Yleistieto

10 uskomatonta siltaa, jotka kouraisevat mahanpohjasta

Julkaistu

Nämä kymmenen uskomatonta siltaa ovat nähtävyyksiä itsessään - toisia ne saattavat pelottaa, toisia ihastuttaa.

Montako siltaa olet tällä viikolla ylittänyt kiinnittämättä niihin sen enempää huomiota? Näiden kymmenen rakennelman läpi ajaminen tai käveleminen ei kuitenkaan taatusti unohdu! 

Siltoja – vesistöjä, teitä, rautateitä tai muuten hankalia alueita ylittäviä rakenteita – on monenlaisia. Maailman kuuluisimmat sillat ovat varmasti Golden Gate Bridge San Franciscossa, Sydney Harbour Bridge -silta nimensä mukaisesti Sydneyssä ja Brooklyn Bridge New Yorkissa. Maailma on täynnä uskomattoman upeita siltoja, joiden olemassaolosta ei monikaan tiedä.

Listafriikki bongasi aiemmin tänä vuonna kuvan eräästä vietnamilaisesta sillasta, ja silloin heräsi ajatus siltalistasta – löytyisikö tarpeeksi kiinnostavia rakennelmia? Ja hyvänen aika, niitähän on vaikka millä mitalla!

Tälle listalle valittiin näyttäviä ja erikoisia siltoja, joista jotkut saattavat saada polvet tutisemaan. Ne voivat aiheuttaa tuskaa muun muassa gephyrofobiasta (siltojen ylityksen pelko), akrofobiasta (korkean paikan kammo) ja miksei klaustrofobiastakin (ahtaan paikan kammo) kärsiville.

Omasta mielestäni näiden ylittäminen voi jännittää ketä tahansa, kammoa tai ei! Älä katso alas…

Advertisement

Hongyagun lasisilta

Yli tuhannesta lasipaneelista rakennettu Hongyagun riippusilta Kiinassa on suoraan kaikkien siltakammoisten (tai sitten vain kaikkien) painajaisista. Kahden vuoren väliin rakennettu silta valmistui vuonna 2017; se on 488 pitkä ja vapaata pudotusta sillalta maahan on 220 metriä. Yli kahdensadan metrin korkeudessa heiluva riippusilta saa jo itsessään jalat tutisemaan, mutta arkkitehdit päättivät lisätä pelkokerrointa ja tehdä lasilattian, jotta ylikulkijat voisivat ihailla allaan upeasti levittyvää laaksoa. Näkymät ovat epäilemättä henkeäsalpaavat, mutta henki taitaa salpautua muistakin syistä. 

Hongyagun silta on suunniteltu kantamaan 2000 ihmistä, mutta sille päästetään kerrallaan vain neljäsosa maksimikapasiteetista – varmuuden vuoksi. Ylittäjien on käytettävä suojia kenkiensä päällä, jotta lasi ei naarmuunnu tai rikkoudu… Mikä ei sinällään kuulosta erityisen luotettavalta. Sitten kun vielä lisätään se fakta, että lasi, jonka päällä sadat ihmiset kävelevät yhtäaikaisesti, on vain 4 senttimetrin paksuinen, on tämä silta epäilemättä yksi maailman pelottavimmista. 

Juurisillat

Meghalayan maakunnassa Koillis-Intiassa käytettävät juurisillat eroavat kaikista muista tällä listoilla olevista rakennelmista. Ne on nimittäin tehty elävien puiden elävistä juurista. Tarkemmin sanottuna kumiviikunan (Ficus elastica) ilmajuurista.

Kun tiettyyn paikkaan, esimerkiksi joen yli, halutaan rakentaa silta, istuttavat paikalliset kummallekin rantapenkalle puun ja ohjaavat väliaikaisia rakennustelineitä käyttäen puiden kasvavia juuria kohti toisiaan. Juuret kohtaavat keskellä jokea ja alkavat luonnollisesti kasvaa yhteen. Vaihtoehtoisesti yksittäisen puun juuria voidaan ohjata vastarannalle.

Elävän juurisillan rakentaminen ei ole nopea prosessi vaan etäisyydestä riippuen sillan valmistuminen saattaa kestää jopa 25 vuotta. Mutta toisaalta ne ovat ehkä maailman kestävimpiä siltoja, sillä kunhan puut pysyvät kunnossa, vahvistuvat juuret jatkuvasti ja silta voi olla käyttökelpoinen satojen vuosien ajan. Ylläpitoa ne kaipaavat silti, sillä puu kasvattaa koko ajan uusia ilmajuuria, joita on syytä ohjata osaksi siltaa.

Advertisement

Q’eswachaka-silta 

Yksi maailman legendaarisimmista vaellusreiteistä on Perussa sijaitseva inkapolku, joka kulkee läpi Andien päättyen Machu Picchuun. Keskellä reittiä on upea esimerkki satojen vuosien takaisesta, inkojen valtakunnan aikaisesta, riippusillasta.

Sillat olivat täysin tavallinen osa tiejärjestelmää, joka yhdisti inkavaltakunnan eri osat ja yhteisöt toisiinsa. Toisaalta, kevyet sillat oli helppo leikata alas vaaran uhatessa. Inkat rakensivat siltansa punomalla luonnonkuituja yhteen ja kokoamalla niistä kaiteet, kannen ja niitä yhdistävät poikkipuut. Suuret kivet toimivat tukipilareina sillan molemmin puolin. 

Apurimac-joen ylittävä Q’eswachaka-silta on viimeinen perinteinen riippusilta, joka on säilynyt samalla paikalla yli 500 vuoden ajan, inkojen valtakunnan tuhosta huolimatta.

Quechua-kansaan kuuluvat yhteisöt rakentavat sillan joka vuosi uudelleen kunnioittaakseen vanhoja perinteitä. Rakennusmateriaalina käytetty ruoho korjataan ja kukin kylä tahollaan alkaa punomaan sillan osia. Vanhaa rakennelmaa ei pureta ennen kuin uusi, yhteistuumin rakennettu silta on valmis. Mestarirakentajat selviytyvät työstään vain kolmessa päivässä, minkä jälkeen kaikki kokoontuvat juhlimaan yhdessä.

Paikallisille sillan ylittäminen on ”pala kakkua”, mutta inkapolulla vaeltavia turisteja voi hirvittää, sillä löysähkö, joskin täysin turvallinen, rakennelma sekä huojuu että heiluu ja jalkojen alla pauhaava joki on vilkkuu koko ajan punosten välistä. 

Eshima Ohashin silta

Sakaiminaton ja Matsuen kaupungit Nakaumi-järven yli yhdistävä Eshima Ohashin silta Japanissa tunnetaan paremmin ”vuoristoratasiltana”. Sen kuvia kiertää netissä siltakammoisten kauhuksi, mutta todellisuudessa kyseessä on vain huima optinen illuusio. Kun siltaa lähestyy kummasta suunnasta tahansa, näyttää nousu lähes pystysuoralta ja autot vaikuttavat katoavan sen päällä taivaaseen.

Advertisement

Oikeasti kallistus on vain kuuden prosentin luokkaa, eikä esimerkiksi sen ylös pyöräileminen vaadi erityisen hyvää fyysistä kuntoa. Mutta edestäpäin katsottuna se vaikuttaa nousevan kuin seinä vastaan, joten heikkohermoisimmat saattavat lyödä jarrun pohjaan sillan avautuessa silmien eteen.

Royal Gorge Bridge

Verrattuna nykyaikaisiin siltoihin, joita suunnitellaan ja rakennetaan vuosia, ja joiden valmistumiseen upotetaan miljardeja, on vuonna 1929 valmistunut Royal Gorge Bridge -silta kuin maailman kahdeksas ihme.

Coloradossa, Yhdysvalloissa, Royal Gorge -kanjonin ylittävä silta rakennettiin vain kuudessa kuukaudessa ja 350 000 dollarilla, joka nykyrahaankin suhteutettuna on vaivaiset 5 miljoonaa. 291 metriä pauhaavan Arkansas-joen yläpuolella kulkeva Royal Gorge Bridge oli vuoteen 2001 saakka maailman korkein silta; siis siinä mielessä, että paljonko tyhjää on alapuolella ilman pystysuoraa tukea.

Pituutta sillalla on 384 metriä ja sitä pitää kasassa kahden tornin välissä kulkeva pari 200 tonnin painoisia kaapeleita, jotka itseasiassa koostuvat 2100 yksittäisestä, yhteenkiedotusta kaapelista. Varsinainen alusta rakennettiin 1292 lankusta, joista muutama sata uusitaan vuosittain. Ilman vertikaalista tukea silta liikkuu koko ajan hieman, mikä voi ympäristön huomioon ottaen saada ylittäjän kauhusta jäykäksi.

Jos siltakammo iskee, mutta toiselle puolelle on päästävä, voi ylityksen tehdä myös gondolihissillä – mikä ei välttämättä ole yhtään sen turvallisemman tuntuinen vaihtoehto.

Le Viaduc de Millau

Millaun maasilta eteläisessä Ranskassa kulkee yli Tarn-joen laakson yhdistäen Clermont-Ferrandin ja Béziersin kaupungit. Pituutta sillalla on 2460 metriä ja korkeutta parhaimmillaan 343 metriä – se pitääkin hallussaan maailman korkeimman sillan titteliä. Jos jonkinnäköistä vertailukohtaa haluaa hakea, niin Suomen korkein rakennus Näsinneula on 134,5 metriä korkea. Eiffel-torni on 324-metrinen. 

Joulukuussa vuonna 2004 avatun Millaun maasillan rakentaminen kesti kolme vuotta ja vaati 600 työntekijän panoksen; ensin pystytettiin seitsemän hulppeaa pilaria ja sitten niiden väliset tieosuudet. Silta on niin korkea, että sopivan sään osuessa kohdalle se kohoaa pilvien yläpuolelle.

Advertisement

Confederation Bridge

Confederation Bridge -silta on osa Trans-Kanadan valtatietä, joka koostuu useista eri maanteistä ja yhdistää valtavan kokoisen valtion provinssit Tyyneltämereltä Atlantin rannikolle. 

Silta yhdistää Prinssi Edwardin saaren mantereella sijaitsevaan New Brunswickiin ja ylittää provinssien välisen Northumberlandin salmen 12,9 kilometrin matkalta. 

Toukokuussa 1997 avattu Confederation Bridge on maailman pisin jääpeitteisen vesistön ylittävä silta. Sitä rakensi yli 5000 paikallista työntekijää noin reilun kolmen vuoden ajan. Erityisen kauniiksi siltaa ei voi kutsua, mutta betonirakennelma onkin tehty kestämään kovia tuulia, aaltoja ja ankaria talvia, jolloin jäälautat murskaantuvat sitä vasten viiden kuukauden ajan.

Silta kohoaa korkeimmillaankin ”vain” 60 metriä merenpinnan yläpuolelle, mutta pelottavaa ylityksessä ei olekaan korkeus, vaan autoja heiluttavat voimakkaat tuulenpuuskat. Sillan omilla nettisivuilla päivitetään tuulitilannetta kuuden minuutin välein, eikä korkeita rekkoja päästetä pahimmilla puhureilla ylitykseen. Juuri kovien tuulien vuoksi pyöräilijöitä tai jalankulkijoita sillalle ei päästetä koskaan, vaan heidät kuljetetaan bussilla toiselle puolelle.

Autoilijatkin tarvitsevat joskus apua, ja kummassakin päässä päivystetään jatkuvasti, jos joku on liian peloissaan ajamaan itse sillan yli. Siltakammoisten ei kuitenkaan tarvitse nolostua, jos joutuvat pyytämään työntekijää ajamaan heidän autonsa provinssista toiseen – joka kuukausi kymmenet ihmiset turvautuvat auttavaan ajuriin ja kaivautuvat itse takapenkille peiton alle piiloon.

Magdeburgin vesisilta

Saksalaisessa Magdeburgin kaupungissa vuodesta 2003 asti toiminnassa ollut vesisilta on lyhentänyt Elbe-Havelin kanaalin ja Mittellandin kanaalin välisen laivaliikenteen reittiä 12 kilometrillä, eikä tarvetta suluilla tapahtuville laivan nostoille tai laskuille enää ole. 

Advertisement

Magdeburgin vesisillan rakentaminen Elbe-joen yli aloitettiin jo vuonna 1905, mutta työt jouduttiin keskeyttämään toisen maailmansodan aikana. Saksan jakamisen jälkeen, ja kaupankäynnin loputtua idän ja lännen välillä, ei vesisillalle ollut tarvetta, joten se ei koskaan valmistunut. Työt aloitettiin uudelleen vasta vuonna 1998, ja nykyään tuo 918 metriä pitkä silta on tärkeä osa kanaalijärjestelmää, joka yhdistää Berliinin sisämaan satamat läntisen Saksan läpi kulkevaan Rein-jokeen.

Kultainen silta

Vietnamissa, lähellä Da Nangin kaupunkia, sijaitsee tämän listan inspiraationa toiminut kultainen silta, Cầu Vàng. Kävelysillan on tarkoitus kuvata kultaista lankaa, jota vuoren sisällä elävä jumala pitää käsissään. 

Tuo 150 metriä pitkä kävelysilta on vuoden 2018 valmistumisensa jälkeen noussut huippusuosituksi turistikohteeksi. Bà Nàn kukkulat tarjoavat upeat näkymät, mutta silta itsessäänkin on kokemisen arvoinen – se on rakennettu kahden jättimäisen käden varaan. Kädet näyttävät sammaleen täplittämältä kiveltä, mutta todellisuudessa ne on rakennettu lasikuidusta ja metalliverkosta. 

Kuandinskyn silta

Siperiassa sijaitsevaa Kuandinskyn siltaa on kuvailtu maailman vaarallisimmaksi sillaksi. Tämä 570 metriä pitkä ja vain hieman yli 2 metriä leveä kauhistus rakennettiin aikoinaan rautatiesillaksi, joten siinä ei ole lainkaan kaiteita. Mikään ei siis estä yli ajavaa autoa luiskahtamasta yli reunan ja putoamaan 20 metrin päässä alapuolella virtaavaan Vitim-jokeen.

Advertisement

Silta rakennettiin 1980-luvun lopulla, mutta sitä ei ikinä otettu käyttöön ja nykyään vieressä kulkeekin kunnollisesti rakennettu rautatie. Paikallisen Kuandan kylän asukkaat alkoivat kuitenkin käyttää hengenvaarallista ylikulkua oikotienä, mutta koska silta ei ole millään lailla virallinen, ei sitä myöskään ole huollettu kunnolla. Ikinä. 

Metalliosat ruostuvat ja puulaudat mätänevät ja hajoavat niille sijoilleen. Raskaat ajoneuvot rikkovat rakenteita ja tuhoutuneet lankut tai reiät korjataan sillä, mitä ikinä sattuu löytymäänkään. 

Kesäisinkin silta on vaarallinen, mutta Siperian pitkät talvet tekevät ylittämisestä täysin sekopäistä touhua, koska puut muuttuvat peilijääksi. Kuten ehkä arvata saattaa, Kuandinskyn sillasta on tullut suosittu kohde hurjapäille ympäri maailman, mutta ainakin virallisesti pahoilta onnettomuuksilta on vältytty. Lähtisitkö itse ylittämään?

🤷‍♀️ Kerro kommenttikentässä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme oletko sinä siltakammoinen. Vai ovatko sillat kenties suosikkinähtävyyksiäsi?

Advertisement
Advertisement
Kommentoi

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Yleistieto

Miksi kutiavan kohdan raapiminen tuntuu hyvältä ja helpottaa kutinaa?

Julkaistu

Nyt paneudutaan siihen, että miksi raapiminen tuntuu hyvältä ja auttaa kutinaan.

Nyt selvitetään perinpohjaisesti, että miksi kutiavan kohdan raapiminen tuntuu hyvältä ja miksi se auttaa? Helpotus ei ole pysyvä, mutta joskus hetkikin ilman kutinaa tuntuu taivaalliselta.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miksi raapiminen tuntuu hyvältä ja auttaa kutinaan?

Lähes jokainen kehon osa – sisältä ja ulkoa – voi olla kipeä, mutta vain iho kutisee. Kutinaa voi aiheuttaa esimerkiksi psoriasis, allergia, hyönteisten pistokset, vesirokko tai myrkkysumakki. Mutta ah, raapiminen auttaa kaikkeen!

Vaikka kynsiminen tuottaa mielihyvää, niin todellisuudessa raapiminen aktivoi ihon kipureseptorit. Hermosolut viestittävät aivoille, että johonkin sattuu, ja tällöin huomio kiinnittyy tuohon lievään kipuaistimukseen kutinan sijaan. Tästä syystä kutisevan kohdan nipistäminen tai läpsäisy toimii myös; kipu peittää kutinan alleen. Apu on kuitenkin vain hetkellinen ja mahdollisesti paikallinen, sillä noin 20 prosenttia ihmisistä on sitä mieltä, että yhden kohdan raapiminen saa jonkin muun kehon osan kutisemaan. Ketjureaktio on varmasti monelle tuttu.

Kutina on kaikesta tutkimisesta huolimatta edelleen hienoinen mysteeri, mutta sen uskotaan kehittyneen suojelemaan ihoa – meidän suurinta elintämme – loisilta ja yhtä lailla omien kuolleiden ihosolujen kasaantumiselta. Koska iho on ihmisen, ja toki muidenkin eläinten, ensimmäinen puolustuskeino, on siltä syytä pitää kaikki ei-toivotut vieraat poissa. Silloin astuu kuvaan raapiminen.

Esimerkiksi hyttysenpistos saa solut vapauttamaan histamiinia, joka viestittää selkäytimen kautta aivoille, että iholla tapahtuu jotain ylimääräistä. Aivot vastaavat viestiin panemalla meidät raapimaan kutisevaa kohtaa, jotta pistoksen jäljiltä iholle jääneistä myrkyistä päästäisiin eroon.

Myös erilaiset naarmut saattavat kutista. Vaikka niiden raapiminen voi tuottaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä, on siihenkin olemassa järkevä syy. Raapiminen poistaa haavasta likaa ja bakteereita, jolloin se paranee nopeammin eikä tulehdu niin helposti. Nykyhygienia on kuitenkin niin korkealla tasolla, että likaiset sormet on syytä pitää poissa naarmuista, mutta aina näin ei ole ollut.

Raapiminen auttaa kutinaan, mutta toisaalta myös pahentaa sitä

Vaikka raapiminen tuntuu hyvältä ja lievittää kutinaa, on helpotus lyhytaikainen. Raapiminen aiheuttaa kipuaistimuksen, jolloin aivoissa vapautuu serotoniinia. Tuo välittäjäaine hillitsee kipua keskushermostossa, ja aivot rekisteröivät kivun paremmin kuin kutinan. Ongelma on se, että ääreishermostossa serotoniinilla on vastakkainen vaikutus ja se voi laukaista kutinan uudelleen.

Siksi raapiminen usein vain pahentaa kutinaa, ja saa aikaan viheliäisen ja alati pahenevan kierteen kutinan ja raapimisen välillä. Joten parempi olisi pitää kynnet kurissa alunperinkin. Helpommin sanottu kuin tehty!

Raapiminen ja kutina ovat tarttuvia

Samalla tavalla kuin haukotteleminen niin myös kutina ja raapiminen ovat tarttuvaa. Toki vaikkapa vesirokko on ihan fyysisesti tarttuva tauti, mutta toisen raapiminen voi aiheuttaa myös itsellä kutinaa, vaikka siihen ei mitään konkreettista syytä olisikaan.

Kuten jo aiemmin mainittiin, niin raapiminen on evoluution myötä kehittynyt refleksi, joka suojaa ihoa erilaisilta epäpuhtauksilta. Aivot ovat sen verran vekkuli laitos, että ne tietävät milloin kannattaa raapia ja milloin ei. Esimerkiksi jatkuvasti ihoon koskevat vaatteet eivät yleensä kutita, mutta muurahainen säärellä saa aikaan välittömän reaktion.

Kutina ja raapiminen tarttuu, koska ihmiskunnan alkuaikoina se edisti ryhmän selviytymistä. Jos joku porukassa raapi itseään, oli hyvin todennäköistä, että sama kiusanhenki olisi kohta muidenkin kimpussa. Silloin kannatti ruveta raapimaan. Apinayhteisöjä tarkkailtaessa on havaittu, että myös niillä raapiminen on tarttuvaa.

Krooninen kutina voi aiheuttaa raapimisriippuvuutta

Kutina voi myös kroonistua pitkäaikaisen ihottuman tai muiden ihosairauksien vuoksi. Tällaisissa tapauksissa ihminen saattaa tulla riippuvaiseksi raapimisesta, sillä raivokas kynsiminen voi muuttaa ja vahingoittaa aistimuksessa mukana olevia hermoratoja pysyvästi, jolloin kutina ei edes tarvitse mitään ulkopuolista laukaisijaa.

Tutkimuksissa on todettu, että kroonisesta kutinasta kärsivillä tietyt aivojen alueet ovat tavallista aktiivisempia. Muun muassa hermoston säätelyyn ja aivojen palkitsemiskeskukseen liittyvien alueiden yliaktiivisuus selittää riippuvuuden syntyä

Vaikka raapiminen auttaa ja tuottaa ainakin aluksi mielihyvää, niin jatkuva kynsiminen voi johtaa vain kutinan pahenemiseen ja vaikeimmissa tapauksissa pysyviin ihovaurioihin. Kroonisesta kutinasta kärsivien aivoja kuvantaneet yhdysvaltalaistutkijat uskovat, että aivojen toiminnan ymmärtäminen kutinan ja pakkomielteisen raapimisen aikana mahdollistaa tulevaisuudessa uusien hoitomuotojen löytymisen.

Kehon jokaisen kohdan raapiminen ei tunnu yhtä hyvälle

Jos mietit vaikkapa hyttysenpistosta, niin missä kehon osassa olevan paukaman raapiminen tuottaa eniten mielihyvää? Tätä on selvitetty, tietenkin, ja ainakin Listafriikki on yhtä mieltä yhdysvaltalaisen Wake Forest -sairaalan raapimistutkimuksen tulosten kanssa.

Tutkijat ”kiusasivat” vapaaehtoisia koehenkilöitä levittämällä Mucuna pruriens -kasvin lehtien poltinkarvoja näiden selkään, käsivarsille ja nilkkoihin. Kyseiset poltinkarvat aiheuttavat ankaraa kutinaa ja koehenkilöiden tuli arvioida kutinan voimakkuutta asteikolla 1–10. Sitten tutkijat raaputtivat kutisevia kohtia ja koehenkilöiden piti kertoa, kuinka suurta mielihyvää kunkin kohdan raapiminen tuotti.

Kolmesta kehon osasta käsivarren kutina koettiin kaikkein lievimpänä ja sen raapiminen tuotti vähiten mielihyvää. Toisella sijalla oli selkä ja kaikkein kutisevin kohta oli nilkka. Myös nilkan raapiminen oli koehenkilöiden mielestä kaikkein nautinnollisinta ja tuntui hyvältä vielä senkin jälkeen, kun kutina oli loppunut.

Ja kyllä, meistä varmaan aika moni on samaa mieltä: Nilkassa ja jalkapöydässä oleva hyttysenpistos on piinallisen kutiava ja sen raapiminen verille tuntuu hyvältä.

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

10 hauskaa faktaa helmikuusta: meneillään on vuoden lyhyin ja erikoisin kuukausi

Julkaistu

Tiedossa on kymmenen kohdan tiukka, mutta viihteellinen tietopaketti meneillään olevasta kuukaudesta eli tässä tulee faktoja helmikuusta!

Tässä tulee listallinen faktoja helmikuusta, joka on kalenterivuoden kuukausista erikoisin: Se on aina lyhyin, toisinaan täysikuuton ja historiallisesti paras aika ennustaa kevään tuloa.

Listafriikki keräsi helmikuulle pyhitetylle listalle tietysti tiukkaa faktatietoa, mutta myös keveämpää viihdettä. Toki kaikkien mielestä syntymäkivet, tähtimerkit, ennustukset ja henkieläimet eivät ole humpuukia.

Nyt siis hyppäämme omalaatuisen, lyhyen ja puhdistautumiselle omistetun kuukauden kimppuun – tässä tulee faktoja helmikuusta.

Horoskooppeja ja henkieläimiä

Nämä ovat näitä henkimaailman ja astrologian juttuja, mutta silti monen mielestä kiinnostavia. Helmikuulle osuu kaksi horoskooppia: kuukauden ensimmäisellä puoliskolla synttäreitään juhlivat vesimiehet ja loppukuussa syntyneiden tähtimerkki on kalat.

Länsimaisessa astrologiassa eläinradan merkit jakaantuvat neljään elementtiin, joita ovat tuli, maa, ilma ja vesi. Nimestään huolimatta vesimiehet ovat ilman merkeissä syntyneitä ja heitä kuvaillaan ennemmin järjellä kuin tunteella eläviksi, mutta kalat on vesimerkki – he antavat tunteiden johdattaa.

Yhtä yhteistä henkieläintä ei helmikuun lapsilla ole, vaan nekin jakautuvat horoskooppien mukaan. Vesimiehet voivat löytää itsestään yhtäläisyyksiä energisen, leikkisän, vapautta rakastavan ja älykkään delfiinin kanssa, ja kaloilla sielunsisaruus suuntautuu avuliaaseen, lempeään, luotettavaan ja luovaan merihevoseen. Osuvatko kuvailut kohdallasi nappiin; jos siis olet helmikuussa syntynyt?

Ja jos osuivat, niin uskotko horoskooppeihin vai onko kyseessä vain Forer-efekti eli yleinen psykologinen ilmiö, jossa ihminen kuvittelee jonkun yleisen kuvauksen olevan nimenomaan kuvaus hänestä itsestään?

Syntymäkukka ja syntymäkivi

Helmikuussa syntyneiden kivet ja kukat menevät vahvasti violetin puolelle, sillä syntymäkivi on ametisti ja syntymäkukka orvokki.

Ametisti on kvartsin värillinen muunnos, joka voi sävyltään olla kaikkea hailakan ja syvän tumman violetin välillä. Korukivenä käytetyn ametistin nimi on johdettu muinaiskreikan sanoista a ja methustos eli ”ei humalassa”. Ennen muinoin ihmiset kantoivat ametistia, koska sen uskottiin suojelevan heitä juopumiselta ja etenkin sitä seuraavalta krapulalta.

Koska ystävänpäivä on helmikuussa, tulee monelle yllätyksenä, että helmikuussa syntyneiden virallinen onnenkukka ei ole ruusu, vaan luotettavuutta, uskollisuutta ja mietiskelyä symboloiva orvokki. Vaikka puutarhoissa orvokkeja on nykyään vaikka minkä värisiä, niin luonnossa useimpien orvokkilajien kukat ovat violetteja. Suomen kieleen lainattu, väriä merkitsevä violetti-sana tarkoittaa monella kielellä orvokkia – ruotsissa viol, italiassa viola, ranskassa violette ja englannissa violet.

Antiikin Kreikassa orvokki oli tärkeä lääkekukka, mutta sillä myös makeutettiin viiniä. Eli syntymäkukkaa viiniin ja syntymäkivi kaulaan lieveilmiöitä estämään! Koska orvokin terälehdet muistuttavat hieman sydäntä, käytettiin kukkaa myös lemmenjuomissa. Se kyllä sopii myös ystävänpäivän juhlintaan.

Muita helmikuun syntymäkukkia ovat esikot ja kurjenmiekat – niistäkin löytyy violettikukkaisia lajeja.

Helmikuun historia kuukautena

Helmikuu oli yhdessä tammikuun kanssa viimeinen kuukausi, joka otettiin kalenteriin. Noin 2700 vuotta sitten roomalaisilla oli käytössä kymmenen kuukautta kestävä kalenteri, jossa oli 304 päivää. Kuukaudet olivat pituudeltaan 20–35 päivää.

Koska loppuvuosi ei ollut viljelykautta, ei sillä katsottu olevan mitään merkitystä. Lopulta, sekaannusten välttämiseksi, loppuvuosikin otettiin mukaan, joten helmikuu oli alunperin vuoden viimeinen kuukausi. Vuoden mitaksi laskettiin Kuun 12 kierroksen perusteella 355 päivää, joista helmikuu sai 23.

Tähtitieteellisen vuoden oli jo pitkään tiedetty olevan reilut 365 päivää, joten tuota kymmenen päivän vuosittaista heittoa korjailtiin lisäämällä silloin tällöin kuukausi vuoden loppuun eli helmikuun ja maaliskuun väliin. Se sekoitti varsinkin maanviljelijöitä. Vuonna 46 eaa. Julius Caesar päätti uudistaa kalenterin selkeämmäksi asiantuntijoidensa avustuksella. Uudet 365 päivää jaettiin kuukausien kesken ja kalenterivuosi alkoi tammikuusta. Caesarin juliaaniseen kalenteriin lisättiin myös karkauspäivä.

Lue myös: 10 faktaa karkauspäivästä – Se ei olekaan joka neljäs vuosi!

Helmikuu voi olla siististi neljän kokonaisen viikon kuukausi

Montako viikkoa on kuukausi? Helppo kysymys: tietenkin neljä! Mutta pilkunviilaaja voisi sanoa, että ”vähän päälle neljä”. Kalenterissa kuukaudet ovat päistään ”repaleiset”, kun ne alkavat ja/tai loppuvat keskellä viikkoa.

Muista kuukausista poiketen 28-päiväinen helmikuu voi kuitenkin olla juuri sen tasan neljä viikkoa ja alkaa kauniisti maanantaista ja päättyä sunnuntaihin.

Joka vuosi emme tokikaan saa kokea tällaista ”ehjää” kuukautta, mutta vuonna 2021 helmikuu oli maanantaista alkava ja sunnuntaihin päättyvä neljän viikon mittainen kuukausi. Kalenteri siis miellytti siistillä muodollaan myös perfektionisteja.

Tällainen helmikuu koetaan 11 tai 6 vuoden välein; karkausvuosien takia sykli on epäsäännöllinen. Seuraava suorakaiteen muotoinen helmikuu pilkistää kuitenkin jo vuoden 2027 kalenterissa.

Puhdistautumisen kuukausi

Monet kielet käyttävät nykyään yleiseurooppalaisia, latinalaisperäisiä kuukausien nimiä, mutta suomi on pitänyt kiinni omaperäisistä nimistä. Otetaan helmikuu-sana käsittelyyn seuraavassa kohdassa ja keskitytään nyt siihen, miksi tämän kuukauden nimi on muun muassa février (ranska), februari (ruotsi), febbraio (italia) ja veebruar (viro).

Helmikuu on omistettu roomalaiselle jumalalle, Februusille. Puhdistautumisen jumala itse sai nimensä ikiaikaisista kevään tuloon valmistavista rituaaleista. Februa tarkoittaa välineitä tai rituaaleja, joilla puhdistautuminen tehtiin.

Februa saattoi olla puhdistavia loitsuja tai esimerkiksi suolaa, jolla koti puhdistettiin pahuuksista. Februa oli myös roomalainen kevätfestivaali, jonka tuoksinnassa alastomat miehet juoksivat ympäri kaupunkia piiskaten nuoria naisia nahkaruoskilla puhtaiksi ja hedelmällisiksi.

Helmikuu on siis loistava aika aloittaa kevätsiivous – mieluiten ilman nahkaruoskaa!

Muista poikkeava helmikuu

Kuukausien suomenkieliset nimet poikkeavat siis muista kielistä, mikä tietenkin hankaloittaa niiden mieleen painamista vieraita kieliä opetellessa. Mielipideasia tokikin, mutta itse ainakin liputan omaperäisten nimien puolesta. Ei aina pidä mennä valtavirran mukana!

Helmikuu-sanan alkuosassa olevan helmen uskotaan viittaavan puiden oksille muodostuviin jäähelmiin. Kun elohopea on hetkeksi noussut plussan puolelle ja sitten ilma nopeasti pakastuu, jäätyy suojasäässä sulanut vesi puiden oksiin, mikä näyttää kuin oksissa olisi kirkkaita helmiä. Länsi-Suomessa jäähelmien koristaman metsän on sanottu olevan pyynsilmällä tai vesihilkalla. Itä-Suomessa metsä on tilkassa.

Helmikuuta on aikoinaan pidetty tammikuun kaimana samanlaisten sääolojen ansiosta. Siitä tulevat myös sen muut nimitykset pikkutammi, kaimalkuu ja kaimalo, joista jälkimmäisin tarkoittaa pientä kaimaa.

Nimitykset viittaavat siihen, että vaikka vuoden toinen kuukausi on edelleen kylmä ja luminen, on pahin jo ohi. Helmikuun voisi nähdä kuin tammikuun vähemmän ärsyttävänä pikkuveljenä.

February on yksi englannin kielen väärinkirjoitetuimmista sanoista

Helmikuu, February, voi olla hankala kirjoitettava meille, jotka emme puhu englantia äidinkielenä. Lausuminen on harhaanjohtava ja sanan keskellä sijaitseva r-kirjain tuottaa päänvaivaa. Mutta huoli pois: February on vaikea myös englannin natiivipuhujille. Se kirjoitetaan väärin todella usein.

Virheiltä ei vältytä virallisissakaan dokumenteissa, sillä esimerkiksi Valkoinen talo on surullisen kuuluisa kamppailustaan kuukauden nimen oikeinkirjoituksen kanssa. Feburary on toistunut tiedotteissa useammin kuin kerran.

Helmikuu on ainoa kuukausi, joka voi olla täysikuuton

Koska helmikuussa on vain 28 (tai 29) päivää, on se ainoa kuukausi, joka voi kulua kokonaan ilman täysikuuta. Tämä on kuitenkin melko harvinainen ilmiö, sillä täysikuuton helmikuu koetaan keskimäärin neljästi vuosisadassa. Viimeksi helmikuu jäi vaille pyöreää mollukkaa vuonna 2018 ja seuraavan kerran ”kuuhulluudesta” kärsivät saavat nukkua rauhassa läpi helmikuun vasta vuonna 2037.

Huomattavasti harvinaisempi on karkausvuonna koettava täysikuuton helmikuu. Edellisen kerran karkauspäivän sisältävä helmikuu mentiin ilman täysikuuta vuonna 1608. Seuraava karkauspäivällinen, mutta täysikuuton helmikuu nähdään vasta vuonna 2572.

Kun täysikuu möllöttää helmikuussa, on se kirkkaana pakkasyönä upea näky. Helmikuun täysikuuta nimitetään myös Lumikuuksi, koska kuukausi on pohjoisella pallonpuoliskolla usein se kaikkein lumisin.

Murmeli ennustaa lopputalven keston

Vaikka meillä Suomessa ei helmikuun alussa odotetakaan henkeä pidätellen, että mitä se murmeli tekee tullessaan ulos kolostaan, on Groundhog Day monelle tuttu. Pohjois-Amerikassa ”murmelinpäivällä” on pitkät perinteet, vaikka tapa on alkujaan peräisin Saksasta, jossa ennustajan viittaa piti yllään horroksestaan heräävä siili. Helmikuun alku on muissakin kulttuureissa ollut tulevan kevään ennustamisen ajankohta; muun muassa keltit ja roomalaiset juhlistivat railakkaasti tietoa kevään säästä.

Varhaiset saksalaiset siirtolaiset huomasivat Pohjois-Amerikkaan muuttaessaan, että mantereella ei ole lainkaan siiliä. Mikä neuvoksi? Miten nyt tiedettäisiin tulevien viikkojen sää? Onneksi he löysivät tehtävään sopivan paikallisen eläimen, metsämurmelin.

Murmeli ennustaa säätä ja erityisesti kevään tuloa, jota tietenkin pitkän talven jälkeen odotetaan innolla. Kuuluisin ennustaja on Yhdysvaltojen Pennsylvaniassa asustava Punxsutawney Phil, jonka liikkeitä kokoontuu helmikuun 2. päivänä seuraamaan jopa kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Näin Phil ennustaa: Jos se näkee kolosta ulos kömpiessään oman varjonsa ja palaa takaisin pesäänsä, jatkuu talvi vielä kuusi viikkoa. Jos varjoa ei näy, on tiedossa aikainen kevät. Vuonna 2024 on tiedossa aikainen kevät, sillä viime perjantain ennustuksessa Phil ei varjoaan nähnyt.

Phil ei kuitenkaan ole erityisen taitava ennustaja, sillä Yhdysvaltojen sää- ja valtamerentutkimuslaitoksen mukaan alle puolet ennustuksista on viimeisen vuosikymmenen aikana osunut oikeaan. Mutta tämä ei ole vähentänyt Philin suosiota.

The Old Farmer’s Almanac kertoo, mitä kannattaa tehdä ja koska

The Old Farmer’s Almanac, suoraan ja kökösti suomeksi käännettynä ”Vanha maanviljelijän almanakka”, kertoo jokaisen kuukauden parhaat päivät erilaisten toimintojen suorittamiselle. Pohjois-Amerikassa vuodesta 1792 saakka julkaistuun almanakkaan voi turvautua, kun haluaa tietää, milloin on suotuisin päivä ruveta laihikselle, käydä kampaajalla tai vaikkapa lopettaa tupakointi.

Betonin valaminen on syytä suorittaa 6. ja 7. päivänä, ja heti sen jälkeen on kaksi päivää aikaa kastroida eläimet.

Helmikuun puolivälissä on aika suunnata kampaajalle, jos mielii värjätä hiuksensa onnistuneesti. Samaisella käynnillä voi ottaa myös leikkauksen, jos siis haluaa vain tasoitella ja jatkaa kasvattamista. Jos lettiään ei halua pidemmäksi, kutrit kannattaa katkaista 26.-28. päivänä.

Tupakoinnin lopettaminen kannattaa jättää helmikuun viimeiseen päivään, joka siis tänä vuonna on 29. päivä. Samana päivänä voi hoitaa myös oluen ja siiderin panemisen sekä hedelmien ja vihannesten säilömisen.

Näillä ohjeilla helmikuun viettoon – jos siis yhtään on taikauskoinen.

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

Mikä on historian pisin aika kaksosten syntymien välillä? Ei puhuta tunneista, päivistä tai edes viikoista!

Julkaistu

Lukijoiden kysymyksissä vastataan tänään siihen, että mikä on pisin aikaväli, jolla kaksoset ovat syntyneet.

Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä käsittelyssä ovat kaksoset: Mikä on pisin aika kaksosten syntymien välillä? Keskimäärin kaksoset syntyvät vajaan puolen tunnin välein, joten minkähänlaisesta ajasta voi pisimmillään olla kyse?

Kysymys on varsin sopiva tähän ajankohtaan, sillä eilen eli 2.2. vietettiin Suomessa valtakunnallista Kaksosten päivää.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Mikä on pisin aikaväli, jolla kaksoset ovat syntyneet?

Normaalisti kaksoset saapuvat maailmaan reilun vartin välein, jos kyseessä on alatiesynnytys; keisarileikkauksessa aikaväli on yleensä lyhyempi. Kaksosilla voi kuitenkin olla ikäeroa useita tunteja, jopa muutamia päiviä, jos synnytys ei jatkukaan ensimmäisen vauvan syntymän jälkeen. Mutta se kaikkein suurin ero – se on ihan jotain muuta! Puhutaan nimittäin kolmesta kuukaudesta.

Guinnessin ennätystenkirjan mukaan yhdysvaltalaisilla kaksosilla Molly ja Benjamin Westillä on kaikkein suurin ikäero. Molly syntyi tammikuun 1. päivänä vuonna 1996 ja Benjamin vasta maaliskuun 30. päivänä – 90 päivää myöhemmin.

Molly syntyi kolme kuukautta etuajassa, mutta lääkärit onnistuivat lääkkeillä keskeyttämään Lesa-äidin supistukset, jotta Benjamin saisi kehittyä ja kasvaa mahdollisimman pitkään. Mollylle annettiin vain 1 prosentin mahdollisuus selvitä; muutama vuosi aiemmin todennäköisyys olisi ollut nolla. Pikkuveli Benjamin kotiutui muutama päivä syntymänsä jälkeen ja vaikka isosisko Molly kärsi elämänsä ensimmäiset kuukaudet vakavista terveysongelmista, pääsi hänkin lopulta onnellisesti kotiin.

Lähes yhtä iso ikäero on irlantilaisilla Amy ja Katie Elliotilla.

Maria Jones-Elliot oli vuonna 2012 vain 23. raskausviikolla, kun hän rupesi voimaan todella huonosti ja tunsi epänormaalia painetta vatsassa. Lääkäriin hakeutuneen Marian lapsivesi meni muutamia tunteja myöhemmin ja lääkärit kehottivat varautumaan pahimpaan. Normaalisti kehittyneen sikiön katsotaan olevan elinkelpoinen 24. raskausviikolla, joten Marialle ja hänen miehelleen Chrisille ei haluttu antaa turhia toiveita.

Mutta Amy-vauva oli päättänyt syntyä – vaikka sitten neljä kuukautta etuajassa. Amy painoi vajaat 550 grammaa ja siirrettiin heti keskoskaappiin taistelemaan elämästään. Toista vauvaa ei kuitenkaan kuulunut. Seuraavana päivänä synnytystä yritettiin käynnistää uudelleen, sillä sekä äidillä että kohdussa olleella vauvalla oli korkea infektioriski. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, joten Maria ja Chris päättivät ”antaa luonnon tehdä tehtävänsä”.

Katie-vauva taisteli äitinsä kohdussa lähes täysiaikaiseksi saakka ja syntyi 36. raskausviikolla; 87 päivää kaksossiskoaan myöhemmin. Koko tuon ajan lääketieteelliseksi ihmeeksi nimitetty Amy taisteli myös, mutta hengityskoneeseen kytkettynä keskoskaapissa. Vastoin kaikkien odotuksia sekä Katie että viikkoja myöhemmin myös Amy kotiutuivat täysin terveinä.

Amyn selviäminen hengissä oli täysin uskomatonta, eikä se olisi ollut mahdollista ilman modernia lääketiedettä. Pitkistä ajoista kaksosten syntymien välissä on kuitenkin kirjoitettu jo 1800-luvulla ja jopa 40 päivän välein syntyneet kaksoset eivät edes pari sataa vuotta sitten olleet ennenkuulumaton tapahtuma. Mutta niin etuajassa syntyneitä vauvoja kuin Amy ei toki saatu pidettyä hengissä.

Ja vaikka tätä ei kysyttykään, niin otetaan vielä mielenkiintoisena faktana mukaan kaikkien aikojen lyhin aika kaksosten syntymien välillä. Se on 22,976 sekuntia. Huhtikuussa 2017 kanadalainen Amanda Dorris synnytti ensin Emmanuellen eikä tytön napanuoraa edes ehditty saada pihteihin, kun Élodie oli jo tulossa. Synnytyksen videolle tallentanut isä Patrick Dorris kuvailee nuoremman kaksosen ”lentäneen ulos” ja yllättäneen koko synnytyssalissa olleen henkilökunnankin.

Myöhemmin lääkärit ja hoitajat halusivat nähdä synnytysvideon uudelleen ja uudelleen, sillä noin lyhyt aika kaksosten syntymien välillä oli ennennäkemätön. Onneksi todistusaineistoa oli ja perhe sai sen avulla itselleen myös Guinnessin maailmanennätyksen. Sen vuoksi aikakin on ilmoitettu tuhannesosien tarkkuudella!

Continue Reading

Yleistieto

Mitä tulipalopakkanen tarkoittaa ja miksi lumi narskuu kenkien alla?

Julkaistu

Miksi lumi narskuu kenkien alla ja mistä on peräisin sana tulipalopakkanen? Tällaisiin lukijoiden kysymyksiin vastataan tänään.

Nyt on taas lukijoiden kysymysten aika! Tänään paneudumme talvisiin kysymyksiin ja vastaamme muun muassa siihen, että mitä tulipalopakkanen tarkoittaa.

Lisäksi selvitämme, että miksi lumi narskuu kenkien alla ja miksi pakkanen paukkuu.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Mitä tarkoittaa tulipalopakkanen?

Kireä pakkanen ja tulipalo; miten nämä kaksi liittyvät yhteen? Tulipalopakkasia on Suomessa koettu tänä talvena etelää myöten ja esimerkiksi tammikuun ensimmäisenä sunnuntaina tulipalopakkaset koettiin ihan kirjaimellisesti.

Medioissa uutisoitiin tuolloin useista rakennuspaloista ympäri maata ja vaikka tällä kertaa jokaisessa niistä vältyttiin ihmisuhreilta, syttyi Kiuruvedellä navettapalo, jossa kuoli yli 60 eläintä.

Tulipalopakkanen tarkoittaa siis nimensä mukaisesti sitä, että kovalla pakkasella tulipalot lisääntyvät. Tämä ilmiö on selvästi nähtävissä pelastuslaitosten tehtävämäärissä.

Varsinaisesti pakkanen ei tietenkään sytytä mitään tuleen, vaan kyse on lämmityksestä. Kylmällä säällä rakennuksia lämmitetään innokkaammin ja normaalia enemmän, mikä lisää tulipalojen määrää. Ero oli nykyistä merkittävämpi aiemmin, kun puulämmitys oli yleisempää. Mutta edelleen tulipalopakkaset ovat nimensä veroisia.

Kaikki asiantuntijat eivät kuitenkaan ole olleet yksimielisiä siitä, mistä tulipalopakkaset ovat saaneet nimensä. Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen erikoistutkijan Matti Vilppulan mukaan sanalla ei ole mitään tekemistä tulipalojen kanssa.

Koko pitkän työuransa suomen kielen alalla tehnyt, nyt jo edesmennyt Vilppula oli sitä mieltä, että kyseessä on kuvailmaus. Hänen mukaansa tulipalopakkanen on viittaus siihen polttavaan ihoaistimukseen, joka syntyy kovalla pakkasella.

Miksi lumi narskuu kenkien alla?

Kaikki lumi ei narsku samalla tavalla, kun sen päällä kävelee. Mitä kireämpi pakkanen, sitä natisevampaa lumi on.

Tämä johtuu pikkuriikkisistä lumikiteiden sakaroista!

Lumihiutaleet koostuvat useista lumikiteistä, jotka kaikki ovat ainutlaatuisia. Mutta niissä on silti jotain samaa: Lumikiteillä on säännöllinen kiderakenne, joka koostuu kuudesta pääsakarasta ja vaihtelevasta määrästä alasakaroita. Ne ovat siis kaikki kuusikulmaisia. Kiteiden yksilöllinen muoto vaihtelee olosuhteiden, kuten ja kosteuden ja tuulen, mukaan.

Kun pakkasta on paljon, on lumikiteissä paljon alasakaroita. Lumella käveltäessä nuo sakarat murtuvat ja saavat aikaa narskuvan äänen. Lauhemmalla kelillä lumikiteissä on vähemmän sakaroita, ja nollan tienoille tultaessa paine jalan alla sulattaa osan sakaroista vedeksi, joka toimii narskumista vähentävänä liukasteena.

Miksi pakkanen paukkuu?

Jos tänä talvena on koettu tulipalopakkasia, niin pakkanen on myös paukkunut rapsakasti koko Suomessa. Pakkasen paukkuminen ei kuitenkaan ole vain sanonta, sillä hyvin kylmällä ilmalla ulkosalla voi tosiaankin kuulua kovaa rytinää; kuten talvisissa olosuhteissa asuvat hyvin tietävät.

Mutta mistä ääni on peräisin?

Vesi alkaa laajentua, kun lämpötila laskee alle neljän asteen – ei tarvitse siis mennä edes pakkasen puolelle. Esimerkiksi rakennusten seinänraoissa voi olla vettä, joka laajetessaan ja lopulta jäätyessään aiheuttaa liikettä rakenteissa ja näin paukkuvan äänen. Toisaalta rakennusten materiaalit voivat kovalla pakkasella kutistua, mikä myös aiheuttaa rakenteissa pauketta. Kumpikaan näistä ei yleensä aiheuta vaurioita, joten talven ääniä voi kuunnella ilman huolen häivää!

Sama ilmiö tapahtuu myös metsässä, jossa tietämätön voi sekoittaa puiden paukkumisen jopa ammuskeluääniin. Kova meteli kuuluu puiden halkeamisesta, joka taas aiheutuu kuorikerroksen alla olevien nesteiden jäätymisestä ja laajentumisesta.

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

Vedenalaiset kaupungit: 10 tosielämän Atlantista

Julkaistu

Vedenalaiset kaupungit eivät ole vain myyttisiä kertomuksia Atlantiksesta, vaan niitä löytyy mitä yllättävimmistäkin paikoista.

Vedenalaiset kaupungit tuo ensimmäisenä mieleen mystisen Atlantiksen, mutta tiesitkö, että oikeasti uponneita kaupunkeja on vaikka miten paljon ympäri maailmaa?

Osaan paikoista pääsee tutustumaan kuka vain, mutta osa on vaikeasti tavoitettavissa tai paljaalla silmällä näkymättömissä. Itse en ole päässyt todistamaan näistä yhtäkään, mutta jos joku teistä on, niin haluamme ehdottomasti nähdä kuvia somessa.

Monet vedenalaiset kaupungit ovat kokeneet kohtalonsa satoja, jopa tuhansia, vuosia sitten, mutta Listafriikki löysi muutaman aivan hiljattain syvyyksiin painuneen paikan.

Nyt on aika uppoutua (kirjaimellisesti) vedenalaisiin valtakuntiin!

Olous, Kreikka

Lähellä Kreetan suosittua lomakohdetta, Eloundan kaupunkia, voi päästä tutustumaan ainutlaatuisiin vedenalaisiin maisemiin. Saaren pohjoisosan kirkasvetisellä rannalla oli aikoinaan 40 000 asukkaan Olous, joka toimi tärkeänä kauppasatamana jo 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Se oli yksi minolaisen kulttuurin kehtoja, jolla oli jopa oma valuuttansa.

Nykyään Olouksen voi nähdä vain snorklaamalla, koska jo pari tuhatta vuotta sitten se painui mereen. Joskus laskuveden aikaan kaupungin muuri nousee näkyviin muistuttamaan entisaikojen loistosta.

Kukaan ei tiedä, miten Olous päätyi veden alle. Ehkä tulivuorenpurkaus tai luonnollinen eroosio. Tänäkin päivänä Kreeta muuttuu jatkuvasti: sen itäosa painuu vähitellen mereen ja länsiosa nousee liikuttaen saarta hiljalleen lännemmäksi.

Legendan mukaan Olouksen asukkaat kaivoivat alueelle 100 kaivoa suojellakseen aarteitaan merirosvoilta. Kaikki kaivot, yhtä lukuunottamatta, sisälsivät vain vettä. Viimeiseen, jota ei tähän päivään mennessä ole löytynyt, oli kätkettynä kaupungin rikkaudet.

Lue myös: Kuuluisat kadonneet aarteet, joita ei ole etsinnöistä huolimatta VIELÄ löydetty

Villa Epecuén, Argentiina

Argentiinalaiselle suolajärvelle, 600 kilometriä Buenos Airesista lounaaseen, perustettiin 1920-luvulla lomakeskus turisteille. Villa Epecuéniksi nimettyyn kylään rakennettiin nopeasti rautatieyhteys ja se oli vuosikymmenien ajan suosittu lomakohde.

Parhaimmillaan keskus houkutteli kesäkautena kymmeniä tuhansia turisteja, jotka vyöryivät paikalle toiveenaan saada osansa järven parantavista ominaisuuksista.

Samaan aikaan, kun liiketoiminta kukoisti, oli 1970-luvulla säässä havaittavissa isoja muutoksia ja järveä ympäröivillä alueilla satoi vuosien ajan normaalia enemmän. Vuonna 1985 järvi oli paisunut äärimmilleen ja kylää suojellut pato murtui.

Tuho ei tapahtunut yhdessä yössä, mutta tulevien vuosien kuluessa veden pinta nousi niin, että lopulta Villa Epecuén kaupunki peittyi kymmenen metrin syvyyteen.

Yli kaksi vuosikymmentä tuo yksi Argentiinan tunnetuimmista lomakeskuksista pysyi veden alla. Lopulta pitkänajan säässä tapahtui muutos kohti entistä ja vesi kaupungin yltä alkoi vetäytyä. Vuonna 2009 pinnan alta paljastui rauniokylä, josta ei ikipäivänä olisi voinut päätellä sen hohdokasta menneisyyttä.

Villa Epecuén kulta-ajat sekä tuhon todistanut 93-vuotias Pablo Novak on koiransa kanssa aavemaisen kaupungin viimeinen ja ainoa asukas.

Shi Cheng, Kiina

Leijona-kaupungiksikin nimitetyn Shi Chengin kohdalla ei tarvi arvuutella uppoamisen syytä. Vuosisatoja vanha kiinalaiskaupunki peittyi veden alle vuonna 1959, koska läheiselle Xin’an joelle haluttiin rakentaa energiaa tuottava pato. Jopa 300 000 asukasta joutui jättämään kotinsa ja kaupunki painui kirjaimellisesti unholaan vuosikymmeniksi.

2000-luvun alussa Kiinan hallitus määräsi alueen tutkittavaksi, kun haluttiin selvittää, mitä kaupungista on jäljellä. Kaikkien yllätykseksi se oli säilynyt yllättävän hyvin; vedenalaista kaupunkia ei voi sanoa edes raunioiksi. Kuka vain ei kuitenkaan pääse Shi Chengiin tutustumaan, koska laaja alue on monin paikoin edelleen tutkimatonta.

Tarpeeksi kokemusta omaavat sukeltajat pääsevät kuitenkin matkanjärjestäjien sukelluksille, joilla voi 40 metrin syvyydessä päästä näkemään sadoittain upeasti säilyneitä kaariportteja sekä leijonia, lohikäärmeitä ja lintuja kuvaavia yksityiskohtaisia patsaita. Jopa puisia pilareita ja portaikkoja on säilynyt tuhoutumatta Qiandao-järven viileässä vedessä.

Wanaku, Bolivia

Paikallisten ihmisten keskuudessa oli vuosisatoja kerrottu legendoja Perun ja Bolivian rajalla sijaitsevasta Titicaca-järvestä. Tarinan mukaan järven pohjassa oli kadonnut, vedenalainen kaupunki – Wanaku.

Lisäksi sielä piti kertomusten mukaan olla Inkojen kulta-aarre, jonka espanjalaiset olivat ryöstöretkellään hukanneet. Inkat myös pitivät järveä kansansa syntypaikkanaan, josta he – ”auringon lapset” – olivat aikoinaan nousseet. Kulta-aarre houkutteli paikalle jopa kuuluisan ranskalaisen merentutkijan Jacques Cousteaun, joka kuitenkin löysi vain saviastioita.

Juuri vuosituhannen vaihteen alla kansainvälinen arkeologien ryhmä löysi korkealla Andien vuoristossa sijaitsevan järven pohjasta muinaisen tien, jota seuraamalla he kohtasivat tavallista jalkapallokenttää suuremman temppelin.

Veden alta paljastui myös melkein kilometrin pituinen seinä, tieverkosto, asutuksen jäänteitä ja viljelyyn rakennettuja terasseja. Vuosien mittaan 30 metrin syvyydessä oleville raunioille on tehty satoja sukelluksia, ja reilun 10 000 löydetyn esineen (veneitä, kultaa, keramiikkaa…) avulla on voitu päätellä kaupungin kuuluneen Tiwanaku-kansalle noin 2000 vuotta sitten. Tiwanakujen valtakunta oli inkoja edeltävä ja yksi Andien alueen merkittävimmistä sivilisaatioista.

Legendojen valtavaa kulta-aarretta ei kuitenkaan VIELÄ ole löytynyt.

Herakleion, Egypti

Herakleion on tunnettu siitä, että Spartan kuninkaan vaimo Helena ja tämän kidnappaaja/rakastaja Paris olivat pakomatkallaan vierailleet tuossa egyptiläisessä kaupungissa. Se on yksi versio.

Tarinat kuningas Menelauksesta, Helenasta ja Parisista vaihtelevat; epäselvää on ketkä ja millä kokoonpanolla Herakleionissa on oltu, mutta Troijan sodan aikaisissa kertomuksissa se mainitaan useaan otteeseen.

Yli 1200 vuotta sitten uponnut ja välittömästi kartalta pyyhkiytynyt kaupunki eli legendoissa ja tarinoissa, ja sen ajateltiinkin kauan aikaa olevan vain osa Kreikan mytologiaa. Tarusta tuli totta vuonna 1999, kun arkeologi Franck Goddio löysi sen rauniot.

Pehmeälle ja liejuisalle hiekalle rakennettu kaupunki upposi sijoilleen todennäköisesti tulvan vaikutuksesta, koska mikään suurempi tuho ei olisi jättänyt rakennelmia niin hyvään kuntoon.

Niilin suistoalueella sijaitsevassa vedenalaisessa kaupungissa on edelleen nähtävissä sen valtavia monimetrisiä patsaita sekä temppeleitä, jotka kertovat sen loiston päivistä. Pohjasta on nostettu pintaan sarkofageja, runsaasti kultaesineitä ja muun muassa kuvassa esiintyvä kylpyamme. Onkohan Helena itse kylpenyt siinä ja ottanut vähän omaa aikaa kaikista miessotkuista?

Voi olla, että kaupungin mahtavuus koitui sen omaksi kohtaloksi, eikä pehmeä maa-aines kestänyt sen rakennelmien painoa.

Dunwich, Yhdistynyt kuningaskunta

Suffolkin kreivikunnassa, Englannissa, sijaitsee alle 200 asukkaan rannikkokylä Dunwich. Tuhat vuotta sitten se oli yksi saarivaltion suurimmista kaupungeista ja Lontoon veroinen kauppasatama. Silloin rantaviiva oli kuitenkin satoja metrejä idempänä; siellä missä nykyään tyrskyävät Pohjanmeren aallot. Vain muutamia vanhojen rakennusten raunioita on säilynyt tuolta ajalta; ne ovat olleet tarpeeksi sisämaassa.

1200- ja 1300-luvulla rannikkoa piiskanneet jatkuvat myrskyt kuluttivat maa-ainesta niin, että vuosi vuodelta meri lähestyi asutusta. Ihmiset yrittivät pelastaa kotinsa rakentamalla kanavia ja ojia ohjaamaan vettä muualle, mutta luonnon voima oli musertava ja lopulta he joutuivat jättämään kotinsa.

Vaikka kaupungin rauniot ovat enimmilläänkin vain kymmenen metrin syvyydessä, ei 1970-luvulta lähtien tutkitusta alueesta ole saatu kunnollista kuvaa tumman veden ja minimaalisen näkyvyyden vuoksi. Tekniikoiden kehityttyä, alueella voitiin 2000-luvulla ruveta tekemään merenpohjan kaikukuvausta, joka avasi tutkijoille aivan uuden maailman.

Uusien menetelmien avulla on voitu kuvantaa satoja vuosia veden alla olleen kaupungin kartta hyvinkin yksityiskohtaisesti. Alueelta on löytynyt neljä kirkkoa, useita taloja, lukemattomia pieniä esineitä ja jopa laivan hylky.

Siitepölyanalyysin perusteella on voitu päätellä maanviljelyn loppuneen Dunwichissa vuonna 1338. Silloin viimeisetkin asukkaat ovat lähteneet vedenpaisumuksen tieltä.

Atlit Yam, Israel

Israelissa, lähellä Haifan kaupunkia, sijaitsee yksi vanhimmista ja suurimmista vedenalaisista raunioista. Atlit Yam löydettiin vuonna 1984, eikä kymmenen metrin syvyydessä olleen kaupungin ikimaailmassa uskottu olleen 9000 vuotta vanha.

Hiekkainen ja savinen merenpohja oli suojellut kaupunkia niin hyvin, että jopa kokonaisia ihmisten luurankoja on löydetty haudoistaan. Isoja taloja kivilattioineen, tulisijoja, ja jopa kaivoja on löydetty alueelta, samoin kuin ympyrän muotoon aseteltuja monoliittejä (Stonehengen tyylisesti). Merenpohjassa koskemattomina säilyneitä esineitä tai ihmisten jäänteitä ei uskalleta nostaa pintaan, koska niiden pelätään hapertuvan tullessaan kosketuksiin ilman kanssa.

Tutkimuksissa on saatu erinomainen kuva silloisten ihmisten elämästä, johon on kuulunut maanviljelyä ja lemmikkieläimiä, ja toisaalta on löydetty ihmisen luita, joissa on havaittu merkkejä tuberkuloosista.

Syytä Atlit Yamin uppoamiseen ei tiedetä, mutta tutkijoilla on erilaisia teorioita. Paljon suosiota on saanut ajatus valtavasta tsunamista, mutta sen teorian kumoaa edelleen pystyssä olevat kivipaasit.

On myös ajateltu, että ilmaston muuttuminen ja jäätiköiden sulaminen nosti merenpintaa niin, että kaupunki jäi lopulta peittoon. Hyvin säilyneet rakennelmat tukevat tätä teoriaa.

Shore Temple, Intia

Intian kaakkoisrannikolla, Mamallapuramin kaupungissa, sijaitsee Shore Temple (rannikkotemppeli), joka on rakennettu 700 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Nykyään tuo pagodi (buddhalaisten tornimainen rakennus) on ainutkertaisen arkkitehtuurinsa ansiosta suojeltu UNESCO:n maailmanperintökohde. Se on pitkään ollut turistien suosiossa eikä vähiten Bengalinlahden upeiden auringonnousujen vuoksi.

Temppelistä on aina kerrottu tarinoita, mutta näissä legendoissa se ei ole seissyt paikallaan yksin. Alueella oli kertomusten mukaan sijainnut vilkas satamakaupunki ja Shore Temple oli ollut vain yksi ”Seitsemästä Pagodista”. Tarinoissa puhuttiin jumalten olleen niin kateellisia seitsemän temppelin kauneudelle, että he peittivät tulvalla kaikki paitsi yhden.

Nuo seitsemän tornia ja eloisa kaupunki voitiin löytää jopa ensimmäisten eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden muistiinpanoista, mutta koska niistä ei myöhemmin löytynyt mitään arkeologisia merkkejä, oletettiin kirjoitusten perustuvan vain paikallisiin myytteihin.

Sitten tapahtui jotain hirvittävää. Vuonna 2004 Intian valtameren pohjassa tapahtui maanjäristys, jonka aikaansaama tsunami tuhosi laajoja alueita Kaakkois-Aasiassa ja tappoi yli 230 000 ihmistä. Ennen hirmuaallon iskemistä meri vetäytyi ja Mamallapuramin kaupungissa niin turistit kuin paikallisetkin tuijottivat edessään olevaa näkyä, joka todisti vuosisatojen ajan kiertäneet legendat todeksi.

Veden alta paljastui rakennelmia, kasoittain esineitä ja temppelien raunioita, vain peittyäkseen muutaman minuutin kuluttua uudelleen raivoavan vesimassan alle.

Lue myös: Maailman suurimmat aallot – viiden Vapaudenpatsaan korkuinen tsunami ja muut hirmuaallot

Port Royal, Jamaika

Kun puhutaan ”syntien kaupungista”, niin mieleen tulee Las Vegas. Mutta tuo Nevadan neonvaloilla täytetty kaupunki ei todellakaan pärjää mittelössä alkuperäiselle ”maailman syntisimmälle kaupungille”.

Soittaako Port Royal kelloja? Kuulostaako se jostain syystä tutulta? Jos olet Pirates of the Caribbean -elokuvien ystävä, niin on sen syytä olla tuttu. Todellisuudessakin Port Royal oli merirosvojen valtakuntaa, mutta elokuvien kuvauspaikaksi se ei soveltunut, sillä se seisoo 15 metrin syvyydessä Karibianmeren syleilyssä.

Port Royal oli 1600-luvulla englantilaisten tärkein kaupankäynnin paikka Karibialla, ja Bostonin jälkeen toiseksi suurin eurooppalainen kaupunki uudella mantereella. Sillä oli myös hieman huono maine merirosvojen, prostituoitujen ja orjakaupan keskuksena. Kaikki tuli kuitenkin päätökseensä vuonna 1692, kun massiivinen maanjäristys ravisteli saarta.

Port Royal oli suurelta osin rakennettu pehmeälle rantahiekalle, joka kuin silmänräpäyksessä suli pois ja imaisi mukanaan kaupungin rakennukset ja asukkaat. Sen, mikä ei painunut pinnan alle, huuhtoi valtava tsunami merelle.

Vielä 1800-luvulla kaupungin rakennuksia oli nähtävissä kirkkaan veden läpi, ja kertomusten mukaan veneessä ollessa tuntui kuin leijuisi aavekaupungin kattojen yllä. Nykyäänkin sukeltajille riittää nähtävää, koska kaupunki ei varsinaisesti tuhoutunut, se vain upposi niille sijoilleen.

Pavlopetri, Kreikka

Kukaan ei tiedä tämän 4000 vuotta sitten uponneen kaupungin oikeaa nimeä. Kreikassa sijaitseva Pavlopetri on nimetty vasta löytämisensä jälkeen, ja samoin kuin listan ensimmäinen kaupunki Olous, myös Pavlopetri on ollut minolaisen kulttuurin kaupunki.

Pavlopetrin kadut, hautakammiot ja asuinrakennusta ovat säilyneet lähes samanlaisina kuin ne olivat uppoamisensa aikaan. Alueella asui todennäköisesti varakkaita ihmisiä, koska kaikissa löydetyissä taloissa on ollut vähintään 12 huonetta.

Vuonna 2009 arkeologit pystyivät muodostamaan kaupungin alueesta kattavan kokonaiskuvan ja kaikkien yllätykseksi se kattoi lähes 20 hehtaarin alueen. Alueelta on kerätty sadoittain muinaisia esineitä, patsaita ja työkaluja, joista on voitu päätellä Pavlopetrin olleen minolaisen sivilisaation keskeinen kauppapaikka.

Vedenalainen kaupunki on nykyään suojeltu, mutta siitä huolimatta vain neljän metrin syvyydessä oleva Pavlopetri on jatkuvasti varkaiden, huolimattomien turistien ja veneiden ankkureiden pahoinpitelemänä.

Continue Reading

Yleistieto

Lukijoiden kysymyksiä: Miksi ihmisellä on kämmenen viivat?

Julkaistu

Tällä kertaa pohdimme, että miksi meillä ihmisillä on kämmenen viivat.

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tällä kertaa muun muassa sen, miksi ihmisellä on kämmenen viivat ja miten ne syntyvät.

Aamupalapöydässä silmät sikkaralla maitopurkkia lukiessa (niin ainakin tehtiin silloin, kun puhelimella vain soitettiin) ihmetystä on saattanut herättää Tetra Pak -teksti. Nyt Tetra Pakin mysteeriin saadaan viimeistään vastaus.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä? Mutta tässä siis tämän kertaisia lukijoiden kysymyksiä!

Miksi meillä on kämmenen viivat?

Kämmenessä on viivoja, jotta niistä voi ennustaa… Ei mennyt läpi, vai!? No, ennustaakin käden viivoista kyllä halutessaan voi, mutta ovat ne olemassa ihan oikeastakin syystä.

Kämmenen viivat ovat uurteita, joiden ansiosta iho venyy ja rutistuu sulavasti, kun käden laittaa nyrkkiin. Käden iho on kalvoilla kiinni alla olevissa rakenteissa, mutta nuo siteet ovat sen verran löysiä, että ihoa voi helposti liikuttaa. Kämmenen puolella siteet ovat lyhyemmät, jolloin iho ei samalla lailla pääse venymään kuin käden päällä – voit todeta tämän venyttämällä käden ihoa kummaltakin puolelta.

Ihon alla, siteiden välissä, on rasvatyynyjä, jotka suojaamisen lisäksi auttavat tarttumisessa. Kun kämmentä taivuttelee ja puristaa nyrkkiin, poimuttuu iho laskomaisesti rasvatyynyjen päälle, jolloin taitoskohdat näkyvät uurteina. Nämä ihon taitokset mahdollistavat meille muun muassa näppärän tarttumisen asioihin sekä kyvyn kirjoittaa. Jos rasvatyynyjä ja kiinnittäviä siteitä ei olisi, puuttuisivat myös kämmenen viivat ja kädessä pyörisi löysä ihopussukka.

Kämmenen viivat muodostuvat jo kohdussa, yksilönkehityksen 12. viikolla, ja uurteiden malli, paksuus ja tiheys ovat periytyviä ominaisuuksia – kaikilla ne toki ovat yksilölliset. Useimmilla meistä on kämmenissään kolme suurempaa viivaa, mutta joillakin uurteita on vain yksi. Miltä sinun ja lähipiirisi kämmenet näyttävät?

Mitä tarkoittaa maito- ja mehutölkeissä lukeva Tetra Pak?

Kuva: Tetra Pak | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)

Aivan loistava kysymys (niin kuin tietysti kaikki kysymykset ovat), sillä tätä on tullut joskus itsekin mietittyä, mutta ei selvitettyä. Tetra Pak on elintarvike- ja juomapakkauksia kartongista valmistava kansainvälinen suuryhtiö, joka on koko historiansa ajan ollut alansa suunnannäyttäjä ja edelläkävijä.

Ruotsin Lundissa vuonna 1951 perustettu Tetra Pak sai nimensä yrityksen ensimmäisen tuotteen mukaan: se oli kemisti Erik Wallenbergin keksimä tetraedrin eli nelitahokkaan muotoinen juomapakkaus (kuvassa). Suomessa näissä pyramidipakkauksissa myydään oikeastaan vain yksittäispakattuja kerta-annoksia kahvimaitoa ja -kermaa.

Tetra Pak -teksti on kuitenkin tuttu näky maito- ja mehupurkeissa – pakkauksen mallista riippumatta. Vuonna 2015 Valio otti ensimmäisenä maailmassa käyttöön uusiutuvasta, täysin kasvipohjaisesta materiaalista valmistetut pakkaukset, joissa myydään maitoa, piimää, kermaa ja jogurttia. Myös pakkaukset nestetiiviiksi tekevät muovikerrokset on tehty fossiilisen öljyn sijaan kasvipohjaisesta polyeteenistä. Pakkauksista voi löytää edelleen yrityksen nimen, mutta uusiutuvasta materiaalista valmistetut tölkit ovat Tetra Rex -tuotesarjaa.

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

Lukijoilta: Kauanko autolla olisi hyvä ajaa, kun se on seissyt pitkään pakkasessa?

Julkaistu

Lukijoiden kysymyksissä vastataan tänään siihen, että kauanko autolla olisi hyvä ajaa, jos se on seissyt kauan pakkasessa.

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tällä kertaa muun muassa sen, että kauanko autolla olisi hyvä ajaa, kun se on seissyt kauan pakkasessa?

Koska olemme talvisissa tunnelmissa, niin lisäksi saamme vastauksen siihen, että kuka keksi lumikolan. Se ei olekaan suomalainen keksintö, niin kuin moni voisi olettaa!

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä? Mutta tässä siis tämän kertaisia lukijoiden kysymyksiä!

Kauanko autolla olisi hyvä ajaa, kun se on seissyt kauan pakkasessa?

Kuva: Pixabay

Kun pihalla on jäätävän kylmä ja paukkuva pakkanen, on pikainen pyrähdys lähikauppaankin houkuttelevaa tehdä autolla. Se ei kuitenkaan ole viisasta, sillä jatkuvat lyhyet ajot – varsinkin pakkaskelillä – ovat myrkkyä auton akulle.

Akun varaustila nimittäin laskee kylmässä ja tämän lisäksi käynnistäminen kuluttaa kovalla pakkasella enemmän virtaa. Vaarana siis on, että matka tyssää lyhyeen, kun akku hyytyy.

Kauanko autolla sitten olisi syytä ajaa, jotta akku pääsee latautumaan?

Heti käynnistämisen jälkeen akku on vielä kylmä, eikä ota virtaa vastaan. Siksi akun täytyy lämmetä tarpeeksi, jotta latautuminen pääsee edes alkuun. Välillä tulisi siis ajaa pidempiä matkoja – ihan vain auton akun vuoksi. Ja tuo riittävä aika on vähintään 30 minuuttia. Myös auton sisätilojen lämmitin on paukkupakkasilla akkua säästävä väline, sillä sen käyttäminen vähentää auton oman lämmittimen tarvitseman sähköenergian tarvetta.

Kuka keksi lumikolan?

Käsi pystyyn ne, jotka luulivat lumikolan olevan suomalainen keksintö! Listafriikki ilmoittautuu ensimmäisenä.

Lumen luomiseen on ollut välineitä varmasti niin kauan kuin ihminen on asunut lumisissa olosuhteissa. Pitkään käytössä oli erilaisia lapioita, mutta niin kuin jokainen lumitöitä tehnyt tietää, on niillä työskentely raskasta puuhaa. Näin ajatteli myös lumikolan patentin ensimmäisenä saanut yhdysvaltalainen Frank D. Rugg, joka patenttihakemuksessaan kirjoitti: lapiolla lumen nosteleminen ei sovi ”sydänvaivaisille”.

Rugg oli kehittänyt lumikolan 1920-luvulla ja patentti hänelle myönnettiin kesäkuun 24. päivänä vuonna 1930. Suurin ero lapioon verrattuna oli tietenkin lumikolan kahva eli putkiaisa, joka mahdollisti yhä suuremman kuupan, jolla sitten onnistui isonkin lumikuorman työntäminen.

Rugg toki kutsui ideaansa vielä lapioksi ja se oli tehty osittain puusta, mutta jostainhan se on aloitettava. Ruggin kehittämän mallin jälkeen monet ovat uudistaneet lumikolaa kevyempään, luistavampaa ja ergonomisempaan suuntaan.

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

Miten hampaiden puudutusaine toimii? Hiusten värillä saattaa olla merkitystä vaikutukseen!

Julkaistu

Lukijoiden kysymyksissä vastataan tänään siihen, että miten hampaiden puudutusaine toimii ja onko hiusten värillä jotain vaikutusta puutumiseen?

Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä mennään hammashoidon pariin: Miten hampaiden puudutusaine toimii? Tutustumme myös mielenkiintoiseen faktaan: Hiusten värillä saattaa olla merkitystä puudutusaineen vaikutuksessa!

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miten hampaiden puudutusaine toimii?

Tunnemme kipua, kun hermopäätteiden kipureseptorit aktivoituvat ja lähettävät hermosoluja pitkin kulkevan sähköimpulssin kohti aivoja. Puudutusaine aiheuttaa väliaikaisen muutoksen hermosolun pinnalla, jolloin sähköinen tiedonvälitys häiriintyy, eikä impulssi pääse etenemään. Hampaiden puuduttaminen poistaa kipuaistimuksen, mutta esimerkiksi paineen tunnetta välittävät hermosolut eivät reagoi aineisiin samalla tavalla, joten potilas kyllä huomaa operoinnin, vaikkei siitä aiheudu kipua.

Hampaiden ja suun aluetta voidaan puuduttaa muutamalla eri tavalla: Pintapuudutusta käytetään esimerkiksi lapsilla lievittämään itse puudutusneulan pistokohtaa; aine voi olla geelimäinen tai suihke. Infiltraatio- eli paikallispuudutusta käytetään erityisesti ylähampaisiin liittyvissä operaatioissa, jolloin puudute pistetään lähelle hampaan juurta.

Johtopuudutus taas on käytössä alaleuan poskihampaiden alueella – siinä puudustuaine ruiskutetaan toimenpidealueella sijaitsevan hermon läheisyyteen, jolloin puutuva alue on laajempi ja puudutus voi levitä hermoa pitkin myös huuliin ja kieleen.

Onneksi puudutus on yleensä riittävän pitkäkestoinen, mutta silti vain ohimenevä muutos hermosolun toiminnassa.

Ja se hiusten väri – Mitä tekemistä sillä sitten on hampaiden puuduttamisen kanssa!?

Punatukkaisuuden aiheuttava MC1R-geeni ei vaikuta ainoastaan hiusten väriin, vaan myös moneen muuhun ominaisuuteen. Muuntuneen geenin vuoksi punatukkaiset ovat herkkiä tietynlaiselle kivulle ja toisaalta taas kestävät toisenlaista kärsimystä paremmin.

Jotkut olettavat hieman virheellisesti, että punahiuksisilla olisi matalampi kipukynnys. Tämä ei ole totta, sillä he vain reagoivat kipuun eri lailla.

Hammassärky aiheuttaa punatukkaisille yleensä suurempaa tuskaa kuin muille, mutta pistävää tai kirvelevää kipua he kestävät paljon paremmin.

Kipuaistimukseen läheisesti liittyvän lämpötilankin punatukkaiset kokevat toisin kuin muut. He reagoivat kylmään paljon muita voimakkaammin. Punatukkaiset ovat todennäköisemmin tulisen ruoan ystäviä, sillä tutkimuksissa on todettu, että he kestävät chilissäkin esiintyvän kapsaisiinin polttoa muita paremmin.

Nämä kipuun ja lämpötilaan liittyvät ominaisuudet ovat vahvasti linkkautuneet melakortiini 1 -reseptorigeeniin, sillä niitä on havaittu myös ihmisillä, jotka eivät ole punatukkaisia, mutta kantavat punatukkaisuuden aiheuttavaa geenimuotoa.

Yleisanestesian tutkimuksissa on todettu, että punatukkaiset tarvitsevat 19 prosenttia enemmän nukutuskaasua kuin muut. Myös paikallispuudutteena käytettävää lidokaiinia tarvitaan huomattavasti enemmän. Lidokaiini on usein vaikuttavana aineena hammashoidossa yleisesti käytettävissä puudutusaineissa.

Ei siis ihme, että punatukkaisten on todettu välttelevän hammaslääkäriä viimeiseen asti: hampaat ovat herkät ja sitten vielä normaalimäärä puudutetta ei tehoa!

Lue myös:

Continue Reading

Suosituimmat