Yleistieto
Lukijoiden kysymyksiä: Miksi Suomen ja Viron kansallislaulut ovat samat ja miksi Suomen vaakunassa on leijona?
Lukijoiden kysymyksissä mennään tällä kertaa Suomi-painotteisesti. Tässä muutama jo aiemmin julkaistu kysymys ja vastaus – selvitämme muun muassa miksi Suomen ja Viron kansallislaulut ovat samat.
Toimituksen terveiset: Koska Listafriikki on käytännössä yhden naisen show ja tämä nainen on tällä hetkellä hieman heikossa hapessa, niin julkaisemme voinnin kohenemiseen saakka vanhoja timanttisia listoja. Toivottavasti korona on nopeasti selätetty ja olen pian taas iskussa!
Timanttista listaa tänään ei ole tiedossa, mutta koko joukko kotimaahamme Suomeen liittyviä lukijoiden kysymyksiä arkistojen kätköistä.
Selvitämme muun muassa leijonavaakunan alkuperää, Suomen markan historiaa, Fazerin Sinisen syntytarinaa ja tietenkin sen, miksi Suomen ja Viron kansallislaulut ovat samanlaiset. Tai eiväthän ne ihan samanlaiset ole, sillä huomattiinhan tänään Ruotsin MM-rallin palkintoseremoniassa nolo kömmähdys, kun kaiuttimista kajahtikin Viron kansallislaulu Kalle Rovanperän voiton kunniaksi.
Miksi Suomen ja Viron kansallislaulut ovat samat?
Jonkun urheilukilpailun palkintojenjaossa moni on varmaan ihmetellyt, kun Maamme kajahtaa eettereistä, vaikka voittaja on virolainen. Toki vain sillä erolla, että Viron kansallislaulussa ei tule kertausta. Niinkuin ei välillä virheellisesti Suomenkaan kansallislaulussa.
Viro ei ole mitenkään ominut Suomen kansallislaulua, vaikka niinkin joskus kuulee väitettävän. Joten mennäänpä Maamme ja Mu isamaa, mu õnn ja rõõm -laulujen historiaan.
Sävellyksen on tehnyt Helsingin yliopistossa musiikinopettajana toiminut saksalainen Fredrik Pacius. Häneltä tilattiin vuoden 1848 Flooran päivän eli ylioppilaiden kevätjuhlan viettoon sävellys Johan Ludvig Runebergin Vårt land -runoon, joka on samana vuonna ilmestyneen runoteoksen, Vänrikki Stoolin tarinoiden, ensimmäinen runo. Runeberg oli kirjoittanut Vårt land -runon jo kaksi vuotta aiemmin ja siihen oli tehty muutamakin eri sävellys – myös Runeberg itse teki runoonsa sävellyksen. Nämä versiot eivät kuitenkaan nousseet suosioon.
Pacius ei pyrkinyt säveltämään Suomelle kansallislaulua, vaan teki vain kepeän sävellyksen kevätjuhlaan. Tulevan kansallislaulun ensiesitys tapahtui Kumtähden kentällä 13. toukokuuta vuonna 1848. Meni muutama vuosikymmen ennen kuin Maamme vakiinnutti kansallisen heräämisen myötä paikkansa muun muassa koulujen opetusohjelmassa sekä seura- ja kokoustoiminnassa.
Vänrikki Stoolin tarinat tunnetaan suomenkielisenä parhaiten Paavo Cajanderin vuoden 1889 käännöksenä, minkä vuoksi myös Maamme-laulun katsotaan usein olevan Cajanderin kääntämä. Cajanderin käännös kuitenkin pohjautuu Julius Krohnin johtaman työryhmän vuonna 1867 tekemään suomennokseen ja merkittävää on se, että Maamme-laulun ensimmäinen ja viimeinen säkeistö ovat peräisin Krohnin käännöksestä. Eli ne, joita yleensä lauletaan.
Peruutetaan sitten hieman ajassa taaksepäin ja mennään Viroon. Kansallinen herääminen oli nostamassa päätään myös etelänaapurissa samaan aikaan kuin meillä Suomessa, ja Tartossa suunniteltiin näissä tunnelmissa maan ensimmäisiä laulujuhlia. Virolainen toimittaja Johann Voldemar Jannsen tunsi suomalaisuusliikkeen johtohahmoihin kuuluneen Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen ja pyysi tältä juhlaan sopivia kuorolauluja. Paciuksen säveltämä Maamme oli yksi monista lauluista, jonka Yrjö-Koskinen tuttavalleen lähetti. Jannsen teki sävellykseen itse vironkieliset sanat ja Mu isamaa, mu õnn ja rõõm sai ensiesityksensä Tarton laulujuhlilla kesäkuussa 1869 nousten heti suureen suosioon. Virallisesti siitä tuli Viron kansallislaulu vuonna 1920.
Miksi vaakunassamme on leijona?
Suomen vaakunassa esiintyy tunnetusti leijona, kuten jokainen suomalainen varmasti varsin hyvin tietää. Tämä herättää tasaisin väliajoin ihmetystä, sillä eihän Suomessa ole leijonia.
Vaakunassa Suomen leijonalla on kruunu päässään, miekka ja osa haarniska kädessään, se on väriltään keltainen, sen tausta on punainen, tuolla punaisella taustalla on yhdeksän hopeista ruusua ja leijona polkee venäläistä sapelia.
Mutta mikä sitten on historia tämän Suomen vaakunan taustalla?
Itsessään leijona esiintyi Ruotsia keskiajalla hallinneen Folkungien suvun mahtimiesten symbolina ja tuohon sukuun kuulunut Suomen herttua Valdemar Maununpoika päätti ottaa käyttöönsä suvussaan esiintyneen leijonasymbolin. Kun Kustaa Vaasan poika Juhana III nimettiin Suomen herttuaksi vuonna 1556, ja hän otti käyttöön Suomen suurruhtinaan arvonimen, leijonalla varustettu vaakuna otettiin käyttöön.
Vuonna 1917, Suomen itsenäistyessä, tuo tismalleen samainen vaakuna otettiin Suomen vaakunaksi. Sitä ennen se oli esiintynyt muun muassa Ruotsin valtakunnan itäisten alueiden ja myöhemmin keisarillisen Venäjän Suomen suurruhtinaskunnan vaakunana.
Valitettavasti tähän otsikossa esitettyyn kysymykseen ei ole kuitenkaan olemassa täysin aukotonta vastausta, joka oltaisiin kyetty osoittamaan absoluuttiseksi totuudeksi, ja leijonavaakunan tarinaan liittyy myös erilaisia legendoja.
Suomen sisäministeriön mukaan Suomen vaakunan tiedetään esiintyneen ensimmäisen kerran nykymuodossaan 1580-luvulla valmistuneessa Kustaa Vaasan hautamonumentissa, joka sijaitsee Uppsalan kirkossa. Tuon monumentin on veistänyt flaamilainen William Boy. Hänen kuitenkin uskotaan hakeneen vaikutteita leijonaan ruotsalaisen Bjälbö-suvun vaakunasta, joka esiintyy Ruotsin suuressa vaakunassa; itse asiassa tuossa Ruotsin vaakunassa leijonia on kaksi.
Vaakunaopin eli heraldiikan mukaan leijona edustaa ennen kaikkea urhoollisuutta, jaloutta ja voimaa, mikä kuvastaa monilta osin suomalaisuutta. Lisäksi leijona koetaan kaikessa yksinkertaisuudessaan isoksi ja pelottavaksi eläimeksi, joka oli näillä alueilla monilta osin tuntematon vielä joitain satoja vuosia sitten.
Näin Suomeen tuli markka
Nyt ollaan jo reilut kaksi vuosikymmentä eletty euro-aikaa, mutta mennään tämän kysymyksen myötä hetkeksi sitä edeltäneeseen aikaan eli Suomen markkaan.
Suomessa ruvettiin käyttämään valuuttana markkaa paljon ennen kuin maastamme tuli itsenäinen. Historian saatossa Suomessa on käytetty useita erilaisia valuuttoja turkiksista roomalaisiin kuparirahoihin ja Ruotsi-Suomen aikaisiin hopearahoihin: äyreihin, markkoihin ja taalereihin. Markka taas on vanha jalometallien, kuten kullan ja hopean, painomitta, mistä se aikoinaan kätevästi omaksuttiin monen Euroopan valtakunnan rahayksiköksi.
Kun Suomi oli 1700-luvulla Ruotsin ja Venäjän kiistakapula, kiersi ja kelpasi meidän mailla molempien valtakuntien rahat. Mutta kun Suomesta tuli vuonna 1809 osa Venäjää, julistettiin rupla samalla kertaa viralliseksi valuutaksi.
Suomen suuriruhtinaskunnassa, 1800-luvun puolessa välissä, senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkö Fabian Langenskiöld pommitti Pietaria ahkerasti kirjeillä, vaikka Suomen rahaolojen uudistaminen oli ollut vireillä jo aiemminkin. Langenskiöld sai juurrutettua venäläisten valtaapitävien päähän, että Suomi on liian pieni kansakunta käyttämään mahtavaa ruplaa.
Uudistusta perusteltiin myös sillä, että Suomi tarvitsee ulkomaisia lainoja rakentaakseen rautateitä ja kehittääkseen maanviljelyä. Lainat saatiin hopeavaluutoissa, joten Suomenkin olisi päästävä hopeakantaan. Vaikka ruplakin oli periaatteessa hopeavaluutta, oli setelien vaihdettavuus hopeaan jouduttu 1850-luvulla käydyn Krimin sodan vuoksi lopettamaan. Siksi setelien arvo oli heikentynyt ja hopeakolikot olivat käytännössä hävinneet kierrosta.
Vuosien vääntämisen jälkeen Suomi sai vuonna 1860 keisari Aleksanteri II:lta luvan alkaa käyttää omaa valuuttaa, markkaa, jonka arvo oli neljäsosa ruplasta. Rahauudistuksen vei lopulta finaaliin J. V. Snellman suomenmielisine kumppaneineen. Tietenkään mikään uudistus ei käy yhdessä yössä, joten valuutan irrottaminen ruplasta, kolikkojen painaminen ja rahan sitominen hopeakantaan otti oman aikansa. Vuonna 1865 markasta tuli täysin itsenäinen valuutta eikä venäläinen seteliraha enää kelvannut laillisena maksuvälineenä. Hopearuplat kuitenkin säilyivät markan rinnalla käytössä; hopearupla oli neljän markan arvoinen.
Missään muualla markka ei ollut tuolloin virallinen valuutta, sillä Saksassakin markka otettiin nimenä käyttöön vuosikymmen myöhemmin. Kuten jo edellä mainittiin, oli markka kuitenkin aiemmin ollut käytössä, ja se oli esimerkiksi Ruotsi-Suomen rahayksikkö vuoteen 1776 saakka.
Nimen keksiminen Suomen omalle valuutalle ei ollut mikään läpihuutojuttu ja ehdolla oli monia hyviä ja vähän vähemmän hyviä vaihtoehtoja. Miltä kuulostaisi, jos olisimme makselleet saikoilla, muruilla, heljoilla, suomoilla, oravilla, valioilla tai vaikkapa kauneilla? Aiheesta käytiin sanomalehdissä kiivasta keskustelua. Kansalliseepos Kalevalan koonnut Elias Lönnrot liputti lämpimästi vanhastaan tutun markan puolesta, joka sitten lopulta veikin voiton.
Vaikka rahauudistus oli pitkälti suomenmielisten eli fennomaanien ajama, ei oman rahayksikön käyttöönotto ollut niinkään väline taloudelliseen eristäytymiseen Venäjästä, vaan paremminkin integraatio lähimpiin kauppakumppaneihin, joiden valuutat olivat hopeakannassa. Uudistuksen tavoitteena oli vakauttaa Suomen rahan arvo suhteessa kauppakumppaneiden, tärkeimpänä muiden Pohjoismaiden ja Saksan, hopeavaluuttoihin.
Vuonna 1878 Suomen ja Venäjän valuutat erkanivat toisistaan lopullisesti ja hopearuplien käyttö laillisena maksuvälineenä päättyi, sillä markka sidottiin kultakantaan. Hopean hinta oli kääntynyt laskuun, joten valtio toisensa jälkeen siirtyi kultakantaan. Tuolloin Suomen markka oli samanarvoinen monen muun Euroopan valuutan, esimerkiksi Saksan markan ja Ranskan frangin kanssa.
Tällainen oli Suomen markan alkutaival!
Miksi Fazerin Sininen on sininen?
Fazerin nettisivujen mukaan sininen pakkaus ja yhtiön perustajan Karl Fazerin kultainen nimikirjoitus ovat olleet Fazerin Sinisen tunnukset heti sen lanseerauksesta vuonna 1922 lähtien. Sininen valikoitui pakkaukseen siksi, että Karl Fazerille väri symboloi itsenäistä Suomea ja sen upeaa luontoa. Fazerin käyttämä sininen on muuten Suomen ensimmäinen hyväksytty väritavaramerkki, ja se lisättiin Patentti- ja rekisterihallituksen tavaramerkkirekisteriin huhtikuun 30. päivänä vuonna 2001. Pantone 280 C -väri on rekisteröity ainoastaan Fazerin käyttöön.
Kun etsin tähän kysymykseen vastausta, löysin varsin yllättävän tietoiskun, joka ei liity siniseen väriin mitenkään, Fazerin Siniseen kylläkin. Suklaan resepti on nimittäin peräisin Sveitsistä! Karl Fazerin pojalla Svenillä oli aikanaan englantilainen liiketuttava nimeltään Shaller. Shallerin vävyllä oli vakava silmäsairaus, ja hyvät suhteet omaava Sven Fazer sai kaverinsa perheenjäsenen silmäsairauksiin erikoistuneelle lääkärille, joka hoiti potilaan kuntoon. Tästä äärimmäisen kiitollinen Shaller lahjoitti Sven Fazerille hallussaan olleen sveitsiläisen suklaareseptin.
Tänäkin päivänä Fazerin Sininen valmistetaan ohjeella, joka pohjautuu tuohon alkuperäiseen reseptiin.
Miksi Suomessa ei ole enää talvea?
Moni on varmasti miettinyt, että miksi Suomessa ei enää ole kunnon talvea. No, vastaushan on sinänsä yksinkertainen: ilmastonmuutos. Mutta miten se oikeasti vaikuttaa meidän nykyään vähälumisiin ja verrattain lauhkeisiin talviimme?
Ilmatieteen laitoksen tutkimuksen mukaan terminen talvi (aika, jolloin vuorokauden keskilämpötila on pakkasella) tulee lyhenemään Pohjois-Suomessa viidellä päivällä ja Etelä-Suomessa jopa yhdeksällä päivällä vuosikymmentä kohden.
Ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan ilmavirtauksiin siten, että tuulet tulevat vastaisuudessa yhä enenevissä määrin lounaasta eivätkä Siperiasta. Toisaalta pohjoisten napa-alueiden sulaminen vaikuttaa siten, että sinne jää loppukesällä valtava lämpövarasto, joka myöhäistää talven tulemista: valkoisista jouluista voi tulevaisuudessa vain haaveilla. Runsassateisten päivien määrä lisääntyy todennäköisesti kaikkina vuodenaikoina, eniten kuitenkin talvella. Etenkin etelässä sateet tulisivat yhä useammin vetenä talvellakin, eli syksystä tutut vesisateet jatkuisivat talvikuukausinakin. Taloja onkin tulevaisuudessa syytä alkaa rakentaa tulvat mielessä eikä sen mukaan, miten ne kestävät lumen painoa.
🤷♀️ Tuleeko mieleen jotain muuta, mitä haluaisit tietää Suomesta? Tai ihan mistä vain!? Heitä kysymystä tulemaan! 😄
Säästöpossusta ilmapalloeläimiin ja T-paidoista minigolfiin – Listafriikki paljastaa kymmenen arkisen asian erittäin mielenkiintoista alkuperää.
Asiat ja esineet, joita käytämme lähes päivittäin, eivät välttämättä aiheuta suuria sykähdyksiä sisimmässä, sillä ne ovat niin tavallisia. Mutta tämä lista saa meidät katsomaan niitä tylsimpiäkin juttuja täysin uudelta kantilta.
Tässä siis kymmenen arkisen asian alkuperää – miksi jotkut olutpullot ovat vihreitä, miten minigolf on syntynyt, miksi säästöpossu on juuri possu, miksi miesten ja naisten kauluspaidoissa napit ovat eri puolilla? Esimerkiksi näihin kysymyksiin saadaan vastaus aivan näillä näppäimillä!
Säästöpossu
Nykyäänhän säästölippaita on lukemattomia erilaisia, mutta se perinteisin on tietenkin säästöpossu. Oletko kuitenkaan ikinä miettinyt, että miksi juuri ”possu”. Monet kutsuvat myös mitä tahansa säästölipasta possuksi.
Säästöpossun tarina juontaa juurensa keskiaikaiseen Englantiin. Metalli oli raaka-aineena kallista, joten kulhot, lautaset ja muut keittiövälineet tehtiin usein punasävyisestä pygg-savesta. Jos ihmisillä sattui olemaan ylimääräinen kolikko, tiputtivat he sen pygg-purkkiin myöhempää käyttöä varten.
Tuolloin englantia puhuttiin hieman eri tavalla kuin nykyään, joten lausuttuna pygg oli ”pug”. Kun kieli muuttui, vaihtui myös y-kirjaimen lausuminen u:sta i:ksi. Pygg sanottiinkin ”pig”, joka siis on suomeksi sika. Vanhassa englannin kielessä sika oli ”picga”, ja muutaman vuosisadan aikana ”pygg” ja ”picga” muuntuivat kuulostamaan lausuttuina samalta.
Pygg-savi jäi unholaan, mutta kaikki perinteet eivät unohtuneet. Kun englantilaisia savenvalajia pyydettiin 1800-luvulla valmistamaan ”pygg bank” -lippaita, alkoivat he tekemään niitä possun muotoisina, joka tietysti ilahdutti erityisesti nuorimpia säästäjiä.
Jääkaapin ovi
Jääkaapit on suunniteltu, tietenkin, olemaan ilmatiiviitä, jotta kylmä pysyy sisällä ja lämmin ulkona. Tämän varmistamiseksi jääkaapeissa oli alunperin salpa, jolla oven sai auki ja kiinni ainoastaan ulkopuolelta.
Kun kierrätys ei 1900-luvun alkupuolella ollut päällimmäinen asia ihmisten mielessä, hylättiin vanhoja kodinkoneita vähän sinne tänne oman onnensa nojaan. Ei ollut mitenkään epätavallista, että lapset leikkivät näillä laitteilla, sillä mikäs sen parempi piilopaikka kuin vaikkapa jääkaappi. Leikki saattoi kuitenkin ottaa ikävän käänteen, jos ketään ei ollut avaamassa kiinni laitettua ovea – monissa maissa kuoli lukuisia lapsia tukehtumisen seurauksena.
Erityisesti Yhdysvalloissa alettiin traagisien menehtymisien vuoksi vetoamaan ihmisiin, että he eivät jättäisi vanhoja jääkaappeja teiden varsille tai kotipihan perukoille, mutta jos niin oli välttämätöntä tehdä, ainakin ovi pitäisi irrottaa. Jääkaappitukehtumisia oli niin paljon, että jotkut jopa kiersivät 1950-luvulla etsimässä hylättyjä kodinkoneita poistaakseen niistä ovia tai ainakin rikkoakseen lukot.
Kuolemantapauksia kuitenkin ilmeni edelleen, joten vuonna 1956 Yhdysvalloissa säädettiin jääkappien turvallisuuteen liittyvä laki, jota sovellettiin maan jokaiseen kodinkonevalmistajaan. Lukittuvan salvan sijaan oviin suunniteltiin nykyisinkin käytössä oleva magneettimekanismi, jolla oven saa auki myös sisäpuolelta. Se otettiin hiljalleen käyttöön useissa maissa ja traagiset onnettomuudet lähtivät selvään laskuun.
T-paita
T-paidan tarina on jotenkin kovin ilahduttava. T-paitaa käytettiin jo 1800-luvulla alusvaatteena, josta se siirtyi hiljalleen kuumissa olosuhteissa työskentelevien, muun muassa kaivosmiesten ja ahtaajien, työvaatteeksi. Vuosisadan vaihteen molemmin puolin T-paita otettiin osaksi Yhdysvaltain laivaston virallista asua; mutta tietenkin univormun alla.
Vuonna 1904 alusvaatteiden valmistaja Cooper Underwear Company näki markkinoilla loistavan raon: T-paitaa alettiin mainostamaan poikamiehille, joilla ei ollut joko vaimoa tai ompelutaitoa. Mainoksen iskulause oli: ”Ei hakaneuloja – ei nappeja – ei neulaa – ei lankaa”. Ja T-paitojen suosio oli taattu!
Toisen maailmansodan jälkeen veteraaneilla oli tapana pitää T-paitaa univormuhousujen kanssa, ja vaatetta alkoi näkymään kouluissa teini-ikäisten oppilaiden päällä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Marlon Brandon roolihahmo vuoden 1951 Viettelyksen vaunu -elokuvassa pukeutui skandaalinomaisesti T-paitaan, tuli entisestä alusvaatteesta muodikas suosikkivaate.
Rannekello
Ensimmäiset ranteessa pidettävät kellot valmistettiin jo 1500-luvulla, mutta vasta 1800-luvulla ne alkoivat tulla yleisemmiksi. Tuolloin ”rannekorukellona” tunnettu kapistus oli lähes ainoastaan naisten käyttämä esine, sillä miehet suosivat taskukelloja. Rannekorut olivat naisten juttu.
Tarvittiin ensimmäinen maailmansota, jotta rannekelloista tuli muoti-ilmiö ja hyväksyttävä tapa myös miehille tarkistaa aika.
The New York Times -lehti uutisoi heinäkuussa 1916, kuinka rannekellot olivat osoittautuneet merkittäväksi eduksi sotaisassa Euroopassa. Artikkelin mukaan rannekello oli Yhdysvalloissa ollut lähinnä vitsin aihe, jolla ihmisiä oli viihdytetty niin valkokankailla kuin teattereiden lavoilla.
Nyt näytti kuitenkin siltä, että rannekello oli taskukelloa huomattavasti kätevämpi rintamalla, koska sen avulla oli paljon helpompi koordinoida pommituksia ja iskuja ilman, että tarvi joka välissä olla kaivamassa taskulla. Sodanaikaisissa rannekelloissa oli suojana metallinen ristikko, jotta lasi ei hajotessaan aiheuttaisi vahinkoa; sellaisiakin tapauksia oli sattunut. Suojus kuitenkin haittasi ajan näkemistä, joten eurooppalaiset kellonvalmistajat työskentelivät hiki hatussa valmistaakseen rikkoutumattomalla lasilla varustettuja kelloja.
Sodan jälkeen yleinen mielipide rannekelloista oli täysin muuttunut, ja kohta jokaisella vähänkään arvonsa tuntevalla miehellä kuului olla aikaa näyttävä koru ranteessaan.
Ruskeat ja vihreät olutpullot
Kuva: Stella de Smit | Unsplash
Panimot alkoivat 1500-luvulla kokeilemaan oluen laittamista lasipulloihin, ja seuraavan vuosisadan loppuun mennessä homma oli jo niin hyvin hallussa, että kaupallinen pullomyynti voitiin aloittaa. Panimoissa havaittiin, että lasipullossa olut pysyi raikkaana, mutta jos pullon jätti auringonvaloon, meni juoma äkkiä huonoksi. Myöhemmin tutkijat ovat löytäneet siihen syynkin: UV-säteet hajottavat humalan alfahappoja, jotka sitten reagoivat rikin kanssa tuottaen pilaantuneen oluen ominaishajun.
Vaikka reaktiosta ei aikoinaan vielä tiedetty, alettiin panimoissa käyttää ruskeita lasipulloja, joissa olut säilyi hyvänä, vaikka se vähän aurinkoa saikin. Mutta kun toinen maailmansota iski, joutuivat panimot luovuttamaan kaiken ruskean lasin kotimaalleen ja siirtymään takaisin kirkkaiden lasipullojen käyttöön.
Korkeatasoisemmat panimot halusivat jollakin lailla erottua ”rahvaista”, joten niissä alettiin käyttämään vihreitä pulloja kirkkaiden sijaan. Kun ruskeaa lasia oli taas sodan jälkeen tarjolla myös oluen pullotukseen, pitivät monet laatupanimot vihreät pullonsa kuin tietynlaisena statussymbolina, vaikka ne eivät samanlaista suojaa UV-säteitä vastaan tarjonneetkaan. Nykyisin myös kirkkaaseen lasiin kyetään lisäämään suojaava kalvo, joka estää maun eltaantumisen.
Miesten ja naisten kauluspaitojen napitus
Miesten ja naisten kauluspaitojen eripuolisesta napituksesta on monia varsin mielenkiintoisia teorioita, joihin liittyy vauvoja, hevosia ja Napoleon.
Yhden teorian mukaan varakkaiden miesten vaatteet oli aikoinaan suunniteltu aseita ajatellen. Kun napit olivat oikealla puolella, pääsi paidan alla piilossa olevaan pyssyyn nopeasti käsiksi; vasenkätisiä tämä malli ei luonnollisestikaan palvellut.
Naisten paidoissa napit ovat erään arvelun mukaan olleet perinteisesti vasemmalla, koska (jälleen oikeakätisiä ajatellen) äidit ovat pitäneet vauvoja sylissään vasemmalla kädellä, jolloin oikealla kädellä on ollut helpompi avata napit imetystä varten.
Naiset myös ratsastivat aikoinaan sivuttain ja satulat oli suunniteltu niin, että niissä istuttiin vasemmalle kääntyneenä. Kun paidan napit olivat vasemmalla puolella, ei tuuli päässyt samalla lailla nappien väleistä sisään ja, herra paratkoon, paljastamaan liikaa.
Erään hyvin kummallisen huhun mukaan Napoleon määräsi naisten paidat valmistettavaksi niin, että napit ovat eri puolilla kuin miehillä, sillä hän oli pahoittanut mielensä pilailusta, jota naiset julkeasti harjoittivat matkimalla hänen maalauksistakin tuttua ”käsi liivin sisällä” -poseeraustaan.
Kaikkein uskottavin selitys naisten nappien sijainnille taitaa kuitenkin olla yläluokkaiset leidit ja heidän puettajansa. Koska suurin osa palvelijoista oli oikeakätisiä, oli heidän helpompi napittaa rouvien paitoja nappien ollessa vasemmalla. Kun napit eivät enää olleet kallista tavaraa ja niitä alettiin laittaa muidenkin kuin varakkaiden ihmisten vaatteisiin, haluttiin tyylistä pitää kiinni, jotta tavallisetkin kansalaiset voisivat pukeutua kuten yläluokka.
”Genuine leather”
Älä tule puijatuksi: kaikki nahka ei ole samanlaista nahkaa! Vöissä, kengissä, laukuissa tai missä vain nahkatuotteissa roikkuu usein nahkavuodan muotoinen merkki, jossa lukee genuine leather. Siis aitoa nahkaa.
Genuine leather ei kuitenkaan ole sitä, miltä se vaikuttaa – eli laadukasta. Genuine leather -merkillä varustetut tuotteet on nimittäin kaikkein huonolaatuisinta nahkaa. Näiden tuotteiden nahka on valmistettu liimaamalla yhteen useita kerroksia ohutta, heikkolaatuista nahkaa paksumman materiaalin saavuttamiseksi. Joskus genuine leather voi tarkoittaa myös sitä, että laadukkaiden nahkatuotteiden valmistuksessa ylijääneet osat jauhetaan ja sekoituksesta tehdään liiman avulla nahka-arkkeja.
Joten vaikka genuine leather -merkki ei varsinaisesti ole huijausta – onhan tuote tehty nahasta – ei se ole osoitus laadusta, päinvastoin.
Kuplamuovi
Kuplamuovia on käytetty 1960-luvulta lähtien pakkausmateriaalina, kun Frederick W. Bowels keksi kääriä IBM 1401 -tietokoneet kuljetuksen ajaksi tähän poksahtelevaan materiaaliin.
Kuplamuovi oli kuitenkin keksitty jo muutamia vuosia aiemmin, täysin toiseen tarkoitukseen. Newjerseyläiset insinöörit Alfred Fielding ja Marc Chavannes liimasivat vuonna 1957 kaksi suihkuverhoa yhteen luodakseen tapettia, jossa oli muodin mukaisesti tekstuuria liimauskohtien väliin jäävän ilman ansiosta. Se ei kuitenkaan herättänyt laajaa innostusta sisustajissa, joten miehet vaihtoivat käyttökohteeksi kasvihuoneet: kaksinkertaisella suihkuverholla voisi eristää kasvihuoneita. No, siitäkään ei tullut valtavaa hittiä.
Sen jälkeen, kun Bowels oli napannut idean IBM:n käyttöön, ja vihdoin oli löytynyt järkevä sovelluskohde, oli kuplamuovilla vielä selätettävänään yksi ongelma – miten ihmiset saataisiin maksamaan materiaalista, kun sanomalehdillä voitiin suojata esineitä ilmaiseksi. Veikkaan, että kuplamuovi löi läpi siinä vaiheessa, kun ihmiset hoksasivat, miten hauskaa ja samalla rauhoittavaa kuplien poksauttaminen on. Aivan sama, että siitä pitää maksaa!
Ilmapalloeläimet
Kun Henry Maar vuonna 1939 pellenä toimiessaan väänteli ilmapalloista eläimiä, ei hän varmaankaan tiennyt suorittavansa ikivanhaa asteekkien rituaalia. Sillä vaikka Maaria pidetään yleisesti tuon taiteenlajin pioneerina, ei hän todellakaan ollut ensimmäinen.
Nykyisen Meksikon alueella 1400-luvulla kukoistaneessa asteekkivaltakunnassa nimittäin puhalleltiin palloja ja taiteiltiin niistä eläimiä. Ilmapallot olivat toki hieman erilaisia. Asteekit valmistivat pallot kuivaamalla ja ompelemalla kissapetojen suolia ilmatiiviisti yhteen. Eläimen muodon saavuttamiseksi suoleen puhallettiin ilmaa pienissä osioissa, jotka aina täyttymisen jälkeen kierrettiin ilman sisällä pitämiseksi.
Näitä varhaisia ilmapalloeläimiä ei tehty vain huvin vuoksi, vaan valmistuttuaan ne sytytettiin tuleen uhrilahjana jumalille.
Minigolf
Vaikka jonkinnäköistä golfia on pelattu jo ajanlaskumme alun molemmin puolin, löytyvät modernin golfin juuret 1400-luvun Skotlannista. Siitä täytyi tulla vielä jokunen vuosisata eteenpäin ennen kuin ensimmäinen minigolfrata näki päivänvalon; sekin toki Skotlannissa.
Golfin kehtona pidetään St. Andrewsin kaupungin vanhaa kenttää, jonka 18-reikäisellä radalla on varmuudella pelattu 1530-luvulla, todennäköisesti jo paljon aiemmin. 1800-luvun viktoriaanisessa Isossa-Britanniassa ei etenkään yläluokan naisille ollut tarjolla kovinkaan paljon urheilullisia vapaa-ajanviettotapoja – uskaliaimmat ehkä kokeilivat krokettia ja jousiammuntaa.
Moni nuori nainen kuitenkin vietti perheensä kanssa kesät St. Andrewsissa, jotta miesväki pääsi golfaamaan. Jotkut naisista ja tytöistä innostuivat itsekin kokeilemaan, kun kentällä oli hiljaista, mutta se osoittautui riettauden huipuksi.
Oli täysin ennenkuulumatonta ja siveetöntä, että naiset nostivat julkisesti kätensä olkapäidensä yläpuolelle palloa lyödessään. Ilmeisesti käsien nostaminen tuohon aikaan on täysin verrannollista siihen, että tänä päivänä juoksisi alasti kaupungin keskustassa.
Naiset olivat kuitenkin ehtineet innostua lajista, ja he löysivät porsaan reiän. Jos palloa vain puttaa, ei käsiä tarvitse nostaa eikä kukaan pahoita irstailusta mieltään. Heille varattiin golfkentän laitamilta pieni kaninkolojen täyttämä alue, johon tehtiin 9-reiän minirata. Vuonna 1867 naiset perustivat St Andrews Ladies’ Putting Clubin, ja minigolf oli syntynyt.
Lue myös:
10 yllättävää tarinaa tavallisten esineiden taustalla
10 arkipäivästä asiaa, joiden olemassaolon syytä et tiennyt
Tänään vuorossa listallinen faktoja huhtikuusta. Tiedossa on huhtikuuhun liittyvää nippelitietoa syntymäkivestä henkieläimiin sekä ominaisuuksiin, joihin syntymäkuu vaikuttaa.
Listafriikki selvittää myös muun muassa sen, mistä huhtikuu on saanut alunperin nimensä ja miksi se on suomeksi juuri huhtikuu. Luvassa on myös nippelitietoa horoskoopeista sekä syntymäkukista kiinnostuneille.
Ja loppuun vielä summaus siitä, milloin mitäkin kannattaa tehdä – vanhan maanviljelijöiden kalenterin mukaan. Kukapa uskaltaisi uhmata tuota opusta touhuilemalla omiaan ilman ohjeistusta!? Tässä siis faktoja huhtikuusta ja huhtikuussa syntyneistä.
Horoskooppeja ja henkieläimiä
Huhtikuun 19. päivään saakka horoskooppimerkki on tulimerkkeihin kuuluva Oinas. Oinaat ovat kunnianhimoisia ja idealistisia maailmanparantajia, joiden seuraan muut luonnostaan hakeutuvat. Tulimerkin alla syntyneet myös nauttivat muiden ihailusta. Oinaiden henkieläin on omapäinen, päättäväinen, urhea ja impulsiivinen gepardi, joka on syntynyt johtajaksi.
Kuun lopussa syntyneiden horoskooppimerkki on Härkä. Härkä kuuluu maamerkkeihin, joiden edustajat ovat realisteja ja käytännönläheisiä. Maamerkki on asioita aikaansaava tekijä, joka tekee ympärillään olevien elämästä parempaa. Härkien henkieläin on luottava, käytännöllinen, taiteellinen ja lojaali jääkarhu. He ovat lempeitä, mutta jos jokin uhkaa heitä tai heidän läheisiään, niin tiedossa on tiukka taistelu.
Jos olet syntynyt tässä kuussa, niin osuivatko nämä kuvailut yhtään kohdalleen?
Lue myös: Psykologisia ilmiöitä, jotka huomaamatta vaikuttavat käyttäytymiseemme
Syntymäkukka ja syntymäkivi
Tässä vinkki kaikille huhtikuussa syntyneille: Jos joku kyselee lahjatoivetta, niin sano kirkkain silmin, että haluaisit synttärilahjaksi mitä tahansa, missä on syntymäkivesi. Huhtikuun syntymäkivi on nimittäin timantti!
Timantti symboloi pitkäikäisyyttä, voimaa, kauneutta ja onnellisuutta – jos nyt haluaa jotain lisäsyitä sille, miksi timantit ovat paras mahdollinen syntymäkivi.
Huhtikuussa syntyneiden syntymäkukkia ovat viattomuutta, uskollisuutta ja muutosta symboloiva päivänkakkara sekä autuaaseen nautintoon, ystävyyteen ja hyvästeihin liitettävä hajuherne (kuvassa). Hajuherne tunnetaan myös nimellä tuoksunätkelmä.
Huhtikuun lapset ovat syntyneet menestymään
Huhtikuussa syntynyt voi kiittää vanhempiaan, jos haluaa toimistonsa ovessa lukevan toimitusjohtaja, sillä keväällä syntymäpäiviään viettävistä tulee muuhun vuoden aikaan syntyneisiin verrattuna todennäköisemmin menestyneiden suuryhtiöiden johtajia.
Tämä on ihan tutkittua tietoa ja perustuu Economic Letters -lehdessä julkaistuun tutkimukseen. Siinä kerättiin toimitusjohtajien syntymäaikoja, ja erot vuodenaikojen välillä olivat tilastollisesti merkittäviä. Maaliskuussa ja huhtikuussa syntyneitä johtajia oli lähes kaksinkertainen määrä verrattuna kesällä syntyneisiin.
Mutta onneksi nämä ovat vain tilastoja! Tässä kuussa syntyneet eivät tokikaan voi vain odotella tittelin tulevan kohdalleen, eivätkä muulloin syntyneet voi heittää kirvestä kaivoon tekosyynä.
Huhtikuussa syntyneet hakeutuvat tasaisesti erilaisiin ammatteihin
Jos toimitusjohtajuus ei ole haaveena, niin huhtikuussa syntyneet voivat olla turvallisin mielin – vaihtoehtoja on loputtomasti.
Erään brittitutkimuksen mukaan tietyt syntymäkuukaudet ovat vahvasti linkittyneet tiettyihin ammatteihin; esimerkiksi lääkäreinä toimii tammikuussa syntyneitä prosentuaalisesti enemmän kuin muina kuukausina syntyneitä. Joulukuussa syntyneet taas hakeutuvat hammashoidon pariin, helmikuun lapsista tulee taiteilijoita ja lentäjien joukossa on eniten maaliskuussa syntyneitä.
Huhtikuussa syntyneet sen sijaan jakautuvat varsin tasaisesti jokaiseen 19 tutkittuun ammattiin, joten summa summarum: mahdollisuudet ovat rajattomat!
Huhtikuussa syntyneet ovat keskimääräistä positiivisempia
Huhtikuussa syntyneillä on aina lasi puoliksi täynnä. Positiivisuus on paikoittain jopa ylitsepursuavaa, mutta toisaalta tässä maailmassa se ei voi olla huono juttu. Sekä huhtikuussa että toukokuussa syntyneitä on yltiöpositiivisten joukossa kaikkein eniten.
Mistä nämä muutamassa viimeisessä listan kohdassa mainitut erot sitten johtuvat? Eikö astrologia olekaan humpuukia?
Anteeksi kaikki horoskooppeihin uskovat, mutta tähtien asennolla ei ole mitään tekemistä elämän kannalta, mutta syntymäkuukaudella toki on. Ilmiötä on tutkittu paljon, mutta yhtä tyhjentävää syytä ei ole olemassa. Erilaisten teorioiden mukaan vielä syntymättömän lapsen elämään vaikuttavat äidin raskaudenaikaiset infektiot, saatavilla oleva ruoka sekä auringonvalo ja sitä kautta saadun D-vitamiinin määrä. Nämä kaikki ovat enemmän tai vähemmän riippuvaisia vuodenajasta.
Huhtikuun suomenkielinen nimi
Monet suomenkieliset kuukausien nimet kuvaavat maaseudulla tiettynä ajankohtana tehtäviä töitä. Huhtikuu on vuoden ensimmäinen kuukausi, joka on nimetty näin. Keväthankien aikaan käytiin merkitsemässä ja kaatamassa havupuut, jotka sitten jätettiin kuivumaan ja odottamaan seuraavana kesänä tapahtuvaa kaskenpolttoa.
Havupuukaski eli huhta eroaa tavallisesta kaskesta siten, että siinä poltetaan nimenomaan havupuita. Huhtipuut olivat yleensä suurikokoisia ja sijaitsivat erämaassa kaukana asutuksesta. Enimmäkseen nuoresta koivusta koostuva tavallinen kaski sen sijaan poltettiin lähellä kyliä. Viron kielessä kask muuten tarkoittaa koivua. Huhtikuun nimi on johdettu huhdasta, joka yhdyssanoissa esiintyy muodossa huhti – samalla tavalla kuin lehmä ja lehmihaka.
Huhtikuuta on kutsuttu myös suvi-, sulama- ja kiimakuuksi. Kevät on jo hyvässä vauhdissa, kun lumet sulavat ja sää hiljalleen lämpenee. Pohjois- ja Itä-Suomessa suvi tarkoittaa talvista suojasäätä, mikä on siis lähes vastakohta suven länsisuomalaiselle merkitykselle. Ja tuo kiimakuu – kevät saa hormonit hyrräämään ja huhtikuu on metsäkanalintujen, kuten teeren ja metson, soidinaikaa.
On myös esitetty, että nimi tulisi huhtoa-sanasta, joka joissakin murteissa tarkoittaa samaa kuin ’huuhtoa’. Huhtikuussa maa huuhtoutuu tai huhtoutuu lumesta.
Mistä april erilaisine versioineen on peräisin?
Monessa muussa kielessä huhtikuu on jonkinlainen versio latinankielisestä Aprilis-sanasta. Aprilis oli aikoinaan johdettu aperio-sanasta, joka tarkoittaa avaamista; keväällä luonto ”avautuu” talven jäljiltä.
Mutta aivan yhtä mieltä Apriliksen alkuperästä ei kuitenkaan olla, sillä joidenkin mielestä se viittaa apricus-sanaan, joka tarkoittaa aurinkoista. Huhtikuu nähdään pohjoisella pallonpuoliskolla auringon ja keväisen kasvun kuukautena.
Ja vielä erään eriävän teorian mukaan huhtikuu sai latinankielisen nimensä kreikkalaiselta Afroditelta – kauneuden, rakkauden ja hedelmällisyyden jumalattarelta. Roomalaisessa mytologiassa Afroditen vastine on Venus ja huhtikuu oli Rooman valtakunnassa Venukselle pyhitetty kuukausi.
Myös etruskit, Keski-Italiassa ennen Rooman laajentumista asunut kansa, juhlivat tässä kuussa samanlaista jumalatarta, joka tunnettiin nimellä Apru. Etruskien tavat ja kulttuuri sulautuivat roomalaiseen, joten ehkäpä nimi tuli sitä kautta.
The Old Farmer’s Almanac kertoo, mitä kannattaa tehdä ja koska
Sitten olemme saapuneet listan viimeiseen kohtaan – The Old Farmer’s Almanacin ohjeisiin.
The Old Farmer’s Almanac, suoraan ja kökösti suomeksi käännettynä ”Vanha maanviljelijän almanakka”, kertoo jokaisen kuukauden parhaat päivät erilaisten toimintojen suorittamiselle. Pohjois-Amerikassa vuodesta 1792 saakka julkaistuun almanakkaan voi turvautua, kun haluaa tietää, milloin on suotuisin päivä ruveta laihikselle, käydä kampaajalla tai vaikkapa lopettaa tupakointi.
Kuun 7. päivänä on paras aika aloittaa uusi ruokavalio, jos tarkoitus on vähentää elopainoa. Jos painon haluaa noousevan, on syömistä muutettava huhtikuun 11. päivänä.
Eläinten kastroiminen on syytä suorittaa ihan näillä näppäimillä eli 3. ja 4. päivänä, ja 20. päivän kieppeillä on aikaa laittaa oma hammaskalusto kuntoon; hammaslääkärillä mieluiten. Heti sen perään on suotuisin aika mennä naimisiin.
Jos suunnittelet minkä tahansa projektin aloittamista, niin esityöhön on syytä ryhtyä mitä pikimmiten, sillä huhtikuun ainoa sopiva hetki siihen on 9. päivä.
Ja jos se menee ohi, niin aina on toukokuu!
Lue myös:
- 10 yllättävää tapaa, miten sää vaikuttaa ihmisen terveyteen ja käyttäytymiseen
- Vuoden erikoisin kuukausi: 10 faktaa ja hömppääkin hemikuusta
- Maaliskuisia faktoja: Vasektomioiden määrä huipussaan ja töissä lusmuillaan
- Jääkarhut ovat mustanahkaisia merinisäkkäitä: 10 mielenkiintoista faktaa pohjoisen kuninkaista
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki suuntaa katseet jälleen taivaalle, kun selvitämme, että miksi lentokoneissa ei ole laskuvarjoja kaikille matkustajille. Eikö se olisi fiksu ratkaisu mahdollisessa hätätilanteessa?
Lisäksi pohdimme, että mitä eroa on kansallispuistolla ja luonnonpuistolla. Ne ovat kaksi eri asiaa, vaikka monesti menevätkin sekaisin – ihan virallisissakin yhteyksissä.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Yhteyden meihin saat myös somekanavissamme, ota Listafriikki seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi lentokoneissa ei ole laskuvarjoja kaikille matkustajille?
Tämä aihe nousi keskusteluun eilisen listan jälkeen. Sillä käsiteltiin erikoisia syitä hätälaskuihin. Mutta jos ilmassa tulee hätä, eikä laskeutuminen ole mahdollista, niin voisivatko kaikki matkustajat pelastautua hyppäämällä ulos laskuvarjojen kanssa.
Se ei kuitenkaan ole realistista, sillä koneissa ei ole laskuvarjoja.
Kävisihän se tosiaan järkeen, että lentokoneissa olisi kaikille matkustajille laskuvarjot, jos ilmassa tulee hätätilanne ja vaikkapa moottorit sammuvat. Maalaisjärjellä mietittynä on kummallista, että näin ei ole. Mutta kun asiaan tutustuu tarkemmin, niin syy on varsin pätevä – tietenkin.
Suurin syy on se, että korkealla lennettäessä matkustajakoneen sisällä on suurempi paine kuin ulkopuolella. Paine-ero kymmenessä kilometrissä on niin suuri, että lentokoneen ovet painautuvat kiinni 10 000 kilogrammaa vastaavalla voimalla. Lentokoneen ovea on siis täysin mahdoton saada lennon aikana auki, joten luonnollisesti koneesta ei pääse hyppäämään.
Muut syyt ovat tavallaan turhia, sillä laskuvarjohyppyyn liittyy olennaisena osana se, että koneesta pääsee ulos. Mutta leikitään ajatuksella, että kaikki lentoyhtiöt hankkisivat uudet koneet, joissa olisi hyppäämiseen suunniteltu ramppi takaosassa ja erityinen koneistettu ovi.
Mihin kaikki laskuvarjot laitettaisiin? Niiden säilyttäminen veisi valtavasti tilaa ja lisäisivät koneen painoa. Ne olisivat myös melkoinen investointi ja vaatisivat säännöllisiä tarkastuksia, joten lentomatkustamisesta tulisi huomattavasti kalliimpaa.
Entäs sitten ne matkustajat? Monikaan ei osaisi hypätä, aukaista varjoa tai laskeutua turvallisesti. Puhumattakaan siitä, minkälainen härdelli koneessa tulisi, jos matkustajat pukisivat ylleen varjoja ja rynnisivät kaistapäisesti ovelle hyppäämään. Luotetaan siis lentäjiin ja siihen, että he osaavat laskeutua koneella turvallisesti, vaikka moottorit menisivät epäkuntoon!
Mitä eroa on kansallispuistolla ja luonnonpuistolla?
Kansallispuisto ja luonnonpuisto menevät helposti sekaisin ja yllättävän usein niitä käytetään virallisissakin yhteyksissä virheellisesti toistensa synonyymeinä. Kansallispuisto ja luonnonpuisto ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, vaikka kummatkin ovat luonnonsuojelualueita.
Kansallispuistot ovat kaikille avoimia, mihin viittaa myös nimi: ne ovat kansalle tarkoitettuja puistoja. Kansallispuistojen tarkoitus on turvata luonnon monimuotoisuutta, mutta samaan aikaan niissä on mahdollista nauttia Suomen kauniista luonnosta ja retkeillä vapaasti.
Luonnonpuistot on sen sijaan perustettu tieteellisiin tarkoituksiin asetuksilla tai lailla. Luonnonpuistot ovat pääosin yleisöltä suljettuja ja niiden suojelumääräykset ovat tiukemmat kuin kansallispuistoissa. Joissakin luonnonpuistossa, kuten Kevolla (kuvassa), voi kyllä vierailla, mutta vain parilla merkityillä reiteillä.
Yleensä luonnonpuistoissa ei saa liikkua ilman kirjallista lupaa, joita myönnetään monesti ainoastaan tieteellisiin tarkoituksiin. Täysin luonnontilaiset alueet ovatkin tärkeitä tutkimuskohteita.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki pohtii tällä kertaa sitä, miksi silmien siristäminen auttaa näkemään paremmin. Sehän on tavallaan järjenvastaista, että silmien ja näkökentän pienentäminen parantaisi näkökykyä!
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Yhteyden meihin saat myös somekanavissamme, ota Listafriikki seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi silmien siristäminen auttaa?
Kun asiaa oikein miettii, niin silmien siristäminen pienentää näkökenttää. Ja miten muka se auttaa näkemään paremmin? Eihän tässä ole mitään järkeä!
Mutta niin me kaikki teemme: Jos vaikka pientä tekstiä on hankala lukea, niin silmiä siristämällä se onnistuu hieman paremmin. Miksi se toimii ja saa näkemään selvemmin, kun silmää käyttää ”vähemmän”?
Yleisen uskomuksen mukaan silmien siristäminen toimii, koska silloin silmämunia puristetaan toimimaan tehokkaammin. Aivan kuin silmämuna olisi lihas, joka vahvistuu treenaamalla. Näin ei kuitenkaan missään nimessä ole ja tämä uskomus on virheellinen.
Mutta kyllä silmien siristäminen jotain tekee näkökyvyn hetkelliseksi parantamiseksi.
Otetaan alkuun pieni pintaraapaisu silmän toimintaan.
Silmän etuosassa sijaitseva linssi eli mykiö kohdistaa silmään tulevan valon verkkokalvon keskikuoppaan, jossa syntyvät selkeimmät ja terävimmät kuvat.
Kun ihminen katsoo tiettyä kohdetta, muodostuu kuva silmän takaosan verkkokalvolle kuin valkokankaalle. Kaikkein tarkimmin näemme kuitenkin sen osan kuvasta, joka muodostuu keskikuopan alueelle, sillä se sisältää paljon värejä aistivia tappisoluja.
Mykiö on joustava elin ja silmän lihakset säätelevät sen paksuutta jatkuvasti, kun tarkennamme katsetta lähellä tai kaukana oleviin kohteisiin.
Iän myötä mykiö kovettuu ja menettää kimmoisuuttaan, mikä vaikeuttaa katseen kohdistamista lähellä oleviin kohteisiin. Tällöin puhutaan ikänäöstä eli presbyopiasta, joka saattaa johtaa siristelyyn.
Toisaalta myös likinäköisyys eli myopia oirehtii siten, että silmiä on pakko siristää. Tässä taittovirheessä lähellä olevat asiat näkyvät selvästi, mutta esimerkiksi huoneen toisella puolella olevat kasvot näkyvät sumeasti. Likinäköisyys syntyy, kun silmä on luonnostaan pitkän mallinen, jolloin valo ei kohdennu oikeaan paikkaan. Mykiö kohdentaa valon verkkokalvon eteen eikä sinne tarkan kuvan alueelle.
Ja sitten päästään vihdoin vastaamaan siihen kysymykseen, että miksi silmien siristäminen auttaa!
Silmien siristely auttaa hieman sekä ikänäöstä että likinäköisyydestä kärsivää. Siristäminen muuttaa silmämunan ja mykiön muotoa hetkellisesti ja hyvin pienesti, mutta silti se auttaa kohdentamaan valon oikeaan kohtaan eli siis sinne verkkokalvon keskikuoppaan.
Mutta vielä enemmän silmien siristäminen auttaa näkemisessä, koska se vähentää silmään pääsevän valon määrää. Jälleen kerran kuulostaa erikoiselta: Valohan auttaa näkemään, joten miten sen määrän vähentäminen voisi olla hyvä juttu?
Näin kuitenkin on. Kun siristät silmiäsi, tulevat ylä- ja alaluomi kuin verhoina näkökentän reunoille. Näkökentän kaventaminen saa aikaan sen, että sisään pääsee valoa ainoastaan lähempää mykiön keskikohtaa.
Kaikki ”ylimääräinen” ympäriltä tuleva valo siis häviää ja silmä kykenee muodostamaan tarkemman kuvan niistä valon säteistä, jotka tulevat suoraan.
Onko silmien siristelystä haittaa?
Toisin kuin monesti varoitellaan, siristely ei itsessään vahingoita silmiä tai näkökykyä millään tavalla. Joten siristele menemään, jos siltä tuntuu!
Mutta se kannattaa muistaa, että silmiä tulee räpsytteltyä huomattavasti vähemmän silloin kuin siristelee. Joten jos vaikkapa työskentelee näytön parissa koko päivän ja joutuu alituiseen siristämään silmiään, voi se johtaa silmien kuivumiseen ja väsymiseen, koska niitä ei räpsyttele samalla tavalla.
Jokainen meistä varmasti joskus siristää silmiään: nähdäksemme paremmin jonkin kaukana olevan kyltin tai saadaksemme selkoa ruokalistan pienellä painetusta tekstistä hämärästi valaistussa ravintolassa. Mutta jatkuva siristely on yleensä merkki heikkenevästä näkökyvystä, joten siinä tapauksessa katseet on syytä suunnata näöntarkastukseen!
Lue myös:
Yleistieto
Faktoja maaliskuusta: Vasektomioiden luvattu kuukausi, jona syntyneet etenevät muita todennäköisemmin toimitusjohtajiksi
Maaliskuu on pyörähtänyt käyntiin, joten otetaan listallinen meneillään olevaan kuukauteen liittyviä faktoja henkieläimistä koripallohuumaan ja synttärisankareiden mahdollisiin urapolkuihin.
Listafriikki selvittää muun muassa sen, mistä maaliskuu on saanut alunperin nimensä ja miksi se on suomeksi juuri maaliskuu. Luvassa on myös nippelitietoa horoskoopeista sekä syntymäkukista ja -kivistä kiinnostuneille.
Lisäksi otamme katsauksen yhteen maailman seuratuimmista urheilutapahtumista, joka myös March Madness -nimellä tunnetaan; siihen liittyy erikoisia lieveilmöitä, kuten piikki vasektomioiden määrässä.
Horoskooppeja ja henkieläimiä
Maaliskuun kaksi horoskooppimerkkiä ovat Kalat ja Oinas. Länsimaisessa astrologiassa eläinradan merkit jakaantuvat neljään elementtiin, joita ovat tuli, maa, ilma ja vesi.
Maaliskuussa 20. päivään mennessä syntyneet ovat Kaloja, jotka kuuluvat tunteella eläviin vesimerkkeihin. Vesimerkki rakastaa ja vihaa täysillä, ja usein tunteet ottavat järjestä yliotteen. Maaliskuun 21. päivästä eteenpäin horoskooppimerkki on Oinas. Oinaat ovat syntyneet tulimerkin alla, joten he ovat kunnianhimoisia ja idealistisia maailmanparantajia.
Henkieläimetkin ovat maaliskuun eri puoliskoilla syntyneillä erilaisia, sillä jaottelu menee horoskooppimerkkien mukaan. Kalat voivat ammentaa yhteenkuuluvuuden tunnetta avuliaasta, lempeästä, luotettavasta, myötätuntoisesta ja luovasta merihevosesta, kun taas Oinaiden henkieläin on johtajaksi syntynyt, itsenäinen, urhea, kilpailuhenkinen ja impulsiivinen gepardi. Jos olet syntynyt maaliskuussa, niin löysitkö itsesi näistä kuvailuista?
Syntymäkukka ja syntymäkivi
Maaliskuussa syntyneiden kukka on narsissi, joka yhtenä kevään ensimmäisistä kukista symboloi uudelleen syntymistä ja uudistumista. Lisäksi narsissien uskotaan edustavan inspiraatiota, anteeksiantoa ja luovuutta. Maaliskuussa syntyneiden sanotaan olevan iloisia, eloisia ja optimistisia ihmisiä, jotka piristävät muiden päivää vain olemalla omia itsejään. Vähän samalla tavoin kuin pitkän talven jälkeen kukkapenkistä puskevat keltaiset narsissit saavat hyvälle tuulelle.
Maaliskuun syntymäkivi on akvamariini, jonka sanotaan antavan rohkeutta ja rauhoittavan kantajaansa. Väriltään akvamariini voi olla mitä tahansa sinisen sävyä, joskus jopa sinivihreä. Väriin sopivasti tämän jalokiven nimi on peräisin latinankielisestä merivettä tarkoittavasta sanasta ja akvamariini onkin maaliskuun lasten lisäksi myös merenkulkijoiden onnenkivi. Akvamariinin uskottiin tyynnyttävän aallokot ja pitävän merimiehet turvassa.
Toinen maaliskuun syntymäkivi on verikivi (yllä olevassa kuvassa). Tämä tummanpuhuva korukivi näyttää punaisina läiskineen kuin se vuotaisi verta – mistä se luonnollisesti on saanut nimensäkin. Punaiset pilkut ovat rautaoksidien, erityisesti hematiitin aikaansaannoksia. Verikiven on uskottu tuovan kantajalleen hyvää terveyttä, parempaa itseluottamusta ja rohkeutta, mutta myös fyysistä vahvuutta ja kestävyyttä. Sitä on jauhettu lemmenrohdoksi ja urheilijat ovat käyttäneet verikiveä amulettina sen voimaa tuovien ominaisuuksien vuoksi.
Vaikka verikivi häviääkin kauneudessa akvamariinille, niin ainakin siinä on uskomusten mukaan moninkertaisesti enemmän taikavoimia!
Minkälaisia urapolkuja maaliskuussa syntyneet kulkevat?
Nyt ei katsota horoskooppeja ja henkieläimiä, vaan vilkaistaan tutkimuksia ja tilastoja.
Erään yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan maaliskuussa syntyneissä on ainesta toimitusjohtajiksi. Tutkimuksessa oli mukana yli 350 yritystä, joiden toimitusjohtajista reilut 12 prosenttia oli syntynyt maaliskuussa. Minkään muun kuukauden synttärisankareita ei johtajan pallilla ollut yhtä paljon.
Ison-Britannian kansallisen tilastoviraston tekemän tutkimuksen mukaan maaliskuussa syntyneet ovat yliedustettuina muusikoiden ja lentäjien joukossa.
Eräs espanjalaisia ja italialaisia opiskelijoita seurannut tutkimus osoitti, että maaliskuussa syntyneet ovat pääosin aamuihmisiä ja menevät keskimäärin aiemmin nukkumaan. Mutta näin on vain siinä tapauksessa, jos he ovat syntyneet 21. päivään mennessä. Loppukuusta synttäreitään juhlivat sen sijaan ovat tämän tutkimuksen mukaan iltavirkkuja. Tälläkin voi olla jotain vaikutusta ammatinvalintaan!
Aiemmin maaliskuu aloitti kalenterivuoden
Nykyään yleisimmin käytössä oleva kalenteri on gregoriaaninen kalenteri, joka on karkauspäivien osalta tuunattu versio juliaanisesta kalenterissa. Näissä molemmissa on kuitenkin 12 kuukautta. Rooman valtakunnassa ennen juliaanista kalenteria käytössä olleessa kalenterissa ei ollut kuin 10 kuukautta ja vuosi alkoi maaliskuusta.
Vuosi oli päivien määrässä mitattuna lyhyempi kuin nykyisin, sillä talvea ei laskettu mukaan. Viljelykelvoton ja ankea aika ei varsinaisesti kuulunut vuoteen, joten tammikuuta ja helmikuuta ei tunnettu.
Vuoden ensimmäinen kuukausi aloitti kevään kirjaimellisesti, sillä maaliskuisesta kevätpäiväntasauksesta kevään katsotaan virallisesti alkavan. Sen myös ajateltiin olevan jokaisella tavalla kaiken uuden alku.
Takaisin sotimaan talven jälkeen Mars-jumalan nimissä
Maaliskuun alkuperäinen ja latinankielinen nimi Martius on peräisin Rooman suojelijalta ja sodan jumalalta Marsilta. Oli varsin luonnollista, että vuoden ensimmäinen kuukausi sai nimensä juuri tältä pääjumalalta.
Kuten jo aiemmassa kohdassa mainittiin, oli talvi tavallaan ”olematonta” aikaa, kun viljelykset odottivat parempia kelejä. Sama piti paikkansa sotimisen suhteen, sillä sotatoimet olivat usein tauolla talven ajan. Maaliskuussa sitten lähdettiin jälleen taisteluihin sodan jumalan nimissä.
March Madness
March Madness eli vapaasti käännettynä ”maaliskuun hulluus” saattaa olla suurimmalle osalle suomalaisista lähes tuntematon käsite. Ellei sitten seuraa Yhdysvaltain yliopistokoripalloa.
March Madness on vuosittain järjestettävä 68 joukkueen lopputurnaus, jossa ratkaistaan koripallon korkeimman yliopistosarjan mestaruus. Vuonna 2024 turnaus alkaa maaliskuun 19. päivänä ja mestari on tiedossa huhtikuun 8. päivänä.
Vaikka maailmanlaajuisestikin turnausta seuraa satoja miljoonia koripallofania, on se nimenomaan Yhdysvalloissa yksi suurimmista urheilutapahtumista, mikä näkyy valitettavana lieveilmiönä myös työpaikoilla.
Ihmiset keskittyvät mieluummin pelien tuijottamiseen ja vedonlyöntiin kuin työntekoon, mikä näkyy surkeana tuottavuutena. Maaliskuun vedonlyöntiin käytettävä työaika maksoi yhdysvaltalaisille työnantajille vuonna 2019 noin 4 miljardia dollaria.
March Madness on suosituin aika hankkia vasektomia
Mitäpä ei urheilufanaatikko tekisi intohimonsa vuoksi!? Edellisessä kohdassa mainitun koripalloturnauksen alkamisajankohta ei varmasti jää Yhdysvalloissa keneltäkään huomaamatta, mutta on yksi yllättävä paikka, josta sen voi tarkistaa. Nimittäin sairaaloiden rekistereistä.
Urologi Stephen Jones on kertonut Fox Newsin haastattelussa, että vasektomioiden määrä kasvaa 50 prosentilla March Madnessin ensimmäisen viikon aikana. Turnauksen ensimmäiset päivät ovat erityisen intensiivistä menoa, kun pelejä on tiuhaan, joten mikäs sen parempi aika käydä sterilisaatiossa, jonka jälkeen potilas määrätään vähintään päiväksi kotiin jääpussin kera välttämään pahinta turvotusta.
Jos on valittava koko vuodesta yksi tai kaksi päivää, jolloin istuu kotisohvalla television ääressä tekemättä mitään, niin yliopistokoripallon kauden huipentuma on monen listalla ensimmäinen vaihtoehto. Myös sairaalat ottavat tapahtumasta kaiken irti järjestämällä ”piuhat poikki” -kampanjoita ja tarjoamalla selviytymispaketteja, ilmaisia pizzoja sekä urheilulehtiä niille, jotka haluavat viedä fanittamisen äärimmilleen.
Mistä maaliskuun suomenkielinen nimi on peräisin?
Kuukausien suomenkieliset nimet poikkeavat muista kielistä, mikä tietenkin hankaloittaa niiden mieleen painamista vieraita kieliä opetellessa. Maaliskuussa on sentään jotain samaa – pari ensimmäistä alkukirjainta – muiden eurooppalaisten kielien kanssa, mutta mitään sukulaisuutta niillä ei sanoina ole. Sodan jumala Mars on löytänyt tiensä muun muassa englantiin March, ruotsiin mars ja saksaan März. Suomessa mennään eri linjoilla.
Kaikista kuukausista maaliskuun nimen alkuperästä on kielitieteilijöiden parissa ehkä kaikkein eniten kiistelyä. Joko se viittaa maahan, mahlaan tai maaliin.
Maa taitaa olla kaikkein eniten kannatusta saava vaihtoehto, sillä siihen viittaavat niin monet vanhan kansan sananparretkin, esimerkiksi ”maaliskuu maan avaa” ja ”maaliskuu maata näyttää”. Se siis on kaikessa yksinkertaisuudessaan maallinen kuukausi, jolloin lumi alkaa sulaa ja maa pikkuhiljaa näkyä pitkän talven jälkeen.
Mahla-teoriaa perustellaan sillä, että vanhassa viron kielessä tunnetaan mahlakuu tai maalakuu, joilla on viitattu siihen kuukauteen, jonka aikana puihin alkaa kehittyä mahlaa. Virossa mahlakuu on kuitenkin tarkoittanut huhtikuuta. Ja kyllähän maalis-sanan voisi helposti ajatella johtuneen mahlasta tai maalasta.
Kaikkein vähiten kannatusta on saanut näkemys, jonka mukaan maaliskuun nimi tulee maali-sanasta. Se olisi peräisin siitä, että kantavilla hangilla on hiihdetty harjoittelemaan metsästystaitoja ja ampumaan maaliin.
The Old Farmer’s Almanac kertoo, mitä kannattaa tehdä ja koska
The Old Farmer’s Almanac, suoraan ja kökösti suomeksi käännettynä ”Vanha maanviljelijän almanakka”, kertoo jokaisen kuukauden parhaat päivät erilaisten toimintojen suorittamiselle. Pohjois-Amerikassa vuodesta 1792 saakka julkaistuun almanakkaan voi turvautua, kun haluaa tietää, milloin on suotuisin päivä ruveta laihikselle, käydä kampaajalla tai vaikkapa lopettaa tupakointi.
Missä vaiheessa maaliskuuta mitäkin sitten oikein kannattaa tehdä? Tänään eli maaliskuun 4. päivänä on kaikkein suotuisin aika kuivata hedelmiä, vihanneksia ja lihaa; joten keittiöön, mars! Jos ruoan parissa puuhastelu ei innosta, niin nuo nyt on myös maaliskuun paras aika retkeilyyn. Siinä tapauksessa, että nämä aktiviteetit eivät juuri tällä sekunnilla kiinnosta, niin kuun kaksi viimeistä päivää voi myös hyvillä mielin uhrata keittiöhommiin tai metsässä samoiluun.
Hammaslääkärillä käynti kannattaa ajoittaa kuun 22.–24 päivälle, jolloin on paras aika myös hedelmien keräämiselle. Suomessahan tällä tiedolla ei tee mitään, mutta ehkäpä kauppojen hevi-osastoilla on silloin hyvä tarjonta.
Jos maaliskuussa haluaa aloittaa jotain projekteja, on niihin ryhdyttävä 11. päivänä. Jo aloitetut projektit sen sijaan on syytä saattaa päätökseen 24. päivänä.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään sen, miksi aatelisiin ja kuninkaallisiin viitataan joskus termillä siniverinen. Onko heidän veressään jotain maagista sinisyytä?
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Yhteyden meihin saat myös somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Siniverinen-termi juontaa juurensa Espanjaan
Siniverinen on aatelisia ja kuninkaallisia kuvaavana terminä ollut käytössä jo useiden vuosisatojen ajan. Alun perin ilmausta siniverinen, sangre azul, käytettiin Espanjan kuninkaista. Nämä kuninkaat polveutuivat germaaniheimo visigooteista, jotka saapuivat Pyreneiden niemimaalle 400-luvulla.
Pohjoiseurooppalaisten visigoottien jälkeläisinä kuninkaat olivat vaaleaihoisia ja he uskoivat, että heidän ihonsa läpi sinisenä kuultava veri oli merkki ylhäisestä syntyperästä.
Pohjoisafrikkalaiset umaijadit, jotka 700-luvulla Portugalia ja suurta osaa nykyisen Espanjan alueesta, olivat sen sijaan hyvin tummaihoisia – ja visigoottien verivihollisia. Tummasta ihosta verisuonet eivät samalla tavalla kuulla läpi.
Aikojen kuluessa espanjalaiset aristokraatit alkoivat mennä naimisiin muslimihallitsijoiden kanssa, mutta pieni joukko ylimystöä kieltäytyi ”sekoittamasta vertaan”. He asettuivat asumaan Cantabrianvuorten juureen, mikä erotti heidät niin maantieteellisesti kuin ihonvärinsäkin puolesta muusta kansasta.
Tämä ylimystön osa halusi pitää kiinni vaaleasta ihostaan ja säilyttää sukupolvesta toiseen eron tummempiin valtaajiin ja näiden jälkeläisiin. Vaalea iho ja sininen veri olivat heille merkki ”puhdasrotuisuudesta”.
Kastilian kuninkailla, historian ensimmäisillä siniverisillä, oli tapana ennen taisteluun lähtöä kohottaa miekkakätensä ilmaan, jotta sinertävät verisuonet näkyisivät kaikelle kansalle – ja tummille vihollisille.
Siniverisyys levisi muihinkin Euroopan kuningashuoneisiin
Kuva: Marko Ollonqvist
Vaalea iho on historiallisesti merkinnyt korkeaa sosiaalista asemaa ja se oli tavoittelemisen arvoinen. Niin ainakin ennen ajateltiin. Esimerkiksi 1700-luvulta alkaen ylimystö rupesi käyttämään lyijyjauhetta saadakseen vitivalkoisen ihon. Lyijypuuterin myrkyllisyys oli varsin hyvin jo tuolloin tiedossa, mutta ulkonäkö ja turhamaisuus menivät terveyden edelle.
Hyvin vaalea iho oli osoitus siitä, että aatelisten ei tarvinnut raataa ulkosalla, vaan he saivat loikoilla kartanoissaan auringonsäteiltä suojassa. Heidän hipiänsä ei siis päässyt päivettymään ja vaaleuden vuoksi myös verisuonet näkyivät paremmin ja sinertävän sävyisinä.
Englannin kielessä siniverinen-termi on ollut vähintään vuodesta 1811 lähtien. Tuolloin englantilainen sanomalehti kertoi Valencian aateliston jakautuvan kolmeen luokkaan: siniverisiin, punaverisiin ja keltaverisiin.
Aikojen kuluessa siniverinen-termi alkoi merkitä Englannissa ja myöhemmin muissakin maissa eroa yhteiskunnan ylempien ja alempien luokkien välillä; samalla tavalla kuin kalman valkea iho oli tehnyt jo aiemmin.
Siniverisyys siirtyi symbolina myös taiteeseen, sillä muotokuvamaalarit rupesivat maalaamaan aatelisnaisille turkooseja verisuonia.
Muita selityksiä kuninkaallisten ja aatelisten siniverisyydelle
Joidenkin tutkijoiden mukaan Euroopan ylimystön keskuudessa hieman sinertävä iho ei ollut lainkaan harvinaista. Mitään suoraa tekemistä sinisyydellä ei kuitenkaan ollut aatelisarvon kanssa, vaan ihon sävy oli tulosta sairaudesta nimeltä argyria.
Argyria on harvinainen sairaus, joka voi puhjeta hopean pitkäaikaisesta nauttimisesta tai sille altistumisesta. Elimistöön päätynyt hopea siirtyy ruoansulatuselimistöstä verenkiertoon, josta se poistuu viikon kuluessa ulosteen ja virtsan mukana. Jos hopeaa on kertynyt elimistöön liian paljon, ei se ehdi poistumaan, vaan varastoituu ihoon ja muihin kudoksiin. Hopealla kylästetty iho muuttuu siniharmaaksi altistuessaan valolle.
Ylhäisö käytti aikoinaan hopeisia ruokailuvälineitä, mikä on yksi tapa, jolla hopeahiukkasia saattoi päätyä elimistöön. Toisaalta hopeaa käytettiin antimikrobisten ominaisuuksien vuoksi myös lääkehoidossa, mutta vain yhteiskunnan rikkaimmilla oli varaa terveydenhuoltoon.
Oli sitten ”siniverinen” tai ”syntynyt hopealusikka suussa”, niin verisuonten ja/tai ihon sinertävyys oli ylhäisön merkki.
Suonissa meillä kaikilla kuitenkin virtaa punaista verta.
Lue myös:
Yleistieto
Kauheat alkuperäistarinat rakastettujen satujen takana – Nämä eivät sovellu lasten iltasaduiksi!
Rakastettujen satujen alkuperäiset versiot ovat täynnä väkivaltaa, tappamista ja raiskauksia. Hieman eri kaliiberia kuin ne, joita meille on iltasaduiksi luettu.
Monet näistä listan saduista ovat muuntuneet Disneyn animaatioelokuviksi ja sitä kautta lapsien, ja miksei aikuistenkin, rakastamiksi tarinoiksi.
Satujen alkuperät ovat kuitenkin täysin lapsille soveltumattomia. Tai jokainen voi toki päättää itse. Yöunet voivat jäädä näiden tarinoiden jälkeen itsekullakin väliin. Paha ei aina saa palkkaansa eivätkä prinssit ja prinsessat saa onnellisia loppuja. Ja väliin mahtuu ties mitä järkyttävää.
Listafriikki vie lukijansa nyt satujen maailmaan, mutta kuten jo todettua, hyvin erilaiseen kuin se, mihin olemme tottuneet.
Prinsessa Ruusunen
Satu Prinsessa Ruususesta on ikivanha tarina, joka on saanut kirjoittajasta riippuen monta erilaista versiota. Se julkaistiin ensimmäisen kerran kirjallisessa muodossa vuonna 1634, italialaisen kirjailijan Giambattista Basilen kuoleman jälkeen. 1800-luvulla Jacob ja Wilhelm Grimm tekivät sadusta oman versionsa, joka oli Basilen kirjoittamaa tarinaa kevyempi, ja josta Disney muokkasi oman rakastetun klassikkonsa. Hyvä niin, sillä nyt seuraa vähän erilainen Prinsessa Ruusunen.
Basilen Ruususessa pellavan tikku vaivuttaa Talia-nimisen nuoren naisen ikiuneen, mutta paikalle ei saavu pelastava prinssi vaan sattumalta ohikulkeva kuningas. Hän kiipeää tikapuilla Talian huoneeseen ja yrittää herättää nukkuvan kaunokaisen – turhaan.
Kuningas tekee, minkä parhaaksi näkee: raiskaa tajuttoman Talian ja poistuu paikalta. Talia tulee raskaaksi ja synnyttää unissaan kaksoset, joista toinen imee äitinsä sormesta tikun irti. Kun tikku on poissa, Talia herää, kuningas tulee takaisin ja kaksikko rakastuu.
Ongelmana on kuitenkin kuninkaan vaimo, joka ei innostu aviomiehensä suhteesta. Hän suunnittelee keittävänsä kaksoset ja syöttävänsä ne kuninkaalle. Talian hän yrittää polttaa roviolla. Suunnitelmat menevät kuitenkin mönkään ja kuningatar päätyy itse liekkeihin.
Talia, kuningas ja heidän lapsensa elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Raiskauksesta sun muusta huolimatta.
Pinokkio
Italialaisen Carlo Collodin vuonna 1883 kirjoittama tarina Pinokkiosta ei ole yhtä lämminhenkinen kuin Disneyn versio vuodelta 1940.
Kun Geppetto veistää Pinokkion puhuvasta puusta, karkaa tämä heti kävelemään opittuaan. Poliisi nappaa ilkikurisen pojan, jota luullaan pahoinpidellyksi ja Geppetto päätyy vankilaan.
Kun Pinokkio palaa kotiinsa, on Samu Sirkka siellä varoittamassa häntä houkutuksista ja kehottaa olemaan kuuliaisempi. Pinokkiota ei kiinnosta, vaan hän heittää sirkkaa vasaralla kohtalokkain seurauksin.
Geppetto vapautuu vankilasta ja vaatii Pinokkiota menemään kouluun. Kapinoiva poika myy koulukirjansa mennäkseen katsomaan marionettiteatteria. Jossain vaiheessa Pinokkion veriviholliset kettu ja kissa yrittävät hirttää hänet, mutta haltijan lähettämä haukka pelastaa pojan tukehtumiselta. Disneyn piirretystä tutut aasiksi muuttumiset ja nenän kasvamiset ovat toki myös mukana alkuperäisessä sadussa.
Tarina kuitenkin päättyy onnellisesti, kun Pinokkio pelastaa Geppetton kauhistuttavan hain vatsasta, ryhdistäytyy kaikkien seikkailujensa jälkeen ja muuttuu oikeaksi pojaksi.
Lumikki ja seitsemän kääpiötä
Grimmin veljesten tarina Lumikista on paljon synkempi kuin Disneyn versio; tämä trendi on teille lukijoille jo tainnut tulla selväksi. Siinä ilkeä kuningatar, Lumikin äitipuoli, määrää metsästäjän viemään kauniin prinsessan syvälle metsään, tappamaan hänet ja tuomaan hänen maksansa ja keuhkonsa mukanaan.
Metsästäjä kuitenkin säästää Lumikin hengen ja vie kuningattarelle tappamansa villisian sisäelimet. Ne kuningatar keittää suolaliemessä ja syö hyvällä ruokahalulla.
Myöhemmin kuningattarelle selviää taikapeilin välityksellä, että Lumikki onkin hengissä, ja hän yrittää kahdesti päättää tämän päivät. Epäonnistuneiden salamurhayritysten jälkeen kuvaan astuu meidän kaikkien tuntema tarina myrkytetystä omenasta, seitsemästä kääpiöstä ja lasisesta arkusta. Lopulta Lumikki päätyy yhteen uljaan prinssin kanssa ja häihin on kutsuttuna kaikki muut paitsi ilkeä kuningatar, joka jälleen kuvittelee päässeensä tytärpuolestaan eroon.
Kuningatar kuitenkin saapuu hääjuhlaan kuokkimaan tietämättä lainkaan, kuka taikapeilin ”maassa kaunehimmaksi” julistama morsian on. Rangaistuksena kaikesta vehkeilystä kuningatar pakotetaan laittamaan jalkaansa tulikuumat rautakengät ja tanssimaan kuolemaansa saakka. Aikamoinen loppuillan kohokohta!
Pieni merenneito
Pieni merenneito on tanskalaisen Hans Christian Andersenin kirjoittama, vuonna 1837 julkaistu, synkkä tarina mahdottomasta rakkaudesta. Sadussa ollaan tunnelmaltaan melko kaukana Disneyn vuoden 1989 sovituksesta: Merenelävät eivät laula ”Aalloilla siis”, eikä Ariel saa prinssiä tai onnellista loppua.
Andersenin tarinassa merenneidot saavat nousta pintaan täytettyään 15 vuotta, ja tarinan päähenkilö, kutsutaan häntä selvyyden vuoksi Arieliksi, näkee ensimmäisellä kerrallaan komean prinssin ja pelastaa tämän hukkumiselta. Rakastunut Ariel kuulee isoäidiltään, että kun ihmiset kuolevat, pääsevät he iankaikkiseen taivaaseen, mutta merenneidot sen sijaan muuttuvat meren vaahdoksi.
Rakkaudentuskissa piehtaroiva merenneito lähtee tapaamaan merinoitaa, joka lupaa antaa Arielille jalat sillä ehdolla, että tämä antaa vastineena äänensä ja kielensä. Kaiken kukkuraksi jokainen askel tuntuisi siltä, kuin lukuisat veitset uppoaisivat jalkapohjiin eikä hän liioin voisi ikinä palata merenneidoksi. Prinssin olisi myös rakastuttava Arieliin, tai tämä muuttuisi sieluttomaksi vaahdoksi, jos prinssi jonain päivänä astuisi avioon jonkun muun kanssa.
Arielin mielestä diili oli reilu.
Asiat eivät kuitenkaan mene suunnitellusti ja henkilöllisyyksissä sekoillut prinssi menee naimisiin toisen naisen kanssa. Murheen murtama Ariel saa vielä mahdollisuuden pelastaa itsensä, kunhan tappaa prinssin ja vuodattaa tämän verta jaloilleen. Siihen hän ei suostu, vaan tappaa itsensä ja muuttuu vaahdoksi. Epäitsekkyytensä vuoksi hän kuitenkin saa mahdollisuuden tehdä 300 vuoden ajan hyviä asioita henkiolentona, ja ehkä siten päästä lopulta taivaaseen.
Topi ja Tessu
Topi ja Tessu on monien rakastama Disneyn animaatioelokuva vuodelta 1981. Se pohjautuu Daniel P. Mannixin vuonna 1967 julkaistuun romaaniin nimeltään Kettu ja koira.
Kirjassa Topi-kettu kasvaa metsästäjän perheen kanssa, mutta kun luonto alkaa kutsua, karkaa se omistajaltaan vapauteen. Topi palaa kuitenkin silloin tällöin kiusaamaan perheen koiria ja esittelee metsässä oppimiaan taitoja. Eräänä päivänä metsästäjän paras ajokoira pääsee ketjustaan irti ja ajaa Topia takaa lähellä rautatiekiskoja. Topi väistää lähestyvän junan, mutta koira jää alle.
Metsästäjä ottaa elämäntehtäväkseen kostamisen ja Topin nappaamisen. Pakkomielteiseksi yltyvä saalistus ei tuota tulosta, vaikka ammutuiksi joutuvat Topin kaksi poikuetta ja lopulta myös sen kumppani.
Metsästäjä ratkeaa ryyppäämään ja menettää kaikki muut koiransa paitsi Tessun. Mies päättää myrkyttää kettuja, mutta kun paikallinen lapsi joutuu aineen uhriksi, järjestää hän valtavan operaation Topin nappaamiseksi.
Metsästäjä ei ikinä onnistu Topia ampumaan, mutta lopulta kettu kuolee uupumukseen Tessu-koiran ajettua sitä väsymättä takaa. Ilo on kuitenkin lyhytaikainen ja metsästäjä alkoholisoituu entisestään. Kirja päättyy siihen, kun metsästäjä valmistautuu ampumaan kättään luottavaisena nuolevan Tessun.
Aika paljon saa juonta venyttää siihen tarinaan, jossa ketunpoikasesta ja koiranpennusta tulee ikuisesti parhaat ystävät.
Punahilkka
Punahilkka on 1100-luvulta peräisin oleva eurooppalainen kansantarina, joka teki läpimurtonsa ranskalaisen kirjailijan Charles Perraultin satukokoelmassa vuonna 1697. Perrault oli ensimmäinen, joka puki päähenkilön punaiseen hilkkaan.
Aiemmissa versioissa paha susi tappoi Punahilkan isoäidin, pilkkoi tämän paloiksi ja laski veren viinipulloon. Isoäitiä imitoiden susi kehotti vierailulle tullutta Punahilkkaa syömään. Tyttö tietysti tottelee ja tekee illallisen mummonsa jäänteistä. Sitten susi kehottaa tyttöä riisuutumaan, polttamaan vaatteensa ja tulemaan kanssaan sänkyyn. Kansantaru loppuu siihen, kun susi syö Punahilkan.
Perraultin tarinassa tyttö ei paista isoäitinsä lihasta pihvejä, mutta hyppää peiton alle viekkaan suden kanssa ja tarina päättyy siihen, kun Punahilkka tulee suden syömäksi. Kirjailija on kertonut, että kirjoitti sadun nimenomaan varoittaakseen nuoria ja kauniita tyttöjä kaikista oudoista saalistajista. Eikä hän viitannut eläimiin vaan helppoja ja luottavaisia uhreja vaaniviin ihmisiin.
Tunnetuimmassa Punahilkka-sadussa, joka on Grimmin veljesten käsialaa, tyttö ja isoäiti pelastuvat, kun metsästäjä leikkaa suden vatsan auki ja kokonaisena pysynyt kaksikko pääsee vapauteen.
Tuhkimo
Satu Tuhkimosta on vanha kansantarina, jota on kerrottu ympäri maailman hieman eri versioina. Ensimmäinen kirjallinen tuotos on ajanlaskumme alkuvaiheilta, Kreikasta, ja toinen vanha versio on peräisin Kiinasta vuodelta 860.
Grimmin veljesten versio vuodelta 1812 on kuitenkin ehkä tunnetuin. Siinä tutustutaan ilkeään äitipuoleen ja äärimmäisen raskaisiin sisarpuoliin eikä Tuhkimon isä piittaa tyttärensä kohtelusta tippaakaan.
Haltijakummia Grimmin veljesten tarina ei tunne, vaan Tuhkimo esittää toiveensa tanssiaisista äitinsä haudalla kasvavalle puulle. Kaunis puku ja lasikengät ilmestyvät kuin tyhjästä ja tanssiaiset sujuvat hyvin puoliyöhön asti.
Kun prinssi kiertää testailemassa tippunutta jalkinetta kaikkien valtakunnan neitojen jalkoihin, päätyy hän toki myös Tuhkimon perheen kotiovelle. Sisarpuolten jalat eivät kuitenkaan mahdu siroon kenkään, joten ensimmäinen heistä leikkaa varpaansa pois. Prinssi lähtee viemään väärää neitoa linnaansa, mutta pirulliset kyyhkyt laulavat huijauksesta ja paljastavat silvotut jalat. Toinen ilkeistä sisarpuolista leikkaa itseltään kantapäät ja taas prinssi luulee löytäneensä mielitiettynsä. Linnut ovat kuitenkin jälleen asialla.
Kun Tuhkimo viimein kokeilee – tuossa vaiheessa jo epäilemättä verta täynnä olevaa – lasikenkää, sopii se tietysti täydellisesti, ja pariskunta alkaa suunnitella häitään. Juhlassa ilkeät sisarpuolet saavat vielä kerran kokea prinssin kyyhkysten mahdin, kun ne nokkivat huijareilta silmät päästä.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tällä kertaa sen, että onko olemassa Vanha-Seelanti. Koska Uusi-Seelanti on olemassa, niin jossainhan täytyy olla sen ”alkuperäinen Seelanti”.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Kun on olemassa Uusi-Seelanti, niin onko myös Vanha-Seelanti?
Kuva: Michal Klajban | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Ensimmäinen Uuteen-Seelantiin rantautunut länsimainen henkilö oli alankomaalainen löytöretkeilijä Abel Tasman. Hänen ”löydöksiinsä” kuuluvat myös Tonga, Fidži ja Australialle kuuluva Van Diemenin maa, joka myöhemmin nimettiin Abel Tasmanin mukaan Tasmaniaksi.
Tasman purjehti Uuden-Seelannin Eteläsaarelle joulukuussa 1642, mutta ei ollut aivan kartalla. Hän uskoi näiden kaukaisten saarten olevan osa Argentiinan eteläisen kärjen rannikolla sijaitsevaa Isla de los Estados -saarta. Niinpä Tasman nimitti maa-aluetta Staten Landtiksi.
Melko pian Tasmanin maanmiehet, kartografit Hendrik Brouwe ja Joan Blaeu, kuitenkin tajusivat, että Tasmanin löytämillä saarilla ei ollut mitään tekemistä Etelä-Amerikan kanssa.
Blaeu antoi eteläisellä Tyynellämerellä sijaitsevalle saariryhmälle nimen kotimaansa pitkälti saarista koostuvan provinssin, Zeelandin, mukaan. Aivan identtistä nimestä ei kuitenkaan tullut, vaan kaukaiset saaret saivat nimekseen Nieuw Zeeland, latinaksi Nova Zeelandia.
Ja kaukaiset ne tosiaan ovatkin! Välimatkaa Zeelandin ja Uuden-Seelannin välillä on suurin piirtein 18 500 kilometriä. Paljon sen kauemmaksi ei tällä planeetalla pääse, sillä pisin mahdollinen etäisyys kahden maapallolla olevan pisteen välillä on hieman yli 20 000 kilometriä. ”Seelannit” ovat siis varsin kirjaimellisesti täysin eri puolella maailmaa.
Tasmanin jälkeen seuraavia eurooppalaisia saatiinkin sitten odottaa Uuteen-Seelantiin yli sata vuotta, kun vuonna 1769 englantilainen James Cook rantautui Pohjoissaarelle. Cookin aloitteesta hollantilaisten antama nimi vaihdettiin englantilaiseen versioon New Zealand.
Alkuperäinen tai Vanha-Seelanti on siis olemassa, vaikka sitä ei siksi kutsuta. Alankomaalainen provinssikaan ei käänny suomeksi Seelanniksi, vaan pitää oman Zeeland-nimensä.
Lue myös:
-
Tiede3 päivää sitten10 tajunnanräjäyttävää faktaa ihmisen uskomattomista aivoista – osa 1
-
Elämäntapa3 päivää sitten
10 karmeaa hoitovirhettä – Kun ”ups” ei olekaan mikään pikku moka!
-
Tiede1 viikko sitten
10 henkeäsalpaavan upeaa ja ainutlaatuista paikkaa maapallolla – osa 1
-
Tiede1 päivä sitten
Syntymäsokeus suojaa skitsofrenialta: 10 tajunnanräjäyttävää faktaa ihmisen uskomattomista aivoista – osa 2
