Yhteiskunta
Äidit, jotka sepittävät tai aiheuttavat lapsilleen sairauden – 10 tapausta välillisestä Münchhausenin syndroomasta
Listafiikki kertoo nyt kymmenestä äidistä, jotka ylettömässä huomiohakuisuudessaan teeskentelivät lapsillaan olevan vakavia sairauksia. Tällainen sairaus on välillinen Münchhausenin syndrooma.
Toiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa saadakseen huomiota ja/tai rahaa. Jotkut vanhemmat menevät jopa niin pitkälle, että he sepittävät tai aiheuttavat omalle lapselleen olemattomia sairauksia ja oireita. Lapsia kiikutetaan lääkäriltä toiselle ja heille vaaditaan lääkitystä, kokeita ja jopa leikkauksia; aivan turhaan. Välillistä Münchhausenin syndroomaa sairastavat saavat tyydytystä siitä, kuinka muut kehuvat heitä huolehtiviksi vanhemmiksi ja monesti he saavat avustuksia ja lahjoituksia. Huomio on kuitenkin paljon yleisempi syy kuin rahanahneus.
Välillinen Münchhausenin syndrooma voi olla myös muilla kuin pienten lasten vanhemmilla, kuten esimerkiksi henkilöllä, joka huolehtii iäkkäästä perheenjäsenestä. Mutta suurin osa uhreista on alle 6-vuotiaita lapsia ja 95 prosentissa tapauksista tekijä on äiti. Välillistä Münchhausenin syndroomaa on nimitetty tappavimmaksi lapsen kaltoinkohtelun muodoksi, sillä julkisesti tunnetuista tapauksista 9 prosenttia on johtanut lapsen kuolemaan.
Teresa Milbrant
Alkuvuonna 2002 yhdysvaltalaisilla Teresa ja Robert Milbrandtilla oli pahoja ongelmia avioliitossaan. Teresa keksi keinon estää Robertia lähtemästä. ”Tiesin, miten paljon Robert välittää tyttärestämme Hannahista, joten ajattelin, että jos Hannah on sairas, ei hän jätä meitä. Sanoin vain, että Hannahilla on syöpä ja seuraavassa hetkessä ihmiset olivat syytämässä meille rahaa”, kertoo Teresa Milbrandt vankilasta käsin.
Teresa kertoi kaikille, että seitsemänvuotiaalla Hannahilla oli leukemia. Hän ajoi hiukset tyttärensä päästä ja pakotti pitämään suojaavaa kasvomaskia. Hannah laitettiin jopa terapeutille, jonka tarkoitus oli auttaa tyttöä valmistautumaan kuolemaan. Hannah luuli olevansa kuolemansairas, sillä hän kuvitteli käyvänsä jatkuvasti hoidoissa. Teresa antoi tyttärelleen aina unilääkkeen ja kun tämä heräsi, kertoi hän lääkärireissun olevan jo ohi. Unilääkkeitä antamalla Teresa sai Hannahin myös vaikuttamaan sairaalta. Tytöllä oli jatkuvasti suuri laastari peittämässä olematonta laskimoporttia, jonka kautta äidin mukaan syöpälääkkeitä annettiin.
Kotikaupunki Urbanassa järjestettiin tempauksia, joiden avulla Milbrandteille kerättiin rahaa. Yksityishenkilöt ja yritykset antoivat perheelle yhteensä yli 30 000 dollaria rahaa tueksi vaikeana aikana. Huijaus kesti yhdeksän kuukauden ajan, kunnes Hannahin opettaja pisti merkille, että tytön hiukset eivät vaikuttaneet tippuvan laikuittain, vaan ne oli leikattu tai ajeltu tasaisesti. Koululta otettiin yhteys lastensuojeluun ja poliisiin, ja Hannah otettiin huostaan.
Teresa tuomittiin 6,5 vuoden vankeusrangaistukseen ja Robert-isä sai vajaan viiden vuoden tuomion, vaikka väittikin kiven kovaan, että ei missään vaiheessa tiennyt tai osannut epäillä Hannahin syöpädiagnoosin olleen keksitty.
Hannah on nyt aikuinen ja voi terapian ansiosta hyvin. Teini-iässä hän kärsi kuitenkin vakavasta masennuksesta ja itsetuhoisista ajatuksista, jotka olivat Teresa-äidin petoksen aiheuttamia. Isänsä kanssa Hannahilla on nykyisin läheiset välit, mutta äidin kanssa hän ei ole missään tekemisissä.
Dee Dee Blanchard
Ehkä maailmanlaajuisesti tunnetuin tapaus välillisestä Münchhausenin syndroomasta päättyi äidin murhaan. Kesäkuussa 2015 Dee Dee Blanchardin ja tämän tyttären Gypsy Rosen yhteiselle Facebook-tilille ilmestyi hyytävä julkaisu: ”That Bitch is dead” eli ”se narttu on kuollut”. Kaksikon kotikaupungissa, Missourin Springfieldissä säikähdettiin, sillä kaikki tunsivat Dee Deen ja Gypsy Rosen. Äitinsä hoitama tyttö oli pyörätuolissa ja vakavasti sairas.
Kun Gypsy Rose syntyi vuonna 1991, oli Dee Dee varma, että vauva kärsi uniapneasta, joten tämä sai hengityslaitteen, vaikka lääkärit eivät testeissä löytäneetkään mitään. Hyvin nopeasti Dee Dee tuli siihen tulokseen, että Gypsyllä oli paljon erilaisia terveysongelmia, joita ei siis oikeasti ollut.
Perheelleen Dee Dee kertoi, että Gypsyllä on kromosomihäiriö, jonka vuoksi tämä joutuu käyttämään pyörätuolia. Gypsy oli letkuruokinnassa ja joutui kuljettamaan mukanaan happisäiliötä. Gypsy ”sairasti” leukemiaa ja Dee Dee ajeli hänen hiuksensa. Tytöllä diagnosoitiin epilepsia, johon määrätyt lääkkeet saivat hampaat putoamaan hänen suustaan. Sairauksien kirjoon kuului myös muun muassa halvauksia, kehitysvamma, sydämen sivuääni, astma, uniapnea ja silmäongelmat. Gypsy kävi läpi lukemattoman määrän leikkauksia ja erilaisia toimenpiteitä; muun muassa osa hänen sylkirauhasistaan poistettiin liiallisen kuolaamisen takia. Myöhemmin Gypsy on kertonut, että Dee Dee oli turruttanut puudutteella hänen ikenensä, jotta sylki valuisi lääkärikäynnillä.
Dee Dee sai pidettyä Gypsyn otteessaan aikuiseksi asti käyttämällä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jotta tämä ei kertoisi olevansa kunnossa. Liiallinen puhuminen olisi paljastanut, että tytöllä ei ole kehitysvammaa.
Reilu parikymppisenä Gypsy alkoi tuntea itsensä yksinäiseksi ja tutustui netin deittisivustolla Nicholas Godejohniin. Suhde paljastui kontrolloivalle äidille, joka suuttui ja rupesi kohtelemaan tytärtään entistä julmemmin. Lopulta Gypsy pyysi Nicholasta tappamaan äitinsä. Ja niin Nicholas puukotti Dee Deen ja pakeni vanhempiensa luokse murhan aikana viereisessä huoneessa odottaneen Gypsyn kanssa.
Sitten Gypsy päätti tehdä kaiken paljastaneen Facebook-päivityksen, sillä uskoi poliisien sen perusteella kuvittelevan, että tekijä oli joku ulkopuolinen. Virkavalta jäljitti Gypsyn IP-osoitteen avulla, joten murhan suunnitellut ja toteuttanut kaksikko jäi nopeasti kiinni.
Gypsy vietiin lääkärin tutkimuksiin, jotta tämän hoito voitaisiin suunnitella pidätyksen ja poliisitutkimuksen ajaksi. Nuori nainen todettiin täysin terveeksi, vain pahasti aliravituksi. Tutkintavankeuden aikana hänen painonsa nousi useita kiloja.
Gypsy Rose Blanchard myönsi syyllisyytensä äitinsä murhaan ja hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen. Oikeus tunsi sääliä kovia kokenutta naista kohtaan, joten tämä säästyi elinkautiselta. Nicholas Godejohn sen sijaan viettää loppuelämänsä telkien takana.
Wendi Michelle Scott
Ennen kuin Wendi Michelle Scott rupesi pahoinpitelemään omaa lastaan, haki hän huomiota teeskentelemällä olevansa itse sairas. Vuonna 2002 Scott ajoi hiuksensa ja kulmakarvansa sekä nyppi ripsensä. Hän liikkui pyörätuolilla tai rollaattorin kanssa. Kuolemansairaaksi itseään väittänyt Scott oli kuitenkin fyysisesti täysin kunnossa. Hänellä oli psyykkinen sairaus, Münchhausenin syndrooma, josta kärsivät teeskentelevät olevansa sairaita saadakseen hoitoa ja huomiota. Scott onnistui huijaamaan niin ystäviään, kollegoitaan kuin aviomiestäänkin.
Kun Scott sai lapsen, loppui omalla terveydellä huijaaminen ja uudeksi kohteeksi valikoitui tytär. Hän myrkytti neljävuotiasta tyttöä magnesiumilla ja laski tältä verta useaan otteeseen. Kahdesti tytön elimistön verimäärä laski puoleen normaalista tasosta ja tämä tarvitsi verensiirtoja pysyäkseen hengissä.
Kymmenet eri lääkärit tekivät kaikki mahdolliset testit ja toimenpiteet selvittääkseen, miksi tyttö menetti verta. Myöskään muille oireille – raju ripulointi, oksentelu, kuumeilu ja korkea syke – ei löytynyt syytä. Kolmen vuoden ajan lääkärit suorittivat kymmeniä operaatioita, joista kaikki olivat turhia. Mutta sitten, jälleen yksien verikokeiden jälkeen, lääkärit havaitsivat veren magnesiumpitoisuuden olevan epänormaalin korkea ja he rupesivat epäilemään myrkytystä.
Scott tunnusti ensin lastensuojeluviranomaisille ja myöhemmin oikeudessa syyllisyytensä tyttärensä pahoinpitelyyn, ja vuonna 2008 hänet tuomittiin 15 vuoden vankeusrangaistukseen. Koko tyttären sairaalassaoloajan Scott oli pitänyt nettipäiväkirjaa toivottomalta tuntuvasta taistelusta hakien ja saaden sympatiaa kasvavalta lukijajoukolta.
Vaikka tytär alkoi pian äidistä erottamisen jälkeen voimaan hyvin, samaan lisää painoa ja käyttäytymään kuin muutkin lapset, ovat arvet ikuiset. Niin henkiset arvet kuin konkreettiset, monien turhien leikkausten jättämät arvet.
Hope Ybarra
Ystävät ja perhe pitivät Hope Ybarraa äärimmäisen urheana ja rakastavana äitinä. Ja juuri sitä Ybarra kaikilla teoillaan haki. Välillinen Münchhausenin syndrooma on aina uhreille hirvittävää, mutta harva tapaus on yhtä puistattava ja omituinen kuin tämä. Siitä riittäisi kerrottavaa omaksi listaksi asti, mutta tässä tiivistetysti mieleltään hyvin sairaan Ybarran tarina.
Ybarra oli kokenut kovia, sillä hän oli vuonna 2001 sairastunut luusyöpään. Syöpä oli levinnyt keuhkoihin ja aivoihin ja tuhosi lopulta hänen kuulonsa. Sairaus oli keksitty, mutta Ybarra piti kulissia yllä kahdeksan vuoden ajan ja kertoi sairastelustaan suositussa blogissaan. Hän jopa opiskeli viittomakieltä ja hankki sisäkorvaimplantin eli leikkauksessa ihon alle asetettavan kuuloapuvälineen; huomion vuoksi, mutta täysin turhaan.
Kun Ybarra sai ensimmäisen lapsensa, kertoi hän perheelleen, että tytöllä oli diagnosoitu CP-vamma. Lapsi joutui käyttämään metallisia nilkkatukia yli vuoden ajan, mutta parantui ihmeellisesti parantumattomasta CP-vammasta, kun perheeseen syntyi toinen lapsi. Toinen tyttö syntyi keskosena ja joutui viettämään elämänsä ensimmäiset kuukaudet sairaalassa.
Pian kotiinpääsyn jälkeen tyttö tuotiin takaisin sairaalaan, sillä tämän paino ei noussut ja Ybarra kertoi tällä olevan ongelmia nielemisen kanssa. Tytölle asennettiin leikkauksessa ruokintaletku. Todellisuudessa äiti oli antanut lapselleen vain liian laihaa äidinmaidonkorviketta eikä tyttö saanut tarpeeksi ravintoa.
Ruokintaletkun kautta Ybarra pakkosyötti tytölle vaarallisia määriä suolaa, sillä hän halusi saada tälle diagnoosin vaikeasta aineenvaihduntasairaudesta, kystisestä fibroosista. Kystinen fibroosi voidaan todeta muun muassa hiestä, sillä sairastavilla erittyy hien mukana runsaasti suolaa. Varmistaakseen väärän positiivisen tuloksen Ybarra suihkutti vielä nenäsumutetta tytön testilaastarin alle. Hikikloriditestin tulos oli positiivinen.
Tytölle asennettiin keskuslaskimokatetri, jotta lääkkeiden anto onnistuisi helpommin. Ybarran uskotaan laskeneen katetrin kautta verta, jotta tyttö vaikuttaisi aneemiselta. Myöhemmin lääkärit ovat todenneet, että tyttö oli kunnossa joka kerta sairaalasta lähtiessä, mutta kärsi pahasta anemiasta aina takaisin tullessaan. Erään kerran tyttö oli hyvin lähellä kuolla anafylaktisen sokin seurauksena, kun väärennetyillä papereilla kemistinä työskennellyt Ybarra oli varastanut työpaikaltaan vaarallisia patogeenejä, joita hän sitten ruiskutti lapseensa. Tyttären verestä löytyi muun muassa Pseudomonas aeruginosa -bakteeria, joka on yleisin keuhkokuumetta aiheuttava bakteeri kystistä fibroosia sairastavilla.
Blogissa riitti lukijoita, mediat tekivät perheestä juttuja, ja tuttavat sekä tuntemattomat hukuttivat kovia kokeneen perheen lahjoihin ja rahallisiin avustuksiin.
Ybarra jäi lopulta kiinni vuosikausien patologisesta valehtelusta ja lastensa kiduttamisesta, kun eräs lääkäri rupesi kyselemään hänen omien terveystietojensa perään. Kun kukaan Ybarran perheestä ei löytänyt minkäänlaisia dokumentteja naisen syövästä tai sen hoidosta, oli intervention paikka ja Ybarra tunnusti kaiken isälleen. Hänen selityksensä oli: ”Minun tai tyttöjen sairastaminen on ainoa hetki, kun aviomieheni huomioi minut millään lailla”.
Vakavasta monielinsairaudesta kärsinyt tyttö todettiin uusissa testeissä täysin terveeksi ja hän toipui vuosien koettelemuksista olosuhteisiin nähden hyvin. Hope Ybarra sen sijaan tuomittiin vuonna 2009 kymmeneksi vuodeksi vankilaan.
Kaylene Bowen-Wright
Vuosien ajan Yhdysvaltain Teksasissa asuva Ryan Crawford yritti saada poikansa Christopherin huoltajuuden, mutta pojan äiti, Kaylene Bowen-Wright, oli eri mieltä. Crawford yritti myös pitkän aikaa vakuuttaa huoltajuuskiistaa käsitelleille tuomareille, että Christopher oli äidin väitteistä huolimatta täysin terve. Aina, kun huoltajuuskäsittely oli ovella, joutui Christopher sairaalaan, joten oikeusistuntoa jouduttiin siirtämään.
Vuonna 2019 Crawford vihdoin sai Christopherin huoltajuuden, kun Bowen-Wright tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankeuteen pojan pahoinpitelystä. Puolustus yritti vedota naisen mielenterveysongelmiin ja vaikka tällä oli todettu välillinen Münchhausenin syndrooma, passitti tuomari Bowen-Wrightin terapian sijaan vankilaan – tuomio oli samanpituinen kuin aika, jonka Christopher oli joutunut tarpeettomasti kärsimään.
Pahoinpitely ja sairauksien keksiminen alkoi Christopherin ollessa muutaman vuoden ikäinen. Vanhemmat eivät enää siinä vaiheessa olleet yhdessä. Bowen-Wright väitti pojalla olevan vain pari vuotta elinaikaa, sillä tämä kärsi terminaalisesta syövästä.
Christopher kävi lääkärissä kahdeksan ensimmäisen elinvuotensa aikana 323 kertaa ja hänelle tehtiin 13 leikkausta. Pojan oireet vaihtelivat erilaisista kouristuskohtauksista äärimmäiseen uupumukseen ja lihasrappeumasairauteen, jonka seurauksena hän joutui viettämään ison osan elämästään pyörätuolissa. Bowen-Wright väitti myös, ettei poika kykene syömään, joten hänelle asennettiin leikkauksella ravintoletku.
Ja tietenkin oli se syöpä, jonka oireet ”huolestunut” äiti osasi kuvailla uskomattoman tarkasti, joten Christopher joutui aina vain useampiin testeihin ja tutkimuksiin. Bowen-Wright keräsi rahaa lukuisilla GoFundMe-kampanjoilla ja matkusteli poikansa kanssa vaikeasti sairaiden lasten toiveita toteuttavan Make A Wish -järjestön piikkiin.
Vuonna 2017 erässä dallasilaisessa sairaalassa vihdoin todettiin, että pojalla ei ole syöpää eikä mitään muutakaan sairautta ja julma äiti saatiin vastuuseen teoistaan.
Lisa Hayden-Johnson
Lisa Hayden-Johnsonin poika, jota äiti kutsui ikävästi ”Britannian sairaimmaksi lapseksi”, syntyi keskosena vuonna 2001. Tämän vuoksi poika joutui olla sairaalassa pitkään hoidettavana ja sai muun muassa kaiken ravinnon letkuruokinnalla. Hayden-Johnson nautti kaikesta sympatiasta ja huomiosta, jota hän sairaan lapsensa vuoksi sai. Kun poika alkoi voida paremmin, halusi äiti huomion jatkuvan ja päätti julmasti pitää pojan sairaana.
Hayden-Johnson kiersi televisio-ohjelmissa kertomassa poikansa harvinaisesta ja hengenvaarallisesta ruoka-allergiasta, jonka vuoksi tämä ei voinut oikeastaan syödä mitään ja kaikki ruoka piti ohjata ravintoletkulla suoraan ohutsuoleen. Kaiken lisäksi poikaraukka kärsi kystisestä fibroosista ja liikkui CP-vamman vuoksi pyörätuolilla. Pojalla oli myös diabetes, nimeämätön neurologinen sairaus, eikä hän myöskään voinut olla yliherkkyden vuoksi auringossa.
Hayden-Johnson uhkaili sairaaloiden henkilökuntaa syytteillä, jos nämä epäilivät väitettyjä oireita ja nainen kertoi pojan äitinä ja sairaanhoitajana (mikä oli valetta), että tietää kyllä paremmin. Naapurit ihmettelivät naisen kertomuksia, sillä silloin tällöin poika nähtiin takapihalla pelaamassa jalkapalloa ja syömässä jäätelöä, mutta kukaan ei uskaltanut avata suutaan, sillä koko maailma vaikutti uskovan sairauksiin.
Nyyhkytarina poiki lahjoituksia niin käteisenä kuin lomamatkoina ja uutena autona. Hayden-Johnson sai myös tukia kymmenien tuhansien eurojen verran vuosittain. Sairaalle pojalle myönnettiin lasten urhoollisuusmitali, jonka jakotilaisuudessa hän pääsi äitinsä kanssa tapaamaan pääministeri Tony Blairia. Koko Britannian huomio ja huoli oli suunnattuna poikaan – ja hänen äitiinsä –, jotka tapasivat myös Cornwallin herttuatar Camillan.
Kuuden vuoden ajan Hayden-Johnson kidutti poikaansa säälimättä ja samalla parrasvaloista nauttien. Sitten vuonna 2007 eräs lastenlääkäri määräsi pojalle tehtäväksi kaikki mahdolliset testit, sillä häntä epäilytti selvän diagnoosin puuttuminen vuosia kestäneestä sairastelusta huolimatta. Testipäivän tullessa Hayden-Johnson marssi poliisiasemalle kertomaan, että hänet oli raiskattu.
Poliisin haastattelu vaihtui kuulusteluksi ja päättyi pidätykseen, kun Hayden-Johnson tunnusti koko likaisen juonensa. Hänet tuomittiin kolmen vuoden ja kolmen kuukauden mittaiseen vankeusrangaistukseen muun muassa lapseen kohdistuneesta väkivallasta. Poika osoittautui täysin terveeksi lukuun ottamatta lievää pähkinäallergiaa.
Kathy Bush
Välillinen Münchhausenin syndrooma on aina traumaattista uhrille, mutta Jennifer Bushin kohdalla näin ei hänen omien sanojensa mukaan ollut. Ehkä siksi, että Jennifer Bush ei kokenut tulleensa äitinsä pahoinpitelemäksi.
Vuonna 1995, kun Jennifer oli kahdeksanvuotias, oli hän ollut sairaalahoidossa yli 200 kertaa ja käynyt läpi yli 40 leikkausta. Jennifer kärsi ruoansulatuselimistön häiriöistä, heikentyneestä vastustuskyvystä ja erilaisista kohtauksista. Monenlaisten terveysongelmien vuoksi häneltä jouduttiin poistamaan sappirakko, umpilisäke ja pala ohutsuolta. Koska Jennifer oli niin sairas, ei hänen vanhempiensa vakuutus enää kattanut hoitokuluja. Tytöstä tulikin keulakuva terveydenhoitouudistukselle ja äitinsä Kathy Bushin kanssa hän oli puhumassa Washingtonissa Yhdysvaltojen kongressille. Jennifer ja Kathy pääsivät tapaamaan myös silloista ensimmäistä naista, Hillary Clintonia.
Hoitajat alkoivat epäillä vilunkipeliä vasta vuosia myöhemmin, kun vaikutti siltä, että Jenniferin kunto romahti aina hänen äitinsä vierailun jälkeen. Eräs hoitajista raportoi nähneensä Kathyn ruiskuttavan jotain tyttärensä suuhun. Poliisi aloitti tutkimukset ja Kathy pidätettiin vuonna 1996, kun eräs toinenkin hoitaja teki virallisen valituksen.
Äitinsä pidätyksen jälkeen Jennifer siirrettiin syömishäiriöihin erikoistuneeseen sairaalaan, jossa lääkärit totesivat järkyttyneinä, että tyttö pystyi syömään täysin normaalisti ja vuosia käytössä ollut ravintoletku poistettiin. Sijaisperheessä Jennifer rupesi voimaan fyysisesti hyvin, mutta vuonna 2015, lähestyessään 30 ikävuotta, hän kirjoitti floridalaisessa Sun Sentinel -lehdessä julkaistun tiedotteen, jossa paljasti kokeneensa sijaisperheessä traumaattisia asioita. Äitiään hän on puolustanut aina ja kertoi lausunnossaan olevansa tämän kanssa nykyisin hyvin läheinen. Kathy ja Jennifer eivät saaneet tavata ennen kuin Jennifer oli täysi-ikäinen.
Kathy Bush istui vankilassa kolme vuotta, kun hänet tuomittiin syylliseksi petokseen ja törkeään lapsen pahoinpitelyyn.
Lacey Spears
Monessa tämän listan tapauksessa uhri on selvinnyt pahoinpitelystä hengissä, mutta toisin kävi viisivuotiaalle Garnett Spearsille.
Koko lyhyen elämänsä ajan Garnett oli äitinsä Lacey Spearsin pahoinpitelemä. Ja koko ajan tuhannet ihmiset kannustivat ja tukivat nuorta yksinhuoltajaäitiä. Lacey Spears kirjoitti blogia ja päivitti ahkerasti kuulumisia Facebookiin. Hän oli aina välittömästi raportoimassa viimeisimmistä käänteistä Garnettin sairauksissa ja hoidossa. Blogi oli perustettu ja pyhitetty Laceyn päättäväiselle pyrkimykselle löytää parannuskeinoja poikaansa vaivanneisiin mystisiin sairauksiin.
Garnett kärsi jatkuvista ruoansulatusongelmista, korkeasta kuumeesta, kohtauksista ja korvatulehduksista. Näiden vuoksi poika oli usein sairaalahoidossa ja hänelle asennettiin ravintoletku suoraan mahalaukkuun. Tammikuussa 2014 Garnett kiidätettiin jälleen kerran sairaalaan, jossa hänen verensä suolapitoisuuden todettiin olevan vaarallisen korkea. Se aiheutti turvotusta ja painetta aivoissa, ja tammikuun 22. päivänä hänet todettiin aivokuolleeksi. Lacey raportoi sairaalapedin viereltä kaiken sosiaaliseen mediaan. Seuraavana päivänä hän päätti irrottaa poikansa hengityskoneesta.
Sairaalassa veren suolapitoisuus herätti lääkäreissä epäilyksiä, joiden perusteella poliisi teki kotietsinnän Spearsien asunnolla. Sieltä löytyi epätavallisen suuri määrä merisuolaa sekä tyhjiä ravintoliuospusseja, jotka testeissä osoittautuivat sisältäneen erittäin suolaista nestettä. Lacey oli siis myrkyttänyt poikaansa ja lopulta aiheuttanut tämän kuoleman.
Lacey Spears pidätettiin, asetettiin syytteeseen ja tuomittiin murhasta vankeuteen. Tuomari alensi elinkautisen tuomion 20 vuoden vankeudeksi, perusteenaan syytetyn sairaus – välillinen Münchhausenin syndrooma.
Blanca Montano
Vuonna 2013 yhdysvaltalainen 23-vuotias Blanca Montano tuomittiin 13 vuodeksi vankeuteen, kun hänet todettiin syyllistyneen lapseen kohdistuneeseen väkivaltaan ja murhanyritykseen.
Kaikki alkoi pari vuotta aiemmin, kun Montano kiidätti helmikuussa 2011 kaksi influenssasta kärsinyttä lastansa, viisikuukautisen tyttövauvan ja tämän vanhemman veljen, Arizonan yliopistolliseen sairaalaan. Testeissä lapsilla todettiinkin suolistobakteeri E. colin aiheuttama infektio. Antibioottihoito tehosi poikaan ja tämä kotiutui pian.
