10 järkyttävää valokuvaa ja tarinat niiden taustalla

Usein kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. No, nämä kymmenen järkyttävää kuvaa saivat seurakseen jonkin verran sanojakin taustatarinoiden muodossa.

Listafriikki valitsi tälle listalle historiallisia kuvia, jotka ovat liikuttaneet ihmisiä ympäri maailman. Kuvat ovat voittaneet palkintoja ja päätyneet suurten lehtien etusivuille, mutta niitä kaikkia yhdistää kuvatun kohteen kärsimys. Vielä varoituksen sananen: Kuvat voivat järkyttää! Tai siis taatusti järkyttävät, mutta kaikkein herkimpien kannattaa jättää lista lukematta.

Kongolainen Nsala

Aloitetaan lista ehkä sillä kaikkein järkyttävimmällä kuvalla. Vaikka mahdotonhan näitä on mihinkään järjestykseen laittaa.

Kuvan otti vuonna 1904 englantilainen lähetyssaarnaaja ja valokuvaaja Alice Seeley Harris, jonka valokuvat olivat isossa osassa Kongon vapaavaltion ihmisoikeusrikosten paljastamisessa. Alue oli Belgian kuninkaan Leopold II:n yksityisomistuksessa vuoteen 1908 saakka, jolloin hänen palkollistensa väkivalta ja väärinkäytökset lopullisesti paljastuivat ja Belgian parlamentti otti maa-alueen haltuunsa. Siirtomaavallasta Kongon demokraattinen tasavalta itsenäistyi vuonna 1960.

Opettaessaan kongolaisille lapsille englantia 1900-luvun alussa Harris kuvasi kuningas Leopold II:n sotilaiden suorittamia kauheuksia. Leopold riisti julmalla tavalla paikallisia, jotka oli pakotettu keräämään arvokasta luonnonkumia. Kongolaisia ruoskittiin, raiskattiin ja murhattiin, jos he eivät päässeet määrättyyn tavoitteeseen.

Yllä olevan kuvan Harris otti Nsala-nimisestä miehestä, jonka vaimo ja viisivuotias tytär oli tapettu ja paloiteltu, koska perheen sato oli ollut liian vähäinen. Nsala istui Harrisin talon terassilla pienen lapsensa käden ja jalkaterän kanssa.

Keith Sapsfordin viimeiset hetket

Kuva: John Gilpin

Australialainen Keith Sapsford oli vain 14-vuotias, kun hän putosi juuri ilmaan nousseesta Japan Airlines -yhtiön lentokoneesta – hän halusi vain matkustaa vieraille maille.

Helmikuun 22. päivänä vuonna 1970, muutama päivä sen jälkeen, kun Sapsford oli karannut sisäoppilaitoksesta, päätti hän lähteä matkalle Japaniin. Normaalista matkustustavasta poiketen nuorukainen pujahti salaa Sydneyn kansainväliselle lentokentälle ja piiloutui ison matkustajakoneen laskutelinetilaan, pyörien yläpuolelle.

Samaan aikaan harrastelijavalokuvaaja John Gilpin oli odottamassa pääsyä omalle lennolleen ja napsi aikansa kuluksi kuvia lentokentästä sekä laskeutuvista ja nousevista koneista; myös siitä Tokioon matkalla olleesta koneesta, jossa Sapsford oli salamatkustajana.

Kukaan ei tiedä hyppäsikö Sapsford koneesta, liukastuiko hän vahingossa vai tönäisikö kenties liikkuva laskuteline hänet kuolemaan 46 metrin korkeudesta.

Pojan viimeiset hetket tallentuivat Gilpinin filmille täysin vahingossa, kun tämä painoi kameran laukaisinta juuri kohtalokkaalla hetkellä. Gilpin ei tiennyt dokumentoineensa kauheaa tapahtumaa muuta kuin vasta kehittäessään filmiä.

Poikani halusi vain nähdä maailmaa”, on Keithin isä Charles Sapsford myöhemmin kertonut. ”Hän oli päättänyt nähdä, miten ihmiset Australian ulkopuolella elivät ja tuo sammumaton kaukokaipuu koitui hänen kuolemakseen”.

Omayra Sánchez Garzón

Kolumbiassa sijaitseva Nevado del Ruiz -tulivuori purkautui marraskuun 13. päivänä vuonna 1985. Tulivuori oli osoittanut aktivoitumisen merkkejä jo yli vuosisadan ajan, mutta kukaan ei tiennyt, koska pahin tapahtuisi. Järistykset olivat toki alkaneet vavisuttaa läheistä Armeron pikkukaupunkia reilu kuukausi aiemmin.

Kun tulivuori sitten vihdoin purkautui, sai se aikaan valtavan mutavyöryn, joka peitti alleen 85 prosenttia Armerosta. Talot ja tiet tuhoutuivat, ja pakoon yrittäneet ihmiset jäivät mudan armoille. Vain viidennes kaupungin asukkaista selvisi luonnonkatastrofista hengissä. Loput 25 000 ihmistä kuolivat. Pelastusjoukotkaan eivät heti päässeet paikalle, mikä nosti alkuperäistä uhrilukua.

Kaksi päivää tuhoisan mutavyöryn jälkeen valokuvaaja Frank Fournier saapui Armeroon tarkoituksenaan dokumentoida pelastustyöntekijöiden ponnistelua. Vastassa oli kuitenkin täysi kaaos ja kuoleman partaalla olevien ihmisten huudot täyttivät tuhoutuneen kaupungin.

Eräs maanviljelijä vei Fournierin mukanaan talolleen, jonka alla oli kiikissä 13-vuotias tyttö. Omayra Sánchez Garzón oli siinä vaiheessa ollut jo kolme päivää kaulaa myöten veteen uponneena. Hän oli jumissa mutavyöryn mukana kulkeutuneen roskan alla, eivätkä yötä päivää töitä paiskineet pelastajat onnistuneet mitenkään saamaan häntä vapaaksi. Fournierin tullessa paikalle Sánchez Garzón oli jo tajunnan rajamailla ja oli alkanut kokemaan hallusinaatioita.

Fournier otti tytöstä kuvia ja tämä pyysi miestä viemään hänet kouluun, koska ei halunnut myöhästyä. Tilanne oli toivoton, joten Fournier päätti jäädä Sánchez Garzónin seuraksi, kun vapaaehtoiset yrittivät kaikin keinoin pelastaa tämän henkeä. Jossain vaiheessa hypotermiasta ja levinneestä bakteeri-infektiosta kärsinyt tyttö pyysi pelastajia jättämään hänet rauhaan ja välittämään hyvästit äidille. Siitä kolmen tunnin päästä Sánchez Garzón menehtyi.

St. Helensin purkautuminen

Kuva: Robert Landsburg

Tässä yllä olevassa kuvassa ei ensisilmäyksellä vaikuta olevan mitään erikoista. Kuva on hieman heikkolaatuinen eikä siitä oikein selviä, että mistä on kyse.

Kuvat ovat peräisin toukokuun 18. päivältä vuonna 1980, jolloin Yhydsvaltojen länsirannikolla, Washingtonin osavaltiossa sijaitseva St. Helensin tulivuori purkautui järjettömällä voimalla. Se oli jo muutaman vuoden ajan osoittanut merkkejä aktiivisuudesta ja viimeisten kuukausien ajan oli selvää, että pinnan alla kyti jotain suurta. Vain muutamia viikkoja ennen katastrofia St. Helensin kylkeen ”kasvoi” pullistuma, joka oli merkki tulivuoren sisällä kerääntyvästä laavasta ja valtaisasta paineesta.

Lähistöllä asuvia varoitettiin tulevasta tuhosta ja monet lähtivätkin väistämätöntä purkausta pakoon. Mutta eivät kaikki. Osa paikallisista kieltäytyi jättämästä kotejaan ja tietenkin tulivuoren aktiivisuutta oli tarkkailemassa suuri joukko geologeja ja vulkanologeja. St. Helensiä oli tullut kuvaamaan myös National Geographicille työskennellyt freelance-valokuvaaja Robert Landsburg, joka lukuisista varoituksista huolimatta halusi dokumentoida pahaenteistä luonnonilmiötä.

Landsburg oli tehnyt St. Helensillä useita työkeikkoja, ja toukokuussa 1980 hän oli jälleen leiriytyneenä lähellä jylisevää jättiläistä, eikä 18. päivän aamu eronnut muista aamuista mitenkään. Landsburg asetti kameransa jalustaan ja alkoi napsia kuvia. Kun kello tuli 8.32, kaikki muuttui. Yli viiden magnitudin maanjäristys lähetti matkaan historian suurimman maanvyöryn, jota seurasi varsinainen räjähtävä tulivuorenpurkaus. Kaikki kävi niin nopeasti, että siinä vaiheessa kellään ei ollut enää mahdollisuutta paeta.

Myös Landsburg tajusi kohtalonsa olevan sinetöity, mutta päätti kuvata purkausta niin kauan kuin mahdollista. Kun työ oli tehty, hän irrotti kameran rauhallisesti jalustasta, kelasi filmin kasettiin ja laittoi sen reppuunsa. Sitten hän asettui tarkoituksella makaamaan repun päälle. Näin Landsburg sai suojeltua ainutlaatuista materiaalia sisältäviä filmejä, sillä vaikka hän itse menehtyi, säilyi välineistö hänen ruumiinsa alla suojassa. Mies löydettiin tuhkaan hautautuneena 17 päivää purkautumisen jälkeen.

Maanjäristyksen aiheuttamassa maanvyöryssä ja sitä seuranneessa tulivuorenpurkauksessa kuoli Landsburgin lisäksi 56 ihmistä.

Venäjän nälänhätä

Vuosina 1921 ja 1922 Venäjällä koettiin suuri nälänhätä, joka oli seurausta ensimmäisestä maailmansodasta, vallankumouksesta, sisällissodasta ja kaiken päälle myös ankarasta kuivuudesta. Arviolta viisi miljoonaa ihmistä kuoli.

Tilanne oli pahin syrjäisillä maaseuduilla Volgan ja Uralin alueilla, mistä ihmiset muuttivat sankoin joukoin kaupunkeihin työn ja ruoan perässä. Tilanne ei kaupungeissa ollut juuri sen parempi, ja kun Punaisen Ristin avustustyöntekijät saapuivat muun muassa Moskovaan ja Kiovaan, jouduttiin ruumiita kuljettaa kaduilta pois kärryihin lastattuna.

Ihmiset söivät ruohoa, multaa ja mitä tahansa eläimiä. Paikallishallinnot pahimmilla seuduilla kehottivat jauhamaan kuolleiden eläinten luita ja käyttämään siitä syntynyttä jauhoa leivän valmistukseen.

Varmuudella ei voida tietää, miten laajasti kannibalismia harjoitettiin, mutta kaikkein yleisintä sen tiedetään tuolloin olleen Volgan jokilaaksossa. Ihmiset eivät turvautuneet ainoastaan jo kuolleiden käyttämiseen ravinnoksi, vaan vanhimpia ja nuorimpia murhattiin. He saattoivat olla myös niin huonossa kunnossa, että eivät olisi joka tapauksessa selvinneet hengissä.

Yllä oleva kuva on Samaran kaupungista vuodelta 1921. Siinä pariskunta on torilla myymässä ihmisen lihaa.

Neljä lasta myynnissä

Vuodelta 1948 oleva kuva on yksi osoitus siitä, mihin äärimmäinen köyhyys voi pahimmillaan johtaa. Chicagossa asunutta Chalifoux’n perhettä uhattiin häädöllä, sillä vuokrat olivat rästissä eikä rahaa ollut tulossa mistään. Kaiken lisäksi työtön rekkakuski Ray Chalifoux ja hänen vaimonsa Lucille odottivat viidettä lastaan. Epätoivoinen pariskunta päätyi äärimmäiseen ratkaisuun ja päätti myydä neljä pientä lastaan.

Jotkut Chalifoux’n perheen jäsenistä ovat myöhemmin väittäneet, että äidille maksettiin kuvan lavastamisesta. Niin tai näin, fakta on kuitenkin se, että seuraavien kuukausien aikana kuusivuotias Lana, viisivuotias Rae, nelivuotias Milton ja kaksivuotias Sue Ellen myytiin kukin eri perheisiin. Tulevaisuus ei ollut heille valoisa, sillä tietojen mukaan jokaista lasta kohdeltiin sijaisperheissä kaltoin ja väkivaltaisesti; viitteitä on löydetty jopa orjuuttamisesta.

Regina Kay Waltersin viimeiset hetket

Valokuva näyttää lavastetulta: nuori nainen on puettu mekkoon ja korkokenkiin, ja hän elehtii torjuvasti kuvaajaa kohti.

Kameran takana hääri kuitenkin Robert Ben Rhoades, amerikkalainen sarjamurhaaja, jonka epäillään tappaneen jopa 50 henkilöä ajaessaan työkseen rekkaa ympäri Yhdysvaltoja 1970 ja 1980-luvuilla. Kuvauksen kohteena oli tällä kertaa 14-vuotias Regina Kay Walters, josta tuli Rhoadesin viimeinen uhri hieman kuvaussession jälkeen.

Kotoaan karannut Walters oli liftannut poikaystävänsä Ricky Lee Jonesin kanssa ja päätynyt kohtalokkaasti Rhoadesin kyytiin helmikuun alussa vuonna 1990. Jones sai surmansa välittömästi, mutta nuoren tytön tämä sadistinen murhaaja telkesi rekkaansa rakennettuun kidutuskammioon pahoinpidellen ja raiskaten tätä viikkojen ajan. Aikajana voitiin päätellä maaliskuussa löydetystä ruumiista – ihossa oli monenikäisiä pahoinpitelyn jälkiä ja hiukset olivat kasvaneet siitä, minkälaisiksi ne ensimmäisten kuvien perusteella oli leikattu.

Rhoades jäi kiinni myöhemmin keväällä ja hänen rekastaan löydettiin onneksi vielä elossa oleva uusi uhri. Hyytävät valokuvat löytyivät sarjamurhaajan kotiin tehdyssä etsinnässä. Viimeisiin otoksiin hän oli pukenut nuoren Waltersin tarkoituksella aikuismaiseen asuun ja otti kuvat hylätyssä ladossa juuri ennen murhaa.

Vladimir Komarov

Vladimir Komarov oli ensimmäinen kosmonautti, joka lensi ulkoavaruuteen useammin kuin kerran. Hän oli myös ensimmäinen (ainakin virallisesti), joka kuoli lennon aikana.

Tultuaan valituksi Sojuz 1 -avaruuslennon pilotiksi Komarov aavisti kohtalonsa. Aluksessa oli ollut paljon vikoja, ja sen valmistumista oli kiirehditty: alus haluttiin saada ensilennolleen ennen Neuvostoliiton 50-vuotisjuhlia. Komarov kuitenkin tiesi, että jos hän kieltäytyisi itsemurhaksi julistetusta lennosta, olisi seuraavana vuorossa hyvä ystävä ja ensimmäisenä ihmisenä avaruuteen matkannut Juri Gagarin. Hän halusi suojella Gagarinia.

Niinpä kosmonautti Komarov aluksineen laukaistiin matkaan huhtikuun 23. päivänä vuonna 1967. Hän oli ennen lentoa vaatinut, että todennäköiset hautajaiset olisi järjestettävä avoimen arkun kera, jotta neusvostojohtajat voisivat nähdä, mitä olivat aiheuttaneet hätäilyllään.

Ongelmat alkoivat välittömästi: aurinkopaneelit eivät avautuneet ja alukseen tuli sähkövikoja, joten tehtävä päätettiin keskeyttää ja Komarov kutsuttiin kotiin. Lähestyessään Maata kosmonautti ei onnistunut avaamaan varjoa, jonka oli tarkoitus hidastaa vauhtia. Radioon raivoissaan huutanut Komarov kirosi Neuvostoliiton päättäjät alimpaan helvettiin aluksen syöksyessä Maata kohti täydellä vauhdilla. Törmäyksessä pieneksi käppyräksi palanut ruumiis voitiin tunnistaa ihmisen jäänteiksi ainoastaan kantapään luusta.

Mutta Komarov sai haluamansa: neuvostojohtajat joutuivat nimittäin seisomaan avonaisen arkun äärellä.

Maailman kaunein itsemurha

New Yorkissa toukokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1947 otettu kuva julkaistiin Time-lehdessä otsikolla ”maailman kaunein itsemurha”. Kuvassa on Evelyn McHale, 23-vuotias kirjanpitäjä, joka oli neljä minuuttia aiemmin hypännyt kuolemaansa Empire State Building -pilvenpiirtäjän 86. kerroksessa sijaitsevalta näköalatasanteelta päätyen YK:n limusiinin katolle. Paikalla ollut valokuvausta opiskellut Robert Wiles ikuisti irvokkaan näyn.

Huolimatta siitä, että McHale oli pudonnut 320 metriä, näytti hän siltä kuin nukkuisi seesteisesti ryttyyn menneen auton katolla. Missään ei näkynyt verta ja naisen kasvot olivat rauhaisat. Todellisuus oli toinen: kun ruumista alettiin siirtämään, hajosi se kirjaimellisesti käsiin – kaikki oli murskana lähes koskemattomana säilyneen ihon alla. Näköalatasanteelta löydettiin siististi viikattu takki ja sen vieressä itsemurhaviestin sisältänyt muistikirja:

”En halua kenenkään perheestäni tai ulkopuolisista näkevän minua. Voitteko tuhota ruumiini polttamalla? Pyydän teiltä ja perheeltäni – älkää järjestäkö hautajaisia tai muistotilaisuutta. Kihlattuni haluaa mennä naimisiin kesäkuussa. En usko, että olisin hyvä vaimo. Hänen elämänsä on paljon parempaa ilman minua. Kertokaa isälleni, että minulla oli liikaa samoja taipumuksia kuin äidilläni.”

McHalen äiti oli kärsinyt hoitamattomasta masennuksesta, mikä lopulta oli johtanut perheen hajoamiseen. Kukaan ei kuitenkaan ollut arvannut, että onnellisella ja rakastuneella McHalella olisi ollut synkkiä ajatuksia. Perhe noudatti McHalen viimeistä toivomusta eikä hänellä ole edes hautapaikkaa.

Wilesin ottama kuva on kuitenkin jättänyt McHalen historiakirjoihin.

Japanilaiset veljekset

Syyskuussa 1945 otettu kuva japanilaisista veljeksistä on sydäntä särkevä.

Yhdysvaltalainen sotavalokuvaaja Joe O’Donnell oli lähetetty Japaniin kuvaaman ilmaiskujen ja lopulta ydinpommien aiheuttamia tuhoja, ja neljän vuoden ajan hän kiersi ympäri maata dokumentoimassa sodan aiheuttamaa hävitystä: orpoja, haavoittuneita ja kodittomiksi jääneitä.

Yllä oleva kuva japanilaisista veljeksistä oli sattumaa. O’Donnell oli Nagasakissa kuvaamassa joukkopolttohautausta, johon ihmiset saivat tuoda menehtyneitä omaisiaan. Hautajaisia ei kukaan pystynyt järjestämään eikä ruumismäärälle olisi ollut hautapaikkojakaan. Paikalle marssi noin kymmenvuotias poika, joka tapojen mukaisesti kantoi pikkusisarustaan selässään. Tällä kertaa kallis lasti ei kuitenkaan ollut enää hengissä.

Poika kantoi urheasti pienen menehtyneen veljensä polttopaikalle ja odotti ilmekään värähtämättä omaa vuoroaan. O’Donnellin mukaan poika seisoi lähes sotilaallisessa asennossa, kun valkoisiin maskeihin pukeutuneet työntekijät tulivat hakemaan pikkuveljen ruumiin ja asettivat sen tuleen. Yrittäen kovasti olle itkemättä poika seisoi alahuultaan purren paikallaan koko toimituksen ajan ja käveli sanaakaan sanomatta tiehensä, kun polttohautaus oli tehty.

Lue myös:
10 valokuvaa, jotka vahingoittivat tai tuhosivat uran ja elämän