Yhteiskunta
Ei minkään maan kansalaiset – 10 tarinaa valtiottomista henkilöistä
Valtioton henkilö on sellainen, jota mikään valtio ei tunnusta omaksi kansalaisekseen. Listafriikki kertoo nyt kymmenen valtiottoman henkilön tarinan.
Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan valtiottomia henkilöitä oli vuonna 2019 virallisesti hieman reilut 3 miljoonaa, mutta samaan aikaan järjestö arvioi todellisen määrän olevan maailmanlaajuisesti reippaasti enemmän: 10-12 miljoonaa.
Näitä ihmisiä ei lainsäädännön vuoksi pidetä minkään maan kansalaisina. Heiltä puuttuvat kansalaisille tarkoitetut perusoikeudet, mikä tietenkin tekee elämisestä vaikeaa. Valtioton henkilö ei voi saada passia tai viisumia ja mikä pahinta: heiltä yleensä evätään sosiaaliset palvelut, mahdollisuus koulutukseen, pankkipalvelut ja terveydenhuolto. Valtioton henkilö on voinut syntyä ja elää koko elämänsä yhdessä maassa astumatta koskaan sen rajojen ulkopuolelle ja silti hän ei ole tuon valtion kansalainen.
Syitä siihen, että jollain ei ole kotimaata, on lukuisia ja niitä käydään läpi aina kussakin listan kohdassa.
Sze Chung Cheung
Vuonna 2014 Sze Chung Cheung, pankkialalla työskentelevä tuolloin 29-vuotias belgialainen, menetti kansalaisuutensa kuin salamaniskusta.
Sze syntyi Hong Kongissa belgialaiselle äidille ja hongkongilaiselle isälle, ja sai syntymässä Belgian kansalaisuuden äitinsä kautta. Myöhemmin perhe muutti Brysseliin, jossa Sze kävi koulut ja opiskeli. Vuonna 2009 hän muutti takaisin Hong Kongiin saatuaan sieltä hyvän työpaikan.
Asuttuaan jo useamman vuoden Hong Kongissa Sze meni Belgian konsulaattiin uusimaan passiaan. Se ei yllättäen onnistunutkaan, sillä hän ei ollut enää Belgian kansalainen – Szestä oli tullut valtioton henkilö.
Sze oli menettänyt Belgian kansalaisuutensa kummallisen lakipykälän vuoksi – samainen laki on riistänyt kansalaisuuden monilta muiltakin belgialaisilta. Lain mukaan henkilön, joka ei ole syntynyt Belgiassa, eikä ole asunut siellä pysyvästi ollessaan 18–28-vuotias, on tehtävä ennen 28. ikävuotta virallinen ilmoitus siitä, että haluaa pysyä belgialaisena.
Sze ei tiennyt tätä, eikä hän myöskään saanut asiasta minkäänlaista varoitusta, koska Belgian laki ei vaadi viranomaisia antamaan sellaista.
Listafriikki ei löytänyt tietoa siitä, miten Szen tilanne on lopulta ratkennut, mutta samanlaisia tapauksia on käsitelty oikeudessa ja useimmiten Belgian kansalaisuus on palautettu, joten toivottavasti näin on käynyt myös Szen kohdalla.
Rachel Chandler
Rachel Chandler on sekä epäonninen että hyvin onnekas lapsi. Elämänsä ensimmäiset 16 kuukautta Rachel oli valtioton henkilö, kunnes vuonna 2010 hänestä tuli Irlannin kansalainen.
Rachel Chandler syntyi Kiinassa kanadalaiselle Patrick-isälle ja kiinalaiselle Fiona-äidille. Johtuen Kiinan ja Kanadan kansalaisuuslaeista tyttö ei ollut vanhemmistaan huolimatta kelvollinen kummankaan maan kansalaiseksi, joten hän syntyi valtiottomana henkilönä.
23-vuotias Patrick oli syntynyt Libyassa, jossa hänen irlantilainen isänsa ja yhdysvaltalainen, kanadalaiset sukujuuret omaava äitinsä työskentelivät englanninopettajina. Kun Patrick oli kaksivuotias, muutti perhe Missisaugaan, Kanadaan. Miehellä ei ole minkään muun maan kansalaisuutta kuin Kanadan. Hän muutti parikymppisenä Pekingiin työn perässä ja tapasi siellä Fionan.
Koska Kiina ei automaattisesti myönnä kansalaisuutta maassa syntyville lapsille, eivätkä Fiona ja Patrick olleet naimisissa Rachelin tullessa maailman, ei tyttö kelvannut Kiinan kansalaiseksi. Lain mukaan avioliiton ulkopuolella syntyviä lapsia ei (ainakaan vielä vuonna 2009) tunnustettu maan kansalaisiksi.
Chandlerin perheen epäonnisuudesta kertoo se, että vain kaksi kuukautta ennen Rachelin syntymää Kanadassa oli tullut voimaan lakimuutos, joka esti ulkomailla syntyneitä, Kanadan kansalaisuuden myöhemmin saaneita henkilöitä välittämään kansalaisuuttaan ulkomailla syntyneille lapsilleen. Monimutkaista, mutta laki tarkoitti siis sitä, että Libyassa syntyneen Kanadan kansalaisen, Patrickin, Kiinassa syntynyttä Rachel-tyttöä ei pidetty kanadalaisena.
Patrickille ja Fionalle annettiin muutama mahdollisuus, joilla koko perhe mahdollisesti saataisiin Kanadaan. Kaikkiin niihin liittyi riskejä ja iso todennäköisyys siitä, että jossain vaiheessa perhe joutuisi elämään jopa vuosikausia erillään. Eikä Rachel edelleenkään olisi minkään maan kansalainen.
Sitten eräs lakimies ehdotti Irlantia. Patrickin isähän oli syntyjään irlantilainen ja maan kansalaisuutta saavat hakea kaikki ne, joiden isovanhempi on syntynyt siellä. Pieni-Rachel täytti vaatimukset. Paperisotaa oli silti tiedossa, mutta ainakin perhe pääsi matkustamaan Kanadaan, kun tyttärellekin saatiin jonkun maan kansalaisuus ja passi.
Kanada on sittemmin muuttanut lakia, sillä Rachelin ja muiden samassa tilanteessa olleiden lasten kohtalo herätti päättäjät.
Mike Gogulski
Mike Gogulski eroaa tällä listalla olevista ja miljoonista muista valtiottomista henkilöistä sillä, että hän on tehnyt itsestään tarkoituksella valtiottoman. Vuonna 2008 hän marssi Bratislavassa Yhdysvaltain suurlähetystöön, ilmoitti luopuvansa Yhdysvaltain kansalaisuudesta ja kaiken kukkuraksi poltti passinsa. Hän ei myöskään ollut hakenut Slovakian tai minkään muun maan kansalaisuutta, joten tuolla hetkellä – passin vielä savutessa – hänestä tuli valtioton henkilö.
Syynä tähän äärimmäiseen tekoon Gogulskilla oli se, että hän ei ollut tyytyväinen Yhdysvaltain hallinnon toimiin ja vihasi verorahojen syytämistä sotimiseen. Miestä myös ärsytti se, että kukaan ei alun alkaenkaan ollut kysynyt häneltä, haluaako hän olla Yhdysvaltain kansalainen. Mainittakoon, että Gogulski syntyi vuonna 1972 Arizonassa ja eli lapsuutensa Floridassa.
Gogulski muutti Slovakiaan jo vuonna 2004 ja on siitä lähtien työskennellyt toimittajana, kääntäjänä ja ohjelmistokehittäjänä. Kansalaisuuden hylkäämisen jälkeen hän on kunnostautunut hakkerina ja ollut mukana kryptovaluutta bitcoinin rahanpesussa.
Slovakia on myöntänyt Gogulskille valtiottomille henkilöille tarkoitetun asiakirjan, joka toimii käytännössä henkilöllisyystodistuksena; lisäksi hänellä on Euroopan unionin myöntämä oleskelulupa. Ilman passia Gogulski ei kuitenkaan pääse lähtemään EU:n alueelta, eikä hänelle voitaisi sellaista edes myöntää, sillä eihän hän ole minkään maan kansalainen. Kun Gogulski antoi haastattelua Vice-lehdelle vuonna 2014, kävi ilmi, että kaikki perheenjäsenet eivät olleet valtiottomia: Gogulskin kissalla Charliella oli EU:n lemmikkieläinpassi.
Mehran Karimi Nasseri
Kuva: Saint Martin | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Syntyjään iranilainen Mehran Karimi Nasseri on epäilemättä maailman tunnetuin valtioton henkilö. Hänen tarinansa toimi inspiraationa vuoden 2004 Terminaali-elokuvaan. Siinä mies jää lentokentälle jumiin, koska Yhdysvallat ei enää tunnusta hänen kotimaataan, jossa oli lennon aikana puhjennut sisällissota. Hänen passinsa ei kelpaa, joten hän ei voi palata kotiin eikä astua Yhdysvaltoihin. Mies elää yhdeksän kuukautta valtiottomana henkilönä lentokentällä.
Nasserin tarina poikkeaa melko paljon elokuvasta. Ainoa yhtenevä seikka on se, että hänkin asui lentokentällä valtiottomana henkilönä. Yhdeksän kuukauden sijaan Nasseri vietti ranskalaisella Charles de Gaullen kansainvälisellä lentoasemalla 18 vuotta.
Nasserin oman kertomuksen mukaan häneltä riistettiin kansalaisuus ja hänet karkotettiin kotimaastaan Iranista vuonna 1977, kun hän kapinoi šaahi Mohammad Reza Pahlavia vastaan. Todellisuudessa Nasseri oli opiskellut 1970-luvulla Englannissa ja oli Iranissa käydessään osallistunut opiskelijoiden mielenosoitukseen. Nasserin kertomaa kidutusta, passin takavarikoimista tai karkotusta ei ollut tapahtunut, mutta hän oli säikähtänyt kiinnioton jälkeisiä kuulusteluja.
Nasseri palasi Eurooppaan ja kierteli vuosien ajan maasta toiseen etsien poliittista turvapaikka. Vuonna 1981 Belgia myönsi hänelle pakolaiskortin ja henkilöllisyystodistuksen, mutta tarinan mukaan ne varastettiin. Belgiasta Nasseri siirtyi Ranskaan, jossa hän vietti seuraavat vuodet vuorotellen vankilassa ja vapaalla. Tuomioita hän sai laittomasta oleskelusta maassa. Vuonna 1988 Nasseri yritti palata Englantiin, mutta Heathrow’n lentokentällä hänet käännytettiin paperittomana takaisin kohti Ranskaa.
Pariisissa Nasserilla ei ollut mitään, millä osoittaa henkilöllisyyttään tai kansalaisuuttaan, joten viranomaiset ohjasivat hänet Charles De Gaullen -lentoasemalla terminaalin odotusaulaan odottamaan asian selvitystä; ei häntä voitu mihinkään karkottaakaan, sillä hänellä ei ollut mitään matkustusasiakirjaa.
Niinpä Nasseri asettui terminaali 1:een, vietti päivänsä kirjoja lukien ja radiota kuunnellen. Ruokaa hän sai lentokentän työntekijöiltä ja terminaalin läpi kulkevilta matkustajilta. Hänestä tuli myös julkkis, kun toimittajat ympäri maailman kävivät haastattelemassa lentokentällä asuvaa miestä. Nasseri puhui elämästään mielellään, joskin hänen tarinansa vaihteli jokaisella kerralla.
Samaan aikaan eräs ihmisoikeusasianajaja kävi yli kymmenen vuoden mittaista kamppailua saadakseen Nasserille henkilöllisyystodistuksen ja passin, jonka kanssa tämä voisi vihdoin poistua lentokentältä.
Mutta kun Ranska myönsi Nasserille väliaikaisen viisumin ja pakolaispassin, ei tämä suostunut lähtemään lentokentältä. Hänen mielenterveytensä ei ollut enää kunnossa, mikä kävi kaikille hänen kanssaan keskustelleille selväksi.
Kahdeksantoista vuoden jälkeen, elokuussa 2006, Nasseri kuljetettiin lentokentältä väkisin pariisilaiseen sairaalaan hoidettavaksi, minkä jälkeen hän ei enää palannut asemalle. Viimeisimpien tietojen mukaan Nasseri eli ainakin vielä vuonna 2008 vastaanottokeskuksessa Pariisissa. Sen jälkeen Nasserin liikkeistä ei ole mitään tietoa.
Zoja Saulite
Kun Latvia itsenäistyi vuonna 1991, myönnettiin maan kansalaisuus vain niille, jotka pystyivät osoittamaan sukunsa eläneen alueella ennen vuotta 1940. Tuolloin Neuvostoliitto miehitti Latvian ja pian sodan jälkeen jopa viidesosa latvialaisista pakeni länteen. Tämä aiheutti työvoimapulan, jota paikkaamaan Neuvostoliitto siirsi muutaman vuosikymmenen aikana lähes puoli miljoonaa venäläistä – samalla toivottiin, että nämä siirtolaiset venäläistäisivät varsin vastahakoista neuvostotasavaltaa.
Tästä kaikesta seurasi se, että Latvian itsenäistyttyä kolmasosa maan asukkaista, yli 730 000 ihmistä, ei saanut kansalaisuutta. Kaikki saivat jäädä maahan, mutta heillä ei esimerkiksi ollut äänioikeutta. Monet olivat syntyneet Latviassa ja se oli heille ainoa kotimaa.
The Guardian -lehden vuonna 2015 haastattelema Zoja Saulite muutti Latviaan nuorena aikuisena, ja pitää sitä kotimaanaan – Latviassa hän sai lapsensa, kasvatti perheen ja teki töitä. Saulite puhuu äidinkielenään venäjää, mutta latvian kielikin luonnistuu; haparoiden.
Se kuitenkin onnistuu sen verran hyvin, että 75-vuotiaan Sauliten oli mahdollista hakea kansalaisuutta ja läpäistä kielitesti; kolmannella yrittämällä tokikin. Nyt, yli puoli vuosisataa Latviassa asuttuaan, Saulite ei ole enää valtioton henkilö, vaan vihdoin Latvian kansalainen. Hän halusi saada passin, että pääsisi matkustamaan Isossa-Britanniassa asuvien lastensa ja näiden perheiden luokse.
