10 ikonista urheilupalkintoa ja mielenkiintoiset tarinat niiden takana

Urheilussa tärkeintä on palkintojen voittaminen – vai kuinka se oli!? Listafriikki esittelee nyt kuuluisia urheilupalkintoja, joihin liittyy kiinnostavia ja yllättäviä tarinoita.

Televisiolähetyksissä usein kerrotaan nopeasti jotain kulloisenkin turnauksen tai kilpailun pokaalista, mutta tämän listan urheilupalkintojen salat saattavat tulla monelle yllätyksenä. Mukana on urheilupalkintoja muun muassa tenniksen, jalkapallon ja jääkiekon osalta, mutta tutustumme myös meille suomalaisille hieman tuntemattomampiin lajeihin ja niiden himoittuihin kannuihin.

Listalla selviää muun muassa, miksi Suomen tunnetuin urheilupalkinto on nimeltään Kanada-malja, ja miksi Muhammad Ali sai uuden olympiakultamitalin.

Wimbledon-pokaalin avulla kentät kuntoon

Kuva: Peter Menzel | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)

Vanhin ja kaikkein arvostetuin urheilupalkinto, jonka tennispelaaja voi saada, on tietenkin Wimbledonin pokaali. All England Lawn Tennis and Croquet Clubilla, joka sijaitsee nykyisin Lontoon suurkaupunkialueeseen kuuluvassa Wimbledonissa, järjestettiin ensimmäinen tennisturnaus vuonna 1877. Se päätettiin järjestää, jotta klubille saatiin varoja kenttien kunnossapitoon tarvittavien välineiden ostamista varten. Pelaajat pulittivat 22 guinean eli kultakolikon osallistumismaksun. Silloin ohjelmassa oli ainoastaan miesten kaksinpeli.

Tänä päivänä miesten kaksinpelin voittaja saa hieman pienemmän kopion lähes puolimetrisestä kullatusta hopeakannusta, joka jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1887. Sen nimi on vaatimattomasti ”The All England Lawn Tennis Club Single Handed Champion of the World”. Alkuperäinen palkinto koostuu kahdesta osasta: pokaalista ja sen hopeisesta tarjottimesta.

Toki Wimbledonissa jaettiin pystejä aiemminkin, mutta William Renshaw sai ihka ensimmäisen Field Cup (1877-1883) -palkinnon itselleen voitettuaan turnauksen kolmesti. Renshaw lunasti myös Challenge Cup (1884-1886) -pystin voitettuaan seuraavatkin kolme Wimbledonia. Sen jälkeen käytäntöä muutettiin, sillä enää ei haluttu ottaa sitä riskiä, että 100 guinealla eli kultakolikolla hankittu pokaali ”menetettäisiin” jälleen, jos joku sattuisi voittamaan turnauksen kolme kertaa. Niinpä uudesta pystistä tuli kiertopalkinto. Avoimella aikakaudella sellaiset tähtipelaajat kuin Björn Borg, John McEnroe, Boris Becker, Pete Sampras, Roger Federer ja Novak Djokovic ovat voittaneet Wimbledonin vähintään kolmesti.

The Ashes -tuhkauurna

Brittiläinen The Sporting Times -lehti julkaisi vuonna 1882 pilkallisen muistokirjoituksen englantilaiselle kriketille sen jälkeen, kun kotijoukkue hävisi lontoolaisella Kennington Oval- kentällä niukasti Australialle: ”Ruumis poltetaan ja tuhkat viedään Australiaan”. Tarinan mukaan test-ottelu oli niin jännittävä, että eräs katsoja puri sateenvarjonsa kahvan poikki. Kun Englannin joukkue lähti myöhemmin samana vuonna Australiaan hakemaan revanssia, vannoi kapteeni Ivo Bligh tuovansa englantilaisen kriketin tuhkat takaisin ja joukkue palasikin kiertueelta voitokkaana.

