Yhteiskunta

Autismi ei ole kirous, vaan rikkaus: 10 kuuluisaa autismin kirjon henkilöä

Julkaistu

Autismin kirjoon kuuluvat neurobiologiset kehityshäiriöt on kautta historian negatiivisena asiana, mutta mitä, jos ne ovatkin kirouksen sijaan rikkaus, jota emme ole osanneet tarpeeksi arvostaa?

Autismi ei ole kirous, vaan rikkaus: Listafriikki päätti listata autismitietoisuuden kuukauden kunniaksi 10 kuuluisaa henkilöä, jotka kuuluvat autismin kirjoon.

Mitä tarkoittaa autismin kirjo? Luotettavana pidettävä Peda.net-sivusto kuvailee autismin kirjon seuraavalla tavalla:

”Autismikirjon häiriö on aivojen neurobiologinen kehityshäiriö, joka vaikuttaa henkilön vuorovaikutukseen ja kommunikointiin toisten ihmisten kanssa sekä siihen, miten hän aistii ja kokee ympärillä olevan maailman. Henkilö ajattelee, ymmärtää ja mieltää asioiden merkityksiä ja omaa ympäristöään eri tavalla kuin muut. Henkilön käyttäytyminen on rajoittunutta ja stereotyyppistä, sosiaalinen vuorovaikutus on poikkeavaa tai puutteellista, katsekontakti puuttuu, omien ja toisen tunteiden ymmärtäminen ja tulkinta on vaikeaa sekä kommunikointi toisen henkilön kanssa on poikkeavaa.”

Autismikirjoon kuuluvat yksilöt ovat siis erilaisia kuin ne, jotka eivät tuohon kirjoon kuulu. Kautta historian autismin kirjoon kuuluvien henkilöiden poikkeuksellisuus on nähty tietyllä tapaa negatiivisena asiana ja esimerkiksi näyttelijä Daryl Hannah kertoo joutuneensa sivuraiteille Hollywoodissa, kun hänellä diagnosoitiin Aspergerin oireyhtymä.

Hiljalleen suhtautuminen autismikirjoon kuuluvia ihmisiä kohtaan on muuttumassa ennen kaikkea juuri heidän itsensä ansiosta. Esimerkiksi Netflixistä löytyvässä Rakkautta autismin kirjolla -dokumenttisarjassa esiintyvä australialainen Michael kuvailee oireyhtymäänsä näin:

Advertisement

”Autismi on vain neurologinen kehityshäiriö. Ihmiset, joilla on Aspergerin oireyhtymä tai autismi, vain oppivat asioita eri tavalla. Mikäli minulta kysytään, niin se on enemmänkin lahja.”

Autismitietoisuuden viikkoa vietettiin viime viikolla ja autismitietoisuuden kuukautta vietetään huhtikuun ajan. Listafriikki.com halusi tämän meneillään olevan kuukauden kunniaksi listata kymmenen tunnettua henkilöä, jotka kuuluvat autismin kirjoon.

Listalle oltaisiin voitu lisätä myös Emily Dickinsonin, Albert Einsteinin, Charles Darwinin ja Isaac Newtonin kaltaiset henkilöt, sillä asiantuntijat uskovat heidän jokaisen kuuluneen autismin kirjoon, mutta tuohon aikaan näistä neurobiologisista kehityshäiriöistä ei ollut vielä mitään tietoa, ja luonnollisista syistä asiaan ei saada enää 100-prosenttista varmuutta.

Dan Aykroyd

Etenkin kaikki 1970- ja 1980-luvulla syntyneet muistavat varmasti Ghostbusters-elokuvat, jotka tunnettiin suomeksi nimellä Haamujengi. Näiden elokuvien osalta yhtä pääroolia näytteli Dan Aykroyd, joka oli myös käsikirjoittamassa molempia elokuvia; itse asiassa tänä vuonna tämä elokuvasarja saa jatkoa Ghostbusters: Afterlife -elokuvan muodossa, mutta siinä Aykroydia ei tulla näkemään.

Vaan tiesitkö, että tämä vuonna 1990 parhaan miessivuosan Oscar -palkintoon ehdolla ollut kanadalaisnäyttelijä kuuluu autismin kirjoon? Tarkemmin sanottuna hänellä on Aspergerin oireyhtymä, josta hän kertoi muun muassa Daily Mailille vuonna 2013 antamassaan haastattelussa.

”Minulla todettiin 12-vuotiaana Touretten oireyhtymä. Lisäksi minulla on Aspergerin oireyhtymä, mutta sitä pystyn hallitsemaan. Se diagnosoitiin minulla vasta 1980-luvun alkupuolella, kun vaimoni sai suostuteltua minut lääkäriin. Yksi oireistani oli pakkomielle kummituksiin ja poliisityöhön – kannan esimerkiksi mukanani poliisin virkamerkkiä. Minusta tuli pakkomielteinen Hans Holzeria, kaikkien aikojen kummitusten metsästäjää kohtaan, ja siitä idea Ghostbustersiin lähti liikenteeseen.”

Advertisement

Niin, mikäli Aykroydilla ei olisi Aspergerin oireyhtymää, eivät myöskään Ghostbusters-elokuvat olisi koskaan nähneet päivänvaloa ja näin ollen tämä kulttiklassikko olisi jäänyt syntymättä.

Susan Boyle

Skotlantilainen laulaja Susan Boyle nousi koko maailman tietoisuuteen vuonna 2009 Britain’s Got Talent -televisio-ohjelman myötä, kun hän valloitti uskomattomalla äänellään ihmisten sydämet. Hän oli lapsesta saakka luullut kärsineensä lievän aivovaurion synnytyksen yhteydessä, sillä sellainen diagnoosi hänelle oli annettu, mutta vuonna 2013 hänellä diagnosoitiin Aspergerin syndrooma.

Boyle antoi aiheeseen liittyen haastattelun The Observerille, jossa hän kertoi muun muassa siitä, miten oikean diagnoosin saaminen helpotti hänen elämäänsä.

”Sain väärän diagnoosin ollessani lapsi, sillä minulle sanottiin, että minulla on aivovaurio. Tiesin aina sen olevan epäreilu lokerointi ja nyt minulla on parempi ymmärrys siitä, mikä on vialla. Sitä kautta olen helpottunut ja suhtaudun omaan itseeni rennommin. Sinällään se ei kuitenkaan vaikuta elämääni millään tavoin. Se on vain terveydentila, jonka kanssa minun on elettävä.”

Lapsena Boylea kutsuttiin haukkumanimellä ”Susie Simple”, joka suomeksi tarkoittaa yksinkertaista Susieta, mutta todellisuudessa hän on keskivertoihmistä älykkäämpi, mistä kertoo puhtaasti hänen tekemänsä älykkyysosamäärätesti. Ja kuinka ollakaan, Boyle lienee melkoisen paljon menestyneempi kuin yksikään hänen kiusaajistaan.

Temple Grandin

Mikäli olet joskus tutustunut tarkemmin autismin kirjoon, ja siihen sisältyviin erilaisiin neurobiologisiin kehityshäiriöihin, olet suurella todennäköisyydellä kuullut henkilöstä nimeltä Temple Grandin. Autismikirjo ei kuitenkaan ole monille niin kovinkaan tuttu aiheena, joten antakaahan, kun me kerromme teille tästä upeasta ihmisestä.

Kun Grandin oli lapsi, hän oppi puhumaan vasta lähes neljän vuoden ikäisenä. Hänellä todettiin jo lapsena autismi ja tuolloin hänen vanhempiaan kehotettiin laittamaan lapsensa laitoshoitoon, mutta onneksi hänen vanhempansa olivat kuitenkin asiasta eri mieltä ja päättivät pitää tyttärensä kotonaan.

Advertisement

Aikuisiällä Grandinista onkin tullut eräänlaiset kasvot autismikirjolle, kiitos hänen uskomattomien saavutusten, jotka innoittivat ohjaaja Mick Jacksonia tekemään hänestä elokuvan ja jossa Grandinia näytteli muun muassa Homeland-sarjasta tuttu ja monta Emmy-palkintoa urallaan pokannut Claire Danes.

Mutta mitä kaikkea Grandin on urallaan saavuttanut?

Ensinnäkin hän toimii Coloradon yliopistossa eläintieteen professorina ja tällä saralla hän on hyvin arvostettu: Grandin on muun muassa onnistunut kehittämillään metodeilla vähentämään reippaanlaisesti teurastettavien eläinten kokemaa stressiä ja itse asiassa puolet esimerkiksi pohjoisamerikkalaisesta karjasta, ja yhä enenevissä määrin myös isobritannialaisesta karjasta, sijoitetaan hänen suunnittelemiinsa tiloihin ennen teurastusta. Lisäksi hän on myös kirjoittanut tunnettuja kirjoja autismiin liittyen ja hän ajaa todella isosti autismikirjoon lukeutuvien ihmisten asiaa.

Kaiken kaikkiaan Grandin on saavuttanut uransa aikana yli 90 erilaista arvostettua palkintoa. Niiden kaikkien läpikäyntiin tämä lista ei riittäisi, mutta ehkä tämä kuvastaa hänen saavutuksiaan kaikkein parhaimmin: huippuarvostettu TIME-lehti nimesi hänet vuonna 2010 maailman 100 vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon.

Akateemikkona Grandin on kuvaillut itseään seuraavasti The Guardianin haastattelussa:

Advertisement

”Olen kuin antropologi Marsista. Näen itseni pelkästään kuviin perustuvana hakukoneena. Minulla ei ole oikeastaan henkilökohtaista elämää ja tunne-elämän taidoilta olen ehkä 11-vuotiaan tasolla. Mutta koen esimerkiksi visuaalista empatiaa 600-kiloista kahlittua eläintä kohtaan, ja sanoisin, että valtaosalla ihmisistä on hyvin heikko visuaalisuuteen perustuva kyky empatiaan, mitä tulee näihin asioihin; he eivät ole, kuten minä.”

Myös muuan Isaac Newtonin ja Albert Einsteinin uskotaan asiantuntijoiden mukaan olleen autisteja. Grandin näkee autistien joutuvan akateemisessa mielessä tietyllä tapaa sivuraiteille ja hän on muun muassa puhunut Einsteinista seuraavasti, kun häneltä kysyttiin, voisiko Einstein saada nykypäivänä tieteellisen artikkelin julkaistavaksi missään merkittävässä tieteellisessä julkaisussa.

”Miten patenttivirkailija, joka Einstein oli kirjoittaessaan sen (The Annus mirabilisin – suomeksi Ihmeiden vuosi, joka määrittää isoilta osin nykypäivän fysiikan), voisi saada uraauurtavan paperin julkaistua fysiikkaan keskittyvässä lehdessä 2000-luvulla? En vain näe, että niin voisi tapahtua. Nykypäivän Einstein päätyisi, sen sijaan, että hän voisi keskittyä teorioihinsa, ajamaan jotain FedExin kuljetusautoa. Katsokaa vaikka minua: Ei minulla olisi mitään ongelmaa hankkia lääketieteellistä tutkintoa. Mutta entä sitten edellytykset sellaisen hankkimiseen tänä päivänä omalla kohdallani, kuten algebra ja kemialliset yhtälöt? En usko, että se olisi mahdollista ja silti istun tässä yhtenä Amerikan johtavista ihmisistä, mitä tulee autismin lääkehoitoon.”

Dan Harmon

Dan Harmon on 48-vuotias käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä ja koomikko. Hän muun muassa loi huippusuositun Community-sarjan, josta fanit odottelevat edelleen tarinan ikään kuin päättävää elokuvaa, joka joko saattaa olla tulossa – tai sitten ei. Itse asiassa Harmon sai kenkää kyseisestä sarjasta kolmannen tuotantokauden jälkeen, kunnes hänet palkattiin takaisin viidennelle tuotantokaudelle.

Harmon kuuluu myös autismin kirjoon. Hänellä on Aspergerin oireyhtymä ja isoilta osin sen ansiosta hän on niin luova sekä kykenee näkemään asiat eri tavalla, esimerkiksi juuri työssään. Hän itse asiassa alkoi ymmärtää omaavansa tämän neurobiologisen kehityshäiriön, kun hän teki taustatyötä Community-sarjan Abed-hahmoon. Hän oli sarjaa ideoidessaan pitänyt itseään enemmänkin sarjan päähenkilönä toimivan Jeffin tyylisenä henkilönä, mutta huomasikin olevansa Abed.

”Aloin tutkia siihen liittyviä oireita, ihan vain tietääkseni, millaisia ne ovat. Mutta mitä enemmän tutkin niitä, sitä tutummilta ne alkoivat tuntumaan”, Harmon totesi Wired-lehden haastattelussa 2010-luvun alkupuolella.

Advertisement

Alettuaan epäilemään itsellään Aspergeria, Harmon hakeutui lääkärin pakeille ja sitä kautta diagnoosi varmistui. Autismin kirjoon kuuluminen ei kuitenkaan määritä Harmonia, ja itse asiassa se mahdollistaa muun muassa hänen luovuutensa. Samaan aikaan häneltä saatetaan toki nähdä ”epäasiallisen tunteikkaita reaktioita sekä äärimmäisen syvää empatiaa”, mutta jokaisessahan meissä on ne omat hyvät ja huonot puolemme, jotka määrittävät sen, millaisia me olemme ihmisinä.

Sir Anthony Hopkins

Ritarinimen upean näyttelijänuransa ansiosta itseltään Ison-Britannian kuningattarelta, kuningatar Elisabet II:lta, saaneen Sir Anthony Hopkinsin tuntee mitä todennäköisimmin ihan jokainen tätä listaa lukeva henkilö. Hän voitti vuonna 1992 parhaan miespääosan Oscar-palkinnon roolisuorituksestaan Uhrilampaat-elokuvan Hannibal Lecterinä, ja sen jälkeen hän on ollut viisi kertaa ehdokkaana samaisen palkinnon voittajaksi; Hopkins on ehdolla myös tänä vuonna The Father -elokuvan myötä.

Nykyisin 83-vuotias Hopkins on syntynyt vuonna 1937 ja tuohon aikaan autismin kirjosta, sekä siihen kuuluvista neurobiologisista kehityshäiriöistä, ei ollut mitään tietoa. Niinpä hän sai vasta myöhemmällä ikää tietää, että hänellä on Aspergerin oireyhtymä.

Hopkinsilla ei ole minkäänlaista suhdetta ainoaan tyttäreensä, eikä hän edes tiedä, onko hänellä lapsenlapsia. Aspergerin oireyhtymä tekee juuri sosiaalisesta kanssakäymisestä haastavaa ja hän kokee olleensa sen myötä aina eräänlainen erakko eli yksineläjä. Hopkins on puhunut ylipäätään varsin avoimesti muun muassa äärimmäisen syvästä epävarmuudestaan ja uskoo sen olevan seurausta Aspergerin oireyhtymästä: ”En ole ikinä osannut asettua minnekään. Olin vaikea ja aiheutin ongelmia etenkin nuorempana. En käy missään juhlissa, eikä minulla ole kovinkaan paljon ystäviä.”

Hopkins näkee, että nimenomaan ilman diagnoosia eläminen teki hänen elämästään haastavaa ja vaikutti muun muassa heikkoon itsetuntoon.

”Se todennäköisesti johti vuosien mittaiseen syvään epävarmuuteen. Nykyisin olen paljon kypsempi ja enemmän sinut oman itseni kanssa.”

Advertisement

Autismikirjoon kuuluvilla ihmisillä on usein täysin poikkeuksellisia kykyjä, ja niin on myös Hopkinsilla. Hän on useampaan otteeseen saanut elokuvien kuvauksissa ihmiset ällistymään uskomattoman muistinsa ansiosta: näin kävi esimerkiksi vuonna 1997 julkaistun Amistad-elokuvan kohdalla, kun hän veti seitsemän sivun mittaisen monologin eli yksinpuhelun ensimmäisellä otolla purkkiin.

Clay Marzo

Lainelautailija eli surffari Clay Marzo antaa tekojen puhua puolestaan. Hänellä on toisin sanoen vaikeuksia käydä esimerkiksi keskusteluita ja vastata pitkästi toimittajien esittämiin kysymyksiin, mutta kun hän pääsee veteen, on hän enemmän kuin elementissään.

Nykyisin 31-vuotiaan Marzon todettiin kuuluvan autismin kirjoon jo lapsena, tarkemmin sanottuna hänellä on Aspergerin oireyhtymä, mutta sillä ei ollut mitään käytännön merkitystä hänelle tai hänen vanhemmilleen. Hänen äitinsä kuvaili aikanaan poikaansa seuraavasti: ”En lyö poikaani minkäänlaiseen lokeroon: katsokaa häntä, niin huomaatte hänen jalostamattoman viisauden”.

Tuo Clay Marzon viisaus pääsee ennen kaikkea oikeuksiinsa siis vedessä. Nuorena poikana, tarkalleen ottaen kymmenvuotiaana, hän dominoi Havaijilla asuessaan paikallisia uintikisoja ja sen jälkeen hän päätti kohdistaa katseensa todellisen intohimonsa eli surffauksen suuntaan. Marzo voitti jo teini-ikäisenä niin paljon surffauskisoja, että hänestä tehtiin Just Add Water -dokumentti. Vain 15 vuoden iässä hän sai tuomaristolta kaksi täyttä kymppiä suorituksestaan, mikä oli siis täysin ennennäkemätön saavutus, eikä hänen menonsa ole hyytynyt tippaakaan aikuisiällä: hänet tunnetaan täysin omalaatuisesta tekniikastaan, joka on ihastuttanut maailmaa aina tähän päivään saakka.

”Clay on elementissään, kun hän pääsee veteen. Kun hän ei ole meressä, hän kokee olonsa epämukavaksi”, äiti Jill Marzo kuvaili poikaansa vuonna 2009 ESPN:n haastattelussa.

”Olen aina tiennyt olleeni jollain tavalla erilainen”, Clay itse puolestaan totesi samaisessa haastattelussa.

Advertisement

Niin, Clay Marzo on erilainen, hän on aina ollut erilainen, ja se on tehnyt hänestä sekä yhden kaikkien aikojen parhaista lainelautailijoista että täysin poikkeuksellisen tekniikan omaavan sellaisen.

Vernon Smith

Ekonomisti Vernon Smith (kuvassa vasemmalla) sai taloustieteen Nobel-palkinnon vuonna 2002 upeasta työstään kokeellisen taloustieteen piirissä; häntä pidetään tällä saralla eräänlaisena pioneerina. Hän yhdisti lähinnä luonnontieteestä tutut elementit, kuten laboratoriokokeet osaksi taloustiedettä. Hän itse asiassa jakoi tuon vuoden 2002 Nobel-palkinnon Israelissa syntyneet Daniel Kuhmanin kanssa, joka puolestaan yhdisti psykologian taloustieteeseen.

Smith kuuluu autismikirjoon ja hän itse asiassa puhui vuonna 2005 NBC:n haastattelussa Aspergerin syndroomastaan sekä siitä, miten se on nimenomaan edesauttanut häntä työssään.

”Pystyn vaihtamaan kuin napin painalluksesta todella keskittyneeseen tilaan ja sen myötä koko ulkopuolinen maailma hiljenee ympärilläni täysin. Jos esimerkiksi kirjoitan jotain, mitään muuta ei ole olemassa. Samaan aikaan minulla ei ole minkäänlaista ongelmaa ajatella luovasti, mikä on kenties vieläkin tärkeämpää. En koe ammatillisesti minkäänlaista sosiaalista painetta tehdä asioita samalla tavalla kuin muut. Sen ansiosta olen ollut avoin katsomaan eri tavalla lukuisia talouteen liittyviä ongelmia.”

Samaan aikaan sosiaaliset tilanteet, kuten käytännössä jokaisella autismin kirjoon kuuluvalla, aiheuttavat nykyisin 94-vuotiaalle ja edelleen talouden parissa monella tapaa työskentelevälle Smithille haasteita.

”Joskus minua on kuvailtu sanoilla ”ei läsnäoleva”, mitä tulee sosiaalisiin tilanteisiin. Kun on esimerkiksi jokin sosiaalinen tilanne, joka kestää useamman tunnin, se kuormittaa minua järisyttävän voimakkaasti, joten usein olen siirtynyt makuuhuoneeseen lukemaan kirjaa. Opettaminen on pakottanut minut olemaan sosiaalisempi, mutta se tapahtuu ammatillisessa ympäristössä, jonka kanssa olen enemmän sinut. Oppilaat ovat minun maailmassani ja sen ulkopuolella on ikään kuin maailmoja, joita en ymmärrä ja siksi en myöskään mene niihin.”

Advertisement

Niin, ilman Smithiä ja Aspergerin syndroomaa tällainen uskomaton mieli olisi jäänyt loistamaan poissaolollaan taloustieteiden osalta.

Satoshi Tajiri

Satoshi Tajiri ei ole välttämättä nimenä tuttu ihan jokaiselle, mutta kyseessä on vaatimattomasti Pokémonin luoja. Moni varmasti tietänee esimerkiksi Pikachu-hahmon, muun muassa siitä Suomessakin paljon pyörineestä Pokémon-animaatiosarjasta, ja itse asiassa todella monet suomalaiset pelaavat Pokémon Go -mobiilipeliä tai ainakin on nähnyt niitä pelaajia, jotka kulkevat puhelimet kourassaan luonnossa etsimässä kerättäviä pokémoneja.

Tajiri on lähtöisin Japanista ja ammatiltaan videopelisuunnittelija. Hän on myös autisti. Pienenä lapsena hän keräsi ötököitä ja teini-ikäisenä arcade-pelejä. Itse asiassa hän oli niin pakkomielteinen pelien keräämisen suhteen, että hänen koulunkäyntinsä kärsi merkittävästi ja lukio-opintonsa hän vei maaliin parin vuoden viiveellä. Lopulta hän päätyi opiskelemaan myös yliopistoon, opiskellen siellä tietojenkäsittelytiedettä ja elektroniikkaa, mutta hän viihtyi koulussa vain pari vuotta.

17-vuotiaana Tajiri alkoi tehdä arcade-pelien ”skeneen” liittyvää Game Freak -lehteä, ja kun Ken Sugimori liittyi joukkoon kuvittajana, kaksikko totesi, etteivät sen ajan videopelit olleet riittävän laadukkaita. Niinpä he alkoivat kehittää omaa videopeliään ja vuonna 1989 Game Freak muuttui lehdestä pelivalmistajaksi, ja loppu on historiaa Pokémonin muodossa.

Ja, kun nyt sitten mietitään Tajirin pakkomielteisyyttä ötököihin/hyönteisiin lapsena ja sitä seurannutta arcade-peli-viehtymystä, onko loppujen lopuksi mikään ihme, että juuri hän on Pokémonin taustalla? Kerääminen ja arcade-pelit = Pokémon, eikö totta?

Koska Pokémon oli isoilta osin pelastamassa myös Nintendoa talousvaikeuksilta, joku voisi jopa sanoa, että Tajirin autismi mahdollisti sen, että Nintendo on edelleen tänä päivänä olemassa. Ja se nyt on ainakin varmaa, ettei Pokémonin kaltaista ilmiötä olisi koskaan syntynyt ilman Tajirin luovuutta.

Advertisement

Greta Thunberg

Vaikka ruotsalaisella Greta Thunbergilla on ikää vasta 18 vuotta, on hän kansainvälisesti tunnettu ilmastoaktivisti. Vuonna 2018, ollessaan vain 15 vuoden ikäinen, hän voitti ilmastonmuutokseen liittyneen esseekilpailun.

Kolme kuukautta myöhemmin hän protestoi asiansa puolesta Ruotsin parlamentin edustalla, vaatien kotimaataan saavuttamaan Pariisin ilmastosopimuksessa vuonna 2015 asetetut tavoitteet hiilidioksidipäästöjen osalta. Hän myös jätti usein perjantaipäivät koulun osalta väliin, ollakseen ikään kuin lakossa, ja sen myötä hän aloitti #FridaysForFuture-liikkeen (vapaasti suomennettuna ”Perjantait tulevaisuudelle”). Hänen protestinsa alkoivat levitä kulovalkean lailla sosiaalisessa mediassa ja sitä kautta hänestä tuli kansainvälisesti todella tunnettu henkilö, joka on sittemmin kutsuttu puhumaan useisiin maailman päättäjien kokouksiin.

Greta Thunberg kuuluu myös autismikirjoon, sillä hänellä on Aspergerin oireyhtymä. Hän ei ole kuitenkaan antanut sen haitata menoaan, vaan päinvastoin – tämä nuori ruotsalainen on kutsunut sitä supervoimaksi, muun muassa twiiteissään.

”Se tekee minusta joissain tilanteissa niin sanotusta normista poikkeavan, mutta se on supervoima. En puhu juurikaan julkisesti diagnoosistani, koska en halua ”piiloutua” sen taakse, mutta tiedän, että monet tietämättömät ihmiset näkevät sen edelleen ”sairautena” tai jonain negatiivisena. Ja uskokaa pois, diagnoosini on rajoittanut minua aiemmin.”

Vaikka Thunberg puhuu äärimmäisen tärkeän asian puolesta, ja tuo ilmastonmuutoksen aiheuttamalle uhalle sitä tarvittavaa näkyvyyttä, ilmastodenialistit eli koko ilmastonmuutoksen kiistävät ihmiset ovat hyökkineet tämän nuoren naisen kimppuun sanallisesti, ja täysin ala-arvoisin sanoin jo silloinkin, kun hän oli vain 15-vuotias. Mutta tätä rohkeaa nuorukaista asia ei ole hetkauttanut millään tavoin; päinvastoin, hän on saanut siitä lisää energiaa.

”Kun vihaajat alkavat hyökkiä sinun ulkonäköäsi ja erilaisuuttasi kohtaan, se tarkoittaa sitä, ettei heillä ole enää mitään muuta sanottavaa. Silloin tiedät voittavasi!”

Advertisement

Vuonna 2019 TIME-lehti valitsi Thunbergin maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon. Ilman Aspergerin oireyhtymän kautta saamaansa supervoimaa tätä olisi tuskin koskaan tapahtunut.

Herra Ylppö

Kun puhutaan suomalaisista tunnetuista henkilöistä, jotka kuuluvat autismin kirjoon, tunnetuimpina niminä esille nousevat 56 vuoden iässä, vuonna 2006, pois nukkunut Juice Leskinen ja viime syksynä esimerkiksi Vain Elämää -ohjelmassa hurmannut Herra Ylppö. Leskinen sai Asperger-diagnoosin 2000-luvun alkupuolella ja Herra Ylppö löysi itseltään sekä ADD-tarkkaavaisuushäiriön että Aspergerin.

Tässä listan kohdassa haluamme päästää ennen kaikkea miehen itsensä ääneen.

Herra Ylppö kertoi Iltalehden Sensuroimaton Päivärinta -ohjelmassa muun muassa diagnoosistaan.

”Mulla oli epäilty ADD:ta ja kaikkee tollasta. Sitte mä tein testit jollain – oliko se nyt psykiatri vai psykologi, kun mulla ei nämä termit pysy hallussa. Mä olin vastaanotolla ja sitte se sanoi, että tee nyt tällainen (testi); sitten mä tein vielä ex-vaimon kanssa netissä sellaisen pitkän testin ja siellä oli aika korkeat pisteet.”

Kun Päivärinta kysyi Ylpöltä, mitkä ovat hänelle sellaisia tyypillisiä Aspergerin oireita, kertoi artisti listan olevan todella pitkä, mutta hän nosti esille muutamia.

Advertisement

”Se liittyy sosiaalisiin tilanteisiin. Mun on aika vaikea olla ilman alkoholia missään sosiaalisissa tilanteissa ja sitten mä meen sellaiseen omaan kuplaani; myös parisuhteessa mä saatan ikään kuin kadota paikan päältä aika pitkiksi ajoiksi. Ja mä oon hyvin pakkomielteinen: esimerkiksi musan tekemisessä on tiettyjä juttuja ja ei mulla ole mitään mahdollisuuksia pitää esimerkiksi erivärisiä vaatteita. Jos mulla on kaapissa erivärisiä vaatteita, niin en mä saa valittua, että mitä mä laitan päälle.

Ja pakkomielteisyys on aika monessakin asiassa. Mä olen fanaattinen tietyissä mielipiteissä. Just sellaisissa, että miten joku juttu tehdään musassa ja taiteessa. Jos mä päätän, että mä haluan tehdä Andalusian vuoristossa elokuvan, niin mä roudaan koko perheeni sinne ja muutan sinne, että mä saan tehtyä sen elokuvan – vaikka rahaa ei ole ja henkiset resurssit on heikot, niin sitten mä vaan teen sen. Eikä se ole välttämättä edes kivaa, vaan se on sellanen, että se on pakko tehdä.”

Ylppö kertoo olevansa Aspergerin myötä myös yltiörehellinen, mikä ei välttämättä ole aina hyvä asia. Toisaalta Asperger on johtanut myös positiivisiin asioihin, kuten erikoisiin ystävyyssuhteisiin.

”Tuossa Aspergerissa on sellanen, että mä olen ihan mahdoton töksäyttelijä ja se on vaikeaa määritellä se raja, että milloin tää on huonoa käytöstä ja milloin tää on sitä, että on vaan pakkoa sanoa. Mä oon esimerkiksi ihan h*lvetin rehellinen: mä en oikein pysty valehtelemaan ja se töksäytteleminen ja se, että mä sanon asioita, joita ei ehkä edes pitäisi… Ja, jos mä esimerkiksi kyllästyn jossain kapakassa johonkin seurueeseen, niin se kuulemma näkyy heti – mä en ollenkaan pysty peittämään sitä, eikä se varmaan tunnu kauheen kivalta, kun näkee heti päältä, että toi on h*lvetin kyllästynyt.

Mä tunnen tosi paljon mielenkiintoisia ihmisiä, koska mä oon ottanut puhelimen käteen ja soittanut. Mä kyllästyn muuten. Ja sitten meillä on lähtenyt ihan mieletön stoori päälle ja syntynyt syviä yhteyksiä. Siinä on paljon myös hyvää, se on mielenkiintoista, mutta sitten tulee sellaisia hetkiä, kuten esimerkiksi viime Emma Gaala, että mä koen, etten mä voi olla täällä, koska siellä oli ne televisiokamerat.”

Advertisement

Ylppö oli lapsena tarkkaavaisuusluokalla, ja hänen tietynlaiset käytöshäiriönsä olivat eittämättä seurausta Aspergerista, mutta samaan aikaan hän oli jo tuolloin äärimmäisen luova.

”Oli aivan mahdottomia keskittymishäiriöitä, mutta sitten oli tiettyjä asioita, mihin mä fokusoiduin todella tiukasti. Joku kuvataide, piirrustustunti tai puukäsityö ja silloin jo musa. Mulla oli pää täynnä artisteja, joiden nimiä mä olin itse keksinyt: mä keksin jonku nimen ja sitte mä keksin niille laulut. Mulla oli isän tekemä leikkikitara, jossa ei ollut kieliä eikä mitään, ja sitte mä soitin sitä kitaraa ja niitä biisejä tuli h*lvetisti. Mä olen tehnyt ensimmäiset biisini joskus kahdeksanvuotiaana ja niitä oli tosi paljon, mutta ei ollut mitään keinoa tallentaa niitä.”

Lue myös:

🤷‍♂️ Muuttiko tämän listan lukeminen suhtautumistasi autismin kirjoon lukeutuvien neurobiologisten kehityshäiriöiden osalta? Kommentoi aihetta alla olevissa kommenttikentissä ⬇️ ⬇️  tai somekanavissamme!

Advertisement

Yhteiskunta

Villilapset: 10 tarinaa eläinten kasvattamista lapsista – osa 2

Julkaistu

Nyt kerromme 10 tarinaa eläinten kasvattamista villilapsista.

Lastenkirjojen onnelliset sadut eläinten keskuudessa kasvaneista villilapsista ovat kaukana niistä tositarinoista, joita tällä listalla esittelemme.

Tosielämän tarzaneiksi ja mowgleiksi kutsutut villilapset ovat joutuneet omilleen luontoon ja eläneet eläinten kanssa pitkän aikaa ilman minkäänlaista ihmiskontaktia. Toisin kuin satuhahmojen kohdalla, nämä lapset eivät useinkaan opi puhumaan eikä sopeutuminen yhteiskuntaan ole helppoa.

Monet kuuluisat tarinat villilapsista ovat osoittautuneet lopulta keksityiksi, kuten kävi esimerkiksi tunnettujen intialaisten siskosten Amalan ja Kamalan kohdalla. Jo 1920-luvulta lähtien nuo susilapsiksi nimetyt sisarukset ovat olleet oppikirjoissa ja mediassa esimerkkinä villilapsista.

Todellisuudessa vaikeasti kehitysvammaisia tyttöjä käytettiin vain hävyttömästi hyväksi orpokodin markkinoinnissa ja maineen kohottamisessa. He eivät milloinkaan olleet kasvaneet susien kanssa.

Mutta todellisiakin tapauksia on olemassa. Listafriikki esittelee nyt kymmenen tarinaa villilapsista, jotka ovat oikeasti ja todistetusti eläneet eläinten keskuudessa ja selvinneet hengissä ainoastaan niiden avustuksella.

Advertisement

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi tarinaa voit lukea tästä:

Villilapset: 10 tarinaa eläinten kasvattamista lapsista – osa 1

Sujit Kumar

Fijiläinen Sujit Kumar oli kaksivuotias, kun hänen äitinsä teki itsemurhan ja hänen isänsä tapettiin. Ei mikään loistelias alku elämälle. Mutta Kumarin ensimmäisetkään elinvuodet eivät olleet olleet onnellisia – vanhemmat olivat nimittäin sulkeneet hänet kanakoppiin. Vanhempien kuoltua Kumar jäi isoisänsä hoiviin, mutta tämä päätti pitää pojan kanojen kanssa häkissä.

Kumar oli kahdeksanvuotias, kun hänet löydettiin keskeltä tietä kotkottamassa ja räpyttelemässä käsiään. Pojan huostaan ottaneet ihmiset yrittivät opettaa tätä ”ihmisten tavoille”, mutta Kumar söi ruokansa suoraan lautaselta nokkien, istui tuolilla kuin orrella ja suostui nukkumaan vain lattialla. Hän yksinkertaisesti käyttäytyi kuin kanat.

Hän ei puhunut sanaakaan, vaan äänteli tekemällä teräviä naksautusääniä kielellään. Kumar päätettiin siirtää pääkaupunki Suvassa sijaitsevaan vanhainkotiin, jossa hän vietti elämänsä seuraavat 22 vuotta – suurimman osan ajasta sänkyynsä sidottuna.

Vuonna 2002 australialainen Elizabeth Clayton oli vanhainkodissa toimittamassa lahjoitusta, kun hän sattumalta näki Kumarin. Nuori mies yritti purra muita ihmisiä, huitaisi ruokansa tarjottimelta maahan ja söi sen sieltä suoraan suullaan.

Advertisement

Clayton halusi tarjota 31-vuotiaalle Kumarille paremmat oltavat. Vain muutamassa vuodessa tämä oppi ymmärtämään yksinkertaisia kehotuksia, ja jopa hymyilemään ja ottamaan katsekontaktia; mutta ei muihin kuin kanssaan eniten aikaa viettäneisiin muutamiin ihmisiin.

Todennäköisesti Kumar ei tule koskaan puhumaan, sillä puheen oppimisen ikkuna sulkeutuu viimeistään teini-iän alkaessa, eikä kukaan ollut ennen Claytonin saapumista puhunut Kumarille. Mutta onneksi kommunikoida voi monella muullakin tavalla!

Ivan Mishukov

Vuona 1998, kun Ivan Mishukov oli kuusivuotias, pelastivat poliisit hänet Moskovan kaduilta. Kaksi vuotta aiemmin poika oli karannut kotoaan päästäkseen pois äitinsä ja tämän väkivaltaisen miesystävän luota.

Asuessaan orpona kadulla Mishukov alkoi kerjätä, mutta yksinäisyys otti vallan. Vaihtoehtoja ei juuri ollut, joten hän alkoi jakaa saamaansa ruokaa kulkukoirien kanssa. Vastineena ravinnosta koirat suojelivat poikaa niin kylmältä kuin pahantekijöiltäkin. Jossain vaiheessa Mishukov eteni lauman johtajaksi.

Poikaa yritettiin toistuvasti saada kiinni, mutta ainakin kolme kertaa hän pakeni laumansa avustuksella virkavallan kynsistä. Lopulta Mishukov saatiin napattua erottamalla johtaja laumastaan jättämällä erään ravintolan keittiöön syötti koirille.

Advertisement

Koska Ivan Mishukov oli nelivuotias karatessaan kotoaan, oli hän jo oppinut puhumaan, joten kieli palautui nopeasti takaisin ihmisten seurassa ja lopulta hän puhui kuin ei ikinä olisi lopettanutkaan. Mishukov sopeutui sulavasti takaisin yhteiskuntaan, kävi arvostetun kadettikoulun ja palveli Venäjän armeijassa.

Nykyään Mishukov työskentelee tehtaassa ja on kiitollinen monelle eri taholle: kasvattiäidille, joka otti hänet kadulta hoiviinsa; poliiseille, jotka vastustuksesta huolimatta ottivat hänet kiinni; ja tietysti sille koiralaumalle, jonka ansiosta hän pysyi hengissä.

Dina Sanichar

Vuonna 1867 Uttar Pradeshin maakunnassa, Intiassa, lähellä Bulandshahrin kaupunkia joukko metsästäjiä seurasi susilaumaa, kun he huomasivat eläinten joukossa jotain eriskummallista. Mukana näytti juoksevan ihmislapsi neljällä raajalla.

Metsästäjät jäivät seuraamaan tilannetta ja päättivät sytyttää luolan suuaukolle tulen savustaakseen asukit ulos. Sudet ammuttiin, kun ne tulivat esiin, ja miehet veivät noin kuusivuotiaaksi pojaksi osoittautuneen lapsen mukanaan.

Poika vietiin agralaiseen orpokotiin, jossa nunnat antoivat hänelle nimen Dina Sanichar ja yrittivät opettaa hänelle ihmisten tapoja. Se osoittautui hankalaksi, sillä vaikutti siltä kuin poika olisi elänyt koko pienen ikänsä villinä luonnossa. Hän ei puhunut eikä kävellyt kahdella jalalla, vaan yritti purra ja murisi.

Dinalle ei kelvannut ruoaksi kuin raaka liha ja hän söi kaiken suoraan maasta. Pojalla oli myös tapana järsiä luita kuin teroittaakseen hampaitaan. Orpokodin lähetystyöntekijät yrittivät vieroittaa häntä lihasta ja saada hänet pitämään vaatteita, mutta poika repi kaiken ylleen puetun pois.

Advertisement

Hiljalleen Dinan käytös rauhoittui ja hän otti jopa silloin tällöin kontaktia orpokodin muihin lapsiin ja työntekijöihin. Hän oppi pukemaan itse ja huolehtimaan muutamasta henkilökohtaisesta tavarastaan. Dina oppi seisomaan suorassa ja kävelemään kahdella jalalla, mutta puhumaan hän ei koskaan oppinut.

Ainut henkilö, jonka kanssa Dina muodosti minkäänlaisen yhteyden, oli viisi vuotta häntä myöhemmin orpokotiin tullut poika, joka oli niin ikään elänyt villinä. Dina opetti tälle muun muassa miten kupista juodaan. Dina Sanichar kuoli todennäköisesti tuberkuloosiin vuonna 1895 asuttuaan lähes 20 vuotta orpokodissa.

Dinan arvellaan toimineen inspiraationa Rudyard Kiplingin kirjoittamaan vuonna 1894 ilmestyneeseen Viidakkokirjaan ja Mowglin tarinaan.

Oksana Malaya

Oksana Malaya on ukrainalainen nainen, joka vuonna 1986, ollessaan kolmivuotias, lukittiin ulos alkoholistivanhempiensa toimesta. Suojaa ja lämpöä etsiessään tyttö ryömi ainoaan löytämäänsä paikkaan: koiratarhaan.

Koirat sallivat tytön läsnäolon, ja tämä söi mitä tahansa koirilta jäi tähteiksi. Silloin tällöin hän ilmeisesti kävi hakemassa vanhasta kodistaan ruokaa, mutta ihmiset eivät enää tuntuneet omalta lajilta, sillä hän oli täysin sopeutunut elämään koirien kanssa. Vasta viisi vuotta myöhemmin joku naapureista ilmoitti poliisille, että lähitalossa on pieni tyttö, joka elää koirahäkissä.

Advertisement

Kun Malaya pelastettiin, oli hän menettänyt täysin puhekykynsä ja liikkui nelinkontin. Orpokotiin sijoitetulle tytölle opetettiin kävelemistä, käsin syömistä ja ennen kaikkea puhumista, joka onnistuikin lopulta, sillä ennen koirien kanssa elämistä hän oli ehtinyt oppia puhumaan.

Ensimmäisinä vuosina orpokodissa hän kulki mieluummin nelinkontin, ulvoi ja haukkui, hautasi tai piilotti aina kaiken saamansa, ja piti hygieniastaan huolta kuten koirat. Ihmeellistä kyllä, vuosien mittaan ja intensiivisellä hoidolla Malaya onnistui vähentämään koiramaista käytöstä, ja nyt nelikymppisenä hän työskentelee maatilalla, vaikka ei koskaan tule kykenemään täysin itsenäiseen elämään.

Ramu

Ramun tarina on hyvin samanlainen kuin aiemmin mainitun susilapsen Dina Sanicharin elämä. Ramu löytyi Uttar Pradeshin metsistä viime vuosisadan puolivälin tietämillä. Hän oli arvioiden mukaan enintään viisivuotias ja hänet löydettiin metsästä suden pentujen seurassa – hänen kehonsa oli arpien peittämä ja hän liikkui neljällä raajalla.

Ramu joi vettä lipomalla sitä kielellään suuhunsa ja söi paljon mieluummin raakaa lihaa kuin kypsennettyä. Orpokotiin saapuessaan Ramulla oli lähetystyöntekijöiden mukaan takkuiset hiukset ja pitkät, vahvat kynnet. Vaikka Ramu oppi kylpemään ja pukeutumaan, ei hän koskaan täysin sopeutunut ihmiselämään. Kerran jos toisenkin hän hiipi yön pimeydessä ulos ja hyökkäsi orpokodin kanahäkkiin saadakseen mieleistään lihaa. Ramu menehtyi teini-ikäisenä 1960-luvulla.

Miten Ramu sitten oli päätynyt viidakkoon? Häntä hoitanut lääkäri D. N. Sharma on sanonut, että on hyvin yleistä, että Intiassa maanviljelijät jättävät pienetkin lapset pellon reunaan ollessaan itse töissä. Jos ohi kulkee naarassusi, jolla on oma pentue, saattaa sen äidinvaisto herätä ja se kantaa pienen lapsen mukanaan pesäänsä.

Lue myös:

Continue Reading

Yhteiskunta

Villilapset: 10 tarinaa eläinten kasvattamista lapsista – osa 1

Julkaistu

Villilapset eivät ole mitään myyttisiä satuhahmoja, vaan historian saatossa tunnetaan lukuisia lapsia, jotka ovat olleet eläinten kasvattamia.

Tämän listan villilapset ja heidän tarinansa ovat kaikkea muuta kuin onnellisia satuja elämästä eläinten keskuudessa.

Tosielämän tarzaneiksi ja mowgleiksi kutsutut villilapset ovat joutuneet omilleen luontoon ja eläneet eläinten kanssa pitkän aikaa ilman minkäänlaista ihmiskontaktia. Toisin kuin satuhahmot, nämä lapset eivät useinkaan opi puhumaan ja sopeutuminen yhteiskuntaan on äärimmäisen hankalaa.

Monet tarinat villilapsista ovat osoittautuneet lopulta keksityiksi, kuten on käynyt esimerkiksi hyvinkin kuuluisien, intialaisten siskosten Amalan ja Kamalan kohdalla. Jo 1920-luvulta lähtien nuo susilapsiksi nimetyt sisarukset ovat olleet oppikirjoissa ja mediassa esimerkkinä villilapsista. On kuitenkin käynyt ilmi, että molemmat tytöt kärsivät vakavasta kehitysvammasta ja heitä käytettiin vain orpokodin markkinoinnissa ja maineen kohottamisessa. He eivät olleet susien kasvattamia. Mutta Listafriikki löysi tapauksia, jossa sudet tosiaankin ovat ottaneet lapsia mukaan laumaansa.

Tässä on kymmenen tarinaa villilapsista, jotka ovat oikeasti ja todistetusti eläneet eläinten keskuudessa ja selvinneet hengissä ainoastaan niiden avustuksella.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi tarinaa voit lukea tästä:

Advertisement

Villilapset: 10 tarinaa eläinten kasvattamista lapsista – osa 2

Marcos Rodríguez Pantoja

Marcos Rodríguez Pantoja oli seitsemänvuotias köyhän perheen lapsi, joka myytiin isänsä toimesta vuohipaimenelle Sierra Morenan vuoristossa Espanjassa. Paimen kuitenkin menehtyi pian ja pojan oli opittava selviytymään yksin.

Hän oli ehtinyt oppimaan välttämättömiä taitoja ja selvisi vuorilla 12 vuotta (1953-1965) ilman minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Yksin hän ei kuitenkaan ollut, vaan ystävystyi susilauman kanssa. 

Poliisi otti pitkätukkaisen ja peuran nahkaan pukeutuneen Rodríguezin 19-vuotiaana kiinni, minkä jälkeen tämä aloitti pitkän sopeutumisen takaisin ihmisten pariin. Vuonna 2018 tehdyssä haastattelussa mies kuitenkin kertoi, että ei koskaan tuntenut oloaan täysin kotoisaksi epäluotettavien ihmisten parissa, ja oli monesti 50 vuoden aikana haaveillut palaavansa takaisin vuoristoon.

Susiin Rodríguez kertoi tutustuneensa hyvin alkuvaiheessa. Hän oli eräänä sateisena päivänä ryöminyt suojaan löytämäänsä luolaan vain todetakseen, että siellä oli suden pentuja. Kun niiden emo saapui saaliin kanssa pesään, oli se ensin murissut tunkeilijalle, mutta sitten tarjonnut palan lihaa myös hänelle. Rodríguez oli voittanut susien luottamuksen.

Advertisement

Monet pitävät miehen tarinaa sepitettynä, mutta antropologi Gabriel Janer Manila, joka 1970-luvulla tutki Rodríguezin elämää, on vakuuttunut siitä, että kertomus pitää paikkansa. Hän ja muut tutkijat eivät kuitenkaan usko, että sudet pitivät miestä yhtenä omistaan, vaan lähinnä sietivät tätä laumansa hännystelijänä, joka ei ollut millään lailla uhka.

Todennäköisesti lauman johtaja piti miestä jollain tavalla hyödyllisenä, sillä Rodríguez on kertonut muun muassa jatkuvasti kalastaneensa koko laumalle syötävää.

John Ssebunya

Ugandalainen John Ssebunya pakeni kotoaan noin kolmivuotiaana, kun hän todisti isänsä surmaavan äitinsä. Kun Ssebunya lopulta voin vuoden jälkeen pelastettiin viidakosta, alkoi sopeutuminen yhteiskuntaan uudelleen ja opettajapariskunta Paul ja Molly Wasswa adoptoi hänet.

Ssebunya on kertonut, että muistaa hämärästi sen, kun vihermarakatit lähestyivät häntä ensimmäisen kerran tarjoten pähkinöitä ja juuria ruoaksi. Ne olivat aluksi varuillaan, mutta koska pieni poika ei osoittautunut vaaralliseksi, alkoivat ne opettaa häntä kulkemaan metsässä, etsimään ruokaa ja kiipeämään puihin. 

Koska Uganda oli 1980-luvun lopulla verisen sisällissodan näyttämönä, eivät ihmiset uskaltaneet kulkea vapaasti metsässä. Eräänä päivänä vuonna 1989 Millie-niminen nainen harhautui polttopuita kerätessään tavallista syvemmälle viidakkoon ja kohtasi lauman vihermarakatteja. Yksi niistä kuitenkin näytti kummalliselta; sillä ei ollut häntää. Lähempi tarkastelu tuotti Millielle elämänsä shokin. Kyseessä olikin ihminen! Apinat yrittivät suojella poikaa kyläläisiltä, jotka tulivat pelastamaan häntä metsästä: ne kiljuivat villisti ja heittelivät keppejä tunkeilijoita kohti.

Advertisement

Takaisin ihmisten parissa Ssebunyaa opetettiin hiljalleen irti viidakon tavoista: hänelle annettiin kypsennettyä ruokaa, mikä johti kolmen päivän sairaalareissuun, hän osasi puhua, mutta hitaasti ja harkitsevasti, ja käveleminen sujui vähän vinosti. Pojan polvet olivat valkoisten kovettumien peittämät ja kynnet pitkät ja kaartuvat. 

Ssebunya ei vielä kymmenen vuoden jälkeenkään ottanut mielellään katsekontaktia ihmisiin ja lähestyi vieraita usein sivusuunnasta, kuten apinoilla on tapana tehdä. Ssebunyalla oli myös omalaatuinen tapa hymyillä: hän veti huulensa rullalle niin että ikenet näkyivät kokonaan. 

Kun teini-ikäiseltä Ssebunyalta kysyttiin haastattelussa vuonna 1999, että minkälaisin tuntein hän muistelee apinoita, oli vastaus seuraava: ”Olen tietenkin kiitollinen, mutta en niiden osoittaman rakkauden vuoksi vaan siksi, että ilman niitä en olisi ikinä selvinnyt hengissä ja päässyt kokemaan ihmisten antamaa rakkautta.”. 

Andrei Tolstyk

Altain tasavallassa Etelä-Siperiassa alettiin vuonna 2004 ihmettelemään, että miksi Andrei Tolstykiä ei oltu ilmoitettu kouluun. Kun paikalliset sosiaalityöntekijät päättivät lähteä käymään Tolstykin perheen luona, oli järkytys talolla suuri: vastassa oli seitsemänvuotias poika koiran kanssa. Oli selvää, että talossa ei ollut asunut ketään muuta vuosikausiin.

Kun Tolstyk oli vain kolmen kuukauden ikäinen, olivat hänen vanhempansa jättäneet poikansa oman onnensa nojaan. Kovin kauaa noin pieni vauva ei ilman huolenpitoa selviäisi hengissä, ja kuin ihmeen kaupalla perheen lemmikkikoira oli hoivannut lasta ja saanut pidettyä tämän elossa. Kukaan ei tiedä miten. 

Hän oli omaksunut monia koiramaisia käytösmalleja: hän esimerkiksi haisteli kaikkea ruokaansa ennen syömistä ja suhtautui ihmisiin joko pelokkaasti paeten tai aggressiivisesti purren. Hän ei osannut puhua ja liikkui neljällä raajalla.

Advertisement

Orpokotiin viety Tolstyk oppi vain muutamassa viikossa kävelemään kahdella jalalla ja käyttämään lusikkaa. Kommunikointi muiden lasten ja orpokodin työntekijöiden kanssa sujui yksinkertaisia käsimerkkejä käyttämällä. 

Vanyu Yudin

Vanyu Yudin ei kasvanut villinä luonnossa, vaan kahden makuuhuoneen asunnossa äitinsä kanssa. Hän ei silti saanut kokea ihmiskontaktia, sillä hän eli lukittuna yhteen huoneeseen seuranaan äitinsä kymmenet lemmikkilinnut. Äiti ei koskaan puhunut pojalleen, vaan ruokki tätä samalla kun lintujaankin – poika oli yksi lemmikeistä.

Seitsemänvuotias Yudin ei ollut oppinut puhumaan, vaan piipitti ja sirkutti, kuten ainoat seuralaisensa. Sosiaalityöntekijä Galina Volskaya on kertonut pojan huostaanotosta ja siitä, kuinka hän ei puhutellessa osannut muuta kuin visertää.

Jos Yudin ei kokenut tulleensa ymmärretyksi, hän heilutti käsivarsiaan ja kämmeniään kuin lintu siipiään. Sosiaaliviranomaisten huostaanottama Yudin siirrettiin kotoaan psykiatriseen hoitoon, ja 31-vuotias äiti sai sakot laiminlyönnistä, mutta ilmeisesti oli vain tyytyväinen saadessaan jatkaa elämäänsä lintujensa kanssa.

Marina Chapman

Marina Chapman syntyi kolumbialaisessa maalaiskylässä vuoden 1950 tienoilla. Hänet kidnapattiin nelivuotiaana, mutta jostain syystä hylättiin yksin viidakkoon. Etsittyään aikansa apua ja muita ihmisiä, Marina lyöttäytyi kapusiiniapinoiden seuraan.

Advertisement

Hän seurasi niiden käyttäytymistä ja opetteli, mitä eri ääntelyt tarkoittivat. Chapman oppi kulkemaan apinoiden perässä, kun ne söivät puissa ja tiputtelivat vahingossa ruokaa maahan; näin tyttö sai syödäkseen. Apinat eivät kuitenkaan osoittaneet tyttöä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta, kunnes eräänä päivänä tämä sairastui pahasti – todennäköisesti ruokamyrkytykseen.

Silloin yksi apinalauman vanhemmista jäsenistä tuli tuskissaan vaikeroivan Chapmanin luo ja ohjasi tämän juomaan mutaista vettä: se sai tytön oksentamaan ja hiljalleen parantumaan. Sen jälkeen lauman nuorimmat alkoivat tehdä tuttavuutta hänen kanssaan. Ajan kuluessa hän sai jopa istua lauman kanssa puussa ja osallistua turkin putsaukseen.

Chapman on kuitenkin kertonut, että ei ikinä ollut oikeasti osa laumaa. Apinat sietivät häntä, koska hän keräsi niille ruokaa. Vastavuoroisuutta ravinnon tarjoamisessa ei ollut. Tyttö vietti noin viisi vuotta viidakossa, kunnes lopulta uskaltautui lähestymään pitkään seuraamiaan metsästäjiä nelinkontin kulkien ja murahdellen apua pyytäen.

Chapman sopeutui hyvin takaisin yhteiskuntaan ja muutti nuorena aikuisena Englantiin. Hän meni naimisiin ja perusti perheen, mutta ei pitkään aikaan puhunut kenellekään elämästään apinoiden kanssa. Chapmanin lapset pitivät äitiään erityislaatuisena vasta siinä vaiheessa, kun he kouluikäisinä tutustuivat kavereidensa äiteihin, jotka eivät kiipeilleet puissa tai hellyydenosoituksena sukineet lastensa hiuksia. Vielä yli kuusikymppisenäkin Chapman kulkee näppärästi nelinkontin ja kiipeilee metsässä, ja kaikki se tuntuu edelleen luontevalta. 

Lue myös:

Continue Reading

Yhteiskunta

Lukijoilta: Miten ja mistä peltipoliisi mittaa ajoneuvon nopeuden?

Julkaistu

Lukijoiden kysymyksissä selvitämme tällä kertaa sen, että miten peltipoliisi toimii.

Tällä kertaa Listafriikin lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, että mistä ja miten nopeusvalvontakamerat mittaavat ajoneuvon nopeuden.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Yhteyden meihin saat myös somekanavissamme, ota Listafriikki seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miten ja mistä peltipoliisi mittaa nopeuden?

Nyt kun mennään kovasti kesää kohti ainakin kalenterin mukaan, niin myös teillä liikutaan aiempaa kovempaa vauhtia. Ihan tietysti jo siksi, että voimassa ovat korkeammat kesärajoitukset.

Toivottavasti tämän kysymyksen esittänyt lukija ei yritä etsiä porsaanreikää nopeusvalvontakameroiden, tai tuttavallisemmin peltipoliisien, huijaamiseen, vaan on vain aidosti kiinnostunut siitä teknologiasta. Oli syy mikä tahansa, niin kyllähän me vastauksen etsimme!

Nykyisin on olemassa kahdenlaista mekanismia, joilla peltipoliisit toimivat.

Perinteisesti nopeusvalvontakameraan yhteydessä oleva mittalaite on havainnut auton nopeuden tiehen upotettujen induktiosilmukoiden avulla. Jos näiden antureiden yli ajaa liian nopeasti, laukaisee mittalaite kameran ja salamavalon. Räps vain, ja auto kuljettajineen tuli kuvatuksi.

Uudemmissa peltipoliiseissa pylväässä on tutka, joka mittaa ajoneuvon nopeuden; jälleen viesti menee kameralle, jos nopeusrajoitus ylittyy.

Tutkat pystyvät mittaamaan nopeuden hyvinkin kaukaa, mutta kuvanotto tapahtuu vain muutama kymmenen metriä ennen pylvästä, sillä muuten kuva olisi liian epäselvä. Uudet kamerat ovat myös hyvin tarkkoja, sillä niillä saadaan lähes passikuvan tasoinen kuva kuljettajasta ja pystytään valvomaan turvavöiden käyttöä ja jopa renkaiden urasyvyyttä.

Tutkaa ei saa huijattua, mikä taas antureilla toimivien mittauslaitteiden kohdalla ilmeisesti onnistuu väärää kaistaa hurjastelemalla. Tämä ei tokikaan ole missään nimessä suositeltavaa!

Uuden teknologian tutkat seuraavat ajoneuvoa vähintään usean kymmenen metrin etäisyydeltä tolpalle saakka. Tutka seuraa ajoneuvon nopeutta, etäisyyttä, suuntaa ja ajokaistaa koko sen ajan, kun kohde on tutkan kentässä. Siltä onnistuu myös monen ajoneuvon sekä usean kaistan seuraaminen samanaikaisesti.

Lue myös:

Continue Reading

Yhteiskunta

10 innovatiivista ratkaisua siihen, mitä jätemuoville voi tehdä

Julkaistu

Jätemuovi on suuri, maailmanlaajuinen ongelma, johon tässä esitellään kymmenen innovatiivista ratkaisua.

Kun maapallo täyttyy vääjäämätöntä tahtia jätemuovista, on ongelmaan keksittävä ratkaisuja ja nopeasti. Tässä kymmenen mielenkiintoista ideaa sotaan muovia vastaan!

Paras ratkaisuhan tietysti olisi, jos muovia ei tarvittaisi tai käytettäisi enää ollenkaan, mutta se taitaa olla utopistinen haave. Ja vaikka muovin tuotanto lopetettaisiin tähän paikkaan, jäisi meille silti käsiimme suuri ongelma – mitä kaikelle jo kertyneelle muovijätteelle tehdään?

Listafriikki esittelee nyt kymmenen erilaista keinoa, jolla jätemuovia voidaan kierrättää ja käsitellä niin, että se on järkevästi käytettävissä uudelleen. Ratkaisut eivät välttämättä ole sieltä perinteisimmästä päästä, mutta juuri sellaista ajattelua nyt tarvitaankin.

Eco-Bricks: tee-se-itse -rakennuspalikat

Eco-Bricks, vapaasti suomennettuna ekotiili, on vahvasti mielipiteitä jakava keksintö, jolla muovia voi uusiokäyttää. Ideana on, että iso muovipullo täytetään mahdollisimman tiiviisti esimerkiksi muovipusseilla, ja siinä se – ekotiili on valmis. Näistä kappaleista voi sitten rakentaa mitä ikinä haluaakin.

Ekotiilillä voi esimerkiksi reunustaa kukkapenkin, tehdä huonekaluja tai jopa kokonaisia taloja. Asuinrakennusta ei ehkä Suomessa kannata lähteä rakentamaan, ja toisaalta meillä on jätteiden lajitteluun ja kierrätykseen hyvät mahdollisuudet (kunhan niitä vain käytetään), mutta näin ei ole maailman jokaisessa kolkassa.

Rakennusmateriaalina muovijäte on edullista, sillä sitä tulee koko ajan, ja toisaalta se on myös kestävää – muovi on lähes ikuista! Ekotiilit kestävät vuosikausia, oli sää mikä tahansa.

Kiistanalaista ekotiilistä tekee se, että muovi on, kuten äsken mainittua, LÄHES ikuista. Ekotiili on ympäristön kannalta harmiton rakennusmateriaali niin kauan, kun muovi pysyy kasassa. Hiljalleen se kuitenkin hajoaa paholaiseksi nimeltään mikromuovi, jonka kasaantuminen meriin on jo nyt, ja tulee olemaan, yksi lähitulevaisuuden suurimmista ympäristöongelmista. Erityisesti auringon ultraviolettivalo hajottaa muovia nopeammin pieniksi partikkeleiksi.

Talojen rakentamiseen liittyy myös se ongelma, että ekotiilit, niin kuin tavallisetkin tiilit, täytyy sitoa toisiinsa sementillä, joka saattaa reagoida muovin kanssa arvaamattomilla tavoilla, jolloin rakennus ei ole enää niin tukeva. Toisaalta muovi on myös helposti syttyvää, joten ekotiilit eivät siinäkään mielessä ole turvallisin vaihtoehto.

Mutta esimerkiksi köyhillä alueilla ja kaupunkien slummeissa, joissa ihmisillä ei ole varaa kalliisiin rakennusmateriaaleihin, mutta muovia on yltäkylläisesti, tarjoavat ekotiilit ainakin väliaikaisen ratkaisun sekä jäteongelmaan että materiaalien puutteeseen.

Muovia teiden rakentamiseen

Englantilainen Toby McCartney oli jokunen vuosi sitten lomamatkalla Intiassa, jossa hän näki roskankerääjien poimivan muovin erikseen, ja sulattavan sitä täytteeksi kaduissa oleviin kuoppiin.

Ideasta inspiroituneensa McCartney päätti kokeilla samaa menetelmää omalla kotikadullaan Isossa-Britanniassa, mutta paheksunta oli valtaisaa. Mies ei kuitenkaan lannistunut, vaan päätti alkaa keksimään keinoja, joilla muovia voisi käyttää teiden rakentamisessa turvallisella tavalla.

McCartney perusti MacRebur-nimisen firman ja kävi läpi saman pään seinään hakkaamisen kuin kuka tahansa uuden keksijä ja kehittelijä. Mutta ”vain” 844 pieleen menneen yrityksen jälkeen McCartney kumppaneineen oli löytänyt tavan hyödyntää muuten kaatopaikalle päätyvää kertakäyttömuovia teiden rakentamisessa.

Menetelmässä muovimassaa sekoitetaan asfalttiin, jolloin jätemuovi saadaan sidottua materiaaliin pysyvästi. Bonuksena tuli myös se, että sekoitemateriaalilla saadaan aikaan kestävämpiä tienpintoja.

McCartneyn yritys ei käytä mitään muovia, jonka voi kierrättää jollain muulla tavalla, vaan raaka-aineeksi kelpaa ainoastaan kertakäyttöinen muovi, joka muuten päätyisi poltettavaksi tai kaatopaikalle.

Aerogeeliä öljyvahinkojen siivoukseen

Polyetyleenitereftalaatti eli PET on muovi, josta esimerkiksi vesi- ja limsapullot tehdään. Meillähän nuo menevät kierrätykseen, mutta monessa maassa ne päätyvät kaatopaikalle tai meriin (taidan kuulostaa jo rikkinäiseltä levyltä). Ja meristä puheenollen, öljyvahingot aiheuttavat sekä paikallisia että suuremmankin mittaluokan ympäristökatastrofeja.

Singaporen kansallisen yliopiston tutkijat ovat keksineet tavan kamppailla kumpaakin edellä mainittua saastuttajaa vastaan. Marraskuussa 2018 julkaistun tutkimuksen mukaan he ovat kehittäneet menetelmän, jossa PET-muovista saadaan muokattua hyödyllistä aerogeeliä.

Aerogeeli on maailman kevyintä kiinteää ainetta, jota voidaan käyttää muun muassa iskunvaimentimena, pölysuodattimena, rakennuksissa lämpö-, palo- ja äänieristeenä, sekä suojavaatteiden valmistuksessa. Aerogeelin laajaa käyttöä on kuitenkin tähän asti hidastanut sen kallis hinta. Mutta siihen saattaa olla tulossa muutos.

Singaporessa tutkijat onnistuivat hajottamaan ylenmäärin saatavilla olevaa PET:tä säikeiksi, jotka päällystettiin piioksidilla. Tämän jälkeen säikeet kävivät läpi kemiallisen käsittelyn, jonka lopputuloksena saatiin aikaan huokoista ja joustavaa aerogeeliä.

Kun tätä materiaalia käsiteltiin vielä pidemmälle, sai tutkimusryhmä luotua sienimäistä aerogeeliä, jonka havaittiin imevän itseensä öljyä jopa seitsemän kertaa tehokkaammin kuin jo markkinoilla olevat, öljyvuotojen siivoukseen käytettävät materiaalit. Tämä varsin tuore keksintö on patentoitu ja sille etsitään parhaillaan laajemman skaalan teollista valmistajaa.

Bakteerit avuksi

Palataan vielä äsken mainittuun PET:hen ja muovipulloihin. Pullovettä myydään noin 50 miljardia kappaletta vuosittain, ja siihen ei siis ole laskettu mukaan virvoitusjuomapulloja.

Irlannin suurimman yliopiston, University College Dublinin, tutkijat löysivät jo yli kymmenen vuotta sitten tavan muokata PET:stä korkealuokkaista, arvokasta ja kaiken lisäksi biohajoavaa polyhydroksialkonaattia, PHA:ta.

Prosessissa PET hajotetaan tereftaalihapoksi sekä pieneksi määräksi öljyä ja erilaisia kaasuja. Sitten tereftaalihappo annetaan käsiteltäväksi Pseudomonas -sukuun kuuluville bakteereille, jotka menestyvät siinä oikein mainiosti ja samalla muuttavat hapon hyödylliseksi PHA:ksi.

PHA:ta voidaan käyttää muun muassa pakkausmateriaalina sekä erilaisissa lääketieteen sovelluksissa, esimerkiksi keinotekoisissa kudossiirteissä.

Hiilinanoputkia muovipusseista

Miten tavallinen muovipussi voi vaikuttaa kudossiirteisiin, pommien purkuun, jääkiekkomailojen valmistukseen tai vaikkapa avaruusteknologiaan? No hiilinanoputkien kautta tietenkin!

Hiilinanoputket ovat huomattavasti ihmisen hiusta ohuempia putkia, joita käytetään muun muassa robotiikassa ja monella lääketieteen ja tekniikan alalla. Hiilinanoputkia voidaan valmistaa monenlaisilla menetelmillä, joihin ei nyt tässä sen lähemmin mennä, mutta vuonna 2013 tutkijat australialaisessa Adelaiden yliopistossa testailivat putkien valmistusta käyttäen hiilen lähteenä etanolia.

Prosessi vaati kuitenkin myrkyllisiä katalyytteja ja liuoksia, joten menetelmä ei ollut paras mahdollinen. Yksi tutkimusryhmän jäsenistä kuitenkin keksi, että heidän kehittämänsä tekniikka teki mahdolliseksi käyttää hiilen lähteenä melkein mitä tahansa – miksei siis muovipussejakin. Niistä vapautunut hiili saatiin siirrettyä aiempaa huomattavasti helpommin nanoputkien rakennusaineeksi.

Innovatiivinen tapa käyttää jätemuovia erittäin arvokkaan materiaalin luomiseen on oiva esimerkki sanonnasta ”toisen roska on toisen aarre”.

Syötävät pakkaukset

Tässä kohdassa ei puhutakaan siitä, miten muovijätettä voidaan kierrättää, vaan katsotaan pintaraapaisulla muutama innovatiivinen ratkaisu siihen, miten sitä ei syntyisi ollenkaan. Mitä jos materiaali, johon ruoka pakataan, olisi myös syötävää? Silloinhan jätettä ei tulisi esimerkiksi noutoruokaa hakiessa ollenkaan.

Mielenkiintoinen ja jo markkinoilla oleva tuote on lontoolaisen NOTPLA:n kehittämä, syötävä vesipallo. Nesteen sisällään pitävä materiaali on tehty merilevästä, ja sen voi tosiaan haukata juoman mukana tai sitten heittää kompostiin: se maatuu reilussa kuukaudessa. NOTPLA:n käyttämä ruskolevä kasvaa jopa metrin päivässä, eikä sen viljelyyn tarvita makeaa vettä tai lannoitteita. Jälkikäsittelyssä levästä poistetaan väri, haju ja maku, jotta saadaan aikaan ohut syötävä kalvo.

Vuoden 2019 Lontoon maratonilla juoksijoille tarjoiltiin urheilujuomaa juuri NOTPLA:n pakkauksissa. Maratonin aikana jaetuista reilusta 900 000 muovipullosta korvattiin 200 000 kappaletta täysin jätteettömillä juomapussukoilla. Yritys on kovaa vauhtia kehittelemässä samasta materiaalista valmistettua hajoavaa kelmua sekä pusseja esimerkiksi nauloille ja ruuveille, ja lisäksi verkkokasseja, joissa muun muassa appelsiineja myydään.

Muovia syövät sienet

Yhdysvaltalaisen huippuyliopiston Yalen opiskelijaryhmä löysi vuonna 2011 Amazonin sademetsästä sienilajin, joka pystyy hajottamaan polyuretaania orgaaniseksi materiaaliksi. Muovi, jonka maatumiseen muuten menee satoja vuosia, hajoaa sienten käsittelyssä aivan minimaalisessa ajassa.

Tutkimuksissa todettiin, että tämä Pestalotiopsis microspora -sieni selviää hapettomassa ympäristössä hengissä käyttäen ravinnokseen vain ja ainoastaan polyuretaania. Sienestä onnistuttiin löytämään ja eristämään muovia hajottava entsyymi, jota alettiin vertailemaan muihin sienilajeihin – josko jollakin muullakin olisi sama kyky. Ja kuinka ollakaan, niitä löytyi useampiakin; mukaan lukien Pleurotus ostreatus, joka tunnetaan paremmin osterivinokkaana. Osterivinokas on yksi maailman eniten viljeltyjä ruokasieniä.

Sen lisäksi, että sieniä voitaisiin istuttaa jonain päivänä kaatopaikoille hajottamaan ympäristölle haitallisia jätteitä vaarattomiksi yhdisteiksi, voidaan niitä käyttää ravinnoksi! Sitten vain herää kysymys, että olemmeko valmiita syömään sieniä, jotka ovat itse kasvaneet kaatopaikalla muovia syöden?

3D-huonekalut

Muovin kierrätyksessä suurin ongelma on se, että sitä on niin monenlaista: kovaa muovia, sinistä muovia, venyvää muovia… Lista on loputon. Erilaiset ominaisuudet saadaan aikaan haluttujen kemikaalien avulla, mutta kun sekalainen muovijäte sulatetaan uusiokäyttöä varten, pysyvät nämä kemikaalit kiinnittyneinä muovimonomeereihin. Täten ei voida olla varmoja, minkälaisia ominaisuuksia syntyvällä raaka-aineella on, joten sen uusiokäyttö on hankalaa.

Kalifornian yliopistossa on kehitetty tekniikka, jossa kertakäyttömuovia sulattamalla saadaan käyttökelpoista materiaalia, josta sitten voidaan valmistaa erilaisia esineitä. Alankomaalainen New Raw Association -muotoilu- ja tutkimuslaboratorio otti menetelmästä kopin ja siirsi sen suurempaan mittakaavaan.

New Raw Association sulattaa muovijätteen 3D-tulostimen raaka-aineeksi, ja valmistaa siitä muun muassa penkkejä, tuoleja ja kukkaruukkuja kaupunkien kaduille. Tämän kokoluokan printit vaativat toki suuren määrän muovia – yhden penkin valmistukseen tarvitaan 100 kiloa materiaalia – mutta muovihan ei tulostamalla lopu, joten mitä enemmän jätemuovia esineisiin saadaan uppoamaan, sitä parempi!

Social Plastic: muovi valuuttana

The Plastic Bank -hankkeen projekti Social Plastic on ”laatikon ulkopuolelta” tulevaa ajattelua parhaimmillaan. Ihmiset tuovat muovipankkiin kotona jätteeksi jäänyttä muovia tai ympäristöstä keräämäänsä muoviroskaa, ja voivat vaihtaa sen suoraan rahaksi, palveluiksi tai vaikkapa keittiötarvikkeiksi.

Ideana on kerätä muovi ennen kuin se päätyy meriin, ja samaan aikaan kamppaillaan köyhyyttä vastaan tarjoamalla ihmisille tuloja. Vähävaraisissa yhteisöissä jätehuolto on monesti huonosti järjestettyä tai olematonta, joten muoviroskat päätyvät kaduille ja siitä eteenpäin vesistöihin.

The Plastic Bankin tavoite on tehdä muovista sen verran arvokasta, ettei sitä kannata missään nimessä heittää pois. Paikallisista vaihtopisteistä muovi viedään kierrätyskeskuksiin, joissa se prosessoidaan uudelleen käytettäväksi raaka-aineeksi ja myydään kansainvälisille, ympäristötietoisille yrityksille Social Plastic -tuotenimen alla hyvään hintaan. Kierrätysmuovia voidaan käyttää myös 3D-tulostuksessa raaka-aineena, jolloin roskia keräävälle yhteisölle voidaan printata jotain tarpeellista.

Ostamansa muovin pankki myy eteenpäin yritysasiakkaille, jotka maksavat kierrätysmuovista hyvän hinnan. Tällä hetkellä Social Plastic -hanke on käynnissä Haitilla, Brasiliassa ja Filippiineillä, ja sen odotetaan laajentuvan ainakin Etelä-Afrikkaan, Intiaan ja Panamaan. Katolinen kirkko paavin johdolla on lähdössä mukaan yhteistyöhön – ympäristöasioihin on hyvä tarttua, vaikka Vatikaanin kannanotto aiheeseen on vähän hitaalla aikataululla tullutkin.

Jätemuovista polttoaineeksi

Kruunataan tämä lista vielä kotimaisella ratkaisulla! Polttoainejalostaja Neste ilmoitti vuonna 2018, että se rupeaa kehittämään prosessia, jolla jätemuovista saataisiin valmistettua polttoainetta.

Kemiallisessa kierrätyksessä muuhun kierrätykseen sopimaton jätemuovi käsitellään ja jalostetaan raakaöljyä vastaavaksi tuotteeksi. Neste on jo vuosien ajan tutkinut jätemuovien käyttöä korvaavana vaihtoehtona fossiiliselle raakaöljylle, ja nyt pyörät ovat isosti pyörimässä. Nesteen käyttämä muovijäte tulisi pitkälti Keski-Euroopasta, ja sillä määrällä jalostamo voisi korvata jopa 13 prosenttia polttoaineiden valmistukseen käyttämästään raakaöljystä.

Muovin kemiallinen kierrätys ei kuitenkaan Nesteen osalta lopu polttoaineen tuotantoon, sillä vuoden 2020 lokakuussa yhtiö tiedotti aloittaneensa yhteistyön kierrätysteknologian asiantunitjan Recycling Technologiesin ja maailman johtaviin kulutustavaroiden valmistajiin kuuluvan Unileverin kanssa. Hankkeen tarkoituksena on kehittää ratkaisuja sellaisten jätemuovien kierrätykseen ja uusiokäyttöön, jotka muuten päätyisivät poltettavaksi tai kaatopaikoille.

Lue myös:

Continue Reading

Yhteiskunta

Historian ensimmäinen spämmi, sähköposti ja Instagram-julkaisu: Tässä on 10 internetin ensimmäistä

Julkaistu

Nyt listataan internetin ensimmäisiä! Vaikka nämä ovat nyt arkipäivää, niin joskus on lähetetty ensimmäinen maili ja roskaposti sekä julkaistu ensimmäinen twiitti.

Vaikka tämän listan asiat ovat meille nykyisin arkipäivää, niin jostain on aina lähdetty liikkeelle! Listafriikki listaa nyt kymmenen internetin ensimmäistä.

Internet sai alkunsa Yhdysvalloissa, jossa ruvettiin 1960-luvulla suunnittelemaan niin sanottua hajautettua kommunikaatiojärjestelmää, jota ei pystyisi tuhoamaan kohdennetulla iskulla. Siitä tuli nimi verkko.

Ajatuksissa tuo verkko koostui lukuisista yhdenvertaisista tietokoneista, jotka olisivat yhteydessä toisiinsa, mutta järjestelmä toimisi, vaikka osa olisi epäkunnossa. Sen olisi pysyttävä toiminnassa myös mahdollisessa ydinaseiskussa.

Vuonna 1969 Yhdysvaltain puolustusministeriön rahoituksella syntyi neljä tietokonetta kattanut ARPANET-verkko, joka seuraavalla vuosikymmenellä laajeni nopeasti. Armeijan lisäksi yliopistot ja tutkimuskeskukset ottivat ARPANET:n käyttöön, sillä se mahdollisti tutkijoille mahdollisuuden päästä helposti käsiksi maantieteellisesti kaukana oleviin materiaaleihin. 1980-luvun lopulla ARPANET:n pohjalta muodostui monien erillisten verkkojen verkosto eli internet, jota ilman nykyelämä olisi hyvin erilaista.

Koska internet on verrattain uusi juttu, ovat monet merkittävät ”ensimmäiset kerrat” tiedossa. Tiedämme muun muassa millainen on maailman ensimmäinen twiitti, YouTube-video ja roskaposti. Ensimmäinen sähköpostikin listalla on, vaikka sen kirjoittaja ei ihan varmuudella viestin sisältöä koskaan muistanut.

Ensimmäinen sähköposti

Maailman historian ensimmäinen sähköposti lähetettiin vuonna 1971. Yhdysvaltalainen tietokoneinsinööri Ray Tomlinson työskenteli internetin edeltäjän ARPANET:in parissa ja hänelle oli annettu tehtäväksi keksiä verkkoon ”jotain kiinnostavaa” tehtävää. Nyt ajateltuna tuo kuulostaa lähinnä koomiselta: keksiä nettiin jotain tekemistä.

Tomlinson rupesi etsimään keinoa saada yhteys kaukana – ja miksei lähelläkin – oleviin työkavereihin, jotka eivät vastanneet puhelimeen. Tomlinson asetti työhuoneessaan kaksi tietokonetta muutaman metrin päähän toisistaan. Sitten hän lähetti itselleen viestin, ja rullasi tuolillaan katsomaan, oliko toiselle koneelle tullut mitään. Koska Tomlinson oli ensimmäisen mailin lähettänyt henkilö, on hän luonnollisesti myös se, joka keksi laittaa miukumaukun vastaanottajan nimen ja palveluntarjoajan nimen väliin.

Lue myös: Miten @-merkki päätyi sähköpostiosoitteisiin?

Tomlinson ei tietenkään tajunnut tekevänsä historiaa, joten ensimmäisen sähköpostiviestin sisältö vaipunut unholaan. Mies on kuitenkin veikannut, että hänen itselleen lähettämänsä viestit olivat jotain epämääräistä siansaksaa; ehkäpä näppäimistön rivistö QWERTYUIOP tai ”muutama lause Gettysburgin puheesta” (joka on vuodelta 1863 peräisin oleva presidentti Abraham Lincolnin kuuluisin puhe ja koko Yhdysvaltain historian lainatuin puhe).

Tänä päivänä sähköpostin käyttäjiä on maailmanlaajuisesti 4,481 miljardia. Markkina- ja kuluttajatietoihin erikoistuneen Statistan mukaan joka päivä – siis joka päivä – lähetetään yli 361 miljardia sähköpostia.

Ensimmäinen roskaposti

Aika monella meistä sähköposti täyttyy roskapostista eli niin sanotusta spämmistä. Kovinkaan montaa vuotta maileja ei oltu lähetelty, kun ensimmäisen roskaposti kilahti sähköiseen postilokeroon. Toukokuun 3. päivänä vuonna 1978 Gary Thuerk, joka on saanut ei niin mairittelevan lempinimen ”roskapostin isä”, lähetti ARPANET:issä 400 vastaanottajalle viestin ilman näiden suostumusta.

Kyseessä oli Digital Equipment Corporation -tietotekniikkavalmistajan mainos uudesta tietokoneesta. ARPANET-verkon käyttäjäkunta oli vielä varsin pieni ja käyttö oli hyvin rajoitettua, joten vastaanottajat eivät suhtautuneet suopeasti ei-toivottuun viestiin. Aivan kuin nykyäänkin. Mutta kuten lukemattomia kertoja myöhemmin, niin sillä ensimmäiselläkin, spämmi myös iski osaan yleisöstä ja ihmiset riensivät ostamaan DEC:n tietokoneita.

Ensimmäinen verkko-osoite

Maailman ensimmäinen domain-nimi eli verkkotunnus tai verkko-osoite rekisteröitiin maaliskuun 15. päivänä 1985. Yhdysvaltalainen tietokonevalmistaja Symbolics lisäsi tuona päivänä yhteystietoihinsa symbolics.com -verkko-osoitteen ja parin seuraavan vuoden aikana monet it-alan yrityksen, kuten IBM, Apple, Sun ja Intel, seurasivat perässä.

Vaikka Symbolics-yritystä ei enää ole olemassa, on ensimmäinen domain-nimi edelleen käytössä. On varsin sopivaa, että maailman vanhimmassa verkko-osoitteessa voi tutustua internetin historiaan. Siellä on kirjaimellisesti internet-museo; sähköisessä muodossa tietenkin.

Webin ensimmäinen valokuva

Ensimmäinen valokuva ladattiin nettiin vuonna 1992. World Wide Web -palvelun kehittänyt brittiläinen Tim Berners-Lee saa kunnian olla ensimmäisen henkilö, joka latasi Silvano de Gennaron ottaman kuvan kyseiseen web-palveluun.

Kuvassa on neljä Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERN:ssä työskennellyttä naista, Angela Higney, Michele de Gennaro, Colette Marx-Neilsen ja Lynn Veronneau, jotka vapaa-ajallaan muodostivat musikaalisen komediaryhmän nimeltään Les Horribles Cernettes.

Berners-Lee oli vuonna 1992 myös CERN:n palkkalistoilla ja pyysi erään esityksen jälkeen ryhmältä muutamaa kuvaa. Naiset tai kuvaaja de Gennaro eivät kuitenkaan voineet aavistaa, mitä Berners-Lee suunnitteli kuvilla tekevänsä tai minkälaista osaa he tulisivat kuvien kautta esittämään internetin historiassa.

Ensimmäinen Facebook-tili, joka ei kuulunut perustajajäsenille

Luonnollisesti maailman ensimmäiset Facebook-tilit kuuluvat Mark Zuckerbergille ja kahdelle muulle Facebookin perustajajäsenelle. Kolme ensimmäistä koskaan luotua Facebook-sivua olivat testiprofiileja ja Zuckerbergin henkilökohtainen tili oli historian neljäs.

Mutta ensimmäinen ”ulkopuolinen” tilin luonut henkilö on Zuckerbergin kämppäkaveri Harvardin yliopiston asuntolasta, Arie Hasit. Helmikuussa 2004 Hasitista tuli ensimmäinen oikea Facebook-käyttäjä.

Hasit, jonka tilin käyttäjänumero on 7 (mitä suurempi numero, sitä myöhemmin käyttäjä on liittynyt palveluun suhteessa kavereihinsa ja kontakteihinsa), asuu tällä hetkellä Israelissa ja toteuttaa pitkäaikaista haavettaan rabbina työskentelystä.

Aika moni muukin on liittynyt Facebookiin Hasitin jälkeen. Vuoden 2023 lopussa Facebook-tilejä oli noin 3,065 miljardia kappaletta.

Ensimmäinen twiitti

Maailman historian ensimmäinen twiitti eli viestipalvelu Twitterissä (nykyinen X) julkaistu viesti on peräisin vuodelta 2006. Se oli Twitterin perustajan ja entisen toimitusjohtajan Jack Dorseyn näppäilemä. Maaliskuun 21. päivänä Dorsey käytti silloisesta 140 merkin maksimimäärästä 24 merkkiä kirjoittaakseen lyhyen ja ytimekkään viestin ”just setting up my twttr”.

Vuoden 2021 maaliskuussa Dorsey laittoi tuon ensimmäisen twiitin huutokauppaan myyntiin. Sitä markkinoitiin digitaalisena keräilyesineenä. Vain sekunneissa huutokaupan aukeamisen jälkeen tarjoukset huitelivat kymmenissä tuhansissa dollareissa. Lopulta korkeimman tarjouksen teki malesialainen liikemies Sina Estavi, joka maksoi siitä 2,9 miljoona dollaria (noin 2,5 miljoonaa euroa) kryptovaluutta ethereinä. Estavi vertasi hankintaansa siihen, että joku ostaisi Mona Lisan.

Twiitin, joka siis on kenen tahansa ilmaiseksi nähtävillä Twitterissä, lisäksi Estavi sai Dorseyn allekirjoittaman aitoustodistuksen ja kaiken siihen liittyvän metadatan, kuten twiitin ajankohdan. Kuulostaa täysin kaistapäiseltä touhulta, mutta tuskin tämän twiitin myyminen ja ostaminen jää ainutkertaiseksi tapaukseksi; twiittien ja muiden sosiaalisen median tekstien uskotaan nousevan tulevaisuudessa halutuiksi myyntiartikkeleiksi.

Lue myös: 10 erikoista ja huvittavaa tarinaa tunnettujen yhtiöiden nimien taustalla

Ensimmäinen YouTubeen ladattu video


Me at the zoo -nimellä kulkeva video ladattiin YouTube-videopalveluun huhtikuun 23. päivänä vuonna 2005. Videolla esiintyy Jawed Karim, yksi palvelun perustajajäsenistä, joka pätkän nimen mukaisesti kertoo siinä vierailustaan eläintarhassa.

Tuota 18 sekunnin mittaista videota on tähän mennessä (3.5.2024) katsottu yli 318 miljoonaa kertaa. Karim kiteyttää noissa sekunneissa YouTuben syvimmän olemuksen: Ihmiset katsovat netissä mitä tahansa – jopa sitä, kun joku kertoo norsuilla olevan todella pitkät kärsät.

YouTuben potentiaali nähtiin muuallakin ja Google osti palvelun 1,3 miljardilla eurolla vain reilu vuosi ”laadukkaan” eläintarhavideon lataamisen jälkeen.

Tänä päivänä YouTuben käyttäjät katsovat päivittäin miljardi tuntia videoita. Siis joka päivä YouTubea katsotaan maailmanlaajuisesti yhteensä noin 1 miljardi tuntia.

Ensimmäinen Instagram-julkaisu

 

View this post on Instagram

 

A post shared by Kevin Systrom (@kevin)

Tässä listan mittaan on käynyt jo hyvin selväksi, että monet internetin ensimmäiset ovat aina kulloisenkin palvelun perustajien saavutuksia. Kenenkäs muunkaan!? Sama kaava toistuu myös ensimmäisen Instagram-kuvan kohdalla.

Yhdysvaltalainen ohjelmoija Kevin Systrom otti kuvan suloisesta koirastaan satunnaisella taco-kojulla Meksikossa ja julkaisi sen Instagramissa heinäkuussa 2010.

Eipä tainnut Systrom arvata, että muutamien vuosien päästä lemmikkien kuvilla tienataan omaisuuksia. Tällä hetkellä maailmassa on reilut 2 miljardia Instagram-tiliä, jotka ovat siis kuukausittain aktiivisessa käytössä.

Ensimmäinen kyberhyökkäys

Maailman ensimmäinen kyberhyökkäys ei ollut tahallinen – siis siinä mielessä, että sillä ei pyritty hankkimaan mitään arkaluontoista tietoa tai haluttu aiheuttaa harmia. Ensimmäinen kyberhyökkäys oli vain uteliaan Cornellin yliopiston opiskelijan yritys selvittää, miten iso internet on.

Marraskuussa 1988 Robert Tappan Morris halusi nähdä, montako tietokonetta internetiin oli yhdistettynä. Hän suunnitteli tietokoneohjelman, joka myöhemmin määriteltiin madoksi, ja lähetti sen eteenpäin. Tietokonemato poikkeaa viruksista siinä, että se ei tarvitse isäntäohjelmaa ja leviää tietokoneesta toiseen automaattisesti ilman käyttäjän toimenpiteitä.

Morrisin ohjelma siirtyi tietokoneelta tietokoneelle ja komensi jokaista konetta lähettämään signaalin Morrisin hallinnoimalle palvelimelle. Nuori mies oli kyllä tiennyt, että ongelmia oli tulossa, jos ohjelma leviäisi liian nopeasti. Hänen asettamansa rajoitteet eivät kuitenkaan kyenneet estämään matoa kopioimasta itseään ja jatkamaan koneiden saastuttamista.

Noin 6000 kappaletta yliopistojen, tutkimuskeskusten ja puolustusvoimien tietokonetta meni tukkoon verkon kapasiteetin ylikuormituttua. Kun Morris ymmärsi, mitä on tapahtumassa, eivät hänen varoitusviestinsäkään enää menneet läpi, sillä verkko oli kaatunut. Vaikka kyseessä oli viaton kokeilu, tuomittiin Morris kolmen vuoden ehdonalaiseen vankeustuomioon ja tuhansien dollareiden sakkoihin. Yllä olevassa kuvassa on muuten bostonilaisessa tiedemuseossa näytteillä oleva disketti, joka sisältää Morrisin madon lähdekoodin.

Morris-mato oli vain valitettavasti alkusoittoa. Tällä hetkellä internetissä tehdään joka päivä lähes 4000 uutta kyberhyökkäystä.

Lue myös: Tietosuoja puhuttaa – tässä historian 10 pahinta tietovuotoa

Ensimmäinen pikaviesti

Nykypäivänä viestit kulkevat pitkälti pikaviestiohjelmien, kuten WhatsAppin, välityksellä ja kommunikointi on lähes yhtä välitöntä kuin jos se tapahtuisi kasvotusten keskustellen.

Ennen pikaviestimien vallankumousta läheteltiin tietenkin tavallisia tekstareita, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö palveluita olisi ollut jo pitkään käytössä. Maailman ensimmäinen pikaviesti eli instant message lähetettiin tammikuun 6. päivänä vuonna 1993.

Sen lähetti AOL:n pikaviestimen kautta yhtiön tuleva johtaja Ted Leonsis vaimolleen. Viestissä luki: ”Don’t be scared … it is me. Love you and miss you” eli ”Älä säikähdä … minä täällä. Rakastan sinua ja ikävöin sinua”.

Vaimo oli kaikkea muuta kuin säikähtänyt ja vastasi (järjestyksessään historian toisessa pikaviestissä) ”Wow … this is so cool!”.

Koska olet itse viimeksi lähettänyt aivan tavallisen tekstiviestin?

Lue myös:

Continue Reading

Yhteiskunta

Mistä on peräisin happy hour? Suomessa ”iloisella tunnilla” on ollut tuulinen historia

Julkaistu

Mistä on peräisin happy hour? Tähän selvitämme vastauksen nyt.

Mistä on peräisin kuppiloiden happy hour? Tänään Listafriikki antaa vastauksen tähän kysymykseen ja paneudumme myös ”iloisen tunnin” historiaan Suomessa.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Mistä happy hour on peräisin?

Happy hour on ravintoloissa ja baareissa eli toisin sanoen anniskelupaikoissa tietty ajankohta, jolloin alkoholia myydään normaalia halvemmalla. Usein kyseessä ovat hanatuotteet, mutta tarjouksessa voi olla myös cocktaileja ja snapseja. Yleensä happy hour on muutaman tunnin ajankohta iltapäivällä tai alkuillasta, jolloin on muuten hiljaista.

Happy hour juontaa juurensa Yhdysvaltain laivastoon, josta se ensimmäisen maailmansodan jälkeen lähti leviämään mantereelle. Laivastoslangissa happy hour merkitsi tiettyä aikaa päivässä, jolloin miehistö pääsi nauttimaan vapaa-ajan aktiviteeteista, jotka aluksilla koostuivat lähinnä paini- ja nyrkkeilymatseista. Alkoholilla ei siis ollut varsinaisesti mitään tekemistä happy hour -termin synnyn kanssa.

Kuten sanottua, meriltä happy hour levisi maalle, jossa oli käynnissä historian synkin ajanjakso – viinan myynnin osalta siis. Kieltolaki oli voimassa, mutta sehän ei tietenkään estänyt juomista.

Amerikkalaiset rupesivat kerääntymään salakapakoihin tai järjestämään kodeissaan kiellettyjä cocktailtunteja ennen siirtymistä päivälliselle ravintoloihin, joissa alkoholia ei tarjoiltu.

Happy hour omaksuttiin tarkoittamaan tuollaisia salaisia ja laittomia kokoontumisia. Kun kieltolaki vuonna 1933 kumottiin, oli happy hourista tullut jo vakiintunut termi, jonka anniskelupaikat ottivat sankoin joukoin käyttöön.

Suomeen happy hour saapui vasta vuonna 1984, mutta alkoholilainsäädäntö teki siitä käytännön tasolla hankalaa. Yllättyneet käsi ylös. Ravintolat saivat kyllä mainostaa happy houria, mutta siinä tapauksessa alkoholijuomien myyminen alennettuun hintaan oli kiellettyä.

Helsingin Sanomien elokuussa 1984 julkaiseman uutisen mukaan asiakkaat saivat sen sijaan maksutta esimerkiksi pientä purtavaa; pähkinöitä ja cocktailpaloja.

Jos taas happy hour haluttiin järjestää myymällä drinkkejä alennettuun hintaan, ei sitä saanut mainostaa mitenkään. Tämän pystyi kiertämään laittamalla ravintolan oveen hinnaston, jossa oli ”asiallisesti” ja alkoholin käyttöön rohkaisematta ilmoitettu esimerkiksi keskioluen hinta tiettyinä kellonaikoina. Happy houria ei kuitenkaan saanut mainita.

Lakia on sittemmin muutettu suuntaan ja toiseen – saa mainostaa, ei saa mainostaa – ja viimeisimmän alkoholilakimuutoksen myötä ravintoloilla on ollut vuodesta 2018 lähtien jälleen oikeus mainostaa happy houria ja esimerkiksi afterworkia.

Lue myös:

Continue Reading

Yhteiskunta

Mistä suomalaiset viikonpäivien nimet tulevat ja mitä ne tarkoittavat?

Julkaistu

Mistä suomenkieliset viikonpäivien nimet tulevat? Tällä listalla perehdymme nimien muinaiseen alkuperään.

Nämä sanat ovat jokapäiväisessä käytössämme, mutta niissä ei ole tarkemmin mietittynä mitään järkeä. Mistä suomenkieliset viikonpäivien nimet ovat peräisin?

Suomalaisissa kuukausien nimissä on järkeä, sillä kyllähän esimerkiksi touko, elo ja marras tarkoittavat jotain, vaikka eivät ehkä kovassa käytössä olekaan. Kesäkuu ei muuten ole saanut nimeään vuodenajan mukaan. Mutta siitä ja muiden kuukausien nimistä voit lukea lisää toiselta listalta: Tätä suomalaiset kuukausien nimet tarkoittavat – kesäkuun alkuperä yllättää!

Palataan nyt kuitenkin listan aiheeseen, eli siihen, mistä viikonpäivien nimet tulevat! Mitä ihmettä tarkoittavat maanantai, torstai tai lauantai?

Monta mutkaa saa matkalla tehdä ja paljon mennä ajassa taaksepäin, mutta kaikki tiet johtavat lopulta Roomaan.

Maanantai

Kuva: Ponciano | Pixabay

Otetaan ensiksi käsittelyyn kaikkia viikonpäiviä – keskiviikko lukuun ottamatta – yhdistävä -tai. Viikonpäivien nimien loppuosa on lainattu skandinaavisten kielten päivää tarkoittavasta dag-sanasta.

Ja Skandinavian suuntaan saamme katsoa myös kokonaisuudessaan viikonpäivien nimissä, sillä pääosin suomenkieliset viikonpäivien nimet ovat lainoja nimistä, jotka ovat peruja viikingeiltä.

Maanantai on helppo yhdistää ruotsin måndag-sanaan, mutta vielä paremmin yhteyden löytää muinaisruotsin manadagher-sanasta.

Germaanisiin kieliin, joihin siis myös skandinaaviset kielet kuuluvat, maanantain nimi lainattiin kääntämällä suoraan latinasta. Roomassa maanantai oli siis Kuun päivä, dies Lunae, mikä näkyy yhä romaanisissa kielissä: espanjan lunes, ranskan lundi ja italian lunedi.

Tiistai

Kuten jo edellä mainittiin, ovat suomalaiset viikonpäivien nimet lainoja skandinaavisista nimistä. Osa niistä perustuu skandinaavisen mytologian jumaliin: tiistai muistuttaa Tyristä, joka oli jumalista urhein ja rohkein. Tyr oli Odinin poika ja Thorin nuorempi veli.

Viikingit eivät kuitenkaan itse keksineet nimetä päiviä jumalten tai taivaankappaleiden mukaan, sillä he lainasivat idean germaaneilta. Etelään suuntautuneilla matkoilla kotiintuomisiksi tarttui siis muutakin kuin konkreettisia ryöstösaaliita.

Germaanit olivat nimenneet tiistain Ziu-nimisen jumalan mukaan, minkä viikingit omivat itselleen muuttaen nimen omaan pohjoismaiseen tarustoon sopivaksi.

Koska kaikki mytologiat ja uskomukset kietoutuvat historian saatossa yhteen, niin germaanien Ziu, skandinaavien Tyr ja esimerkiksi anglosaksisten kansojen Tiw ovat sama hahmo.

Saksan Dienstag , englannin Tuesday ja norjan tirsdag muistuttavat tästä rohkeasta sodanjumalasta.

Ja miten sopivaa onkaan, että Roomassa tiistai oli dies Martis; sodanjumala Marsin päivä.

Germaanit siis ottivat Roomasta perusidean viikonpäivien nimeämisestä jumalhahmojen mukaan, mutta muokkasivat nimet omien vastaavien jumaltensa mukaisesti. Ja sitten viikingit tekivät saman germaanisille viikonpäiville.

Ja näin tämä urhea jumalhahmo löysi tiensä myös suomen kieleen, vaikka se ei tiistaista ensisilmäyksellä mieleen tulisikaan.

Keskiviikko

Keskiviikko eroaa muista viikonpäivien nimistä merkittävästi: siinä ei ole päivää tarkoittavaa tai-loppuosaa, eikä nimessä ole viittauksia jumaliin tai taivaankappaleisiin. Keskiviikko on yksinkertaisesti ollut keskellä viikkoa.

Aikoinaan meilläkin viikko alkoi sunnuntaista, joten keskiviikko oli kirjaimellisesti viikon keskimmäinen päivä. Meidän nykyisessä systeemissä eli maanantaista alkavassa viikossa se keskellä oleva päivä on torstai. Suomessa viikon alku vaihdettiin maanantaille vuonna 1973.

Hauska sivuhuomio tähän: hieman yli puolet maapallon asukkaista käyttää kalenteria, jossa viikko alkaa sunnuntaista. Sunnuntai on viikon ensimmäinen päivä lähes koko Pohjois- ja Etelä-Amerikassa sekä puolessa Afrikan ja Aasian maista.

Suomeen keskiviikon nimi on lainattu suorana käännöksenä saksan Mittwoch-sanasta. Pohjoismaisissa kielissä keskiviikko on nimetty suuren ja mahtavan Odinin mukaan – onsdag.

Ja kun mennään alkulähteille, niin Roomassa keskiviikko oli Merkuriuksen päivä – dies Mercurii.

Torstai

Roomassa torstaille nimensä antoi taivaan, valon ja ukkosen jumala Jupiter. Latinankielinen dies Jovis näkyy romaanisten kielten torstaissa; espanjan jueve, ranskan jeudi ja italian giovedi muistuttavat ylijumala Jupiterista.

Samanlainen jumalhahmo löytyi sekä germaanien että viikinkien tarustoista, joten torstai oli luontevaa nimetä Jupiterin vastineen mukaan.

Ukkosenjumala Donar on helppo löytää muun muassa saksankielisestä Donnerstag-sanasta ja pohjoismaisissa kielissä viikinkien suosikkijumala Thor on ilmiselvästi esillä torsdag-sanassa.

Tuosta ei ole enää kovin pitkä matka suomenkieliseen torstaihin.

Perjantai

Roomalaiset nimesivät perjantai Venuksen mukaan. Venus oli kauneuden, rakkauden, seksin ja hedelmällisyyden jumalatar, jota skandinaavisessa mytologiassa vastasi Freija. Freijasta muistuttavat muun muassa ruotsin fredag, englannin Friday ja saksan Freitag. Myös suomenkielinen perjantai juontaa juurensa samaan jumalattareen, vaikka se hieman erilaiselta vaihtuneen alkukirjaimen vuoksi kuulostaakin.

Venus näkyy edelleen romaanisissa kielissä: espanjan viernes, ranskan vendredi ja italian venerdi ovat kaikki johdettuja latinankielisestä Venuksen päivästä – dies Veneris.

Perjantai oli aiemmin onnen päivä, mutta koska se linkittyi niin vahvasti pakanallisiin jumalolentoihin ja kaiken lisäksi vielä voimakkaisiin naishahmoihin, oli kirkonmiesten pyrittävä muuttamaan päivän tarkoitus.

Ja siinähän kristinusko onnistui: perjantaista oikein tekemällä tehtiin epäonnen päivä.

Lue lisää: Perjantai 13. päivä – 10 faktaa epäonnen päivästä

Lauantai

Kuva: Maria Kray | Pixabay

Lauantai sai Roomassa nimensä Saturnus-planeetalta, joka oli aikoinaan nimetty maanviljelyksen ja sadonkorjuun jumala Saturnuksen mukaan.

Mutta unohtakaa jumalhahmot ja taivaankappaleet, sillä mikään ei ole niin tärkeää kuin lauantaisauna!

Ei onnistunut Saturnus soluttautumaan Pohjolaan, sillä lauantai oli viikingeille pyhä peseytymispäivä.

Vanha laugr-sana tarkoitti kylpyä tai kylpemistä, joten siihen perustuvat ruotsin lördag, norjan ja tanskan lørdag, islannin laugardagur ja pienellä venytyksellä viron laupäev ja suomen lauantai.

Sunnuntai

Sunnuntai viittaa useissa kielissä Aurinkoon. Viikonpäivien alkujuurilla Roomassa sunnuntai sai nimen dies Solis. Sunnuntai on ollut Auringon päivä siis aikojen alusta saakka.

Muun muassa saksan Sonntag, ruotsin söndag, englannin Sunday sekä tanskan ja norjan søndag viittaavat Aurinkoon.

Suomenkielinen sunnuntai lainattiin joko skandinaavisista kielistä tai sitten se on napattu ilman pohjoismaisia välivaiheita suoraan saksan kielen varhaisimmasta muodosta. Muinaisyläsaksan kielellä sunnuntai oli Sunnuntag, joka kuulostaa kyllä melko tutulta. Oli miten oli: Aurinko näkyy meilläkin viimeisen viikonpäivän nimessä.

Vaikka Roomasta peräisin olevat latinankieliset viikonpäivien nimet ovat muuten säilyneet tähän päivään saakka romaanisissa kielissä, on sunnuntai poikkeus. Esimerkiksi ranskaksi, espanjaksi ja italiaksi sunnuntai on Jumalan päivä: domingo, dimanche, domenica.

Miksi ihmeessä näin?

No, syy on tietenkin se, että sunnuntai oli Rooman valtakunnassa äärimmäisen tärkeä päivä pakanallisille auringonpalvojille. Kun kristinusko otti Roomassa jalansijaa, oli kristillinen pyhäpäivä näppärästi valittu niin ikään sunnuntaiksi ja sen tuli korvata aiempi merkitys. Muut viikonpäivät saivat pitää nimensä, mutta sunnuntain merkitys oli sekä muille uskonnoille että kristinuskolle sen verran iso, että päivä ei missään nimessä saanut muistuttaa Auringosta.

Taistelu oli kuitenkin osittain toivoton, joten kirkko päätti sepittää tarinaa, jotta Auringon päivä istuisi myös kristinuskoon. Niinpä Jeesukseen ruvettiin viittaamaan ”oikeuden aurinkona ja valon tuojana”. Siinä vaiheessa, kun kristinusko levisi Pohjois-Eurooppaan, oli Auringon päivä jo luontevasti osa uskontoa, joten siksi meillä vietetään Auringon kunniaksi sunnuntaita.

***

Vaikka listalla osoitetaan moneen otteeseen, että kaikki tiet johtavat Roomaan ja viikonpäivien nimien historia juontaa juurensa latinaan, niin todellisuudessa alkuperä on paljon vanhempi.

Nykytiedon mukaan seitsenpäiväinen viikko on lähtöisin Babyloniasta, josta myös eurooppalaisen tähtitieteen uskotaan alkaneen jopa 2000 vuotta ennen ajanlaskun alkua.

Babyloniassa kuukausi jaettiin neljään seitsemän päivän jaksoon ja jokainen päivä oli jaettu 24 hetkeen. Jokaista hetkeä vartioi yksi taivaankappale ja viikonpäivä sai nimensä kyseisen päivän ensimmäistä hetkeä suojelevasta taivaanvalosta. Nuo taivaankappaleet olivat Aurinko, Kuu ja viisi paljaalla silmällä erottuvaa planeettaa. Siitä ei ole kuitenkaan tietoa, että miten babylonialaiset viikonpäiviä kutsuivat.

Varhaisimmat tunnetut kirjoitukset, joissa viikonpäivien nimien kerrottiin juontavan taivaankappaleiden ja niitä edustavien jumalien nimistä, ovat roomalaisilta. Tämän vuoksi viikonpäivien nimien katsotaan tulevan Roomasta.

Lue myös:

Continue Reading

Yhteiskunta

Miksi kelloja siirretään? Ensimmäisen maailmansodan aikainen jäänne kiusaa meitä edelleen!

Julkaistu

Siirrymme kesäaikaan jälleen ensi yönä, mutta minkä ihmeen takia? Nyt selvitetään, että miksi kelloja siirretään.

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään sen, miksi kelloja siirretään. Kelloja siirretään EU-maissa aina lokakuun ja maaliskuun viimeisenä sunnuntaina – ja ensi yönähän koittaa jälleen tuo hetki.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Yhteyden meihin saat myös somekanavissamme, ota Listafriikki seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miksi kelloja siirretään?

Blah, kellojen siirtäminen! Miksi, milloin, miksi ja ennen kaikkea MIKSI?

No kelloja siirretään siksi, että Saksassa haluttiin ensimmäisen maailmansodan aikana säästää kivihiiltä ja sähköä sotimiseen. Saksan talous oli vuonna 1916 romahtamispisteessä, joten jostain oli säästettävä.

Isossa-Britanniassa oli jo vuonna 1907 heitetty ilmoille idea kesäajan käyttöönotosta, koska kevään ja kesän valoisat tunnit ”menevät hukkaan” ihmisten nukkuessa. Brittihallitus ei kuitenkaan hyväksynyt rakennuttaja William Willettin ehdotusta, sillä sen katsottiin rikkovan säännöllistä vuorokausirytmiä.

Jep!

Willet perusteli kesäaikaan siirtymistä valoisan ajan tehokkaammalla käytöllä ja valoisuuden osumista paremmin aktiiviseen työskentely- ja opiskeluaikaan. Willettin mukaan valoisien tuntien hyödyntäminen säästi myös energiaa. Ja juuri se kiinnitti saksalaisten huomion.

Ajateltiin, että jos aamulla on enemmän valoa, se säästää energiaa. Tuohon aikaan se tarkoitti hiiltä.”, kertoo Helsingin yliopiston yleisen historian dosentti Risto Marjomaa Ylen haastattelussa. Marjomaan mukaan kaikki sodassa mukana olleet suurvallat ottivat kesäajan käyttöön Saksan esimerkkiä seuraten, mutta siitä luovuttiin sodan loputtua. Toisen maailmansodan aikana sama ruljanssi toistui; tällä kertaa myös Suomessa. ”Kesäaikaa ajateltiin – – sellaisena asiana, johon voidaan ihmiset pakottaa sota-aikana”, jatkaa Marjomaa.

Kun öljykriisi iski 1970-luvulla, turvauduttiin kesäaikaan jälleen energian säästämiseksi, mutta sillä kertaa päätös piti. Pikkuhiljaa seuraavan vuosikymmenen aikana suurin osa maailman valtioista lähti leikkiin mukaan. Suomessa kesäaikaan on siirrytty säännöllisesti vuodesta 1981 lähtien.

Jo vuonna 2018 Euroopan komissio ehdotti, että EU:ssa jätettäisiin erillinen kesäaika historiaan. Seuraavana vuonna Euroopan parlamentti jopa äänesti siitä, että kellonajan siirrosta luovuttaisiin ja tulos oli lopettamista puoltava. Tavoitteena oli, että viimeinen kellojen siirtäminen tapahtuisi Euroopan unionissa vuonna 2021. Muutokseen tarvitaan sekä EU:n neuvoston että parlamentin päätös, mutta toistaiseksi asian käsittely on pysähtynyt neuvostossa.

Koskahan kelloja siirretään viimeisen kerran ja päästään vihdoin eroon tuosta sodanaikaisesta hätäkeinosta!?

Vielä ei ole sen aika, sillä jälleen ensi yönä siirrämme kelloja tunnilla eteenpäin. Siirto tapahtuu aamukolmelta.

Lue myös:

Continue Reading

Suosituimmat