Kaksi kolmasosaa Latvian valtiottomista henkilöistä on muuttanut pois maasta, kuollut tai saanut kansalaisuuden. Mutta noin 12 prosenttia Latvian väestöstä on edelleen ilman kansalaisuutta. Vaikka heillä on lähes samat oikeudet kuin kansalaisilla, eivät he saa äänestää eivätkä työskennellä valtion viroissa tai esimerkiksi apteekeissa.
Latviaa on kritisoitu sekä sisältä- että ulkoapäin siitä, että kansalaisuutta varten vaaditaan kielitestin läpäiseminen. Sitä on pidetty venäjänkielisen vähemmistön syrjimisenä, sillä Latviassa on monia kyliä ja kaupunkeja, joissa venäjä on puhutuin kieli. Monet Latvian valtiottomista henkilöistä ovat hyvin iäkkäitä, joille kielen oppiminen on lähes mahdoton tehtävä.
Eliana Rubashkyn
Kolumbiassa vuonna 1988 syntyneen Eliana Rubashkynin nimi oli aiemmin Luis. Luis määriteltiin syntymässä pojaksi, mutta osittaisen androgeeniresistenssin vuoksi sukupuolielimet olivat jotain miehen ja naisen elinten välimaastosta. Jo varhain Luis tiesi, että hän on oikeasti Eliana.
Reilu parikymppinen nainen muutti vuonna 2011 Taiwaniin opiskelemaan, sillä inter- ja transsukupuoliset ovat Kolumbiassa suuressa vaarassa tulla murhatuiksi. Samoihin aikoihin hän aloitti hormonihoidot, jotka muuttivat hänen ulkonäköään merkittävästi.
Ongelmaksi tämä tuli siinä vaiheessa, kun Taipein yliopisto vaati Elianaa uusimaan passinsa. Hänen täytyi lentää Hong Kongiin Kolumbian konsulaattiin, koska Taiwanissa sellaista ei ollut. Elianan painajainen alkoi lentokoneen laskeuduttua.
Hong Kongin rajaviranomaiset eväsivät häneltä pääsyn maahan, koska passin mukaan Eliana oli mies; mitä hän ei kuitenkaan selvästi ollut. Elianaa pidettiin vankilassa kuukausien ajan, kunnes ihmisoikeusjärjestöt tulivat apuun. Päästäkseen vapaaksi Eliana luopui kansalaisuudestaan ja hävitti passinsa, sillä hän pelkäsi tulevansa palautetuksi Kolumbiaan. Kotimaassaan hän olisi joutunut välittömään hengenvaaraan.
Niinpä Eliana oli valtiottomana henkilönä jumissa Hong Kongissa. Hän eli kaduilla ja nukkui sataman konteissa tai pakolaiskeskuksissa. YK myönsi Elianalle lopulta sukupuoleen perustuvan pakolaisstatuksen vuonna 2013, ja sen myötä hän menetti viimeisetkin siteensä Kolumbian kansalaisuuteen. Hän haki turvapaikkaa monesta maasta, mutta useimmat torjuivat hakemuksen, sillä niiden lakien mukaan sukupuoleen perustuvan pakolaisstatuksen saamiseksi Elianan olisi pitänyt käydä sukupuolenkorjausleikkauksessa eikä vain ottaa hormonihoitoja.
Vihdoin vuonna 2014 Uusi-Seelanti myönsi Elianalle turvapaikan, mutta edelleen hän oli valtioton henkilö. Lain mukaan hän sai hakea Uuden-Seelannin kansalaisuutta asuttuaan maassa viiden vuoden ajan.
Huhtikuussa 2018 Uuden-Seelannin hallitus myönsi Eliana Rubashkynille kansalaisuuden perustuen hänen poikkeukselliseen tilanteeseensa ja tarinaansa.
Frederick Ngubane
Frederick Ngubanen tarina on niin käsittämätön, että sen ei uskoisi olevan totta. Yleensä valtioton henkilö tietää oman tilanteensa, mutta Ngubanelle kansalaisuudettomuus tuli täytenä yllätyksenä.
Ngubane oli vain kolmivuotias vuonna 1993, kun hänen isänsä kuoli ja hän muutti äitinsä mukana perheen kotimaasta Etelä-Afrikasta Keniaan, jossa hän kävi koulua. Vuosien päästä Ngubane joutui muuttamaan jälleen, kun hänen äitinsä murhattiin ja hän jäi tätinsä huollettavaksi. He siirtyivät pian asumaanUgandaan.
Epäonni ja kuolemantapaukset seurasivat Ngubanea, ja hän päätti palata vuonna 2009, pian tätinsä menehtymisen jälkeen, takaisin synnyinmaahansa Etelä-Afrikkaan. Tätä varten Ngubane haki Nairobin Etelä-Afrikan konsulaatista passia, mutta häntä kehotettiin hoitamaan asia Etelä-Afrikan sisäministeriön kanssa – olihan hän kuitenkin syntynyt siellä.
Ngubane pääsi ongelmitta maahan, sillä hänellä oli näyttää syntymätodistus. Kun hän oli matkalla sisäministeriön virastoon hoitamaan papereitaan kuntoon, hänen käyttämänsä taksi kaapattiin ja syntymätodistus katosi taksin ja muiden tavaroiden mukana. Sisäministeriössä henkilökorttia ei myönnetty, sillä Ngubanella ei ollut mitään, millä todistaa olevansa eteläafrikkalainen. Hän yritti hakea valtiottomana henkilönä myös turvapaikkaa, mutta sitä ei myönnetty, koska hän oli syntynyt Etelä-Afrikassa. Samaan aikaan virasto ei kuitenkaan suostunut etsimään rekisteristä kopiota hänen syntymätodistuksestaan, jotta mies olisi voinut saada kansalaisuuden ja henkilökortin.
Ngubane on yritetty karkottaa sekä Keniaan että Ugandaan, mutta kumpikin on kieltäytynyt, koska maiden viranomaiset eivät ole kyenneet löytämään (lue: eivät ole edes yrittäneet löytää) tietoja Ngubanen oleskelusta tai koulunkäynnistä.
Vuonna 2013 Ngubanen apuna oli ihmisoikeusasianajaja, joka yritti auttaa häntä saamaan edes pysyvän oleskeluluvan, jotta Pretorian yömajoissa nukkuva mies voisi etsiä töitä ja hankkia asunnon. Koska Etelä-Afrikassa elää suuri määrä ihmisiä, jotka ovat syntymästään asti olleet ilman virallista henkilöllisyystodistusta ja siten kansalaisuutta, ei mies itse ainakaan tuolloin ollut kovin toiveikas. Viimeisin tieto Ngubanen tapauksesta on vuodelta 2017, jolloin hänen tilanteestaan ja kansalaisuudestaan määrättiin oikeudessa tarkempi tutkinta. Tuolloin tuomari myönsi Ngubanelle selvityksen ajaksi oikeuden jäädä oleskelemaan maahan.
Muhammed Idrees
Muhammed Idreesin tarina on valitettavan monen ihmisen tarina. Hän on yksi Intian ja Pakistanin tulehtuneista väleistä kärsinyt viaton uhri.
Idrees syntyi Intiassa, mutta muutti rakkauden perässä Pakistaniin. Avioliiton myötä hänelle myönnettiin Pakistanin kansalaisuus eikä hän palannut Intiaan kuin vasta vuonna 1999 vieraillakseen sairaan isänsä luona. Koska Idrees oli nyt pakistanilainen, pääsi hän matkustamaan synnyinmaahansa ainoastaan viisumilla. Valitettavasti isä menehtyi pian sen jälkeen, kun Idrees palasi Intiaan, ja surun sekä hautajaisjärjestelyjen sekoittama Idrees tajusi liian myöhään, että oli ylittänyt viisuminsa voimassaoloajan kolmella päivällä.
Virheensä huomattuaan hän haki viisumilleen jatkoaikaa, mutta Intian viranomaiset epäilivät hänen olevan pakistanilainen vakooja ja niin Idrees passitettiin vankilaan kymmeneksi vuodeksi. Ja päälle lätkäistiin 500 rupian eli noin kuuden euron sakot viisumin ylittämisestä.
Kun oikeus vihdoin vapautti Idreesin vuonna 2009, halusi tämä tietenkin palata vaimonsa ja neljän lapsensa luo Pakistaniin. Rajalla hänet kuitenkin pysäytettiin, sillä Pakistan ei enää pitänyt häntä kansalaisenaan. Viranomaisten mukaan Idrees oli eronnut vaimostaan ja koko perhe oli katkaissut häneen välinsä.
Toki Idreesillä oli Pakistanin passi, sillä eihän hän muuten vuonna 1999 olisi saanut haettua viisumia ja matkustettua Intiaan. Passi oli kuitenkin vanhentunut vuonna 2003, kun Idrees ei ollut istunut vielä puoltakaan vankeustuomiostaan.
Viimeiset tiedot Idreesistä ovat vuodelta 2012, kun BBC haastatteli häntä Intiassa, Kanpurin kaupungin kaduilla, jossa tuo 40-vuotias mies oli asunut kodittomana ja kotimaattomana vankilasta vapautumisensa jälkeen. Päivät hän vietti Ganges-joen rannalla istuen ja kävi mahdotonta paperisotaa viranomaisten kanssa: Intian mukaan Idrees on pakistanilainen ja ulkoministeriöllä on hänen tietonsa, mutta Pakistanin mukaan miehellä ei ole kytköksiä heidän maahansa. Todennäköisesti Idrees ei ole päässyt eikä tule koskaan pääsemään takaisin Pakistaniin, vaan on loppuikänsä valtioton henkilö.
Maha Mamo
Maha Mamo syntyi vuonna 1988 Libanonissa syyrialaisilla vanhemmille. Libanon ei kuitenkaan pidä Mamoa tai hänen isosiskoaan ja pikkuveljeään kansalaisinaan, koska heidän vanhempansa ovat toisen valtion kansalaisia. Mamot eivät myöskään ole syyrialaisia, sillä Syyrian hallitus ei tunnusta kristityn isän ja islaminuskoisen äidin avioliittoa. Kansalaisuus periytyy Syyriassa vain ja ainoastaan isältä, jonka täytyy olla ”oikeanlaisissa” naimisissa lapsen äidin kanssa.
Ilman kansalaisuutta Mamon sisarukset eivät voineet tehdä töitä, avata pankkitiliä tai saada edes puhelinliittymää. Kaduilla kävellessä sai jatkuvasti pelätä, että poliisi pysäyttää ja pyytää nähdä henkilöllisyystodistuksen. Valtioton henkilö ei voi myöskään saada passia, joten heillä ei ollut mahdollisuutta matkustaa pois Libanonista.
Apu Mamojen ja lukuisten muiden ahdinkoon löytyi toiselta puolelta maapalloa. Vuonna 2013 Brasiliassa tehtiin lakimuutos, joka mahdollisti humanitaarisin perustein myönnettävän viisumin valtiottomille henkilöille. Seuraavana vuonna Mamot marssivat Beirutissa sijaitsevaan Brasilian suurlähetystöön, jossa heille annettiin tarvittavat matkustusasiakirjat ja viisumit.
Ongelmat eivät loppuneet siihen, sillä kolmikko ei tietenkään tuntenut ketään uudessa maassa eivätkä he puhuneet sanaakaan portugalia. Eräs hyväsydäminen perhe avasi heille kuitenkin ovensa ja lupasi auttaa nuoret uuden elämän alkuun, vaikka he eivät olleet koskaan aiemmin tavanneet.
Maha Mamo on ollut vahvasti mukana UNHCR-pakolaisjärjestön toiminnassa ja yrittää kaikin tavoin auttaa niitä, jotka ovat samassa tilanteessa, jossa hän itse oli ollut suurimman osan elämästään. Hän on kehittänyt Home for Hope -mobiilisovelluksen, jonka avulla pakolaiset ja vapaaehtoiset isäntäperheet voivat löytää toisensa.
Mamon mielestä, ja varmasti kenen tahansa mielestä, ”kaikilla on oikeus kuulua johonkin”. Lokakuussa 2018 hänelle myönnettiin Brasilian kansalaisuus – ensimmäistä kertaa tällä kolmikymppisellä naisella oli virallinen kotimaa.
Siba
Tekaistulla nimellä oman turvallisuutensa vuoksi The Guardian -lehteen haastateltu Sanaa asuu yksivuotiaan Siba-tyttärensä kanssa Berliinissä (haastattelu on peräisin vuodelta 2015). Sanaa on syyrialainen yksinhuoltajaäiti, joka pakeni Damaskoksesta Saksaan ollessaan vielä raskaana.
Siba on siis syntynyt Saksassa, mutta ei ole Saksan kansalainen; kansalaisuutta ei myönnetä automaattisesti. Sotaa pakoon lähtenyt Sanaa kyllä tiesi oikein hyvin, että hänen lapsestaan tulisi valtioton henkilö, mutta se oli parempi vaihtoehto kuin Syyriaan jääminen.
Kuten edellisessä listan kohdassa tuli jo ilmi, voi lapsi periä Syyrian kansalaisuuden vain isältään. Sanaa ei ollut naimisissa Siban isän kanssa, joten tytöllä ei ole mitään mahdollisuutta saada Syyrian kansalaisuutta. Naimattomien miesten ja naisten väliset suhteet ovat Syyriassa lailla kiellettyjä, mutta monet ovat salaa seurustelusuhteissa. Syyrialaiset naiset eivät tiedä, että muualla maailmassa lapsi voi saada kansalaisuuden myös äidiltään. Sanaan mukaan monet eivät myöskään välitä tiukasta laista, sillä oletusarvollisesti kaikki menevät naimisiin ja perustavat vasta sitten perheen.
Vaikka kansainväliset sopimukset velvoittavat kaikkia valtioita takaamaan kansalaisuuden jokaiselle lapselle, eivät monetkaan Europan maat tee niin, kun kyse on pakolaisista. Osa maista ei myöskään tunnusta sitä, että heidän rajojensa sisällä syntyy valtiottomia lapsia.
