Top 10 universumin äärimmäiset olosuhteet ja sääilmiöt

Rankkasateita, paahtavaa kuumuutta, hurrikaaneja ja purevia pakkasia. Maapallon monenlaiset sääilmiöt eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna universumin muihin taivaankappaleisiin.

Ehkäpä juuri siksi elämä, sellaisena kuin me sen tiedämme, on kehittynyt juuri Maassa. Toisaalta taas elämä itsessään on muokannut säätä kotiplaneetallamme. Maapallon sääilmiöitä on helppo tutkia ja havainnoida, mutta on uskomatonta, miten paljon myös muiden planeettojen ja kuiden olosuhteista tiedetään. Niitä kun ei vain tarkastella katsomalla ulos ikkunasta.

Tällä kertaa Listafriikki matkaa kanssanne pitkin kotigalaksiamme Linnunrataa. Näihin äärimmäisiin sääilmiöihin tutustumisen jälkeen täytyy kyllä pari kertaa miettiä, ennen kuin valittaa pienestä tuulesta ja tuiskusta!

Ikuinen hurrikaani

Maapallolla hurrikaanit keräävät voimiaan merillä päivien tai parhaimmillaan viikkojen ajan ja maakosketuksen jälkeen ne kulkevat vain tunteja. Aurinkokuntamme suurimman planeetan, Jupiterin, kaasumaisella pinnalla on kulkenut Suurena punaisena pilkkuna tunnettu pyörremyrsky ainakin 200 vuotta.

Jupiteria on tutkittu jo 600-luvulta lähtien, ja 1600-luvulla kuuluisa astronomi Cassini kirjoitti Jupiterin ”pysyvästä myrskystä”, jonka ajatellaan viittaavaan tähän planeetan pinnalla selvästi näkyvään täplään. Virallisesti myrskyn havaitsi ensimmäisen kerran tähtitieteen harrastaja Samuel Heinrich Schwabe vuonna 1831.

Hurrikaani kiertää planeetan 14:ssä Jupiterin päivässä ja myrskyn kummallisin ominaisuus on se, että reunoilla tuulet puhaltavat reilut 150 metriä sekunnissa, mutta ydin on suhteellisen tyyni.

Vedystä ja heliumista koostuva hurrikaani pysyy voimissaan, koska Jupiterin pinnalla ei tiettävästi ole mitään kiinteää, joka hidastaisi sen menoa. Jos mitenkään on mahdollista päästä käsiksi teleskooppiin, niin kannattaa suunnata se Jupiteriin, sillä useiden sukupolvien ajan ihmisiä kiehtonut Suuri punainen pilkku saattaa hävitä seuraavien vuosikymmenten aikana. Se on pitkään ollut kutistumaan päin; joskus kolme kertaa Maan kokoinen myrsky voisi nielaista ”enää” kaksi maapalloa.

Kristallisade

Orionin tähdistössä, 1350 valovuoden päässä maapallosta, sijaitsee tuoreehko tähti nimeltään HOPS-68. Meidän oma Aurinkomme on ollut joskus sen kaltainen ja sekin on silloin saanut niskaansa vihreiden kristallien sadekuuroja.

Oliviinikristallit ovat todennäköisesti peräisin syntyvästä tähdestä itsestään, kun sen kaasupurskahdukset syöksevät materiaa avaruuteen. Tähteä ympäröi viileä kaasupilvi, jonka hyvin kylmät olosuhteet saavat oliviinin ripottelemaan takaisin vihreänä jalokivisateena.

Samanlaisia kristalleja on löydetty myös aurinkokuntamme laitamilla syntyneistä komeetoista. Vihreiden jalokivien löytyminen kivisistä kiertolaisista oli aiemmin suuri mysteeri, mutta Spitzer-satelliitin 2000-luvun alussa tekemät havainnot HOPS-68:sta paljastivat niidenkin alkuperää. Aurinko on syntyaikoinaan syössyt tulikuumassa ytimessään syntyneitä kristalleja kaasupilveensä, josta niitä on satanut ja jäätynyt kiinni muihin taivaankappaleisiin.

Lunta syöksevät tulivuoret

Lunta ja jäätä syöksevät tulivuoret, vai pitääkö niitä kutsua lumivuoriksi, ovat tavallaan hyvin samankaltaisia Maan ”perinteisten” tulivuorten kanssa. Ne kohoavat maisemasta ylös, ja purkautuvat syösten nestemäistä sisältöään ympärilleen. Nimestäkin varmasti voi päätellä, että niistä ei tule ulos tulikuumaa magmaa, vaan lunta ja jäätä.

Marsin ja Jupiterin välisellä asteroidivyöhykkeellä kiertävä kääpiöplaneetta Ceres on esimerkki tällaisesta kryovulkanismista. Ceresissä sijaitsevan, yhden ainoan tulivuoren sisällä on veteen sekoittuneena metaania, ammoniakkia ja klooria, samoja aineita siis, joista kääpiöplaneetan kuori koostuu. Purkautumismekanismia ei tiedetä, mutta jostain syystä nestemäinen sisu ryöpsähtää voimalla ulos, usein jähmettyen nopeasti alhaisen lämpötilan vuoksi.

Neptunuksen ja Jupiterin jäisissä kuissa on lumitulivuoria, samoin kuin planeettojen joukosta vuosia sitten pudotetussa Plutossa ja sen Kharon-kuussa. Saturnuksen kiertolaisessa, Enceladuksessa, on havaittu jopa 500 kilometrin korkeuteen nousevia nestepurkauksia.

Tutkijat arvelevat lumitulivuorten olevan hyvinkin yleisiä aurinkokunnassamme ja ohjaamalla satelliitteja purkautuvien nesteiden läpi, voitaisiin saada arvokas katsaus hyytävän kylmien taivaankappaleiden suliin sisuksiin. Mahdollisia elämän merkkejä etsien tietenkin!

Metaanisade

Saturnuksen suurin ja tunnetuin kuu on Titan. Sen arvoitukset pysyivät pitkään piilossa paksun pilviverhon takana, mutta kun sen oranssiin maailmaan päästiin vihdoin vuonna 2004 näkemään, olivat kaikki yllättyneitä. Titanilla on jokia, järviä ja jäätiköitä. Siellä myös sataa, ja napa-alueiden vuoret ovat lumen peitossa. Kuulostaako siltä, että Titan olisi hyvä paikka ihmisten yhteiskunnan perustamiselle? Sitä on usein pidetty potentiaalisena kohteena.

Titanin pinnalla ei kuitenkaan ole vettä; se olisi joka tapauksessa ikijäässä -180 celsiusasteen lämpötilassa. Kylmyyden ja kovemman paineen ansiosta, meille kaasuina tutut, metaani, etaani ja propaani virtaavat nestemäisinä muodostaen kemikaalijokia ja -meriä. Kaasumaisista pilvistä metaani sataa maahan ja kiinteässä muodossa metaanilumi peittää napojen lumitulivuoret, jotka aina silloin tällöin sylkevät räjähdysherkkää, nestemäistä ammoniakkia.

Polttoaineita Titanilta siis löytyisi, vaikka millä mitalla, mutta muuten meidän pitäisi odotella vielä kuutisen miljardia vuotta, jotta Aurinko lämmittäisi sitä tarpeeksi ja mahdollistaisi elämän. Toki siinä vaiheessa kuolemaa tekevä tähtemme on jo nielaissut kolme ensimmäistä planeettaa sisuksiinsa.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita eksoplaneetalla

Ketun tähdistössä, reilun 64 valovuoden päässä meistä, sijaitsee hyvin Maata muistuttava aurinkokunnan ulkopuolinen planeetta; kavereiden kesken se tunnetaan nimellä  HD 189733b. Se on väriltään sininen ja siellä on havaittu olevan vettä… ja siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Noin Jupiterin kokoisella eksoplaneetalla puhaltavat tappavat tuulet 2 km/s voimakkuudella, mikä on muuten seitsemän kertaa rivakampi vauhti kuin äänen nopeus.

Vaikka joku onneton avaruusmatkailija päätyisi kieppumaan ulospäin kotoisan näköisen planeetan ikuisiin hirmutuuliin, ei hätää: matka päättyisi lyhyeen, joskin melko karmealla tavalla, koska lämpötila nousee päivisin jopa 1000 celsiusasteeseen. Tuulen ja lämpötilan lisäksi olosuhteet tekee ”haastaviksi” ilmakehässä oleva silikaatti. HD 189733b saa siitä kauniin sinisen värinsä, mutta toisaalta se tarkoittaa sitä, että planeetalla sataa vaakasuoraan lasia.

Timanttisade

Jokaikinen lumihiutale on ainutlaatuinen, sanotaan. Mutta miten sitten suu pantaisiin, jos taivaalta alkaisi sataa timantteja? Timanttisade on itseasiassa kaikkein yleisin sadetyyppi meidän aurinkokunnassamme.

Tätä sääilmiötä varten ei tarvi edes kovin kauas matkustaa, avaruuden etäisyyksillä mitattuna. Kaikilla kaasuplaneetoilla, kuten Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus, ilmakehässä on jonkun verran metaania, joka koostuu hiilestä ja vedystä. Salamointi saa aikaan metaanin epätäydellisen palamisen, jonka tuotteena syntyy nokea. Kun noki tippuu alaspäin, kohti kaasuplaneetan kiinteää ydintä, kovettuu se ensin grafiitiksi, ja lopulta kasvavan paineen ja helvetin lieskoja vastaavan lämpötilan vaikutuksesta timanteiksi. Saturnuksessa muodostuu jopa 1000 tonnia timantteja vuodessa. Kaikki hiomattomia.

Jopa sormenpään kokoiset timantit eivät todennäköisesti kestä Jupiterin ja Saturnuksen sisäistä lämpötilaa, ja sulavat hiililammikoiksi, mutta Neptunuksen ja Uranuksen viileämmillä pinnoilla timantit todella ovat ikuisia.

Rikkihapposateet

Venusta ja Maata kutsutaan monesti kaksosplaneetoiksi. Myönnetään, ne ovat lähes samankokoiset, painavat saman verran ja niiden koostumus on hyvin samankaltainen. Mutta kaksoset? Siinä saa termiä kyllä venyttää. Ihmisen näkökulmasta naapuriplaneettamme voisi yhtä hyvin olla universumin kaukaisimmalla reunalla. Venukselle on lähetetty luotaimia tutkimaan sen pintaa, mutta ne ovat planeetan olosuhteissa kestäneet ehjinä vain joitakin tunteja.

Ensinnäkin Venus on pintalämpötilaltaan, 480ºC, planeetoista kuumin, koska sen paksu, enimmäkseen hiilidioksidia sisältävä ilmakehä sitoo auringon säteilyä huomattavasti enemmän kuin Merkurius. Venus on loistava esimerkki siitä, mitä kasvihuoneilmiö pahimmillaan voi tarkoittaa. Toisekseen, planeetan pinnalla paine on 90-kertainen Maahan verrattuna, joten silmät ja vähän muutakin putkahtaisivat ulos alta aikayksikön.

Vähän korkeammalla Venuksen ilmakehässä, jossa paine ja lämpötila hellittävät, on vastassa kuitenkin paksut läpinäkymättömät rikkihappopilvet. Ja missä pilviä, siellä sadetta. Venuksessa ei sada jalokiviä, vaan voimakkaasti syövyttävää rikkihappoa. Sateet eivät kuitenkaan koskaan saavuta Venuksen pintaa, koska neste höyrystyy korkean lämpötilan takia.

Ääntä nopeammat tuulet

Neptunuksella voi täysin yllättäen joutua myrskyn vietäväksi, sillä siellä puhaltavat aurinkokuntamme kovimmat tuulet. Voit kuulla tuulen ulvovan, mutta vasta sitten, kun se on jo siepannut sinut mukaansa. Neptunuksen 2300 kilometriä tunnissa puhaltavat myrskyt liikkuvat lähes kaksinkertaisella äänen nopeudella ja välillä ne muodostavat maapallon kokoisia pyörremyrskyjä (jotka kuitenkin katoavat aikanaan, toisin kuin Jupiterin ikuinen hurrikaani).

Neptunusta pantamaisesti kiertävät, metaanikiteistä koostuvat pilvet sekoittuvat tuulen voimasta kaasumaisen vety-helium-pinnan kanssa. Tällöin ilmakehään pääsee pieni määrä metaania, joka imee auringonvalosta pitkät aallonpituudet ja saa planeetan hehkumaan sinisenä.

Marsin lumimyrskyt

Kaikista toiveista ja unelmista huolimatta Marsista ei koskaan löytynyt pieniä vihreitä miehiä, vaikka heitä ehdittiin jo marsilaisiksi nimittämään.

Marsissa on todisteiden mukaan aikoinaan ollut virtaavaa, nestemäistä vettä. Sen nykyinen, ohut ilmakehä ei ole pystynyt estämään vettä haihtumasta, minkä takia sen maaperä onkin kuivaa, aavikkomaista kivikkoa. Välillä koko planeetan pinta peittyy valtavien tornadojen nostattamien pölypilvien alle.

Marsissa on hieman Maata muistuttavat vuodenajat ja kesällä päiväsaikaan siellä voi olla mukavat 20 astetta lämmintä. Yöksi elohopea laskee kuitenkin -70ºC:een, koska ohuen ilmakehänsä takia Mars ei pysty sitomaan auringon lämpöenergiaa. Talvella, ja napojen alueella, pakkasta voi olla napakka -125ºC:tta.

Ilmakehä Marsissa on suurimmaksi osaksi hiilidioksidia, joka vähän alle 80 pakkasasteessa härmistyy (kaasu muuttuu suoraan kiinteäksi) ja saa aikaan meillekin tutun kuivajään tai hiilihappojään muodostumisen. Kuivajää muodostaa pysyvän ikijään Marsin napojen peitoksi ja siitä syntyvät myös planeetan rajut lumimyrskyt.

Taivaalta sataa kaloja

Olihan meidän oma maapallommekin pakko saada listalle, vaikka sitten loppukevennyksenä. Missään muualla tässä aurinkokunnassa ei voi kokea kalojen satamista taivaalta. Entäs koko universumissa? Siitä Listafriikki ei voi mennä takuuseen, mutta aikamoinen yhteensattumien summa saisi tapahtua, että niin kävisi.

Mutta täälläpä niin voi käydä. Netistä voi löytää oikeita kuvia ja muokattuja kuvia, mutta kalojen ”sataminen” taivaalta on ilmiö, josta on kirjoitettu jo ennen ajan laskumme alkua. Meksikossa ja Hondurasissa on kyliä, joissa vuosittain kovien myrskyjen jälkeen maa on niin täynnä kaloja, että ihmiset keräävät niitä koreittain syötäväksi.

Tässä suoraan ilmestyskirjan sivuilta olevassa sääilmiössä ei tietenkään ole kyse siitä, että kalat putoaisivat pilvistä, vaan järven tai meren päällä syntyvä tornado nappaa kaloja mukaansa ja kuljettaa ne sisämaahan.

Kai olette katsoneet Haihurrikaani-elokuvia!?

🤷‍♀️ Kerro kommenttikentässä ⬇⬇ tai somekanavissamme, kiehtooko avaruus sinua ja/vai saako sen käsittämättömyys pääsi vain pyörälle. Itse ilmoittaudun kumpaankin ryhmään, koska niin mielenkiintoinen kuin universumi onkin, ei aivokapasiteettini riitä käsittämään sen laajuutta, tapahtumia tai vaikkapa timanttisateita.