Bligh sai Melbournen krikettiklubin presidentin vaimolta lahjaksi noin 10-senttisen terrakotasta valmistetun parfyymipullon. Tuosta pullosta tuli Englannin ja Australian test-ottelujen symboli ja sen sanotaan sisältävän krikettihilan tuhkat. Ottelu on myös pitkään tunnettu The Ashes -nimellä. Pieni ”tuhkauurna”, josta kaikki lähti liikkeelle, ei ole koskaan ollut ottelusarjan palkintona, sillä se oli Blighin henkilökohtaista omaisuutta.

Alkuperäinen The Ashes urn eli tuhkauurna on näytteillä vitriinissä Lord’s Cricket Ground -kompleksissa Lontoossa. Kaudesta 1998-1999 lähtien The Ashes -ottelusarjan voittaja on saanut ison MCC Waterford Crystal Trophy -palkinnon, joka on näyttävä lasinen kopio historiallisesta, mutta varsin vaatimattomasta, ”tuhkauurnasta”.

FIFA World Cup – Jules Rimet -pokaali

Kuva: Nicaraguan posti | Public Domain

Kansainvälistä jalkapalloa oli toki pelattu aiemminkin, mutta vuonna 1950 Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA päätti presidenttinsä Jules Rimetin johdolla järjestää oman turnauksen. Palkinnoksi valmistettiin voiton jumalatar Nikeä kuvaava, 35-senttinen kullattu patsas. Pokaali nimettiin Victoryksi, mutta vuonna 1946 se sai uuden nimen ratkaisevan äänen maailmanmestaruuskisojen hyväksymiselle antaneen presidentin mukaan. Rimet oli ilmoittanut jalkapallomaailmalle, että maa, joka ensimmäisenä voittaa palkinnon kolme kertaa, saa sen pysyvästi itselleen. Brasilia saavutti kolmannen maailmanmestaruutensa vuonna 1970 ja vei Jules Rimet -pokaalin kotiin. Mutta pysti oli sitä ennen nähnyt jo monenlaista.

Maaliskuun 20. päivänä vuonna 1966, vain neljä kuukautta ennen Englannissa järjestettäviä jalkapallon maailmanmestaruuskisoja, Jules Rimet -pokaali varastettiin. Se oli jo tuotu saarivaltioon odottamaan heinäkuuta ja oli poikkeuksellisesti annettu näytille suureen postimerkkinäyttelyyn Lontooseen. Sillä ehdolla tietenkin, että sitä vartioitaisiin kellon ympäri.

Kaikesta huolimatta pokaali varastettiin ja siitä alkoi hillitön jahti, jota johtamaan Scotland Yard määräsi poliisin erikoisyksikön. Englannin jalkapalloliiton johtajalle Joe Mearsille toimitettiin lunnasvaatimus ja paketti, jossa oli todisteena palkinnosta erilleen irrotettava osa. Varas uhkasi sulattaa pokaalin, ellei saisi 15 000 puntaa pieninä seteleinä. Mears sopi varkaan kanssa rahojen ja pokaalin vaihdon, mutta tapaamiseen lähti yksi etsivistä. Varas saatiin kiinni, mutta pokaalia ei löytynyt.

Viikko varkauden jälkeen lontoolainen David Corbett oli ulkoiluttamassa koiraansa Picklesiä. Pickles, mustavalkoinen collie, juoksi naapurin autolle ja oli kovin kiinnostunut renkaan vieressä olleesta sanomalehtiin kääritystä paketista. Corbett meni katsomaan, mitä Pickles oli löytänyt. Avattuaan käärön, nähdessään pokaalin ja luettuaan pienet laatat sen jalassa Corbett ymmärsi, mitä piteli käsissään. Kuuluisa pokaali oli löytynyt. Picklesistä tuli luonnollisesti suuri julkkis: se kiersi tv-ohjelmissa ympäri Eurooppaa, nimettiin Vuoden koiraksi ja pääsi tottakai omistajansa kanssa seuraamaan kesän finaaliottelua, jossa Englanti kukisti Länsi-Saksan.

Niin, Englannilta pokaali matkasi seuraavien kisojen myötä pysyvästi Brasiliaan ja pantiin näytteille Brasilian jalkapalloliiton päämajaan, mutta vuonna 1983 se varastettiin jälleen; tuolla kertaa lopullisesti. Vaikka ryöstöstä pidätettiin ja tuomittiin neljä miestä, ei pokaalia ole koskaan löytynyt. Nykyinen, vuodesta 1974 saakka jaettu, FIFA World Cup -voittopokaali on yksi maailman tunnistettavimmista urheilupalkinnoista. 18 karaatin kullasta valmistettua pystiä ei kukaan saa FIFA:n sääntöjen mukaan omakseen, vaan voittajalle annetaan kopion alkuperäisestä.

Kovia kokenut King George V Gold Cup

Kuningas Yrjö V tilasi luksuskoruja valmistavalta Garrardilta pokaalin, kun hänestä tuli Royal International Horse Show’n suojelija vuonna 1911. Umpikultainen palkinto on arvoltaan 250 000 puntaa (noin 290 000 €) ja suurimman osan vuodesta se on lukittuna holviin Lontoossa. Joka kesä King George V Gold Cup tuodaan kuitenkin estekilpailun ajaksi All England Jumping Courselle odottamaan voittajan käsille nostamista, mutta silloinkin se on ympärivuorokautisessa vartioinnissa.

Vuonna 2016 irlantilainen Billy Twoney selviytyi Lizziemary-hevosellaan voittajaksi yhdessä lajinsa arvostetuimmista kilpailuista. Hän aiheutti kuitenkin kohahduksen ja yleistä pahennusta tiputettuaan historiallisesti ja rahallisesti arvokkaan pokaalin maahan.

Se ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun King George V Gold Cup -pystin turvallisuudesta oltiin huolissaan. Kun toinen maailmansota puhkesi Euroopassa, oli tämä urheilupalkinto italialaisen Alessandro Bettoni-Cazzagon hallussa; vielä tuolloin voittaja sai alkuperäisen pokaalin vuodeksi itselleen. Aatelissukuun kuulunut Bettoni-Cazzago pelkäsi, että palkinnolle saattaisi sodan melskeessä käydä huonosti, joten hän hautasi sen kartanonsa maille. Sodan päätyttyä King George V Gold Cup palautettiin täydellisessä kunnossa Ison-Britannian hevosyhdistykselle. Pokaali selvisi virheettömänä myös Twoneyn mämmikourailusta.

Indy 500 ja pullollinen maitoa

Indianapolis 500, tuttavallisemmin Indy 500, on yksi maailman legendaarisimmista moottoriurheilutapahtumista. Vaikka Indy 500 voi olla monelle suomalaiselle hieman tuntemattomampi kilpailu, lasketaan se samaan kastiin Le Mansin 24 tunnin ajon ja Monacon GP:n kanssa.

Tässä IndyCar-sarjan kilpailussa ajetaan noin neljän kilometrin (2,5 mailin) mittaista ovaalirataa 200 kierrosta, yhteensä 500 mailin matka, josta siis nimikin on tullut. Viimeisimmän, toukokuussa 2021 järjestetyn kilpailun voitti brasilialainen Hélio Castroneves, joka selvitti 805 kilometrin mittaisen kilpailun hieman reilussa 2 tunnissa ja 37 minuutissa.

Castroneves, kuten kaikki arvostetun Indy 500 -kisan voittajat, sai palkinnoksi kutistetun replikan yli 160 senttimetriä korkeasta Borg-Warner -pokaalista. Mutta ei siinä vielä kaikki. Yliampuvan pystin lisäksi voittaja saa pullollisen maitoa. Normaalistihan kilpa-ajajat suihkuttavat ja juovat palkintopallilla kuohuvaa; ei kuitenkaan Indianapolis 500:ssa.

Erikoinen perinne sai alkunsa vuonna 1936, kun ensimmäisenä ruutulipulle tullut Louis Meyer pyysi voittonsa jälkeen lasillisen piimää. Tarinan mukaan Meyerin äiti oli kehottanut poikaansa juomaan helteisinä päivinä piimää ja tulevien vuosien voittajat päättivät myös ruveta kunnioittamaan hänen ohjettaan. Nykyisin voittaja saa kilpailun sponsorin tarjoaman maitopullon ja tapoihin kuuluu, että pullosta hörpätään heti voittajien alueella, kun kuski on päässyt autosta ulos.

Maidon juomatta jättämistä pidetään suurena loukkauksena eikä buuauksilta ole välttynyt edes suuresti ihailtu ja Formula 1 -sarjassakin mestaruuden voittanut brasilialainen Emerson Fittipaldi, joka vaihtoi maidon appelsiinimehuun vuonna 1993. Jenkkiyleisö piti Fittipaldin tempausta ylimielisenä, mutta kuskille se oli vain bisnestä. Hän nimittäin omisti kotimaassaan sitrushedelmäfarmeja ja halusi mainostaa yhtä Brasilian suurimmista vientituoteista. Vaikka selitys kävi järkeen, ei se lepyttänyt amerikkalaisia.

Fittipaldin maamies Castroneves joi tänä vuonna kuuliaisesti, mutta pienellä twistillä, 2-prosenttisen maitonsa, jonka hän oli itse valinnut monista vaihtoehdoista. Hän sekoitti maitoon mansikkajauhetta, joka muutti valkoisen nesteen vaaleanpunaiseksi – näin voittojuoma sopi väriltään Castronevesin autoon ja tiimin ajoasuun.

Claret Jug ja sitä edeltänyt golfareiden mestaruusvyö

Miesten ammattilaisgolfissa pelataan vuosittain neljä major-turnausta ja näiden arvostetuimpien turnausten joukossa on vielä yksi ylitse muiden: vuodesta 1860 järjestetty Britannian avoin golfturnaus, joka on myös kaikkein vanhin.

Nykyinen palkinto, The Golf Champion Trophy, joka tunnetaan paremmin Claret Jug -nimellä, jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1873 mestaruuden voittaneelle Tom Kiddille. Edellinen palkinto oli – kuten niin moni muukin tällä listalla – jouduttu antaa vuonna 1870 turnauksen kolmannen kerran peräkkäin voittaneelle Thomas Morrisille (kuvassa oikealla). Se ei ollutkaan mikään tavallinen urheilupalkinto, vaan eeppinen Challenge Belt -mestaruusvyö! Morrisin voittojen ja mestaruusvyön luovutuksen jälkeen turnausta ei vuonna 1871 järjestetty ollenkaan, eikä uusi palkinto ollut vielä vuonna 1872 valmis.

Alkuperäinen Claret Jug on ollut St Andrewsin golfkentän klubirakennuksessa näytteillä vuodesta 1928 lähtien ja samoissa tiloissa on esillä myös Morrisin perheen lahjoittama mestaruusvyö. Nykyisin voittaja saa uuden version vuodeksi kotiin ja sen jälkeen hänelle annetaan pysyvästi replika alkuperäisestä.

Kiertopalkintoon liittyy myös vuosittain seurattava jännitysnäytelmä – siis golfin pelaamisen lisäksi. Palkinto halutaan antaa voittajalla mitä pikimmiten, joten pora kädessä istuvaa kaivertajaa kuvataan herkeämättä; milloin hän uskaltaa aloittaa kaivertamisen. Spekulaatiot siitä, koska kesken oleva kilpailu voidaan julistaa ratkaistuksi, käyvät kuumina.

Vuoden 1999 turnauksesta kiertää sellainen huhu, että kaivertaja Alex Harvey olisi jo taiteillut ranskalaisen Jean van de Velden nimen pokaaliin, mutta sitten tämä meni täysin käsittämättömällä tavalla epäonnistumaan ja menetti varman voiton Paul Lawrielle. Kuvat käärityin lahkein vedessä seivovasta van de Veldestä ovat varmasti kaikille golfin ystäville tuttuja.

Harvey itse on sanonut, että ei hätäillyt kaiverruksen kanssa, mutta moni epäilee asian olevan toisin ja hänen joutuneen hiontahommiin. Erään salaliittoteorian mukaan van de Velden nimen oikeinkirjoituksesta oli epäselvyyttä: kirjoitetaanko ensimmäinen v-kirjain isolla vai pienellä. Sellaista häpeää, jonka väärin kirjoitettu nimi olisi tuonut, ei järjestäjä halunnut. Villien arvailujen mukaan miehen suoritusta oli sabotoitu, jotta hänen nimeään ei tarvisi pystiin kaivertaa.

Mikä ihmeen Kanada-malja?

Kuva: Marko Ollonqvist

Kanada-malja on varmasti Suomen tunnetuin urheilupalkinto. Sehän on tietenkin jääkiekon SM-liigan kiertopalkinto, joka annetaan pudotuspelit voittaneelle joukkueelle eli Suomen mestarille. Nyt kun saatiin nämä itsestäänselvyydet pois alta, on aika keskittyä siihen, miksi ihmeessä tuon pokaalin nimi on Kanada-malja.

Nimi tulee siitä, että kanadansuomalaiset lahjoittivat sen Suomen jääkiekkoliitolle vuonna 1950. Varat saatiin kasaan keräyksellä, jonka organisoi Kanadassa asuneet puuhamiehet Edwin Sandblom, Väinö Kuikka, Lauri Tulkku, Aarne R. M. Ritari, Ilmari Järnefelt ja August Jokinen. Suomeen tuo urheilupalkinto kulkeutui pesäpallon kehittäjänäkin tunnetun Lauri ”Tahko” Pihkalan mukana. Ensimmäisen kerran Kanada-malja jaettiin vuonna 1951 silloisen SM-sarjan voittajalle.

Kanada-maljoja on olemassa kolme kappaletta: alkuperäinen, joka on näytteillä Suomen Jääkiekkomuseossa, sekä kaksi kopiota. Alkuperäinen tuodaan aina voittajajoukkueen nostettavaksi jäälle, mutta kun pelaajat siirtyvät pukuhuoneen puolelle, jatkaa juhlintaan mukana vuonna 1991 tehty kopio. Fiksua, sillä sen verran monenlaiseen liemeen – kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti – Kanada-malja on nuorten miesten käsissä joutunut. Näistä toilailuista on saatu lukea lehdistä ja kirjoista.

Varsinkin HIFK:n vuoden 1998 kultajuhlista on tihkunut yksityiskohtia, joita Jarkko Ruutu paljasti Jumalainen näytelmä -kirjassa. Pokaali makasi tuntikausia uima-altaan pohjassa, jonka jälkeen se tippui kovalle kaakelille niin, että puinen jalusta irtosi. Myöhemmin yöllä Jere Karalahti käytti irronnutta jalustaa polttopuina. Kun poltettava loppui, kaivoivat pelaajat tuhkan seasta aiempien mestarijoukkueiden nimiä sisältäneitä metallilaattoja. Tämänkin vuotisissa Rauman Lukon mestaruusjuhlissa palkinto taisi ottaa ”vähän” osumaa.

Myös alkuperäinen Kanada-malja koki kovia silloin ennen kuin kopio oli olemassa. Tapparan pitkäaikainen huoltaja Jarmo Männistö on paljastanut, että 1970-luvulla palkinto oli saunassa mukana ja joku istui sen littanaan. Männistön mukaan hopeasepillä riitti töitä.

Toinen kopio tehtiin vuonna 2013 ja se on SM-liigan käytössä, kun toinen kannu on mestarijoukkueen hallussa ja kiertää pelaajalta toiselle.