Sanaa ja Siba elävät Berliinissä pakolaisstatuksella ja Siban matkustusasiakirjoissa lukee ”syyrialainen pakolainen”. Se ei kuitenkaan tarkoita mitään, sillä tytöllä ei tule koskaan olemaan oikeutta asua Syyriassa, ellei tiedossa ole maata myllertäviä lakimuutoksia. Sanaa aikoo hakea Saksan kansalaisuutta, mikä helpottaisi myös Siban mahdollisuuksia tulla ensimmäisen kerran elämässään tunnustetuksi jonkun maan kansalaisena.
Lue myös:
- 10 järkyttävää valokuvaa ja tarinat niiden taustalla
- 10 kirottua sukua: Kennedyt, Monacon ruhtinasperhe ja muut
🤷♀️ Kerro kommenttikentissä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme, minkälaisia mietteitä lista herätti. Olitko tullut koskaan ajatelleeksi, miten erilaisista syistä joku voi olla valtioton henkilö?
Yhteiskunta
Kuuluuko ullakolta outoja ääniä? 10 pelottavaa tapausta, joissa joku asui luvatta ja salaa toisen kodissa – osa 2
Kuin pahimmasta painajaisesta: Ullakolta kuuluu outoja ääniä, tavarat vaihtavat paikkaa ja jääkaapista katoaa ruokaa. Joku majailee kotona ilman lupaa!
Tai mitä liikkuisi mielessäsi, jos olet lomareissulla ja sen aikana joku on tunkeutunut kotiisi ja asettunut sinne asuakseen. Suomessa helppo homma: tunkeilija ulos ja syytteeseen. Muualla maailmassa asunnonvaltaajalla voi olla yllättäviä oikeuksia!
Listafriikki kertoo nyt kymmenen kauhutarinaa siitä, kuinka joku asui salaa ja luvatta toisen kotona – oli kyse sitten ullakolla tai kellarissa piilottelevasta hiipparista tai julkeasti asunnon haltuunsa ottaneista valtaajista.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset tosielämän kauhutarinat voit lukea tästä:
Auttavainen tunkeilija ullakolla
Vuonna 1997 yhdysvaltalainen Amber Dawn muutti innoissaan uuteen asuntoon Enumclaw’ssa, Washingtonissa. Jo ensimmäisenä iltana ullakolta kuului askeleita, mutta Dawn ei hätääntynyt; hän pisti kaiken vilkkaan mielikuvituksensa piikkiin ja kattoluukkukin oli lukittu ullakon puolelta, joten eihän sinne kukaan pääsisikään. Toki hän ilmoitti kummallisista askeleista vuokraemännälle, joka epäili ullakolla olevan vain oravia tai pesukarhuja.
Vain 20-vuotias Dawn oli rautahermoinen nuori nainen, sillä hän jatkoi eloaan asunnossa, vaikka kummallisia tapahtumia ilmeni kerta toisensa jälkeen. Tavarat vaihtoivat paikkaa ja ruokaa katosi, mutta Dawn epäili syylliseksi veljeään, jolla oli avain asuntoon. Eräänä päivänä Dawn tuli kotiin huomatakseen asunnon tulvineen niin, että lattiat lainehtivat vettä, ja hän huolestui vain 9-viikkoisesta koiranpennustaan. Pentu oli kuitenkin turvassa – kylpyhuoneen lavuaarissa! Miten koira oli sinne päässyt!?
Karmaiseva totuus selvisi vasta puolen vuoden jälkeen. Eräänä iltana ollessaan rentoutuneena kylpyammeessa, Dawnin silmät osuivat ullakolle johtavaan kattoluukkuun, joka oli raollaan. Sillä sekunnilla hän laski mielessään yksi plus yksi, ja kaikki kuukausia kestäneet omituisuudet napsahtivat paikoilleen: joku oli ollut asunnossa hänen kanssaan alusta alkaen.
Dawn nousi ja pukeutui, nappasi koiransa ja löysi käteensä vielä vasarankin. Hän oli peloissaan, vaikka yritti koko ajan järkeillä, että henkilö ei varmastikaan halua vahingoittaa häntä; siihen kun olisi ollut monta mahdollisuutta. Lisäksi tuo tuntematon kämppäkaveri oli pelastanut hänen koiransa. Dawn soitti ystävälleen ja juoksi sen jälkeen ulos taakseen katsomatta.
Kun poliisit kävivät Dawn asunnon läpi, eivät he löytäneet ketään. Ullakolla oli kuitenkin kirja, ruokaa ja makuupussi; oli selvää, että joku asui salaa ullakolla.
Amber Dawn muutti asunnosta ulos heti seuraavana päivänä.
Mielipuolinen ex-mies
Ainoastaan etunimellään mediassa esillä ollut yhdysvaltalainen Tracy luuli päässeensä eroon entisestä miehestään, jonka kanssa hän oli eronnut jo 12 vuotta aiemmin. Asia ei ollut aivan niin. Etelä-Carolinassa yhdessä viiden lapsensa kanssa asunut Tracy nimittäin majoitti tietämättään kyseistä miestä ullakollaan vuonna 2012.
Eräänä päivänä Tracy kuuli katon yläpuolelta outoja ääniä ja passitti poikansa tarkistamaan ullakon; mitään normaalista poikkeavaa ei kuitenkaan löytynyt. Äänet jatkuivat läpi yön ja naisen makuuhuoneen katon rappaukset ropisivat alas. Aamulla Tracy soitti sukulaismiehen tarkastamaan yläkerran ja kuinka ollakaan, ullakon perimmäisestä nurkasta, useiden talvitakkien alta, löytyi ex-mies nukkumasta. Havahduttuaan hereille ja huomattuaan paljastuneensa mies pakeni kiireen vilkkaa ulos talosta leveä virne huulillaan.
Tracylle selvisi, että mies oli valinnut tarkasti paikan, johon hän ullakolla oli asettunut: hän oli nähnyt ilmastointiputken kautta suoraan Tracyn makuuhuoneeseen ja oli katsellut kunnon sekopään tavoin naista nukkumassa. Makuupaikan vieressä oli lukuisia kuppeja täynnä virtsaa ja ulostetta, ja niistä päätellen mies oli lymyillyt ullakolla parin viikon ajan. Poliisi sai miehen nopeasti kiinni.
”Jimmy antoi luvan”
Seattlessa asuva Davis Wahlman pisti heinäkuussa 2016 merkille muutamia omituisia asioita kodissaan. Kylpyhuoneen hyttysverkko oli ammeessa, valoja oli päällä huoneissa, joissa hän ei ollut niitä sytyttänyt ja palotikkaat oli vedetty esiin. Eräänä tavallisena tiistai-iltana Wahlman kuuli yläkerrasta kummallisia ääniä ja lähti tarkastamaan oliko sisään mahdollisesti päässyt jokin eläin.
Yllätys oli suuri, kun mies huomasi toimistonsa valojen olevan päällä ja huoneen ovi oli lukittu sisäpuolelta. Hän koputti oveen ja sisältä kuului naisen ääni: ”Onko siellä Jimmy?”. Wahlman tietenkin vastasi kieltävästi ja kysyi naiselta, miksi tämä oli hänen talossaan. Siinä välissä Wahlman ehti myös soittaa poliisit.
Kaksikko kävi hetken aikaa sekavaa ”keskustelua” oven läpi, kunnes nainen avasi lukon ja jatkoi paasaamistaan kasvotusten: ”Tämä on minun taloni. Asun täällä. Jimmy antoi luvan asua täällä. Olen ollut täällä kolme päivää. Jimmy sanoi, että voin jäädä.”.
Wahlman yritti pitää tunkeilijan sisällä poliisien tuloon saakka, mutta nainen ehti paeta paikalta. Kävi ilmi, että tämä oli oleillut Wahlmanin ullakolla, johon pääsi yläkerran toimiston kattoluukun kautta. Kauanko hän oli majaillut toisen kodissa, sitä on vaikea sanoa: ehkä kolme päivää mysteerisen Jimmyn luvalla?
Kutsumaton vieras talon alla
Yhdysvaltalainen, 73-vuotias Velma Kellen värjötteli vuoden 2012 syksyn ja talven kodissaan Yelmissä, Washingtonissa. Hän arveli lämmityslaitteensa olevan rikki ja hankki tilalle uuden hieman ennen joulua. Ongelma ei kuitenkaan korjaantunut, joten hän soitti paikalle huoltomiehen.
Syy viileyteen selvisi hyvin nopeasti: joku oli katkaissut lämmityslaitteen putket ja ohjannut lämmön talon alle kellariin. Tuo samainen ”joku” oli majaillut kuukausien ajan Kellerin jalkojen alla ilman, että nainen tai edes hänen kolme koiraansa olisivat huomanneet tunkeilijaa.
Keller oli kuitenkin pistänyt merkille omituisia asioita: pihaportti oli monesti ollut auki ja tasaisin väliajoin sisälle leijaili savun hajua. Korjaaja ei löytänyt talon alta kutsumattomia vieraita sillä hetkellä, mutta todistusaineistona hänellä oli näyttää tyhjä oluttölkki.
Käänteinen joulupukki ullakolla
Tapaninpäivänä vuonna 2008 Wilkes-Barressa, Yhdysvalloissa, asuva Stacy Ferrance yllättyi melkoisesti, kun hänen kotinsa ullakolta asteli outo mies pukeutuneena perheen tyttären housuihin ja Ferrancen omaan huppariin ja tennareihin.
Jotain aavistusta omituisuuksista Ferrancen perheellä oli ollut, sillä Stacy oli kuullut kummallisia ääniä, mutta arvellut niiden olevan peräisin vain lasten leikeistä. Joulupäivänä talolle kuitenkin soitettiin poliisi, sillä kateissa oli läppäri, iPod ja jonkin verran käteistä. Merkkejä varkaista tai murrosta ei kuitenkaan löytynyt. Seuraavana päivänä virkavalta hälytettiin takaisin, sillä Stacy huomasi jalanjälkiä makuuhuoneensa komerossa, jossa sijaitsi kattoluukku ullakolle.
Silloin 21-vuotias Stanley Carter jäi kiinni tunkeilustaan. Carter oli majaillut ystäviensä luona Ferrancejen naapurissa – he asuivat paritalossa – mutta kaverit olivat pyytäneet hieman ennen joulua, että tämä muuttaisi pois. Joulukuun 19. päivänä ystävät ilmoittivat Carterin kadonneeksi. Mies ei kuitenkaan ollut kaukana, sillä hän oli päättänyt siirtyä paritalon yhteiselle ullakolle ja päässyt sitä kautta käsiksi naapureiden tavaroihin, jääkaapille ja vaatekaapeille.
Poliisit löysivät ullakolta paperin, joka oli otsikoitu ”Stanleyn joululahjalista”. Siihen hän oli kirjoittanut ylös kaikki talosta anastamansa ja itselleen lahjoittamansa tavarat. Käänteisesti toimiva joulupukki lähti lopulta vastustelematta virkavallan matkaan.
Lue myös:
Yhteiskunta
Kuuluuko ullakolta outoja ääniä? 10 pelottavaa tapausta, joissa joku asui luvatta ja salaa toisen kodissa – osa 1
Outoja ääniä ullakolta, tavarat vaihtavat paikkaa, jääkaapista katoaa ruokaa – piilotteleeko kotonasi joku ulkopuolinen? Tässä kymmenen hyytävää tapausta, joissa joku asui ilman lupaa toisen kodissa.
Ajatus siitä, että joku asuu kotonasi salaa ja piilottelee jopa kuukausien ajan ullakolla tai vaatekomerossa, on kuin pahimmasta painajaisesta.
Entäs sitten sellainen tapaus, että olet esimerkiksi lomareissulla, jonka aikana joku on tunkeutunut kotiisi ja asettunut sinne asuakseen. Suomessa helppo homma: tunkeilija ulos ja syytteeseen. Muualla maailmassa asunnonvaltaajalla voi olla yllättäviä oikeuksia!
Listafriikki kertoo nyt kymmenen kauhutarinaa siitä, kuinka joku on asunut toisen kodissa luvatta – oli kyse sitten ullakolla tai kellarissa piilottelevasta hiipparista tai julkeasti asunnon haltuunsa ottaneista valtaajista.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset tosielämän kauhutarinat ovat luvassa myöhemmin.
Nainen ylähyllyllä
Ehkäpä tunnetuin tapaus, jossa joku on asunut luvatta ja salaa toisen kodissa, tulee Japanista. Vuonna 2008 nimettömänä pysyttelevä 57-vuotias mies päätti selvittää, miksi hänen kodissaan tapahtuu outoja asioita, muun muassa jääkaapista katosi ruokaa. Hän asensi valvontakamerat, jotka lähettivät kodista reaaliaikaista kuvaa hänen puhelimeensa. Mies oletti näkevänsä murtovarkaita, mutta totuus oli vielä kauhistuttavampi.
Eräänä päivänä puhelimeen tuli video: tuntematon nainen kävi jääkaapilla hakemassa hiukopalaa. Talon omistaja hälytti paikalle poliisit, jotka rynnistivät sisään uskoen nappaavansa murtovarkaan kiinni verekseltään. Kaikkien hämmästykseksi ikkunat ja ovet olivat lukossa eikä missään näkynyt merkkejä murtautumisesta. Virkavalta kävi läpi koko talon, mutta ketään ei löytynyt ennen kuin he kurkistivat erään vaatekomeron ylähyllylle: siellä kyyhötti pelokas nainen, joka paljastui kodittomaksi Tatsuko Horikawaksi.
Horikawa oli pitkän aikaa kiertänyt talosta taloon ja asunut aina hetken aikaa täysin outojen ihmisten kodeissa asukkailta salaa. Ilmeisesti 58-vuotias Horikawa oli kovasti mieltynyt viimeisimpään asuntoon, sillä hän oli asustellut siellä vuoden verran ennen kiinnijäämistään. Jäiks!
Horikawa paljasti poliiseille, että oli oppinut tuntemaan kämppiksensä unirytmin ja päivittäiset tavat niin hyvin, että pystyi käymään huoletta ulkona kävelyillä, laittamaan ruokaa ja käymään suihkussa.
Vaatteet kiertoon
Pohjois-Carolinan yliopistossa opiskeleva Maddie ja hänen kämppäkaverinsa naureskelivat tammikuussa 2019, että heidän asunnossaan kummitteli. Maddien vaatteita katosi komerosta ja eräänä päivänä kylpyhuoneen seinässä näkyi kädenjälkiä. Jossain vaiheessa vitsailut alkoivat olla väkinäisiä.
Helmikuun 2. päivänä Maddie kuuli vaatekomerostaan meteliä ja päätti kysyä kuka siellä oli. Vastaus tuli nopeasti: ”Ai, minun nimeni on Drew”. Maddie aukaisi varovasti oven ja siellä tosiaan oli tuntematon mies pukeutuneena päästä varpaisiin Maddien vaatteisiin.
Maddie soitti poikaystävälleen, joka hälytti poliisit paikalle. Virkavaltaa odotellessaan Maddie jututti miestä estääkseen tätä pakenemasta, mistä mies oli enemmän kuin tyytyväinen ja jatkoi vain Maddien vaatteiden kokeilemista ja peilailua kehuen välillä nuoren naisen ulkonäköä.
Tunkeilija osoittautui 30-vuotiaaksi Andrew Swoffordiksi, joka sai lukuisia rikossyytteitä muun muassa kotirauhan rikkomisesta ja identiteettivarkaudesta. Hämmentävää tapahtuneessa oli se, että kukaan ei tiennyt, miten mies oli päässyt taloon sisälle ja missä hän oli piilotellut, sillä ovet oli aina pidetty lukossa, lukot oli hiljattain vaihdettu eikä merkkejä murrosta ollut havaittavissa.
Talonvaltaajien käsittämättömät oikeudet
Mitä tapahtuu, kun joku asuu luvatta toisen kodissa? Siitä on varmasti seuraamuksia. Mutta mitä sitten, jos se on täysin laillista? Tämä on vähän tällainen ”vain Amerikassa” -juttu.
Dayna ja Troy Donovan muuttivat syksyllä 2011 Littletonin kaupungista Coloradosta toiseen osavaltioon, Indianaan, koska Troy oli saanut sieltä töitä. He laittoivat omistamansa talon talviteloille odottamaan kevättä, kun he taas palaisivat kotiin.
Donovanien tietämättä heidän taloonsa oli tunkeutunut talven aikana kaksi ihmistä: Jose Rafael Leyva-Caraveo ja Veronica Fernandez-Beleta. Kun perhe palasi Littletoniin keväällä 2012, ei heillä ollut mahdollisuutta muuttaa takaisin kotiinsa, sillä se oli talonvaltaajien hallussa.
Leyva-Caraveo ja Fernandez-Beleta väittivät maksaneensa talosta 5000 dollaria ja vetosivat niin sanottuun asunnonvaltaajan oikeuteen. Kyseinen laki on todella olemassa useassa Yhdysvaltain osavaltiossa, mutta Coloradon lain mukaan kiinteistön pitäisi olla ollut tyhjillään useita vuosia ennen kuin joku voi vain ottaa sen haltuunsa ilman omistajan suostumusta.
Donovanit eivät kuitenkaan voineet tehdä juuri mitään. Poliisi ei suostunut puuttumaan asiaan, sillä kyseessä oli mahdollisesti siviilikanne, ei rikosasia, sillä kaksikon ei voitu todistaa murtautuneen sisään. Valtaajat hakivat lähestymiskieltoa, jonka mukaan Donovanit eivät voineet tulla kotinsa lähelle. Lähestymiskielto myönnettiin.
Donovanit nostivat luonnollisesti siviilikanteen, jonka he kaikesta järjettömyydestä huolimatta onneksi voittivat, ja Leyva-Caraveo ja Fernandez-Beleta määrättiin poistumaan 48 tunnin kuluessa. Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen, sillä Veronica Fernandez-Beleta oli hakenut itsensä konkurssiin, eikä vararikossa olevaa talonvaltaajaa saa häätää – se lukee laissa.
Donovanit asuivat kahden pienen tyttärensä kanssa kuukausien ajan sukulaistensa nurkissa, kun asiaa setvittiin oikeudessa. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: Perhe sai heinäkuussa 2012 luvan muuttaa tuomarin päätöksellä takaisin kotiin.
Ei sittenkään ”vain Amerikka” -juttuja
Suomessa asunnonomistaja on kuningas, mutta näin ei ole monessa muussa maassa. Esimerkiksi Ranskassa vuokralaisella on lain mukaan vahva asema, eikä häätö onnistu noin vain, vaikka siihen olisi syytä. Ylen Pariisin-kirjeenvaihtajan Annastiina Heikkilän mukaan häätäminen on vuosia kestävä oikeusprosessi ja kokonaan kiellettyä talvisin.
Vuokralaisten suoraan sanottuna epäreilut oikeudet ovat johtaneet kauhutarinoihin asunnonvaltaajista, joille omistajien on hankala tehdä mitään. Heikkilä kirjoittaa, että sanomalehti Le Figaron mukaan eräs ranskalaismies oli menettänyt talonsa hallinnan asiansa osaavalle valtaajaperheelle. Mies oli etsinyt uusia vuokralaisia ja tämä kolmilapsinen perhe oli aiemmin käynyt katsomassa asuntoa. Omistajan ollessa matkoilla perhe oli tunkeutunut keskellä yötä taloon, ja pistänyt töpinäksi: nimi oli vaihtunut postilaatikkoon ja uusi sähkösopimus oli solmittu.
Kun valloitus tuli talonomistajan tietoisuuteen, oli aikaa kulunut useampi vuorokausi, ja Ranskan lain mukaan poliisi pitää hälyttää häätötoimiin 48 tunnin kuluessa, mikäli haluaa välttyä pitkältä oikeustaistelulta. Uskomatonta!
Valtaajat asuivat talossa lähes puolitoista vuotta – ilmaiseksi – ja saivat tuona aikana neljännen lapsensa. He laittoivat myös talon sisustuksen uusiksi ja asensivat takapihalle trampoliinin ja uima-altaan.
Ranskassa talonvaltaukset ovat verrattain yleisiä, ja useimmiten kohteeksi joutuvat remontissa olevat talot tai kakkosasunnot, joiden valtaamista ei todennäköisemmin havaita kriittisen kahden vuorokauden aikana.
Huolimaton tunkeilija
Pittsburghissa, Yhdysvalloissa, asuvalla Katy Florylla oli huhtikuussa 2019 outo tunne. Aivan kuin hän ei olisi kodissaan yksin. Toki 37-vuotiaan Floryn kaksi tytärtä asuivat saman katon alla, mutta kodissa alkoi ilmetä merkkejä ylimääräisestä asukista. Floryn selkäpiitä karmi, sillä hänen epäilynsä kohdistuivat väkivaltaiseen ex-puolisoon Cary Cocuzziin.
Tunne voimistui, kun WC-istuin oli jätetty ylös (talossa ei ollut käynyt aikoihin miesvieraita) ja kellarin nurkasta löytyi makuuhuoneesta kadonnut peitto.
Eräänä päivänä Floryn ollessa yksin kotona, hän kuuli makuuhuoneestaan meteliä ja meni katsomaan riehuivatko kissat siellä keskenään. Pahin painajainen oli kuitenkin totta, kun oven takana seisoi lähestymis- ja yhteydenottokiellon saanut Cocuzzi. Mies kävi Floryn kimppuun, mutta tämä onnistui rimpuilemaan irti ja juoksemaan pihalle pakoon.
Kun poliisit saapuivat talolle, löysivät he Cocuzzin piileskelemästä vaatekasan alla. Mies kertoi majailleensa Floryn kellarissa ja ullakolla muutaman viikon ajan, koska oli ”kyllästynyt olemaan koditon”. No, todennäköisesti Cocuzzille järjestyi katto pään päälle valtion toimesta.
Lue myös:
Lastenkirjojen onnelliset sadut eläinten keskuudessa kasvaneista villilapsista ovat kaukana niistä tositarinoista, joita tällä listalla esittelemme.
Tosielämän tarzaneiksi ja mowgleiksi kutsutut villilapset ovat joutuneet omilleen luontoon ja eläneet eläinten kanssa pitkän aikaa ilman minkäänlaista ihmiskontaktia. Toisin kuin satuhahmojen kohdalla, nämä lapset eivät useinkaan opi puhumaan eikä sopeutuminen yhteiskuntaan ole helppoa.
Monet kuuluisat tarinat villilapsista ovat osoittautuneet lopulta keksityiksi, kuten kävi esimerkiksi tunnettujen intialaisten siskosten Amalan ja Kamalan kohdalla. Jo 1920-luvulta lähtien nuo susilapsiksi nimetyt sisarukset ovat olleet oppikirjoissa ja mediassa esimerkkinä villilapsista.
Todellisuudessa vaikeasti kehitysvammaisia tyttöjä käytettiin vain hävyttömästi hyväksi orpokodin markkinoinnissa ja maineen kohottamisessa. He eivät milloinkaan olleet kasvaneet susien kanssa.
Mutta todellisiakin tapauksia on olemassa. Listafriikki esittelee nyt kymmenen tarinaa villilapsista, jotka ovat oikeasti ja todistetusti eläneet eläinten keskuudessa ja selvinneet hengissä ainoastaan niiden avustuksella.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi tarinaa voit lukea tästä:
Villilapset: 10 tarinaa eläinten kasvattamista lapsista – osa 1
Sujit Kumar
Fijiläinen Sujit Kumar oli kaksivuotias, kun hänen äitinsä teki itsemurhan ja hänen isänsä tapettiin. Ei mikään loistelias alku elämälle. Mutta Kumarin ensimmäisetkään elinvuodet eivät olleet olleet onnellisia – vanhemmat olivat nimittäin sulkeneet hänet kanakoppiin. Vanhempien kuoltua Kumar jäi isoisänsä hoiviin, mutta tämä päätti pitää pojan kanojen kanssa häkissä.
Kumar oli kahdeksanvuotias, kun hänet löydettiin keskeltä tietä kotkottamassa ja räpyttelemässä käsiään. Pojan huostaan ottaneet ihmiset yrittivät opettaa tätä ”ihmisten tavoille”, mutta Kumar söi ruokansa suoraan lautaselta nokkien, istui tuolilla kuin orrella ja suostui nukkumaan vain lattialla. Hän yksinkertaisesti käyttäytyi kuin kanat.
Hän ei puhunut sanaakaan, vaan äänteli tekemällä teräviä naksautusääniä kielellään. Kumar päätettiin siirtää pääkaupunki Suvassa sijaitsevaan vanhainkotiin, jossa hän vietti elämänsä seuraavat 22 vuotta – suurimman osan ajasta sänkyynsä sidottuna.
Vuonna 2002 australialainen Elizabeth Clayton oli vanhainkodissa toimittamassa lahjoitusta, kun hän sattumalta näki Kumarin. Nuori mies yritti purra muita ihmisiä, huitaisi ruokansa tarjottimelta maahan ja söi sen sieltä suoraan suullaan.
Clayton halusi tarjota 31-vuotiaalle Kumarille paremmat oltavat. Vain muutamassa vuodessa tämä oppi ymmärtämään yksinkertaisia kehotuksia, ja jopa hymyilemään ja ottamaan katsekontaktia; mutta ei muihin kuin kanssaan eniten aikaa viettäneisiin muutamiin ihmisiin.
Todennäköisesti Kumar ei tule koskaan puhumaan, sillä puheen oppimisen ikkuna sulkeutuu viimeistään teini-iän alkaessa, eikä kukaan ollut ennen Claytonin saapumista puhunut Kumarille. Mutta onneksi kommunikoida voi monella muullakin tavalla!
Ivan Mishukov
Vuona 1998, kun Ivan Mishukov oli kuusivuotias, pelastivat poliisit hänet Moskovan kaduilta. Kaksi vuotta aiemmin poika oli karannut kotoaan päästäkseen pois äitinsä ja tämän väkivaltaisen miesystävän luota.
Asuessaan orpona kadulla Mishukov alkoi kerjätä, mutta yksinäisyys otti vallan. Vaihtoehtoja ei juuri ollut, joten hän alkoi jakaa saamaansa ruokaa kulkukoirien kanssa. Vastineena ravinnosta koirat suojelivat poikaa niin kylmältä kuin pahantekijöiltäkin. Jossain vaiheessa Mishukov eteni lauman johtajaksi.
Poikaa yritettiin toistuvasti saada kiinni, mutta ainakin kolme kertaa hän pakeni laumansa avustuksella virkavallan kynsistä. Lopulta Mishukov saatiin napattua erottamalla johtaja laumastaan jättämällä erään ravintolan keittiöön syötti koirille.
Koska Ivan Mishukov oli nelivuotias karatessaan kotoaan, oli hän jo oppinut puhumaan, joten kieli palautui nopeasti takaisin ihmisten seurassa ja lopulta hän puhui kuin ei ikinä olisi lopettanutkaan. Mishukov sopeutui sulavasti takaisin yhteiskuntaan, kävi arvostetun kadettikoulun ja palveli Venäjän armeijassa.
Nykyään Mishukov työskentelee tehtaassa ja on kiitollinen monelle eri taholle: kasvattiäidille, joka otti hänet kadulta hoiviinsa; poliiseille, jotka vastustuksesta huolimatta ottivat hänet kiinni; ja tietysti sille koiralaumalle, jonka ansiosta hän pysyi hengissä.
Dina Sanichar
Vuonna 1867 Uttar Pradeshin maakunnassa, Intiassa, lähellä Bulandshahrin kaupunkia joukko metsästäjiä seurasi susilaumaa, kun he huomasivat eläinten joukossa jotain eriskummallista. Mukana näytti juoksevan ihmislapsi neljällä raajalla.
Metsästäjät jäivät seuraamaan tilannetta ja päättivät sytyttää luolan suuaukolle tulen savustaakseen asukit ulos. Sudet ammuttiin, kun ne tulivat esiin, ja miehet veivät noin kuusivuotiaaksi pojaksi osoittautuneen lapsen mukanaan.
Poika vietiin agralaiseen orpokotiin, jossa nunnat antoivat hänelle nimen Dina Sanichar ja yrittivät opettaa hänelle ihmisten tapoja. Se osoittautui hankalaksi, sillä vaikutti siltä kuin poika olisi elänyt koko pienen ikänsä villinä luonnossa. Hän ei puhunut eikä kävellyt kahdella jalalla, vaan yritti purra ja murisi.
Dinalle ei kelvannut ruoaksi kuin raaka liha ja hän söi kaiken suoraan maasta. Pojalla oli myös tapana järsiä luita kuin teroittaakseen hampaitaan. Orpokodin lähetystyöntekijät yrittivät vieroittaa häntä lihasta ja saada hänet pitämään vaatteita, mutta poika repi kaiken ylleen puetun pois.
Hiljalleen Dinan käytös rauhoittui ja hän otti jopa silloin tällöin kontaktia orpokodin muihin lapsiin ja työntekijöihin. Hän oppi pukemaan itse ja huolehtimaan muutamasta henkilökohtaisesta tavarastaan. Dina oppi seisomaan suorassa ja kävelemään kahdella jalalla, mutta puhumaan hän ei koskaan oppinut.
Ainut henkilö, jonka kanssa Dina muodosti minkäänlaisen yhteyden, oli viisi vuotta häntä myöhemmin orpokotiin tullut poika, joka oli niin ikään elänyt villinä. Dina opetti tälle muun muassa miten kupista juodaan. Dina Sanichar kuoli todennäköisesti tuberkuloosiin vuonna 1895 asuttuaan lähes 20 vuotta orpokodissa.
Dinan arvellaan toimineen inspiraationa Rudyard Kiplingin kirjoittamaan vuonna 1894 ilmestyneeseen Viidakkokirjaan ja Mowglin tarinaan.
Oksana Malaya
Oksana Malaya on ukrainalainen nainen, joka vuonna 1986, ollessaan kolmivuotias, lukittiin ulos alkoholistivanhempiensa toimesta. Suojaa ja lämpöä etsiessään tyttö ryömi ainoaan löytämäänsä paikkaan: koiratarhaan.
Koirat sallivat tytön läsnäolon, ja tämä söi mitä tahansa koirilta jäi tähteiksi. Silloin tällöin hän ilmeisesti kävi hakemassa vanhasta kodistaan ruokaa, mutta ihmiset eivät enää tuntuneet omalta lajilta, sillä hän oli täysin sopeutunut elämään koirien kanssa. Vasta viisi vuotta myöhemmin joku naapureista ilmoitti poliisille, että lähitalossa on pieni tyttö, joka elää koirahäkissä.
Kun Malaya pelastettiin, oli hän menettänyt täysin puhekykynsä ja liikkui nelinkontin. Orpokotiin sijoitetulle tytölle opetettiin kävelemistä, käsin syömistä ja ennen kaikkea puhumista, joka onnistuikin lopulta, sillä ennen koirien kanssa elämistä hän oli ehtinyt oppia puhumaan.
Ensimmäisinä vuosina orpokodissa hän kulki mieluummin nelinkontin, ulvoi ja haukkui, hautasi tai piilotti aina kaiken saamansa, ja piti hygieniastaan huolta kuten koirat. Ihmeellistä kyllä, vuosien mittaan ja intensiivisellä hoidolla Malaya onnistui vähentämään koiramaista käytöstä, ja nyt nelikymppisenä hän työskentelee maatilalla, vaikka ei koskaan tule kykenemään täysin itsenäiseen elämään.
Ramu
Ramun tarina on hyvin samanlainen kuin aiemmin mainitun susilapsen Dina Sanicharin elämä. Ramu löytyi Uttar Pradeshin metsistä viime vuosisadan puolivälin tietämillä. Hän oli arvioiden mukaan enintään viisivuotias ja hänet löydettiin metsästä suden pentujen seurassa – hänen kehonsa oli arpien peittämä ja hän liikkui neljällä raajalla.
Ramu joi vettä lipomalla sitä kielellään suuhunsa ja söi paljon mieluummin raakaa lihaa kuin kypsennettyä. Orpokotiin saapuessaan Ramulla oli lähetystyöntekijöiden mukaan takkuiset hiukset ja pitkät, vahvat kynnet. Vaikka Ramu oppi kylpemään ja pukeutumaan, ei hän koskaan täysin sopeutunut ihmiselämään. Kerran jos toisenkin hän hiipi yön pimeydessä ulos ja hyökkäsi orpokodin kanahäkkiin saadakseen mieleistään lihaa. Ramu menehtyi teini-ikäisenä 1960-luvulla.
Miten Ramu sitten oli päätynyt viidakkoon? Häntä hoitanut lääkäri D. N. Sharma on sanonut, että on hyvin yleistä, että Intiassa maanviljelijät jättävät pienetkin lapset pellon reunaan ollessaan itse töissä. Jos ohi kulkee naarassusi, jolla on oma pentue, saattaa sen äidinvaisto herätä ja se kantaa pienen lapsen mukanaan pesäänsä.
Lue myös:
Tämän listan villilapset ja heidän tarinansa ovat kaikkea muuta kuin onnellisia satuja elämästä eläinten keskuudessa.
Tosielämän tarzaneiksi ja mowgleiksi kutsutut villilapset ovat joutuneet omilleen luontoon ja eläneet eläinten kanssa pitkän aikaa ilman minkäänlaista ihmiskontaktia. Toisin kuin satuhahmot, nämä lapset eivät useinkaan opi puhumaan ja sopeutuminen yhteiskuntaan on äärimmäisen hankalaa.
Monet tarinat villilapsista ovat osoittautuneet lopulta keksityiksi, kuten on käynyt esimerkiksi hyvinkin kuuluisien, intialaisten siskosten Amalan ja Kamalan kohdalla. Jo 1920-luvulta lähtien nuo susilapsiksi nimetyt sisarukset ovat olleet oppikirjoissa ja mediassa esimerkkinä villilapsista. On kuitenkin käynyt ilmi, että molemmat tytöt kärsivät vakavasta kehitysvammasta ja heitä käytettiin vain orpokodin markkinoinnissa ja maineen kohottamisessa. He eivät olleet susien kasvattamia. Mutta Listafriikki löysi tapauksia, jossa sudet tosiaankin ovat ottaneet lapsia mukaan laumaansa.
Tässä on kymmenen tarinaa villilapsista, jotka ovat oikeasti ja todistetusti eläneet eläinten keskuudessa ja selvinneet hengissä ainoastaan niiden avustuksella.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi tarinaa voit lukea tästä:
Villilapset: 10 tarinaa eläinten kasvattamista lapsista – osa 2
Marcos Rodríguez Pantoja
Marcos Rodríguez Pantoja oli seitsemänvuotias köyhän perheen lapsi, joka myytiin isänsä toimesta vuohipaimenelle Sierra Morenan vuoristossa Espanjassa. Paimen kuitenkin menehtyi pian ja pojan oli opittava selviytymään yksin.
Hän oli ehtinyt oppimaan välttämättömiä taitoja ja selvisi vuorilla 12 vuotta (1953-1965) ilman minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Yksin hän ei kuitenkaan ollut, vaan ystävystyi susilauman kanssa.
Poliisi otti pitkätukkaisen ja peuran nahkaan pukeutuneen Rodríguezin 19-vuotiaana kiinni, minkä jälkeen tämä aloitti pitkän sopeutumisen takaisin ihmisten pariin. Vuonna 2018 tehdyssä haastattelussa mies kuitenkin kertoi, että ei koskaan tuntenut oloaan täysin kotoisaksi epäluotettavien ihmisten parissa, ja oli monesti 50 vuoden aikana haaveillut palaavansa takaisin vuoristoon.
Susiin Rodríguez kertoi tutustuneensa hyvin alkuvaiheessa. Hän oli eräänä sateisena päivänä ryöminyt suojaan löytämäänsä luolaan vain todetakseen, että siellä oli suden pentuja. Kun niiden emo saapui saaliin kanssa pesään, oli se ensin murissut tunkeilijalle, mutta sitten tarjonnut palan lihaa myös hänelle. Rodríguez oli voittanut susien luottamuksen.
Monet pitävät miehen tarinaa sepitettynä, mutta antropologi Gabriel Janer Manila, joka 1970-luvulla tutki Rodríguezin elämää, on vakuuttunut siitä, että kertomus pitää paikkansa. Hän ja muut tutkijat eivät kuitenkaan usko, että sudet pitivät miestä yhtenä omistaan, vaan lähinnä sietivät tätä laumansa hännystelijänä, joka ei ollut millään lailla uhka.
Todennäköisesti lauman johtaja piti miestä jollain tavalla hyödyllisenä, sillä Rodríguez on kertonut muun muassa jatkuvasti kalastaneensa koko laumalle syötävää.
John Ssebunya
Ugandalainen John Ssebunya pakeni kotoaan noin kolmivuotiaana, kun hän todisti isänsä surmaavan äitinsä. Kun Ssebunya lopulta voin vuoden jälkeen pelastettiin viidakosta, alkoi sopeutuminen yhteiskuntaan uudelleen ja opettajapariskunta Paul ja Molly Wasswa adoptoi hänet.
Ssebunya on kertonut, että muistaa hämärästi sen, kun vihermarakatit lähestyivät häntä ensimmäisen kerran tarjoten pähkinöitä ja juuria ruoaksi. Ne olivat aluksi varuillaan, mutta koska pieni poika ei osoittautunut vaaralliseksi, alkoivat ne opettaa häntä kulkemaan metsässä, etsimään ruokaa ja kiipeämään puihin.
Koska Uganda oli 1980-luvun lopulla verisen sisällissodan näyttämönä, eivät ihmiset uskaltaneet kulkea vapaasti metsässä. Eräänä päivänä vuonna 1989 Millie-niminen nainen harhautui polttopuita kerätessään tavallista syvemmälle viidakkoon ja kohtasi lauman vihermarakatteja. Yksi niistä kuitenkin näytti kummalliselta; sillä ei ollut häntää. Lähempi tarkastelu tuotti Millielle elämänsä shokin. Kyseessä olikin ihminen! Apinat yrittivät suojella poikaa kyläläisiltä, jotka tulivat pelastamaan häntä metsästä: ne kiljuivat villisti ja heittelivät keppejä tunkeilijoita kohti.
Takaisin ihmisten parissa Ssebunyaa opetettiin hiljalleen irti viidakon tavoista: hänelle annettiin kypsennettyä ruokaa, mikä johti kolmen päivän sairaalareissuun, hän osasi puhua, mutta hitaasti ja harkitsevasti, ja käveleminen sujui vähän vinosti. Pojan polvet olivat valkoisten kovettumien peittämät ja kynnet pitkät ja kaartuvat.
Ssebunya ei vielä kymmenen vuoden jälkeenkään ottanut mielellään katsekontaktia ihmisiin ja lähestyi vieraita usein sivusuunnasta, kuten apinoilla on tapana tehdä. Ssebunyalla oli myös omalaatuinen tapa hymyillä: hän veti huulensa rullalle niin että ikenet näkyivät kokonaan.
Kun teini-ikäiseltä Ssebunyalta kysyttiin haastattelussa vuonna 1999, että minkälaisin tuntein hän muistelee apinoita, oli vastaus seuraava: ”Olen tietenkin kiitollinen, mutta en niiden osoittaman rakkauden vuoksi vaan siksi, että ilman niitä en olisi ikinä selvinnyt hengissä ja päässyt kokemaan ihmisten antamaa rakkautta.”.
Andrei Tolstyk
Altain tasavallassa Etelä-Siperiassa alettiin vuonna 2004 ihmettelemään, että miksi Andrei Tolstykiä ei oltu ilmoitettu kouluun. Kun paikalliset sosiaalityöntekijät päättivät lähteä käymään Tolstykin perheen luona, oli järkytys talolla suuri: vastassa oli seitsemänvuotias poika koiran kanssa. Oli selvää, että talossa ei ollut asunut ketään muuta vuosikausiin.
Kun Tolstyk oli vain kolmen kuukauden ikäinen, olivat hänen vanhempansa jättäneet poikansa oman onnensa nojaan. Kovin kauaa noin pieni vauva ei ilman huolenpitoa selviäisi hengissä, ja kuin ihmeen kaupalla perheen lemmikkikoira oli hoivannut lasta ja saanut pidettyä tämän elossa. Kukaan ei tiedä miten.
Hän oli omaksunut monia koiramaisia käytösmalleja: hän esimerkiksi haisteli kaikkea ruokaansa ennen syömistä ja suhtautui ihmisiin joko pelokkaasti paeten tai aggressiivisesti purren. Hän ei osannut puhua ja liikkui neljällä raajalla.
Orpokotiin viety Tolstyk oppi vain muutamassa viikossa kävelemään kahdella jalalla ja käyttämään lusikkaa. Kommunikointi muiden lasten ja orpokodin työntekijöiden kanssa sujui yksinkertaisia käsimerkkejä käyttämällä.
Vanyu Yudin
Vanyu Yudin ei kasvanut villinä luonnossa, vaan kahden makuuhuoneen asunnossa äitinsä kanssa. Hän ei silti saanut kokea ihmiskontaktia, sillä hän eli lukittuna yhteen huoneeseen seuranaan äitinsä kymmenet lemmikkilinnut. Äiti ei koskaan puhunut pojalleen, vaan ruokki tätä samalla kun lintujaankin – poika oli yksi lemmikeistä.
Seitsemänvuotias Yudin ei ollut oppinut puhumaan, vaan piipitti ja sirkutti, kuten ainoat seuralaisensa. Sosiaalityöntekijä Galina Volskaya on kertonut pojan huostaanotosta ja siitä, kuinka hän ei puhutellessa osannut muuta kuin visertää.
Jos Yudin ei kokenut tulleensa ymmärretyksi, hän heilutti käsivarsiaan ja kämmeniään kuin lintu siipiään. Sosiaaliviranomaisten huostaanottama Yudin siirrettiin kotoaan psykiatriseen hoitoon, ja 31-vuotias äiti sai sakot laiminlyönnistä, mutta ilmeisesti oli vain tyytyväinen saadessaan jatkaa elämäänsä lintujensa kanssa.
Marina Chapman
Marina Chapman syntyi kolumbialaisessa maalaiskylässä vuoden 1950 tienoilla. Hänet kidnapattiin nelivuotiaana, mutta jostain syystä hylättiin yksin viidakkoon. Etsittyään aikansa apua ja muita ihmisiä, Marina lyöttäytyi kapusiiniapinoiden seuraan.
Hän seurasi niiden käyttäytymistä ja opetteli, mitä eri ääntelyt tarkoittivat. Chapman oppi kulkemaan apinoiden perässä, kun ne söivät puissa ja tiputtelivat vahingossa ruokaa maahan; näin tyttö sai syödäkseen. Apinat eivät kuitenkaan osoittaneet tyttöä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta, kunnes eräänä päivänä tämä sairastui pahasti – todennäköisesti ruokamyrkytykseen.
Silloin yksi apinalauman vanhemmista jäsenistä tuli tuskissaan vaikeroivan Chapmanin luo ja ohjasi tämän juomaan mutaista vettä: se sai tytön oksentamaan ja hiljalleen parantumaan. Sen jälkeen lauman nuorimmat alkoivat tehdä tuttavuutta hänen kanssaan. Ajan kuluessa hän sai jopa istua lauman kanssa puussa ja osallistua turkin putsaukseen.
Chapman on kuitenkin kertonut, että ei ikinä ollut oikeasti osa laumaa. Apinat sietivät häntä, koska hän keräsi niille ruokaa. Vastavuoroisuutta ravinnon tarjoamisessa ei ollut. Tyttö vietti noin viisi vuotta viidakossa, kunnes lopulta uskaltautui lähestymään pitkään seuraamiaan metsästäjiä nelinkontin kulkien ja murahdellen apua pyytäen.
Chapman sopeutui hyvin takaisin yhteiskuntaan ja muutti nuorena aikuisena Englantiin. Hän meni naimisiin ja perusti perheen, mutta ei pitkään aikaan puhunut kenellekään elämästään apinoiden kanssa. Chapmanin lapset pitivät äitiään erityislaatuisena vasta siinä vaiheessa, kun he kouluikäisinä tutustuivat kavereidensa äiteihin, jotka eivät kiipeilleet puissa tai hellyydenosoituksena sukineet lastensa hiuksia. Vielä yli kuusikymppisenäkin Chapman kulkee näppärästi nelinkontin ja kiipeilee metsässä, ja kaikki se tuntuu edelleen luontevalta.
Lue myös:
Tällä kertaa Listafriikin lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, että mistä ja miten nopeusvalvontakamerat mittaavat ajoneuvon nopeuden.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Yhteyden meihin saat myös somekanavissamme, ota Listafriikki seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miten ja mistä peltipoliisi mittaa nopeuden?
Nyt kun mennään kovasti kesää kohti ainakin kalenterin mukaan, niin myös teillä liikutaan aiempaa kovempaa vauhtia. Ihan tietysti jo siksi, että voimassa ovat korkeammat kesärajoitukset.
Toivottavasti tämän kysymyksen esittänyt lukija ei yritä etsiä porsaanreikää nopeusvalvontakameroiden, tai tuttavallisemmin peltipoliisien, huijaamiseen, vaan on vain aidosti kiinnostunut siitä teknologiasta. Oli syy mikä tahansa, niin kyllähän me vastauksen etsimme!
Nykyisin on olemassa kahdenlaista mekanismia, joilla peltipoliisit toimivat.
Perinteisesti nopeusvalvontakameraan yhteydessä oleva mittalaite on havainnut auton nopeuden tiehen upotettujen induktiosilmukoiden avulla. Jos näiden antureiden yli ajaa liian nopeasti, laukaisee mittalaite kameran ja salamavalon. Räps vain, ja auto kuljettajineen tuli kuvatuksi.
Uudemmissa peltipoliiseissa pylväässä on tutka, joka mittaa ajoneuvon nopeuden; jälleen viesti menee kameralle, jos nopeusrajoitus ylittyy.
Tutkat pystyvät mittaamaan nopeuden hyvinkin kaukaa, mutta kuvanotto tapahtuu vain muutama kymmenen metriä ennen pylvästä, sillä muuten kuva olisi liian epäselvä. Uudet kamerat ovat myös hyvin tarkkoja, sillä niillä saadaan lähes passikuvan tasoinen kuva kuljettajasta ja pystytään valvomaan turvavöiden käyttöä ja jopa renkaiden urasyvyyttä.
Tutkaa ei saa huijattua, mikä taas antureilla toimivien mittauslaitteiden kohdalla ilmeisesti onnistuu väärää kaistaa hurjastelemalla. Tämä ei tokikaan ole missään nimessä suositeltavaa!
Uuden teknologian tutkat seuraavat ajoneuvoa vähintään usean kymmenen metrin etäisyydeltä tolpalle saakka. Tutka seuraa ajoneuvon nopeutta, etäisyyttä, suuntaa ja ajokaistaa koko sen ajan, kun kohde on tutkan kentässä. Siltä onnistuu myös monen ajoneuvon sekä usean kaistan seuraaminen samanaikaisesti.
Lue myös:
Kun maapallo täyttyy vääjäämätöntä tahtia jätemuovista, on ongelmaan keksittävä ratkaisuja ja nopeasti. Tässä kymmenen mielenkiintoista ideaa sotaan muovia vastaan!
Paras ratkaisuhan tietysti olisi, jos muovia ei tarvittaisi tai käytettäisi enää ollenkaan, mutta se taitaa olla utopistinen haave. Ja vaikka muovin tuotanto lopetettaisiin tähän paikkaan, jäisi meille silti käsiimme suuri ongelma – mitä kaikelle jo kertyneelle muovijätteelle tehdään?
Listafriikki esittelee nyt kymmenen erilaista keinoa, jolla jätemuovia voidaan kierrättää ja käsitellä niin, että se on järkevästi käytettävissä uudelleen. Ratkaisut eivät välttämättä ole sieltä perinteisimmästä päästä, mutta juuri sellaista ajattelua nyt tarvitaankin.
Eco-Bricks: tee-se-itse -rakennuspalikat
Eco-Bricks, vapaasti suomennettuna ekotiili, on vahvasti mielipiteitä jakava keksintö, jolla muovia voi uusiokäyttää. Ideana on, että iso muovipullo täytetään mahdollisimman tiiviisti esimerkiksi muovipusseilla, ja siinä se – ekotiili on valmis. Näistä kappaleista voi sitten rakentaa mitä ikinä haluaakin.
Ekotiilillä voi esimerkiksi reunustaa kukkapenkin, tehdä huonekaluja tai jopa kokonaisia taloja. Asuinrakennusta ei ehkä Suomessa kannata lähteä rakentamaan, ja toisaalta meillä on jätteiden lajitteluun ja kierrätykseen hyvät mahdollisuudet (kunhan niitä vain käytetään), mutta näin ei ole maailman jokaisessa kolkassa.
Rakennusmateriaalina muovijäte on edullista, sillä sitä tulee koko ajan, ja toisaalta se on myös kestävää – muovi on lähes ikuista! Ekotiilit kestävät vuosikausia, oli sää mikä tahansa.
Kiistanalaista ekotiilistä tekee se, että muovi on, kuten äsken mainittua, LÄHES ikuista. Ekotiili on ympäristön kannalta harmiton rakennusmateriaali niin kauan, kun muovi pysyy kasassa. Hiljalleen se kuitenkin hajoaa paholaiseksi nimeltään mikromuovi, jonka kasaantuminen meriin on jo nyt, ja tulee olemaan, yksi lähitulevaisuuden suurimmista ympäristöongelmista. Erityisesti auringon ultraviolettivalo hajottaa muovia nopeammin pieniksi partikkeleiksi.
Talojen rakentamiseen liittyy myös se ongelma, että ekotiilit, niin kuin tavallisetkin tiilit, täytyy sitoa toisiinsa sementillä, joka saattaa reagoida muovin kanssa arvaamattomilla tavoilla, jolloin rakennus ei ole enää niin tukeva. Toisaalta muovi on myös helposti syttyvää, joten ekotiilit eivät siinäkään mielessä ole turvallisin vaihtoehto.
Mutta esimerkiksi köyhillä alueilla ja kaupunkien slummeissa, joissa ihmisillä ei ole varaa kalliisiin rakennusmateriaaleihin, mutta muovia on yltäkylläisesti, tarjoavat ekotiilit ainakin väliaikaisen ratkaisun sekä jäteongelmaan että materiaalien puutteeseen.
Muovia teiden rakentamiseen
Englantilainen Toby McCartney oli jokunen vuosi sitten lomamatkalla Intiassa, jossa hän näki roskankerääjien poimivan muovin erikseen, ja sulattavan sitä täytteeksi kaduissa oleviin kuoppiin.
Ideasta inspiroituneensa McCartney päätti kokeilla samaa menetelmää omalla kotikadullaan Isossa-Britanniassa, mutta paheksunta oli valtaisaa. Mies ei kuitenkaan lannistunut, vaan päätti alkaa keksimään keinoja, joilla muovia voisi käyttää teiden rakentamisessa turvallisella tavalla.
McCartney perusti MacRebur-nimisen firman ja kävi läpi saman pään seinään hakkaamisen kuin kuka tahansa uuden keksijä ja kehittelijä. Mutta ”vain” 844 pieleen menneen yrityksen jälkeen McCartney kumppaneineen oli löytänyt tavan hyödyntää muuten kaatopaikalle päätyvää kertakäyttömuovia teiden rakentamisessa.
Menetelmässä muovimassaa sekoitetaan asfalttiin, jolloin jätemuovi saadaan sidottua materiaaliin pysyvästi. Bonuksena tuli myös se, että sekoitemateriaalilla saadaan aikaan kestävämpiä tienpintoja.
McCartneyn yritys ei käytä mitään muovia, jonka voi kierrättää jollain muulla tavalla, vaan raaka-aineeksi kelpaa ainoastaan kertakäyttöinen muovi, joka muuten päätyisi poltettavaksi tai kaatopaikalle.
Aerogeeliä öljyvahinkojen siivoukseen
Polyetyleenitereftalaatti eli PET on muovi, josta esimerkiksi vesi- ja limsapullot tehdään. Meillähän nuo menevät kierrätykseen, mutta monessa maassa ne päätyvät kaatopaikalle tai meriin (taidan kuulostaa jo rikkinäiseltä levyltä). Ja meristä puheenollen, öljyvahingot aiheuttavat sekä paikallisia että suuremmankin mittaluokan ympäristökatastrofeja.
Singaporen kansallisen yliopiston tutkijat ovat keksineet tavan kamppailla kumpaakin edellä mainittua saastuttajaa vastaan. Marraskuussa 2018 julkaistun tutkimuksen mukaan he ovat kehittäneet menetelmän, jossa PET-muovista saadaan muokattua hyödyllistä aerogeeliä.
Aerogeeli on maailman kevyintä kiinteää ainetta, jota voidaan käyttää muun muassa iskunvaimentimena, pölysuodattimena, rakennuksissa lämpö-, palo- ja äänieristeenä, sekä suojavaatteiden valmistuksessa. Aerogeelin laajaa käyttöä on kuitenkin tähän asti hidastanut sen kallis hinta. Mutta siihen saattaa olla tulossa muutos.
Singaporessa tutkijat onnistuivat hajottamaan ylenmäärin saatavilla olevaa PET:tä säikeiksi, jotka päällystettiin piioksidilla. Tämän jälkeen säikeet kävivät läpi kemiallisen käsittelyn, jonka lopputuloksena saatiin aikaan huokoista ja joustavaa aerogeeliä.
Kun tätä materiaalia käsiteltiin vielä pidemmälle, sai tutkimusryhmä luotua sienimäistä aerogeeliä, jonka havaittiin imevän itseensä öljyä jopa seitsemän kertaa tehokkaammin kuin jo markkinoilla olevat, öljyvuotojen siivoukseen käytettävät materiaalit. Tämä varsin tuore keksintö on patentoitu ja sille etsitään parhaillaan laajemman skaalan teollista valmistajaa.
Bakteerit avuksi
Palataan vielä äsken mainittuun PET:hen ja muovipulloihin. Pullovettä myydään noin 50 miljardia kappaletta vuosittain, ja siihen ei siis ole laskettu mukaan virvoitusjuomapulloja.
Irlannin suurimman yliopiston, University College Dublinin, tutkijat löysivät jo yli kymmenen vuotta sitten tavan muokata PET:stä korkealuokkaista, arvokasta ja kaiken lisäksi biohajoavaa polyhydroksialkonaattia, PHA:ta.
Prosessissa PET hajotetaan tereftaalihapoksi sekä pieneksi määräksi öljyä ja erilaisia kaasuja. Sitten tereftaalihappo annetaan käsiteltäväksi Pseudomonas -sukuun kuuluville bakteereille, jotka menestyvät siinä oikein mainiosti ja samalla muuttavat hapon hyödylliseksi PHA:ksi.
PHA:ta voidaan käyttää muun muassa pakkausmateriaalina sekä erilaisissa lääketieteen sovelluksissa, esimerkiksi keinotekoisissa kudossiirteissä.
Hiilinanoputkia muovipusseista
Miten tavallinen muovipussi voi vaikuttaa kudossiirteisiin, pommien purkuun, jääkiekkomailojen valmistukseen tai vaikkapa avaruusteknologiaan? No hiilinanoputkien kautta tietenkin!
Hiilinanoputket ovat huomattavasti ihmisen hiusta ohuempia putkia, joita käytetään muun muassa robotiikassa ja monella lääketieteen ja tekniikan alalla. Hiilinanoputkia voidaan valmistaa monenlaisilla menetelmillä, joihin ei nyt tässä sen lähemmin mennä, mutta vuonna 2013 tutkijat australialaisessa Adelaiden yliopistossa testailivat putkien valmistusta käyttäen hiilen lähteenä etanolia.
Prosessi vaati kuitenkin myrkyllisiä katalyytteja ja liuoksia, joten menetelmä ei ollut paras mahdollinen. Yksi tutkimusryhmän jäsenistä kuitenkin keksi, että heidän kehittämänsä tekniikka teki mahdolliseksi käyttää hiilen lähteenä melkein mitä tahansa – miksei siis muovipussejakin. Niistä vapautunut hiili saatiin siirrettyä aiempaa huomattavasti helpommin nanoputkien rakennusaineeksi.
Innovatiivinen tapa käyttää jätemuovia erittäin arvokkaan materiaalin luomiseen on oiva esimerkki sanonnasta ”toisen roska on toisen aarre”.
Syötävät pakkaukset
Tässä kohdassa ei puhutakaan siitä, miten muovijätettä voidaan kierrättää, vaan katsotaan pintaraapaisulla muutama innovatiivinen ratkaisu siihen, miten sitä ei syntyisi ollenkaan. Mitä jos materiaali, johon ruoka pakataan, olisi myös syötävää? Silloinhan jätettä ei tulisi esimerkiksi noutoruokaa hakiessa ollenkaan.
Mielenkiintoinen ja jo markkinoilla oleva tuote on lontoolaisen NOTPLA:n kehittämä, syötävä vesipallo. Nesteen sisällään pitävä materiaali on tehty merilevästä, ja sen voi tosiaan haukata juoman mukana tai sitten heittää kompostiin: se maatuu reilussa kuukaudessa. NOTPLA:n käyttämä ruskolevä kasvaa jopa metrin päivässä, eikä sen viljelyyn tarvita makeaa vettä tai lannoitteita. Jälkikäsittelyssä levästä poistetaan väri, haju ja maku, jotta saadaan aikaan ohut syötävä kalvo.
Vuoden 2019 Lontoon maratonilla juoksijoille tarjoiltiin urheilujuomaa juuri NOTPLA:n pakkauksissa. Maratonin aikana jaetuista reilusta 900 000 muovipullosta korvattiin 200 000 kappaletta täysin jätteettömillä juomapussukoilla. Yritys on kovaa vauhtia kehittelemässä samasta materiaalista valmistettua hajoavaa kelmua sekä pusseja esimerkiksi nauloille ja ruuveille, ja lisäksi verkkokasseja, joissa muun muassa appelsiineja myydään.
Muovia syövät sienet
Yhdysvaltalaisen huippuyliopiston Yalen opiskelijaryhmä löysi vuonna 2011 Amazonin sademetsästä sienilajin, joka pystyy hajottamaan polyuretaania orgaaniseksi materiaaliksi. Muovi, jonka maatumiseen muuten menee satoja vuosia, hajoaa sienten käsittelyssä aivan minimaalisessa ajassa.
Tutkimuksissa todettiin, että tämä Pestalotiopsis microspora -sieni selviää hapettomassa ympäristössä hengissä käyttäen ravinnokseen vain ja ainoastaan polyuretaania. Sienestä onnistuttiin löytämään ja eristämään muovia hajottava entsyymi, jota alettiin vertailemaan muihin sienilajeihin – josko jollakin muullakin olisi sama kyky. Ja kuinka ollakaan, niitä löytyi useampiakin; mukaan lukien Pleurotus ostreatus, joka tunnetaan paremmin osterivinokkaana. Osterivinokas on yksi maailman eniten viljeltyjä ruokasieniä.
Sen lisäksi, että sieniä voitaisiin istuttaa jonain päivänä kaatopaikoille hajottamaan ympäristölle haitallisia jätteitä vaarattomiksi yhdisteiksi, voidaan niitä käyttää ravinnoksi! Sitten vain herää kysymys, että olemmeko valmiita syömään sieniä, jotka ovat itse kasvaneet kaatopaikalla muovia syöden?
3D-huonekalut
Muovin kierrätyksessä suurin ongelma on se, että sitä on niin monenlaista: kovaa muovia, sinistä muovia, venyvää muovia… Lista on loputon. Erilaiset ominaisuudet saadaan aikaan haluttujen kemikaalien avulla, mutta kun sekalainen muovijäte sulatetaan uusiokäyttöä varten, pysyvät nämä kemikaalit kiinnittyneinä muovimonomeereihin. Täten ei voida olla varmoja, minkälaisia ominaisuuksia syntyvällä raaka-aineella on, joten sen uusiokäyttö on hankalaa.
Kalifornian yliopistossa on kehitetty tekniikka, jossa kertakäyttömuovia sulattamalla saadaan käyttökelpoista materiaalia, josta sitten voidaan valmistaa erilaisia esineitä. Alankomaalainen New Raw Association -muotoilu- ja tutkimuslaboratorio otti menetelmästä kopin ja siirsi sen suurempaan mittakaavaan.
New Raw Association sulattaa muovijätteen 3D-tulostimen raaka-aineeksi, ja valmistaa siitä muun muassa penkkejä, tuoleja ja kukkaruukkuja kaupunkien kaduille. Tämän kokoluokan printit vaativat toki suuren määrän muovia – yhden penkin valmistukseen tarvitaan 100 kiloa materiaalia – mutta muovihan ei tulostamalla lopu, joten mitä enemmän jätemuovia esineisiin saadaan uppoamaan, sitä parempi!
Social Plastic: muovi valuuttana
The Plastic Bank -hankkeen projekti Social Plastic on ”laatikon ulkopuolelta” tulevaa ajattelua parhaimmillaan. Ihmiset tuovat muovipankkiin kotona jätteeksi jäänyttä muovia tai ympäristöstä keräämäänsä muoviroskaa, ja voivat vaihtaa sen suoraan rahaksi, palveluiksi tai vaikkapa keittiötarvikkeiksi.
Ideana on kerätä muovi ennen kuin se päätyy meriin, ja samaan aikaan kamppaillaan köyhyyttä vastaan tarjoamalla ihmisille tuloja. Vähävaraisissa yhteisöissä jätehuolto on monesti huonosti järjestettyä tai olematonta, joten muoviroskat päätyvät kaduille ja siitä eteenpäin vesistöihin.
The Plastic Bankin tavoite on tehdä muovista sen verran arvokasta, ettei sitä kannata missään nimessä heittää pois. Paikallisista vaihtopisteistä muovi viedään kierrätyskeskuksiin, joissa se prosessoidaan uudelleen käytettäväksi raaka-aineeksi ja myydään kansainvälisille, ympäristötietoisille yrityksille Social Plastic -tuotenimen alla hyvään hintaan. Kierrätysmuovia voidaan käyttää myös 3D-tulostuksessa raaka-aineena, jolloin roskia keräävälle yhteisölle voidaan printata jotain tarpeellista.
Ostamansa muovin pankki myy eteenpäin yritysasiakkaille, jotka maksavat kierrätysmuovista hyvän hinnan. Tällä hetkellä Social Plastic -hanke on käynnissä Haitilla, Brasiliassa ja Filippiineillä, ja sen odotetaan laajentuvan ainakin Etelä-Afrikkaan, Intiaan ja Panamaan. Katolinen kirkko paavin johdolla on lähdössä mukaan yhteistyöhön – ympäristöasioihin on hyvä tarttua, vaikka Vatikaanin kannanotto aiheeseen on vähän hitaalla aikataululla tullutkin.
Jätemuovista polttoaineeksi
Kruunataan tämä lista vielä kotimaisella ratkaisulla! Polttoainejalostaja Neste ilmoitti vuonna 2018, että se rupeaa kehittämään prosessia, jolla jätemuovista saataisiin valmistettua polttoainetta.
Kemiallisessa kierrätyksessä muuhun kierrätykseen sopimaton jätemuovi käsitellään ja jalostetaan raakaöljyä vastaavaksi tuotteeksi. Neste on jo vuosien ajan tutkinut jätemuovien käyttöä korvaavana vaihtoehtona fossiiliselle raakaöljylle, ja nyt pyörät ovat isosti pyörimässä. Nesteen käyttämä muovijäte tulisi pitkälti Keski-Euroopasta, ja sillä määrällä jalostamo voisi korvata jopa 13 prosenttia polttoaineiden valmistukseen käyttämästään raakaöljystä.
Muovin kemiallinen kierrätys ei kuitenkaan Nesteen osalta lopu polttoaineen tuotantoon, sillä vuoden 2020 lokakuussa yhtiö tiedotti aloittaneensa yhteistyön kierrätysteknologian asiantunitjan Recycling Technologiesin ja maailman johtaviin kulutustavaroiden valmistajiin kuuluvan Unileverin kanssa. Hankkeen tarkoituksena on kehittää ratkaisuja sellaisten jätemuovien kierrätykseen ja uusiokäyttöön, jotka muuten päätyisivät poltettavaksi tai kaatopaikoille.
Lue myös:
Yhteiskunta
Historian ensimmäinen spämmi, sähköposti ja Instagram-julkaisu: Tässä on 10 internetin ensimmäistä
Vaikka tämän listan asiat ovat meille nykyisin arkipäivää, niin jostain on aina lähdetty liikkeelle! Listafriikki listaa nyt kymmenen internetin ensimmäistä.
Internet sai alkunsa Yhdysvalloissa, jossa ruvettiin 1960-luvulla suunnittelemaan niin sanottua hajautettua kommunikaatiojärjestelmää, jota ei pystyisi tuhoamaan kohdennetulla iskulla. Siitä tuli nimi verkko.
Ajatuksissa tuo verkko koostui lukuisista yhdenvertaisista tietokoneista, jotka olisivat yhteydessä toisiinsa, mutta järjestelmä toimisi, vaikka osa olisi epäkunnossa. Sen olisi pysyttävä toiminnassa myös mahdollisessa ydinaseiskussa.
Vuonna 1969 Yhdysvaltain puolustusministeriön rahoituksella syntyi neljä tietokonetta kattanut ARPANET-verkko, joka seuraavalla vuosikymmenellä laajeni nopeasti. Armeijan lisäksi yliopistot ja tutkimuskeskukset ottivat ARPANET:n käyttöön, sillä se mahdollisti tutkijoille mahdollisuuden päästä helposti käsiksi maantieteellisesti kaukana oleviin materiaaleihin. 1980-luvun lopulla ARPANET:n pohjalta muodostui monien erillisten verkkojen verkosto eli internet, jota ilman nykyelämä olisi hyvin erilaista.
Koska internet on verrattain uusi juttu, ovat monet merkittävät ”ensimmäiset kerrat” tiedossa. Tiedämme muun muassa millainen on maailman ensimmäinen twiitti, YouTube-video ja roskaposti. Ensimmäinen sähköpostikin listalla on, vaikka sen kirjoittaja ei ihan varmuudella viestin sisältöä koskaan muistanut.
Ensimmäinen sähköposti
Maailman historian ensimmäinen sähköposti lähetettiin vuonna 1971. Yhdysvaltalainen tietokoneinsinööri Ray Tomlinson työskenteli internetin edeltäjän ARPANET:in parissa ja hänelle oli annettu tehtäväksi keksiä verkkoon ”jotain kiinnostavaa” tehtävää. Nyt ajateltuna tuo kuulostaa lähinnä koomiselta: keksiä nettiin jotain tekemistä.
Tomlinson rupesi etsimään keinoa saada yhteys kaukana – ja miksei lähelläkin – oleviin työkavereihin, jotka eivät vastanneet puhelimeen. Tomlinson asetti työhuoneessaan kaksi tietokonetta muutaman metrin päähän toisistaan. Sitten hän lähetti itselleen viestin, ja rullasi tuolillaan katsomaan, oliko toiselle koneelle tullut mitään. Koska Tomlinson oli ensimmäisen mailin lähettänyt henkilö, on hän luonnollisesti myös se, joka keksi laittaa miukumaukun vastaanottajan nimen ja palveluntarjoajan nimen väliin.
Lue myös: Miten @-merkki päätyi sähköpostiosoitteisiin?
Tomlinson ei tietenkään tajunnut tekevänsä historiaa, joten ensimmäisen sähköpostiviestin sisältö vaipunut unholaan. Mies on kuitenkin veikannut, että hänen itselleen lähettämänsä viestit olivat jotain epämääräistä siansaksaa; ehkäpä näppäimistön rivistö QWERTYUIOP tai ”muutama lause Gettysburgin puheesta” (joka on vuodelta 1863 peräisin oleva presidentti Abraham Lincolnin kuuluisin puhe ja koko Yhdysvaltain historian lainatuin puhe).
Tänä päivänä sähköpostin käyttäjiä on maailmanlaajuisesti 4,481 miljardia. Markkina- ja kuluttajatietoihin erikoistuneen Statistan mukaan joka päivä – siis joka päivä – lähetetään yli 361 miljardia sähköpostia.
Ensimmäinen roskaposti
Aika monella meistä sähköposti täyttyy roskapostista eli niin sanotusta spämmistä. Kovinkaan montaa vuotta maileja ei oltu lähetelty, kun ensimmäisen roskaposti kilahti sähköiseen postilokeroon. Toukokuun 3. päivänä vuonna 1978 Gary Thuerk, joka on saanut ei niin mairittelevan lempinimen ”roskapostin isä”, lähetti ARPANET:issä 400 vastaanottajalle viestin ilman näiden suostumusta.
Kyseessä oli Digital Equipment Corporation -tietotekniikkavalmistajan mainos uudesta tietokoneesta. ARPANET-verkon käyttäjäkunta oli vielä varsin pieni ja käyttö oli hyvin rajoitettua, joten vastaanottajat eivät suhtautuneet suopeasti ei-toivottuun viestiin. Aivan kuin nykyäänkin. Mutta kuten lukemattomia kertoja myöhemmin, niin sillä ensimmäiselläkin, spämmi myös iski osaan yleisöstä ja ihmiset riensivät ostamaan DEC:n tietokoneita.
