Tiede
10 harvinaista valokuvaa sukupuuttoon kuolleista eläimistä – Vilkaisu siihen, mitä on jo menetetty
Tällä hetkellä käynnissä on maapallon historian kuudes sukupuuttoaalto. Siitä todisteena Listafriikki esittelee kymmenen varsin hiljattain menetettyä eläinlajia.
Nämä eläimet ovat hävinneet luonnosta niin hiljattain, että niistä on valokuvia ja jopa videotallenteita. Tällä listalla on siis harvinaisia kuvia lajeista, joita ei enää ole. Joissakin kohdissa kuva on nimenomaan lajinsa viimeisestä edustajasta. Se on sydäntäsärkevä ajatus – olla lajinsa viimeinen.
Varmaankaan sitä perimmäistä syytä näiden sukupuuttojen takana ei tarvitsisi mainita, mutta nostetaanpa me kaikki häpeällisestä käsi pystyyn. Onneksi näistäkin surullisista tarinoista voi oppia ja nykyisin lajien pelastamiseksi yritetään tehdä kaikki mahdollinen ja välillä jopa mahdoton.
Pussihukka
Pussihukka, tasmaniantiikeri, tasmaniansusi. Nämä kaikki nimet kuuluva yhdelle mielenkiintoisimmista sukupuuttoon kuolleista eläimistä. Pientä sutta olemukseltaan ja tiikeriä väritykseltään muistuttanut pussihukka eli tuhansia vuosia koko Australiassa, mutta siinä vaiheessa, kun eurooppalaiset saapuivat, oli eläin jo hävinnyt mantereelta ja niitä tavattiin enää Tasmanian saarella.
Pussihukka oli suurin 1900-luvulla elossa ollut pussipeto ja huolimatta silmiinpistävästä samankaltaisuudesta koiraeläinten kanssa, olivat sen lähisukulaisia pussiahma sekä muun muassa kenguru ja koala.
Pussihukan kato Australian mantereelta alkoi yli 3000 vuotta sitten, kun dingo saapui samoille metsästysmaille ihmisten mukana; laumassa metsästäneet dingot päihittivät yksin eläneet pussihukat. Pussihukka säilyi ainoastaan Tasmaniassa, johon dingo ei koskaan levinnyt. Tasmaniassakin jo harvinaistuneen pussihukan kohtalon sinetöivät 1800-luvulla eurooppalaiset siirtolaiset, joiden kanatarhoihin ja lammasaitauksiin pedot iskivät saadakseen helpon saaliin. Pussihukista maksettiin tapporahaa, joten jo valmiiksi harvalukuisen huippupedon päivät olivat luetut.
Viimeinen villinä elänyt pussihukka ammuttiin kanatarhan liepeillä vuonna 1930 ja viimeinen vankeudessa elänyt pussihukka kuoli Hobartin eläintarhassa syyskuun 7. päivänä vuonna 1936. Yllä olevalla harvinaislaatuisella videolla käyskentelee juuri tuo lajinsa viimeinen, varmaksi tiedetty, edustaja. Toki pussihukasta on tehty havaintoja – varmistamattomia sellaisia – vielä 1960-luvulla ja monien mielestä se eli salattua elämää Tasmanian vuoristoisissa erämaissa vielä 1980-luvullakin. Edelleen silloin tällöin pussihukasta raportoidaan silminnäkijähavaintoja, mutta niin hienoa kuin tuon eläimen olemassaolo olisikin, on sen kahden miljoonan vuoden mittainen tarina maapallolla tullut jo vuosikymmeniä sitten päätökseen.
Kvagga
Kvagga oli Etelä-Afrikan vuoristoseuduilla ja tasangoilla runsaslukuisena elänyt seepralaji, jonka ruskea turkki sekä harva, etupäähän keskittynyt raidoitus erotti sen muista seeproista.
Kvaggojen määrä alkoi vähentyä dramaattisesti eurooppalaisten siirtolaisten tullessa sankoin joukoin Etelä-Afrikkaan 1600-luvulla. He metsästivät kvaggoja lihan ja nahkojen takia, sekä siksi, että kotieläimille riittäisi laidunnettavaa. Toisaalta kvaggoja käytettiin myös vahtikoirien tapaisesti, sillä muista seeproista poiketen ne olivat suhteellisen helposti kesyyntyviä, ja valppaina hevoseläiminä ne suojelivat kavioineen maatiloja petoeläimiä vastaan. Lisäksi niitä pyydystettiin elävinä ja kuljetettiin eläintarhoihin ympäri maailmaa.
Viimeiset luonnonvaraiset kvagga-yksilöt ammuttiin 1870-luvulla, mutta eläintarhoissa niitä siis edelleen oli. Lisääntyminen ei kuitenkaan onnistunut vankeudessa ja vähitellen maailman eläintarhatkin tyhjenivät kvaggoista.
Vain yhdestä kvagga-yksilöstä, Lontoon eläintarhassa eläneestä tammasta, on koskaan otettu valokuvia. Nuo muutamat valokuvat, kuten tietenkin myös yllä oleva kuva, otettiin vuonna 1870. Maailman viimeinen kvagga kuoli Amsterdamin eläintarhassa elokuussa 1883.
Vuonna 1987 Etelä-Afrikassa käynnistettiin The Quagga Project, jonka tarkoituksena oli pyrkiä palauttamaan kvagga lajina elävien kirjoihin. Siitä tulikin ensimmäinen sukupuuttoon kuollut eläin, jonka DNA:ta tutkijat analysoivat. Näytteitä saatiin niistä paristakymmenestä vuodasta sekä muutamasta täytetystä yksilöstä ja luurangosta, joita eläimestä on jäljellä. Analyysissä kävi ilmi (joskin kaikki tutkijat eivät ole yksimielisiä), että kvagga ei ollutkaan täysin oma lajinsa, vaan aroseepran alalaji.
Niinpä kvaggan ominaisuuksia ruvettiin herättelemään henkiin aroseeproja jalostamalla. Biologit onnistuivatkin noin viiden sukupolven aikana tuomaan esiin kvaggan ruskean värityksen ja erityislaatuisen raidoituksen. Nämä rau-kvaggoiksi nimetyt eläimet elävät ja lisääntyvät omassa reservaatissaan. Varsinaisesti kvaggaa ei ole palautettu sukupuutosta – sehän on selvä – mutta ainakin ulkonäöltään hyvin samanlaisia seeproja voi jossain vaiheessa jälleen laukata Etelä-Afrikan aroilla.
Pintasaaren jättikilpikonna
Kuva: Mike Weston | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Ei taida olla kuuluisampaa lajinsa viimeistä edustajaa kuin Solitario Jorge eli Yksinäinen Yrjö. Tuo pintasaaren jättiläiskilpikonnauros kuoli yli satavuotiaana vanhuuteen kesäkuussa 2012. Yrjöä kutsuttiin surullisesti, mutta osuvasti, maailman yksinäisimmäksi eläimeksi, sillä vuosikymmeniin maapallolla ei ollut muita sen lajikumppaneita.
Yrjö löydettiin Galápagossaariin kuuluvalta Pintan saarelta vuonna 1971 ja sen todettiin olevan ainoa oman lajinsa elossa oleva yksilö. Yrjön löytyminen oli pienimuotoinen ihme, sillä kilpikonnien oli arveltu hävinneen Pintalta lopullisesti vuonna 1906. Yrjöä yritettiin vuosikymmenten ajan parittaa lähisukuisten galápagoksenjättiläiskilpikonnanaaraiden kanssa, jotta sen sukulinja jatkuisi edes jotenkin. Mutta vaikka munia saatiinkin aikaan, ei niistä koskaan kuoriutunut poikasia. Yrjön myötä sammui jälleen yksi eläinlaji.
Luonnonvaraisten jättiläiskilpikonnien kannat romahtivat 1800-luvulla, kun valaanpyytäjät ja merirosvot kävivät tyhjäämässä saaria eläimistä. Jättiläiskilpikonnia napattiin laivoille, sillä ne selvisivät jopa useita kuukausia ilman vettä ja ravintoa, joten merimiehille ne tarjosivat mahdollisuuden tuoreeseen lihaan pitkien merimatkojen aikana.
Pintasaaren jättikilpikonnan kohtalo ei kuitenkaan välttämättä ole niin synkkä, kuin mitä juuri annettiin ymmärtää. Viimeisen vuosikymmenen aikana saariryhmän suurimalta saarelta, Isabelalta, on löydetty kilpikonnahybridejä, joiden on DNA-tutkimuksissa todettu olevan osittain pintasaaren jättikilpikonnia ja niistä on löydetty myös toista sukupuuttoon kuollutta, Santa Cruzin saarella elänyttä jättiläiskilpikonnaa. Isabela oli aikoinaan rumasti sanottuna kilpikonnien kaatopaikka, johon merimiehet tyhjäsivät ylimääräiset kilpikonnat, joita eri saarilta oli pyydystetty. Tällä tavalla läheistä sukua olevat lajit pääsivät risteytymään keskenään.
Tutkijat ovat löytäneet Isabelalta ensimmäisen sukupolven hybridejä, mikä tarkoittaa sitä, että yksilön toinen vanhempi on ollut puhdas pintasaaren jättikilpikonna. Tutkimus jatkuu suojelutyötä unohtamatta, joten kuka tietää: ehkä Isabelalla elääkin vielä joku Yrjön puhdasverinen lajitoveri. Ottaen huomioon kilpikonnien pitkän eliniän, niin kaikki on mahdollista! Yrjö ei välttämättä ollutkaan maailman yksinäisin eläin.
Barbarileijona
Aivan Afrikan pohjoisimmassa osassa, Marokosta Egyptiin, eli aikoinaan barbarileijona, jota vielä 1900-luvun puolivälissä tavattiin Atlas-vuoristossa, mantereen luoteiskulmassa. Barbarileijona, joka tunnetaan myös berberileijonana tai atlaksenleijonana, erottui muista leijonalajeista tai -alalajeista uroksen mustalla, selkään ja vatsaan asti ulottuvalla harjalla, sekä mustalla häntätupsulla. Nämä leijonat ovat tulleet kuuluisaksi siitä, että niitä käytettiin Rooman Colosseumilla taistelemassa gladiaattoreita vastaan.
Tutkijat eivät ole täysin yksimielisiä siitä, oliko barbarileijona oma alalajinsa, mutta luonnossa tuota ryhmää – oli se sitten vain erillinen populaationsa tai kokonaan oma alalajinsa – ei enää ole. Ne olivat leijonista suurimpia ja niistä maksettiin suurta tapporahaa. Liikametsästys, metsien hakkuut ja sisällissodat koituivat barbarileijonien tuhoksi, ja viimeinen varmaksi tiedetty villin yksilön ampuminen tapahtui Marokossa vuonna 1942.
Tuolloin leijonat eivät kuitenkaan Atlas-vuorilta hävinneet, vaan niitä eli eristäytyneinä, pieninä ryhminä Algeriassa ja Marokossa vielä 1960-luvullakin. Satunnaisia, joskaan ei varmistettuja, havaintoja tehtiin viime vuosisadan loppuun saakka, mutta 2000-luvulle tultaessa villit barbarileijonat upeine harjoineen olivat lopullisesti hävinneet.
Näyttävät eläimet olivat haluttuja ”lemmikkejä” kuninkaallisten keskuudessa ja niitä napattiin muun Marokon ja Etiopian hoveihin lahjoiksi. Maailman eläintarhoissa elää edelleen useita kymmeniä barbarileijoniksi väitettyjä yksilöitä, joiden sanotaan polveutuneen suoraan näistä vankeuteen päätyneistä ”kuninkaallisista leijonista”. Väite on kiistanalainen, sillä varmaksi ei voida sanoa edes DNA-analyysin perusteella, että ovatko eläintarhojen barbarileijonat oikeasti puhtaita yksilöitä. Mutta jos vierailee esimerkiksi Pohjois-Irlannissa Belfastin eläintarhassa tai Tžekissä Dvur Kraloven eläinpuistossa, voi isoille kissoille kumartaa kunnioittavasti, sillä ainakin osittain niissä virtaa sukupuuttoon kuolleen barbarileijonan veri.
Kaspiantiikeri
Kaspiantiikeri oli yksi suurimmista tiikereistä ja siten suurimmista kissaeläimistä, joita maa on koskaan päällään kantanut. Sen elinympäristö oli erillään muista tiikerilajeista, jotka asuttivat vielä 150 vuotta sitten laajasti koko itäistä ja eteläistä Aasiaa. Kaspiantiikeri sen sijaan eli nimensä mukaisesti Kaspian- ja Mustanmeren rannoilla Iranissa, Turkissa ja Keski-Aasiassa. Kun väestö alueella alkoi kasvaa, ruvettiin kaspiantiikerin elinympäristöä muokkaamaan viljelymaiksi ja samalla tietenkin selkkaukset karjankasvattajien ja huippupetojen välillä lisääntyivät.
Varsinainen sukupuuttoon ajaminen alkoi 1800-luvun loppupuolella, kun Venäjä otti Turkestanin alueen hallintaansa, jolloin suurin osa kaspiantiikerin elinalueesta tuli miehitetyksi. Sekä sotilaat että huvimetsästäjät tappoivat kaspiantiikereitä, ja lisäksi tärkeän saaliseläimen, villisian, kanta romahti metsästyksen ja tautien vuoksi. Berliinin eläintarhassa oli 1900-luvun vaihteessa yksi kaspiantiikeri, joka on ainoa elävänä valokuvattu yksilö.
Kaspiantiikerin katsotaan kuolleen virallisesti sukupuuttoon 1970-luvulla, vaikka siitä tehtiin havaintoja, varmistamattomia sellaisia, vielä 90-luvulla Afganistanin ja Tadžikistanin raja-alueella. Tämän vuosituhannen puolella raitaisia jättiläisiä ei kukaan ole edes kuvitellut nähneensä.
Muuttokyyhky
Valtavan suuri kanta ei aina takaa menestystä. Tai takaisi varmasti, ellei maailman historian tehokkain metsästäjä ottaisi aseitaan käyttöön. Vielä 200 vuotta sitten Pohjois-Amerikassa eli 5 miljardia muuttokyyhkyä – se oli maailman runsaslukuisin lintulaji. Parhaimmillaan 40 prosenttia kaikista Pohjois-Amerikan linnuista oli muuttokyyhkyjä.
Ne elivät suurissa parvissa, joiden kokoa on jopa hieman vaikea käsittää. Muuttokyyhkyjä tutkinut ornitologi John James Audubon kuvaili päiväkirjassaan vuonna 1813 parven peittäneen auringon kolmen peräkkäisen päivän ajaksi – lintuja oli todennäköisesti ollut satoja miljoonia, mahdollisesti yli miljardi. Muuttokyyhkylle oli ominaista kerääntyä parviin, joissa saattoi olla iso osa koko lajin populaatiosta. Tällöin taivaalla lentänyt parvi oli jopa 500 kilometrin pituinen.
Näissä järjettömän kokoisissa parvissa piili myös lajin heikkous, sillä ihminen pystyi suurilla verkoilla pyydystämään satoja tuhansia lintuja kerrallaan. Muuttokyyhkyjä oli niin paljon, että ne olivat helppo saalis, josta sai edullista lihaa. Kaiken lisäksi muuttokyyhkypari tuotti vuodessa vain yhden munan, joten kun liikametsästys ja pesimäalueiden hakkuut romahduttivat kannan, eivät poikaset ehtineet täyttämään vajetta.
Viimeinen luonnonvarainen muuttokyyhky ammuttiin Ohion osavaltiossa vuonna 1900. Cincinnatin eläintarhassa eli vielä vuosia sen jälkeen lajinsa viimeiset: Georgeksi ja Marthaksi nimetty pariskunta. Kun lopulta yksin jäänyt Martha kuoli 29 vuoden iässä syyskuussa 1914, päättyi muuttokyyhkyn tarina lopullisesti.
Kun aina puhutaan äärimmäisen uhanalaisten lajien suojelemisesta, niin tosiaan: elinvoimainenkaan kanta ei ole tae sukupuuton välttämiselle.
Vatsassahautojat
Kuva: Michael J. Tyler | University of Adelaide
Kotoperäisenä Australian koillisosan sademetsissä eläneeseen vatsassahautojien sammakkosukuun tiedetään kuuluneen vain kaksi lajia, joista kummatkin ovat kuolleet sukupuuttoon. Mikä teki noista sammakoista erityislaatuisia, oli niiden tapa huolehtia jälkikasvustaan. Uros hedelmöitti munat täysin normaalisti, minkä jälkeen naaras nielaisi ne mahalaukkuunsa. Kun nuijapäät kuoriutuivat, elivät ne emonsa vatsassa vähintään kuusi viikkoa, minkä aikana sammakko ei syönyt ollenkaan. Lopulta emo oksensi täysin kehittyneet pikkusammakot ulos suustaan.
Vatsassahautojat löydettiin vasta 1970-luvulla, ja kantojen arveltiin suuren poikasmäärän vuoksi olevan vahvoja. Mutta viimeinen havainto täysikasvuisesta sammakosta on vuodelta 1985. Siitä lähtien niitä on etsitty antaumuksella, varsinkin kun viimeiset laboratoriossakin eläneet yksilöt kuolivat pian luonnon kantojen jälkeen. Näitä ainutlaatuisen elinkierron omaavia konnia ei kuitenkaan ole löydetty. Sukupuuttoa todennäköisesti vauhdittivat elinympäristön häviäminen ja saasteet, mutta tutkijoiden mukaan merkittävin tekijä oli ihmisen myötä niiden luontaiselle elinalueelle levinnyt sienitauti.
Tiedeyhteisö oli aluksi, muutamia biologeja lukuun ottamatta, epäileväinen sammakkojen suhteen; eihän sellaista elinkiertoa voinut olla olemassa, koska mahahapot ovat liian vahvoja, että niiden vaikutuksessa selviäisi mikään hengissä. Vakuuttuminen tuli peruuttamattomasti myöhässä, sillä lopulta myös lääketiede kiinnostui sammakoiden erikoisesta kyvystä olla tuottamatta hajottavia ruoansulatusentsyymejä. Sieltä olisi voinut löytyä vastaus ihmisenkin mahahaavan hoitoon. Suuressa mittakaavassa traagisempaa on tietenkin kokonaisten eläinlajien menetys.
Vatsassahautojia on yritetty herätellä laboratoriossa henkiin käyttämällä säilyneistä kudosnäytteistä eristettyä DNA:ta sekä lähisukuista sammakkonaarasta ja sen munasoluja, mutta muutaman sadan solun kokoisia alkioita pidemmälle kloonatut sammakot eivät ole kehittyneet. Lasarus-projektin parissa työskentelevät tutkijat ovat kuitenkin varmoja, että vielä jossain vaiheessa vatsassahautojaemot tulevat jälleen ”oksentamaan” poikasensa.
Pyreneidenvuorikauris
Pyreneiden niemimaalla (Espanja, Portugali, Andorra ja Gibraltar) elää kotoperäisenä iberianvuorikauris, jonka neljästä alalajista kaksi on kuollut sukupuuttoon. Portugalinvuorikauris kuoli sukupuuttoon 1800-luvun lopulla, jolloin myös pyreneidenvuorikauriiden määrä oli laskenut dramaattisesti.
Aikoinaan pyreneidenvuorikauris eli runsaslukuisena Espanjassa ja Ranskassa, mutta 1900-luvulle tultaessa koko lajin populaatio oli vain noin sadan yksilön kokoinen. Mitään yksittäistä syytä kannan pienenemiselle ei ole löydetty, mutta tutkijat arvelevat häviämisen olevan salametsästyksen, tautien ja luontaisen kilpailun tulosta.
Viimeinen pyreneidenvuorikauris oli Celia-nimen saanut naaras, joka edusti lajiaan tämän vuosituhannen puolelle saakka. Koska lajin tila oli valitettavan hyvin tiedossa, oli lajinsa viimeinen otettu hetkellisesti kiinni, jotta siitä saatiin talteen kudosnäyte. Tammikuun 6. päivänä vuonna 2000 Celia löytyi kuolleena Pohjois-Espanjasta – se oli jäänyt kaatuneen puun alle.
Celia-vuorikauriin korvasta ennen sen kuolemaa otetut solut oli säilötty nestetyppeen ja suunnitelmat lajin palauttamisesta lähtivät heti käyntiin. Vuonna 2003 pyreneidenvuorikauriista tuli ensimmäinen sukupuuttoon kuollut laji, joka palautettiin henkiin. Mutta vain hetkeksi. Sijaisemon välityksellä syntynyt kloonattu vasa eli ainoastaan muutaman minuutin ja kuoli keuhkovian vuoksi. Yrityksistä huolimatta kloonaus ei ole sen jälkeen onnistunut, mutta haaveesta ei silti ole luovuttu.
Pyreneidenvuorikauris taitaa olla maailman ainoa laji, joka on kuollut sukupuuttoon kahdesti.
Kiinanjokidelfiini
Kiinan Jangtse-joella eläneen jokidelfiinin eli baijin uskotaan kuolleen sukupuuttoon 2000-luvun alkupuolella. Kiinanjokidelfiini oli niin sanottu elävä fossiili eli se pysyi lähes muuttumattomana 20 miljoonan vuoden ajan. Kanta kuitenkin romahti vain parissa vuosikymmenessä useista sadoista vain 13 yksilöön vuoden 1997 laskennassa. Syinä häviämiseen ovat olleet salametsästys, kalastajien verkot ja joen varteen rakennetuista tehtaista vesistöihin vuotaneet saasteet. Suuri vaikutus niiden elinympäristön muuttumiseen oli myös maailman suurinta vesivoimalaa varten Hubein maakuntaan 1990-luvulla rakennettu Kolmen rotkon pato.
Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto, IUC, pitää edelleen kiinni näkemyksestä, jonka mukaan kiinanjokidelfiini on vain äärimmäisen uhanalainen, mutta ei vielä sukupuuttoon kuollut. Tutkijoiden mielipide on toinen, sillä vuonna 2007 Jangtse-joella tehtiin kuuden viikon mittainen ja 3200 kilometrin pituinen etsintä, jossa ei kaikesta huipputeknologiasta huolimatta löydetty yhtäkään yksilöä. Satunnaisia havaintoja on kyllä luonnonsuojeluharrastajien toimesta tehty aivan viime vuosinakin, mikä on herättänyt kansainvälistä innostusta, mutta useimmiten havainnot ovat osoittautuneet perättömiksi tai joksikin muuksi eläimeksi. Monet asiantuntijat ja ympäristöjärjestöt ovatkin sitä mieltä, että resurssit pitäisi nyt suunnata muiden lajien suojeluun, sillä kiinanjokidelfiiniä ei enää ole olemassa.
Vai voisiko baiji sittenkin olla yksi niistä harvoista eläinlajeista, jotka eivät olekaan kuolleet sukupuuttoon? Tällaisiakin ihmeitä voi tapahtua ja niistä olemme kirjoittaneet jo aiemmin. Käy lukemassa noita onnellisia tarinoita vuosikymmeniä tai jopa miljoonia vuosia ihmiseltä piilotelleista lajeista: Eliöt, jotka kuolivat sukupuuttoon… paitsi eivät kuolleetkaan!
Zairenleveähuulisarvikuono
Kuva: Lengai101 | CC BY 3.0 (kuvaa rajattu)
Isosarvikuono on varsin elinvoimainen sarvikuonolaji, jota tällä hetkellä tavataan lähinnä Etelä-Afrikassa, mutta myös sen naapurimaissa. Isosarvikuonojen kanta on saatu sinnikkään suojelutyön avulla kasvatettua reiluun 20 000 yksilöön, joten se ei ole välittömässä vaarassa hävitä. Kyse on kuitenkin alalajista nimeltään etelänleveähuulisarvikuono. Pohjoinen alalaji, zairenleveähuulisarvikuono, sen sijaan on käytännössä kuollut sukupuuttoon.
Sanotaan käytännössä siksi, että zairenleveähuulisarvikuonoja on jäljellä enää kaksi yksilöä – molemmat naaraita. Ne elävät Keniassa suojelualueella, jossa niitä vartioidaan aseistetusti vuorokauden ympäri. Viimeinen uros, Sudan (yllä olevassa kuvassa) kuoli vuonna 2018, eikä sen pariutuminen lukuisista yrityksistä huolimatta ollut onnistunut muutamien naaraiden kanssa. Koska zairenleveähuulisarvikuonon ahdinko oli jo pitkään tiedossa, on useammilta yksilöiltä ehditty kerätty siemennestettä talteen, jotta laji pystyttäisiin pitämään keinohedelmöityksellä hengissä, vaikka itse urokset ovat kuolleet.
Tutkijoilla on käynnissä kirjaimellinen eloonjäämiskamppailu sarvikuonojen puolesta, sillä lajinsa ainokaiset, 20-vuotias Fatu ja sen 30-vuotias äiti Naijin, eivät voi kumpikaan kantaa poikasta. Naijin voisi tulla tiineeksi, mutta sen jalat eivät todennäköisesti kestäisi, jolloin menetettäisiin sekä kallisarvoinen poikanen että toinen jäljellä olevista naaraista. Fatu taas ei voisi edes tulla tiineeksi, sillä sen kohdun limakalvo on epänormaali. Toisen alalajin naaraita on myös yritetty hedelmöittää zairenleveähuulisarvikuonon siemennesteellä, mutta tulosta ei ole syystä tai toisesta syntynyt.
Lajin kuolemista sukupuuttoon ei kuitenkaan odoteta tumput suorina, vaan tutkijat ovat toteuttaneet kunnianhimoisen ja jopa uhkarohkean suunnitelman. Vuonna 2019 eläinlääkärit ottivat käyttöön varta vasten kehitetyn laitteen, jolla saatiin hengenvaarallisessa operaatiossa kerättyä onnistuneesti yhteensä 19 munasolua kummaltakin sarvikuonolta. Sitten munasolut kiidätettiin pikavauhdilla Italiaan, jossa jo useamman vuoden ajan oli hiottu menetelmää, jolla hankala koeputkihedelmöitys saatiin toteutettua. Tällä hetkellä laboratorion pakastimessa odottaa kolme alkiota.
Hedelmöitetyn munasolun istuttaminen ei kuitenkaan ole pikkujuttu, sillä sarvikuonojen lisääntymiselimistöstä tiedetään hyvin vähän. Keniaan on nyt tuotu neljä villiä etelänhuulisarvikuononaarasta ja niiden kumppaneiksi sterililoituja uroksia. Nyt vain odotetaan, että eläimet alkavat paritella, jolloin naaraiden tiedetään olevan valmiita. Sitten alkiot yritetään istuttaa ja loppu onkin luonnosta kiinni. Onneksi nuo neljä naarasta eivät tiedä, että lähisukulaisen koko tulevaisuus on täysin niiden varassa.
Lue myös:
Tiede
Näin avaruudessa oksennetaan, pestään hampaat ja käydään vessassa: 9 faktaa astronautin elämästä
Astronautin elämään kuuluu työntekoa, mutta myös vapaa-aikaa, eli arjen askareet ovat samoja kuin Maassa. Paitsi että avaruudessa kaikki on painotonta. Minkälaista on elämä avaruudessa?
Huhtikuun 12. päivänä vuonna 1961 Juri Gagarin vietti kaksi tuntia Maan kiertoradalla. Hän oli ensimmäinen ihminen avaruudessa.
Nyt 65 vuotta myöhemmin avaruuslennot ovat lähes arkipäiväisiä ja ihmisiä elää Kansainvälisellä avaruusasemalla, ISS:llä, jopa useita kuukausia putkeen. Todellisuudessa astronautin elämä on kaikkea muuta kuin arkipäiväistä, sillä henki on vähintäänkin laukaisussa ja Maahan palaamisessa vaarassa eikä avaruus anna armoa – se on ihmiselle hyvin vihamielinen paikka.
Listafriikki tutustuu nyt astronautin elämään ja luvassa on hauskoja faktoja siitä, miten hommat Kansainvälisellä avaruusasemalla tehdään. Tällä listalla käytän selvyyden vuoksi kaikista avaruuteen matkaavista henkilöistä nimitystä astronautti, vaikka kiinalaiset avaruuslentäjät ovat taikonautteja ja venäläiset kosmonautteja. Ja onhan meillä myös sisunautti Timothy Kopra.
Avaruudessa ei kannata katsoa nyyhkyleffoja
Kuten jo alussa mainittiin, niin astronautin elämään kuuluu myös vapaa-aikaa. Se vietetään lukien (ISS:lle on kertynyt jo melko mittava kirjasto), perheen kanssa jutustellen tai Maata katsellen. Avaruusasemalla katsellaan myös leffoja, jopa avaruusaiheisia sellaisia. Jos elokuvat saavat herkästi liikuttumaan kyyneliin saakka, kannattaa leffailta ehkä jättää väliin. Tai ainakin on syytä pitää nenäliina kädessä.
”Ja et avaruudessa ei pysty itkemään, Painottomuudessa kyynel ei lähdekään vierimään”. Näin laulaa Anssi Kela Levoton tyttö -kappaleessaan. Se ei aivan täysin pidä paikkaansa, sillä tokihan avaruudessakin pystyy itkemään ja kyyneliä muodostuu. Ongelma on se, että nuo pienet kyynelpisarat eivät lähde vierimään vaan jäävät silmään; siinä Kela siis osui oikeaan.
Tämän on demonstroinut kanadalainen astronautti Chris Hadfield, joka on tullut kuuluisaksi hauskoista, mutta informatiivisista videoistaan, joissa kerrotaan minkälaista astronautin elämä avaruudessa oikeasti on. Näitä videoita on tälläkin listalla useampia.
Erikoinen ympäristö vaatii erikoisia ratkaisuja myös henkilökohtaiseen siistiytymiseen
Yllä olevalla videolla koko planeetan suosikkiastronautti Hadfield kertoo hampaiden pesusta avaruudessa. Siinä tarvitaan hieman vettä ja syötävää hammastahnaa, joten pitkälti hammaskaluston puhdistus sujuu samalla tavalla kuin omassa kylpyhuoneessa. Ehkä hauskinta näin katsojalle on hammasharjan kasteleminen vesikuplalla.
Hadfield on myös kertonut miten kynsien leikkaaminenkin on normaalia tarkempaa puuhaa. Yksikään kynnenpalanen ei saa karata, koska ne leijailevat miehistön silmiin tai joku vetäisee niitä vahingossa nenäänsä. Tai mikä pahinta: tunkeutuvat tietokoneisiin. Manikyyri on suoritettava ilmanvaihtoaukon päällä, jolloin leikatut kynnet jäävät ilmaa sisäänsä vetävän kanavan suojaritilään. Siitä ne on sitten helppo imuroida.
Kun avaruusasemalla vietetään jopa useita kuukausia putkeen, vaativat hiukset jossain vaiheessa lyhentämistä. Sama juttu kuin kynsien kanssa: hiukset on kerättävä talteen. Se onnistuu tavallisella hiustenleikkuukoneella, johon on yhdistetty imuri.
Hiusten peseminen onnistuu sekin, joskaan varsinaisesta syväpuhdistuksesta ei kannata uneksia. Pesussa käytetään pieni määrä vettä – josta osa leijuu tiehensä – sekä shampoota, jota ei tarvitse huuhdella. Tästä voit katsoa videon, jolla yhdysvaltalainen astronautti Karen Nyberg pesee pitkät hiuksensa.
Suihku on täysin tuntematon sana avaruusasemalla majailevan astronautin elämässä. Kroppa pestään erityisellä nesteellä, jossa on saippuaa ja vettä sekaisin. Sitä puristetaan pussista ulos yksi kupla, jota sitten levitetään ympäri kehoa (video). Pesuainetta ei tarvitse huuhtoa, mikä helpottaa elämää huomattavasti.
Miten avaruudessa oksennetaan?
Pahoinvointi on avaruudessa väistämättömästi edessä. Suurin osa astronauteista voi erittäin huonosti pian avaruuteen mentyään. Niin hienoa kuin painottomuudessa leijuminen onkin, laittaa se kirjaimellisesti pään sekaisin.
Kuten tiedämme, on korvassa kuuloreseptorien lisäksi tasapainoreseptoreja. Koska korvan rakenteissa liikkuva neste (kuten kaikki muutkin ihmiskehon sisäiset nesteet) on painottomassa tilassa, eivät sisäkorvan asentoreseptorit erota suuntia. Sekavuus johtaa äärimmäiseen matkapahoinvointiin ja astronautit voivat oksentaa päiväkausia ennen kuin elimistö tottuu uuteen ympäristöön.
Ja sitten se oksentaminen. Jos kyyneliä on hankala metsästää painottomassa avaruuskapselissa, on tilanne sama muillakin kehon eritteillä. Kaikki oksennus on saatava viimeistä pisaraa myöten talteen, sillä vapaasti leijaillessaan ne voivat olla turvallisuusriski. Niinpä astronauteilla on erityisiä oksennuspusseja: niissä on mukana suun alueen pyyhkimiseen tarkoitettu liina, joka työnnetään pussiin sisällön kanssa, minkä jälkeen pussi suljetaan tiiviisti ja heitetään roskiin.
Lue myös: 10 yllättävää faktaa historian ensimmäisestä kuukävelystä
Entäs se vessassa käyminen?
Vessassa käyminen on sellainen yksittäinen asia, josta astronauteilta kysellään ehdottomasti eniten. Tämä on ihan ymmärrettävää, sillä kaikki leijuu eikä viemäröintiä ole.
Kansainvälisellä avaruusasemalla on kaksi vessaa, joissa ei tietenkään ole juoksevaa vettä. Virtsa kerätään voimakkaan imurin avulla säiliöön, josta se menee suoraan käsiteltäväksi. Vesi on kallisarvoista tavaraa, sillä kaikkea juomavettä ei ole mahdollista kuljettaa Maasta avaruuteen. Vettä säännöstellään ja kierrätetään: avaruusaseman järjestelmä kerää kaiken virtsan, hien, kyyneleet, hiusten pesuun käytetyn veden sekä hengityksen mukana syntyvän kosteuden, ja puhdistaa sen juomavedeksi.
Numero kakkosella käydään pöntöllä, jolle ei varsinaisesti istuta (koska istuminen ei onnistu painottomuudessa). Imuri vetäisee ulosteen pussiin, joka putoaa säiliöön. Asioimisen jälkeen vaihdetaan aina uusi pussi valmiiksi seuraavalle kävijälle. Videolla vessaa esittelee italialainen astronautti Samantha Cristoforetti.
Kansainvälisellä avaruusasemalla koettiin vuoden 2020 lokakuussa historiallinen ja kauan odotettu hetki, kun uuden miehistön mukana saapui myös uusi, 23 miljoonan dollarin hintalapun omaava vessa. Merkittävää tuosta vessasta tekee se, että se on suunniteltu nimenomaan naisen anatomialle. Vanhoissa vessoissa virtsaaminen ja ulostaminen on jaettu kahdeksi erilliseksi toimitukseksi ja kummatkin jäätteet on kerättävä omiin säiliöihinsä. Tämä on aiheuttanut ongelmia nimenomaan naisille, ja vuosien mittaan naisastronautit ovat jakaneet toisilleen vinkkejä siitä, miten vessassa kannattaa toimia. Täysin uudenlaisen vessan avulla ISS:llä ollaan päästy tasa-arvoisempaan aikaan tässäkin suhteessa.
Eteenpäin on siis tultu paljon niistä ajoista, kun yhdysvaltalainen Sally Ride matkusti avaruuteen vuonna 1983 NASA:n ensimmäisenä naisastronauttina (häntä olivat avaruudessa edeltäneet venäläiset Valentina Tereshkova ja Svetlana Savitskaya). Insinöörit kysyivät tuolloin Rideltä, että olisiko 100 tamponia sopiva määrä viikon mittaisen avaruuskomennuksen ajaksi. Saattaa nipin napin riittää…
Nukkuminenkin on omanlaisensa operaatio
Avaruudessa ei nukkuminenkaan ole yksinkertaista. Eiväthän astronautit voi vain pistää silmiään kiinni ja lähteä leijumaan vapaasti – tai voisivat varmaan periaatteessa, mutta käytännössä sellaiseen liittyy loukkaantumisvaara ja toisaalta riski aluksen vahingoittumiselle.
Astronautin elämässä nukkumaan meneminen on prosessi. Avaruusmakuupussi ei ole mikä tahansa kaupasta ostettu makuupussi, vaan sen on osaltaan tarkoitus pitää nukkuja paikallaan. Makuupussissa on käsille reiät, jotta raajat saavat leijua vapaasti, ja se on kiinnitetty erityiseen, pehmustettuun kapseliin; nukkumapaikkoja ISS:llä on kuusi. Tyynyjä avaruusasemalla ei ole, sillä painottomuudessa niskaa ei tarvitse tukea.
Unimaski on astronauteille välttämätön, sillä auringonnousu tapahtuu noin 90 minuutin välein eli 16 kertaa vuorokaudessa. Kaikelta valolta maskikaan ei kuitenkaan suojaa, sillä astronautit voivat silmät suljettuina kokea omituisia välähdyksiä, joita jotkut kutsuvat ”silmämunien ilotulitukseksi”. Ne ovat kosmisia säteitä, jotka vähät välittävät kiinni olevista silmäluomista tai astronautin unenlaadusta.
Treeniä, treeniä
Avaruudessa oleskelu ja työskentely vaatii ihmisen kehosta veronsa. Luuntiheys alenee kaksi prosenttia kuukaudessa, jos asialle ei tee mitään. Siksipä astronautin elämään avaruudessa kuuluu joka päivä kaksi tuntia treenaamista. Avaruusasemalla voi totisesti tuntea itsensä maailman vahvimmaksi, sillä parisataa kiloa rautaa ei painottomuudessa tunnu missään. Kuntoiluvälineet on siis suunniteltu nimenomaan avaruuteen.
Luiden lisäksi on syytä pitää huoli lihaksista, sillä ihmisen leijuessa painottomana jää lihastyö vähäiseksi. Kansainvälisellä avaruusasemalla on muun muassa juoksumatto ja kuntopyörä, joihin astronautit köyttävät itsensä valjailla kiinni. Painojen sijaan käytössä on vastuksella toimivia laitteita, jolla onnistuvat niin kyykkääminen, maastaveto kuin penkkipunnerruskin. Jumpan voi tehdä vaikka pää kohti lattiaa, sillä painottomuudessa suunnalla ei ole mitään väliä.
Pyykkipäivät ja tiskaaminen skipataan
Said goodbye to Progress 72 today to make room for 73P showing up on Wednesday. Caught this shot of it during reentry. It looked like a big firework that lasted minutes – flickering, sparking, and pulsing with brightness before it faded into the darkness. pic.twitter.com/Pfs98eTKPp
— Nick Hague (@AstroHague) July 29, 2019
Pyykkiä avaruudessa ei pestä, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö vaatteita vaihdettaisi. Vaihtoväli kuitenkin venyy tavallista pidemmäksi ja esimerkiksi samoja hikisiä treenivaatteita pidetään viikkoja putkeen – ne saa vaihtaa vasta, kun on aivan pakko. Kun vaatekerta on käytetty loppuun, otetaan pakkauksesta uusi setti ja likaiset heitetään pyykkikoriin. Tuon astian sisältö ei oikeastaan koskaan päädy uusiokäyttöön, vaan sisältö päästetään avaruuteen.
Älä huolestu, likapyykki ei jää kiertoradalle pyörimään, sillä se lähetetään kohti Maan ilmakehää, johon saapuessaan astronauttien sukat ja t-paidat palavat tuhkaksi. Kaikkea ei hävitetä luonnollisella räjähdyksellä, sillä osa roskista lähetetään rahtilennoilla takaisin Maahan. Yhdysvaltalainen astronautti Nick Hague onnistui vuonna 2019 kuvamaan hetken (yllä oleva twiitti), jossa roskat, vaatteet ja ihmisten jätökset katosivat pimeyteen suurena ilotulituksena.
Tiskaamisestakaan avaruusasemalla ei tarvitse murehtia, sillä astioita ei ole. Kaikki ruoka on pusseissa, jotka leikataan omilla saksilla auki. Jos saksiin tulee pussin sisällöstä sotkua, nuolaisee astronautti ne puhtaaksi; siksikin leikkurit ovat henkilökohtaiset. Vedellä ei siis liiaksi pelata, ja juominen tehdään pillillä. Kahviakin avaruusasemalla on tarjolla, joskaan sitä ei perinteisellä keittimellä valmisteta. Aseman kuumavesiautomaatista vettä johdetaan kahviainekset sisältävään pussiin, josta se imetään niin ikään pillillä.
Pehmolelut ovat muutakin kuin söpöjä
Toukokuussa 2020 tehtiin historiaa, kun astronautit Bob Behnken ja Doug Hurley lennätettiin Kansainväliselle avaruusasemalle ensimmäisinä ihmisinä yksityisen avaruusyhtiö SpaceX:n Falcon 9 -kantoraketilla.
Mukana oli myös Tremor, paljetein koristeltu leludinosaurus, joka oli astronauttien mukana avaruusasemalle toukokuun 31. päivänä telakoituneessa Crew Dragon Endeavour -miehistökapselissa. Kimalteleva Tremor valikoitui matkaajaksi, koska Behnkenin ja Hurleyn pojat ovat dinosaurusfaneja. Lelusta oli suoritettu demokraattinen äänestys.
Mutta on Kansainväliselle avaruusasemalle matkannut vuosien mittaan muitakin leluja esimerkiksi ensimmäisellä kuukävelyllä mukana olleen Buzz Aldrinin mukaan nimetty, ja Toy Story -animaatioelokuvista tuttu, Buzz Lightyear. Lelut ovat hauska tapa saada lapset kiinnostumaan avaruuslennoista, mutta niillä on myös merkittävä rooli avaruusasemalle suuntaavilla lennoilla. Pieni roikkumaan laitettu pehmolelu paljastaa astronauteille sen hetken, kun he ovat saavuttaneet painottomuuden.
Mitä jos avaruudessa kutittaa nenää?
Miksi nenää alkaa aina silloin kutittaa, kun sen raapiminen ei onnistu? On vaikea kuvitella hankalampaa tilannetta nenän kutiamiselle kuin avaruuskävely eli EVA (engl. Extravehicular activity). Avaruuskävely on kaikkea muuta kuin rentouttava kävelyretki, sillä sisätiloista ei poistuta ihan vain huvin vuoksi.
Avaruuskävely on harhaanjohtavasta nimestään huolimatta työtehtävä, jonka aikana yleensä huolletaan itse avaruusasemaa tai jotain satelliittia. Tehtävien ajaksi ylle vedetään miljoonia maksava avaruuspuku, joka suojaa kantajaansa tappavalta ympäristöltä: paineelta, säteilyltä, kylmyydeltä ja kuumuudelta.
Mutta kun nenää kutittaa, niin sitä kutittaa. Oli sitten kotona sohvalla tai avaruudessa. Astronauteilla on muutama kikka, joilla oloa voi helpottaa. Kypärän sisällä on vaahtomuovista valmistettu palikka, jolla astronautit tukkivat nenänsä tasatakseen painetta. Niin kutsutussa Valsalvan manööverissä puhalletaan nenästä ilmaa ulos noin 15 sekunnin ajan. Tuo väline on oiva apu myös kutinan helpottamiseen. Myös kypärän mikrofoni on hätätilanteessa sopivasti nenän ulottuvilla.
Joskus astronautit kiinnittävät kypärän sisäpuolelle palan tarranauhaa, johon nenää on kätevä rapsuttaa ja joka on pehmeää sientä huomattavasti tehokkaampi apuväline.
Tarranauha on avaruudessa muutenkin kovassa käytössä, minkä olet ehkä pistänyt videoilta merkille. Sen avulla tavarat pysyvät paikallaan olivat ne sitten hyllyllä tai taskussa.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tällä kertaa, että mikä on maailman myrkyllisin käärme. Samalla otimme selvää siitä, mikä on maailman vaarallisin käärme, sillä nämä kaksi eivät suinkaan ole sama käärmelaji.
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Mikä on maailman myrkyllisin käärme?
Australian keskiosissa elävä aavikkotaipaani (Oxyuranus microlepidotus) on maailman myrkyllisin käärme. Se on myös yksi maailman myrkyllisimmistä eläimistä yhdessä nuolimyrkkysammakoiden ja kuutiomeduusojen kanssa.
Reilun parin metrin mittaiseksi kasvavan aavikkotaipaanin yksi purema sisältää vain joitakin kymmeniä milligrammoja myrkkyjä – parhaimmillaankin noin 100 mg – mikä on muihin myrkkykäärmeisiin verrattuna pieni määrä. Sen myrkky on kuitenkin moninkertaisesti vahvempaa ja yhdessä puraisussa on tarpeeksi myrkkyä tappamaan 100 aikuista miestä. Pistos on tappavan tehokas myrkkycocktail, joka lamauttaa niin hermoston kuin lihaksetkin – sydän mukaan lukien. Verimyrkyt estävät verta hyytymästä ja tuhoavat verisuonten seinämiä. Hoitamaton purema johtaa varmaan kuolemaan.
Maailman vaarallisin tai tappavin käärme aavikkotaipaani ei kuitenkaan ole, sillä se on hyvin arka ja puolustautumisen sijaan se valitsee paljon mieluummin pakenemisen. Koska tämä harvinainen käärme elää hyvin syrjäisellä seudulla, ei luonnollisia kohtaamisia ihmisten kanssa juurikaan tule. Useimmiten aavikkotaipaanin puremaksi joutuvat matelijoiden tutkijat eli herpetologit tai sitten ne, joilla on maailman myrkyllisin käärme lemmikkinä, minkä järkevyydestä voidaan varmasti olla yhtä mieltä.
Näissä molemmissa skenaarioissa on kuitenkin onni onnettomuudessa: tappavan myrkkyannoksen saaneilla pureman uhreilla on ollut mahdollisuus saada vastamyrkkyä hyvin nopeasti. Koska näin myrkyllisen eläimen kanssa tekemisissä olevilla on luonnollisesti vastamyrkkyä käden ulottuvilla.
Mikä on maailman vaarallisin käärme?
Maailman vaarallisimman käärmeen titteli ei ole mikään yksiselitteinen jaettava. Jos maailman myrkyllisin käärme ei ole vaarallisin, niin mikä sitten? Moni asiantuntija kääntää katseensa pyramidikyyhyn (Echis carinatus). Tutkijoiden arvioiden mukaan pyramidikyyt tappavat vuosittain enemmän ihmisiä kuin muut käärmelajit yhteensä.
Lähi-idässä, Keski-Aasiassa ja Intian niemimaalla luonnonvaraisena elävän pyramidikyyn myrkky ei kuitenkaan ole erityisen tappavaa, sillä vain alle 10 prosenttia sen pureman uhreista menehtyy hoitamattomana. Tämän käärmeen vaarallisuus piilee siis laadun sijaan määrässä: äärimmäisen aggressiivinen pyramidikyy ei turhaan patsastele uhkaavassa hyökkäysasennossa, vaan se puree yllättäen, nopeasti ja usein.
Lue myös:
Tiede
Miten penis vapautetaan turvallisesti vetoketjun välistä? 10 erikoista tieteellistä tutkimusta – osa 2
Usein kummalliseltakin kuulostava tutkimus on jollakin tavalla merkittävä, mutta kuten tälläkin listalla saamme todeta: ei aina. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö tutkimukset olisi kiinnostavia – päin vastoin.
Tieteentekijät ympäri maailman yrittävät joka päivä ratkaista ongelmia ja tutkia asioita, jotta ymmärtäisimme ympäröivää maailmaamme paremmin. Mutta tämän listan kymmenen tutkimusta herättävät lähinnä kysymyksen: Miksi? No, kysymykseen saadaan kohta vastaus.
Esimerkiksi jos olet miettinyt pääsi puhki sitä, voiko ulosteesta tehty veitsi toimia, niin kohta piinaa päättyy ja saat tietää vastauksen. Listafriikki keräsi vuosien varrelta eriskummallisia tieteellisiä tutkimuksia, jotka todistavat ainakin sen, että ikinä ei voi tietää tai oppia liikaa!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi eriskummallista tutkimusta voit lukea tästä:
Torakka välttää zombiksi muuttumisen karatepotkulla
Vanderbiltin yliopiston biologien tutkimuskohteena on pitkään ollut sokeritorakka ja sen verivihollinen: julma saalistaja Ampulex compressa –loispistiäinen. Ensin nämä loispistiäiset halvaannuttavat torakan ja pistävät sitten suoraan sen aivoihin myrkyllisiä neurotoksiineja, jotka lamauttavat hyönteisen hermoston.
Torakasta tulee zombimainen orja, josta loispistiäinen ensin imee verta, ja sen jälkeen ohjailee sitä tuntosarvista kiinni pitäen täysin oman mielensä mukaan. Pistiäinen munii munansakin torakan päälle, jotta jälkeläisillä on heti syntyessään ravintoa nenän edessä.
Ken Catanian johtama tutkimusryhmä kuvasi vuonna 2018 pistiäisten ja torakoiden välisiä kohtaamisia nähdäkseen, mitä hyökkäysvaiheessa tarkalleen ottaen tapahtuu. Moninkertaisesti hidastettu tallenne paljasti tutkijoille jotain odottamatonta: torakasta kuoriutui uhattuna kunnon karateka. Noin puolessa yhteenotoista torakka pääsi karkuun potkaisemalla loispistiäistä päähän.
Ne torakat, jotka onnistuivat karkottamaan hyökkääjän, olivat useimmiten vanhempia yksilöitä. Joten hyönteismaailman herra Miyagit säästyivät varmalta kuolemalta iän tuoman kokemuksen ansiosta. Danielit sen sijaan päätyivät zombeiksi, potkivat ne miten kovasti tahansa.
Toimiiko ulosteesta tehty veitsi?
Inuiittien kansanperinteessä on tarina miehestä, joka valmisti omasta jäätyneestä ulosteestaan veitsen. Mies teroitti puukon syljellään, ja käytti sen jälkeen välinettä koiran tappamiseen ja paloitteluun. Luista hän teki reen, jonka kanssa hän katosi erämaan pimeyteen kaivettuaan ensin itsensä ulos lumesta ja jäästä käyttäen hommaan samaista veistä.
Siitä lähtien, kun antropologit ensimmäisen kerran 1990-luvulla tulivat tietoisiksi tästä tarinasta, joka kertojien mukaan on tositapahtuma, on se jostain syystä aiheuttanut suurta kiehtomusta akateemisissa piireissä.
Ohiolaisen Kent Staten yliopiston tutkijat päättivät vuonna 2019 ottaa härkää sarvista kiinni ja selvittää, olisiko kyseisen välineen valmistaminen mahdollista.
Metin Eren, joka oli aikoinaan kiinnostunut antropologiasta inuiittimiehen uskomattoman tarinan ansiosta, omaksui reiluksi viikoksi inuiittien proteiinipitoisen ruokavalion. Ulostenäytteitä kerättiin pitkin viikkoa ja materiaalista muovailtiin veitsiä joko käsin tai muotteja käyttämällä, minkä jälkeen veitset upotettiin kuivajäähän, jotta niistä tuli mahdollisimman kylmiä ja kovia.
Sitten koitti tutkimuksen jännittävin vaihe: Pystyykö ulosteesta valmistetulla veitsellä leikkaamaan eläimen nahkaa tai jänteitä? No ei pystynyt. Veitset rupesivat vain sulamaan ja jättivät pelkkiä rantuja muuten vahingoittumattomina säilyneisiin vuotiin. Koe tehtiin myös perinteistä länsimaalaista ruokavaliota noudattavan tutkijan ulosteilla, mutta tulokset olivat yhtä surkeat.
Miten vapauttaa penis turvallisesti vetoketjun välistä?
Sekaisin Marista on vuonna 1998 ensi-iltansa saanut komedia, jossa Ben Stillerin esittämälle hahmolle käy teini-ikäisenä köpelösti. Hän vetää housujensa vetoketjun kiinni sen verran huolimattomasti ja vauhdilla, että vetskarin hampaiden väliin jää ikävästi jotain sinne kuulumatonta.
Kyseisenlainen tapaturma ei ole vain elokuvaa, vaan näin voi käydä ja on käynyt ilmeisen monesti, sillä newdelhiläisen Charak Palikan sairaalan lääkäri Satish Chandra Mishra paljasti intialaisessa lastenlääketieteeseen erikoistuneessa julkaisussa ”turvallisen ja kivuttoman tavan vapauttaa penis vetoketjun välistä”.
Mishra oli tutkinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että operaatioon aiemmin käytetyt välineet – luu- tai sivuleikkurit – usein vain pahensivat tilannetta, ja joissakin tapauksissa ympärileikkaus on ollut ainoa vaihtoehto tukalan tilanteen ratkaisussa.
Mishra esittää artikkelissaan esinahan vapauttamiseen ”nopean, yksinkertaisen ja ei-traumaattisen” tavan, jossa vetoketjua puristetaan sivusuunnassa pihdeillä. Toivon sydämeni pohjasta, että kenenkään ei tarvitse pistää tätä neuvoa käytäntöön!
Onko Loch Nessin hirviö olemassa?
Tutkijat joutuvat jatkuvasti kamppailemaan rahoituksesta, mikä johtaa valitettavasti siihen, että mediaseksikkäät aiheet saavat julkisuutta ja sen avulla tukirahoja helpommin.
Uusiseelantilaisen Otagon yliopiston tutkijat onnistuivat vuonna 2018 nerokkaalla tavalla kiertämään tätä typerää systeemiä. Geneetikko Neil Gemmelin johtama tutkijaryhmä halusi selvittää jonkun vesistön kaiken eliöstön. Se tapahtuu ottamalla kohteesta eri aikoina satoja näytteitä ja analysoimalla niistä kaiken perintöaineksen.
Gemmel otti työryhmineen kohteeksi Skotlannissa sijaitsevan Loch Nessin järven, jota on tutun tarinan mukaan yli tuhannen vuoden ajan asuttanut pelottava ja mystinen merihirviö. Tutkimusta markkinoitiin ajatuksella, että nyt selvitetään, löytyykö järvestä merkkejä hirviöstä.
Näytteissä ei kuitenkaan ollut yhdenkään matelijan DNA:ta. Loch Nessissä ei myöskään havaittu jättiläissampia tai haita, mutta ankeriaita sitäkin enemmän; jokaisessa yli 250 näytteessä oli ankeriaan perintöainesta.
Gemmel on kertonut, että saapuessaan tutkimuskohteeseen ryhmä sai kuulla kahdesta edellisenä päivänä tehdystä silminnäkijähavainnosta, joten he olivat rientäneet ensimmäisenä ottamaan näytteet havaintopaikalta. Mutta ei jälkeäkään hirviöstä.
Gemmel on saanut tutkimukselleen paljon näkyvyyttä ja myöntää avoimesti käyttäneensä Loch Nessin hirviötä täysin surutta hyväkseen, sillä yhden vesialueen koko eliöstön selvittäminen ei aiheena ehkä muuten niin kiinnosta suurta yleisöä. Hän on kertonut haastattelussa, että ei missään vaiheessa tokikaan ole uskonut merihirviön olemassaoloon, mutta sanoi samaan hengenvetoon, että ”eikö olisi aivan mieletöntä, jos olisin väärässä”.
Miksi Godzilla kasvaa jokaisen elokuvan myötä?
Dartmouth College -yliopiston antropologian professorin Nathaniel Dominyn johdolla vuonna 2019 tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin fiktiivisen elokuvahirviö Godzillan kasvutahtia.
Kun Godzilla ensimmäisen kerran 1950-luvulla näyttäytyi valkokankaalla, oli sillä mittaa huimat 50 metriä. Vuoden 2019 elokuvassa Godzilla oli jo 120 metriä pitkä. Aikamoinen kasvupyrähdys siis.
Tutkimuksessa pohdittiin useampia mahdollisia syitä kasvupyrähdyksen takana, sillä vuosien mittaan hirviö on vaikuttanut kasvavan lähes jokaisen elokuvan myötä. Tutkijat tulivat siihen tulokseen, että Godzillan koko on verrannollinen ihmisten yleismaailmalliseen ahdistukseen. Likainen politiikkapeli, ympäristön tila ja ihmisten henkilökohtaiset ongelmat pitävät stressitason jatkuvasti tapissaan – ja samalla siis Godzillan kasvamassa. Godzilla on metafora ihmiskunnan yhteisille ongelmille, kuten ilmastonmuutokselle ja terrorismille.
Kun hirviö on välillä ollut suurempi ja taas pienempi, ovat vaihtelut olleet tutkijoiden mukaan hyvin selitettävissä maailman silloisella tilalla. Koko on korreloinut havaittavissa määrin myös sen kanssa, miten paljon Yhdysvaltain puolustusvoimat ovat käyttäneet rahaa joukkojensa vahvistamiseen.
Minkähän kokoinen vuoden 2026 Godzilla olisi!?
Lue myös:
Tiede
Mikä on paras tapa kävellä kahvikupin kanssa läikyttämättä juomaa? 10 erikoista tieteellistä tutkimusta – osa 1
Tieteentekijät ympäri maailman yrittävät joka päivä ratkaista ongelmia ja tutkia asioita, jotta ymmärtäisimme ympäröivää maailmaamme paremmin. Mutta tämän listan kymmenen tutkimusta herättävät lähinnä kysymyksen: Miksi? No, kysymykseen saadaan kohta vastaus.
Useimmiten kummalliselta kuulostava tutkimus onkin jollakin tavalla merkittävä, mutta kuten tälläkin listalla saamme todeta: ei aina. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö tutkimukset olisi kiinnostavia, päin vastoin.
Esimerkiksi jos olet miettinyt pääsi puhki sitä, onko uiminen hankalampaa siirapissa vai vedessä, niin kohta piinaa päättyy ja saat tietää vastauksen. Listafriikki keräsi vuosien varrelta eriskummallisia tieteellisiä tutkimuksia, jotka todistavat ainakin sen, että ikinä ei voi tietää tai oppia liikaa!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset erikoiset tutkimukset ovat luvassa huomenna.
Onko naisilla kiima-aika?
Yleisen käsityksen mukaan naaraspuolisilla ihmisillä, toisin kuin useimmilla nisäkkäillä, ei enää ole niin sanottua kiima-aikaa. New Mexicon yliopiston tutkijat halusivat kuitenkin laittaa tämän teorian testiin ja ottivat tutkimuskohteekseen sylitanssijat.
Evoluutiopsykologi Geoffrey Millerin johtama tutkijaryhmä värväsi kokeeseen 18 ammattilaista, joiden tuli 60 päivän ajalta kirjata tarkasti ylös kuukautiskiertonsa vaiheet, tekemänsä työvuorot ja saatujen tippien määrä.
Vuonna 2007 Evolution and Human Behaviour -lehdessä julkaistu tutkimus totesi, että kuukautiskierron vaiheella tosiaankin oli merkitystä tippien saamiseen. Kuukautisten aikana tippiä tuli viiden tunnin työvuoron aikana keskimäärin 185 dollaria, juuri ennen niiden alkamista juomarahaa kertyi 260 dollaria ja ovulaation aikana (eli silloin, kun munasolu irtoaa ja todennäköisyys tulla raskaaksi on suurin) irtosi tippiä 335 dollaria.
Tutkijoiden mukaan tämä oli ”ensimmäinen selvä todiste siitä, että modernilla naisella tosiaankin on kiima-aika, jolla on suuri evolutiivinen ja myös kansantaloudellinen merkitys”.
Wasabi on loistava palovaroitin
Wasabi eli maustekrassi on tärkeä japanilaisen keittiön maustekasvi, jonka varren polttava maku on tuttu kaikille oikeaa wasabia syöneille. Limakalvoja ärsyttävät öljyt saavat tulisuutensa isotiosyanaateista, joiden aiheuttama polte on kuitenkin melko lyhytaikainen.
Japanilaisen Shigan yliopiston lääketieteen tutkijat yhdessä hajuvesivalmistaja Seemsin kanssa valmistivat wasabista vuonna 2008 jotain aivan muuta kuin sushia. Apulaisprofessori Makoto Imai kehitti työryhmänsä kanssa palovaroittimen, joka savua havaitessaan suihkuttaa ilmaan isotiosyanaatteja eli synteettistä wasabin tuoksua.
Nyt varmasti herää kysymys, että miksi. No siksi, että korvia särkevä palovaroittimen ääni on täysin turha, jos henkilö on kovin huonokuuloinen tai täysin kuuro.
Tutkijat testasivat myös muita kasveja, kuten laventelia ja piparminttua, mutta mikään muu ei osoittautunut yhtä tehokkaaksi herättäjäksi kuin wasabi. Yhtä lukuunottamatta kaikki 14 kokeeseen osallistunutta, joista kuuroja oli neljä, heräsi kahden minuutin sisällä pistävään wasabin tuoksuun.
Se yksi, joka nukkui sikeästi voimakkaasta hajusta huolimatta, kärsi tukkoisesta nenästä.
Miten spagetin saa katkaistua kahteen osaan?
Kun spagetin päistä ottaa kiinni ja alkaa taivuttaa sitä poikki, ei se katkea ikinä kahtena palana. Keskeltä napsahtaa irti yleisimmin yksi pieni pala, joskus parikin. Mutta miksi?
Ranskalaisfyysikot selvittivät mysteerin syyn vuonna 2005 julkaisemassaan tutkimuksessa. Kun kuivaa spagettia taivuttaa, katkeaa se ensiksi paikasta, jossa se on kaikkein kaareutunein. Katkeamisen synnyttämä voima lähettää aaltoja spagettia pitkin, mikä sitten aiheuttaa toisen tai useamman katkeamisen.
Massachusetts Institute of Technology -yliopiston professorin Jörn Dunkelin soveltavan matematiikan kurssilla vuonna 2018 olleet opiskelijat eivät kuitenkaan tyytyneet toteamukseen, että spagettia ei voisi katkaista kahteen osaan, vaan halusivat löytää tavan onnistua puolittamisessa.
Ja hupsis, kyllähän se onnistui.
Spagettia pitää vain yksinkertaisesti kiertää lähes 360 astetta, ja sitten hitaasti taittaa, jolloin se napsahtaa nätisti kahtia. Barilla-merkkisellä spagetilla tehdyn tutkimuksen tulos on merkityksellinen esimerkiksi hiilinanoputkien ja solujen tukirangan mikrotubulusten parissa työskenteleville. Kannattaa kokeilla itse!
Listafriikki testasi ja katkaisi kotilaboratoriossaan noin kolmekymmentä spagettia, ja lopputulos oli hyvin yksiselitteinen: spagetin paloja tulee löytymään ympäri keittiötä vielä kesälläkin.
Onko siirapissa hankalampi uida kuin vedessä?
Onko siirapissa hankalampi uida kuin vedessä? Onpas hölmö kysymys. Täytyykö sitä muka oikeasti tutkia, kun vastaus tuntuu niin äärettömän selvältä. Mutta tiede ei turvaudu olettamuksiin, joten kysymykseen on saatava luotettava vastaus.
Minnesotan yliopiston kemiantekniikan professori Edward Cussler ja hänen opiskelijansa Brian Gettelfinger alkoivat vuonna 2004 suunnittelemaan massiiviset järjestelyt vaativaa koetta. Gettelfingeriä tämä yksinkertaiselta vaikuttava dilemma oli mietityttänyt jo pitkään; hän oli kilpauimari, joka oli täpärästi menettänyt kisapaikan samaisena vuotena järjestettyihin Ateenan kesäolympialaisiin. Ei ihme, että mielessä pyöri tällaisia omituisuuksia.
Tutkimuksen hankalimmaksi vaiheeksi osoittautui lupien hakeminen: kaksikko tarvitsi kokeeseensa 22 hyväksyntää eri viranomaisilta, sillä yleisen uima-altaan täyttäminen paksulla guarkumilla, jota käytetään ruoan sakeuttamisaineena, ei ollutkaan aivan läpihuutojuttu.
Helpoin vaihe tutkimuksessa oli osallistujien löytäminen. Ilmeisesti räkää muistuttavassa aineessa uiminen on monen salainen haave.
Kuusitoista koehenkilöä kävi uimassa niin vedessä kuin guarkumissa, ja yllättävää kyllä, kierrosajoissa ei ollut tilastollisesti merkittävää eroa. Syyksi todettiin se, että vaikka vettä tuplaten paksumpi guarkumi aiheuttaa uimarille enemmän vastusta, auttaa se toisaalta lisäämään eteenpäin kohdistuvaa liikevoimaa, kun uimari työntää kädellä tiheämpää nestettä vastaan.
Vedessä ja siirapissa uiminen on siis yhtä helppoa. Tai vaikeaa.
Mikä on paras tapa kävellä kahvikupin kanssa läikyttämättä juomaa?
Jokainen meistä on varmasti joskus kävellessään läikyttänyt mukistaan kahvia lattialle ja rinnuksille.
Korean Minjok Leadership Academy -sisäoppilaitoksessa opiskellut Han Ji-won oli lukioikäinen, kun hän vuonna 2016 tutki kahvin läikyttämistä äärimmäisellä hartaudella ja monella erilaisella koeasetelmalla.
Hanin tutkimuksessa vertailtiin erilaisia astioita ja kävelytyylejä optimaaliseen ja ennenkaikkea siistiin kahvikupin kanssa kulkemiseen. Achievement in the Life Sciences -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa käytetään erittäin monimutkaista kieltä, tieteellisiä termejä ja perusteellisia diagrammeja selitettäessä fysiikkaa kahvin läikkymisen takana.
Työlään ja monivaiheisen kokeen jälkeen Han tuli siihen tulokseen, että kupista on syytä pitää kiinni sen suuaukon ympäriltä. Ja se kävelytyyli? Kahvia läikkyy kaikkein vähiten silloin, jos kulkee takaperin.
Han kuitenkin mainitsee artikkelissaan, että takaperin kävelyyn liittyy muita uhkia, kuten työpaikalla kollegaan törmääminen tai ulkona kiveen kompastuminen, jotka kummatkin johtavat eittämättä kahvin läikkymiseen.
Lue myös:
Tiede
Onko mystinen Itämeren anomalia UFO vai muinainen temppeli? 10 hämmästyttävää ilmiötä maailman merissä – osa 2
Maailman merissä riittää vielä paljon mysteerejä, sillä niistä on tutkittu vain muutama prosentti. Siitäkin huolimatta, että ne kattavat lähes 70 prosenttia maapallon pinta-alasta. Merten salaisuudet ovat siis suurelta osin täysi arvoitus.
Avaruustutkimus juoksee pikavauhtia eteenpäin, mutta meidän omat meremme ovat tietyllä tavalla saavuttamattomissa. Se on melko kiehtova ajatus!
Listafriikki sukeltaa nyt syvyyksiin, hieman myös pintaa hipoen, ja katsastaa minkälaisia ihmeellisiä ilmiöitä merissä voikaan olla.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset merten salaisuudet voit lukea tästä:
Kuoleman sormi ja sumutsunami: 10 hämmästyttävää ilmiötä maailman merissä – osa 1
Itämeren anomalia
Vuonna 2011 omarahoitteinen, merten ihmeellisyyksiä tutkiva Ocean X -ryhmä löysi Itämeren pohjasta jotain perin merkillistä; kummallisen muotoisen kivisen rakennelman, joka ensisilmäyksellä näyttää aivan selvältä avaruusolentojen alukselta.
Teoriat erikoisesta muodostelmasta eivät jääneet siihen, vaan ilmoille on heitetty arveluja piilotetusta temppelistä, toisen maailmansodan aikaisesta sukellusveneestä ja jopa natsien merenalaisesta tukikohdasta. Vai onko kyseessä sittenkin kadonnut Atlantis?
Itämeren anomaliaksi kutsuttu ”rakennelma” on halkaisijaltaan noin 70 metriä ja sijaitsee salaisena pidetyssä paikassa (jossain Ahvenanmaan pohjoispuolella) noin 100 metrin syvyydessä. Sukellusryhmä törmäsi siihen, kun he olivat etsimässä laivojen hylkyjä.
Muutaman sadan metrin päässä löydöksestä kaikki ryhmän elektroniset laitteet menivät epäkuntoon eivätkä satelliittipuhelimet toimineet silloin, kun niitä yritettiin käyttää suoraan kohteen yläpuolella.
Löydöksen luo johtaa noin 200 metriä pitkä ura, joka tietysti sai salaliittoteoreetikot hullaantumaan: eihän kyseessä voi olla mikään muu kuin pakkolaskun tehnyt UFO! Innostusta ei tippaakaan hillinnyt se, että hämärissä kuvissa ja sukeltajien piirroksissa näyttää siltä, kuin suureen rakennelmaan johtaisi portaikko.
Sukeltajat onnistuivat ottamaan löydöksestä näytteitä, jotka osoittautuivat eri kivilajeiksi (graniitiksi ja gneissiksi), joten ainakaan mistään metallista sitä ei ole tehty. Toisaalta mukana oli myös mustaa vulkaanista kiveä, joka on Itämeren alueella melko harvinaista. Tutkijoiden mukaan kyseessä on todennäköisesti jääkauden aikainen siirtolohkare tai parhaimmillaankin vain mereen syöksynyt meteori.
Ocean X -ryhmäläiset eivät ole samaa mieltä: sähkölaitteidensa häiriöiden vuoksi he ovat aivan varmoja, että kyseessä on jotain yliluonnollista.
Varsin tuoreessa (marraskuu 2025) haastattelussa Dennis Åsberg, ruotsalainen sukeltaja ja yksi Ocean X -ryhmän perustajista, paljasti Itämeren anomaliasta uutta tietoa. Uusimpien kuvausten perusteella voidaan sanoa, että mystinen ”esine” ei ole luonnollinen osa merenpohjaa, vaan se makaa pohjan päällä – muualta tulleena objektina.
Lue myös: Hiljentyvätkö epäilyt – 10 uskottavaa ufo-havaintoa
Mustat savuttajat
Valtamerten pohjissa esiintyvät mustat savuttajat ovat savupiippua muistuttavia kuumia lähteitä, jotka syntyvät, kun ylikuumentunutta vettä pääsee pulppuamaan läpi maankuoren. Vesi saattaa olla lämpötilaltaan jopa 400 celsiusastetta, mutta koska savuttajat ovat useiden kilometrien syvyydessä, ei vesi kovan paineen ansiosta ala kiehumaan. Kuumuuden lisäksi vesi on hyvin hapanta, kuin etikkaa.
Mustat savuttajat syntyvät mannerlaattojen saumakohtiin, joissa magma ja vesi kohtaavat. Purkausaukkojen ympärille muodostuu piippumaisia, hyvin monimutkaisia ja satujen linnoilta näyttäviä rakenteita, koska maankuoresta tulikuumaan veteen liukenevat mineraalit, erityisesti sulfidit, kiteytyvät tullessaan kosketuksiin viileämmän meriveden kanssa. Suurimmat löydetyt savuttajat ovat yli 50 metrin korkuisia; siinä jää moni kerrostalokin kakkoseksi!
Mustien savuttajien ympärillä elää aivan omanlaisensa eliömaailma. Pimeä ja hapan ekosysteemi ei tarvitse energianlähteekseen auringonvaloa, vaan orgaanisia yhdisteitä tuotetaan hapettamalla rikkiä. Meille, turvallisesti maanpinnalla eläville, auringonvaloon perustuva fotosynteesi on kaiken elollisen lähtökohta, mutta syvänmeren mustat savuttajat ovat tarjonneet elämälle erilaisen mahdollisuuden.
Erään teorian mukaan maailman ensimmäiset solut olisivat syntyneet juuri näiden savuttajien läheisyydessä noin 4 miljardia vuotta sitten.
Lue myös: Vedenalaiset kaupungit – 10 tosielämän Atlantista
Raitaiset jäävuoret
Jäävuoret ovat makeaa jäätynyttä vettä, ja niitä ajelehtii niin Eteläisellä kuin Pohjoisella jäämerellä. Jäävuoret syntyvät poikimiseksi kutsutussa tapahtumassa, jossa jäätiköstä irtoaa eri kokoisia ja muotoisia lohkareita.
Jäävuoret on totuttu näkemään valkoisina tai sinertävän läpikuultavina, mutta silloin tällöin ne ovat monivärisillä raidoilla varustettuja. Raidat voivat olla ruskeita, mustia, keltaisia, vihreitä ja sinisiä, ja vaikka ne näyttävät maalatuilta, ovat ne muodostuneet täysin luonnollisesti. Jokainen väri syntyy kuitenkin eri tavalla.
Siniset raidat syntyvät, kun jää sulaa ja jäätyy niin nopeasti, että paineen vaikutuksesta ei pääse muodostumaan kuplia. Tiivis jää on kuin vesi, joka näyttää siniseltä: se imee kaikki muut valon aallonpituudet paitsi sinisen.
Vihreät raidat ovat levien aikaansaannoksia. Kun suolainen merivesi pääsee suuren jäälohkareen rakoihin ja halkeamiin, jäätyy se sinne planktoneineen päivineen.
Muut värit, kuten ruskea ja keltainen, ovat jäävuoren maaperästä mukaansa nappaamia sedimenttejä.
Ylösalaisin oleva järvi – meren pohjassa
Jos listan ensimmäisessä osassa esitellyt vedenalaiset järvet ja joet eivät vielä olleet tarpeeksi, niin meristä niitä voi löytää myös ylösalaisin.
Kalifornianlahdesta, Meksikon rannikolta, on löydetty suhteellisen hiljattain kummallinen järvi, jossa on kaiken lisäksi vesiputouksia. Se lepää lähellä merenpohjaa, väärin päin. Merialue on geologisesti epävakaa ja siellä on paljon aiemmassa kohdassa mainittuja mustia savuttajia.
Maankuoren halkeamista nouseva kuuma ja mineraaleista raskas vesi ei olekaan yhdessä kohtaa päässyt sekoittumaan muuhun meriveteen, vaan se on jäänyt jumiin mustan savuttajan aikaansaamaan mineraaliesiintymän alle.
Vesi liplattaa ja kimmeltää altaassaan kuin nestemäinen metalli, valuen vesiputouksen tavoin reunoilta ylöspäin.
Paikka, jossa kaksi merta kohtaavat
Tanskan pohjoisessa kärjessä on taajama nimeltään Skagen. Siellä on Grenen-niminen paikka, jossa kaksi merta kohtaavat, kirjaimellisesti. Idästä Greneniä huuhtoo Itämeri ja lännessä rantaan lyövät Pohjanmeren aallot.
Kun Grenenin kärkeen kävelee, voi laittaa jalkansa veteen ja olla maantieteellisesti hyvin erityisessä paikassa. Jos auringonvalo osuu sopivasti veteen, voi merissä huomata selkeän eron: vasemmalla on tumma Pohjanmeri ja oikealla vaaleansininen Itämeri.
Grenen muuttuu jatkuvasti, kun tyrskyt puskevat sille hiekkaa molemmista suunnista, joten joka päivä merien rajalla voi näyttää aivan erinäköiseltä. Alueella uiminen on ehdottomasti kiellettyä, sillä kahden meren lyödessä vastakkain syntyy odottamattomia ja voimakkaita virtauksia. Silti se on kokemisen arvoinen, sillä harvassa paikassa maailmassa voi todistaa, kun aallot lyövät kahdesta suunnasta yhtäaikaa.
Lue listan ensimmäinen osa: Kuoleman sormi ja sumutsunami: 10 hämmästyttävää ilmiötä maailman merissä – osa 1
Lue myös:
Maailman meristä on tutkittu vain muutama prosentti, vaikka ne kattavat lähes 70 prosenttia maapallon pinta-alasta. Merten salaisuudet ovat siis suurelta osin täysi arvoitus.
Avaruustutkimus juoksee pikavauhtia eteenpäin, mutta meidän omat meremme ovat tietyllä tavalla saavuttamattomissa. Se on melko kiehtova ajatus!
Listafriikki sukeltaa nyt syvyyksiin, hieman myös pintaa hipoen, ja katsastaa minkälaisia ihmeellisiä ilmiöitä merissä voikaan olla.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset merten salaisuudet ovat luvassa myöhemmin.
Vedenalaiset järvet ja joet
Et ehkä ole aiemmin tiennyt vedenalaisista järvistä ja joista, mutta ne eivät ole mitenkään harvinaisia maailman merissä. Konseptina ne kuulostavat melko utopistisilta: vettä vedessä!?
Nämä kummalliset vesialueet merten pohjissa muodostuvat, kun vettä tihkuu alhaalta päin läpi paksun suolakerroksen, joka lepää heti merenpohjan alapuolella. Läpitunkeva vesi liuottaa suolaa niin, että merenpohjaan muodostuu painaumia, joihin suolaisempi ja tiheämpi vesi sitten asettuu. Näin syntyvät vedenalaiset joet ja järvet.
Suolaisemmat vesialueet voivat olla muutaman metrin mittaisia tai useita kilometrejä pitkiä. Mustanmeren pohjassa on 60 kilometrin pituinen, 35 metrin syvyinen ja kilometrin levyinen joki, jossa virtaa noin 22 000 kuutiometriä vettä sekunnissa. Maanpinnalla ollessaan se olisi virtaamaltaan maailman kahdeksanneksi suurin joki.
Vedenalaiset järvet ja joet pitävät yllä omia ekosysteemejään: Niiden erikoisilla rannoilla elää runsaasti eläimiä, kuten simpukoita, jotka ovat riippuvaisia korkeasta suolapitoisuudesta ja sen tarjoamista ravinteista.
Joet ja järvet ”käyttäytyvät” aivan samoin kuin maallakin, sillä ne muodostavat joentörmiä, tulvatasankoja, koskia ja vesiputouksia. Ja kuten millä tahansa vesistöllä, myös vedenalaisilla sellaisilla on aaltoileva pinta.
Vuorovesiporras
Vuorovesiporras eli vuoksiaalto on hyvin yleinen ilmiö, jonka voi nähdä nousuveden aikaan. Se tapahtuu, kun nousuvesi puskee mereen laskevaa jokea vastaan. Vuorovesiportaita nähdään eniten sellaisissa paikoissa, joissa joki on suhteellisen matala ja sen laskukohta mereen on melko kapea.
Vuorovesiporras voi olla yksittäinen suuri aalto tai sitten sitä voi seurata jäljessä useampi pienempi laine. Vuoksiaallot voivat olla vaarallisia jokea seilaaville veneille, mutta toisaalta ne tarjoavat upean mahdollisuuden lainelautailijoille, jotka voivat surffata jokea pitkin sisämaahan jopa useiden kilometrien matkalta.
Amazonilla nähdään massiivisia vuoksiaaltoja, mutta maailman suurin vuorovesiporras muodostuu kuitenkin Qiantang-joella Kiinassa. Se voi olla jopa 9 metriä korkea ja liikkua 40 kilometrin tuntinopeudella.
Vesisäihky
Vesisäihky on bioluminesenssiä eli biologista valontuotantoa. Bioluminesenssi tarkoittaa eliöiden kykyä tuottaa valoa kemiallisessa reaktiossa, jossa lusiferaasi-entsyymi vaikuttaa hapen läsnä ollessa lusiferiini-nimiseen pigmenttiin.
Vesisäihkyn saavat usein aikaan Noctiluca -panssarilevät, jotka vapauttavat jopa 96 prosenttia reaktiossa syntyvästä energiasta valona, joten lämpöä ei juurikaan pääse muodostumaan. Siksi vesisäihky on useimmiten kylmän sinertävän sävyistä.
Jos olosuhteet ovat otolliset, voivat levät muodostaa lämpimissä merissä valtavan laajoja kasvustoja. Häirittyinä ne alkavat tuottamaan valoa, ja vaikka yksittäinen levä lähettää vain nopean valonpilkahduksen, saattaa tiheästä leväkasvustosta vapautua valoa niin paljon ja pitkään, että sen avulla voisi muuten pimeässä ympäristössä vaikka lukea.
Yksi laajimmista vesisäihkyistä on Intian valtameressä lähellä Afrikan rannikkoa. Se on kooltaan noin 15 000 neliökilometriä, suunnilleen puolet Belgian pinta-alasta. Siitä on ensimmäiset havainnot ja raportit jo 1700-luvulta, kun kirkas merestä hohtanut valo oli säikäyttänyt merellä seilanneeen laivan miehistön. Tästä massiivisesta vesisäihkystä ovat vastuussa Vibrio harveyi –bakteerit, jotka käsittämättömän suurena joukkona saavat aikaan pitkään kestävän hehkun, joka on koko komeudessaan saatu tallennettua avaruudesta käsin, satelliitin ottamalle kuvalle.
Kuoleman sormi
Vedenalainen jääpuikko, toiselta nimeltään kuoleman sormi, syntyy, kun merijäästä sulaa erittäin suolapitoista vettä, jolla on tiheydestään johtuen ympäröivää vettä matalampi jäätymispiste.
Kun tuo painava ja kylmä vesi valuu kohti pohjaa, jäädyttää se ympärillään olevaa merivettä muodostaen laskeutuvan, vedenalaisen jääpuikon. Niitä tavataan luonnollisesti vain napoja ympäröivissä, hyytävissä merivesissä.
Pahaenteisen kuoleman sormi -nimensä vedenalaiset jääpuikot ovat saaneet siitä, mitä tapahtuu, kun ne saavuttavat pohjan. Ne jäädyttävät kaiken elollisen, mikä sattuu osumaan tielle.
Sumutsunami
Ei, maailmanloppu ei ole edelleenkään tulossa. Kyseessä on sumutsunami, joka on yksi luonnon parhaimmista piloista.
Joskus se näyttää vain uhkaavasti lähestyvältä pilveltä, mutta toisinaan sitä on vaikea erottaa vedestä, joten saattaa vaikuttaa kuin massiivinen tsunami olisi pyyhkiytymässä rantaan.
Sumutsunamin ainut vaara on vain huono näkyvyys, ja se syntyy, kun lämmin ilma tiivistyy kylmän meriveden päällä. Jos tuuli sattuu tulemaan sopivasti mereltä päin, voi sumutsunami matkata jonkin verran myös sisämaahan, peittäen kaiken pahaenteiseltä vaikuttavan usvan alle.
Jos siis monikymmenmetrinen sumuverho sattuu vyörymään päälle, niin ei kannata säikähtää.
Lue myös:
Tämän listan aiheena ovat hullut tiedemiehet, jotka tekivät kaikkensa selvittääkseen mieltään askarruttavia asioita. He päätyivät tekemään hurjiakin kokeita itsellään.
Tutkijan elämä ei todellakaan ole sellaista kuin elokuvissa annetaan ymmärtää. Yksittäiset heureka-hetket ovat hyvin harvinaisia, pulloista ei nouse vuorokauden ympäri salamyhkäistä höyryä eikä tutkijoiden hiukset ole kokeiden jäljiltä pystyssä. Mutta tämän listan sankarit ansaitsisivat saada tarinansa Hollywoodiin.
Nyt Listafriikki tutustuttaa lukijansa siis tieteentekijöihin, jotka olivat valmiita tekemään mitä tahansa käyttäen koekaniinina itseään. Ehkä sopivaa koehenkilöä ei löytynyt tai tutkija totesi testin olevan eettisesti niin arveluttava, että oli parasta vain käyttää omaa kroppaa kohteena. Toisinaan metodit saavat epäilemään henkilöiden mielenterveyttä, mutta joskus riski vain on otettava; tieteen nimissä!
Tässä siis, kaikella rakkaudella, hullut tiedemiehet.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset omalaatuiset nerot voit katsastaa tästä:
Mitä tahansa tieteen nimissä: 10 hullua tiedemiestä, jotka tekivät kokeita itsellään – osa 1
Barry Marshall
Olet varmasti kuullut sanottavan, että stressi ja liiallinen kahvinjuonti aiheuttavat mahahaavan? Harhakäsitystä voimistaa tv-sarjojen ja elokuvien pukumiehet- ja naiset, jotka paiskovat ympäripyöreää työpäivää pelkän sumpin voimalla ja joutuvat rauhoittamaan tahtiaan mahahaavan iskiessä. Näin luulivat useimmat lääkäritkin vielä 1990-luvun alkupuoliskolle saakka.
1970-luvun lopulla nuori australialaislääkäri Barry Marshall oli turhautunut. Hän oli tutkinut mahan limakalvon tulehduksia, mahahaavoja ja mahasyöpää, ja oli varma siitä, että niiden takana on jokin bakteeri. Potilailta poistettiin mahalaukkuja ja he kuolivat sisäisiin verenvuotoihin muka vain sen takia, että työt aiheuttivat painetta.
Marshall lyöttäytyi yhteen vanhemman lääkärin Robin Warrenin kanssa, koska tämänkään mielestä kaikki ei ihan täsmännyt. Miehet tulivat tutkimuksissaan siihen tulokseen, että ongelman aiheuttaa hyvin yleinen helikobakteeri, mutta artikkelit arvostetuissa tieteellisissä julkaisuissa eivät vakuuttaneet yhteisöä.
Tutkijat epäonnistuivat yrityksissään aiheuttaa helikobakteerilla mahahaavoja hiirille ja sioille, eikä ihmiskokeelle irronnut lupaa. Marshall kyllästyi vastustukseen, ja totesi ihmiskokeen olevan sittenkin mahdollinen.
Hän valmisti eräältä potilaalta eristämästään bakteeriviljelmästä lientä ja kumosi sen kurkustaan alas. Viikon päästä alkoivat karmeat vatsakivut ja oksentaminen. Marshall tähystettiin ja mahan limakalvolta otetusta näytepalasta saatiin eristettyä Helicobacter pylori -bakteerilaji. Marshall lääkitsi itsensä kuntoon antibiooteilla, ja mykisti kaikki vastarannan kiisket.
Vuonna 2005 Marshall ja Warren saivat löydöksestään ja tutkimuksestaan Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon.
Donald Unger
Yksi ihmiskehoon liittyvistä urbaaneista legendoista on se, että sormien naksuttelu pilaa nivelet ja johtaa pahimmillaan reumaan. Yhdysvaltalainen lääkäri Donald Unger oli koko lapsuutensa ajan kuunnellut perheensä ja sukunsa varoittelua sormien naksuttelusta. Itse hän oli sitä mieltä, että harmiton vääntely ei voi saada aikaan niveltulehdusta, joten hän päätti aloittaa henkilökohtaisen tutkimuksen aiheesta.
Viidenkymmenen vuoden ajan Unger naksutteli vasemman kätensä sormia vähintään kahdesti päivässä; oikean käden sormet toimivat kontrollina. Pikaisella laskutoimituksella Unger siis naksutteli vasemman käden sormensa läpi yli 36 500 kertaa. Oikeassa kädessä sormet naksuivat hyvin harvoin ja silloinkin spontaanisti itsestään.
Unger päätti analysoida tutkimuksensa datan siinä vaiheessa, kun hän 50 vuoden jälkeen koki, että sitä oli tarpeeksi. Kummassakaan kädessä ei ollut merkkejä tulehduksesta tai reumasta, joten johtopäätöksenä hän totesi, ettei nivelten naksuttelulla ole yhteyttä vaivoihin.
Vuonna 1998 julkaistu tieteellinen artikkeli tuloksista toi miehelle vuosikymmen myöhemmin Ig Nobel palkinnon, jotka jaetaan samaan aikaan kuin oikeat Nobelit. Ig Nobeleiden tarkoituksena on tuoda näkyvyyttä epätavallisina pidetyille tutkimuksille, ja sellaisille, jotka ”saavat ensin nauramaan ja sitten ajattelemaan”.
George Stratton
Oletko koskaan miettinyt, mitä tapahtuisi, jos pitäisit viikon verran silmälaseja, jotka kääntävät näkökentän ylösalaisin? No en minäkään. Mutta onneksi yhdysvaltalainen psykologi George Stratton mietti ja testasi sitä meidän puolestamme 1890-luvulla.
Hän oli melko varma, että aivot sopeutuisivat ylösalaiseen maailmaan ja lopulta korjaisivat kuvan oikeaksi. Stratton ei voinut tietenkään olla asiasta täysin varma, joten hän päätti kokeilla, mitä tapahtuu.
Neljän ensimmäisen päivän ajan Stratton voi pahoin ja häntä huimasi, mikä oli ymmärrettävää, sillä kaikki ympärillä oli ylösalaisin. Mutta viidentenä päivänä hänen aivonsa alkoivat hiljalleen kääntää verkkokalvoille heijastuvia kuvia oikein päin ja kahdeksanteen päivään mennessä liikkuminen ja eläminen oli täysin normaalia.
Kun Stratton totesi teoriansa osuneen nappiin, hän lopetti lasien käyttämisen, mikä ei yllättäen sujunutkaan ongelmitta. Maailma alkoi kirjaimellisesti pyöriä silmissä, eikä mies erottanut oikeaa vasemmasta. Muutaman päivän sekoilun ja päänsäryn jälkeen aivot jälleen kerran näyttivät mahtinsa ja palautuivat normaalitilaan. Stratton oli todistanut, miten sopeutuvaiset aivot ovat uuden ympäristön kohdatessaan.
Evan O’Neill Kane
Vuoden 1921 helmikuussa yhdysvaltalainen kirurgi Evan O’Neill Kane makasi leikkauspöydällä valmiina tulehtuneen umpilisäkkeen poistoon. Leikkausalin henkilökunta oli aikeissa ruveta operoimaan kollegaansa, kun tämä nousi reippaasti istumaan ja ilmoitti haluavansa suorittaa poiston itse.
Koska Kane oli kirurgian ylilääkäri, ei muilla ollut siihen nokan koputtamista. Kane uskoi vakaasti, että kaikkia leikkauksia varten potilaita ei tarvi nukuttaa, joten hän halusi selvittää pystyykö itseään operoimaan puudutettuna. Kunnon setti kipulääkkeitä suoneen ja eikun menoksi!
Tuolloin umpisuolen poistaminen ei käynyt niin kätevästi kuin nykyään ja vaati melko suuren operaation. Kokeneena kirurgina Kane ei hätkähtänyt omia sisälmyksiään, ja vaikka suolet välillä pulpahtivat leikkaushaavasta ulos, työnsi hän ne muina miehinä takaisin sisäänsä. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Kane operoi itseään, sillä joitakin vuosia aiemmin hän oli amputoinut tulehtuneen sormensa.
Reipas kymmenen vuotta myöhemmin, ollessaan 70-vuotias, Kane asettui jälleen oman veitsensä alle: tuolloin hän poisti itseltään nivustyrän.
John Paul Stapp
Toisen maailmansodan jälkeen lentokoneiden kehitys otti valtavia harppauksia eteenpäin; ne lensivät korkeammalla ja entistä nopeammin. Yhdysvaltain ilmavoimissa alettiin epäillä, että pilotit eivät enää selviä, jos konetta ammutaan tai se törmää, ja heittoistuin aktivoituu.
Tuohon aikaan ajateltiin, että ihminen ei kestä hengissä yli 20 G:n kiihtyvyyttä. Laskelmien mukaan äkillinen pysähtyminen lähes äänen nopeudesta altistaisi lentäjät noin 40-50 G: voimille. Mutta miten saataisiin varmuus pilottien sietokyvylle?
Tässä kohtaa kuvaan astui John Stapp, ilmavoimien lääkäri, joka päätti alkaa testaamaan G-voimien vaikutuksia. Hän suunnitteli yhdessä ilmavoimien insinöörien kanssa kelkan, joka oli varustettu hävittäjien moottoreilla ja lukkiutuvilla jarruilla. Lukuisten nukeilla tehtyjen epäonnistuneiden kokeiden jälkeen Stapp päätti istahtaa kelkkaan itse. Ehkäpä hän ei lentäisi nukkejen lailla 200 metrin päähän törmäyspaikasta?
Uusien valjaiden kehittäminen takasi sen, että Stapp pysyi paikallaan istuimessa, mutta ilman murtuneita kylkiluita mies ei testeistä selvinnyt. Seitsemän vuoden aikana hän ajoi suihkarikelkalla 29 kertaa, kivusta ja särystä huolimatta, ja tunnollisesti kirjasi ylös kaikki ikävät tuntemuksensa. Stappin viimeinen testi on kuuluisin. Sonic Wind-kelkkaan (kuvassa) oli asennettu muutama suihkumoottori lisää, ja sillä pystyi nyt kiihdyttämään lähes 1200 kilometrin tuntivauhtiin. Jarrutus oli muutettu niin, että kelkka iskeytyi vesialtaaseen ja pysähtyi 1,4 sekuntia törmäyksen jälkeen.
Joulukuun 10. päivänä vuonna 1954 Stapp sidottiin kelkkaan kiinnitettyyn istuimeen, jalat ja kädet kiristettiin valjailla, etteivät ne lepattaisi tuulessa, ja muista kerroista poiketen mies laittoi kypärän ja hammassuojan. 1017 kilometrin tuntivauhdissa tapahtuneessa törmäyksessä Stapp joutui yli 40 G:n armoille ja hänen kehonsa painoi hetkellisesti yli 3000 kiloa iskeytyessään vöitä vasten.
Mies kuitenkin selvisi hengissä, mutta kaikki hänen silmiensä verisuonet olivat räjähtäneet, kylkiluut ja molemmat ranteet olivat pirstaleina ja keho muutenkin runneltu – niinkuin olisi kirjaimellisesti ajanut autolla 190 kilometrin tuntivauhdilla päin tiiliseinää. Toivuttuaan Stapp olisi halunnut kokeilla vielä äänen nopeutta (1235 km/h), mutta siinä vaiheessa ilmavoimat kielsi hengenvaarallisen testailun. Stapp ja hänen työnsä olivat liian arvokkaita.
Lue listan ensimmäinen osa:
Mitä tahansa tieteen nimissä: 10 hullua tiedemiestä, jotka tekivät kokeita itsellään – osa 1
Lue myös:
Nämä hullut tiedemiehet päättivät mennä kokeissaan äärimmäisyyksiin, sillä mitäpä kunnon tieteilijä ei tekisi selvittääkseen mieltään askarruttavia asioita.
Tutkijan elämä ei useinkaan ole sellaista kuin elokuvissa annetaan ymmärtää. Yksittäiset heureka-hetket ovat hyvin harvinaisia, pulloista ei nouse vuorokauden ympäri salamyhkäistä höyryä eikä tutkijoiden hiukset ole kokeiden jäljiltä pystyssä. Mutta tämän listan sankarit ansaitsisivat saada tarinansa Hollywoodiin.
Nyt Listafriikki tutustuttaa lukijansa siis tieteentekijöihin, jotka olivat valmiita tekemään mitä tahansa, ja nimenomaan itselleen. Ehkä sopivaa koehenkilöä ei löytynyt tai tutkija totesi testin olevan eettisesti niin arveluttava, että oli parasta vain käyttää omaa kroppaa kohteena. Toisinaan metodit saavat epäilemään henkilöiden mielenterveyttä, mutta joskus riski vain on otettava; tieteen nimissä!
Tässä siis, kaikella rakkaudella, hullut tiedemiehet.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset omalaatuiset nerot voit katsastaa tästä:
10 hullua tiedemiestä, jotka tekivät kokeita itsellään – osa 2
Michael Smith
Hyönteisten pistojen aiheuttaman kivun uraauurtava tutkija Justin Schmidt kehitti vuonna 1983 Schmidtin kipuasteikon, jolla mitataan eri lajien antamien pistosten aiheuttamaa kipua ja kivun kestoa. Cornellin yliopistossa mehiläisten käyttäytymisestä väitöskirjaa tehneen Michael Smithin mielestä tutkimuksesta kuitenkin puuttui oleellinen osa, eli se, miten kipeältä pistot tuntuvat vartalon eri kohdissa. Niinpä hän päätti toteuttaa itsellään vuonna 2012 yhden suurimmista MIKSI? -ihmiskokeista.
Hän antoi tarhamehiläisten pistää itseään 25 eri kohtaan vartalossaan. Reilun kuukauden aikana hän otti vastaan arviolta 200 pistosta ja tulokset olivat yksiselitteiset. Miehen vartalossa on kolme kohtaa, joissa kipu on kaikkein pahin: penis, ylähuuli ja sierain. Ehkä hieman yllättäen kaikkein lamauttavin kipu tuntui sieraimessa.
Smith on sanonut, että jos olisi pakko valita, niin kymmenen kertaa kymmenestä hän ottaisi mehiläisen piston ennemmin sukuelimeensä kuin nenäänsä. Hyvä pitää mielessä, jos mehiläinen joskus uhkailee!
Regine Gries
Luteet. Yäk. Vaikka nuo öiset verenimijät ovat suurimmalle osalle ihmisistä pahin painajainen, ovat ne Regine Griesille jokapäiväisiä seuralaisia. Vuosien ajan kanadalaisessa Simon Fraser -yliopistossa työskennellyt Gries kääri hihansa ja antoi tuhansien luteiden purra itseään käsivarteen.
Griesin ja hänen tutkimusryhmänsä tavoitteena oli kehittää pyydyksiä, joiden kemiallinen houkutin kiinnostaisi luteita enemmän kuin sänkyjen patjat ja ihmisveri. Alunperin Gries ja hänen opiskelijansa syöttivät luteille läheiseltä teurastamolta saatua kananverta, mutta koska kyseiset kanat olivat vahvasti lääkittyjä, tappoi niiden epäpuhdas veri pienet imijät.
Kanafiaskon jälkeen Gries päätti kokeilla marsuja, mutta luteet eivät kyenneet imemään niiden tiheän turkin läpi. Marsut piti rauhoittaa ja ajella ennen jokaista ateriahetkeä, joten Gries päätti luovuttaa ja ruveta itse päivälliseksi. Varotoimenpiteet olivat mittavat ja jokainen ”syöttö” tehtiin ohuen verkkokankaan läpi, sillä kuten Gries on itse sanonut, hän ”ei toivoisi ludeongelmaa edes pahimmalle vihamiehelleen”.
Gries arvioi, että luteet ovat purreet häntä reippaasti yli 200 000 kertaa, mutta nainen ei uhrautunut turhaan, sillä vuonna 2017 markkinoille tulivat ensimmäiset hänen kehittämänsä feromonipohjaiset ludeansat.
Stubbins Ffirth
Stubbins Ffirth oli vain kaksikymmenvuotias, kun hän löysi kutsumuksensa toimiessaan lääkäriharjoittelijana philadelphialaisessa sairaalassa vuonna 1804. Vuosikymmen aiemmin tuossa Yhdysvaltojen silloisessa pääkaupungissa oli koettu valtava keltakuume-epidemia, joka vain muutamassa kuukaudessa tappoi arviolta 5000 ihmistä eli noin 10 prosenttia väestöstä. Sen jälkeen tauti jäi kiertämään pysyvästi, aiheuttaen aina silloin tällöin pienempiä epidemioita.
Ffirth oli täysin varma, että tauti ei ollut tarttuva, vaan johtui kesän paahtavasta kuumuudesta. Todistaakseen teoriansa hän päätti ruveta testaamaan tarttumista itsellään. Nuori amanuenssi valeli iholle tekemiinsä haavoihin keltakuumeesta kärsivien potilaiden sylkeä, hikeä sekä virtsaa, ja lopulta myös verta ja oksennusta. Oksennusta hän piikitti suoniinsa ja laittoi sitä silmiinsä sekä kynsinauhojensa alle. Hän myös keitti nestettä ja hengitteli siitä nousevia höyryjä.
Mutta se ei Ffirthille riittänyt. Hän lantrasi mustaksi värjäytynyttä oksennusta vedellä ja joi seoksen. Maku oli miehen oman arvion mukaan ”hieman hapokas”.
Keltakuumetta hänelle ei edelleenkään tullut. Ffirth oli tavallaan oikeassa ja tavallaan väärässä. Keltakuume ei normaalissa kontaktissa tartu ihmisestä toiseen, mutta silti se on tartuntatauti. Vasta vuonna 1881, vuosikymmeniä Stubbins Ffirthin jo kuoltua, kuubalainen lääkäri Carlos Finlay ehdotti, että keltakuumeen aiheuttava virus siirtyisi ihmisestä toiseen hyttysten välittämänä.
Kaiken järjen mukaan Ffirthin olisi pitänyt saada tartunta hieroessaan potilaiden verta auki oleviin haavoihinsa (ja viimeistään oksennus-cocktailin jälkeen), mutta myöhemmin on selvinnyt, että potilaat olivat taudissaan jo sellaisessa vaiheessa, että tartuntariski oli olematon.
José Rodríguez Delgado
Neurofysiologia on tieteenala, joka tutkii aivojen, hermojen ja lihasten sähköistä toimintaa. Vuosien 1946 ja 1974 välillä espanjalainen Jose Delgado työskenteli Yalen yliopistossa ja tutki ajatusten ohjailua stimuloimalla aivoja sähköllä.
Yhdessä tunnetuimmista kokeistaan Delgado seisoi ja odotti, kun härkä rynnisti sarvet ojossa häntä kohti kuin, noh, raivo härkä. Matadori voisi pysyä tilanteessa rauhallisena, mutta kuka tahansa muu juoksisi henkensä edessä. Miksi Delgado ei siis juossut?
Koska hän oli vakuuttunut siitä, että saisi härän pysähtymään kirjaimellisesti napin painalluksella. Delgado oli erityisen kiinnostunut eläinten aivoista ja halusi kontrolloida niiden tunteita ja käyttäytymistä. Hän kehitti tahdistimen, stimoceiver-sirun, jolla pystyi antamaan sähköisen ärsykkeen tietyille aivojen alueille.
Toukokuun 22. päivänä vuonna 1965 hän marssi pienelle härkätaisteluareenalle Madridissa ja odotti turva-aidan takana, kun kokeneet härkätaistelijat härnäsivät Lucero-nimistä härkää. Sitten aivotutkija astui esiin pelkkä kauko-ohjain kädessään ja Lucero lähti hyökkäämään häntä kohti. Härän aivoihin oli istutettu stimoceiver-siru, ja kun eläin oli tarpeeksi lähellä, painoi Delgado nappia ja lähetti sähköiskun sen aivoihin. Härkä pysähtyi hämmentyneenä ja lähti rauhassa käyskentelemään toiseen suuntaan.
Seuraavana päivänä lehdet Atlantin molemmin puolin ylistivät tutkijaa: toisen aivoja tosiaan voi kontrolloida! Delgadon työ oli arvatenkin kiistanalaista, sillä myöhemmin hän asetti siruja sairaille ihmisille psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Itse hän uskoi laitteensa voivan olla apuna esimerkiksi masennuksen ja skitsofrenian hoidossa, mutta yleisesti ajatus ihmisaivojen ohjailusta oli tiedeyhteisöllekin liikaa.
Delgadon työ jäi vaille tunnustusta, vaikka stimoceiver onkin toiminut esimerkkinä lukuisille nyt kehitteillä oleville laitteille, joita ehkä joskus voidaan käyttää muun muassa Parkinsonin taudin hoidossa.
Tim Friede
Yhdysvaltalaisella mekaanikolla Tim Friedellä on jo kahdenkymmenen vuoden ajan ollut missio. Hän on antanut maailman myrkyllisimpien käärmeiden purra itseään yli 200 kertaa tarkoituksenaan muodostaa luonnollinen vastustuskyky niiden myrkyille.
Friede ei tee hengenvaarallista testailua vain omaksi ilokseen ja hyödykseen, vaan toivoo tutkijoiden voivan käyttää hänen vertaan universaalin vastamyrkyn kehittämiseen. Mies on antanut itselleen puremien lisäksi noin 700 myrkkypistosta ja kasvattanut immuniteettia vuosien ajan, ja kuten videolta voidaan nähdä, pystyy hän ottamaan pureman vastaan sekä mustaltamambalta että rannikkotaipaanilta, jotka ovat myrkyllisyytensä ja aggressiivisen käytöksensä yhdistelmillä kaksi maailman vaarallisinta käärmettä.
Monet tutkijat ja lääkärit ovat kritisoineet miehen edesottamuksia ja uskovat jalon ajatuksen johtavan tulehduksiin, allergisiin reaktioihin, sisäelinvaurioihin ja lopulta kuolemaan. Tavallaan he ovat oikeassa, sillä vahinkojakin Friedelle on sattunut ja hän on ollut monesti kuoleman partaalla liian ison annoksen tai vahinkopureman takia.
Mutta unelma tuli todeksi vuonna 2017, kun Jacob Glanville, joka on tunnettu yrityksestään kehittää muun muassa universaalia influenssarokotetta, löysi Frieden YouTubesta. Friede antoi Glanvillen laboratoriolle useita verinäytteitä, joista oli kevääseen 2019 mennessä pystytty määrittämään 282 erilaista vasta-ainetta, jotka ovat onnistuneesti kiinnittyneet käärmeiden myrkkyjen proteiineihin. Vielä ei ole sen aika, että meillä olisi käytössämme yleispätevä vastamyrkky käärmeiden puremiin, mutta Tim Frieden uhrautuva työ on antanut siihen ennennäkemättömän mahdollisuuden.
Lue myös: Maailman myrkyllisin käärme ei suinkaan ole se kaikkein vaarallisin
Lue myös:
-
Yleistieto1 viikko sittenHuhtikuun yltiöpositiiviset lapset ovat syntyneet menestymään – faktoja ja henkimaailman juttuja huhtikuusta
-
#vainsuomijutut2 päivää sittenOnko suomen kieli sittenkään niin vaikeaa? Katso, meneekö ulkomaalaisten kieli solmuun suomen kanssa!
-
Yhteiskunta5 päivää sitten10 tosielämän naisvakoojaa, jotka jättävät James Bondin varjoonsa – osa 1
-
Tiede4 päivää sittenNäin avaruudessa oksennetaan, pestään hampaat ja käydään vessassa: 9 faktaa astronautin elämästä