Yhteiskunta
Kuolemanenkelit: 10 kylmäveristä sairaanhoitajaa, jotka paljastuivat sarjamurhaajiksi
Kuolemanenkeli-nimitys on annettu terveydenhuollon ammattilaisille, eritoten sairaanhoitajille, jotka ovat hoitamisen sijaan päätyneet murhaamaan potilaitaan.
Terveydenhuollon alalla työskentelevät sarjamurhaajat ovat poikkeuksellisen vaarallisia, sillä he toimivat paikassa, jossa kuolema on valitettavasti arkipäivää. Heillä on tietoa ja taitoa murhata potilaita kirkkaassa päivänvalossa ja piilottaa rikoksensa luonnollisten kuolemien sekaan. Sairaanhoitajien tekemät murhat aiheuttavat monesti enemmän pöyristystä kuin esimerkiksi sarjamurhaajalääkärit, sillä sairaanhoitajat nähdään äärimmäisinä hoivaajina ja huolenpitäjinä.
Motiiveja on monia, mutta usein esiin nousee huomion hakeminen, turhautuminen kuormittavaan työhön ja tunne arvostuksen puutteesta. Murhaaminen antaa tietynlaisen valta-aseman, johon muuten on mahdoton päästä. Varsinkin sarjamurhaajiksi paljastuneet sairaanhoitajat voivat ajatella olevansa oikeutettuja vahingoittamaan ja tappamaan potilaita.
Näiden sarjamurhaajien teot ovat toki hirvittäviä, mutta samaan aikaan on todella pelottavaa, että monessa tapauksessa heitä oltiin pitkän aikaa epäilty henkirikoksista ja potilaiden pahoinpitelystä, mutta asiaan ei puututtu. Sairaalat salailivat ja peittelivät tekoja ja viranomaisille ilmoittamisen kanssa viivyteltiin. Monia elämiä olisi säästynyt, jos epäkohtiin, epäilyihin ja joissain tapauksissa tiedossa olleisiin todisteisiin olisi puututtu asianmukaisella vakavuudella. Usean kuolemanenkelin kohdalla herää kysymys, että miksi tekoja on haluttu peitellä? Vai onko kyse sairaalan oman maineen suojelusta?
Listafriikki haluaa varoittaa jo etukäteen, että luvassa on melko tuhti paketti, joten ota mukava asento ja virittäydy kylmäveristen kuolemanenkelien maailmaan.
Charles Cullen
Yhdysvaltalainen Charles Cullen saattaa olla maailman historian pahin sarjamurhaaja, sillä hänen tekemiään henkirikoksia tutkineet epäilevät uhreja olleen jopa 400. Varmuutta asiaan ei kuitenkaan saada koskaan.
Cullen oli kärsinyt mielenterveysongelmista koko ikänsä ja oli yrittänyt itsemurhaa ensimmäisen kerran ollessaan vain yhdeksänvuotias. Omasta kemian setistä kurkkuun kaadetut kemikaalit eivät kuitenkaan toimineet niinkuin poika oli odottanut, mikä sinetöi vuosien päästä kymmenien – mahdollisesti satojen – ihmisten kohtalon. Yrityksiä päättää oma elämä oli lukuisia, mutta koska se ei onnistunut, purki Cullen sisäisen vihansa ja itseinhonsa niihin, jotka luottivat oman elämänsä hänen käsiinsä.
Suurimman osan urastaan Cullen työskenteli palovammaosastolla, jossa potilaat kärsivät valtavista kivuista. Mies on itse sanonut vankilassa antamassaan haastattelussa, että ei osannut käsitellä ympärillään ollutta tuskan määrää oikein ja koki auttavansa potilaita pääsemään kivuistaan. Selittely armokuolemasta kuitenkin ontui, sillä osa Cullenin uhreista oli lähellä kotiutusta, kun hoitaja piikitti heihin tappavan annoksen insuliinia tai digoksiinia.
Vaikka Cullenin työpaikoilla ihmeteltiin potilaiden lisääntynyttä kuolleisuutta, sai hän aina töitä niitä hakiessaan. Yhdysvalloissa oli 1980- ja 1990-luvulla huutava pula sairaanhoitajista, joten tuollaiset ”pikkuseikat” eivät estäneet työllistymistä.
Cullen saatiin kiinni vasta vuonna 2003, kun eräs potilas kuoli digoksiinin yliannostukseen. Potilaalle oli määrätty tuota sydämen sykettä hidastavaa lääkettä, mutta pitoisuus veressä oli viisinkertainen annostukseen nähden. Sairaalan tietojärjestelmästä selvisi, että sairaanhoitaja Cullen oli tarkastellut menehtyneen terveyshistoriaa ja samalla paljastui, että juuri Cullen oli ottanut digoksiinin varastosta. Neljä kuukautta kestäneen jahkailun ja sisäisen selvittely jälkeen sairaala otti yhteyden poliisin. Noiden kuukausien aikana Cullen murhasi viisi potilasta lisää.
Kun kuolemanenkeli viimein saatiin kiinni, ilmoittivat useimmat hänen entisistä työpaikoistaan, että miehen oli epäilty vahingoittavan potilaita. Kukaan ei kuitenkaan epäilyksistä huolimatta ollut ottanut yhteyttä poliisiin. Suut pidettiin supussa myös silloin, kun Cullenia palkkaamassa olleista sairaaloista soitettiin entisiin työpaikkoihin suosituksia kysellen. Niinpä murhaputki sai jatkua ainakin 16 vuoden ajan monissa sairaaloissa Pennsylvanian ja New Jerseyn osavaltioissa.
Oikeudessa Cullen tuomittiin 29 murhasta yhteentoista peräkkäiseen elinkautiseen. Hänellä on mahdollisuus hakea ehdonalaiseen vuonna 2403. Kyllä, luit oikein. Eli tämä sarjamurhaaja viettää loppuelämänsä telkien takana.
Lainzin kuolemanenkelit
Itävaltalaiset olivat raivoissaan vuonna 2008 – ja aivan syystä. Oikeusministeriö oli nimittäin päättänyt vapauttaa Waltraud Wagnerin ja Irene Leidolfin vankilasta perustuen hyvään käytökseen. Kumpikin oli vuonna 1991 todettu syyllisiksi useisiin murhiin ja heidät oli tuomittu elinkautisiin vankeusrangaistuksiin. Vuonna 1991 myös heidän rikoskumppaninsa Maria Gruber ja Stefanija Meyer oli tuomittu tapoista ja murhan yrityksistä 20 vuodeksi vankeuteen, mutta nämä olivat päässeet vapaalle jalalle jo vuosia aiemmin; myös hyvän käytöksen ansiosta.
Hyvästä käytöksestä ei kuitenkaan ollut tietoakaan 1980-luvulla, kun tämä hoitajanelikko pahoinpiteli ja murhasi potilaitaan Wienissä sijaitsevan Lainzin sairaalan geriatrisella osastolla. Vuonna 1983 Wagner tappoi ensimmäisen potilaan antamalla tälle yliannostuksen morfiinia. Hän kertoi myöhemmin tajunneensa nauttivan siitä vallasta, jonka jumalaa leikkiminen antoi. Pian 23-vuotias Wagner houkutteli sairaaseen huvitukseensa mukaan 19-vuotiaan Gruberin ja 21-vuotiaan Leidolfin, ja lopulta myös 43-vuotiaan Meyerin.
Lainzin kuolemanenkeleiksi nimetyt apuhoitajat käyttivät murhiin insuliinia ja suuria määriä rauhoittavia, ja päätekijät Wagner ja Leidolf väittivät murhien olleen vanhojen ja kroonisesti sairaiden potilaiden armomurhia. Tuolta väitökseltä lähti pohja viimeistään siinä vaiheessa, kun selvisi, että nämä apuhoitajat keksivät myös oman, kidutukseen verrattavissa olevan tavan tappaa iäkkäitä potilaita. Yksi piti potilasta paikoillaan ja nipisti tämän nenän tukkoon, kun toinen kaatoi väkisin vettä tämän suuhun. Potilaat, joista monet eivät olleet kuolemansairaita, hukkuivat omiin sairaalasänkyihinsä.
Murhaaminen sai jatkua kuuden vuoden ajan, koska monilla iäkkäillä potilailla kerääntyi nestettä keuhkoihin, joten kuolemiin ei ruumiinavauksista huolimatta osattu yhdistää väkivaltaa. Ja vaikka kuolemantapaukset herättivätkin vuosien mittaan kollegoissa kysymyksiä, piti sairaala kaiken omana tietonaan eikä virkavallalle oltu missään vaiheessa innokkaita puhumaan.
Lainzin kuolemanenkelit jäivät lopulta kiinni, kun sairaalan lääkäri kuuli sattumalta heidän kehuskelemassa viimeisimmällä murhalla paikallisessa kuppilassa. Kuulusteluissa naiset tunnustivat lähes 50 henkirikosta, mutta heidät tuomittiin yhteensä vain 20 murhasta. Motiivinkin yksi kuulustelluista antoi: ”Ne, jotka kävivät hermoilleni, lähetettiin suoraan ilmaiseen petiin kaikkivaltiaan luokse”. Irene Leidolf kertoi myös olevansa täysin varma siitä, että Waltraud Wagner oli viimeisen parin vuoden aikana murhannut ainakin 200 potilasta.
Murhaajille annettiin oman turvallisuutensa vuoksi uudet henkilöllisyydet vapauttamisen jälkeen, mutta toivottavasti kukaan ei enää pyrkinyt hoitoalalle!
Daniela Poggiali
Italialainen sairaanhoitaja Daniela Poggiali väittää edelleen kiven kovaan, että hänellä ei ollut mitään tekemistä niiden 96 kuoleman kanssa, jotka tapahtuivat hänen ollessaan työvuorossa huhtikuun 2013 ja huhtikuun 2014 välillä. Viranomaisten mukaan kuolleiden määrä oli aivan liian suuri ollakseen sattumaa, ja Poggialin työvuorojen aikana menehtyi muihin hoitajiin verrattuna kaksin- tai kolminkertainen määrä potilaita.
Pidätyshetkellä vuonna 2014 Poggiali oli 42-vuotias ja oli työskennellyt sairaanhoitajana 17 vuoden ajan. Viimeiset 12 vuotta hän oli ollut töissä Lugon pikkukaupungin sairaalan yleisosastolla, jossa oli 30 vuodepaikkaa.
Sarjamurhaajan toimet alkoivat paljastua maaliskuun lopulla vuonna 2014, kun viisi potilasta menehtyi viikon aikana selittämättömästi hänen ollessaan yövuorossa käytännössä yksin. Poliisille ei siinä vaiheessa haluttu ilmoittaa mitään, vaan Poggiali siirrettiin päivävuoroon, jotta häntä voitiin sairaalan johdon mukaan pitää paremmin silmällä. Muutama päivä myöhemmin menehtyi jälleen yksi potilas.
Aiemmat tapahtumat huomioonottaen sairaala määräsi monisairaalle potilaalle täyden ruumiinavauksen, jossa löytyi suuria määriä kaliumkloridia. Tuo löydös johti lopulta Poggialin pidätykseen ja epäilyihin karmeasta murhaputkesta. Vaikka kaliumkloridia käytetään pieninä määrinä lääkkeenä, johtaa se liian suurena annoksena sydänpysähdykseen. Kaliumkloridi on tärkeä ainesosa myrkkycocktailissa, jolla useat Yhdysvaltain osavaltiot teloittavat kuolemaantuomittuja.
Todisteet syyttömyydestään kiinni pitänyttä Poggialia vastaan ovat kuitenkin raskauttavia. Hän varasti rahaa ja koruja uhreiltaan sekä rehenteli varsin avoimesti tappaneensa potilaitaan, koska nämä olivat olleet ärsyttäviä. Kaiken lisäksi Poggialilla oli tapana ottaa selfieitä menehtyneiden potilaiden vieressä. Usein hän hymyili kuvissa iloisena ja näytti peukkua. Yhtenä todistajana kuultiin sairaalan lääkäriä, jonka mukaan Poggiali oli erään heikkokuntoisen potilaan tilanteesta keskusteltaessa vitsaillut: ”Pari pulloa kaliumia ja ongelma on ratkaistu”.
Poggialin saattaminen telkien taakse ei kuitenkaan ole osoittautunut yksinkertaiseksi, sillä kaliumkloridi hajoaa muutaman vuorokauden sisällä, joten hänen hoidossaan menehtyneiden ruumiita on turha enää tutkia. Oikeudessa ollaankin vuodesta 2015 saakka istuttu moneen otteeseen ja Poggiali on tuomittu elinkautiseen, vapautettu, tuomittu 30 vuoden vankeusrangaistukseen ja taas vapautettu. Tänä syksynä Poggiali istuu jälleen syytetyn penkillä.
Niels Högel
Kollegoiden suuresti arvostama saksalainen sairaanhoitaja Niels Högel tunnettiin mairittelevalla lempinimellä ”elvyttäjä-rambo”. Högel ansaitsi lempinimensä, sillä hänellä oli uskomaton kyky toimia rauhallisesti ja ammattitaitoisesti valtavan paineen alla. Hän oli aloittanut työskentelyn Delmenhorstin sairaalan teho-osastolla vuonna 2003 ollessaan 27-vuotias ja vakuutti muun henkilökunnan heti tehokkaalla toiminnallaan elvytystilanteissa.
Siltikin jossain mätti, sillä kahden vuoden aikana, jotka Högel sairaalassa työskenteli, kuoli yhteensä 411 potilasta, joista 321 menehtyi Högelin vuorojen aikana tai pian niiden jälkeen. Epäilyttäviä kuolemantapauksia oli sattunut myös Högelin entisessä työpaikassa, läheisessä Oldenburgin sairaalassa. Siellä tutkintaa ei kuitenkaan koskaan aloitettu, vaikka Högeliä oli kielletty olemasta tekemisissä potilaiden kanssa ja hänet pakotettiin irtisanoutumaan. Työtodistukseensa hän sai kuitenkin hyvät suositukset ja löysi Delmenhorstista työpaikan heti seuraavana vuonna.
Lopulta ”elvyttäjä-rambo” jäi kiinni verekseltään kesällä 2005, kun toinen hoitaja löysi hänet potilaan viereltä. Keuhkosyövästä kärsineen potilaan hengityskone oli sammutettu ja roskiksessa oli tyhjiä ampulleja, mutta kyseistä lääkettä ei potilaalle oltu määrätty. Potilas menehtyi seuraavana päivänä, mutta epäilyttävän tilanteen nähnyt hoitaja oli ehtinyt ottaa tältä verinäytteen. Siitä löytyi sydämen rytmihäiriöiden hoitoon käytettävää lääkettä, joka on suurina annoksina tappavaa. Löydöksestä huolimatta Högel sai tehdä työvuoronsa rauhassa loppuun ja murhata sen aikana vielä viimeisen uhrinsa.
Järkyttävän huonosti hoidetun tutkinnan ja syyttäjän ala-arvoisen toiminnan jälkeen Högel tuomittiin seitsemän ja puolen vuoden vankeustuomioon taposta. Ylistetyn sairaanhoitajan oikeuskäsittely sai kuitenkin paljon mediahuomiota ja eräs Högelin entisen potilaan omainen teki tutkintapyynnön, sillä epäili läheisensä joutuneen Högelin uhriksi. Kuulustelujen ja tutkinnan edetessä sarjamurhaaja myönsi antaneensa luvattomia pistoksia, joiden seurauksena 30 potilasta menehtyi, mutta 60 saatiin elvytettyä. Vuonna 2015 Högel tuomittiin elinkautiseen murhasta.
Epäilyksiä ja omaisten yhteydenottoja alkoi kuitenkin sadella, joten poliisi aloitti uuden tutkinnan vielä edellisen oikeudenkäynnin ollessa käynnissä. Högelin käsissä menehtyneiden potilaiden ruumiita kaivettiin tutkimuksiin Saksan lisäksi myös Turkissa ja Puolassa, ja ruumiinavausten perusteella Högelille luettiin vuonna 2018 alkaneessa kolmannessa oikeudenkäynnissä syyte yli sadasta murhasta. Uhreja oli todennäköisesti moninkertainen määrä.
Tällä kertaa Högel sai elinkautisen tuomion 85 murhasta. Motiivina Högelin hirmutekoihin oli halu tulla nähdyksi sankarina. Hän oli tylsistynyt ja kaipasi toimintaa. Mutta koska tuomittu osoitti oikeudessa suurta katumusta, on hänellä mahdollisuus vapautua vankilasta 15 vuoden jälkeen.
Kristen Gilbert
Veteraanien sairaalassa, Northamptonin kaupungissa, Yhdysvalloissa, työskennellyt sairaanhoitaja Kristen Gilbert tunnettiin työkavereiden keskuudessa leikkimielisesti pahaenteisellä lempinimellä – Kuolemanenkeli. Se oli mustaa huumoria ja johtui siitä, että keskimääräistä useampi Gilbertin potilas menehtyi. Aluksi sitä pidettiin vain sattumana, mutta jossain vaiheessa tapauksia alkoi olla liian paljon.
Vuosien 1995 ja 1996 aikana ilmaantui muitakin todisteita siitä, että Gilbert murhasi hoitamiaan sotaveteraaneja. Muun muassa sairaalan lääkevarastosta alkoi mystisesti ja nopeasti katoamaan adrenaliinia. Muu henkilökunta osasi yhdistää selittämättömästi lisääntyneet sydänpysähdykset ja adrenaliinin äkillisen hupenemisen. Ironista sinänsä, sillä adrenaliinia käytetään sydämen stimulointiin sydänpysähdyksen yhteydessä. Mutta vaikka sillä voidaan saada pysähtynyt sydän käynnistymään, toimii se liiallisesti annosteltuna päinvastoin. Näin kävi ainakin neljälle Gilbertin potilaalle.