Ensimmäinen verkko-osoite
Maailman ensimmäinen domain-nimi eli verkkotunnus tai verkko-osoite rekisteröitiin maaliskuun 15. päivänä 1985. Yhdysvaltalainen tietokonevalmistaja Symbolics lisäsi tuona päivänä yhteystietoihinsa symbolics.com -verkko-osoitteen ja parin seuraavan vuoden aikana monet it-alan yrityksen, kuten IBM, Apple, Sun ja Intel, seurasivat perässä.
Vaikka Symbolics-yritystä ei enää ole olemassa, on ensimmäinen domain-nimi edelleen käytössä. On varsin sopivaa, että maailman vanhimmassa verkko-osoitteessa voi tutustua internetin historiaan. Siellä on kirjaimellisesti internet-museo; sähköisessä muodossa tietenkin.
Webin ensimmäinen valokuva
Ensimmäinen valokuva ladattiin nettiin vuonna 1992. World Wide Web -palvelun kehittänyt brittiläinen Tim Berners-Lee saa kunnian olla ensimmäisen henkilö, joka latasi Silvano de Gennaron ottaman kuvan kyseiseen web-palveluun.
Kuvassa on neljä Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERN:ssä työskennellyttä naista, Angela Higney, Michele de Gennaro, Colette Marx-Neilsen ja Lynn Veronneau, jotka vapaa-ajallaan muodostivat musikaalisen komediaryhmän nimeltään Les Horribles Cernettes.
Berners-Lee oli vuonna 1992 myös CERN:n palkkalistoilla ja pyysi erään esityksen jälkeen ryhmältä muutamaa kuvaa. Naiset tai kuvaaja de Gennaro eivät kuitenkaan voineet aavistaa, mitä Berners-Lee suunnitteli kuvilla tekevänsä tai minkälaista osaa he tulisivat kuvien kautta esittämään internetin historiassa.
Ensimmäinen Facebook-tili, joka ei kuulunut perustajajäsenille
Luonnollisesti maailman ensimmäiset Facebook-tilit kuuluvat Mark Zuckerbergille ja kahdelle muulle Facebookin perustajajäsenelle. Kolme ensimmäistä koskaan luotua Facebook-sivua olivat testiprofiileja ja Zuckerbergin henkilökohtainen tili oli historian neljäs.
Mutta ensimmäinen ”ulkopuolinen” tilin luonut henkilö on Zuckerbergin kämppäkaveri Harvardin yliopiston asuntolasta, Arie Hasit. Helmikuussa 2004 Hasitista tuli ensimmäinen oikea Facebook-käyttäjä.
Hasit, jonka tilin käyttäjänumero on 7 (mitä suurempi numero, sitä myöhemmin käyttäjä on liittynyt palveluun suhteessa kavereihinsa ja kontakteihinsa), asuu tällä hetkellä Israelissa ja toteuttaa pitkäaikaista haavettaan rabbina työskentelystä.
Aika moni muukin on liittynyt Facebookiin Hasitin jälkeen. Vuoden 2023 lopussa Facebook-tilejä oli noin 3,065 miljardia kappaletta.
Ensimmäinen twiitti
just setting up my twttr
— jack⚡️ (@jack) March 21, 2006
Maailman historian ensimmäinen twiitti eli viestipalvelu Twitterissä (nykyinen X) julkaistu viesti on peräisin vuodelta 2006. Se oli Twitterin perustajan ja entisen toimitusjohtajan Jack Dorseyn näppäilemä. Maaliskuun 21. päivänä Dorsey käytti silloisesta 140 merkin maksimimäärästä 24 merkkiä kirjoittaakseen lyhyen ja ytimekkään viestin ”just setting up my twttr”.
Vuoden 2021 maaliskuussa Dorsey laittoi tuon ensimmäisen twiitin huutokauppaan myyntiin. Sitä markkinoitiin digitaalisena keräilyesineenä. Vain sekunneissa huutokaupan aukeamisen jälkeen tarjoukset huitelivat kymmenissä tuhansissa dollareissa. Lopulta korkeimman tarjouksen teki malesialainen liikemies Sina Estavi, joka maksoi siitä 2,9 miljoona dollaria (noin 2,5 miljoonaa euroa) kryptovaluutta ethereinä. Estavi vertasi hankintaansa siihen, että joku ostaisi Mona Lisan.
Twiitin, joka siis on kenen tahansa ilmaiseksi nähtävillä Twitterissä, lisäksi Estavi sai Dorseyn allekirjoittaman aitoustodistuksen ja kaiken siihen liittyvän metadatan, kuten twiitin ajankohdan. Kuulostaa täysin kaistapäiseltä touhulta, mutta tuskin tämän twiitin myyminen ja ostaminen jää ainutkertaiseksi tapaukseksi; twiittien ja muiden sosiaalisen median tekstien uskotaan nousevan tulevaisuudessa halutuiksi myyntiartikkeleiksi.
Lue myös: 10 erikoista ja huvittavaa tarinaa tunnettujen yhtiöiden nimien taustalla
Ensimmäinen YouTubeen ladattu video
Me at the zoo -nimellä kulkeva video ladattiin YouTube-videopalveluun huhtikuun 23. päivänä vuonna 2005. Videolla esiintyy Jawed Karim, yksi palvelun perustajajäsenistä, joka pätkän nimen mukaisesti kertoo siinä vierailustaan eläintarhassa.
Tuota 18 sekunnin mittaista videota on tähän mennessä (3.5.2024) katsottu yli 318 miljoonaa kertaa. Karim kiteyttää noissa sekunneissa YouTuben syvimmän olemuksen: Ihmiset katsovat netissä mitä tahansa – jopa sitä, kun joku kertoo norsuilla olevan todella pitkät kärsät.
YouTuben potentiaali nähtiin muuallakin ja Google osti palvelun 1,3 miljardilla eurolla vain reilu vuosi ”laadukkaan” eläintarhavideon lataamisen jälkeen.
Tänä päivänä YouTuben käyttäjät katsovat päivittäin miljardi tuntia videoita. Siis joka päivä YouTubea katsotaan maailmanlaajuisesti yhteensä noin 1 miljardi tuntia.
Ensimmäinen Instagram-julkaisu
View this post on Instagram
Tässä listan mittaan on käynyt jo hyvin selväksi, että monet internetin ensimmäiset ovat aina kulloisenkin palvelun perustajien saavutuksia. Kenenkäs muunkaan!? Sama kaava toistuu myös ensimmäisen Instagram-kuvan kohdalla.
Yhdysvaltalainen ohjelmoija Kevin Systrom otti kuvan suloisesta koirastaan satunnaisella taco-kojulla Meksikossa ja julkaisi sen Instagramissa heinäkuussa 2010.
Eipä tainnut Systrom arvata, että muutamien vuosien päästä lemmikkien kuvilla tienataan omaisuuksia. Tällä hetkellä maailmassa on reilut 2 miljardia Instagram-tiliä, jotka ovat siis kuukausittain aktiivisessa käytössä.
Ensimmäinen kyberhyökkäys
Maailman ensimmäinen kyberhyökkäys ei ollut tahallinen – siis siinä mielessä, että sillä ei pyritty hankkimaan mitään arkaluontoista tietoa tai haluttu aiheuttaa harmia. Ensimmäinen kyberhyökkäys oli vain uteliaan Cornellin yliopiston opiskelijan yritys selvittää, miten iso internet on.
Marraskuussa 1988 Robert Tappan Morris halusi nähdä, montako tietokonetta internetiin oli yhdistettynä. Hän suunnitteli tietokoneohjelman, joka myöhemmin määriteltiin madoksi, ja lähetti sen eteenpäin. Tietokonemato poikkeaa viruksista siinä, että se ei tarvitse isäntäohjelmaa ja leviää tietokoneesta toiseen automaattisesti ilman käyttäjän toimenpiteitä.
Morrisin ohjelma siirtyi tietokoneelta tietokoneelle ja komensi jokaista konetta lähettämään signaalin Morrisin hallinnoimalle palvelimelle. Nuori mies oli kyllä tiennyt, että ongelmia oli tulossa, jos ohjelma leviäisi liian nopeasti. Hänen asettamansa rajoitteet eivät kuitenkaan kyenneet estämään matoa kopioimasta itseään ja jatkamaan koneiden saastuttamista.
Noin 6000 kappaletta yliopistojen, tutkimuskeskusten ja puolustusvoimien tietokonetta meni tukkoon verkon kapasiteetin ylikuormituttua. Kun Morris ymmärsi, mitä on tapahtumassa, eivät hänen varoitusviestinsäkään enää menneet läpi, sillä verkko oli kaatunut. Vaikka kyseessä oli viaton kokeilu, tuomittiin Morris kolmen vuoden ehdonalaiseen vankeustuomioon ja tuhansien dollareiden sakkoihin. Yllä olevassa kuvassa on muuten bostonilaisessa tiedemuseossa näytteillä oleva disketti, joka sisältää Morrisin madon lähdekoodin.
Morris-mato oli vain valitettavasti alkusoittoa. Tällä hetkellä internetissä tehdään joka päivä lähes 4000 uutta kyberhyökkäystä.
Lue myös: Tietosuoja puhuttaa – tässä historian 10 pahinta tietovuotoa
Ensimmäinen pikaviesti
Nykypäivänä viestit kulkevat pitkälti pikaviestiohjelmien, kuten WhatsAppin, välityksellä ja kommunikointi on lähes yhtä välitöntä kuin jos se tapahtuisi kasvotusten keskustellen.
Ennen pikaviestimien vallankumousta läheteltiin tietenkin tavallisia tekstareita, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö palveluita olisi ollut jo pitkään käytössä. Maailman ensimmäinen pikaviesti eli instant message lähetettiin tammikuun 6. päivänä vuonna 1993.
Sen lähetti AOL:n pikaviestimen kautta yhtiön tuleva johtaja Ted Leonsis vaimolleen. Viestissä luki: ”Don’t be scared … it is me. Love you and miss you” eli ”Älä säikähdä … minä täällä. Rakastan sinua ja ikävöin sinua”.
Vaimo oli kaikkea muuta kuin säikähtänyt ja vastasi (järjestyksessään historian toisessa pikaviestissä) ”Wow … this is so cool!”.
Koska olet itse viimeksi lähettänyt aivan tavallisen tekstiviestin?
Lue myös:
Mistä on peräisin kuppiloiden happy hour? Tänään Listafriikki antaa vastauksen tähän kysymykseen ja paneudumme myös ”iloisen tunnin” historiaan Suomessa.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Mistä happy hour on peräisin?
Happy hour on ravintoloissa ja baareissa eli toisin sanoen anniskelupaikoissa tietty ajankohta, jolloin alkoholia myydään normaalia halvemmalla. Usein kyseessä ovat hanatuotteet, mutta tarjouksessa voi olla myös cocktaileja ja snapseja. Yleensä happy hour on muutaman tunnin ajankohta iltapäivällä tai alkuillasta, jolloin on muuten hiljaista.
Happy hour juontaa juurensa Yhdysvaltain laivastoon, josta se ensimmäisen maailmansodan jälkeen lähti leviämään mantereelle. Laivastoslangissa happy hour merkitsi tiettyä aikaa päivässä, jolloin miehistö pääsi nauttimaan vapaa-ajan aktiviteeteista, jotka aluksilla koostuivat lähinnä paini- ja nyrkkeilymatseista. Alkoholilla ei siis ollut varsinaisesti mitään tekemistä happy hour -termin synnyn kanssa.
Kuten sanottua, meriltä happy hour levisi maalle, jossa oli käynnissä historian synkin ajanjakso – viinan myynnin osalta siis. Kieltolaki oli voimassa, mutta sehän ei tietenkään estänyt juomista.
Amerikkalaiset rupesivat kerääntymään salakapakoihin tai järjestämään kodeissaan kiellettyjä cocktailtunteja ennen siirtymistä päivälliselle ravintoloihin, joissa alkoholia ei tarjoiltu.
Happy hour omaksuttiin tarkoittamaan tuollaisia salaisia ja laittomia kokoontumisia. Kun kieltolaki vuonna 1933 kumottiin, oli happy hourista tullut jo vakiintunut termi, jonka anniskelupaikat ottivat sankoin joukoin käyttöön.
Suomeen happy hour saapui vasta vuonna 1984, mutta alkoholilainsäädäntö teki siitä käytännön tasolla hankalaa. Yllättyneet käsi ylös. Ravintolat saivat kyllä mainostaa happy houria, mutta siinä tapauksessa alkoholijuomien myyminen alennettuun hintaan oli kiellettyä.
Helsingin Sanomien elokuussa 1984 julkaiseman uutisen mukaan asiakkaat saivat sen sijaan maksutta esimerkiksi pientä purtavaa; pähkinöitä ja cocktailpaloja.
Jos taas happy hour haluttiin järjestää myymällä drinkkejä alennettuun hintaan, ei sitä saanut mainostaa mitenkään. Tämän pystyi kiertämään laittamalla ravintolan oveen hinnaston, jossa oli ”asiallisesti” ja alkoholin käyttöön rohkaisematta ilmoitettu esimerkiksi keskioluen hinta tiettyinä kellonaikoina. Happy houria ei kuitenkaan saanut mainita.
Lakia on sittemmin muutettu suuntaan ja toiseen – saa mainostaa, ei saa mainostaa – ja viimeisimmän alkoholilakimuutoksen myötä ravintoloilla on ollut vuodesta 2018 lähtien jälleen oikeus mainostaa happy houria ja esimerkiksi afterworkia.
Lue myös:
-
Yhteiskunta1 viikko sittenKuuluuko ullakolta outoja ääniä? 10 pelottavaa tapausta, joissa joku asui luvatta ja salaa toisen kodissa – osa 1
-
Yleistieto20 tuntia sitten
Lukijoiden kysymyksiä: Ovatko kaikki eläimet oikea- tai vasenkätisiä?
-
Yleistieto2 päivää sitten
Heinäkuun lapsilla on kaikkein paras itsehillintä ja he ovat aurinkoisia kuin syntymäkuukautensa
-
Yhteiskunta7 päivää sitten
Kuuluuko ullakolta outoja ääniä? 10 pelottavaa tapausta, joissa joku asui luvatta ja salaa toisen kodissa – osa 2