Tyttövauvan kunto sen sijaan heitteli. Tulehdus saatiin aisoihin lääkityksellä, mutta lapsi sairastui aina uudelleen ja uudelleen. Muutamien seuraavien viikkojen aikana tyttö sairastui yhdeksään eri bakteerien aiheuttamaan tautiin. Tehohoidossa olleelle tytölle tehtiin vatsaontelon tähystysleikkaus ja häneltä otettiin luuydinnäyte, mutta toistuville infektioille ei löytynyt selitystä.
Hoitohenkilökunta oli ymmällään ja epäilykset äitiä kohtaan heräsivät hyvin nopeasti.
Tytön huoneeseen asennettiin piilokamera, joka tallensi Blanca Montanon kuvottavat puuhat. Montano nähtiin muutamaan eri otteeseen touhuavan jotain tippaputken kanssa ja ilmeisesti hän oli myös tietoinen kuvauksesta, sillä kertaalleen hän peitti kameran linssin. Poliisi ja lastensuojeluviranomainen soitettiin paikalle.
Kun Montano ei saanut enää tavata tytärtään, alkoi tämän vointi kohentua eikä uusia infektioita enää ilmennyt.
Poliisin tutkimuksissa selvisi, että Montano oli sairastuttanut tyttärensä lisäämällä tämän nestemäisen lääkkeen mukaan pieniä määriä omaa ulostettaan. Se selitti vakavat tulehdukset.
Syyttäjän mukaan Montano haki teollaan huomiota lastensa isältä, jonka kanssa hän ei enää ollut parisuhteessa.
Välillinen Münchhausenin syndrooma -epäily ja kumottu syyte Suomessa
Syksyllä 2018 Keski-Suomen käräjäoikeudessa käsiteltiin harvinaista tapausta, jossa äitiä syytettiin alle kouluikäisen poikansa pahoinpitelystä. Syyttäjän mukaan äiti oli sepittänyt pojalle useita erilaisia oireita ja sairauksia, joiden perusteella lääkärit olivat määränneet täysin turhia testejä, tutkimuksia ja hoitoja. Syyttäjä arveli naisen motiivin olleen välillinen Münchhausenin syndrooma.
Poika oli käynyt läpi useita operaatioita, joista johtuen hänet oli esimerkiksi nukutettu 20 kertaa. Äiti väitti, että poika kärsi ainakin syömishäiriöstä, epilepsiasta ja reumasta, jonka vuoksi hän oli pyörätuolissa. Pojalle oli asennettu ensin nenämahaletku ja myöhemmin mahalaukkuun johtava ruokintaletku. Häntä oli hoidettu muun muassa sytostaateilla sekä reuma- ja epilepsialääkkeillä. Tekoaikaan poika oli ollut 3-6-vuotias ja oikeusjutun aikaan hän oli 9-vuotias.
Syytettynä ollut nainen kielsi syyllistyneensä mihinkään rikokseen, sillä ei ollut itse tehnyt lapselleen mitään, mikä olisi aiheuttanut kipua tai muuta haittaa.
Poliisin mukaan pyörätuolissa ollut poika oli kuulusteluissa innostunut välillä hyppimään ja pomppimaan, ja toipui kuin ihmeen kaupalla päästyään asumaan sijaisperheeseen. Myös pojan esikoulusta annetut lausunnot poikkesivat täysin äidin antamasta kuvauksesta lapsensa terveydentilasta.
Poika ei koskaan tarvinnut pyörätuolia eikä valittanut kivuista. Syömisessä ei vaikuttanut olevan ongelmia, vaan poika maisteli tottelevaisesti kaikkea, kuten esikoulun sääntöihin kuului. Liikkumista ja rajuimpia pelailuja hankaloitti lähinnä vatsan läpi mahaan yhteydessä ollut PEG-nappi. Äiti myös väitti pojalla olevan ADHD ja Aspergerin oireyhtymä, mutta näistä ei kuukausien aikana havaittu koulussa mitään merkkejä.
Lokakuussa 2018 nainen vapautettiin kaikista syytteistä. Käräjäoikeus katsoi, ettei näyttö riittänyt toteamaan, että äiti olisi sepittänyt pojan sairauksia tai oireita. Pahoinpitelyksi väitetyt tutkimukset ja hoidot olivat käräjäoikeuden mukaan perustuneet lääkäreiden itsenäiseen ja asianmukaiseen harkintaan.
Lue myös:
Nyt tutustutaan maailman suurimpaan olutfestivaaliin, kun tiedossa on listallisen verran faktoja Oktoberfestistä. Lokakuun 12. päivänä vuonna 1810 juhlittiin ensimmäistä Oktoberfestiä, vaikkei siihen alkoholijuomien tarjoileminen silloin kuulunutkaan.
Saksan Münchenissä yli 200 vuoden ajan järjestetty festivaali on jo pitkään, nimestään huolimatta, järjestetty alkavaksi syyskuussa, miellyttävämmän sään vuoksi. Pitkän historiansa aikana Oktoberfest on peruttu vain 26 kertaa – sotien, kahden koleraepidemian ja viimeisimpänä koronapandemian vuoksi vuosina 2020 ja 2021.
Nykyään teltat taas nousevat normaalisti ja sen kunniaksi Listafriikki tarjoilee kymmenen mielenkiintoista faktaa olutfestivaali Oktoberfestistä.
Ensimmäiset festivaalit olivat kuninkaalliset häät
Oktoberfest ei alkanut olutfestivaalina, vaan juhlintana Baijerin tulevan kuninkaan, kruununprinssi Ludvigin ja Therese von Sachsen-Hildburghausenin häiden kunniaksi. Kaikki kansa oli kutsuttu morsiamen mukaan Theresienwieseniksi (Theresen niitty) nimetylle alueelle, ja paikalliset käyttävät festivaaleista edelleen tuota nimeä, joskin se on ajan saatossa lyhentynyt muotoon ”Wiesn”.
Muutama päivä kuninkaallisten häiden jälkeen järjestettiin suuret hevosajot, joiden uusiminen seuraavana vuonna oli alkusysäys pitkälle perinteelle. Vaikka hevosajot ovat sittemmin jääneet pois ohjelmasta, oli festivaali maatalousnäyttelyineen ja karnevaaleineen löytänyt tiensä ihmisten sydämiin.
Ensimmäisinä vuosina alkoholi oli alueella kielletty, mutta ilmeisesti järjestävä taho totesi hyvin nopeasti, että olut houkuttelisi paikalle vieläkin enemmän juhlijoita. Juhlinta on myös siirretty alkamaan aiemmin, joten kruununprinssiparin hääpäivä ei enää edes osu festivaalien ajankohtaan.
Yleensä Oktoberfest kestää 16 päivää siten, että viimeinen festivaalipäivä osuu lokakuun ensimmäiselle sunnuntaille. Jos kuitenkin kyseinen sunnuntai sattuu olemaan ennen Saksan yhdistymisen vuosipäivää (3.10), pidennetään festivaaleja muutamalla päivällä, jotta tuo kansallinen vapaapäivä saadaan osaksi juhlintaa.
Koko perheen tapahtuma
Oktoberfest on maineestaan huolimatta koko perheen festivaali, ja paikalla on olutta litkivien aikuisten lisäksi myös paljon lapsia, erityisesti päiväsaikaan – festivaalithan aukeavat aamuvarhaisella, päivästä riippuen yhdeksältä tai kymmeneltä, ja jatkuvat ilta yhteentoista.
Oluttelttojen lisäksi festivaalialueella on paljon näkemistä ja kokemista: huvipuistolaitteita, pelejä, paraateja ja tietysti rutkasti perinteisiä saksalaisia, ja erityisesti baijerilaisia, herkkuja. Festivaalin kumpikin tiistai on vielä erityinen perhepäivä, jolloin lapset pääsevät laitteisiin puoleen hintaan.
Yhdessä Oktoberfestin suurista teltoista, Marstallissa, järjestetään festivaalin ensimmäisenä torstaina ennen kaikkea ahkerille työntekijöille tarkoitettu, mutta kaikille avoin suuri messu. Siellä rukoillaan muun muassa rauhallisten festivaalien puolesta.
Jumalanpalveluksessa on mukana sekä katolisia että protestanttipappeja, ja ennen yleistä osuutta kirkko tarjoaa työntekijöiden ja telttojen omistajien lapsille mahdollisuuden kasteeseen, ensimmäiseen ehtoolliseen ja konfirmaatioon. Vuonna 2019 kolme Oktoberfest-lasta sai kasteen olutteltan seinien sisällä.
Tarjolla ei ole mitä tahansa olutta
Luulisi, että olutfestivaalista puhuttaessa tarjolla olisi jos jonkinlaista olutta, mutta totuus on aivan toinen. Olutta saa myydä vain kuusi müncheniläistä panimoa: Augustiner, Hacker-Pschorr, Hofbräu, Löwenbräu, Paulaner ja Spaten.
Perinteisesti, ikivanhan baijerilaisen säännön mukaan, Oktoberfestillä tarjoiltu olut on saanut sisältää vain kolmea raaka-ainetta: vettä, ohraa ja humalaa. (Humala-kasvin latinankielinen nimi on Humulus lupulus, ihan vain piristävänä sivuhuomiona). Nykyään sääntöjä on hieman lavennettu, mutta oluen alkoholipitoisuus on oltava vähintään 6% – siitä ei jousteta. Suurin osa oluista on lagereita, ja vaikka muitakin voi yrittää vieraille tarjota, täytyy silloin varautua pitkiin katseisiin.
Kuuden panimon olutta ja tonneittain ruokaa tarjoillaan 17 suuressa teltassa, vaikkakin teltta on vähän harhaanjohtava nimi. Ne ovat valtavia puisia rakennuksia, joista suurin vetää sisälleen noin 10 000 asiakasta. Päätelttojen lisäksi alueella on parikymmentä pienempää ”telttaa”, ja jokaisessa on aivan omanlaisensa tunnelma.
Vaikka festivaaleilla ei saa myydä mitä tahansa olutta, on alueella mahdollista nauttia baijerilaisia viinejä ja kuohareita niille tarkoitetuissa teltoissa.
Teltan pystyttämisestä suhteellisuusteoriaan
Vuonna 1896 Oktoberfestin telttoja pystyttävien työntekijöiden joukossa oli 17-vuotias nuorimies, joka ei erottunut muista raatajista mitenkään. Ainakaan siinä vaiheessa. Myöhemmin tuosta nuorukaisesta tuli yksi modernin fysiikan merkittävimmistä hahmoista, joka loi muun muassa suppean suhteellisuusteorian alle kymmenen vuotta festivaaleilla työskentelyn jälkeen, ja myöhemmin aika paljon muutakin.
Albert Einstein työskenteli harjoittelijana isänsä ja setänsä omistamassa sähköfirmassa, ja Oktoberfestillä hänen tehtäviinsä kuului lamppujen paikalleen laittaminen. Oliko Einsteinilla jo kuuluisa energian ja massan yhteyden osoittava yhtälö (E=mc²) mielessään, kun hän ruuvasi lamppuja olutteltan kattoon? Kuka tietää, mutta ainakin sähkötekniikkaan tutustuminen perhepiirissä oli merkittävässä roolissa siinä, että kiinnostus fysiikkaa kohtaan heräsi.
Vierailijan perinteinen hattu kertoi varallisuudesta
Klassinen Oktoberfestilla eli olutfestivaalilla pidettävä hattu on tirorilainen huopa- tai villahattu. Nämä hatut tulevat Alpeilta, Italian ja Itävallan puolella sijaitsevalta Tirolin alueelta.
Kun näet jonkun kulkevan Oktoberfestilla hattu päässään, löytyy näistä hatuista useimmiten joko fasaanin tai strutsin sulka. Nykyisin ne eivät kerro enää juurikaan kyseisen henkilön varallisuudesta, mutta toisin oli ennen, sillä entisaikoina sulan koko kertoi henkilön varallisuudesta: mitä suurempi sulka, sitä varakkaampi sen omistaja.
Myös hattuihin kiinnitettävät kupariset pinssit kertoivat aikanaan ihmisten varallisuudesta, sillä niiden tarkoituksena oli osoittaa, miten paljon kukin oli matkustanut elämänsä aikana. Toki nämä pinssit kertovat samaan tapaan myös nykypäivänä kunkin henkilön tekemistä matkoista, mutta suoranaisesti varallisuuteen viittaavaa sanomaa ne eivät enää kanna mukanaan, vaan ne ajavat lähinnä leikekirjan asiaa.
Tarjoilijoiden rankka rupeama
Tarjoilijan työ Oktoberfestillä ei ole mitään kevyttä hommaa. Suurimman olutfestivaalin suurin teltta, Hofbräu-Festzelt, työllistää reilun kahden viikon aikana 250 tarjoilijaa, joista kaikki ovat naisia. Toisissa teltoissa töihin otetaan myös miehiä. Työhön ei ole helppo päästä, sillä paikan saadakseen hakijalla on oltava suhteita jo aiemmin tarjoilijana toimineeseen henkilöön. Tuhansien hakijoiden joukosta halutulle keikalle pääsevät vain harvat ja valitut.
Tarjoilijoiden ei tarvitse ”siviilissä” olla ravitsemusalalla, vaan kirjavassa joukossa on muun muassa arkkitehtejä, opettajia ja valokuvaajia. Työntekijöiden täytyy olla hyvässä fyysisessä kunnossa, ja monet valmistautuvatkin keikkaan kuntosalilla treenaten, sillä pitkien vuorojen ja kellon ympäri jalkojen päällä olemisen lisäksi tarjoilijan on pystyttävä vakain käsin kantamaan yhdellä kertaa 10 tuopillista olutta.
Litra olutta painaa noin kilon ja Oktoberfestillä käytetty tyhjä lasituoppi 1,3 kiloa, joten nopealla laskutoimituksella yhden pöytään kannettavan satsin paino on 23 kiloa. Ja se tosiaankin on vain yksi reissu.
Keskimäärin tarjoilija myy Hofbräun teltassa 450 tuoppia päivässä, joten kannettavaa tulee yhden vuoron aikana yhteensä yli tuhat kiloa, eikä mukaan ole vielä edes laskettu tyhjien tuoppien kantamista pois pöydistä. Monelle keikkatyöhön halajavalle Oktoberfest onkin itselle asetettu haaste: Pystynkö siihen? Kestääkö kroppa?
Jokin taika Oktoberfestillä kuitenkin on, sillä tarjoilijat palaavat joka vuosi ilomielin kahden viikon rääkkiin.
Miljoonia vierailijota
Reilu kaksiviikkoisilla festivaaleilla käy yli 6 miljoonaa juhlijaa joka vuosi. Kävijäennätys, 7,1 miljoonaa vierasta, tehtiin vuonna 1985. Oktoberfestin kansainvälisestä maineesta huolimatta valtaosa, lähes 90 prosenttia kävijöistä, on saksalaisia ja heistäkin enemmistö on baijerilaisia. Maailman suurin olutfestivaalia siis juhlitaan lähinnä paikallisvoimin.
Tietenkään kaikki vieraat eivät osaa juhlia siististi ja järjestysmiehillä on kädet täynnä töitä. Tappelua, tarjoilijoiden kourimista tai muuta yleistä öykkäröintiä ei suvaita, ja huonosti käyttäytyvä oluen ystävä löytää itsensä hyvin nopeasti teltan ulkopuolelta. Suurinta närää asiakkaissa aiheuttaa se, kun he jäävät kiinni Oktoberfest-tuoppien varastamisesta. Mukeja takavarikoidaan ja palautetaan telttoihin kymmeniä tuhansia joka vuosi.
Huonovointisiltakaan juhlijoilta ei vältytä, mutta oksentaminen on sallittua, kunhan pystyy ylenantamisen jälkeen kasaamaan itsensä ja istumaan siististi penkillä. Itsensä alkoholimyrkytykseen saakka juo hieman reilu 600 henkilöä vuosittain.
Koska ihmismäärä on valtava ja alkoholia nautitaan reippaalla kädellä, ei ole kumma, että ihmiset hukkaavat tavaroitaan. Löytötavarapisteessä onkin monenlaista mielenkiintoista esinettä kännyköistä kyynärsauvoihin asti. Passit ja avaimet ovat yleisiä, ”yllättävän paljon” löytyy vihkisormuksia (mikä lienee syynä?) ja vuosittain vähintään yhdet tekohampaat löytyvät jonkun pöydän alta ilman niihin kuuluvaa suuta.
Löytötavarapisteellä työskenteleviä kummastuttavat myös pyörätuolit ja lastenrattaat, joita aina silloin tällöin jää omistajiltaan jälkeen. Esineiden joukossa ei sentään ole vanhemmistaan erilleen joutuneita lapsia, ei tietenkään. Heitä varten festivaalialueella on nimittäin oma kadonneista ja löytyneistä lapsista vastaava toimistonsa.
Adidas valmistanut oksennuksen kestävät tennarit Oktoberfestille
Kuten edellä olevassa listan kohdassa asiaa jo sivuttiin on Oktoberfestillä oksentaminen sallittua – kunhan vain täyttää sen ehdon, että pystyy tämän ”suorituksensa” jälkeen istumaan suhteellisen normaalisti omalla istumapaikallaan.
Mitä ilmeisimmin oksentelu kuuluu enemmän kuin oleellisena osana tapahtumaan, sillä urheiluvalmistaja Adidas julkaisi vuonna 2017, hieman ennen kyseisen vuoden festivaalia, nimenomaan Oktoberfestia varten suunnitellut oksennuksen kestävät tennarit. Eikä siinä vielä kaikki: nämä tennarit kestävät myös sen kaikkein oleellisimman tapahtumaan liittyvän nesteen eli oluen.
Tämän Adidaksen valmistaman München Made in Germany -kenkämallin erikoisuus piilee kengän nahassa, joka valmistusvaiheessa upotetaan hydrofobiseen aineeseen, joka tekee siitä vettä ja myös muita nesteitä hylkivän. Tärkeänä osana on myös kengän väritys, sillä ruskehtava väri muistuttaa ulkoisesti sekä oluen että perinteikkään Lederhosen-asun väriä.
Kengän sisusta on punavalkoinen ja kirjava, mikä taas viittaa Lederhosenin alla normaalisti pidettävän paidan väreihin. Lisäksi kengästä löytyy kultaisella kirjoitettu saksankielinen sana ”Prost”, jonka suomenkielinen versio on ”kippis”.
Oluen määrä herättää kysymyksiä
Jos miettii, että kahden viikon aikana festivaaleilla käy noin 6 miljoonaa vierasta, myydään olutta loppuviimeksi melko maltillinen määrä: hieman reilu tuopillinen per henkilö. Vuonna 2019 olutta meni yhteensä 7,3 miljoonaa litraa. Olenko ainut, jonka mielestä se kuulostaa vähältä?
Toisaalta alueella käy varmasti paljon festivaalivieraita, jotka eivät perusta teltassa istumisesta ja juomisesta. Lisäksi säännöissä lukee, että oluen voi tilata vain sellainen henkilö, jolla on istumapaikka. Joten kun teltat täyttyvät, ja nehän täyttyvät heti aamusta alkaen, ei uusia asiakkaita oteta sisään ennen kuin penkkejä vapautuu.
Pääsymaksua festivaaleille ei ole, ja kuten jo aiemmin mainittua, alueella on paljon muutakin huvitusta muun muassa perheille, joten todennäköisesti ne, jotka keskittyvät oluen ”maisteluun” kaatavat useampia litran tuoppeja.
Paris Hiltonilla elinikäinen porttikielto Oktoberfestille
Halusi sitä tai ei, meistä jokainen on varmasti kuullut ainakin seurapiirijulkkis Paris Hiltonin nimen. Hänen vanhempansa omistavat kuuluisan Hilton-hotelliketjun ja Paris itse on noussut julkisuuden henkilöksi pitkälti varallisuutensa ja varsin voimakkaasti huomiota herättävän elämäntyylinsä vuoksi.
Paris Hiltonin nimi liittyy oleellisesti myös Oktoberfestin historiaan. Hän päätti osallistua vuonna 2006 tälle kuuluisalle olutfestivaalille ja tuo jäi itse asiassa hänen ainoaksi kerrakseen: hän nimittäin sai vuotta myöhemmin eli vuonna 2007 elinikäisen porttikiellon tapahtumaan.
Mutta mihin tuo porttikielto oikein perustuu?
Kun Hilton oli päässyt niin sanotusti pelipaikoille, alkoi hän markkinoida tapahtumassa kultaiseen dirndl-mekkoon pukeutuneena tölkkeihin pullotettavaa Rich Prosecco -kuohuviinibrändiään. Tätä ei luonnollisestikaan katsottu hyvällä erittäin tarkkaan säädellyssä tapahtumassa – siitäkin huolimatta, että hän ei yrittänyt markkinoida esimerkiksi kilpailevaa olutta. Paikalliset ihmiset olivat valittaneet asiasta eteenpäin tapahtumajärjestäjille ja asiasta kuultuaan he kokivat Hiltonin ”halventaneen tapahtumaa”, minkä seurauksena he määräsivät tämän nykyisin 39-vuotiaan julkkiksen ikuiseen porttikieltoon.
Hiltonin tempauksen myötä tälle Münchenin olutfestivaalille ei ole hyväksytty erilaisia brändejä mainostavia julkisuuden henkilöitä.
Hauska yksityiskohta: nykyisin kaikkien tuntema Kim Kardashian oli tuolloin mukana puhtaasti vain Hiltonin seuralaisena ja stylistina – häntä ei toisin sanoen tuntenut tuohon aikaan vielä kukaan.
Lue myös:
Mistä on peräisin kuppiloiden happy hour? Tänään Listafriikki antaa vastauksen tähän kysymykseen ja paneudumme myös ”iloisen tunnin” historiaan Suomessa.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä? Mutta tässä siis tämän kertaisia lukijoiden kysymyksiä!
Mistä happy hour on peräisin?
Happy hour on ravintoloissa ja baareissa eli toisin sanoen anniskelupaikoissa tietty ajankohta, jolloin alkoholia myydään normaalia halvemmalla. Usein kyseessä ovat hanatuotteet, mutta tarjouksessa voi olla myös cocktaileja ja snapseja. Yleensä happy hour on muutaman tunnin ajankohta iltapäivällä tai alkuillasta, jolloin on muuten hiljaista.
Happy hour juontaa juurensa Yhdysvaltain laivastoon, josta se ensimmäisen maailmansodan jälkeen lähti leviämään mantereelle. Laivastoslangissa happy hour merkitsi tiettyä aikaa päivässä, jolloin miehistö pääsi nauttimaan vapaa-ajan aktiviteeteista, jotka aluksilla koostuivat lähinnä paini- ja nyrkkeilymatseista. Alkoholilla ei siis ollut varsinaisesti mitään tekemistä happy hour -termin synnyn kanssa.
Kuten sanottua, meriltä happy hour levisi maalle, jossa oli käynnissä historian synkin ajanjakso – viinan myynnin osalta siis. Kieltolaki oli voimassa, mutta sehän ei tietenkään estänyt juomista.
Amerikkalaiset rupesivat kerääntymään salakapakoihin tai järjestämään kodeissaan kiellettyjä cocktailtunteja ennen siirtymistä päivälliselle ravintoloihin, joissa alkoholia ei tarjoiltu.
Happy hour omaksuttiin tarkoittamaan tuollaisia salaisia ja laittomia kokoontumisia. Kun kieltolaki vuonna 1933 kumottiin, oli happy hourista tullut jo vakiintunut termi, jonka anniskelupaikat ottivat sankoin joukoin käyttöön.
Suomeen happy hour saapui vasta vuonna 1984, mutta alkoholilainsäädäntö teki siitä käytännön tasolla hankalaa. Yllättyneet käsi ylös. Ravintolat saivat kyllä mainostaa happy houria, mutta siinä tapauksessa alkoholijuomien myyminen alennettuun hintaan oli kiellettyä.
Helsingin Sanomien elokuussa 1984 julkaiseman uutisen mukaan asiakkaat saivat sen sijaan maksutta esimerkiksi pientä purtavaa; pähkinöitä ja cocktailpaloja.
Jos taas happy hour haluttiin järjestää myymällä drinkkejä alennettuun hintaan, ei sitä saanut mainostaa mitenkään. Tämän pystyi kiertämään laittamalla ravintolan oveen hinnaston, jossa oli ”asiallisesti” ja alkoholin käyttöön rohkaisematta ilmoitettu esimerkiksi keskioluen hinta tiettyinä kellonaikoina. Happy houria ei kuitenkaan saanut mainita.
Lakia on sittemmin muutettu suuntaan ja toiseen – saa mainostaa, ei saa mainostaa – ja viimeisimmän alkoholilakimuutoksen myötä ravintoloilla on ollut vuodesta 2018 lähtien jälleen oikeus mainostaa happy houria ja esimerkiksi afterworkia.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään sen, miksi englanninkielinen rakkautta tarkoittava love-sana on tenniksessä nolla.
Lisäksi ylimääräisenä hauska fakta tietotaidosta, jota tennistuomarit työssään tarvitsevat. Kiroilu on kentällä kiellettyä, joten miten kontrolloidaan kielenkäyttöä, kun tuomari ei puhu pelaajan kanssa samaa kieltä?
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi love on nolla tenniksessä?
Miksi kansainvälisissä tennisotteluissa nolla ilmoitetaan englanniksi love eikä zero. Love tarkoittaa rakkautta – mitä sillä on tekemistä pisteettömyyden kanssa?
Mahdollisesti ei mitään, vaikka erään paljon kannatusta saaneen teorian mukaan termi on peräisin siitä, kun satoja vuosia sitten tennistä pelattiin huvin vuoksi. Pisteitä ei laskettu eikä peliä pelattu rahasta vaan paremminkin rakkaudesta lajiin – play for love. Voi myös olla, että play for love on lainattu hollantilaisesta sanonnasta omme lof spelen, joka tarkoittaa kunniasta pelaamista. Lof on sitten omaksuttu englannin kieleen ja muuttanut matkalla hieman muotoaan.
Mutta eivät ne teoriat siihen lopu. Melko hauska oletus on se, että love tulee ranskankielisestä munaa tarkoittavasta l’oeuf-sanasta. Koska numero nolla muistuttaa muodoltaan hieman munaa, ruvettiin Ranskassa aikoinaan käyttämään samaa sanaa kuvaamaan nollaa pistettä. Ajan kuluessa l’oeuf napattiin englantiin ja käyttöön valittiin samalta kuulostava sana, jolla ei kuitenkaan ollut munan tai nollan kanssa mitään tekemistä.
Rakkaudesta lajiin, mutta peli saattaa välillä kuumentaa tunteita. Otetaan siksi vielä tähän perään hauska fakta tennistuomareista, kun kerran kyseisen lajin parissa ollaan.
Tennistuomarit saavat listan eri kielten suosituimmista kirosanoista
Kansainvälinen tennisliitto ITF kieltää säännöissään kirosanojen käyttämisen peleissä ja lämmittelyn aikana. Sääntö koskee tietenkin myös kaikkia neljää Grand Slam -turnausta. Kiroilusta voi seurata varoitus, sakkorangaistus tai jopa pelikieltoa raivoamisen vakavuudesta riippuen.
Tietyt kirosanat ovat varsin universaalisti tunnettuja, mutta ympäri maailmaa kotoisin olevat pelaajat puhuvat kymmeniä eri kieliä. Jos kentällä manataan vaikkapa espanjaksi, norjaksi tai suomeksi, niin onko silloin turvassa sanktioilta? No ei ole, sillä tuomarit ovat hyvin perillä eri kielten ”suosituimmista” kirosanoista.
Ainakin kaikki Wimbledonin tuomarit saavat ennen turnausta listan käytetyimmistä voimasanoista, joten äidinkielellä sadattelusta jää todennäköisesti kiinni. Kunhan tuomari on vain tehnyt kotiläksynsä hyvin! Tenttaavatkohan tuomarit toisiaan ennen turnausta?
Lue myös:
Yhteiskunta
Miksi Suomen tunnetuimman pokaalin nimi on Kanada-malja? 10 tarinaa ikonisista urheilupalkinnoista – osa 2
Miksi ihmeessä jääkiekon Suomen mestari saa palkinnon nimeltään Kanada-malja? Listafriikki esittelee nyt 10 urheilupalkintoa, joihin liittyy kiinnostavia ja yllättäviä tarinoita.
Televisiolähetyksissä usein kerrotaan nopeasti jotain kulloisenkin turnauksen tai kilpailun pokaalista, mutta tämän listan urheilupalkintojen salat saattavat tulla monelle yllätyksenä. Mukana on urheilupalkintoja muun muassa tenniksen, jalkapallon ja jääkiekon osalta, mutta tutustumme myös meille suomalaisille hieman tuntemattomampiin lajeihin ja niiden himoittuihin kannuihin.
Listalla selviää Kanada-maljan alkuperän lisäksi muun muassa jalkapallon maailmanmestarille aiemmin jaetun Jules Rimet -palkinnon värikkäät vaiheet.
Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi urheilupalkintoa ja tarinat niin taustalla voit lukea tästä:
Urheilupalkinto, joka toi viiden kuukauden pelikiellon
Calcutta Cup on pokaali, josta on vuodesta 1879 asti pelattu Englannin ja Skotlannin välisessä rugby-ottelussa. Kannu on eksoottisen näköinen eikä se ilman taustatarinaa oikein sovi palkinnoksi Isossa-Britanniassa järjestettävään rugby union -peliin.
Calcutta Cupin historia alkaa nimensä mukaisesti Intiasta. Kalkutassa pelattiin vuoden 1872 joulupäivänä Englannin ja Skotlannin välillä rugby-ottelu, joka innosti perustamaan oman Calcutta (Rugby) Football Clubin. Se ehti olla toiminnassa vain muutaman vuoden, kun Intia julistettiin – ei vielä itsenäiseksi Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaavallasta – mutta itsehallinnollisia oikeuksia omaavaksi keisarikunnaksi. Rugbyseura lakkautettiin, kun brittisotilaat, joita pelaajista oli suurin osa, jättivät Kalkutan taakseen.
Pelaajat ja jäsenet halusivat jättää seurastaan pysyvän jäljen rugbymaailmaan, joten he päättivät nostaa kaikki klubin varat ja sulattaa nuo 270 hopearupiaa, joista paikallinen seppä valmisti koristeellisen maljan. Siinä kahvojen virkaa toimittavat kolme kobraa ja kannessa on aasiannorsu. Pokaali lahjoitettiin Englannin Rugbyliitolle sillä ehdolla, että siitä pelattaisiin vuosittain. Alkuperäinen Calcutta Cup on pysyvästi museossa näytteillä, ja sen sijaan voittajajoukkueelle jaetaan modernilla teknologialla valmistettu replika.
Historiallisesti arvokas urheilupalkinto pantiin lukkojen taakse, kun vuoden 1988 ottelun jälkeen kummankin joukkueen pelaajat olivat viettämässä kosteaa iltaa Edinburghissa. Englannin Dean Richards ja Skotlannin John Jeffrey heittelivät ja potkivat palkintoa toisilleen hoiperrellessaan pitkin Princess Streetiä. Calcutta Cup tippui maahan useita kertoja ja myöhemmin samana iltana erään pubin vahtimestari yritti taivuttaa siitä lommoja pois seisomalla sen päällä.
Yön jäljiltä tuo urheilupalkinto oli surkeassa kunnossa ja sillä pallotelleita pelaajia odotti rangaistus. Richards ei saanut pelata joukkueensa seuraavassa ottelussa, mutta Skotlanti oli ankarampi: Jeffrey sai viiden kuukauden mittaisen pelikiellon.
The Ashes -tuhkauurna
Brittiläinen The Sporting Times -lehti julkaisi vuonna 1882 pilkallisen muistokirjoituksen englantilaiselle kriketille sen jälkeen, kun kotijoukkue hävisi lontoolaisella Kennington Oval- kentällä niukasti Australialle: ”Ruumis poltetaan ja tuhkat viedään Australiaan”.
Tarinan mukaan test-ottelu oli niin jännittävä, että eräs katsoja puri sateenvarjonsa kahvan poikki. Kun Englannin joukkue lähti myöhemmin samana vuonna Australiaan hakemaan revanssia, vannoi kapteeni Ivo Bligh tuovansa englantilaisen kriketin tuhkat takaisin ja joukkue palasikin kiertueelta voitokkaana.
Bligh sai Melbournen krikettiklubin presidentin vaimolta lahjaksi noin 10-senttisen terrakotasta valmistetun parfyymipullon. Tuosta pullosta tuli Englannin ja Australian test-ottelujen symboli ja sen sanotaan sisältävän krikettihilan tuhkat. Ottelu on myös pitkään tunnettu The Ashes -nimellä. Pieni ”tuhkauurna”, josta kaikki lähti liikkeelle, ei ole koskaan ollut ottelusarjan palkintona, sillä se oli Blighin henkilökohtaista omaisuutta.
Alkuperäinen The Ashes urn eli tuhkauurna on näytteillä vitriinissä Lord’s Cricket Ground -kompleksissa Lontoossa. Kaudesta 1998-1999 lähtien The Ashes -ottelusarjan voittaja on saanut ison MCC Waterford Crystal Trophy -palkinnon, joka on näyttävä lasinen kopio historiallisesta, mutta varsin vaatimattomasta, ”tuhkauurnasta”.
FIFA World Cup – Jules Rimet -pokaali
Kuva: Nicaraguan posti | Public Domain
Kansainvälistä jalkapalloa oli toki pelattu aiemminkin, mutta vuonna 1950 Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA päätti presidenttinsä Jules Rimetin johdolla järjestää oman turnauksen. Palkinnoksi valmistettiin voiton jumalatar Nikeä kuvaava, 35-senttinen kullattu patsas.
Pokaali nimettiin Victoryksi, mutta vuonna 1946 se sai uuden nimen ratkaisevan äänen maailmanmestaruuskisojen hyväksymiselle antaneen presidentin mukaan. Rimet oli ilmoittanut jalkapallomaailmalle, että maa, joka ensimmäisenä voittaa palkinnon kolme kertaa, saa sen pysyvästi itselleen. Brasilia saavutti kolmannen maailmanmestaruutensa vuonna 1970 ja vei Jules Rimet -pokaalin kotiin. Mutta pysti oli sitä ennen nähnyt jo monenlaista.
Maaliskuun 20. päivänä vuonna 1966, vain neljä kuukautta ennen Englannissa järjestettäviä jalkapallon maailmanmestaruuskisoja, Jules Rimet -pokaali varastettiin. Se oli jo tuotu saarivaltioon odottamaan heinäkuuta ja oli poikkeuksellisesti annettu näytille suureen postimerkkinäyttelyyn Lontooseen. Sillä ehdolla tietenkin, että sitä vartioitaisiin kellon ympäri.
Kaikesta huolimatta pokaali varastettiin ja siitä alkoi hillitön jahti, jota johtamaan Scotland Yard määräsi poliisin erikoisyksikön. Englannin jalkapalloliiton johtajalle Joe Mearsille toimitettiin lunnasvaatimus ja paketti, jossa oli todisteena palkinnosta erilleen irrotettava osa. Varas uhkasi sulattaa pokaalin, ellei saisi 15 000 puntaa pieninä seteleinä. Mears sopi varkaan kanssa rahojen ja pokaalin vaihdon, mutta tapaamiseen lähti yksi etsivistä. Varas saatiin kiinni, mutta pokaalia ei löytynyt.
Viikko varkauden jälkeen lontoolainen David Corbett oli ulkoiluttamassa koiraansa Picklesiä. Pickles, mustavalkoinen collie, juoksi naapurin autolle ja oli kovin kiinnostunut renkaan vieressä olleesta sanomalehtiin kääritystä paketista. Corbett meni katsomaan, mitä Pickles oli löytänyt.
Avattuaan käärön, nähdessään pokaalin ja luettuaan pienet laatat sen jalassa Corbett ymmärsi, mitä piteli käsissään. Kuuluisa pokaali oli löytynyt. Picklesistä tuli luonnollisesti suuri julkkis: se kiersi tv-ohjelmissa ympäri Eurooppaa, nimettiin Vuoden koiraksi ja pääsi tottakai omistajansa kanssa seuraamaan kesän finaaliottelua, jossa Englanti kukisti Länsi-Saksan.
Niin, Englannilta pokaali matkasi seuraavien kisojen myötä pysyvästi Brasiliaan ja pantiin näytteille Brasilian jalkapalloliiton päämajaan, mutta vuonna 1983 se varastettiin jälleen; tuolla kertaa lopullisesti.
Vaikka ryöstöstä pidätettiin ja tuomittiin neljä miestä, ei pokaalia ole koskaan löytynyt. Nykyinen, vuodesta 1974 saakka jaettu, FIFA World Cup -voittopokaali on yksi maailman tunnistettavimmista urheilupalkinnoista. 18 karaatin kullasta valmistettua pystiä ei kukaan saa FIFA:n sääntöjen mukaan omakseen, vaan voittajalle annetaan kopion alkuperäisestä.
Mikä ihmeen Kanada-malja?
Kuva: Marko Ollonqvist
Kanada-malja on varmasti Suomen tunnetuin urheilupalkinto. Sehän on tietenkin jääkiekon SM-liigan kiertopalkinto, joka annetaan pudotuspelit voittaneelle joukkueelle eli Suomen mestarille. Nyt kun saatiin nämä itsestäänselvyydet pois alta, on aika keskittyä siihen, miksi ihmeessä tuon pokaalin nimi on Kanada-malja.
Nimi tulee siitä, että kanadansuomalaiset lahjoittivat sen Suomen jääkiekkoliitolle vuonna 1950. Varat saatiin kasaan keräyksellä, jonka organisoivat Kanadassa asuneet puuhamiehet Edwin Sandblom, Väinö Kuikka, Lauri Tulkku, Aarne R. M. Ritari, Ilmari Järnefelt ja August Jokinen.
Suomeen tuo urheilupalkinto kulkeutui pesäpallon kehittäjänäkin tunnetun Lauri ”Tahko” Pihkalan mukana. Ensimmäisen kerran Kanada-malja jaettiin vuonna 1951 silloisen SM-sarjan voittajalle.
Kanada-maljoja on olemassa kolme kappaletta: alkuperäinen, joka on näytteillä Suomen Jääkiekkomuseossa, sekä kaksi kopiota. Alkuperäinen tuodaan aina voittajajoukkueen nostettavaksi jäälle, mutta kun pelaajat siirtyvät pukuhuoneen puolelle, jatkaa juhlintaan mukana vuonna 1991 tehty kopio. Fiksua, sillä sen verran monenlaiseen liemeen – kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti – Kanada-malja on nuorten miesten käsissä joutunut. Näistä toilailuista on saatu lukea lehdistä ja kirjoista.
Varsinkin HIFK:n vuoden 1998 kultajuhlista on tihkunut yksityiskohtia, joita Jarkko Ruutu paljasti Jumalainen näytelmä -kirjassa. Pokaali makasi tuntikausia uima-altaan pohjassa, jonka jälkeen se tippui kovalle kaakelille niin, että puinen jalusta irtosi. Myöhemmin yöllä Jere Karalahti käytti irronnutta jalustaa polttopuina. Kun poltettava loppui, kaivoivat pelaajat tuhkan seasta aiempien mestarijoukkueiden nimiä sisältäneitä metallilaattoja.
Toinen kopio tehtiin vuonna 2013 ja se on SM-liigan käytössä, kun toinen kannu on mestarijoukkueen hallussa ja kiertää pelaajalta toiselle.
Lue myös: Top 10 eniten tienanneet suomalaiset NHL-pelaajat nykyrahassa mitattuna!
Englannista ostettu Stanley Cup
Kuva: Marko Ollonqvist
Jos Kanada-malja on kaikille jääkiekkofaneille tuttu, on sitä varmasti myös Stanley Cup. Jääkiekon arvostetuin palkinto jaetaan maailman kovimman jääkiekkoliigan, NHL:n, pudotuspelien voittajajoukkueelle.
Pokaali itsessään tehtiin Sheffieldissä, Isossa-Britanniassa, ja sen osti Lontoon Piccadilly Circuksen alueelta muuan Frederick Stanley, paremmin Lord Stanleynä tunnettu Kanadan kenraalikuvernööri.
Jääkiekko oli 1890-luvulla vielä kehittyvä ja nouseva laji, mutta sitä ei vielä pelattu korkean tason sarjoissa. Stanleyn lapset olivat lajista innoissaan ja ylipuhuivat isänsä tekemään jotain jääkiekon eteen. Niinpä mies matkasi Englantiin ja osti pienen kulhon, joka sai nimen Dominion Hockey Challenge Cup. Ensimmäisenä pysti meni vuonna 1883 Montrealiin ja siitä tuli Kanadan jääkiekkoliigojen kiertopalkinto.
Vuosien mittaan liigoja ja joukkueita tuli ja meni, ja vuonna 1926 pokaalista, joka oli opittu tuntemaan Stanley Cupina, tuli sekä kanadalaisista että yhdysvaltalaisista joukkueista koostuvan NHL:n mestaruuspalkinto.
Stanley Cup -pokaaliin on vuosien mittaan lisätty kerroksia ja se kasvaa nopeasti kokoa, sillä jokaisesta voittajajoukkueesta nimensä pystiin saavat pelaajat, valmentajat, huoltajat ja jotkut seuraorganisaatioon kuuluvat henkilöt. Tällä perusteella voisi ajatella, että palkinnossa on jokaisen Stanley Cup -voittajan nimi, mutta toisin on.
Kauden 1992-1993 jälkeen viides iso rengas tuli täyteen, joten oli päätösten paikka. Sen sijaan, että pokaaliin olisi lisätty uusi kerros, kuunneltiin kuusi mestaruutta voittanutta Brian Trottieria, jonka mielestä pytty oli juuri oikean kokoinen pään päälle nostettavaksi. Niinpä yksi vanhempi rengas poistettiin ja muita liu’utettiin ylöspäin, jotta alas saatiin lisää tilaa. Vanhat renkaat ovat toki tallessa ja nähtävissä Torontossa sijaitsevassa Hockey Hall of Famessa – samassa holvissa alkuperäisen, briteistä tuodun kulhon kanssa. Joka 13. vuosi yksi vanha rengas otetaan pois.
Nykyisin voittajajoukkue saa siis vuonna 1970 kaikessa hiljaisuudessa käyttöön otetun replikan, joka on nähnyt melko paljon maailmaa. Se on kulkenut pelaajien mukana heidän kotimaihinsa ja onpa se käynyt jopa sota-alueella Afganistanissa. On myös olemassa kolmas Stanley Cup, joka on näytteillä Hockey Hall of Famessa kaikkine kerroksineen silloin, kun ensimmäinen kopio on mestareiden kanssa juhlimassa.
Stanley Cup -pokaalissa on muuten paljon kirjoitusvirheitä, mutta niistä voit lukea aiemmalta listaltamme: 10 uskomatonta urheilufaktaa, jotka räjäyttävät tajuntasi
Lue myös:
Yhteiskunta
Missä on Muhammad Alin alkuperäinen olympiakultamitali? 10 tarinaa ikonisista urheilupalkinnoista – osa 1
Urheilussa tärkeintä on palkintojen voittaminen – vai kuinka se oli!? Listafriikki esittelee nyt kuuluisia urheilupalkintoja, joihin liittyy kiinnostavia ja yllättäviä tarinoita.
Televisiolähetyksissä usein kerrotaan nopeasti jotain kulloisenkin turnauksen tai kilpailun pokaalista, mutta tämän listan urheilupalkintojen salat saattavat tulla monelle yllätyksenä. Mukana on urheilupalkintoja muun muassa tenniksen, jalkapallon ja jääkiekon osalta, mutta tutustumme myös meille suomalaisille hieman tuntemattomampiin lajeihin ja niiden himoittuihin kannuihin.
Nyt selviää muun muassa, miksi legendaarisen Indianapolis 500 -kisan voittajille annetaan pullollinen maitoa. Pohdimme myös sitä, että mitä tapahtui nyrkkeilijä Muhammad Alin alkuperäiselle olympiakultamitalille.
Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi urheilupalkintoa ja niiden tarinat voit lukea tästä:
Wimbledon-pokaalin avulla kentät kuntoon
Kuva: Peter Menzel | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)
Vanhin ja kaikkein arvostetuin urheilupalkinto, jonka tennispelaaja voi saada, on tietenkin Wimbledonin pokaali. All England Lawn Tennis and Croquet Clubilla, joka sijaitsee nykyisin Lontoon suurkaupunkialueeseen kuuluvassa Wimbledonissa, järjestettiin ensimmäinen tennisturnaus vuonna 1877.
Se päätettiin järjestää, jotta klubille saatiin varoja kenttien kunnossapitoon tarvittavien välineiden ostamista varten. Pelaajat pulittivat 22 guinean eli kultakolikon osallistumismaksun. Silloin ohjelmassa oli ainoastaan miesten kaksinpeli.
Tänä päivänä miesten kaksinpelin voittaja saa hieman pienemmän kopion lähes puolimetrisestä kullatusta hopeakannusta, joka jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1887. Sen nimi on vaatimattomasti ”The All England Lawn Tennis Club Single Handed Champion of the World”. Alkuperäinen palkinto koostuu kahdesta osasta: pokaalista ja sen hopeisesta tarjottimesta.
Toki Wimbledonissa jaettiin pystejä aiemminkin, mutta William Renshaw sai ihka ensimmäisen Field Cup (1877-1883) -palkinnon itselleen voitettuaan turnauksen kolmesti. Renshaw lunasti myös Challenge Cup (1884-1886) -pystin voitettuaan seuraavatkin kolme Wimbledonia.
Sen jälkeen käytäntöä muutettiin, sillä enää ei haluttu ottaa sitä riskiä, että 100 guinealla eli kultakolikolla hankittu pokaali ”menetettäisiin” jälleen, jos joku sattuisi voittamaan turnauksen kolme kertaa. Niinpä uudesta pystistä tuli kiertopalkinto.
Avoimella aikakaudella sellaiset miespelaajat kuin Björn Borg, John McEnroe, Boris Becker, Pete Sampras, Roger Federer ja Novak Djokovic ovat voittaneet Wimbledonin vähintään kolmesti.
Missä on Muhammad Alin olympiakultamitali?
Moni tietää, että yhdysvaltalainen Muhammad Ali, yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä urheilijoista, oli nyrkkeilyn raskaansarjan kolminkertainen maailmanmestari. Helposti voi kuitenkin unohtua, että ennen ammattilaiskehiin siirtymistään Ali, joka silloin tunnettiin alkuperäisellä nimellään Cassius Clay, voitti vuoden 1960 Rooman olympialaisissa kultaa.
Euroopassa ja Yhdysvaltojen suurissa kaupungeissa hän oli juhlittu sankari, mutta vastaanotto oli varsin erilainen kotikaupungissa, Kentuckyn osavaltiossa sijaitsevassa Louisvillessä. Vaikka olympiavoittajan kunniaksi järjestettiin juhlava paraati, kyti pinnan alla jotain syvälle juurtunutta ja synkkää.
Kentucky eli tuolloin vielä vahvasti rotuerottelun aikaa ja Jim Crow -lait olivat käytössä. Ali kirjoitti kokemuksistaan vuonna 1975 julkaistuissa muistelmissaan.
Pian kotiinpaluun jälkeen perheelleen, kotikaupungilleen ja maalleen mainetta ja kunniaa tuonut sankari meni paikalliseen ravintolaan syömään, mutta hänelle ei ihonvärinsä vuoksi suostuttu tarjoilemaan ja hänet heitettiin olympiakultamitali kaulassa ulos. Tästä tulistuneena Ali marssi Ohiojoen rantaan ja viskasi kultamitalinsa jokeen.
Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon Ohiojokea on naarattu mitalia etsien, sillä se olisi varmasti korvaamattoman arvokas keräilyharvinaisuus.
Kun Yhdysvallat järjesti vuoden 1996 kesäolympialaiset Atlantassa, annettiin Alille uusi kultamitali hävinneen tilalle. Samoissa kisoissa suuri mestari myös sytytti olympiatulen.
Kovia kokenut King George V Gold Cup
Kuningas Yrjö V tilasi luksuskoruja valmistavalta Garrardilta pokaalin, kun hänestä tuli Royal International Horse Show’n suojelija vuonna 1911. Umpikultainen palkinto on arvoltaan 250 000 puntaa ja suurimman osan vuodesta se on lukittuna holviin Lontoossa. Joka kesä King George V Gold Cup tuodaan kuitenkin estekilpailun ajaksi All England Jumping Courselle odottamaan voittajan käsille nostamista, mutta silloinkin se on ympärivuorokautisessa vartioinnissa.
Vuonna 2016 irlantilainen Billy Twoney selviytyi Lizziemary-hevosellaan voittajaksi yhdessä lajinsa arvostetuimmista kilpailuista. Hän aiheutti kuitenkin kohahduksen ja yleistä pahennusta tiputettuaan historiallisesti ja rahallisesti arvokkaan pokaalin maahan. Pysti kuitenkin selvisi virheettömänä Twoneyn mämmikourailusta.
Se ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun King George V Gold Cup -pystin turvallisuudesta oltiin huolissaan. Kun toinen maailmansota puhkesi Euroopassa, oli tämä urheilupalkinto italialaisen Alessandro Bettoni-Cazzagon hallussa; vielä tuolloin voittaja sai alkuperäisen pokaalin vuodeksi itselleen.
Aatelissukuun kuulunut Bettoni-Cazzago pelkäsi, että palkinnolle saattaisi sodan melskeessä käydä huonosti, joten hän hautasi sen kartanonsa maille. Sodan päätyttyä King George V Gold Cup palautettiin täydellisessä kunnossa Ison-Britannian hevosyhdistykselle.
Indy 500 ja pullollinen maitoa
Indianapolis 500, tuttavallisemmin Indy 500, on yksi maailman legendaarisimmista moottoriurheilutapahtumista. Vaikka Indy 500 voi olla monelle suomalaiselle hieman tuntemattomampi kilpailu, lasketaan se samaan kastiin Le Mansin 24 tunnin ajon ja Monacon GP:n kanssa.
Tässä IndyCar-sarjan kilpailussa ajetaan noin neljän kilometrin (2,5 mailin) mittaista ovaalirataa 200 kierrosta – yhteensä 500 mailin matka, josta siis nimikin on tullut. Viimeisimmän, toukokuussa 2023, järjestetyn kilpailun voitti yhdysvaltalainen Josef Newgarden, joka selvitti 805 kilometrin mittaisen kilpailun hieman reilussa 2 tunnissa ja 58 minuutissa.
Newgarden, kuten kaikki arvostetun Indy 500 -kisan voittajat, sai palkinnoksi kutistetun replikan yli 160 senttimetriä korkeasta Borg-Warner -pokaalista. Mutta ei siinä vielä kaikki. Yliampuvan pystin lisäksi voittaja saa pullollisen maitoa. Normaalistihan kilpa-ajajat suihkuttavat ja juovat palkintopallilla kuohuvaa; ei kuitenkaan Indianapolis 500:ssa.
Erikoinen perinne sai alkunsa vuonna 1936, kun ensimmäisenä ruutulipulle tullut Louis Meyer pyysi voittonsa jälkeen lasillisen piimää. Tarinan mukaan Meyerin äiti oli kehottanut poikaansa juomaan helteisinä päivinä piimää ja tulevien vuosien voittajat päättivät myös ruveta kunnioittamaan hänen ohjettaan. Nykyisin voittaja saa kilpailun sponsorin tarjoaman maitopullon ja tapoihin kuuluu, että pullosta hörpätään heti voittajien alueella, kun kuski on päässyt autosta ulos.
Maidon juomatta jättämistä pidetään suurena loukkauksena eikä buuauksilta ole välttynyt edes suuresti ihailtu ja Formula 1 -sarjassakin mestaruuden voittanut brasilialainen Emerson Fittipaldi, joka vaihtoi maidon appelsiinimehuun vuonna 1993.
Jenkkiyleisö piti Fittipaldin tempausta ylimielisenä, mutta kuskille se oli vain bisnestä. Hän nimittäin omisti kotimaassaan sitrushedelmäfarmeja ja halusi mainostaa yhtä Brasilian suurimmista vientituoteista. Vaikka selitys kävi järkeen, ei se lepyttänyt amerikkalaisia.
Nykyaikana voittajille annetaan maidoista erilaisia vaihtoehtoja, joista he saavat valita mieluisimman. Esimerkiksi vuonna 2021 voittajaksi ajanut brasilialainen Hélio Castroneves valitsi 2-prosenttisen kevytmaidon, mutta pienellä twistillä. Hän sekoitti maitoon mansikkajauhetta, joka muutti valkoisen nesteen vaaleanpunaiseksi – näin voittojuoma sopi väriltään miehen autoon ja ajoasuun.
Tämän vuoden voittaja Newgarden päätyi täysmaitoon ja joi sen ihan sellaisenaan.
Claret Jug ja sitä edeltänyt golfareiden mestaruusvyö
Miesten ammattilaisgolfissa pelataan vuosittain neljä major-turnausta ja näiden arvostetuimpien turnausten joukossa on vielä yksi ylitse muiden: vuodesta 1860 lähtien järjestetty Britannian avoin golfturnaus, joka on myös kaikkein vanhin.
Nykyinen palkinto, The Golf Champion Trophy, joka tunnetaan paremmin Claret Jug -nimellä, jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1873 mestaruuden voittaneelle Tom Kiddille. Edellinen palkinto oli jouduttu antaa vuonna 1870 turnauksen kolmannen kerran peräkkäin voittaneelle Thomas Morrisille (kuvassa oikealla).
Se ei ollutkaan mikään tavallinen urheilupalkinto, vaan eeppinen Challenge Belt -mestaruusvyö! Morrisin voittojen ja mestaruusvyön luovutuksen jälkeen turnausta ei vuonna 1871 järjestetty ollenkaan, eikä uusi palkinto ollut vielä vuonna 1872 valmis.
Alkuperäinen Claret Jug on ollut St Andrewsin golfkentän klubirakennuksessa näytteillä vuodesta 1928 lähtien ja samoissa tiloissa on esillä myös Morrisin perheen lahjoittama mestaruusvyö. Nykyisin voittaja saa uuden version vuodeksi kotiin ja sen jälkeen hänelle annetaan pysyvästi replika alkuperäisestä.
Kiertopalkintoon liittyy myös vuosittain seurattava jännitysnäytelmä – siis golfin pelaamisen lisäksi. Palkinto halutaan antaa voittajalle mitä pikimmiten, joten pora kädessä istuvaa kaivertajaa kuvataan herkeämättä; milloin hän uskaltaa aloittaa kaivertamisen. Spekulaatiot siitä, milloin kesken oleva kilpailu voidaan julistaa ratkaistuksi, käyvät kuumina.
Vuoden 1999 turnauksesta kiertää sellainen huhu, että kaivertaja Alex Harvey olisi jo taiteillut ranskalaisen Jean van de Velden nimen pokaaliin, mutta sitten tämä meni täysin käsittämättömällä tavalla epäonnistumaan ja menetti varman voiton Paul Lawrielle. Kuvat käärityin lahkein vedessä seivovasta van de Veldestä ovat varmasti kaikille golfin ystäville tuttuja.
Harvey itse on sanonut, että ei hätäillyt kaiverruksen kanssa, mutta moni epäilee asian olevan toisin ja hänen joutuneen hiontahommiin.
Erään salaliittoteorian mukaan van de Velden nimen oikeinkirjoituksesta oli epäselvyyttä: kirjoitetaanko ensimmäinen v-kirjain isolla vai pienellä. Sellaista häpeää, jonka väärin kirjoitettu nimi olisi tuonut, ei järjestäjä halunnut. Villien arvailujen mukaan miehen suoritusta oli sabotoitu, jotta hänen nimeään ei tarvisi pystiin kaivertaa.
Lue myös:
Yhteiskunta
”Väärään” aikaan syntyneet naitetaan ensin puille: 10 erikoista hääperinnettä maailmalta – osa 2
Tällä listalla käydään läpi 10 erikoista hääperinnettä ympäri maailmaa. Vaikka avioliitto ja häät ovat täysin universaaleja asioita, on juhliminen erilaista joka kulttuurissa.
Pian esiteltävät hääperinteet ovat eriskummallisia meidän suomalaisten silmin katsottuina, mutta tietenkään näissä ei ole mitään ihmeellistä niille, joiden kulttuurista puhutaan.
Jos hääkellot pian soittavat, niin aiotko napata listalta jonkun idean omiin häihin? Taitaa jäädä väliin!?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi eriskummallista hääperinnettä voit käydä lukemassa täältä:
Kun vaimon ampuminen ei ole vain sallittua, vaan välttämätöntä
Ensimmäisenä mennään Kiinaan ja juguurien hääjuhliin. Juguurit on pieni, noin 15 ooo hengen etninen ryhmä, joka elää Gansun maakunnassa Luoteis-Kiinassa.
Juguurien hääperinteet ovat kerrassaan erikoiset. Kaksi päivää kestävä juhlinta alkaa morsiamen kotona, jossa hänen äitinsä seremoniallisesti valmistelee hääkampauksen laulaen samalla hääpäähineestä kertovaa perinteistä laulua. Sitten morsian ratsastaa valkoisella hevosella sulhasensa talolle, jonka eteen on häntä varten pystytetty erityinen morsiuskamari eli teltta.
Morsiamen sukulaiset esittävät hajottavansa ja tallovansa teltan, ja sulhasen perhe puolestaan esittää puolustavansa sitä. Kun tämä symbolinen valetaistelu on saatu päätökseen, on aika vihkiä pari avioliittoon.
Liitto sinetöidään kummallisella tavalla: sulhasen otsaan hierotaan gheetä eli kirkastettua voita ja sitten mies ampuu jousipyssyllä kolme nuolta morsiantaan kohti.
Nuolista on tottakai poistettu kärjet ja ne ovat muutenkin tavallista pehmeämpiä, joten tuleva vaimo ei ole missään vaiheessa vaarassa.
Ampumisen jälkeen nuolet ja jousipyssy katkotaan palasiksi, jottei niitä pysty enää koskaan käyttämään. Tämä symboloi ikuista rakkautta.
Mazel tov ja lasia murskaksi
Jos ei muuten, niin ainakin tv-sarjojen ja elokuvien perusteella tutuksi tulleet juutalaiset häät ovat täynnä perinteitä ja symbolismia. Kaikkein tunnetuin niistä on hetki, jona vastavihitty hääpari kääntyy kohti vieraita ja sulhanen astuu seremoniallisesti lautasliinoihin käärityn lasin päälle. Siihen päättyy virallinen osuus ja alkaa varsinainen juhlinta äänekkäiden Mazel tov -onnentoivotusten saattelemana.
Lasin murskaamisella muistetaan sitä, kun roomalaiset tuhosivat Jerusalemin toisen temppelin vuonna 70. Perinteellä on myös monia muita merkityksiä. Vuosisatojen ajan lasin hajottaminen merkitsi neitsytmorsiamen immenkalvon puhkeamista hääyönä – siksi rikkomisen suoritti aiemmin sulhanen yksin. Nykyisin modernit morsiamet ottavat osaa tallomiseen, sillä jotkut perinteet vain ovat liian vanhanaikaisia.
Avioliiton myös uskotaan kestävän yhtä kauan kuin hajotettu lasi pysyy rikkinäisenä – mikä on tietenkin ikuisesti, ellei joku satu leikkimään pikaliiman kanssa.
Lasin rikkomisella on myös kaunis, pariskunnan liittoa symboloiva merkitys. Uskomuksen mukaan morsian ja sulhanen ovat ennen syntymäänsä olleet olemassa yhtenä kokonaisuutena, joka on hajonnut heidän tullessa tähän maailmaan. Naimisiin mennessään he liittyvät jälleen yhdeksi, joten lasin hajottaminen kuvaa parin ensimmäistä erkanemista sekä myös tulevaa, lopullista sielujen yhdistymistä.
Sulhanen saa keppiä jalkapohjiin
Ennen kuin sulhanen päästetään Etelä-Koreassa lähtemään hääjuhlista tuoreen vaimonsa kanssa viettämään hääyötä, täytyy hänen käydä läpi inhottava rituaali.
Hääperinteet harvemmin ovat kivuliaita, mutta juuri sitä tämä eteläkorealainen tapa saattaa olla; riippuu paljon bestmanin ja perheenjäsenten patoumista.
Sulhaselta riisutaan kengät ja sukat, minkä jälkeen paljaat jalat sidotaan nilkoista yhteen. Sitten jalkapohjia hakataan kepillä tai joissain tapauksissa kuolleella kalalla. Jos saisi valita, niin moni varmaan ottaisi mieluummin sen kalan, sillä ainakin yllä olevalla videolla sulho saa aikamoisen napsun jalkapohjiin.
Hääperinteen on tarkoitus olla rangaistuksen sijaan viihdyttävä ja usein sulhasta tentataan tiukoilla kysymyksillä mäiskinnän ohessa. Jalkojen hakkaamisen on tarkoitus testata aviomiehen vahvuutta ja luonteen lujuutta.
”Väärään” aikaan syntyneet naitetaan ensin puille
Hindujen astrologiassa Mars-planeetan vaikutuksen alla syntyneitä naisia, joita kutsutaan nimellä manglik, pidetään kirottuina. Väärien tähtien alla syntyneiden ajatellaan tuovan huonoa onnea ja riitoja nimenomaan avioliittoon ja pahimmillaan liitto manglikin ja muulloin syntyneen välillä johtaa aviomiehen ennenaikaiseen kuolemaan.
Uskomus on Intiassa edelleen hyvin vahva, ja uutta seurustelukumppania vanhemmille esiteltäessä ensimmäisenä tiedustellaankin puolisokokelaan syntymäaikaa.
Mangala Doshan aikaan syntyneiden ei kirouksesta huolimatta tarvitse jäädä ilman aviopuolisoa, sillä ikävä taika on kumottavissa.
Eli jos mieluinen kumppani on löytynyt, mutta tämä on väärään aikaan syntynyt, niin ei hätää! Ensin vietetään toisenlainen seremonia, jossa nainen menee naimisiin puun, eläimen tai vaikkapa saviastian kanssa.
Uskomuksen mukaan kaikki Mangala Doshan pahuus lankeaa tähän valepuolisoon, josta hankkiudutaan lopullisesti eroon kaatamalla, teurastamalla tai hajottamalla.
Sitten morsian ja varsinainen sulhanen ovat valmiita alttarille ilman huolen häivää.
Kateuden sarvet piiloon
Hääperinteet -listan lopuksi mennään Japaniin. Perinteiset šintolaiset häät ovat pitkälti korvautuneet länsimaisilla juhlintatavoilla, mutta noin viidesosa japanilaisista hääpareista haluaa edelleen mennä naimisiin vanhoja traditioita kunnioittaen. Hääseremoniaan kuuluu tärkeänä osana japanilaisen riisiviinin eli saken juominen, ja ensimmäinen kulaus liittää parin ikuisesti. Sen jälkeen kumotaan varmistuksen vuoksi vielä yhdeksän kupillista lisää.
Šintolaiset hääperinteet kulminoituvat morsiamen asuun: hän pukeutuu valkoiseen varsin kirjaimellisesti päästä varpaisiin, sillä riippuen valitusta päähineestä voivat kasvotkin olla valkoisiksi maalatut. Maalatut kasvot liitetään wataboshi-päähineeseen, joka peittää kasvot kaikilta muilta paitsi sulhaselta ja symboloi morsiamen puhtautta jumalten edessä.
Jos morsian päätyy laitamaan päähänsä tsunokakushin (yllä oleva kuva), on sillä melko erilainen merkitys. Massiivisen päähineen on tarkoitus estää morsiamen kateellisuuden sarvia näkymästä; erityisesti ne halutaan peittää tulevalta anopilta. Kateus ja itsekkyys ovat ominaisuuksia, joita ei ole hyvä esitellä hääpäivänä sulhaselle ja tämän perheelle. Päähine myös symboloi morsiamen päätöstä tulla helläksi ja kuuliaiseksi vaimoksi.
Hääjuhlien edetessä ja tunnelman vapautuessa (ehkä lukuisilla sake-lasillisilla on asian kanssa jotain tekemistä!?) morsian voi vaihtaa kokovalkoisen asunsa perinteiseen punaiseen pukuun ja myöhemmin illalla vielä halutessaan moderniin iltapukuun. Mahdollisista kateuden sarvista ei enää siinä vaiheessa välitä kukaan.
Lue myös:
Yhteiskunta
Kolme päivää ilman vessaa ja isältä sylkäisy onnentoivotuksena: 10 erikoista hääperinnettä maailmalta – osa 1
Avioliitto ja häät ovat täysin universaaleja asioita, mutta juhliminen onkin sitten erilaista joka kulttuurissa. Nyt otetaan tarkasteluun omituisimmat hääperinteet.
Ja omituisimmat meidän suomalaisten silmin katsottuna, sillä tietenkään näissä hääperinteissä ei ole mitään ihmeellistä niille, joiden kulttuurista puhutaan.
Jos hääkellot pian soittavat, niin aiotko napata tältä listalta jonkun idean omiin häihin? Taitaa jäädä väliin!?
Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi eriskummallista hääperinnettä voit lukea tästä:
”Väärään” aikaan syntyneet naitetaan ensin puille: 10 erikoista hääperinnettä maailmalta – osa 2
Ranskassa juodaan potasta
Mitä tulee mieleen ranskalaisesta keittiöstä? Hienostuneita annoksia ja ruoanlaiton aatelia – tällaisia ajatuksia varmasti. Mistään mestarikokkauksista ei kuitenkaan ole kyse, kun lähestytään ranskalaisten hääjuhlien loppua.
Ennen kuin tuore aviopari ehtii karata hääyön viettoon ovat häävieraat perinteisesti keränneet juhla-aterian tähteet ja juomien jämät pottaan, josta pariskunnan on sitten täytynyt nauttia tuo epämääräinen seos. Sen on ilmeisesti uskottu antavan energiaa hääyötä varten. Kunhan ei vain ole vetänyt vatsaa sekaisin!
Hääperinteet muokkaantuvat ajan myötä ja niin on – onneksi – käynyt myös tälle tavalle. Nykyisin hääparille tarjoillaan suklaata ja samppanjaa, mutta edelleen tietysti potasta.
Joskus ilkeimmät häävieraat laittavat potan pohjalle pari banaania ja peittävät ne sulatetulla suklaalla, jotta kokemus olisi visuaalisesti mahdollisimman luotaantyöntävä.
Koko kuukausi pelkkää itkemistä
Kiinassa elää monta etnistä ryhmää, joilla kaikilla on omat avioliiton solmimiseen liittyvät rituaalit. Ikivanhat hääperinteet ovat kuitenkin osittain jääneet historiaan, kun nuoret haluavat juhlia länsimaiseen tyyliin. Mutta on kansoja, joiden keskuudessa vanhat perinteet halutaan pitää hengissä.
Monille meistä häät ovat aina liikuttava tapahtuma: oli kyse omista tai jonkun toisen häistä. Mutta Kiinan keskiosien Wulingin vuoristossa elävät tujiat vievät herkistymisen äärimmilleen.
Tapoihin kuuluu, että kuukausi ennen suurta päivää tujia-morsian aloittaa päivittäisen itkemisen. Tarkoitus on itkeä tunti päivässä. Kymmenen päivän päästä morsiamen äiti liittyy itkukuoroon ja siitä kymmenen päivän kuluttua isoäiti lyöttäytyy myös joukkoon. Häitä edeltävällä viikolla itkeekin sitten kaikki morsiamen naispuoliset perheenjäsenet.
Itkemiseen liittyy surullisten laulujen laulaminen ja tämän erikoisen tavan ajatuksena on se, että vaikka morsian suree oman perheensä jättämistä, tulee avioliitosta vetistelyn myötä onnellinen.
Jos morsian ei itke häissään, pitävät kyläläiset häntä hienostumattomana ja koko perheestä tulee yleinen naurunaihe. Onneksi itkemistä on siis harjoiteltu viikkokaupalla etukäteen!
Jalat tiukasti lattiassa
Irlantilaisiin hääjuhliin kuuluu paljon kelttiläisiä perinteitä, jotka ovat sulautuneet nykypäivän moderneihin juhliin samoin kuin monen muunkin maan hääperinteet ja -symbolit.
Aiemmin morsian on kuljettanut mukanaan hevosenkenkää – tietenkin hyvää onnea tuomassa. Morsian kantoi alttarille metallisen hevosenkengän suupuoli ylöspäin, jotta saisi kerättyä talteen mahdollisimman paljon onnea. Nykyisin, jos morsian haluaa kunnioittaa tätä perinnettä, voidaan hevosenkenkä liittää morsiuskimppuun pienenä koruna tai vaikkapa posliinisena versiona.
Varsinaisessa hääjuhlassa varmasti juhlitaan ja tanssitaan korkkarit kohti kattoa, mutta näin ei ollut aina. Perinteisen uskomuksen mukaan morsian ei saanut nostaa jalkojaan lattiasta, sillä se toi huonoa onnea.
Tämä huono onni tuli siitä, että ilkeät haltijat seurasivat kauniita morsiamia silmä tarkkana, ja jos tuore rouva irrotti jalkansa lattiasta, kävi haltija kaappaamassa tämän mukaansa. Niinpä morsiamet suorittivat häätanssinsa laahustamalla.
Kolmen päivän pidätys
Borneon saarella elävän tidong-heimon jäsenet eivät varmaankaan odota innoissaan hääjuhlien jälkeisiä päiviä. Tuoreen avioparin täytyy nimittäin viettää kolme vuorokautta tarkoin vartioidussa huoneessa eivätkä he saa tuona aikana käydä vessassa – ollenkaan.
Heille osoitetut vartijat säännöstelevät ruoan ja juoman määrää ja pitävät huolen siitä, ettei kumpikaan käy salaa pissalla tai kakalla.
Tidongien uskomusten mukaan tämän ikivanhan rituaalin noudattamatta jättämisestä seuraa tietenkin huonoa onnea. Jos tuore aviopari käy avioliiton ensimmäisen 72 tunnin aikana hotelli helpotuksessa, tietää se uskottomuutta, avioeroa tai tulevien lasten kuolemaa.
On vaikea uskoa, että kukaan pystyisi olemaan kolme päivää virtsaamatta, ja vaikka pystyisikin, voi pidättämisestä seurata vakavia terveyshaittoja. Tidongien mukaan riski kuitenkin kannattaa, sillä vaihtoehto on vielä pahempi.
Kolme päivää kestävän pidättelyn on tarkoitus valmistaa pariskuntaa avioliittoa varten; jos he selviävät alun koettelemuksesta yhdessä, on tiedossa vahva ja kaikki vaikeudet selättävä liitto. Kun piina on onnistuneesti ohi, juhlii pariskunta perheen ja ystävien kanssa uudelleen – mutta todennäköisesti vasta vessassa käymisen jälkeen.
Maasai-isä sylkee onnentoivotukset tyttärensä päälle
Pääosin Kenian ja Tansanian alueella elävälle maasai-paimentolaiskansalla avioliiton solmiminen ei tarkoita tanssia ja laulua, vaan se on sopimus kahden perheen välillä. Juuri ja juuri teini-ikäisellä morsiamella ei asiaan ole sanottavaa, vaan hän liittyy useiden muiden vaimojen joukkoon; maasai-miehellä voi siis olla monta vaimoa ja perhettä.
Kun etukäteen sovittujen myötäjäisten viimeinen osuus – joka koostuu muun muassa karjasta, käteisestä ja hunajasta – on sulhasen osalta hoidettu, on seuraavana päivänä tiedossa häät.
Tytöltä ajellaan hiukset pois ja hänet puetaan värikkääseen, helmin koristeltuun juhlapukuun ennen kuin hän lähtee kävellen kohti tuntematonta uutta kotiaan. Hääpäivä on nuoren maasai-naisen elämän suurin päivä, mutta tuntuu itkuiselle tytölle usein kaikelta muulta, koska hän joutuu jättämään kotinsa ja perheensä.
Länsimaisessa kulttuurissa sylkemistä pidetään epäkunnioittavana ja rumana käytöksenä, mutta maasaille sylki symboloi onnea ja menestystä. Miehet sylkevät usein käteensä ennen kuin kättelevät kylän vanhimpia; sillä osoitetaan kunnioitusta. Myös vastasyntyneiden vauvojen päälle syljeksitään.
Ei siis ole kummallista – maasaiden kulttuurissa siis – että morsiamen päälle räitään hääpäivänä. Hääperinteisiin kuuluu, että morsiamen isä sylkee tyttärensä päähän ja rinnoille ennen kuin tämä lähtee tulevan aviomiehensä luo. Onneksi Suomessa ei toivoteta onnea tällä tavalla!
Lue myös:
Yhteiskunta
Sängyssä lukeminen on syntiä: 10 nykyään normaalia asiaa, jotka aiheuttivat aikoinaan suuren skandaalin – osa 2
Nyt esitellään 10 normaalia asiaa, jotka ovat meille täysin arkipäiväisiä, mutta aiheuttivat aikoinaan pieniä tai isompia skandaaleja. Ihmisten suhtautumiselle on näin jälkeenpäin hauska naureskella ja pyöritellä päätään.
Olisi hauska tietää, mitkä meidän nykyään kauhistelemamme asiat ovat täysin normaaleja sadan tai vaikka vain kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Onko veikkauksia?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset ihmettelyn aiheet voit käydä lukemassa täältä:
Sateenvarjo on merkki heikkoudesta
Englantilainen villakauppias Jonas Hanway vieraili 1750-luvulla Ranskassa ja ihastui siellä ollessaan paikallisten käyttämään sadesuojaan.
Palattuaan reissultaan kotiin päätti Hanway ruveta lanseeraamaan sateenvarjoa myös Lontooseen. Vastaanotto ei ollut lämmin. Sateisina päivinä kuivana pysynyt Hanway joutui julkisen pilkan kohteeksi ja sai järkyttävän määrän lokaa niskaansa – sateenvarjosta huolimatta tai paremminkin juuri siitä johtuen. Jotkut jopa yrittivät ajaa miehen päälle hevosillaan.
Kesti vuosikymmeniä ennen kuin englantilaiset ymmärsivät sateenvarjon hyödyn. Vastarinta oli johtunut pitkälti siitä, että Hanway nähtiin heikkona miehenä, koska halusi pysyä sateella kuivana. Logiikka oli vedenpitävä!
Sarjakuvat ovat portti rikollisuuteen
Kuva: Lena Rose | Unsplash
Pian toisen maailmansodan jälkeen saksalais-amerikkalainen psykiatri Fredric Wertham aloitti ristiretkensä sarjakuvia vastaan. Niissä oli hänen mukaansa silmitöntä väkivaltaa ja moraalittomia aiheita.
Hän kirjoitti aiheesta lukuisia kirjoja ja artikkeleita, joista ensimmäinen ”Kauhua lastenhuoneessa” julkaistiin vuonna 1948. Siinä Wertham väitti, että sarjakuvat saavat lapset ajautumaan rikosten tielle ja tekevät heistä seksuaalisesti aggressiivisia. Tohtori käytti kiistattomana todisteenaan sitä, että monet hänen vastaanotollaan käyneet teinirikolliset lukivat innoissaan sarjakuvia.
Vuosia jatkunut paasaus sai niin vanhemmat kuin päättäjätkin varpailleen, ja useissa kaupungeissa sarjakuvien myynti alaikäisille kiellettiin sakkojen ja jopa vankeuden uhalla. Sarjakuvaviha tai -pelko eskaloitui niissä määrin, että kaupungit järjestivät tapahtumia, joissa syntisiä lehtiä ja kirjoja poltettiin roviomaisesti.
Sängyssä lukeminen on syntiä
Kun brittiläinen aatelismies lordi Walsingham löytyi sänkyynsä palaneena vuonna 1831, julistivat sanomalehdet hänen tietoisesti uhmanneen kohtaloa. Se oli vaarallinen leikki, joka Walsinghamin kohdalla päättyi pahimmalla mahdollisella tavalla.
1800-luvun alkupuolella pimeällä lukemiseen tarvittiin oikeaa kynttilää, joten uhka ei ollut tuulesta temmattu. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy mediakohuun.
Sängyssä lukeminen ei lainkaan ollut sopivaa käytöstä, sillä ”kaikkien kunniallisten ihmisten tuli käydä yöpuulle rukoillen, ei romaaneja lukien”. Moraaliton Walsingham sai aikalaistensa mielestä täysin ansionsa mukaan.
Limsa on vaarallista!
Vuonna 1909, reilu vuosikymmen ennen alkoholin kieltolain voimaantuloa, Yhdysvaltojen elintarvike- ja lääkevirasto takavarikoi Tennesseen osavaltion rajalla 40 tynnyrillistä Coca-Colaa. Lasti oli matkalla vain naisille tarkoitetulle yliopistolle, mutta jonkun oli vihellettävä peli poikki.
Ongelmana ei kuitenkaan ollut huoli siitä, että virvoitusjuomien liiallinen sokeri tuhoaa hampaita ja on muutenkin elimistölle myrkkyä – nykypäivänä tämä tiedetään.
Mutta 1900-luvun alussa limsaa pidettiin vaarallisena siksi, että se teki naisista ”villejä, yöaikaan liikkuvia friikkejä, jotka eivät noudattaneet yliopiston sääntöjä”. Lisäksi naisopiskelijat käyttäytyivät kokista juotuaan epäsoveliaasti ja jopa moraalittomasti.
Terveysviranomaisten ongelmana oli limsan kofeiinipitoisuus, ja vaikka he Tennesseen takavarikon jälkeen yrittivät oikeusteitse saada virvoitusjuomayhtiön nurin, ei kokikselle löytynyt pysäyttäjää.
Karvattomuus tarkoittaa tauteja
Muinaisissa Kreikan ja Rooman valtakunnissa itsestään huolehtimiseen kuului, sekä naisilla että miehillä, ihokarvojen poistaminen mitä kekseliäimmin keinoin. Niitä muun muassa hiottiin kivillä tai sulatettiin pois erilaisilla myrkyillä. Jokaisesta kehon sopukasta. Oltiin siis lähellä nykypäivän normeja.
Keskiajalle tultaessa meno kuitenkin muuttui. Jotkut naiset toki poistivat alapäästään karvoja päästäkseen eroon satiaisista, mutta muuten oltiin melko kaukana brasilialaisesta vahauksesta. Vielä kun prostituoidut alkoivat tartuntatautien vuoksi poistaa karvoitustaan, oli ajeltu alakerta merkki siitä, että jotain on pahasti vialla.
Siksipä vuonna 1450 päivänvalon näkivät merkinit eli häpykarvaperuukit, jotka säilyttivät suosionsa vuosisatojen ajan. Mitä tuuheampi, se parempi!
Lue myös:
-
Yhteiskunta4 päivää sittenOktoberfest – 10 faktaa maailman suurimmasta olutfestivaalista
-
Tiede1 viikko sitten10 yllättävää tapaa, joilla sää vaikuttaa ihmisen terveyteen ja käyttäytymiseen
-
Tiede21 tuntia sittenTosielämän Topi ja Tessu: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista – osa 1
-
Oudoimmat6 päivää sittenSormenpäitä ja kuolleita hiiriä: 10 oksettavaa pikaruoka-annoksista löytynyttä yllätystä – osa 1