Oikeaksi kuolemanenkeliksi osoittautunut Gilbert sortui kohtalokkaaseen virheeseen, kun hän soitti nimettömän pommiuhkauksen, kun tutkinta sairaalassa alkoi. Siitä hänet tuomittiin 15 kuukauden vankeuteen, mutta enemmän oli tulossa. Oikeudessa Gilbertin tekemien murhien motiiviksi esitettiin naisen halua tehdä vaikutus sairaalan vartijaan, jonka kanssa hänellä oli suhde.
Syyttäjä ja uhrien omaiset vaativat sarjamurhaajalle teloitusta, mutta sen sijaan kolmeen murhaan ja yhteen tappoon syylliseksi todettu Gilbert tuomittiin valamiehistön toimesta elinkautiseen vankeuteen.
Gilbertin kollegat uskovat, että todellinen uhriluku on huomattavasti suurempi, sillä Gilbertin työvuorojen aikana elvytettiin satoja potilaita selittämättömien sydänpysähdysten vuoksi; usein siinä ei onnistuttu. Monesti Gilbert oli itse ensimmäisenä hoitotoimissa, mutta toisinaan hän sivuutti täysin potilaiden auttamisen ja odotti, että joku muu huomaisi näiden sydänongelmat.
Aino Nykopp
Kuolemanenkelit eivät levitä tappavia siipiään vain ulkomailla, vaan tasaisin väliajoin joudumme lukemaan myös suomalaisista hoitajista, jotka ovat murhanneet potilaitaan. Ehdottomasti tunnetuin heistä on perushoitaja Aino Nykopp, joka istuu tällä hetkellä elinkautista vankeustuomiota viidestä murhasta ja viidestä murhan yrityksestä. Näiden lisäksi Nykopp, nykyiseltä nimeltään Ann-Maria Myllgren, todettiin syylliseksi kolmeen törkeään pahoinpitelyyn, törkeään varkauteen, kahteen varkauteen ja kahteen huumausainerikokseen. Rikokset tapahtuivat vuosien 2004 ja 2009 välillä Helsingin eri sairaaloissa, hoitokodeissa sekä kotihoidonpiiriin kuuluvien asiakkaiden kodeissa.
Suomen tunnetuimpiin sarjamurhaajiin kuuluvan Nykoppin teot rupesivat paljastumaan maaliskuussa 2009, kun tokkuraisena sairaalaan tuotu potilas epäili toivuttuaan, että hänen ruokaansa oli lisätty lääkkeitä. Ja kuinka ollakaan, poliisin tutkimuksissa potilaan kodin tiskialtaassa olleesta jogurttikulhosta löytyi bentsodiatsepiineja, joita havaittiin myös hänen veri- ja virtsanäytteissä. Nykopp oli potilaan kotihoitaja.
Kaava oli samanlainen kaikissa rikoksissa. Hoitaja Nykopp oli aina läsnä, kun uhrit saivat vakavia myrkytysoireita. Usein myrkytys johtui keskushermostoa lamaannuttavista lääkkeistä, joita löydettiin myös murhaajan hallusta. Hänet oli jo vuonna 2006 tuomittu ehdolliseen vankeusrangaistukseen varastettuaan työpaikaltaan sairaala Mehiläisestä vähintään 1200 huumaaviksi aineiksi luokiteltua lääkettä. Lisäksi hänellä oli vuodelta 2008 tuomio vahingonteosta: Nykopp oli sytyttänyt vaippoja Meilahden sairaalan hississä.
Kaikkiin väkivaltarikoksiinsa Nykoppilla oli aina selitys valmiina ja hän esimerkiksi kertoi potilaan yrittäneen lääkkeillä itsemurhaa, kun tätä haettiin ambulanssilla ensiapuun. Nykopp on alusta asti vankkumatta vakuuttanut syyttömyyttään ja väittää uhriensa kuolleen luonnollisista syistä tai itse otetun yliannostuksen vuoksi. Motiivia Nykoppin tekemiin murhiin ei ole koskaan löytynyt. Arveluja on toki esitetty: Nykoppin tiedetään varastaneen uhreiltaan, joten ehkä motiivi oli taloudellinen. Toisen teorian mukaan murhaaja halusi esiintyä sankarina ja iäkkäiden potilaiden pelastajana.
Nykoppin hakemus päästä ehdonalaiseen 12 vankilavuoden jälkeen maaliskuussa 2021 hylättiin. Helsingin hovioikeus katsoi, että teot huomioonottaen sarjamurhaajan on istuttava elinkautistaan selvästi yli 12 vuotta ja lisäksi vapauttamisessa nähtiin suuri riski rikoksen uusintaan.
Kimberly Clark Saenz
Kimberly Clark Saenz on yhdysvaltalainen sarjamurhaaja, joka vuonna 2012 tuomittiin viidestä murhasta ja viidestä murhan yrityksestä elinkautiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta päästä ehdonalaiseen.
Huolimatta lukuisista potkuista uransa aikana 35-vuotias Saenz palkattiin vuonna 2007 sairaanhoitajaksi DaVita -dialyysiklinikalle Lufkinin kaupunkissa, Teksasissa, virheellisiä tietoja sisältäneen työhakemuksen perusteella. Aiemmat työsuhteet olivat päättyneet muun muassa lääkkeiden varastamisen ja huumetestissä huijaamisen vuoksi, mutta nämä hän sai pidettyä salassa.
Keväällä 2008 dialyysikeskus joutui kuin epidemian valtaan. Kolmenkymmenen päivän ajanjaksolla klinikalle jouduttiin soittaa hätäapua 30 kertaa. Vertailun vuoksi: edellisten 15 kuukauden aikana hätäpuheluun oli turvauduttu kaksi kertaa. DaVitan työntekijätkin olivat ihmeissään, sillä potilaat kärsivät sydänpysähdyksistä, mikä on dialyysissä erittäin harvinaista.
Huhtikuussa nimetön henkilö Lufkinin pelastuslaitokselta kirjoitti kirjeen Teksasin osavaltion terveystarkastajan virastoon ja pyysi jonkun käymään dialyysikeskuksessa, sillä monet ensihoitajat olivat esittäneet huolensa päivittäisistä hätätilanteista, joissa potilaita jouduttiin elvyttämään.
Terveystarkastajien ollessa paikalla huhtikuun 28. päivänä kaksi dialyysipotilasta valitti äkillistä huonoa oloa ja kaksi muuta kertoi nähneensä hoitaja Saenzin ruiskuttaneen valkaisuainetta näiden letkuihin. Kahdeksan kuukautta klinikalla työskennellyt Saenz lähetettiin välittömästi kotiin ja poliisin määräyksestä klinikka suljettiin tilapäisesti, koska potilaiden pelättiin olevan välittömässä hengenvaarassa. Seuraavana päivänä Saenz erotettiin ja tutkimukset alkoivat todenteolla.
Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto, FDA, tutki klinikalla käytetyt veriletkut, tippapussit ja ruiskut valkaisuainejäämien osalta, ja testit olivat positiivisia. Tutkinta ei ollut helppo, sillä iso osa mahdollisista todisteista oli hävitetty lääketieteellisenä jätteenä. Lisäksi syyttäjän tuli todistaa, että valkaisuaine todella aiheutti sydänpysähdyksen, sillä kukaan ei aiemmin ollut tutkinut sen vaikutusta verenkierrossa – miksi olisi!? Puolustuksen harmiksi yhteys saatiin todistettua kiistattomasti. Lisäksi tutkijat löysivät Saenzin tietokoneen hakuhistoriaa läpi käydessään, että tämä oli etsinyt tietoa valkaisuaineesta: voiko sen käytön havaita dialyysiletkussa ja voiko sen suonensisäinen käyttö tappaa ihmisen.
Vuotta myöhemmin nostetussa syytteessä Saenzin murha-aseeksi nimettiin natriumhypokloriitti, jota käytetään desinfiointiin tarkoitetuissa valkaisuaineissa. Monien yllätykseksi Saenz vältti kuolemantuomion, mutta viruu vankilassa koko loppuelämänsä.
Elizabeth Wettlaufer
Elizabeth Wettlaufer on yksi Kanadan pahimmista sarjamurhaajista. Vuonna 2007 hänet palkattiin sairaanhoitajaksi Woodstockin kaupungissa, Ontariossa, sijaitsevaan vanhusten hoivakotiin.
Wettlaufer kärsi alkoholismista ja muiden päihteiden väärinkäytöstä koko ne seitsemän vuotta, jotka hän oli Caressant Care -hoitokodin palkkalistoilla. Vuosien mittaan tämä kuolemanenkeli löydettiin useampaan otteeseen sammuneena lääkevarastosta ja oli monesti pidätettynä virastaan johtuen virheellisistä lääkkeiden annosteluista. Vuonna 2014 hän sai potkut annettuaan potilaalle väärää lääkettä. Noina vuosina hän kuitenkin ehti murhata seitsemän hoidossaan ollutta vanhusta ruiskuttamalla heihin tappavan annoksen insuliinia. Potkujen jälkeen Wettlaufer työskenteli kotihoitajana ja osa-aikaisena sairaanhoitajan Meadow Park -hoitokodissa, jossa hän murhasi viimeisen uhrinsa.
Ihmishenkiä olisi voinut säästyä, jos edes yksi niistä lukuisista henkilöistä, joille Wettlaufer tunnusti tekonsa, olisi ilmoittanut poliisille. Pastori, jolla Wettlaufer purki syntejään, vain rukoili naisen puolesta ja varoitti ilmiannolla, jos tämä murhaisi lisää. Asianajaja käski häntä viemään salaisuuteensa hautaan. Nimettömät Narkomaanit -tukiryhmässä hänen uskottiin valehtelevan ja samaan päätelmään tulivat monet ystävät, joille hän murhista kertoi. Entinen miesystävä sen sijaan epäili kertomuksia ”vain henkisiksi ongelmiksi”.
Syyskuussa 2016 Wettlaufer hakeutui psykiatriseen hoitolaitokseen, jotta joku ottaisi hänen tunnustuksensa tosissaan. Ja niin vihdoin kävikin.
Tämän valossa ei ole ollenkaan ihme, että Wettlaufer oli hyvin avoin ja yhteistyöhaluinen poliisin kuulusteluissa. Pidätyksen jälkeen hän väitti toimineensa jumalan toiveiden mukaisesti ja kertoi tunteneensa ”punaisen aallon” juuri ennen tappavien insuliiniannosten ruiskuttamista. Sarjamurhaaja tarjoili myös vaihtoehtoisia motiiveja, sillä hän kertoi valinneensa suurimman osan uhreistaan sillä perusteella, että nämä olivat ilkeitä. Oikeudessa hän kertoi olleensa täysissä sielun ja ruumiin voimissa – eikä minkään aineen vaikutuksen alaisena – annostellessaan insuliinia murhaamistarkoituksessa. Hän myös sanoi nauraneensa aina murhien jälkeen ja kerran lähteneensä mukavalle Karibian risteilylle, vaikka oli juuri tappanut potilaan.
Vuonna 2017 Wettlaufer tuomittiin elinkautiseen vankeuteen kahdeksasta murhasta ja kuudesta murhan yrityksestä, eikä hänellä ole mahdollisuutta hakea ehdonalaiseen pääsyä ainakaan seuraavaan 25 vuoteen.
Petr Zelenka
Elinkautista vankeutta seitsemästä murhasta ja kymmenestä murhan yrityksestä istuvalla tšekkiläisellä Petr Zelenkalla oli toiminnalleen varsin erikoinen motiivi: hän ruiskutti potilaisiin veren hyytymistä estävää hepariinia testatakseen lääkäreiden ammattitaitoa.
Ainakin seitsemässä tapauksessa päivystävä lääkäri ei niin sanotusti selvinnyt Zelenkan kokeesta ja potilaat menehtyivät sisäisiin verenvuotoihin. Syyttävä sormi ei tietenkään osoittanut lääkäreiden suuntaan, vaan sairaanhoitajaan, jonka ainoa puolustus oli se, että hän toimi hetken mielijohteesta, kun ei uskonut sairaalan lääkäreiden olevan tarpeeksi päteviä.
Zelenka työskenteli sairaalan teho-osastolla keskellä Tšekkiä sijaitsevassa Havlíčkův Brodissa. Hän aloitti potilaiden murhaamisen viimeistään toukokuussa 2006 ja sai alkuun toimia aivan rauhassa, sillä teho-osastolla menehtymisiä oli normaalistikin tavallista osastoa enemmän. Jossain vaiheessa epäilykset kuitenkin heräsivät, kun sisäisiä verenvuotoja alkoi esiintyä selittämättömän paljon.
Syyskuussa 2006 ilmenneen seitsemännen kuolemantapauksen jälkeen sairaala neuvotteli Zelenkan kanssa tämän tilanteesta ja osapuolet pääsivät yhteisymmärrykseen: Zelenkan työsopimus purettiin. Sairaalaa on kritisoitu jälkeenpäin ankarasti siitä, että epäilyksistä ei ilmoitettu heti poliisille, ja että Zelenkaa ei erotettu. Mies sai nimittäin uuden työn läheisestä Jihlavan kaupungista, mutta ilmeisesti ei siellä ehtinyt tappamaan ketään.
Zelenka pidätettiin vasta joulukuussa 2006, sillä vaikka alkuperäisestä työpaikasta oltiin poliisiin yhteydessä viikko miehen lähdön jälkeen, oli rikoksesta epäilty ensin ”tuntematon tekijä”. Zelenka sai siis jatkaa sairaanhoitajana, koska poliisin piti ensin selvittää murhaajan henkilöllisyys, jonka sairaala kyllä varsin hyvin tiesi – olihan Zelenka saanut lähtöpassit potilaiden mystisten kuolemien vuoksi.
Genene Jones
Arvioiden mukaan vähintään 60 potilasta 1970- ja 1980-luvuilla tappanut yhdysvaltalainen Genene Jones on siitä harvinainen sarjamurhaaja, että hänet tuomittiin vankeuteen alunperin vain yhdestä murhasta, vaikka lukuisia oli tiedossa.
Jones työskenteli lähihoitajana Teksasissa sijaitsevan Bexarin piirikunnan sairaalan lasten teho-osastolla, jossa alettiin kiinnittää huomiota epätavallisen korkeaan kuolleisuuteen. Epäilykset kohdistuivat Jonesiin, sillä selittämättömiin sairaskohtauksiin menehtyneet lapset olivat usein hänen hoidettavanaan. Jonesin työvuoroa ruvettiin tämän selän takana kutsumaan kuoleman vuoroksi. Hän myös vaati päästä hoitamaan kaikkein sairaimpia lapsia ja oli mukana jokaisessa mahdollisessa elvytyksestä.
Entisten työkavereiden mukaan Jones itki vuolaasti jokaisen menehtyneen potilaan jälkeen ja halusi aina olla hetken kahdestaan kuolleen lapsen kanssa, ennen kuin tämän vanhemmat kutsuttiin sisään. Hän myös monesti kyseli epätoivoisena, miksi vauvoja kuolee juuri hänen työvuorollaan.
Sen sijaan, että Jones olisi joutunut teoistaan millään lailla vastuuseen, pyysi sairaala kaikkia lähihoitajia irtisanoutumaan. Heitä ei erotettu, jotta kaikilla olisi mahdollisuus työllistyä, ja jotta viranomaiset eivät kiinnittäisi asiaan huomiota. Mystiset kuolemantapaukset loppuivat kuin seinään.
Suosittelujen perusteella Jones sai nopeasti pestin pieneltä lastenklinikalta Kerrvillen kaupungista, vaikka huhut hoitajasta olivat kiirineetkin klinikan perustaneen lääkärin Kathleen Hollandin korviin. Sielläkin potilaina olleille lapsille alkoi ilmaantua selittämättömästi vaikeita sairaskohtauksia. Yksi potilaista, 15-kuukautinen Chelsea McClellan, kuoli.
Jones jäi kuitenkin nalkkiin, kun Holland löysi lääkevarastosta suksametonipullon, jossa oli neulanjälkiä. Vain hänellä ja Jonesilla oli pääsy varastoon. Tutkimuksissa selvisi, että täysinäiseltä vaikuttaneen pullon sisältöä oli jatkettu vedellä – joku oli siis ottanut suksametonia käyttöön. Suksametoni, jota käytetään lihasrelaksanttina muun muassa nukutusta vaativien leikkausten yhdessä, voi lamauttaa myös hengityselimistön, joten sitä käytettäessä on varmistettava potilaan hapensaanti.
Samaan aikaan Bexarin piirikunnan sairaalassa oli suoritettu sisäistä tutkintaa ja lopputulema oli se, että Genene Jones oli syyllinen lukuisiin pahoinpitelyihin ja kuolemantapauksiin. Uhrien ruumiinavauksissa havaittiin, että monet olivat saaneet tappavan määrän lääkkeitä. Uhrien todellinen lukumäärä tuskin koskaan selviää, sillä potilastietoja ja asiakirjoja on hävitetty silloin, kun sairaala halusi salailla Jonesin toimintaa.
Vuonna 1985 Jones tuomittiin 99 vuoden vankeusrangaistukseen Chelsea McClellanin murhaamisesta suksametonilla. Teksasin lainsäädännön mukaan ja vankiloiden ylikuormittumisen välttämiseksi ensikertalainen pääsee hyvällä käytöksellä vapaaksi istuttuaan kolmanneksen tuomiostaan. Jonesin oli siis määrä vapautua vuonna 2018.
Tämän estämiseksi häntä vastaan nostettiin uusi murhasyyte 11-kuukautisen Joshua Sawyerin murhasta ja piirikunnansyyttäjä oli valmis läväyttämään pöytään viisi muutakin murhasyytettä. Jones suostui myöntämään syyllisyytensä Sawyerin murhaan, jotta muut syytteet jäisivät nostamatta – muuten hän olisi voinut nykyisellä lainsäädännöllä saada kuolemantuomion. Nykyisin 70-vuotias Jones tuomittiin tammikuussa 2020 elinkautiseen, josta hänen on istuttava vähintään 20 vuotta. Todennäköisesti ja toivottavasti hän ei tule enää kokemaan elämää vankilan seinien ulkopuolella.
Osallisuutensa lasten kuolemiin tiukasti kiistäneen murhaajan motiivia on voitu vain arvailla, mutta syytettynä ollessaan hän halveksui ja kritisoi kärkkäästi lääkäreitä. Siksi onkin epäilty, että Jones yritti saada nuoria ja kokemattomia lääkäreitä huonoon valoon. Hän myös pelasti joitakin uhreistaan ja sai itsensä näyttämään sankarilta.
Tai sitten hän on vain kylmäverinen psykopaatti, joka nautti lasten murhaamisesta.
Lue myös:
Kasvojen peittäminen erilaisilla naamioilla on kautta aikain ja eri kulttuureissa ollut merkittävä osa ihmisen historiaa. Listafriikki esittelee nyt 10 maskia ja naamaria, joiden rinnalla nykypäivän kasvomaskit kalpenevat.
Eipä olisi vielä tasan viisi vuotta sitten osannut kuvitella, että tuolloin oli pian koittamassa aika, jolloin kasvot peittävästä maskista tulisi täysin normaali osa arkea.
Kasvosuojaimet olivat vuonna 2020 pandemian alkaessa jopa pelottava näky ja ajatus, mutta lopulta niiden pitämisestä tuli normaali osa arkea. Mutta hyvin nopeasti ne myös jäivät pois, kun pahin oli ohi. Vaikka maskesita ja erityisesti maskipakosta tuli myös paljon porua, niin nuo kankaiset laput olivat ja ovat lastenleikkiä siihen nähden, minkälaisia naamioita ja maskeja ihmiset ovat ennen käyttäneet.
Tämä lista naamareista, maskeista ja naamioista on hieman sekalaista seurakuntaa, kuten tulet pian huomaamaan, mutta jollain lailla kasvojen peittämisessä on aina jotain puistattavaa. Varsinkin, jos käyttäjä ei tee sitä omasta tahdostaan.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäisen osan pelottavat maskit voit katsoa tästä:
10 painajaismaista maskia ja naamiota ihmiskunnan historiasta – osa 1
Maski, joka esti orjia syömästä maata
Kuva: Fabrice Monteiro
Geofagia eli maan syöminen on ihmisten (ja monien muiden eläinten) parissa yllättävän yleistä. Joskus se liittyy syömishäiriöön nimeltään pica, jossa henkilö himoitsee ja ahmii kaikkea muuta kuin ruokaa. Ympäri maailman on kuitenkin ollut ja on edelleen kulttuureita, joissa maan syöminen on arkipäiväistä. Maaperässä voi olla ravinteita tai se voi vain maistua hyvältä. Toisinaan maalla on jatkettu vaatimattomia leipomuksia, joihin raaka-aineet ovat muuten olleet vähissä. Multa on riittänyt pitämään hengissä.
1500-1800-luvuilla geofagia oli suhteellisen yleistä Afrikasta Amerikkaan kaapatuilla orjilla. Iso osa orjista vietiin läntisestä Afrikasta, jossa geofagia oli niin laajalle levittäytynyt tapa, että suosituimpia maalajeja kerättiin ja niillä käytiin vaihtokauppaa.
Orjanomistajat pitivät tapaa epäterveellisenä. Asian tiimoilta konsultoitiin lääkäreitä, joiden mukaan geofagia aiheuttaa masennusta, hengenahdistusta, vatsakipuja ja huimausta. Jos orjilla olikin tällaisia oireita, niin todennäköisesti syynä oli ennemminkin vakava aliravitsemus ja epäinhimilliset elinolosuhteet kuin maan syöminen.
Isännille tämä ei käynyt, sillä ”omaisuuden” piti olla työkunnossa. Niinpä geofagiaa harrastaneet puettiin epämukaviin, suun peittäviin maskeihin, joita oli pidettävä fyysisesti vaativissa töissä ja paahtavassa kuumuudessa. Kyseessä oli kidutusväline eikä mikään ”parannuskeino”.
Historioitsijat ovat epäilleet, että geofagiaa saatettiin myös käyttää vain tekosyynä. Orjat pakotettiin hirvittäviin ja alentaviin maskeihin, jotta he eivät söisi satoa. Brasilialaisille kultakaivoksille tuodut orjat joutuivat pitää samanlaisia maskeja, sillä heidän epäiltiin nielevän löytämiään kultahippuja ja keräävän ne myöhemmin talteen ulosteista.
Lue myös: Top 10 historian pahimmat kidutusmenetelmät piinapenkistä Juudaksen tuoliin
Madam Rowleyn vessamaski
”Toilet Mask or Face Glove” – Advert from The London Magazine, 1900s pic.twitter.com/6VwTB5LSQg
— The London Magazine (@TheLondonMag) December 18, 2015
Modernit kangasnaamiot eli niin sanotut sheet maskit ovat useamman vuoden olleet ihonhoidon trendituotteita. Ohut, tehoaineilla kyllästetty harso levitetään kasvoille vaikuttamaan, minkä jälkeen naama on kuin vauvan pylly.
Vaikka kangasnaamiot ovat suhteellisen puistattavan näköisiä nykyäänkin, eivät ne kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen, minkälaisia naamioita kauneudenhoidossa on entisaikoina käytetty. Esimerkiksi Madam Rowleyn vessamaski -nimellä kulkenut hoitonaamari huokuu Hannibal Lecter -henkeä.
Maskin kehittänyt Helen Rowley oli vakuuttunut siitä, tai ainakin sai kaikki vakuuttuneiksi, että hänen kehittämänsä maski on oikeasti toimiva. Rowley sai sille jopa patentin 1870-luvulla.
Patentin mukaan remmeillä pään ympäri sidottavaa maskia tuli käyttää yön yli kolmesti viikossa ja se lupaili enemmän kuin tavaratalon kosmettiikkaosasto kokonaisuudessaan. Maskin sanottiin poistavan kaikki ihon virheet, joista ei rasvoilla pääse eroon eikä puuterilla saa peittoon. Sen luvattiin puhdistavan ihohuokoset sekä pehmentävän, kirkastavan ja jopa valkaisevan ihoa, mikä oli tuohon aikaan tavoiteltavaa. Tietysti maskia käyttämällä pääsi eroon myös rypyistä ja pisamista.
Nyt tuo hirvitys, jota markkinoitiin myös nimellä face glove eli kasvohansikas, vaikuttaa vain äärimmäisen tehokkaalta keinolta saada huokoset tukkeutumaan ja kaikki epäpuhtaudet muhimaan. Hengittämätön, luonnonkumista tehty maski ja hiestä kostea iho kuulostavat loistavalta kasvualustalta bakteereille ja sienille.
Lue myös: Kauneudenhoito – 10 kammottavaa menetelmää menneisyydestä
Kasvojen ihoa suojaava ja samalla naiset kätevästi hiljentävä maski
Pysytään hieman samassa teemassa, vaikka näitä suojamaskeja naiset pitivät 1500-luvulla enimmäkseen vapaaehtoisesti. Tuolloin ihannoitiin mahdollisimman vaaleaa ihoa, sillä rusketus oli merkki siitä, että työskenteli ulkona eli oli toisin sanoen köyhä.
Nämä mustat, samettiset maskit olivat siis lähinnä varakkaiden aatelisrouvien käyttämiä. Niiden oli tarkoitus suojata kasvot auringolta, mutta samalla luoda hieman salaperäisyyttä kaupungilla rahvaan seassa kulkeviin neitoihin. Kankaassa oli suun kohdalla pieni helmi, jota naisen tuli purra, jotta naamio pysyi paikallaan. Se oli tehokas keino pitää rouvashenkilöt kasvottomina ja äänettöminä, sillä naamio oli riisuttava pois puhuttaessa. Eikä kukaan arvonsa tunteva aatelinen tietenkään paljastanut herkkää hipiäänsä auringossa!
Joidenkin – myös miesten – mielestä mustaan naamioon sonnustautunut leidi muistutti lähinnä paholaista tyhjyydestä tuijottavine silmineen. Samettinaamiot menettivät suosionsa ylimystön parissa 1600-luvulla, kun ne ruvettiin yhdistämään prostituoituihin. Ilmeisesti kaikki miehet eivät pitäneet maskeihin sonnustautuneita naisia pelottavina hirviöinä.
Lasten kaasunaamarit
Maailmansotien aikaan myös siviileille jaettiin kaasunaamareita, joiden oli tarkoitus suojata myrkyllisiltä pommeilta. Naamareita valmistettiin niin aikuisille kuin lapsillekin sekä myös koirille. Varsinkin lasten kaasunaamarit olivat varsin pelottavia kapistuksia, jotka näyttivät enemmän sukelluskypäriltä.
Ulkonäkö ei kuitenkaan ollut noissa kömpelöissä ”naamareissa” se pelottavin ominaisuus, sillä toimiakseen jonkun täytyi olla koko ajan pumppaamassa käsin ilmaa maskin sisään. Ei kuulosta kovin käytännölliseltä toimintaperiaatteelta mahdollisessa hätätilanteessa.
Jos Atlantin tällä puolen mentiin tavallaan perinteisemmissä kaasunaamareissa, haluttiin Yhdysvalloissa tehdä maskeista vähemmän pelottavia lapsille. Siinä ei aivan onnistuttu.
Vuonna 1942 Walt Disney suunnitteli Mikki Hiiren päällä varustettuja kaasunaamareita. Jos ne olisivat koskaan joutuneet tositoimiin, olisivat lapset mahdollisesti saaneet suojavarusteista pahempia traumoja kuin sodasta. Tarkoitus oli kuitenkin hyvä, sillä rakastetun hahmon ajateltiin vähentävän pelkoa kaasunaamareita kohtaan ja tekevän maskin pitämisestä lapsille kuin leikkiä.
Mikki Hiiri -kaasunaamareita valmistettiin lopulta vain tuhannen kappaleen erä, eivätkä ne päässeet laajaan levitykseen.
Kuolinnaamiot
Kuolinnaamioiden historia ulottuu tuhansien vuosien päähän. Kipsistä tai vahasta tehdyt kuolinnaamiot ovat olleet ainoa keino ikuistaa menehtyneen kasvonpiirteet jälkipolville nähtäväksi. Vaikka vainajien kasvoista tehdyt valokset voivat olla puistattavia, niin niiden ansiosta tiedämme nykypäivänäkin, miltä useat merkkihenkilöt ovat näyttäneet. Kuuluisia kuolinnaamioita ovat muun muassa kirjailija ja runoilija Dante Alighierin, uskonpuhdistaja Martti Lutherin, säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin, Ranskan keisari Napoleon I:n ja Skotlannin kuningatar Maria Stuartin kasvoista tehdyt valokset.
Maailman tunnetuin kuolinnaamio kuuluu kuitenkin tuntemattomalle naiselle. Vuonna 1926 Ranskassa julkaistiin kuolinnaamioita esittelevä kirja, jonka viimeisellä sivulla oli nuoren naisen kuolinnaamio. Naisen nimeä ei tiedetty ja kuvatekstiinkin oli kirjattuna vain L’Inconnue de la Seine eli Seinen tuntematon.
Oli hyvin tavallista, että tuntemattomasta vainajasta tehtiin ruumishuoneella kuolinnaamio, joka voitiin myöhemmin laittaa esille, josko joku tunnistaisi menehtyneen. Legenda Seinen tuntemattomasta alkoi elää, sillä nainen näytti seesteiseltä, kauniilta ja lähes hymyilevältä. Kuolinnaamiosta tehtiin kopioita, joita myytiin Pariisin matkamuistomyymälöissä, ja paljon kerrotun tarinan mukaan kyseessä oli tuntematon nuori nainen, joka oli hukkunut Seine-jokeen joskus 1800-luvulla.
Jossain vaiheessa tällainen kipsireliefi päätyi Norjaan lelutehtailija Åsmund Lærdalin appivanhempien kodin seinälle. Lærdalin oma poika oli lähes hukkunut pudottuaan mereen 1950-luvun lopulla, mistä järkyttyneenä ja samalla inspiroituneena hän rupesi yhdessä Punaisen Ristin kanssa kehittämään elävän kokoista nukkea elvytystaitojen opettamiseen. Vinyylistä valmistettu nukke tarvitsi kasvot, joiksi Lærdal valitsi Seinen tuntemattoman naisen kuolinnaamion. Nukke sai nimen Resusci Anne ja tunnetaan Suomessa Anne-nukkena.
Lue myös:
Yhteiskunta
Miesten sympatiaraskaus on totisinta totta: 9 mielenkiintoista faktaa isistä isänpäivän kunniaksi
Hyvää isänpäivää! Tänään juhlitaan isiä ja isähahmoja, minkä kunniaksi on aiheellista tuutata ulos listan verran faktoja isistä.
Listafriikki otti isät käsittelyyn erilaisten tutkimusten kautta ja melko mielenkiintoisia juttuja on luvassa. Isyyshormonit hyrräävät, sympatiaraskaus ei ole keksitty juttu, ja isät vaikuttavat lastensa kehittymiseen ja tulevaisuuteen hyvin eri tavalla kuin äidit. Pian selviää, että miten!
Mainittakoon vielä se, että monessa listan kohdassa puhutaan vaikutuksista, syistä ja seurauksista yleisellä tasolla ja tutkimuksiin perustuen, mutta kaikkihan me olemme yksilöitä. Joten se, minkälaisia isähahmoja kullakin on ollut tai ei ole ollut elämässään, ei todellakaan määritä kenenkään tulevaisuutta.
Isät tunnistavat lastensa itkun yhtälailla kuin äitikin
Usein kuulee puhuttavan äidinvaistosta, jonka sanotaan olevan ylivertainen isään nähden. On olemassa monia tutkimuksia, joissa on selvitetty vanhempien kykyä erottaa oman vauvansa itku muista ja ne kaikki ovat osoittaneet äitien olevan isiä huomattavasti etevämpiä tunnistamisessa. Samanlainen ero on hyvin yleinen useilla muillakin nisäkäslajeilla, joten ihminen ei ole tässä suhteessa ollut ainoa laatuaan.
Mutta Nature Communications -lehdessä vuonna 2013 julkaistu ranskalaistutkimus heitti tällaisen mustavalkoisen ajattelumallin romukoppaan väittäen aiempien tutkimusten vetäneen mutkat kovin suoriksi. Tämän tutkimuksen perusteella voimme kertoa, että sukupuolella ei ole mitään tekemistä niin sanotun äidinvaiston kanssa. Lyonin yliopiston tutkijat saivat selville, että sekä äidit että isät tunnistavat yhtä hyvin ja luotettavasti oman vauvansa itkun huoneessa, joka oli täynnä itkeviä lapsia.
Tärkeintä tunnistamisessa on lapsen seurassa vietetty aika. Kunhan isä viettää lapsensa kanssa aikaa vähintään neljä tuntia päivässä, oppivat kuvaannolliset tuntosarvet erottamaan oman lapsen itkun muista. Eikä kyseessä tarvitse olla vanhempi, sillä sama pätee kehen tahansa, joka on vauvan seurassa päivittäin sen maagisen neljän tunnin ajan.
Sympatiaraskaus ei ole vain tekosyy ja isien sanahelinää
Couvaden syndrooma eli myötätuntoraskaus kuulostaa vitsiltä, mutta on totisinta totta. Tutkimusten mukaan suurin osa miehistä kokee ainakin muutamia sympatiaoireita heidän puolisoidensa ollessa oikeasti raskaana. Yleisin Couvaden syndrooman oire on mielialan vaihtelu, mutta myös muun muassa aamupahoinvointia, ummetusta, turvotusta, painonnousua ja unettomuutta esiintyy paljon. Oireet ovat seurausta stressitason noususta ja hormonaalisista muutoksista, joihin paneudutaan tarkemmin listan seuraavassa kohdassa.
Couvaden syndroomaa tutkineen gynekologin Norman Duerbeckin mukaan oireet ovat erityisen yleisiä, jopa odotettavissa, jos pariskunnalla on vaikeuksia tulla raskaaksi tai he käyvät läpi hedelmöityshoitoja jostain muusta syystä. Kumppanilleen hormonipistoksia antava henkilö, sukupuolesta riippumatta, on hyvin altis oireille.
Duerbeck on myös nähnyt tapauksia, joissa raskaana olleen naisen puoliso on kärsinyt kivuliaista kouristuksista vatsan alueella, jos odottavalla äidillä on esiintynyt verenvuotoa. Synnytyksessä mukana oleva puoliso voi tuntea myös myötätuntokipua – mitä ei ehkä synnyttävälle äidille kannata h-hetkellä julistaa.
Useimmiten Couvaden syndrooman oireet ovat ohimeneviä ja katoavat viimeistään synnytyksen jälkeen. Joskus hormonitoiminnan muutokset ovat niin suuria, että joudutaan turvautumaan lääkehoitoon, jos esimerkiksi miehen rintakudos rupeaa kasvamaan.
Hormonit heittelevät myös isillä
Oksitosiinia, jota kutsutaan rakkaus- ja kiintymyshormoniksi, vapautuu tuoreilla äideillä valtava määrä. Oksitosiinilla on osansa synnytyksen käynnistymisessä ja se saa maidon erittymään rinnoista. Oksitosiini myös auttaa äitiä muodostamaan läheisen yhteyden vauvaan.
Yleisesti ajatellaan, että oksitosiinia erittyy ainoastaan naisilla, mutta kyllä sitä vapautuu myös tuoreilla isillä. Ja samalla lailla tuo hormoni auttaa luomaan läheisen yhteyden isän ja lapsen välille. Isillä oksitosiinitason nousemisen uskotaan olevan muun muassa vauvan tuoksun laukaisemaa.
Hormonaalisia muutoksia tapahtuu kuitenkin jo ennen kuin lapsi on maailmassa, sillä esimerkiksi Michiganin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan hormonitasoissa tapahtuu muutoksia jo raskauden alkuvaiheessa. Tulevan isän testosteroni- ja estradiolitasot laskevat, minkä arvellaan johtuvan pelkästä tulevaisuudessa siintävän isyyden ajattelemisesta. Samassa tutkimuksessa todettiin, että ne isät, joilla testosteronin määrä alentui eniten, tukivat paremmin puolisoaan ja osallistuivat eniten vauvan hoitamiseen.
Eräs varsin mielenkiintoinen hormoni, jonka taso nousee tuoreen isän verenkierrossa, on prolaktiini. Prolaktiinin on pitkään tiedetty stimuloivan äidin maidontuotantoa ja -eritystä, mutta on ollut täysi mysteeri, miksi kyseistä hormonia ylipäänsä erittyy miehillä. Arvostetussa Cell-lehdessä elokuussa 2020 julkaistussa tutkimuksessa pureuduttiin kohonneeseen prolaktiinitasoon tuoreilla isillä ja myös muilla nisäkäskoirailla.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan prolaktiini laukaisee isällisen vaiston ja tekee miehistä parempia, jälkikasvustaan huolehtivia isiä. Sitä ei kuitenkaan vielä tiedetä, mikä prolaktiinin lisääntyneen erityksen lopulta laukaisee, mutta kyseessä on monimutkainen hormonien ja hermoston verkosto.
Mielenkiintoista on se, että ainakin hiirillä ja rotilla, joiden hormonitoiminta on näiltä osin hyvin samanlainen kuin ihmisellä, prolaktiinin keinotekoinen lisääminen seksuaalisesti kokemattomilla yksilöillä ei laukaissut isänvaistoa. Varsinaisella lisääntymisaktilla on siis jonkinlainen rooli muuttuvassa hormonitoiminnassa.
Isyys muokkaa aivoja
Sen lisäksi, että miehessä tapahtuu isäksi tullessa hormonaalisia muutoksia, muuttuvat hänen aivonsa konkreettisesti isyyden myötä. Suurimmat muutokset tapahtuvat niillä aivojen alueilla, joita niin sanottu ”hyvä vanhempi” tarvitsee.
Kirjaimellista kasvua ja kudoksen tihentymistä havaitaan sellaisilla aivojen alueilla, jotka liittyvät suunnitteluun, keskittymiseen ja ongelmanratkaisuun. Aktiivisuuden lisääntymistä on nähtävissä myös sellaisissa aivojen osissa, jotka ovat yhteydessä hoivaamiseen ja riskien arviointiin. Näitä ominaisuuksia tarvitaan vauvan hengissä pitämiseen. Tästä syystä useimmat vanhemmat ovat koko ajan huolissaan.
Isän rakkaus merkitsee lapselle enemmän kuin äidin
On päivänselvää, että sekä isän että äidin antama rakkaus ja tuki ovat merkityksellisiä lapsen elämän kannalta. Mutta vuodelta 2012 peräisin oleva kokooma-artikkeli, jossa käytiin läpi 36 tieteellisestä tutkimusta ympäri maailman, antaa varsin kattavan ja yksiselitteisen tuloksen: isän rakkaus merkitsee enemmän.
Personality and Social Psychology Review -lehdessä julkaistu laaja katsaus kertoo, että isähahmolta huomiota saaneista lapsista tulee keskimäärin määrätietoisempia, itsevarmempia ja yksinkertaisesti onnellisempia. Heillä on vähemmän mielenterveysongelmia ja oppimisvaikeuksia.
Analyysissä todettiin, että vaikka lapsi saisi saman määrän rakkautta kummaltakin vanhemmaltaan tai tulisi toisaalta jomman kumman hylkäämäksi, on isän toiminnalla isompi vaikutus persoonallisuuden kehittymiseen.
Miksi näin on? Erään teorian mukaan lapset usein ihailevat isäänsä, joten tältä saadulla positiivisella huomiolla ja rakkaudella on suuri merkitys. Isä on edelleen suuressa osassa maailmaan ”perheen pää”, joten tällaiselta arvovaltaiselta ja vahvalta taholta tulevalla torjumisella ja/tai hylkäämisellä on raskaampi ja kauaskantoisempi vaikutus elämässä. Mutta onneksi vaikutus on myös päinvastainen, jos isä on vahvasti läsnä lapsen kasvatuksessa.
Isät eivät lässytä lapsilleen – ja hyvä niin
Tästä voisi olla kyllä omien havaintojen perusteella hieman eri mieltä, sillä melko usein olen kuullut erinäisten isien, isähahmojen ja miespuolisten sukulaisten lässyttävän pienille lapsille. Mutta taitaa se vauvapuhe kuitenkin olla yleisempää naisilla.
On kuitenkin lapsen kannalta erittäin hyvä, että jokainen hänen elämässään oleva henkilö ei lässytä. Niin sanotun vauvapuheen, eli sanojen toistelun liioittelevan korkealla, mutta pehmeällä äänensävyllä, on kyllä todettu olevan merkityksellistä lapsen kielenkehityksen kannalta, mutta on hyvä, että joku puhuu pienokaisille ”kunnolla”.
Kun isät puhuvat lapsilleen kuin aikuisille, antavat he jälkikasvulle mahdollisuuden totutella oikeaan keskusteluun, jota käydään suojaisan kodin seinien ulkopuolella; oikeassa elämässä.
Isät kannustavat lapsiaan ottamaan riskejä
Äidit haluavat stereotyyppisesti pitää lapsensa pumpulissa ja turvassa kaikelta pahalta ja vaaralliselta. Isät sen sijaan suhtautuvat lasten kokemuksiin erilaisella otteella.
New Yorkin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa hieman vajaan vuoden ikäisiä lapsia laitettiin vanhempiensa kanssa kokeeseen. Tarkoitus oli selvittää, kuinka jyrkäksi nostettua luiskaa pitkin vanhemmat antaisivat pienokaisensa ryömiä alas. Sekä isät että äidit arvioivat (tietenkin) oman lapsensa kyvyt yläkanttiin ja veikkasivat pilttien kykenevän laskeutumaan vaikeampaa luiskaa pitkin kuin ne todellisuudessa pystyivät.
Mutta kun tuli käytännön kokeen aika, eivät äidit antaneetkaan lastensa laskeutua veikkaamaansa luiskaa. Suurin osa isistä sen sijaan näytti vihreää valoa yritykselle. Joku voisi kuvailla sitä uhkarohkeaksi tai edesvastuuttomaksi, mutta tällaiset tilanteet iskostavat lapsiin rohkeutta ja sinnikkyyttä, joista on varmasti apua myöhemmin elämässä vastaan tulevissa haasteissa.
Isän kanssa vietetyt ja välillä riehakkaatkin leikkihetket pienestä pitäen kannustavat ottamaan riskejä elämässä.
Läheinen suhde isään pitää teinit pidempään neitsyeinä
Jos isät muuten kannustavat lapsiaan ottamaan elämässä riskejä, niin on yksi osa-alue, jossa läheisellä isäsuhteella on päinvastainen vaikutus. Nyt varmasti monet tyttöjen isät varsinkin kunnostautuvat entisestään!? Nimittäin useissa tutkimuksissa on todettu, että sellaiset teinit, jotka ovat läheisiä isiensä kanssa, alkavat harrastaa seksiä keskimääräistä myöhemmin.
Eräs Floridan yliopistossa tehty tutkimus on kuitenkin aiheuttanut meteliä ja saanut monen karvat nousemaan pystyyn, mutta otetaan se kuitenkin mukaan, koska aiheeseen liittyy. Kyselytutkimus tehtiin yhdessä yliopistossa noin 450:lle ensimmäisen vuoden naisopiskelijalle.
Tulosten mukaan ne nuoret naiset, joilla oli ollut elämässään aktiivinen isähahmo, harrastivat harvemmin seksiä ja heillä oli vähemmän eri kumppaneita. Tutkijat tekivät päätelmän, että tulokset viittaavat miehisen huomion hakemiseen. Eli jos tytöllä on teini-ikäisenä ollut läheinen suhde isään, hänen ei tarvitse hakea miespuolista huomiota kodin ulkopuolelta.
Syy-seuraussuhde vaikuttaa hieman hakemalla haetulta, eikä ole ihme, että tutkimustulokset ovat aiheuttaneet polemiikkia.
Lastensa kanssa aikaa viettävät isät ovat onnellisempia
Monet äidit yrittävät löytää sopivaa tasapainoa perhe- ja työelämän välille: Töissä podetaan huonoa omaatuntoa, kun ei ole kotona lasten kanssa, ja kotona takaraivossa kolkuttaa omasta mielestä laiminlyödyt työtehtävät. Isillä kultaisen keskitien löytäminen on tutkimusten mukaan helpompaa.
Ne isät, jotka viettävät paljon aikaa lastensa kanssa, ovat kokonaisuudessaan tyytyväisempiä elämäänsä. Töissä sujuu silloin paremmin, työnteko on mielekkäämpää ja tehokkaampaa, ja kotona on vähemmän konflikteja puolison kanssa. Mutta potevat isätkin silti huonoa omaatuntoa, jos lähtevät lastensa luota lyhyeksikin aikaa. Töihin meno ei miehiä kuitenkaan kaiherra, vaan isät tuntevat syyllisyyttä niin sanotusta omasta ajasta, esimerkiksi kuntoilusta.
Oli kyse sitten yhteiskunnan asettamista normeista ja vanhanaikaisista sukupuolirooleista, niin jotenkin miehet ovat onnistuneet löytämään täydellisen tasapainon perheen ja uran välille. Kunhan isät siis vain viettävät arjessa tarpeeksi aikaa lasten kanssa.
Tämän isyyden anatomiasta kertovan listan perusteella vaikuttaa siis kokonaisuudessaan siltä, että sekä isien itsensä että heidän kumppaneidensa ja erityisesti lastensa elämänlaatu on huomattavasti parempaa, kunhan isät vain ovat aktiivisesti läsnä.
Lue myös:
Yhteiskunta
Vihollislaivaksi naamioituminen on hyvä suunnitelma, ellei satu kohtaamaan sitä oikeaa alusta: 10 ”loistavaa” ideaa, joiden toteutus ei sujunut suunnitelman mukaan – osa 2
Tällä listalla käydään läpi kymmenen suunnitelmaa, jotka olivat tekijöidensä mielestä loistavia, mutta lopputulos ei ollut lainkaan toivotunlainen.
Idea ja suunnitelma voi olla vaikka kuinka hyvä, mutta takeita onnistumisesta ei ole: toteutus voi silti kurahtaa eeppisellä tavalla.
Listafriikki keräsi kymmenen erilaista pilkka osui omaan nilkkaan ja älä nuolaise ennen kuin tipahtaa -tapausta. Skaala on laaja, sillä osa niistä liikuttaa, osa naurattaa ja osa päättyy hyvin ikävästi.
Lista on jaettu kahteen osaan, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäisen osa voit lukea tästä: Pilkka osui omaan nilkkaan: 10 ”loistavaa” ideaa, joiden toteutus ei sujunut suunnitelman mukaan – osa 1
Robert Liston: liikaa amputaatiota
Skotlantilainen kirurgi Robert Liston oli amputaatioiden uranuurtaja ja edisti kirurgiaa monella tavalla. Liston operoi aikakautena, jolloin anestesia oli lähes tuntematon käsite ja kirurgin nopeus oli merkittävässä roolissa siinä, miten paljon potilas kärsi kivuista ja selviäisikö hän leikkauksesta ylipäätään. Liston kehitti erilaisia amputaatiomenetelmiä ja oli vuonna 1846 Euroopan ensimmäinen lääkäri, joka käytti leikkauksen aikana anestesiaa.
Mutta ennen eetteriä Liston luotti nopeuteen; hän oli veitsen kanssa lännen nopein. Jalan amputaatio sujui parissa minuutissa ja käden leikkaus kävi alle puolessa minuutissa. Listonilla oli tapana tuoda leikkaussaliin opiskelijoita ja myös muita katsojia seuraamaan rivakkaa operointia.
Nopeudella oli kuitenkin varjopuolensa.
Erään kerran Liston oli amputoimassa miehen jalkaa ja tarvitsi apulaisia pitämään potilasta paikoillaan – koska ei ollut anestesiaa, niin potilailla oli sattuneesta syystä tapana kouristella ja huutaa kivusta leikkausten aikana.
Liston kyllä onnistui amputoimaan potilaan jalan, mutta leikkasi samalla avustajaltaan kaksi sormea. Samassa rytäkässä hän huitaisi veitsellä erään sivustaseuraajan takin liepeet irti.
Myöhemmin sekä amputaatiopotilas että sormensa menettänyt avustaja menehtyivät sairaalassa saamiinsa tulehduksiin. Takin liepeensä menettänyt katsoja sen sijaan kuoli heti leikkaussalissa sokin seurauksena, sillä hän oli kuvitellut kirurgin veitsen osuneen itseensä.
Sen amputaation leikkauskuolleisuus oli 300 prosenttia.
Kenraali Howen koira ei ollut sovelias sotasaalis
Vuosina 1775–1783 käytiin Yhdysvaltain vapaussota, jossa brittiläiset siirtokunnat itsenäistyivät. Siirtokuntien armeijan ylipäällikönä hääri George Washington, josta oli myöhemmin tuleva Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti.
Washington tunnettiin suurena koirien ystävänä ja lemmikit olivat usein mukana sotatantereella. Myös vastapuolella oli koiraihmisiä ja brittikenraali William Howen kettuterrieri Lila oli monesti toiminnan ytimessä.
Lokakuun 4. päivänä vuonna 1777 siirtokuntien joukot tekivät Washingtonin johdolla yllätyshyökkäyksen brittien halussa olleeseen Germantowniin. Isku meni kuitenkin pieleen, sillä päivä oli niin sumuinen, ettei kukaan tiennyt mihin ampua. Lopulta amerikkalaiset perääntyivät, mutta kaikessa sekamelskassa brittikomentaja Howen Lila-koira lähti taistelutantereella seuraamaan vääriä miehiä.
Sotilaat nappasivat koiran ja päättivät viedä sen Washingtonille: ylipäällikkö olisi varmasti ylpeä ja mielissään tällaisesta sotasaaliista – varsinkin, kun Lilan kaulapannan kaiverrus paljasti sen korkea-arvoisen omistajan.
Washington ei innostunut. Ei sitten niin yhtään. Hän harjasi Lilan, antoi sille vettä ja ruokaa, ja sanaili vastapuolen kollegalleen lyhyen, mutta kohteliaan kirjeen. Sitten hän määräsi lähetin viemään Lila-koiran ja kirjeen kenraali Howelle.
Australialainen kiusantekijä kuntosalilla
Kuntosalille meneminen voi olla pelottavaa; varsinkin aloittelijalle. Välineet ovat outoja ja omat lihakset olemattomia. Treenaaminen muiden läsnäollessa on piinaavaa, sillä kaikki muut vaikuttavat tietävän mitä pitää tehdä ja lyövät tankoihin tähtitieteellisiä painomääriä.
Ja jotta tämä ei olisi tarpeeksi tuskallista, niin joku paskiainen saattaa ottaa kuvia tai videota aloittelijan haparoivista ensiaskeleista. Näitä tulee aina välillä netissä vastaan: Onpa hauskaa nauraa jollekin, joka ei ole synnynnäinen bodaaja.
EI NÄIN!
Joka tapauksessa vuonna 2013 eräs australialainen taulapää otti salilla kuvia toisesta treenaajasta ja julkaisi ne Facebookissa ivaavien kommenttien kera: ”uskomaton kanamies”, ”ei tiedä mihin kyynärpäät loppuvat ja hauikset alkavat”, ”ei jaksa nostaa tankoa, saati sitten painoja”.
Mitä ikinä hän kuvittelikaan kuvilla ja kommenteilla saavuttavansa, niin pieleen meni. Reddit- ja 4chan-verkkofoorumeilla kiehahti ja nettikiusaajalle haluttiin antaa opetus. Yhteisöpalveluiden voimaa ei koskaan kannata aliarvioida!
Pian miehen henkilöllisyys ja yhteystiedot oli selvitetty ja eräs Reddit-käyttäjä otti yhteyttä tämän äitiin (kyseessä oli kuitenkin siis aikuinen mies). Tieto huonosta käytöksestä levisi äidin kautta myös kuntosalin omistajalle.
Sitten oikeuden omiin käsiinsä ottaneet nettisalapoliisit istuivat odottamaan seurauksia. Odotus palkittiin, kun mies saapui someen itkemään pilalle mennyttä elämäänsä. Äiti oli katkaissut kaiken taloudellisen tuen, ystävät olivat hylänneet, eikä miehellä ollut enää mitään asiaa yhteenkään ketjun kuntosaleista.
Kun RMS Carmania ja ”RMS Carmania” kohtasivat
Naamioituminen vihollisen laivaksi on loistava idea – paitsi jos sattuu törmäämään juuri siihen alukseen, joksi on naamioitunut.
Näin kävi saksalaiselle SMS Cap Trafalgarille, joka naamioitui ensimmäisessä maailmansodassa brittiläiseksi RMS Carmaniaksi. Carmaniaksi naamioituneen Cap Trafalgarin ainoa taistelu oli oikeaa Carmaniaa vastaan.
Linjalaiva SMS Cap Trafalgar oli kesällä 1914 Buenos Airesissa ja sodan puhjettua se jäi sinne odottamaan tulevia käskyjä. Oli oletettavaa, että Saksan keisarillinen laivasto vaatisi ylellisen matkustaja-aluksen sotakäyttöön. Ja niin kävikin. Etelä-Amerikan rannikolla SMS Cap Trafalgari aseistettiin ja miehitettiin, ja sille annettiin yksi ainoa tehtävä: brittilaivojen upottaminen.
Saksalaiset tiesivät, että samoilla vesillä seilasi brittien niin ikään sotakäyttöön muunnettu linjalaiva RMS Carmania. Siitä keksittiin nerokas tapa päästä lähelle muita Ison-Britannian aluksia. SMS Cap Trafalgar naamioitiin vihollisen laivaksi poistamalla kolmas savupiippu ja maalaamalla kaksi jäljelle jäänyttä punaiseksi.
Suunnitelma olisi tosiaan voinut toimia, jos vale-Carmania ei olisi törmännyt siihen oikeaan Carmaniaan syyskuun 14. päivänä. Kohtaaminen aloitti historian ensimmäisen linjalaivojen välisen taistelun. Laivoja ei oltu tehty sotimiseen, joten sekä tulitus että puolustautuminen olivat molemmilla puolilla hakuammuntaa.
Lopulta saksalainen Cap Trafalgar upposi, mutta myös Carmania kärsi pahoja tuhoja. Vaikka kumpikin puoli kärsi myös miestappioita, onnistuttiin valtaosa miehistöistä pelastamaan tukialuksina toimineille hiililaivoille.
Presidentti Sukarno oli mielissään kiristysyrityksestä
Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto yrittivät kylmän sodan aikana kiristää Indonesian presidentti Sukarnoa, joka halusi sohia vähän joka soppaan ja oli siksi kummallekin suurvallalle arvaamaton villi kortti.
CIA:n yritys jäi puolivillaiseksi, sillä Sukarnon kiristämiseksi oli tekaistu arkaluontoisia nauhoitteita ja suunnitelmana oli levittää huhuja presidentin salasuhteista. KGB:llä sen sijaan oli todistusaineistoa: eräs naispuolinen agentti oli 1950-luvun lopulla soluttautunut lentoemännäksi ja vietellyt Sukarnon lennon aikana. Kaikki tämä oli saatu tallennettua filmille.
Suunnitelma meni kuitenkin mönkään, sillä videon mahdollinen julkaisu ei presidenttiä hetkauttanut. Sukarnolla oli monta vaimoa ja vielä useampia ”salasuhteita”, joita hän ei erityisemmin pyrkinyt salailemaan. Kun Neuvostoliitto yritti saada Sukarnolta haluamansa ja uhkasi julkaista videon, oli reaktio yllättävä.
Toisaalta Sukarnon naishistorian tuntien sen ei olisi pitänyt olla yllättävä. Presidentti oli tallenteesta vain mielissään ja pyysi saada siitä useita kopioita itselleen, jotta voisi näyttää niitä Indonesiassa maanmiehilleen.
Lue myös:
Yhteiskunta
Pilkka osui omaan nilkkaan: 10 ”loistavaa” ideaa, joiden toteutus ei sujunut suunnitelman mukaan – osa 1
Hyvä suunnitelma on puoli voittoa. Näin tavataan sanoa, mutta tämän listan tapaukset kumoavat tuo toteamuksen kertaheitolla.
Idea ja suunnitelma voi olla vaikka kuinka loistava, mutta takeita onnistumisesta ei ole: toteutus voi silti kurahtaa eeppisellä tavalla.
Listafriikki keräsi kymmenen erilaista pilkka osui omaan nilkkaan ja älä nuolaise ennen kuin tipahtaa -tapausta. Skaala on laaja, sillä osa niistä liikuttaa, osa naurattaa ja osa päättyy hyvin ikävästi.
Lista on jaettu kahteen osaa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäisen osan voit lukea tästä: 10 ”loistavaa” ideaa, joiden toteutus ei sujunut suunnitelmien mukaan – osa 2
Nainen vitsillä pormestariksi
Vuonna 1887 Yhdysvaltain Kansasin osavaltiossa tuli voimaan laki, jonka mukaan myös naiset saivat äänioikeuden. Sehän ei kaikkia tietenkään miellyttänyt, joten kun Argoniassa järjestettiin pormestarivaali vain kaksi viikkoa lakimuutoksen jälkeen, päättivät kaupungin silmäätekevät herrat vähän vitsailla.
He nimesivät yhdistysaktiivi Susanna M. Salterin kieltolakipuolueen ehdokkaaksi. Salter itse ei tiennyt asiasta mitään.
Herrojen suunnitelmana oli nöyryyttää naisia ja todistaa, naisten on aivan turha yrittää lähteä mukaan politiikkaan, sillä eihän kukaan nyt oikeasti äänestäisi naista pormestariksi. Salterin julkinen nolaaminen estäisi tulevaisuudessa muita naisia edes miettimästä ehdokkuuksia.
Salteri ei ollut yllätysehdokkuudestaan moksiskaan, vaikka sai kuulla siitä vasta äänestyspäivänä. Hän ilmoitti, että jos tulee valituksi, niin ottaa viran luonnollisesti vastaan.
No, suunnitelma kääntyi ”nerokkaita” miehiä vastaan, sillä 27-vuotias Salter oli vaalien äänirohmu. Esimerkiksi Naisten kristillinen raittiusliitto, joka nykyään tunnetaan Valkonauhaliittona, hylkäsi oman ehdokkaansa ja asettui Salterin taakse. Lisäksi Argonian republikaanit antoivat tukensa Salterille.
Niinpä huhtikuun 4. päivänä vuonna 1887 Susanna M. Salterista tuli Yhdysvaltain ensimmäinen naispormestari ja – kuin pisteenä i:n päällä – hän oli hyvin pidetty ja äärimmäisen pätevä virassaan.
Pahoinpitelijästä pahoinpidellyksi
Väkivalta ei ole hyväksyttävää, mutta tässä kohtaa tekisi mieli sanoa, että walesilaiset Dean Gardener ja Jason Fender saivat juuri sitä, mitä tilasivat. Eli kunnon selkäsaunan.
19-vuotias Gardener ja 22-vuotias Fender olivat lokakuussa 2009 viettämässä railakasta ryyppyiltaa Swansean kaduilla. Nuorten miesten idea hauskanpidosta oli se, että he huutelivat törkeyksiä kaikille tuntemattomille vastaantulijoille. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan Fender ja Gardener etsivät sopivia uhreja, joiden kimppuun olisi mukava käydä. Ihan vain siksi, että voi ja koska niinhän ”tosimies” tekee.
Aikansa haahuiltuaan he näkivät kaksi omien sanojensa mukaan ”transvestiittia”. Idioottien mielestä tämä oli loistava kohde: mekkoihin pukeutuneita miehiä.
Hyökkäys kuitenkin päättyi lyhyeen, sillä roolit kääntyivät päälaelleen. Gardenerin ja Fenderin uhreiksi valikoimat miehet olivat vapaaottelijoita. He olivat matkalla ystävänsä kihlajaisiin, jotka järjestettiin naamiasteemalla.
Gardener ja Fender jäivät maahan keräilemään itseään, kun ”uhrit” kipittivät korkkareissaan kohti omia bileitään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Valvontakamerat ikuistivat koko komeuden, joten myöhemmin virkavalta yhytti huonosti käyttäytyneen kaksikon eli Gardenerin ja Fenderin. Swansean katujen kamerat osoittivat heidän haastaneen riitaa koko illan ja käyneen täysin sattumanvaraisesti monien muidenkin kimppuun, ennen kuin valitsivat uhreikseen vapaaottelijat.
Gardener ja Fender todettiin syyllisiksi loukkaaviin puheisiin ja käytökseen, ja heidät tuomittiin neljän kuukauden yhdyskuntapalvelukseen ja ulkonaliikkumiskieltoon ilta- ja aamuseitsemän välillä.
Espanjalainen siipeilijä
Vuonna 2011 eräs espanjalainen nuorimies oli raivoissaan. Hän oli pyytänyt vanhemmiltaan korotusta kuukausittaiseen taskurahaansa, mutta nämä eivät olleet suostuneet, koska kuukausirahan lisäksi he lyhensivät poikansa autolainaa. Vanhemmat olivat pistäneet rahahanat kiinni, koska mies ei suostunut etsimään töitä.
Niinpä tämä nimettömänä pysyttelevä mies päätti viedä asian pidemmälle ja haastoi vanhempansa oikeuteen vaatien 400 euron kuukausittaista avustusta.
Ja nyt ei puhuta alaikäisestä koululaisesta, vaan kyseessä oli 25-vuotias, yliopistosta lakimieheksi valmistunut herra. Espanjassa on varsin yleistä asua pitkään kotona; usein omilleen muutetaan vasta kolmenkympin tietämillä, kun oman perheen perustaminen on ajankohtaista. Siksipä tämä vanhempansa oikeuteen vienyt mies oli varma, että saa tuomarin sympatiat puolelleen. Ja korotusta taskurahaan.
Toisin kävi ja suunnitelma kostautui pahemman kerran. Tuomari antoi miehelle 30 päivää aikaa ottaa itseään niskasta kiinni ja muuttaa pois vanhempiensa talosta. Lisäksi hänet määrättiin etsimään töitä, koska oli työntekoon täysin kykeneväinen ja korkeakoulututkintokin oli jo hankittu.
Pohjois-Korean propagandaelokuva ei saanut odotettua vastaanottoa
Vuonna 1985 pohjoiskorealaisille oli tarjolla harvinaista herkkua, kun valtio kannusti kansalaisia viihteen pariin. Tuo ”viihde” oli elokuvia, jotka tietenkin olivat valtion tuottamia.
Elokuvat oli kuvattu Japanissa ja niiden tarkoituksena oli kuvata sitä sortoa, jota korealaiset kokivat Japanissa. Tällä haluttiin estää mahdollisia loikkauksia ja alleviivata sitä, miten paljon korealaiset halusivat palata takaisin kotimaahansa.
Propagandalla oli kuitenkin päinvastainen vaikutus: pohjoiskorealaiset katsoivat huuli pyöreänä sitä omiin elinolosuhteisiin verrattuna ylellistä elämää, jota Japanissa elettiin.
Elokuvat, joiden tarkoitus oli juurruttaa isänmaallisuutta, saivatkin pohjoiskorealaiset haaveilemaan paremmasta elämästä Japanissa. ”Sorretut” korealaiset saavat vapaasti matkustaa ympäri Japania, kun Pohjois-Koreassa kansalaiset tarvitsevat luvan reissaamiseen. Elokuvissa ostellaan ja käytetään näyttäviä koruja, ajellaan uusilla moottoripyörillä, vietetään ystävien kanssa aikaa pubeissa, tanssitaan diskoissa ja pukeudutaan muodikkaisiin vaatteisiin.
Kapitalismin piti näyttäytyä pohjoiskorealaiselle yleisölle paholaisena, mutta viesti välittyikin ihan toisenlaisena.
Sähkötuolista baaritappelun kautta jokeen
Vuonna 1972 Yhdysvaltain korkein oikeus katsoi, että osavaltioissa ei ollut yhtenäistä linjaa kuolemantuomion suhteen. Osavaltioiden lait eivät antaneet valamiehistöille tarpeeksi ohjeita siitä, minkälaisissa tapauksissa tuomitulle voidaan antaa kuolemanrangaistus, joten korkein oikeus päätti lakkauttaa sen.
Mutta osavaltiot eivät hyväksyneet päätöstä ja tiedossa oli lakimuutoksia, joilla korkeimman oikeuden päätös saataisiin kierrettyä. Georgia oli ensimmäinen osavaltio, jossa uudistettua lakia testattiin – onnistuneesti.
Vuonna 1976 Troy Leon Gregg varmisti paikkansa historian kirjoissa olemassa Yhdysvaltojen ensimmäinen kuolemanrangaistuksen saanut henkilö neljän vuoden tauon jälkeen. Gregg oli murhannut kaksi henkilöä, joiden kyytiin hän oli hetkeä aiemmin liftaamalla päässyt. Tämän takia Gregg ei kuitenkaan ole tällä listalla.
Neljä vuotta kuolemaantuomittujen osastolla sähkötuolia odottanut Gregg onnistui pakenemaan muutaman vankikaverinsa kanssa heinäkuussa 1980. Karkumatka ei kestänyt kauaa. Jo samana iltana Gregg oli baarissa ottamassa kuppia ja päätyi tappelemaan. Seuraavana päivänä miehen ruumis löytyi läheisestä joesta. Hänen murhansa ei ole koskaan selvinnyt.
Lue myös:
Yhteiskunta
Historian ensimmäinen spämmi, sähköposti ja Instagram-julkaisu: Tässä on 10 internetin ensimmäistä
Vaikka tämän listan asiat ovat meille nykyisin arkipäivää, niin jostain on aina lähdetty liikkeelle! Listafriikki listaa nyt kymmenen internetin ensimmäistä.
Internet sai alkunsa Yhdysvalloissa, jossa ruvettiin 1960-luvulla suunnittelemaan niin sanottua hajautettua kommunikaatiojärjestelmää, jota ei pystyisi tuhoamaan kohdennetulla iskulla. Siitä tuli nimi verkko.
Ajatuksissa tuo verkko koostui lukuisista yhdenvertaisista tietokoneista, jotka olisivat yhteydessä toisiinsa, mutta järjestelmä toimisi, vaikka osa olisi epäkunnossa. Sen olisi pysyttävä toiminnassa myös mahdollisessa ydinaseiskussa.
Vuonna 1969 Yhdysvaltain puolustusministeriön rahoituksella syntyi neljä tietokonetta kattanut ARPANET-verkko, joka seuraavalla vuosikymmenellä laajeni nopeasti. Armeijan lisäksi yliopistot ja tutkimuskeskukset ottivat ARPANET:n käyttöön, sillä se mahdollisti tutkijoille mahdollisuuden päästä helposti käsiksi maantieteellisesti kaukana oleviin materiaaleihin. 1980-luvun lopulla ARPANET:n pohjalta muodostui monien erillisten verkkojen verkosto eli internet, jota ilman nykyelämä olisi hyvin erilaista.
Koska internet on verrattain uusi juttu, ovat monet merkittävät ”ensimmäiset kerrat” tiedossa. Tiedämme muun muassa millainen on maailman ensimmäinen twiitti, YouTube-video ja roskaposti. Ensimmäinen sähköpostikin listalla on, vaikka sen kirjoittaja ei ihan varmuudella viestin sisältöä koskaan muistanut.
Ensimmäinen sähköposti
Maailman historian ensimmäinen sähköposti lähetettiin vuonna 1971. Yhdysvaltalainen tietokoneinsinööri Ray Tomlinson työskenteli internetin edeltäjän ARPANET:in parissa ja hänelle oli annettu tehtäväksi keksiä verkkoon ”jotain kiinnostavaa” tehtävää. Nyt ajateltuna tuo kuulostaa lähinnä koomiselta: keksiä nettiin jotain tekemistä.
Tomlinson rupesi etsimään keinoa saada yhteys kaukana – ja miksei lähelläkin – oleviin työkavereihin, jotka eivät vastanneet puhelimeen. Tomlinson asetti työhuoneessaan kaksi tietokonetta muutaman metrin päähän toisistaan. Sitten hän lähetti itselleen viestin, ja rullasi tuolillaan katsomaan, oliko toiselle koneelle tullut mitään. Koska Tomlinson oli ensimmäisen mailin lähettänyt henkilö, on hän luonnollisesti myös se, joka keksi laittaa miukumaukun vastaanottajan nimen ja palveluntarjoajan nimen väliin.
Lue myös: Miten @-merkki päätyi sähköpostiosoitteisiin?
Tomlinson ei tietenkään tajunnut tekevänsä historiaa, joten ensimmäisen sähköpostiviestin sisältö vaipunut unholaan. Mies on kuitenkin veikannut, että hänen itselleen lähettämänsä viestit olivat jotain epämääräistä siansaksaa; ehkäpä näppäimistön rivistö QWERTYUIOP tai ”muutama lause Gettysburgin puheesta” (joka on vuodelta 1863 peräisin oleva presidentti Abraham Lincolnin kuuluisin puhe ja koko Yhdysvaltain historian lainatuin puhe).
Tänä päivänä sähköpostin käyttäjiä on maailmanlaajuisesti 4,481 miljardia. Markkina- ja kuluttajatietoihin erikoistuneen Statistan mukaan joka päivä – siis joka päivä – lähetetään yli 361 miljardia sähköpostia.
Ensimmäinen roskaposti
Aika monella meistä sähköposti täyttyy roskapostista eli niin sanotusta spämmistä. Kovinkaan montaa vuotta maileja ei oltu lähetelty, kun ensimmäisen roskaposti kilahti sähköiseen postilokeroon. Toukokuun 3. päivänä vuonna 1978 Gary Thuerk, joka on saanut ei niin mairittelevan lempinimen ”roskapostin isä”, lähetti ARPANET:issä 400 vastaanottajalle viestin ilman näiden suostumusta.
Kyseessä oli Digital Equipment Corporation -tietotekniikkavalmistajan mainos uudesta tietokoneesta. ARPANET-verkon käyttäjäkunta oli vielä varsin pieni ja käyttö oli hyvin rajoitettua, joten vastaanottajat eivät suhtautuneet suopeasti ei-toivottuun viestiin. Aivan kuin nykyäänkin. Mutta kuten lukemattomia kertoja myöhemmin, niin sillä ensimmäiselläkin, spämmi myös iski osaan yleisöstä ja ihmiset riensivät ostamaan DEC:n tietokoneita.
Ensimmäinen verkko-osoite
Maailman ensimmäinen domain-nimi eli verkkotunnus tai verkko-osoite rekisteröitiin maaliskuun 15. päivänä 1985. Yhdysvaltalainen tietokonevalmistaja Symbolics lisäsi tuona päivänä yhteystietoihinsa symbolics.com -verkko-osoitteen ja parin seuraavan vuoden aikana monet it-alan yrityksen, kuten IBM, Apple, Sun ja Intel, seurasivat perässä.
Vaikka Symbolics-yritystä ei enää ole olemassa, on ensimmäinen domain-nimi edelleen käytössä. On varsin sopivaa, että maailman vanhimmassa verkko-osoitteessa voi tutustua internetin historiaan. Siellä on kirjaimellisesti internet-museo; sähköisessä muodossa tietenkin.
Webin ensimmäinen valokuva
Ensimmäinen valokuva ladattiin nettiin vuonna 1992. World Wide Web -palvelun kehittänyt brittiläinen Tim Berners-Lee saa kunnian olla ensimmäisen henkilö, joka latasi Silvano de Gennaron ottaman kuvan kyseiseen web-palveluun.
Kuvassa on neljä Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERN:ssä työskennellyttä naista, Angela Higney, Michele de Gennaro, Colette Marx-Neilsen ja Lynn Veronneau, jotka vapaa-ajallaan muodostivat musikaalisen komediaryhmän nimeltään Les Horribles Cernettes.
Berners-Lee oli vuonna 1992 myös CERN:n palkkalistoilla ja pyysi erään esityksen jälkeen ryhmältä muutamaa kuvaa. Naiset tai kuvaaja de Gennaro eivät kuitenkaan voineet aavistaa, mitä Berners-Lee suunnitteli kuvilla tekevänsä tai minkälaista osaa he tulisivat kuvien kautta esittämään internetin historiassa.
Ensimmäinen Facebook-tili, joka ei kuulunut perustajajäsenille
Luonnollisesti maailman ensimmäiset Facebook-tilit kuuluvat Mark Zuckerbergille ja kahdelle muulle Facebookin perustajajäsenelle. Kolme ensimmäistä koskaan luotua Facebook-sivua olivat testiprofiileja ja Zuckerbergin henkilökohtainen tili oli historian neljäs.
Mutta ensimmäinen ”ulkopuolinen” tilin luonut henkilö on Zuckerbergin kämppäkaveri Harvardin yliopiston asuntolasta, Arie Hasit. Helmikuussa 2004 Hasitista tuli ensimmäinen oikea Facebook-käyttäjä.
Hasit, jonka tilin käyttäjänumero on 7 (mitä suurempi numero, sitä myöhemmin käyttäjä on liittynyt palveluun suhteessa kavereihinsa ja kontakteihinsa), asuu tällä hetkellä Israelissa ja toteuttaa pitkäaikaista haavettaan rabbina työskentelystä.
Aika moni muukin on liittynyt Facebookiin Hasitin jälkeen. Vuoden 2023 lopussa Facebook-tilejä oli noin 3,065 miljardia kappaletta.
Ensimmäinen twiitti
just setting up my twttr
— jack⚡️ (@jack) March 21, 2006
Maailman historian ensimmäinen twiitti eli viestipalvelu Twitterissä (nykyinen X) julkaistu viesti on peräisin vuodelta 2006. Se oli Twitterin perustajan ja entisen toimitusjohtajan Jack Dorseyn näppäilemä. Maaliskuun 21. päivänä Dorsey käytti silloisesta 140 merkin maksimimäärästä 24 merkkiä kirjoittaakseen lyhyen ja ytimekkään viestin ”just setting up my twttr”.
Vuoden 2021 maaliskuussa Dorsey laittoi tuon ensimmäisen twiitin huutokauppaan myyntiin. Sitä markkinoitiin digitaalisena keräilyesineenä. Vain sekunneissa huutokaupan aukeamisen jälkeen tarjoukset huitelivat kymmenissä tuhansissa dollareissa. Lopulta korkeimman tarjouksen teki malesialainen liikemies Sina Estavi, joka maksoi siitä 2,9 miljoona dollaria (noin 2,5 miljoonaa euroa) kryptovaluutta ethereinä. Estavi vertasi hankintaansa siihen, että joku ostaisi Mona Lisan.
Twiitin, joka siis on kenen tahansa ilmaiseksi nähtävillä Twitterissä, lisäksi Estavi sai Dorseyn allekirjoittaman aitoustodistuksen ja kaiken siihen liittyvän metadatan, kuten twiitin ajankohdan. Kuulostaa täysin kaistapäiseltä touhulta, mutta tuskin tämän twiitin myyminen ja ostaminen jää ainutkertaiseksi tapaukseksi; twiittien ja muiden sosiaalisen median tekstien uskotaan nousevan tulevaisuudessa halutuiksi myyntiartikkeleiksi.
Lue myös: 10 erikoista ja huvittavaa tarinaa tunnettujen yhtiöiden nimien taustalla
Ensimmäinen YouTubeen ladattu video
Me at the zoo -nimellä kulkeva video ladattiin YouTube-videopalveluun huhtikuun 23. päivänä vuonna 2005. Videolla esiintyy Jawed Karim, yksi palvelun perustajajäsenistä, joka pätkän nimen mukaisesti kertoo siinä vierailustaan eläintarhassa.
Tuota 18 sekunnin mittaista videota on tähän mennessä (3.5.2024) katsottu yli 318 miljoonaa kertaa. Karim kiteyttää noissa sekunneissa YouTuben syvimmän olemuksen: Ihmiset katsovat netissä mitä tahansa – jopa sitä, kun joku kertoo norsuilla olevan todella pitkät kärsät.
YouTuben potentiaali nähtiin muuallakin ja Google osti palvelun 1,3 miljardilla eurolla vain reilu vuosi ”laadukkaan” eläintarhavideon lataamisen jälkeen.
Tänä päivänä YouTuben käyttäjät katsovat päivittäin miljardi tuntia videoita. Siis joka päivä YouTubea katsotaan maailmanlaajuisesti yhteensä noin 1 miljardi tuntia.
Ensimmäinen Instagram-julkaisu
View this post on Instagram
Tässä listan mittaan on käynyt jo hyvin selväksi, että monet internetin ensimmäiset ovat aina kulloisenkin palvelun perustajien saavutuksia. Kenenkäs muunkaan!? Sama kaava toistuu myös ensimmäisen Instagram-kuvan kohdalla.
Yhdysvaltalainen ohjelmoija Kevin Systrom otti kuvan suloisesta koirastaan satunnaisella taco-kojulla Meksikossa ja julkaisi sen Instagramissa heinäkuussa 2010.
Eipä tainnut Systrom arvata, että muutamien vuosien päästä lemmikkien kuvilla tienataan omaisuuksia. Tällä hetkellä maailmassa on reilut 2 miljardia Instagram-tiliä, jotka ovat siis kuukausittain aktiivisessa käytössä.
Ensimmäinen kyberhyökkäys
Maailman ensimmäinen kyberhyökkäys ei ollut tahallinen – siis siinä mielessä, että sillä ei pyritty hankkimaan mitään arkaluontoista tietoa tai haluttu aiheuttaa harmia. Ensimmäinen kyberhyökkäys oli vain uteliaan Cornellin yliopiston opiskelijan yritys selvittää, miten iso internet on.
Marraskuussa 1988 Robert Tappan Morris halusi nähdä, montako tietokonetta internetiin oli yhdistettynä. Hän suunnitteli tietokoneohjelman, joka myöhemmin määriteltiin madoksi, ja lähetti sen eteenpäin. Tietokonemato poikkeaa viruksista siinä, että se ei tarvitse isäntäohjelmaa ja leviää tietokoneesta toiseen automaattisesti ilman käyttäjän toimenpiteitä.
Morrisin ohjelma siirtyi tietokoneelta tietokoneelle ja komensi jokaista konetta lähettämään signaalin Morrisin hallinnoimalle palvelimelle. Nuori mies oli kyllä tiennyt, että ongelmia oli tulossa, jos ohjelma leviäisi liian nopeasti. Hänen asettamansa rajoitteet eivät kuitenkaan kyenneet estämään matoa kopioimasta itseään ja jatkamaan koneiden saastuttamista.
Noin 6000 kappaletta yliopistojen, tutkimuskeskusten ja puolustusvoimien tietokonetta meni tukkoon verkon kapasiteetin ylikuormituttua. Kun Morris ymmärsi, mitä on tapahtumassa, eivät hänen varoitusviestinsäkään enää menneet läpi, sillä verkko oli kaatunut. Vaikka kyseessä oli viaton kokeilu, tuomittiin Morris kolmen vuoden ehdonalaiseen vankeustuomioon ja tuhansien dollareiden sakkoihin. Yllä olevassa kuvassa on muuten bostonilaisessa tiedemuseossa näytteillä oleva disketti, joka sisältää Morrisin madon lähdekoodin.
Morris-mato oli vain valitettavasti alkusoittoa. Tällä hetkellä internetissä tehdään joka päivä lähes 4000 uutta kyberhyökkäystä.
Lue myös: Tietosuoja puhuttaa – tässä historian 10 pahinta tietovuotoa
Ensimmäinen pikaviesti
Nykypäivänä viestit kulkevat pitkälti pikaviestiohjelmien, kuten WhatsAppin, välityksellä ja kommunikointi on lähes yhtä välitöntä kuin jos se tapahtuisi kasvotusten keskustellen.
Ennen pikaviestimien vallankumousta läheteltiin tietenkin tavallisia tekstareita, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö palveluita olisi ollut jo pitkään käytössä. Maailman ensimmäinen pikaviesti eli instant message lähetettiin tammikuun 6. päivänä vuonna 1993.
Sen lähetti AOL:n pikaviestimen kautta yhtiön tuleva johtaja Ted Leonsis vaimolleen. Viestissä luki: ”Don’t be scared … it is me. Love you and miss you” eli ”Älä säikähdä … minä täällä. Rakastan sinua ja ikävöin sinua”.
Vaimo oli kaikkea muuta kuin säikähtänyt ja vastasi (järjestyksessään historian toisessa pikaviestissä) ”Wow … this is so cool!”.
Koska olet itse viimeksi lähettänyt aivan tavallisen tekstiviestin?
Lue myös:
Yhteiskunta
Mies raahasi ”päätöntä nukkea”, mutta totuus olikin paljon karmivampi – 10 Halloweenin kauhutarinaa, jotka tapahtuivat oikeasti!
Hyytävää Halloweenia! Tänä päivänä on perinteisesti ollut tapana pelotella muita ja kaivaa karmivimmat kauhutarinat kerrottavaksi. Joskus ne hirveimmät tapaukset ovat suoraan tosielämästä!
Kauhutarinat kummituksista, vampyyreistä tai zombeista eivät ole loppuviimeksi mitään verattuna siihen, mitä ihmiset pystyvät toisilleen tekemään. Listafriikki pureutuu Halloweenin ”kunniaksi” selkäpiitä karmiviin tapahtumiin, jotka kaikki sattuivat vuoden aavemaisimpana ajankohtana.
Karkki vai kepponen? Muista lukita ovi!
Timothy O’Bryan
Varmasti kaikkien vanhempien takaraivossa on ainakin pieni pelko siitä, että Halloween-illan kierroksella lasten koreihin päätyy jotain vahingollista.
Pahin kävi toteen teksasilaisille Daynene ja Ronald O’Bryanille, kun heidän kahdeksanvuotias poikansa Timothy kuoli Halloweenina vuonna 1974 syötyään samana iltana saamaansa myrkytettyä Pity Stix -karkkijauhetta.
Timothy oli ollut aiemmin karkki vai kepponen -kierroksella siskonsa, isänsä ja muutaman naapurin kanssa. He päättivät koputtaa erääseen naapuruston talon oveen, vaikka talossa ei ollutkaan valoja päällä. Kukaan ei tullut avaamaan ovea ja kaikki muut, paitsi Timothyn Ronald-isä, siirtyivät seuraavalle talolle.
Ronald O’Bryan otti pian muut kiinni, kertoi jonkun sittenkin olleen edellisessä talossa kotona ja ojensi kaikille lapsille, mukaan lukien kahdelle omalleen, Pity Stixit.
Timothy kuoli muutamaa tuntia myöhemmin juuri tuohon karkkijauheeseen, joka poliisin tutkimuksissa osoittautui olevan terästetty syanidilla. Epäilty numero yksi oli tietenkin henkilö, jolta karkkijauhe oli saatu. Mutta talon omistajalla oli vedenpitävä alibi – hän ei ollut ollut lähelläkään kotiaan tuona Halloween-iltana. Kun poliisit kaivoivat tapausta hieman syvemmältä, niin selvisi, että Ronald O’Bryan oli pahasti velkaantunut ja oli ottanut lapsilleen useita kymmenien tuhansien dollarien arvoisia henkivakuutuksia; viimeisimmän vain päiviä ennen Halloweenia.
Ronald oli myös tiedustellut syanidin saatavuutta paikallisista liikkeistä ja kysellyt useammalta henkilöltä tietoja aineen myrkyllisyydestä ja tappavuudesta. Timothyn karkkijauheessa oli tarpeeksi syanidia kahden aikuisen tappamiseksi.
Vaikka Ronald O’Bryan piti syyttömyydestään kiinni loppuun asti, tuomittiin hänet poikansa murhasta kuolemaan. Hänet teloitettiin vuonna 1984.
Patricia Ward
Patricia Wardin murha lokakuussa 2014 ei tapahtunut Halloween-yönä, mutta ajankohta oli mitä otollisin järkyttävään tapahtumaketjuun.
Vain päiviä ennen varsinaista keppostelupäivää useat ihmiset seurasivat vierestä, kun eräs mies raahasi päätöntä ruumista ulos newyorkilaisesta asunnosta. Hän laski ruumiin keskelle katua ja potkaisi irti leikatun pään toiselle puolelle tietä. Todistajat katselivat hämmentyneinä tilannetta – nyt oli Halloween-pila vedetty äärimmilleen!
Kaikki nimittäin kuvittelivat, että kyseessä oli kammottava pila, ja yksi silminnäkijä jopa sanoi tekoruumiin näyttävän huonosti tehdyltä. Asian todellinen, hirvittävä laita selvisi, kun eräs ohikulkija meni siirtämään ”nukkea” pois keskeltä katua. Tuo päätön nukke osoittautuikin oikeaksi ruumiiksi.
Jo ennen kuin Patricia Wardin ruumis löydettiin tai paremminkin tajuttiin, olivat poliisit lähistöllä selvittelemässä toista kuolemantapausta. Selvisi, että 66-vuotiaan Patrician aikuinen, mielenterveysongelmista kärsinyt Derek-poika oli hypännyt junan alle vain muutaman kilometrin päässä äitinsä asunnolta.
Syytä Patrician makaaberiin murhaan tai paloitteluun ei koskaan saada selville, sillä tappajaksi osoittautui itsemurhan tehnyt poika.
Peter Fabiano
Losangelesilainen parturi-kampaaja Peter Fabiano oli vaimonsa Bettyn kanssa menossa yöpuulle Halloween-iltana vuonna 1957. Kello oli jo yli yksitoista, kun ovikello soi – oliko sielä vielä joku myöhäinen karkki vai kepponen -kiertelijä? Peter meni alakertaan avaamaan oven karkkikulho kädessään.
Ovella oli kuitenkin naamiokasvoinen aikuinen nainen, joka osoitti aseen Peterin rintaa vasten ja laukaisi sen. Yläkerrassa Betty havahtui kovaan pamaukseen ja juoksi alas vain löytääkseen Peterin makaamassa omassa verilammikossaan henkeään haukkoen, ja vaikka ambulanssi oli paikalla nopeasti ei häntä pystytty pelastamaan.
Murha vaikutti suunnitellulta ja nimenomaan Peteriin kohdistetulta, mutta kukaan pariskunnan tuttavista ei voinut kuvitellakaan erittäin pidetyn miehen olleen kenenkään tappolistalla. Bettyä ei voitu heti kuulustella, koska hänet jouduttiin voimakkaan sokin vuoksi rauhoittamaan lääkkeillä. Mutta kun vaimo vihdoin tokeni keskustelukuntoon, antoi hän poliiseille yhden nimen: Joan Rabel. Rabel oli perhetuttu ja Peterin entinen työntekijä kampaamolla.
Poliisit alkoivat kaivaa Rabelista tietoja, ja selvisi jotain, minkä Betty Fabiano oli jättänyt kertomatta. Bettylla ja Peterilla oli ollut jokin aika sitten hankala vaihe avioliitossaan ja Betty oli alkanut suhteeseen Rabelin kanssa. Hän oli kuitenkin palannut takaisin miehensä luo, mutta Rabel oli katkeroitunut. Mitään konkreettisia todisteita naista vastaan ei kuitenkaan ollut.
Muutamaa viikkoa myöhemmin poliisi sai nimettömän vihjeen, jonka perusteella he löysivät vuokralokerikkoon kätketyn käsiaseen, joka tutkimuksissa todettiin murha-aseeksi. Aseen omisti muuan Goldyne Pizer, jolla ei ollut mitään yhteyksiä Fabianon perheeseen.
Palaset alkoivat kuitenkin loksahtelemaan yhteen, kun Pizer rupesi kuulusteluissa puhumaan. Hänet oli manipuloinut verityöhön tyttöystävänsä Joan Rabel.
Rabel oli kuukausien ajan kertonut kauhutarinoita entisestä työnantajastaan, joka pahoinpiteli vaimoaan julmasti ja ansaitsi kuolla, ja lopulta rakkauden sokaisema Pizer vihasi miestä, jota ei ollut koskaan tavannut. Niinpä hän marssi Halloween-yönä Peter Fabianon ovelle ja omien sanojensa mukaan tärisi jännityksestä niin, että joutui pitämään revolverista kaksin käsin kiinni.
Sekä Pizer että Rabel saivat pitkät vankilatuomiot, joista he aikanaan vapautuivat.
Martha Moxley
Viisitoistavuotias Martha Moxley löytyi raa’asti murhattuna vuoden 1975 Halloween-aamuna oman kotinsa takapihalta. Häntä oli hakattu golfmailalla niin lujaa, että maila oli hajonnut kappaleiksi. Yhdellä terävällä mailanpalalla tappaja oli vielä pistänyt tyttöä kaulaan ennen kuin oli raahannut hänet murhapaikalta kotikartanon nurmelle.
Tapaus aiheutti valtavan mediamyrskyn monestakin syystä. Kyllä, nuori tyttö oli murhattu brutaalisti, mutta tapaus sattui elitistisellä, erittäin varakkaalla alueella Greenwichissä, Connecticutissa, jossa rikkaat ja kuuluisat presidenteistä lähtien viettävät aikaansa. Selvisi myös, että Moxley oli murhailtana ollut vastapäisessä kartanossa 17-vuotiaan Tommy Skakelin kotibileissä ja nuoret oli nähty hyvin läheisissä väleissä.
Syyttävät sormet alkoivat osoittaa Skakelia, joka sattui olemaan senaattori Robert F. Kennedyn vaimon Ethelin veljenpoika. Virkavallan epäilykset kohdistuivat myös Tommyn veljeen Michael Skakeliin. Todisteiden puuttuessa ketään ei kuitenkaan syytetty ja Moxleyn murha jäi ratkaisemattomaksi.
Vuonna 1991 Kennedyn klaanin kuuluva Michael Smith joutui syytteeseen raiskauksesta, ja samassa yhteydessä esiin nousi 16 vuotta aiemmin tapahtunut Martha Moxleyn murha, sillä Smith oli ollut paikalla kyseisissä Halloween-juhlissa. Syytteet Smithiä kohtaan hylättiin, mutta samalla Moxleyn selvittämätön tapaus avattiin uudelleen.
Poliisi sai kerättyä useita todistajalausuntoja, joiden mukaan Michael Skakel olisi tunnustanut murhan, ja mies saatiin oikeuden eteen. Oikeudessa soitettiin tallenne, jossa Skakel kertoi pelkäävänsä, että joku on mahdollisesti nähnyt hänet masturboimassa Moxleyn kotipihalla – se riitti valamiehistölle ja vuonna 2002 Skakel tuomittiin taposta 20 vuodeksi vankeuteen.
Syyttömyyttään julistanut ja valituksia toisensa perään tehnyt Skakel vapautettiin vuonna 2013 takuita vastaan odottamaan tuomarin myöntämää, uutta oikeudenkäyntiä. Sitä ei kuitenkaan koskaan tulla näkemään, sillä hyytävästi ajankohdan huomioon ottaen syyttäjä ilmoitti lokakuun 30. päivänä vuonna 2020, Halloweenin aattona eli tasan 45 vuotta murhan jälkeen, että ei tule syyttämään Skakelia enää uudelleen.
Joten teoriassa Martha Moxleyn murha on jälleen selvittämätön.
Rebekah Gay
Kuva: Zaya Odeesho | Unsplash
John White oli michiganilainen pappi, rakastava puoliso, isoisäpuoli, tuomittu väkivaltarikollinen, murhaaja ja nekrofiliasta fantasioija.
Halloween-iltana vuonna 2012 White lähti vierailemaan kihlattunsa 24-vuotiaan tyttären Rebekah Gayn luona, joka päästi miehen tottakai sisään, sillä tämä oli usein lapsenvahtina hänen kolmevuotiaalle pojalleen. 55-vuotias White oli tuona iltana ottanut mukaansa kättä pidempää.
Hän löi Gayta muutamia kertoja moukarilla, kuristi tämän nippusiteellä kuoliaaksi, riisui alastomaksi ja raahasi metsään. Sitten White marssi takaisin asuntoon, puki murhaamansa naisen pienelle lapselle Halloween-asun ja vei pojan sovitusti isälleen.
Kun Gayta ruvettiin viranomaisvoimin seuraavana aamuna etsimään, piti White samaan aikaan seurakunnalleen jumalanpalvelusta ja pyysi kaikkia rukoilemaan nuoren naisen puolesta.
Kiinni jäätyään White ei osannut kertoa teolleen muuta syytä kuin sen, että oli kahden viikon ajan haaveillut harrastavansa seksiä Rebekah Gayn kuolleen ruumiin kanssa.
Tämän kauhutarinan sisällä on toinen kauhutarina, sillä John Whiten veriteko olisi ollut estettävissä, jos hänet olisi pidetty lukkojen takana, mihin hän jo aiempien tekojensa vuoksi oli joutunut. Vuonna 1981, ollessaan 22-vuotias, White yritti tappaa 17-vuotiaan naapurinsa Theresa Ethertonin. White kutsui tytön kellariinsa katsomaan rakentamaansa junanradan pienoismallia, ja puukotti tätä selkään. White suuteli ja kuristi henkensä puolesta taistelevaa Ethertonia, hymyili ja jatkoi puukolla iskemistä. Kuin ihmeen kaupalla tyttö selvisi hengissä ja White sai vaivaiset kaksi vuotta ehdonalaista.
Vuonna 1994 White tappoi tyttöystävänsä Vicky Wallin, jonka alastoman ruumiin hän hylkäsi metsään. Oikeudessa White väitti kärsivänsä tajunnan katkoksista ja muistinmenetyksestä, ja koska tutkimusmenetelmät olivat tuolloin vielä lapsenkengissä nykypäivään verrattuina, suostui White tunnustamaan syyllisyytensä kuolemantuottamukseen, minkä vuoksi hän istui vankilassa vain vuoteen 2007 saakka.
Sitten hän oli taas vapaa mies.
Elokuussa 2013 John White hirttäytyi sellissään.
Lisa Ann French
Halloween-iltana vuonna 1973 Arlene Penn, yhdessä avopuolisonsa Gerald Turnerin kanssa, oli kutsuttu päivälliselle äitinsä luo. Kun Penn tuli tyttärensä kanssa Fond du Lacin kaupungissa, Wisconsinissa, sijaitsevaan kotiin hieman seitsemän jälkeen, oli Turner huonovointinen. Hän kävi vähän väliä yläkerran makuuhuoneessa lepäämässä, ja Penn antoi hänen olla rauhassa ja pysytteli alakerrassa. Turner ei lähtenyt mukaan kyläilemään, vaan halusi jäädä parantelemaan oloaan. Penn palasi kotiin noin yhdentoista aikaan ja suuntasi saman tien nukkumaan.
Painaessaan päänsä tyynyyn Penn oli autuaan tietämätön siitä, että vain muutamia tunteja aiemmin siinä samassa sängyssä oli raiskattu ja tapettu 9-vuotias tyttö.
Tuo tyttö oli samassa naapurustossa asunut Lisa Ann French, joka oli lähtenyt karkki vai kepponen -kierrokselle hieman ennen kuutta. Noin tunti siitä, niin hän koputti viimeiseen oveen. Sen avasi Gerald Turner.
Jos Arlene Penn olisi aiemmin illalla kotona ollessaan mennyt yläkertaan, olisi hän löytänyt Frenchin elottomana kylpyhuoneesta, peittoon käärittynä.
Tytön alaston ruumis löytyi kolmen päivän kuluttua roskapussiin sullottuna kaupungin ulkopuolelta, ja Turner oli ensimmäisten kuulusteltavien joukossa. Hän tunnusti hirmuteon yhdeksän kuukautta myöhemmin, mutta perui oikeudessa sanansa vedoten poliisin painostukseen: hän väitti myöntäneensä murhan vain päästäkseen eroon jatkuvista kuulusteluista. Tunnustuksessa Turner kertoi raiskauksen olleen tarkoituksellinen, mutta tappaa hän ei Frenchia ollut aikonut. Oikeuslääkärin mukaan tyttö oli kuollut raa’an pahoinpitelyn aiheuttamaan sokkiin.
Turner tuomittiin taposta vankeuteen, josta hän vuonna 1992 vapautui ehdonalaiseen istuttuaan 17 vuotta. Seuraavana vuonna ehdonalainen kumottiin ja Turner lähetettiin takaisin telkien taakse, sillä oikeus myönsi tehneensä virheen; lähinnä kansalaisten valtaisan paheksunnan vuoksi. Vuonna 1998 mies pääsi jälleen vapaaksi, mutta viisi vuotta myöhemmin, rikottuaan ehdonalaisensa sääntöjä, heilahti häkki toistaiseksi viimeisen kerran.
Vuonna 2019 Turnerille määrättiin uusi oikeuskäsittely, mutta keväällä 2020 syttyneen pandemian vuoksi käsittelyä siirrettiin edelleen. Tällä erää Turner pysynee telkien takana vielä pitkään, sillä vuonna 2022 tuomari päätti pitää miehen lukittuna korkean turvaluokituksen vankimielisairaalassa.
Hyun Jong Song
Eteläkorealainen 21-vuotias Hyun Jong Song oli Halloween-iltana vuonna 2001 pukeutunut pupuasuun ja viettänyt railakkaan illan opiskelukavereidensa kanssa State Collegessa, Pennsylvaniassa.
Song lähti yökerhon jälkeen vielä ystäväporukan kanssa pelaamaan videopelejä, ja noin neljän aikaan aamuyöllä hän sai kaveriltaan kyydin kotiinsa. Sen jälkeen häntä ei ole nähty.
Song ilmoitettiin kadonneeksi vasta muutaman päivän kuluttua, ja kun poliisit tutkivat hänen asuntonsa, ei mikään viitannut rikokseen eikä merkkejä väkivallasta tai kamppailusta löytynyt. Kaikesta päätellen Song oli kuitenkin ollut asunnossaan sisällä, sillä hänen Halloween-asuunsa kuuluneet tekoripset olivat kylpyhuoneessa. Nuori nainen oli kadonnut laukkunsa, puhelimensa ja lompakkonsa kanssa – kaikki muu oli niinkuin pitikin. Puhelutiedoista selvisi, ettei kännykkää oltu käytetty sen jälkeen, kun Song oli poistunut kaverinsa autosta eikä hänen korteillaan oltu tehty ostoksia.
Poliisi sai jonkin ajan kuluttua ilmoituksen muutaman sadan kilometrin päässä sijaitsevasta Philadelphiasta, jossa todistaja kertoi nähneensä Songia muistuttavan naisen paikallisessa kiinalaiskorttelissa. Nainen oli ollut autossa tuntemattoman miehen kanssa ja huutanut apua. Vihje ei kuitenkaan johtanut mihinkään.
Kesäkuussa 2003 poliisi kuulusteli ryöstöstä pidätettyä Paul Weakleyta, joka yllättäen alkoikin puhumaan parin vuoden takaisesta katoamistapauksesta. Hän kertoi huumekauppaa pyörittäneiden Hugo Selenskin ja Michael Kerkowskin siepanneen State Collegesta prostituoiduksi luulelmansa naisen ja vieneet tämän Selenskin kotiin. Miehet olivat pitäneet Songin tuntomerkkeihin sopivaa naista muutaman päivän vankinaan tehden hänelle mitä lystäsivät ja sitten tappaneet hänet.
Kerkowski oli etsintäkuulutettu rikollinen, joka oli kadonnut toukokuussa 2002. Ilmiantaja Paul Weakley kertoi Selenskin tappaneen myös rikoskumppaninsa, koska tämä oli säilyttänyt Songin pupukorvat kuin voitonmerkkinä. Weakleyn shokeeravien paljastusten jälkeen Selenskin kotiin tehtiin mittava etsintä ja hänen takapihaltaan löytyi haudattuna viisi ruumista, mukaan lukien Kerkowski. Murhista tuomittu Selenski on kieltänyt osuutensa Songin katoamiseen, ja on kertonut Kerkowskin olleen vastuussa tapahtumista.
Tähän ei tietysti ole saatu varmistusta, sillä Songin ruumista ei ole koskaan löytynyt, vaikka vielä vuonna 2014 Selenskin tontilta kaivettiin esiin vähintään seitsemän ihmisen jäänteet. Nuoren naisen katoaminen on edelleen selvittämätön tapaus.
Nima Carter
Halloween-iltana vuonna 1977 Rose ja George Carter laittoivat 19-kuukautisen tyttärensä Niman kehtoon nukkumaan kodissaan Lawtonin kaupungissa, Oklahomassa.
Seuraavana aamuna vanhemmat löysivät järkytyksekseen tyhjän kehdon – Nima oli kadonnut! Koska huoneen ikkunat olivat lukossa, päättelivät Carterit, että kidnappaajan oli täytynyt piilotella kaapissa, odottaa vanhempien nukahtavan ja sitten hiippailla lapsi mukanaan ulos.
Etsinnöistä huolimatta Nimaa ei löydetty, kunnes kuukautta myöhemmin joukko paikallisia lapsia oli leikkimässä aivan Cartereiden lähellä sijainneessa autiotalossa. He avasivat toimimattoman jääkaapin, josta Nima-vauvan mädäntynyt ruumis pyörähti ulos. Hänen kuolinsyykseen määriteltiin tukehtuminen.
Jo ennen ruumiin löytymistä poliisilla oli vankka uskomus siitä, kuka oli Niman katoamisen takana. Cartereilla työskenteli lastenhoitajana Jacqueline Roubideaux, jonka tausta oli kaikkea muuta kuin moitteeton.
Edellisenä vuonna kolmivuotiaat kaksoset Mary ja Augustine Carpitcher päätyivät hylätyn talon jääkaappiin, josta Augustine kahden päivän kateissa olon jälkeen selvisi hengissä, kun talossa leikkineet lapset avasivat kaapin oven. Mary oli tukehtunut kuoliaaksi. Augustine kertoi sieppaajan olleen heidän lapsenvahtinsa Roubideaux, joka oli kidnappaamisen lisäksi vielä purrut Marya, minkä myös patologin lausunto myöhemmin todisti faktaksi – ruumiista löytyi useita aikuisen puremajälkiä. Kolmivuotias Augustine ei kuitenkaan kelvannut luotettavaksi todistajaksi ja ilman parempaa todistusaineistoa Roubideaux’ta ei voitu syyttää.
Pian hänet palkattiinkin Cartereille.
Kun Nima Carter löytyi jääkaapista, viittasi kaikki samaan tekijään. Tapauksissa oli niin paljon yhteistä: Sama lapsenvahti, hylätyn talon jääkaappi ja kaikki kolme siepattua olivat alkuperäiskansaan kuuluvia.
Vuonna 1979 Roubideaux joutui vihdoin oikeuden eteen, kun eräs naapuri kertoi nähneensä syytetyn raahanneen apua huutaneita kaksosia näiden katoamisen aikaan. Todistaja ei vain silloin ollut halunnut puuttua asiaan. Myös kuusivuotias Augustine kertoi valamiehistölle, mitä hänelle ja menehtyneelle siskolle aikoinaan tapahtui.
Roubideaux tuomittin elinkautiseen Mary Carpitcherin murhasta. Nima Carterin murhasta häntä ei todisteiden puuttuessa koskaan syytetty. Roubideaux valitti tuomiostaan vuosien ajan, mutta onneksi häntä ei koskaan päästetty ehdonalaiseen, ja hän menehtyi vankilassa vuonna 2005.
Marvin Brandland
Vuonna 1982 Marvin Brandland (69) asui vaimonsa Ethelin kanssa iowalaisessa Fort Dodgen kaupungissa. Halloween-iltana pariskunta oli jakanut ahkerasti karkkia paikallisille lapsille, ja he olivat jo painumassa pehkuihin, sillä alkoi olla myöhä.
Ovikello kuitenkin soi ja Brandlandien yllätykseksi oven takana seisoi aikuinen mies, jolla oli päässään silmänrei’illä varustettu tyynyliina. ”Karkki vai kepponen? Antakaa minulle rahanne tai ammun!”, sanoi naamioitu mies, jonka Brandlandit kohtalokkaasti luulivat olevan joku pilaileva tuttava. Ethel jopa yritti nostaa tyynyliinaa kurkatakseen kuka alla piilottelee. Tilanteesta oli kuitenkin leikki kaukana.
Mies tunkeutui taloon sisälle, veti esiin aseen, vaati pariskuntaa viemään hänet kellariin ja antamaan hänelle kaikki kassakaapissa säilytetyt rahat. Marvin Brandland oli edelleen varma, että kyseessä oli kepponen, sillä vain harva heidän läheisensäkään tiesi kellarin kassakaapista. Marvin yritti tarttua naamiomiehen aseeseen (jonka uskoi olevan leikkiase), mutta tämä ampuikin häntä suoraan kurkkuun ja pakeni paikalta jättäen jostain ihmeen syystä naamionaan käyttämänsä tyynyliinan murhapaikalle.
Muutama kuukausi miehensä murhan jälkeen menehtynyt Ethel osasi antaa tekijästä hyvät tuntomerkit ja poliisilla oli yksi pääepäilty, mutta ei tarpeeksi todisteita pidätystä varten. Brandlandien perhe on kuitenkin sataprosenttisen varma tekijästä – kyseessä on eräs perhetuttu, joka on vuosien ajan kehuskellut murhalla.
Jäljellä on yksi tärkeä todistuskappale, tyynyliina. Täytyi kuitenkin odottaa vuoteen 2010 saakka, jotta siitä otettiin DNA-testi. Materiaalia oli valitettavasti niin vähän, ettei sitä pystytty käyttämään luotettavan tuloksen saamiseksi, mutta onneksi teknologia kehittyy koko ajan!
Kammottava Halloween-koriste olikin oikea
Vuosikymmenten ajan Halloween-koristelu tarkoitti sitä, että pihoilla oli muutama lyhty ja ehkä kaiverrettu kurpitsa. Uudelle vuosituhannelle tultaessa koristelu ja juhlinta lähtivät aivan uusiin sfääreihin, ja pohjoisamerikkalaisilla pihoilla nähdään spektaakkelimaisia ja toinen toistaan pelottavampia (ihan oikeasti pelottavia) kyhäelmiä.
2000-luvun alussa poliisille tuli lukuisia vääriä hälytyksiä, kun huolestuneet kansalaiset raportoivat ruumiista naapureidensa pihoilla. Pienessä Frederican kaupungissa Delawaren osavaltiossa kävi Halloween-viikolla vuonna 2005 kuitenkin toisin päin.
Paikallinen 42-vuotias nainen oli hirttäytynyt melko vilkkaan kadun varressa kasvaneeseen puuhun muutaman sadan metrin päässä kodistaan. Lähitalojen asukkaat heräsivät lokakuun 26. päivän aamuun ja ensimmäisinä ylhäällä olleet muistavat kiinnittäneensä huomiota järkyttävään Halloween-koristeeseen jo puoli kahdeksan aikoihin. Nainen roikkui 4,5 metrin korkeudessa lähes suoraan kadun yläpuolella, joten näky pistettiin merkille myös useista autoista.
Vasta hieman ennen puolta päivää poliisi saapui paikalle ja tilanteen todellinen laita selvisi. Siinä vaiheessa nainen oli ehtinyt olla kuolinsyyntutkijan mukaan kaikkien näkösällä melkein kellon ympäryksen ajan.
Lue myös:
Yhteiskunta
Vakuutus suojaksi avaruusolentojen kaappauksen varalta! 10 hulluinta vakuutusyhtiöille tehtyä korvausvaatimusta – osa 2
Vakuutusyhtiöt ja vakuutukset ovat olemassa erittäin hyvästä syystä: ne pelastavat pahassa paikassa. Vaikka kaikkea odottamatonta voi sattua, on korvausvaatimus joskus niin pähkähullu, että tapahtunutta on vaikea uskoa todeksi.
Ja aina silloin tällöin paljastuu, että korvausvaatimus tosiaan on silkkaa potaskaa. Tälle listalle Listafriikki keräsi tapauksia sekä vakuutuspetoksista että oikeasti tapahtuneista onnettomuuksista. Tulemme kohta huomaamaan, että paperilla voi olla vaikea erottaa näitä kahta toisistaan, sillä niin kovin usein tosielämä on vielä taruakin käsittämättömämpää.
Ehkä tämän listan jälkeen on syytä tarkastaa, että kaikki omat vakuutukset ovat kunnossa: Koskaan ei tiedä, mitä voi sattua!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi perin erikoista korvausvaatimusta voit lukea tästä:
10 hulluinta vakuutusyhtiöille tehtyä korvausvaatimusta – osa 1
Suojaksi kaksosten varalta
Todennäköisyys saada kaksoset on muutaman prosentin luokkaa, riippuen hieman omasta väestöryhmästä ja taustasta. Useimmiten raskaus on iloinen uutinen, eikä kahden pienokaisen odottaminen ainakaan himmennä vanhempien riemua. Taloudellisen tilanteen se voi tosin viedä ahtaalle, sillä kaikkea pitääkin yhtäkkiä olla kaksin kappalein.
Tätä yllättävää tilannetta varten englantilainen Marcus Hearn -vakuutusyhtiö tarjoaa monikkoraskausvakuutusta. Vakuutus kattaa kaikkien muiden kuin yhden lapsen kulut. Jotta korvauksen voi saada, on vakuutus täytynyt ottaa ennen ensimmäistäkään ultraääntä. Koska ”riski” kaksosten saamiseen kasvaa äidin iän myötä, nousee vakuutuksen hinta samalla lailla. Halvimmillaan sen saa 84 punnalla, mutta siihen hintaan ei suvussa saa olla yksiäkään kaksosia.
Korvausvaatimuksia yhtiölle tulee vain muutamia kappaleita vuosittain, joten monikkoraskausvakuutuksen myyminen on tuottoisaa puuhaa. Toisaalta eräs perhe, johon oli syntynyt kaksoset, oli ollut niin tyytyväinen ottamaansa vakuutukseen, että he uusivat sen seuraavan raskauden yhteydessä. Ja kuinka ollakaan, he pääsivät jälleen täyttämään korvausvaatimusta.
Lue myös: Uskomattomia tarinoita kaksosista
Mitä vain voi tapahtua…
Floridalainen vakuutusyhtiö St. Lawrence Agency on vuodesta 1987 lähtien tarjonnut asiakkailleen vakuutusta siltä varalta, että henkilö koskaan joutuisi avaruusolentojen kaappaamaksi. Se olivat ensimmäinen, mutta nykyään ei enää ainoa, kyseistä suojaa tarjoava yhtiö.
Yhtiön omistaja Mike St. Lawrence on kertonut, että vakuutus tuo ihmisille mielenrauhaa ja sitä on ostettu tuhansittain. Osa 20 dollarin vakuutuksen ostajista on liikkeellä vitsimielellä, mutta toiset ottavat aiheen hyvin tosissaan. St. Lawrencen mukaan kauppa kiihtyy aina, kun mediassa raportoidaan UFO-havainnoista.
Vakuutuksella saa kidnappauksen jälkeen kattavan sairaanhoidon, johon kuuluu myös terapia. Lisäkorvauksen saa, jos avaruusolentojen kanssa tapahtui jotain seksuaalista, tapaamisesta syntyi jälkeläisiä tai vakuutuksenhaltija oli yritetty syödä.
Korvaussumma on melkoinen, sillä jos avaruusolento sattuu kaappaamaan, kilahtaa tilille 10 miljoonaa dollaria. MUTTA papereissa lukee pienellä printillä, että summa maksetaan erissä: 1 dollari vuodessa seuraavan 10 miljoonan vuoden ajan.
Ehtona korvauksen saamiselle on se, että kaapatulla on paperille otettuna avaruusolennon allekirjoitus. Huhtikuuhun 2019 mennessä St. Lawrence Agency on joutunut maksajaksi kahdelle kaappauksesta selvinneelle ja kirjallisen todistusaineiston esittäneelle miehelle.
Tämä on tosi juttu. Vain Amerikassa.
Tarjoilija, keitossani on kuollut hiiri
Virginialaiselle Carla Pattersonille pälkähti vuonna 2006 mieleen, että nyt olisi oiva hetki yrittää pientä vakuutuspetosta ja tienata ”vähän” rahaa. Hän asteli poikansa Rickyn kanssa Cracker Barrel -ketjuravintolaan vedenpitävä suunnitelma kirjaimellisesti taskussaan.
Kesken aterioinnin Patterson ilmoitti kauhuissaan ravintolan tarjoilijalle, että hänen keitossaan on kuollut hiiri. Pahoittelut eivät rouvalle kelvanneet, vaan hän vaati ravintolalta puolen miljoonan dollarin korvauksia järkyttävästä kokemuksesta.
Cracker Barrelin vakuutustutkijat eivät kuitenkaan nielleet tarinaa pureksimatta, ja hiiren ruumiinavauksessa selvisi, että se ei ollut hukkunut keittoon vaan syynä kuolemaan oli kallonmurtuma. Missään vaiheessa hiirtä ei oltu keitetty, joten sen oli täytynyt päätyä lautaselle vasta asiakkaan pöydässä.
Kiristys ja petoksen yritys toivat Pattersonille vuoden vankeusrangaistuksen ja 2500 dollarin sakot.
Epäonninen morsian
Mikä on pahinta, mitä hääpäivänä voi sattua? Italialainen Paula Catelli voi kertoa oman kauhutarinansa, jonka rinnalla moni muu pieni häähässäkkä kalpenee.
Adrianmeren rannalla sijaitsevassa Riminissä juhlittiin Catellin ja hänen sulhasensa suurta päivää, ja kaikki oli sujunut iltaan asti oikein mallikkaasti. Catellilla oli yllään kaunis, käsin tehty hääpuku, jolle hän oli sen arvokkuuden vuoksi ottanut erillisen vakuutuksen. Ja hyvä niin.
Illan pimentyessä juhlakansa oli ulkona odottamassa grilliherkkujen valmistumista, kun Catelli huomaamattaan päätyi seisomaan liian lähelle tulipesää. Hänen synteettisistä materiaaleista valmistettu morsiuspukunsa leimahti ilmiliekkeihin, mutta onneksi tuore aviomies ei jäänyt avuttomana seuraamaan tilanteen kehittymistä vaan nappasi vaimonsa kainaloon ja heitti tämän mereen.
Uimataitoinen Catelli selvisi vahingoittumattomana, mitä ei kuitenkaan voitu sanoa hänen puvustaan. Vakuutusyhtiössä oltiin hyvin myötätuntoisia, ja Catelli sai hyvityksenä 50 prosenttia vakuutussummasta, vaikka papereissa ei vähemmän yllättäen kyseisenlaista sattumusta ollutkaan.
Huomio oli aivan jossain muualla
Tässäkin listan kohdassa ollaan lomareissulla – mikä vain korostaa matkavakuutuksen tarpeellisuutta! Hulluja juttuja voi tapahtua, mutta vielä hullumpaa on se, että vakuutusyhtiö maksoi tästä kyseisestä onnettomuudesta seuranneet sairaalakulut.
Miespuolinen brittituristi oli lomailemassa helteisessä Ateenassa. Nuorimies käyskenteli Kreikan pääkaupungin katuja, kun yhtäkkiä hänen huomionsa varasti joukko pikkuruisiin bikineihin sonnustautuneita naisia. Näky vei totaalisesti mukanaan ja mies käveli päin bussipysäkkiä. Siinä rytäkässä hän mursi nenänsä.
Ja kyllä: vakuutusyhtiön mielestä miehen selitys oli totuudenmukainen ja täysin järkeenkäypä, joten kaikki kulut korvattiin mukisematta.
10 hulluinta vakuutusyhtiöille tehtyä korvausvaatimusta – osa 1
Lue myös:
Vakuutusyhtiöt ja vakuutukset ovat olemassa syystä: ne pelastavat pahassa paikassa. Mutta joskus korvausvaatimus on niin pähkähullu, että tapahtunutta on vaikea uskoa todeksi.
Ja aina silloin tällöin paljastuu, että korvausvaatimus tosiaan on silkkaa potaskaa. Tälle listalle Listafriikki keräsi tapauksia sekä vakuutuspetoksista että oikeasti tapahtuneista onnettomuuksista. Tulemme kohta huomaamaan, että paperilla voi olla vaikea erottaa näitä kahta toisistaan, sillä niin kovin usein tosielämä on vielä taruakin käsittämättömämpää.
Ehkä tämän listan jälkeen on syytä tarkastaa, että kaikki omat vakuutukset ovat kunnossa: Koskaan ei tiedä, mitä voi sattua!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi perin erikoista korvausvaatimusta ovat luvassa huomenna!
Kadonnut puhelin
Oli synkkä ja myrskyinen yö… Lounais-Englannissa sijaitsevassa Devonin kaupungissa karjatilallinen Ivor Bennett oli tukalassa tilanteessa. Yö todella oli synkkä ja myrskyinen, kun eräs Bennettin lehmistä oli valmistautumassa poikimaan.
Koska oli pimeää, päätti Bennett käyttää iPhonensa taskulamppua auttaakseen lehmää synnytyksessä. Hän taisi mennä kuitenkin ”liian pitkälle”, sillä puhelin katosi peräpäästä lehmän uumeniin.
Kaikkien, lähinnä kyseisen lehmän, onneksi kännykkä ilmestyi myöhemmin samaa reittiä kuin se oli mennyt sisään, mutta ei luonnollisesti ollut pelastettavissa. Vasikka sen sijaan syntyi vahingoittumattomana.
Onni onnettomuudessa Bennettin vakuutusyhtiö korvasi erikoisella tavalla vioittuneen puhelimen kokonaan; todennäköisesti korvausvaatimusta käsitellyttä virkailijaa oli jonkin verran hymyilyttänyt.
Taivaalta sataa kultaa ja timantteja
Ei taivaalta oikeasti arvometallia tule, mutta jossain päin Yhdysvaltoja sitä tapahtuu kuvaannollisesti aina joulunaikaan. Moni koruliike on mukana kampanjassa, jossa tiettyinä päivinä ostetuista koruista saa rahat takaisin (korut saa tietenkin pitää), jos jouluna sataa yli 7 senttiä lunta. Vuosien mittaan monet liikkeet ovat avanneet kassavirtansa toiseen suuntaan.
Jouluna 2019 idaholainen Coeur d’Alene -liike päätti tehdä kampanjan, jossa olivat mukana kaikki vuoden viimeisenä kuukautena tehdyt ostokset. Liikkeen omistaja Jane Clark oli laittanut joulumyynneistä sievoisen summan sivuun ostaakseen niin sanotun promootiovakuutuksen, joka korvaisi 500 000 dollarin edestä rahojen palautuksia, jos tarpeeksi paksu lumipeite kattaisi maan sovittuna päivänä.
Kyseiseksi päiväksi oli valittu tammikuun yhdestoista, ja lunta tupruttikin silloin oikein huolella. Koruliikkeen oman tarkastajan, meteorologi Cliff Harrisin mittausten mukaan maassa oli reipas 10 sentin lumikerros. Sekä asiakkaat että omistaja Clark olivat innosta piukeina!
Ongelmiin kuitenkin törmättiin, kun vakuutusyhtiö alkoi hangata vastaan ja ilmoitti, että heidän lähteidensä ja virallisten mittaustensa mukaan lunta ei ollut satanut tarpeeksi. Korvausvaatimusta ei siis voitu hyväksyä.
Useiden lakimiesten ja meteorologien konsultoinnin sekä kymmenien video- ja valokuvatodisteiden jälkeen vakuutusyhtiö lopulta taipui ja maksoi puolen miljoonan korvauksen lumesta ja koruista pitäville idaholaisille.
Hampaat yli laidan
Yksi tärkeimmistä asioista ennen reissuun lähtemistä on matkavakuutuksen ottaminen. Myös matkatavarat kannattaa vakuuttaa, sillä ikinä ei tiedä, mitä voi tapahtua. Kannattaa kuitenkin lukea paperit hyvin läpi ja tarkastaa, mitä kaikkea vakuutus kattaa.
Eräällä nimettömänä pysyttelevällä matkalaisella oli käynyt hyvä tuuri vakuutusyhtiön valinnassa, sillä varmaan kovinkaan moni firma ei korvaisi tällä tavalla kadonneita matkatavaroita.
Mitä mies sitten kirjoitti korvausvaatimukseensa? Hän oli hukannut tekohampaansa ollessaan lomailemassa risteilyaluksella. Tekarit olivat kadonneet, kun hän oli merisairaana oksentanut aluksen reunalta suoraan mereen. Katoamiselle olisi voinut keksiä jonkun viehättävämmänkin tarinan, mutta totuus kannatti, ja miehelle korvattiin uudet tekohampaat.
Mistä ”helpoimmalla”?
Newjerseyläinen 72-vuotias Isabel Parker tuomittiin vakuutuspetoksesta kolmessa eri osavaltiossa 2000-luvun alussa. Hän oli vuodesta 1993 saakka lavastanut kaatumisonnettomuuksia 49:ssä eri tavaratalossa ja ruoka- ja viinakaupassa.
Hän oli seitsemän vuoden aikana saanut kyseisten kiinteistöjen vakuutusyhtiöiltä yli puolen miljoonan euron arvosta korvauksia erinäisistä keksityistä loukkaantumisista. Kun Parker viimein jäi vakuutuspetosten sarjastaan kiinni, oli syytelista mittava ja hänet tuomittiinkin 12 vuoden ehdonalaiseen vankeuteen
Puolustus vetosi Parker uhkapeliongelmaan, joka aiheutti massiivisen oravanpyörän; epäselväksi jäi, miten peliriippuvuuden oli tarkoitus olla lieventävä asianhaara. Parker ei vain ollut voinut vastustaa kiusausta, kun hän oli huomannut, miten helppoa vakuutusrahojen saaminen oli.
Yritys hyvä
Delawaresta kotoisin oleva Nicholas Di Puma tuomittiin vuonna 2008 viideksi vuodeksi ehdonalaiseen vankeuteen ja lisäksi hänen tuli maksaa 37 000 dollaria edunpalautusta syyllistyttyään vakuutuspetokseen.
Di Puma oli sytyttänyt talonsa ja avoautonsa tuleen, mutta väitti kaiken olleen vain kurjien vahinkojen ja sattumusten sarja. Poliisille miehen selitys ei kelvannut ja oikeudenkäynnissä tuomarikin ilmoitti onnettomuusraportin olleen kuin surkeaa slapstick-komediaa. (Slapstickissa hauskuutetaan esimerkiksi lyömällä kakku kaverin naamaan ja törmäämällä oveen.)
Di Puma kertoi kohtalokkaan illan alkaneen ruoanlaitosta. Hän väitti paistaneensa pihvejä liedellä – neljällä eri pannulla – ja samaan aikaan grilli oli kuumenemassa terassilla. Pannuilla ollut alkoholi syttyi palamaan, ja katastrofi oli Di Puman sanojen mukaan valmis.
Mies yritti sammuttaa paloa tiskirätillä, joka kuitenkin myös leimahti liekkeihin. Sitten hän otti yhden palavista pannuista ja heitti sen ovesta ulos suoraan avoautonsa penkille. Kun Di Puma yritti päästä seuraavasta pannusta eroon, hän kompastui lattialla olleeseen laatikkoon ja palava paistinpannu lensi nahkasohvalle sytyttäen myös se tuleen. Ulos rientänyt Di Puma löysi pihaltaan vain yhden letkun, jolla hän epäonnistuneesti yritti sammuttaa palavaa autoaan. Sekä auto että talo tuhoutuivat.
Selitys ei mennyt kenellekään läpi.
Lue myös:
-
Oudoimmat5 päivää sitten10 käsittämätöntä yhteensattumaa – Näitä on lähes mahdoton uskoa todeksi!
-
Yleistieto6 päivää sittenMikä on historian pisin aika kaksosten syntymien välillä? Ei puhuta tunneista, päivistä tai edes viikoista!
-
Oudoimmat4 päivää sittenPaljonko viiksekäs juoja haaskaa olutta vuodessa? 10 uskomatonta faktaa, joita et aiemmin tiennyt tarvitsevasi
-
Tiede1 viikko sittenNorsut nukkuvat seisten, koska muuten ne kuolisivat: Eläinten 10 eriskummallista nukkumistapaa – osa 2