Nämä hullut tiedemiehet päättivät mennä kokeissaan äärimmäisyyksiin, sillä mitäpä kunnon tieteilijä ei tekisi selvittääkseen mieltään askarruttavia asioita.

Tutkijan elämä ei useinkaan ole sellaista kuin elokuvissa annetaan ymmärtää. Yksittäiset heureka-hetket ovat hyvin harvinaisia, pulloista ei nouse vuorokauden ympäri salamyhkäistä höyryä eikä tutkijoiden hiukset ole kokeiden jäljiltä pystyssä. Mutta tämän listan sankarit ansaitsisivat saada tarinansa Hollywoodiin.

Nyt Listafriikki tutustuttaa lukijansa siis tieteentekijöihin, jotka olivat valmiita tekemään mitä tahansa, ja nimenomaan itselleen. Ehkä sopivaa koehenkilöä ei löytynyt tai tutkija totesi testin olevan eettisesti niin arveluttava, että oli parasta vain käyttää omaa kroppaa kohteena. Toisinaan metodit saavat epäilemään henkilöiden mielenterveyttä, mutta joskus riski vain on otettava; tieteen nimissä!

Tässä siis, kaikella rakkaudella, hullut tiedemiehet.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset omalaatuiset nerot ovat luvassa myöhemmin.

Michael Smith

Hyönteisten pistojen aiheuttaman kivun uraauurtava tutkija Justin Schmidt kehitti vuonna 1983 Schmidtin kipuasteikon, jolla mitataan eri lajien antamien pistosten aiheuttamaa kipua ja kivun kestoa. Cornellin yliopistossa mehiläisten käyttäytymisestä väitöskirjaa tehneen Michael Smithin mielestä tutkimuksesta kuitenkin puuttui oleellinen osa, eli se, miten kipeältä pistot tuntuvat vartalon eri kohdissa. Niinpä hän päätti toteuttaa itsellään vuonna 2012 yhden suurimmista MIKSI? -ihmiskokeista.

Hän antoi tarhamehiläisten pistää itseään 25 eri kohtaan vartalossaan. Reilun kuukauden aikana hän otti vastaan arviolta 200 pistosta ja tulokset olivat yksiselitteiset. Miehen vartalossa on kolme kohtaa, joissa kipu on kaikkein pahin: penis, ylähuuli ja sierain. Ehkä hieman yllättäen kaikkein lamauttavin kipu tuntui sieraimessa.

Smith on sanonut, että jos olisi pakko valita, niin kymmenen kertaa kymmenestä hän ottaisi mehiläisen piston ennemmin sukuelimeensä kuin nenäänsä. Hyvä pitää mielessä, jos mehiläinen joskus uhkailee!

Regine Gries

Luteet. Yäk. Vaikka nuo öiset verenimijät ovat suurimmalle osalle ihmisistä pahin painajainen, ovat ne Regine Griesille jokapäiväisiä seuralaisia. Vuosien ajan kanadalaisessa Simon Fraser -yliopistossa työskennellyt Gries kääri hihansa ja antoi tuhansien luteiden purra itseään käsivarteen.

Griesin ja hänen tutkimusryhmänsä tavoitteena oli kehittää pyydyksiä, joiden kemiallinen houkutin kiinnostaisi luteita enemmän kuin sänkyjen patjat ja ihmisveri. Alunperin Gries ja hänen opiskelijansa syöttivät luteille läheiseltä teurastamolta saatua kananverta, mutta koska kyseiset kanat olivat vahvasti lääkittyjä, tappoi niiden epäpuhdas veri pienet imijät.

Kanafiaskon jälkeen Gries päätti kokeilla marsuja, mutta luteet eivät kyenneet imemään niiden tiheän turkin läpi. Marsut piti rauhoittaa ja ajella ennen jokaista ateriahetkeä, joten Gries päätti luovuttaa ja ruveta itse päivälliseksi. Varotoimenpiteet olivat mittavat ja jokainen ”syöttö” tehtiin ohuen verkkokankaan läpi, sillä kuten Gries on itse sanonut, hän ”ei toivoisi ludeongelmaa edes pahimmalle vihamiehelleen”.

Gries arvioi, että luteet ovat purreet häntä reippaasti yli 200 000 kertaa, mutta nainen ei uhrautunut turhaan, sillä vuonna 2017 markkinoille tulivat ensimmäiset hänen kehittämänsä feromonipohjaiset ludeansat.

Stubbins Ffirth

Stubbins Ffirth oli vain kaksikymmenvuotias, kun hän löysi kutsumuksensa toimiessaan lääkäriharjoittelijana philadelphialaisessa sairaalassa vuonna 1804. Vuosikymmen aiemmin tuossa Yhdysvaltojen silloisessa pääkaupungissa oli koettu valtava keltakuume-epidemia, joka vain muutamassa kuukaudessa tappoi arviolta 5000 ihmistä eli noin 10 prosenttia väestöstä. Sen jälkeen tauti jäi kiertämään pysyvästi, aiheuttaen aina silloin tällöin pienempiä epidemioita.

Ffirth oli täysin varma, että tauti ei ollut tarttuva, vaan johtui kesän paahtavasta kuumuudesta. Todistaakseen teoriansa hän päätti ruveta testaamaan tarttumista itsellään. Nuori amanuenssi valeli iholle tekemiinsä haavoihin keltakuumeesta kärsivien potilaiden sylkeä, hikeä sekä virtsaa, ja lopulta myös verta ja oksennusta. Oksennusta hän piikitti suoniinsa ja laittoi sitä silmiinsä sekä kynsinauhojensa alle. Hän myös keitti nestettä ja hengitteli siitä nousevia höyryjä.

Mutta se ei Ffirthille riittänyt. Hän lantrasi mustaksi värjäytynyttä oksennusta vedellä ja joi seoksen. Maku oli miehen oman arvion mukaan ”hieman hapokas”.

Keltakuumetta hänelle ei edelleenkään tullut. Ffirth oli tavallaan oikeassa ja tavallaan väärässä. Keltakuume ei normaalissa kontaktissa tartu ihmisestä toiseen, mutta silti se on tartuntatauti. Vasta vuonna 1881, vuosikymmeniä Stubbins Ffirthin jo kuoltua, kuubalainen lääkäri Carlos Finlay ehdotti, että keltakuumeen aiheuttava virus siirtyisi ihmisestä toiseen hyttysten välittämänä.

Kaiken järjen mukaan Ffirthin olisi pitänyt saada tartunta hieroessaan potilaiden verta auki oleviin haavoihinsa (ja viimeistään oksennus-cocktailin jälkeen), mutta myöhemmin on selvinnyt, että potilaat olivat taudissaan jo sellaisessa vaiheessa, että tartuntariski oli olematon.

José Rodríguez Delgado

Neurofysiologia on tieteenala, joka tutkii aivojen, hermojen ja lihasten sähköistä toimintaa. Vuosien 1946 ja 1974 välillä espanjalainen Jose Delgado työskenteli Yalen yliopistossa ja tutki ajatusten ohjailua stimuloimalla aivoja sähköllä.

Yhdessä tunnetuimmista kokeistaan Delgado seisoi ja odotti, kun härkä rynnisti sarvet ojossa häntä kohti kuin, noh, raivo härkä. Matadori voisi pysyä tilanteessa rauhallisena, mutta kuka tahansa muu juoksisi henkensä edessä. Miksi Delgado ei siis juossut?

Koska hän oli vakuuttunut siitä, että saisi härän pysähtymään kirjaimellisesti napin painalluksella. Delgado oli erityisen kiinnostunut eläinten aivoista ja halusi kontrolloida niiden tunteita ja käyttäytymistä. Hän kehitti tahdistimen, stimoceiver-sirun, jolla pystyi antamaan sähköisen ärsykkeen tietyille aivojen alueille.

Toukokuun 22. päivänä vuonna 1965 hän marssi pienelle härkätaisteluareenalle Madridissa ja odotti turva-aidan takana, kun kokeneet härkätaistelijat härnäsivät Lucero-nimistä härkää. Sitten aivotutkija astui esiin pelkkä kauko-ohjain kädessään ja Lucero lähti hyökkäämään häntä kohti. Härän aivoihin oli istutettu stimoceiver-siru, ja kun eläin oli tarpeeksi lähellä, painoi Delgado nappia ja lähetti sähköiskun sen aivoihin. Härkä pysähtyi hämmentyneenä ja lähti rauhassa käyskentelemään toiseen suuntaan.

Seuraavana päivänä lehdet Atlantin molemmin puolin ylistivät tutkijaa: toisen aivoja tosiaan voi kontrolloida! Delgadon työ oli arvatenkin kiistanalaista, sillä myöhemmin hän asetti siruja sairaille ihmisille psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Itse hän uskoi laitteensa voivan olla apuna esimerkiksi masennuksen ja skitsofrenian hoidossa, mutta yleisesti ajatus ihmisaivojen ohjailusta oli tiedeyhteisöllekin liikaa.

Delgadon työ jäi vaille tunnustusta, vaikka stimoceiver onkin toiminut esimerkkinä lukuisille nyt kehitteillä oleville laitteille, joita ehkä joskus voidaan käyttää muun muassa Parkinsonin taudin hoidossa.

Tim Friede

Yhdysvaltalaisella mekaanikolla Tim Friedellä on jo kahdenkymmenen vuoden ajan ollut missio. Hän on antanut maailman myrkyllisimpien käärmeiden purra itseään yli 200 kertaa tarkoituksenaan muodostaa luonnollinen vastustuskyky niiden myrkyille.

Friede ei tee hengenvaarallista testailua vain omaksi ilokseen ja hyödykseen, vaan toivoo tutkijoiden voivan käyttää hänen vertaan universaalin vastamyrkyn kehittämiseen. Mies on antanut itselleen puremien lisäksi noin 700 myrkkypistosta ja kasvattanut immuniteettia vuosien ajan, ja kuten videolta voidaan nähdä, pystyy hän ottamaan pureman vastaan sekä mustaltamambalta että rannikkotaipaanilta, jotka ovat myrkyllisyytensä ja aggressiivisen käytöksensä yhdistelmillä kaksi maailman vaarallisinta käärmettä.

Monet tutkijat ja lääkärit ovat kritisoineet miehen edesottamuksia ja uskovat jalon ajatuksen johtavan tulehduksiin, allergisiin reaktioihin, sisäelinvaurioihin ja lopulta kuolemaan. Tavallaan he ovat oikeassa, sillä vahinkojakin Friedelle on sattunut ja hän on ollut monesti kuoleman partaalla liian ison annoksen tai vahinkopureman takia.

Mutta unelma tuli todeksi vuonna 2017, kun Jacob Glanville, joka on tunnettu yrityksestään kehittää muun muassa universaalia influenssarokotetta, löysi Frieden YouTubesta. Friede antoi Glanvillen laboratoriolle useita verinäytteitä, joista oli kevääseen 2019 mennessä pystytty määrittämään 282 erilaista vasta-ainetta, jotka ovat onnistuneesti kiinnittyneet käärmeiden myrkkyjen proteiineihin. Vielä ei ole sen aika, että meillä olisi käytössämme yleispätevä vastamyrkky käärmeiden puremiin, mutta Tim Frieden uhrautuva työ on antanut siihen ennennäkemättömän mahdollisuuden.

Lue myös: Maailman myrkyllisin käärme ei suinkaan ole se kaikkein vaarallisin

Lue myös:

• Top 10 maailmanhistorian julmimmat ihmiskokeet
• Top 20 pahimmat kivut, joita ihminen voi kokea
• 10 uskomatonta selviytymistarinaa: Valepotilaasta oikeaksi potilaaksi!

Tämän listan eläimet ovat oikein hyvä esimerkki siitä, miten paljon kekseliäisyyttä luonnossa selviäminen vaatii. Yhteiselo eli symbioosi on yksi nerokkaimmista sopeutumistavoista.

Symbioottisia suhteita on erilaisia: Molempia osapuolia tai sitten vain toista hyödyttäviä. Jos toiselle aiheutuu yhteiselosta pelkkää hallaa, on kyseessä loisinta. Listafriikki otti tälle listalle kuitenkin vain sellaisia symbiooseja, joissa kumpikin on voittaja – sitä kutsutaan mutualismiksi.

Symbioosin syntymiseen voi olla syynä puolustautuminen, terveenä pysyminen, liikkuminen tai vaikkapa saalistaminen. Myös ihminen on mukana listalla, mutta yhteistoiminta tapahtuukin sellaisen eläimen kanssa, jota et ikinä olisi odottanut.

Tässä siis mielettömiä symbiooseja, joista osa uhmaa luonnonlakeja!

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset erikoiset yhdessäeläjät voit lukea tästä:

Kun veriviholliset tai peto ja saalis lyövät hynttyyt yhteen: 10 merkillistä eläinten symbioosia – osa 1

Tokko ja pistoolikatkarapu

Jos pistoolikatkaravun ja tokon symbioosia haluaisi inhimillistää, niin sitä voisi kutsua hellyyttäväksi ystävyydeksi. Mutta yhteiselo on kuitenkin vain ultimaattista sopeutumista ja paras tapa selvitä elämässä eteenpäin.

Tokko ja katkarapu elävät kirjaimellisesti kämppäkavereina, joiden ei tarvitse koskaan kinata kotitöiden jaosta, koska askareet ovat selvät. Tokko vartioi ja suojelee sekä kotikoloa että katkarapua, joka puolestaan hoitaa kolon kaivamisen. Kaikki lähes 2000 tokkolajia asuvat pehmeään merenpohjaan tekemissään koloissa, mutta pistoolikatkarapu on huomattavasti tehokkaampi kaivaja. Tähän mennessä tunnetaan yli 120 tokkolajia, jotka elävät katkarapujen kanssa symbioosissa.

Kalalla on uskomattoman hyvä näkökyky, joten se huomaa potentiaaliset uhat jo kaukaa ja antaa kämppikselleen pyrstön heilautuksella merkin, että nyt mennään piiloon. Yhteistyö ei kuitenkaan lopu tähän, sillä lähes sokea pistoolikatkarapu tarvitsee tokon silmiä myös ravinnonhankintamatkoillaan.

Kun katkaravun tulee nälkä, se ilmoittaa tokolle ja kaksikko lähtee samoamaan merenpohjaa. Katkarapu on koko ajan tuntosarvillaan kosketuksissa tokkoon, joka toimii kuin oppaana. Tiedetään myös tapauksia, joissa tokot ovat keränneet esimerkiksi levää ja tuoneet sitä pesäkolon suulle, josta sokean katkaravun on helppo ja turvallinen pistää muonat poskeensa.

Tämän täysihoidon tokko siis tarjoaa saadakseen asua katkaravun kaivamassa kolossa, jossa kaksikko nukkuu yhdessä joka yö. Kaiken lisäksi tokko vikittelee yhteiseen asuinpaikkaan kumppaneita melko pitkäkestoisiin lisääntymismenoihin, mikä saattaa kuulostaa kiusalliselta, mutta katkarapu ei ole tilanteesta moksiskaan. Ehkä se johtuu siitä, että lisääntymiskumppanit vaihtuvat, mutta jo hyvin nuorena alkanut liitto katkaravun ja tokon välillä on elinikäinen.

Hämähäkki ja sammakko

Ahdassuusammakoiden heimoon kuuluva Chiasmocleis ventrimaculata elää vaarallisesti. Tai siltä ainakin näyttää. Se elää Perun sademetsissä sulassa sovussa suuren lintuhämähäkin kanssa. Ensimmäiset tieteelliset julkaisut tämän pienen sammakon ja tarantellan omituisesta yhteiselosta julkaistiin vuonna 1989, ja sen jälkeen samanlaisia symbiooseja on löydetty useilta lajeilta Etelä-Amerikassa sekä Aasiassa.

Lintuhämähäkit saalistavat samankokoisia sammakoita oikein mielellään, joten ”kumppanisammakoiden” säästäminen vaikuttaa lähes luonnottomalta, mutta niin vain nämä kaksi epätodennäköistä lajia elävät samoissa pesissä. Lintuhämähäkkien tiedetään nappaavan sammakoita kiinni, nostelevan ja koskettelevan niitä leuoillaan ja päästävän sitten vahingoittumattomina pois – jos siis kyseessä oli partnerilaji. Ne tunnistavat sammakot todennäköisesti kemiallisten signaalien välityksellä.

Ahdassuusammakko saa tästä symbioosista suojaa pedoilta, sillä monetkaan liskot tai käärmeet eivät mielellään uhmaa lintuhämähäkkejä. Lisäksi sammakko ruokkii nuijapäitään hämähäkin jättämillä ruoantähteillä ja samalla tähteet houkuttelevat paikalle sammakolle itselleen maistuvia hyönteisiä. Lintuhämäkkien tiedetään myös puolustavan aktiivisesti kumppaninsa munia ja hyökkivän kohti gekkoja, jotka yrittävät päästä muna-apajille. On siis hyvin selvää, miten sammakko hyötyy tästä yhteiselosta.

Entäs toisinpäin? Pitkään nimittäin ajateltiin, että kyse on kommensalismista eli pöytävierassuhteesta, jossa toinen osapuoli hyötyy toisesta tuottamatta tälle haittaa, mutta toisaalta ei hyötyäkään. Tuoreimpien tutkimusten mukaan hyötysuhde on kuitenkin molemminpuolinen.

Lintuhämähäkin on, niin hullulta kuin se kuulostaakin, hankala saalistaa muurahaisia, koska ne ovat niin pieniä. Muurahaiset taas pitävät hämähäkinmunia suurena herkkunaan. Tässä kohtaa rientävät ahdassuusammakot hätiin ja napostelevat muurahaiset menemään. Eli sammakko suojelee vastavuoroisesti hämähäkin jälkikasvua pedoilta.

Sri Lankassa on havaittu että samassa puunkolossa voi täysikasvuisen hämähäkin ja sammakon lisäksi olla jommankumman munia ja/tai poikasia. Onpa jopa löytynyt pesiä, joissa elää sulassa sovussa kummankin osapuolen jälkikasvua.

Kumppaneiden kokoerosta kertoo yllä oleva kuva, jossa sammakon rinnalla on pieni osa hämähäkin jalasta.

Erakkorapu ja merivuokko

Erakkoravut ovat tunnettuja siitä, että ne käyttävät takaruumiinsa suojana jonkin toisen eläimen, esimerkiksi kotilon, kuorta. Kun rapu kasvaa, joutuu se vaihtamaan suojakuorta isompaan. Tässä ei kuitenkaan vaihdu pelkkä kuori vaan uuden kodin saavat myös merivuokot, jotka elävät sen päällä. Rapu irrottaa tiiviisti alustaansa kiinnittyneet merivuokot ammattilaisen ottein ja siirtää ne uuden kuorensa päälle.

Merivuokolla on suunsa ympärillä jopa yli sata lonkeroa, jotka ovat kuorrutettuina kosketusärsytyksestä laukeavialla polttiaissoluilla. Polttiaissoluista sinkoutuu ulos saaliin tai uhan ihon lävistäviä rihmoja, joista vapautuu myrkkyä. Erakkorapu saa merivuokoilta suojelua erityisesti mustekaloja vastaan. Symbioosi ei synny vahingossa, vaan erakkoravut etsivät merivuokkoja tositarkoituksella ja irrottavat niitä mukaan matkaansa. Suhde ei kuitenkaan ole yksipuolinen, vaan merivuokot hyötyvät kaveristaan yhtälailla.

Merivuokot voivat tarvittaessa liikkua lyhyitä matkoja, toisin kuin lähisukulaisensa korallit, mutta ravun kanssa symbioosissa eläessään ne pääsevät vaihtamaan maisemaa vikkelämmin ja kauemmas kohti parempia apajia. Liikkumisen lisäksi merivuokko saa osansa ravun aterioista.

Hai ja remora

Remorat, joita myös imukaloiksi kutsutaan, elävät symbioosissa merien pelottavimpien otusten – haiden – kanssa. Parhaimmillaan metrin mittaiseksi kasvat remorat eroavat merkittävästi puhdistajakaloista, joiden palveluksia monet muut kalat käyttävät.

Remoratkin toki pitävät haiden nahan loisista ja bakteereista puhtaana, mutta ne kulkevat jatkuvasti mukana erikoisen sopeumansa ansiosta: niiden etummaiset selkäevät ovat kehittyneet imukupiksi, joilla ne kiinnittyvät ohi uivan rauskun tai hain vatsapuolelle. Remora syö hain jätöksiä ja lisäksi se saa herkkupaloina lihariekaleita, joita ympäristöön leviää, kun hai riuhtoo saalistaan kappaleiksi.

Toisten asiantuntijoiden mielestä hain ja remoran symbioosi on pöytävierassuhde, eikä hai hyötyisi mitään seuralaisestaan. Remora sen sijaan saa ilmaisen kyydin ja ruokaa. Mutta suurempi osa tutkijoista on kääntymässä mutualismin kannalle: myös haille on hyötyä yhteiselosta. Remora pitää sen nahan ja hampaat puhtaana, jolloin infektiovaara pienenee.

Molempia hyödyntävän symbioosin puolesta puhuu myös se, että hait hakeutuvat remora-kalojen läheisyyteen kuin pyytäen niitä tulemaan kyytiin. Hait eivät myöskään yritä syödä jatkuvasti ympärillään pyöriviä kaloja, jotka olisivat helppo saalis. Poikkeuksena rusko- ja sitruunahait, jotka vähät välittävät hygieniasta ja käyttäytyvät remora-kaloja kohtaan aggressiivisesti.

Hunajaopas ja ihminen

Ihminenkin pääsee listalle, mutta ei minkään koti- tai lemmikkieläimensä kanssa. Afrikassa elää nimittäin lintu, hunajaopas, joka auttaa paikallisia ihmisiä löytämään hunajaa. Nyt on heitettävä romukoppaan ajatukset kesyttämisestä, sillä hunajaoppaat ovat villejä lintuja, joita ihmiset eivät missään vaiheessa kouluta tai käskytä.

Tämä ihmisen ja hunajaoppaan välinen symbioosi on todennäköisesti saanut alkunsa yli miljoona vuotta sitten eli useita satoja tuhansia vuosia ennemmin kuin nykyihmistä oli edes olemassa. Yhteistyön uskotaan alkaneen, kun pystyihminen, Homo erectus, oppi hallitsemaan tulta.

Kun ihminen lähtee etsimään hunajaa, päästää hän ilmoille erityisen kutsuhuudon, johon hunajaopas vastaa. Linnut tietävät kaikki alueen mehiläispesät ja lähtevät johdattamaan ihmistä kohti jotain niistä. Hunajaopas lentää puusta puuhun päästäen samalla ääniä, jotta ihmisen on helppo seurata perässä. Kun puun sisälle rakennettu mehiläispesä lähestyy, antaa lintu erilaisen merkkiäänen. Sen tieteellinen nimikin, Indicator indicator, viittaa tähän tiiviiseen yhteistyöhön.

Miksi hunajaopas auttaa hunajaa keräävää ihmistä? Vastaus on yksinkertainen: ihmisellä on kirves ja mikä tärkeämpää – tulta. Mehiläispesälle päästyään hunajaa keräävä ihminen savustaa mehiläiset ulos, jotta hunajakennojen irrottaminen käy vähemmän pisteliäästi. Kun ihminen on ottanut haluamansa, on hunajaoppaalle tarjolla helppo ateria: se syö toukkia ja erityisesti mehiläisvahaa, jota useimmat muut linnut eivät kykene sulattamaan.

Tutkijat ovat pistäneet merkille, että ihmisen käyttämät äänet, joilla lintuja kutsutaan, ovat uniikkeja juuri tietyille alueille. Ääntely voi olla esimerkiksi viheltämistä tai aivan vain puhuttuja sanoja. Vaihtelevuudesta on voitu päätellä, että kutsuhuudon ymmärtäminen ei ole synnynnäinen ominaisuus. Sen sijaan evoluutio on saattanut antaa linnuille luontaisen halun auttaa ihmistä. Ehkä vielä uskomattomampaa tästä symbioosista tekee se, että linnut eivät opi tapaa vanhemmiltaan, sillä hunajaoppaat ovat pesäloisia eli ne munivat muiden lintujen pesiin. Pieni mysteeri onkin, että miten ne oppivat tunnistamaan tietyn kutsuäänen ja yhdistämään sen hunajan keräämiseen.

Toisin kuin moni muu symbioottinen suhde, on tämä yhteistoiminta vaarassa tulla tiensä päähän. Vaikka tapa kerätä hunajaa on edelleen voimissaan useissa afrikkalaisissa heimoissa, saattaa se pian kadota, kun hunajaa on helpompi mennä ostamaan kaupasta.

Lue ensimmäinen osa:

Kun veriviholliset tai peto ja saalis lyövät hynttyyt yhteen: 10 merkillistä eläinten symbioosia – osa 1

Lue myös:

• Odottamattomat eläinystävät: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista
• Pornoa pandoille ja penismiekkailua: Eläinten erikoiset parittelu- ja kosiomenot

Luonnossa selviäminen vaatii usein kekseliäisyyttä, josta tämän listan eläimet ovat oikein hyvä esimerkki. Yhteiselo eli symbioosi on yksi nerokkaimmista sopeutumistavoista.

Symbioottisia suhteita on erilaisia muun muassa molempia osapuolia tai sitten vain toista hyödyttäviä. Jos toiselle aiheutuu yhteiselosta pelkkää hallaa, on kyseessä loisinta. Listafriikki otti tälle listalle kuitenkin vain sellaisia symbiooseja, joissa kumpikin on voittaja – sitä kutsutaan mutualismiksi.

Symbioosin syntymiseen voi olla syynä puolustautuminen, terveenä pysyminen, liikkuminen tai vaikkapa saalistaminen. Myös ihminen on mukana listalla, mutta yhteistoiminta tapahtuukin sellaisen eläimen kanssa, jota et ikinä olisi odottanut.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset erikoiset yhdessäeläjät ovat luvassa myöhemmin.

Tässä siis mielettömiä symbiooseja, joista osa uhmaa luonnonlakeja!

Krokotiilinvartija ja krokotiili

Afrikassa elävillä krokotiileilla on hyvin ainutlaatuinen suhde pienehköihin kahlaajalintuihin. joita kutsutaan krokotiilinvartijoiksi. Vaikka krokotiilit eivät pureksi ruokaansa, jää niillä syödessään säännöllisesti lihanpaloja hampaiden koloihin eikä niillä ole mitää keinoa putsata kalustoaan. Raaka liha voi aiheuttaa jopa hengenvaarallisen tulehduksen, jos sitä jää pitkäksi aikaa jumiin hampaisiin.

Mutta krokotiililla on suuhygienisti, joka tarvittaessa rientää apuihin. Kun hampaat tarvitsevat aterian jälkeen siistimistä, asettuu krokotiili paikalleen joenpenkalle ja avaa kitansa. Hirvittävä hammasrivistö ja valtavalla voimalla pienimmästäkin ärsykkeestä kiinni napsahtavat leuat pitävät useimmat eläimet etäällä, mutta krokotiilinvartijat syöksyvät surman suuhun.

Tai ei itse asiassa niin, koska krokotiilit eivät tee näille linnuille yhtään mitään.

Krokotiilinvartijat napsivat matelijakaverin suusta hammasväleihin jumittuneet lihat ja saavat siinä itse mehevän aterian. Pienen linnun ja valtavan matelijan symbioosi on klassikkoesimerkki täydellisesti toimivasta mutualismista, jossa molemmat osapuolet hyötyvät.

Krokotiilinvartija toimii myös vartijana nimensä mukaisesti. Kun krokotiili paistattelee päivää ja nauttii hammashuollosta, pitää putsaajalintu vahtia aterioinnin lomassa. Jos se huomaa uhan lähestyvän, se päästää varoitusäänen ja lentää pois. Äänen kuullessaan krokotiili tietää, että on syytä valpastua ja painua takaisin jokeen.

Kojootti ja amerikanmäyrä

Jostain syystä nisäkkäiden väliset symbioosit ovat hyvin harvinaisia, mutta tälle listalle niitä löytyi kaksi kappaletta. Hirveän paljon enempää ei luonnosta taida löytyä tällaisia (nisäkkäiden) symbioosisuhteita, joissa kumpikin osapuoli hyötyy toisistaan.

Mutta mennäänpä Pohjois-Amerikkaan ja tutustutaan yhdessä metsästäviin kojoottiin ja amerikanmäyrään. Nämä kaksi petoa ovat periaatteessa samassa ekologisessa lokerossa: niiden elinympäristö on samanlainen ja niiden ruokavalio eli saaliseläimet ovat samoja. Kaikesta päätellen ne ovat siis toistensa pahimpia kilpailijoita. Mutta silti niiden tiedetään saalistavan yhdessä!

Eläinten saalistustyylit eroavat toisistaan: mäyrä on erikoistunut kaivamaan saaliikseen maanalaisissa luolastoissa eläviä jyrsijöitä, kuten maaoravia, siiseleitä ja preeriakoiria. Kojootit sen sijaan nappaavat saaliinsa, kun edellä mainitut eläimet ovat maan pinnalla.

Amerikanmäyrän ja kojootin symbioosissa ruokailemaan pääsee yleensä vain jompi kumpi, kun saaliseläin pakenee joko luolaansa tai juoksee pakoon maanalaisesta suojastaan. Järjestely vaikuttaa omituiselta, koska pedot eivät ikinä jaa saalistaan, joten toinen voi jäädä kokonaan ilman ruokaa. Mutta tutkijat ovat selvittäneet, että tapa on hyödyllinen molemmille lajeille ja todennäköisyys sille, että saalistus onnistuu, on paljon suurempi eri lajia olevan kaverin kanssa kuin yksin.

Kojootit voivat joskus elää perheryhmissä tai jopa pienissä laumoissa, mutta sosiaaliset suhteet ovat paljon löysempiä kuin monilla muilla koiraeläimillä, ja usein ne saalistavatkin yksin. Amerikanmäyrä on huomattavasti kojoottiakin erakkomaisempi, joten on hyvin erikoista, että nämä kaksi eläintä ovat löytäneet toisensa.

Merivuokko ja vuokkokala

Tämä klassinen esimerkki lajienvälisestä symbioosista on monelle tuttu. Lämpimien merialueiden laguuneissa ja koralliriutoilla elävät vuokkokalat ja merivuokot ovat tunnetuimpia eläinpareja, joiden kummatkin osapuolet hyötyvät yhteiselosta.

Kuten jo äskeisessä kohdassa tuli esille, on merivuokolla pistävät ja myrkylliset lonkerot, jotka eivät kuitenkaan satuta vuokkokalaa: sen suomuja peittää paksu limakerros. Niinpä vuokkokala asustaa pedoilta turvassa merivuokon tappavien lonkeroiden huomassa. Jos sillä ei olisi limakerrosta, joutuisi se epäilemättä merivuokon saaliiksi: kun vuokkokalan limakerros on tutkimustarkoituksessa poistettu, käy merivuokko siihen epäröimättä kiinni.

Kuten sanottua, myös merivuokot hyötyvät vuokkokaloista. On nimittäin yksi kalaryhmä, perhokalat, jotka eivät välitä polttiaissolujen myrkystä ja ne käyttävät merivuokkoja ravinnokseen. Vuokkokalat ajavat perhokaloja kauemmas, mutta eivät varsinaisesti suojellakseen merivuokkoa, vaan koska ne suojelevat omaa reviiriään.

Vuokkokalat myös putsaavat merivuokkoja loisista ja ulostavat typpipitoista jätettä, jota merivuokko käyttää ravinnokseen. Hyöty ei lopu siihen, sillä uidessaan merivuokon lonkeroiden välissä vuokkokala lisää veden virtausta, joka taas tarjoaa merivuokolle hapekkaamman ympäristön.

Symbioosi on siis yksi eläinmaailman tiiviimmistä, mutta vain olosuhteiden pakosta: kumpikin söisi toisensa, jos siihen olisi mahdollisuus.

Mureena ja meriahven

Meriahvenen ja mureenan elämät ovat täysin toisistaan poikkeavat: mureena saalistaa öisin koralliriutan onkaloissa ja meriahven nappaa saaliinsa päivällä, avoimessa vedessä. Tämä ero vuorokausirytmissä ei kuitenkaan estä näitä kahta eläintä tekemästä yhteistyötä.

Kun meriahven etsii ruokaa, saattavat sen saaliit paeta onkaloihin ja muihin paikkoihin, joihin sillä ei ole mahdollisuutta seurata. Mutta kappas, lähistöllä on mureenan kotikolo, jossa se uneksii autuaasti. Meriahven vähät välittää kaverin lepohetkestä, sillä nyt on saalistusaika.

Se ui mureenan lähelle ja herättää nukkuvan kaverin huomion heiluttamalla päätään. Merkki toimii lähes aina ja saa mureenan uimaan ulos piilostaan. Sitten meriahven opastaa mureenan saaliseläimen piilon luo, antaa joskus tuon sijainnista tarkan merkin asettumalla pystysuoraan pää alaspäin ja heiluttamalla päätään aiempaa voimakkaammin.

Kun mureena iskee, ei saalistettavalla ole mahdollisuutta: joko se joutuu hyökkääjän kitaan tai ulkopuolella odottava meriahven nappaa sen uidessa pakoon. Mureena ja meriahven eivät koskaan taistele saaliistaan, sillä kumpikin laji nielaisee ravinnon kokonaisena, joten niin sanottua köydenvetoa ei pääse syntymään. Järjestely kuitenkin sopii kummallekin, sillä vaikka itse jäisi jollakin kertaa tyhjin suin, on yhdessä saalistaminen tutkijoiden mukaan noin viisi kertaa menestyksekkäämpää kuin yksinyrittäminen.

Seepramangusti ja pahkasika

Leijonakuningas on sittenkin totta: Timon ja Pumba ovat ystäviä! Ei kannata tuulettaa vielä, sillä vaikka tässä symbioosissa mennäänkin pahkasian ja seepramangustin mutualistiseen suhteeseen, on syytä muistuttaa, että Timon on nelisormimangusti.

Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton lajiensuojelukomission villisikoihin keskittyvä työryhmä julkaisi uutiskirjeessään vuonna 2016 tämän ennennäkemättömän toveruuden. Kuningatar Elisabetin kansallispuistossa, Ugandassa, oli havaittu, että kohdatessaan seepramangusteja pahkasiat käyvät varta vasten maahan makaamaan. Sitten mangustit käyvät siistimispuuhiin: ne syövät hyönteisiä ja punkkeja pahkasikojen iholta.

Jos ötökkä/loisongelma on paha, saattaa yhden pahkasian ”kimpussa” olla useampi apuri, jotka eivät myöskään pelkää tarpeen vaatiessa kiivetä huollettavan päälle. Pahkasika pääsee eroon verenimijöistä ja seepramangustit saavat mehukkaan aterian: win-win-tilanne siis!

Tutkijoiden mukaan tuo on kädelliset pois lukien ensimmäinen kerta ikinä, kun luonnossa on todistettu nisäkkäiden välistä siistimistä. Sitä saattaa tapahtua enemmänkin, mutta ihminen ei vain pääse havainnoimaan eläinten arkuuden vuoksi. Nämä seepramangustit ja pahkasiat ovat tottuneet ihmisten läsnäoloon, koska kansallispuistossa vierailee paljon turisteja. Niinpä ne voivat turvallisin mielin heittäytyä pieneen hemmotteluhetkeen.

Lue myös:

• Odottamattomat eläinystävät: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista
• Pornoa pandoille ja penismiekkailua: Eläinten erikoiset parittelu- ja kosiomenot

Revontulet ovat suomalaisille tuttu näky taivaalla. Niitä ei kuitenkaan pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä, sillä kuulumme harvalukuiseen katselijoiden joukkoon.

Suurin osa maailman ihmisistä ei nimittäin ole koskaan päässyt todistamaan revontulia muuta kuin kuvien kautta. Ja vaikka oikeilla asetuksilla otetut kuvat ja videot saavat valoilmiöstä esiin sävyjä ja liikkeitä, joita paljaalla silmällä ei pysty havaitsemaan, on revontulien maagisuus parhaimmillaan itse todistettuna.

Miten revontulet syntyvät, mistä johtuu niiden värit, onko revontulet mahdollista kuulla ja voiko niistä olla vaaraa ihmisille? Esimerkiksi näihin kysymyksiin Listafriikki vastaa tällä taivaan liekkimerestä kertovalla listalla.

Miten ne syntyvät?

Revontulet syntyvät kun aurinkotuuli eli Auringon koronasta lähtöisin oleva, pääasiassa protoneista ja elektroneista koostuva, hiukkasvirta osuu Maan ilmakehään. Aurinkotuulet kulkevat reilun 11 miljoonan kilometrin tuntivauhdilla, mikä tarkoittaa noin muutaman päivän matkaa Maahan. Ne ovat verrattain hitaita, sillä auringonvalo saavuttaa Maan vain kahdeksan minuutin matkaamisen jälkeen.

Maan magneettikenttä suojaa meitä suurimmaksi osaksi Auringon lähettämiltä hiukkasilta, mutta aurinkotuuli on niin voimakas, että osa hiukkasista päätyy ilmakehän ylimpiin osiin, jossa ne kulkeutuvat magneettikenttää pitkin napa-alueille. Siellä ne muodostavat revontuliovaaliksi kutsutun ringin Maan magneettisen navan ympärille.

Kun hiukkaset törmäävät yläilmakehän happi- ja typpimlekyyleihin, virittyvät atomit korkeampaan energiatilaan. Tämän viritystilan purkautuessa energia vapautuu valona.

Mistä eri värit johtuvat?

Useimmiten revontulet ovat vihreän sävyisiä, mutta myös punertavat, keltaiset, siniset ja violetit ”liekit” ovat yleisiä. Harvemmin valoilmiö näkyy oranssina tai jopa valkoisena.

Yleisin väri, vihreä, syntyy noin 100-150 kilometrin korkeudessa, kun aurinkotuulen korkeaenergiset elektronit virittävät happiatomeita. Myös punainen väri on hapen reaktioiden aikaansaamaa, mutta se muodostuu korkeammalla, noin 150-500 kilometrin etäisyydellä maanpinnasta, kun elekronit ovat matalammalla energiatasolla. Sinisen ja violetin saa aikaan typpi. Kaikki muut sävyt riippuvat siitä, missä kohtaa ilmakehää atomien virittyminen tapahtuu, eli mikä on typen ja hapen jakauma.

Happi ja typpi vapauttavat viritystilan purkautuessa myös ultraviolettivaloa, mikä on havaittu satelliittien erityisillä kameroilla, mutta jota paljaalla silmällä ei tokikaan voi nähdä.

Missä ja koska niitä voi nähdä?

Eniten revontulia esiintyy 60. ja 75. leveyspiirin välisellä alueella, johon Suomi lähes kokonaan mahtuu. Maan magneettinen napa ja maantieteellinen napa eivät ole aivan samassa kohtaa, joten revontulia voi toisinaan nähdä oletettua etelämpänä ja toisaalta pohjoisempana. Se riippuu siitä, mihin magneettista napaa ympäröivä revontuliovaali maantieteellisesti kulloinkin asettuu.

Jos Aurinko on kovin aktiivinen, ja siellä tapahtuu voimakas purkaus, voi revontulia nähdä paljon tuon alueen ulkopuolellakin. Siitä lisää listan seuraavassa kohdassa.

Todennäköisimmin ”pohjoisen aamuruskon” voi nähdä, ehkä hieman nimensä vastaisesti, pari tuntia keskiyön molemmin puolin. Mutta mahdollisuus revontulien bongaamiseen on aina, kun on tarpeeksi pimeää ja pilvetön taivas. Päivisinkin niitä esiintyy, mutta valoisuudesta johtuen revontulia ei silloin tietenkään näy.

Revontulet eivät ole vain pohjoisella taivaalla nähtävä ilmiö, sillä yhtälailla valoesityksen voi nähdä, jos menee tarpeeksi etelään. Siellä loimuaa aurora australis, etelän tulet. Parhaiten ne voi nähdä Etelämantereella (ylläoleva kuva), mutta oikein aktiivisina kausina taivas voi valaistua myös Uuden-Seelannin Eteläsaarella, Australian eteläisimmissä osissa ja Etelä-Amerikan eteläkärjessä.

Vuoden 1859 aurinkomyrsky

Carringtonin ilmiö (engl. Carrington event) on syyskuun alussa vuonna 1859 tapahtunut, muutaman päivän kestänyt, massiivinen aurinkomyrsky. Tuolloin erittäin voimakas hiukkaspurkaus sai aikaan revontulia, jotka näkyivät poikkeuksellisesti koko maapallolla. Erityisen paljon niitä havaittiin muun muassa Karibian alueella ja muuallakin hyvin lähellä päiväntasaajaa.

Harrastelijatähtitieteilijät Richard Carrington ja Richard Hodgson raportoivat samaan aikaan toisistaan tietämättään ennennäkemättömän suuresta auringonpurkauksesta syyskuun 1. päivänä. Jo muutaman päivän Aurinko oli ollut tavallista aktiivisempi ja revontulet olivat valaisseet taivaan normaalilla esiintymisalueellaan. Mutta tuo Carringtonin ja Hodgsonin havaitsema valtava purkaus lähti liikkeelle tavallista vaudikkaammin ja matkasi suoraan Maata kohti saavuttaen määränpäänsä alle vuorokaudessa.

Ilmiö tiivisti Maan magneettikehää niin voimakkaasti, että se vaikutti maailmanlaajuisesti sähköverkkoon: johdot kipinöivät ja sähköttäjät saivat laitteistaan iskuja. Lennätinverkot pimenivät päiviksi.

Jos samanlainen aurinkomyrsky koettaisiin nyt, kun yhteiskuntamme toimivuus nojautuu niin kokonaisvaltaisesti erilaisiin koneisiin, olisivat seuraukset katastrofaaliset: satelliitit sekoaisivat, tietokoneet, kännykät ja navigaattorit lakkaisivat toimimasta ja sähkökatkokset pimentäisivät koko maailman. Vuoden 1859 veroinen auringonpurkaus aiheuttaisi globaalin laman, josta palautuminen kestäisi vuosia.

Vuonna 2012 meitä uhkasi yhtä voimakas aurinkomyrsky, mutta tuo purkaus ohitti Maan täpärästi. Sittemmin keskustähtemme on elänyt hieman hiljaisempia aikoja, mutta eiköhän sieltä taas jossain vaiheessa leimahda. Onneksi auringonpurkauksia osataan jo ennustaa melko hyvin ja voimakkaiden purkausten aiheuttamiin muutoksiin on varauduttu.

Lue myös: 10 harrastelijatähtitieteilijän tekemää mullistavaa löydöstä

Aurora borealis

Revontulien virallinen nimi, aurora borealis, tarkoittaa kirjaimellisesti pohjoista aamuruskoa. Latinankielinen sana aurorae tarkoittaa aamuruskoa ja boreas tarkoittaa pohjoista tuulta.

Roomalaisen mytologian Aurora-jumalatar (tai kreikkalaisen mytologian Eos) nousi vaunuineen merestä joka aamu levittäen kannustaan kastetta maahan ennen kuin lensi taivaalle kohti aurinkoa, ilmoittaen uuden päivän sarastuksesta. Auroralla/Eosilla oli useita lapsia, joista yksi sai nimen Boreas. Tuo violettisiipinen pohjoisen tuulen jumala kuvattiin vahvana ja kiivasluontoisena.

Muuan italialainen tähtitieteilijä Galileo Galilei nimesi revontulet noin, koska hän ajatteli niiden johtuvan siitä, kun auringonvalo heijastuu ilmakehästä. Ei sinänsä mikään heikko veikkaus 1600-luvulla eläneeltä astronomilta. Nimen loppuosa on viittaus ilmansuuntaan, jossa revontulia parhaiten näkyi.

Mitä muuta revontulien ajateltiin olevan?

Kun Galilei pohti revontulien alkuperää, oltiin jo oikeilla jäljillä – Auringossa. Mutta tietenkin ihminen oli jo kymmenien tuhansien vuosien ajan elänyt pohjoisilla alueilla, joten taivaan liekkimeren alkuperää on arvuuteltu iäisyyden ajan.

Ensimmäinen tieteellinen maininta revontulista on peräisin 400-luvulta eaa., jolloin kuuluisa kreikkalainen filosofi Aristoteles vertasi revontulia liekkeihin, jotka syntyvät kaasun palaessa. Sen enempää hän ei kuitenkaan pohtinut niiden syntyä.

Vasta 1200-luvulla revontulien alkuperää ja syntyä pyrittiin selittämään – ainakin siis siten, että siitä on jäänyt kirjallista todistusaineistoa. Norjalainen Konungs skuggsjá -kirja on opettavainen teos, jossa käsitellään muun muassa politiikkaa, moraalia ja kaupankäyntiä, mutta paljon myös luontoon ja tutkimusmatkailuun liittyviä asioita. Kyseisessä teoksessa esitellään teoria, jonka mukaan revontulet ovat maapallon merien heijastumia taivaalla.

Toisen teorian mukaan revontulet olivat heijastumia jo horisontin taakse painuneen auringon säteistä. Erään villin spekulaation mukaan taivaan mystiset valot olivat jotenkin seurausta Grönlannin maastopaloista.

Revontulet kansanperinteissä

Suomalaisen kansanperinteen mukaan revontulet ovat nimensä mukaisesti myyttisen tuliketun aiheuttamia. Kertomusten mukaan tulikettu viuhtoi kekäleisellä hännällään lumikinoksia ja puiden oksia, minkä johdosta kipinät sinkoilivat yötaivaalle. Saman tyyppinen perimätietoon pohjautuva tarina on joillakin Kanadan alkuperäiskansoilla, mutta tuliketun sijaan kipinöitä turkistaan lähetti karibu.

Grönlannin alkuperäiskansat kutsuvat revontulia nimellä aqsarniit eli jalkapallon pelaajat, sillä he uskovat valoilmiön syntyvän, kun kuolleiden lasten henget pelaavat jalkapalloa mursun päällä.

Jotkut pohjoisamerikkalaiset alkuperäisheimot taas uskovat revontulien olevan soihtujen reunustama polku, jota pitkin sielut matkaavat taivaaseen. Pohjois-Kanadassa elävä iglulik-heimo näkee revontulet (arsharneq) shamaaneja avustavina voimakkaina henkiolentoina.

Revontulia on myös muualla kuin Maassa

Omassa aurinkokunnassamme revontulia esiintyy kaikilla muilla planeetoilla paitsi Merkuriuksessa. Vaikka silläkin on magnetosfääri, on se liian pieni ja liian lähellä Aurinkoa ilma- tai kaasukehän ylläpitämiseksi. Sen takia Merkuriuksen läheisyydessä ei ole molekyylejä, joita aurinkotuulet voisivat virittää.

Jupiterin ja Saturnuksen revontulet ovat paljon muita suurempia ja näyttävämpiä, koska niiden magneettikentät ovat moninkertaisesti voimakkaampia kuin esimerkiksi Maan. Jupiterissa (ylläoleva kuva) revontulet aiheuttaa aurinkotuulien sijaan sen kuusta, Ionista, vulkaanisen toiminnan myötä valtavalla voimalla purkautuvat hiukkaset.

Uranuksen revontulet ovat antaneet hurjasti lisätietoa koko planeetasta. Meistä kaukaisen Uranuksen uskotaan jossain vaiheessa törmänneen toisen taivaankappaleen kanssa, mikä on saanut sen kääntymään kyljelleen. Se siis kiertää Aurinkoa sivuttain. Hubble-teleskoopin vuonna 2011 ottamien revontulikuvien perusteella voitiin päätellä, missä Uranuksen magneettiset navat sijaitsevat. Niiden paikkaa ei oltu aiemmin tiedetty. Toisin kuin muilla planeetoilla, ne ovat kääntymisen vuoksi pallon eri puolilla kuin maantieteelliset navat.

Todennäköisesti revontulia on myös muualla universumissa keskustähtiä kiertävillä planeetoilla. Koska miksipä ei olisi?

Revontulet näyttävät upeilta myös avaruudesta käsin

Revontulet näyttävät maanpinnalta katsottuna upeilta, mutta niitä voi ihailla myös avaruudesta käsin (jos sellaiseen on mahdollisuus), jolloin valoilmiö näyttäytyy aivan uudella tavalla.

Satelliitit napsivat henkeäsalpaavia kuvia ja Maan kiertoradalla jatkuvasti miehitettynä kulkeva Kansainvälinen avaruusasema, ISS, pääsee silloin tällöin hyvinkin läheisiin kosketuksiin hiukkasvirran kanssa. Joskus nimittäin käy niin, että ISS kiertää suoraan revontulien läpi.

Yleensä tällaisissa tapauksissa kukaan ei edes huomaa mitään, sillä varautuneita hiukkasia on suhteellisen harvassa. Jos aurinkomyrsky on erityisen raju, jolloin myös säteily on voimakkainta, siirtyy miehistö avaruusasemalla kaikkein suojaavimpaan osaan. Silloin myös kamerat käyvät kuumana!

Voiko revontulet kuulla?

Jotkut väittävät kiven kovaan, että kuulevat huminaa ja rätinää revontulia katsellessaan. Useimpien tutkijoiden mukaan yläilmakehässä, jossa valoilmiö syntyy, ilma on liian ohutta kantamaan ääntä. Lisäksi ääniaalloilla kestäisi minuuttikaupalla saavuttaa maanpinnalla olevat ihmiskorvat.

Asiaa on myös tutkittu, ja on todettu, että silmien sulkeminen saa revontulia seuratessa myös kuullun äänen katoamaan. Alaskan geofysiikan tutkimuslaitoksen mukaan oletettu aistimus äänestä johtunee ”signaalivuodosta”, jossa revontulien aiheuttama voimakas ärsyke näkökeskuksessa aktivoi myös kuulokeskusta.

Mutta vastakkaisiakin asiantuntijamielipiteitä löytyy. Suomalaisen Aalto-yliopiston akustiikan emeritusprofessori Unto K. Laine on tutkinut ja nauhoittanut revontulien ääniä lähes koko 2000-luvun ajan. Hänen taivaalle suuntaamansa mikrofonit ja magneettikenttää mittaava laitteensa ovat tallentaneet revontulien rätinää ja pauketta, joka on yllättäen ollut lähtöisin paljon alempaa kuin varsinainen valoilmiö.

Laineen teorian mukaan yläilmakehän ionosfääristä peräisin olevat positiiviset varaukset kohtaavat maanpinnalta nousevan lämpimän ilman kuljettamat varaukset noin 70-80 metrin korkeudessa eli niin sanotussa inversiokerroksessa.

Jos siis voimakkaan revontulimyrskyn aikaan on täysin tyyni sää ja inversiokerros pääsee muodostumaan, voi lieskojen äänet oikeasti kuulla. Olosuhteiden osuminen nappiin on kuitenkin hyvin harvinaista. Tutkijayhteisö on edelleen hyvin jakautunut, vaikka toiset ovat Laineen tulokset ottaneetkin hämmentyneen hyväksyvästi vastaan.

Lue myös:

• 10 epätodellista ilmiötä: Luonnon uskomattomat optiset illuusiot
• Maantiede: Top 10 olettamusta, jotka ovat virheellisiä
• 10 upeaa, mutta harvinaista pilvimuodostelmaa

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään yleisen uskomuksen todenperäisyyden: Säilyykö purkka suolistossa oikeasti seitsemän vuoden ajan?

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Säilyykö purkka suolistossa oikeasti seitsemän vuoden ajan?

Tarinan mukaan purukumi säilyy elimistössä seitsemän vuoden ajan, minkä takia sitä ei koskaan, missään tilanteessa, tule niellä. Lapsia pelotellaan kauhutarinalla, että purkka jumittuu mahalaukkuun tai tukkii suoliston. Ja vaikka ei mitään erityisen vakavaa tapahtuisikaan, säilyy purkka suolistossa seitsemän vuoden ajan. Tämä kaikki on kuitenkin urbaanilegendaa.

Ihmiset ovat jauhaneet purukumia tuhansien vuosien ajan, vaikka ensimmäiset purkat olivatkin ”hieman” erilaisia kuin nykyään. Noin 5000 vuotta sitten ihmiset käyttivät purupihkaa, joka auttoi antiseptisten ominaisuuksiensa vuoksi ientulehduksiin. Tällainen purkka on löytynyt Suomesta, Kierikin kivikautisilta asuinpaikoilta.

Vaikka purkka on aikojen saatossa muuttunut hyvin paljon, on purupihkalla ja nykyisillä purukumeilla yksi yhdistävä tekijä: meidän elimistömme ei pysty sulattamaan niitä.

Modernit purukumit koostuvat muun muassa sokereista, väriaineista ja makeutusaineista, jotka ovat kaikki vesiliukoisia, mutta iso osa purkasta on liukenematonta perusmassaa eli synteettisiä elastomeerejä. Meidän kehomme ei tuota sellaisia kemikaaleja, jotka pystyisivät pilkkomaan purukumin polymeerejä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että purkka jäisi suolistoon ikuisiksi ajoiksi – tai edes seitsemäksi vuodeksi. Ihan samalla tavalla kuin kuin vaikkapa liukenemattomat hedelmän siemenet, niin purkkakin löytää tiensä ulos luonnollista reittiä. Se ei jumitu umpisuoleen tai tarraudu kiinni mahalaukun seinämiin. Jos purkan siis vahingossa nielaisee, ilmaantuu se vessanpönttöön muutaman päivän sisällä.

Aivan sataprosenttisesti vaaratonta ei purkka suolistossa kuitenkaan ole. Jos purkkaa nielee oikein paljon kerralla tai monta palasta lyhyen ajan sisään, saattaa suolistoon oikeasti tulla tukos. Tällainen ongelma voi tulla vastaan erityisesti lapsilla tai niillä, joilla on suolistoa ahtauttava sairaus.

Mutta jos yhden purkan sattuu vahingossa nielaisemaan, niin mitään peruuttamatonta tai katastrofaalista ei ole päässyt käymään.

Lue myös:

• Nyt romutetaan 10 yleistä harhakäsitystä!
• Yleiset harhaluulot Suomesta – ovathan nämä nyt koomisia!

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään sen, että mistä koirat näkevät unia ja onko myös niillä painajaisia?

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Mistä koirat näkevät unia?

Koirat ”juoksevat”, vingahtelevat, murisevat ja saattavat jo haukahdella unissaan, mutta mistä ne oikein uneksivat?

Koiran aivot ovat rakenteellisesti hyvin samankaltaiset kuin ihmisellä, joten myös niiden aivoaallot ja aivojen aktiivisuus ovat hyvin samanlaiset kuin meillä. Tämä tiedetään faktana, sillä aivoja voidaan kuvata ja aktiivisuutta seurata erilaisilla menetelmillä. Koirilla on useita eri unen vaiheita ja niilläkin on REM-unta, johon ne vaipuvat noin 20 minuutin nukkumisen jälkeen. REM-uni on ihmisellä se unen vaihe, jossa me näemme eniten unia.

Tutkimusten mukaan koirat nukkuvat paremmin tutussa paikassa ja sen jälkeen, kun ne ovat saaneet paljon liikettä – tämäkin kuulostaa hyvin tutulta. Ei siis ole ollenkaan väärin olettaa, että koirien unet ovat hyvin samankaltaisia kuin ihmisellä. Itse asiassa tämä pätee suurimpaan osaan nukkuvista eläimistä; varsinkin selkärankaisista.

Palkitun eläinlääkärin Gary Richterin mukaan pennut ja pienet koirarodut näkevät unia varsin usein, noin kymmenen minuutin välein, mutta nämä unet ovat lyhyitä, minuutin mittaisia ”välähdyksiä”. Isommilla koirilla unen vaiheet eivät muutu yhtä nopeasti ja niiden unet voivat kestää kerrallaan jopa viisi minuuttia ja niitä nähdään tunnin välein.

Valistuneita arvioita koirien unista siis voidaan tehdä, mutta tokikaan kukaan ei voi varmasti sanoa, minkälaisia kuvia koirien unissa vilisee. Mutta asiantuntijoiden mukaan koirat uneksivat todennäköisesti omassa elämässään tapahtuneista asioista – juuri kuten ihmisetkin: ne saattavat juosta jänisten perässä tai noutaa niille heitettyä palloa. Koska omistaja on monelle lemmikkikoiralla sen elämän tärkein olento ja keskipiste, pyörivät tämän kasvot todennäköisesti usein koiran unissa.

Koiran unet eivät kuitenkaan ole pelkkää leikkiä ja riemua, sillä nekin näkevät painajaisia. Koirasta ja sen omista kokemuksista riippuen painajaiset voivat olla yksinjäämisen pelkoa, toisen koiran kanssa tappeluun joutumista tai sitten se voi nähdä pahoja unia ukkosesta.

Jos oman lemmikkinsä arvelee näkevän painajaista, sen voi herättää, mutta hellästi ja säikäyttämättä. Jos koira vaikuttaa unessaan aggressiiviselta, ei ehkä kannata mennä silittelemällä herättämään, sillä karvainen kaveri voi unesta hämmentyneenä vaikka näykkäistä.

Lue myös:

• • Eläinten 10 eriskummallista nukkumistapaa
  • 10 ihmeellistä faktaa unista – nukkuminen ei ole enää koskaan entisellään
  • Faktoja koirista: 10 yllättävää tietoiskua ihmisen parhaasta ystävästä

Me ihmiset olemme aikoinaan näyttäneet hyvin erilaisilta kuin nykyään. Evoluutio on jättänyt noista aiemmista muodoista merkkejä elimistöömme.

Listalla esitellyt rakenteet ovat nykyään täysin tarpeettomia tai sitten ne ovat menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa. Siitä huolimatta ne ovat jääneet kehoihimme muistuttamaan kehittymisestä ja sopeutumisesta erilaiseen elämään.

Nyt siis sukelletaan ihmiskehon kummalliseen maailmaan ja tutustutaan evoluution jäänteisiin, jotka kertovat lajimme jatkuvasta muuttumisesta.

Kananliha

Ihmisten iho menee kananlihalle kylmässä, kun pienet karvankohottajalihakset supistuvat ja nostavat ihokarvat pystyyn. Karvan nouseminen vääntää ihon hieman koholle aiheuttaen nyppylämäisen pinnan. Pystyyn nousevat karvat saavat eläimet myös näyttämään suuremmilta ja vaarallisemmilta.

Ihmiseltä turkki on kadonnut, mutta reaktio on edelleen tallella. Yksinkertaisin selitys paksun karvapeitteen puuttumiselle olisi vaatteet, mutta se ei evoluution näkökulmasta käy järkeen. Ihminen nimittäin menetti turkkinsa jo paljon ennemmin kuin se vaelsi sellaisille alueille, joissa tarvittiin suojaavaa ja lämmittävää vaatekertaa.

Vallalla olevan käsityksen mukaan ihminen ”luopui” karvapeitteestä, koska liikuttaessa aukealla ja puuttomalla savannilla oli ilman turkkia helpompi säädellä elimistön ja ihon lämpötilaa. Vähäinen karvoitus on voinut olla myös evoluutiota puskeva voima siinä mielessä, että loiset viihtyivät huonosti karvattomalla iholla.

Umpilisäke

Pitkään ajateltiin, että umpilisäke (kuvassa appendix) on täysin turha ja ihmiselle vain pelkkä riesa. Nykyään kuitenkin tiedetään, että se toimii hyvien bakteerien varastopaikkana, josta otetaan täydennystä ja käynnistetään suolistoa uudelleen esimerkiksi vaikean ripulitaudin jälkeen.

Yleensä umpilisäke tulee esille ainoastaan silloin, jos se on tulehtunut ja joudutaan poistaa. Sen poistosta ei kuitenkaan ole mitään terveydellistä haittaa ja mahataudistakin toipuu ihan hyvin vaikkei pientä suolen pätkää enää olisikaan. Tuoreiden tutkimusten mukaan umpilisäke löytyy myös monilta muilta nisäkkäiltä, toisin kuin aiemmin oli ajateltu.

Umpilisäkettä voidaan silti sanoa evoluution jäänteeksi, sillä sen uskotaan alunperin toimineen selluloosan pilkkojana; olemme aikoinaan syöneet paljon lehtiä. Nykyään umpilisäke ei siis enää toimi siinä tehtävässä, vaan on ottanut hoitaakseen bakteerien ylläpidon.

Ikävien umpilisäkkeen tulehdusten luulisi aiheuttaneen sen, että suoli olisi hävinnyt kokonaan, mutta evoluutio onkin toiminut viekkaalla tavalla. Luonnonvalinta itseasiassa suosii suurempia umpilisäkkeitä, koska ne tulehtuvat pienikokoisempia harvemmin.

Joten tulevat sukupolvet: Turha odottaa, että pahamaineinen umpisuoli olisi menossa mihinkään!

Korvan liikuttajalihakset

Korvan liikuttajalihakset ovat eläinkunnassa kovassa käytössä. Eläimet pystyvät liikuttamaan molempia tai vain toista korvaansa kuunnellakseen tarkemmin ympäristönsä ääniä. Korvat voivat kääntyä kokonaan taaksepäin tai lähes ympäri, mikä parantaa aistimusta.

Meillä ihmisilläkin on jäljellä nuo samat korvaa ympäröivät viuhkamaiset lihakset, mutta ne eivät saa aikaan mitään liikettä. Toki lihaksia voi treenata, ja osa ihmisistä pystyykin heiluttamaan korviaan, joskin sitä tehdään lähinnä muiden viihdyttämiseksi.

Silti edelleen, jos ihminen kuulee yllättävän äänen takaansa, värähtävät nuo pienet lihakset ääntä lähempänä olevassa korvassa, kuin muistutuksena esi-isiä uhanneista vaaroista.

Darwinin kyhmy

Joillakin ihmisillä on korvalehden ylärustossa pieni, lähes huomaamaton evoluution jäänne. Rustossa on hieman paksumpi kohta, jota kutsutaan Darwinin kyhmyksi. Tämän periytyvän piirteen esiintymistiheys vaihtelee väestöryhmien osalta merkittävästi muutamasta prosentista jopa viiteenkymmeneen prosenttiin. Paksunema voi olla molemmissa korvissa tai vain toisessa.

Darwinin kyhmy on jäänne useiden nisäkkäiden korvissa hyvinkin selvästi nähtävissä olevasta kärjestä. Nimensä paksunema sai tietenkin evoluutioteorian isältä, Charles Darwinilta, joka kuvasi rakenteen ensimmäisen kerran Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta -kirjassaan esimerkkinä evoluution jämäpaloista.

Jos vielä pysytään pienen hetken ajan korvissa, niin osalla ihmisistä on korvan vieressä, kasvojen puolella, pieni reikä. Se on todellisuudessa täysin harmiton kehityshäiriö, jota esiintyy vain noin muutamalla prosentilla väestöstä. Mutta esimerkiksi Chicagon yliopistossa työskentelevän evoluutiobiologin Neil Shubinin mukaan nuo pienet reiät ovat muinainen jäänne kalojen kiduksista.

Turhat lihakset

Pitkän kämmenlihaksen tehtävänä on koukistaa kyynärniveltä sekä taittaa rannetta kämmenpuolelle. Kädessä on toki muitakin lihaksia, jotka ovat vastuussa noista liikkeistä, sillä pitkä kämmenlihas puuttuu noin 15 prosentilta ihmisistä. Sen esiintyminen kuitenkin vaihtelee laajasti eri väestöryhmien välillä.

Miksi meillä sitten on tuo turha lihas? Se on ollut merkittävässä osassa ihmisen kantamuodoilla, jotka ovat kiipeilleet ja riippuneet puiden oksissa. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että lihaksen puuttuminen ei enää nykyään vaikuta millään lailla esimerkiksi ihmisen puristusvoimaan.

Voit tarkistaa kätesi tilanteen puristamalla peukaloa ja pikkurilliä yhteen. Jos ranteen sisäpinnalle nousee selvästi näkyviin jänne, olet enemmistöä. Mutta ei huolta, jos jännettä ei näy; evoluutio on vain tehnyt tehtävänsä ja olet tavallaan paremmin sopeutunut ihmisen nykyiseen ympäristöön.

Jalan takaosassa sijaitseva plantaris-lihas on kätevä siinä kohtaa, kun pitää kiipeillä puissa tai käyttää jalkoja erilaisten esineiden käsittelyyn. Lähimmille sukulaisillemme, apinoille, kyseinen lihas on korvaamaton, mutta meille sillä ei ole käyttöä. Se on niin turha, että 9 prosenttia nykyihmisistä syntyy sitä ilman.

Turhuuteen tekee poikkeuksen tilanne, jossa tarvitaan kudossiirrettä: samoin kuin edellä mainittu kämmenlihas, myös plantaris voidaan huoletta poistaa ja käyttää muualla kehossa jänne- ja lihasvaurioiden korjaamiseen.

Viiksilihakset

Lähes kaikilla nisäkkäillä on viiksikarvat. Poikkeuksia toki on, mutta ei montaa: muurahaiskarhut, vesinokkaeläimet ja ihmiset. Kasvojen viiksikarvoiksi ei siis lasketa ylähuulen päällä kasvavia viiksiä.

Eläinten viiksikarvat ovat elintärkeät, sillä niillä kerätään tietoa ympäristöstä ja ne ovat herkät monenlaisille ärsykkeille. Viiksikarvat ovat suuri apu myös silloin, kun muut aistit eivät ole käytettävissä: esimerkiksi hylkeet pystyvät viiksikarvojensa avustuksella saamaan kiinni kaloja, vaikka niiden silmät ja korvat olisi peitetty.

Ihmisen viiksikarvat ovat kadonneet, koska aloimme kerätä informaatiota muilla aisteilla. Tokikaan nämä meidän aistimme eivät ole erityisen tarkkoja, jos verrataan muihin eläimiin, mutta me otimme käyttöömme ”kättä pidempää”, joka ainakin osittain on korvannut tarpeen huippuunsa viritetyille aisteille.

Meillä kaikilla on kuitenkin edelleen ylähuulissamme jäljellä pienet, surkastuneet lihakset muistutuksena pitkistä viiksikarvoistamme.

Häntäluu

Häntäluu on selkärangan alin osa ja evoluution jäljelle jättämä merkki siitä, että ihmisen kantamuodoilla on muinoin ollut häntä.

Kun ihminen aikoinaan vaihtoi puissa kiipeilyn kahdella jalalla kävelemiseen, jäi häntä tarpeettomaksi. Tasapainokin kehittyi aivan siedettäväksi ilman apuvälinettä.

Häntäluu sen sijaan ei ole tarpeeton, sillä siihen kiinnittyy monia tärkeitä lihaksia ja se antaa tukea, kun ihminen istuu ja nojaa taaksepäin. Se myös pitää peräaukon paikallaan, mikä on sinänsä suhteellisen tärkeä tehtävä.

Oikeastaan kaikilla nisäkkäillä on jossain elämän vaiheessaan häntä, mutta muun muassa ihmisellä geenit ohjelmoivat sen tuhoamisen kohdussa, yksilönkehityksen alkuvaiheessa. Kaikkein selvimmin ihmisalkion häntä on nähtävillä hieman reilut 30 päivää hedelmöittymisen jälkeen.

Silloin tällöin sikiönkehityksessä sattuu virhe ja vauva syntyy pienen hännän kanssa. Se on melko harvinaista, mutta ei mitenkään vaarallista, sillä lisäuloke saadaan helposti poistettua leikkauksella.

Laulajatähti Ke$ha on kertonut moneen otteeseen haastatteluissa, että hänellä oli syntyessään reilun puolen sentin mittainen häntä. Lääkäreiden ja vanhempien päätös leikata häntä pois on myöhemmin harmittanut suunnattomasti räväkkää naista.

Lue myös:

• 10 uskomatonta sankaritarinaa, joissa eläin pelasti ihmishengen
• 5 eläinfaktaa, joita et välttämättä olisi halunnut tietää

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki etsii nyt vastauksen siihen, että onko kaikilla eläimillä napa. Jos on, niin ainakaan se ei ole yhtä näkyvä kuin ihmisellä. Mutta otetaan asiasta selvää!

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Onko kaikilla eläimillä napa?

Kaikilla eläimillä ei ole napaa, sillä se on leikatun napanuoran jättämä arpi. Napa voi siis olla vain nisäkkäillä, joiden poikaset kasvavat emon kohdussa. Kehittyvät poikaset saavat ravintonsa istukan kautta, johon ne ovat yhteydessä napanuoran välityksellä.

Tämä siis tarkoittaa myös sitä, että kaikilla nisäkkäilläkään ei ole napaa. Nisäkkäiden luokka jakaantuu muniviin nisäkkäisiin, pussieläimiin ja istukallisiin nisäkkäisiin. Munivista nisäkkäistä elossa on enää nokkaeläimet eli vesinokkaeläin ja viisi nokkasiililajia, jotka alaluokkansa nimen mukaisesti lisääntyvat munimalla. Ei istukkaa, ei napanuoraa, eikä siis napaa.

Pussieläimillä – kuten kenguruilla ja koaloilla – poikanen kyllä kehittyy aluksi äidin kohdussa. Mutta alkio on irrallisessa ruskuaispussissa, josta se saa kaiken tarvitsemansa ravinnon. Noin reilun kuukauden jälkeen pieni poikanen tulee ulos ruskuaispussista, siirtyy synnytyskanavaa pitkin äidin pussiin ja kiipeää nisälle.

Matka voi ison emokengurun tapauksesssa olla jopa puoli metriä; se on aika käsittämätön suoritus parin sentin mittaiselta sokealta poikaselta. Joten pussieläimilläkään ei ole napaa, koska niillä ei missään vaiheessa ole emoon yhteyttä napanuoran välityksellä.

Tästä päästäänkin istukallisiin nisäkkäisiin, joihin me ihmisetkin siis kuulumme. Kaikilla istukkanisäkkäillä on elämän alussa istukkaan yhteydessä oleva napanuora; niinkuin ryhmän nimikin kertoo. Muilla lajeilla napanuoran arpi ei vain ole yhtä selvä kuin ihmisillä, mutta olemassa se joka tapauksessa on. Monilla eläinlajeilla arpi on karvapeitteen alla piilossa ja sen voi yrittää omalta lemmikiltä paikallistaa etsimällä pientä karvatonta viivaa.

Vain ihmisillä napa on selvästi erottuva, mikä johtuu napanuoran katkaisutyylistä. Meillä napanuora leikataan ja tynkä solmitaan tiukasti jälkivuodon ehkäisemiseksi.

Synnytyksen jälkeen napasuonten verenkierto kyllä pysähtyy, mutta me haluamme ottaa varman päälle. Muut eläinemot katkaisevat napanuoran yleensä hampaillaan; siksi arpi on tasaisempi ja pienempi kuin meillä.

*

Tiedätkö muuten, mikä on omfalofobia? Se on sairaalloinen navan pelko. Lue lisää täältä: Top 10 oudoimmat fobiat.