Lukijoiden kysymyksissä hypätään ajankohtaiseen olympiahuumaan. Kysymys kuuluu: Minkä takia urheilijat purevat kultamitaleitaan?

Tietääkseen miltä se maistuu? Tarkistaakseen materiaalin aitouden? Vai sen takia, että joku käskee? Heitä veikkaus, ennen kuin käyt vastauksen kimppuun!

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miksi ihmeessä urheilijat purevat kultamitaleitaan?

Kuva: Tim Hipps | Public Domain

Kuvat urheilijoista mitalit suussaan ovat kaikille tuttuja, mutta tapa on kieltämättä erikoinen, kun sitä oikein miettii. Eivätkö urheilijat ole lainkaan huolissaan siitä, ketkä kaikki ovat käpälöineet mitaleita ennen seremoniaa. Niissähän voi olla vaikka mitä pöpöjä!

Perinne olisi helppo selittää vanhalla tavalla, joka juontaa juurensa aikaan, jolloin valuuttana käytettiin kultakolikkoja. Pureminen oli yksinkertaisin keino selvittää kullan arvo, sillä kulta on sitä pehmeämpää mitä puhtaampaa se on. Luonnosta louhittu tai huuhdottu kulta on melko kovaa, sillä siinä on mukana myös muita mineraaleja. Kullan pureminen paljasti myös sen, oliko kolikko täyttä tavaraa vai vain kullattu.

Urheilijat ovat purreet mitaleitaan jo kauan, mutta ei olympialaisten alusta saakka. Viimeistään 1970-luvulla ”purentakuvia” on ruvennut ilmestymään lehtiin, joten on epätodennäköistä, että kyseessä olisi materiaalin aitouden ja puhtauden varmistaminen. Ja kuten kaikki urheilijat varmasti tietävät: kultamitalit eivät ole kultaa, vaan kullattua hopeaa.

Mutta ehkäpä joku yksittäinen kultamitalisti halusi leikkisästi antaa medialle hauskan kuvan, mistä valokuvaajat innostuivat ikihyviksi. On kuitenkin hyvin todennäköistä, että aloite on lähtenyt valokuvaajilta, joiden mielestä ”pelkästään” olympiamitalin kanssa hymyillen seisominen oli tylsää. Tämä on kaikkein suosituin teoria. Urheilijat purevat kultamitaleitaan, koska valokuvaajat pyytävät. Ei siihen ole sen ihmeellisempää vastausta.

Nykyisin lähes poikkeuksetta kaikkia mitalisteja – ei ainoastaan kultamitalin kaulaansa saaneita – pyydetään poseeraamaan mitali suussaan. Ja onnesta soikeat mitalistit antavat kuvaajille ja kansalle sen, mitä nämä haluavat. Ja onhan se puraisun jälkeen tietysti helpompi antaa vastaus, kun joku tiedustelee, miltä se olympiamitali nyt sitten oikein maistuu!

Vaikka kultamitali olisikin kultaa, olisi sen aitouden testaaminen puremalla turhaa. Hopea on nimittäin vain hieman kovempaa kuin kulta, joten ero näiden kahden pehmeähkön metallin välillä on niin pieni, ettei sitä voi puremalla erottaa. Hammaskiille kyllä on sen verran kovaa, että periaatteessa jäljen tekeminen kumpaankin materiaaliin on mahdollista.

Liian kovalla voimalla metalliin ei kuitenkaan kannata lähteä puremaan, sillä jos mietit, että onko kukaan koskaan lohkaissut hammastaan kyseisen aktiviteetin aikana, niin tottahan toki! David Möller, saksalainen ohjaskelkkailija, saavutti vuonna 2010 Vancouverin olympialaisissa hopeaa ja menetti palan hammastaan antaessaan kuvaajille paljon toivottuja otoksia. Nolostunut Möller suuntasi saman tien hammaslääkärille, sillä vaikka lohkeama ei ollut kivulias, halusi hän hammasrivistönsä olevan kunnossa kaikissa muissa kuvissa. Ilmeisesti hän ei oppinut kerrasta, sillä mitali päätyi suuhun vielä korjausoperaation jälkeenkin, mutta onneksi ilman tiedettyjä vaurioita.

Lue myös:

• Mistä tulee urheilutermi hattutemppu ja miten se liittyy kolmen maalin tekemiseen?
• Miksi olympiavoittajille soitetaan Porilaisten marssi?
• Suomen joukkueella mukana oikea karhu – 10 erikoisinta tapahtumaa menneistä olympialaisista
• Köydenvetoa, esteuintia ja moottoriveneilyä – näistä poistettuja olympialajeja ei enää nähdä!

Tänään paneudumme talvisiin kysymyksiin ja vastaamme muun muassa siihen, että mitä tulipalopakkanen tarkoittaa. Lisäksi selvitämme, että miksi lumi narskuu kenkien alla ja miksi pakkanen paukkuu.

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Mitä tarkoittaa tulipalopakkanen?

Kuva: Pixabay

Kireä pakkanen ja tulipalo; miten nämä kaksi liittyvät yhteen?

Tulipalopakkanen tarkoittaa nimensä mukaisesti sitä, että kovalla pakkasella tulipalot lisääntyvät. Tämä ilmiö on selvästi nähtävissä pelastuslaitosten tehtävämäärissä.

Varsinaisesti pakkanen ei tietenkään sytytä mitään tuleen, vaan kyse on lämmityksestä. Kylmällä säällä rakennuksia lämmitetään innokkaammin ja normaalia enemmän, mikä lisää tulipalojen määrää. Ero oli nykyistä merkittävämpi aiemmin, kun puulämmitys oli yleisempää. Mutta edelleen tulipalopakkaset ovat nimensä veroisia.

Katastrofin kuin kuitenkin välttää säännöllisellä nuohouksella, polttamalla vain puhdasta, kuivaa puuta sekä lämmittämällä tulisijaa valmistajan ohjeiden mukaan.

Kaikki asiantuntijat eivät kuitenkaan ole olleet yksimielisiä siitä, mistä tulipalopakkaset ovat saaneet nimensä. Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen erikoistutkijan Matti Vilppulan mukaan sanalla ei ole mitään tekemistä tulipalojen kanssa.

Koko pitkän työuransa suomen kielen alalla tehnyt, nyt jo edesmennyt Vilppula oli sitä mieltä, että kyseessä on kuvailmaus. Hänen mukaansa tulipalopakkanen on viittaus siihen polttavaan ihoaistimukseen, joka syntyy kovalla pakkasella.

Miksi lumi narskuu kenkien alla?

Kuva: Wilson Bentley | Public Domain

Kaikki lumi ei narsku samalla tavalla, kun sen päällä kävelee. Mitä kireämpi pakkanen, sitä natisevampaa lumi on.

Tämä johtuu pikkuriikkisistä lumikiteiden sakaroista!

Lumihiutaleet koostuvat useista lumikiteistä, jotka kaikki ovat ainutlaatuisia. Mutta niissä on silti jotain samaa: Lumikiteillä on säännöllinen kiderakenne, joka koostuu kuudesta pääsakarasta ja vaihtelevasta määrästä alasakaroita. Ne ovat siis kaikki kuusikulmaisia. Kiteiden yksilöllinen muoto vaihtelee olosuhteiden, kuten ja kosteuden ja tuulen, mukaan.

Kun pakkasta on paljon, on lumikiteissä paljon alasakaroita. Lumella käveltäessä nuo sakarat murtuvat ja saavat aikaa narskuvan äänen. Lauhemmalla kelillä lumikiteissä on vähemmän sakaroita, ja nollan tienoille tultaessa paine jalan alla sulattaa osan sakaroista vedeksi, joka toimii narskumista vähentävänä liukasteena.

Miksi pakkanen paukkuu?

Kuva: Pixabay

Pakkasen paukkuminen ei ole vain sanonta, sillä hyvin kylmällä ilmalla ulkosalla voi tosiaankin kuulua kovaa rytinää; kuten talvisissa olosuhteissa asuvat hyvin tietävät.

Mutta mistä ääni on peräisin?

Vesi alkaa laajentua, kun lämpötila laskee alle neljän asteen – ei tarvitse siis mennä edes pakkasen puolelle. Esimerkiksi rakennusten seinänraoissa voi olla vettä, joka laajetessaan ja lopulta jäätyessään aiheuttaa liikettä rakenteissa ja näin paukkuvan äänen. Toisaalta rakennusten materiaalit voivat kovalla pakkasella kutistua, mikä myös aiheuttaa rakenteissa pauketta. Kumpikaan näistä ei yleensä aiheuta vaurioita, joten talven ääniä voi kuunnella ilman huolen häivää!

Sama ilmiö tapahtuu myös metsässä, jossa tietämätön voi sekoittaa puiden paukkumisen jopa ammuskeluääniin. Kova meteli kuuluu puiden halkeamisesta, joka taas aiheutuu kuorikerroksen alla olevien nesteiden jäätymisestä ja laajentumisesta.

Lue myös:

• Onko mahdollista, että kaksi lumihiutaletta olisi identtisiä?
• Top 10 historian pahimmat lumimyrskyt
• 10 yllättävää tapaa, joilla sää vaikuttaa ihmisen terveyteen ja käyttäytymiseen

Tässä tulee listallinen faktoja helmikuusta, joka on kalenterivuoden kuukausista erikoisin: Se on aina lyhyin, toisinaan täysikuuton ja historiallisesti paras aika ennustaa kevään tuloa.

Listafriikki keräsi helmikuulle pyhitetylle listalle tietysti tiukkaa faktatietoa, mutta myös keveämpää viihdettä. Toki kaikkien mielestä syntymäkivet, tähtimerkit, ennustukset ja henkieläimet eivät ole humpuukia.

Nyt siis hyppäämme omalaatuisen, lyhyen ja puhdistautumiselle omistetun kuukauden kimppuun – tässä tulee faktoja helmikuusta.

Horoskooppeja ja henkieläimiä

Kuva: Pixabay

Nämä ovat näitä henkimaailman ja astrologian juttuja, mutta silti monen mielestä kiinnostavia. Helmikuulle osuu kaksi horoskooppia: kuukauden ensimmäisellä puoliskolla synttäreitään juhlivat vesimiehet ja loppukuussa syntyneiden tähtimerkki on kalat.

Länsimaisessa astrologiassa eläinradan merkit jakaantuvat neljään elementtiin, joita ovat tuli, maa, ilma ja vesi. Nimestään huolimatta vesimiehet ovat ilman merkeissä syntyneitä ja heitä kuvaillaan ennemmin järjellä kuin tunteella eläviksi, mutta kalat on vesimerkki – he antavat tunteiden johdattaa.

Yhtä yhteistä henkieläintä ei helmikuun lapsilla ole, vaan nekin jakautuvat horoskooppien mukaan. Vesimiehet voivat löytää itsestään yhtäläisyyksiä energisen, leikkisän, vapautta rakastavan ja älykkään delfiinin kanssa, ja kaloilla sielunsisaruus suuntautuu avuliaaseen, lempeään, luotettavaan ja luovaan merihevoseen. Osuvatko kuvailut kohdallasi nappiin; jos siis olet helmikuussa syntynyt?

Ja jos osuivat, niin uskotko horoskooppeihin vai onko kyseessä vain Forer-efekti eli yleinen psykologinen ilmiö, jossa ihminen kuvittelee jonkun yleisen kuvauksen olevan nimenomaan kuvaus hänestä itsestään?

Syntymäkukka ja syntymäkivi

Kuva: Pixabay

Helmikuussa syntyneiden kivet ja kukat menevät vahvasti violetin puolelle, sillä syntymäkivi on ametisti ja syntymäkukka orvokki.

Ametisti on kvartsin värillinen muunnos, joka voi sävyltään olla kaikkea hailakan ja syvän tumman violetin välillä. Korukivenä käytetyn ametistin nimi on johdettu muinaiskreikan sanoista a ja methustos eli ”ei humalassa”. Ennen muinoin ihmiset kantoivat ametistia, koska sen uskottiin suojelevan heitä juopumiselta ja etenkin sitä seuraavalta krapulalta.

Koska ystävänpäivä on helmikuussa, tulee monelle yllätyksenä, että helmikuussa syntyneiden virallinen onnenkukka ei ole ruusu, vaan luotettavuutta, uskollisuutta ja mietiskelyä symboloiva orvokki. Vaikka puutarhoissa orvokkeja on nykyään vaikka minkä värisiä, niin luonnossa useimpien orvokkilajien kukat ovat violetteja. Suomen kieleen lainattu, väriä merkitsevä violetti-sana tarkoittaa monella kielellä orvokkia – ruotsissa viol, italiassa viola, ranskassa violette ja englannissa violet.

Antiikin Kreikassa orvokki oli tärkeä lääkekukka, mutta sillä myös makeutettiin viiniä. Eli syntymäkukkaa viiniin ja syntymäkivi kaulaan lieveilmiöitä estämään! Koska orvokin terälehdet muistuttavat hieman sydäntä, käytettiin kukkaa myös lemmenjuomissa. Se kyllä sopii myös ystävänpäivän juhlintaan.

Muita helmikuun syntymäkukkia ovat esikot ja kurjenmiekat – niistäkin löytyy violettikukkaisia lajeja.

Helmikuun historia kuukautena

Kuva: Elena Mozhvilo | Unsplash

Helmikuu oli yhdessä tammikuun kanssa viimeinen kuukausi, joka otettiin kalenteriin. Noin 2700 vuotta sitten roomalaisilla oli käytössä kymmenen kuukautta kestävä kalenteri, jossa oli 304 päivää. Kuukaudet olivat pituudeltaan 20–35 päivää.

Koska loppuvuosi ei ollut viljelykautta, ei sillä katsottu olevan mitään merkitystä. Lopulta, sekaannusten välttämiseksi, loppuvuosikin otettiin mukaan, joten helmikuu oli alunperin vuoden viimeinen kuukausi. Vuoden mitaksi laskettiin Kuun 12 kierroksen perusteella 355 päivää, joista helmikuu sai 23.

Tähtitieteellisen vuoden oli jo pitkään tiedetty olevan reilut 365 päivää, joten tuota kymmenen päivän vuosittaista heittoa korjailtiin lisäämällä silloin tällöin kuukausi vuoden loppuun eli helmikuun ja maaliskuun väliin. Se sekoitti varsinkin maanviljelijöitä. Vuonna 46 eaa. Julius Caesar päätti uudistaa kalenterin selkeämmäksi asiantuntijoidensa avustuksella. Uudet 365 päivää jaettiin kuukausien kesken ja kalenterivuosi alkoi tammikuusta. Caesarin juliaaniseen kalenteriin lisättiin myös karkauspäivä.

Lue myös: 10 faktaa karkauspäivästä – Se ei olekaan joka neljäs vuosi!

Helmikuu voi olla siististi neljän kokonaisen viikon kuukausi

Kuva: Waldemar Brandt | Unsplash

Montako viikkoa on kuukausi? Helppo kysymys: tietenkin neljä! Mutta pilkunviilaaja voisi sanoa, että ”vähän päälle neljä”. Kalenterissa kuukaudet ovat päistään ”repaleiset”, kun ne alkavat ja/tai loppuvat keskellä viikkoa.

Muista kuukausista poiketen 28-päiväinen helmikuu voi kuitenkin olla juuri sen tasan neljä viikkoa ja alkaa kauniisti maanantaista ja päättyä sunnuntaihin.

Joka vuosi emme tokikaan saa kokea tällaista ”ehjää” kuukautta, mutta kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, vuonna 2021 helmikuu oli maanantaista alkava ja sunnuntaihin päättyvä neljän viikon mittainen kuukausi. Kalenteri siis miellytti siistillä muodollaan myös perfektionisteja.

Tällainen helmikuu koetaan 11 tai 6 vuoden välein; karkausvuosien takia sykli on epäsäännöllinen. Seuraava suorakaiteen muotoinen helmikuu pilkistää kuitenkin jo vuoden 2027 kalenterissa.

Puhdistautumisen kuukausi

Kuva: Unsplash

Monet kielet käyttävät nykyään yleiseurooppalaisia, latinalaisperäisiä kuukausien nimiä, mutta suomi on pitänyt kiinni omaperäisistä nimistä. Otetaan helmikuu-sana käsittelyyn seuraavassa kohdassa ja keskitytään nyt siihen, miksi tämän kuukauden nimi on muun muassa février (ranska), februari (ruotsi), febbraio (italia) ja veebruar (viro).

Helmikuu on omistettu roomalaiselle jumalalle, Februusille. Puhdistautumisen jumala itse sai nimensä ikiaikaisista kevään tuloon valmistavista rituaaleista. Februa tarkoittaa välineitä tai rituaaleja, joilla puhdistautuminen tehtiin.

Februa saattoi olla puhdistavia loitsuja tai esimerkiksi suolaa, jolla koti puhdistettiin pahuuksista. Februa oli myös roomalainen kevätfestivaali, jonka tuoksinnassa alastomat miehet juoksivat ympäri kaupunkia piiskaten nuoria naisia nahkaruoskilla puhtaiksi ja hedelmällisiksi.

Helmikuu on siis loistava aika aloittaa kevätsiivous – mieluiten ilman nahkaruoskaa!

Muista poikkeava helmikuu

Kuva: Shadrin Andres | Unsplash

Kuukausien suomenkieliset nimet poikkeavat siis muista kielistä, mikä tietenkin hankaloittaa niiden mieleen painamista vieraita kieliä opetellessa. Mielipideasia tokikin, mutta itse ainakin liputan omaperäisten nimien puolesta. Ei aina pidä mennä valtavirran mukana!

Helmikuu-sanan alkuosassa olevan helmen uskotaan viittaavan puiden oksille muodostuviin jäähelmiin. Kun elohopea on hetkeksi noussut plussan puolelle ja sitten ilma nopeasti pakastuu, jäätyy suojasäässä sulanut vesi puiden oksiin, mikä näyttää kuin oksissa olisi kirkkaita helmiä. Länsi-Suomessa jäähelmien koristaman metsän on sanottu olevan pyynsilmällä tai vesihilkalla. Itä-Suomessa metsä on tilkassa.

Helmikuuta on aikoinaan pidetty tammikuun kaimana samanlaisten sääolojen ansiosta. Siitä tulevat myös sen muut nimitykset pikkutammi, kaimalkuu ja kaimalo, joista jälkimmäisin tarkoittaa pientä kaimaa.

Nimitykset viittaavat siihen, että vaikka vuoden toinen kuukausi on edelleen kylmä ja luminen, on pahin jo ohi. Helmikuun voisi nähdä kuin tammikuun vähemmän ärsyttävänä pikkuveljenä.

February on yksi englannin kielen väärinkirjoitetuimmista sanoista

Kuva: Pixabay

Helmikuu, February, voi olla hankala kirjoitettava meille, jotka emme puhu englantia äidinkielenä. Lausuminen on harhaanjohtava ja sanan keskellä sijaitseva r-kirjain tuottaa päänvaivaa. Mutta huoli pois: February on vaikea myös englannin natiivipuhujille. Se kirjoitetaan väärin todella usein.

Virheiltä ei vältytä virallisissakaan dokumenteissa, sillä esimerkiksi Valkoinen talo on surullisen kuuluisa kamppailustaan kuukauden nimen oikeinkirjoituksen kanssa. Feburary on toistunut tiedotteissa useammin kuin kerran.

Helmikuu on ainoa kuukausi, joka voi olla täysikuuton

Kuva: Kym McKinnon | Unsplash

Koska helmikuussa on vain 28 (tai 29) päivää, on se ainoa kuukausi, joka voi kulua kokonaan ilman täysikuuta. Tämä on kuitenkin melko harvinainen ilmiö, sillä täysikuuton helmikuu koetaan keskimäärin neljästi vuosisadassa. Viimeksi helmikuu jäi vaille pyöreää mollukkaa vuonna 2018 ja seuraavan kerran ”kuuhulluudesta” kärsivät saavat nukkua rauhassa läpi helmikuun vasta vuonna 2037.

Huomattavasti harvinaisempi on karkausvuonna koettava täysikuuton helmikuu. Edellisen kerran karkauspäivän sisältävä helmikuu mentiin ilman täysikuuta vuonna 1608. Seuraava karkauspäivällinen, mutta täysikuuton helmikuu nähdään vasta vuonna 2572.

Kun täysikuu möllöttää helmikuussa, on se kirkkaana pakkasyönä upea näky. Helmikuun täysikuuta nimitetään myös Lumikuuksi, koska kuukausi on pohjoisella pallonpuoliskolla usein se kaikkein lumisin.

Murmeli ennustaa lopputalven keston

Kuvakaappaus: NBC News | YouTube

Vaikka meillä Suomessa ei helmikuun alussa odotetakaan henkeä pidätellen, että mitä se murmeli tekee tullessaan ulos kolostaan, on Groundhog Day monelle tuttu. Pohjois-Amerikassa ”murmelinpäivällä” on pitkät perinteet, vaikka tapa on alkujaan peräisin Saksasta, jossa ennustajan viittaa piti yllään horroksestaan heräävä siili. Helmikuun alku on muissakin kulttuureissa ollut tulevan kevään ennustamisen ajankohta; muun muassa keltit ja roomalaiset juhlistivat railakkaasti tietoa kevään säästä.

Varhaiset saksalaiset siirtolaiset huomasivat Pohjois-Amerikkaan muuttaessaan, että mantereella ei ole lainkaan siiliä. Mikä neuvoksi? Miten nyt tiedettäisiin tulevien viikkojen sää? Onneksi he löysivät tehtävään sopivan paikallisen eläimen, metsämurmelin.

Murmeli ennustaa säätä ja erityisesti kevään tuloa, jota tietenkin pitkän talven jälkeen odotetaan innolla. Kuuluisin ennustaja on Yhdysvaltojen Pennsylvaniassa asustava Punxsutawney Phil, jonka liikkeitä kokoontuu helmikuun 2. päivänä seuraamaan jopa kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Näin Phil ennustaa: Jos se näkee kolosta ulos kömpiessään oman varjonsa ja palaa takaisin pesäänsä, jatkuu talvi vielä kuusi viikkoa. Jos varjoa ei näy, on tiedossa aikainen kevät. Tänään Phil ennusti vuodelle 2026 pitkään jatkuvan talven.

Phil ei kuitenkaan ole erityisen taitava ennustaja, sillä Yhdysvaltojen sää- ja valtamerentutkimuslaitoksen mukaan alle puolet ennustuksista on viimeisen vuosikymmenen aikana osunut oikeaan. Mutta tämä ei ole vähentänyt Philin suosiota.

The Old Farmer’s Almanac kertoo, mitä kannattaa tehdä ja koska

Kuva: Wikimedia Commons | CC BY-SA 4.0

The Old Farmer’s Almanac, suoraan ja kökösti suomeksi käännettynä ”Vanha maanviljelijän almanakka”, kertoo jokaisen kuukauden parhaat päivät erilaisten toimintojen suorittamiselle. Pohjois-Amerikassa vuodesta 1792 saakka julkaistuun almanakkaan voi turvautua, kun haluaa tietää, milloin on suotuisin päivä ruveta laihikselle, käydä kampaajalla tai vaikkapa lopettaa tupakointi.

Helmikuun 3. ja 4. päivä ovat kuukauden parhaimmat hetket moniin eri aktiviteetteihin. Silloin onnistuu parhaiten maanalaisen sadon korjaaminen, mistä voimme päätellä, että maanviljelijän almanakka on tehty hieman leudompaan ilmastoon. Silloin suositellaan myös hedelmien keruuta ja hammaslääkärikäyntiä.

Sitten kannattaakin mennä naimisiin, sillä avioliittoon astumiselle helmikuun parhaat päivät ovat 5. ja 6. Samana päivänä voi aloittaa ihmislasten pottaharjoittelun, leikata hiukset ja laittaa ruokavalio uuteen uskoon, jos tavoitteena on painonpudottaminen.

Polttopuut kannattaa pilkkoa 13. ja 14. päivänä, ja samaan syssyyn on syytä valaa betonia, jos siinä hommassa mielii helmikuussa onnistua.

Helmikuun viimeinen eli 28.päivä on paras hetki lähteä reissuun, joten siihen siis talvilomaa suunnittelemaan!

Näillä ohjeilla helmikuun viettoon – jos siis yhtään on taikauskoinen.

Lue myös:

• Ystävänpäivä: Tiesitkö nämä 10 faktaa rakkauden juhlasta?
• Suomen suojeluspyhimys Pyhä Yrjö pelasti maamme viinitarhat heinäsirkoilta

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään, että miksi liima ei liimaudu liimapullon sisälle. Oletko ikinä itse miettinyt kyseistä asiaa? Liima pysyy juoksevana pullossaan tai purkissaan jopa vuosia, mutta silti sillä saa sekunneissa liimattua kaksi kohdetta yhteen.

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miksi liima ei liimaudu liimapullon sisälle?

Kuva: Pixabay

Tätä asiaa ei varmaan monikaan ole pohtinut, mutta kun kysymys on esitetty, niin johan se rupeaa kummastuttamaan! Miksi liima ei liimaudu liimapulloon? Ei muuta kuin mysteeriä selvittämään.

Liima ei liimaudu pullon seinämiin, koska se tarvitsee kovettuakseen, ja siis esineitä toisiin liimatakseen, jonkin laukaisevan tekijän.

Suomessa 1950-luvulla kehitetty Eri Keeper on hyvä esimerkki valkoisesta yleisliimasta. Seos koostuu synteettisistä polymeereista, ja siinä on liuottimena vettä, joka pitää liiman paksuhkona nesteenä – kunhan se on ilmatiiviissä pullossa. Kun liima joutuu kosketuksiin ilman kanssa, haihtuu vesi pois, ja jäljelle jäävät tahmeat polymeerit kiinnittyvät alustaansa ja toisiinsa.

Pikaliimat ja superliimat taas toimivat toisella tavalla. Niissä on syanoakrylaattia, joka nestemäisessä muodossa koostuu yksittäisistä molekyyleistä eli monomeereista. Kun liimaa käyttää ja neste tulee ulos pullosta, alkaa se välittömästi kovettua ja liimata sadan metrin säteellä kaikkea yhteen sääliä tuntematta.

Kovettuminen on tulosta siitä, kun syanoakrylaattimonomeerit reagoivat ilman vesihöyryyn: ne rupeavat muodostamaan ketjuja eli ne polymerisoituvat. Superliiman käyttöaika avaamisen jälkeen on laskettavissa viikoissa.

Oli kyseessä mikä tahansa liima, niin ilma on ratkaisevassa asemassa. Siksi onkin ehdottoman tärkeää, että korkki suljetaan hyvin. Muuten käykin niin, että liima liimautuu liimapulloon.

Lue myös:

• 10 tavallisten asioiden ja esineiden mielenkiintoista alkuperää
• 10 käsimerkkiä – yllättävät alkuperät ja merkitykset
• 10 mullistavaa keksintöä, jotka olivat täysiä vahinkoja

Tällä listalla käydään läpi kymmenen faktaa tai vinkkiä, joiden avulla voi pelastaa oman tai toisen ihmisen hengen tilanteessa kuin tilanteessa.

Listafriikki kokosi tähän erilaisia ja yllättäviä selviytymiskeinoja, joilla henki voi säilyä tukalassakin tilanteessa. Kun katastrofi iskee, oli se sitten miten epätodennäköinen tahansa, ovat hyvät neuvot kalliit. Siksipä listalla on faktoja, joiden avulla voi selvitä, jos jää lumivyöryn alle tai joutuu alligaattorin hampaisiin tai jääkarhun jahtaamaksi.

Toisaalta listalla on vinkki myös aivan jokapäiväiseen autoiluun, myrkytyksen ensiapuun ja siihen, miten julkisella paikalla saa parhaiten apua. Mahdollisuuksien mukaan aina on tietenkin otettava yhteyttä viralliseen tahoon, jolta on saatavissa asiantuntevaa apua, mutta hätätilanteessa nämä vinkit voivat pelastaa joko oman tai sitten jonkun toisen hengen.

Yleinen hätänumero 112

Kuva: Pixabay

Eivät nämä hengen mahdollisesti pelastavat vinkit nyt suinkaan ala sillä, että Listafriikki kertoo lukijoilleen, mikä on yleinen hätänumero. Mutta sen verran kerromme, että 112 on myös kansainvälinen hätänumero. Sama numero on kotimaamme lisäksi käytössä kaikissa EU-maissa sekä monessa muussakin Euroopan maassa.

Mutta se tärkein juttu: 112 toimii maailmanlaajuisestikin useassa maassa. Vaikka 112 ei olisi kyseisen maan hätänumero, on se monesti käytössä ”virallisen” hätänumeron rinnalla. Kansainvälisen televiestintäliiton suosituksen mukaan millä tahansa kännykällä tai älypuhelimella pitää pystyä lukittunakin soittamaan kahteen numeroon. Toinen numero on paikallinen hätänumero ja toinen on 112.

On myös maita, joissa 112:een soitettu puhelu ei suoraan yhdisty hätäkeskukseen, mutta matkapuhelinverkko yhdistää puhelun paikalliseen hätänumeroon. Näin on esimerkiksi 000-hätänumeron Australiassa sekä 911-hätänumeron Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

Matkustaessa kannattaa kuitenkin AINA tarkistaa ja painaa mieleen kunkin maan hätänumero, mutta tietämättömälle 112 on pahan paikan tullen kaikkein varmin keino saada apua.

Lumivyöryn alle jäädessä sylkeminen voi pelastaa henkesi

Kuva: Pixabay

Sitten mennäänkin yleisestä hätänumerosta lumivyöryihin. Kun tein tätä listaa varten taustatutkimusta, tuli tämän vinkin kohdalla eteen monta kritisoivaa kommenttia, esimerkiksi ”miten tämä on hyödyllinen vinkki?” tai ”milloin kukaan muka tarvitsee tätä tietoa?”. Nooh, toivottavasti ei kukaan milloinkaan, mutta todennäköisesti tämä fakta on kultaakin kalliimpi sille henkilölle, joka hautautuu lumeen ja yrittää päästä hengissä ulos pinteestä.

Eli jos selviää varsinaisesta lumivyörystä hengissä, voi löytää itsensä lumeen hautautuneena. Siinä myllerryksessä suunnat menevät sekaisin, eikä lumen keskellä ole hajuakaan siitä, mikä on ylöspäin ja mikä alaspäin. Tämä tieto on elintärkeä selvittää, että hautautunut ei lähde kaivautumaan syvemmälle lumeen (jos ylipäänsä pääsee liikkumaan).

Asiantuntijoiden mukaan lumeen hautautuneella on usein mahdollisuus kaivaa tai suulla sulattaa itselleen ilmatasku, jossa on jonkin verran happea. Hengittämisen lisäksi tuo kolo mahdollistaa sylkemisen. Vaikka syljeskelyä pidetään yleisesti huonona tapana, on se lumivyöryn sattuessa sallittua ja jopa suositeltavaa. Suunta kohti vapautta on tietenkin vastakkainen verrattuna siihen, mihin sylki painovoiman vaikutuksesta päätyy.

Tiukka viina voi pelastaa hengen

Kuva: bandita | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)

Alkoholin vaaroja ei sovi vähätellä, mutta on olemassa hetkiä, jolloin kunnon ryyppy voi pelastaa hengen. Jos käy sellainen vahinko, että sattuu juomaan jarrunestettä, jäähdytysnestettä tai pakkasnestettä, on syytä hakeutua nopeasti lääkärin pakeille.

Näiden nesteiden nauttiminen saattaa jo hyvin vähäisinä määrinä aiheuttaa vakavan, jopa kuolemaan johtavan myrkytystilan. Syyllinen on etyleeniglykoli, jonka toksiset aineenvaihduntatuotteet kertyvät elimistöön ja aiheuttavat vakavan monielinvaurion. Heti altistumisen jälkeen on havaittavissa etanolimyrkytystä eli ”perushumalaa” muistuttavia keskushermosto-oireita, jotka kuitenkin tuntien kuluessa pahenevat ja tulevat vakavammiksi. Hoitamattomana etyleeniglykolimyrkytys johtaa kuolemaan tai vähintään koomaan.

Sairaalahoitoon pääseminen voi kuitenkin syystä tai toisesta viivästyä, jolloin ensiapu löytyy viinakaapista.

Esimerkiksi Hella Pagid DOT4 -jarrunesteen englanninkielisessä käyttöturvallisuustiedotteessa on kotihoito-ohje, jossa aikuisille kehotetaan antaa myrkytyksen ensiapuna 90-120 millilitraa väkevää, vähintään 40-prosenttista viinaa.

Myös muiden etyleeniglykolia sisältävien nesteiden hoidossa käytetään ihan sairaalassakin etanolia, joka estää myrkyllisten aineenvaihduntatuotteiden syntymisen. Jos pitoisuus veressä saadaan tarpeeksi korkeaksi, päihittää etanoli etyleeniglykolin, kun ne kilpailevat alkoholia hajottavasta entsyymistä.

Ongelma on kuitenkin se, että aikuiset harvemmin nauttivat – ainakaan vahingossa – myrkyllisiksi tiedettyjä aineita, joten vaarassa ovat erityisesti lapset. Samanlaista reilun desin hörppyä ei kuitenkaan lapsille ole syytä antaa, vaan Hella Pagid suosittelee annostelemaan viinaa 2 millilitraa painokiloa kohti.

Jos epäilet myrkytystä, niin ota aina ensin yhteys Myrkytystietokeskukseen (p. 0800 147 111) ja terveydenhuoltoon.

Odota renkaat suorassa vasemmalle kääntymistä

Kuva: Pixabay

Tämä vinkki voi olla päivänselvä monelle lukijalle, mutta Listafriikin mielestä se ansaitsi paikkansa tällä listalla, sillä olemme ainakin oletusarvoisesti auton ratissa huomattavasti enemmän kuin vaarassa joutua vaikkapa lumivyöryyn tai alligaattorin hampaisiin.

Eli kun odotat paikallaan sopivaa hetkeä kääntyä vastaantulevien kaistan yli, niin pidä renkaat eteenpäin suunnattuna. Suomessa ja suurimmassa osassa maailmaa tämä tarkoittaa sitä, että rattia ja renkaita ei pidä veivata valmiiksi vasemmalle. Tämä siksi, että jos joku sattuu ajamaan autosi perään, lähdet tuuppauksen voimasta liikkeelle auton renkaiden osoittamaan suuntaan. Vasemmalle käännetyt renkaat tarkoittavat sitä, että päädyt vastaantulevan liikenteen joukkoon. Ei hyvä!

Sormet alligaattorin sieraimiin

Kuva: Everglades National Park | Public Domain

Suomessa tuskin tarvii pohtia, miten tulee toimia, jos joutuu krokotiilieläimen hampaisiin. Vinkki on kuitenkin syytä pitää mielessä, jos lomailee ja ui näiden suurten matelijoiden elinalueella; se voi parhaassa tapauksessa pelastaa hengen!

Peli voi tuntua menetetyltä, jos alligaattorin tai krokotiilin leuat napsahtavat raajan ympärille, mutta yhdysvaltalaisen matelijaekspertin Kenan Harkinin mukaan vastaan tappeleminen kannattaa, sillä joskus kamppailusta voi selvitä voittajana – eli tässä tapauksessa hengissä. Kohteeksi on hyvä ottaa silmät, sillä ne ovat krokotiilien herkin ruumiinosa. Joskus silmät voivat kuitenkin olla käden ulottumattomissa, joten lähempääkin löytyy ratkaisu – nimittäin sieraimet.

Hyvä esimerkki on 10-vuotias Juliana Ossa, jonka jalkaan kolmimetrinen alligaattori nappasi kiinni toukokuussa 2017, kun hän oli uimassa matalassa rantavedessä Orlandon kaupungissa, Floridassa. Ossa yritti päästä irti hakkaamalla alligaattoria päähän, ja vaikka se ei tuottanut tulosta, piti nuori tyttö päänsä kylmänä. Hän muisti ohjeen, jonka oli kuullut Gatorland -eläinpuistossa vieraillessaan: ”iske sormesi tai kätesi eläimen sieraimiin, niin sen on ilmaa saadakseen pakko avata suunsa”.

Ossa survoi sormensa alligaattorin nenään, ja oli kyse sitten hapensaannista tai kivusta sieraimissa, niin alligaattori hellitti otteensa ja tyttö pääsi pakoon. Haavat toki vaativat kymmeniä tikkejä, mutta Ossa säilyi hengissä välittääkseen muillekin tiedon tositoimissa testatusta selviytymiskeinosta.

Jotkin tyrmäystipat maistuvat suolaiselle

Kuva: Pixabay

Kaikkein varmin tapa välttyä tyrmäystipoilta ja niiden tahatonta nauttimista seuraavilta tapahtumilta, on pitää koko ajan oma juoma hallussa. Drinkkiä ei ikinä saa jättää pubissa tai yökerhossa valvomatta, eikä koskaan pidä vastaanottaa tarjottua juomaa (ainakaan tuntemattomalta), ellei itse ole tiskillä sitä heti ottamassa käteen.

Kaikkia tyrmäystipoiksi kutsuttuja huumausaineita ei pysty mitenkään havaitsemaan, sillä ne ovat värittömiä, hajuttomia ja mauttomia. Mutta Suomessa erittäin vaaralliseksi huumausaineeksi luokiteltu ja Isossa-Britanniassa ”raiskaajien vuoden 2020 asevalinnaksi” nimitetty gammahydroksivoihappo on mahdollista havaita. GHB:ssä on voimakas, suolainen maku, joka voi puskea drinkistä läpi. Jos juomasi siis yhtäkkiä maistuu aivan joltain muulta kuin pitäisi, saattaa se olla vaarallisesti terästetty ja on silloin syytä jättää nauttimatta.

Älä yritä uida paluuvirtausta vastaan!

Kuva: Invertzoo | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)

Paluuvirtauksen vietäväksi voi joutua meren tai suuren järven rantavedessä. Jos näin käy, on parasta antautua virran vietäväksi tai uida virtauksesta pois rannan suuntaisesti. Paluuvirtausta vastaan ei kannata yrittää kamppailla, sillä ihminen jää auttamatta kakkoseksi.

Mutta mennään hieman tarkemmin siihen, mikä tuo paluuvirtaus on. Paluuvirtaus syntyy, kun tuuli ja murtuvat aallot työntävät ylintä vesikerrosta kohti maata, jolloin vedenpinta on rannassa hieman korkeammalla. Tuo ylijäämä vesi virtaa takaisin ulapalle sulavinta reittiä, joka voi olla katkos vedenalaisessa hiekkasärkässä tai yksinkertaisesti vain syvempi kohta. Koska vesi virtaa isolta alueelta takaisin melko kapeaa reittiä, voi paluuvirtaus olla todella voimakas. Nopeudeksi on parhaimmillaan mitattu 2,5 metriä sekunnissa; sellaisella vauhdilla ei kukaan ihminen pysty uimaan.

Vastoin yleistä harhaluuloa paluuvirtaus ei vedä uimaria pohjaan, joten hukkumisen vaaraa ei sinänsä ole, vaikka huomaisikin joutuneensa virran kuljetettavaksi. Ongelmaksi muodostuu se, kun hätääntynyt pulikoija yrittää päästä äkkiä rantaan ja yrittää uida virtaa vastaan: vahva ja taitavakin uimari väsyy. Tästä syystä paluuvirtaukset ovat hengenvaarallisia ja suurin hengenpelastajien työllistäjä.

Australiassa vuonna 2013 tehdyn tutkimuksen mukaan paluuvirtaukset aiheuttavat maassa vuosittain enemmän kuolemia kuin maastopalot, pyörremyskyt, tulvat ja haihyökkäykset yhteensä.

Vaikka paluuvirtaus on siis hyvin voimakas, on se yleensä varsin paikallinen ja kapea. Helpoin tapa pelastautua on käydä rennosti kellumaan ja mennä mukana voimakkaan pullonkaulan yli, kunnes vapautuu virrasta luonnollisesti. Toinen vaihtoehto on lähteä uimaan rannan suuntaisesti poispäin virrasta, jolloin yleensä muutama veto riittää.

Jos jääkarhu jahtaa, riisuudu!

Kuva: Arturo de Frias Marques | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)

Nyt kun tuli jo annettua neuvo krokotiilien hampaista vapautumiseen, niin otetaan vinkki siihen, miten henkensä voi pelastaa jääkarhun ollessa kintereillä. On olemassa yleinen ja osittain koominenkin ohje siitä, miten eri karhujen kanssa tulee toimia: Ruskeakarhun kohdalla esitä kuollutta, mustakarhuun törmätessä ole aggressiivinen ja tappele vastaan, ja jääkarhun kohdalla peli on menetetty.

Jos nyt kuitenkin käy niin onnellisesti, että kohtaaminen jääkarhun kanssa ei välittömästi johtanut ihmisen illalliseksi päätymiseen, voi yrittää käyttää hyväkseen tuon arktisen alueen huippupedon heikkoutta, eli suurta uteliaisuutta. Perääntyessä kannattaa ruveta riisumaan vaatekappaleita yksi kerrallaan ja tiputella niitä maahan tasaisin väliajoin. Jääkarhu jumittuu tutkimaan ja tarkistamaan jokaisen vaatteen yksityiskohtaisesti, jolloin pakenevalla ihmisellä voi olla mahdollisuus päästä turvaan.

Voi kuulostaa hölynpölyltä, mutta asiantuntijoiden mukaan vinkki on käytännössä testattu ja toimivaksi todettu. Eräs tutkimusryhmä oli jokunen vuosi sitten juuri rantautunut Novaja Zemljalle, joka on Venäjälle kuuluva saariryhmä Pohjoisella jäämerellä, kun nälkäinen jääkarhu alkoi jahdata tiimin jäseniä. Todennäköisesti tutkijat eivät olisi kertomassa selviytymistarinaansa, ellei eräs mukana ollut opiskelija olisi ruvennut riisuutumaan ja jättämään pedolle haisteltavaa. Karvahattu, hansikkaat ja takki hämmensivät jääkarhua sen verran, että ryhmä ehti hyppäämään veneeseen ja lähtemään pakoon vesille.

Täysin toinen juttu on se, kannattaako arktiseen erämaahan lähteä juoksentelemaan ilkosillaan.

Lue myös: Jääkarhut ovat mustaihoisia merinisäkkkäitä – 10 mielenkiintoista faktaa pohjoisen kuninkaista

Kohdista avunpyyntö suoraan yhdelle ihmiselle

Jos loukkaantuu tai joutuu hätätilanteeseen julkisella paikalla, jossa on paljon ihmisiä, ei ehkä kannata huutaa yleisesti apua saatikka pyytää soittamaan 112:een. Tässä vinkissä tuntuu olevan kaikki pielessä, mutta valitettavasti siinä on perää. On nimittäin mahdollista, että kukaan ei tartu puhelimeen hälyyttääkseen apua, sillä kaikki olettavat jonkun muun tekevän niin. Tässä on kyse psykologisesta ilmiöstä nimeltään sivustaseuraajavaikutus.

Ilmiöstä on tehty tutkimuksia ja tulokset ovat olleet yksiselitteisen huolestuttavia: Mitä enemmän kadulla on muita ihmisiä, sitä epätodennäköisemmin joku tulee kysymään esimerkiksi kaatuneelta, että tarvitseeko tämä apua. Eikä kyse ole siitä, että apua kaipaavaa ei huomattaisi, sillä muun muassa Kööpenhaminan yliopiston tutkijoiden lavastamissa ja kuvaamissa tilanteissa ohikulkijat kyllä katsovat kadulle lyyhistyvää ihmistä, mutta kukaan ei tiedustele tämän vointia. Syystä että kukaan muukaan ei tiedustele tämän vointia. Ihminen on siinä mielessä laumaeläin, että teemme mieluummin niin kuin kaikki muutkin. Kuulostaa uskomattomalta, mutta sivustaseuraajavaikutus on todistettu lukemattomissa kokeissa ja tosielämän tilanteissa.

Ongelman voi ohittaa kohdistamalla avunpyyntönsä suoraan jollekin tietylle henkilölle. Osoita valitsemaasi henkilöä vaikka sormella ja pyydä apua tai kehota soittamaan hätänumeroon.

Lue myös: Psykologisia ilmiöitä, jotka huomaamatta vaikuttavat käyttäytymiseemme

Selviytymisen kolmen sääntö

Kuva: Walter Frehner | Pixabay

Jos sattuu eksymään, auto piiputtaa erämaahan tai muuten vain joutuu syystä tai toisesta luonnon armoille ilman mahdollisuutta ottaa kontaktia ulkomaailmaan, niin on hyvä pitää mielessä ”selviytymisen kolmen sääntö”. Tilanteet ja olosuhteet tietenkin vaihtelevat ja esimerkiksi metsä on talvella hyvin erilainen ympäristö kuin kesällä, mutta kolmen sääntö auttaa laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen.

Selviytymisen kolmen sääntö kuuluu näin: Ihminen selviää ilman happea noin kolmisen minuuttia, äärimmäisissä sääolosuhteissa selviää ilman suojaa kolme tuntia, ilman vettä ihminen pärjää kolme päivää ja ilman ruokaa taas kolme viikkoa.

Ja ehkä tärkeimpänä, vaikka se ei varsinaisesti kolmen sääntöön kuulukaan: Pysy rauhallisensa – paniikki voi tappaa kolmessa sekunnissa.

Lue myös:

• Lihastreeniä naurun muodossa: Legendaarisen Niksi-Pirkan parhaat!
• Top 10 maailman vaarallisimmat tiet – Nämä eivät sovi heikkohermoisille!

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään, että miksi ihmeessä koirat nostavat jalkaa pissatessaan. Pystyväthän ne hommaan hyvin ilman jumppaamista.

Sitten palataan vielä uudenvuoden tunnelmiin, sillä lukijaa oli raketteja katsellessa ruvennut mietityttämään, että miksi ilotulitteet kuuluvat olennaisena osana vuoden vaihtumiseen.

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miksi koirat nostavat jalkaa pissatessaan?

Kuva: Gianni Crestani | Pixabay

Koiralla ei ole anatomisesti mitään syytä ryhtyä akrobaattiseksi virtsatakseen, sillä homma onnistuu, vaikka kaikki neljä jalkaa olisivat maassa. Miksi siis koirat nostavat jalkaa pissatessaan?

Tapa liittyy koirien väliseen kommunikaatioon. Kuten kaikki varmasti tietävät, koirat merkkaavat reviiriään virtsalla ja jättävät siis lajikumppaneilleen hajuja ilmoittaakseen, että ”minä olin täällä”. Kun koira pissaa kyykkäämällä tai takajalat taaksepäin ojennettuina, päätyy virtsa suoraan maahan ja imeytyy siitä nopeasti maaperään. Näin myös hajut katoavat nopeammin.

Nostamalla jalkaa koira saa suunnattua pissasuihkun pystysuuntaiseen kohteeseen, jossa hajumerkki säilyy todennäköisesti pitempään.

Varsinkin pienikokoisille koirille on tärkeää saada virtsa kohdistettua mahdollisimman ylös, sillä se saa muut ajattelemaan, että paikalla oli paljon isompi koira. Uroskoirat pissaavat kyykkäämällä kunnes ovat sukukypsiä, eli niin sanottuun teini-ikään saakka, mutta sen jälkeen useimmiten jalkaa nostamalla.

Naaraskoirat käyttävät enemmänkin kyykkytekniikkaa, jossa voi toisinaan olla mukana matalampi jalan nosto. Varsinkin tutun kotiympäristön ulkopuolella myös naaraat nostavat jalkaa, ja tietysti myös kiima-aikaan, jolloin feromonit on syytä jättää hyvin esille.

Toisinaan koirat saattavat (yrittää) pissata pelkästään etutassuilla seisten. Tämäkin taiteilu liittyy virheellisen mielikuvan luomiseen: Mitä korkeammalla pissa on, sitä isommalta koira vaikuttaa lajikumppaneille.

Miksi uutena vuotena ammutaan ilotulitteita?

Kuva: Pixabay

Eräs lukijamme oli rakettien räiskyessä ruvennut miettimään, että mistä tuo tapa on oikein saanut alkunsa. Miksi uutena vuotena ammutaan ilotulitteita?

Kaikessa yksinkertaisuudessaan ilotulitteilla ajetaan pois pahoja henkiä. Täytyyhän uuteen vuoteen lähteä puhtaalta pöydältä ja ilman mitään ilkeitä henkimaailman hahmoja. Monissa kulttuureissa mikä tahansa siirtymä vanhasta uuteen on suoritettu seremoniallisin menoin tanssimalla, juhlimalla ja pitämällä kovaa meteliä. Sama pätee siis keinotekoiseen vuodenvaihteeseen, jonka ihminen on myöhemmin kalenterin avulla määrittänyt.

Joten kun ilotulitteet keksittiin 600-luvulla Kiinassa, oli pahojen henkien karkottaminen yksi tärkeimmistä käyttötarkoituksista. Kiinalainen uusivuosi oli aikoinaan ensimmäinen juhla, jota vietettiin rakettien paukkuessa kirkkaina ja äänekkäinä.

Lue myös:

• Top 10 maailman vaarallisimmat koirarodut
• Hävinneet haukut: 10 sukupuuttoon kuollutta koirarotua
• Kanariansaaret on nimetty koirien mukaan ja 9 muuta yllättävää tietoiskua koirista
• 10 muka viatonta eläintä, jotka ovat oikeasti hengenvaarallisia

Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, mistä ylävitonen – maailman tunnetuin tuuletus – on saanut alkunsa. Se on yllättävän tuore ”keksintö”.

Legendoja on monia erilaisia, mutta Listafriikki esittelee nyt sen yleisesti hyväksytyimmän tarinan ylävitosen alkuperästä.

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miten ylävitonen on syntynyt?

Ylävitonen on yllättävän tuore ”keksintö”, vaikka varmasti tuntuu siltä, kuin se olisi ollut olemassa aina. Tämä universaalisti käytetty high five on kuitenkin peräisin vuodelta 1977!

Maailman tunnetuin tuuletus nähtiin ensimmäisen kerran lokakuun 2. päivänä vuonna 1977 pohjoisamerikkalaisen baseball-sarja MLB:n ottelussa Los Angeles Dodgersin pelaajien välillä. Dusty Baker oli juuri lyönyt runkosarjan viimeisessä ottelussa kauden 30. kunnarinsa, mikä teki Dodgersista historian ensimmäisen MLB-seuran, jolla oli neljä 30 kunnaria lyönyttä pelaajaa.

Kun Baker juoksi kotipesään, oli joukkuekaveri Glenn Burke odottamassa häntä juhlimaan. Burke nosti spontaanisti kätensä ylös eikä Baker hämmentyneenä tiennyt mitä tehdä, joten hän läpsäytti kaverin kättä.

Sitten Burke asteli lyömään ja iski MLB-uransa ensimmäisen kunnarin. Kun hän oli kiertänyt kentän ja palasi kotipesään, oli Baker odottamassa käsi pystyssä. Tässä kohtaa voi hyvällä omallatunnolla sanoa, että loppu on historiaa!

Joidenkin mielestä joukkuekaverinsa käteen läpsäyttänyt Baker oli ylävitosen keksijä, mutta mies itse antaa kaiken kunnian Glenn Burkelle, joka oli pioneeri muutenkin – hän oli ensimmäinen avoimesti homoseksuaali baseball-pelaaja.

Vain 42-vuotiaana vuonna 1995 vakavaan sairauteen menehtynyt Burke kertoi ylävitosesta erään sanomalehden haastattelussa näin: ”Mieti sitä tunnetta, jonka ylävitosen heittäminen kaverin kanssa antaa. Minulla oli se tunne ennen ketään muuta.”.

Ylävitonen otti nopeasti tuulta alleen. Ensin siitä innostuivat koripalloilijat ja pian se levisi laajasti eri urheilulajien piireissä. Eikä kauaa tarvinnut odottaa, että ylävitosia heiteltiin jo urheilukenttien ulkopuolellakin.

Jo vuonna 1980 ylävitonen otettiin mukaan Oxford English Dictionaryyn, joka on merkittävimpänä pidetty englannin kielen sanakirja.

Lue myös:

• Vuoristorata keksittiin, koska ihmiset käyttäytyivät siveettömästi – 10 asiaa, joilla on perin erikoinen alkuperä
• 10 käsimerkkiä – yllättävät alkuperät ja merkitykset

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki pohtii tällä kertaa sitä, että mistä tulee sana pääkallokeli. Hurjalta kuulostava sana on muokkautunut monenlaisten käänteiden jälkeen nykyisenlaiseksi nimenomaan siksi, että se kuulostaa uhkaavalta.

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Mistä tulee sana pääkallokeli?

Kuva: Yujin Yano | Unsplash

Mitä pääkallokelistä tulee mieleen? Itselle ainakin nousee ensimmäisenä mieleen liukas jäätikkö, jossa helposti kaatuu ja lyö päänsä kohtalokkaasti. Tai sitten autonrattiin istuessa on syytä olla erityisen varovainen, sillä pääkallokelillä tiessä on mustaa jäätä.

Sanana pääkallokeli ei kuitenkaan ole syntynyt luun murtumat mielessä, vaan se on tekaistu sana. Kallo ei ole alunperin tässä yhteydessä tarkoittanut aivoja suojaavaa luista koppaa, ja pää on ollut osa sanaa vasta jokusen vuosikymmenen ajan.

Vanhat suomalaiset murresanat kalto, kaltto, kalla ja kallo tarkoittavat keväisin pitkään sulamatta pysyvää jäistä kohtaa, rannalle kasaantunutta jäätä tai ympäristöään korkeammalle jäänyttä jäistä tienkohtaa.

Etelä-Pohjanmaan murteessa on ensimmäisenä ollut käytössä sana kallokeli, jolla on viitattu iljanteiseen keliin eli sellaiseen, jossa maan tai lumen päällä on liukas jääkerros. Kun kaltto ja kalla ovat käyneet kielessämme harvinaisemmiksi, ja kallokin on yhdistetty pääkalloon, on kelin kuvaamiseen lisätty tarkentava jää-sana.

Sitten jossain vaiheessa jääkallokeli ei olekaan sopinut hyvin suuhun ja se on alkanut tuntua oudolta. Jää korvattiin päällä, sillä pääkallo oli jo vakiintunut sana, vaikka se ei mitenkään merkitykseltään liittynyt keliolosuhteisiin. Pääkallokeli mainitaan ensimmäisen kerran vasta vuonna 1990 ilmestyneessä Suomen kielen perussanakirjassa, joskin Suomen murteiden sana-arkistossa vanhimmat maininnat pääkallokelistä ovat 1930-luvulta.

Liikennetoimittajien sanavarastoon pääkallokeli omaksuttiin 1960-luvulla, sillä uhkaavalta kuulostavan sanan arveltiin saavan autoilijat suhtautumaan vakavasti hengenvaaralliseen ajokeliin.

Lue myös:

• Joulukuun lapset ovat harvinaisia ja todellisia joulun ihmeitä – Viihdettä ja faktoja joulukuusta!
• Lukijoiden kysymyksiä: Mitä räntä on?
• Lukijoiden kysymyksiä: Onko mahdollista, että kaksi lumihiutaletta olisi identtisiä?