Tiede
Tosielämän Topi ja Tessu: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista – osa 1
Nyt heittäydytään hellyttävien eläintarinoiden pariin. Nämä odottamattomat eläinystävät lämmittävät varmasti jokaisen mieltä – nenäliina kannattaa ottaa lähettyville!
Kotieläiminä ja lemmikkeinä yhdessä elävät eri eläinlajien edustajat tulevat usein loistavasti toimeen ja eläinten välille voi muodostua voimakkaita kiintymyssuhteita.
Tällä listalla tutustutaan kuitenkin sellaisiin ystävyksiin, joiden ei heti ensimmäisenä kuvittelisi löytävän yhteistä säveltä. Mukana on petoja ja niiden saaliseläimiä sekä keskenään luontaisia vihollisia, mutta jostain syystä eläinystävät ovat löytäneet toisensa.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Loput tarinat liikuttavan suloisista eläinystävistä voit lukea tästä:
Käärme ja hamsteri bestiksinä: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista – osa 2
Sniffer ja Tinni – Tosielämän Topi ja Tessu
Näin voi käydä vain saduissa: Koira ja kettu kohtaavat metsässä ja niistä tulee parhaat ystävät. Niin on kuitenkin oikeasti käynyt Norjassa.
Saksanpaimenkoira Tinni oli eräänä päivänä omistajansa Torgeir Bergen kanssa kävelyllä metsässä, kun he kohtasivat siellä ketun. Se oli vielä poikanen ja Berge arveli sen olleen seuraa ja ruokaa vailla; emo oli todennäköisesti kuollut. Berge nimesi ketun Snifferiksi, mutta jätti villieläimen pärjäämään omilleen.
Kummallista kyllä, tuon päivän jälkeen Sniffer ilmestyi usein kuin tyhjästä mukaan Bergen ja Tinni-koiran metsälenkeille ja eläimet alkoivat muodostaa tuttavallisen suhteen. Hiljalleen kaverukset alkoivat tapaamaan metsän siimeksessä lähes päivittäin ja viihtyivät toistensa seurassa leikkien ja välillä rauhassa makoillen useita tunteja kerrallaan.
Valokuvaajana työskennellyt Berge on dokumentoinut koiran ja villin ketun ainutlaatuista ystävyyttä vuosien ajan, ja on myös julkaissut odottamattomasta toveruudesta kirjan. Berge on äänekäs turkiskaupan vastustaja, ja hän on toivonut Tinnin ja Snifferin tarinan edistävän turkismetsästyksen kieltämistä.
Lue myös, mihin muun muassa iki-ihana Topi ja Tessu -satu pohjautuu:
Kauheat alkuperäistarinat rakastettujen satujen takana
Orangit ja saukot
Belgialaisessa Pairi Daizan eläintarhassa on keksitty hauska tapa pitää kolmihenkinen orankiperhe onnellisena. Älykkäät orangit tarvitsevat jatkuvasti tekemistä viihtyäkseen, ja hoitajat kehittävätkin niille päivittäin erilaisia leikkejä, pelejä ja ongelmanratkaisutehtäviä.
Tarhan orankiperhe – Uijan-uros, Sari-naaras ja niiden poikaset Berani ja Mathaï – elelevät aitauksessaan saukkojen kanssa. Eläintarhassa ajateltiin, että aitauksen läpi virtaavan joen varrelle asutetut saukot toisivat orangeille viihdykettä, mutta kukaan ei odottanut eläinten ystävystyvän.
Eläintarhan tiedottaja Mathieu Goedefroy on kertonut Indsider -julkaisun haastattelussa, että etenkin Uijan ja Berani ovat luoneet erityisen suhteen saukkojen kanssa: saukot nousevat joesta leikkimään karvaisten kavereidensa kanssa ja eläimet viihtyvät päivät pitkät yhdessä. Goedefroyn mukaan Uijan, Berani ja saukot jahtaavat toisiaan leikkimielisesti, ja kuurupiilo on yksi porukan suosikkiajanvietteistä. Elämä on kummankin lajin edustajille paljon hauskempaa ja kiinnostavampaa!
Ebony-kissa ja Ivory-rotta
New Yorkissa sijaitsevassa Brooklyn Cat Caféssa voi käydä kahvilla ja samalla silitellä kissoja. Pohjimmiltaan yritys on kuitenkin hylättyjen kissanpentujen adoptiotoimisto, josta voi välipalan yhteydessä napata mukaansa uuden lemmikin.
Muutamia vuosia sitten eräällä kahvilan kissoista todettiin viruksen levittämä leukemia, joten väistämättä kuolemaan johtavan tarttuvan taudin vuoksi pentu jouduttiin eristää muista kissoista.
Paitsi että ne olivat kissa ja rotta!!!
Eläimet tulivat kuitenkin erinomaisesti toimeen, eikä Ivory pelännyt kanssaan samankokoista Ebonya. Niiden välille muodostui selvä kiintymyssuhde. Kissanpentu menehtyi viiden kuukauden jälkeen, mutta työntekijöiden mukaan sen elämä oli ollut kaverin kanssa paljon rikkaampaa.
Onnistuneen kumppanuuden jälkeen kahvila on tuonut useita rottia kissanpentujen seuraksi ja jyrsijät toimivat orvoille kissoille kuin emoina: ne pitävät niistä huolta kuin omista poikasistaan. Leikkiminen on myös sallittua ja pennut jahtaavatkin rottien häntiä hellästi.
Kahvilassa kuitenkin tiedostetaan se tosiasia, että rottien liike voi kiintymyksestä huolimatta laukaista kissoissa luontaisen metsästysvietin, joten parit erotetaan, kun kissat kasvavat tietyn kokoiseksi.
Bea-kirahvi ja Wilma-strutsi
Vuonna 2009 Busch Gardens -eläintarhassa, Floridassa, ystävystyi täysin odottamattomasti kaksi pitkäkaulaista asukkia: kolmivuotias kirahvi nimeltään Bea ja 10-vuotias strutsi nimeltään Wilma. Ne asuivat melko suuressa, 26 hehtaarin kokoisessa aitauksessa, jossa eli kummankin lajitovereiden lisäksi sarvikuonoja, norsuja ja seeproja.
Bean ja Wilman ystävystyminen oli siis täysin spontaania. Eläintarhan mukaan kirahvit ja strutsit ovat luonnostaan uteliaita eläimiä, joten ei ole mitenkään ennenkuulumatonta, että ne olisivat toisistaan kiinnostuneita.
Bean ja Wilman tapauksessa uskomatonta oli se, että ne hakeutuivat jatkuvasti yhteen ja viettivät aikaa mieluummin keskenään kuin kenenkään muun kanssa. Kirahveilla on tapana tutkia ympäristöään kielellään, ja tämän kaksikon syvästä ystävyydestä kertoi paljon se, että Wilma oli usein Bean tuttavallisen tutkailun kohteena, eikä ollut läheisestä kontaktista millänsäkään.
Vuonna 2020 eläintarha ilmoitti 14-vuotiaan Bean saaneen kolmannen poikasensa, mutta Wilman liikkeistä ei useampaan vuoteen ole raportoitu mitään. Strutsit saattavat elää jopa 75-vuotiaiksi, joten jos mitään yllättävää ei ole tapahtunut, on Wilma edelleen hengissä ja toimii ehkä tätinä pienille kirahveille.
Cassie-kissa ja Moses-varis
Vuonna 1999 Massachusettsin osavaltiossa, Yhdysvalloissa, asuneiden Wallace ja Ann Colliton pihaan ilmestyi pieni mustavalkoinen kissanpentu. Collitot yllättyivät kuin he huomasivat, että hylätty pentu ei ollutkaan yksin: sillä oli seuranaan varis. Varis näytti huolehtivan orvosta kissasta ja kantoi sille syötäväksi matoja ja hyönteisiä. Lintu myös esti pentua vaeltamasta autotielle ja piti vahtia muiden eläinten varalta.
Pariskunta oli varma, että kukaan ei uskoisi heidän kertomustaan variksen siipien suojassa elävästä kissanpennusta, joten he alkoivat nauhoittaa videokamerallaan kaksikon puuhia. Kissan he nimesivät Cassieksi ja varis sai nimen Moses.
Collitot saivat houkuteltua Cassien sisälle ruoan avulla ja kissa jäikin mielellään taloon asumaan. Mutta vain illoiksi ja öiksi, sillä joka aamu, tasan kuudelta, Moses tuli koputtelemaan oven taakse ja hakemaan kissaystäväänsä ulos. Eläinten suhde muuttui vuosien kuluessa, kun suojelutehtävät vaihtuivat tasavertaiseen ystävyyteen. Viiden vuoden ajan Collitot kuvasivat kissan ja variksen päivittäistä kirmailua ja leikkimielistä painimista, kunnes eräänä päivänä Moses ei enää ilmestynytkään ovelle. Varikset elävät maksimissaan kahdeksanvuotiaiksi, joten Moses oli todennäköisesti kuollut.
Cassien ja Moseksen ainutlaatuinen ystävyys elää kuitenkin ikuisesti Lisa Flemingin kirjoittamassa lastenkirjassa: Cat and Crow: An Amazing Friendship.
Lue myös:
Tiede
Lumelääke toimii, vaikka sen tietäisi olevan tehoton: 10 ymmärryksen ylittävää faktaa plasebovaikutuksesta – osa 2
Yksi erikoisimmista lääketieteen ilmiöistä on plasebovaikutus. Miten voi olla, että tehoton lumelääke jollain ihmeellä vaikuttaa oikean lääkkeen lailla?
Plasebovaikutus juontaa juurensa aivojemme ikiaikaiseen palkitsemisjärjestelmään, jonka tirehtöörinä toimii välittäjäaine dopamiini. Dopamiini tsemppaa meitä liikkumaan, oppimaan ja muistamaan, mutta myös toistamaan asioita, jotka tuottavat mielihyvää. Haittapuolena on se, että dopamiini palkitsee myös huumeiden käytöstä.
Dopamiinia vapauttavat hermosolut eivät tarvitse varsinaisia tekoja aktivoituakseen, vaan lumelääkkeiden tapauksessa pelkkä ajatus terveydentilan paranemisesta saa aikaan välittäjäaineen runsaan erittymisen. Dopamiinin yhtäkkinen määrän lisäys aktivoi myös endorfiinien, aivojen omien voimakkaiden ”kipulääkkeiden” tuotantoa, mikä selittää sen, että kipu oikeasti lievittyy.
Koska plasebovaikutus voidaan havaita aktiivisuutena myös aivojen evolutiivisesti vanhimmissa osissa, on sen teho muutakin kuin ihmisen uskoa lääkkeisiin. Alitajuntamme kerää tietämättämme vihjeitä ympäristöstä ja ehkä iso, punainen pilleri on sille merkki paremmasta tulevaisuudesta.
Listafriikki kokosi nyt kymmenen uskomatonta faktaa plasebovaikutuksesta – onko meidän mahdollista jopa hoitaa itse itseämme?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset faktat plaseboefektistä voit lukea tästä:
Plasebovaikutus: 10 ymmärryksen ylittävää faktaa lumelääkkeistä – osa 1
Lumelääke toimii, vaikka sen käytöstä tietäisi
Pitkään ajateltiin, että plasebovaikutus syntyy ainoastaan silloin, jos potilas ei tiedä saaneensa lumelääkettä. Toisin kuitenkin on: positiivisia vaikutuksia on havaittu aivan samoissa määrin, vaikka koehenkilölle olisi kerrottu, että hän sai plasebon.
Harvardin yliopistossa vuonna 2010 tehdyssä tutkimuksessa kerrottiin ärtyvän suolen oireyhtymästä (IBS) kärsiville ihmisille, että he tulevat saamaan plaseboa. Koehenkilöille tehtiin hyvin selväksi, että pillereissä ei ole mitään tehoaineita, jotka auttaisivat IBS:ään, ja purkeissa luki isolla LUMELÄÄKE.
Heille kuitenkin sanottiin, että sokerijauheesta tehdyt pillerit ovat kliinisissä tutkimuksissa tuoneet plasebovaikutuksen kautta paremman olon. Mutta samaan hengenvetoon todettiin, ettei plaseboefektiin tarvi uskoa, kunhan vain ottaa lääkkeen kahdesti päivässä.
Lopputulos oli odottamaton: Tietoisesti lumelääkettä ottaneiden ryhmässä kaksi kertaa suurempi määrä ihmisiä koki oireidensa lievittyneen verrattuna niihin, jotka eivät ottaneet mitään.
Tuoreemmassa (2018) tutkimuksessa testattiin samaa vaikutusta kroonisista selkäkivuista kärsivillä potilailla. Tulokset olivat taas hämmästyttävät: Vaikka potilas tiesi ottavansa tehotonta kivunlievitystä, koki hän saavansa siitä noin kolmen kuukauden ajan täysin saman avun kuin voimakkaista kipulääkkeistä. Samankaltaisia lopputuloksia on havaittu myös muun muassa polven nivelrikosta sekä migreenistä kärsivillä.
Pillereiden värillä on väliä
Värit vaikuttavat ihmiseen, sen tietävät ravintoloiden suunnittelijatkin. Punainen kohottaa sykettä ja lisää ruokahalua, oranssi ja keltainen tekevät iloiseksi, ja vihreä sekä valkoinen rauhoittavat. Sen takia monissa sairaaloissa on käytetty pehmeitä valkoisen ja vihreän sävyjä.
Sama vaikutus on lääkkeiden kohdalla. Se, miten alitajuisesti miellämme jonkun toimivan, vaikuttaa suuresti siihen, miten se oikeasti vaikuttaa. Vihreät pillerit auttavat ahdistukseen, keltaiset ovat tehokkaimpia masennuksen hoidossa ja punaisilla pillereillä potilas saadaan virkeämmäksi.
Enemmän on parempi, kun puhutaan plaseboefektin ilmenemisestä: neljä kertaa päivässä otettu lumelääke on tehokkaampi kuin kaksi kertaa otettu. Ihmisten johdateltavuus ei lopu siihenkään, nimittäin jos pilleriin on painettu tunnetun lääkkeen nimi, toimii se paremmin kuin täysin blanko.
Myös isommat pillerit ovat ”tehokkaampia” kuin pienet. Tässä kohtaa siis koolla on väliä.
Lumelääkkeellä irti masennuksesta?
Plasebovaikutus on erittäin tehokas masennuksen hoidossa. Tutkimuksissa on todettu, että kun potilas on siinä olettamuksessa, että häntä kuunnellaan ja hoidetaan, lievittyvät masennuksen oireet huomattavasti. Jopa 20-50 % masennuksesta kärsivistä voi saada avun lumelääkkeestä.
Eräässä tutkimuksessa potilasryhmille annettiin ”oikeaa lääkettä” tai plaseboa. Henkilöt tiesivät kumpaako milloinkin saivat, mutta sitä he eivät tienneet, että todellisuudessa molemmat pillerit olivat lumelääkettä. Lyhyen testijakson jälkeen ryhmät vaihtoivat osia. Koehenkilöt raportoivat molemmissa ryhmissä masennusoireiden vähentyneen silloin, kun he luulivat ottavansa oikeaa lääkettä. Lumelääkkeen tietoisella ottamisella ei tässä tutkimuksessa ollut positiivisia tuloksia.
Koehenkilöiden henkilökohtaisen oireiden arvioinnin lisäksi heidän aivojaan kuvannettiin. Tutkimuksen tulokset tukivat henkilöiden raportointia, koska heillä havaittiin lisääntynyttä opioidireseptorien aktiivisuutta niillä aivojen alueilla, jotka liittyvät tunteiden ja stressin hallintaan. Plasebon aiheuttama lisääntynyt aktiivisuus noilla alueilla vahvisti myös myöhempien oikeiden masennuslääkkeiden vaikutusta.
Tutkimuksesta voidaan päätellä, että monesti masennuspotilaat hyötyisivät terapiasta paljon enemmän kuin kovin helposti määrättävästä lääkityksestä. Tärkeintä on tulla kuulluksi.
Leikisti kännissä
Nyt kaikki tekemään omaa empiiristä tutkimusta! Tarjoile kaverille hänen tietämättään alkoholittomia juomia: viiniä, olutta ja siideriä. Jos haluat viedä homman oikein pitkälle, niin vaihda pullojen etiketit. Mitä tahansa tieteen (ja pienen kiusan) nimissä!
On nimittäin todettu, että jos ihminen luulee juovansa alkoholia, alkaa hän tuntea humaltuvansa. Tässä ei ole kyse mistään teinien esittämisestä (nykyään tuskin enää edes on ”siistiä” olla kännissä?!), vaan plasebohumaltumisen on todettu oikeasti vaikuttavan ihmisen käytökseen ja muistiin.
Uusiseelantilaisen Victorian yliopiston tutkimuksessa koehenkilöiden annettiin olettaa, että he juovat alkoholidrinkkejä, vaikka todellisuudessa laseissa oli vain tonic-vettä ja limeä. Baari-illan päätteeksi heille näytettiin kuvia rikospaikalta, ja sen jälkeen kyseiseen rikokseen liittyvä tiedote. Koehenkilöiden tuli sitten arvioida tekstin todenmukaisuutta.
Ne, jotka kuvittelivat juoneensa koko illan vodkaa, muistivat asioita huonommin, olivat enemmän johdateltavissa sekä epäluotettavampia silminnäkijöitä, kuin ne, jotka tiesivät juoneensa pelkkää vettä.
Mitä ihmettä meidän aivoissamme tapahtuu? Jos vaikutus on tuollainen, niin onkohan lumejuopuneena turvallista lähteä ajamaan autolla, vaikka promilleja ei veressä olekaan?
Tee itsellesi parempi elämä plasebolla
Tutkimuksissa on todettu, että ne jotka ajattelevat olevansa hyvässä kunnossa, elävät kymmenen vuotta kauemman kuin ne, jotka pitävät terveydentilaansa huonona. Todellisuudessa kummassakin tapauksessa terveystilanne oli samanlainen.
Plaseboefektin ei tarvi olla lääke tai feikattu kirurginen toimenpide: eräässä tutkimuksessa osalle hotellin siivoojista kerrottiin, miten hyvää liikuntaa heidän työnsä on ja miten se pitää heidät terveinä. Toiselle siivoojaryhmälle tätä ei kerrottu. Useamman viikon kuluttua työn terveysvaikutuksista kuulleet siivoojat olivat pudottaneet painoa ja heidän kolesterolitasonsa olivat laskeneet.
Esimerkiksi vitamiinit ovat toki hyvästä, mutta onko niillä isompikin merkitys henkilön hyvinvointiin? Voiko pillereiden nappailu päivittäin olla viesti aivoille, että aion pysyä terveenä ja nämä napit edistävät sitä tavoitetta. Voiko itsensä huijata uskomaan, että jokin peruslääke tehoaa koviin kipuihin?
Ja vielä, maksammeko aivan turhaan kalliista lääkkeistä, jos vaivat helpottuisivat huomiolla ja pienellä huijauksella?
Lue listan ensimmäinen osa:
Plasebovaikutus: 10 ymmärryksen ylittävää faktaa lumelääkkeistä – osa 1
Lue myös:
Plasebovaikutus on yksi kummallisimpia ilmiöitä lääketieteessä. Ihmiselle annetaan tehotonta lumelääkettä, mutta jotenkin se vaikuttaa oikean lääkkeen lailla.
Ja onhan plasebovaikutus hurjan mielenkiintoinen: Miten voi olla, että esimerkiksi kovat kivut saadaan loppumaan pelkällä sokerilla? Miten ihmeellisesti meidän aivomme toimivatkaan?
Plasebovaikutus juontaa juurensa aivojemme ikiaikaiseen palkitsemisjärjestelmään, jonka tirehtöörinä toimii välittäjäaine dopamiini. Dopamiini tsemppaa meitä liikkumaan, oppimaan ja muistamaan, mutta myös toistamaan asioita, jotka tuottavat mielihyvää. Haittapuolena on se, että dopamiini palkitsee myös huumeiden käytöstä.
Dopamiinia vapauttavat hermosolut eivät tarvitse varsinaisia tekoja aktivoituakseen, vaan lumelääkkeiden tapauksessa pelkkä ajatus terveydentilan paranemisesta saa aikaan välittäjäaineen runsaan erittymisen. Dopamiinin yhtäkkinen määrän lisäys aktivoi myös endorfiinien, aivojen omien voimakkaiden ”kipulääkkeiden” tuotantoa, mikä selittää sen, että kipu oikeasti lievittyy.
Koska plasebovaikutus voidaan havaita aktiivisuutena myös aivojen evolutiivisesti vanhimmissa osissa, on sen teho muutakin kuin ihmisen uskoa lääkkeisiin. Alitajuntamme kerää tietämättämme vihjeitä ympäristöstä ja ehkä iso, punainen pilleri on sille merkki paremmasta tulevaisuudesta.
Listafriikki kokosi nyt kymmenen uskomatonta faktaa plasebovaikutuksesta – onko meidän mahdollista jopa hoitaa itse itseämme?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset faktat plaseboefektistä ovat luvassa myöhemmin.
Plasebovaikutus kivun hoidossa
Blackpoolissa, Englannissa, suoritettiin vuonna 2018 kroonisista selkäkivuista kärsivillä ihmisillä lääketutkimus. Potilaille kerrottiin, että he osallistuvat uuden kipulääkkeen tutkimukseen, ja että heille tullaan antamaan joko oikeaa tai lumelääkettä. Todellisuudessa kaikille annettiin lumelääkettä.
Kokeessa tutkittiin myös lääkärin kanssa vietetyn ajan vaikutusta, joten osa kokeeseen osallistujista sai normaalin, 10 minuutin konsultaation ja osa tuplaten sen ajan. Konsultaatiossa ainoastaan keskusteltiin.
Kolme viikkoa kokeen ja pillereiden popsimisen aloittamisen jälkeen tulokset olivat häkellyttävät. Esimerkiksi Jim Pearce, 71-vuotias morfiinin avulla päivästä toiseen pärjäävä koehenkilö, oli saanut pilleristä helpotuksen vaivaan, eikä hänellä ollut ollut selkäkipuja aloitettuaan uuden lääkityksen. Morfiini oli jäänyt pois. Suurella osalla tutkimukseen osallistujista todettiin samanlaisia tuloksia.
Pillerit olivat sinivalkoisia (sen väristen on todettu auttavan eniten kipuun), purkeissa oli kunnolliset varoitukset ja tiedot mahdollisista sivuvaikutuksista. Nämä kaikki vaikuttivat siihen, että potilas saattoi uskoa lääkkeen toimivuuteen. Jokainen kokeeseen osallistunut sai kipulääkkeenä kuitenkin vain pelkkää jauhettua riisiä.
Entäs se lääkärin kanssa vietetty aika? Ne, jotka kokivat tulleensa kuulluksi ja saivat pidemmän ajan lääkärin vastaanotolla, kokivat kipujensa helpottaneen merkittävästi enemmän. Olisiko lääketieteellä tästä – ja tuhansista muista samanlaisista esimerkeistä – jotain opittavaa?
Mainittakoon vielä se, että plasebovaikutus ei missään nimessä paranna sairauksia. Se voi lievittää murtuman aiheuttamaa kipua, mutta ei silti paikkaa luuta kuntoon.
Plasebovaikutus kuvitteellisen leikkauksen jälkeen
Suomalaistutkijat ovat olleet etunenässä todistamassa plasebovaikutusta olemattomissa leikkauksissa.
Raine Sihvosen ja Teppo Järvisen mielestä polven rappeumaperäiseen oireiluun suositeltu kierukan osapoisto on yleisyydestään huolimatta melko turha operaatio. He suorittivat vuosien 2007 ja 2011 välillä kokeen, jossa osa potilaista sai tähystysleikkauksen, mutta osalla potilaista polvea vain liikuteltiin ja vietiin instrumentteja verhon taakse. Kirurgit siis esittivät leikkaavansa. Puudutetut potilaat eivät tienneet kumpaanko ryhmään he kuuluivat.
Kummassakin ryhmässä potilaat olivat tyytyväisiä polven toimintaan ja suurin osa koki polvensa olevan parempi kuin ennen toimenpidettä. Tähystyksen läpikäyneistä 92 % olisi valinnut saman hoidon uudelleen. Lumeleikkauksessa olleet valitsisivat saman operaation 96 %:sti. Potilaiden pitkäaikaisseurannassa ei myöskään havaittu minkäänlaista eroa polven toiminnassa.
Tällä tutkimuksella ei todistettu, että ilmassa veitsen heiluttelu parantaisi kipeytyneen polven, mutta plasebovaikutus toi esiin kyseisen tähystysleikkauksen tehottomuuden. Kallista leikkausta paremmat tulokset saadaan jumpalla ja kuntoutuksella.
Muualla maailmassa on tutkittu samanlaisella lumeleikkauksella tietyn olkapääoperaation tarpeellisuutta. Tulokset olivat yhteneväiset suomalaisen polvitutkimuksen kanssa.
Voimakas vaikutus Parkinsonin taudin oireisiin
Tutkimuksissa on todettu, että Parkinsonin tautia sairastavilla plasebovaikutus on hyvin merkittävä.
Parkinsonin taudissa aivojen välittäjäaine dopamiinin tuotanto vähenee. Lumelääke kiihdyttää dopamiinin tuotantoa ja parantaa motorisia toimintoja. Vapina ja lihasjäykkyys voivat vähentyä merkittävästi, mutta valitettavasti vaikutus ei ole pysyvä. Parin ensimmäisen viikon aikana pillerit ovat tehokkaimmillaan, minkä jälkeen vaikutus vähenee taas pikkuhiljaa.
Koska plasebovaikutus on niin voimakas tässä kyseisessä sairaudessa, on uusia, oikeita lääkkeitä testattaessa välttämätöntä käyttää lumelääkettä rinnalla (eettisistä kysymyksistä huolimatta). Jos oikean lääkkeen vaikutukset ovat huomattavasti suuremmat ja pitkäaikaisemmat, voidaan sen varovaisesti olettaa olevan tehokas lääke Parkinsonin tautiin.
Sellaista lääkettä on kuitenkin hankala löytää, koska plasebon on havaittu parantavan Parkinsonin oireita jopa 20 prosenttisesti. Monia jo pitkälle edenneitä kliinisiä lääkekokeita on jouduttu keskeyttämään voimakkaan plaseboefektin takia.
Nosebovaikutus
Jos ei plasebovaikutus saa jo tarpeeksi päätä pyörälle, niin saanen esitellä sen ilkeän serkun nosebon. Jos ihminen olettaa saavansa sivuvaikutuksia lääkkeestä, tulee hän todennäköisesti niitä kokemaan.
Eräässä italialaistutkimuksessa koehenkilöille annettiin pilleri, jonka sanottiin sisältävän laktoosia (oikeasti se oli pelkkää harmitonta sokerijauhetta). Uskomatonta kyllä: 44 % henkilöistä, joilla oli laktoosi-intoleranssi, kokivat suolisto-oireita pillerin syömisen jälkeen. Vielä käsittämättömämpää oli, että 26 % niistä, jotka eivät olleet laktoosi-intolerantteja, raportoivat vatsaongelmista.
Toisessa kokeessa yhdysvaltalaisista nukutuslääkäreistä koostuva tutkimusryhmä selvitti nosebovaikutusta synnyttävillä naisilla. Toiselle ryhmälle sanottiin, että puudutusaineen pistäminen helpottaa epiduraalin laittamista ja toiselle ryhmälle sanottiin, että puudutuspiikki tuntuu kuin ampiaisen pisto ja on pahin hetki koko epiduraalissa. Jälkimmäisessä ryhmässä piikin aiheuttama kiputuntemus oli huomattavasti pahempi, koska sitä oli korostettu.
Samoin kuin plasebossa, myös nosebossa oireet ja tuntemukset ovat aitoja ja reaktiot on voitu havaita aivoja kuvantamalla. Valitettavasti nosebovaikutuksen takia kaikenlainen turha pelottelu voi laukaista aitoja reaktioita esimerkiksi tuulimyllyjen läheisyydessä, vaikka tuulivoima ei todellisuudessa sairastuta ketään.
Plasebovaikutus koirilla – totta vai tarua?
Koirilla on tutkittu epilepsialääkkeen tehoa plasebon avulla. Toiselle koiraryhmälle annettiin tutkittavaa lääkettä ja toiselle lumelääkettä. Molemmissa ryhmissä voitiin havaita lähes yhtä paljon paremmin voivia koiria. Oliko koirilla siis havaittu ensimmäistä kertaa plasebovaikutus ja miten se oli käytännössä mahdollista?
No ei ole mahdollista. Lumelääke oli vaikuttanut omistajaan eli ihmiseen. Kun potilaalle (ihminen tai eläin) annetaan hoitoa, oletetaan tietenkin, että se tulee tehoamaan ja hoidon saaja voi paremmin. Mitä enemmän jotain toivoo tapahtuvaksi, sitä todennäköisemmin sen uskoo tapahtuvan.
Koiran epilepsiakohtaus voi olla omistajalle hyvin selvä tapahtuma tai se voi jäädä kokonaan huomaamatta. Silloin omistajan on tehtävä päätelmiä siitä, että onko esimerkiksi lattialla oleva kuola perua kohtauksesta vai ei.
Ennen lääketutkimukseen pääsemistä laskettiin pienetkin merkit herkästi kohtaukseksi, mutta lääkkeen saamisen jälkeen ne ohitettiin. Se luo kuvan siitä, että lumelääkettä saaneet koirat saisivat vähemmän kohtauksia.
Lue myös:
Tiede
Ihminen näyttää haukotellessaan samalta kuin orgasmin saadessaan: 10 faktaa haukottelemisesta – osa 2
Joko haukottelit? Pelkkä haukottelemisen ajatteleminen saattaa laukaista kyseisen refleksin. Tällä listalla pohditaan muun muassa sitä, että miksi haukottelu tarttuu.
Eikä haukottelun tarttuminen rajoitu ainoastaan ihmisiin, vaan samaa kopiointia tapahtuu muillakin elämillä ja myös lajien välillä. Entä onko ihminen psykopaatti, jos haukottelu ei tartu? Tähänkin saadaan vastaus.
Listafriikki ei pahastu, jos listaa lukiessa alkaa haukotuttaa; myös kirjoittaminen sai aikaan jatkuvaa leukojen repimistä!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset haukottelufaktat voit lukea tästä:
Mistä haukottelu johtuu? 10 pirtsakkaa faktaa haukottelemisesta – osa 1
Haukottelu tarttuu myös eri lajien välillä
Kuva: Pixabay
Se on varsin hyvin tunnettu fakta, että haukottelu tarttuu ihmiseltä toiselle. Myös muutaman muun eläinlajin, kuten lähisukulaisemme simpanssien ja bonobojen, tiedetään olevan alttiita haukottelun tarttumiselle. Koirienkin tiedetään tartuttavan haukottelua lajikumppaneihinsa.
Vuonna 2015 julkaistussa, New Yorkin osavaltionyliopiston tutkimuksessa saatiin selville, että myös linnuilla haukotteleminen on tarttuvaa. Tässä tutkimuksessa käytettiin undulaatteja, joiden todettiin haukottelevan, jos ne näkevät lajitoverinsa haukottelevan joko viereisessä häkissä tai videolla.
Ihmisen ja koiran läheisistä väleistä kertoo se, että haukottelu tarttuu myös näiden lajien välillä. Mitä tutumpi henkilö on kyseessä, sitä voimakkaampi haukotuksen vaikutus on.
Myös pelkkä omistajan haukotuksen ääni saattaa saada koirassa reaktion aikaan. Tutkijat epäilevät syyn olevan koiran loputon miellyttämisen tarve, jolloin se matkii omistajaansa. Tai sitten jokin osa sen aivoissa reagoi automaattisesti haukotukseen – samalla tavoin kuin lajien sisällä.
Tutkijoiden mukaan haukottelun tarttuminen viittaa eläimen sosiaaliseen älykkyyteen ja empatiaan, mistä päästäänkin siihen mielenkiintoiseen kysymykseen, että miksi haukottelu tarttuu?
Miksi haukottelu tarttuu?
Reilusti yli puolet ihmisistä, jotka näkevät jonkun toisen haukottelevan, haukottelevat itsekin. Haukottelemisen tarttumiselle ovat kaikki eri näkökantojen tutkijat antaneet oman teoriansa, sillä vaikka muusta ei voitaisi olla yhtä mieltä, niin haukottelun tarttuminen on fakta. Siihen riittää myös kuuleminen ja lukeminen – ja omakohtaisella kokemuksella voin kertoa, että selvästi myös kirjoittaminen.
Monet asiantuntijat pitävät haukottelemista alkukantaisena kommunikaatiomuotona. Mutta mitä sillä oikein sitten halutaan viestiä?
Tuhansia vuosia sitten, kun ihmiset olivat metsästäjä-keräilijöitä, oli haukottelu merkki siitä, että kaikkien on syytä vetäytyä nukkumaan. Näin saatiin pidettyä yllä yhteinen vuorokausirytmi, kun kaikkien vireystilat olivat synkassa. Yhtälailla haukottelu oli merkki siitä, että nyt aktivoidutaan metsästykseen, jolloin tarttuva refleksi viritti joukon valmiiksi.
Jos haukottelu taas on aivojen jäähdytysmekanismi, jota käsiteltiin yhtenä teoriana listan ensimmäisessä osassa, löytyy tarttumiselle myös tässä teoriassa selitys: Kun näkee toisen ihmisen haukottelevan, on se aivoillemme merkki siitä, että kyseisen henkilön aivot ovat lämpenemässä. Omat aivot reagoivat samalla vasteella, koska ”jos hänellä on tarve jäähdytellä, niin varmasti minullakin on”.
Pohjimmiltaan haukottelun tarttumisen uskotaan olevan merkki empatiasta. Haukottelu vaikuttaa meihin samalla tavalla kuin toisen ihmisen ilmeet: Hymyilevät kasvot saavat hyvälle tuulelle tai alaspäin suuntautuneet suupielet voivat vetää mielen matalaksi.
Tunnemme myötätuntoa kanssaihmisiä kohtaan, jolloin käyttäytymisemme peilaa muiden toimintaa.Myötäeläminen on vahvempaa, mitä läheisempi toinen ihminen on.
Haukottelunkin on todettu tarttuvan eniten perheenjäseniltä, sitten ystäviltä, tuttavilta ja vähiten vierailta henkilöiltä. Se vahvistaa sosiaalisten eläinten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja keskinäistä sidettä.
Olenko psykopaatti, jos haukottelu ei tartu?
Tehdään heti selväksi, että vaikka iltapäivälehdissä ja muissa kerrotaan tasaisin väliajoin, että mahdollisen psykopaatin voi saada selville seuraamalla kehen haukotteleminen ei tartu, niin ei pidä paikkaansa. Kaikki ihmiset eivät haukottele yhtä usein ja kuten jo äsken tuli mainittua: läheisen ihmisen haukotus tarttuu herkemmin kuin ventovieraan, joten porukallakin on merkitystä.
Psykopatia on persoonallisuushäiriö, johon liittyy täydellinen empatiakyvyn puute. Tutkimuksissa on toki osoitettu, että psykopaatteihin, kuten kuvan Ted Bundyyn, haukottelu ei tartu yhtä herkästi, mutta toiseen suuntaan tehtyä diagnoosia ei haukottelun tai sen puuttumisen perusteella kannata lähteä tekemään. Eli työkaveria ei kahvipöydässä ole syytä lähteä julistamaan psykopaatiksi, jos hän ei yhdy haukotteluusi.
Myöskään kaikki pienet lapset eivät ole psykopaatteja. Tämä huomio siksi, että haukottelu rupeaa tarttumaan vasta noin kuusivuotiaisiin lapsiin; sitä nuoremmat ovat immuuneja kanssaihmisten haukotuksille.
Lue myös: Naissarjamurhaajat – tässä ovat kaikkien aikojen 10 pahinta
Sikiötkin haukottelevat – miksi!?
Ennen kuin päästään listan kliimaksiin, kirjaimellisesti, niin otetaan vielä yksi fakta, joka tekee haukottelemisesta entistä kiehtovampaa: Sikiöt aloittavat haukottelemisen raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana ja tekevät sitä eniten raskauden puolivälissä.
Miksi ihmeessä? Eivät ne ole väsyneitä tai tylsistyneitä, sillä jopa aivan raskauden loppupuolella vauvat nukkuvat vähintään 85 prosenttia ajasta.
Sikiöt saavat hapen istukan ja napanuoran kautta suoraan verenkiertoon, joten keuhkoilla ei kohdussa ole mitään virkaa. Niinpä lämmönsäätelykään ei voi olla syynä sikiöiden haukotteluun, sillä viileää ilmaa ei ole nesteen täyttämässä kohdussa tarjolla. On myös veikattu, että haukotus tarttuisi äidiltä sikiölle, mutta tämä teoria ei ole saanut laajaa kannatusta.
Nykyään arvellaan, mutta ei tietenkään voida tietää varmaksi, että primitiivinen refleksi treenaa aivoja. Se valmistaa hermoratoja ja kehittää aivoja, kun paljon muuta toimintaa ei ole vielä olemassa.
Haukottelu on seksikästä
Koska ollaan listan lopussa, emmekä vieläkään oikein tiedä, mistä haukottelu johtuu, niin päätetään lista turhautumisen sijaan hymyihin. Ja ehkä pariin haukotukseen.
Kukaan ei näytä viehättävältä haukotellessaan. Se on aivan sama, onko kyseessä maailman kauneimmaksi, komeimmaksi tai seksikkäimmäksi valittu henkilö – kukaan ei ole parhaimmillaan silmät kiinni puristettuna ja leukaperät ammolleen venytettynä.
Ilme on jokaisella yksilöllinen, mutta ei suinkaan varattu vain haukottelulle. Tutkimusten mukaan ihminen näyttää haukotellessaan samalta kuin orgasmin saadessaan.
Nyt onkin mukava ruveta tekemään teräviä huomioita lähipiirissä.
Haukottelututkija Robert Provine, jonka mielestä haukottelu johtuu tarpeesta muuttaa vireystilaa, oli myös sitä mieltä, että haukotteleminen on merkki kiihottumisesta. Ennen seksiä ja heti sen jälkeen saattaa haukotuttaa: tämä kielii nimenomaan muutoksesta olotilassa ja vireydessä. On myös todettu, että samaisia hormoneja, jotka jylläävät kiihottumisen hetkellä, erittyy myös haukotellessa.
Eli seuraavan kerran kun haukottelet jonkun toisen puhuessa ja tämä kysyy, onko hänen juttunsa noin tylsä, voit valita hetkeen sopivan vastauksen: Availen tässä vain keuhkorakkuloita. Aivoni kaipaavat viilennystä. Minua jännittää. Valmistaudun taisteluun. Olen kiihottunut.
Lue myös:
Joko rupesit haukottelemaan? Tällä listalla pureudutaan haukottelun ihmeelliseen maailmaan. Jokin syyhän tuohon toimintaan täytyy olla, joten kysymys kuluu: Mistä haukottelu johtuu?
Myönnetään: otsikko on harhaanjohtava. Haukottelusta ei mitenkään voi tehdä pirteää listaa, sillä jo pelkkä siitä lukeminen – ja myös kirjoittaminen – laukaisee refleksin. Hauskoja ja kiinnostavia faktoja sen sijaan on luvassa, joten toivottavasti koko lista ei mene leukoja repiessä.
Näiden sanojen jälkeen täytyy mainita, että onneksi listalla selviää myös se, että haukottelu ei ole kirjaimellinen merkki väsymyksestä tai tylsistymisestä. Listafriikki ei siis loukkaannu, jos lukiessa tulee muutama haukotus!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset haukottelufaktat voit lukea tästä:
Ikivanha ja kummallisten selitysten hengitysrefleksi
Haukotteleminen on hyvin vanha refleksi, sillä kaikki selkärankaiset eläimet haukottelevat. Kalat ja käärmeetkin haukottelevat. Haukottelu on siis saanut alkunsa jo silloin, kun elämää on ollut ainoastaan merissä.
Haukotteleminen on kiehtonut luonnontieteilijöitä vuosituhansien ajan, mutta kukaan ei vielä ole antanut tyhjentävää ja kaikkia miellyttävää vastausta siihen, mistä haukottelu johtuu. Älä siis turhaan odota suurta tieteellistä läpimurtoa, sillä vaikka listalla on monia hyvin päteviä teorioita, ei haukottelemisen saloja ole täysin kyetty ratkaisemaan.
Otetaan alkuun pieni katsaus siihen, minkälaisia teorioita aikojen saatossa on esitetty. Nämä on todistettu virheellisiksi.
Lähes 2500 vuotta sitten vaikuttanut kreikkalainen lääkäri Hippokrates uskoi haukotuksen olevan elimistön keino poistaa haitallista ilmaa eritoten kuumeen aikana. Kuume nähtiin pitkään erillisenä sairautena.
Vahingollisen ilman ulos puhaltaminen oli erilaisina variaatioina vallitseva selitys aina 1800-luvulle saakka, kunnes tutkijat päättelivät haukottelemisen olevan hengittämisen tehostaja. Haukotuksen arveltiin käynnistävän hapen kuljetuksen verenkiertoon ja toisaalta kuljettavan hiilidioksidia ulos.
Jos tämä pitäisi paikkaansa, niin haukottelun tiheys riippuisi täysin eri kaasujen pitoisuuksista. Hapen ja hiilidioksidin erilaisten sekoitusten hengittämisellä ei kuitenkaan ole mitään vaikutusta haukotustiheyteen.
Usein haukottelemiselle annetaan nykypäivänä yksinkertainen selitys: aivot kaipaavat happea, joten piristyäksemme imaisemme sisään happipitoista ilmaa. Tämäkin myytti on murrettu, sillä haukotuksen jälkeen veren happipitoisuus ei muutu.
Ja sitten siirrytään niihin teorioihin, joissa on jotain ideaa ja totuuden siementä.
Haukottelemme, koska aivot kaipaavat viilennystä
Erään paljon kannatusta saaneen teorian mukaan haukottelu on elimistön tapa viilentää aivoja.
Tähän lopputulemaan päätyi New Yorkin osavaltionyliopiston psykologian professori Andrew Gallup, jonka mukaan haukottelu on osa elimistön lämmönsäätelyä. Vuonna 2007 julkaistussa tutkimuksessa Gallup työryhmineen oli laittanut kylmä- ja lämpöpusseja koehenkilöiden otsalle ja näyttänyt osallistujille videoita haukottelevista ihmisistä. Lämpimän pussin koehenkilöt haukottelivat neljä kertaa enemmän kuin kylmän.
Gallupin mukaan leukojen venyttäminen lisää pään alueen verenkiertoa ja samaan aikaan sisään vedetty ilma muuttaa veren lämpötilaa, jolloin aivoihin virtaa viileämpää verta.
Hiiritutkimuksissa jyrsijöiden aivojen lämpötilan on todettu olleen koholla hieman ennen haukottelemista, jonka jälkeen lämpötila on laskenut. Monien tutkijoiden mielestä tämä vahvistaa haukottelemisen olevan aivojen jäähdytysmenetelmä. Gallupin teoriaan kriittisesti suhtautuvat vetoavat taas siihen, että hän ei ole tutkimuksissaan mitannut koehenkilöiden aivojen lämpötiloja.
Eräs toinen Gallupin tutkimus on osoittanut, että ihmiset haukottelevat enemmän talvella kuin kesällä, mikä viittaisi siihen, että viileämpää ilmaa on hyödyllisempää haukotella sisään, sillä lämmin ilma ei tietenkään jäähdytä aivoja.
Tämän viilennysteorian mukaan haukottelemme usein juuri ennen nukkumaanmenoa ja heräämisen jälkeen, sillä noina vuorokausirytmin hetkinä aivojen ja koko elimistön lämpötila on korkeimmillaan. Kun nukahdamme, lämpötila laskee tasaisesti, mikä Gallupin mukaan on osittain haukottelun ansiota.
Haukottelun tarve tulee liian pinnallisen hengittämisen vuoksi
Helsingin Sanomien haastattelema Helsingin yliopiston kliinisen fysiologian emeritusprofessori Anssi Sovijärvi vertaa haukottelua yskimiseen ja aivasteluun: se on hyödyllinen hengitysrefleksi, jota on lähes mahdoton estää tapahtumasta.
Haukotuksen hillitsemisestä ei kuitenkaan ole mitään haittaa. Typerältä se toki näyttää. Jos kokee tilanteen epäsopivaksi haukottelemiselle, niin sen peittelemisyritys ei ole yhtään parempi: se saa henkilön kasvot vääntymään vain kummallisempaan asentoon.
Sovijärven mukaan monet asiat vaikuttavat haukotusrefleksiin, eikä haukottelemista ahkerasta tutkimisesta huolimatta juurikaan ymmärretä. Se kuitenkin tiedetään, että haukotuksen saavat aikaan vagushermon kautta liikkeelle lähtevät ärsykkeet. Vagushermo eli kiertäjähermo on kehon tärkeimpiä viestinviejiä ja se hermottaa muun muassa sisäelimiä, joihin keuhkotkin kuuluvat.
Sovijärvi ei ole vakuuttunut listan edellisen kohdan ajatuksesta eli aivojen jäähdyttämisestä haukottelemalla, vaan hän liputtaa vaihtoehtoisen teorian puolesta: Keho reagoi liian pinnalliseen hengitykseen haukottelemalla. Tätäkin on tutkittu hyvin paljon.
Haukotukselle eli erittäin syvälle hengitykselle voi tulla tarve, jos pienet hengitystiet ja/tai keuhkorakkulat ovat päässeet menemään lyttyyn. Niin voi käydä esimerkiksi väsyneenä, kun yleinen vireystila laskee, jolloin myös hengitys muuttuu normaalia pinnallisemmaksi.
Tällöin ilma ei täytä keuhkojen jokaista sopukkaa, minkä aivot rekisteröivät ja lähettävät signaalin siitä, että nyt pitäisi haukata kunnolla happea ja avata noita lytistyneitä osia.
Kyse ei ole väsymyksestä, vaan muutoksesta vireystilassa
Haukottelua paljon tutkinut, nyt jo edesmennyt, Marylandin yliopiston psykologian professori Robert Provine, oli sitä mieltä, että haukottelu ei ole varsinaisesti merkki väsymyksestä. Hänen mukaansa kyse on tarpeesta muuttaa vireystilaa.
Siksi vuorokausirytmin mukaisen nukkumaanmenoajan tienoilla haukotuttaa ja samoin heti herätessä, vaikka olisi nukkunut makoisat yöunet.
Provinen mukaan tarve muuttaa vireystilaa on toki voimakkaimmillaan väsyneenä, sillä silloin aivot ja keho valmistautuvat muutokseen: hereiltä nukkumaan ja aamulla päinvastoin.
Haukottelevat opiskelijat ovat kaikille opettajille tuttu näky, mutta sitä ei aina tarvitse pitää merkkinä tylsästä luennosta. Haukottelu on aivojen tapa laskea vireystilaa paremmin sopivaksi paikallaan istumiseen.
Haukottelu on myös sijaistoiminto
Kuva: Sarah Connors | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Haukottelu liitetään myös jännitykseen ja hermostuneisuuteen, jotka ovat tunneskaalassa hyvin eri puolella tylsistymisen kanssa.
Urheilijoiden tiedetään haukottelevan ennen suoritusta. Muusikot saattavat repiä leukojaan ennen konsertin alkamista. Aiemmin mainittu emeritusprofessori Sovijärvi on kiinnittänyt huomiota formulakuljettajiin, jotka haukottelevat antaumuksella juuri ennen lähtöä.
Haukottelu on myös erittäin yleistä laskuvarjojääkäreillä, jotka valmistautuvat hyppäämään lentokoneesta – oli kyseessä harjoitus tai sotatilanne. Todennäköisesti (ja toivottavasti) kyse ei ole tylsistymisestä tai väsymyksestä.
Tämä liittyy vahvasti edellisen kohdan vireystilan muutokseen, sillä vaikkapa heti urheilusuorituksen jälkeen saattaa haukotuttaa oikeinkin kovasti. Ensin aivot ja keho virittyvät ja jälkeenpäin rentoutuvat.
Eikä vireystilan muutos rajoitu ainoastaan ihmisiin, vaan koirien tiedetään haukottelevan juuri ennen hyökkäämistä, eivätkä ne varmastikaan ole silloin tylsistyneitä. Koirat haukottelevat myös silloin, kun ne valmistautuvat johonkin omasta mielestään epämiellyttävään kuten kylpyyn tai kynsien leikkaamiseen. Kalojen on havaittu haukottelevan, kun ne selvittelevät kiistojaan. Makakit haukottelevat uhattuina, mustasukkaisina tai ahdistuneina. Rotat reagoivat pelkoon haukottelemalla.
Haukottelun uskotaan olevan tällaisissa tapauksissa myös niin sanottu sijaistoiminto, jolla yksilö lievittää stressiä ja hermostuneisuutta. Paineen alla ihmistenkin on todettu haukottelevan enemmän.
Maailman vanhimmaksi elävä eläin on Eteläisen jäämeren pohjassa elävä sienieläin. Mutta silti se ei ole listamme kärkipaikalla. Mitä ihmettä?
Kotihiiri elää noin vuoden, koira reilun vuosikymmenen, ihminen jopa vuosisadan. Tällä hetkellä (maaliskuu 2025) maailman vanhin ihminen on brasilialainen nunna Inah Canabarro Lucas, joka on syntynyt 8. kesäkuuta 1908. Mutta lähes 120 vuotta on sekin vain lyhyt pätkä tämän listan eläinten rinnalla.
Pitkän iän salaisuus löytyy näistä eläimistä, mutta vaikka niitä kuinka ollaan tutkittu, ei se ole tuonut ihmistä lähemmäs ikuista elämää. Olisiko se sitten tarpeenkaan?
Listafriikki sukeltaa (kirjaimellisesti) kymmenen maailman vanhimmaksi elävän eläimen maailmaan, sillä suurin osa niistä elää pinnan alla. Löydät varmasti myös toisen selvän yhtäläisyyden: ympäristö on usein hyvin viileä, jolloin aineenvaihduntakin on alhainen.
10. Kilpikonnat
Lista alkaa tutulla ja turvallisella kilpikonnalla. Nyt vielä pysytään maan pinnalla ja ihan lämpöisissä olosuhteissa. Lajia en erikseen määritellyt, sillä niin galápagoksenjättiläiskilpikonnat kuin seychellienjättiläiskilpikonnatkin elävät hirmuisen pitkään. Normaalisti kilpikonna elää noin 150-vuotiaaksi, mutta ennätyksiä tehneet ikämestarit ovat eläneet mahdollisesti vuosisadan pidempään.
Varmaksi tiedetään, että Jonathan-kilpikonna, tällä hetkellä maailman vanhin tunnettu maalla elävä eläin, on vähintään 192-vuotias. Se elelee tyytyväisenä St. Helenan saarella ja ylpeilee sillä, että on kuoriutunut ennen kuin hehkulamppu keksittiin.
Vuonna 2006 Intian Kalkutassa elänyt Adwaita-kilpikonna kuoli tulehduksen seurauksena. Sen tiedettiin tulleen paikalliseen eläintarhaan täysikasvuisena 130 vuotta aiemmin. Tutkijoiden mukaan Adwaita oli kuollessaan yli 250 vuotias, mutta täysin vedenpitäviä todisteita iästä ei ole.
Kuka meistä on todistamassa, pääseekö Jonathan samoille lukemille?
9. Punainen merisiili
Punainen merisiili, Mesocentrotus franciscanus, on elänyt maapallolla jo kauan ennen meitä, reilut 400 miljoona vuotta aiemmin. Ja edelleen se porskuttaa eteenpäin.
Merisiili elää pohjoisella Tyynellämerellä ja se voi kasvaa merisiileistä suurimmaksi – halkaisijaltaan yli 20-senttiseksi. Merisiili pysyttelee suurimman osan ajasta paikallaan suojanaan pitkät terävät piikit, mutta se voi lyöttäytyä yhteen muiden lajitoveriensa kanssa ja ”ryömiä” äärimmäisen hitaasti paikasta toiseen.
Vielä tämän vuosituhannen vaihteessa merisiilien uskottiin elävän korkeintaan 15-vuotiaaksi, mutta sitten tutkijat keksivät käyttää radiohiiliajoitusta niiden iän määrittämiseen.
Kanadan länsirannikolta löytyneet suurimmat merisiilit arvioitiin noin 200 vuotta vanhoiksi, eikä tutkimusryhmän ollut ollenkaan hankalaa löytää yli satavuotiaita yksilöitä. Pitkä ikä ei ole merisiileille kuitenkaan mikään itsestäänselvyys, sillä monet joutuvat petojen suuhun, kalastajien haaveihin tai sitten ne kuolevat tauteihin.
Mutta ikääntyvän ne eivät vaikuta. Tutkijoiden mukaan satavuotiaat merisiilit ovat yhtä skarppeja kuin kymmenvuotiaat, ja itse asiassa ne tuottavat nuorempiin yksilöihin verrattuna enemmän sukusoluja.
8. Punasimppu
Punasimppuihin kuuluvaa Sebastes aleutianusta pidetään monesti maailman vanhimmaksi elävänä vesieläimenä, mutta listan kärkeen sillä ei ole asiaa.
Pohjoisella Tyynellämerellä tavattava punasimppu elelee 200-700 metrin syvyydessä, mutta se voi sukeltaa jopa kolmeen kilometriin, ja viihtyy parhaiten merivedessä, jonka lämpötila on 0-5℃.
Punasimput kasvavat täyteen 80 sentin kokoonsa hyvin hitaasti ja ne saavuttavat sukukypsyyden myöhään. Toisaalta niillä ei ole mitään kiirettä, sillä ne voivat elää 200-vuotiaiksi. Iältään vanhin varmistettu punasimppu on ollut 205-vuotias.
7. Grönlanninvalas
Maailman vanhimmaksi elävä nisäkäs taitaa olla grönlanninvalas. Vuonna 1999 kanadalaisen tutkimusryhmän mukaan heidän tarkkailemansa valaan iäksi arvioitiin silmän aminohappokoostumuksen perusteella vähintään 211 vuotta. Reippaasti yli 150 vuoden ikäisiä valaita on tavattu useampia.
Joitakin vuosia myöhemmin Alaskan rannikolla otettiin kiinni grönlanninvalas, jonka olkaluussa oli kiinni harppuunan paloja. Ase oli sellainen, jota valaanmetsästäjät olivat käyttäneet 1800-luvun lopulla, joten löydös vahvisti uskomusta valaslajin pitkäikäisyydestä.
Vuoden 2019 lopulla Nature-lehdessä julkaistussa ”geenikelloa” käsittelevässä tutkimuksessa todettiin, että grönlanninvalaan genomin perusteella niiden voidaan olettaa elävän jopa 268-vuotiaiksi saakka.
Koska aiemmin tutkitut, hieman päälle 200-vuotiaat grönlanninvalaat ovat olleet hyväkuntoisia, eivätkä ole näyttäneet mitään ikääntymisen merkkejä, on helppo uskoa niiden uiskentelevan vielä yhden ihmisiän verran.
6. Partamato
Partamadot pysyttelevät koko aikuisikänsä samassa paikassa, ympärilleen rakentamassaan kalkkikuoressa. Eläin näyttää erehdyttävästi kauniilta kasvilta, kun se nousee kalkkiputkestaan esille.
Partamadot ottavat merenpohjan sedimentistä divetysulfidia ja vedestä happea, joita ne tarjoilevat symbioottisille bakteereille. Vastavuoroisesti bakteerit valmistavat matojen kaiken ravinnon, sillä ollaan jo niin syvällä, että auringonvalon avulla ruokaa ei valmistu eli ei ole kasveja ravintoketjun aloittajaksi.
Lamellibrachia luymesi –partamadot elävät lähinnä Meksikonlahden pohjoisosissa, yli puolen kilometrin syvyydessä, jossa ne voivat kasvaa jopa kolmen metrin pituisiksi. Ne elävät jopa tuhannen yksilön ryhmissä ja kasvavat hyvin hitaasti. Vieruskaverin täytyy olla mieleinen, sillä partamadot voivat elää jopa 250-vuotiaiksi.
5. Grönlanninhai
Pohjoisella jäämerellä ja Atlantin pohjoisosissa elävä grönlanninhai eli holkeri on maailman vanhimmaksi elävä selkärankainen. Holkerit uivat hyvin hitaasti, vain noin 30 senttiä sekunnissa, mikä osaltaan antaa mahdollisuuden pitkään ikään.
Vuonna 2016 Science-lehdessä julkaistu tutkimus nosti holkerin uutisiin ympäri maailman. Otsikot julistivat 512-vuotiaan hain löytymisestä. Uutisointi oli kuitenkin virheellistä.
Kyseisessä tutkimuksessa ei nimittäin missään kohtaan sanottu, että hait olivat yli 500-vuotiaita; mediassa ei joko oltu osattu lukea tutkimusta tai sitten totuutta oli haluttu taivuttaa houkuttelevaan suuntaan.
Siitä huolimatta holkeri on listallamme oikealla paikalla ja se pysyy kärkipaikalla myös selkärankaisten ikäkisassa.
Tutkimuksessa todettiin seuraavasti: Eläimen silmän linssistä otetusta näytteestä tehtiin radiohiiliajoitus, jonka perusteella vanhimman naarashain iäksi arvioitiin 392 vuotta +/-120. Eli yksilö saattoi olla 512-vuotias tai 272-vuotias. Silti alimmillaankin hulppeat numerot!
Toisaalta tiedetään, että holkerit kasvavat noin sentin vuodessa ja suurin yksilö oli 5,5 metriä pitkä. Kalan pitkän iän salaisuus piilee varmasti paljolti sen geeneissä, joita on ruvettu suurella mielenkiinnolla ”perkaamaan”.
4. Islanninsimpukka
Islanninsimpukka elää Pohjois-Atlantin viileissä vesissä ja viettää aikansa mieluiten hiekkaan ja mutaan kaivautuneena. Ruokansa se siivilöi kidustensa läpi virtaavasta vedestä.
Vuonna 2006 valtameritutkijat keräsivät Islannin rannikolta simpukoita, joiden he arvelivat olevan huomattavan vanhoja. Eräs yksilö sai nimenkin, Ming. Arvaatko mistä nimi oli peräisin?
Radiohiiliajoituksella sen iäksi varmistui 507. Ming oli syntynyt vuonna 1499, jolloin Kiinassa elettiin Ming-dynastian aikaa. Huh huh. Aluksi sen arveltiin olevan sata vuotta nuorempi, sillä sen ikäiseksi islanninsimpukoiden on tiedetty elävän.
Tutkijat ovat harmitelleet, että Ming avattiin ennen kuin sen ikä tiedettiin. Simpukalle avaaminen ei ikinä tiedä mitään hyvää, joten Ming sai postuumisti nimensä Guinnessin ennätystenkirjaan maailman vanhimpana eläimenä.
3. Sienieläin
Sienieläimet näyttävät kasveilta, sieniltä tai jopa kiviltä ennemmin kuin eläimiltä, mutta niin ne vain kuuluvat meidän kanssamme samaan kuntaan tieteellisessä luokittelussa.
Sienieläimet pysyttelevät paljon paikoillaan, mutta saattavat kiihdyttää jopa 1 millimetrin päivävauhdilla eteenpäin. Kun liike on tuollaista matelua, voi kasvun arvata olevan äärimmäistä hidasta. Juuri sen takia ne elävätkin niin pitkään. Suurin osa tuhansista sienieläinlajeista elää muutamista kuukausista jopa pariin vuosikymmeneen, mutta niillä numeroilla ei Mingiä ja kumppaneita päihitetä.
Cinachyra antarctica –sienieläimen, joka asustaa Eteläisellä jäämerellä, tiedetään elävän yli tuhat vuotiaaksi. Erään tutkitun yksilön on arvioitu olevan 1550-vuotias.
2. Hydra
Hydra voisi hyvin olla listan ykköspaikalla, mutta jäi silti Listafriikin päätösvallalla toiseksi.
Yksinkertaiset lampipolyypit liikkuvat kuin puolivoltteja tekemällä, mutta se ei ole niiden ainut temppu. Vedessä elävä, vain senttimetrin mittaiseksi kasvava polttiaiseläin on tunnettu ilmiömäisestä uusiutumiskyvystään.
Jos sen leikkaa kahtia tai pienempiinkin paloihin, kasvaa jokaisesta palasesta uusi, täydellinen yksilö. Hydrat eivät myöskään vanhene, sillä niiden solut uusiutuvat ikuisesti.
Vuonna 1998 biologi Daniel Martinez kollegoidensa kanssa julkaisi tutkimuksen, jossa he olivat seuranneet lampipolyyppeja yli neljä vuotta, jonka aikana eläimet eivät olleet näyttäneet minkäänlaisia ikääntymisen merkkejä.
Hydra koostuu lähes täysin kaikkikykyisistä kantasoluista, joita esimerkiksi ihmisellä on vain hyvin varhaisessa alkionkehityksessä. Jos olosuhteet ovat huonot, ravintoa on vähän tai talvi tulossa, voi se lisääntyä suvullisesti kasvattamalla kylkeensä sukusoluja ja vapauttamalla ne järveen odottamaan sopivaa paria.
Hyvissä olosuhteissa lampipolyypit lisääntyvät suvuttomasti eli ne kasvattavat itsestään kopion. Eläimen varteen alkaa muodostua nuppu, josta uusi yksilö kuroutuu muutaman päivän aikana irti.
Vuonna 2012 löydettiin geeni foxO, jonka todettiin säätelevän kantasolujen jatkuvaa uusiutumista ja sitä kautta lampipolyyppien kuolemattomuutta. FoxO-proteiinia pidetään mahdollisena Graalin maljana myös ihmisen eliniän pidentämisessä. Se kuitenkin vaatii vielä valovuosien tutkimustyön.
1. Meduusa
Turritopsis dohrnii -polttiaiseläin on listamme kärkipaikalla. Ehkä se ei kuuluisi ollenkaan tälle listalle, sillä T. dohrnii ei taistele reilusti. Se on kuolematon.
Ei kuitenkaan sanan jokaisessa merkityksessä, sillä tämä pikkuinen meduusa voi epäilemättä sairastua kuolettavasti tai joutua syödyksi. Mutta jos se saa elää suhteellisen rauhassa, ei ikä ala missään vaiheessa painamaan.
Kaikki meduusat aloittavat elämänsä merenpohjaan kiinnittyneinä polyyppeinä, joista vapaana uivat meduusat kuroutuvat irti. T. dohrniit ovat ”syntyessään” vain millimetrin kokoisia ja niillä on 8 lonkeroa. Täysikasvuisena koko on jo puoli senttiä ja lonkeroita on jopa kunnioitettavat 90 kappaletta.
Mikä sitten erottaa nämä meduusat muista polttiaiseläimistä? Ja kaikesta muusta elävästä?
Ne voivat stressaantuessaan (vahingoittuminen, sairastuminen tai ravinnonpuute) palata takaisin polyyppivaiheeseen ja aloittaa elämänsä alusta. Eikä uudelleen syntymisissä ole rajoitusta: Tämän hetkisen tutkimustiedon mukaan ne voivat tehdä muutoksen aina kun se on tarpeellista. Maailman loppuun saakka.
Lue myös:
Tiede
Käsi saa voimansa aliarvioidusta pikkurillistä: 10 ihmiskehon erikoista asiaa, joita et ehkä tiennyt
On paljon ihmeellisiä asioita, joita emme tiedä meistä itsestämme. Tämän listan asiat tiedetään, mutta oletko sinä ennen kuullut näitä faktoja ihmiskehosta?
Ihminen ja luonto hämmästyttää ja kummastuttaa. Myös Listafriikin toimituksessa. Siksi halusimme koota ihmisestä 10 faktaa, jotka ovat hassuja, yllättäviä ja vähän omituisiakin.
Listalla on myös useammassa kohdassa vinkkejä, miten voi viihdyttää itseään ja muita kokeilemalla erilaisia oman vartalon ominaisuuksia! Kaikki on henkilökohtaisesti testattu.
Tässä siis Listafriikki.com:n erikoisia faktoja ihmiskehosta.
Sarveiskalvo saa hapen ilmasta
Kaikki ihmisen elimet ja solut tarvitsevat happea toimiakseen. Tuota elintärkeää molekyyliä ympäri meidän kehoamme toimittaa veri, jonka hemoglobiini-molekyyleihin happi kiinnittyy keuhkojen kaasujen vaihto operaatiossa.
On kuitenkin yksi elin, jossa ei ole verisuonia: silmän sarveiskalvo. Emme näkisi näin selvästi, jos kalvolla olisi suonia, koska valon on päästävä esteettä läpi. Mutta jostainhan sarveiskalvon solujen on saatava happea, muuten ne eivät pysyisi hengissä.
Solut ottavat hapen suoraan ilmasta. Se on ainoa ihmiskehon alue, jolla hapen otto tapahtuu pelkästään näin. Kun ihminen nukkuu, välittää hapen kyynelneste, jota on ohuena kerroksena sarveiskalvon päällä.
Piilolinssien käyttäjille tämä on tärkeää infoa. Monet varmasti tietävät (opastuksesta tai kokemuksesta), että piilolinssien kanssa ei kannata nukkua. Kun ihminen on hereillä ja räpsyttää silmiään, liikkuu piilolinssi juuri sen verran silmän päällä, että sarveiskalvon solut ehtivät napata happea, ja kyynelnestettä levittyy linssin alla oleviin kohtiin.
Mutta tarina on toinen, kun ihminen nukkuu. Piilolinssi pysyy paikoillaan, jolloin solut eivät saa happea. Tämä voi pahimmillaan aiheuttaa pienten verisuonten kasvamisen sarveiskalvoon (koska luonto löytää aina keinot), aiheuttaa kivuliasta valoherkkyyttä ja pysyvää näön heikentymistä.
Vain ihmisellä on leuka
Listafriikki ei nyt väitä, että muilla eläimillä ei olisi leukaluuta. Listan nimi on faktoja ihmiskehosta, joten pysyttäydytään tosiasioissa.
Mutta muilla eläimillä ei silti ole leukaa.
Niillä ei ole ulkonevaa luuta hampaiden alapuolella. Katso vaikka ihmisen lähimpiä sukulaisia: simpansseja ja gorilloja. Äläkä anna karvapeitteen hämätä. Jos tutkit niiden pääkalloja, huomaat ettei niillä tosiaan ole leukaa.
Evoluutiobiologeja leuan kehittyminen on luonnollisesti kiehtonut: miksi ihmisellä on tuollainen ulkonema? On ehdotettu, että se olisi tuonut leukaluille lisävoimaa pureskeluun, mutta tuosta lisävoimasta ei kuitenkaan ole mitään näyttöä.
On myös epäilty, että se olisi voinut muodostua sukupuolivalinnan seurauksena, mutta useimmiten seksuaalivalinnan tuloksena kehittyy ominaisuuksia vain toiselle – valinnan kohteena olevalle– sukupuolelle: isot sarvet, lintujen höyhenpuku jne. Sekä miehillä että naisilla on leuka, eikä sen koko riipu sukupuolesta.
Sanomattakin lienee selvää, että syy leuan olemassaoloon ei ole selvinnyt.
Minulla on erittäin epätieteellinen teoria: leuka on kehittynyt, jotta lakanoita ja pyyhkeitä voi viikata yksin. Ei taida mennä läpi!?
Itseään ei voi kutittaa
Kutituksessa aktivoituvat aluksi samat aivojen alueet, jotka viestittävät meille, että jokin tuntematon vaara uhkaa. Esimerkiksi selän päällä kävelee myrkyllinen hämähäkki, ja me hätkähdämme, vaikka emme sitä näe. Yllättävä kosketus koetaan vaaraksi.
Kutitus ei ole miellyttävä tai hauska tunne, vaikka silloin usein naurattaakin. Kehomme kokee kutittamisen hyökkäyksenä ja nauru on tässä kohtaa muinainen reaktio uhkaan ja tapa viestittää vahvemmalle vastustajalle, että nauraja ei ole taistelemassa vastaan. Nykyään tuo ajatus tietysti tuntuu hassulta, mutta se on aikoinaan ollut elintärkeää.
Voimme toki yrittää valmistautua, jos tiedämme kutituksen olevan tulossa, mutta kehomme synnynnäinen reaktio on niin vanha ja vahva, että emme saa sammutettua satutetuksi tulemisen pelkoa.
Jos henkilö itse yrittää kutittaa itseään, ovat yllätyksen ja vaaran elementit poissa, joten pikkuaivot osaavat varautua kutitustuntemuksiin, eivätkä rekisteröi niitä uhkina.
Tämä kuuluu siihen kategoriaan, jolla voi saada kanssaihmiset käyttäytymään viihdyttävästi. Kokeile joskus puolihuolimattomasti heittää ilmoille toteamus: ”itseään ei voi kutittaa”. Toinen kokeilemisen arvoinen on: ”omaa kyynärpäätään ei voi nuolla”. Voi sitä riemua!
Joko yritit?
Kudokset uusiutuvat jatkuvasti, hampaat eivät ikinä
Kaikki ihmisen elimet uusiutuvat, tavallaan. Solut jakautuvat ja kuolevat.
Päällimmäiset ihosolumme uusiutuvat parin viikon välein. Punasolut elävät noin nelisen kuukautta. Hermosolut voivat olla kymmeniä vuosia vanhoja. Luutkin uusiutuvat, ja vaikka prosessi kestää vuosia, pysyvät luumme siksi kunnossa koko elämämme. Maksa vasta ihmeellinen onkin: siitä voidaan leikkauksessa poistaa jopa 75%, mutta se pystyy korjaamaan itsensä ja kasvattamaan uutta, toimivaa maksakudosta menetetyn tilalle.
Mutta ihmiskehossa on kohta, joka ei uusiudu, ikinä. Ja se on hampaat.
Hampaat eivät missään nimessä ole luuta. Jos luuhun tulee särö, on sillä mahdollisuus korjautua itsestään. Koska hammas ei ole elävää kudosta, ei regeneraatiota pääse tapahtumaan. Hampaassa olevan tuhon etenemisen voi yrittää pysäyttää, mutta kelloa ei saa käännettyä takaisin. Huonoja uutisia niille, jotka eivät huolehdi hammashygieniasta. Jos hampaassa on reikä tai se lohkeaa, on turvauduttava keinotekoisiin korjausmenetelmiin.
Kun sanotaan, että meillä on vain yksi keho, josta on syytä pitää huolta, on se ainakin hampaiden osalta totta.
Vatsahapot ”sulattaa” metallia, olemme silti hengissä
Happamuus ilmoitetaan pH-arvona, joka on välillä 0-14. Pienet luvut ovat happamia, pH 7 on neutraali ja siitä ylöspäin pH on emäksinen. Asteikon kummassakin ääripäässä olevat aineet ovat vaarallisia ja syövyttäviä.
Meidän vatsassamme oleva mahaneste sisältää vetykloridia eli suolahappoa, ja sen pH on yleensä 1-2. Vahvimmillaan se vastaa lähes akkuhappoa. Tuon nesteen ei pitäisi pysyä mahalaukun sisäpuolella, vaan sen pitäisi syövyttää sinne reikiä.
Tutkimuksia mahanesteen voimakkuudesta on tehty ihmiskehon ulkopuolella. Tarpeeksi pitkään nesteessä ollut metallinpala, testeissä usein partaterä, on alkanut syöpymään. Miten sitten on mahdollista, että vahingossa tai tahallaan nieltyjä asioita tulee ruoansulatuskanavan läpi vahingoittumattomana? Kyse on vain hapolle altistumisen kestosta.
Erittäin voimakas happamuus on tärkeää, koska ruoan valkuaisaineita pilkkova pepsiini-entsyymi tarvii happaman ympäristön toimiakseen. Mahalaukkuun päätynyt ruoka pitää saada nopeasti suolessa paremmin liikkuvaan, ja ravintoaineet vapauttavaan, muotoon.
Miten mahalaukun sisäpinta sitten pärjää? Sehän on hapon kanssa kosketuksissa jatkuvasti. Keholla on tähän oma suojamekanisminsa: mahan epiteeli- eli pintasolut tuottavat limakalvoa, joka muodostaa konkreettisesti fyysisen esteen hapon ja kudoksen välille.
Kun edellisessä listan kohdassa puhuttiin solujen uusiutumisesta, niin mahan epiteelisolut ovat erittäin tiuhasti vaihtuvia. Puhutaan vain muutamista päivistä, koska solut ovat tärkeässä suojaavassa roolissa ja joutuvat kovalle kulutukselle suhteellisen vihamielisessä ympäristössä.
Meissä on enemmän muita soluja kuin ihmissoluja
Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Sellaisen, mitä me tällä hetkellä olemme? Ihmisen koko perimä selvitettiin vuonna 2003, mutta se ei tietenkään tarkoita, että siitä lähtien olisimme tienneet kaiken mahdollisen, mitä ihmisen kehosta on tiedettävissä. Tuo a, t, g ja c -kirjaimien sekalainen jono ei voisi ikinä kertoa meille kaikkea ihmisen toiminnasta.
Vuosikymmeniä sitten ajateltiin, että ihmiskehossa on 10 kertaa enemmän bakteerisoluja kuin ihmissoluja. Tuosta arviosta ollaan tultu reilusti alaspäin, mutta bakteerisolut vievät silti voiton.
Ihmissoluja on noin 43%, ja muista soluista suurin osa on bakteereita, loput sieniä ja arkkeja. Bakteerisolut ovat huomattavasti meidän omia solujamme pienempiä, joten niiden yhteispaino on vain noin 200 gramman luokkaa. Suurin osa bakteereista elää suolistossa, joten aina kun käyt vessassa, muutut hetkeksi hiukan enemmän ihmiseksi.
Vasta aivan viime vuosina on ihmiskehon tutkimuksessa alettu kiinnittää huomiota mikrobiomin (nämä seuralaisemme) vaikutuksiin. Miten bakteerit pitävät meidät terveinä ja toiminnassa tai toisaalta miten ne vaikuttavat sairauksien ja tautien syntyyn. Ne ovat yhtälailla syntymästämme asti osa meitä, samoin kuin ihmis-DNA:ta sisältävät solumme.
Ja jos vielä mennään tuohon ihmisen perintöainekseen, DNA:han, ja siihen, miksi koko perimän sekvensointi ei voi paljastaa kaikkia ihmiskehon salaisuuksia. Meidän kromosomimme sisältävät vähän yli 20 000 proteiinia koodaavaa geeniä.
Mutta jos kaikki ihmiskehossa oleva perintöaines lasketaan yhteen, on meissä minä hetkenä hyvänsä toiminnassa 2-20 miljoonaa geeniä, kun lasketaan koko mikrobiomi (solullisten eliöiden lisäksi myös virukset) yhteen. Ja kaikki nämä vaikuttavat ympäristönsä, eli meidän, toimintaan.
Toistetaan siis alun kysymys: Mikä tekee ihmisestä ihmisen?
Ihmisellä on syntyessään 300 luuta, aikuisena vain 206
Voiko oikeasti olla totta, että vauvoilla on melkein sata luuta enemmän kuin aikuisilla?
Monet varmasti tietävät sen pehmeän kohdan vauvan päälaella. Se voi olla vähän pelottavakin. Jossain vaiheessa pääkallon luut kasvavat yhteen ja peittävät samalla tuon suojaamattoman kohdan.
Samanlaista luiden yhteensulautumista tapahtuu muuallakin ihmiskehossa. Itseasiassa iso osa vauvan luustosta on rustoa, siksikin ne ovat niin pehmoisia ja taipuisia. Pikkuhiljaa rusto kuitenkin korvautuu kovalla luulla, jolloin myös erillisinä osina olleista palasista tulee yhtenäisiä.
Siksi vastasyntyneillä vauvoilla on lähes 100 luuta enemmän kuin aikuisilla.
Navan ympärillä kasvaa nöyhtää kerääviä karvoja
Kaikki omfalofobiasta kärsivät siirtykää seuraavaan kohtaan listalla! Nyt tulee puhetta navasta.
Jostain käsittämättömästä syystä napanöyhtä on kiinnostanut ihmisiä niin kovasti, että sitä on tutkittu niin Wienin teknillisessä yliopistossa Itävallassa kuin Sydneyn yliopistossa Australiassa.
Wienissä tutkimusta johtanut tohtori Georg Steinhauser oli kerännyt ensin vuosien ajan OMAA napanöyhtäänsä ja tutkinut sen koostumusta ja kerääntymistä napaan. Nöyhtä ei koostunut vain vaatekuiduista vaan myös hiestä, rasvasta ja kuolleista soluista. Ja epäilemättä myös mikrobeista. Myöhemmin hän oli laajentanut tutkimustaan ja saanut näytteitä myös muilta ihmisiltä.
Steinhauser oli todennut, että navan ympärillä on erityisiä karvoja, joiden pinnan suomut toimivat kuin koukut ja irrottavat vaatteista kuituja. Lisäksi karvojen kasvusuunta on napaa ympäröivä, jolloin ne ohjaavat moskan onkaloon.
Australiassa taas laajan 5 000 koehenkilöä kattaneen tutkimuksen lopputulema oli se, että tyypillinen henkilö, jolle napanöyhtää kertyy, on ”hiukan ylipainoinen keski-ikäinen mies, jolla on karvainen vatsan alue”.
Nobel-palkinnon tuloa ei voi estää.
Meillä on enemmän kuin viisi aistia
Näkö, tunto, haju, maku ja kuulo. Niinhän meille koulussa opetetaan. Mutta aisteja on paljon muitakin!
Oletko ikinä nähnyt televisiossa, kun poliisi arvioi pysäytetyn kuskin alkoholin- tai huumeidenkäyttöä erilaisilla testeillä? Ei liity aiheeseen, mutta eikö alkometri tai huumetesti olisi parempi ja vähemmän subjektiiviseen arvioon perustuva vaihtoehto?
Testissä kuski laitetaan esimerkiksi kävelemään suoraa linjaa tai luettelemaan aakkosia väärinpäin. Kokeile muuten ihan huvikseen selvin päin, että miten tuo onnistuu. Aakkosten luetteleminen lopusta alkuun on järjettömän hankalaa!
Yhdessä testissä on tarkoitus silmät suljettuina koskettaa sormella omaa nenän päätä. Se yleensä onnistuu, ellei ole nauttinut liikaa keskushermoston toimintaan vaikuttavia aineita. Tällä testataan asentoaistin toimivuutta.
Asentoaistin avulla pystymme siis aistimaan itsemme. Kuulostaa kummalliselta, mutta asentoaisti kertoo meille, missä ruuminosamme milloinkin menevät – yleensä ne eivät onneksi mene kovin kaukana. Tämä aisti mahdollistaa myös esimerkiksi rappusten kävelyn ilman, että joka kerta täytyisi tarkistaa askeleen korkeus.
Muita aisteja ovat muun muassa tasapainoaisti ja lämpötilan aistiminen. Valitettavasti ihmisiltä puuttuu muutama eläimillä havaittu aisti. Esimerkiksi hait pystyvät aistimaan tulevasta lounaastaan lähtevää sähköisyyttä ja lepakot suunnistavat maapallon magneettikenttiä apuna käyttäen.
Käsi saa voiman pikkurillistä
Kun mietit arjen askareita, millä sormilla puuhastelet eniten? Pidät kiinni kynästä, laitat vetoketjun kiinni, avaat napin… Käytät näihin toimintoihin varmasti peukaloa, etusormea ja keskisormea. Ja nuo kolme sormea ovatkin vastuussa kaikenlaisesta jokapäiväisestä tarttumisesta ja näpertelystä.
Jos pitäisi luopua jostain sormesta, vastaisitko pikkurillin. Tuon lähes tarpeettomalta tuntuvan sormen.
Älä kuitenkaan aliarvioi sitä. Menettäisit pikkurillin mukana jopa puolet kätesi voimasta!
Yleensähän pikkurilli ei ole mukana missään tärkeässä sorminäppäryyttä vaativassa hommassa, mutta voiman tuotossa se on vertaansa vailla. Jos myös nimetön poistuisi kuvioista pikkurillin lisäksi, olisi käden voimasta jäljellä enää noin 30%.
Lue myös:
Tiede
Verisuihku silmästä tai sisäelimet ulos peräaukosta – 10 uskomatonta tapaa, joilla eläimet puolustautuvat
Kaikilla eläimillä ei ole kokoa, voimaa, hampaita, sarvia tai muita vastaavia välineitä, joilla taistella uhkia vastaan. Mutta sen ansiosta on kehittynyt huiman hienoja puolustuskeinoja.
Listafriikki tutustuu nyt kymmeneen eriskummalliseen ja mielettömän nerokkaaseen puolustuskeinoon, joilla eläimet yrittävät selvitä hengissä. On kyse sitten valekuolemasta, veren ruiskuttamisesta silmistä, sisäelinten vapauttamisesta ulos peräaukosta tai itsensä räjäyttämisestä, ovat nämä menetelmät luonnon mestariteoksia.
Sarvikonnalisko ruiskuttaa verta silmistään
Yksi eläinmaailman kiehtovimmista puolustuskeinoista kuuluu pohjoisamerikkalaisille sarvikonnaliskoille. Ainakin kahdeksan Phrynosoma-suvun lajia ruiskuttaa uhattuna verta silmistään. Puolustusmekanismi on kuin suoraan pahimmista kauhuleffoista.
Äärimmäisen stressaavissa tilanteissa, kuten vaikkapa kojootin kohdatessa, sarvikonnalisko vapauttaa silmiin säilötyn veren ja ampuu sitä kovalla paineella ja tarkasti jopa puolentoista metrin päähän.
Sarvikonnalisko rajoittaa veren virtausta päästä muualle kehoon supistamalla kahta suurta lihasta verisuonten ympärillä. Päähän kuitenkin pääsee virtaamaan verta, jolloin verenpaine luonnollisesti nousee. Silmien ympärillä olevat ontelot täyttyvät verestä ja sarvikonnaliskolle muodostuu vuosisadan silmäpussit. Se jatkaa lihasten supistelua, mikä nostaa painetta entisestään ja lopulta onteloiden ohuet seinämä repeävät, minkä tuloksena verisuihku syntyy. Verta voi yhdessä ruiskaisussa olla jopa kolmasosa eläimen koko verimäärästä.
Sarvikonnalisko voi suihkia lyhyen ajan sisällä useampaan otteeseen, mutta on edelleen suuri mysteeri, miten sen revenneet ontelot ja verimäärä palautuvat ennalleen niin nopeasti.
Opossumi leikkii kuollutta
Myönnetään, on hieman virheellistä sanoa, että Amerikan mantereella elävä opossumi leikkii kuollutta, sillä se ei tee sitä tietoisesti. Ollessaan todella kauhuissaan opossumi vajoaa kooman tapaiseen tilaan, joka voi kestää muutamia minuutteja tai jopa tunteja. Siinä ei ole mitään tahdonalaista, vaan niin opossumin keho vain reagoi pelkoon.
Opossumi vajoaa maahan makaamaan, paljastaa hampaansa, vapauttaa suolensa sisällön ja sen suusta alkaa pursuta vaahtoa. Sen silmät voivat olla suljettuina tai se voi tuijottaa lasittuneeella katseella kaukaisuuteen. Opossumi ei räpsytä silmiään ja sen hengitys vaikuttaa lähes pysähtyvän.
Tätä puolustuskeinoa vielä voimistaa opossumin anaalirauhasista erittyvä mätänevän ruumiin haju. Pilaantunut löyhkä ei houkuttele petoja käymään kimppuun, sillä monet välttelevät luontaisesti sairaiden eläinten syömistä.
Sitä ei tiedetä, miten opossumi tokenee katatonisesta tilastaan, mutta kun reitti on selvä, jatkuu sen elämä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Paitsi siinä tapauksessa, jos peto on esimerkiksi purrut sitä. Opossumi ei valekuolemansa aikana reagoi yhtään mihinkään, joten sitä voi joku pureskella ja jopa murtaa sen luita. Tutkijoiden mukaan opossumi ei tunne tuona aikana kipua eivätkä sen refleksitkään toimi.
Luunsa katkova karvasammakko
Kuva: Gustavocarra | CC BY-SA 4.0 (kuvaa muokattu)
Keski-Afrikan kosteikoissa elävä karvasammakko, Trichobatrachus robustus, on saanut nimensä uroksen kylkien ja reisien karvamaisista ulokkeista. Karvasammakkokoiraat viettävät lisääntymiskautena pitkiä aikoja veden alla suojellen kallisarvoisia munia, ja tuolloin se hengittää lähes yksinomaan ihon kautta. Edellä mainitut ”karvat” ovat ihosäikeitä, jotka lisäävät ihon pinta-alaa, jolloin sammakko saa vedestä enemmän happea.
Uskomatonta kyllä, tämä ei ole karvasammakon mielettömin ominaisuus. Sillä on nimittäin takajalkojensa luiden päissä terävät kärjet, kuin kynnet, jotka lepotilassa ovat vahvan sidekudoskerroksen sisällä. Mutta kun sammakko tuntee olonsa uhatuksi, vetää se takataskustaan Wolverine-tyyppisen tempun: se katkaisee varpaidensa luut, työntää katkaistut ja terävät luukyntensä ihon läpi ja puolustautuu niillä hyökkääjiä vastaan. Myöhemmin luut vetäytyvät takaisin kudoksen sisään ja sammakko regeneroi silpoutuneet varpaansa alta aikayksikön.
Karvasammakkoa kutsutaan siis varsin hyvästä syystä ”kauhujen sammakoksi” tai Marvelin supersankarin mukaan Wolverine-sammakoksi.
Limaaja pyrkii tukehduttamaan pedot
Limaajat ovat ankeriaan näköisiä merieläimiä, jotka nimensä mukaisesti puolustautuvat petoja vastaan limalla. Jos hai tai muu petokala käy limaajan kimppuun, se erittää kehonsa rauhasista limaa, joka yhdessä veden kanssa muodostaa litroittain hyytelömäistä mönjää.
Lima tukkii pedon kidukset, joten sille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin jättää saalis rauhaan ja uida väljemmille vesille hengittämään. Pedoille paras hetki iskuun olisi pian edellisen yrityksen jälkeen, sillä limaajan rauhasten täyttymiseen menee jopa kuukauden verran ja tuona aikana se on kaikkein haavoittuvaisimmillaan.
Yllä olevalla videolla näkyy hyökkäyksiä, joissa limaaja vaikuttaa täysin välinpitämättömältä hyökkääjiä kohtaan. Videon tehneet tutkijat kertovat havainnoineensa 14 limaajaan kohdistunutta hyökkäystä, joista jokainen päättyi siihen, että peto poistui paikalta henkeään haukkoen ja limaaja selvisi täysin ilman vahinkoa.
Ehkä juuri tämän tehokkaan puolustusmekanismin ansiosta limaajat ovat säilyneet lähes muuttumattomina jo 300 miljoonan vuoden ajan.
Räjähtävät muurahaiset
Kuva: Laciny A, Zettel H, Kopchinskiy A, Pretzer C, Pal A, Salim KA, Rahimi MJ, Hoenigsberger M, Lim L, Jaitrong W, Druzhinina IS | CC BY 4.0
Muurahaiset ovat aitososiaalisia hyönteisiä, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että ne ovat valmiita uhraamaan itsensä yhteisön hyvinvoinnin vuoksi.
Kaakkois-Aasiasta on löydetty lukuisia muurahaislajeja, joilla on kirjaimellisesi räjähtävä puolustuskeino. Lisääntymiskyvyttömillä naarailla eli työläisillä on suuret, myrkkyä täynnä olevat rauhaset. Jos työläinen kokee olonsa uhatuksi tai se joutuu reviirikiistaan, jännittää se vatsalihaksiaan voimakkaasti räjäyttäen itsensä itsemurhapommittajan tavoin. Räjähtävästä muurahaisesta ruiskuaa tahmeaa myrkkyä, joka lamauttaa tai jopa tappaa uhrin – tai hyökkääjän; miten asian haluaakaan nähdä.
Kyllä, kamikaze-muurahainen menehtyy räjähdyksessä myös itse, mutta marttyyrius saattaa pelastaa muun yhdyskunnan.
Pommikiitäjäinen ruiskii polttavan kuumaa ja syövyttävää nestettä
Keski-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa tavattava pommikiitäjäinen ruiskuttaa kehostaan räjähtävien muurahaisten tapaan myrkyllistä nestettä, mutta toisin kuin kaukaiset sukulaisensa, se selviää siitä hengissä. Pommikiitäjäisen, jota myös pommittajakuoriaiseksi kutsutaan, ei tarvitse suojella yhdyskuntaansa, vaan sen on tarkoitus pelastaa vain itsensä.
Pommikiitäjäisen takaruumiistaan suihkuttama neste ei vain haise tai maistu pahalta, vaan on syövyttävää ja polttavan kuumaa. Miten hyönteinen voi selvitä hengissä, jos sillä on sisuksissaan sata-asteista, vahingollista nestettä?
No, pommikiitäjäisellä on ruumiissaan kaksi onkaloa, joissa aineet pysyvä erillään toisistaan. Juju piilee siinä, että erikseen vetyperoksidi ja hydrokinoni ovat vaarattomia, mutta kun ne kohtaavat toisensa ja sekoittuvat biologisina katalyytteinä toimivien entsyymien kanssa, muodostuu niistä tappava yhdiste.
Kun pommikiitäjäinen tuntee olonsa uhatuksi, kääntää se takaruumiinsa kärkeä 270 astetta, jotta tähtääminen hyökkääjään onnistuu helpommin. Sitten se vapauttaa aineet onteloistaan ja ne yhdistyvät polttavaksi suihkeeksi.
Merimakkara punnertaa myrkylliset suolensa ulos peräaukosta
Merimakkarat eli merikurkut ovat meren pohjassa hiljalleen eteneviä lihapötkylöitä, joten ne ovat pedoille valitettavan helppoja saaliita. Paljon ei merimakkara kykene panemaan hanttiin, mutta sillä on salainen ase takapuolessaan.
Monet piikkinahkaiset, joihin merimakkarakin kuuluu, pystyvät regeneroimaan lähes minkä tahansa menetetyn ruumiinosan. Meritähdet pystyvät kasvattamaan katkenneita sakaroitaan, merisiilit uusivat katkenneen piikkinsä parissa päivässä ja merimakkara voi huoletta uhrata sisäelimensä.
Kun merimakkara kohtaa uhan, se jännittää lihaksensa ja ”ulostaa” suolistonsa ja muut tahmeat sisäelimensä hyökkääjän päälle. Joidenkin lajien sisälmyksissä on myrkyllistä holoturiinia, joka voi tappaa tai ainakin tainnuttaa saalistajan.
Vähintäänkin pedot sotkeutuvat ja hämmentyvät merimakkaran peräaukosta pursuavista suolista niin pahasti, että saalis ehtii pakenemaan paikalta.
Kylkiluuvesilisko työntää terävät luut ulos kyljistään
Kuva: David Perez (DPC) | CC BY 3.0 (kuvaa rajattu)
Voi sitä petorukkaa, joka käy Espanjassa ja Portugalissa elävän kylkiluuvesiliskon kimppuun. Nimittäin hyvin suurella todennäköisyydellä peto lähtee tilanteesta vähintään raadellun suun kanssa.
Salamantereihin kuuluvalla kylkiluuvesiliskolla on brutaali puolustautumiskeino, sillä uhattuna se kääntää kylkiluunsa eteenpäin, jolloin luiden pullistama iho saa sen näyttämään suuremmalta. Jos tämä ei riitä pysäyttämään hyökkääjää, repivät luiden terävät kärjet liskon nahan rikki, jotta ne voivat vahingoittaa petoa.
Terävä piikkirivistö haavoittaa pedon suuta, mutta kylkiluuvesilisko ei lopeta siihen. Sen ihosta erittyy maitomaista myrkkyä, joka pääse haavoista suoraan pedon elimistöön aiheuttaen kovia kipuja ja jopa kuoleman.
Kylkiluuvesiliskoa oman nahan toistuva repeytyminen ei haittaa, ja kuten monilla muillakin sammakkoeläimillä, niin myös sillä ihovauriot korjaantuvat ällistyttävällä tavalla. Myöskään tappava myrkky ei vahingoita kylkiluuvesiliskoa, vaikka sen kyljet ovat riekaleina.
Merivuokoilla nyrkkeilevä taskurapu
Mikä neuvoksi, kun haluaisit suojautua hyökkääjiä vastaan, mutta omasta puolustautumisarsenaalista ei löydy sopivia aseita? Vain muutaman senttimetrin kokoiseksi kasvava ja indopasifisen merialueen matalikoilla elävä Lydia tessalata -taskurapu on keksinyt nerokkaan keinon: Se on ottanut merivuokkoja avukseen.
Nyrkkeilijätaskuravuksi tai pom-pom-taskuravuksikin kutsuttu L. tessalata kuljettaa merivuokkoja kummassakin saksessaan ja ollessaan uhattuna se heiluttelee seuralaisiaan kuin nyrkkeilijä hanskojaan tai cheerleader huiskiaan. Merivuokkojen lonkerot ovat täynnä kosketusärsytyksestä laukeavia polttiaissoluja, jotka sinkoavat hyökkääjän ihon läpäiseviä, myrkkyä erittäviä rihmoja. Saalistajat välttävät merivuokkoja, joten taskurapukin pysyy turvassa.
Puolustautumisen lisäksi merivuokot auttavat taskurapua saalistuksessa, sillä taskurapu ei luonnollisesti voi käyttää varattuja saksiaan siihen hommaan. Merivuokot nappaavat evästä ja taskurapu kuorii leukaraajoillaan parhaat päältä.
Sammakot oksentavat koko mahalaukkunsa
Monet eläimet eivät kykene oksentamaan. Näihin eläimiin kuuluvat muun muassa hevonen, jänis sekä rotta ja muut jyrsijät; siksi esimerkiksi rotanmyrkky on noita tuholaisia vastaan niin tehokasta. Myös sammakot lukeutuvat joukkoon, joka ei osaa antaa ylen.
Mutta niin kamalaa kuin oksentaminen onkin, se on meille elintärkeä refleksi, joka pyrkii poistamaan kehosta pilaantunutta ruokaa tai vaikkapa myrkkyjä. Tässä kohtaa ei siis suojauduta petoja vastaan, vaan kyse on toisenlaisesta, mutta yhtälailla tärkeästä, puolustuskeinosta.
Jos sammakko syö jotain epäsopivaa, täytyy sen turvautua vähän radikaalimpaan puolustuskeinoon. Koska oksentaminen ei onnistu, työntää sammakko koko mahalaukkunsa ulos suusta. Vähän kuin vetäisi farkkujen taskut ulos. Sitten sammakko pyyhkii ja putsaa suustaan roikkuvan mahan kaikesta ylimääräisestä ja pakkaa sen takaisin paikalleen kehonsa sisälle.
Mietipä sitä seuraavan kerran, kun laatta lentää syystä tai toisesta. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin!
Lue myös:
Jos ei itse sairasta, niin jokainen varmasti tuntee jonkin, joka kärsii masennuksesta tai ahdistuksesta. Mielenterveyden ongelmat ovat hyvin yleisiä. Nyt Listafriikki esittelee kuitenkin sellaiset psyykkiset sairaudet, jotka ovat huomattavasti harvinaisempia.
Psyykkiset sairaudet ovat nykyään aiempaa paremmin diagnosoituja ja hoidettuja eikä niitä tarvitse enää salailla tai häpeillä. Mielenterveyden häiriöihin on ihan yhtä hyväksyttyä hakea apua kuin vaikkapa selkävaivoihin; ja se on äärimmäisen hyvä asia. Ilmapiiri on onneksi muuttunut muutamassa vuosikymmenessä radikaalisti.
Masennus, ahdistus, pakko-oireinen häiriö ja skitsofrenia ovat ainakin nimeltä ja varmasti taudinkuvaltaan tuttuja, mutta tämän listan psyykkiset sairaudet ovat ihan eri maata. Ihmismieli on varsin kummallinen, joten häiriöiden kirjoon mahtuu toinen toistaan erikoisempia oireyhtymiä. Omituisuudesta huolimatta täytyy kuitenkin muistaa, että kokijalleen nämä ovat totisinta totta.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi erikoista psyykkistä sairautta voit tsekata tästä:
10 omituista ja harvinaista psyykkistä sairautta – osa 1
Fregolin oireyhtymä
Italialaisen näyttelijän Leopoldo Fregolin mukaan nimetty Fregolin oireyhtymä on kuin vastakohta Capgrasin syndroomalle, johon tutustuttiin listan ensimmäisessä osassa. Lyhyesti tiivistettynä: Capgrasin syndroomassa potilas kuvittelee, että hänelle läheinen ihminen on korvattu jollain muulla henkilöllä.
Fregolin syndroomassa on kyse siitä, että potilas luulee kaikkia ympärillään olevia ihmisiä samaksi henkilöksi. Tämä yksi ja sama tyyppi vain vaihtaa valepuvusta toiseen. Nimensä oireyhtymä sai näyttelijä Fregolilta, koska tämä oli tunnettu siitä, että hän teki esitystensä aikana nopeita roolinvaihdoksia.
Ensimmäisen kerran syndrooma kuvattiin vuonna 1927, kun lääkärit tutkivat potilasta, joka uskoi Robine-nimisen näyttelijän ilmestyvän hänen elämäänsä jatkuvasti muiksi henkilöiksi naamioituneena. Kerran potilas kävi ”Robinen” kimppuun, kun hän uskoi tämän seuraavan itseään vahingoittamistarkoituksessa.
Fregolin oireyhtymä on ottanut myös modernin muodon: New York -lehti on kirjoittanut psykiatrin vastaanotolle vuonna 2010 tulleesta 21-vuotiaasta miehestä, joka väitti kiven kovaan, että kaikki naiset, jotka ottivat häneen Facebookissa yhteyttä, olivatkin itse asiassa yksi ja sama henkilö – hänelle aiemmin kyseisellä sivustolla pakit antanut nainen.
Miehen mukaan tämä nainen käytti erästä tiettyä kasvovoidetta, joka mahdollisti kasvojen muuttumisen. Mies oli varma, että huolimatta kariutuneesta nettisuhteesta, nainen oli edelleen kiinnostunut hänestä ja halusi parisuhteeseen esiintyen vain eri ihmisinä.
Lääkärit diagnosoivat miehellä Fregolin oireyhtymän, mikä oli ensimmäinen kerta, kun oireilu liitettiin internetin käyttöön.
Cotardin oireyhtymä
Cotardin syndroomassa harhaluulo ei kohdistu ympärillä oleviin ihmisiin, vaan tästä oireyhtymästä kärsivä henkilö kuvittelee olevansa itse kuollut, kuolematon tai että häntä ei ole ollenkaan olemassa. Kuvitelma voi olla myös hyvin spesifinen: Potilas voi kokea olevansa elävä kuollut eli zombi; aivan kuin The Walking Dead -televisiosarjassa. Hän voi ajatella sisäelimiensä jo mädäntyneen ja kaiken veren poistuneen kehosta.
Cotardin oireyhtymän voi laukaista esimerkiksi masennus, trauma (fyysinen tai psyykkinen), sekä psykoaktiivisia aineita sisältävät huumeet, jotka saavat aikaan hallusinaatioita eli aistiharhoja. Hengenvaarallisen Cotardin syndroomasta tekee se, että kun ihminen kuvittelee olevansa kuolematon tai jo kuollut, voi hän käyttäytyä varomattomasti, sillä mitä zombille voisi muka tapahtua?
Ranskalainen neurologi Jules Cotard kuvaili tämän syndrooman ensimmäisenä vuonna 1880 ja vaikka se on äärimmäisen harvinainen mielenterveyshäiriö, tunnetaan historian saatosta kourallinen tapauksia.
Cotardin kuvailemassa tapauksessa potilas, ”Madame X”, oli tullut vastaanotolle erikoisen syyn vuoksi: hän väitti, ettei hänellä ollut aivoja, hermoja, mahaa tai suolistoa, mutta kaikista näistä puutteista huolimatta hän uskoi olevansa kuolematon. Hoitokeinoa ei löytynyt ja lopulta Madame X kuoli nälkään, sillä hän ei nähnyt mitään syytä syömiselle.
Münchhausenin oireyhtymä
Münchausenin oireyhtymä liittyy vaikeaan persoonallisuushäiriöön, jossa potilas sepittää itselleen sairauden oireita ja kiertää sairaalasta toiseen päästäkseen hoitoon. Vakavammassa muodossa Münchhausen-potilas aiheuttaa itselleen tarkoituksenmukaisesti oireita ja vammoja päästäkseen tutkittavaksi ja operoitavaksi.
Sairaalassa potilas sepittää yksityiskohtaisen, mutta valheellisen tarinan elämästään. Oireiden perusteella, olivat ne sitten itse aiheutettuja tai keksittyjä, henkilöä saatetaan ryhtyä hoitamaan ja pisimmälle menneissä tapauksissa täysin terve potilas on leikattu. Mielenterveyden häiriöstä kärsivä potilas voi vääristää tutkimustuloksia lisäämällä esimerkiksi virtsanäytteeseen verta.
Nimensä tämä oireyhtymä on saanut 1700-luvulla eläneen saksalaisen paroni Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausenin mukaan. Hän oli hyvä tarinankertoja, jolla oli tapana viihdyttää läheisiään kertomalla rankasti liioiteltuja juttuja sotakokemuksistaan, matkoistaan ja metsästysretkistään.
Vuonna 1951 kirjoittamassaan artikkelissa psykiatrisella osastolla työskennellyt sisätautilääkäri Richard Asher otti käyttöön nimen Münchhausenin oireyhtymä. Hänellä oli ollut paljon potilaita, jotka selvästi keksivät sairauksia ja vaativat toimenpiteitä, mutta heissä ei ollut fyysisesti mikään vialla. Asher havaitsi näillä sarjapotilailla useita leikkausarpia, jotka arvatenkin olivat peräisin lukuisista, tarpeettomista operaatioista. Hän nimesi itseään kiehtoneen persoonallisuuden vääristymän dramaattisista tarinoistaan tunnetun paronin mukaan.
Erotomania
Erotomania on hyvin harvinainen persoonallisuushäiriö, jossa potilas kuvittelee usein julkisuuden henkilön, poliitikon tai itseään korkeammassa asemassa olevan ihmisen olevan rakastunut itseensä. Rakkaus on erotomaniasta kärsivälle hyvin todellista ja he tuntevat sen erityisinä signaaleina television, lehtien tai netin välityksellä, ja yhteys voi olla heidän mielestään jopa telepaattinen. Erotomaniaa sairastava kuvittelee, että esimerkiksi näyttelijän kaikki katseen kameraan on tarkoitettu juuri hänelle.
Harhaluulo on niin voimakas, että vaikka kuviteltu rakastaja tulisi kasvokkain sanomaan, että ei tunne yhtään mitään, olettaa potilas tämän vain yrittävän salata rakkauden muulta maailmalta. Erotomania voi johtaa kuviteltuihin tapahtumiin ja muun muassa olemattomiin, mutta sairaudesta kärsiville todellisiin, raskauksiin.
Ehkä kaikkein tunnetuin erotomaniasta kärsinyt henkilö on yhdysvaltalainen John Hinckley, joka vuonna 1981 yritti murhata presidentti Ronald Reaganin tehdäkseen vaikutuksen rakastettuunsa eli näyttelijä Jodie Fosteriin. Foster ei tietenkään ollut tietoinen Hinckleyn järjettömästä rakkaudesta itseään kohtaan eikä varsinkaan omasta ihastumisestaan Hinckleyyn.
Aboulomania
Psyykkiset sairaudet -lista päätetään aboulomaniaan eli patologiseen päättämättömyyteen. Kaikilla meillä on varmasti elämässä aikoja – toisilla koko elämän mittaisia – jolloin päätösten tekeminen on hankalaa. Päättäminen voi ahdistaa ja aiheuttaa stressiä, ja päätöksenteko voi tuntua täysin mahdottomalta ajatukselta. Useimmat meistä siihen kuitenkin pystyvät.
Mutta ne, jotka kärsivät aboulomaniasta, eivät pysty päättämään – mitään.
Vakava päättämättömyys vaikuttaa henkilön kykyyn selvitä arkielämästä ja usein he tarvitsevatkin jonkun lähelleen. Sitä ei kuitenkaan sovi sekoittaa läheisriippuvuuteen, sillä aboulomaniasta kärsivälle yksinolo sinällään ei ole ongelma; usein he kuitenkin välttelevät yksin jäämistä, jos vaikka eteen tulisi jonkinlainen pulma.
Aboulomaniasta kärsivä ahdistuu ja voi saada paniikkikohtauksen siitä, kun hänen pitää valita, mitä laittaa päälleen, mitä syö aamupalaksi tai mitä reittiä ajaa töihin. Ravintolassa jälkiruoan päättäminen voi olla mahdoton tehtävä, eikä sairaudesta kärsivä pysty esimerkiksi päättämään, että soittaako vai tekstaako kaverille.
Aboulomanian arvellaan juontavan juurensa lapsuudesta, jossa ylisuojelevat vanhemmat ovat luoneet epäterveen ympäristön, ja lapsi on heistä liian riippuvainen eikä tämän ole koskaan tarvinnut tehdä vaikeita valintoja tai päätöksiä.
Lue ensimmäinen osa: 10 omituista ja harvinaista psyykkistä sairautta – osa 1
Lue myös:
-
Yhteiskunta6 päivää sitten10 uskomatonta sankaritarinaa, joissa eläin pelasti ihmishengen – osa 1
-
Viihde23 tuntia sitten
Top 10 elokuvien ärsyttävimmät kliseet – voisiko näistä jo pikkuhiljaa luopua!?
-
Yhteiskunta1 viikko sitten
Raskauden aikana vauvasta äitiin siirtyvät solut saattavat suojata syövältä – 10 yllättävää faktaa äideistä
-
Viihde1 viikko sitten
Kovaääninen musiikki saa juomaan enemmän ja nopeammin: 10 erikoista tapaa, joilla musiikki vaikuttaa ihmiseen – osa 2