Englannista ostettu Stanley Cup

Kuva: Marko Ollonqvist

Jos Kanada-malja on kaikille jääkiekkofaneille tuttu, on sitä varmasti myös Stanley Cup. Jääkiekon arvostetuin palkinto jaetaan maailman kovimman jääkiekkoliigan, NHL:n, pudotuspelien voittajajoukkueelle.

Pokaali itsessään tehtiin Sheffieldissä, Isossa-Britanniassa, ja sen osti Lontoon Piccadilly Circuksen alueelta muuan Frederick Stanley, paremmin Lord Stanleynä tunnettu Kanadan kenraalikuvernööri.

Jääkiekko oli 1890-luvulla vielä kehittyvä ja nouseva laji, mutta sitä ei vielä pelattu korkean tason sarjoissa. Stanleyn lapset olivat lajista innoissaan ja ylipuhuivat isänsä tekemään jotain jääkiekon eteen. Niinpä hän matkasi Englantiin ja ja osti pienen kulhon, joka sai nimen Dominion Hockey Challenge Cup. Ensimmäisenä pysti meni vuonna 1883 Montrealiin ja siitä tuli Kanadan jääkiekkoliigojen kiertopalkinto.

Vuosien mittaan liigoja ja joukkueita tuli ja meni, ja vuonna 1926 pokaalista, joka oli opittu tuntemaan Stanley Cupina, tuli sekä kanadalaisista että yhdysvaltalaisista joukkueista koostuvan NHL:n mestaruuspalkinto.

Stanley Cup -pokaaliin on vuosien mittaan lisätty kerroksia ja se kasvaa nopeasti kokoa, sillä jokaisesta voittajajoukkueesta nimensä pystiin saavat pelaajat, valmentajat, huoltajat ja jotkut seuraorganisaatioon kuuluvat henkilöt. Tällä perusteella voisi ajatella, että palkinnossa on jokaisen Stanley Cup -voittajan nimi, mutta toisin on. Kauden 1992-1993 jälkeen viides iso rengas tuli täyteen, joten oli päätösten paikka. Sen sijaan, että pokaaliin olisi lisätty uusi kerros, kuunneltiin kuusi mestaruutta voittanutta Brian Trottieria, jonka mielestä pytty oli juuri oikean kokoinen pään päälle nostettavaksi. Niinpä yksi vanhempi rengas poistettiin ja muita liu’utettiin ylöspäin, jotta alas saatiin lisää tilaa. Vanhat renkaat ovat toki tallessa ja nähtävissä Torontossa sijaitsevassa Hockey Hall of Famessa – samassa holvissa alkuperäisen, briteistä tuodun kulhon kanssa. Joka 13. vuosi yksi vanha rengas otetaan pois.

Nykyisin voittajajoukkue saa siis vuonna 1970 kaikessa hiljaisuudessa käyttöön otetun replikan, joka on nähnyt melko paljon maailmaa. Se on kulkenut pelaajien mukana heidän kotimaihinsa ja onpa se käynyt jopa sota-alueella Afganistanissa. On myös olemassa kolmas Stanley Cup, joka on näytteillä Hockey Hall of Famessa kaikkine kerroksineen silloin, kun ensimmäinen kopio on mestareiden kanssa juhlimassa.

Stanley Cup -pokaalissa on muuten paljon kirjoitusvirheitä, mutta niistä voit lukea aiemmalta listaltamme:

10 uskomatonta urheilufaktaa, jotka räjäyttävät tajuntasi

Missä on Muhammad Alin olympiakultamitali

Moni tietää, että yhdysvaltalainen Muhammad Ali, yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä urheilijoista, oli nyrkkeilyn raskaansarjan kolminkertainen maailmanmestari. Helposti voi kuitenkin unohtua, että ennen siirtymistään ammattilaiskehiin Ali, joka silloin tunnettiin alkuperäisellä nimellään Cassius Clay, voitti vuoden 1960 Rooman olympialaisissa kultaa. Euroopassa ja Yhdysvaltojen suurissa kaupungeissa hän oli juhlittu sankari, mutta vastaanotto oli varsin erilainen kotikaupungissa, Kentuckyn osavaltiossa sijaitsevassa Louisvillessä. Vaikka olympiavoittajan kunniaksi järjestettiin juhlava paraati, kyti pinnan alla jotain syvälle juurtunutta ja synkkää.

Kentucky eli tuolloin vielä vahvasti rotuerottelun aikaa ja Jim Crow -lait olivat käytössä. Ali kirjoitti kokemuksistaan vuonna 1975 julkaistuissa muistelmissaan. Pian kotiinpaluun jälkeen perheelleen, kotikaupungilleen ja maalleen mainetta ja kunniaa tuonut sankari meni paikalliseen ravintolaan syömään, mutta hänelle ei ihonvärinsä vuoksi suostuttu tarjoilemaan ja hänet heitettiin olympiakultamitali kaulassa ulos. Tästä tulistuneena Ali marssi Ohiojoen rantaan ja viskasi kultamitalinsa jokeen.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon Ohiojokea on naarattu mitalia etsien, sillä se olisi varmasti korvaamattoman arvokas keräilyharvinaisuus. Kun Yhdysvallat järjesti vuoden 1996 kesäolympialaiset Atlantassa, annettiin Alille uusi kultamitali hävinneen tilalle. Samoissa kisoissa suuri mestari myös sytytti olympiatulen.

Urheilupalkinto, joka toi viiden kuukauden pelikiellon

Calcutta Cup on pokaali, josta on vuodesta 1879 asti pelattu Englannin ja Skotlannin välisessä rugby-ottelussa. Kannu on eksoottisen näköinen eikä se ilman taustatarinaa oikein sovi palkinnoksi Isossa-Britanniassa järjestettävään rugby union -peliin.

Calcutta Cupin historia alkaa nimensä mukaisesti Intiasta. Kalkutassa pelattiin vuoden 1872 joulupäivänä Englannin ja Skotlannin välillä rugby-ottelu, joka innosti perustamaan oman Calcutta (Rugby) Football Clubin. Se ehti olla toiminnassa vain muutaman vuoden, kun Intia julistettiin – ei vielä itsenäiseksi Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaavallasta – mutta itsehallinnollisia oikeuksia omaavaksi keisarikunnaksi. Rugbyseura lakkautettiin, kun brittisotilaat, joita pelaajista oli suurin osa, jättivät Kalkutan taakseen.

Pelaajat ja jäsenet halusivat jättää seurastaan pysyvän jäljen rugbymaailmaan, joten he päättivät nostaa kaikki klubin varat ja sulattaa nuo 270 hopearupiaa, joista paikallinen seppä valmisti koristeellisen maljan. Siinä kahvojen virkaa toimittavat kolme kobraa ja kannessa on aasiannorsu. Pokaali lahjoitettiin Englannin Rugbyliitolle sillä ehdolla, että siitä pelattaisiin vuosittain. Alkuperäinen Calcutta Cup on pysyvästi museossa näytteillä, ja sen sijaan voittajajoukkueelle jaetaan modernilla teknologialla valmistettu replika.

Historiallisesti arvokas urheilupalkinto pantiin lukkojen taakse, kun vuoden 1988 ottelun jälkeen kummankin joukkueen pelaajat olivat viettämässä kosteaa iltaa Edinburghissa. Englannin Dean Richards ja Skotlannin John Jeffrey heittelivät ja potkivat palkintoa toisilleen hoiperrellessaan pitkin Princess Streetiä. Calcutta Cup tippui maahan useita kertoja ja myöhemmin samana iltana erään pubin vahtimestari yritti taivuttaa siitä lommoja pois seisomalla sen päällä.

Yön jäljiltä tuo urheilupalkinto oli surkeassa kunnossa ja sillä pallotelleita pelaajia odotti rangaistus. Richards ei saanut pelata joukkueensa seuraavassa ottelussa, mutta Skotlanti oli ankarampi: Jeffrey sai viiden kuukauden mittaisen pelikiellon.

Lue myös: