Yhteiskunta
10 syyttömänä tuomittua, jotka istuivat vuosikausia viattomina vankilassa
On pelottavaa lukea syyttömänä tuomittujen tarinoita. Miten pienet asiat vaikuttavatkaan siihen, että joku tuomitaan viattomana vankilaan tai jopa kuolemaan.
Onneksi on järjestöjä, kuten Innocence Project, jotka ajavat väärin tuomittujen asioita ja yrittävät saada todistusaineistoa uudelleen tutkittavaksi. Monestihan kyse on siitä, että vuosikymmeniä sitten ei ole ollut vielä välineitä, joilla tutkia esimerkiksi äärimmäisen pieniä DNA-määriä. Nyt siihen pystytään ja viattomien vapautus vankilasta on karmaisevaa katsottavaa. Tietysti on hienoa, että he vapautuvat, mutta voiko elämä olla vuosien vankeuden jälkeen enää samanlaista kuin ennen?
Innocence Projectin tutkijoiden mukaan jopa 5 % Yhdysvaltojen vankiloiden vangeista on syyttömiä. Se on hurja määrä; kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka eivät ole tehneet rikosta, josta heidät on tuomittu. Ja ongelma ei ole vain rapakon takana; meillä Suomessakin näitä tulee silloin tällöin esiin.
Tässä Listafriikki.com:n 10 syyttömänä tuomittua, jotka myöhempien todisteiden nojalla pääsivät vankilatuomioistaan vapaaksi. Jotkut heistä melkoisen korvauksen kanssa, vaikka varmasti kaikki antaisivat miljoonansa pois, jos saisivat sillä kokonaan kumottua tuomionsa ja vankila-aikansa.
Steven Truscott
Steven Truscott ja Lynne Harper olivat luokkatovereita kanadalaisessa Clintonin kaupungissa. Kesäkuun 9. päivän iltana vuonna 1959 Truscott oli kuljettanut 12-vuotiasta Harperia pyörällään, kunnes kaverukset olivat lähteneet eri suuntiin. Harper ei ikinä palannut kotiinsa ja kahden päivän päästä hänet löydettin raiskattuna ja kuristettuna läheisestä metsästä. Kesäkuun 13. päivänä 14-vuotiasta Truscottia vastaan nostettiin syyte.
Nuoresta iästään huolimatta Truscottia käsiteltiin oikeudessa aikuisena. Truscott vakuutti syyttömyyttään, ja kertoi jättäneensä Harperin isoon risteykseen, mutta kääntyneensä myöhemmin katsomaan taakseen. Hänen mukaansa Harper olisi mennyt sisään harmaaseen Chevrolet-merkkiseen autoon, jossa oli keltainen rekisterikilpi. Silminnäkijät todistivat nähneensä Truscottin sillalla ja muutamien minuuttien päästä erään koulun pihalla.
Syyttäjän mukaan Harperin mahalaukun sisällön perusteella hänen tiedettiin kuolleen noin kello 19, viidentoista minuutin ikkunan aikana, ja tuolloin hän oli ollut vielä Truscottin seurassa. Lisäksi Truscottin peniksessä oli haavoja, joiden pääteltiin tulleen raiskauksen seurauksena.
Valamiehistö julisti Truscottin syylliseksi ja suositteli armeliasta tuomiota. Syyskuun 30. päivänä vuonna 1959, silloisen rikoslain mukaan, murhasta kuului antaa kuolemantuomio, ja niin 14-vuotias Truscott määrättiin hirtettäväksi. (Toim. huom. 1950-luvun Kanadassa!? Hirtettäväksi!?!?!?!) Onneksi tuomio muutettiin elinkautiseksi, josta Truscott pääsi ehdonalaiseen istuttuaan kymmenen vuotta. Hän vaihtoi nimensä, meni naimisiin ja perusti perheen.
2000-luvun alussa Innocence Canada alkoi käymään oikeusjutun todisteita uudelleen läpi, ja niistä voitiin varmuudella, osittain tieteen edistysaskelten vuoksi, päätellä Harperin kuolleen monta tuntia alkuperäistä arviota myöhemmin. Kuolemansyyntutkija oli kuitenkin tehnyt työssään myös mittavia virheitä.
Steven Truscott julistettiin syyttömäksi ja Ontarion provinssin syyttäjä pyysi väärää tuomiota anteeksi. Kymmenen vuoden vankeuden ja lähes 50 vuoden tappajan ja raiskaajan leiman kanssa elänyt Truscott sai 4,4 miljoonan euron korvauksen oikeusmurhasta.
Andrew Evans
Kesäkuussa 1972 löytyi Willingtonin pikkukylässä, Englannissa, eräältä pellolta kuolleeksi hakattu 14-vuotias Judith Roberts. Tutkinta ei valtavasta panostuksesta huolimatta tuottanut tulosta, kunnes…
Andrew Evans, 17-vuotias sotilas, marssi poliisiasemalle ja kertoi nähneensä kuolleesta tytöstä unta. Tämä herätti epäilykset ja Evansia alettiin kuulustella. Kysyttäessä, oliko hän tappanut Robertsin, Evans sanoi ettei hän muistanut tehneensä sitä, mutta ei voinut olla varma, ja kertoi haluavansa nähdä tytön kuvan, jotta saisi asiaan selvyyden. Kolmen päivän intensiivisten, ilman huoltajaa tai asianajajaa tehtyjen, kuulustelujen jälkeen Evansilta oli saatu kirjallinen tunnustus murhaan. Evans oli hieman ennemmin vapautettu armeijan palveluksesta terveysongelmien takia ja hänelle oli määrätty lääkitys mielenterveyshäiriöiden vuoksi.
Muita todisteita ei ollut, eivätkä Robertsin pyörästä löytyneet tuntemattomat sormenjäljet olleet Evansin. Myöhemmin Evans myös perui tunnustuksensa. Hän sanoi olleensa vahvasti lääkitty, ja väitti kuulustelujen aikaan saaneensa ”muistin virkistämiseksi” Brevital-nimistä rauhoittavaa ainetta, jonka on todettu luovan vääriä muistikuvia. Se ei enää auttanut, vaan hänet tuomittiin 25 vuoden vankeuteen.
Parin vuosikymmenen päästä Evans oli yhteydessä ihmisoikeusjärjestö Justiceen, jonka avulla hän sai tuomionsa vetoomustuomioistuimen arvioitavaksi. Se katsoi, että tunnustus ei ollut riittävä todistamaan syyllisyyttä, ja osa Evansin murhasta kertomista asioista ei sopinut yhteen todisteiden kanssa. Lisäksi Evansin silloiset mielenterveysongelmat ja vahva lääkitys kumosivat tunnustuksen luotettavuuden. Niinpä 25 vuotta kaltereiden takana istunut Evans vapautettiin vuonna 1997.
Hän sai noin 1,1 miljoonan euron korvaukset neljännesvuosisadan vankeusajastaan. Rikostutkintaa ei koskaan avattu uudelleen, joten Judith Robertsin murhaajaa ei tulla milloinkaan samaan kiinni.
Michael Morton
Michael ja Christine Morton, ja heidän kolme vuotias Eric-poikansa, elivät amerikkalaista unelmaa Austinissa, Teksasissa. He olivat juhlineet Michaelin syntymäpäivää elokuun 12. päivänä vuonna 1986, ja aikaisin seuraavana aamuna Michael oli lähtenyt töihin. Hän oli jättänyt vaimolleen yöpöydälle viestin, jossa hän kertoi olleensa pettynyt, ettei Christine ollut suostunut seksiin edellisenä iltana. Kirje päättyi kuitenkin sanoihin ”Minä rakastan sinua”. Myöhemmin samana aamuna Christine löytyi sängystään kuolleeksi hakattuna.
Vaikka tuo viesti oli ainoa piirikunnan syyttäjä Ken Andersonin esittämä asia, jolla hän todisti miehen motiivin ja syyllisyyden vaimonsa murhaan, tuomittiin Michael elinkautiseen vankeuteen.
Andersonin hallussa oli runsaasti todistusaineistoa, jota hän ei koskaan, tuomarin määräyksestä huolimatta, tuonut oikeudessa esiin (johtuen siitä, että se olisi todennut Michael Mortonin syyttömäksi). Talon läheisyydestä oli löytynyt verinen huivi. Paikalla ollut pieni Eric kertoi ”ettei isä ollut tuolloin kotona, ja että äidin tappaja oli hirviö”. Hän oli nähnyt surmatyön ja osasi kuvailla mitä oli tapahtunut. Naapurit kertoivat, että vihreä pakettiauto oli toistuvasti pysäköinyt Mortonin talon taakse ja tuntematon mies oli poistunut autosta läheiseen metsään. Christine Mortonin luottokorttia oli käytetty surman jälkeen toisessa kaupungissa. Puolustus, valamiehistö tai tuomari ei koskaan saanut tietää näitä edellä mainittuja seikkoja.
Vuonna 2011, lukuisten vetoomusten jälkeen, verinen huivi vihdoin testattiin ja siitä löytyi Christinen verta sekä aiemmista rikoksista tuomitun Mark Norwoodin DNA:ta. Näiden uusien DNA-todisteiden perusteella Norwood todettiin syylliseksi myös toiseen samankaltaiseen murhaan, joka oli tehty samaan aikaan, kun Michael Morton istui syyttömänä vankilassa.
Piirikunnan syyttäjä Anderson oli tuohon mennessä edennyt urallaan tuomariksi, mutta hänet tuomittiin todisteiden salaamisesta 10 päivän vankeuteen eikä hän saa enää koskaan harjoittaa lakia. Ei ihan reilu tuomio verrattuna siihen, että syytön mies istui 25 vuotta.
Gary Gauger
Huhtikuisena aamuna vuonna 1994 Gary Gauger löytää vanhempansa Morris ja Ruth Gaugerin murhattuina kotifarmiltaan Illinoisissa. Heidän kurkkunsa oli viilletty auki. 40-vuotias poika soittaa poliisit paikalle, mutta joutuu saman tien itse epäillyksi.
Gaugeria kuulustellaan yhtäjaksoisesti 18 tuntia, jonka aikana poliisit syöttävät hänelle valheellista tietoa. Gaugerille kerrotaan muun muassa, että hän ei ollut läpäissyt valheenpaljastuskoetta, ja että hänen huoneestaan on löytynyt verisiä vaatteita ja murha-ase. Mikään ei pitänyt paikkaansa.
Hämmentynyt ja järkyttynyt Gauger tunnustaa tappaneensa vanhempansa. Hän on myöhemmin kertonut olleensa niin uupunut kuulusteluiden aikana, ja poliisit olivat olleet niin vakuuttavia, että hän oli alkanut uskomaan omaan syyllisyyteensä ja hetkelliseen mielenhäiriöön.
Gauger tuomittiin kuolemaan, mikä kuitenkin myöhemmin muutettiin elinkautiseksi. Pian tuomion jälkeen Gauger teki valituksen ja kertoi poliisien pyytäneen häntä esittämään keksityn skenaarion, jossa hän olisi tappanut vanhempansa. Tuosta kertomuksesta oli sitten tehty tunnustus. Osavaltion vetoomustuomioistuin totesi tunnustuksen olleen laittomasti hankittu ja tuomio purettiin. Gauger pääsi vapaaksi keväällä 1996.
Vuotta myöhemmin Outlaws moottoripyöräkerhon tiloja salakuunneltiin liittyen aivan muihin rikoksiin, mutta nauhoilla kuultiin sattumalta Morris ja Ruth Gaugerin murhien tunnustus. Ja niin oikeat syylliset saatiin kiinni, kun Jamer Schneider ja Randall Miller tuomittiin rikoksista.
Cornelius Dupree
Dallasissa, Teksasissa, joutui nuori pariskunta marraskuussa 1979 aseellisen ryöstön uhriksi. Mies ja nainen pakotettiin aseella uhaten ajamaan autonsa syrjäiseen paikkaa. Mies jätettiin kyydistä aiemmin, mutta nainen joutui vielä kummankin hyökkääjän raiskaamaksi.
Viikko tapauksen jälkeen poliisi pysäytti Cornelius Dupreen ja Anthony Massingillin läheltä rikospaikkaa, ja koska he muistuttivat uhrien kuvausta kahdesta tummaihoisesta miehestä, vietiin heidät kuulusteltaviksi. Naisuhri tunnisti Dupreen ja Massingillin kuvien perusteella, mutta mies ei.
Naiselle tehdyn raiskaustutkimuksen tuloksista ei vielä tuolloin pystytty päättelemään mitään muuta kuin se, että siemennestettä oli löytynyt. Oikeudessa kumpikin uhri sekoili syytettyjen miesten tunnistamisen kanssa, ja Dupreen puolustus tukeutuikin vahvasti etnisen syntyperän aiheuttamaan väärintunnistukseen. (Vauvoilla tuota ongelmaa ei ole, voit lukea siitä tämän linkin kautta.) Valamiehistö teki kuitenkin päätöksensä perustuen naisuhrin alkuperäiseen todistukseen ja kuvien tunnistukseen.
Dupree tuomittiin törkeästä ryöstöstä 75 vuodeksi vankeuteen. Raiskaussyytteestä luovuttiin, koska se ei olisi pidentänyt tuomiota ja olisi tullut osavaltiolle tarpeettoman kalliiksi.
Dupree ei koskaan päässyt ehdonalaiseen, koska hänen olisi pitänyt myöntää syyllisyytensä ja kirjautua seksuaalirikolliseksi. Niihin hän ei syyttömänä miehenä suostunut. Vuosituhannen vaihteessa Innocence Project -järjestö vaati syyttäjää tutkimaan todisteet uudelleen mahdollisen DNA:n takia. Tutkimuksissa leikatuista häpykarvoista löydettiin tarpeeksi miehen sukusoluja, joista saatiin luotua kahden eri henkilön profiilit. Kumpikaan ei sopinut Dupree’en, ja koska ryöstön ja raiskauksen oli katsottu tapahtuneen samassa yhteydessä, todettiin hänet kaikkeen syyttömäksi.
Dupree meni naimisiin pitkäaikaisen tyttöystävänsä vuonna 2010 vapautumistaan seuraavana päivänä. Hän sai 2,2 miljoonan euron korvauksen 31 vuoden takaisesta oikeusmurhasta.
Anthony Porter
Elokuun 15. päivänä vuonna 1982 ammuskeltiin Chicagon esikaupunkialueella. Uhrit olivat 19-vuotias Marilyn Greene ja 18-vuotias Jerry Hillard. Poliisi haastatteli lähistöllä uimassa ollutta William Tayloria, joka kielsi ensin nähneensä mitään, mutta kertoi myöhemmin tunnistaneensa erään Anthony Porterin juoksemassa pakoon heti laukausten ampumisen jälkeen. Lähes vuorokauden kestäneiden kuulustelujen lopulla Taylor myönsi, että oli nähnyt Porterin ampuvan uhrit.
Toisen uhrin, Marilyn Greenen, äiti oli varma, että tappaja olisi Alstory Simon, jonka kanssa Jerry Hillardilla oli ollut huumekauppaa. Sekä Simonia että tämän tyttöystävää kuulusteltiin pikaisesti, jonka jälkeen he muuttivat toiseen osavaltioon.
Anthony Porter oli kuullut, että hänet oli liitetty kaksoismurhaan, joten hän meni poliisilaitokselle selvittämään asiaa. Vaikka hän kuinka todisti syyttömyyttään eikä poliisilla ollut minkäänlaisia todisteita, pidätettiin Porter syytettynä kahdesta murhasta, aseellisesta ryöstöstä ja laittoman aseen käytöstä.
Porterille määrättiin oikeuteen surkea asianajaja, joka nukahteli istunnoissa eikä esittänyt mitään todistusaineistoa. Porter tuomittiin kuolemaan William Taylorin todistuksen perusteella.
Vuonna 1998 Porter oli jo 50 tunnin päässä teloituksesta, mutta yllättävässä juonenkäänteessä Northwesternin yliopiston journalismin professori ja opiskelijat olivat yhdessä yksityisetsivän kanssa saaneet lykkäystä toimeenpanolle. Opiskelijoiden tutkinnassa William Taylor myönsi poliisin painostaneen häntä nimeämään Porterin syylliseksi. Yllättäen myös Alstory Simon tunnusti murhat. Salapoliisityön seurauksena Porter vapautui istuttuaan 16 vuotta syyttömänä.
Clarence Elkins
Kesäkuun 7. päivänä vuonna 1998 tapahtui Barbertonin kaupungissa, Ohion osavaltiossa, kauheita. 58-vuotias isoäiti Judith Johnson hakattiin, raiskattiin ja tapettiin. Kohtalo oli lähes sama hänen kuusivuotiaalle lapsenlapselleen, paitsi että sisukas Brooke Sutton selvisi hengissä.
Tunteja myöhemmin Sutton tuli tajuihinsa ja käveli naapuriin. Poliisien tultua paikalle hän kertoi, että tappaja ”näytti Clarence-sedältä”. Tutkimuksissa Johnsonin ruumiista löydettiin hiuksia, jotka sen ajan puutteellisella DNA-testauksella eivät vaikuttaneet kuuluvan Clarence Elkinsille, miehellä oli surmayölle alibi eikä häntä vastaan ollut muita todisteita kuin 6-vuotiaan arvio yhdennäköisyydestä. Oikeudessa Sutton todisti tappajan olleen setänsä.
Elkins tuomittiin elinkautiseen vankeuteen murhasta, murhan yrityksestä ja raiskauksesta.
Vuonna 2002 Sutton muutti lausuntoaan, ja hieman tuon jälkeen Elkins vaati DNA-testausta. Sitä ei kuitenkaan hyväksytty; perusteluna oli se, että tulokset eivät todistaisi hänen viattomuuttaan. Mies ei kuitenkaan luovuttanut, vaan sai kasaan oman rahoituksen, jolla tutkimus pystyttiin suorittamaan Innocence Project -järjestön avustuksella. Sekä Johnsonin ruumiista että Suttonin alusvaatteista kerätyistä näytteistä saatiin eristettyä miehen DNA:ta. Se ei kuulunut Elkinsille. Uutta oikeudenkäyntiä ei silti myönnetty.
Vuonna 2005 Elkinsin vaimon kanssa vuosia työskennellyt yksityisetsivä tuli siihen lopputulokseen, että Elkinsin kanssa samassa vankilassa ollut Earl Mann olisi mahdollinen tappaja. Elkins sai napattua talteen Mannin heittämän tupakantumpin ja lähetti sen testattavaksi. Kuin suoraan elokuvista!
DNA sopi yhteen uhreista otettujen näytteiden kanssa, Mann tuomittiin murhasta ja Clarence Elkins vapautui reilun kuuden vuoden vankeuden jälkeen. Hän sai 6,5 miljoonan euron korvauksen.
Glenn Ford
Vuonna 2014 Glenn Ford oli viettänyt lähes 30 vuotta, melkein puolet elämästään, vankilassa odottamassa kuolemantuomionsa toimeenpanoa.
Ford työskenteli marraskuussa 1983 silloin tällöin kultaseppä Isadore Newmanin apuna pitäen tämän pihaa kunnossa. Eräänä iltana Newman löytyi ammuttuna liikkeestään, ja Ford oli jo muutaman päivän kuluttua syytettynä, kahden muun miehen kanssa, murhasta ja aseellisesta ryöstöstä.
Vähävaraiselle Fordille nimettiin osavaltion puolesta kaksi puolustusasianajajaa, joilla ei kummallakaan ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta henkirikoksista. Shreveportissa, Louisianassa, jossa vähintään puolet kaupungin asukkaista oli tummaihoisia, määrättiin Fordin oikeuskäsittelyyn valkoihoinen tuomari ja täysin valkoihoinen valamiehistö. Ampumiselle ei ollut silminnäkijöitä, murha-asetta ei koskaan löytynyt, mutta Fordia vastaan oli todistajanlausunto, joka toki tuli yhden syytettynä olleen miehen tyttöystävältä.
Lisäksi kuolemansyyntutkijan mukaan kuolettavan laukauksen oli ampunut vasenkätinen ihminen.
Ford oli vasenkätinen, joten hänet tuomittiin kuolemaan ilman kunnon todisteita. Syytteet kahta muuta, veljeksiä Jake ja Henry Robinsonia, vastaan hylättiin.
Uudelle vuosituhannelle tultaessa Ford oli valittanut tuomiostaan useita kertoja, mutta vasta Innocence Project -järjestön tultua apuun alkoi tapahtua. Selvisi myös, että täysin toisen rikostutkinnan yhteydessä oli saatu todistajanlausunto siitä, että Jake Robinson on sanonut ampuneensa Newmanin, eikä Fordilla ollut asiaan osaa eikä arpaa.
Vuonna 2014 vankilasta vapauduttuaan Fordille annettiin pankkikortti tilille, jolla oli vajaa 20 euroa rahaa. Mitään korvauksia Ford ei saanut, koska oikeudessa hänen uskottiin edelleen olevan osallisena surmatyöhön. Alkuperäisen jutun syyttäjä A.M. Stroud III pyysi julkisesti Fordilta anteeksi vuosikymmenien takaista hutiloitua tutkintaa ja virheellistä syytöstä, ja kutsui osavaltion päätöstä korvausasiassa häpeälliseksi. Ford menehtyi syöpään vain vuosi vapautumisensa jälkeen.
Cathy Woods
Cathy Woods on Yhdysvaltain historiassa pisimpään vankilassa ollut nainen, joka on syyttömänä tuomittu.
Vuonna 1979 mielenterveysongelmien vuoksi sairaalahoidossa ollut Cathy Woods oli kertonut eräälle hoitajalla tappaneensa nevadalaisessa Renon kaupungissa tytön nimeltä Michelle.
Poliisit saapuivat kuulustelemaan Woodsia, koska Renossa oli kolme vuotta aiemmin löydetty 19-vuotias opiskelija, Michelle Mitchell, kädet sidottuna ja kurkku auki viillettynä, eikä tekijää oltu ikinä saatu kiinni. Vaikka useampi silminnäkijä kertoi nähneensä oudosti käyttäytyvän miehen surmapaikan läheisyydessä.
Woods, jolla oli jo 12-vuotiaana diagnosoitu skitsofrenia, ei osannut kertoa murhasta muuta kuin sen, mitä mediassa oli paljastettu, eikä hän pystynyt sanomaan, mistä voisi löytyä puuttuvia todisteita. Woods sanoi myös työskentelevänsä FBI:lle ja väitti äitinsä yrittävän myrkyttää hänet. Mutta koska Woods tunnusti tappaneensa Mitchellin ja hän oli vuonna 1976 asunut Renossa, oli homma poliisille, syyttäjille ja valamiehille päivänselvä. Woods tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.
Vuonna 2013 lähes luku- ja kirjoitustaidoton Woods otti sellikaverinsa avulla yhteyttä Innocence Project -järjestöön pyytäen todisteiden DNA-tutkimuksia. Tutkinnassa selvisi, että Mitchellin ruumiin vieressä olleesta tupakantumpista löytyi tuntemattoman miehen DNA:ta, mutta mikään löydöksissä ei viitannut Woodsiin. Meni vielä vuosi, kunnes FBI:n tietokannoissa putkahti eteen yhteensopivuus raiskauksista ja murhan yrityksistä vangitun Rodney Halbowerin DNA:han. Woods vapautettiin 35 vuoden syyttömänä istumisen jälkeen, kun paljastui, että Halbower voitiin DNA:n avulla yhdistää kolmeen muuhunkin murhaan.
Woods sai 2,7 miljoonan euron korvauksen hänet tuominneelta Washoen piirikunnalta. Nyt 68-vuotias Woods on hakenut korvausta myös Nevadan osavaltiolta, jossa melko hiljattain voimaan tulleen lain mukaan jokainen syyttömänä tuomittu voi saada 90 000 euroa yhtä vankilassa vietettyä vuotta kohti. Siitä voi laskea, paljonko 35 vuotta tekee.
Steven Avery
Steven Avery tuomittiin vuonna 1985 vankilaan Penny Beerntsenin raiskauksesta ja murhan yrityksestä Manitowocin piirikunnassa Wisconsinissa. Beerntsen tunnisti Averyn ensin valokuvasta ja myöhemmin myös rivistä miehiä.
Siitäkin huolimatta, että Averylla oli pitävä alibi pahoinpitelyn ajalle: hän oli rikoshetkellä 60 kilometrin päässä olevassa kaupassa, hänet tuomittiin 32 vuoden vankeusrangaistukseen. Tuomioistuimelle tehdyt valitukset eivät menneet läpi ja Averyn tulevaisuus näytti synkältä.
Vuonna 1995 toisessa vankilassa ollut henkilö kuitenkin tunnusti rikoksen ja kertoi Averyn olevan syyttömänä istumassa tuomiota. Averyn kiinni ottanut paikallinen sheriffi ei uskonut tunnustusta, vaan sanoi heillä jo olevan oikea mies kaltereiden takana.
Innocence Project teki raiskauksen todistusaineistolle vuonna 2005 DNA-testin, joka totesi kuin totesikin Averyn syyttömäksi. Syyllinen taas oli juuri se mies, Gregory Allen, joka oli seitsemän vuotta aiemmin jo tunnustanut rikoksen. Allen ja Avery olivat rikoksenteko aikaan hyvin samannäköisiä, eikä Avery ole ikinä syyttänyt Beerntseniä väärästä tunnustuksesta.
Avery pääsi vapaaksi, mutta huono julkisuus ja häpeä, jotka Manitowocin piirikunnan virkamiehille aiheutuivat virheellisestä syytöksestä ja tuomiosta, tulisivat vielä pilaamaan Steven Averyn ja hänen koko perheensä elämän.
Tiedät varmasti täysin käsittämättömän tarinan, jolle ei vieläkään ole päätöstä näkyvissä. Ja jos et tiedä, niin nyt jätät kaiken muun tällä sekunnilla ja suuntaat Netflixiin katsomaan Making A Murderer -dokumenttisarjan. Lupaan, ettet tule pettymään!
🤷♀️ Mitä mieltä olet näistä tuomioista? Oletko seurannut Steven Averyn tarinaa? Kerro kommenttikentässä ⬇⬇ tai somekanavissamme veikkauksesi Teresa Halbachin murhaajasta!
Nyt tutustutaan maailman suurimpaan olutfestivaaliin, kun tiedossa on listallisen verran faktoja Oktoberfestistä. Lokakuun 12. päivänä vuonna 1810 juhlittiin ensimmäistä Oktoberfestiä, vaikkei siihen alkoholijuomien tarjoileminen silloin kuulunutkaan.
Saksan Münchenissä yli 200 vuoden ajan järjestetty festivaali on jo pitkään, nimestään huolimatta, järjestetty alkavaksi syyskuussa, miellyttävämmän sään vuoksi. Pitkän historiansa aikana Oktoberfest on peruttu vain 26 kertaa – sotien, kahden koleraepidemian ja viimeisimpänä koronapandemian vuoksi vuosina 2020 ja 2021.
Nykyään teltat taas nousevat normaalisti ja sen kunniaksi Listafriikki tarjoilee kymmenen mielenkiintoista faktaa olutfestivaali Oktoberfestistä.
Ensimmäiset festivaalit olivat kuninkaalliset häät
Oktoberfest ei alkanut olutfestivaalina, vaan juhlintana Baijerin tulevan kuninkaan, kruununprinssi Ludvigin ja Therese von Sachsen-Hildburghausenin häiden kunniaksi. Kaikki kansa oli kutsuttu morsiamen mukaan Theresienwieseniksi (Theresen niitty) nimetylle alueelle, ja paikalliset käyttävät festivaaleista edelleen tuota nimeä, joskin se on ajan saatossa lyhentynyt muotoon ”Wiesn”.
Muutama päivä kuninkaallisten häiden jälkeen järjestettiin suuret hevosajot, joiden uusiminen seuraavana vuonna oli alkusysäys pitkälle perinteelle. Vaikka hevosajot ovat sittemmin jääneet pois ohjelmasta, oli festivaali maatalousnäyttelyineen ja karnevaaleineen löytänyt tiensä ihmisten sydämiin.
Ensimmäisinä vuosina alkoholi oli alueella kielletty, mutta ilmeisesti järjestävä taho totesi hyvin nopeasti, että olut houkuttelisi paikalle vieläkin enemmän juhlijoita. Juhlinta on myös siirretty alkamaan aiemmin, joten kruununprinssiparin hääpäivä ei enää edes osu festivaalien ajankohtaan.
Yleensä Oktoberfest kestää 16 päivää siten, että viimeinen festivaalipäivä osuu lokakuun ensimmäiselle sunnuntaille. Jos kuitenkin kyseinen sunnuntai sattuu olemaan ennen Saksan yhdistymisen vuosipäivää (3.10), pidennetään festivaaleja muutamalla päivällä, jotta tuo kansallinen vapaapäivä saadaan osaksi juhlintaa.
Koko perheen tapahtuma
Oktoberfest on maineestaan huolimatta koko perheen festivaali, ja paikalla on olutta litkivien aikuisten lisäksi myös paljon lapsia, erityisesti päiväsaikaan – festivaalithan aukeavat aamuvarhaisella, päivästä riippuen yhdeksältä tai kymmeneltä, ja jatkuvat ilta yhteentoista.
Oluttelttojen lisäksi festivaalialueella on paljon näkemistä ja kokemista: huvipuistolaitteita, pelejä, paraateja ja tietysti rutkasti perinteisiä saksalaisia, ja erityisesti baijerilaisia, herkkuja. Festivaalin kumpikin tiistai on vielä erityinen perhepäivä, jolloin lapset pääsevät laitteisiin puoleen hintaan.
Yhdessä Oktoberfestin suurista teltoista, Marstallissa, järjestetään festivaalin ensimmäisenä torstaina ennen kaikkea ahkerille työntekijöille tarkoitettu, mutta kaikille avoin suuri messu. Siellä rukoillaan muun muassa rauhallisten festivaalien puolesta.
Jumalanpalveluksessa on mukana sekä katolisia että protestanttipappeja, ja ennen yleistä osuutta kirkko tarjoaa työntekijöiden ja telttojen omistajien lapsille mahdollisuuden kasteeseen, ensimmäiseen ehtoolliseen ja konfirmaatioon. Vuonna 2019 kolme Oktoberfest-lasta sai kasteen olutteltan seinien sisällä.
Tarjolla ei ole mitä tahansa olutta
Luulisi, että olutfestivaalista puhuttaessa tarjolla olisi jos jonkinlaista olutta, mutta totuus on aivan toinen. Olutta saa myydä vain kuusi müncheniläistä panimoa: Augustiner, Hacker-Pschorr, Hofbräu, Löwenbräu, Paulaner ja Spaten.
Perinteisesti, ikivanhan baijerilaisen säännön mukaan, Oktoberfestillä tarjoiltu olut on saanut sisältää vain kolmea raaka-ainetta: vettä, ohraa ja humalaa. (Humala-kasvin latinankielinen nimi on Humulus lupulus, ihan vain piristävänä sivuhuomiona). Nykyään sääntöjä on hieman lavennettu, mutta oluen alkoholipitoisuus on oltava vähintään 6% – siitä ei jousteta. Suurin osa oluista on lagereita, ja vaikka muitakin voi yrittää vieraille tarjota, täytyy silloin varautua pitkiin katseisiin.
Kuuden panimon olutta ja tonneittain ruokaa tarjoillaan 17 suuressa teltassa, vaikkakin teltta on vähän harhaanjohtava nimi. Ne ovat valtavia puisia rakennuksia, joista suurin vetää sisälleen noin 10 000 asiakasta. Päätelttojen lisäksi alueella on parikymmentä pienempää ”telttaa”, ja jokaisessa on aivan omanlaisensa tunnelma.
Vaikka festivaaleilla ei saa myydä mitä tahansa olutta, on alueella mahdollista nauttia baijerilaisia viinejä ja kuohareita niille tarkoitetuissa teltoissa.
Teltan pystyttämisestä suhteellisuusteoriaan
Vuonna 1896 Oktoberfestin telttoja pystyttävien työntekijöiden joukossa oli 17-vuotias nuorimies, joka ei erottunut muista raatajista mitenkään. Ainakaan siinä vaiheessa. Myöhemmin tuosta nuorukaisesta tuli yksi modernin fysiikan merkittävimmistä hahmoista, joka loi muun muassa suppean suhteellisuusteorian alle kymmenen vuotta festivaaleilla työskentelyn jälkeen, ja myöhemmin aika paljon muutakin.
Albert Einstein työskenteli harjoittelijana isänsä ja setänsä omistamassa sähköfirmassa, ja Oktoberfestillä hänen tehtäviinsä kuului lamppujen paikalleen laittaminen. Oliko Einsteinilla jo kuuluisa energian ja massan yhteyden osoittava yhtälö (E=mc²) mielessään, kun hän ruuvasi lamppuja olutteltan kattoon? Kuka tietää, mutta ainakin sähkötekniikkaan tutustuminen perhepiirissä oli merkittävässä roolissa siinä, että kiinnostus fysiikkaa kohtaan heräsi.
Vierailijan perinteinen hattu kertoi varallisuudesta
Klassinen Oktoberfestilla eli olutfestivaalilla pidettävä hattu on tirorilainen huopa- tai villahattu. Nämä hatut tulevat Alpeilta, Italian ja Itävallan puolella sijaitsevalta Tirolin alueelta.
Kun näet jonkun kulkevan Oktoberfestilla hattu päässään, löytyy näistä hatuista useimmiten joko fasaanin tai strutsin sulka. Nykyisin ne eivät kerro enää juurikaan kyseisen henkilön varallisuudesta, mutta toisin oli ennen, sillä entisaikoina sulan koko kertoi henkilön varallisuudesta: mitä suurempi sulka, sitä varakkaampi sen omistaja.
Myös hattuihin kiinnitettävät kupariset pinssit kertoivat aikanaan ihmisten varallisuudesta, sillä niiden tarkoituksena oli osoittaa, miten paljon kukin oli matkustanut elämänsä aikana. Toki nämä pinssit kertovat samaan tapaan myös nykypäivänä kunkin henkilön tekemistä matkoista, mutta suoranaisesti varallisuuteen viittaavaa sanomaa ne eivät enää kanna mukanaan, vaan ne ajavat lähinnä leikekirjan asiaa.
Tarjoilijoiden rankka rupeama
Tarjoilijan työ Oktoberfestillä ei ole mitään kevyttä hommaa. Suurimman olutfestivaalin suurin teltta, Hofbräu-Festzelt, työllistää reilun kahden viikon aikana 250 tarjoilijaa, joista kaikki ovat naisia. Toisissa teltoissa töihin otetaan myös miehiä. Työhön ei ole helppo päästä, sillä paikan saadakseen hakijalla on oltava suhteita jo aiemmin tarjoilijana toimineeseen henkilöön. Tuhansien hakijoiden joukosta halutulle keikalle pääsevät vain harvat ja valitut.
Tarjoilijoiden ei tarvitse ”siviilissä” olla ravitsemusalalla, vaan kirjavassa joukossa on muun muassa arkkitehtejä, opettajia ja valokuvaajia. Työntekijöiden täytyy olla hyvässä fyysisessä kunnossa, ja monet valmistautuvatkin keikkaan kuntosalilla treenaten, sillä pitkien vuorojen ja kellon ympäri jalkojen päällä olemisen lisäksi tarjoilijan on pystyttävä vakain käsin kantamaan yhdellä kertaa 10 tuopillista olutta.
Litra olutta painaa noin kilon ja Oktoberfestillä käytetty tyhjä lasituoppi 1,3 kiloa, joten nopealla laskutoimituksella yhden pöytään kannettavan satsin paino on 23 kiloa. Ja se tosiaankin on vain yksi reissu.
Keskimäärin tarjoilija myy Hofbräun teltassa 450 tuoppia päivässä, joten kannettavaa tulee yhden vuoron aikana yhteensä yli tuhat kiloa, eikä mukaan ole vielä edes laskettu tyhjien tuoppien kantamista pois pöydistä. Monelle keikkatyöhön halajavalle Oktoberfest onkin itselle asetettu haaste: Pystynkö siihen? Kestääkö kroppa?
Jokin taika Oktoberfestillä kuitenkin on, sillä tarjoilijat palaavat joka vuosi ilomielin kahden viikon rääkkiin.
Miljoonia vierailijota
Reilu kaksiviikkoisilla festivaaleilla käy yli 6 miljoonaa juhlijaa joka vuosi. Kävijäennätys, 7,1 miljoonaa vierasta, tehtiin vuonna 1985. Oktoberfestin kansainvälisestä maineesta huolimatta valtaosa, lähes 90 prosenttia kävijöistä, on saksalaisia ja heistäkin enemmistö on baijerilaisia. Maailman suurin olutfestivaalia siis juhlitaan lähinnä paikallisvoimin.
Tietenkään kaikki vieraat eivät osaa juhlia siististi ja järjestysmiehillä on kädet täynnä töitä. Tappelua, tarjoilijoiden kourimista tai muuta yleistä öykkäröintiä ei suvaita, ja huonosti käyttäytyvä oluen ystävä löytää itsensä hyvin nopeasti teltan ulkopuolelta. Suurinta närää asiakkaissa aiheuttaa se, kun he jäävät kiinni Oktoberfest-tuoppien varastamisesta. Mukeja takavarikoidaan ja palautetaan telttoihin kymmeniä tuhansia joka vuosi.
Huonovointisiltakaan juhlijoilta ei vältytä, mutta oksentaminen on sallittua, kunhan pystyy ylenantamisen jälkeen kasaamaan itsensä ja istumaan siististi penkillä. Itsensä alkoholimyrkytykseen saakka juo hieman reilu 600 henkilöä vuosittain.
Koska ihmismäärä on valtava ja alkoholia nautitaan reippaalla kädellä, ei ole kumma, että ihmiset hukkaavat tavaroitaan. Löytötavarapisteessä onkin monenlaista mielenkiintoista esinettä kännyköistä kyynärsauvoihin asti. Passit ja avaimet ovat yleisiä, ”yllättävän paljon” löytyy vihkisormuksia (mikä lienee syynä?) ja vuosittain vähintään yhdet tekohampaat löytyvät jonkun pöydän alta ilman niihin kuuluvaa suuta.
Löytötavarapisteellä työskenteleviä kummastuttavat myös pyörätuolit ja lastenrattaat, joita aina silloin tällöin jää omistajiltaan jälkeen. Esineiden joukossa ei sentään ole vanhemmistaan erilleen joutuneita lapsia, ei tietenkään. Heitä varten festivaalialueella on nimittäin oma kadonneista ja löytyneistä lapsista vastaava toimistonsa.
Adidas valmistanut oksennuksen kestävät tennarit Oktoberfestille
Kuten edellä olevassa listan kohdassa asiaa jo sivuttiin on Oktoberfestillä oksentaminen sallittua – kunhan vain täyttää sen ehdon, että pystyy tämän ”suorituksensa” jälkeen istumaan suhteellisen normaalisti omalla istumapaikallaan.
Mitä ilmeisimmin oksentelu kuuluu enemmän kuin oleellisena osana tapahtumaan, sillä urheiluvalmistaja Adidas julkaisi vuonna 2017, hieman ennen kyseisen vuoden festivaalia, nimenomaan Oktoberfestia varten suunnitellut oksennuksen kestävät tennarit. Eikä siinä vielä kaikki: nämä tennarit kestävät myös sen kaikkein oleellisimman tapahtumaan liittyvän nesteen eli oluen.
Tämän Adidaksen valmistaman München Made in Germany -kenkämallin erikoisuus piilee kengän nahassa, joka valmistusvaiheessa upotetaan hydrofobiseen aineeseen, joka tekee siitä vettä ja myös muita nesteitä hylkivän. Tärkeänä osana on myös kengän väritys, sillä ruskehtava väri muistuttaa ulkoisesti sekä oluen että perinteikkään Lederhosen-asun väriä.
Kengän sisusta on punavalkoinen ja kirjava, mikä taas viittaa Lederhosenin alla normaalisti pidettävän paidan väreihin. Lisäksi kengästä löytyy kultaisella kirjoitettu saksankielinen sana ”Prost”, jonka suomenkielinen versio on ”kippis”.
Oluen määrä herättää kysymyksiä
Jos miettii, että kahden viikon aikana festivaaleilla käy noin 6 miljoonaa vierasta, myydään olutta loppuviimeksi melko maltillinen määrä: hieman reilu tuopillinen per henkilö. Vuonna 2019 olutta meni yhteensä 7,3 miljoonaa litraa. Olenko ainut, jonka mielestä se kuulostaa vähältä?
Toisaalta alueella käy varmasti paljon festivaalivieraita, jotka eivät perusta teltassa istumisesta ja juomisesta. Lisäksi säännöissä lukee, että oluen voi tilata vain sellainen henkilö, jolla on istumapaikka. Joten kun teltat täyttyvät, ja nehän täyttyvät heti aamusta alkaen, ei uusia asiakkaita oteta sisään ennen kuin penkkejä vapautuu.
Pääsymaksua festivaaleille ei ole, ja kuten jo aiemmin mainittua, alueella on paljon muutakin huvitusta muun muassa perheille, joten todennäköisesti ne, jotka keskittyvät oluen ”maisteluun” kaatavat useampia litran tuoppeja.
Paris Hiltonilla elinikäinen porttikielto Oktoberfestille
Halusi sitä tai ei, meistä jokainen on varmasti kuullut ainakin seurapiirijulkkis Paris Hiltonin nimen. Hänen vanhempansa omistavat kuuluisan Hilton-hotelliketjun ja Paris itse on noussut julkisuuden henkilöksi pitkälti varallisuutensa ja varsin voimakkaasti huomiota herättävän elämäntyylinsä vuoksi.
Paris Hiltonin nimi liittyy oleellisesti myös Oktoberfestin historiaan. Hän päätti osallistua vuonna 2006 tälle kuuluisalle olutfestivaalille ja tuo jäi itse asiassa hänen ainoaksi kerrakseen: hän nimittäin sai vuotta myöhemmin eli vuonna 2007 elinikäisen porttikiellon tapahtumaan.
Mutta mihin tuo porttikielto oikein perustuu?
Kun Hilton oli päässyt niin sanotusti pelipaikoille, alkoi hän markkinoida tapahtumassa kultaiseen dirndl-mekkoon pukeutuneena tölkkeihin pullotettavaa Rich Prosecco -kuohuviinibrändiään. Tätä ei luonnollisestikaan katsottu hyvällä erittäin tarkkaan säädellyssä tapahtumassa – siitäkin huolimatta, että hän ei yrittänyt markkinoida esimerkiksi kilpailevaa olutta. Paikalliset ihmiset olivat valittaneet asiasta eteenpäin tapahtumajärjestäjille ja asiasta kuultuaan he kokivat Hiltonin ”halventaneen tapahtumaa”, minkä seurauksena he määräsivät tämän nykyisin 39-vuotiaan julkkiksen ikuiseen porttikieltoon.
Hiltonin tempauksen myötä tälle Münchenin olutfestivaalille ei ole hyväksytty erilaisia brändejä mainostavia julkisuuden henkilöitä.
Hauska yksityiskohta: nykyisin kaikkien tuntema Kim Kardashian oli tuolloin mukana puhtaasti vain Hiltonin seuralaisena ja stylistina – häntä ei toisin sanoen tuntenut tuohon aikaan vielä kukaan.
Lue myös:
Mistä on peräisin kuppiloiden happy hour? Tänään Listafriikki antaa vastauksen tähän kysymykseen ja paneudumme myös ”iloisen tunnin” historiaan Suomessa.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä? Mutta tässä siis tämän kertaisia lukijoiden kysymyksiä!
Mistä happy hour on peräisin?
Happy hour on ravintoloissa ja baareissa eli toisin sanoen anniskelupaikoissa tietty ajankohta, jolloin alkoholia myydään normaalia halvemmalla. Usein kyseessä ovat hanatuotteet, mutta tarjouksessa voi olla myös cocktaileja ja snapseja. Yleensä happy hour on muutaman tunnin ajankohta iltapäivällä tai alkuillasta, jolloin on muuten hiljaista.
Happy hour juontaa juurensa Yhdysvaltain laivastoon, josta se ensimmäisen maailmansodan jälkeen lähti leviämään mantereelle. Laivastoslangissa happy hour merkitsi tiettyä aikaa päivässä, jolloin miehistö pääsi nauttimaan vapaa-ajan aktiviteeteista, jotka aluksilla koostuivat lähinnä paini- ja nyrkkeilymatseista. Alkoholilla ei siis ollut varsinaisesti mitään tekemistä happy hour -termin synnyn kanssa.
Kuten sanottua, meriltä happy hour levisi maalle, jossa oli käynnissä historian synkin ajanjakso – viinan myynnin osalta siis. Kieltolaki oli voimassa, mutta sehän ei tietenkään estänyt juomista.
Amerikkalaiset rupesivat kerääntymään salakapakoihin tai järjestämään kodeissaan kiellettyjä cocktailtunteja ennen siirtymistä päivälliselle ravintoloihin, joissa alkoholia ei tarjoiltu.
Happy hour omaksuttiin tarkoittamaan tuollaisia salaisia ja laittomia kokoontumisia. Kun kieltolaki vuonna 1933 kumottiin, oli happy hourista tullut jo vakiintunut termi, jonka anniskelupaikat ottivat sankoin joukoin käyttöön.
Suomeen happy hour saapui vasta vuonna 1984, mutta alkoholilainsäädäntö teki siitä käytännön tasolla hankalaa. Yllättyneet käsi ylös. Ravintolat saivat kyllä mainostaa happy houria, mutta siinä tapauksessa alkoholijuomien myyminen alennettuun hintaan oli kiellettyä.
Helsingin Sanomien elokuussa 1984 julkaiseman uutisen mukaan asiakkaat saivat sen sijaan maksutta esimerkiksi pientä purtavaa; pähkinöitä ja cocktailpaloja.
Jos taas happy hour haluttiin järjestää myymällä drinkkejä alennettuun hintaan, ei sitä saanut mainostaa mitenkään. Tämän pystyi kiertämään laittamalla ravintolan oveen hinnaston, jossa oli ”asiallisesti” ja alkoholin käyttöön rohkaisematta ilmoitettu esimerkiksi keskioluen hinta tiettyinä kellonaikoina. Happy houria ei kuitenkaan saanut mainita.
Lakia on sittemmin muutettu suuntaan ja toiseen – saa mainostaa, ei saa mainostaa – ja viimeisimmän alkoholilakimuutoksen myötä ravintoloilla on ollut vuodesta 2018 lähtien jälleen oikeus mainostaa happy houria ja esimerkiksi afterworkia.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään sen, miksi englanninkielinen rakkautta tarkoittava love-sana on tenniksessä nolla.
Lisäksi ylimääräisenä hauska fakta tietotaidosta, jota tennistuomarit työssään tarvitsevat. Kiroilu on kentällä kiellettyä, joten miten kontrolloidaan kielenkäyttöä, kun tuomari ei puhu pelaajan kanssa samaa kieltä?
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi love on nolla tenniksessä?
Miksi kansainvälisissä tennisotteluissa nolla ilmoitetaan englanniksi love eikä zero. Love tarkoittaa rakkautta – mitä sillä on tekemistä pisteettömyyden kanssa?
Mahdollisesti ei mitään, vaikka erään paljon kannatusta saaneen teorian mukaan termi on peräisin siitä, kun satoja vuosia sitten tennistä pelattiin huvin vuoksi. Pisteitä ei laskettu eikä peliä pelattu rahasta vaan paremminkin rakkaudesta lajiin – play for love. Voi myös olla, että play for love on lainattu hollantilaisesta sanonnasta omme lof spelen, joka tarkoittaa kunniasta pelaamista. Lof on sitten omaksuttu englannin kieleen ja muuttanut matkalla hieman muotoaan.
Mutta eivät ne teoriat siihen lopu. Melko hauska oletus on se, että love tulee ranskankielisestä munaa tarkoittavasta l’oeuf-sanasta. Koska numero nolla muistuttaa muodoltaan hieman munaa, ruvettiin Ranskassa aikoinaan käyttämään samaa sanaa kuvaamaan nollaa pistettä. Ajan kuluessa l’oeuf napattiin englantiin ja käyttöön valittiin samalta kuulostava sana, jolla ei kuitenkaan ollut munan tai nollan kanssa mitään tekemistä.
Rakkaudesta lajiin, mutta peli saattaa välillä kuumentaa tunteita. Otetaan siksi vielä tähän perään hauska fakta tennistuomareista, kun kerran kyseisen lajin parissa ollaan.
Tennistuomarit saavat listan eri kielten suosituimmista kirosanoista
Kansainvälinen tennisliitto ITF kieltää säännöissään kirosanojen käyttämisen peleissä ja lämmittelyn aikana. Sääntö koskee tietenkin myös kaikkia neljää Grand Slam -turnausta. Kiroilusta voi seurata varoitus, sakkorangaistus tai jopa pelikieltoa raivoamisen vakavuudesta riippuen.
Tietyt kirosanat ovat varsin universaalisti tunnettuja, mutta ympäri maailmaa kotoisin olevat pelaajat puhuvat kymmeniä eri kieliä. Jos kentällä manataan vaikkapa espanjaksi, norjaksi tai suomeksi, niin onko silloin turvassa sanktioilta? No ei ole, sillä tuomarit ovat hyvin perillä eri kielten ”suosituimmista” kirosanoista.
Ainakin kaikki Wimbledonin tuomarit saavat ennen turnausta listan käytetyimmistä voimasanoista, joten äidinkielellä sadattelusta jää todennäköisesti kiinni. Kunhan tuomari on vain tehnyt kotiläksynsä hyvin! Tenttaavatkohan tuomarit toisiaan ennen turnausta?
Lue myös:
Yhteiskunta
Miksi Suomen tunnetuimman pokaalin nimi on Kanada-malja? 10 tarinaa ikonisista urheilupalkinnoista – osa 2
Miksi ihmeessä jääkiekon Suomen mestari saa palkinnon nimeltään Kanada-malja? Listafriikki esittelee nyt 10 urheilupalkintoa, joihin liittyy kiinnostavia ja yllättäviä tarinoita.
Televisiolähetyksissä usein kerrotaan nopeasti jotain kulloisenkin turnauksen tai kilpailun pokaalista, mutta tämän listan urheilupalkintojen salat saattavat tulla monelle yllätyksenä. Mukana on urheilupalkintoja muun muassa tenniksen, jalkapallon ja jääkiekon osalta, mutta tutustumme myös meille suomalaisille hieman tuntemattomampiin lajeihin ja niiden himoittuihin kannuihin.
Listalla selviää Kanada-maljan alkuperän lisäksi muun muassa jalkapallon maailmanmestarille aiemmin jaetun Jules Rimet -palkinnon värikkäät vaiheet.
Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi urheilupalkintoa ja tarinat niin taustalla voit lukea tästä:
Urheilupalkinto, joka toi viiden kuukauden pelikiellon
Calcutta Cup on pokaali, josta on vuodesta 1879 asti pelattu Englannin ja Skotlannin välisessä rugby-ottelussa. Kannu on eksoottisen näköinen eikä se ilman taustatarinaa oikein sovi palkinnoksi Isossa-Britanniassa järjestettävään rugby union -peliin.
Calcutta Cupin historia alkaa nimensä mukaisesti Intiasta. Kalkutassa pelattiin vuoden 1872 joulupäivänä Englannin ja Skotlannin välillä rugby-ottelu, joka innosti perustamaan oman Calcutta (Rugby) Football Clubin. Se ehti olla toiminnassa vain muutaman vuoden, kun Intia julistettiin – ei vielä itsenäiseksi Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaavallasta – mutta itsehallinnollisia oikeuksia omaavaksi keisarikunnaksi. Rugbyseura lakkautettiin, kun brittisotilaat, joita pelaajista oli suurin osa, jättivät Kalkutan taakseen.
Pelaajat ja jäsenet halusivat jättää seurastaan pysyvän jäljen rugbymaailmaan, joten he päättivät nostaa kaikki klubin varat ja sulattaa nuo 270 hopearupiaa, joista paikallinen seppä valmisti koristeellisen maljan. Siinä kahvojen virkaa toimittavat kolme kobraa ja kannessa on aasiannorsu. Pokaali lahjoitettiin Englannin Rugbyliitolle sillä ehdolla, että siitä pelattaisiin vuosittain. Alkuperäinen Calcutta Cup on pysyvästi museossa näytteillä, ja sen sijaan voittajajoukkueelle jaetaan modernilla teknologialla valmistettu replika.
Historiallisesti arvokas urheilupalkinto pantiin lukkojen taakse, kun vuoden 1988 ottelun jälkeen kummankin joukkueen pelaajat olivat viettämässä kosteaa iltaa Edinburghissa. Englannin Dean Richards ja Skotlannin John Jeffrey heittelivät ja potkivat palkintoa toisilleen hoiperrellessaan pitkin Princess Streetiä. Calcutta Cup tippui maahan useita kertoja ja myöhemmin samana iltana erään pubin vahtimestari yritti taivuttaa siitä lommoja pois seisomalla sen päällä.
Yön jäljiltä tuo urheilupalkinto oli surkeassa kunnossa ja sillä pallotelleita pelaajia odotti rangaistus. Richards ei saanut pelata joukkueensa seuraavassa ottelussa, mutta Skotlanti oli ankarampi: Jeffrey sai viiden kuukauden mittaisen pelikiellon.
The Ashes -tuhkauurna
Brittiläinen The Sporting Times -lehti julkaisi vuonna 1882 pilkallisen muistokirjoituksen englantilaiselle kriketille sen jälkeen, kun kotijoukkue hävisi lontoolaisella Kennington Oval- kentällä niukasti Australialle: ”Ruumis poltetaan ja tuhkat viedään Australiaan”.
Tarinan mukaan test-ottelu oli niin jännittävä, että eräs katsoja puri sateenvarjonsa kahvan poikki. Kun Englannin joukkue lähti myöhemmin samana vuonna Australiaan hakemaan revanssia, vannoi kapteeni Ivo Bligh tuovansa englantilaisen kriketin tuhkat takaisin ja joukkue palasikin kiertueelta voitokkaana.
Bligh sai Melbournen krikettiklubin presidentin vaimolta lahjaksi noin 10-senttisen terrakotasta valmistetun parfyymipullon. Tuosta pullosta tuli Englannin ja Australian test-ottelujen symboli ja sen sanotaan sisältävän krikettihilan tuhkat. Ottelu on myös pitkään tunnettu The Ashes -nimellä. Pieni ”tuhkauurna”, josta kaikki lähti liikkeelle, ei ole koskaan ollut ottelusarjan palkintona, sillä se oli Blighin henkilökohtaista omaisuutta.
Alkuperäinen The Ashes urn eli tuhkauurna on näytteillä vitriinissä Lord’s Cricket Ground -kompleksissa Lontoossa. Kaudesta 1998-1999 lähtien The Ashes -ottelusarjan voittaja on saanut ison MCC Waterford Crystal Trophy -palkinnon, joka on näyttävä lasinen kopio historiallisesta, mutta varsin vaatimattomasta, ”tuhkauurnasta”.
FIFA World Cup – Jules Rimet -pokaali
Kuva: Nicaraguan posti | Public Domain
Kansainvälistä jalkapalloa oli toki pelattu aiemminkin, mutta vuonna 1950 Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA päätti presidenttinsä Jules Rimetin johdolla järjestää oman turnauksen. Palkinnoksi valmistettiin voiton jumalatar Nikeä kuvaava, 35-senttinen kullattu patsas.
Pokaali nimettiin Victoryksi, mutta vuonna 1946 se sai uuden nimen ratkaisevan äänen maailmanmestaruuskisojen hyväksymiselle antaneen presidentin mukaan. Rimet oli ilmoittanut jalkapallomaailmalle, että maa, joka ensimmäisenä voittaa palkinnon kolme kertaa, saa sen pysyvästi itselleen. Brasilia saavutti kolmannen maailmanmestaruutensa vuonna 1970 ja vei Jules Rimet -pokaalin kotiin. Mutta pysti oli sitä ennen nähnyt jo monenlaista.
Maaliskuun 20. päivänä vuonna 1966, vain neljä kuukautta ennen Englannissa järjestettäviä jalkapallon maailmanmestaruuskisoja, Jules Rimet -pokaali varastettiin. Se oli jo tuotu saarivaltioon odottamaan heinäkuuta ja oli poikkeuksellisesti annettu näytille suureen postimerkkinäyttelyyn Lontooseen. Sillä ehdolla tietenkin, että sitä vartioitaisiin kellon ympäri.
Kaikesta huolimatta pokaali varastettiin ja siitä alkoi hillitön jahti, jota johtamaan Scotland Yard määräsi poliisin erikoisyksikön. Englannin jalkapalloliiton johtajalle Joe Mearsille toimitettiin lunnasvaatimus ja paketti, jossa oli todisteena palkinnosta erilleen irrotettava osa. Varas uhkasi sulattaa pokaalin, ellei saisi 15 000 puntaa pieninä seteleinä. Mears sopi varkaan kanssa rahojen ja pokaalin vaihdon, mutta tapaamiseen lähti yksi etsivistä. Varas saatiin kiinni, mutta pokaalia ei löytynyt.
Viikko varkauden jälkeen lontoolainen David Corbett oli ulkoiluttamassa koiraansa Picklesiä. Pickles, mustavalkoinen collie, juoksi naapurin autolle ja oli kovin kiinnostunut renkaan vieressä olleesta sanomalehtiin kääritystä paketista. Corbett meni katsomaan, mitä Pickles oli löytänyt.
Avattuaan käärön, nähdessään pokaalin ja luettuaan pienet laatat sen jalassa Corbett ymmärsi, mitä piteli käsissään. Kuuluisa pokaali oli löytynyt. Picklesistä tuli luonnollisesti suuri julkkis: se kiersi tv-ohjelmissa ympäri Eurooppaa, nimettiin Vuoden koiraksi ja pääsi tottakai omistajansa kanssa seuraamaan kesän finaaliottelua, jossa Englanti kukisti Länsi-Saksan.
Niin, Englannilta pokaali matkasi seuraavien kisojen myötä pysyvästi Brasiliaan ja pantiin näytteille Brasilian jalkapalloliiton päämajaan, mutta vuonna 1983 se varastettiin jälleen; tuolla kertaa lopullisesti.
Vaikka ryöstöstä pidätettiin ja tuomittiin neljä miestä, ei pokaalia ole koskaan löytynyt. Nykyinen, vuodesta 1974 saakka jaettu, FIFA World Cup -voittopokaali on yksi maailman tunnistettavimmista urheilupalkinnoista. 18 karaatin kullasta valmistettua pystiä ei kukaan saa FIFA:n sääntöjen mukaan omakseen, vaan voittajalle annetaan kopion alkuperäisestä.
Mikä ihmeen Kanada-malja?
Kuva: Marko Ollonqvist
Kanada-malja on varmasti Suomen tunnetuin urheilupalkinto. Sehän on tietenkin jääkiekon SM-liigan kiertopalkinto, joka annetaan pudotuspelit voittaneelle joukkueelle eli Suomen mestarille. Nyt kun saatiin nämä itsestäänselvyydet pois alta, on aika keskittyä siihen, miksi ihmeessä tuon pokaalin nimi on Kanada-malja.
Nimi tulee siitä, että kanadansuomalaiset lahjoittivat sen Suomen jääkiekkoliitolle vuonna 1950. Varat saatiin kasaan keräyksellä, jonka organisoivat Kanadassa asuneet puuhamiehet Edwin Sandblom, Väinö Kuikka, Lauri Tulkku, Aarne R. M. Ritari, Ilmari Järnefelt ja August Jokinen.
Suomeen tuo urheilupalkinto kulkeutui pesäpallon kehittäjänäkin tunnetun Lauri ”Tahko” Pihkalan mukana. Ensimmäisen kerran Kanada-malja jaettiin vuonna 1951 silloisen SM-sarjan voittajalle.
Kanada-maljoja on olemassa kolme kappaletta: alkuperäinen, joka on näytteillä Suomen Jääkiekkomuseossa, sekä kaksi kopiota. Alkuperäinen tuodaan aina voittajajoukkueen nostettavaksi jäälle, mutta kun pelaajat siirtyvät pukuhuoneen puolelle, jatkaa juhlintaan mukana vuonna 1991 tehty kopio. Fiksua, sillä sen verran monenlaiseen liemeen – kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti – Kanada-malja on nuorten miesten käsissä joutunut. Näistä toilailuista on saatu lukea lehdistä ja kirjoista.
Varsinkin HIFK:n vuoden 1998 kultajuhlista on tihkunut yksityiskohtia, joita Jarkko Ruutu paljasti Jumalainen näytelmä -kirjassa. Pokaali makasi tuntikausia uima-altaan pohjassa, jonka jälkeen se tippui kovalle kaakelille niin, että puinen jalusta irtosi. Myöhemmin yöllä Jere Karalahti käytti irronnutta jalustaa polttopuina. Kun poltettava loppui, kaivoivat pelaajat tuhkan seasta aiempien mestarijoukkueiden nimiä sisältäneitä metallilaattoja.
Toinen kopio tehtiin vuonna 2013 ja se on SM-liigan käytössä, kun toinen kannu on mestarijoukkueen hallussa ja kiertää pelaajalta toiselle.
Lue myös: Top 10 eniten tienanneet suomalaiset NHL-pelaajat nykyrahassa mitattuna!
Englannista ostettu Stanley Cup
Kuva: Marko Ollonqvist
Jos Kanada-malja on kaikille jääkiekkofaneille tuttu, on sitä varmasti myös Stanley Cup. Jääkiekon arvostetuin palkinto jaetaan maailman kovimman jääkiekkoliigan, NHL:n, pudotuspelien voittajajoukkueelle.
Pokaali itsessään tehtiin Sheffieldissä, Isossa-Britanniassa, ja sen osti Lontoon Piccadilly Circuksen alueelta muuan Frederick Stanley, paremmin Lord Stanleynä tunnettu Kanadan kenraalikuvernööri.
Jääkiekko oli 1890-luvulla vielä kehittyvä ja nouseva laji, mutta sitä ei vielä pelattu korkean tason sarjoissa. Stanleyn lapset olivat lajista innoissaan ja ylipuhuivat isänsä tekemään jotain jääkiekon eteen. Niinpä mies matkasi Englantiin ja osti pienen kulhon, joka sai nimen Dominion Hockey Challenge Cup. Ensimmäisenä pysti meni vuonna 1883 Montrealiin ja siitä tuli Kanadan jääkiekkoliigojen kiertopalkinto.
Vuosien mittaan liigoja ja joukkueita tuli ja meni, ja vuonna 1926 pokaalista, joka oli opittu tuntemaan Stanley Cupina, tuli sekä kanadalaisista että yhdysvaltalaisista joukkueista koostuvan NHL:n mestaruuspalkinto.
Stanley Cup -pokaaliin on vuosien mittaan lisätty kerroksia ja se kasvaa nopeasti kokoa, sillä jokaisesta voittajajoukkueesta nimensä pystiin saavat pelaajat, valmentajat, huoltajat ja jotkut seuraorganisaatioon kuuluvat henkilöt. Tällä perusteella voisi ajatella, että palkinnossa on jokaisen Stanley Cup -voittajan nimi, mutta toisin on.
Kauden 1992-1993 jälkeen viides iso rengas tuli täyteen, joten oli päätösten paikka. Sen sijaan, että pokaaliin olisi lisätty uusi kerros, kuunneltiin kuusi mestaruutta voittanutta Brian Trottieria, jonka mielestä pytty oli juuri oikean kokoinen pään päälle nostettavaksi. Niinpä yksi vanhempi rengas poistettiin ja muita liu’utettiin ylöspäin, jotta alas saatiin lisää tilaa. Vanhat renkaat ovat toki tallessa ja nähtävissä Torontossa sijaitsevassa Hockey Hall of Famessa – samassa holvissa alkuperäisen, briteistä tuodun kulhon kanssa. Joka 13. vuosi yksi vanha rengas otetaan pois.
Nykyisin voittajajoukkue saa siis vuonna 1970 kaikessa hiljaisuudessa käyttöön otetun replikan, joka on nähnyt melko paljon maailmaa. Se on kulkenut pelaajien mukana heidän kotimaihinsa ja onpa se käynyt jopa sota-alueella Afganistanissa. On myös olemassa kolmas Stanley Cup, joka on näytteillä Hockey Hall of Famessa kaikkine kerroksineen silloin, kun ensimmäinen kopio on mestareiden kanssa juhlimassa.
Stanley Cup -pokaalissa on muuten paljon kirjoitusvirheitä, mutta niistä voit lukea aiemmalta listaltamme: 10 uskomatonta urheilufaktaa, jotka räjäyttävät tajuntasi
Lue myös:
Yhteiskunta
Missä on Muhammad Alin alkuperäinen olympiakultamitali? 10 tarinaa ikonisista urheilupalkinnoista – osa 1
Urheilussa tärkeintä on palkintojen voittaminen – vai kuinka se oli!? Listafriikki esittelee nyt kuuluisia urheilupalkintoja, joihin liittyy kiinnostavia ja yllättäviä tarinoita.
Televisiolähetyksissä usein kerrotaan nopeasti jotain kulloisenkin turnauksen tai kilpailun pokaalista, mutta tämän listan urheilupalkintojen salat saattavat tulla monelle yllätyksenä. Mukana on urheilupalkintoja muun muassa tenniksen, jalkapallon ja jääkiekon osalta, mutta tutustumme myös meille suomalaisille hieman tuntemattomampiin lajeihin ja niiden himoittuihin kannuihin.
Nyt selviää muun muassa, miksi legendaarisen Indianapolis 500 -kisan voittajille annetaan pullollinen maitoa. Pohdimme myös sitä, että mitä tapahtui nyrkkeilijä Muhammad Alin alkuperäiselle olympiakultamitalille.
Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi urheilupalkintoa ja niiden tarinat voit lukea tästä:
Wimbledon-pokaalin avulla kentät kuntoon
Kuva: Peter Menzel | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)
Vanhin ja kaikkein arvostetuin urheilupalkinto, jonka tennispelaaja voi saada, on tietenkin Wimbledonin pokaali. All England Lawn Tennis and Croquet Clubilla, joka sijaitsee nykyisin Lontoon suurkaupunkialueeseen kuuluvassa Wimbledonissa, järjestettiin ensimmäinen tennisturnaus vuonna 1877.
Se päätettiin järjestää, jotta klubille saatiin varoja kenttien kunnossapitoon tarvittavien välineiden ostamista varten. Pelaajat pulittivat 22 guinean eli kultakolikon osallistumismaksun. Silloin ohjelmassa oli ainoastaan miesten kaksinpeli.
Tänä päivänä miesten kaksinpelin voittaja saa hieman pienemmän kopion lähes puolimetrisestä kullatusta hopeakannusta, joka jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1887. Sen nimi on vaatimattomasti ”The All England Lawn Tennis Club Single Handed Champion of the World”. Alkuperäinen palkinto koostuu kahdesta osasta: pokaalista ja sen hopeisesta tarjottimesta.
Toki Wimbledonissa jaettiin pystejä aiemminkin, mutta William Renshaw sai ihka ensimmäisen Field Cup (1877-1883) -palkinnon itselleen voitettuaan turnauksen kolmesti. Renshaw lunasti myös Challenge Cup (1884-1886) -pystin voitettuaan seuraavatkin kolme Wimbledonia.
Sen jälkeen käytäntöä muutettiin, sillä enää ei haluttu ottaa sitä riskiä, että 100 guinealla eli kultakolikolla hankittu pokaali ”menetettäisiin” jälleen, jos joku sattuisi voittamaan turnauksen kolme kertaa. Niinpä uudesta pystistä tuli kiertopalkinto.
Avoimella aikakaudella sellaiset miespelaajat kuin Björn Borg, John McEnroe, Boris Becker, Pete Sampras, Roger Federer ja Novak Djokovic ovat voittaneet Wimbledonin vähintään kolmesti.
Missä on Muhammad Alin olympiakultamitali?
Moni tietää, että yhdysvaltalainen Muhammad Ali, yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä urheilijoista, oli nyrkkeilyn raskaansarjan kolminkertainen maailmanmestari. Helposti voi kuitenkin unohtua, että ennen ammattilaiskehiin siirtymistään Ali, joka silloin tunnettiin alkuperäisellä nimellään Cassius Clay, voitti vuoden 1960 Rooman olympialaisissa kultaa.
Euroopassa ja Yhdysvaltojen suurissa kaupungeissa hän oli juhlittu sankari, mutta vastaanotto oli varsin erilainen kotikaupungissa, Kentuckyn osavaltiossa sijaitsevassa Louisvillessä. Vaikka olympiavoittajan kunniaksi järjestettiin juhlava paraati, kyti pinnan alla jotain syvälle juurtunutta ja synkkää.
Kentucky eli tuolloin vielä vahvasti rotuerottelun aikaa ja Jim Crow -lait olivat käytössä. Ali kirjoitti kokemuksistaan vuonna 1975 julkaistuissa muistelmissaan.
Pian kotiinpaluun jälkeen perheelleen, kotikaupungilleen ja maalleen mainetta ja kunniaa tuonut sankari meni paikalliseen ravintolaan syömään, mutta hänelle ei ihonvärinsä vuoksi suostuttu tarjoilemaan ja hänet heitettiin olympiakultamitali kaulassa ulos. Tästä tulistuneena Ali marssi Ohiojoen rantaan ja viskasi kultamitalinsa jokeen.
Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon Ohiojokea on naarattu mitalia etsien, sillä se olisi varmasti korvaamattoman arvokas keräilyharvinaisuus.
Kun Yhdysvallat järjesti vuoden 1996 kesäolympialaiset Atlantassa, annettiin Alille uusi kultamitali hävinneen tilalle. Samoissa kisoissa suuri mestari myös sytytti olympiatulen.
Kovia kokenut King George V Gold Cup
Kuningas Yrjö V tilasi luksuskoruja valmistavalta Garrardilta pokaalin, kun hänestä tuli Royal International Horse Show’n suojelija vuonna 1911. Umpikultainen palkinto on arvoltaan 250 000 puntaa ja suurimman osan vuodesta se on lukittuna holviin Lontoossa. Joka kesä King George V Gold Cup tuodaan kuitenkin estekilpailun ajaksi All England Jumping Courselle odottamaan voittajan käsille nostamista, mutta silloinkin se on ympärivuorokautisessa vartioinnissa.
Vuonna 2016 irlantilainen Billy Twoney selviytyi Lizziemary-hevosellaan voittajaksi yhdessä lajinsa arvostetuimmista kilpailuista. Hän aiheutti kuitenkin kohahduksen ja yleistä pahennusta tiputettuaan historiallisesti ja rahallisesti arvokkaan pokaalin maahan. Pysti kuitenkin selvisi virheettömänä Twoneyn mämmikourailusta.
Se ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun King George V Gold Cup -pystin turvallisuudesta oltiin huolissaan. Kun toinen maailmansota puhkesi Euroopassa, oli tämä urheilupalkinto italialaisen Alessandro Bettoni-Cazzagon hallussa; vielä tuolloin voittaja sai alkuperäisen pokaalin vuodeksi itselleen.
Aatelissukuun kuulunut Bettoni-Cazzago pelkäsi, että palkinnolle saattaisi sodan melskeessä käydä huonosti, joten hän hautasi sen kartanonsa maille. Sodan päätyttyä King George V Gold Cup palautettiin täydellisessä kunnossa Ison-Britannian hevosyhdistykselle.
Indy 500 ja pullollinen maitoa
Indianapolis 500, tuttavallisemmin Indy 500, on yksi maailman legendaarisimmista moottoriurheilutapahtumista. Vaikka Indy 500 voi olla monelle suomalaiselle hieman tuntemattomampi kilpailu, lasketaan se samaan kastiin Le Mansin 24 tunnin ajon ja Monacon GP:n kanssa.
Tässä IndyCar-sarjan kilpailussa ajetaan noin neljän kilometrin (2,5 mailin) mittaista ovaalirataa 200 kierrosta – yhteensä 500 mailin matka, josta siis nimikin on tullut. Viimeisimmän, toukokuussa 2023, järjestetyn kilpailun voitti yhdysvaltalainen Josef Newgarden, joka selvitti 805 kilometrin mittaisen kilpailun hieman reilussa 2 tunnissa ja 58 minuutissa.
Newgarden, kuten kaikki arvostetun Indy 500 -kisan voittajat, sai palkinnoksi kutistetun replikan yli 160 senttimetriä korkeasta Borg-Warner -pokaalista. Mutta ei siinä vielä kaikki. Yliampuvan pystin lisäksi voittaja saa pullollisen maitoa. Normaalistihan kilpa-ajajat suihkuttavat ja juovat palkintopallilla kuohuvaa; ei kuitenkaan Indianapolis 500:ssa.
Erikoinen perinne sai alkunsa vuonna 1936, kun ensimmäisenä ruutulipulle tullut Louis Meyer pyysi voittonsa jälkeen lasillisen piimää. Tarinan mukaan Meyerin äiti oli kehottanut poikaansa juomaan helteisinä päivinä piimää ja tulevien vuosien voittajat päättivät myös ruveta kunnioittamaan hänen ohjettaan. Nykyisin voittaja saa kilpailun sponsorin tarjoaman maitopullon ja tapoihin kuuluu, että pullosta hörpätään heti voittajien alueella, kun kuski on päässyt autosta ulos.
Maidon juomatta jättämistä pidetään suurena loukkauksena eikä buuauksilta ole välttynyt edes suuresti ihailtu ja Formula 1 -sarjassakin mestaruuden voittanut brasilialainen Emerson Fittipaldi, joka vaihtoi maidon appelsiinimehuun vuonna 1993.
Jenkkiyleisö piti Fittipaldin tempausta ylimielisenä, mutta kuskille se oli vain bisnestä. Hän nimittäin omisti kotimaassaan sitrushedelmäfarmeja ja halusi mainostaa yhtä Brasilian suurimmista vientituoteista. Vaikka selitys kävi järkeen, ei se lepyttänyt amerikkalaisia.
Nykyaikana voittajille annetaan maidoista erilaisia vaihtoehtoja, joista he saavat valita mieluisimman. Esimerkiksi vuonna 2021 voittajaksi ajanut brasilialainen Hélio Castroneves valitsi 2-prosenttisen kevytmaidon, mutta pienellä twistillä. Hän sekoitti maitoon mansikkajauhetta, joka muutti valkoisen nesteen vaaleanpunaiseksi – näin voittojuoma sopi väriltään miehen autoon ja ajoasuun.
Tämän vuoden voittaja Newgarden päätyi täysmaitoon ja joi sen ihan sellaisenaan.
Claret Jug ja sitä edeltänyt golfareiden mestaruusvyö
Miesten ammattilaisgolfissa pelataan vuosittain neljä major-turnausta ja näiden arvostetuimpien turnausten joukossa on vielä yksi ylitse muiden: vuodesta 1860 lähtien järjestetty Britannian avoin golfturnaus, joka on myös kaikkein vanhin.
Nykyinen palkinto, The Golf Champion Trophy, joka tunnetaan paremmin Claret Jug -nimellä, jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1873 mestaruuden voittaneelle Tom Kiddille. Edellinen palkinto oli jouduttu antaa vuonna 1870 turnauksen kolmannen kerran peräkkäin voittaneelle Thomas Morrisille (kuvassa oikealla).
Se ei ollutkaan mikään tavallinen urheilupalkinto, vaan eeppinen Challenge Belt -mestaruusvyö! Morrisin voittojen ja mestaruusvyön luovutuksen jälkeen turnausta ei vuonna 1871 järjestetty ollenkaan, eikä uusi palkinto ollut vielä vuonna 1872 valmis.
Alkuperäinen Claret Jug on ollut St Andrewsin golfkentän klubirakennuksessa näytteillä vuodesta 1928 lähtien ja samoissa tiloissa on esillä myös Morrisin perheen lahjoittama mestaruusvyö. Nykyisin voittaja saa uuden version vuodeksi kotiin ja sen jälkeen hänelle annetaan pysyvästi replika alkuperäisestä.
Kiertopalkintoon liittyy myös vuosittain seurattava jännitysnäytelmä – siis golfin pelaamisen lisäksi. Palkinto halutaan antaa voittajalle mitä pikimmiten, joten pora kädessä istuvaa kaivertajaa kuvataan herkeämättä; milloin hän uskaltaa aloittaa kaivertamisen. Spekulaatiot siitä, milloin kesken oleva kilpailu voidaan julistaa ratkaistuksi, käyvät kuumina.
Vuoden 1999 turnauksesta kiertää sellainen huhu, että kaivertaja Alex Harvey olisi jo taiteillut ranskalaisen Jean van de Velden nimen pokaaliin, mutta sitten tämä meni täysin käsittämättömällä tavalla epäonnistumaan ja menetti varman voiton Paul Lawrielle. Kuvat käärityin lahkein vedessä seivovasta van de Veldestä ovat varmasti kaikille golfin ystäville tuttuja.
Harvey itse on sanonut, että ei hätäillyt kaiverruksen kanssa, mutta moni epäilee asian olevan toisin ja hänen joutuneen hiontahommiin.
Erään salaliittoteorian mukaan van de Velden nimen oikeinkirjoituksesta oli epäselvyyttä: kirjoitetaanko ensimmäinen v-kirjain isolla vai pienellä. Sellaista häpeää, jonka väärin kirjoitettu nimi olisi tuonut, ei järjestäjä halunnut. Villien arvailujen mukaan miehen suoritusta oli sabotoitu, jotta hänen nimeään ei tarvisi pystiin kaivertaa.
Lue myös:
Yhteiskunta
”Väärään” aikaan syntyneet naitetaan ensin puille: 10 erikoista hääperinnettä maailmalta – osa 2
Tällä listalla käydään läpi 10 erikoista hääperinnettä ympäri maailmaa. Vaikka avioliitto ja häät ovat täysin universaaleja asioita, on juhliminen erilaista joka kulttuurissa.
Pian esiteltävät hääperinteet ovat eriskummallisia meidän suomalaisten silmin katsottuina, mutta tietenkään näissä ei ole mitään ihmeellistä niille, joiden kulttuurista puhutaan.
Jos hääkellot pian soittavat, niin aiotko napata listalta jonkun idean omiin häihin? Taitaa jäädä väliin!?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi eriskummallista hääperinnettä voit käydä lukemassa täältä:
Kun vaimon ampuminen ei ole vain sallittua, vaan välttämätöntä
Ensimmäisenä mennään Kiinaan ja juguurien hääjuhliin. Juguurit on pieni, noin 15 ooo hengen etninen ryhmä, joka elää Gansun maakunnassa Luoteis-Kiinassa.
Juguurien hääperinteet ovat kerrassaan erikoiset. Kaksi päivää kestävä juhlinta alkaa morsiamen kotona, jossa hänen äitinsä seremoniallisesti valmistelee hääkampauksen laulaen samalla hääpäähineestä kertovaa perinteistä laulua. Sitten morsian ratsastaa valkoisella hevosella sulhasensa talolle, jonka eteen on häntä varten pystytetty erityinen morsiuskamari eli teltta.
Morsiamen sukulaiset esittävät hajottavansa ja tallovansa teltan, ja sulhasen perhe puolestaan esittää puolustavansa sitä. Kun tämä symbolinen valetaistelu on saatu päätökseen, on aika vihkiä pari avioliittoon.
Liitto sinetöidään kummallisella tavalla: sulhasen otsaan hierotaan gheetä eli kirkastettua voita ja sitten mies ampuu jousipyssyllä kolme nuolta morsiantaan kohti.
Nuolista on tottakai poistettu kärjet ja ne ovat muutenkin tavallista pehmeämpiä, joten tuleva vaimo ei ole missään vaiheessa vaarassa.
Ampumisen jälkeen nuolet ja jousipyssy katkotaan palasiksi, jottei niitä pysty enää koskaan käyttämään. Tämä symboloi ikuista rakkautta.
Mazel tov ja lasia murskaksi
Jos ei muuten, niin ainakin tv-sarjojen ja elokuvien perusteella tutuksi tulleet juutalaiset häät ovat täynnä perinteitä ja symbolismia. Kaikkein tunnetuin niistä on hetki, jona vastavihitty hääpari kääntyy kohti vieraita ja sulhanen astuu seremoniallisesti lautasliinoihin käärityn lasin päälle. Siihen päättyy virallinen osuus ja alkaa varsinainen juhlinta äänekkäiden Mazel tov -onnentoivotusten saattelemana.
Lasin murskaamisella muistetaan sitä, kun roomalaiset tuhosivat Jerusalemin toisen temppelin vuonna 70. Perinteellä on myös monia muita merkityksiä. Vuosisatojen ajan lasin hajottaminen merkitsi neitsytmorsiamen immenkalvon puhkeamista hääyönä – siksi rikkomisen suoritti aiemmin sulhanen yksin. Nykyisin modernit morsiamet ottavat osaa tallomiseen, sillä jotkut perinteet vain ovat liian vanhanaikaisia.
Avioliiton myös uskotaan kestävän yhtä kauan kuin hajotettu lasi pysyy rikkinäisenä – mikä on tietenkin ikuisesti, ellei joku satu leikkimään pikaliiman kanssa.
Lasin rikkomisella on myös kaunis, pariskunnan liittoa symboloiva merkitys. Uskomuksen mukaan morsian ja sulhanen ovat ennen syntymäänsä olleet olemassa yhtenä kokonaisuutena, joka on hajonnut heidän tullessa tähän maailmaan. Naimisiin mennessään he liittyvät jälleen yhdeksi, joten lasin hajottaminen kuvaa parin ensimmäistä erkanemista sekä myös tulevaa, lopullista sielujen yhdistymistä.
Sulhanen saa keppiä jalkapohjiin
Ennen kuin sulhanen päästetään Etelä-Koreassa lähtemään hääjuhlista tuoreen vaimonsa kanssa viettämään hääyötä, täytyy hänen käydä läpi inhottava rituaali.
Hääperinteet harvemmin ovat kivuliaita, mutta juuri sitä tämä eteläkorealainen tapa saattaa olla; riippuu paljon bestmanin ja perheenjäsenten patoumista.
Sulhaselta riisutaan kengät ja sukat, minkä jälkeen paljaat jalat sidotaan nilkoista yhteen. Sitten jalkapohjia hakataan kepillä tai joissain tapauksissa kuolleella kalalla. Jos saisi valita, niin moni varmaan ottaisi mieluummin sen kalan, sillä ainakin yllä olevalla videolla sulho saa aikamoisen napsun jalkapohjiin.
Hääperinteen on tarkoitus olla rangaistuksen sijaan viihdyttävä ja usein sulhasta tentataan tiukoilla kysymyksillä mäiskinnän ohessa. Jalkojen hakkaamisen on tarkoitus testata aviomiehen vahvuutta ja luonteen lujuutta.
”Väärään” aikaan syntyneet naitetaan ensin puille
Hindujen astrologiassa Mars-planeetan vaikutuksen alla syntyneitä naisia, joita kutsutaan nimellä manglik, pidetään kirottuina. Väärien tähtien alla syntyneiden ajatellaan tuovan huonoa onnea ja riitoja nimenomaan avioliittoon ja pahimmillaan liitto manglikin ja muulloin syntyneen välillä johtaa aviomiehen ennenaikaiseen kuolemaan.
Uskomus on Intiassa edelleen hyvin vahva, ja uutta seurustelukumppania vanhemmille esiteltäessä ensimmäisenä tiedustellaankin puolisokokelaan syntymäaikaa.
Mangala Doshan aikaan syntyneiden ei kirouksesta huolimatta tarvitse jäädä ilman aviopuolisoa, sillä ikävä taika on kumottavissa.
Eli jos mieluinen kumppani on löytynyt, mutta tämä on väärään aikaan syntynyt, niin ei hätää! Ensin vietetään toisenlainen seremonia, jossa nainen menee naimisiin puun, eläimen tai vaikkapa saviastian kanssa.
Uskomuksen mukaan kaikki Mangala Doshan pahuus lankeaa tähän valepuolisoon, josta hankkiudutaan lopullisesti eroon kaatamalla, teurastamalla tai hajottamalla.
Sitten morsian ja varsinainen sulhanen ovat valmiita alttarille ilman huolen häivää.
Kateuden sarvet piiloon
Hääperinteet -listan lopuksi mennään Japaniin. Perinteiset šintolaiset häät ovat pitkälti korvautuneet länsimaisilla juhlintatavoilla, mutta noin viidesosa japanilaisista hääpareista haluaa edelleen mennä naimisiin vanhoja traditioita kunnioittaen. Hääseremoniaan kuuluu tärkeänä osana japanilaisen riisiviinin eli saken juominen, ja ensimmäinen kulaus liittää parin ikuisesti. Sen jälkeen kumotaan varmistuksen vuoksi vielä yhdeksän kupillista lisää.
Šintolaiset hääperinteet kulminoituvat morsiamen asuun: hän pukeutuu valkoiseen varsin kirjaimellisesti päästä varpaisiin, sillä riippuen valitusta päähineestä voivat kasvotkin olla valkoisiksi maalatut. Maalatut kasvot liitetään wataboshi-päähineeseen, joka peittää kasvot kaikilta muilta paitsi sulhaselta ja symboloi morsiamen puhtautta jumalten edessä.
Jos morsian päätyy laitamaan päähänsä tsunokakushin (yllä oleva kuva), on sillä melko erilainen merkitys. Massiivisen päähineen on tarkoitus estää morsiamen kateellisuuden sarvia näkymästä; erityisesti ne halutaan peittää tulevalta anopilta. Kateus ja itsekkyys ovat ominaisuuksia, joita ei ole hyvä esitellä hääpäivänä sulhaselle ja tämän perheelle. Päähine myös symboloi morsiamen päätöstä tulla helläksi ja kuuliaiseksi vaimoksi.
Hääjuhlien edetessä ja tunnelman vapautuessa (ehkä lukuisilla sake-lasillisilla on asian kanssa jotain tekemistä!?) morsian voi vaihtaa kokovalkoisen asunsa perinteiseen punaiseen pukuun ja myöhemmin illalla vielä halutessaan moderniin iltapukuun. Mahdollisista kateuden sarvista ei enää siinä vaiheessa välitä kukaan.
Lue myös:
Yhteiskunta
Kolme päivää ilman vessaa ja isältä sylkäisy onnentoivotuksena: 10 erikoista hääperinnettä maailmalta – osa 1
Avioliitto ja häät ovat täysin universaaleja asioita, mutta juhliminen onkin sitten erilaista joka kulttuurissa. Nyt otetaan tarkasteluun omituisimmat hääperinteet.
Ja omituisimmat meidän suomalaisten silmin katsottuna, sillä tietenkään näissä hääperinteissä ei ole mitään ihmeellistä niille, joiden kulttuurista puhutaan.
Jos hääkellot pian soittavat, niin aiotko napata tältä listalta jonkun idean omiin häihin? Taitaa jäädä väliin!?
Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi eriskummallista hääperinnettä voit lukea tästä:
”Väärään” aikaan syntyneet naitetaan ensin puille: 10 erikoista hääperinnettä maailmalta – osa 2
Ranskassa juodaan potasta
Mitä tulee mieleen ranskalaisesta keittiöstä? Hienostuneita annoksia ja ruoanlaiton aatelia – tällaisia ajatuksia varmasti. Mistään mestarikokkauksista ei kuitenkaan ole kyse, kun lähestytään ranskalaisten hääjuhlien loppua.
Ennen kuin tuore aviopari ehtii karata hääyön viettoon ovat häävieraat perinteisesti keränneet juhla-aterian tähteet ja juomien jämät pottaan, josta pariskunnan on sitten täytynyt nauttia tuo epämääräinen seos. Sen on ilmeisesti uskottu antavan energiaa hääyötä varten. Kunhan ei vain ole vetänyt vatsaa sekaisin!
Hääperinteet muokkaantuvat ajan myötä ja niin on – onneksi – käynyt myös tälle tavalle. Nykyisin hääparille tarjoillaan suklaata ja samppanjaa, mutta edelleen tietysti potasta.
Joskus ilkeimmät häävieraat laittavat potan pohjalle pari banaania ja peittävät ne sulatetulla suklaalla, jotta kokemus olisi visuaalisesti mahdollisimman luotaantyöntävä.
Koko kuukausi pelkkää itkemistä
Kiinassa elää monta etnistä ryhmää, joilla kaikilla on omat avioliiton solmimiseen liittyvät rituaalit. Ikivanhat hääperinteet ovat kuitenkin osittain jääneet historiaan, kun nuoret haluavat juhlia länsimaiseen tyyliin. Mutta on kansoja, joiden keskuudessa vanhat perinteet halutaan pitää hengissä.
Monille meistä häät ovat aina liikuttava tapahtuma: oli kyse omista tai jonkun toisen häistä. Mutta Kiinan keskiosien Wulingin vuoristossa elävät tujiat vievät herkistymisen äärimmilleen.
Tapoihin kuuluu, että kuukausi ennen suurta päivää tujia-morsian aloittaa päivittäisen itkemisen. Tarkoitus on itkeä tunti päivässä. Kymmenen päivän päästä morsiamen äiti liittyy itkukuoroon ja siitä kymmenen päivän kuluttua isoäiti lyöttäytyy myös joukkoon. Häitä edeltävällä viikolla itkeekin sitten kaikki morsiamen naispuoliset perheenjäsenet.
Itkemiseen liittyy surullisten laulujen laulaminen ja tämän erikoisen tavan ajatuksena on se, että vaikka morsian suree oman perheensä jättämistä, tulee avioliitosta vetistelyn myötä onnellinen.
Jos morsian ei itke häissään, pitävät kyläläiset häntä hienostumattomana ja koko perheestä tulee yleinen naurunaihe. Onneksi itkemistä on siis harjoiteltu viikkokaupalla etukäteen!
Jalat tiukasti lattiassa
Irlantilaisiin hääjuhliin kuuluu paljon kelttiläisiä perinteitä, jotka ovat sulautuneet nykypäivän moderneihin juhliin samoin kuin monen muunkin maan hääperinteet ja -symbolit.
Aiemmin morsian on kuljettanut mukanaan hevosenkenkää – tietenkin hyvää onnea tuomassa. Morsian kantoi alttarille metallisen hevosenkengän suupuoli ylöspäin, jotta saisi kerättyä talteen mahdollisimman paljon onnea. Nykyisin, jos morsian haluaa kunnioittaa tätä perinnettä, voidaan hevosenkenkä liittää morsiuskimppuun pienenä koruna tai vaikkapa posliinisena versiona.
Varsinaisessa hääjuhlassa varmasti juhlitaan ja tanssitaan korkkarit kohti kattoa, mutta näin ei ollut aina. Perinteisen uskomuksen mukaan morsian ei saanut nostaa jalkojaan lattiasta, sillä se toi huonoa onnea.
Tämä huono onni tuli siitä, että ilkeät haltijat seurasivat kauniita morsiamia silmä tarkkana, ja jos tuore rouva irrotti jalkansa lattiasta, kävi haltija kaappaamassa tämän mukaansa. Niinpä morsiamet suorittivat häätanssinsa laahustamalla.
Kolmen päivän pidätys
Borneon saarella elävän tidong-heimon jäsenet eivät varmaankaan odota innoissaan hääjuhlien jälkeisiä päiviä. Tuoreen avioparin täytyy nimittäin viettää kolme vuorokautta tarkoin vartioidussa huoneessa eivätkä he saa tuona aikana käydä vessassa – ollenkaan.
Heille osoitetut vartijat säännöstelevät ruoan ja juoman määrää ja pitävät huolen siitä, ettei kumpikaan käy salaa pissalla tai kakalla.
Tidongien uskomusten mukaan tämän ikivanhan rituaalin noudattamatta jättämisestä seuraa tietenkin huonoa onnea. Jos tuore aviopari käy avioliiton ensimmäisen 72 tunnin aikana hotelli helpotuksessa, tietää se uskottomuutta, avioeroa tai tulevien lasten kuolemaa.
On vaikea uskoa, että kukaan pystyisi olemaan kolme päivää virtsaamatta, ja vaikka pystyisikin, voi pidättämisestä seurata vakavia terveyshaittoja. Tidongien mukaan riski kuitenkin kannattaa, sillä vaihtoehto on vielä pahempi.
Kolme päivää kestävän pidättelyn on tarkoitus valmistaa pariskuntaa avioliittoa varten; jos he selviävät alun koettelemuksesta yhdessä, on tiedossa vahva ja kaikki vaikeudet selättävä liitto. Kun piina on onnistuneesti ohi, juhlii pariskunta perheen ja ystävien kanssa uudelleen – mutta todennäköisesti vasta vessassa käymisen jälkeen.
Maasai-isä sylkee onnentoivotukset tyttärensä päälle
Pääosin Kenian ja Tansanian alueella elävälle maasai-paimentolaiskansalla avioliiton solmiminen ei tarkoita tanssia ja laulua, vaan se on sopimus kahden perheen välillä. Juuri ja juuri teini-ikäisellä morsiamella ei asiaan ole sanottavaa, vaan hän liittyy useiden muiden vaimojen joukkoon; maasai-miehellä voi siis olla monta vaimoa ja perhettä.
Kun etukäteen sovittujen myötäjäisten viimeinen osuus – joka koostuu muun muassa karjasta, käteisestä ja hunajasta – on sulhasen osalta hoidettu, on seuraavana päivänä tiedossa häät.
Tytöltä ajellaan hiukset pois ja hänet puetaan värikkääseen, helmin koristeltuun juhlapukuun ennen kuin hän lähtee kävellen kohti tuntematonta uutta kotiaan. Hääpäivä on nuoren maasai-naisen elämän suurin päivä, mutta tuntuu itkuiselle tytölle usein kaikelta muulta, koska hän joutuu jättämään kotinsa ja perheensä.
Länsimaisessa kulttuurissa sylkemistä pidetään epäkunnioittavana ja rumana käytöksenä, mutta maasaille sylki symboloi onnea ja menestystä. Miehet sylkevät usein käteensä ennen kuin kättelevät kylän vanhimpia; sillä osoitetaan kunnioitusta. Myös vastasyntyneiden vauvojen päälle syljeksitään.
Ei siis ole kummallista – maasaiden kulttuurissa siis – että morsiamen päälle räitään hääpäivänä. Hääperinteisiin kuuluu, että morsiamen isä sylkee tyttärensä päähän ja rinnoille ennen kuin tämä lähtee tulevan aviomiehensä luo. Onneksi Suomessa ei toivoteta onnea tällä tavalla!
Lue myös:
Yhteiskunta
Sängyssä lukeminen on syntiä: 10 nykyään normaalia asiaa, jotka aiheuttivat aikoinaan suuren skandaalin – osa 2
Nyt esitellään 10 normaalia asiaa, jotka ovat meille täysin arkipäiväisiä, mutta aiheuttivat aikoinaan pieniä tai isompia skandaaleja. Ihmisten suhtautumiselle on näin jälkeenpäin hauska naureskella ja pyöritellä päätään.
Olisi hauska tietää, mitkä meidän nykyään kauhistelemamme asiat ovat täysin normaaleja sadan tai vaikka vain kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Onko veikkauksia?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset ihmettelyn aiheet voit käydä lukemassa täältä:
Sateenvarjo on merkki heikkoudesta
Englantilainen villakauppias Jonas Hanway vieraili 1750-luvulla Ranskassa ja ihastui siellä ollessaan paikallisten käyttämään sadesuojaan.
Palattuaan reissultaan kotiin päätti Hanway ruveta lanseeraamaan sateenvarjoa myös Lontooseen. Vastaanotto ei ollut lämmin. Sateisina päivinä kuivana pysynyt Hanway joutui julkisen pilkan kohteeksi ja sai järkyttävän määrän lokaa niskaansa – sateenvarjosta huolimatta tai paremminkin juuri siitä johtuen. Jotkut jopa yrittivät ajaa miehen päälle hevosillaan.
Kesti vuosikymmeniä ennen kuin englantilaiset ymmärsivät sateenvarjon hyödyn. Vastarinta oli johtunut pitkälti siitä, että Hanway nähtiin heikkona miehenä, koska halusi pysyä sateella kuivana. Logiikka oli vedenpitävä!
Sarjakuvat ovat portti rikollisuuteen
Kuva: Lena Rose | Unsplash
Pian toisen maailmansodan jälkeen saksalais-amerikkalainen psykiatri Fredric Wertham aloitti ristiretkensä sarjakuvia vastaan. Niissä oli hänen mukaansa silmitöntä väkivaltaa ja moraalittomia aiheita.
Hän kirjoitti aiheesta lukuisia kirjoja ja artikkeleita, joista ensimmäinen ”Kauhua lastenhuoneessa” julkaistiin vuonna 1948. Siinä Wertham väitti, että sarjakuvat saavat lapset ajautumaan rikosten tielle ja tekevät heistä seksuaalisesti aggressiivisia. Tohtori käytti kiistattomana todisteenaan sitä, että monet hänen vastaanotollaan käyneet teinirikolliset lukivat innoissaan sarjakuvia.
Vuosia jatkunut paasaus sai niin vanhemmat kuin päättäjätkin varpailleen, ja useissa kaupungeissa sarjakuvien myynti alaikäisille kiellettiin sakkojen ja jopa vankeuden uhalla. Sarjakuvaviha tai -pelko eskaloitui niissä määrin, että kaupungit järjestivät tapahtumia, joissa syntisiä lehtiä ja kirjoja poltettiin roviomaisesti.
Sängyssä lukeminen on syntiä
Kun brittiläinen aatelismies lordi Walsingham löytyi sänkyynsä palaneena vuonna 1831, julistivat sanomalehdet hänen tietoisesti uhmanneen kohtaloa. Se oli vaarallinen leikki, joka Walsinghamin kohdalla päättyi pahimmalla mahdollisella tavalla.
1800-luvun alkupuolella pimeällä lukemiseen tarvittiin oikeaa kynttilää, joten uhka ei ollut tuulesta temmattu. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy mediakohuun.
Sängyssä lukeminen ei lainkaan ollut sopivaa käytöstä, sillä ”kaikkien kunniallisten ihmisten tuli käydä yöpuulle rukoillen, ei romaaneja lukien”. Moraaliton Walsingham sai aikalaistensa mielestä täysin ansionsa mukaan.
Limsa on vaarallista!
Vuonna 1909, reilu vuosikymmen ennen alkoholin kieltolain voimaantuloa, Yhdysvaltojen elintarvike- ja lääkevirasto takavarikoi Tennesseen osavaltion rajalla 40 tynnyrillistä Coca-Colaa. Lasti oli matkalla vain naisille tarkoitetulle yliopistolle, mutta jonkun oli vihellettävä peli poikki.
Ongelmana ei kuitenkaan ollut huoli siitä, että virvoitusjuomien liiallinen sokeri tuhoaa hampaita ja on muutenkin elimistölle myrkkyä – nykypäivänä tämä tiedetään.
Mutta 1900-luvun alussa limsaa pidettiin vaarallisena siksi, että se teki naisista ”villejä, yöaikaan liikkuvia friikkejä, jotka eivät noudattaneet yliopiston sääntöjä”. Lisäksi naisopiskelijat käyttäytyivät kokista juotuaan epäsoveliaasti ja jopa moraalittomasti.
Terveysviranomaisten ongelmana oli limsan kofeiinipitoisuus, ja vaikka he Tennesseen takavarikon jälkeen yrittivät oikeusteitse saada virvoitusjuomayhtiön nurin, ei kokikselle löytynyt pysäyttäjää.
Karvattomuus tarkoittaa tauteja
Muinaisissa Kreikan ja Rooman valtakunnissa itsestään huolehtimiseen kuului, sekä naisilla että miehillä, ihokarvojen poistaminen mitä kekseliäimmin keinoin. Niitä muun muassa hiottiin kivillä tai sulatettiin pois erilaisilla myrkyillä. Jokaisesta kehon sopukasta. Oltiin siis lähellä nykypäivän normeja.
Keskiajalle tultaessa meno kuitenkin muuttui. Jotkut naiset toki poistivat alapäästään karvoja päästäkseen eroon satiaisista, mutta muuten oltiin melko kaukana brasilialaisesta vahauksesta. Vielä kun prostituoidut alkoivat tartuntatautien vuoksi poistaa karvoitustaan, oli ajeltu alakerta merkki siitä, että jotain on pahasti vialla.
Siksipä vuonna 1450 päivänvalon näkivät merkinit eli häpykarvaperuukit, jotka säilyttivät suosionsa vuosisatojen ajan. Mitä tuuheampi, se parempi!
Lue myös:
-
Yhteiskunta4 päivää sittenOktoberfest – 10 faktaa maailman suurimmasta olutfestivaalista
-
Tiede1 viikko sitten10 yllättävää tapaa, joilla sää vaikuttaa ihmisen terveyteen ja käyttäytymiseen
-
Tiede21 tuntia sittenTosielämän Topi ja Tessu: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista – osa 1
-
Oudoimmat6 päivää sittenSormenpäitä ja kuolleita hiiriä: 10 oksettavaa pikaruoka-annoksista löytynyttä yllätystä – osa 1