Yhteiskunta
10 kultamitalin arvoista koskettavaa tarinaa menneistä olympialaisista
Pekingin talviolympialaiset 2022 odottavat jo aivan nurkan takana, mutta nyt Listafriikki ottaa katsauksen menneisiin olympialaisiin ja niissä koettuihin sydäntä lämmittäviin hetkiin ja tarinoihin.
Vaikka kaikki listalla esiintyvät urheilijat eivät lähteneetkään olympialaisista kotiin kultamitali kaulassa, ei olympiasankariksi nousemiseen aina tarvita astumista palkintokorokkeelle.
Olympia-aatteen perusarvoihin kuuluvat reilu peli, yhteishenki ja suvaitsevaisuus, joita nykyään saa hakemalla hakea kaiken kaupallisuuden ja miljardibisneksen seasta. Voittamisen eteen tehdä kaikki laillinen ja laiton, vaikka loppuviimeksi olympialaisten alkuperäisen hengen mukaisesti tärkeintä on osallistuminen, yrittäminen ja hyvän esimerkin näyttäminen nuoremmille sukupolville.
Tällä listalla tutustumme koskettaviinkin tarinoihin, joissa olympiahenki on todella ollut läsnä.
Periksiantamattomuutta ja vanhemman rakkautta
Kipu ei ollut brittiläiselle pikajuoksijalle Derek Redmondille uutta, mutta koko maailma kyynelehti, kun hän loukkaantui Barcelonan vuoden 1992 olympialaisissa.
Redmond oli joutunut jättäytymään akillesjännevamman vuoksi pois Soulin vuoden 1988 olympialaisista vain minuutteja ennen ensimmäistä 400 metrin alkuerää. Vakavat vammat keskeyttivät Redmondin uran useaan otteeseen, ja monet muutkin arvokisat jäivät väliin. Valmistautuminen Barcelonaan sujui kuitenkin hyvin ja ainoa tavoite oli olympiamitali. Redmond oli alkuerien nopein, mutta semifinaalissa epäonni kuitenkin iski jälleen.
”Lähtö oli lähes täydellinen ja kiihdytys sujui suunnitelmien mukaan, mutta takasuoralla tunsin pamauksen. Se oli takareiteni”, kertoi Redmond myöhemmin medialle. Hän lyyhistyi tuskissaan radan pintaan, mutta sitten tapahtui jotain käsittämätöntä. Pahasti loukkaantunut juoksija nousi takaisin ylös ja alkoi nilkuttaa kohti maaliviivaa. Yleisö nousi seisomaan osoittaakseen suosiota.
Eräs katsomossa ollut mies riuhtoi itsensä järjestysmiesten estelyistä huolimatta kentälle. Se oli Jim Redmond, kasvot irveessä ontuvan pikajuoksijan isä. Hän juoksi poikansa luo ja auttoi tämän maaliin. Jim on muistellut, että pyysi Derekiä keskeyttämään, mutta tämä oli päättänyt juosta maaliin. ”En osaa oikein sanoa miten ja miksi rynnin radalle. Se oli vain spontaani reaktio, ja toimin vaistojeni varassa, aivan kuin olisin nähnyt auton törmäävän häneen”, vastasi Jim, kun häneltä kysyttiin syytä tempaukselleen. Se riitti selitykseksi vähintäänkin kaikille vanhemmille.
Kansa meni miljoonien edelle
Kuubalainen raskaansarjan nyrkkeilijä Teófilo Stevenson on yksi olympiahistorianyrkkeilyn aatelisista. Vain kolmella nyrkkeilijällä on kolme olympiakultaa ja Stevenson on yksi heistä.
Hyvin todennäköisesti kultamitaleja olisi jopa kaksi enemmän, sillä niin dominoiva tämä mestari oli. Vuosien 1984 ja 1988 olympialaiset jäivät kuitenkin väliin, sillä kommunistiset maat pitivät yhtä. Ensin Kuuba boikotoi Neuvostoliiton vanavedessä Los Angelesin kisoja ja neljä vuotta myöhemmin se jättäytyi pois Soulista, koska Pohjois-Korean vaatimuksiin järjestysoikeuden jakamisesta ei suostuttu.
Kun Stevenson nousi voittajaksi ja ryminällä kaikkien tietoisuuteen Münchenin vuoden 1972 olympialaisissa, vilisivät dollarin kuvat nyrkkeilypromoottorien silmissä. Mylläkkä ja painostus ammattilaiseksi ryhtymiseen oli entistä rajumpaa Montrealissa voitetun olympiakullan jälkeen, mutta Stevenson uskoi horjumatta Kuuban vallankumouksen ideologiaan ja halusi intohimoisesti kamppailla maansa puolesta. Ammattilaisura olisi tarkoittanut loikkaamista Yhdysvaltoihin eikä Stevenson olisi voinut koskaan enää osallistua olympialaisiin eikä myöskään palata Kuubaan.
Stevenson kieltäytyi useiden miljoonien dollareiden ammattilaissopimuksista ja hän nousi Kuubassa vakaumuksensa ansiosta kansallissankarin asemaan. Nyrkkeilymaailmaa korpesi suunnattomasti, sillä näkemättä jäi kahden dominoivan ja aikansa parhaan kamppailu, ja vaikka Muhammad Alin ja Stevensonin välistä ottelua yritettiin järjestää keinolla millä hyvänsä, ei se koskaan toteutunut.
Moskovassa vuonna 1980 saavutetun kolmannen olympiakullan jälkeen 28-vuotiaalta Stevensonilta kysyttiin kaikista miljoonista, jotka hän on torjunut. Vastaus tuli epäröimättä: ”Mitä muka on miljoona dollaria verrattuna kahdeksaan miljoonaan minua rakastavaan kuubalaiseen?”.
Ihmishenki on tärkeämpi kuin olympiamitali
Soulin kesäolympialaisissa vuonna 1988 kanadalaisella purjehtijalla Lawrence Lemieux’lla oli kaikki mahdollisuudet vuosikausia tavoittelemaansa olympiakultaan. Kisa sujui hänen kohdallaan hyvin, vaikka merenkäynti oli tavallista rajumpaa.
Kesken suorituksen Lemieux kuuli kahden singaporelaisen purjehtijan avunhuudot. Siew Shaw Her ja Joe Chan osallistuivat lähistöllä järjestettävään toisen lajin kilpailuun. Nelimetriset aallot olivat kaataneet heidän veneensä ja toinen purjehtijoista oli jo ajelehtinut kymmenien metrien päähän veneestä. Toinen yritti roikkua epätoivoisena kiinni kaatuneessa veneessä.
Lemieux ei epäröinyt, vaan otti kurssin kohti hätään joutuneita purjehtijoita, kiskoi nämä vedestä ja jäi odottamaan pelastusveneiden saapumista. Kun hän vihdoin pääsi jatkamaan omaa kisasuoritustaan, oli kaikki toivo olympiamitalista menetetty. Lemieux oli tippunut 22. sijalle.
Lemieux’n uroteko ei kuitenkaan jäänyt vaille huomiota, sillä hän sai vielä samoissa olympialaisissa Kansainväliseltä Olympiakomitealta Pierre de Coubertin -palkinnon, joka myönnetään erityistä urheiluhenkeä osoittaneelle urheilijalle.
Vaikka Lemieux ei ikinä urallaan saavuttanut olympiamitalia, ei hän kadu tuona syyskuisena päivänä tekemäänsä päätöstä: ”Tekisin edelleen kaiken samoin.”.
Ystävykset päättivät jakaa kultamitalin
Monella on varmasti vielä tuoreessa muistissa, mitä Tokion olympiastadionilla tapahtui elokuun 1. päivän iltana vuonna 2021. Kaikkien aikojen kovatasoisin arvokisoissa käyty korkeushyppykilpailu päättyi siihen, kun Italian Gianmarco Tamberi ja Qatarin Mutaz Essa Barshim päättivät jakaa olympiakullan.
Täysin samanlaisen hyppysarjan tehneet miehet olisivat voineet lähteä pudotuskilpailuun, mutta kaikkien yllätykseksi kansainvälisessä televisiolähetyksessä kuultiin Barshimin urheiluhistoriaan jäävät sanat.
”Voimmeko saada kaksi kultaa?”, kysyi Barshim, johon toimitsija nyökkäsi hyväksyvästi. Ja riemukkaat kultajuhlat olivat valmiit alkamaan – kahdessa leirissä.
Kyseessä oli ensimmäinen olympiakulta sekä Tamberille että Barshimille. Molemmat ovat uransa aikana kärsineet vakavista loukkaantumisista, joiden aikana he ovat väsymättä tukeneet toisiaan. Kulta siis jaettiin kilpakumppaneiden, mutta myös erittäin hyvien ystävien kesken. Barshim kertoi myöhemmin lehdistölle, että he halusivat yhdessä lähettää nuorelle sukupolvelle viestin urheiluhengen merkityksestä.
Olympiakullan jakamista on kritisoitu paljon, sillä monien mielestä olympiamitalien kohtalosta päättäminen ei ole urheilijoiden tehtävä. Mitalin jakaminen on ollut viimeisen kymmenen vuotta mahdollista, mutta tähän ratkaisuun päädytään harvoin. Toisten mielestä urheilijoiden yhteinen päätös oli koskettava hetki ja olympiahenkeä parhaimmillaan.
Mitaleja on jaettu ennenkin
Kuva: Wikimedia Commons | Public Domain
Vuoden 1936 Berliinin olympialaisissa japanilaiset seiväshyppääjät Shuhei Nishida ja Sueo Ōe päätyivät finaalissa tasatulokseen. Voittaja oli jo selvillä, mutta japanilaisten oli ratkottava hopeamitalin kohtalo yhden hypyn pudostuskilpailuna.
Japanilaiset tekivät saman kuin Tamberi ja Barshim 85 vuotta myöhemmin. He kieltäytyivät hyppäämästä vedoten ystävyyteensä ja keskinäiseen kunnioitukseen. Tuolloin kuitenkin vaadittiin, että jonkun on oltava toinen ja jonkun kolmas, joten Ōe suostui ottamaan pronssin ja hopea meni Nishidalle.
Miehet olivat kuitenkin yhdessä päättäneet lopettavansa kilpailun eikä paremmuutta oltu ratkottu, joten Japaniin palattuaan he päätyivät erikoiseen ratkaisuun. Nishida ja Ōe veivät mitalinsa kultasepälle, joka halkaisi ne ja liitti takaisin yhteen. Näin molemmat saivat puoliksi hopeisen ja puoliksi pronssisen mitalin.
Japanissa mitalit tunnetaan Ystävyyden mitaleina ja niitä pidetään ikuisena ystävyyden ja yhteistyön symboleina.
Voitto kotiin sorsista huolimatta
Yleensä urheilijat kamppailevat toisiaan ja myös itseään vastaan, mutta Amsterdamin olympialaisissa vuonna 1928 soutaja Henry Robert Pearce joutui kamppailemaan luontoa vastaan.
Kanadalainen Pearce oli ylivoimainen ja eteni kisassa leikitellen kohti edessä siintävää kultamitalia. Kun neljännesvälierät olivat käynnissä, hänen soutulinjalleen ui sorsaperhe. Sen sijaan, että Pearce olisi paahtanut pesuetta päin, hän lopetti soutamisen, jotta linnut pääsivät uimaan väljemmille vesille. Bobby Pearce voitti hollantilaisten katsojien sydämet ja pysähdyksestä huolimatta hän souti eränsä voittoon.
Sankarin asemaan nostettu Pearce voitti lopulta myös finaalin ja nappasi olympiakullan päihittäen toiseksi tulleen lähes kymmenen sekunnin erolla. Sorsaperhettä ei finaalissa nähty.
Mahdotonta! Jamaikan rattikelkkailijat olivat eri mieltä
Tämä on olympiatarina, joka inspiroi elokuvan. Vuonna 1993 valmistunut Kelkkajengi perustuu löyhästi tositapahtumiin ja kertoo jamaikalaisen rattikelkkajoukkueen matkasta vuoden 1988 Calgaryn olympialaisiin.
Jamaikalaisia kelkkailijoita talviolympialaisissa. Koko muun maailman mielestä se oli mahdotonta, mutta Dudley Stokes, Devon Harris, Michael White ja Casewell Allen olivat eri mieltä. Varsinkin pohjoisamerikkalaiset mediat alkoivat kirjoittaa Jamaikan rattikelkkailijoista artikkeleita koomiseen sävyyn.
Mutta tarina altavastaajista sai yleisön puolelleen ja Jamaikan rattikelkkajoukkueen edesottamukset nousivat yhdeksi olympialaisten kohokohdaksi. Miesten asenne ja osallistumisen ilo sekä hyisessä Kanadassa soinut reggae-musiikki olivat pirteän erilaista.
Valitettavasti Allen loukkaantui harjoituksissa, kun joukkue oli järven jäällä ottamassa tuntumaa talvisiin olosuhteisiin. Hänen tilalleen otettiin olympialaisiin veljeään Dudleyta tukemaan matkannut Chris Stokes, joka ei koskaan aiemmin ollut ollut rattikelkan kyydissä.
Varsinaisessa kilpailussa Jamaikan joukkue diskattiin, kun rattikelkka kaatui kesken suorituksen. Periksiantamaton nelikko kuitenkin nousi kelkastaan ylös ja käveli maaliviivan yli suosionosoitusten siivittämänä.
Uimari, joka oli juuri oppinut uimaan
Monet urheilijat kamppailevat maansa edustuspaikasta kynsin ja hampain; joskus huippujakin jää olympialaisista ulos, sillä tiettyjen maiden karsintasysteemi on raaka.
Päiväntasajaan Guineasta kotoisin oleva Eric Moussambani pääsi vuonna 2000 mukaan niin sanotulla villillä kortilla, eikä hänen siis tarvinnut kilpailla maanmiehiään vastaan edustaakseen maataan Sydneyn olympia-altaassa.
Mutta uimaan hänen piti opetella.
Päiväntasaajan Guineassa ei ollut harjoittelupaikkoja eikä Moussambani ollut koskaan nähnyt olympiakokoista allasta ennen Australiaan saapumistaan. Hän aloitti uintiharjoittelun vain kahdeksan kuukautta ennen olympialaisia treenaten joissa ja meressä ja saaden neuvoja paikallisilta kalastajilta. Sen kummempaa valmentajaa hänellä ei ollut. Myöhemmin Moussambani sai mahdollisuuden harjoitella pääkaupunki Malabossa sijaitsevan hotellin pienessä altaassa, jota sai kuitenkin käyttää vain kolmena päivänä viikossa aamuviiden ja -kuuden välillä.
Sydneyssä Moussambani joutui uimaan alkuerässään yksin, sillä kaksi muuta uimaria diskattiin varaslähdön vuoksi. ”Olin todella hermostunut, sillä tiesin kaikkien katsovan vain minua”, kertoi Moussambani myöhemmin tunnelmistaan ennen kisaa. Jättimäinen allas, 17 000 silmäparia paikan päällä ja lukematon määrä televisiokatsojia hermostuttaisi ketä tahansa. Moussambani hyppäsi urheasti altaaseen ja suoriutui 100 metrin vapaauinnista kunnialla. Viimeiset kymmenet metrit olivatkin tuskaisia, mutta seisaallaan suosiota osoittaneen yleisön kannustuksella Moussambani ui ainoana osallistujana eränsä voittajaksi.
Hän ei erävoitostaan huolimatta päässyt seuraavalle kierrokselle, sillä aika oli surkea. Se oli 100 metrin vapaauinnin olympiahistorian hitain. Moussambanin aika (1.52, 72) oli yli kaksi kertaa hitaampi kuin olympiakullan vieneen Pieter van den Hoogenbandin finaalissa kellottama 48.30. Se oli kuitenkin hänen oma parhaansa ja Päiväntasaajan Guinean ennätys.
Jo olympialaisten aikana Moussambani nousi suureksi sankariksi ja julkkikseksi. Tulevina vuosina ja harjoittelun myötä hän paransi aikansa alle minuuttiin ja hänet nimitettiin oman kilpailu-uransa jälkeen Päiväntasaajan Guinean uintimaajoukkueen valmentajaksi. Nykyisin maassa on pari olympiakokoista allasta, mistä kiitos kuuluu suurelta osin Eric Moussambanille ja hänen rohkeudelleen.
Olympiavoittajaksi heikommallakin kädellä
Unkarilainen Károly Takács liittyi nuorena miehenä maansa armeijaan ja hänestä kehkeytyi maailmanluokan pistooliampuja. Kun vuoden 1936 kesäolympialaiset lähestyivät, ei Takácsia hyväksytty joukkueeseen, koska hän oli sotilasarvoltaan kersantti. Vain upseeristo sai kilpailla olympialaisissa.
Berliinin kisojen jälkeen Unkari poisti hölmön säännön ja Takács otti tavoitteekseen menestyä neljän vuoden päästä Tokiossa. Hänen kätensä kuitenkin pirstoutui täysin vuonna 1938, kun viallinen kranaatti räjähti armeijan harjoituksessa. Mies ei aikonut luovuttaa pistoolikätensä amputaatiosta huolimatta ja päästyään sairaalasta hän rupesi kaikessa hiljaisuudessa treenaamaan ampumista vasemmalla kädellä. Jo seuraavana vuonna hän yllätti maanmiehensä ja voitti Unkarin mestaruuden. Kaikki näytti Tokiota ajatellen hyvältä.
Mutta sekä Tokion vuoden 1940 että Lontoon vuoden 1944 kesäolympialaiset peruttiin toisen maailmansodan vuoksi.
Takács oli päättänyt kilpailla olympialaisissa. Hän tuli valituksi Unkarin olympiajoukkueeseen ja lähti Lontooseen vuonna 1948 toteuttamaan unelmaansa. Ennakkosuosikki, maailmanmestari ja maailmanennätyksen haltija Carlos Enrique Díaz Saenz Valiente kysyi ennen kisaa Takácselta, että mitä tämä tekee Lontoossa. Unkarilainen kertoi olevansa siellä oppimassa. Takács voitti kultaa ja rikkoi maailmanennätyksen kymmenellä pisteellä. Palkintokorokkeella toiseksi tullu argentiinalainen virkkoi voittajalle: ”Olet oppinut tarpeeksi”.
Neljä vuotta myöhemmin Helsingissä Takács otti vielä toisenkin kullan, minkä myötä hänestä tuli lajinsa ensimmäinen onnistuneesti olympiavoittoaan puolustanut ampuja. Heikommalla kädellä.
Odottamaton ystävyys Hitlerin silmien alla
Saksalainen pituushyppääjä Luz Long osoitti rohkeutta, ystävyyttä ja todellista urheiluhenkeä olympia-aatteen mukaisesti, kun hän auttoi yhdysvaltalaista kilpakumppaniaan Jesse Owensia. Owens oli astunut kaksi hyppyä yli ja oli siten vaarassa karsiutua viimeisiltä hyppykierroksilta.
Owensin hyppyjä tarkkaavaisesti seurannut Long ehdotti pahimmalle vastustajalleen, että tämän kannattaisi siirtää askelmerkkiään ja kaiken lisäksi vielä neuvoi oikean kohdan valitsemisessa. Owens hyppäsi finaalin voittoon ja hopeamitalisti Long oli ensimmäisenä onnittelemassa. Ilo Owensin puolesta oli aitoa. Miehet kävelivät käsikynkässä stadionilta pois, Adolf Hitlerin seuratessa katsomossa.
Berliinin olympialaisten piti olla Hitlerille ja natsi-Saksalle täydellinen propagandan väline, sillä mediahuomio oli taattu ja olympialaisista lähetettiin historian ensimmäiset studio-olosuhteiden ulkopuolella kuvatut tv-lähetykset. Berliinin kisojen piti olla ”arjalaisen rodun ylivallan -ja voiman” näytöstä, mutta suunnitelma epäonnistui. Olympialaisten suurin tähti oli tummaihoinen Owens, joka voitti olympiakultaa pituuden lisäksi 100 metrillä, 200 metrillä ja pikaviestissä.
Owens sanoi myöhemmin haastatteluissa, että Longin kanssa solmittu ”24 karaatin ystävyys” oli paljon arvokkaampi kuin kaikki hänen urallaan voittamansa palkinnot yhteensä. ”Vaati suunnattoman määrän rohkeutta ystävystyä kanssani ja halata minua Hitlerin edessä”, kertoi Owens ensimmäisestä ja viimeisestä tapaamisestaan Longin kanssa.
Vuonna 1964 Long palkittiin poikkeuksellisen urheiluhengen osoittamisesta Berliinin kisoissa vuosikymmeniä aiemmin. Mies ei kuitenkaan itse ollut vastaanottamassa tunnustusta, sillä osallistui toiseen maailmansotaan Saksan laskuvarjojoukoissa ja menehtyi Italiassa yhdysvaltalaisia vastaan käydyssä taistelussa vuonna 1943.
Long aavisti oman kohtalonsa, sillä viimeisessä, rintamalta lähetetyssä kirjeessään Owensille hän kirjoitti: ”Pyydän sinulta jotain. Tämä on minulle hyvin tärkeää. Kun sota on ohi, niin mene Saksaan ja jonain päivänä etsi poikani. Jesse, kerro hänelle hänen isästään sekä menneistä ajoista ja siitä, minkälaista elämä oli, kun sota ei erottanut meitä. Kerro hänelle siitä, minkälaiset ihmisten välit voisivat tässä maailmassa olla.”.
Owens teki juuri niin ja piti Longin läheisiin säännöllisesti yhteyttä omaan vuoden 1980 kuolemaansa saakka – niin merkittävä tuo kilparadalla syntynyt ystävyys oli.
Lue myös: