittävässä roolissa.
Tupsun perimmäinen tarkoitus liittyy toiseen ominaisuuteen, joka on niin ikään ainutkertainen kissaeläinten ryhmässä. Leijonat ovat nimittäin sosiaalisia laumaeläimiä – toisin kuin useimmat muut kissat, jotka viettävät lajitoveriensa kanssa aikaa vain lisääntyäkseen. Kun leijonat metsästävät laumana, on niiden lähestyttävä saalista äänettömästi, sillä onnistuminen vaatii usein yllätyksen. Vaikka leijonat yltävät juostessaan jopa 80 kilometrin tuntivauhtiin, ovat ne lyhyitä pyrähdyksiä.
Yllätysmomentin säilyttämiseksi leijonalauman on pystyttävä kommunikoimaan ilman ääntelyä, sillä jokainen murahdus saattaa säikäyttää saaliin pakoon. Noin puolen vuoden iässä leijonan hännän päähän ilmestyvä musta tupsu toimii kuin majakka, jolla välitetään signaaleja lauman muille jäsenille. Samasta syystä leijonilla on mustat täplät korvien takana – pitkän ja muun turkin kanssa samanvärisen ruohon seassa tummien merkkien seuraaminen pitää saalistavan lauman kasassa.
Myös pentujen on helppo seurata emoaan, jonka mustat korvantaustat ja hännän tupsu erottuvat heinikosta.
Naarasleijonat ovat tehtyjä saalistamaan
Leijonalaumassa naaraat hoitavat suurimmaksi osaksi metsästyksen, sillä ne ovat siinä uroksia paljon etevämpiä. Tämä johtuu muutamasta eri seikasta. Naaraat ovat ensinnäkin pienempiä ja jopa puolet kevyempiä kuin massiiviset urokset, jolloin ne ovat huomattavasti (jopa 30 %) nopeampia ja niiden liikkuminen on sulavampaa. Naarailla ei myöskään ole harjaa, joka usein tummempana saattaa erottua heinikosta ja paljastaa saalista vaanivan uroksen.
Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että urosleijonat eivät koskaan saalistaisi, sillä miten muuten nuoret, muutaman poikamiehen porukoissa elävät urokset selviäisivät hengissä? Uroksilla on kuitenkin erilainen, suoraan päällekäyvä taktiikka, joka ei ole aivan yhtä tehokas kuin leijonanaaraiden yhteistyö.
Uroksen pitkäkarvaisesta harjasta on myös sellaista haittaa, että se on auringonpaahteessa tukahduttavan kuuma; varsinkin jos eläimen täytyy kovasti juosta ja huhkia. Ylikuumeneminen on vakava uhka.
Kyllä urokset laumassakin aina välillä osallistuvat metsästykseen – yleensä silloin, kun kyseessä on suuri saaliseläin kuten kirahvi. Silloin tarvitaan leijonakuninkaan lihaksia ja voimaa, vaikka kuningattaret metsästyksen pääosin hoitavatkin.
Leijonan kieli on täynnä pieniä piikkejä
Leijonan kieli, samoin kuten kotikissojen kieli, on karhea. Karheus johtuu erityisistä nystyistä, jotka ovat lepotilassa lappeellaan kohti kurkkua, mutta nousevat piikikkäinä pystyyn, kun kieli otetaan käyttöön. Kesy kotikissa hoitaa nystyisellä kielellään lähinnä turkkinsa huoltamisen, jotta se ei tule takkuiseksi, mutta luonnonvaraisilla kissaeläimillä kielellä on henkilökohtaisen hygienian lisäksi muukin tehtävä.
Leijonalla ja toki muillakin suurkissoilla kielen karheus on hieman eri luokkaa – se on kuin karkeaa hiekkapaperia. Sarveisaineesta koostuvia, kaarimaisia nystyjä on leijonan kielessä huomattavasti enemmän kuin kesykissalla ja kieli on tärkeä väline ruokaillessa. Raspimaisella kielellä leijona kaapii kaikki lihat suurten saaliseläinten luista.
Leijonan lipaisu voi helposti raapia ihmisen ihon hajalle; tämän ovat todistaneet kesyjen leijonien kanssa tekemisissä olevat ihmiset. Muutama nuolaisu saa käsivarren vereslihalle ja jos leijonan annettaisiin jatkaa, olisi käsi hyvin nopeasti kokonaan ihosta kuorittu – pelkällä kielellä!
Leijonat eivät elä ainoastaan Afrikassa
Kuva: Shailesh Raval | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Olisitko sinä tiennyt, että leijonia elää muuallakin kuin Afrikassa? Siis ihan nykypäivänä; eikä eläintarhoja lasketa mukaan!
Suurin osa leijonista toki elää Afrikan mantereella, vaikka joitakin tuhansia vuosia sitten niitä tavattiin laajasti koko Etelä-Euroopassa sekä Punaisen- ja Mustanmeren eteläpuolella, elinalueen levittäytyen Intiaan saakka. Nykyisin elinalueet ovat Afrikassakin pieniä, toisistaan erillään olevia laikkuja, mutta kaikkein eristäytynein populaatio on säilynyt Intiassa.
Aasianleijona (Panthera leo persica) on leijonan alalaji, jota on luonnonvaraisena jäljellä noin 700 yksilöä. Ne kaikki elävät Girin kansallispuistossa, läntisessä Gujaratin maakunnassa. Leijonien määrä Girissä on kasvanut vuosi vuodelta, kun suojelutoimet aloitettiin viime vuosisadan puolivälin jälkeen, jolloin niiden huomattiin jo hävinneen kaikkialta muualta Intiasta.
Suomessa on mahdollista päästä näkemään näitä erikoisempia, ei-afrikkalaisia leijonia, sillä Korkeasaaren asukit ovat juuri aasianleijonia.
Miksi leijonilla on roikkuva vatsanahka?
Kuva: Bernard Gagnon | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Leijonien vatsanahka ei roiku siksi, että niillä olisi ylimääräisiä vatsamakkaroita. Yhden teorian mukaan leijonilla on ylimääräistä nahkaa keskivartalossaan sen takia, että niiden maha pääsee vapaasti kasvamaan. Leijonat syövät yleensä 3–4 päivän välein, mutta koostaan riippuen ne tarvitsevat jopa seitsemän kiloa lihaa päivässä. Tämä tarkoittaa sitä, että kerralla leijona ahmii monta kymmentä kiloa. Siinä voi maha paisua, mutta ylimääräinen vatsanahka ei kuitenkaan ole sopeuma pitkiin ruokailuväleihin.
Saalistamiseen se kyllä liittyy, nimittäin monilla leijonan saaliseläimillä on terävät sarvet ja vaarallisen voimakkaat potkut. Ylimääräinen iho suojaa haavoittuvaista mahanalustaa sekä sisäelimiä ja ottaa vastaa sorkkien tai sarvien iskut ilman sen suurempaa haittaa. Aasianleijonilla on vatsan alla afrikkalaisia lajikumppaneitaan vielä paljon selvempi ihopoimu. Ovatkohan niiden saalieläimet kovempia potkimaan?
Viiksistään leijonan tunnistaa
Kaikki villieläimet eivät ole rengastettuja, pannoitettuja tai sirutettuja, mutta silti tutkijat onnistuvat erottamaan yksilöt toisistaan. Esimerkiksi tiikerien raidat ovat kuin sormenjäljet eli ne ovat jokaisella yksilöllä omanlaisensa. Samaa pätee muun muassa seeproihin. Mutta entäs leijonat, joilla ei ole erityistä kuviointia turkissaan?
Ne tunnistetaan viiksistä, tai ennemminkin aivan viiksien juurissa olevista mustista täplistä. Karvatuppien muodostama kuvio on kullekin leijonalle yksilöllinen, joten luonnossa eläimet voidaan tunnistaa sen avulla. Toki tutkijan täytyy saada leijonan kuonosta tarpeeksi hyvä kuva, jotta sitä voidaan verrata tietokantojen kuviointeihin, mutta menetelmä on toimiva ja varma.
Yksittäisten leijonien tunnistaminen auttaa tutkijoita pysymään kärryillä kannan tilasta, leijonien reviireistä ja niiden liikkumisesta.
Leijonat ovat raadonsyöjiä
Leijonien yleisimpiä saaliseläimiä ovat sorkka- ja kavioeläimet, kuten erilaiset antiloopit ja gasellit sekä pahkasiat ja seeprat. Lauman tiiviillä yhteistyöllä ne pystyvät kaatamaan myös suuria kirahveja ja afrikanpuhveleita. Vaikka eläinten kuningattaret ja kuninkaat ovat armottomia saalistaja, koostuu itse asiassa yli puolet niiden ravinnosta haaskoista.
Leijonat siis ruokailevat muiden petojen tappamilla raadoilla ja ottavat vahvimpana haaskat usein haltuunsa. Kun luontodokumenteissa näkee leijonia esimerkiksi hyeenojen kanssa samalla ruholla, on tilanne useimmiten päinvastainen kuin voisi olettaa. Hyeenat nähdään yleisesti varastelevina hännystelijöinä, mutta todellisuudessa ne ovat äärimmäisen tehokkaita saalistajia ja tappavat suurimman osan ravinnostaan itse. Myös hyeenalauma kykenee kaatamaan reippaasti yli 500-kiloisen afrikanpuhvelin.
Leijonat tunnistavat hyeenojen ääntelyn, jolla nuo kutsuvat lauman muut jäsenet ruokailemaan. Sitten ääntä kohti suuntaavat leijonat vain marssivat paikalle ja asettuvat valmiiseen pöytään. Yleensä hyeenat luovuttavat sovinnolla; varsinkin, jos mukana on täysikasvuinen urosleijona. Ne odottavat kärsivällisesti vieressä, että leijonalauma on saanut vatsansa täyteen ja syövät omasta saaliistaan sen, mitä jäljelle jää.
Leijonat erikoistuvat syömään sitä, mitä on tarjolla – jopa hylkeitä
Jatketaan vielä toisen kohdan verran ravintoasioissa. Kuten jo aiemmin tuli mainittua, ovat leijonat lihan suhteen melko kaikkiruokaisia. Ne syövät sitä, mitä kulloinkin on tarjolla.
Ja tarjonta voi todellakin vaihdella. Hyvänä esimerkkinä tästä on Namibian koillisosaa reunustava rannikkokaistale, Skeleton Coast. Siellä kuivien savannien valtias on erikoistunut syömään merieläimiä.
Leijonat hävisivät Namibian rannikolta 1990-luvulle tultaessa johtuen lähinnä jatkuvista konflikteista maanviljelijöiden kanssa. Ennen populaation häviämistä leijonien oli havaittu nappaavan rannalta hitaasti liikkuvia hylkeitä, sillä niiden ”normaaleja” saaliseläimiä ei Saharan eteläpuolisen Afrikan kuivimmalla alueella juurikaan esiintynyt.
Leijonat kuitenkin palasivat Skeleton Coastille lähes kymmenen vuoden jälkeen, ja vuosituhannen vaihteesta lähtien Atlantin rannalla on taas elänyt leijonalaumoja. Kesti kuitenkin muutaman vuoden, että tuo uusi lauma löysi edeltäjiensä ruokailutottumukset. Yhden kokeilunhaluisen yksilön esimerkin jälkeen leijonat rupesivat saalistamaan afrikanhylkeitä ja hiljalleen myös merimetsoja ja flamingoja. Havaintojen mukaan jopa 79 prosenttia rannikon leijonalaumojen ruokavaliosta koostuu merieläimistä- ja linnuista.
Onpa joidenkin leijonien nähty kaivelevan vuoroveden paljastamia rantakivikkojakin ravintoa etsien, joten ehkäpä ruokavalio laajenee jossain vaiheessa kattamaan myös äyriäiset, ravut ja merikilpikonnat. Eli kaiken sen, mitä tarjolla on.
Leijonaemo, joka adoptoi antilooppeja
Vuoden 2001 lopulla kenialaisesta Samburun kansallispuistosta kuului kummia: Leijona oli adoptoinut keihäsantiloopin vasan. Eläinten kyllä tiedetään toimivan varsinkin vankeudessa muiden lajien poikasille sijaisemoina, mutta nyt kyse oli luonnonvaraisesta naarasleijonasta, joka otti kaiken lisäksi hoiviinsa saaliseläimen.
Asiantuntijoiden mielestä leijona oli todennäköisesti erehtynyt luulemaan antiloopin vasaa leijonan pennuksi ja äidinvaisto oli ottanut siitä vallan. Tuo teoria kuitenkin romuttui pian, kun leijona pysytteli antilooppilauman lähettyvillä ja päästi vasan silloin tällöin juomaan oikean emonsa maitoa. Kahden viikon ajan odottamaton pari oli erottamaton ja emo suojeli ottopoikastaan aggressiivisesti muilta leijonilta ja pedoilta. Vasa joutui kuitenkin suuren urosleijonan hampaisiin, kun Kamuniak-nimen saaneen leijonaemon silmä vältti.
Ihmeiden aika ei kuitenkaan päättynyt siihen, sillä paikallisella kielellä siunattua tarkoittava Kamuniak rupesi seuraamaan keihäsantilooppilaumoja ja seuraavan vuoden aikana se adoptoi ainakin kuusi eri vasaa. Leijonassa oli kummallista myös se, että sillä ei ollut omaa laumaa. Eriskummallinen yhteiselo ei kuitenkaan millään kerralla kestänyt muutamia viikkoja pidempään, sillä joko vasat jäivät petojen kynsiin tai sitten ne palasivat pysyvästi laumaansa. Viimeinen havainto Kamuniakista itsestään tehtiin vuonna 2003.
Leijonan muodostama läheinen hoivasuhde keihäsantiloopin vasoihin on luonnollisesti hämmästyttänyt villieläinasiantuntijoita, ja syytä voidaan vain arvailla. Erään hyväksyntää saaneen teorian mukaan Kamuniak oli juuri syönyt mahansa täyteen, kun se kohtasi ensimmäisen vasan emoineen. Aikuisen antiloopin se oli todennäköisesti ajanut tiehensä ja käynyt sitten nuolemaan vastasyntyneen vasan turkista verisiä jälkeisiä. Se on mahdollisesti laukaissut voimakkaan emovaiston nuorelle naaralle, joka ei vielä omia pentuja ollut saanut.
Lue myös:
Tiede
Syntymäsokeus suojaa skitsofrenialta: 10 tajunnanräjäyttävää faktaa ihmisen uskomattomista aivoista – osa 2
Ihmisen aivot pystyvät täysin käsittämättömiin asioihin, joita on vaikea uskoa todeksi! Silti olemme todennäköisesti raapaisseet vain pintaa, sillä aivot yllättävät jatkuvasti, kun niistä opitaan lisää.
Vaikka aivomme ovat olleet vuosisatojen ajan tutkijoiden ja lääkärien kiinnostuksen kohteena, ja nykyisin meillä on käytössämme uskomattomia välineitä niiden tutkimiseen, ei tuosta kiehtovasta elimestä tiedetä läheskään kaikkea.
Listafriikki esittelee aivoista nyt kymmenen tajunnanräjäyttävää faktaa, joista et todennäköisesti ole aiemmin kuullutkaan.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi faktaa ihmisen ihmeellisistä aivoista voit lukea tästä: 10 tajunnanräjäyttävää faktaa ihmisen uskomattomista aivoista – osa 1.
Ihminen puhuu itsestään, koska se tuntuu hyvältä
Ihminen on sosiaalinen eläin, joka viettää ison osan valveillaoloajastaan kommunikoiden muiden lajitovereiden kanssa: koulussa, töissä, kaupassa, puhelimessa tai vaikka sosiaalisessa mediassa.
Keskustelunaiheita on loputtomasti ja yhdessä muiden ihmisten kanssa me haaveilemme tulevaisuudesta, muistelemme menneitä, teemme suunnitelmia, vitsailemme ja ratkomme ongelmia. Mutta kaikista mahdollisista vaihtoehdoista huolimatta ihmiset puhuvat eniten itsestään.
Keskimäärin ihminen käyttää 60 prosenttia kaikesta keskustelusta itsestään puhumiseen. Sosiaalisessa mediassa kommunikoidessa osuus kasvaa 80 prosenttiin.
Miksi sitten olemme näin itsekeskeisiä? Tutkimusten mukaan siihen on hyvin yksinkertainen syy: se tuntuu hyvältä.
Harvardin yliopistossa on tutkittu koehenkilöitä toiminnallisella magneettikuvauksella, jolla kyetään reaaliaikaisesti seuraamaan, mitä aivoissa tapahtuu minäkin hetkenä. Kokeessa osallistujia pyydettiin puhumaan sekä omista että muiden ihmisten mielipiteistä ja luonteenpiirteistä. Kun ihmiset puhuivat itsestään, huomattiin aivojen motivaatio- ja palkitsemiskeskuksessa huomattavasti enemmän aktiivisuutta verrattuna siihen, kun keskustelu koski jotakin toista henkilöä. Yllättävää kyllä, aivojen mielihyväjärjestelmä aktivoitui merkittävästi enemmän myös silloin, kun ihmiset olivat yksin ja vain ajattelivat itseään.
Mutta ei huolta, tällainen itsekeskeisyys on tutkijoiden mukaan ollut evolutiivisesti tärkeää, jotta ihminen on kehittynyt lajina sellaiseksi kuin se nyt on. Henkilökohtaisten asioiden jakaminen muille auttaa luomaan uusia ja vahvoja sosiaalisia siteitä ja sen on todettu lisäävän ihmisten välistä positiivista kemiaa.
Nämä ovat välttämättömiä selviytymisen kannalta: aiemmin ihan fyysisen hengissäpysymisen vuoksi ja nykyään enemmän mielenterveyden ja onnellisuuden kokemisen kautta.
Joten älä pelkää puhua itsestäsi, mutta muista: rajansa kaikella. Tuo 60 prosenttia kuulostaa hurjan suurelta määrältä, joten omien keskustelujen sisältöihin kannattaa kiinnittää huomiota.
Syntymäsokeus suojelee skitsofrenialta
Koskaan, ikinä, missään ei sokeana syntynyt henkilö ole sairastunut skitsofreniaan. Siitä lähtien, kun yhteys ensimmäisen kerran 1950-luvulla havaittiin, on aiheesta tehty mittavia tutkimuksia asian varmistamiseksi, ja tulokset ovat melko yksiselitteiset: syntymäsokeus todellakin suojaa skitsofrenialta.
Joulukuussa 2018 Schizophrenia Research -lehdessä julkaistussa, Länsi-Australian yliopiston psykiatrian laitoksen toteuttamassa laajassa pitkäaikaistutkimuksessa todettiin, että ilmiö liittyy synnynnäiseen kortikaaliseen sokeuteen. Näissä tapauksissa sokeus johtuu neurologisesta häiriöstä eikä vammasta silmissä. Silmät kyllä ”näkisivät”, mutta näköaivokuori ei toimi kuten pitäisi.
Mutta mikä kumma yhteys näkemisen ja skitsofrenian välillä sitten on?
Tutkijat arvelevat, että sokeana syntyminen johtaa aivoissa muiden alueiden vahvistumiseen ja nuo kyseiset alueet ovat juuri niitä, joissa skitsofreenikoilla havaitaan häiriöitä.
Näitä ovat esimerkiksi havaintokykyyn ja tarkkaavaisuuteen sekä muistiin ja kielenkäyttöön liittyvät alueet. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan näköaivokuoren häiriöt voivat estää myös muiden psykoottisten sairauksien puhkeamista.
Edessä on paljon työtä ja mitä-miksi-kuinka-ja-miten -kysymyksiä, mutta tuoreet löydökset saattavat olla ratkaisevassa asemassa skitsofreniatutkimuksessa ja siinä, miten sairautta voitaisiin tulevaisuudessa hoitaa.
Ovatko ihmisen aivot ajatusten satunnaisgeneraattori?
Yhdysvaltain tiedesäätiön vuonna 2005 julkaiseman tutkimuksen mukaan ihmisellä on keskimäärin 12 000-60 000 ajatusta päivässä. Vaihteluväli on melko suuri, mutta toisaalta me ihmiset olemme kaikki erilaisia yksilöitä eikä yksikään päivä elämässämme ole aivan samanlainen.
Aivoilla on aikamoinen työmaa, kun ne tuottavat parhaimmillaan yli 40 erillistä ajatusta minuutissa. Älä kuitenkaan yritä itse laskea – oman empiirisen tutkimukseni perusteella se ei toimi, tietenkään, koska siinä alkaa vain ajatella ajatustensa laskemista.
Aivot eivät kuitenkaan ole satunnaisten ajatusten synnyttämisessä erityisen luova elin. Näin on siis siinä tapauksessa, kun vain mietiskelee niitä näitä. Ajatuksista nimittäin 95 prosenttia on tismalleen samoja, kuin mitä päähän on edellisenä päivänä pälkähtänyt. Tuohon ei ehkä voi kovinkaan paljon vaikuttaa, sillä aivot toimivat miten haluavat.
Mutta tähän seuraavaan prosenttiosuuteen luulisi ja toivoisi olevan mahdollista vaikuttaa, sillä sattumanvaraisista ajatuksista noin 80 prosenttia on negatiivisia. Positiivisella elämänasenteella saa varmasti vähennettyä kielteisyyttä, mikä vaikuttaa suunnattomasti elämänlaatuun. Käyhän ihminen suurimman osan keskusteluistaan itsensä kanssa: joskus ääneen, mutta useimmiten päänsisäisesti.
Mielikuvaharjoittelu ei ole huuhaata
Olet varmasti kuullut toteamuksen ”harjoitus tekee mestarin”, mutta tiesitkö, että mielikuvaharjoituskin tekee mestarin.
Jonkun uuden taidon opetteleminen vaatii lukemattoman määrän toistoja, ja niiden päälle vielä vähän lisää toistoja. Onneen ei ole oikotietä, ellei sitten ole kyse pianon soittamisesta.
Vuonna 1904 espanjalainen neurotieteilijä ja lääkäri Santiago Ramón y Cajal havaitsi, että pianonsoiton opettelussa mentaalinen harjoittelu on yhtä tehokasta kuin fyysinen soittaminen. Ramón y Cajal jakoi koehenkilöt kahteen ryhmään, eikä kellään ollut aiempaa kokemusta pianonsoitosta.
Toinen ryhmä opetteli soittamista pianolla, ja toista opetettiin mielikuvilla eli Ramón y Cajal kertoi heille, miten sormia tulee liikuttaa ja miltä nuotit kuulostavat. Tutkimuksen lopuksi kummatkin ryhmät osasivat soittaa saman pätkän yhtä hyvin. Ramón y Cajal ei ollut kuka tahansa tutkija, sillä hän keksi, että hermoston perusyksikkö on neuroni ja sai uraauurtavasta työstään myös Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon. Häntä pidetään modernin neuroanatomian isänä.
Yli sadan vuoden takaiset tutkimukset toistettiin vuonna 1995, jolloin käytössä oli jo edistyneitä välineitä aivojen kuvaamiseen. Yhdysvaltain terveysviraston eli National Institutes of Healthin tutkimuksessa todettiin, että mielikuvaharjoittelu tosiaankin vaikuttaa aivoihin juuri samalla tavalla ja samoille alueille kuin todellinen soittaminen.
Näissä tutkimuksissa käytettiin esimerkkinä pianonsoiton opettelua, mutta tulokset pätevät moneen muuhunkin asiaa. Maailman parhaaksi, tai edes kylän parhaaksi, ei pelkällä kuvittelulla varmastikaan pääse, mutta kiistatonta hyötyä mentaaliharjoittelusta kuitenkin on.
Kaikkien sohvaperunoiden unelma: Lihaksia voi kasvattaa ajatuksen voimalla
Kuva: Pixabay
Kesä lähestyy (ainakin kalenterin mukaan) ja kohta kaikki lehdet toitottavat etusivuillaan parhaita keinoja päästä rantakuntoon. No, rantakuntohan on juuri se kunto, jossa kukin rannalle astelee, mutta jos hauista haluaa kasvattaa ja vyötäröltä nipistää senttejä, on syytä nostaa takapuoli sohvalta.
Tai sitten ei.
Ohion yliopistossa vuonna 2014 tehdyn tutkimuksen mukaan lihaksia voi vahvistaa pelkästään ajatuksen voimalla. Fysiologian ja neurotieteen professorin Brian Clarkin johtama työryhmä kipsasi koehenkilöiden ranteet, ja puolta osallistujista kehotettiin miettimään keskittyneesti ranteen lihasten jännittämistä päivittäin 11 minuutin ajan.
Toinen puoli ryhmästä sai jättää kipsatun ranteensa huomiotta ja mukana oli myös kontrolliryhmä, johon kuuluvien käsiä ei kipsattu. Kuukauden tutkimusjakson jälkeen ryhmien ranteiden lihasvoimat testattiin ja ne, jotka olivat tehneet mielikuvaharjoituksia, olivat vahvistaneet lihaksiaan tuplaten enemmän kuin kahden muun ryhmän jäsenet – oli näillä kipsiä tai ei.
Samantyylisiä tutkimuksia on tehty lukuisia ja mielikuvaharjoittelun on todettu aktivoivan samoja aivojen alueita kuin varsinainen treenaminen. Kuulostaa erikoiselta, mutta hermosto on monimutkainen verkosto, jonka saloja tullaan vielä pitkään selvittelemään.
Saako menetelmällä sitten hankittua rautaisen sikspäkin? Ei varmasti saa. Tai kuka tietää – ehkäpä on syytä kokeilla ja ruveta kuvittelemaan istumaannousuja ja lankkuja töiden lomassa!?
Lue myös:
Tällä listalla paneudutaan maailman tehokkaimpaan tietokoneeseen eli tarkastelussa ovat ihmisen aivot. Aivomme pystyvät täysin käsittämättömiin asioihin, joita on vaikea uskoa todeksi!
Vaikka ihmisen aivot ovat olleet vuosisatojen ajan tutkijoiden ja lääkärien kiinnostuksen kohteena, ja nykyisin meillä on käytössämme uskomattomia välineitä niiden tutkimiseen, ei tuosta kiehtovasta elimestä tiedetä läheskään kaikkea. Olemme todennäköisesti raapaisseet vain pintaa, sillä aivot yllättävät jatkuvast, kun niistä opitaan lisää.
Listafriikki esittelee aivoista nyt kymmenen tajunnanräjäyttävää (heh) faktaa, joista et todennäköisesti ole aiemmin kuullutkaan.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi faktaa ihmisen ihmeellisistä aivoista ovat luvassa myöhemmin.
Nuku, kuuntele ja opi
Niin mahtavaa, kuin jonkin uuden taidon opettelu tai lihasten voimistaminen mielikuvaharjoittelulla onkaan, täytyy siinä kuitenkin tehdä aktiivista ajatustyötä ja mikä tärkeintä: olla hereillä. Saispa nukkua!
Aivot eivät sammu kokonaan nukkumisen aikana, vaan menevät vain osittain lepoon, ja toiset alueet alkavat työskennellä muun muassa unien ja muistiin tallentamisen parissa. Aivojen ei olettaisi tuhlaavan tuolloin kallisarvoista energiaa esimerkiksi ulkopuolelta tulevan uuden tiedon prosessointiin – saatikka oppimiseen.
Nature Communications -lehdessä vuonna 2017 julkaistu ranskalaistutkimus kuitenkin osoittaa, että näin on. Ihminen voi todellakin oppia unissaan, mutta vain vilke- eli REM-unen vaiheessa, jossa muun muassa nähdään paljon todentuntuisia unia.
Tutkimuksessa 20 nukkuvalle koehenkilölle soitettiin toistuvaa äänikuviota, joka oli kuitenkin erilainen kussakin unen vaiheessa. Kun osallistujat herätettiin, heitä pyydettiin tunnistamaan näitä äänikuvioita. Kävi ilmi, että koehenkilöt tunnistivat lähes poikkeuksetta REM-unessa kuullun äänen, mutta eivät niitä, joita oli soitettu syvemmän unen vaiheessa.
Hirveän pitkälle meneviä johtopäätöksiä tutkimuksesta ei tekijöidenkään mielestä kannata tehdä, mutta ainakin tulokset kumoavat aiemman käsityksen, jonka mukaan uuden informaation vastaanottaminen ja mieleen painaminen ei olisi unen aikana mahdollista.
Ei siis kannata luottaa siihen, että laittaa nukkumaan mennessään esimerkiksi tenttiopuksen äänikirjana pyörimään korvan viereen ja toivoo, että kaikki tieto menisi päähän sitä kautta. Mutta tuskinpa siitä mitään haittaakaan on!?
Aivot ennustavat tulevaa
Se on totta: Ihminen kykenee näkemään tulevaisuuteen. Mutta harmittavasti ei kovinkaan kauas.
Silmien ja aivojen välinen vuoropuhelu on kiinnostanut neurotieteilijöitä jo kauan aikaa, eikä vain siksi, että aihe on tolkuttoman kiehtova. Näköradat ja muut hermot toimivat viestinviejinä silmien ja niiden keräämää informaatiota käsittelevien aivoalueiden välillä.
Näiden lukuisten polkujen tutkiminen ja perinpohjainen selvittäminen saattavat jonain päivänä auttaa miljoonia erilaisista sairauksista kärsiviä ihmisiä. Ja vaikka näköaivokuori on yksi aivojen tutkituimpia osia, on näköprosessissa vielä tuhottomasti selvitettävää.
Vaikka kaikkea ei tulla todennäköisesti pitkään aikaan tai koskaan ymmärtämään, on viime vuosina tehty monia merkittäviä löydöksiä. Yksi niistä on aivojen kyky ennustaa lähitulevaisuutta.
Alankomaalaisessa Radboudin yliopistossa tehty tutkimus osoitti, että aivot muodostavat oman ennusteensa lähitulevaisuuden tapahtumista. Nature Communications -lehdessä vuonna 2017 julkaistun tutkimuksen mukaan tämä johtuu siitä, että silmien ja aivojen välillä kulkevassa informaatiossa on aina pieni viive, joten ihmisen aivot tekevät omat johtopäätöksensä tapahtumien kulusta perustuen aiempiin kokemuksiin.
Koehenkilöiden aivoja tutkittiin toiminnallisella magneettikuvauksella, fMRI, kun he seurasivat ruudulla liikkuvia pisteitä monen toiston jälkeen. Tutkijat havaitsivat, että näköaivokuori aktivoitui jo ennen kuvan vaihtumista, mikä osoitti aivojen kuvittelevan liikkeen loppuun saakka, mutta kaksi kertaa nopeammin kuin se oikeasti tapahtui.
Tutkimusta johtanut Matthias Ekman on esittänyt käytännön elämästä esimerkin, jossa kyseinen tulevaisuuden ennustaminen on ihmiselle elintärkeää. ”Kuvittele seisovasi tien vieressä: auto lähestyy ja sinun tulee päättää lähdetkö ylittämään tietä vai odotatko auton menevän ensin ohi”, kertoo Ekman haastattelussa.
”Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että ihmisen monimutkainen näköjärjestelmä tekee tiedostamattamme pikakelauksen auton kulusta ja auttaa meitä tekemään tärkeän ratkaisun”.
Koiranuni on totta: Ihminenkin voi pitää osan aivoista hereillä
Monet eläinlajit taitavat vain toisella aivopuoliskolla nukkumisen – sitä tekevät niin delfiinit kuin sorsatkin. Lue lisää tästä: Eläinten 10 eriskummallista nukkumistapaa.
Mutta tiesitkös, että samaan pystyvät myös ihmiset?
Tiedäthän sen piinan, kun on vaikkapa lomalla tai kaverin luona yökylässä, eikä aamulla ole kovinkaan virkeä olo. Jos reissu kestää kauemman kuin yhden yön, paranee unen laatu päivä päivältä. Tämä samainen ilmiö on havaittu myös unitutkimuksissa, sillä koehenkilöiden on usein vaikea saada ensimmäisenä yönä unta oudossa paikassa. Siksipä unilaboratorioissa on tapana suorittaa varsinaiset mittaukset vasta toisena yönä.
Yhdysvaltalaisen Brownin yliopiston aivo- ja unitutkijat ovat kuitenkin kiinnittäneet huomionsa nimenomaan tuohon levottomaan ensimmäiseen yöhön. Masako Tamakin johtama työryhmä havaitsi ennestään tuntemattoman ja hyvin yllättävän ilmiön: koehenkilöiden vasen aivopuolisko ei mennytkään syvän unen vaiheessa täysin lepoon, vaan yksi alue jatkoi aktiivista toimintaansa. Tuo alue on aiemmissa tutkimuksissa liitetty haaveiluun ja ajatusten harhailuun, ja sen myös tiedetään pitävän muissa unen vaiheissa yhteyttä toisiin hermoratoihin aktiivisimmin kuin muut aivojen alueet.
Syytä siihen, miksi aina juuri vasemmalla puolella sijaitseva hermorata pysyi aktiivisena, ei tiedetä, mutta muilta eläimiltä tuttua lepuutettavan puoliskon vaihteluakaan ei voida sulkea pois, sillä mittaus tehtiin vain yön ensimmäisen syvän unen vaiheessa.
Esimerkiksi valailla toisella aivopuoliskolla nukkuminen on elintärkeää, sillä niiden on noustava säännöllisin väliajoin pintaan hengittämään. Ihmisellä näin ei tietenkään ole, joten tutkijat arvelevat aktiivisena säilyvän aivojen osan toimivan ikäänkuin valvontajärjestelmänä vieraassa ympäristössä; tähän viittaa myös se, että koehenkilöt havahtuivat hereille herkemmin ja olivat nopeammin toimintavalmiudessa, kun heidän oikeaan korvaansa soitettiin ääniä (aivojen puoliskot säätelevät aina vastakkaista kehon puolta).
Toisena laboratoriossa vietettynä yönä tällaista epäsymmetristä unta ei koehenkilöillä enää havaittu, joten aivot olivat todenneet ympäristön turvalliseksi ja vahtina toiminut aivojen osakin sai levätä.
Jos haluat muistaa kuulemasi, kirjaa se ylös oikealla välineellä
Teetkö muistiinpanoja tietokoneella vai kynällä ja paperilla? Vai kirjaatko asioita kenties puhelimen muistioon? Jos sinun on tarkoitus oppia ja muistaa kirjoittamasi asiat, pitää tässä kohtaa sanonta ”vanhassa vara parempi” paikkansa.
Muistiinpanojen tekeminen on ehkä kaikkein tärkeintä opinnoissa; oli sitten millä asteella tahansa. Nykyisin varsinkin korkeakouluissa muistiinpanoja näppäillään luentosalissa läppärille, vaikka mieleen painamisen ja muistamisen kannalta kynällä kirjoittaminen on kaikkein tehokkain menetelmä.
Tutkimuksia on tehty lukuisia, sillä aihe on hyvin ajankohtainen, kun jokaisella on teknologiaa käytössään. Yksinkertaisimmassa kokeessa koehenkilöiden todettiin muistavan käsin kirjoitettuja sanalistoja paremmin kuin koneella kirjoitettuja. Eräässä toisessa tutkimuksessa saatiin selville, että ne opiskelijat, jotka tekivät luentomuistiinpanot käsin, pärjäsivät tenteissä keskimäärin paremmin kuin tietokoneella näpyttelijät.
Erot muistiinpanotekniikoiden tehokkuudessa mieleen painamisen suhteen johtuvat monesta eri seikasta; tässä yksi esimerkki. Vaikka tietokoneen näppäimistöllä kirjoittaminen on nopeampi menetelmä suurimmalle osalle nuorista opiskelijoista, on silloin vaarana kirjoittaa kaikki, mitä opettaja puhuu. Kun muistiinpanot tekee kynällä, joutuu samalla prosessoida informaatiota päässään ja jäsennellä siitä tärkeimmät kohdat kirjoitettavaksi. Tällainen monitasoinen tiedollinen työskentely painaa asiat jo kirjoittaessa paremmin mieleen.
Aivot joutuvat työskentelemään kokonaisvaltaisesti ja muistikeskuksessa käy kuhina!
Ajattelu vieraalla kielellä voi auttaa päätöksenteossa
Otetaan tähän kohtaan ikävä filosofinen kysymys: Jos voisit pelastaa viiden ihmisen hengen työntämällä omakätisesti yhden sivullisen junan alle, niin mitä tekisit? Olisiko vastauksesi erilainen, jos kysymys esitettäisiin sellaisella kielellä, jota osaat puhua, mutta joka ei ole äidinkielesi?
Siinä hieman kinkkistä pohdittavaa, mutta tiede kertoo meille, että kielellä on väliä. Chicagon yliopiston psykologit ovat vuonna 2017 julkaistussa tutkimuksessaan todenneet, että ihmiset, jotka pohtivat edellä mainitun kaltaisia dilemmoja vieraalla kielellä, ovat valmiimpia uhraamaan yhden sivullisen kuin ne, jotka puntaroivat tilannetta omalla äidinkielellään.
Tutkimusta johtaneen Sayuri Hayakawan mukaan kyse ei ole siitä, että vieraan kielen käyttäjät välittäisivät yhteisestä hyvästä enemmän, vaan he eivät vain samoissa määrin välttele tabujen rikkomista päätöksenteossa. Vieraan kielen käyttäminen tarjoaa ihmisille emotionaalista etäisyyttä ja mahdollisuuden toimia tavalla, joka johtaa suurempaan hyötyyn. Tästä siis päästään ikiaikaiseen kysymykseen: järki vai tunteet?
Hayakawan mukaan kommunikointi jollakin vieraalla kielellä, oli se hallussa miten hyvin tahansa, ei saa aikaan yhtä voimakkaita tunnereaktioita kuin äidinkieli, joka opitaan kotona perheeltä ja jota käytetään ystävien kanssa pienestä pitäen. Äidinkieleen yhdistyvät kaikki alkukantaiset tunteet, ja samantasoista yhteyttä on lähes mahdoton saada kieleen, joka opitaan koulussa tai myöhemmin elämässä.
Alun filosofinen kysymys on tietenkin äärimmäinen, mutta tutkimustuloksia voidaan soveltaa oikeaan elämään. Tutkimusryhmällä on ajatuksena selvittää esimerkiksi lääkäreiden toimintaa leikkaussalissa. Vaikuttaako vaikeiden päätösten teossa se, millä kielellä kollegoiden kanssa kommunikoidaan? Ovatko ratkaisut erilaisia silloin, kun töissä käyttää äidinkieltään verrattuna siihen, että työkieli on jokin muu?
Hyvin yksinkertaistettuna voisi sanoa, että äidinkielellä kuunnellaan sydäntä ja vieras kieli on järjen ääni. Mutta se onkin sitten aivan eri juttu, kumpiko ääni on missäkin tilanteessa paras.
Lue lisää:
Tällä listalla esitellään häikäisevän upeita paikkoja ympäri maailmaa. Näiden on vaikea uskoa olevan luonnon muovaamia, sillä niin epätodellisia kohteita on luvassa.
Toisaalta näin upeita taideteoksia olisi ihmisen hankala tehdä, vaikka miten yrittäisi. Luonnonvoimillakin on mennyt näiden valmistamiseen miljoonia vuosia, joten ihaillaan niitä ansaitsemallaan kunnioituksella. Tervetuloa virtuaaliselle matkalle ainutlaatuisiin kohteisiin maailmassa!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi maapallon ihmettä voit lukea tästä:
10 henkeäsalpaavan upeaa ja ainutlaatuista paikkaa maapallolla – osa 1
Moerakin kivet, Uusi-Seelanti
Moerakin kivet Koekohe-rannalla Uudessa-Seelannissa ovat suuria, lähes täydellisen pyöreitä lohkareita, joiden luulisi olevan ihmisen tekemiä. Todellisuudessa kivet ovat mineraalisaostumia, jotka muodostuivat paleoseenikaudella noin 60 miljoonaa vuotta sitten.
Ne ovat syntyneet, kun jonkun kiinteän kappaleen ympärille, oli se sitten simpukankuori tai luunkappale, alkoi kasaantua mineraaleja mutaisessa merenpohjassa. Suurimpien lohkareiden muodostuminen on kestänyt jopa 4 miljoonaa vuotta.
Aikojen saatossa kivettyneet ”pallot” ovat paljastuneet muinaista merenpohjan sedimenttiä olevilta rantakallioilta aaltojen aiheuttaman eroosion vuoksi. Koekohe ei toki ole ainut paikka Uudessa-Seelannissa, tai maailmassa, jossa samantyyppisiä muodostelmia on löydetty, mutta Moerakin kivet runsaslukuisuudessaan erityinen luonnonihme. Niitä on yli viisikymmentä.
Kummallista Moerakin kivissä on myös niiden kokojakauma, sillä noin kolmasosa kivistä on halkaisijaltaan puolesta metristä metriin, ja kaksi kolmasosaa on kooltaan 1,5-2,2 metriä. Pienempiä, suurempia tai välimuotoja ei Koekohella ole.
Vielä 1800-luvulla kiviä oli rannalla vanhoista valokuvista päätellen paljon enemmän, mutta ihmiset veivät niitä surutta puutarhoihinsa ja ottivat matkamuistoksi. Nykyään sellainen toiminta on lailla kiellettyä, mutta onneksi kiviä pääsee ihastelemaan ja koskemaan, kunhan vain osaa käyttäytyä.
Lençóis Maranhenses, Brasilia
Lençóis Maranhenses on kansallispuisto Brasilian koillisrannikolla. Vaikka se valkoisine hiekkadyyneineen muistuttaa lähinnä aavikkoa, on Lençóis Maranhenses yllättäen upea ja ainutlaatuinen rantakohde.
Kun sadekausi alkuvuodesta kastelee aluetta, kertyy sadevesi dyynien väliin muodostaen tuhansittain makeavetisiä laguuneja. Laguunit eivät pääse tyhjenemään, koska kaiken hiekan alla on läpäisemätön kivikerros.
Vettä sataa runsaasti tammikuusta ja kesäkuuhun, mutta muuna aikana ei juurikaan. Kun kuivakausi saapuu, haihtuvat laguunit tyhjiksi varsin nopeasti: kuivassa ja kuumassa ilmassa altaat menettävät syvyydestään metrin verran kuukaudessa.
Silloin myös osa kansallispuiston eliöistä vaipuu odottamaan seuraavaa sadekautta. Esimerkiksi yli puolimetrisiksi kasvavat kirjorosvotetrat kaivautuvat syvälle hiekkaan, jossa ne horrostavat kosteassa mudassa odottaen kuukausien päässä siintäviä sateita ja laguunien täyttymistä.
Paras aika vierailla tässä erityislaatuisessa kohteessa on heinäkuu: sadekausi on ohi, mutta laguunit ovat täynnä 30-asteista vettä. Suurimmat ovat yli 100 metrin mittaisia ja syvimmillään turkoosina hohtavaa vettä on noin kolmisen metriä.
Persoonallisempaa rantakohdetta saa etsiä!
Wave Rock, Australia
Länsi-Australiassa Hydenin kaupungin läheisyydessä sijaitsee harvinaislaatuinen kivimuodostelma. Wave Rock on 15 metriä korkea ja yli sata metriä pitkä, ja sitä nimitetään Australian suurimmaksi aalloksi, vaikka lähimpään mereen on matkaa satoja kilometrejä.
Sileäksi hioutunut graniittiaalto alkoi muodostua syvällä maan alla osana laajempaa Hyden Rock -kalliota noin 2,7 miljardia vuotta sitten. Kun Australian ja Etelämantereen mannerlaatat erosivat toisistaan lopullisesti noin 30 miljoonaa vuotta sitten, aiheutti se läntisessä Australiassa kallistumista, joka paljasti kovettuneen graniittialueen.
Luonnonvoimat, erityisesti veden aiheuttama eroosio, on kuluttanut kovemman sisäosan ympäriltä pehmeämmän kiviaineksen pois, jolloin jäljelle on jäänyt aaltomainen kieleke. Raitaisuus on niin ikään veden aikaansaannosta, sillä virtausten mukana liuenneet erilaiset mineraalit ovat värjänneet aallon entistä näyttävämmäksi.
Vaikka Australian tunnetuin kivi taitaa olla Uluru, niin kannattaa pitää myös Wave Rock mielessä, jos sielä päin sattuu matkailemaan.
Zhangjiajien kansallispuisto, Kiina
Avatar-elokuvan leijuvalle maisemalle esikuvana toiminut Zhangjiajien kansallispuisto on yksi maailman ainutlaatuisimmista nähtävyyksistä. Puistossa on yli 3000 puiden päällystämää hiekkakivipilaria, joista useimmat ovat monen sadan metrin korkuisia.
UNESCO:n maailmanperintökohteeksi vuonna 1992 nimetyssä puistossa elää monia uhanalaisia kasvi- ja eläinlajeja, joita ei tavata missään muualla maailmassa. Pilarien juurelta laelle mentäessä on monia erilaisia ekosysteemejä omine eliöineen.
Rohkeimmat vierailijat voivat hypätä maailman korkeimman (yli 300 metriä) ulkoilmahissin kyytiin ja halutessaan päästä kävelemään pilarien reunoille rakennettuja huojuvia riippusiltoja pitkin. Sanomattakin lienee selvää, että korkeanpaikankammoisten kannattaa jättää tämä osio vaelluksesta väliin.
Salar de Uyuni, Bolivia
Maailman suurin suolapannu, Salar de Uyuni, sijaitsee läntisessä Boliviassa Atacaman aavikolla. Noin 15 000 vuotta sitten autiomaan tasangolla oli parhaimmillaan sata metriä syvä järvi, joka alkoi alkoi hiljalleen tuhansien vuosien kuluessa kuivua. Kun vesi haihtui, kerrostuivat mineraalit maan pinnalle muodostaen valtavan suolakannen.
Salar de Uyunilla on kokoa noin 10 000 neliökilometriä ja sen alueella on arvioiden mukaan yli 10 miljardia tonnia suolaa, jota louhitaan kymmeniä tuhansia tonneja vuosittain; lähinnä ruokateollisuudelle.
Silmänkantamattomiin jatkuva valkea autiomaa on kokemisen arvoinen mihin aikaan vuodesta tahansa, mutta ehkä kaikkein häikäisevimmillään – kirjaimellisesti – se on sadekauden aikana joulukuusta maaliskuuhun. Paras aika visiitille on tammi–helmikuussa, sillä silloin matala vesikerros valkoisen suolan päällä saa aikaan ilmiön, jota kutsutaan maailman suurimmaksi peiliksi.
Suolapannua ympäröivät vuoret ja sininen taivas pilvineen peilautuvat veden pinnalta luoden taianomaisen näkymän tasangolla liikkuvalle.
Lue myös:
Nyt lähdemme virtuaalimatkalle erilaisiin kohteisiin ympäri maapallon! Tällä listalla vierailemme täysin käsittämättömissä paikoissa, joiden ei ikipäivänä uskoisi olevan luonnon muovaamia.
Toisaalta näin upeita taideteoksia olisi ihmisen hankala tehdä, vaikka miten yrittäisi. Luonnonvoimillakin on mennyt näiden valmistamiseen miljoonia vuosia, joten ihaillaan niitä ansaitsemallaan kunnioituksella.
Ainakin Listafriikillä reissujalan vipatus on kroonista, eikä tällaisten kuvien katsominen tietenkään helpota olotilaa. Haaveilla ja suunnitella toki aina voi!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi maapallon ihmettä voit lukea tästä:
10 henkeäsalpaavan upeaa ja ainutlaatuista paikkaa maapallolla – osa 2
Jättiläisen maantie, Pohjois-Irlanti
Jättiläisen maantie, Giant’s Causeway, on Pohjois-Irlannissa sijaitseva kuuluisa nähtävyys Bushmillsin kylän liepeillä.
Rantaviivan täyttää noin 40 000 basalttipylvästä, joista suurin osa on symmetrisesti kuusikulmaisia ja täydellisesti kiinni toisissaan. Ihan kuin jättiläiset olisivat koonneet palapeliä.
Nimensäkin paikka on saanut perustuen vanhoihin irlantilaisiin legendoihin, joissa seikkailee muun muassa Finn McCool. McCool oli suuttunut skotlantilaiselle jätille, Benandonnerille, joka uhkasi Irlantia. Raivostunut irlantilaisjättiläinen nappasi käteensä rannan paloja ja heitteli niitä mereen muodostaakseen kulkuväylän Benandonnerin luo. Näin syntyi Giant’s Causeway, ainakin tarinan mukaan.
Todellisuudessa pylväät muodostuivat noin 60 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneen tulivuoren purkauksen jälkeen. Kun paksu laavakerros jäähtyi, pienentyi sen tilavuus ja kutistumisen seurauksena kiveen muodostui säännöllisiä halkeamia. Halkeamiin pääsi ajan kuluessa vettä, jolloin raot kuluivat entistä selvemmiksi.
Vaikka pylväät ovat vaihtelevia muodoltaan, on niistä suurin osa uskomattoman tarkkarajaisesti kuusikulmaisia. On käsittämätöntä ajatella, että ne ovat muodostuneet luonnostaan, eivätkä taltan ja vasaran avustuksella.
Antelope Canyon, Yhdysvallat
View this post on Instagram
Yhdysvaltojen Arizonassa sijaitseva Antelope Canyon on moneen otteeseen nimetty yhdeksi maailman kauneimmista paikoista. Taianomaisella kauneudella on kuitenkin myös kääntöpuolensa, sillä luonto on ankara ja kanjoni voi muuttua silmänräpäyksessä tappavaksi loukuksi.
Antelope Canyon on saanut englanninkielisen nimensä siitä, että aikoinaan sitä asuttivat Pohjois-Amerikan nopeimmat maaeläimet, hanka-antiloopit. Nuo sarvipäät ovat kuitenkin siirtyneet muille maille turistiryhmien löydettyä tiensä kanjonin upeisiin maisemiin.
Punaisen sävyissä hehkuvat aaltoilevat kallioseinämät ja niihin osuvat auringonsäteet saavat kanjonin pohjalla kävelijän tuntemaan olonsa kuin olisi ihan jossain muualla kuin maapallolla. Parhaimmillaan Antelope Canyon on 37 metriä syvä ja se koostuu kahdesta osasta: ylempi kanjoni on noin 200 metriä pitkä ja alempi kanjoni noin 400 metriä pitkä.
Ylempi Antelope Canyon tunnetaan myös ”paikkana, jossa vesi kulkee kivien välissä”; tämä nimitys tulee navajoilta, joiden mailla kanjoni sijaitsee. Navajojen antama nimitys on osuva, sillä juuri niinhän kanjonit syntyvät: miljoonien vuosien aikana virtaava vesi uurtaa maahan jyrkkäseinäisen laakson.
Ja vesi on syy siihen, miksi Antelope Canyon on tappavan kaunis luontokohde. Kanjonin alue on tunnettu äkillisistä ja voimakkaista tulvista, jotka saattavat iskeä täysin arvaamatta. Aivan kanjonin läheisyydessä kuitenkin sataa varsin harvoin, ja vesimassat syöksyvätkin paikalle etäältä.
Elokuussa 1997 kanjonissa tapahtui kauhea tragedia, kun 11 ihmistä sai surmansa tuhoisassa tulvassa. Tulvan aiheuttanut ukkosmyrsky iski päälle verrattain kaukana, yli 10 kilometrin päässä, mutta vesi löysi tiensä kanjoniin kohtalokkaan nopeasti. Onnettomuuden jälkeen turvallisuutta parannettiin asentamalla kanjoniin tikkaita hätäpoistumista varten ja vapaa tutustuminen tähän upeaan luontokohteeseen on sittemmin kielletty.
Antelope Canyoniin pääsee kuitenkin oppaan seurassa ja paras ajankohta tutustumiselle on kesä; silloin kanjonin punaisia seiniä mukailevat auringonsäteet ovat parhaiten nähtävissä. Toisaalta kesä on myös sitä pahinta aikaa tuhoisten tulvien osalta.
Sininen luola, Italia
Sininen luola (Grotta Azzurra) sijaitsee Caprin saarella Italiassa. Se oli Rooman keisari Tiberiuksen aikaan eli aivan ajanlaskumme alussa merenalainen temppeli.
Roomalaiset pyhittivät satumaisen luolan nymfeille ja pystyttivät sinne jumalia kuvaavia marmoripatsaita, joista muutamia on nykyään esillä paikallisessa museossa. Jossain vaiheessa Rooman valtakunnan kaaduttua Sininen luola vaipui unohduksiin, kunnes 1800-luvun puolivälissä se löydettiin uudelleen.
Luola on yksi alueen suosituimmista nähtävyyksistä, vaikka ulkoapäin se näyttää vain pimeältä onkalolta. Mutta jos vierailija sattuu paikalle keskipäivällä auringon paistaessa, avautuu luolan sisäosissa henkeäsalpaavan maaginen näky. Luolan vesi on kirkkaan sinistä.
Häikäisevän värin saa aikaan auringonvalo, josta suurin osa pääsee luolaan veden alta niistä kohdista, joissa kallioseinämät eivät jatku pohjaan asti. Kaikki punainen valo suodattuu veden alla pois ja jäljelle jäävä sininen valo valaisee kirkasvetisen ja hiekkapohjaisen onkalon hehkuvaksi. Ylläolevaa kuva ei ole muokattu, vaan sininen väri on juuri niin kirkas kuin miltä se kuvassa näyttää.
Pamukkale, Turkki
Lounais-Turkissa sijaitseva Pamukkale on ainutlaatuinen muodostelma ja yksi maan suosituimmista retkikohteista. Pamukkale tarkoittaa suomeksi ”puuvillapalatsia”.
Kallion rinteillä, lähes kahdensadan metrin korkeudessa sijaitsevista kuumista lähteistä virtaa alas jopa 50-asteista, kalkkipitoista vettä, joka lipuessaan on muodostanut valkoisia kalkkikivitasanteita, tippukiviä, kivettyneitä vesiputouksia ja altaita.
Antiikin aikana lämpimät altaat olivat kylpyläkäytössä, ja lähistöllä onkin erityisen hyvin säilynyt Hierapolisin kylpyläkaupunki, jossa voi sukeltaa (kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti) ajanlaskumme alkua edeltäneeseen loistoon.
Osa Pamukkalen vitivalkoisista kallioista on tummunut, kun 1960-luvulla alueelle rakennettiin lukuisia hotelleja ja turistit sotkivat luonnonihmettä kävelemällä ja kylpemällä missä halusivat.
Nykyisin Pamukkale on suojeltu, ja vettä ohjataan osittain keinotekoisesti kallioseinämän eri paikkoihin, jotta kalkki palauttaisi hiljalleen alkuperäisen, valkoisen loistokkuuden. Vierailijat pääsevät kuitenkin kastamaan varpaansa muutamissa tarkoitukseen pyhitetyissä altaissa.
Kristalliluola, Meksiko
Naican kaivoksessa, Pohjois-Meksikossa, on Kristalliluola (Cueva de los Cristales), joka on noin 40 metriä pitkä ja 30 metriä leveä onkalo täynnä valtavia seleniittipylväitä.
Seleniitti on kalsiumsulfaattidihydraatin eli tutummalta nimeltään kipsin läpikuultava kidelaji. Lähes kolmensadan metrin syvyydessä sijaitsevat kiteet alkoivat muodostua noin puolimiljoonaa vuotta sitten, kun luolat täyttyivät maankuoren halkeamista pulpunneella termisellä vedellä. Veteen liuenneet kalsiumsulfaatti-ionit alkoivat liittyä toisiinsa, kun veden lämpötila laski alle 60 celciusasteen.
Nämä jättimäiset kidepylväät löydettiin vuonna 2000, kun kaivosyhtiö laski luolastossa pohjaveden pintaa. Luolan suurin kidepylväs on pituudeltaan yli 12 metriä, halkaisijaltaan neljä metriä ja se painaa 55 tonnia.
Kristalliluolassa sisällä tuntuu kuin olisi kirjaimellisesti astunut toiselle planeetalle, ei vain näyn vaan myös olosuhteiden vuoksi. Suhteellinen ilmankosteus on aina lähellä 100 prosenttia ja lämpötila huitelee 50 asteessa, joten ilman kunnollisia suojavarusteita luolassa ei montaa minuuttia kauempaa ole voinut olla.
Luolia on kuitenkin tutkittu niin paljon kuin mahdollista ja yksi mielenkiintoisimmista löydöksistä on ollut kymmeniä tuhansia vuosia vanhat mikrobit, jotka eivät ole sukua millekään aiemmin tunnetulle lajille. Tutkijoiden mukaan syvällä maan alla elävät bakteerit antavat katsauksen siihen, minkälaista elämä maapallon ulkopuolella voisi olla.
Vuonna 2015 tutkimukset päättyivät, sillä kaivostoiminta loppui ja pumppujen sammuttamisen vuoksi vesi pääsi jälleen täyttämään luolan. Tutkijat olivat yhtäaikaa harmissaan ja iloissaan, sillä luonnollisessa ympäristössään veden alla kiteet jatkavat kasvuaan pysäyttämättömästi. Ehkä jonain päivänä ne taas paljastetaan – entistä suurempina ja mahtavampina!
Lue myös:
Niin usein saamme lukea uutisista eliölajeista, jotka ovat kuolleet tai kuolemassa sukupuuttoon. Nyt kuitenkin katsastetaan lajeja, jotka ovat lasarusmaisesti nousseet kuolleista.
Jos Raamatun tarinat eivät muistu mieleen, niin Lasarus oli se tyyppi, jonka Jeesus herätti henkiin.
Eliölajin kuoleminen sukupuuttoon ja sieltä uudelleen syntyminen ei tietenkään ole mahdollista, mutta joskus ne onnistuvat piilottelemaan ihmisiltä vuosikymmeniä, jopa miljoonia vuosia. Tällöin ne julistetaan sukupuuttoon kuolleiksi esimerkiksi kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n uhanalaisluokituksessa. Tuota nimikettä ei anneta heppoisin perustein ja täytyy kulua paljon aikaa, jotta varmuudella voidaan sanoa viimeisen yksilön kuolleen.
Joskus väärässä oleminen on vain ja ainoastaan positiivinen asia!
Listafriikki esittelee nyt eläinlajeja, joiden kohdalla luokitusta on saatu muuttaa positiivisempaan suuntaan. Välillä on mukava yhdistää sukupuutto-sana johonkin, joka tuo hymyn huulille.
Laosilainen kivirotta
Muinaisten nisäkkäiden fossiileista löydettiin jo vuosikymmeniä sitten Diatomyidae-jyrsijäheimo, jonka kaikki kaikki suvut ja lajit elivät ja kuolivat sukupuuttoon mioseenikaudella, eli noin 11 miljoonaa vuotta sitten.
Vuonna 1996 Wildlife Conservation Society -luontojärjestön jäseniä oli kiertelemässä laosilaisella lihatorilla Thakhekin kaupungissa. He huomasivat eräässä kojussa myynnissä eriskummallisia eläimiä, joista asiantuntijat näkivät heti ensisilmäyksellä, että kyseessä oli täysin muista jyrsijöistä poikkeava laji. Se oli kuin oravan ja rotan risteytys.
Muutamaa vuotta myöhemmin tutkijat saivat läheisestä kylästä kolme kuollutta yksilöä kokeita varten, ja luusto- ja DNA-tutkimukset paljastivat, että kyseessä oli miljoonia vuosia sitten hävinneen Diatomyidae-heimon ainoa elossa oleva laji. Laosilainen kivirotta, kha-nyou, oli toki paikallisille kansoille tuttu; he olivat sitä metsästäneet ja syöneet jo ammoisista ajoita lähtien.
Floridalainen, jo eläköitynyt tutkija, David Redfield kuvasi ja videoi elävän kivirotan ensimmäisen kerran vuonna 2005. Heimonsa viimeinen edustaja ei ole laisinkaan uhanalainen, vaan laosilainen kivirotta, Laonastes aenigmamusse, on IUCN:n listalla ”elinvoimainen” vakaalla ja runsaalla kannallaan.
Israelinlevykielisammakko
Israelinlevykielisammakon, Latonia nigriventer, elinalue oli hyvin rajoittunut; sitä tavattiin lähinnä Hula-laaksossa Israelissa. Muutamia epävarmoja havaintoja oli tehty Syyriassa ja Libanonissa, mutta tätä noin neljän sentin mittaiseksi kasvavaa sammakkoa ei oltu juurikaan tutkittu vähäisen määrän vuoksi. Siitä on tallella vain kaksi lajinäytettä, vuosina 1940 ja 1955 kuolleina kerätyt yksilöt.
Kun 1950-luvulla pohjoisessa Israelissa sijaitseva Hula-järvi kuivattiin maanviljelyksen tieltä, katosi israelinlevykielisammakon kostea kotialue ja sen oletettiin hävinneen kokonaan.
Vuonna 1996 IUCN luokitteli sen luonnosta hävinneeksi lajiksi, mutta Israelissa ei luovutettu, vaikka havaintoja ei oltu tehty vuosikymmeniin. Tutkijat toivoivat, että eteläisestä Libanonista saattaisi löytyä elossa selvinneitä populaatioita. Etsinnät osoittautuivat kuitenkin turhiksi kerta toisensa jälkeen.
Kunnes vuonna 2011 eräs puistonvartija bongasi kyseisen sammakon pienessä lammikossa luonnonsuojelualueella, joka oli jätetty jäljelle ihmisen käyttöön kuivatusta Hula-järvestä.
Sen jälkeen israelinlevykielisammakosta on tehty kymmenisen havaintoa samalla paikalla, ja se nousi IUCN:n luokituksessa sukupuuttoon kuolleesta äärimmäisen uhanalaiseksi. Vaara ei siis ole ohi, mutta Hulan sammakko on sitkeä: kaikki muut Latonia-suvun sammakot katosivat jo noin 15 000 vuotta sitten.
Varsieväkala – Latimeria
Latimerian olemassaolo on tiedetty jo vuodesta 1938 asti, mutta sitä ennen tämän dinosaurusten kanssa samaan aikaan eläneen kalan uskottiin kuolleen sukupuuttoon 65 miljoonaa vuotta sitten. Se tunnettiin aiemmin vain fossiileista.
Joulukuun 23. päivänä vuonna 1938 eteläafrikkalaisen kalastajan ongenkoukkuun tarttui oudonnäköinen, pitkillä evillä varustettu kala. Se olisi jäänyt edelleen mysteeriksi ellei Marjorie Courtenay-Latimer, museon kuraattori, olisi nähnyt mielenkiintoista yksilöä kalastajien troolarissa.
Hän piirsi kalasta kuvan ja lähetti hahmotelman Rhodesin yliopiston kalatutkijalle, JLB Smithille. Smith vastasi välittömästi yhdellä biologian alan kuuluisimmista sähkeistä: ”ERITTÄIN TÄRKEÄÄ SÄILYTÄ LUURANKO JA KIDUKSET = PIIRRETTY KALA”.
Courtenay-Latimer oli lomalla, kun hän oli lähettänyt kuvan Smithille, eikä voinut säilyttää kalaa sellaisenaan kovinkaan kauaa. Siinä vaiheessa, kun Smithin sähke tavoitti hänet, oli kala jo täytetty. Ilman luurankoa Smith ei voinut olla sataprosenttisen varma häkellyttävän kalan lajista, joten hän alkoi kuumeisesti etsiä uutta yksilöä. Hän onnistui tehtävässään yli vuosikymmen myöhemmin.
Uusi laji nimettiin löytäjänsä ja löytöpaikkansa mukaan Latimeria chalumnaeksi. Löydös oli mullistava, sillä Latimeria on läheisempää sukua matelijoille ja nisäkkäille kuin muille luukaloille.
Se on yksi linkki kalojen ja maalla elävien nelijalkaisten välillä, ja klassinen esimerkki elävästä fossiilista kaikissa biologian kirjoissa.
Harjapiikkirotta
Harjapiikkirotta (Santamartamys rufodorsalis) on hieman marsua suurempi jyrsijä. Se nähtiin viimeisen kerran vuonna 1898, ja sitä on voitu tutkia ainoastaan kahdesta metsästäjiltä saadusta näytteestä. Molemmat yksilöt oli metsästetty Kolumbiassa, Sierra Nevada de Santa Martan vuoristossa.
Yli sadan vuoden ajan punaturkkinen harjapiikkirotta oli laji muiden hävinneiden joukossa, kunnes vuonna 2011 eräs julkisuudenkipeä yksilö shokeerasi biologeja ympäri maailman.
Luonnonsuojelujärjestö ProAvesin vapaaehtoistyöntekijät Lizzie Noble ja Simon McKeown istuivat majapaikkansa terassilla ja olivat juuri menossa nukkumaan, kun kuin tyhjästä ilmestynyt harjapiikkirotta rupesi muina miehinä kiipeämään rappusia pitkin heitä kohti.
Noble ja McKeown napsivat otuksesta muutaman kuvan, minkä jälkeen se käveli rauhallisesti takaisin metsään. Vapaaehtoistyöntekijät eivät tienneet siinä vaiheessa, miten erityislaatuinen kohtaaminen oli ollut. Kun kuvat saapuivat tutkijoille, repesi riemu ylimmilleen ja harjapiikkirotta palautettiin kuolleista.
Sen populaatiokokoa ei tiedetä, mutta todennäköisesti niitä on jäljellä maksimissaan muutamia satoja yksilöitä. Koskaan ei voi tietää, kuka tulee ovelle koputtamaan!?
Sinipartainen kypäräkolibri
Sinipartainen kypäräkolibri, Oxypogon cyanolaemuson, on yksi maailman harvinaisimmista kolibreista. Se löydettiin ensimmäisen kerran Kolumbiasta Sierra Nevada de Santa Martan vuoristosta vuonna 1880. Juuri siltä samalta alueelta, missä edellä mainittu harjapiikkirotta elelee. Sitä ei onnistuttu näkemään enää elossa ja se tunnetaan vain kourallisesta täytettyjä yksilöitä. Viimeinen lintu kerättiin museokokoelmiin vuonna 1946.
Lukuisat tutkimusryhmät kolusivat vuoristoa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajan etsien merkkejä harvinaisesta linnusta, mutta turhaan. Maastopalot ja ylilaidunnus olivat tuhonneet sen elinympäristön lähes kokonaan. Lopulta IUCN luokitteli sen hävinneeksi vuonna 2014.
Pian sukupuuttotuomion jälkeen kaksi luonnonsuojelijaa, Carlos Julio Rojas ja Christian Vasquez olivat alueella kartoittamassa metsäpalojen tuhoja, kun pieni lintu lensi heidän ohitseen ja asettui viereiseen puskaan. Rojas ehti kaivamaan kameransa esille ja ottamaan pikaisen kuvan ennen kuin lintu nousi takaisin siivilleen.
Kun hän avasi kuvan kameralla, oli hämmästys melkoinen. Linnun kirkkaan sininen kaula ei jättänyt arvailuille sijaa: hävinnyt kypäräkolibri oli tehnyt paluun elävien kirjoihin, sillä mikään muu alueella elävä lintulaji ei muistuta sitä.
Miehet leiriytyivät välittömästi sille paikalle ja onnistuivat seuraavien päivien aikana bongaamaan kolme eri yksilöä vain 10 hehtaarin kokoisella, maanviljelijöiden sytyttämien palojen ympäröimällä alueella.
Bermudan maakotilot
Noin 70 000 asukkaan Bermuda on Ison-Britannian merentakainen alue keskellä Atlantin valtamerta. Saarella eli aikoinaan useita kotilolajeja, joita ei tavattu missään muualla maailmassa, kunnes 1970-luvulla suurin osa niistä hävisi.
Saarelle istutettiin ihmisen ravinnokseen käyttämiä kotiloja, jotka voittivat alkuperäiset asukit resurssikilpailussa, ja lisäksi tuolloin alettiin käyttää laajalti voimakkaita hyönteismyrkkyjä.
Yksi näistä maakotilolajeista oli suurikokoinen Poecilozonites bermudensi, jota paleontologi Stephen J. Gould oli tutkinut jo vuosien ajan. Viimeisimmät havainnot elävistä yksilöistä teki nimenomaan Gould vuonna 1973. Kaikki neljätoista endeemistä kotilolajia olivat hävinneet vuoteen 1991 mennessä – Gouldin ja muiden tutkijoiden suureksi suruksi.
Ihmeitä kuitenkin tapahtuu, ja vuonna 2002, vain kuukausia Gouldin menehtymisen jälkeen, kesän Bermudalla tutkijaharjoittelijana työskennellyt Alex Lines löysi sattumalta muutaman kymmenen Poecilozonites circumfirmatus -yksilön populaation. Yksi laji oli selvinnyt!
Vielä suurempi hämmästys oli vastassa biologeilla, jotka vuonna 2014 tutkivat kaupunkikasvillisuutta pääkaupunki Hamiltonissa: hämärältä, kasvien valtaamalta kujalta löytyi pieni joukko P. bermudensi -kotiloita.
Neljänkymmenen vuoden ajan ne olivat eläneet kosteat muoviroskat turvanaan 9 neliön kokoisella kujalla, joka oli ympäröity rakennuksilla ja betoniesteillä. Siellä ne olivat pysyneet suojassa pedoilta ja vieraslajeilta.
Eläintarhojen suojelu- ja kasvatustyön ansiosta Bermudalle vapautettiin vuonna 2019 yli 4000 P. bermudensi -maakotiloyksilöä ottamaan oma saarensa uudelleen haltuun. Vuonna 2020 niiden seuraksi kotisaaren valtaukseen vapautettiin yli 800 P. circumfirmatus -lajin edustajaa.
Lord Howe -saaren sauvasirkka
Puuhummerinakin tunnettu sauvasirkka (Dryococelus australis) eli onnellisena luontaisella asuinalueella Lord Howen saarella, Australian eteläpuolella, 1900-luvun alkuun saakka.
Jopa 20-senttiseksi kasvavaa hyönteistä käytettiin kalansyöttinä ja viimeinen naula sen arkkuun lyötiin vuonna 1918, kun rahtialus SS Makambo ajoi saaren edustalla karille. Laivaa korjattiin saarella ja sen kyydissä salamatkustajina olleet rotat pääsivät valloittamaan uuden ekosysteemin. Katastrofi oli valmis: lukuisia, vain kyseisellä saarella eläneitä lintulajeja, kotiloita, liskoja ja hyönteisiä kuoli sukupuuttoon rottien vuoksi.
Kahdessa vuodessa puuhummeri oli kadonnut. Siitä ei löytynyt enää mitään merkkejä ja vuonna 1960 se julistettiin virallisesti sukupuuttoon kuolleeksi.
Kulki kuitenkin huhu…
Parin kymmenen kilometrin päässä Lord Howelta sijaitsee Ball’s Pyramid, joka on 200 metriä pitkä ja 562 metriä korkea jäänne miljoonia vuosia vanhasta tulivuoresta. Saarella käyneet kertoivat nähneensä puuhummeria muistuttavia kuolleita hyönteisiä. Tarinoita ei kuitenkaan otettu todesta.
Vuonna 2011, 80 vuotta viimeisen varman havainnon jälkeen, biologit David Priddel ja Nicholas Carlile päättivät käydä Ball’s Pyramidilla tutkimassa saaren muutamaa pientä kasvillisuustilkkua. Ja kuinka ollakaan, kun he yön pimeydessä osoittivat taskulamppunsa erään yksittäisen, kivien ympäröimän puskan juurelle, ryömi siellä 24 kiiltävän mustaa puuhummeria.
Seuraavan kahden vuoden aikana saarella tehtiin lukusia tutkimuksia ja kaikki ne harvat kohdat, joissa kasvoi kasveja, käytiin läpi. Nuo 24 sauvasirkkaa sen yhden puskan juurella ovat ainoa, mitä lajista on jäljellä. Kukaan ei tiedä miten ne saarelle ovat aikoinaan päätyneet; lintujen kyydissä tai ehkä kalastajien mukana.
Mysteeri on myös se, miten ne ovat selvinneet niin pienellä alueella. Vuosien harkinnan jälkeen neljä hyönteistä päätettiin kerätä tutkittaviksi ja aloittaa lajin elvytys lisääntymisohjelmalla. Nykyään puuhummereita elää tuhansia laboratorioissa ja eläintarhoissa; nyt niille pitäisi vain löytää uusi koti. Lord Howen saari on edelleen rottien täyttämä ja vaikka saarella on tehty päätös rottien totaalisesta hävittämisestä, on se helpommin sanottu kuin tehty.
Vielä yksi fakta puuhummerista: ne ovat yksiavioisia. Se on hyönteisille äärimmäisen harvinaista. Pariskunnat viettävät yönsä vierekkäin, ja kun ne ne nukkuvat, pitää uros kolmea jalkaansa suojelevasti naaraan päällä.
Lue myös:
Mitä yllättävää ihmisen parhaasta ystävästä voisi kertoa? Katsotaan onnistuuko Listafriikki esittelemään sellaisia faktoja koirista, joita ei ihan jokainen vielä tiedä.
Koira oli ensimmäinen eläin, jonka ihminen on kesyttänyt. Se tapahtui todennäköisesti jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten ja nopeasti eläimestä tuli tärkeä osa ihmisyhteisöjä; niitä on muun muassa haudattu seremoniallisin menoin lähes yhtä kauan kuin toisia ihmisiä.
Ihmisen ja koiran suhde on täysin ainutlaatuinen eikä ole kumma, että se on maailman suosituin lemmikki. Koiria tulee monen kokoisina ja värisinä, ja ne ovat lemmikkeinä täysin osa perhettä.
Listafriikki halusi haastaa itsensä ja sukeltaa koirien maailmaan etsien niistä sellaisia asioita, joita monikaan ei välttämättä tiedä.
Tiesitkö, että Kanariansaaret on nimetty koirien mukaan?
Yleisen harhakäsityksen mukaan Espanjaan kuuluva itsehallintoalue Kanariansaaret on nimetty kanarialintujen mukaan. Niin ei kuitenkaan ole, vaan suomalaistenkin suosima lomakohde on saanut nimensä koirista. Ne linnut on nimetty saariryhmän mukaan.
Latinankielisestä Canariae Insulae (koirien saari) nimityksestä on ensin johdettu espanjaksi Islas Canarias ja siitä edelleen esinäisissä muodoissa muille kielille. Kanariansaarten vaakunassa ja lipussakin on kaksi koiraa, ja se on tunnettu ”koirien saarena” jo vuosituhansien ajan.
Alunperin termillä on todennäköisesti viitattu ainoastaan Gran Canariaan, jonka Juba II, muinaisen Mauretanian kuningas, osuvasti nimitti saarella runsaslukuisina tavattujen suurten koirien mukaan. Ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan jälkeen nimi levisi kattamaan koko saariryhmän. On myös mahdollista, että nimi on peräisin saaren alkuperäiseltä väestöltä guancheilta, joille koirat olivat pyhiä ja palvonnan kohde.
Alkukantainen basenji ei hauku
Basenjit ovat yksi vanhimpia koirarotuja, ja sen alkuperämaana pidetään Kongon demokraattista tasavaltaa. Afrikassa metsästyskoirina käytetyt basenjit eivät alkujaan olleet varsinaisia lemmikkejä, eikä niillä ole koirille tyypillistä miellyttämisen halua. Basenji tottelee omistajaansa yleensä vain silloin, kun siitä on sille jotain konkreettista hyötyä – kouluttaminen voi siis olla haastavaa.
Koska basenji on rotuna alkukantainen, ovat sen luontaiset vaistot hyvin vahvoja. Reviirivietti ja voimakas metsästysvaisto estävät usein sen irtipitämisen. Kotiseudullaan basenjit joutuivat monesti ryöstämään ravintonsa, eikä tapa ole kadonnut mihinkään: ne ovat paatumattomia ruokavarkaita.
Basenjin ehkä kaikkein tunnetuin erityispiirre on sen haukkumattomuus. Tutkimusten mukaan sen kurkunpään rakenne on erilainen kuin muilla koirilla, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö basenjista lähtisi ääntä. Ne murisevat, kiljuvat ja ulvovat. Basenjilla on hyvin laaja ääniskaala ja niiden ääntelyä kutsutaan osuvasti jodlaukseksi. Katso esimerkki videolta!
Pickles-koira löysi varastetun FIFA-pokaalin
Maaliskuun 20. päivänä vuonna 1966, vain neljä kuukautta ennen Englannissa järjestettäviä jalkapallon maailmanmestaruuskisoja, varastettiin voittajalle jaettava pokaali. Jules Rimet -nimellä tuolloin kulkenut palkinto oli jo tuotu maahan odottamaan heinäkuuta ja poikkeuksellisesti se oli annettu näytille suureen postimerkkinäyttelyyn Lontoossa. Sillä ehdolla tietenkin, että sitä vartioitaisiin kellon ympäri.
Kaikesta huolimatta pokaali onnistuttiin varastamaan ja siitä alkoi hillitön jahti, jota johtamaan Scotland Yard määräsi poliisin erikoisyksikön. Englannin jalkapalloliiton johtajalle Joe Mearsille toimitettiin lunnasvaatimus ja paketti, jossa oli todisteena palkinnosta erilleen irrotettava osa. Varas vaati 15 000 puntaa pieninä seteleinä, tai muuten hän sulattaisi pokaalin.
Mears sopi poliisin ohjeistuksella varkaan kanssa rahojen ja pokaalin vaihdon, mutta tapaamiseen lähti yksi etsivistä. Varas, Edward Betchley, saatiin kiinni, mutta tämä kielsi pokaalin olevan hallussaan, eikä sitä tosiaan löytynyt.
Pari päivää myöhemmin maaliskuun 27. päivänä lontoolainen David Corbett meni ulkoiluttamaan koiraansa Picklesiä. Pickles, mustavalkoinen collie, juoksi naapurin autolle ja oli kovin kiinnostunut renkaan vieressä olleesta sanomalehtiin kääritystä paketista. Corbett meni katsomaan, mitä Pickles oli löytänyt ja yllätys oli valtava, kun hän avasi tiukan käärön. Nähdessään pokaalin ja luettuaan pienet laatat sen jalassa, tiesi hän välittömästi, mitä pitelee käsissään. Kuuluisa pokaali oli löytynyt.
Picklesistä tuli luonnollisesti suuri julkkis: se kiersi tv-ohjelmissa ympäri Eurooppaa, nimettiin Vuoden koiraksi ja pääsi tottakai omistajansa kanssa seuraamaan kesän finaaliottelua, jossa Englanti kukisti Länsi-Saksan.
Koirat tekevät tarpeensa pohjois-etelä-akselilla
Tässä voi olla yksi selitys sille, miksi noilla rakkailla karvakamuilla kestää joskus tuskastuttavan kauan löytää sopiva paikka ulostamiselle.
Pyörimiselle ja hyörimiselle on tutkijoiden mukaan olemassa hyvä syy, ne nimittäin tutkailevat siinä maapallon magneettikenttää. Tšekin luonnontieteellisen yliopiston tekemän tutkimuksen mukaan koirat asettuvat tarpeilleen useimmiten pohjois-etelä-akselin suuntaisesti. Tutkimuksessa oli kahden vuoden ajan seurattu 70 koiraa, jotka olivat 37 eri rotua, ja tuhansia kakka- ja pissaraportteja myöhemmin tulokset olivat yksiselitteiset.
Ei ole mitenkään yllättävää, että koirat aistivat magneettikenttiä; monet muutkin lajit käyttävät niitä hyödykseen. Täysin hämärän peittoon jää kuitenkin sen, miksi koirat suosivat tiettyä suuntaa ja nimenomaan tarpeidensa tekemiseen.
Mutta ota kompassi seuraavan kerran mukaan, kun lähdet koirasi kanssa lenkille ja tutki miten käy!
Koirien suu ei ole puhdas, vaikka niin usein väitetäänkin
Meistä jokainen on varmasti kuullut tilanteessa tai toisessa, että koiran suu on puhtaampi kuin ihmisen; kenties olet antanut itse oman koirasi nuolla kasvojasi ja kertonut tämän väitteen vierestä tilannetta seuranneelle ystävällesi tai toisinpäin.
Vaan miksi ihmeessä sitten koirille laitetaan sellainen valtavan kokoinen kauluri kaulan ympärille ja sillä tavoin näitä meidän rakkaita ystäviämme estetään nuolemasta esimerkiksi omaa haavaansa? Koska tuo väite koirien suun puhtaudesta on pahasti hakoteillä.
Koirien tapa nuolla omia haavojaan on itse asiassa parantava tekniikka, mutta vain sen fyysisen osuuden osalta; nuoleminen karhealla kielellä poistaa kuollutta kudosta haavasta.
Sen sijaan koiran suu itsessään on täynnä vaarallisia bakteereita ja itse asiassa sellaisia, joita meidän ihmisten kehossa ei ole; bakteerikannat vaihtelevat lajien välillä.
Jos siis saat esimerkiksi haavan käteesi, älä missään nimessä anna koirasi nuolla sitä ”puhtaaksi” – ellet sitten halua ihan tarkoituksenmukaisesti elää riskirajoilla – koska juuri tästä syystä se kaulurikin puetetaan koirille: etteivät ne nuolisi omia haavojaan ja levittäisi sitä kautta verenkiertoonsa erilaisia bakteereita, vaikkapa nyt takapuolestaan kielen kautta haavaan.
Haukottelu on tarttuvaa
Porukan psykopaatin voi selvittää itse haukottelemalla ja seuraamalla kuka muu alkaa haukotella.
Oletko ikinä kuullut tällaista väitettä? Sen perusteella ihmiselle on luontaista, että haukottelu tarttuu. Sitä on myös pidetty merkkinä empaattisuudesta. Psykopaattiin sillä ei kuitenkaan ole vaikutusta. Olisin silti varovainen äkkinäisten diagnoosien kanssa.
No miten tämä sitten liittyy koiriin? Tutkimusten mukaan ihmisen haukottelu tarttuu myös koiriin! Tutun henkilön haukotuksella on voimakkaampi vaikutus eläimeen, ja jopa omistajan haukotuksen ääni voi saada koirassa reaktion aikaan. Syytä haukotuksen tarttumiseen ei tiedetä, mutta sen epäillään olevan osa koiran miellyttämisen tarvetta, jolloin se matkii omistajaansa.
Tai sitten jokin osa sen aivoissa reagoi automaattisesti haukotukseen. Samalla lailla, kuin ihmisiä voi alkaa haukotuttaa pelkkä puhuminen tai lukeminen siitä.
Miten kävi? Alkoiko haukotuttaa?
Lue myös: Mistä haukottelu johtuu ja miksi se tarttuu? 10 pirtsakkaa faktaa haukottelemisesta
Miksi koiran nenä on aina märkä?
Koiran kuonon pää, eli kirsu (tai nenä), on aina kostea, koska siihen erittyy läpinäkyvää limaa, joka auttaa koiraa haistamaan paremmin.
Hajuaisti onkin aivan uskomaton! Liman avittamat 300 miljoonaa hajureseptoria, verrattuna ihmisen 6 miljoonaan, vastaanottavat tuoksuja, ja niistä kulkeutuu informaatio aivojen hajujenkäsittelykeskukseen, joka on 40 kertaa suurempi kuin meidän vastaava.
Nenälimalla on kuitenkin myös toinen haistelutarkoitus. Jatkuvasti ympäristöä nuuskivan koiran kosteaan nenään kerääntyy kaikenlaista möhnää, jonka se silloin tällöin nuolaisee pois. Putsauksen lisäksi limaan tarttuu tuoksuvia kemikaaleja, jotka koira kielellään siirtää kitalaessaan olevien hajurauhasten tutkailtavaksi.
Newfoundlandinkoiran räpylät
Kanadalaisessa Newfoundlandin ja Labradorin rannikkoprovinssissa jalostettua suurikokoista koiraa on alunperin käytetty pelastus- ja vetokoirana. Kalastajille se on ollut huima apu vetäessään veneet rantaan ja auttaessaan veden varaan joutuneita.
Newfoundlandinkoira on kuin tehty vedessä liikkumiseen: sillä on kaksinkertainen, kylmää ja vettä hylkivä karvapeite ja sen varpaiden välissä on ihokalvot. Nuo massiivisten tassujen räpylät helpottavat ja nopeuttavat uimista.
Newfoundlandinkoirat ovat soveltuneet meriympäristöön myös omintakeisella uintityylillään. Ne eivät liikuta jalkojaan edestakaisin kuten muut koirat, vaan jokainen veto suuntautuu ensin alas ja sitten sivulle, jolloin uintiin tulee huomattavasti enemmän voimaa.
Peittävätkö koirat jälkensä potkimalla jätöstensä päälle?
Hyvin usein koirat tamppaavat takajalkojaan ja potkivat maata tarpeidensa jälkeen. Ne eivät kuitenkaan yritä peittää merkkejä itsestään (kuten kissat tekevät), vaan ennemminkin haluavat tuoda itsensä esille.
Potkimalla ne nimittäin merkkaavat reviiriään. Koirien käpälissä on hajurauhasia, joista ne jättävät jälkiä ympäristöönsä. Koirilla, kuten susilla, on hyvin hierarkinen laumajärjestys. Tietenkään lemmikkikoiralla ei ole koiralaumaa, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö se viestisi muiden koirien kanssa.
Dominoivat yksilöt jättävät potkimalla hajujälkiä varoittaakseen muita koiria lähestymästä. Lemmikit, jotka ovat nöyrempiä ja alistuvampia, tallovat merkkinsä maahan kertoakseen, että ovat olleet paikalla, mutta eivät ole uhka muille.
Koirat ovat todistetusti epäitsekkäitä ja lempeitä
Lähes jokainen koiranomistaja voi allekirjoittaa väitteen ihan ilman mitään tieteellistä tutkimustakin. Koirat ovat rakastavia perheenjäseniä, jotka lohduttavat, ja ne ovat lukuisille ihmiselle korvaamaton apu elämässä. Moni sellainen, joka ei muuten kykenisi elämään, asumaan tai liikkumaan omillaan, pystyy siihen apu- tai opaskoiran kanssa.
Voisi helposti ajatella, että koiran käytös on täysin pyyteetöntä, mutta se saa toimistaan aina palkinnon. Oli se sitten makupala, kehu tai taputus; kaikki ne motivoivat koiraa miellyttämään laumanjohtajaa ja käyttäytymään sen odottamalla tavalla.
Tässä kohtaa tieteellinen tutkimus laittaa näppinsä peliin. Itävaltalaisessa tutkimuksessa nimittäin todettiin, että koirat käyttäytyvät epäitsekkäästi. Koirat auttavat toisia tai jakavat omastaan, vaikka ne eivät itse hyötyisi teosta millään lailla.
Tuota ominaisuutta pidettiin pitkään ihmisyyttä määrittävänä, mutta miten väärässä olemmekaan ollut. Samanlaista käytöstä on havaittu muillakin lajeilla, muun muassa rotilla, varislinnuilla ja muilla kädellisillä.
Koirien epäitsekkyyttä testattiin siten, että kaksi yksilöä oli vierekkäisissä häkeissä ja toinen koira sai vetää kahdesta narusta, joista toinen oli kiinni ruokaa täynnä olevassa tarjottimessa ja toisen päässä oli tyhjä tarjotin. Riippuen narusta, naapuri sai ruokaa tai jäi tyhjin suin.
Kokeessa todettiin, että lahjoittajakoira antaa mielellään herkkuja naapurihäkissä olleelle lajikumppanilleen, vaikka se ei itse saisi yhtään mitään. Erityisen innokkaasti ne auttoivat sellaisia koiria, jotka olivat niille itselleen entuudestaan tuttuja.
Dogs Share Food With Their Friends https://t.co/1eLI3XkrNQ pic.twitter.com/Qr95u5M3y8 — ScienceDaily (@ScienceDaily) December 16, 2015
Lue myös:
On olemassa psykologisia ilmiöitä, jotka ohjaavat meidän päivittäisiä toimiamme ja auttavat aivoja keskittymään vain oleelliseen valtavassa tietotulvassa.
Luulemme toimivamme ja tekevämme valintoja tietoisesti, mutta tietyt psykologiset efektit ohjaavat käytöstämme voimakkaasti. Täysin meidän tietämättämme. Ne ovat olleet lajimme kehitykselle tarpeellisia, jotta ihminen on voinut jättää epäolennaisen informaation huomiotta. Meidän on täytynyt luottaa siihen, saamamme informaatio pitää paikkaansa, jotta resursseja on voitu käyttää elintärkeisiin askareisiin kuten metsästykseen ja työntekoon.
Näitä psykologisia ilmiöitä miettimällä voi kuka tahansa tehdä vähän itsetutkiskelua ja pitää ne mielessä vaikka seuraavan kerran, kun uppoutuu median pohjattomaan uutisvirtaan. Monet meihin vaikuttavista psykologisista efekteistä eivät nimittäin ole kovin positiivisia.
Listafriikki esittelee nyt siis psykologisia ilmiöitä, jotka ohjailevat meitä mielensä mukaan. Olemme yllättävän helposti omien aivojemme vietävissä; yritetään kuitenkin pysyä kyydissä!
Sivustaseuraajavaikutus
Sivustaseuraajavaikutus, bystander effect, on melko ikävä psykologinen ilmiö. Se on vääristymä, joka saattaa estää ihmistä puuttumasta johonkin epäkohtaan silloin, kun luulemme jonkun muun voivan tehdä asialle jotain.
Jos näet jonkun makaamassa kadulla, menet paljon todennäköisemmin auttamaan silloin, jos muita ihmisiä ei ole ympärillä. Vilkkaalla kävelykadulla et ehkä puutu tilanteeseen. ”Kyllä varmasti joku muu auttaa.”
Sivustaseuraajavaikutus on johtanut pahimmissa tapauksissa kuolemaan. Vain yhtenä esimerkkinä kalifornialaisen, 53-vuotiaan Raymond Zackin tapaus vuonna 2011. Täydessä vaatetuksessa ollut Zack seisoi kaulaansa myöten merivedessä yli tunnin ajan, eikä kukaan mennyt apuun.
Zackin sijaisäiti oli soittanut hätänumeroon, ja pelännyt miehen hukuttautuvan. Paikalle oli tullut poliiseja ja palokunta, mutta kummatkin olettivat toisen menevän apuun. Rannikkovartioston alukselle ranta oli liian matala. Kymmenet rannalla olleet tai kotiensa ikkunoista seuranneet ihmiset eivät tehneet elettäkään auttaakseen; he olettivat virkavallan hoitavan.
Tunnin jälkeen Zack kaatui veteen, todennäköisesti hypotermian seurauksena, mutta vieläkään kukaan ei liikahtanut. Zack ajelehti yli 20 minuutin ajan kasvot vedessä kohti rantaa, kunnes vihdoin eräs ohikulkenut nainen kävi vetämässä hänet maalle. Zack menehtyi myöhemmin samana päivänä.
Pratfall-efekti
Pratfall-vaikutus on psykologi Elliot Aronsonin kuvaama ilmiö, jonka mukaan epätäydellisyys vetää ihmisiä puoleensa. Älä pelkää kompastella tai sotkea ruoalla, kun olet ihastuksesi kanssa ensitreffeillä, sillä pienet mokat ja inhimillisyys tekevät sinusta vain hellyyttävän.
Liika täydellisyys voi olla luotaantyöntävää, eivätkä monetkaan pidä ihmisistä, jotka eivät tee koskaan virheitä.
Vuonna 1966 Aronson tutki asiaa soittamalla koehenkilöille nauhoituksia, joilla ihmiset vastaavat tietokilpailukysymyksiin. Osassa nauhoja kuuluu, kun henkilö tönäisee vahingossa täyden kahvikupin kumoon. Toisilla nauhoilla kahvikupin kaatumisen jälkeen tietovisan pitäjä toruu kömpelöä kisaajaa.
Nauhoja kuunnelleiden piti arvioida vastaajien miellyttävyyttä. Kahvikupin kaataminen antoi kuuntelijoille mielikuvan mukavasta ihmisestä ja vaikutus oli vielä suurempi, jos hassua sattumusta piti pyydellä kovasti anteeksi. Kaikkein epämiellyttävimpinä kuuntelijat pitivät niitä, jotka osasivat vastata kysymyksiin oikein, eivätkä edes läikyttäneet kahvia.
Forer-efekti
Forer-efekti tapahtuu silloin, kun ihminen kuvittelee jonkun yleisen kuvauksen olevan nimenomaan kuvaus hänestä itsestään.
Tämä hyvin yleinen psykologinen ilmiö on toiselta nimeltään Barnum-efekti, kuuluisan sirkusyrittäjän P. T. Barnumin mukaan, joka tarjoili show’ssaan ”jokaiselle jotakin”.
Ennustajat ja mentalistit käyttävät Forer-efektiä hyväkseen, koska kun ihmisten annetaan ymmärtää, että jokin hyvin epätarkka luonnehdinta on juuri heille henkilökohtaisesti tehty, uskovat he sen helposti.
Psykologi Bertram Forer testasi ilmiötä 39 opiskelijallaan vuonna 1948. Hän pyysi opiskelijoita vastaamaan psykologiseen testiin, jonka perusteella hän loisi kunkin persoonallisuudesta kuvauksen.
Viikkoa myöhemmin hän jakoi tulokset testin tehneille, ja suurin osa piti jokaista 13 väittämää omaa persoonallisuuttaan kuvaavina. Väittämät olivat kuitenkin samat jokaiselle. Niissä oli hyvin yleismaailmallisia, itseasiassa kioskilta ostetusta horoskooppikirjasta napattuja, piirteitä. ”Olet usein kriittinen itseäsi kohtaan. Mietit monesti, oletko tehnyt oikeita valintoja. Olet toisinaan ekstrovertti ja sosiaalinen, mutta toisinaan introvertti ja varautunut.”
Nuo väitteet sopivat lähes kaikkiin ihmisiin. Astrologia toimii juuri tällä periaatteella. Erityisen hyvin Forer-efekti toimii silloin, kun kuvaus on positiivinen. Hommassa auttaa myös se, jos kuvauksen tekijällä on tarot-kortit tai kristallipallo kädessään, tai hän on tunnettu ”ajatustenlukija”.
Myöhemmissä tutkimuksissa ihmisten on annettu valita 12 persoonallisuuden kuvauksesta itseensä neljä parhaiten istuvaa. Kuvaukset perustuivat horoskooppeihin, mutta koehenkilöt eivät tätä tienneet. Valinnat eivät osuneet omaan horoskooppimerkkiin muita useammin. Toinen ryhmä sai tarkasteltavakseen samat kuvaukset, mutta nyt niihin oli liitetty horoskooppimerkit. Koehenkilöt valitsivat oman merkkinsä mukaan lähes poikkeuksetta.
Pygmalion-vaikutus
Suuret odotukset johtavat parempiin suorituksiin. Siinä Pygmalion-vaikutus pähkinänkuoressa. Valitettavasti sama pätee toisin päin: Jos sinun odotetaan epäonnistuvan, on todennäköistä, että niin käy.
Psykologi Robert Rosenthal testasi Pygmalion-efektiä ensimmäisen ja toisen luokan oppilailla vuonna 1968. Lukukauden alussa kaikki oppilaat tekivät taitotestin, jolla arvioitiin heidän älykkyyttään.
Sitten Rosenthal jakoi tulokset opettajien kanssa ja kertoi, että osa lapsista oli osoittautunut huippuälykkäiksi, joten he tulevat pääsemään opiskeluissaan pitkälle. Todellisuudessa Rosenthal oli valinnut oppilaat täysin sattumanvaraisesti, eikä älykkyystestillä ollut asian kanssa mitään tekemistä.
Vuoden lopulla oppilaat testattiin uudelleen ja yllättäen kävi ilmi, että ne oppilaat, jotka oli luokiteltu ”fiksummiksi”, olivat ottaneet suurimmat harppaukset aiempaan testiin verrattuna. Tutkimuksissa selvisi, että opettajat olivat tiedostamattaan kannustaneet ja huomioineet näitä oppilaita enemmän kuin muita. Odotukset heitä kohtaan olivat olleet suuremmat, mikä oli johtanut parempaan oppimistulokseen.
Viesti, mikä tästä hieman eettisesti kyseenalaisesta tutkimuksesta kannattaa ottaa talteen, on se, miten tärkeää kannustaminen on. Opettaja voi esimerkiksi ennen koetta sanoa, että tietää testin olevan hankala, mutta uskoo oppilaidensa pärjäävän siinä hyvin.
Odotusten ei myöskään tarvi tulla ulkopuolelta, sillä itseään toteuttava ennuste ei ole mikään myytti.
Zeigarnik-efekti
Jos opiskelija on pänttäämässä tenttiin, on ehkä hyvä pitää kunnollisia taukoja lukemisen välissä. Muutenkin se on ihan tervettä, mutta Zeigarnik-efektin vaikutuksen takia asiat voivat jäädä paremmin päähän, jos opiskelun keskeyttää lukeakseen jotain ihan muuta tai mennäkseen vaikka urheilemaan.
Tätä ilmiötä tutki ensimmäisen kerran liettualainen psykologi Bluma Zeigarnik, joka 1920-luvun lopulla yhdessä professorinsa ja opiskelutoveriensa kanssa huomasi, että ravintoloissa tarjoilijat muistivat avoimet tilaukset erinomaisesti, mutta heti asiakkaan maksettua yksityiskohdat unohtuivat mielestä.
Ilmiötä on tutkittu muun muassa palapelin avulla. Osa koehenkilöistä keskeytettiin kokoamisen aikana, ja jälkeenpäin juuri he muistivat yksityiskohtia palapelistä 90-prosenttisesti paremmin kuin ne, jotka saivat koota ilman häiriöitä.
Toisessa kokeessa ihmisille annettiin anagrammeja ratkaistavaksi. Jos sanaa ei saanut tietyssä ajassa ratkaistua, näytettiin koehenkilölle oikea vastaus. Ihmiset muistivat myöhemmin huomattavasti paremmin ne anagrammit, joissa ajatustyö oli keskeytynyt aikarajan takia.
Zeigarnik-efektin voi huomata joka päivä, kun tekemättömät asiat rassaavat mielessä. Kun aivot saavat tehtävän suoritettua, vapautuu tilaa uusille jutuille. Keskeneräiset asiat pysyvät mielessä paremmin.
Lumetotuusvaikutus
Lumetotuusvaikutus on ilmiö, johon valitettavasti törmäämme nykyään koko ajan. Ilmiöllä tarkoitetaan sitä, että ihmiset uskovat melkein mitä tahansa, kunhan sitä on toistettu tarpeeksi monta kertaa.
Vaikutus on helppo todistaa tutkimuksilla, joissa osallistujille esitetään väitteitä ja heitä pyydetään kertomaan onko väite totta vai tarua. Jonkin ajan päästä testi tehdään uudelleen, ja kerta toisensa jälkeen ihmiset alkavat pitää totuutena tuttua, aiemmin kuulemaansa asiaa.
Valeuutiset nousivat kaikkien tietoisuuteen viimeistään Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikaan vuonna 2016. Meno jatkui ja jatkuu edelleen hurjana – molemmin puolin. Vuoden 2016 vaaleissa presidentiksi valittu Donald Trump valehteli neljä vuotta kestäneen virkakautensa aikana 30 573 kertaa, osoittavat The Washington Post -lehden faktantarkistajat.
Mutta sillä ei ole väliä, koska kun jotain virheellistä informaatiota toistaa tarpeeksi monta kertaa, alkavat ihmiset pitää sitä totuutena.
Faktojen korjaaminen ei myöskään auta, vaan sillä voi olla jopa päinvastainen vaikutus. Kun valheellinen väite oikaistaan, tulee se väkisinkin toistettua samalla, minkä takia lukijalle ja/tai kuulijalle voi jäädä oikaisusta mieleen vain tuttu ja turvallinen epätosi tieto.
Toistuvuusilluusio
Toistuvuusilluusio on hassu efekti, joka on negatiivisessa mielessä yhteydessä lumetotuusvaikutukseen. Sen voi huomata, jos oppii jonkin uuden käsitteen tai vaikkapa entuudestaan oudon vieraskielisen sanan. Jonkun ajan päästä tuntuu, että se putkahtelee vastaan jatkuvasti.
Voit myös jutella kaverisi kanssa vaikkapa näistä psykologisista efekteistä, ja pian näet niistä kirjoituksia lehdissä ja sosiaalisessa mediassa.
Miten voi olla, että juuri kun olet oppinut jonkin uuden sanan, niin kaikki käyttävät sitä? Näin voi käydä esimerkiksi toiseen maahan muuttaessa ja uuden kielen ympäröimänä – Listafriikin toimitus on henkilökohtaisesti todistanut tätä illuusiota useamman vuoden ajan.
Toistuvuusilluusiossa on kyse siitä, että aiemmin et ole vain kiinnittänyt kyseiseen asiaan huomiota, ja nyt aivot rekisteröivät sen, koska se on tuoretta informaatiota.
Sädekehävaikutus
Sädekehävaikutus tarkoittaa sitä, että ihmisillä on luontainen taipumus liittää muihin ihmisiin (tai esimerkiksi yrityksiin) positiivisia piirteitä, jos heillä on jokin huomattava myönteinen ominaisuus. Sädekehänvaikutuksen takia muun muassa silmälasit yhdistetään helposti älykkyyteen.
Parhaimmillaan ja pahimmillaan sädekehävaikutus on silloin, kun ihmisen ominaisuuksia arvioidaan heidän ulkonäkönsä vuoksi. Tutkimuksissa on todettu, että universaalisti ”kauniina” ja ”komeina” pidetyt ihmiset saavat rikoksen tehtyään lyhempiä tuomioita. Ulkonäkö vaikuttaa myös ihmisen mahdollisuuksiin työelämässä.
Sädekehävaikutuksen takia hyvännäköisten ihmisten ajatellaan olevan kunnianhimoisia, älykkäitä ja mielenkiintoisia persoonia, vaikka piirteillä ei tietenkään ole mitään tekemistä keskenään.
Eräässä tutkimuksessa koehenkilöille annettiin kuvia ihmisistä, jotka tutkijat olivat määritelleet eri viehättävyysasteille (ilmeisesti kauneus ei ole vain katsojan silmissä). Koehenkilöiden piti pelkästään kuvan perusteella arvioida muiden luonteenpiirteitä ja elämäntilannetta.
Tulokset olivat kylmäävät: tutkijoiden määrittelemät hyvännäköiset ihmiset olivat koehenkilöiden mukaan onnellisempia, menestyneempiä työelämässä, fiksumpia ja jopa parempia vanhempia, kuin vähemmän puoleensavetävät ihmiset. Auts!
Ja nyt kun kauhistelet tutkimuksen tulosta, niin mieti hetken.. Miten itse arvioisit muita ihmisiä pelkän kuvan perusteella?
Ankkurointivaikutus
Ankkurointivaikutuksen uhriksi on joutunut varmaan jokainen meistä.
Se on kognitiivinen vääristymä, joka kuvaa ihmisen taipumusta tarttua ja luottaa liian voimakkaasti ensimmäisenä annettuun informaatioon eli ”ankkuriin”.
Harvardin yliopiston neuvottelutaidon opetusohjelmassa ankkurointivaikutus on keskeisessä osassa. Harva meistä kuitenkaan on ammattineuvottelija, mutta haksahdamme ankkuriefektiin muun muassa ostoksia tehdessä.
Sadan euron farkut tuntuvat kalliilta, mutta jos tuo hinta onkin jo alennettu esimerkiksi alkuperäisestä 300 eurosta, ovat farkut oikeastaan melko edulliset.
Ankkurointiefektiä käytetään paljon hyväksi mainostuksessa ja sen väärinkäytöstä on joku huonekalufirma joskus joutunut ongelmiinkin. Tuotteelle voidaan laittaa myyntihinta ja samalla ilmoittaa sen valheellinen alkuperäinen hinta, jolla tuotetta ei ole koskaan myyty.
Ihmiset haksahtavat luulemaan, että saavat ”hyvän tarjouksen”.
Framing-ilmiö
Ankkurointivaikutuksen kanssa vähän samantyyppinen efekti on framing-ilmiö. Se myös on kognitiivinen harha, jossa ihmisen valintoihin ja toimintaan vaikuttaa se, onko jokin asia esitetty positiivisessa vai negatiivisessa merkityksessä.
Ihmisillä on taipumus ottaa riskejä, kun asia on esitetty positiivisesti, ja toisaalta me vältämme riskejä negatiivisen mielleyhtymän jälkeen.
Asiaa on tutkittu esimerkiksi laittamalla koehenkilöt valitsemaan, kumpiako kondomeja he valitsisivat mieluummin: niitä, jotka estävät raskauden 95 prosenttisesti vai niitä, joissa raskauden mahdollisuus on 5 prosenttia. Koehenkilöt päätyivät 95 prosenttisesti toimiviin. Toimivuushan on kummassakin vaihtoehdossa täysin sama.
Psykologit Amos Tversky ja Daniel Kahneman tutkivat vuonna 1981 framing-ilmiötä kokeessa, jossa koehenkilöiden piti valita lääke 600:lle kuolettavasti sairastuneelle ihmiselle.
Lääke A:n ennustettiin johtavan 400 kuolemaan ja pelastavan 200. Lääke B:tä käytettäessä oli 33 prosentin mahdollisuus, että kukaan ei kuole, mutta 66 prosentin mahdollisuus, että kaikki kuolevat. Valinta esitettiin koehenkilöille sekä positiivisessa kehyksessä (kuinka moni jää henkiin) että negatiivisessa kehyksessä (kuinka moni kuolee).
72 prosenttia vastaajista valitsi lääke A:n, kun sen kerrottiin pelastavan 200 henkeä. Kun lääke A:n kerrottiin johtavan 400 henkilön menehtymiseen, päätyi siihen vain 22 prosenttia vastaajista.
Framing-efekti on hyvä pitää mielessä, kun lukee uutisia eri lähteistä. Samat asiat voidaan esittää niin monella eri tavalla.
Lue myös:
Kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää! Luonnon optiset illuusiot hämäävät ja ihastuttavat. Oletko pääsyt näkemään jonkun näistä?
Jos optiset harhat kiinnostavat enemmänkin, niin käy ihmeessä lukemassa ja ihmettelemässä listaamme, joka käsittelee ihmisen luomia optisia illuusioita. Niistä osa saattaa ärsyttää, koska käsityskyky ei ihan pysy mukana.
10 optista harhaa, joilla saa silmät sekaisin ja pään pyörälle
Mutta luonnon omat mestariteokset eivät ota pannuun, sillä niitä ei voi kuin ihailla! Vaikka eivät ollenkaan todellisilta näytäkään.
Horsetail Falls
Kaliforniassa sijaitsevassa Yosemiten kansallispuistossa voi nähdä tulta ja laavaa syöksevän kallioseinämän. Mutta vain helmikuun lopulla. Ja vain silloin, kun ei ole pilviä ja sumua.
Suurimman osan vuodesta Horsetail Falls on aivan tavallinen, pieni vesiputous. Toisinaan koko putousta ei ole olemassakaan, koska lunta ja sateita on liian vähän.
Mutta kun olosuhteet osuvat kohdalleen, mukaan lukien maapallo suhteessa laskevaan aurinkoon, muuttuu huomaamaton vesiputous kirkkaanoranssiksi laavaputoukseksi.
Tuliseinämäksi kutsuttu ilmiö on nähtävissä parin viikon ajan helmikuun puolestavälistä alkaen, laskevan auringon säteet valaisevat kallion päivittäin vain 10 minuutin ajan.
Sivuauringot
Kolme aurinkoa vierekkäin? Nyt ovat maailmankirjat sekaisin.
Tässä on kyse sivuauringoista, joka on suhteellisen yleinen haloilmiö. Halo syntyy, kun auringonvalo taittuu ilmassa leijuvista jääkiteistä. Sivuaurinkojen kanssa voi usein nähdä yhtäaikaa renkaan, joka kiertää oikean auringon ympäri ja valeaurinkojen kautta.
Sivuauringot syntyvät, kun kylmässä ilmassa tai korkealla pilvissä on muodostunut kuusikulmaisia jääkiteitä. Ne taittavat auringon säteet kuin prisma, joka sirottaa valon. Valon siroamisen takia sivuauringot näyttävät sisäpuolelta punertavilta ja ulkoreunoiltaan sinisiltä tai valkoisilta.
Kangastus
Eihän tätä luonnon optiset illuusiot -listaa voinut tehdä ilman kangastuksia – arvasitkin varmasti! Kangastuksia on kahdenlaisia: ylä- ja alapuolisia.
Alapuolinen kangastus on yleisempi, ja se syntyy kun kylmän ilmakerroksen alapuolella on lämmin kerros. Tämä on normaali tilanne.
Jossain olosuhteissa maa on kuitenkin niin lämmin, että se lämmittää yläpuolellaan olevaa alinta ilmakerrosta. Kun valon säteet saapuvat tuohon lämmenneeseen ilmaan, toimii kerros peilin tavoin ja heijastaa kuvan, usein taivaan, ylöspäin.
Kangastuksia voi nähdä missä tahansa, mutta hyvin yleisiä ne ovat kuumilla aavikoilla tai kesäisin asfaltin pinnalla. Kauempaa voi näyttää siltä, kuin edessä olisi liplattava järvi tai tiellä lätäköitä.
Ja sitten niihin harvinaisempiin eli yläpuolisiin kangastuksiin.
Fata Morgana
Fata Morgana on saanut nimensä keskiaikaisten tarujen velhottaren Morgan le Fayn mukaan. Kuningas Arthurin siskon, joka oli Avalonin paratiisisaaren hallitsija, kerrotaan tarinoissa omanneen taikavoimia, joilla hän pystyi muuttamaan esineiden muotoa.
Myyttistä hahmoa pidettiin kauan syyllisenä Messinan salmella Sisiliassa esiintyviin kummallisiin kangastuksiin.
Nykyään tiedetään, että nämä yläpuoliset kangastukset johtuvat harvinaisesta ilmiöstä nimeltään inversio. Inversiossa lämmin ilmakerros on kylmän kerroksen päällä.
Lämmin ilma toimii jälleen kuin peili ja saa kaukaiset kohteet näyttämään siltä, kuin ne leijuisivat horisontin yläpuolella. Vielä harvinaisemman kangastuksen voi kokea, kun ilmavirtausten nopeus ja suunta vaihtelevat eli on turbulenssia. Silloin kaukana näkyvät kohteet vaikuttavat muuttavan nopeasti muotoaan. ”Kuvia” voi olla myös useita päällekkäin tai ne voivat näkyä ylösalaisin.
Ylläolevassa kuvassa on yhdistetty kuusi erillistä kuvaa yhdeksi, jotta Fata Morganan vaikutus laivaan ja sen muodon muuttumiseen olisi selvempi.
Vihreä välähdys
Vihreä välähdys on optinen ilmiö, jonka voi nähdä heti auringonlaskun jälkeen tai juuri ennen auringonnousua. Se pilkahtaa näkyviin, kun aurinko on lähes kokonaan horisontin alapuolella – vain pieni osa aurinkoa on enää näkyvissä.
Lyhyen hetken, sekunnin tai kahden, ajan auringon yläreuna näyttää vihreältä valon sironnan vuoksi. Laskevan auringon yläosa vihertyy aina jonkin verran, mutta vihreä välähdys tarvii kaverikseen jo edellä mainitun yläpuolisen kangastuksen, joka tekee siitä suuremman.
Legendan mukaan niillä, jotka ovat nähneet vihreän välähdyksen, ei ole enää milloinkaan epäonnea rakkaudessa.
Vedenalainen vesiputous
Vesiputoukset ovat upeita, mutta entäs sitten vedenalaiset vesiputoukset? Kuten esimerkiksi kuvassa näkyvä putous Mauritiuksen eteläisessä kärjessä.
Se on yksi lukuisista saaren vetonauloista, mutta vesiputous se ei kuitenkaan ole. Merenpohjan hiekka ja lieju ovat jatkuvassa liikkeessä ja putoavat tuntemattomiin syvyyksiin erivärisine kerroksineen. Juuri tuo värien kirjo saa hiekkavyöryn näyttämään valtoimenaan virtaavalta vedeltä.
Alueella on täysin turvallista uida, mutta parhaimman kokemuksen ja näkymän saa tottakai yläilmoista helikopterikyydillä.
Brocken spektri
Brocken spektrin voi nähdä sumuisilla vuorilla tai pilvien yläpuolelle kiivetessä. Sen voi havaita myös lentokoneessa, jos tiirailee alapuolella levittäytyvään pilviverhoon.
Jotta Brocken spektrin voi nähdä, täytyy katsojan olla selkä aurinkoon päin ja kasvot kohti alla olevaa sumua. Valo langettaa katsojan valtavan, perspektiivistä johtuen kolmionmallisen, varjon usvan läpi.
Varjon suuri koko johtuu optisesta harhasta, jossa katsojan aivot arvioivat verrattain lähellä olevaan vesihöyryyn lankeavan varjon olevan yhtä kaukana kuin sumun takaa pilkistävät kohteet. Voi myös olla, että pilvipeitteen läpi ei näe mitään, jolloin ei ole vertailukohtia; illuusio on silloin sama.
Usein varjon ympärillä voi nähdä rengasmaisen sateenkaaren, mikä vain lisää ilmiön aavemaisuutta.
Valeauringonnousu
Valeauringonnousu ei varsinaisesti ole optinen illuusio. Se on ilmakehän aikaansaama äärimmäisen harvinainen ilmiö, jossa aurinko vaikuttaa nousseen, vaikka se on oikeasti vielä taivaanrannan takana.
Tämä auringonnousua edeltävä näky voi olla seurausta auringon säteiden heijastumisesta pilvipeitteestä. Se voi myös olla tulosta ilmassa olevien jääkiteiden taittamasta valosta. Kummatkin vaihtoehdot saavat valonsäteet heijastumaan niin, että katsoja kuvittelee näkevänsä auringon.
Jacob’s Well
Jacobin lähde on Teksasissa sijaitseva suosittu uintipaikka. Se on valtavan kokoinen lähde, mutta vain horisontaalisesti maan alla.
Pinnalta ”pohjaan” on matkaa vain noin yhdeksän metriä, mutta luolasto levittäytyy ohuiden käytävien kautta yli 40 metrin syvyyteen ja satojen metrien laajudelle. Kokonaan valtavaa vedenalaista verkostoa ei ole päästy tutkimaan.
Kaksitoista metriä leveä lähde vaikuttaa siltä, kuin se olisi käytävä suoraan maan ytimeen. Kirkas vesi ja kohtisuorat seinämät luovat illuusion siitä, että kuilu jatkuisi loputtomiin. Mutta kuten jo mainittua: syvyyttä sillä ei ole kuin se 9 metriä.
Uhkaava näky ei kuitenkaan estä rohkeita uimareita ja kiviltä hyppijöitä. Täysin tahraton Jacobin lähteen maine ei kuitenkaan ole, sillä useita luolastoon sukeltaneita on jäänyt sille tielle.
Magnetic Hill
Kuva: Jim101 | CC BY-SA 3.0
Kanadassa, New Brunswickin provinssissa on lyhyt tieosuus, jossa autot kulkevat vapaalle laitettuna mäkeä ylöspäin. Myös tielle kaadettu vesi lähtee virtaamaan vastamäkeen. Mistä ihmeestä on kyse?
Magnetic Hill on saanut nimensä siitä, että joidenkin arvailujen mukaan kukkulan päällä on valtava magneettikenttä, joka vetää ajoneuvoja puoleensa. Toisten teorioiden mukaan alueella eivät päde painovoimanlait. Avaruusolentojakin on pidetty syyllisenä outoon ilmiöön.
Kyseessä on kuitenkin optinen harha. Vaikka autot vaikuttavat rullaavan ylämäkeen, ovat ne todellisuudessa menossa alamäkeen.
Katso kuvaa. Noin puolivälissä, tien vasemmalla puolella on valkoinen paalu. Se on todellisuudessa tien korkein kohta.
…
Illuusio syntyy, kun aivomme tulkitsevat kaltevuuden väärin ilman horisontin antamia syvyysmerkkejä. Harha on niin voimakas, että ihmiset jotka ovat autoillaan juuri lasketelleet mäen alas eivät ymmärrä mitä tapahtui. Lähtöpaikka mäen päällä näyttää aivan selvästi olevan mäen juurella.
Tällaisia painovoimaa uhmaavia mäkiä löytyy ympäri maailman ja ne ovat suosittuja turistikohteita. Ja hyvästä syystä!
Lue myös:
-
Tiede4 päivää sitten10 tajunnanräjäyttävää faktaa ihmisen uskomattomista aivoista – osa 1
-
Elämäntapa4 päivää sitten
10 karmeaa hoitovirhettä – Kun ”ups” ei olekaan mikään pikku moka!
-
Tiede1 viikko sitten
10 henkeäsalpaavan upeaa ja ainutlaatuista paikkaa maapallolla – osa 1
-
Oudot uutiset1 viikko sitten
Nasa pyydetty apuun etsimään Loch Nessin hirviötä – Selviääkö kuuluisan vesipedon mysteeri vihdoin?
