Jos perjantai 13. päivä pelottaa sinua jo valmiiksi, niin ei kannata lukea tätä listaa! Nämä tapaukset saavat epäilijätkin miettimään, olisiko epäonnen päivässä sittenkin perää.

Koska tuo varsinainen epäonnen päivä koittaa iloksemme huomenna, tarkastelemme nyt pelottavia tapauksia, jotka ovat sattuneet kyseisenä päivänä.

Se on tullut surullisenkuuluisaksi rap-artisti Tupac Shakurin kuolinpäivänä syyskuussa 1996 ja vuoden 1989 lokakuisena ”mustana perjantaina”, kun osakemarkkinat äkillisesti romahtivat.

Ja aika paljon muutakin on tapahtunut.

Monien mielestä näissä tapauksissa on kyse vain sattumasta, mutta varmasti löytyy myös yhtä monta taikauskoista, jotka pistävät onnettomuudet ja sattumat hetkeäkään miettimättä perjantai 13. päivän piikkiin.

Kumpaan joukkoon sinä kuulut?

Andien lentoturma

Tämä on koko listan ehkä tunnetuin ja kuuluisin onnettomuus, joka on sattunut perjantai 13. päivänä.

Uruguayn pääkaupungista Montevideosta Chileen, Santiagoon, matkalla ollut tilauslento kohtasi päätepysäkkinsä korkealla Andien vuoristossa lokakuussa 1972.

Koneessa oli viisi miehistön jäsentä ja 40 matkustajaa, jotka olivat rugby-otteluun matkalla olleita pelaajia ja heidän läheisiään. Noista 45 ihmisestä selvisi hengissä vain 16. Yli kahden kuukauden ajan törmäyksestä selvinneet kamppailivat lumivyöryjä, vammoja ja paleltumia vastaan. Pahin uhka oli kuitenkin ravinnon puute.

Vähäiset eväät oli heti törmäyksen jälkeen jaettu pieniin eriin, mutta ne eivät riittäneet viikkoa pidemmäksi. Miehet, joista suurin osa oli alle parikymppisiä opiskelijoita, yrittivät syödä koneen penkkien nahkaa ja täytteitä, mutta tulivat lopulta yhteen ainoaan, puistattavaan johtopäätökseen.

Jotta he selviäisivät hengissä, olisi heidän syötävä kuolleiden tovereidensa lihaa. Ensimmäiset tulitikun kokoiset viipaleet leikattiin tuntemattomilta miehistön jäseniltä, mutta päivien ja viikkojen kuluessa selviytyjät joutuivat turvautumaan myös omaisiinsa. Ne, jotka kieltäytyivät lihan paloista, menehtyivät vielä ennen pelastumista.

Joulukuun alkupuolella Fernando ”Nando” Parrado ja Roberto Canessa päättivät lähteä hakemaan apua, kunhan Parrado oli ensin vannottanut, ettei hänen menehtyneeseen äitiinsä tai siskoonsa kajottaisi. Kymmenen päivän ja 60 kilometrin mahdottomalta tuntuvan vaelluksen jälkeen farkkuihin pukeutuneet miehet olivat päässeet vuoristosta lähelle ihmisasutusta.

Joulukuun 23. päivänä, kaksi kuukautta onnettomuuden jälkeen, loput selviytyneet haettiin helikopterilla turvaan.

Sykloni tappoi jopa puoli miljoonaa ihmistä

Vuonna 1970 Bangladeshiin, silloiseen Itä-Pakistaniin, iski yksi maailmanhistorian tuhoisimmista sään aiheuttamista katastrofeista. Bengalinlahden alue on tunnettu toistuvista sykloneistaan, mutta tuo marraskuun 13. päivänä, perjantaina, rannikon saavuttanut hirmumyrsky oli, ja on edelleen, tuhovoimassaan vertaansa vailla.

Bhola-niminen trooppinen hirmumyrsky aiheutti valtavan, 10 metriä korkean vesimassan vyörymisen rannikolle, eikä alavalla maalla asuneilla ihmisillä ollut mitään mahdollisuutta pelastautua. Syklonin lähestyminen ja kasvaminen merellä oli toki havaittu edeltävinä päivinä ja kansalle oli annettu varoitus, mutta suurin osa väestä oli jättänyt sen huomiotta.

Yksittäisessä, 170 000 asukkaan Tazumuddinin kaupungissa menehtyi puolet ihmisistä. Virallisten tietojen mukaan hirmumyrskyssä kuoli kokonaisuudessaan 300 000 henkeä, mutta vuosien mittaan arviot ovat olleet niinkin korkealla, kuin puolessa miljoonassa uhrissa.

Lue myös: Kun rajuilma iskee – Suomen historian pahimmat myrskyt

Unohdettu lento-onnettomuus

Andien traagisesta lento-onnettomuudesta ja sen selviytyjistä on tehty lukuisia elokuvia, kirjoja ja dokumentteja. Kaikki tuntevat tarinan.

Mutta kuinka moni tietää, että samana pirullisena perjantaina, lokakuun 13. päivänä vuonna 1972, tapahtui toinenkin lento-onnettomuus?

Lentoturma sattui lähellä Moskovaa, eikä kukaan koneessa ollut selvinnyt. Onnettomuudessa menehtyi 164 matkustajaa ja kymmenen miehistön jäsentä.

Ilyushin II-62 -mallinen venäläislentokone nousi ongelmitta Pariisista, ja sen tarkoitus oli lentää Leningradin kautta Moskovaan. Välilasku oli onnistunut, mutta sää oli muuttunut huonoksi: satoi rankasti ja näkyvyys oli heikko.

Lentokoneen kapteeni sai luvan laskeutua Sheremetyevon kansainväliselle kentälle. Jostain tuntemattomasta syystä laskeutuminen ei onnistunut ja kapteeni joutui nostamaan koneen kahdesti uudelleen ilmaan. Kolmannella laskeutumiskerralla kone syöksyi maahan viiden kilometrin päässä lentokentästä ja tuhoutui törmäyksessä täysin.

Onnettomuuden syytä ei ole koskaan saatu selville, ja tapahtuma-aikanaan se oli ihmishengissä mitattuna yksi historian pahimmista lento-onnettomuuksista.

Romahdus, joka vain odotti tapahtumistaan

Suosittu konferenssien pitopaikka Royal Plaza -hotelli, Nakhon Ratchasiman kaupungissa, Thaimaassa, oli ennen onnettomutta hiljattain remontoitu. Siihen oli 1990-luvun alussa lisätty kerroksia, mutta korjaustyöt oli tehty ilman asianmukaisia lupia eikä rakenteita oltu tuettu kunnolla. On vain ihme, että mitään ei tapahtunut..ennen kuin sitten tapahtui.

Elokuussa vuonna 1993 hotelli oli täynnä kokoustavia opettajia ja öljy-yhtiöiden työntekijöitä. Perjantai 13. päivä, vähän yli kymmeneltä aamulla, koko rakennus sortui niille sijoilleen, kun ylimmät kerrokset romahtivat suoraan alas. Tuho oli täydellinen alle kymmenessä sekunnissa. Kuin ihmeen kaupalla 227 ihmistä saatiin pelastettua raunioista, mutta 137 menetti henkensä.

Hotellin ”kunnostustöiden” ja lisäkerrosten suunnittelija tuomittiin vankilaan, ja onnettomuustutkimuksissa todettiin, että myös korruptoituneet ja lahjotut turvallisuustarkastajat katsoivat rakentamista ja selviä turvallisuusriskejä läpi sormien.

Sam Patch ammattimainen hurjapää

Sam Patch oli Yhdysvaltojen ensimmäinen ammattinsa harjoittaja. Hänen virallinen nimikkeensä oli vesiputouksilta hyppääjä. Nopeasti voisi veikata, että elinajanodote ei huiman pitkä tuolla alalla ole. Perjantaina, marraskuun 13. päivänä vuonna 1829, Patch osoitti veikkauksen oikeaksi.

Hän oli vähän aiemmin toteuttanut kaikkien hurjapäiden unelman ja hypännyt alas veteen 50 metriä korkeilta Niagaran putouksilta. Erikseen rakennetulta puiselta korokkeelta Patch oli syöksynyt Niagaran hyytävään veteen. Julkisuutta saaneen hypyn jälkeen hän lupautui toistamaan temppunsa, jota kerääntyi katsomaan tuhansittain uteliaita silmäpareja. Sukellus onnistui jälleen. Vesimassaltaan maailman suurimman putouksen päihittämisen jälkeen Patch tunsi itsensä voittamattomaksi ja alkoi etsiä uusia hyppypaikkoja.

Hän päätyi läntisessä New Yorkissa sijaitseville High Falls -putouksille. Hyppytelineineen pudotusta oli 40 metriä, ja hyppyä tapahtumaa mainostettiin ”Samin viimeisenä hyppynä”. Sitä se tosiaan oli.

Tuhatpäinen yleisö todisti 22-vuotiaan huimapään painumisen pinnan alle, mutta ei koskaan sen nousua takaisin ylös. Patchin ruumis löytyi vasta kuukausien jälkeen, kun jäinen joki oli kuljettanut sen kauas putouksilta. Hänen haudalleen asetettiin puinen laatta, jossa luki ”Tässä lepää Sam Patch – sellaista on kuuluisuus”.

Bob Renphrey: epäonnen mies

Maailman epäonnisimpana miehenä voidaan pitää Bob Renphreytä. Pohjois-Walesissa bussinkuljettajana työskennellyt mies oli saanut tarpeekseen perjantai 13. päivästä ja vietti vuosien 1979 ja 1998 välillä jokaisen niistä sängyssään peiton alla. Häntä ei voi mitenkään syyttää hätävarjelun liioittelemisesta, niin paljon ehti miehelle käydä ennen karanteeniin jättäytymistä.

Renphreyn tiedettiin vuosien mittaan tuona epäonnen päivänä olleen neljästi autokolarissa, pudonneen kertaalleen jokeen, kolaroineen moottoripyörällä ja kaatuneen lasioven läpi. Lisäksi mies oli saanut kyseisenä päivänä potkut töistä. Renphrey valitettavasti levitti onnettomuusalttiutta myös ympärilleen, sillä hänen vaimonsa Betty oli kaatunut pahasti portaissa eräänä perjantai 13. päivänä. Tragikoomisimmalle sairaalareissulle pariskunta joutui, kun Bob oli heittämässä koiralleen keppiä, mutta löi sillä vekinarvoisesti Bettyä päähän.

Bob Renphrey menehtyi syöpään vuonna 1998 (vuotena, jossa oli kolme perjantai 13. päivää), mutta hänen kohtalonsa ei saapunut epäonnisena päivänä, vaikka se tarinalle hyvä loppu olisi ollutkin.

Kun Betty suunnitteli miehelleen hautajaisia, halusi hän vanhojen aikojen kunniaksi järjestää ne maaliskuun 13. päivänä, joka tuolloin osui…tättärärää…perjantaille, mutta hautaustoimisto oli täyteen buukattu. Bettyn mukaan ”Bobia suunnitelman epäonnistuminen olisi naurattanut”.

Tragedia risteilyaluksella

Välimerellä seilannut risteilyalus Costa Concordia ajoi karille Italian rannikolla tammikuun 13. päivänä vuonna 2012. Se oli perjantai-ilta vähän yhdeksän jälkeen.

Alus oli lähestynyt Giglion saarta, jonka ohi sillä oli tapana seilata ja soittaa samalla torvea tervehdykseksi. Kivikkoisella rannikolla oli hankala navigoida ja valitettavan kielimuurin takia indonesialainen perämies ymmärsi italialaisen kapteenin ohjeet väärin. Laiva osui karikkoon, joka repi pohjaan yli 50 metrin pituisen reiän. Vesi alkoi tulvia välittömästi sisään.

Vaikka tuhot olivat mittavat, ei kapteeni Francesco Schettino antanut evakuointimääräystä kuin vasta tunti karilleajon jälkeen. Matkustajat olivat jo aiemmin huolissaan, mutta heille ilmoitettiin kyseessä olevan vain tavallinen sähkökatkos. Laiva oli kuitenkin alkanut upota. Puolenyön aikaan alus oli jo kovasti kallistunut, mutta mittavan, ulkoisen pelastusoperaation ansiosta oli aamuun mennessä evakuoitu lähes 4200 matkustajaa ja miehistön jäsentä, kapteeni ensimmäisten joukossa. Hän kyllä väitti pudonneensa pelastusveneeseen vahingossa.

Valitettavasti kapteenin ja muun henkilökunnan hidastelu pelastustoimien aloittamiseksi koitui 32 ihmisen kohtaloksi. Neljä miehistön jäsentä myönsi syyllisyytensä kuolemantuottamuksiin ja he saivat muutamien vuosien vankeusrangaistukset. Helmikuussa 2015 kapteeni Schettino tuomittiin 16 vuodeksi vankeuteen kuolemantuottamuksesta ja lisäksi törmäyksen aiheuttamisesta sekä aluksen hylkäämisestä.

Nathan Bedford Forrestin syntymäpäivä

Nathan Bedford Forrest syntyi Tennesseessä heinäkuussa vuonna 1821, perjantai 13. päivänä. Forrest, joka liittyi armeijaan ilman minkäänlaista kokemusta vuonna 1861, nousi Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan konfederaation eli etelävaltioiden kenraaliksi. Hän oli arvostettu johtaja, jonka uudenlaiset strategiat toivat hänelle lempinimen ”The Wizard of the Saddle”, Satuloiden velho.

Kenraali Forrestin kunniaksi on pystytetty kymmenittäin patsaita ja muistomerkkejä, hänen mukaansa on nimetty kouluja, ja jopa maailmankuulu elokuvahahmo Forrest Gump väittää saaneen nimensä sotasankarilta.

Miksi juhlittu kenraali syntymäpäivineen on tällä listalla? Osaat varmaan kuvasta laskea 1+1.

Ensinnäkin hänen tiedetään teloittaneen sadoittain antautuneita unionin eli pohjoisvaltioiden sotilaita Fort Pillowin taistelun jälkeen. Suurin osa tapetuista oli tummaihoisia, ja konfederaation joukot käyttivät erilaisia raakoja tapoja joukkomurhan suorittamiseen. Forrestia alettiin pohjoisvaltioissa pitää verilöylyn jälkeen sotarikollisena.

Sodan päätyttyä unionin voittoon liittyi Forrest erääseen hiljattain perustettuun järjestöön, jonka agendana oli rajoittaa vapautettujen orjien yhteiskunnalista asemaa. Orjakauppiaana ennen sotaa toiminut Forrest ehdotti nimeksi Ku Klux Klan, ja hänestä tuli järjestön ensimmäinen ”Grand Wizard”, suurvisiiri.

Pariisin terrori-iskut

Perjantai 13. päivä vuonna 2015 alkoi kuin mikä tahansa päivä. Pariisissa, Ranskassa ihmiset olivat koulussa tai töissä, ja suunnittelivat pian alkavan viikonlopun viettoa. Osa oli menossa katsomaan Ranskan ja Saksan välistä jalkapallo-ottelua, toisilla oli sovittuna illanvietto johonkin Pariisin lukemattomista ravintoloista ja kahviloista. Monet odottivat innoissaan Bataclan-teatterissa esiintyvän Eagles of Death Metal -yhtyeen konserttia. Pahimmatkaan kauhukuvat eivät olisi voineet ennustaa sitä, mihin päivä tulisi päättymään.

Vähän ennen puolta kymmentä illalla räjähti ensimmäinen pommi jalkapallostadionin ympärillä. Siitä alkoi läpi Pariisin katujen kulkenut itsemurhapommien ja ampumisten sarja, jossa kohteina oli vilkkaita illanviettopaikkoja ja lopulta suljettu konserttisali, jossa panttivankitilanne laukesi poliisin rynnäkköön.

Terrori-iskussa kuoli 130 ihmistä ja lähes 500 loukkaantui. Marraskuussa 2019, neljä vuotta kauhujen perjantain jälkeen, iskun tutkinta saatiin päätökseen, ja 20 epäiltyä joutuu viimein oikeuden eteen joukkomurhasta syytettyinä. Kaikki 20 syytettyä todettiin lopulta syyllisiksi ja tuomioiden pituudet vaihtelivat muutamista vuosista elinkautisiin.

13.3.2020: Kun maailma seisahtui

Vuoden 2020 maaliskuun puoliväli oli käänteentekevä hetki maailmassa: oli ennen ja jälkeen koronan.

Perjantai 13. päivä tuona muutaman vuoden takaisena maaliskuuna kosketti koko maailmaa. Monessa maassa oli jo tullut voimaan rajoituksia tai ainakin niitä kohti oltiin vauhdilla menossa. Esimerkiksi jo useiden päivien ajan Pohjois-Italia oli ollut niin sanotussa lockdownissa eli koronasulussa, jossa ihmisten liikkumista ja kanssakäymistä rajoitettiin voimakkaasti.

Tuona perjantaina Suomessa julkistettiin rajuja toimia epidemian torjumiseksi. Samana päivänä monet Euroopan maat pistivät rajojaan kiinni ja useisiin maihin tuli voimaan matkustuskieltoja.

Suomessa kyseisestä päivästä alkaen kaikki yli 500 hengen yleisötilaisuudet, oli sitten kyse minkälaisesta tapahtumasta tahansa, oli kielletty ja tämä määräys tulisi olemaan voimassa vähintään toukokuun loppuun saakka.

Bändit joutuivat perumaan kiertueitaan, urheilutapahtumia oli tarkoitus järjestää tyhjille katsomoille, jos järjestetään ollenkaan, kesän festivaalit näyttivät eittämättä olevan vaarassa, satojen tuhansien lasten harrastukset päättyivät sarjakausien osalta kesken ja niin edelleen.

Tässä vaiheessa nuo toimet kuulostivat hyvin rajuilta, mutta kuten hyvin tiedämme: paljon pahempaa oli tulossa.

Tuo perjantai 13. päivä ei kuitenkaan hevillä unohdu!

Lue myös:

• Karman laki: 10 uskomatonta tosielämän esimerkkiä niin hyvässä kuin pahassa
• Ei syytä paniikkiin: 10 historiallista vähättelyn huippua

Kidnappaus on yksi vakavimmista rikoksista ja siitä seuraa yleensä pitkä vankilatuomio. Aina silloin tällöin areenalle astuu kuitenkin mestareita, jotka syystä tai toisesta lavastavat oman sieppauksensa.

Rangaistus on usein luvassa myös itsensä nappaamisesta, sillä tällaiset huijaukset maksavat poliisille aikaa ja rahaa, ja vievät resursseja oikeiden rikosten selvittämiseltä. Monesti näihin kidnappaustapauksiin liittyy myös kiristystä lunnasvaatimusten muodossa.

On vaikea uskoa, mitä kaikkea ihmiset ovat valmiita tekemään, mutta Listafriikki oli yllättynyt huomatessaan miten yleisiä lavastetut sieppaukset ovatkaan. En toki ymmärrä miksi se niin yllätti – sen verran paljon tässä on listoja tehdessä tullut kummallisuuksiin tutustuttua!

Tässä siis kymmenen kidnappausta, jotka olivat siepatun itsensä lavastamia. Syitä erikoiseen ratkaisuun on lähes yhtä monta kuin tekijöitäkin.

Jonathon Michael Davis

Helmikuun 27. päivänä vuonna 2018 Jonathon Michael Davisin perheenjäsenet alkoivat saada viestejä, joissa miehen kerrottiin olevan siepattuna. Perheen tuli maksaa Davisin vapaudesta järisyttävät 375 dollaria. Kidnappaajat uhkasivat vahingoittaa Davisia ellei rahoja maksettaisi välittömästi PayPalin välityksellä – he lähettivät jopa kuvan miehen vahingoittuneesta sormesta ja uhkasivat murtaa loputkin, ellei maksua näkyisi tai mukaan sotkettaisiin poliisi.

Maaliskuun 1. päivänä perhe ilmoitti uhkauksista huolimatta Oklahoman poliisille, että Davis on kidnapattu. Samantien poliisi otti yhteyden FBI:hin ja liittovaltion seriffiin. Virvavallalla ei kestänyt kovinkaan kauaa paikantaa Davis tulsalaiselle River Spiritin kasinolle.

Ensinnäkin Davis oli lähettänyt…tai siis kidnappaajat olivat lähettäneet lunnasvaatimukset Davisin puhelimella, joten agenttien ei tarvinnut muuta kuin selvittää kyseisen laitteen sijainti. Mies löytyi muutamassa tunnissa pelipöydän äärestä ja hyvin nopeasti kävi ilmi, että kyseessä ei ollut kidnappaustilanne, vaan mies oli lähetellyt vaatimuksia ja aiheuttanut suurta huolta perheelleen aivan itse. Poliisin mukaan Davis oli ladannut internetistä kuvan murtuneesta sormesta ja tuo kyseinen kuva ilmestyi Googlen hakutuloksissa ensimmäisten joukossa.

Davis pidätettiin syytettynä kiristyksestä ja kiskonnasta. ”Hän ei ollut kovinkaan taitava huijari eikä ollut ajatellut tätä pitkällä tähtäimellä”, poliisista kommentoitiin.

Jessica Nordquist

Kuinka tehdä eksän elämästä helvettiä? Lontoolainen Jessica Nordquist on aiheen asiantuntija, mutta ei hänestä silti kannata mallia ottaa; hän nimittäin istuu tällä hetkellä monivuotista vankeustuomiota.

Heinäkuussa 2017 Nordquistilla ja samassa PR-toimistossa, Unrulyssa, työskennelleelle Mark Weeksille puhkesi työpaikkaromanssi. Suhde loppui lyhyeen, mutta Nordquist ei kyennyt jättämään asiaa sikseen.

Hän lähetteli sekä muille kollegoille että Unrulyn asiakkaille tekstiviestejä, joissa kertoi Weeksin raiskanneen hänet. Sen lisäksi hän teki Instagramiin kymmeniä valeprofiileja, joissa syytökset jatkuivat. Nordquist myös julisti tulleensa raiskauksen seurauksena raskaaksi ja tilasi Amazonista tekovatsan todistaakseen väitteensä.

Nordquist myös lähetti Weeksille ja tämän perheenjäsenille uhkaavia viestejä, joiden seurauksena Weeks ei enää uskaltanut nukkua kotonaan. Ilmeisesti nainen ei saanut kaikilla tempauksillaan tarpeeksi huomiota, joten hän päätti lavastaa oman kidnappauksensa.

Sieppaajana ja vaarallisena rikollisjenginä esiintynyt Nordquist lähetti ystävilleen, työkavereilleen sekä tietysti Weeksille ja tämän lähipiirille kuvia itsestään alastomana ja kiinni sidottuna. Kun poliisi teki etsinnän Nordquistin ylösalaisin käännettyyn asuntoon, löytyi pöydältä sieppaukseen liittyvä viesti.

Jessica Nordquist löytyi muutaman päivän kuluttua skotlantilaisesta motellista täysin kunnossa mukanaan muutama valeasu ja retkeilyvarusteita. Oikeuteen jouduttuaan hän vielä jaksoi väittää, että kidnappaus oli hänen baarissa tapaamansa MI5-agentin tekosia.

Mutta kuten alussa sanottua, häkki heilahti!

12-vuotias ranskalaispoika

Hammaslääkärissä käyminen ei varmaankaan ole kenenkään lempipuuhaa, mutta minkälaisiin toimenpiteisiin sinä olisit valmis ryhtymään välttääksesi tarkastuksen?

Eräs 12-vuotias ranskalaispoika oli ollut vuoden 2014 toukokuussa matkalla kotikylästään naapurikaupunkiin hammaslääkärille, kun hän oli tullut toisiin aatoksiin.

Partiossa olleet poliisit kiinnittivät huomiota kummallisesti käyttäytyvään poikaan, joka vaikutti jostain syystä piilottelevan rakennusten välissä. Poliisin jututtaessa poikaa tämä kertoi olleensa menossa hammaslääkäriin, kun viereen oli ajanut suuntaa kysellyt outo mies. Mies oli kiskonut pojan kyytiin, ja siepattu pääsi pakenemaan siinä vaiheessa, kun auto seuraavan kerran pysähtyi.

Poika oli todella miettinyt jutun loppuun saakka, sillä hän antoi kidnappaajastaan hyvin tarkan kuvauksen: Mies oli 170 cm pitkä, lihaksikas, noin 30-vuotias ja eurooppalaisen näköinen. Hän oli pukeutunut mustaan paitaan ja vaaleisiin farkkuihin, ja pisteenä i:n päälle miehellä oli oikeassa poskessa pystysuora arpi.

Kuukauden ajan poliisit etsivät kidnappaajaa tuloksetta, kunnes epäilykset vilunkipelistä heräsivät heidän käydessään läpi pojan kotikylän kaduilla olleiden valvontakameroiden tallenteita. Poika tuotiin uudelleen jututettavaksi ja lopulta hän myönsi sepittäneensä koko kidnappaustarinan vain välttääkseen hammaslääkärikäynnin.

Mark Salerno

Lastenlääkäri Mark Salernon kidnappaus nousi Yhdysvalloissa koko maan laajuiseksi uutiseksi toukokuussa 2002. Kohu kuitenkin muutti muotoaan siinä vaiheessa, kun Phoenixista siepattu Salerno löytyi kolme päivää myöhemmin San Diegosta, ja kävi ilmi, että hän oli itse lavastanut koko jutun.

Salerno kertoi poliisille ja FBI:n agenteille, että joukko miehiä oli napannut hänet ja teljennyt nilkat yhteen teipattuna auton takakonttiin. Pelastusoperaatio näytettiin televisiossa suorassa lähetyksessä, jota seurannut henkilö muisti nähneensä miehen menevän takakonttiin aivan itse. Upsis!

Salerno myönsi, että kidnappaus oli lavastettu, koska hänellä oli pahoja talousongelmia. Oikeudessa hänen vaimonsa ja lakimiehensä todistivat hänen sairastaneen masennusta ja Salerno väittikin suunnitelleensa itsemurhaa läheisellä Hooverin padolla, mutta lähteneensä sitten kohti Kaliforniaa. Hän kertoi ottaneensa lääkkeitä ennen takakontissa nukkumista ja herättyään hän oli alkanut hakata luukkua ja huutaa apua.

Salerno sai kolmen vuoden ehdollisen vankeusrangaistuksen.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Pian tuomion julistamisen jälkeen hän katosi jälleen. Poliisi yhytti Salernon kolme viikkoa myöhemmin toiselta puolelta maata Pittsburghista, jossa eräs huolestunut kansalainen oli soittanut hätänumeroon nähtyään miehen varastamassa pyyhettä pyykkinarulta.

Salerno jätti hetkeksi työnsä lääkärinä ja ilmoittautui hoitoon. Vuonna 2011 hänestä tehtiin sanomalehteen iso juttu, jossa kerrottiin paluusta töihin ja siitä, miten vaikeistakin mielenterveysongelmista voi toipua.

Mutta ei siinäkään vielä kaikki. Lokakuun 12. päivänä vuonna 2018 Salerno katosi jälleen, eikä häntä ole tähän päivään mennessä löydetty.

Robert Brandel

Kun viranomaiset saavat silminnäkijähavainnon auton takapenkillä sidottuna makaavasta henkilöstä, olettavat he löytävänsä kauhuissaan olevan ja mahdollisesti pahoinpidellyn rikoksen uhrin. Robert Brandelin kohdalla näin ei kuitenkaan ollut, sillä kun miestä mentiin Buffalon lähellä helmikuussa 2019 pelastamaan tukalasta tilanteesta, oli hän yllättävän rauhallinen.

Kun tekninen ryhmä rupesi keräämään autosta sormenjälkiä ja todistusaineistoa, kertoi Brandel kuulustelijoille tulleensa ryöstetyksi, kun kaksi uhkapeleistä tuttua kaveria olivat vieneet häneltä 16 000 dollaria aseella uhaten. Se ei rosvoille kuitenkaan ollut riittänyt, vaan nämä olivat kidnapanneet Brandelin ja pakottaneet tämän ajamaan ympäri New Yorkin osavaltiota kunnes olivat teipanneet hänen kätensä ja jalkansa, ja jättäneet autoon oman onnensa nojaan.

Brandel oli mielestään kehittänyt täydellisen tarinan, mutta ei onnistunut huijaamaan poliisia. Mies jäi valheestaan kiinni siksi, että hänen partansa oli siistitty – kenellä kolme päivää siepattuna olleella on muka mahdollisuus ajaa parta!?

Hieman reilun puolen tunnin kuulustelun jälkeen Brandel totesi bluffinsa epäonnistuneen ja myönsi sepittäneensä koko kidnappaustarinan. Hän oli ajatellut välttävänsä sieppauksella 50 000 dollarin velan, joka oli seurausta aiemmin samassa kuussa hävitystä Super Bowl -veikkauksesta.

Sabrina Belcher

Yhdysvaltalainen Sumterin kaupunki valmistautui syksyllä 2020 pormestarinvaaleihin, johon oli ilmoittautunut kuusi ehdokasta. Yksi heistä oli 29-vuotias kuuden lapsen äiti Sabrina Belcher, jolla ei ollut mitään aiempaa kokemusta politiikan saralta. Belcher kuitenkin vetosi äänestäjiin sillä, että hän tuntee tavallisten ihmisten ongelmat ja tietää mitä on olla koditon tai murehtia sitä, millä maksaa sähkölasku.

Muutama kuukausi ennen marraskuisia vaaleja Belcher päätti ottaa kovat keinot käyttöön ja palkkasi Christopher James Eaddyn kidnappaamaan ja pahoinpitelemään hänet. Belcher kuvasi autossa tapahtuneen päällekarkauksen Facebook-liveen ja syytti videolla yhtä vaalivastustajaansa hyökkäyksen järjestäjäksi.

Poliisille selvisi tutkinnassa, että Belcherillä oli suunnitelma jokaisen vastustajansa maineen pilaamiseksi. Sumterin poliisipäällikön Russell Roarkin mukaan Belcherin ainoa tarkoitus oli aiheuttaa hämminkiä ja saattaa muut pormestariehdokkaat huonoon valoon. ”Valheellisiin tietoihin perustuen käytimme aivan turhaan sekä terveydenhuollon että poliisin resursseja asian selvittämiseksi ja syyllisen kiinniottamiseksi”, harmitteli Roark paikallislehden haastattelussa.

Poliisin kuulusteluissa sekä Belcher että Eaddy myönsivät vilpin ja sen, että Belcher oli suunnitellut lavastetun kidnappauksen ja pahoinpitelyn saadakseen kaupunkilaisten sympatiat puolelleen. Kummatkin joutuivat rikossyytteeseen ja Belcher tuomittiin kolmen vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Häntä ei valittu Sumterin pormestariksi.

Rahmell Pettway

Maaliskuussa 2013 newyorkilainen 36-vuotias Rahmell Pettway keksi tulleensa kidnapatuksi, koska pelkäsi tyttöystävänsä raivostumista.

Syystä tai toisesta Pettway oli ollut ilmoittamatta pois kotoa kahden viikon ajan, joten hän arveli (varmasti ihan aiheellisesti) kumppaninsa olevan asiasta harmistunut. Niinpä hän keksi mielestään nerokkaan tarinan, jolla luuli pääsevänsä kuin koira veräjästä. Jos hänet olisi siepattu, ei hän olisi voinut palata kotiin!

Pettway ymmärsi, ettei voisi vain marssia takaisin, vaan hänet oli ”löydettävä”. Niinpä mies asettui sivukadulle ja teippasi suunsa ja sitoi kätensä ja jalkansa ilmastointiteipillä. Hän oli myös murjonut itseään ja poliisien tullessa paikalle valitti kovaa kipua kyljessä.

Poliisin epäilykset heräsivät jo hieman siinä vaiheessa, kun he auttoivat Pettwayn ylös kadulta ja huomasivat, että teippirulla roikkui edelleen hänen ranteistaan. Eihän mies ollut saanut sitä millään katkaistua, sillä kädet oli jo teipattu yhteen.

Sairaalan viety ”uhri” vetosi ensin muistamattomuuteen, mutta kertoi myöhemmin, että kaksi miestä oli pari viikkoa aiemmin napannut hänet siniseen tila-autoon ja kuljettanut aivan oudoissa paikoissa ennen löytöpaikalle tiputtamista.

Lopulta Pettway joutui tunnustamaan, että koko kidnappaus oli täyttä huijausta, sillä hän ei vain ollut keksinyt mitään selitystä poissaololleen. Virkavalta kommentoi Pettwayn toimintaa lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Hän on täysi tollo!”.

Rogelio Andaverde

Jos luulit, että Rahmell Pettwayn tarinaa naurettavammaksi ei voi mennä, niin saanko esitellä Rogelio Andaverden. Tämä teksasilainen oman elämänsä lapatossu päätti lokakuun 4. päivänä vuonna 2013 kidnapata itsensä. Syynä oli se, että hän halusi lähteä kavereidensa kanssa radalle, mutta ei uskonut vaimonsa Maria Hernandezin antavan siihen lupaa.

Pariskunta vietti mukavaa koti-iltaa, kun yhtäkkiä rauhan rikkoi kaksi taloon tunkeutunutta naamioitua ja aseistettua miestä, jotka pakottivat Andaverden mukaansa. Järkyttynyt Hernandez soitti tietenkin hätänumeroon ja suuri joukko poliiseja lähti suorittamaan kidnapatun etsintää – sitä tehtiin myös yläilmoista käsin muutaman helikopterin toimesta. Andaverdeä ei kuitenkaan löytynyt.

Mies marssi yllättäen kaksi päivää myöhemmin vahingoittumattomana kotiin ja kertoi vaimolleen kidnappaajien muuttaneen mielensä ja päästäneen hänet vain menemään. Virkavallalle kertomus kuulosti sepitetyltä ja tutkinnassa tultiin siihen tulokseen, että kidnappaus oli ollut Andaverden kehittelemä juoni päästä kavereiden kanssa bailaamaan. Lopulta mies tunnusti keksineensä kaiken, koska pelkäsi vaimon kieltävän illanvieton.

Joanna Grenside

Reilu viikko ennen joulua vuonna 1992 tunnollinen työntekijä Joanna Grenside ei tullutkaan pitämään sovittua aerobic-tuntia Harpendenin kaupungissa, Englannissa, sijaitsevalle kuntosalille. Työkaverit ilmoittivat huolensa poliisille ja virkavalta löysi Grensiden auton pysäköitynä kuntokeskuksen parkkipaikalta. Ajoneuvon läheisyydestä löytyi naisen raiskaushälytin.

Massiiviset etsinnät aloitettiin koirapartioiden ja helikoptereiden kanssa, mutta parin vuorokauden kuluttua Grenside ilmoittautui itse poliisiasemalle ja kertoi tulleensa kidnapatuksi. Naisen mukaan kaksi miestä oli napannut hänet autonsa luota, sitoneet silmät ja vieneet hänet syrjäiseen taloon. Poliisi alkoi haistaa palaneen käryä, kun Grenside ei osannut kertoa minkäänlaista syytä sille, miksi ei ollut ottanut sidettä silmiltään, vaikka oli kertomansa mukaan jätetty yli 12 tunniksi yksin taloon.

Valheiden vyyhti lähti kunnolla aukeamaan, kun poliisi selvitteli Grensiden taustoja tämän toipuessa muutaman päivän sokista, jonka kidnappaus oli aiheuttanut. Poliisin mukaan hän oli ottanut tekaistuun kidnappaukseen mallia australialaisesta laulajasta Fairlie Arrowsta, joka tasan vuosi aiemmin oli lavastanut oman sieppauksensa saadakseen julkisuutta ja nostetta hiipuneelle uralleen. Grenside oli tapahtuma-aikaan asunut Australiassa.

Pitkän kuulustelun jälkeen Grensiden tunnusti keksineensä kaiken ja kertoi oleilleensa 36 tuntia – eli lähes koko etsintäoperaation ajan – Heathrow’n lentokentällä Lontoossa. Syynkin katoamiselleen ja keksitylle kidnappaustarinalle Grenside paljasti: Hän ei halunnut syömishäiriönsä vuoksi osallistua erinäisiin pikkujouluihin, joissa syödään ja juodaan, mutta ei myöskään halunnut kertoa sairaudestaan kenellekään. Rikossyytteiden nostamisen sijaan Grenside ohjattiin asianmukaiseen hoitoon.

Ohiolainen teinityttö

Yksi listan tuoreimmista tapauksista on peräisin syyskuulta 2020. Nimettömänä pysyvä teinityttö soitti hädissään poliisille, että hänet oli yritetty kidnapata. Joku outo mies oli napannut hänet pysäkiltä, jolla hän oli odottanut koulubussin saapumista, ja alkanut raahata kohti autoaan.

Tyttö oli kuitenkin onnistunut pääsemään karkuun ja soitti välittömästi hätänumeroon. Tyttö kuvaili tekijää tarkoilla tuntomerkeillä ja kertoi tämän ajaneen mustalla autolla. Poliisi aloitti mittavat etsinnät ja myös sosiaalisessa mediassa varoiteltiin mahdollisesta lapsensieppaajasta. Kun tyttö kutsuttiin antamaan tarkempaa lausuntoa poliisiasemalle, tunnusti hän äitinsä läsnäollessa keksineensä koko kidnappaustarinan, jotta hänen ei tarvitsisi mennä kouluun.

Sinänsä harmittomalta kuulostava tapaus olisi voinut eskaloitua paljon pahemmaksi, sillä paikallisen seriffin Robert Radcliffin mukaan useat alueen vanhemmat olivat jo menneet saattelemaan lapsiaan bussipysäkeille aseiden kanssa. ”He etsivät mustaa ajoneuvoa, ja jos paikalle olisi sattumalta ajanut joku keksittyihin tuntomerkkeihin sopiva henkilö, olisivat seuraukset voineet olla kohtalokkaat”, kertoi Radcliff haastattelussa.

Lue myös:

• 10 kummallista syytä, miksi joku on hakenut avioeroa
• 10 televisiosarjojen kiellettyä jaksoa, joita ei ole näytetty kummallisista syistä
• 10 palkkamurhaa, jotka menivät eeppisellä tavalla pieleen – tekijän kannalta

Nyt pyhitetään lista yhdelle maailman suosituimmista herkuista, kun vuorossa on aimo annos faktoja suklaasta. Varoituksena sanottakoon, että saattaa ruveta tekemään mieli suklaata!

Tarinan mukaan kaakao ”keksittiin”, kun joku söi nuotion äärellä kaakaopuun hedelmän valkoista hedelmälihaa ja sylkäisi siemenet tuleen. Paahtuvien siementen täyteläinen tuoksu herätti ajatuksen siitä, että ehkä papuja voisi käyttää jotenkin. Aika pitkälle ollaan tultu noista ajoista!

Tässä siis yllättäviä faktoja suklaasta – suositellaan nautittavaksi lempisuklaan kera! Lista julkaistaan kahdessa osassa, ja toiset viisi suklaista faktaa voit lukea tästä:

10 suussasulavaa ja yllättävää faktaa suklaasta – osa 1

Suklaa rauhoittaa, saa paremmalle mielelle ja edistää oppimista

Suklaa stimuloi aivoja ja saa ne vapauttamaan endorfiineja ja serotoniinia jopa enemmän kuin suuteleminen. Nämä hormonit saavat aikaan hyvänolontunteen.

Siitäkin huolimatta, että suklaassa on piristäviä aineita, on sillä todettu olevan rauhoittavia ominaisuuksia. Vain pelkkä tuoksu saa ihmiset rauhoittumaan, keskittymään ja omaksumaan paremmin vastaanottamaansa informaatiota.

On tehty esimerkiksi hyvin yksinkertainen tutkimus, jossa koehenkilöiden piti opetella ja muistaa listallinen sanoja. Suklaan tuoksussa sanat painuivat ja muistuivat mieleen paremmin. Myös maalausten on todettu saaneen paremmat arvostelut, kun ilmassa on leijunut hentoinen suklaan aromi.

Suklaa vaikuttaa myös mielialaan ja sen on todettu laskevan stressitasoja. Tutkimusten mukaan surullisen elokuvan aikana syöty suklaa vähentää negatiivisia tunteita ja muutama pala suklaata lievittää ärtymystä ja huonotuulisuutta. Vaikutus on kuitenkin hyvin lyhytaikainen, mikä osaltaan varmasti saa ihmiset jäämään suklaakoukkuun.

Lue myös: Suukottelu kannattaa – 10 ihanaa, ällöttävää ja mielenkiintoista faktaa suutelusta

Suklaisia postimerkkejä

Vuonna 2013 Belgiassa valmistettiin puolen miljoonan kappaleen erä erikoispostimerkkejä, joiden paperi oli kyllästetty suklaan aromeilla.

Tuo ei ollut ensimmäinen kerta, kun Belgiassa laskettiin myyntiin suklaalle tuoksuvia postimerkkejä, mutta aiemmin ne eivät maistuneet suklaalta. Uusimmassa painoksessa kääntöpuolen liimapintaa nuolaisemalla jäi todellakin hyvä maku suuhun.

Sarjaan kuului viisi erilaista postimerkkiä, joissa oli kuvattuna erilaisia suklaita. Niillä haluttiin juhlistaa Belgian kuuluisia suklaamestareita ja suklaan valmistuksen pitkää historiaa.

Merkit haluttiin tehdä huolella, joten kehitysvaiheessa mukana oli suklaa-asiantuntijoita Saksasta, Alankomaista, Sveitsistä ja tietenkin Belgiasta. Heidän avullaan postimerkkeihin saatiin autenttinen tumman suklaan tuoksu ja maku, mikä ei Belgian postin mukaan ollut aivan yksinkertainen tehtävä.

Valkoinen suklaa ei ole suklaata

Valkoista suklaata ei kaikkein tiukimmassa määritelmässä lasketa suklaaksi, sillä sen valmistuksessa ei käytetä lainkaan kaakaomassaa. Joissakin valkosuklaissa on kaakaovoita, mutta usein sekin on korvattu muilla kasvirasvoilla, jolloin suklaa-nimitys on kyllä harhaanjohtava. Kaakaovoi ei itsessään ole hyvänmakuista, joten valkoiseen suklaaseen lisätään vaniljaa, maitorasvaa ja sokeria makean maun saavuttamiseksi.

Tummaksi suklaaksi kutsutaan vähintään 45-prosenttisesti kaakaosta koostuvaa suklaata, mutta pelkästään prosenttilukua ei kannata tuijottaa, sillä se ei vastoin yleistä luuloa kerro kaakaomassan osuutta suklaasta, vaan osa siitä on kaakaovoita.

Suomalaiseen makuun parhaiten istuvaa maitosuklaata valmistetaan tummasta suklaasta lisäämällä siihen maitoa tai maitojauhetta. Maitosuklaa sisältää vähintään 25 prosenttia kaakaota: kaakaojauhetta ja -voita.

Raakasuklaa on hieman kiistanalainen, superfoodiksikin nimitetty suklaa, jota valmistetaan kuumentamattomista raaka-aineista. Raakasuklaan puolesta liputtavien mielestä kaakaon kuumentaminen liian korkeassa lämpötilassa hajottaa sen sisältämiä ravintoaineita. Tästä ei kuitenkaan ole kovin paljon luotettavaa tutkimustietoa ja asiantuntijoiden mukaan kivennäisaineita ja antioksidantteja on yhtä lailla prosessoidussa kaakaossa.

Suklaa estää hampaiden reikiintymistä

Siis mitä!? Kun Listafriikki lähti etsimään erikoisia faktoja suklaasta, niin aivan ensimmäisenä ei tullut mieleen, että suklaa estäisi hampaiden reikiintymistä.

Kaakaopavut, kuten useimmat muutkin kasvit, sisältävät polyfenoleita, jotka suojelevat kasvia taudinaiheuttajilta. Juuri nämä luonnon antimikrobiset aineet puhdistavat hampaita sekä estävät joitakin bakteerilajeja muodostamasta sokerista ja muista hiilihydraateista happoa, joka tunnetusti tuhoaa hampaita. Joidenkin tutkimusten mukaan tumman suklaan polyfenolit ovat tehokkaampia kuin fluori. Kaakaon polyfenolien tiedetään lisäksi neutraloivan sellaisia bakteereja, jotka aiheuttavat pahanhajuista hengitystä.

Joten pala tummaa suklaata päivässä auttaa pitämään hammaspeikot loitolla! En kuitenkaan suosittele jättämään hammaspesua väliin.

Ja kun monessa kohtaa on puhuttu suklaan lukuisista terveyshyödyistä, niin muistathan sen, että kyse on tummasta suklaasta: mitä enemmän kaakaota, sen parempi.

Suklaa on vaarallista

Suklaa on vaarallista suurena määränä syötynä. Eikä siis vain sen ilmiselvän syyn vuoksi, vaan siksi, että kaakaossa on teobromiinia. Tuo kofeiinin kaltainen, mutta heikompi piriste on hengenvaarallista, jos sitä syö paljon. Ja puhutaan sellaisesta määrästä, että suklaata saisi syödä yhdellä istumalla noin 10 kiloa, joten heikon hetken iskiessä syöty suklaalevyllinen – tai jopa kaksi – ei tee harmia; ainakaan teobromiinin takia. Muita ongelmia tulee paljon ennen myrkytystä.

Eläimille teobromiini sen sijaan on hengenvaarallista jo pienenäkin annoksena, joten suklaata ei esimerkiksi koiralle tai kissalle kannata missään nimessä antaa.

Teobromiini on saanut nimensä kaakaopuun tieteellisestä nimestä Theobroma cacao. Nimen ensimmäinen osa on yhdistelmä jumalaa ja ruokaa tarkoittavista kreikankielisistä sanoista. Niin kuin alkuperäiset kaakaon juojat jo tiesivät: Suklaa on jumalten ravintoa!

10 suussasulavaa ja yllättävää faktaa suklaasta – osa 1

Lue myös:

• Fazerin sininen ei olekaan alunperin suomalainen!
• Top 10 maailman kalleimmat kahvit – kärkipaikan pavut kerätään norsun ulosteesta!

Ah, suklaa! Yhdelle maailman suosituimmista herkuista on syytä pyhittää oma listansa, joten tässä aimo annos faktoja suklaasta. Varoituksena sanottakoon, että saattaa ruveta tekemään mieli suklaata!

Tarinan mukaan kaakao ”keksittiin”, kun joku söi nuotion äärellä kaakaopuun hedelmän valkoista hedelmälihaa ja sylkäisi siemenet tuleen. Paahtuvien siementen täyteläinen tuoksu herätti ajatuksen siitä, että ehkä papuja voisi käyttää jotenkin. Aika pitkälle ollaan tultu noista ajoista!

Tässä siis yllättäviä faktoja suklaasta – suositellaan nautittavaksi lempisuklaan kera! Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Loput suklaiset faktat julkaistaan huomenna.

Puoleen kiloon suklaata tarvitaan yli 400 kaakaopapua

Suklaata saadaan Etelä-Amerikassa luonnonvaraisena kasvavasta kaakaopuusta (Theobroma cacao). Kaakaopuu on erikoinen siinä mielessä, että se voi elää jopa 200-vuotiaaksi, mutta tuottaa hedelmiä vain 25 vuoden ajan.

Matka suklaaksi on pitkä ja monivaiheinen, sillä hedelmiä ei vain kerätä puusta ja laiteta pataan kiehumaan. Halkaistuista kaakaopuun hedelmistä kerätään talteen pavut, jotka päiviä kestävän fermentoinnin jälkeen kuoritaan ja paahdetaan. Paahdon jälkeen kuumat pavut jauhetaan tahnaksi eli kaakaomassaksi.

Mutta vieläkään sitä ei voida laittaa Snickers-muottiin, vaan massasta puristetaan pois suurin osa rasvasta, jota kutsutaan kaakaovoiksi. Jäljelle jäänyt kova kiekko jauhetaan, pussitetaan ja lähetetään suklaavalmistajille. Ja tämä oli hyvin yksinkertaistettu kuvaus monivaiheisesta prosessista.

Suklaata tarvitaan todella paljon siihen patukkaan, jonka kaupan kassalla karkkihammasta kolottaessa heräteostoksena nappaa. Yhteen paunaan eli noin 450 grammaan suklaata tarvitaan 400 kaakaopapua. Kaakaopuu tuottaa 20–30 hedelmää vuosittain ja yhden hedelmän sisällä on 20–40 siementä eli kaakaopapua. Eli enimmilläänkin kaakaopapuja saadaan yhdestä puusta vain muutama tuhat. Kaakaopuut ovat myös hyvin herkkiä ja vaativat juuri oikeanlaisen kosteuden ja kuumuuden, joten siksi viljelijät menettävät vuosittaisesta sadostaan keskimäärin 30 prosenttia.

Kun kaakaota tuotetaan vuosittain hieman vajaa 5 miljoonaa tonnia, voi kaikista näistä edellä mainituista luvuista muodostaa häkellyttävän kuvan siitä, miten käsittämättömän suuria maa-aloja kaakaon viljelyyn tarvitaan.

Kaakaota on käytetty valuuttana ja sitä on jopa väärennetty

Meksikonlahden rannalla eläneet olmeekit olivat todennäköisesti ensimmäisiä, jotka valmistivat kaakaopavuista juomaa ja velliä. Kirjallista todistusaineistoa kaakaojuomasta ei ole, mutta olmeekkien yli 3500 vuotta sitten käyttämistä astioista on löytynyt jäämiä teobromiinista, joka on kaakaon siemenissä esiintyvä, piristävä kemikaali.

Kaakao oli merkittävässä asemassa monessa eri kulttuurissa. Muun muassa Oaxacan laaksossa eläneet misteekit antoivat kaakaota jopa avioliiton myötäjäisinä. Sen lisäksi, että kaakaolla oli tärkeä uskonnollinen rooli, oli sillä myös maallista arvoa: kaakaopapuja käytettiin valuuttana. Kun eurooppalaiset saapuivat seudulle ensimmäisen kerran 1500-luvulla, sai Meksikon alueella ostettua kalkkunan 100 kaakaopavulla.

Kaakaopavut olivat ilmeisesti niin arvokkaita, että niitä kannatti väärentää. Ainakin Meksikon ja Guatemalan alueella on arkeologisissa kaivauksissa löytynyt monessa eri paikassa hämmästyttävän hyvin säilyneitä kaakaopapuja. Tarkempi tutkimus on kuitenkin osoittanut ”papujen” olleen savea. Arkeologit arvelevat, että savesta valmistettuja, taidokkaita väärennöksiä on käytetty kaupankäynnissä.

Suklaa on alunperin nautittu pelkkänä nesteenä

Asteekit, mayat ja muut etelä- ja väliamerikkalaiset kansat käyttivät kaakaota erilaisissa seremonioissaan sekä muissa merkittävissä tilaisuuksissa, ja se oli hyvin erilaista tavaraa kuin vaikkapa pehmeän makea Fazerin sininen. Amerikan mantereella kitkerä, kaakaopavuista tehty suklaa nautittiin nestemäisenä. Siitä kertoo asteekkivaltakunnan nahuatlin kielestä lainattu xocolatl-nimikin: alkuosa tarkoittaa kaakaopapua ja a-tl tarkoittaa kirjaimellisesti ”veden kanssa”.

Espanjasta kaakao levisi 1500-luvulla luostareiden välityksellä nopeasti ympäri Eurooppaa ja sitä sekoitettiin erilaisten aineiden, kuten hunajan, yrttien ja viinin kanssa. Meni kuitenkin pitkään ennen kuin joku lorautti kaakaonesteen sekaan maitoa.

Irlantilainen lääkäri ja luonnontieteiliijä Hans Sloane asui 1600-luvun lopulla Jamaikalla, jossa paikalliset tarjosivat hänelle suosikkijuomaansa, mutta kaakao oli Sloanen mielestä kuvottavaa. Loraus maitoa ja hyppysellinen sokeria teki kaakaosta kuitenkin hyvänmakuista ja palatessaan Englantiin Sloane toi mukanaan ”reseptin”, jonka perusteella valmistettu kaakaomaitoa myytiin apteekeissa lääkkeenä.

Suklaasta tuli kiinteää vasta Euroopassa

Kuten jo äskeisessä kohdassa kerrottiin, on kaakaota nautittu ainoastaan nestemäisenä suurimman osan aikaa sen historiasta. Hollantilainen suklaatehtailija Casparus van Houten patentoi vuonna 1828 prässin, jolla kaakaomassasta saatiin erotettua sen luonnolliset rasvat eli kaakaovoi. Näin syntyi myös laadukasta kaakaojauhetta, sillä aiemmin juomissa ja leivonnaisissa käytetty kaakao oli tahmaista massaa.

”Syötävää suklaata” valmisti ensimmäisenä englantilainen kondiittori Joseph Fry. Vuonna 1847 hän yhdisteli kaakaojauhetta, vettä ja sokeria sekä lisäsi joukkoon van Houtenin menetelmällä erotettua kaakaovoita, jotta suklaasta tuli muovailtavaa. Suutuntuma ei ehkä ollut miellyttävä, mutta Fry & Sons -konditorian rakeinen tuote oli ensimmäinen kiinteä suklaapatukka.

Sveitsissä suklaan tuotanto otti kuitenkin suurimmat kehitysaskeleensa kohti nykypäivän herkkua. Daniel Peter yhdisti 1870-luvulla kiinteään suklaaseen tuttavansa Henri Nestléen kehittämää maitojauhetta ja teki ensimmäisen maitosuklaapatukan. Hieman myöhemmin miehet yhdistivät voimansa ja omat yrityksensä, jolloin syntyi ”pikkuinen” yhtiö nimeltään Nestlé Company.

Vuonna 1879, edelleen Sveitsissä, suklaamestari Rodolphe Lindt keksi laitteen, jolla suklaata sekoitettiin ja ilmattiin samettisen rakenteen ja poikkeuksellisen maun aikaansaamiseksi. Lindt aloitti ensimmäisenä kermaisen sileän maitosuklaan massatuotannon.

Suklaa tekee hyvää

Tumman suklaa terveysvaikutuksista on tehty lukematon määrä tutkimuksia ja hyödyt ovat kiistattomat. Suklaassa on myös tärkeitä kivennäisaineita, kuten magnesiumia, kaliumia, rautaa, sinkkiä ja kromia.

Tummassa suklaassa tiedetään olevan flavonoideja, jotka toimivat tehokkaina antioksidantteja ja saattavat ehkäistä sydän- ja verisuonitauteja. Kilokaupalla ei tummaakaan suklaata kannata syödä, sillä tuossa kaloripommissa on paljon tyydyttyneitä rasvoja. Pari palaa päivässä voi kuitenkin laajentaa verisuonia ja laskea verenpainetta, vähentää sydän- ja aivoinfarktin vaaraa ja alentaa veren kolesterolia. Tumma suklaa vähentää riskiä sairastua kakkostyypin diabetekseen ja saattaa ehkäistä ihon palamista auringossa – älä kuitenkaan missään nimessä korvaa aurinkovoidetta suklaapatukalla.

Lue myös:

• Fazerin sininen ei olekaan alunperin suomalainen!
• Top 10 maailman kalleimmat kahvit – kärkipaikan pavut kerätään norsun ulosteesta!

Nykyään se on helppoa: Raskaustesti mukaan ruokakaupasta ja muutaman minuutin odotus vessassa. Aiemmin keinot ovat olleet varsin kyseenalaisia tai vähintäänkin mielenkiintoisia.

Raskaus voi tarkimmilla testeillä näkyä jo viikon kuluttua hedelmöityksestä, kun istukkahormonin (hCG) määrä virtsassa kohoaa. Vuosisatojen ajan vastausta on osattu etsiä juuri virtsasta, mutta välineinä on käytetty hyvin erikoisia esineitä tai aineita.

Uskomattominta on se, että nykyäänkin netti on pullollaan ohjeita kotitekoisten raskaustestien tekemiseen. Jotkut sivustot vannovat niiden tarkkuuteen, mutta ehdottavat toki, että nainen käyttäisi vaikkapa kahta eri menetelmää saadakseen asiaan varmuuden. Kotikonstien nimeen vannovat ne, jotka eivät syystä tai toisesta luota moderniin lääketieteeseen. Monesti ainekset löytyvät valmiiksi kotoa.

Listafriikki esittelee nyt kymmenen entisaikojen raskaustestiä, joiden toimintaperiaatteet ja luotettavuus ovat hieman kyseenalaisia. Helpointa vain olisi marssia kauppaan…

Egyptiläisten vehnä- ja ohratesti

Varhaisin löydetty kirjallinen todiste raskaustestistä on vuodelta 1650 eaa. ja se on kirjoitettu papyrukselle muinaisessa Egyptissä.

Naista neuvottiin keräämään toiseen pussiin vehnää ja toiseen ohraa, ja sitten pissaamaan niiden päälle päivittäin. Jos kummankin pussin vilja alkoi itää, oli se merkki raskaudesta. Jos kasvua ei näkynyt, ei nainen ollut raskaana ja hänen voitiin ajatella olevan kykenemätön saamaan lapsia; virhearviolla saattoi olla kohtalokkaat seuraukset.

Viljatestiä käytettiin myös lapsen sukupuolen määrittämiseen: Jos vehnä kasvoi selvästi enemmän, oli vauva tuleva olemaan poika. Ohran parempi itäminen taas viittasi tyttöön.

Vaikka tämä ikivanha raskaustesti kuulostaa humpuukilta, on menetelmä todettu jollain tasolla toimivaksi. 1960-luvulla tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että raskaana olevan naisen virtsa sai sekä vehnän että ohran itämään suuremmalla todennäköisyydellä kuin ei-raskaana olevan. Testillä pystyttiin havaitsemaan raskaus 70-85 prosentissa tapauksista. On mahdollista, että raskaana olevan naisen virtsassa on enemmän kasvuhormoneita, jotka stimuloivat kasvienkin kasvua.

Viljan jyvien ei kuitenkaan todettu millään lailla toimivan lapsen sukupuolen määrittämisessä.

Edellä mainitusta tutkimuksesta huolimatta pysyisin silti etäällä keittiön kuiva-ainekaapilta.

Raskaus näkyy naisen silmissä

Jacques Guillemeau, 1500-luvulla vaikuttanut ranskalainen silmälääkäri, oli sitä mieltä, että virtsan analysoiminen mahdollisen raskauden osalta oli täysin tarpeetonta ja hullua. Hänen mielestään asia selvisi yksinkertaisesti katsomalla naisen silmiä.

Guillemeaun mukaan naisen silmät muuttuivat toisen raskauskuukauden aikana sen verran paljon, että asiansa osaava ekspertti pystyi kertomaan silmänräpäyksessä (pun intended) oliko nainen raskaana vai ei. Merkkejä siunatusta tilasta olivat muun muassa pienentyneet pupillit, roikkuvat luomet sekä silmäkulmien verisuonien paisuminen.

Vaikka naisen näössä voikin raskauden aikana tapahtua muutoksia, niin ehkä tiiviisti peiliin tuijottaminen tai optikolla käynti eivät anna vastauksia tätä asiaa pohtiville.

Voikukan lehdet

Tämä raskaustesti on omituinen. (Ihan kuin muut listan testit eivät olisi.) Testin kannattajien mukaan, ja heitä löytyy nykyäänkin, voikukan lehdissä on jotain ainetta, joka reagoi istukkahormonin kanssa tehden testistä äärimmäisen luotettavan menetelmän. Tämän metodin liputtajat puhuvat myös testituloksen säilymisen puolesta, jos vertaa moderneihin testeihin, joista tulos on luettavissa luotettavasti vain hetken verran.

Voikukan lehdille tulee pissata aamulla ja odottaa tuloksia muutamista minuuteista tuntiin. Jos lehdissä ei näy mitään muutoksia, on tulos negatiivinen. Raskaudesta taas kertovat lehtien pintaan muodostuvat punaiset rakkulat. Ohjeen mukaan astia, johon lehdet ja virtsa laitetaan, kannattaa puhdistaa kunnolla virheellisen tuloksen välttämiseksi.

Sokeritesti

Jos joku on todistetusti raskaana ja kärsii tekemisen puutteesta, niin tämä sokeritesti, samoin kuin voikukkatesti, voivat olla hauskaa ajanvietettä.

Haittapuolena on se, että asiantuntijoiden mukaan sokeritestille ei ole tieteellistä pohjaa eikä siihen voi luottaa. Yllätys. Mutta ainakaan se ei ole kallista lystiä.

Ohjeen mukaan kuppiin laitetaan pari teelusikallista sokeria ja siihen aamuvirtsaa päälle. Jos seoksessa on raskaushormoneja, muodostuu sokerista klimppejä. Jos nainen ei ole raskaana, liukenee sokeri sulavasti nesteeseen. Kuulostaa vedenpitävältä menetelmältä.

Keskiaikaista arviointia

Verikokeesta voidaan nykyään nähdä lähes kaikki, mitä lääkärien tulee tietää. Satoja vuosia sitten tuo kaiken kertova erite oli virtsa.

Eivätkä keskiaikaiset lääkärit liiemmin tehneet nesteelle mitään varsinaisia testejä, sillä silloin luotettiin aistinvaraiseen arviointiin. Lääkärit keräsivät virtsaa laseihin ja yksinkertaisesti katsoivat, haistoivat ja kyllä, myös maistoivat sitä määrittääkseen potilaan terveydentilan. Samalla lailla toimittiin myös mahdollisen raskauden arvioinnissa.

Joskus apuna käytettiin keittiön antimia:

Valkoviinietikka: Sekoita pari ruokalusikallista etikkaa ja virtsaa. Jos etikan väri muuttuu ja seos alkaa kuplimaan, olet raskaana.

Suola: Toiminee samoin kuin sokeritesti.

Ruokasooda: Sekoita kaksi ruokalusikallista soodaa ja virtsaa, ja jos seos kuplii, olet raskaana.

Viini: Sekoita desilitra punaviiniä ja virtsaa, ja jos viinin väri muuttuu, olet raskaana.

Ai niin, toiset käyttävät näitä konsteja edelleen.

Valkaisuainetta

Verrattuna muutamaan aiempaan kohtaan, jotka ovat vaarattomia, joskin huvittavia, niin kloriitilla tehtävä raskaustesti voi aiheuttaa harmia. Kloriitilla leikkiminen ja sen hengittely ei ole kenellekään hyväksi.

Silti sillä on uskollinen kannattajakunta ja Youtube on täynnä videoita menetelmän ”toimivuudesta”. Tarkoitus on sekoittaa muutama desilitra virtsaa (saa olla aika kova hätä) ja kaataa perään hieman valkaisuainetta. Jos seos alkaa oikein huolella kuplimaan, on tulos positiivinen. Pieni kuplinta taas viittaa negatiiviseen raskaustestiin.

Kloriittia ei saisi ikinä sekoittaa kodin muihin puhdistusaineisiin, erityisesti ammoniakkia sisältävien nesteiden kanssa seoksesta haihtuu kyynelkaasun tyyppisiä huuruja, jotka saattavat tehdä olon tukalaksi ja pahoinvoivaksi. Juuri tästä syystä lääkärit ovat erityisen huolissaan kloriittitestistä, sillä virtsassa on ammoniakkia.

Sipulia alapäähän

Antiikin Kreikassa uskottiin sipulin voimaan. Tämän metodin takana olevan logiikan voi jollain lailla ymmärtää, tulos tuskin kuitenkaan oli luotettava.

Raskautta epäilevän naisen tuli laittaa sipuli alapäähänsä ja nukkua rauhaisat yöunet tuon vihanneksen seurassa. Jos hengitys haisi aamulla sipulilta, ei nainen ollut raskaana. Jos henkäys oli sipuliton, oli raskaustesti positiivinen.

Menetelmän taustalla oli sellainen ajatus, että sipulista haihtuvat öljyt olivat niin voimakkaita, että ne kulkisivat yön tuntien aikana hengityselimistöön. Mutta jos nainen oli raskaana, toimi kohdussa oleva sikiö kirjaimellisena esteenä, ja hengitys oli aamulla niin raikas kuin se nyt koskaan aamuisin voi olla.

Lukko- ja avaintesti

Les Évangiles des Quenouilles on 1400-luvulta peräisin oleva kirja, johon on kerättynä ranskalaisten naisten keskiaikaisia uskomuksia ja neuvoja. Sieltä löytyy ohje myös tuohon aikaan käytetystä raskaustestistä.

Menetelmä toimi niin, että naisen tuli laittaa metallinen lukko tai avain sankoon, ja virtsata astiaan niin että esine peittyy. Sitten piti odottaa useampia tunteja. Kirja ei anna tarkkaa aikaa.

Jos lukon tai avaimen reunat olivat liotuksen jälkeen huonossa kunnossa, ei nainen ollut raskaana. Priimakunnossa sangosta nostetut esineet taas olivat osoitus perheenlisäyksestä.

Samaisessa kirjassa muuten varoitetaan raskaana olevia naisia syömästä kalanpäitä, sillä lapselle aiheutuisi siitä suippo suu. Pehmeän juuston nauttimisesta seuraisi syntymättömälle pojalle liian pienet ja tytölle liian suuret sukuelimet. Varoitukset olivat tavallaan aiheellisia ja listeria tunnettiin, vaikka tauti ei epämuodostumia aiheutakaan.

Hiiret, rotat ja kanit

Raskaustestit olivat 1900-luvun alkuun saakka silkkaa arpapeliä, jos siis ei luottanut listan tähänastisiin menetelmiin.

Mutta vuosisadan vaihteen jälkeen hormonien tutkiminen otti harppauksen ja ruoka-aineiden ynnä muiden sijaan testikohteiksi joutuivat koe-eläimet.

Saksalaiset tutkijat Selmar Aschheim ja Bernhard Zondek havaitsivat, että raskaana olevien naisten virtsassa oli tiettyä hormonia, joka vaikutti olevan yhteydessä munasarjojen kasvuun. Asia selvisi, kun he ruiskuttivat virtsaa nuoriin, ei vielä sukukypsiin hiiriin, rottiin ja kaneihin, jolloin niiden munasarjoihin alkoi kehittymään helposti erotettavia pullistumia.

Vaikka testi olisi voitu tehdä eläimiä tappamatta, päätyivät ne kaikki tutkimuspöydille kuolleina. Tuloksia joutui virtsan injektoinnin jälkeen odottaa viisi päivää, mutta tulos oli luotettava. Ensimmäinen laajasti käytetty ja tieteeseen perustuva raskaustesti oli syntynyt.

Sammakot

Hieman myöhemmin raskaustestien teossa siirryttiin vaiheeseen, jossa eläimet pysyivät hengissä. Testikohteeksi valikoitui afrikkalainen kynsisammakko, Xenopus laevis, joka on yksi tieteen malliorganismeista. Sitä on käytetty, ja käytetään edelleen, paljon esimerkiksi ihmisen eri sairauksien tutkimisessa.

Jo vuonna 1934 julkaistussa artikkelissa eteläafrikkalaiset tutkijat Hillel Shapiro ja Harry Zwarenstein totesivat, että raskaana olevan naisen virtsan ruiskuttaminen sammakon aivolisäkkeeseen sai eläimen kutemaan eli tuottamaan munia jo seuraavan vuorokauden aikana. Seuraavien vuosikymmenien aikana sammakoita kuljetettiin suuria määriä ympäri maailmaa suorittamaan nopeahko ja luotettava raskaustesti.

Vauhdikkaalla 60-luvulla päivänvalon näkivät ensimmäiset kotona tehtävät raskaustestit ja kaikkien elämä on sen jälkeen ollut paljon vaivattomampaa.

Kiitos kaikille hiirille, rotille, kaneille, sammakoille ja sipuleille, jotka jouduttiin uhraamaan matkalla kohti kaupasta ostettavaa tikkua!

Lue myös:

• Nämä 10 historiallista seksineuvoa on syytä jättää nimenomaan historiaan – osa 1
• 8 omituista asiaa, joita ihmiset ovat tehneet istukalla

Kun olympialaisiin otetaan uusia lajeja, herättää se aina kuohuntaa ja närääkin. Jos uudet olympialajit aiheuttavat keskustelua, niin mitäköhän  ennen vanhaan sitä vasta erikoisia urheilulajeja onkin ollut!

Laine- ja rullalautailu sekä erityisesti breakdance ovat ärsyttäneet joitakin urheilun ystäviä: kuuluvatko nuo lajit todella olympialaisiin? Kaikillahan saa toki olla oma mielipiteensä, mutta aina sitä ei tarvi tuoda julki! Maailma muuttuu ja on välttämätöntä, että olympialaiset muuttuvat siinä samalla, jos kisat haluavat pysyä suosittuna ja seurattuna urheilutapahtumana.

Eikä se ole mikään uusi ja ennennäkemätön asia, että olympialajit vaihtuvat – uusia on tullut ja vanhoja on poistettu useaan otteeseen modernien olympialaisten 128-vuotisen historian aikana.

Listafriikki kaivoi arkistojen kätköistä kymmenen olympialaisten ohjelmistosta poistettua lajia, joista joidenkin – ei todellakaan kaikkien – toivoisi tekevän paluun. Vai mitä olet mieltä?

Köydenveto

On hyvä, että jotkut olympialajit ovat jääneet vain muistoiksi historian kirjoihin, mutta sitten on sellaisia lajeja kuten köydenveto! Köydenveto oli osa yleisurheilua viisissä olympialaisissa vuosien 1900 ja 1920 välillä. Mihin voi ottaa yhteyttä, että köydenveto saadaan palautettua olympialaisiin?

Voiton vei joukkue, joka oli saanut vedettyä vastustajaansa 1,8 metriä eteenpäin tai vaihtoehtoisesti viiden minuutin aikaraja oli täyttynyt; silloin tarkastettiin, kumpi oli saanut vastustajan liikkumaan kauemmas. Maat saivat lähettää kisoihin useamman joukkueen ja köydenvedossa nähtiin poikkeuksellisesti myös sekajoukkueita, joissa jäseniä oli muutamasta eri maasta.

Kohuilta ei köydenvedossakaan vältytty ja kaikkein kiistanalaisin kamppailu käytiin Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen välillä Lontoossa vuonna 1908. Isäntämaan joukkue vei kullan siitäkin huolimatta, että amerikkalaiset jättivät virallisen protestin voittajajoukkueen laittomista jalkineista. Poliiseista koottu brittijoukkue oli vastustajan vastalauseen ja sen aikaisten asiakirjojenkin mukaan kilpaillut suurissa ja sen verran painavissa kengissä, että pelkästään niiden nostaminen maasta vaati paljon voimia. Protestointi ei muuttanut lopputulosta.

Köysikiipeily

Ensimmäiset nykyaikaiset olympiakisat järjestettiin Ateenassa vuoden 1896 huhtikuussa. Noissa olympialaisissa kisattiin yhdeksässä eri kilpailumudossa, joista yksi oli voimistelu. Voimisteluun kuului tuolloin köysikiipeily, joka ei harmittavasti enää ole mukana olympialaisten ohjelmassa.

Köysikiipeilyssä (kuva Ateenan kisoista) urheilijoiden tuli hilata itsensä ylös 14 metriä pitkää köyttä ja suoritusta arvioitiin sekä nopeuden että tyylin perusteella. Tyyli oli ilmeisesti muuten vapaa, mutta jaloilla köyteen ei saanut tarttua. Olisi hauska tietää, että minkälainen tyyli oli tuomareiden mieleen – ehkä sulava ja rimpuilematon liukuminen kohti paalun huippua? Myöhemmissä olympialaisissa tulokseen vaikutti ainoastaan aika. Viimeisen kerran köysikiipely oli osa olympialaisia Los Angelesissa vuonna 1932.

Ateenan ensimmäisissä kesäolympialaisissa isäntämaa nappasi köysikiipeilyssä kaksoisvoiton ja ykköspaikalle kipusi Nikolaos Andriakopoulos.

Esteuinti

Australian Fred Lane nappasi kullan vain muutaman sekunnin erolla, kun Pariisissa kilpailtiin esteuinnin olympiamitaleista vuonna 1900. Lane ja hänen kilpakumppaninsa kisasivat 200 metriä pitkällä, Seine-jokeen rakennetulla radalla, johon kuului kolme erilaista estettä. Ensimmäiseksi uimareiden tuli kiivetä paalun yli ja sen jälkeen kammeta itsensä venerivistön yli. Viimeisessä esteessä uimareiden piti sukeltaa venerivistön alta.

Esteuinti oli osa olympialaisten uintikilpailuja, ja aivan kuten nykyäänkin, niin Pariisin olympialaisissakin uimarit osallistuivat moneen eri kilpailumuotoon. Kultamitalisti Lane otti voiton myös 200 metrin vapaauinnissa.

Voisiko esteuinninkin tuoda takaisin?

Pituussukellus

Kun esteuinnin olympiamitaleita ratkottiin Seinessä vuonna 1900, käytiin joessa kilpailua myös pituussukelluksessa. Silloin kyseessä oli näytöslaji, mutta ilmeisesti se todettiin sopivaksi lajiksi myös aivan virallisestikin, sillä vuonna 1904 pituussukellus oli osa St. Louisin olympialaisia.

Pituussukellus oli osa uimahyppyjä, jotka tulivat ensimmäistä kertaa juuri St. Louisissa mukaan olympiaohjelmaan. Siinä kilpailija sukelsi paikaltaan tekojärveen ja pyrki liukumaan veden alla niin pitkälle kuin mahdollista yhden minuutin aikana tai siihen asti kunnes pää nousi pintaan. Pisimmälle päässyt luonnollisesti voitti. Hyppääjän oli pysyttävä vedessä liikkumattomana eli potkiminen tai käsillä kauhominen oli kiellettyä.

William Dickey otti kultaa liukuen 19,05 metriä. Pituussukellus jäi valitettavasti vain yksien kisojen ihmeeksi johtuen ehkä siitä, että osallistujia oli vain viisi ja hekin kaikki edustivat isäntämaa Yhdysvaltoja.

Kyyhkysammunta

Onneksi nykyään ammutaan savikiekkoja! Mutta Pariisissa – kummallisten olympialajien kehdossa – ammuttiin eläviä kyyhkysiä. Ja niitähän lahdattiin paljon, sillä kilpailussa oli ideana ampua mahdollisimman monta kyyhkyä ja pudottaa ne aidatun kehän sisälle. Kilpailija karsiutui, jos hän ampui kaksi kertaa ohi.

Belgialainen Leon de Lunden (kuvassa keskellä muiden mitalistien kanssa) onnistui kilpailussa parhaiten ja vei olympiakultaa 21 ammutulla linnulla. Kisassa tapettiin yhteensä 300 kyyhkyä. Nuo vuoden 1900 kisat ovat ainoat olympialaiset, joissa eläimiä on tapettu, sillä jo seuraavissa kisoissa ammunnan kohteeksi valikoitui jotain muuta kuin elävää.

Kyyhkysammuntaa ei varmuudella tulla kertaluontoisen kokeilun jälkeen koskaan enää näkemään olympialaisissa, ja hyvä niin!

Yhden käden painonnosto

Ensimmäisissä moderneissa olympialaisissa vuonna 1896 kilpailtiin painonnostossa kahdessa lajissa: yhden ja kahden käden painonnostossa. Sen enempää selittelyä nuo olympialajit eivät varmaankaan kaipaa, sillä nimet kertovat kaiken oleellisen.

Ateenassa yhden käden painonnostossa kultaa otti neljän urheilijan joukosta brittiläinen Launceston Elliot (kuvassa), joka nosti 71 kiloa tempaustyylillä – hän oli ylivoimainen, sillä hopea irtosi tanskalaiselle Viggo Jensenille 57 kilolla. Listafriikille tämä laji kuulostaa lähinnä varmalta loukkaantumiselta.

Kultamitalisti Elliot oli jo aiemmin samoissa kisoissa ottanut hopeaa kahden käden painnonnostossa ja kilpaili, joskin huonommalla menestyksellä, myös 100 metrin juoksussa, painissa ja jo aiemmin mainitussa köysikiipeilyssä. Mitenköhän nykypäivän urheilijoilta sujuisi näiden lajien yhdistäminen?

Tandempyöräily

Tandempyöräily on poistunut olympialaisten ohjelmasta varsin hiljattain, sillä viimeisen kerran mitaleita jaettiin kahden hengen tiimeille Münchenissä vuonna 1972. Tässä ratapyöräilyn kilpailumuodossa kaksi joukkuetta polkee kerrallaan kahden kilometrin matkan pudotuspelien tyyppisesti. Vaikka velodromilla oli tandemajon aikana vain kaksi pyörää, ei törmäyksiltä tai kolhuilta vältytty; liekö se syynä tippumiseen pois olympiaohjelmasta!?

Tandemajo on yksi niistä lajeista, joita olisi hauska seurata olympialaisissa edelleen, sillä taktiset ratkaisut sekä kyky lukea kilpailutilannetta vaativat kuskeilta rutkasti taitoa – äkkinäisten reaktioiden piti tapahtua yhtäaikaa joukkuetoverin kanssa.

Yllä olevassa kuvassa Italia ja Saksa (Saksojen yhteinen joukkue) kamppailevat vuoden 1960 Rooman olympialaisten finaalissa. Voittajaksi selviytyi isäntämaan pari Sergio Bianchetto ja Giuseppe Beghetto.

Vaikka tandempyöräilyä ei enää olympialaisissa nähdäkään, voi tätä huippumielenkiintoista lajia seurata elokuun lopulla käynnistyvissä paralympialaisissa.

Ammunnan kaksintaistelu

Ammunan kaksintaistelussa kilpailtiin ensimmäisen kerran Ateenan vuoden 1906 välikisoissa, joita Kansainvälinen olympiakomitea ei tunnusta virallisiksi olympialaisiksi. Onneksi kaksintaisteluja käytiin myös Lontoossa vuonna 1908. Laji ei nimestään huolimatta tuottanut olympia-areenoille ruumiita, sillä villin lännen meininkiin viittaavassa ammuntalajissa tähdättiin vahanukkeihin, eikä suinkaan oikeisiin vastustajiin. Länkkäreiden hengessä ladattu pistooli vedettiin ja laukaistiin käskystä.

Koska kyseessä kuitenkin oli kaksintaistelu, oli nuket oli puettu tyylikkäisiin takkeihin ja napakymppi oli nuken rinnassa. Ennen Sydneyn vuoden 2000 olympialaisia tehdyssä, entisiin olympialajeihin liittyneessä kyselyssä jopa 32 prosenttia australialaisista vastaajista toivoi ammunnan kaksintaistelun palauttamista kisaohjelmaan. Arvoitukseksi jäi, että tiesivätkö kyselyyn vastaajat ammunnan kohteen olleen nukke vai houkutteliko ajatus oikean kaksintaistelun näkemisestä.

Moottoriveneily

Kun moottorit alkoivat 1900-luvun vaihteen molemmin puolin yleistyä, oli selvää, että tätä uutta ja ihmeellistä asiaa yritettiin saada osaksi olympialaisia. Moottoriveneilyssä kilpailtiin Lontoon olympialaisissa vuonna 1908 ja kaikki kolme lajin eri kilpailua järjestettiin Southamptonin edustalla. Meno ei kisoissa huimannut päätä ainakaan nykyajan standardeilla, sillä noin viiden kilometrin rataa kierrettiin viisi kertaa ympäri keskimäärin 30 kilometrin tuntivauhdilla.

Moottoriveneilyyn osallistui kilpailijoita vain Ranskasta ja isäntämaa Isosta-Britanniasta, ja hyvin pian kisojen jälkeen Kansainvälinen olympiakomitea päätti, että moottorit eivät kuulu olympialaisiin. Taisi olla hyvä ratkaisu, vai mitä lukijat ovat mieltä?

Moottoriveneily oli siitä erikoinen tapahtuma olympialaisissa, että kaikissa kolmessa kilpailussa jaettiin ainoastaan kultamitalit. Osallistujia oli toki enemmän, mutta myrskyisästä säästä, haaksirikoista ja moottoriongelmista johtuen kussakin kilpailussa maaliin pääsi vain yksi vene.

Kroketti

Nyt on erikoiset ja ohjelmistosta poistetut olympialajit tämän listan osalta viimeistä vaille valmiina. Vuoden 1900 kesäolympialaisissa – kyllä, jälleen Pariisissa – tehtiin olympiahistoriaa, kun myös naiset pääsivät osallistumaan kisoihin, mutta tietenkin rajoitetusti. Pariisin kisoissa nähtiin yhteensä 22 naista, jotka osallistuivat tennikseen, golfiin, purjehdukseen ja krokettiin.

Historiallisuudestaan huolimatta kroketti nähtiin vain noissa yksissä olympialaisissa, sillä suosio ei ollut järin suuri; sitä voisi jopa kutsua flopiksi. Kaikki osanottajat yhtä belgialaista lukuun ottamatta olivat ranskalaisia eikä yleisössäkään tarvinnut tapella istumapaikoista. Lipun katsomoon osti vain yksi englantilainen kroketin ystävä.

Neljän vuoden kuluttua St. Louisissa oteltiin vielä kroketin amerikkalaisessa versiossa, roquessa, mutta sittemmin kroketti on vakiinnuttanut asemansa vain leppoisana seurapelinä.

Lue myös:

• Torille! Kesäolympialaiset – mitkä ovat menestyneimmät maat väkilukuunsa nähden?
• 10 kultamitalin arvoista tarinaa menneistä olympialaisista
• 10 ikonista urheilupalkintoa ja mielenkiintoiset tarinat niiden takana

Vaikka tämän listan asiat ovat meille nykyisin arkipäivää, niin jostain on aina lähdetty liikkeelle! Listafriikki listaa nyt kymmenen internetin ensimmäistä.

Internet sai alkunsa Yhdysvalloissa, jossa ruvettiin 1960-luvulla suunnittelemaan niin sanottua hajautettua kommunikaatiojärjestelmää, jota ei pystyisi tuhoamaan kohdennetulla iskulla. Siitä tuli nimi verkko.

Ajatuksissa tuo verkko koostui lukuisista yhdenvertaisista tietokoneista, jotka olisivat yhteydessä toisiinsa, mutta järjestelmä toimisi, vaikka osa olisi epäkunnossa. Sen olisi pysyttävä toiminnassa myös mahdollisessa ydinaseiskussa.

Vuonna 1969 Yhdysvaltain puolustusministeriön rahoituksella syntyi neljä tietokonetta kattanut ARPANET-verkko, joka seuraavalla vuosikymmenellä laajeni nopeasti. Armeijan lisäksi yliopistot ja tutkimuskeskukset ottivat ARPANET:n käyttöön, sillä se mahdollisti tutkijoille mahdollisuuden päästä helposti käsiksi maantieteellisesti kaukana oleviin materiaaleihin. 1980-luvun lopulla ARPANET:n pohjalta muodostui monien erillisten verkkojen verkosto eli internet, jota ilman nykyelämä olisi hyvin erilaista.

Koska internet on verrattain uusi juttu, ovat monet merkittävät ”ensimmäiset kerrat” tiedossa. Tiedämme muun muassa millainen on maailman ensimmäinen twiitti, YouTube-video ja roskaposti. Ensimmäinen sähköpostikin listalla on, vaikka sen kirjoittaja ei ihan varmuudella viestin sisältöä koskaan muistanut.

Ensimmäinen sähköposti

Maailman historian ensimmäinen sähköposti lähetettiin vuonna 1971. Yhdysvaltalainen tietokoneinsinööri Ray Tomlinson työskenteli internetin edeltäjän ARPANET:in parissa ja hänelle oli annettu tehtäväksi keksiä verkkoon ”jotain kiinnostavaa” tehtävää. Nyt ajateltuna tuo kuulostaa lähinnä koomiselta: keksiä nettiin jotain tekemistä.

Tomlinson rupesi etsimään keinoa saada yhteys kaukana – ja miksei lähelläkin – oleviin työkavereihin, jotka eivät vastanneet puhelimeen. Tomlinson asetti työhuoneessaan kaksi tietokonetta muutaman metrin päähän toisistaan. Sitten hän lähetti itselleen viestin, ja rullasi tuolillaan katsomaan, oliko toiselle koneelle tullut mitään. Koska Tomlinson oli ensimmäisen mailin lähettänyt henkilö, on hän luonnollisesti myös se, joka keksi laittaa miukumaukun vastaanottajan nimen ja palveluntarjoajan nimen väliin.

Lue myös: Miten @-merkki päätyi sähköpostiosoitteisiin?

Tomlinson ei tietenkään tajunnut tekevänsä historiaa, joten ensimmäisen sähköpostiviestin sisältö vaipunut unholaan. Mies on kuitenkin veikannut, että hänen itselleen lähettämänsä viestit olivat jotain epämääräistä siansaksaa; ehkäpä näppäimistön rivistö QWERTYUIOP tai ”muutama lause Gettysburgin puheesta” (joka on vuodelta 1863 peräisin oleva presidentti Abraham Lincolnin kuuluisin puhe ja koko Yhdysvaltain historian lainatuin puhe).

Tänä päivänä sähköpostin käyttäjiä on maailmanlaajuisesti 4,481 miljardia. Markkina- ja kuluttajatietoihin erikoistuneen Statistan mukaan joka päivä – siis joka päivä – lähetetään yli 361 miljardia sähköpostia.

Ensimmäinen roskaposti

Aika monella meistä sähköposti täyttyy roskapostista eli niin sanotusta spämmistä. Kovinkaan montaa vuotta maileja ei oltu lähetelty, kun ensimmäisen roskaposti kilahti sähköiseen postilokeroon. Toukokuun 3. päivänä vuonna 1978 Gary Thuerk, joka on saanut ei niin mairittelevan lempinimen ”roskapostin isä”, lähetti ARPANET:issä 400 vastaanottajalle viestin ilman näiden suostumusta.

Kyseessä oli Digital Equipment Corporation -tietotekniikkavalmistajan mainos uudesta tietokoneesta. ARPANET-verkon käyttäjäkunta oli vielä varsin pieni ja käyttö oli hyvin rajoitettua, joten vastaanottajat eivät suhtautuneet suopeasti ei-toivottuun viestiin. Aivan kuin nykyäänkin. Mutta kuten lukemattomia kertoja myöhemmin, niin sillä ensimmäiselläkin, spämmi myös iski osaan yleisöstä ja ihmiset riensivät ostamaan DEC:n tietokoneita.

Ensimmäinen verkko-osoite

Maailman ensimmäinen domain-nimi eli verkkotunnus tai verkko-osoite rekisteröitiin maaliskuun 15. päivänä 1985. Yhdysvaltalainen tietokonevalmistaja Symbolics lisäsi tuona päivänä yhteystietoihinsa symbolics.com -verkko-osoitteen ja parin seuraavan vuoden aikana monet it-alan yrityksen, kuten IBM, Apple, Sun ja Intel, seurasivat perässä.

Vaikka Symbolics-yritystä ei enää ole olemassa, on ensimmäinen domain-nimi edelleen käytössä. On varsin sopivaa, että maailman vanhimmassa verkko-osoitteessa voi tutustua internetin historiaan. Siellä on kirjaimellisesti internet-museo; sähköisessä muodossa tietenkin.

Webin ensimmäinen valokuva

Ensimmäinen valokuva ladattiin nettiin vuonna 1992. World Wide Web -palvelun kehittänyt brittiläinen Tim Berners-Lee saa kunnian olla ensimmäisen henkilö, joka latasi Silvano de Gennaron ottaman kuvan kyseiseen web-palveluun.

Kuvassa on neljä Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERN:ssä työskennellyttä naista, Angela Higney, Michele de Gennaro, Colette Marx-Neilsen ja Lynn Veronneau, jotka vapaa-ajallaan muodostivat musikaalisen komediaryhmän nimeltään Les Horribles Cernettes.

Berners-Lee oli vuonna 1992 myös CERN:n palkkalistoilla ja pyysi erään esityksen jälkeen ryhmältä muutamaa kuvaa. Naiset tai kuvaaja de Gennaro eivät kuitenkaan voineet aavistaa, mitä Berners-Lee suunnitteli kuvilla tekevänsä tai minkälaista osaa he tulisivat kuvien kautta esittämään internetin historiassa.

Ensimmäinen Facebook-tili, joka ei kuulunut perustajajäsenille

Luonnollisesti maailman ensimmäiset Facebook-tilit kuuluvat Mark Zuckerbergille ja kahdelle muulle Facebookin perustajajäsenelle. Kolme ensimmäistä koskaan luotua Facebook-sivua olivat testiprofiileja ja Zuckerbergin henkilökohtainen tili oli historian neljäs.

Mutta ensimmäinen ”ulkopuolinen” tilin luonut henkilö on Zuckerbergin kämppäkaveri Harvardin yliopiston asuntolasta, Arie Hasit. Helmikuussa 2004 Hasitista tuli ensimmäinen oikea Facebook-käyttäjä.

Hasit, jonka tilin käyttäjänumero on 7 (mitä suurempi numero, sitä myöhemmin käyttäjä on liittynyt palveluun suhteessa kavereihinsa ja kontakteihinsa), asuu tällä hetkellä Israelissa ja toteuttaa pitkäaikaista haavettaan rabbina työskentelystä.

Aika moni muukin on liittynyt Facebookiin Hasitin jälkeen. Vuoden 2023 lopussa Facebook-tilejä oli noin 3,065 miljardia kappaletta.

Ensimmäinen twiitti

just setting up my twttr

— jack⚡️ (@jack) March 21, 2006

Maailman historian ensimmäinen twiitti eli viestipalvelu Twitterissä (nykyinen X) julkaistu viesti on peräisin vuodelta 2006. Se oli Twitterin perustajan ja entisen toimitusjohtajan Jack Dorseyn näppäilemä. Maaliskuun 21. päivänä Dorsey käytti silloisesta 140 merkin maksimimäärästä 24 merkkiä kirjoittaakseen lyhyen ja ytimekkään viestin ”just setting up my twttr”.

Vuoden 2021 maaliskuussa Dorsey laittoi tuon ensimmäisen twiitin huutokauppaan myyntiin. Sitä markkinoitiin digitaalisena keräilyesineenä. Vain sekunneissa huutokaupan aukeamisen jälkeen tarjoukset huitelivat kymmenissä tuhansissa dollareissa. Lopulta korkeimman tarjouksen teki malesialainen liikemies Sina Estavi, joka maksoi siitä 2,9 miljoona dollaria (noin 2,5 miljoonaa euroa) kryptovaluutta ethereinä. Estavi vertasi hankintaansa siihen, että joku ostaisi Mona Lisan.

Twiitin, joka siis on kenen tahansa ilmaiseksi nähtävillä Twitterissä, lisäksi Estavi sai Dorseyn allekirjoittaman aitoustodistuksen ja kaiken siihen liittyvän metadatan, kuten twiitin ajankohdan. Kuulostaa täysin kaistapäiseltä touhulta, mutta tuskin tämän twiitin myyminen ja ostaminen jää ainutkertaiseksi tapaukseksi; twiittien ja muiden sosiaalisen median tekstien uskotaan nousevan tulevaisuudessa halutuiksi myyntiartikkeleiksi.

Lue myös: 10 erikoista ja huvittavaa tarinaa tunnettujen yhtiöiden nimien taustalla

Ensimmäinen YouTubeen ladattu video

Me at the zoo -nimellä kulkeva video ladattiin YouTube-videopalveluun huhtikuun 23. päivänä vuonna 2005. Videolla esiintyy Jawed Karim, yksi palvelun perustajajäsenistä, joka pätkän nimen mukaisesti kertoo siinä vierailustaan eläintarhassa.

Tuota 18 sekunnin mittaista videota on tähän mennessä (3.5.2024) katsottu yli 318 miljoonaa kertaa. Karim kiteyttää noissa sekunneissa YouTuben syvimmän olemuksen: Ihmiset katsovat netissä mitä tahansa – jopa sitä, kun joku kertoo norsuilla olevan todella pitkät kärsät.

YouTuben potentiaali nähtiin muuallakin ja Google osti palvelun 1,3 miljardilla eurolla vain reilu vuosi ”laadukkaan” eläintarhavideon lataamisen jälkeen.

Tänä päivänä YouTuben käyttäjät katsovat päivittäin miljardi tuntia videoita. Siis joka päivä YouTubea katsotaan maailmanlaajuisesti yhteensä noin 1 miljardi tuntia.

Ensimmäinen Instagram-julkaisu

 

View this post on Instagram

 

A post shared by Kevin Systrom (@kevin)

Tässä listan mittaan on käynyt jo hyvin selväksi, että monet internetin ensimmäiset ovat aina kulloisenkin palvelun perustajien saavutuksia. Kenenkäs muunkaan!? Sama kaava toistuu myös ensimmäisen Instagram-kuvan kohdalla.

Yhdysvaltalainen ohjelmoija Kevin Systrom otti kuvan suloisesta koirastaan satunnaisella taco-kojulla Meksikossa ja julkaisi sen Instagramissa heinäkuussa 2010.

Eipä tainnut Systrom arvata, että muutamien vuosien päästä lemmikkien kuvilla tienataan omaisuuksia. Tällä hetkellä maailmassa on reilut 2 miljardia Instagram-tiliä, jotka ovat siis kuukausittain aktiivisessa käytössä.

Ensimmäinen kyberhyökkäys

Maailman ensimmäinen kyberhyökkäys ei ollut tahallinen – siis siinä mielessä, että sillä ei pyritty hankkimaan mitään arkaluontoista tietoa tai haluttu aiheuttaa harmia. Ensimmäinen kyberhyökkäys oli vain uteliaan Cornellin yliopiston opiskelijan yritys selvittää, miten iso internet on.

Marraskuussa 1988 Robert Tappan Morris halusi nähdä, montako tietokonetta internetiin oli yhdistettynä. Hän suunnitteli tietokoneohjelman, joka myöhemmin määriteltiin madoksi, ja lähetti sen eteenpäin. Tietokonemato poikkeaa viruksista siinä, että se ei tarvitse isäntäohjelmaa ja leviää tietokoneesta toiseen automaattisesti ilman käyttäjän toimenpiteitä.

Morrisin ohjelma siirtyi tietokoneelta tietokoneelle ja komensi jokaista konetta lähettämään signaalin Morrisin hallinnoimalle palvelimelle. Nuori mies oli kyllä tiennyt, että ongelmia oli tulossa, jos ohjelma leviäisi liian nopeasti. Hänen asettamansa rajoitteet eivät kuitenkaan kyenneet estämään matoa kopioimasta itseään ja jatkamaan koneiden saastuttamista.

Noin 6000 kappaletta yliopistojen, tutkimuskeskusten ja puolustusvoimien tietokonetta meni tukkoon verkon kapasiteetin ylikuormituttua. Kun Morris ymmärsi, mitä on tapahtumassa, eivät hänen varoitusviestinsäkään enää menneet läpi, sillä verkko oli kaatunut. Vaikka kyseessä oli viaton kokeilu, tuomittiin Morris kolmen vuoden ehdonalaiseen vankeustuomioon ja tuhansien dollareiden sakkoihin. Yllä olevassa kuvassa on muuten bostonilaisessa tiedemuseossa näytteillä oleva disketti, joka sisältää Morrisin madon lähdekoodin.

Morris-mato oli vain valitettavasti alkusoittoa. Tällä hetkellä internetissä tehdään joka päivä lähes 4000 uutta kyberhyökkäystä.

Lue myös: Tietosuoja puhuttaa – tässä historian 10 pahinta tietovuotoa

Ensimmäinen pikaviesti

Nykypäivänä viestit kulkevat pitkälti pikaviestiohjelmien, kuten WhatsAppin, välityksellä ja kommunikointi on lähes yhtä välitöntä kuin jos se tapahtuisi kasvotusten keskustellen.

Ennen pikaviestimien vallankumousta läheteltiin tietenkin tavallisia tekstareita, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö palveluita olisi ollut jo pitkään käytössä. Maailman ensimmäinen pikaviesti eli instant message lähetettiin tammikuun 6. päivänä vuonna 1993.

Sen lähetti AOL:n pikaviestimen kautta yhtiön tuleva johtaja Ted Leonsis vaimolleen. Viestissä luki: ”Don’t be scared … it is me. Love you and miss you” eli ”Älä säikähdä … minä täällä. Rakastan sinua ja ikävöin sinua”.

Vaimo oli kaikkea muuta kuin säikähtänyt ja vastasi (järjestyksessään historian toisessa pikaviestissä) ”Wow … this is so cool!”.

Koska olet itse viimeksi lähettänyt aivan tavallisen tekstiviestin?

Lue myös:

• 10 järkyttävää sosiaalisen median aiheuttamaa kuolemaa
• 10 kertaa, kun internet auttoi ratkaisemaan rikosmysteerin

Todistajansuojeluohjelma on useimmille meistä tuttu vain amerikkalaisista elokuvista, mutta sellainen on olemassa myös Suomessa.

Pähkinänkuoressa todistajansuojeluohjelma tarkoittaa sitä, että todistajalle, jonka hengen tai terveyden tiedetään olevan vaarassa, tarjotaan uusi henkilöllisyys, uusi asuinpaikka ja konkreettista suojelua niin kauan kuin tarve vaatii.

Listafriikki vie lukijansa nyt hieman syvällisemmin todistajansuojelun (ulkoapäin katsottuna) kiehtovaan maailmaan. Suomessa tämä on varsin uusi juttu, eikä siitä ole julkistettu paljon tietoa. Ja hyvästä syystä.

Kotimaan lisäksi tutustumme Yhdysvaltojen todistajansuojeluohjelmaan, josta sen perustaja Gerald Shur on aikoinaan kirjoittanut kirjan WITSEC: Inside the Federal Witness Protection Program, ja suurin osa tiedoista perustuu juuri tähän lähteeseen.

Mainittakoon vielä se, että valtaosa kaikista todistajista, myös murhaoikeudenkäynneissä, saa tehdä kansalaisvelvollisuutensa rauhassa ja pelkoa tuntematta. Todistajansuojeluohjelma on siis erittäin harvinainen ja viimeinen keino, johon turvaudutaan erityisissä tapauksissa, kun kaikki muu on todettu tehottomaksi.

Suomeen tuli laki viimeisten joukossa Euroopan unionissa

Suomessa laki todistajansuojeluohjelmasta tuli voimaan maaliskuun alussa vuonna 2015. ”Todistajansuojeluohjelmalla ja sillä, että ihmiset uskaltavat todistaa ja pystytään suojelemaan todistajiksi ryhtyviä, on suuri yhteiskunnallinen merkitys”, kertoi keskusrikospoliisin tiedusteluosaston silloinen päällikkö Sanna Palo MTV Uutisille vuonna 2016. Palon mukaan todistajansuojelua koskevalle lainsäädännölle ja viralliselle ohjelmalle oli ollut jo pitkään tarvetta.

Vaikka todistajia on uhkailtu aina, yltyi toiminta 1990-luvulla, kun kansainväliset rikollisliigat löysivät tiensä Suomeen. Uhkailu ja väkivalta lisääntyi, jotkut menettivät jopa henkensä sen vuoksi, että olivat menossa todistamaan. Näistä ei liiemmin julkisuudessa puhuttu, mutta viranomaisille tämä oli massiivinen ongelma, kun oikeusjuttuja kaatui todistajien mukana.

Todistajansuojeluohjelman tarve liittyykin useimmiten järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja jengeistä irrottautumiseen, sillä näissä ryhmissä on voimakas väkivallan kulttuuri ja kostomentaliteetti. Tyypillinen suojeltava onkin niin sanottu kruununtodistaja eli henkilö, joka todistaa rikostovereitaan vastaan.

Moni voi ajatella, että todistajansuojeluohjelman kautta rikollinen pääsee kuin koira veräjästä. Tämä ei pidä paikkaansa. Ohjelmaan hyväksyminen ei vapauta rikosoikeudellisesta vastuusta, ja jos vankilatuomio on tulossa, niin sitä ei pysty suorittamaan yhtäaikaisesti.

Ennen vuotta 2015 suojelua pyytäneet olivat sitä totta kai saaneet, mutta kyse oli erikoisjärjestelyistä ja yksittäisistä toimenpiteistä. Virallisen ohjelman myötä keskusrikospoliisiin perustettiin oma yksikkönsä, jolla on jatkuva toimintavalmius ja tietyt menettelytavat.

Yhdysvalloissa ohjelma perustettiin kamppailuun mafiaa vastaan

Yhdysvaltojen oikeusministeriössä työskennellyt Gerald Shur käynnisti vuonna 1970 todistajansuojeluohjelman, WITSEC:in, koska järjestäytyneelle rikollisuudelle oli tehtävä jotain. Hän toimi sen johdossa 25 vuoden ajan, joten parempaa lähdettä tuskin voi kuvitella.

Ohjelman inspiraationa toimi Genovesen mafiaperheeseen kuulunut Joseph Valachi, joka vuonna 1963 vankilassa ollessaan ryhtyi ilmiantajaksi suojelua vastaan. Viranomaiset ymmärsivät, että todistajansuojelu oli tehokas ja kenties ainoa keino saada tuomittuja vankeja ja mahdollisia todistajia puhumaan. Mafian säännöstöön kuuluu keskeisenä osana omertà, hiljaisuuden laki, jonka rikkomisesta rangaistuksena on kuolema.

Valachi oli ensimmäinen, joka avoimesti tunnusti italialais-amerikkalaisen mafian olemassaolon. Valachin kuulustelujen myötä tunnetuksi tuli myös nimitys La Cosa Nostra, Yhdysvaltain vastine Sisilian mafialle. Sitä ennen koko mafian olemassaoloa ei oltu FBI:n pääjohtajaa J. Edgar Hooveria myöten haluttu tunnusta.

Shurin ja monen muun mukaan todistajansuojeluohjelma on suurin syy sille, miksi La Cosa Nostralla ei ole samanlaista vaikutusvaltaa Yhdysvalloissa kuin mafialla on esimerkiksi Italiassa.

”Sanotaanko näin, että ilman todistajansuojeluohjelmaa Sopranosit olisivat Valkoisessa talossa”, sanoo Shurin kanssa kirjan kirjoittanut toimittaja Pete Earley viitaten fiktiivisestä mafiaperheestä kertovaan draamasarjaan.

Miten todistajansuojeluohjelmaan pääsee?

Turvallisuussyistä keskusrikospoliisi ei ole koskaan paljastanut tarkasti todistajansuojeluohjelmaan otettujen määrää, mutta vuosittain uusia suojeltavia tulee 5–10. Näin ainakin ohjelman alkuvuosina. Todistaja ei voi itse hakea suojeluohjelmaan, vaan esitykset tulevat paikallispoliisilaitosten poliisipäälliköiltä. Päätöksen tekee keskusrikospoliisi. Todistajaa ei kuitenkaan jätetä arvioinnin ajaksi yksin, vaan hänelle voidaan tarjota suojelua monen eri keinoin muun muassa videovalvonnalla tai turvataloon sijoittamalla.

Todistajan omat pelot toki otetaan huomioon, mutta poliisi tekee päätöksen tietyillä objektiivisilla kriteereillä: Kuinka todellinen uhka on? Miten sitoutunut todistaja on vaativaan suojeluohjelmaan? Ja tietenkin on selvitettävä myös se, onko henkilöstä yhteiskunnalle vaaraa.

Gerald Shurin mukaan kokonaisvaltainen ohjelma on tehokas, sillä Yhdysvalloissa noin 85 % todistajansuojelussa mukana olevista pysyy loppuelämänsä kaidalla tiellä. Vertauksena: ehdonalaista vankeustuomiota kärsivistä ja vankilasta vapautuvista noin puolet päätyy takaisin rikosten pariin. Heillä ei ole samanlaista tukiverkostoa käytettävissään kuin suojeluohjelmaan hyväksytyillä.

Suojeltava henkilö saa ensimmäisten kuukausien ajan sekä Suomessa että Yhdysvalloissa tukea elämisen ja asumisen peruskustannuksiin. Yleensä siihen saakka, että arki uudessa kaupungissa alkaa rullaamaan ja työpaikka löytyy. Suomessa yhden todistajan suojelu maksaa vuosittaisella tasolla 15 000–25 000 euroa.

Liittovaltion seriffit suojaavat Yhdysvalloissa

Jos Suomessa todistajansuojelusta vastaa krp, niin Yhdysvalloissa ohjelmassa mukana olevien turvallisuudesta vastaa oikeusministeriön alaisuudessa toimiva liittovaltion seriffi, United States Marshals Service. USMS:n vuonna 2020 julkaiseman raportin mukaan ohjelmassa on sen vuoden 1970 perustamisen jälkeen ollut yli 19 000 todistajaa ja heidän perheenjäsentään.

WITSEC:llä on Washingtonin alueella orientaatiokeskus, jossa voi kerrallaan olla kuusi eri perhettä toisistaan tietämättä. Keskuksessa tehdään mittavat lääkärin ja psykologin tarkastukset sekä arviointi todistajaan kohdistuvasta uhasta ja myös hänen itsensä aiheuttamista mahdollisista turvallisuusriskeistä. Jokaiselle perheelle määrätään oma seriffi, joka aluksi tarjoaa suojaa 24/7. Kun uusi elämä lähtee rullaamaan, eikä jatkuvaa turvaamista tarvita, täytyy todistajan olla seriffiinsä yhteydessä vain kerran vuodessa.

WITSEC ei kuitenkaan ole täydellinen ohjelma ja se kärsii resurssipulasta. Oikeusministeriön silloinen päätarkastaja Glenn A. Fine raportoi vuonna 2005 todistajien turvallisuuden vaarantaneesta tilanteesta, joka olisi ollut estettävissä huolellisemmalla taustatutkimuksella. Epähuomiossa kaksi ohjelmassa mukana ollutta todistajaa oli sijoitettu lähekkäin, sillä heidän ei tiedetty tunteneen toisensa edellisessä elämässä. Todistajat törmäsivät sattumalta ruokakaupassa, jonka jälkeen toinen jouduttiin sijoittamaan uudelleen, vaikka yllättävästä ja harmillisesta tilanteesta selvittiinkin ilman vahinkoa.

Todistajan sijoittaminen

Todistajansuojeluohjelmaan hyväksyttyä ei voida vain sijoittaa sattumanvaraisesti valittuun kaupunkiin. Ympäristön on oltava jollain lailla tuttu eli suurkaupungissa asunut voidaan siirtää toiseen suurkaupunkiin ja maalaiselämään tottunut sopeutuu tietysti paremmin rauhallisempaan ympäristöön.

Yhdysvaltojen ohjelman perustanut Gerald Shur on kertonut, että todistajan toiveita ei kuitenkaan oteta huomioon. Haastattelussa todistajalta kysytään kaikki paikkakunnat, joihin hänellä on koskaan ollut kytköksiä tai joissa hän kertoo haluavansa käydä. Nämä vedetään automaattisesti yli. Jos todistaja kertoo poliisille halunneensa aina asua Seattlessa, on hän todennäköisesti kertonut siitä joskus jollekin muullekin.

Ohjelman alkuaikoina Kalifornian Orange Countyssa asunut Donald McPherson oli yksi ainoista liittovaltion seriffeistä, jotka suostuivat olemaan tekemisissä mafian entisten jäsenten kanssa. Niinpä kaikki ohjelmaan hyväksytyt sijoitettiin noin tunnin ajomatkan päähän kyseisen miehen kodista. Tämä tarkoitti sitä, että alue kuhisi mafian palkkamurhaajia ja Medellínin kartellin huumediilereitä. Tällaisia ”hot spoteja” ei enää ole.

Toisin kuin voisi luulla, ei Suomi lainkaan ole niin pieni valtio, etteikö maan rajojen sisällä olisi mahdollista kadota. Keskusrikospoliisin todistajansuojeluyksikkö toimii hyvin ammattimaisesti ja uuden identiteetin omaavan suojeltavan turvallisuus pystytään varmistamaan täysin.

Uusi elämä koko perheelle

Vaikka suojeltava saa kaikki uudet dokumentit syntymätodistuksesta passiin, saa hän pitää jotain vanhaa. Etunimi voi pysyä samana, sillä näin henkilö reagoi luonnollisesti, kun häntä puhutellaan uudessa työpaikassa. Ja kun uutta työpaikkaa valitaan, otetaan huomioon suojeltavan työhistoria: uuden työn on oltava jokseenkin tuttua.

Ohjelmaan hyväksytyn todistajan perhe otetaan useimmiten suojeluun mukaan, sillä eihän lapsia haluta jättää syötiksi. Yhdysvalloissa tämä on tuonut ongelmia ja perustavaa laatua olevan lakimuutoksen, sillä eräässä tapauksessa todistajansuojeluohjelma esti isää, Thomas Leonhardia, tapaamasta tytärtään.

Lapsen äiti oli mennyt naimisiin myöhemmin todistajansuojeluun hyväksytyn henkilön kanssa, ja uusi salainen elämä toisella puolella maata teki isän ja tyttären tapaamiset mahdottomaksi kahdeksan vuoden ajaksi. Leonhard haastoi Yhdysvaltain hallituksen oikeuteen ja voitti. Lakimuutoksen myötä toisella vanhemmalla on nykyisin mahdollisuus hakea yksinhuoltajuutta ja evätä näin lapsen osallistuminen todistajansuojeluun.

Ohjelma on varsin rankka siis myös lapsille. Jos aikuisille tekaistaan uusi koulutus- ja työhistoria, niin samoin suojeltavien lapsille tehdään uusia todistuksia. Gerald Shurin mukaan ei ole mitenkään harvinaista, että vanhemmat pyytävät liittovaltiota parantamaan lastensa arvosanoja; tähän ei kuitenkaan koskaan suostuta.

Shurille esitettiin pitkän uransa aikana monia erikoisia pyyntöjä. Esimerkiksi eräs todistaja halusi ottaa tyttöystävänsä mukaan suojeluohjelmaan ja jättää vaimonsa ulos, koska tiesi tämän olevan murhaajien kohde. Tällaiset keplotteluyritykset eivät kuitenkaan mene läpi.

Todistajansuojelu ei vaadi plastiikkakirurgiaa

Elokuvat antavat monesti sellaisen käsityksen, että todistajansuojeluohjelmaan hyväksytyn ulkonäön muokkaaminen kirurgisin toimenpitein on tavanomaista. Ainakaan Suomessa tämä ei ole käytäntö, sillä ulkonäköä voi muuttaa radikaalisti muutenkin.

Yhdysvalloissa liittovaltio voi auttaa suojeltavaa plastiikkakirurgin pakeille, mutta rahoitusta se ei tarjoa. Näin ei ole ollut aina.

Gerald Shurin mukaan todistajansuojeluun mukaan otettu, Los Angelesin mafiaperheen johtajanakin toiminut, Jimmy Fratianno vaati vaimolleen kirurgisia toimenpiteitä, muun muassa silikonirinnat ja kasvojen kohotuksen. Liittovaltio maksoi mukisematta, jotta mies saatiin todistamaan. Epäselvää toki on se, miten rintojen suurentaminen takasi Fratiannon ja hänen vaimonsa turvallisuuden…

Eräälle ohjelmassa mukana olleelle maksettiin psykologin suosituksesta penisleikkaus. Ei siksi, että se olisi suojellut miehen henkilöllisyyttä, vaan koska hän oli masentunut ja tarvitsi itsevarmuutta todistaakseen.

Todistajansuojeluohjelman onnistuminen on suojeltavasta kiinni

Gerald Shurin mukaan ohjelman onnistumisprosentti on sata. Jos henkilö on sitoutunut ja elää ohjeiden mukaan, ei hänellä ole hätää. Shur sanoo kirjassaan, että suojeltavia henkilöitä on toki vuosikymmenten aikana menehtynyt, mutta omasta syystään.

Esimerkiksi ohjelman alkuvuosina Daniel LaPolla palasi kotiosavaltioonsa Connecticutiin osallistuakseen ohjeistuksesta huolimatta hautajaisiin. Hän päätti samalla käydä vanhassa kodissaan. Talo oli kuitenkin ansoitettu ja kun LaPolla astui ovesta sisään, räjähti hän rakennuksen mukana paloiksi.

Todistajansuojeluohjelmassa mukana oleva ei voi hakeutua julkiseen ammattiin ja hänen on pidettävä hiljaisuutta myös internetissä. Keskusrikospoliisin tiedusteluosaston entinen päällikkö Sanna Palo kertoi vuonna 2017 Ilta-Sanomille, että sosiaalisessa mediassa tekemisistään kertominen tekee täysin turhaksi viranomaisen yritykset suojella ihmistä: ”Eihän kukaan ihminen, joka oikeasti pelkää itsensä ja perheensä puolesta, tietenkään esiinny somessa nimellä kertomassa kuulumisia.”.

Periaatteista luistaminen johtaa ensin varoitukseen, mutta jatkuva laiminlyönti ja piittaamattomuus omasta turvallisuudesta saattavat tarkoittaa myös suojelun lopettamista. Kynnys on toki korkea, kertoo Palo, sillä vaakakupissa on suojeltavan elämä.

Jos suojelu päätetään lopettaa, täytyy poliisin tehdä laaja riskien kartoitus: Onko henkilön henki vielä vaarassa? Ja mistä suunnasta uhka saattaisi tulla? Suojeltava henkilö voi toki itse astua pois suojelun piiristä milloin tahansa, mutta usein nämä tapaukset päättyvät ikävästi.

Ankara sitoutuminen

Monelle puhtaalta pöydältä aloittaminen jossain kaukana ja uudella nimellä saattaa kuulostaa upealta mahdollisuudelta, mutta todellisuus on aivan jotain muuta. Siksi ohjelmaan pyrkivän täytyy käydä läpi kuukausia kestävä arviointi.

Sanna Palon mukaan todistajansuojelu vaatii äärimmäistä sitoutumista ohjelman periaatteisiin, eikä suojelu ole mahdollista, jos sitoutuminen puuttuu. Suojelu voi olla muutaman vuoden mittainen tai sitten kestää koko loppuelämän.

Ohjelmaan hyväksytyn täytyy katkaista kaikki siteensä vanhaan elämään. Äärimmilleen vietynä hänelle rakennetaan uusi elämä kokonaan toisessa maassa. Palon mukaan Suomesta voidaan lähettää ulkomaille ja myös Suomeen voidaan vastaanottaa muiden maiden ohjelmissa mukana olevia.

Todistajansuojeluohjelman Yhdysvaltoihin 1970-luvulla perustanut Gerald Schur kertoo kirjassaan, miten musertava kokemus ohjelma todellisuudessa on. Henkilö ei saa olla yhteydessä vanhoihin ystäviinsä, joskin liittovaltion seriffin valvoma yhteydenpito lähimpiin perheenjäseniin sallitaan salatulla puhelinlinjalla. Myös kirjeet ovat sallittuja, mutta ne täytyy molemmin puoli tuhota heti lukemisen jälkeen.

Todistajansuojelussa mukana oleva henkilö ei saa osallistua esimerkiksi läheistensä hautajaisiin. Shur sanoo joskus tehneensä tällaisissa tilanteissa erityisjärjestelyjä: henkilö on viety yön pimeydessä tarkoin vartioituna tapaamaan kuolevaa vanhempaansa sairaalaan. Kerran suojeltavalle oli ollut erittäin tärkeää nähdä menehtynyt ennen hautaamista, joten virkavalta oli kuljettanut ruumiin turvatalolle hyvästejä varten.

Todistajat sitoutuvat myös pitämään entisen elämänsä salassa. Se tarkoittaa sitä, että jos uudessa elämässä rakastuu ja menee naimisiin, on puolisolle valehdeltava. Historian salaaminen on välttämätöntä turvallisuuden kannalta. Vaikka nyt olisi täysi luottamus puolisoon ja onni kukoistaa, niin mitä sitten, jos suhde päättyy katkeraan eroon?

Kiistanalainen ohjelma

Murhaajia, terroristeja, huumediilereitä. Koko sen olemassaolon ajan todistajansuojeluohjelmaa on Yhdysvalloissa kritisoitu  siitä, että vakavia ja julmia rikoksia tehneet todistajat sulautetaan yhteiskuntaan muiden ihmisten sekaan. Erityisesti amerikkalaisia kismittää se, että terroristeja otetaan mukaan. Shur ymmärtää tuohtumuksen, mutta varsinkin terrorismin kohdalla järjestöjen jäsenet ovat usein ainoita mahdollisia tietolähteitä.

Shur oli itse sijoittamassa terroristijärjestö al-Qaidan jäseniä, kun nämä todistivat järjestöä ja sen johtajia vastaan muun muassa vuoden 1993 World Trade Centeriin kohdistuneen iskun jälkeen. Heidät on sijoitettu Yhdysvaltoihin. Eläkkeelle 1990-luvun puolivälissä jäänyt Shur ei epäile hetkeäkään, etteikö todistajansuojelua oltaisi käytetty myös syyskuun 11. päivän terrori-iskujen selvittelyssä ja päätekijöiden nappaamisessa.

Mutta miksi nämä länttä ja erityisesti Yhdysvaltoja vihaavat henkilöt haluaisivat asua siellä? Shur muistuttaa, että ihminen haluaa vain selviytyä; varsinkin yksin jätettynä. Se on lopulta ihmisen vahvin vaisto. Lisäksi pitää muistaa, että hallitukselle parhaimpia todistajia eivät ole arvoasteikolla alimmat jalkasotilaat vaan korkeammat johtajat, joista iso osa on aikoinaan ollut vapaaehtoisesti opiskelemassa ja työskentelemässä Yhdysvalloissa. Maa ja sen tavat ovat tuttuja eikä Yhdysvallat ole maailman huonoin paikka elää. Fakta on myös se, että yksikään todistajansuojeluohjelmaan hyväksytty terroristi ei ole koskaan sortunut uusiin rikoksiin.

Vaikka terroristit kismittävät, niin sama juttu on mafiosojen kanssa: Gambinon mafiaperheen pahamaineinen päällikkö John Gotti tuomittiin vuonna 1992 elinkautiseen vankeuteen hänen alipäällikkönsä Sammy Gravanon todistajanlausunnolla. Gravano, 19 murhaa tunnustanut rikollinen, sain lyhennetyn tuomion ja pääsi mukaan todistajansuojeluun, koska hänen avullaan 35 muuta murhaajaa saatiin telkien taakse.

Lue myös:

• Maailman vaarallisimmat jengit: 10 pahamaineisinta rikollisjärjestöä
• Top 10 maailman vaarallisimmat vankilat
• Maailman pisimmät vankeustuomiot – kymmenientuhansien vuosien kakkuja!