Oudoimmat
Galileon keskisormesta Einsteinin aivoihin: 10 erikoista tarinaa irrotetuista ruumiinosista – osa 1
Nyt sukelletaan pääkallojen, sydänten ja varpaiden maailmaan, kun vuorossa ovat historialliset ruumiinosat. Ja siis sellaiset, jotka on syystä tai toisesta irrotettu.
Listalla ei siis nähdä kenenkään nykyjulkkiksen takapuolta tai rintalihaksia, vaan kyseessä ovat oikeasti paikkansa historian kirjoissa ansainneet ruumiinosat. Sellaiset, jotka ovat kuuluisia jopa ilman omistajaansa.
Listafriikki esittelee kymmenen ruumiinosaa ja tarinat siitä, miten ne ovat selvinneet omistajiensa kuolemista jopa tuhansien vuosien ajan. Usein tarinoihin sekoittuu aikojen kuluessa aimo annos legendaa ja tuomme kyllä tarpeen tullen epäilykset totuudenmukaisuudesta esiin.
Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi erikoista tarinaa irrotetuista ruumiinjäsenistä ovat luvassa myöhemmin.
Galileo Galilein keskisormi
Kuva: Plindenbaum | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Firenzen herttuakunnassa syntynyt tähtitieteilijä ja fyysikko Galileo Galilei joutui kärsimään elämänsä aikana suuresti, koska oli äänekäs heliosentrisen maailmankuvan kannattaja. Galileo ei suostunut kiistämään uskomustaan, jonka mukaan Maa kiertää Aurinkoa eikä toisin päin.
Maakeskeinen kirkko tuomitsi tutkijan jumalanpilkasta vankilaan, mutta rangaistus kevennettiin myöhemmin kotiarestiksi. Viimeiset vuotensa Galileo eli kotiinsa eristettynä, mutta jatkoi silti sinnikkäästi työtään sen tosiasian eteen, minkä nykypäivänä tietävät jo alle kouluikäiset lapsetkin.
Galileo haudattiin vuoden 1642 kuolemansa jälkeen vaatimattomaan hautaholviin, josta ruumis vuonna 1737, lähes vuosisata myöhemmin, siirrettiin arvoiseensa mausoleumiin Firenzen Basilica di Santa Croce -kirkkoon. Siirron aikana joku neropatti päätti napata Galileon ruumiista kolme sormea, hampaan ja viidennen lannenikaman.
Yksi sormi ja selkänikama päätyivät kiertoteiden kautta italialaisiin museoihin 1800-luvun aikana, mutta kaksi muuta sormea ja hammas hävisivät jälkiä jättämättä italialaisiin aatelisperheisiin vuosisatojen ajaksi. Historioitsijat arvelivat vielä vuosituhannen vaihteen tienoilla, että Galileon ruumiinosat ovat kadonneet lopullisesti.
Sitten yllättäen vuonna 2009 nuo kolme esinettä putkahtivat esiin huutokaupassa. Vaikka ostaja epäili purnukkansa sisältöä Galileon sormiksi ja hampaaksi, varmisti hän asian todenperäisyyden Firenzen Tieteen historian instituutilta ja museolta. Museon johtaja vertasi purnukkaa ja ruumiinosia niistä tehtyyn viimeiseen kirjalliseen kuvaukseen, joka onneksi oli äärimmäisen tarkka ja jokainen pienikin yksityiskohta täsmäsi. Museo sai sormet ja hampaan haltuunsa, ja kun se avasi remontin jälkeen ovensa vuonna 2010, oli nimikin vaihtunut Museo Galileoksi.
Paavi Johannes Paavali II esitti vuonna 1992 katolisen kirkon virallisen anteeksipyynnön Galileon kohtelusta ja myönsi tämän olleen oikeassa. Pahoittelut olivat vain hieman myöhässä. Mutta ainakin Galileon pystyyn asetettu keskisormi välittää kirkolle symboliset terveiset.
Lue myös: Maapallo ei ole pyöreä – 10 uskomatonta väitettä Litteän Maan yhdistykseltä
Buddhan hammas
Kuva: Alexander Savin | FAL (kuvaa rajattu)
Siddhartha Gautama, joka tunnetaan paremmin Buddhana, perusti buddhismin 500-luvulla eaa. ja menehtyi kunnioitettuna opettajana ollessaan 80-vuotias. Tapojen mukaisesti hänen ruumiinsa poltettiin ja tarinan mukaan tuli hävitti suuren opettajan maalliset jäänteet yhtä ruumiinosaa – vasenta kulmahammasta – lukuun ottamatta.
Yksi Buddhan seuraajista nappasi hampaan talteen ja vuosisatojen ajan pyhäinjäännöksestä käytiin ankaraa kilpailua. Kuninkaat ympäri Etelä-Aasian himosivat hammasta itselleen; toiset halusivat arvokkaan purukappaleen kokoelmiinsa ja toiset halusivat tuhota sen. Yleisen uskomuksen mukaan hampaan omistajalla oli jumalallinen oikeus hallita maata.
300-luvun alussa Buddhan kulmahammas tuotiin Sri Lankaan, Kandyn kaupunkiin, jossa se on saanut olla rauhassa lähes siitä lähtien. Luonnollisesti katolinen kirkko yritti 1500-luvulla tuhota hampaan polttamalla, mutta legendan mukaan taianomainen lootuksen kukka pelasti ja kuljetti hampaan takaisin Kandyyn, Sri Dalada Maligawaan eli hampaan temppeliin. Siellä Buddhan vasenta kulmahammasta säilytetään koristellulla alttarilla edelleen.
Ludvig XIV:n sydän
Tämä listan kohta kertoo Versaillesin palatsin rakennuttajana muistetun Ludvig XIV:n sydämestä, mutta tavallaan se on kertomus englantilaisesta geologista ja papista William Bucklandista. Buckland on parhaiten tunnettu siitä, että hän nimesi historian ensimmäisen dinosauruksen, Megalosauruksen, 1800-luvun alussa, vaikka hän tuolloin ajattelikin sen olevan suuri lisko.
Buckland – kuten monet muutkin aikalaisensa – ajattelivat fossiilien olevan todiste ennen vedenpaisumusta eläneistä eläimistä. Ja tämän aasinsillan kautta pääsemme Bucklandin ruokailutottumuksiin, sillä hänelle Nooan arkki oli yhtä kuin ruokalista.
Ei ollut mitään, mitä Buckland ei olisi syönyt. Hän tarjoili myös vierailleen muun muassa paistettuja koiranpentuja, keitettyä norsun kärsää ja grillattuja kilpikonnan päitä. Bucklandille kelpasi kaikki, mutta vieraat ovat ehkä olleet eri mieltä. Joten ei liene ihme, että kun miehelle tarjottiin syötäväksi muumioitunutta ihmisen sydäntä, nousi hänellä vain vesi kielelle.
Mahdollisuus erikoiseen maistiaiseen tarjoutui Bucklandin ystävän lordi Hartcourtin luona. Hartcourt oli saanut haltuunsa palasen yli sata vuotta aiemmin kuolleen Aurinkokuninkaan sydäntä. Se on faktaa, että kun Ludvig XIV kuoli vuonna 1715, säilöttiin hänen sydämensä pieneen kirstuun, joka haudattiin hänen isänsä Ludvig XIII:n sydämen kanssa eri kirkkoon kuin muu ruumis.
Ranskan suuren vallankumouksen aikana, 1790-luvulla, entisten monarkien hautaholvit tuhottiin ja jäänteet kasattiin muutamaan joukkohautaan. Ludvig XIV:n ja hänen isänsä sydämet kuitenkin säästyivät vallankumouksellisten käsittelyltä, mutta niitä ei enää pidetty arvokkaina pyhäinjäännöksinä.
Tarinan mukaan taidemaalari Alexandre Pau osti kuninkaalliset ruumiinosat luodakseen niiden avulla maalisävyn nimeltään ”muumion ruskea”. Koska miksipäs ei. Hämärän peitossa olevien käänteiden jälkeen pala Ludvig XIV:n sydämestä säästyi luomisprosessilta ja päätyi muutama vuosikymmen myöhemmin Hartcourtin haltuun. Ja lopulta Bucklandille tarjoiltavaksi.
”Olen syönyt monia kummallisia asioita, mutta en koskaan aiemmin kuninkaan sydäntä”, julisti Buckland ennen kuin nielaisi kuivettuneen ruskean köntin parempiin suihin.
Sitä, oliko kyseessä Ludvig XIV:n sydän, tai ylipäätään kenenkään sydän, on mahdoton selvittää. Buckland kuitenkin piti kyseistä ”makupalaa” kulinarististen seikkailujensa kruununjalokivenä.
Joseph Haydnin pääkallo
Itävaltalainen Joseph Haydn oli yksi merkittävimmistä klassismin tyylikauden musiikin kehittäjistä ja häntä pidetään klassisen sinfonian ja jousikvartettojen isänä. Kun Haydn kuoli ja haudattiin vuonna 1809, ei arvostetun säveltäjän hautarauhaa kunnioitettu kuin kahdeksan hassua päivää.
Ryöstöretken orkestroijana toimi Haydnin tuttava Joseph Rosenbaum, joka oli perin kiinnostunut frenologiasta: uudesta ja tuolloin varsin trendikkäästä ”tieteenalasta”. Frenologia on sittemmin todistettu täydeksi humpuukiksi, mutta Rosenbaumia kiehtoi ajatus siitä, että kallon muodoista pystyttäisiin analysoimaan henkilön persoonallisuutta.
Niinpä hän lahjoi wieniläisen Hundsturmin hautausmaan haudankaivajan ja kävi leikkaamassa Haydnin pään irti ruumiista. Rosenbaum kiikutti pään Wienin sairaalan frenologeille, jotka nylkivät, keittivät ja valkaisivat sen, jotta ohimon ”musiikkikuhmu” saataisiin esiin. Pääkallo päätyi lopulta Rosenbaumin kotiin ja se asetettiin esille kunniapaikalle.
Vuona 1820 prinssi Nikolaus II halusi siirtää ja haudata Haydnin ruumiin juhlallisin menoin Unkariin, jossa säveltäjä oli pitkään asunut ja työskennellyt Esterházyn aatelisperheen palveluksessa. Kun ruumis kaivettiin esiin, kävi varsin nopeasti selväksi, että yksi merkittävä ruumiinosa puuttui.
Johtolangat veivät viranomaiset Rosenbaumin oven taakse, mutta tämä ei ollut halukas luopumaan Haydnin pääkallosta. Niinpä hän piilotti kallon olkipatjan sisälle ja kotietsinnän aikana hänen vaimonsa Therese makasi patjalla ja ilmoitti menstruoivansa. Se oli varma tapa pitää etsivät kaukana patjasta ja kallosta. Rosenbaum esitti luovuttavansa ja antoi prinssin joukoille mukaan toisen pääkallon. Ilmeisesti hänellä oli niitä jaettavaksi asti.
Haydn haudattiin uudelleen, mutta siis tuntemattoman pääkallon kanssa.
Kuolinvuoteellaan Rosenbaum testamenttasi kallon alkuperäiselle rikostoverilleen, jolta se siirtyi muutaman välikäden kautta Wieniin Musiikin ystävät -järjestön haltuun. Vasta vuonna 1954 pääkallo suostuttiin luovuttamaan Esterházyn perheelle haudattavaksi Haydnin muun ruumiin kanssa.
Kukaan ei kuitenkaan raaskinut poistaa hautaholvissa jo ennestään ollutta, tuntematonta pääkalloa, joten Joseph Haydn on tänäkin päivänä haudattuna kahden kallon kanssa – oman ja vieraan.
Albert Einsteinin aivot
Kuva: Ochoa54 | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Ennen kuin 1900-luvun merkittävimpänä fyysikkona pidetty Albert Einstein kuoli Yhdysvalloissa vuonna 1955, sanoi hän elämäkertansa kirjoittajalle haluavansa tulla tuhkatuksi, jottei kukaan pääse palvomaan hänen luitaan. Toive ei aivan toteutunut. Suurin osa tutkijan ruumiista kyllä polttohaudattiin ja tuhkat siroteltiin salaiseen paikkaan Delawarejoen varrelle.
Mutta ruumiinavauksen yhteydessä esimerkiksi Einsteinin aivot lähtivät lääkäri Thomas Harveyn matkaan – ilman lupaa. Taustalla oli kai jalo ajatus siitä, että tuon neron aivot tarjoaisivat tärkeää tutkimustietoa. Harvey paloitteli aivot ja säilöi palat lasipurkkeihin, joita piti pari vuosikymmentä kotinsa kellarissa.
Harvey ei kuitenkaan löytänyt aivoista mitään erityistä, mutta kuljetti niitä myöhemmin mukanaan työpaikasta toiseen ja säilytti purkkeja milloin missäkin: kerran jopa kaljakorien sekaan piilotettuna.
Harvey rupesi vuodesta 1985 lähtien julkaisemaan Einsteinin aivoihin perustuvia tutkimuksia ja sai esimerkiksi kanadalaisten yhteistyökumppaneidensa kanssa yhden tutkimuksen lääketieteen arvostetuimpaan julkaisuun The Lancetiin. Tutkimuksissa etsittiin syitä niin Einsteinin neroudelle kuin tämän mahdolliselle autismille, ja ”todisteita” löytyikin eri aivosolujen määrien suhteista tai vaikkapa normaalia suuremmasta ja epätavallisesti poimuttuneesta päälakilohkosta.
Tutkimukset kohtasivat kuitenkin paljon kritiikkiä eivätkä käytetyt menetelmät ja vertailut täyttäneet tieteellisiä kriteereitä. Älykkyyttä ei voi paikantaa tiettyyn kohtaan aivoja eikä päätelmiä voi tehdä yksittäisistä aivoista otetuista kuvista tai palasista. Einsteinin aivot eivät isossa kuvassa olleet mitenkään erityiset.
Se on kuitenkin fakta, että Einstein oli älykäs ja kykeni ymmärtämään asioita, joihin monenkaan muun käsityskyky ei riitä. Sen verran erityiset aivot Einsteinilla oli, että niiden avulla hän ymmärsi, mitä tuleman piti: Jos aivot jäisivät jälkipolville tutkittavaksi, yritettäisiin hänen neuroneitaan, gliasolujaan ja aivojensa poimuja mittaamalla julistaa, mikä tekee ihmisestä älykkään. Ja sen hän tiesi olevan täyttä soopaa.
Mutta koska hänen toivettaan tuhkaamisesta ei kuunneltu, voi maailman kuuluisimpien aivojen paloihin tutustua kahdessa paikassa Yhdysvalloissa: Mütter-museossa Philadelphiassa ja Kansallisessa terveyden ja lääketieteen museossa Silver Springissä.
Lue myös: