Lukijoiden kysymyksiä: Miksi viikossa on seitsemän päivää ja lisäävätkö osterit todella seksihaluja?

Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä pohditaan muun muassa sitä, että miksi viikossa on seitsemän päivää ja lisäävätkö osterit todella seksihaluja.

Listafriikki etsii vastauksia myös siihen, kuka oli ensimmäinen dopingista kärynnyt urheilija ja miten hampaiden puudutusaine toimii.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miksi ostereiden sanotaan olevan lemmenrohto?

Jos pyydetään mainitsemaan jokin ruoka-aine, jolla ajatellaan olevan seksihaluja lisäävä vaikutus, tulee ensimmäisenä varmasti mieleen osterit. Maineensa libidon kohottajana osterit saivat jo 1700-luvulla vaikuttaneen ja monenlaisista seikkailuistaan tunnetun italialaisen Giacomo Casanovan kertomusten perusteella. Hän kertoi syöneensä paljon ostereita ja kiitti niitä maineikkaasta mieskunnostaan.

Varsinaista tieteellistä pohjaa väittämälle ei ole, vaikka asiaa on runsaasti tutkittu. Se kuitenkin tiedetään, että ostereissa on paljon sinkkiä, jonka puutoksen on sekä elämissä että ihmisissä todettu olevan yhteydessä erektiohäiriöihin. Lisää vettä myllyyn heitti vuonna 2005 julkaistu tutkimus, jossa ostereiden sisältämien aminohappojen todettiin lisäävän testosteronin ja progesteronin tuotantoa rotilla. Ihmisillä samaa vaikutusta ei ole saatu yksiselitteisesti todettua.

Hieman epätieteellisempien arvioiden mukaan ostereiden vaikutus on tulosta niiden suutuntumasta, mutta tästä voidaan toki olla montaa mieltä.

Yleisesti hyväksytty teoria liittyy plasebovaikutukseen: Koska ostereiden on vuosisatojen ajan ajateltu lisäävän seksuaalista halukkuutta, saa pelkkä ajatus veren virtaamaan. Eli maine lemmenrohtona on johtanut siihen, että osterit ovat treffiruokana mitä mainioin valinta, vaikka ne eivät kirjaimellisesti saisikaan hormoneita hyrräämään.

Miksi viikossa on seitsemän päivää?

Suurin osa ihmisen käytössä olevista aikajaksoista liittyy taivaankappaleiden liikkeisiin. Maapallon pyörähdys akselinsa ympäri määrittää yhden päivän ja Auringon kiertäminen kestää yhden vuoden. Kuukausi tulee Kuun kierrosta, mutta viikko sen sijaan on hankalampi. Miksi meillä on seitsemän viikonpäivää?

Ympäri maailman eri sivilisaatioissa oli käytössä eri määrä nimettyjä päiviä, mutta seitsemän päivän viikko on peräisin Babyloniasta, joka oli kolmisen tuhatta vuotta sitten yksi maailman merkittävimmistä sivilisaatioista. Nykyisen Irakin alueella sijainneessa kulttuurin ja tieteen kehdossa tehtiin merkittävää työtä muun muassa astronomian saralla ja siellä kuukausi päätettiin jakaa neljään yhtä suureen osioon. Vaikka kuunkierto on lähempänä 29 päivää, määritettiin yhden neljäsosan pituudeksi 7 päivää, jotka nimettiin tunnettujen taivaankappaleiden mukaan. Niitä kun oli nähtävissä paljaalla silmällä sopivasti seitsemän: Aurinko, Kuu, Merkurius, Venus, Mars, Jupiter ja Saturnus.

Yhä edelleen osa noista planeettojen nimistä on nähtävissä viikonpäivien nimissä myös suomen kielessä, joten babylonialaisia on kiittäminen muun muassa Auringon mukaan nimetystä sunnuntaista ja Kuulta nimensä saaneesta maanantaista.

Miten hampaiden puudutusaine toimii?

Tunnemme kipua, kun hermopäätteiden kipureseptorit aktivoituvat ja lähettävät hermosoluja pitkin kulkevan sähköimpulssin kohti aivoja. Puudutusaine aiheuttaa väliaikaisen muutoksen hermosolun pinnalla, jolloin sähköinen tiedonvälitys häiriintyy, eikä impulssi pääse etenemään. Hampaiden puuduttaminen poistaa kipuaistimuksen, mutta esimerkiksi paineen tunnetta välittävät hermosolut eivät reagoi aineisiin samalla tavalla, joten potilas kyllä huomaa operoinnin, vaikkei siitä aiheudu kipua.

Hampaiden ja suun aluetta voidaan puuduttaa muutamalla eri tavalla: Pintapuudutusta käytetään esimerkiksi lapsilla lievittämään itse puudutusneulan pistokohtaa; aine voi olla geelimäinen tai suihke. Infiltraatio- eli paikallispuudutusta käytetään erityisesti ylähampaisiin liittyvissä operaatioissa, jolloin puudute pistetään lähelle hampaan juurta. Johtopuudutus taas on käytössä alaleuan poskihampaiden alueella – siinä puudustuaine ruiskutetaan toimenpidealueella sijaitsevan hermon läheisyyteen, jolloin puutuva alue on laajempi ja puudutus voi levitä hermoa pitkin myös huuliin ja kieleen.

Onneksi puudutus on yleensä riittävän pitkäkestoinen, mutta silti vain ohimenevä muutos hermosolun toiminnassa.

Koska tapahtui ensimmäinen doping-käry?

Urheilusuoritusta parantavien aineiden käyttö oli yleistä jo antiikin Kreikassa satoja vuosia ennen ajanlaskumme alkua; Zeus-jumalan kunniaksi järjestetyissä Olympian kisoissa tietenkin. Ensimmäisen dopingkiellon asetti Kansainvälinen yleisurheiluliitto, IAAF, vuonna 1928, ja sen jälkeen muutkin lajiliitot alkoivat hiljalleen säätää rajoituksia ja määritellä kiellettyjä aineita. Testaus oli kuitenkin lapsenkengissä eikä dopingin käyttöön suhtauduttu mitenkään vakavasti: kaikkihan sitä tekivät!

On aivan mahdoton selvittää, kuka on ollut historian ensimmäinen kielletyistä aineista kärähtänyt urheilija, mutta faktatietoa löytyy kuitenkin olympialaisten kohdalta.

Testaus aloitettiin vuoden 1968 talviolympialaisissa Grenoblessa, Ranskassa. Kukaan 86:sta testatusta ei kuitenkaan antanut positiivista näytettä. Myöhemmin samana vuonna pidettiin Meksikossa kesäolympialaiset, joissa testauskapasiteettia oli jo enemmän ja testejä tehtiin 667 kappaletta. Näiden joukosta löytyi yksi positiivinen näyte; se kuului ruotsalaiselle viisiottelijalle Hans-Gunnar Liljenvallille.

Nykyaikaiseen viisiotteluun kuului vuonna 1968 miekkailu, ammunta, uinti, esteratsastus ja maastojuoksu. Meksikossa järjestettiin myös joukkuekilpailu, jonka jälkeen Liljenvallin mittari värähti. Hänen käyttämänsä kielletty aine oli etanoli ja se onkin ainoa kerta olympialaisten historiassa, kun joku on kärähtänyt alkoholinkäytöstä. Ei ollut mitenkään epätavallista, että urheilijat rauhoittivat hermojaan ennen ammuntaosuutta nauttimalla hieman alkoholia. Liljenvall oli omien sanojensa mukaan naukkaillut kaksi olutta, mutta verinäyte paljasti veren alkoholipitoisuuden olleen 0,8 promillea. Sallitun rajana oli 0,4 promillea.

Ruotsin joukkue oli saavuttanut pronssia, mutta he menettivät mitalinsa Liljenvallin juopottelun seurauksena.