On paljon ihmeellisiä asioita, joita emme tiedä meistä itsestämme. Tämän listan asiat tiedetään, mutta oletko sinä ennen kuullut näitä faktoja ihmiskehosta?

Ihminen ja luonto hämmästyttää ja kummastuttaa. Myös Listafriikin toimituksessa. Siksi halusimme koota ihmisestä 10 faktaa, jotka ovat hassuja, yllättäviä ja vähän omituisiakin.

Listalla on myös useammassa kohdassa vinkkejä, miten voi viihdyttää itseään ja muita kokeilemalla erilaisia oman vartalon ominaisuuksia! Kaikki on henkilökohtaisesti testattu.

Tässä siis Listafriikki.com:n erikoisia faktoja ihmiskehosta.

Sarveiskalvo saa hapen ilmasta

Kaikki ihmisen elimet ja solut tarvitsevat happea toimiakseen. Tuota elintärkeää molekyyliä ympäri meidän kehoamme toimittaa veri, jonka hemoglobiini-molekyyleihin happi kiinnittyy keuhkojen kaasujen vaihto operaatiossa.

On kuitenkin yksi elin, jossa ei ole verisuonia: silmän sarveiskalvo. Emme näkisi näin selvästi, jos kalvolla olisi suonia, koska valon on päästävä esteettä läpi.  Mutta jostainhan sarveiskalvon solujen on saatava happea, muuten ne eivät pysyisi hengissä.

Solut ottavat hapen suoraan ilmasta. Se on ainoa ihmiskehon alue, jolla hapen otto tapahtuu pelkästään näin.  Kun ihminen nukkuu, välittää hapen kyynelneste, jota on ohuena kerroksena sarveiskalvon päällä.

Piilolinssien käyttäjille tämä on tärkeää infoa. Monet varmasti tietävät (opastuksesta tai kokemuksesta), että piilolinssien kanssa ei kannata nukkua. Kun ihminen on hereillä ja räpsyttää silmiään, liikkuu piilolinssi juuri sen verran silmän päällä, että sarveiskalvon solut ehtivät napata happea, ja kyynelnestettä levittyy linssin alla oleviin kohtiin.

Mutta tarina on toinen, kun ihminen nukkuu. Piilolinssi pysyy paikoillaan, jolloin solut eivät saa happea. Tämä voi pahimmillaan aiheuttaa pienten verisuonten kasvamisen sarveiskalvoon (koska luonto löytää aina keinot), aiheuttaa kivuliasta valoherkkyyttä ja pysyvää näön heikentymistä.

Vain ihmisellä on leuka

Listafriikki ei nyt väitä, että muilla eläimillä ei olisi leukaluuta. Listan nimi on faktoja ihmiskehosta, joten pysyttäydytään tosiasioissa.

Mutta muilla eläimillä ei silti ole leukaa.

Niillä ei ole ulkonevaa luuta hampaiden alapuolella. Katso vaikka ihmisen lähimpiä sukulaisia: simpansseja ja gorilloja. Äläkä anna karvapeitteen hämätä. Jos tutkit niiden pääkalloja, huomaat ettei niillä tosiaan ole leukaa.

Evoluutiobiologeja leuan kehittyminen on luonnollisesti kiehtonut: miksi ihmisellä on tuollainen ulkonema? On ehdotettu, että se olisi tuonut leukaluille lisävoimaa pureskeluun, mutta tuosta lisävoimasta ei kuitenkaan ole mitään näyttöä.

On myös epäilty, että se olisi voinut muodostua sukupuolivalinnan seurauksena, mutta useimmiten seksuaalivalinnan tuloksena kehittyy ominaisuuksia vain toiselle – valinnan kohteena olevalle– sukupuolelle: isot sarvet, lintujen höyhenpuku jne. Sekä miehillä että naisilla on leuka, eikä sen koko riipu sukupuolesta.

Sanomattakin lienee selvää, että syy leuan olemassaoloon ei ole selvinnyt.

Minulla on erittäin epätieteellinen teoria: leuka on kehittynyt, jotta lakanoita ja pyyhkeitä voi viikata yksin. Ei taida mennä läpi!?

Itseään ei voi kutittaa

Kutituksessa aktivoituvat aluksi samat aivojen alueet, jotka viestittävät meille, että jokin tuntematon vaara uhkaa. Esimerkiksi selän päällä kävelee myrkyllinen hämähäkki, ja me hätkähdämme, vaikka emme sitä näe. Yllättävä kosketus koetaan vaaraksi.

Kutitus ei ole miellyttävä tai hauska tunne, vaikka silloin usein naurattaakin. Kehomme kokee kutittamisen hyökkäyksenä ja nauru on tässä kohtaa muinainen reaktio uhkaan ja tapa viestittää vahvemmalle vastustajalle, että nauraja ei ole taistelemassa vastaan. Nykyään tuo ajatus tietysti tuntuu hassulta, mutta se on aikoinaan ollut elintärkeää.

Voimme toki yrittää valmistautua, jos tiedämme kutituksen olevan tulossa, mutta kehomme synnynnäinen reaktio on niin vanha ja vahva, että emme saa sammutettua satutetuksi tulemisen pelkoa.

Jos henkilö itse yrittää kutittaa itseään, ovat yllätyksen ja vaaran elementit poissa, joten pikkuaivot osaavat varautua kutitustuntemuksiin, eivätkä rekisteröi niitä uhkina.

Tämä kuuluu siihen kategoriaan, jolla voi saada kanssaihmiset käyttäytymään viihdyttävästi. Kokeile joskus puolihuolimattomasti heittää ilmoille toteamus: ”itseään ei voi kutittaa”. Toinen kokeilemisen arvoinen on: ”omaa kyynärpäätään ei voi nuolla”. Voi sitä riemua!

Joko yritit?

Kudokset uusiutuvat jatkuvasti, hampaat eivät ikinä

Kaikki ihmisen elimet uusiutuvat, tavallaan. Solut jakautuvat ja kuolevat.

Päällimmäiset ihosolumme uusiutuvat parin viikon välein. Punasolut elävät noin nelisen kuukautta. Hermosolut voivat olla kymmeniä vuosia vanhoja. Luutkin uusiutuvat, ja vaikka prosessi kestää vuosia, pysyvät luumme siksi kunnossa koko elämämme. Maksa vasta ihmeellinen onkin: siitä voidaan leikkauksessa poistaa jopa 75%, mutta se pystyy korjaamaan itsensä ja kasvattamaan uutta, toimivaa maksakudosta menetetyn tilalle.

Mutta ihmiskehossa on kohta, joka ei uusiudu, ikinä. Ja se on hampaat.

Hampaat eivät missään nimessä ole luuta. Jos luuhun tulee särö, on sillä mahdollisuus korjautua itsestään. Koska hammas ei ole elävää kudosta, ei regeneraatiota pääse tapahtumaan. Hampaassa olevan tuhon etenemisen voi yrittää pysäyttää, mutta kelloa ei saa käännettyä takaisin. Huonoja uutisia niille, jotka eivät huolehdi hammashygieniasta. Jos hampaassa on reikä tai se lohkeaa, on turvauduttava keinotekoisiin korjausmenetelmiin.

Kun sanotaan, että meillä on vain yksi keho, josta on syytä pitää huolta, on se ainakin hampaiden osalta totta.

Vatsahapot ”sulattaa” metallia, olemme silti hengissä

Happamuus ilmoitetaan pH-arvona, joka on välillä 0-14. Pienet luvut ovat happamia, pH 7 on neutraali ja siitä ylöspäin pH on emäksinen. Asteikon kummassakin ääripäässä olevat aineet ovat vaarallisia ja syövyttäviä.

Meidän vatsassamme oleva mahaneste sisältää vetykloridia eli suolahappoa, ja sen pH on yleensä 1-2. Vahvimmillaan se vastaa lähes akkuhappoa. Tuon nesteen ei pitäisi pysyä mahalaukun sisäpuolella, vaan sen pitäisi syövyttää sinne reikiä.

Tutkimuksia mahanesteen voimakkuudesta on tehty ihmiskehon ulkopuolella. Tarpeeksi pitkään nesteessä ollut metallinpala, testeissä usein partaterä, on alkanut syöpymään. Miten sitten on mahdollista, että vahingossa tai tahallaan nieltyjä asioita tulee ruoansulatuskanavan läpi vahingoittumattomana? Kyse on vain hapolle altistumisen kestosta.

Erittäin voimakas happamuus on tärkeää, koska ruoan valkuaisaineita pilkkova pepsiini-entsyymi tarvii happaman ympäristön toimiakseen. Mahalaukkuun päätynyt ruoka pitää saada nopeasti suolessa paremmin liikkuvaan, ja ravintoaineet vapauttavaan, muotoon.

Miten mahalaukun sisäpinta sitten pärjää? Sehän on hapon kanssa kosketuksissa jatkuvasti. Keholla on tähän oma suojamekanisminsa: mahan epiteeli- eli pintasolut tuottavat limakalvoa, joka muodostaa konkreettisesti fyysisen esteen hapon ja kudoksen välille.

Kun edellisessä listan kohdassa puhuttiin solujen uusiutumisesta, niin mahan epiteelisolut ovat erittäin tiuhasti vaihtuvia. Puhutaan vain muutamista päivistä, koska solut ovat tärkeässä suojaavassa roolissa ja joutuvat kovalle kulutukselle suhteellisen vihamielisessä ympäristössä.

Meissä on enemmän muita soluja kuin ihmissoluja

Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Sellaisen, mitä me tällä hetkellä olemme? Ihmisen koko perimä selvitettiin vuonna 2003, mutta se ei tietenkään tarkoita, että siitä lähtien olisimme tienneet kaiken mahdollisen, mitä ihmisen kehosta on tiedettävissä. Tuo a, t, g ja c -kirjaimien sekalainen jono ei voisi ikinä kertoa meille kaikkea ihmisen toiminnasta.

Vuosikymmeniä sitten ajateltiin, että ihmiskehossa on 10 kertaa enemmän bakteerisoluja kuin ihmissoluja. Tuosta arviosta ollaan tultu reilusti alaspäin, mutta bakteerisolut vievät silti voiton.

Ihmissoluja on noin 43%, ja muista soluista suurin osa on  bakteereita, loput sieniä ja arkkeja. Bakteerisolut ovat huomattavasti meidän omia solujamme pienempiä, joten niiden yhteispaino on vain noin 200 gramman luokkaa. Suurin osa bakteereista elää suolistossa, joten aina kun käyt vessassa, muutut hetkeksi hiukan enemmän ihmiseksi.

Vasta aivan viime vuosina on ihmiskehon tutkimuksessa alettu kiinnittää huomiota mikrobiomin (nämä seuralaisemme) vaikutuksiin. Miten bakteerit pitävät meidät terveinä ja toiminnassa tai toisaalta miten ne vaikuttavat sairauksien ja tautien syntyyn. Ne ovat yhtälailla syntymästämme asti osa meitä, samoin kuin ihmis-DNA:ta sisältävät solumme.

Ja jos vielä mennään tuohon ihmisen perintöainekseen, DNA:han, ja siihen, miksi koko perimän sekvensointi ei voi paljastaa kaikkia ihmiskehon salaisuuksia. Meidän kromosomimme sisältävät vähän yli 20 000 proteiinia koodaavaa geeniä.

Mutta jos kaikki ihmiskehossa oleva perintöaines lasketaan yhteen, on meissä minä hetkenä hyvänsä toiminnassa 2-20 miljoonaa geeniä, kun lasketaan koko mikrobiomi (solullisten eliöiden lisäksi myös virukset) yhteen. Ja kaikki nämä vaikuttavat ympäristönsä, eli meidän, toimintaan.

Toistetaan siis alun kysymys: Mikä tekee ihmisestä ihmisen?

Ihmisellä on syntyessään 300 luuta, aikuisena vain 206

Voiko oikeasti olla totta, että vauvoilla on melkein sata luuta enemmän kuin aikuisilla?

Monet varmasti tietävät sen pehmeän kohdan vauvan päälaella. Se voi olla vähän pelottavakin. Jossain vaiheessa pääkallon luut kasvavat yhteen ja peittävät samalla tuon suojaamattoman kohdan.

Samanlaista luiden yhteensulautumista tapahtuu muuallakin ihmiskehossa. Itseasiassa iso osa vauvan luustosta on rustoa, siksikin ne ovat niin pehmoisia ja taipuisia. Pikkuhiljaa rusto kuitenkin korvautuu kovalla luulla, jolloin myös erillisinä osina olleista palasista tulee yhtenäisiä.

Siksi vastasyntyneillä vauvoilla on lähes 100 luuta enemmän kuin aikuisilla.

Navan ympärillä kasvaa nöyhtää kerääviä karvoja

Kaikki omfalofobiasta kärsivät siirtykää seuraavaan kohtaan listalla! Nyt tulee puhetta navasta.

Jostain käsittämättömästä syystä napanöyhtä on kiinnostanut ihmisiä niin kovasti, että sitä on tutkittu niin Wienin teknillisessä yliopistossa Itävallassa kuin Sydneyn yliopistossa Australiassa.

Wienissä tutkimusta johtanut tohtori Georg Steinhauser oli kerännyt ensin vuosien ajan OMAA napanöyhtäänsä ja tutkinut sen koostumusta ja kerääntymistä napaan. Nöyhtä ei koostunut vain vaatekuiduista vaan myös hiestä, rasvasta ja kuolleista soluista. Ja epäilemättä myös mikrobeista. Myöhemmin hän oli laajentanut tutkimustaan ja saanut näytteitä myös muilta ihmisiltä.

Steinhauser oli todennut, että navan ympärillä on erityisiä karvoja, joiden pinnan suomut toimivat kuin koukut ja irrottavat vaatteista kuituja. Lisäksi karvojen kasvusuunta on napaa ympäröivä, jolloin ne ohjaavat moskan onkaloon.

Australiassa taas laajan 5 000 koehenkilöä kattaneen tutkimuksen lopputulema oli se, että tyypillinen henkilö, jolle napanöyhtää kertyy, on ”hiukan ylipainoinen keski-ikäinen mies, jolla on karvainen vatsan alue”.

Nobel-palkinnon tuloa ei voi estää.

Meillä on enemmän kuin viisi aistia

Näkö, tunto, haju, maku ja kuulo. Niinhän meille koulussa opetetaan. Mutta aisteja on paljon muitakin!

Oletko ikinä nähnyt televisiossa, kun poliisi arvioi pysäytetyn kuskin alkoholin- tai huumeidenkäyttöä erilaisilla testeillä? Ei liity aiheeseen, mutta eikö alkometri tai huumetesti olisi parempi ja vähemmän subjektiiviseen arvioon perustuva vaihtoehto?

Testissä kuski laitetaan esimerkiksi kävelemään suoraa linjaa tai luettelemaan aakkosia väärinpäin. Kokeile muuten ihan huvikseen selvin päin, että miten tuo onnistuu. Aakkosten luetteleminen lopusta alkuun on järjettömän hankalaa!

Yhdessä testissä on tarkoitus silmät suljettuina koskettaa sormella omaa nenän päätä. Se yleensä onnistuu, ellei ole nauttinut liikaa keskushermoston toimintaan vaikuttavia aineita. Tällä testataan asentoaistin toimivuutta.

Asentoaistin avulla pystymme siis aistimaan itsemme. Kuulostaa kummalliselta, mutta asentoaisti kertoo meille, missä ruuminosamme milloinkin menevät – yleensä ne eivät onneksi mene kovin kaukana. Tämä aisti mahdollistaa myös esimerkiksi rappusten kävelyn ilman, että joka kerta täytyisi tarkistaa askeleen korkeus.

Muita aisteja ovat muun muassa tasapainoaisti ja lämpötilan aistiminen. Valitettavasti ihmisiltä puuttuu muutama eläimillä havaittu aisti. Esimerkiksi hait pystyvät aistimaan tulevasta lounaastaan lähtevää sähköisyyttä ja lepakot suunnistavat maapallon magneettikenttiä apuna käyttäen.

Käsi saa voiman pikkurillistä

Kun mietit arjen askareita, millä sormilla puuhastelet eniten? Pidät kiinni kynästä, laitat vetoketjun kiinni, avaat napin… Käytät näihin toimintoihin varmasti peukaloa, etusormea ja keskisormea. Ja nuo kolme sormea ovatkin vastuussa kaikenlaisesta jokapäiväisestä tarttumisesta ja näpertelystä.

Jos pitäisi luopua jostain sormesta, vastaisitko pikkurillin. Tuon lähes tarpeettomalta tuntuvan sormen.

Älä kuitenkaan aliarvioi sitä. Menettäisit pikkurillin mukana jopa puolet kätesi voimasta!

Yleensähän pikkurilli ei ole mukana missään tärkeässä sorminäppäryyttä vaativassa hommassa, mutta voiman tuotossa se on vertaansa vailla. Jos myös nimetön poistuisi kuvioista pikkurillin lisäksi, olisi käden voimasta jäljellä enää noin 30%.

Lue myös:

• 10 omituista ja harvinaista psyykkistä sairautta
• Top 10 maailman oudoimmat allergiat

Kaikilla eläimillä ei ole kokoa, voimaa, hampaita, sarvia tai muita vastaavia välineitä, joilla taistella uhkia vastaan. Mutta sen ansiosta on kehittynyt huiman hienoja puolustuskeinoja.

Listafriikki tutustuu nyt kymmeneen eriskummalliseen ja mielettömän nerokkaaseen puolustuskeinoon, joilla eläimet yrittävät selvitä hengissä. On kyse sitten valekuolemasta, veren ruiskuttamisesta silmistä, sisäelinten vapauttamisesta ulos peräaukosta tai itsensä räjäyttämisestä, ovat nämä menetelmät luonnon mestariteoksia.

Sarvikonnalisko ruiskuttaa verta silmistään

Yksi eläinmaailman kiehtovimmista puolustuskeinoista kuuluu pohjoisamerikkalaisille sarvikonnaliskoille. Ainakin kahdeksan Phrynosoma-suvun lajia ruiskuttaa uhattuna verta silmistään. Puolustusmekanismi on kuin suoraan pahimmista kauhuleffoista.

Äärimmäisen stressaavissa tilanteissa, kuten vaikkapa kojootin kohdatessa, sarvikonnalisko vapauttaa silmiin säilötyn veren ja ampuu sitä kovalla paineella ja tarkasti jopa puolentoista metrin päähän.

Sarvikonnalisko rajoittaa veren virtausta päästä muualle kehoon supistamalla kahta suurta lihasta verisuonten ympärillä. Päähän kuitenkin pääsee virtaamaan verta, jolloin verenpaine luonnollisesti nousee. Silmien ympärillä olevat ontelot täyttyvät verestä ja sarvikonnaliskolle muodostuu vuosisadan silmäpussit. Se jatkaa lihasten supistelua, mikä nostaa painetta entisestään ja lopulta onteloiden ohuet seinämä repeävät, minkä tuloksena verisuihku syntyy. Verta voi yhdessä ruiskaisussa olla jopa kolmasosa eläimen koko verimäärästä.

Sarvikonnalisko voi suihkia lyhyen ajan sisällä useampaan otteeseen, mutta on edelleen suuri mysteeri, miten sen revenneet ontelot ja verimäärä palautuvat ennalleen niin nopeasti.

Opossumi leikkii kuollutta

Myönnetään, on hieman virheellistä sanoa, että Amerikan mantereella elävä opossumi leikkii kuollutta, sillä se ei tee sitä tietoisesti. Ollessaan todella kauhuissaan opossumi vajoaa kooman tapaiseen tilaan, joka voi kestää muutamia minuutteja tai jopa tunteja. Siinä ei ole mitään tahdonalaista, vaan niin opossumin keho vain reagoi pelkoon.

Opossumi vajoaa maahan makaamaan, paljastaa hampaansa, vapauttaa suolensa sisällön ja sen suusta alkaa pursuta vaahtoa. Sen silmät voivat olla suljettuina tai se voi tuijottaa lasittuneeella katseella kaukaisuuteen. Opossumi ei räpsytä silmiään ja sen hengitys vaikuttaa lähes pysähtyvän.

Tätä puolustuskeinoa vielä voimistaa opossumin anaalirauhasista erittyvä mätänevän ruumiin haju. Pilaantunut löyhkä ei houkuttele petoja käymään kimppuun, sillä monet välttelevät luontaisesti sairaiden eläinten syömistä.

Sitä ei tiedetä, miten opossumi tokenee katatonisesta tilastaan, mutta kun reitti on selvä, jatkuu sen elämä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Paitsi siinä tapauksessa, jos peto on esimerkiksi purrut sitä. Opossumi ei valekuolemansa aikana reagoi yhtään mihinkään, joten sitä voi joku pureskella ja jopa murtaa sen luita. Tutkijoiden mukaan opossumi ei tunne tuona aikana kipua eivätkä sen refleksitkään toimi.

Luunsa katkova karvasammakko

Keski-Afrikan kosteikoissa elävä karvasammakko, Trichobatrachus robustus, on saanut nimensä uroksen kylkien ja reisien karvamaisista ulokkeista. Karvasammakkokoiraat viettävät lisääntymiskautena pitkiä aikoja veden alla suojellen kallisarvoisia munia, ja tuolloin se hengittää lähes yksinomaan ihon kautta. Edellä mainitut ”karvat” ovat ihosäikeitä, jotka lisäävät ihon pinta-alaa, jolloin sammakko saa vedestä enemmän happea.

Uskomatonta kyllä, tämä ei ole karvasammakon mielettömin ominaisuus. Sillä on nimittäin takajalkojensa luiden päissä terävät kärjet, kuin kynnet, jotka lepotilassa ovat vahvan sidekudoskerroksen sisällä. Mutta kun sammakko tuntee olonsa uhatuksi, vetää se takataskustaan Wolverine-tyyppisen tempun: se katkaisee varpaidensa luut, työntää katkaistut ja terävät luukyntensä ihon läpi ja puolustautuu niillä hyökkääjiä vastaan. Myöhemmin luut vetäytyvät takaisin kudoksen sisään ja sammakko regeneroi silpoutuneet varpaansa alta aikayksikön.

Karvasammakkoa kutsutaan siis varsin hyvästä syystä ”kauhujen sammakoksi” tai Marvelin supersankarin mukaan Wolverine-sammakoksi.

Limaaja pyrkii tukehduttamaan pedot

Limaajat ovat ankeriaan näköisiä merieläimiä, jotka nimensä mukaisesti puolustautuvat petoja vastaan limalla. Jos hai tai muu petokala käy limaajan kimppuun, se erittää kehonsa rauhasista limaa, joka yhdessä veden kanssa muodostaa litroittain hyytelömäistä mönjää.

Lima tukkii pedon kidukset, joten sille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin jättää saalis rauhaan ja uida väljemmille vesille hengittämään. Pedoille paras hetki iskuun olisi pian edellisen yrityksen jälkeen, sillä limaajan rauhasten täyttymiseen menee jopa kuukauden verran ja tuona aikana se on kaikkein haavoittuvaisimmillaan.

Yllä olevalla videolla näkyy hyökkäyksiä, joissa limaaja vaikuttaa täysin välinpitämättömältä hyökkääjiä kohtaan. Videon tehneet tutkijat kertovat havainnoineensa 14 limaajaan kohdistunutta hyökkäystä, joista jokainen päättyi siihen, että peto poistui paikalta henkeään haukkoen ja limaaja selvisi täysin ilman vahinkoa.

Ehkä juuri tämän tehokkaan puolustusmekanismin ansiosta limaajat ovat säilyneet lähes muuttumattomina jo 300 miljoonan vuoden ajan.

Räjähtävät muurahaiset

Muurahaiset ovat aitososiaalisia hyönteisiä, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että ne ovat valmiita uhraamaan itsensä yhteisön hyvinvoinnin vuoksi.

Kaakkois-Aasiasta on löydetty lukuisia muurahaislajeja, joilla on kirjaimellisesi räjähtävä puolustuskeino. Lisääntymiskyvyttömillä naarailla eli työläisillä on suuret, myrkkyä täynnä olevat rauhaset. Jos työläinen kokee olonsa uhatuksi tai se joutuu reviirikiistaan, jännittää se vatsalihaksiaan voimakkaasti räjäyttäen itsensä itsemurhapommittajan tavoin. Räjähtävästä muurahaisesta ruiskuaa tahmeaa myrkkyä, joka lamauttaa tai jopa tappaa uhrin – tai hyökkääjän; miten asian haluaakaan nähdä.

Kyllä, kamikaze-muurahainen menehtyy räjähdyksessä myös itse, mutta marttyyrius saattaa pelastaa muun yhdyskunnan.

Pommikiitäjäinen ruiskii polttavan kuumaa ja syövyttävää nestettä

Keski-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa tavattava pommikiitäjäinen ruiskuttaa kehostaan räjähtävien muurahaisten tapaan myrkyllistä nestettä, mutta toisin kuin kaukaiset sukulaisensa, se selviää siitä hengissä. Pommikiitäjäisen, jota myös pommittajakuoriaiseksi kutsutaan, ei tarvitse suojella yhdyskuntaansa, vaan sen on tarkoitus pelastaa vain itsensä.

Pommikiitäjäisen takaruumiistaan suihkuttama neste ei vain haise tai maistu pahalta, vaan on syövyttävää ja polttavan kuumaa. Miten hyönteinen voi selvitä hengissä, jos sillä on sisuksissaan sata-asteista, vahingollista nestettä?

No, pommikiitäjäisellä on ruumiissaan kaksi onkaloa, joissa aineet pysyvä erillään toisistaan. Juju piilee siinä, että erikseen vetyperoksidi ja hydrokinoni ovat vaarattomia, mutta kun ne kohtaavat toisensa ja sekoittuvat biologisina katalyytteinä toimivien entsyymien kanssa, muodostuu niistä tappava yhdiste.

Kun pommikiitäjäinen tuntee olonsa uhatuksi, kääntää se takaruumiinsa kärkeä 270 astetta, jotta tähtääminen hyökkääjään onnistuu helpommin. Sitten se vapauttaa aineet onteloistaan ja ne yhdistyvät polttavaksi suihkeeksi.

Merimakkara punnertaa myrkylliset suolensa ulos peräaukosta

Merimakkarat eli merikurkut ovat meren pohjassa hiljalleen eteneviä lihapötkylöitä, joten ne ovat pedoille valitettavan helppoja saaliita. Paljon ei merimakkara kykene panemaan hanttiin, mutta sillä on salainen ase takapuolessaan.

Monet piikkinahkaiset, joihin merimakkarakin kuuluu, pystyvät regeneroimaan lähes minkä tahansa menetetyn ruumiinosan. Meritähdet pystyvät kasvattamaan katkenneita sakaroitaan, merisiilit uusivat katkenneen piikkinsä parissa päivässä ja merimakkara voi huoletta uhrata sisäelimensä.

Kun merimakkara kohtaa uhan, se jännittää lihaksensa ja ”ulostaa” suolistonsa ja muut tahmeat sisäelimensä hyökkääjän päälle. Joidenkin lajien sisälmyksissä on myrkyllistä holoturiinia, joka voi tappaa tai ainakin tainnuttaa saalistajan.

Vähintäänkin pedot sotkeutuvat ja hämmentyvät merimakkaran peräaukosta pursuavista suolista niin pahasti, että saalis ehtii pakenemaan paikalta.

Kylkiluuvesilisko työntää terävät luut ulos kyljistään

Voi sitä petorukkaa, joka käy Espanjassa ja Portugalissa elävän kylkiluuvesiliskon kimppuun. Nimittäin hyvin suurella todennäköisyydellä peto lähtee tilanteesta vähintään raadellun suun kanssa.

Salamantereihin kuuluvalla kylkiluuvesiliskolla on brutaali puolustautumiskeino, sillä uhattuna se kääntää kylkiluunsa eteenpäin, jolloin luiden pullistama iho saa sen näyttämään suuremmalta. Jos tämä ei riitä pysäyttämään hyökkääjää, repivät luiden terävät kärjet liskon nahan rikki, jotta ne voivat vahingoittaa petoa.

Terävä piikkirivistö haavoittaa pedon suuta, mutta kylkiluuvesilisko ei lopeta siihen. Sen ihosta erittyy maitomaista myrkkyä, joka pääse haavoista suoraan pedon elimistöön aiheuttaen kovia kipuja ja jopa kuoleman.

Kylkiluuvesiliskoa oman nahan toistuva repeytyminen ei haittaa, ja kuten monilla muillakin sammakkoeläimillä, niin myös sillä ihovauriot korjaantuvat ällistyttävällä tavalla. Myöskään tappava myrkky ei vahingoita kylkiluuvesiliskoa, vaikka sen kyljet ovat riekaleina.

Merivuokoilla nyrkkeilevä taskurapu

Mikä neuvoksi, kun haluaisit suojautua hyökkääjiä vastaan, mutta omasta puolustautumisarsenaalista ei löydy sopivia aseita? Vain muutaman senttimetrin kokoiseksi kasvava ja indopasifisen merialueen matalikoilla elävä Lydia tessalata -taskurapu on keksinyt nerokkaan keinon: Se on ottanut merivuokkoja avukseen.

Nyrkkeilijätaskuravuksi tai pom-pom-taskuravuksikin kutsuttu L. tessalata kuljettaa merivuokkoja kummassakin saksessaan ja ollessaan uhattuna se heiluttelee seuralaisiaan kuin nyrkkeilijä hanskojaan tai cheerleader huiskiaan. Merivuokkojen lonkerot ovat täynnä kosketusärsytyksestä laukeavia polttiaissoluja, jotka sinkoavat hyökkääjän ihon läpäiseviä, myrkkyä erittäviä rihmoja. Saalistajat välttävät merivuokkoja, joten taskurapukin pysyy turvassa.

Puolustautumisen lisäksi merivuokot auttavat taskurapua saalistuksessa, sillä taskurapu ei luonnollisesti voi käyttää varattuja saksiaan siihen hommaan. Merivuokot nappaavat evästä ja taskurapu kuorii leukaraajoillaan parhaat päältä.

Sammakot oksentavat koko mahalaukkunsa

Monet eläimet eivät kykene oksentamaan. Näihin eläimiin kuuluvat muun muassa hevonen, jänis sekä rotta ja muut jyrsijät; siksi esimerkiksi rotanmyrkky on noita tuholaisia vastaan niin tehokasta. Myös sammakot lukeutuvat joukkoon, joka ei osaa antaa ylen.

Mutta niin kamalaa kuin oksentaminen onkin, se on meille elintärkeä refleksi, joka pyrkii poistamaan kehosta pilaantunutta ruokaa tai vaikkapa myrkkyjä. Tässä kohtaa ei siis suojauduta petoja vastaan, vaan kyse on toisenlaisesta, mutta yhtälailla tärkeästä, puolustuskeinosta.

Jos sammakko syö jotain epäsopivaa, täytyy sen turvautua vähän radikaalimpaan puolustuskeinoon. Koska oksentaminen ei onnistu, työntää sammakko koko mahalaukkunsa ulos suusta. Vähän kuin vetäisi farkkujen taskut ulos. Sitten sammakko pyyhkii ja putsaa suustaan roikkuvan mahan kaikesta ylimääräisestä ja pakkaa sen takaisin paikalleen kehonsa sisälle.

Mietipä sitä seuraavan kerran, kun laatta lentää syystä tai toisesta. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin!

Lue myös:

• Kun veriviholliset tai peto ja saalis lyövät hynttyyt yhteen: 10 merkillistä eläinten symbioosia
• Odottamattomat eläinystävät: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista
• Pornoa pandoille ja penismiekkailua: Eläinten erikoiset parittelu- ja kosiomenot

Jos ei itse sairasta, niin jokainen varmasti tuntee jonkin, joka kärsii masennuksesta tai ahdistuksesta. Mielenterveyden ongelmat ovat hyvin yleisiä. Nyt Listafriikki esittelee kuitenkin sellaiset psyykkiset sairaudet, jotka ovat huomattavasti harvinaisempia.

Psyykkiset sairaudet ovat nykyään aiempaa paremmin diagnosoituja ja hoidettuja eikä niitä tarvitse enää salailla tai häpeillä. Mielenterveyden häiriöihin on ihan yhtä hyväksyttyä hakea apua kuin vaikkapa selkävaivoihin; ja se on äärimmäisen hyvä asia. Ilmapiiri on onneksi muuttunut muutamassa vuosikymmenessä radikaalisti.

Masennus, ahdistus, pakko-oireinen häiriö ja skitsofrenia ovat ainakin nimeltä ja varmasti taudinkuvaltaan tuttuja, mutta tämän listan psyykkiset sairaudet ovat ihan eri maata. Ihmismieli on varsin kummallinen, joten häiriöiden kirjoon mahtuu toinen toistaan erikoisempia oireyhtymiä. Omituisuudesta huolimatta täytyy kuitenkin muistaa, että kokijalleen nämä ovat totisinta totta.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi erikoista psyykkistä sairautta voit tsekata tästä:

10 omituista ja harvinaista psyykkistä sairautta – osa 1

Fregolin oireyhtymä

Italialaisen näyttelijän Leopoldo Fregolin mukaan nimetty Fregolin oireyhtymä on kuin vastakohta Capgrasin syndroomalle, johon tutustuttiin listan ensimmäisessä osassa. Lyhyesti tiivistettynä: Capgrasin syndroomassa potilas kuvittelee, että hänelle läheinen ihminen on korvattu jollain muulla henkilöllä.

Fregolin syndroomassa on kyse siitä, että potilas luulee kaikkia ympärillään olevia ihmisiä samaksi henkilöksi. Tämä yksi ja sama tyyppi vain vaihtaa valepuvusta toiseen. Nimensä oireyhtymä sai näyttelijä Fregolilta, koska tämä oli tunnettu siitä, että hän teki esitystensä aikana nopeita roolinvaihdoksia.

Ensimmäisen kerran syndrooma kuvattiin vuonna 1927, kun lääkärit tutkivat potilasta, joka uskoi Robine-nimisen näyttelijän ilmestyvän hänen elämäänsä jatkuvasti muiksi henkilöiksi naamioituneena. Kerran potilas kävi ”Robinen” kimppuun, kun hän uskoi tämän seuraavan itseään vahingoittamistarkoituksessa.

Fregolin oireyhtymä on ottanut myös modernin muodon: New York -lehti on kirjoittanut psykiatrin vastaanotolle vuonna 2010 tulleesta 21-vuotiaasta miehestä, joka väitti kiven kovaan, että kaikki naiset, jotka ottivat häneen Facebookissa yhteyttä, olivatkin itse asiassa yksi ja sama henkilö – hänelle aiemmin kyseisellä sivustolla pakit antanut nainen.

Miehen mukaan tämä nainen käytti erästä tiettyä kasvovoidetta, joka mahdollisti kasvojen muuttumisen. Mies oli varma, että huolimatta kariutuneesta nettisuhteesta, nainen oli edelleen kiinnostunut hänestä ja halusi parisuhteeseen esiintyen vain eri ihmisinä.

Lääkärit diagnosoivat miehellä Fregolin oireyhtymän, mikä oli ensimmäinen kerta, kun oireilu liitettiin internetin käyttöön.

Cotardin oireyhtymä

Cotardin syndroomassa harhaluulo ei kohdistu ympärillä oleviin ihmisiin, vaan tästä oireyhtymästä kärsivä henkilö kuvittelee olevansa itse kuollut, kuolematon tai että häntä ei ole ollenkaan olemassa. Kuvitelma voi olla myös hyvin spesifinen: Potilas voi kokea olevansa elävä kuollut eli zombi; aivan kuin The Walking Dead -televisiosarjassa. Hän voi ajatella sisäelimiensä jo mädäntyneen ja kaiken veren poistuneen kehosta.

Cotardin oireyhtymän voi laukaista esimerkiksi masennus, trauma (fyysinen tai psyykkinen), sekä psykoaktiivisia aineita sisältävät huumeet, jotka saavat aikaan hallusinaatioita eli aistiharhoja. Hengenvaarallisen Cotardin syndroomasta tekee se, että kun ihminen kuvittelee olevansa kuolematon tai jo kuollut, voi hän käyttäytyä varomattomasti, sillä mitä zombille voisi muka tapahtua?

Ranskalainen neurologi Jules Cotard kuvaili tämän syndrooman ensimmäisenä vuonna 1880 ja vaikka se on äärimmäisen harvinainen mielenterveyshäiriö, tunnetaan historian saatosta kourallinen tapauksia.

Cotardin kuvailemassa tapauksessa potilas, ”Madame X”, oli tullut vastaanotolle erikoisen syyn vuoksi: hän väitti, ettei hänellä ollut aivoja, hermoja, mahaa tai suolistoa, mutta kaikista näistä puutteista huolimatta hän uskoi olevansa kuolematon. Hoitokeinoa ei löytynyt ja lopulta Madame X kuoli nälkään, sillä hän ei nähnyt mitään syytä syömiselle.

Münchhausenin oireyhtymä

Münchausenin oireyhtymä liittyy vaikeaan persoonallisuushäiriöön, jossa potilas sepittää itselleen sairauden oireita ja kiertää sairaalasta toiseen päästäkseen hoitoon. Vakavammassa muodossa Münchhausen-potilas aiheuttaa itselleen tarkoituksenmukaisesti oireita ja vammoja päästäkseen tutkittavaksi ja operoitavaksi.

Sairaalassa potilas sepittää yksityiskohtaisen, mutta valheellisen tarinan elämästään. Oireiden perusteella, olivat ne sitten itse aiheutettuja tai keksittyjä, henkilöä saatetaan ryhtyä hoitamaan ja pisimmälle menneissä tapauksissa täysin terve potilas on leikattu. Mielenterveyden häiriöstä kärsivä potilas voi vääristää tutkimustuloksia lisäämällä esimerkiksi virtsanäytteeseen verta.

Nimensä tämä oireyhtymä on saanut 1700-luvulla eläneen saksalaisen paroni Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausenin mukaan. Hän oli hyvä tarinankertoja, jolla oli tapana viihdyttää läheisiään kertomalla rankasti liioiteltuja juttuja sotakokemuksistaan, matkoistaan ja metsästysretkistään.

Vuonna 1951 kirjoittamassaan artikkelissa psykiatrisella osastolla työskennellyt sisätautilääkäri Richard Asher otti käyttöön nimen Münchhausenin oireyhtymä. Hänellä oli ollut paljon potilaita, jotka selvästi keksivät sairauksia ja vaativat toimenpiteitä, mutta heissä ei ollut fyysisesti mikään vialla. Asher havaitsi näillä sarjapotilailla useita leikkausarpia, jotka arvatenkin olivat peräisin lukuisista, tarpeettomista operaatioista. Hän nimesi itseään kiehtoneen persoonallisuuden vääristymän dramaattisista tarinoistaan tunnetun paronin mukaan.

Lue myös: Äidit, jotka sepittävät tai aiheuttavat lapsilleen sairauden – 10 tapausta välillisestä Münchhausenin syndroomasta

Erotomania

Erotomania on hyvin harvinainen persoonallisuushäiriö, jossa potilas kuvittelee usein julkisuuden henkilön, poliitikon tai itseään korkeammassa asemassa olevan ihmisen olevan rakastunut itseensä. Rakkaus on erotomaniasta kärsivälle hyvin todellista ja he tuntevat sen erityisinä signaaleina television, lehtien tai netin välityksellä, ja yhteys voi olla heidän mielestään jopa telepaattinen. Erotomaniaa sairastava kuvittelee, että esimerkiksi näyttelijän kaikki katseen kameraan on tarkoitettu juuri hänelle.

Harhaluulo on niin voimakas, että vaikka kuviteltu rakastaja tulisi kasvokkain sanomaan, että ei tunne yhtään mitään, olettaa potilas tämän vain yrittävän salata rakkauden muulta maailmalta. Erotomania voi johtaa kuviteltuihin tapahtumiin ja muun muassa olemattomiin, mutta sairaudesta kärsiville todellisiin, raskauksiin.

Ehkä kaikkein tunnetuin erotomaniasta kärsinyt henkilö on yhdysvaltalainen John Hinckley, joka vuonna 1981 yritti murhata presidentti Ronald Reaganin tehdäkseen vaikutuksen rakastettuunsa eli näyttelijä Jodie Fosteriin. Foster ei tietenkään ollut tietoinen Hinckleyn järjettömästä rakkaudesta itseään kohtaan eikä varsinkaan omasta ihastumisestaan Hinckleyyn.

Aboulomania

Psyykkiset sairaudet -lista päätetään aboulomaniaan eli patologiseen päättämättömyyteen. Kaikilla meillä on varmasti elämässä aikoja – toisilla koko elämän mittaisia – jolloin päätösten tekeminen on hankalaa. Päättäminen voi ahdistaa ja aiheuttaa stressiä, ja päätöksenteko voi tuntua täysin mahdottomalta ajatukselta. Useimmat meistä siihen kuitenkin pystyvät.

Mutta ne, jotka kärsivät aboulomaniasta, eivät pysty päättämään – mitään.

Vakava päättämättömyys vaikuttaa henkilön kykyyn selvitä arkielämästä ja usein he tarvitsevatkin jonkun lähelleen. Sitä ei kuitenkaan sovi sekoittaa läheisriippuvuuteen, sillä aboulomaniasta kärsivälle yksinolo sinällään ei ole ongelma; usein he kuitenkin välttelevät yksin jäämistä, jos vaikka eteen tulisi jonkinlainen pulma.

Aboulomaniasta kärsivä ahdistuu ja voi saada paniikkikohtauksen siitä, kun hänen pitää valita, mitä laittaa päälleen, mitä syö aamupalaksi tai mitä reittiä ajaa töihin. Ravintolassa jälkiruoan päättäminen voi olla mahdoton tehtävä, eikä sairaudesta kärsivä pysty esimerkiksi päättämään, että soittaako vai tekstaako kaverille.

Aboulomanian arvellaan juontavan juurensa lapsuudesta, jossa ylisuojelevat vanhemmat ovat luoneet epäterveen ympäristön, ja lapsi on heistä liian riippuvainen eikä tämän ole koskaan tarvinnut tehdä vaikeita valintoja tai päätöksiä.

Lue ensimmäinen osa: 10 omituista ja harvinaista psyykkistä sairautta – osa 1

Lue myös:

• Harvinaiset sairaudet: 10 äärimmäisen outoa vaivaa
• 10 mielenterveydenhäiriöistä kärsinyttä julkisuuden henkilöä
• Mitä!? Top 10 tarttuvat sairaudet, joiden et tiennyt olevan tarttuvia

Mielenterveyden häiriöt ovat hyvin yleisiä; varmasti kaikki tuntevat jonkun, joka kärsii masennuksesta tai ahdistuksesta. Listafriikki esittelee nyt psyykkiset sairaudet, jotka ovatkin huomattavasti harvinaisempia.

Psyykkiset sairaudet ovat nykyään aiempaa paremmin diagnosoituja ja hoidettuja eikä niitä tarvitse enää salailla tai häpeillä. Mielenterveyden häiriöihin on ihan yhtä hyväksyttyä hakea apua kuin vaikkapa selkävaivoihin; ja se on äärimmäisen hyvä asia. Ilmapiiri on onneksi muuttunut muutamassa vuosikymmenessä radikaalisti.

Masennus, ahdistus, pakko-oireinen häiriö ja skitsofrenia ovat ainakin nimeltä ja varmasti taudinkuvaltaan tuttuja, mutta tämän listan psyykkiset sairaudet ovat ihan eri maata. Ihmismieli on varsin kummallinen, joten häiriöiden kirjoon mahtuu toinen toistaan erikoisempia oireyhtymiä. Omituisuudesta huolimatta täytyy kuitenkin muistaa, että kokijalleen nämä ovat totisinta totta.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi erikoista psyykkistä sairautta voit lukea tästä:

10 erikoista ja harvinaista psyykkistä sairautta – osa 2

Capgrasin oireyhtymä

Capgrasin oireyhtymä on psykoottinen sairaus, jossa ihminen kärsii voimakkaasta harhaluulosta. Siinä potilas kuvittelee, että joku hänelle läheinen ihminen on korvattu toisella henkilöllä. Harhaluulon kohde voi olla myös oma lemmikkieläin tai jopa kotitalo.

Usein tämä läheinen henkilö on samassa taloudessa asuva perheenjäsen, jonka potilas luulee tulleen vaihdetuksi – oli se sitten robotti, avaruusolio tai identtisen näköinen huijari. Capgrasin oireyhtymä aiheuttaa voimakkaan hylkäys- ja pelkoreaktion, sillä potilas ei usko läheisen olevan se, joka hän sanoo olevansa. Potilas voi kuvitella, että huijari haluaa satuttaa häntä.

Capgrasin oireyhtymä on nimetty sen ensimmäisenä havainneen henkilön eli ranskalaisen psykiatrin Joseph Capgrasin mukaan. Hän kutsui sairautta 1920-luvulla kaksoisilluusioksi. Oireyhtymän aiheuttajaa ei tunneta ja tutkimustietoa on vähän, sillä sairaus on hyvin harvinainen. Sitä tavataan usein potilailla, joilla on havaittu muitakin sairauksia, kuten dementia tai skitsofrenia. Myös päähän kohdistuneen vamman on todettu aiheuttavan tällaisia harhaluuloja.

Usein potilaan epäilykset kohdistuvat ainoastaan yhteen henkilöön ja muihin läheisiin suhtautuminen on normaali. Erikoista Capgrasin oireyhtymässä on se, että ihminen kyllä siis tunnistaa kasvot, mutta ei kykene muistamaan tai muodostamaan tunnesidettä kyseiseen henkilöön.

Eräässä tapauksessa 36-vuotias nainen kehitti synnytyksen jälkeen harhaluulon, että hänen vastasyntynyt poikansa ja muut perheenjäsenet oli korvattu huijareilla. Harhaluulo oli voimissaan viisi vuotta, eivätkä mitkään hoitokeinot tehonneet. Viimeisenä oljenkortena otettiin käyttöön sähköhoito, jolla nainen vihdoin pääsi epäilyistään ja tunnisti perheensä.

Pariisin syndrooma

Pariisin syndrooma voi laueta kenellä tahansa Pariisiin matkaavalla, mutta lähinnä sitä on tavattu japanilaisilla turisteilla. Syndrooman oireita voisi kuvailla totaalisena hermoromahduksena, jonka saa aikaan kulttuurišokki.

Uusiin kulttuureihin tutustuminen voi hyvin usein aiheuttaa jonkinlaisen kulttuurišokin, mutta Pariisin syndrooma on äärimmäisen voimakas sellainen: ihminen voi tuntea ahdistusta, todellisuudentajun heikkenemistä, aistiharhoja sekä kokea tulleensa uhriksi. Potilas voi olla myös hyvin vihamielinen ja aggressiivinen muita ihmisiä kohtaan.

Pariisin oireyhtymän uskotaan johtuvan järjettömän korkeista odotuksista, joita Pariisiin matkaavilla japanilaisilla on. Heillä on tietty mielikuva romanttisesta kaupungista, mutta töykeäksi koettu asiakaspalvelu, likaiset kadut ja mieleen rakennetun täydellisen kuvan pirstaloituminen laukaisevat erittäin voimakkaita fyysisiä ja psyykkisiä oireita.

Pariisissa vierailee vuosittain reilu miljoona japanilaista turistia, joista parikymmentä joudutaan kuljettamaan sairastumisen vuoksi ennenaikaisesti kotiin. Pariisin syndrooma ei siis ole kovin yleinen, mutta sitäkin erikoisempi mielenhäiriö.

Hyvin samankaltainen mielenhäiriö on Jerusalemin syndrooma, jonka saa aikaan nimensä mukaisesti vierailu Jerusalemissa. Oireyhtymä ei rajoitu mihinkään tiettyyn kansalaisuuteen tai uskonnolliseen ryhmään, ja oireet – pakkomielteiset ajatukset ja harhat – häviävät yleensä muutamassa päivässä.

Stendhalin syndrooma

Stendhalin syndrooman oireisiin kuuluvat ahdistus, paniikkikohtaukset, pahoinvointi, ohimenevät identiteettihäiriöt, sekavuus ja hallusinaatiot. Yleensä oireet laukaisee taide: kun ihminen näkee erityisen kauniina pitämäänsä taidetta tai suuri määrä taidetta on keskittynyt hyvin rajatulle alueelle, kuten taidegalleriaan, saattaa kokemus olla liian voimakas.

Samanlaisen musertavan tunnevyöryn voi kokea myös luonnon keskellä. Moni on varmasti joutunut tunnekuohun pauloihin ja ainakin liikuttunut erilaisten taide-elämysten kohdalla, mutta hyvin harva on oikeasti kokenut Stendhalin syndrooman kaltaisia oireita.

Syndrooma on nimetty ranskalaisen kirjailijan Marie-Henri Beylen mukaan. Beyle, joka kirjoitti nimellä Stendhal, sai voimakkaita oireita vieraillessaan Firenzessä vuonna 1811. Santa Crocen basilikassa vierailunsa jälkeen mies kirjoitti ”elinvoimiensa uupuneen ja hän pelkäsi kaatuvansa kävellessään” – niin vahvasti kirkon kattomaalaukset olivat häneen vaikuttaneet.

Firenzeläinen lääkäri Graziella Magherini paneutui 1970-luvulla Stendhalin kokemukseen, sillä hänen vastaanotolleen oli tuotu useita turisteja, jotka olivat Firenzen taiteen äärellä saaneet voimakkaita kohtauksia: pyörtymisiä, itkukohtauksia ja jopa tilapäisiä psykoottisia sekavuustiloja. Magherini nimesi tilan ja sen oireet Stendhalin syndroomaksi.

Tukholma-syndrooma

Tukholma-syndrooma on saanut nimensä Tukholmassa elokuussa 1973 tapahtuneesta pankkiryöstöstä, jossa varkaat ottivat neljä pankkivirkailijaa kuudeksi päiväksi panttivangeiksi. Vankeina pidetyt uhrit kiintyivät noiden päivien aikana kaappaajiinsa, ja jopa halailivat ja suutelivat näitä panttivankitilanteen lauettua. Uhrit eivät myöskään suostuneet todistamaan oikeudessa ryöstäjiä vastaan. Kun kidnappaajat uhriensa puolustuksesta huolimatta tuomittiin, kävi muutama panttivankina ollut tapaamassa kaappaajiaan vankilassa.

Tukholma-syndrooma on erikoisuudestaan huolimatta tällä psyykkiset sairaudet -listalla varsin yleinen tapaus ja sitä on tavattu muun muassa lentokonekaappauksien ja kidnappausten uhreilla, keskitysleiri- ja sotavangeilla, sekä kotiväkivallan ja insestin uhreilla. Uhri alkaa suhtautua pahantekijään tai kidnappaajaan myötämielisesti ja kehittää jopa romanttisia tunteita tätä kohtaan.

Boantropia

Lykantropia on mielenterveyden häiriö, jossa ihminen kuvittelee olevansa eläin tai muuttuvansa eläimeksi. Susi tai ihmissusi ovat yleisimpiä harhan kohteita. Lykantropian alle kuuluu kuitenkin hyvin spesifinen ja erittäin harvinainen muoto nimeltään boantropia. Siinä ihminen kuvittelee olevansa lehmä ja usein myös käyttäytyy sen mukaisesti.

Boantropiasta kärsivä voi olla nelinkontin pellolla syömässä ruohoa ja näkee itsensä osana lehmälaumaa. Psykiatrien mukaan boantropian voi laukaista esimerkiksi hypnoosi tai hyvin todellisen tuntuinen uni. Ihminen saattaa uneksia olevansa lehmä, ja kokemus jää sitten herätessä harhakuvitelmana päälle.

Boantropia on yksi vanhimmista kirjallisuudessa kuvatuista mielenterveyden häiriöistä, sillä Vanhan testamentin Danielin kirjassa kuningas Nebukadressar II karkotettiin ihmisten parista ja hänen sanottiin ”syöneen ruohoa kuin härät”. Vaikka Raamatun tarinassa on kyse Jumalan langettamasta rangaistuksesta, uskovat monet psykologit muinaisen hallitsijan kärsineen nimenomaan boantropiasta.

Lue myös:

• Harvinaiset sairaudet: 10 äärimmäisen outoa vaivaa
• 10 mielenterveydenhäiriöistä kärsinyttä julkisuuden henkilöä
• Mitä!? Top 10 tarttuvat sairaudet, joiden et tiennyt olevan tarttuvia

Monet asiat saattavat nostattaa kyyneleet silmiin: Surullinen elokuva, parhaan kaverin häät ja sipulin pilkkominen. Mutta miksi? Tässä tulee mielenkiintoisia, mutta toivottavasti ei kuitenkaan itkettäviä faktoja itkemisestä.

Listalla perehdytään itkemiseen, jonka sanotaan muun muassa puhdistavan ja tekevän hyvää. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen; aina itkeminen ei helpota oloa. Kukaan ei tiedä varmasti, että miksi voimakkaat tunteet saavat ihmisen itkemään, mutta teorioita on kyllä esitetty.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset kyyneleiden vuodatukset voit lukea tästä:

Itkeekö eläimet? 11 faktaa itkemisestä ja kyynelistä – osa 1

Kyyneleet eivät kiihota

Science-lehdessä vuonna 2011 julkaistu artikkeli oli aikoinaan valtavan mediahuomion kohteena. Eikä ihme, sillä yleisesti voidaan sanoa, että kaikki seksiin liittyvä myy. Tutkimuksen tuloksista nimittäin pääteltiin, että naisen kyyneleet vievät halut mieheltä.

Tutkimuksen koehenkilöinä oli naisia, jotka myönsivät itkevänsä herkästi. Naisille näytettiin jotain itkettävää (varmaankin Hachiko tai Leijonakuningas) ja tutkijat keräsivät kyyneleet talteen. Nesteet annettiin haisteltaviksi miehille, jotka olivat nuuhkineet myös suolavettä. Miehet eivät osanneet erottaa kyyneliä ja suolavettä toisistaan, mutta kyynelillä oli silti kummallinen vaikutus.

Tutkijat olivat odottaneet kyynelten vaikuttavan tunteisiin, kuten surullisuuteen ja empatiaan, mutta niin ei käynyt. Kävi jotain yllättävää, sillä kyyneleet vähensivät miesten seksuaalista halukkuutta ja alensivat testosteronitasoa.

Ensimmäistä kertaa tutkijat olivat pystyneet todistamaan, että ihminen kommunikoi kemiallisesti kyynelillä. Päätelmä oli selvä: naisen kyynelten välittämä viesti on ”ei”. Tutkimuksen toisessa osassa miesten annettiin haistella toisten miesten kyyneliä ja jälleen testosteronitasot alenivat ja kiihottuneisuus väheni.

Tuloksista tehtyjä päätelmiä on muiden tutkijoiden toimesta kritisoitu. Onhan se raflaavaa, että itkeminen vie halut, mutta joidenkin asiantuntijoiden mukaan testosteronitason aleneminen ei suoraan viittaa siihen. Evolutiivisesti käy enemmän järkeen se, että kyyneleet vähentävät väkivaltaisuutta. Uhkaavassa tilanteessa vuodatetut kyyneleet laimentavat aggressiota, jolloin ”hyökkääjä” saattaa rauhoittua.

Miksi itkeminen helpottaa? Vai helpottaako?

Tavataan sanoa, että itkeminen helpottaa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä useiden tutkimusten mukaan hyvän olon tunne tulee välillisesti sosiaalisen vasteen kautta. Itkeneestä tuntuu jälkeen päin hyvältä, jos hän on saanut tilanteessa tukea.

Itkuun purskahtaminen voi helpottaa hankalassa tilanteessa, jos joku tulee kysymään, että mikä hätänä. Vaivaavasta asiasta kertominen ja siihen mahdollisesti yhdessä löytyvä ratkaisu tuovat helpotuksen. Itkemisellä ei varsinaisesti ole tunteen kanssa mitään tekemistä. Myös ympäristöllä on iso vaikutuksensa siihen, tuntuuko itkukohtauksen jälkeen hyvältä. Jos töissä purskahtaa kyyneliin, saattaa tulos olla päinvastainen.

Kotona yksin vollottaminen ei useinkaan paranna oloa, vaan ikävään tunteeseen jää vain vellomaan. Tietyt sairaudet voivat estää helpotuksen tulemisen, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon myötäeläjiä ja auttajia. Syvästä masennuksesta kärsivän olo ei tosiaankaan parane itkemällä.

Sukupuolten välisiä eroja

Stereotyypit voivat olla ärsyttäviä ja usein ne ovat helposti kumottavissa, mutta itkemisen kohdalla näin ei ole. Naiset itkevät enemmän kuin miehet. Ja nyt tietenkin puhutaan keskimääräisesti, koska kaikki me olemme yksilöitä.

Vaikka eri tutkimuksissa päästäänkin hieman toisistaan poikkeaviin numeroihin, on kaikista luettavissa sama fakta: naiset itkevät vähintään kaksi kertaa enemmän kuin miehet. Todennäköisesti vieläkin enemmän.

Nainen itkee keskimäärin kuusi minuuttia kerrallaan, kun taas miehen itkukohtaus kestää nelisen minuttia. Naisilla itku myös eskaloituu useammin, sillä noin 65 % kerroista itkeminen yltyy nyyhkytykseksi. Miehillä vain 4 prosenttia itkukerroista etenee nyyhkimiseen.

Miehen ja naisen fysiologiassa on eroja myös silmissä, sillä miehen kyynelkanavat ovat suuremmat. Tämän ominaisuuden vuoksi miehen kyynelet eivät yhtä helposti lähde valumaan poskille. Naisilla itkeminen johtaa todennäköisemmin poskille valuviin kyynelnoroihin.

Miksi itkemme onnesta?

Vaikka suuri ilo ja syvä suru ovat tunneskaalan vastakkaisissa ääripäissä, ei niiden synnyttämillä kyynelillä ole eroa. Aivot eivät nimittäin itkemisen kohdalla osaa erottaa negatiivisia ja positiivisia tunteita toisistaan; ne vain reagoivat voimakkaaseen tunnekuohuun.

Onnen- ja surunkyynelten syntymekanismi on täysin sama. Aivojen tunnekeskuksiksi nimitetyt mantelitumakkeet kyllä tietävät miltä tuntuu, sillä tunteet syntyvät siellä. Mantelitumakkeet lähettävät signaalin hypotalamukseen, joka kuitenkin jättää viestistä pikkupräntin lukematta. Hypotalamus vain havaitsee, että nyt tuntuu ja lujaa, joten se erittää tarvittavat viestimolekyylit, jotka aktivoivat tahdosta riippumattoman hermoston. Ja sitten aivosillan alueella sijaitseva syljenerityskeskus viestittää silmän kyynelrauhaselle, että hanat auki: oli se sitten ilosta, surusta tai kovan paineen alla.

Esimerkiksi kultamitalisti ja kisan hävinnyt itkevät täysin eri syistä, mutta molempien aivoissa on tapahtunut tismalleen sama ketjureaktio, joka on johtanut tismalleen samaan lopputulokseen. Joidenkin tutkijoiden mukaan voimakkaissa tunnekuohuissa ihminen itkee, koska se auttaa kehoa ja mieltä pääsemään takaisin tasapainoiseen tilaan.

Erilaisten tunteiden laukaisemaan itkuun liittyy myös hauska urbaanilegenda: Ilosta itkiessä ensimmäinen kyynel tipahtaa oikeasta silmästä ja surullisena nyyhkyttäessä ensimmäinen kyynel tulee vasemmasta silmästä. Joten seuraavan kerran kun tunnet itkun tulevan, niin tarkkaile ensimmäistä kyyneltä.

Miksi me itkemme?

Kyyneleet auttavat meitä tunnistamaan toisen ihmisen surun. Itkeminen synnyttää empatian tunnetta ja vahvistaa ihmisten välistä yhteyttä. Siinä on kaikessa yksinkertaisuudessaan syy siihen, miksi me itkemme.

Tämähän ei meille tietenkään selityksenä riitä.

Itkeminen on jo pitkään ollut mysteeri, jolle on annettu monenlaisia selityksiä. Yksimielisiä asiasta ei olla.

Evoluutiobiologit ovat tarkastelleet itkemistä selviytymisen kannalta: Mitä hyötyä itkemisestä voisi olla? Erään tutkimuksen mukaan kyyneleet osoittavat puolustuskyvyttömyyttä ja haavoittuvaisuutta, mutta hyvällä tavalla.

Kaikki avuttomuuteen viittaavat fyysiset merkit viestittävät muille, että ”en ole uhka”, jolloin itkeminen voi olla keino välttää väkivaltaa. Hyökkääjä, henkinen tai fyysinen, voi tuntea kyyneleet nähdessään jopa syyllisyyttä. Itkevän kanssa on vaikea riidellä. Kyyneleet myös herättävät muissa sympatiaa ja tunne tarttuu. Tutkimusten mukaan toisen ihmisen voimakkaan tunteen näkeminen herättelee samoja aivoalueita, jotka ovat aktiivisia oman tunnekuohun aikana. Yhdessä itkeminen ja saman tunteen jakaminen vahvistavat ihmisten välistä yhteyttä. Se on osaltaan auttanut varhaisia ihmisiä muodostamaan tiiviitä yhteisöjä.

Evolutiivisesta näkökulmasta katsottuna ihmiselle on myös ollut hyötyä viestiä äänettömästi kavereilleen, että kaikki ei ole hyvin. Haavoittuvaisena huutaminen olisi pedoille kutsu ruokapöytään, mutta äänettömästi poskille virtaavat kyyneleet kertovat katsojalle välittömästi, että jokin on hätänä.

Vaikka nykyisin moni yrittää piilotella itkuaan, niin aiemmin kyyneleet ovat olleet tärkeä signaali kanssaihmisille. Erään hypoteesin mukaan tunnekyynelten erilainen koostumus – aiemmin mainittu korkeampi proteiinipitoisuus – tekee niistä perus- ja refleksikyyneliin verrattuna viskoosimpia eli ”tahmeampia”. Ne valuvat poskilla hitaammin, jolloin muut ihmiset huomaavat ne paremmin.

Tämä kaikki edellä mainittu nostaa yksilön selviytymismahdollisuuksia.

Aina itku ei kuitenkaan pelasta ja herätä sympatiaa. Valitettava fakta on se, että paljon itkevä vauva tulee todennäköisemmin pahoinpidellyksi kuin vähän itkevä vauva. Siitäkin huolimatta, että itku on vauvalle ainoa keino kertoa tarpeistaan.

Mutta miksi vain ihmiselle on kehittynyt tämä ominaisuus?

Listan ensimmäisessä osassa selvisi, että muut eläimet eivät itke. Toki eläimet vuodattavat silmiä puhdistavia kyyneleitä, ja toisaalta eläimet myös tuntevat sekä iloa ja surua. Mutta kyyneleitä ne eivät tunnemyrskyissä tipahtele.

Jos ihmiselle on hyötyä siitä, että kyyneleet vähentävät aggressiota, niin eikö saman pitäisi päteä muihinkin eläimiin? Tutkijat ovat pyrkineet etsimään tähän vastausta muista ominaisuuksista, jotka erottavat ihmiset eläimistä.

Ensinnäkin, me liikumme pystyssä kahdella jalalla. Monien muiden eläinten nenät ovat lähellä maata ja ne kommunikoivat esimerkiksi huolistaan ja murheistaan jättämällä hajumerkkejä. Sosiaalisissa tilanteissa ihminen luottaa näköaistiinsa ja arvioi muita visuaalisten merkkien avulla; me emme haistele toisten takamuksia. Siksi, jälleen kerran, on evolutiivisesti järkeenkäyvää, että käyttämämme signaalit ovat visuaalisia.

Toisekseen, ihmisen kasvot ovat eläinmaailman ilmeikkäimmät, erityisesti kasvojen yläosa. Ihmisen lisäksi ei löydy toista eläintä, joka kykenee tekemään ja ilmaisemaan yhtä paljon silmillään. Kun ihmiselle aikoinaan kehittyi monimutkainen kasvojen lihaksisto ja hermosto, korvasivat ilmeet monia muita viestintätapoja. Nämä ainutlaatuisesti risteilevät lihakset ja hermot mahdollistivat ihmiselle tunteisiin liittyvien kyynelten vuodattamisen.

Ihmisen tunteita ja niiden ilmaisua tutkinut psykologian professori Randolph R. Cornelius sanoo Discover Magazinen haastattelussa, että ilman kyyneleitä ihmisen voi olla vaikea tunnistaa toisen surullisuutta.

Hän on kollegoidensa kanssa tehnyt monta tutkimusta, joissa koehenkilön täytyy tulkita tuntemattomien ihmisten tunnetiloja kasvokuvien perusteella. Joissakin kuvissa ihmiset itkivät, joissakin kuvissa itkevien kyyneleet oli poistettu digitaalisesti. ”Ilman kyyneliä surullinen tunne lähes katoaa”, sanoo Cornelius.

Koehenkilöt arvioivat itkevien henkilöiden tunteet aivan mihin tunneskaalan kohtaan tahansa, jos kyyneliä ei näkynyt. Joissakin tapauksissa koehenkilöt eivät kyenneet tulkitsemaan kuvassa olevista kasvoista mitään tunnetta.

Kyyneleet ovat siis korvaamaton signaali ja tunteiden tulkki. Mutta vain ihmiselle, sillä eläimet ilmaisevat tunteitaan erilaisilla menetelmillä.

Lue myös:

• Voiko nauruun kuolla? 10 esimerkkiä siitä, että kyllä voi!
• 10 ihmiskehon omituista reaktiota sekä syyt niiden takana
• Faktoja ihmiskehosta: 10 erikoista asiaa, joita et ehkä tiennyt

Vaikka avaruuden tutkimukselle on olemassa viimeisen päälle varusteltuja laitoksia, ovat monet tärkeät löydökset vuosisatojen aikana olleet amatööritähtitieteilijöiden tekemiä.

Kun teknologia kehittyy ja parempia välineitä tulee koko ajan tavallistenkin kuluttajien käyttöön, kasvaa todennäköisyys jonkin uuden löytämiselle jatkuvasti. Lisäksi yhä useampi meistä on kiinnostunut avaruuden ihmeistä ja suuntaa katseensa taivaalle, oli se sitten paljaalla silmällä tai kaukoputken kautta. Ja tutkittavaahan avaruudessa riittää!

Listafriikki esittelee nyt kymmenen harrastelijaa, jotka ovat tehneet historiallisen tärkeitä löydöksiä. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset kotitähtitieteilijöiden löydökset voit lukea tästä:

Kaukoputki kohti taivasta: 10 harrastelijatähtitieteilijän tekemää mullistavaa löydöstä – osa 1

Hanny van Arkel ja kosminen haamu

Hollantilainen astronomian harrastaja Hanny van Arkel tutkaili galakseja elokuussa 2007. Homma sujui leppoisasti kotoa käsin ja Internetissä kuvia katsellen. Eräässä kuvassa oli kuitenkin jotain erikoista: kirkas, kaasumainen massa, jossa oli selkeä reikä keskellä.

Hannyn vihreiksi kaasusumuiksi nimetyt, ja lempinimen ”kosmiset haamut”, saaneet hohtavat kaasupilvet ovat edelleen melko tuntemattomia, sillä niitä ei ole ehditty vielä kauaa tutkimaan.

Van Arkelin löydös oli ensimmäinen kerta, kun kukaan – amatöörit ja ammattilaiset mukaan lukien – oli tällaisia rakenteita nähnytkään. Se tiedetään, että hohtavien kaasupilvien energia on peräisin galaksien keskustoissa olevista aktiivisista mustista aukoista. Sittemmin niitä on aktiivisesti etsitty ja löydettykin universumista muutamia kymmeniä.

Zooniverse ja keltaiset pallot

Zooniverse on vapaaehtoisvoimin pyörivä projekti, jonka nettisivuille ladattuja kuvia voi kuka tahansa käydä tutkimassa. Sivuston hyödyllisyys perustuu siihen, että avaruustutkimuslaitoksissa teleskooppien ja satelliittien ottamia kuvia analysoivat pitkälti tietokoneet, mutta Zooniversessä työn tekevät monet eri ihmissilmät, jotka usein toimivat vertailussa ja arvioinnissa paremmin kuin tietokonealgoritmit.

Vuonna 2015 Zooniversessä käytiin läpi NASA:n Spitzer-teleskoopin ottamia kuvia, joista monessa näkyi omituisia keltaisia palloja. Järjestö otti yhteyttä asiasta tietämättömään avaruushallintoon, joka julisti löydöksen olevan yksi viime aikojen mullistavimmista avaruustutkimuksen saralla.

Keltaiset pallot osoittautuivat olevan hyvin varhaisessa vaiheessa olevia syntyviä tähtiä. NASA ilmoitti harrastelijoiden löytäneen kauan kaivatun puuttuvan palasen tähtien muodostumisessa. Zooniversen löydöksen avulla tähtitieteilijät voivat nyt havaita uusia tähtiä jo paljon aiempaa ennemmin.

Lue myös: Hauskoja faktoja astronautin elämästä – Näin avaruudessa oksennetaan, pestään hampaat ja käydään vessassa

Emmanuel Conseil ja uusi tähti

Slooh on netissä toimiva observatorio, jossa kuka vain voi (maksua vastaan) seurata Kanariansaarilla sijaitsevien ammattimaisten teleskooppien tallentamaa kuvaa reaaliajassa.

Joulupäivänä vuonna 2015 Emmanuel Conseil oli tapansa mukaan tietokoneellaan katselemassa tähtitaivasta ja erityisesti Triangulumin galaksia. Hän huomasi näytöllä jotain, mitä kuvassa ei vielä jouluaattona ollut näkynyt. Conseil, tähtitieteen harrastaja, oli juuri löytänyt uuden tähden. Media nimesi löydöksen oitis Joulutähdeksi.

Nova eli uusi tähti syntyy, kun valkoinen kääpiö imee kaiken vedyn läheisestä vanhasta tähdestä eli punaisesta jättiläisestä (yllä oleva piirros), mikä lopulta saa aikaan valtavan räjähdyksen. Tuo räjähdys ja uuden tähden syntyminen oli täytynyt Conseilin havaintojen perusteella tapahtua jossain vaiheessa joulupäivän aikana.

Törmäys Jupiteriin

Tämän listan ensimmäisessä osassa jo tuli esille, että avaruudessa kiitävien kappaleiden osuminen Jupiteriin ei ole mitenkään harvinaista. Aurinkokunnan suurin planeetta saa osumaa noin kerran vuodessa.

Reiät kyllä havainnoidaan törmäysten tapahtumisen jälkeen, mutta harvoin kukaan pääsee todistamaan varsinaista iskua. Kaksi onnekasta harrastelijatähtitieteilijää Irlannissa ja Itävallassa onnistui kuitenkin maaliskuussa vuonna 2016 tallentamaan iskeytymisen videolle.

Vain sekunnin murto-osan kestävä iskeytyminen oli niin voimakas Jupiterin painovoiman vuoksi, että vaikka planeettaan törmännyt kappale olisi ollut vain muutamien kymmenien metrien kokoinen, oli räjähdys mahdollista nähdä Maasta käsin.

Planet Hunters ja 42 uutta planeettaa

Vuoden 2012 lopulla Zooniverseen kuuluva Planet Hunters -ryhmä teki juuri sitä, mitä sen nimi antaa ymmärtää: etsivät planeettoja.

Neljästäkymmenestä vapaaehtoisesta koostuva ryhmä kävi läpi NASA:n julkaisemia, Kepler-avaruusteleskoopin ottamia kuvia Joutsenen tähdistöstä, josta he bongasivat 42 entuudestaan tuntematonta planeettaa. Noista planeetoista 15 sijaitsi niin sanotulla kultakutri-vyöhykkeellä, joka on elämän näkökulmasta ihanteellisella etäisyydellä kiertämästään tähdestä.

Erityisesti yksi planeetta, PH2 b, on täydellisen sijaintinsa vuoksi mahdollinen paikka eläville olennoille. Se on kuitenkin todennäköisesti liian suuri (noin Jupiterin kokoinen) ylläpitääkseen elämää, mutta ehkä joku sen useista kuista voisi olla asutettavissa. Yalen yliopiston tähtitieteilijöiden mukaan joku PH2 b:n kuista voisi olla kuten Avatar-elokuvan Pandora.

Loppukaneettina kaikille PH2 b:lle halajaville: se sijaitsee reilun 1200 valovuoden päässä Maasta. Ja yksi valovuosihan tarkoittaa matkaa, jonka valo kulkee yhden vuoden aikana. Yksi valovuosi on noin 9,4 biljoonaa (eli tuhatta miljardia) kilometriä. Joten PH2 b on verrattain kaukana.

Lue myös:

• 10 faktaa Halleyn komeetasta – universumin kuuluisimmasta pyrstötähdestä
• Top 10 universumin äärimmäiset olosuhteet ja sääilmiöt
• Lukijoilta: Mitä Saturnuksen renkaat ovat?

Avaruutta tutkitaan lukuisissa viimeisen päälle varustelluissa laitoksissa, mutta vuosisatojen aikana moni tärkeä löydös on ollut amatööritähtitieteilijän tekemä.

Kun teknologia kehittyy ja parempia välineitä tulee koko ajan tavallistenkin kuluttajien käyttöön, kasvaa todennäköisyys jonkin uuden löytämiselle jatkuvasti. Lisäksi yhä useampi meistä on kiinnostunut avaruuden ihmeistä ja suuntaa katseensa taivaalle, oli se sitten paljaalla silmällä tai kaukoputken kautta. Ja tutkittavaahan avaruudessa riittää!

Listafriikki esittelee nyt kymmenen harrastelijaa, jotka ovat tehneet historiallisen tärkeitä löydöksiä. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset kotitähtitieteilijöiden löydökset voit lukea tästä:

Uusi tähti syttyi jouluna: 10 harrastelijatähtitieteilijän tekemää mullistavaa löydöstä – osa 2

William Herschel ja Uranus

Vaikka William Herschel jäi historian kirjoihin menestyneenä ja kunnioitettuna tähtitieteilijänä, ei hän todellakaan ollut sitä vuonna 1781 löytäessään Uranuksen. Herschel oli toki kiinnostunut avaruudesta, ja oli rakentanut itselleen suuren teleskoopin, mutta tutkaili taivaalle vain omaksi ilokseen. Tuohon aikaan hän työskenteli orkesterinjohtajana Bathissa, Englannissa. Pimeän tultua Herschel kuitenkin etsi taivaalta kaksoistähtiä.

Eräänä yönä hän näki ”sumean levyn”, jonka hän oletti ulkomuodon perusteella olevan komeetta. Seuraavina öinä hän käänsi kaukoputkensa samaan kohteeseen ja havaitsi, että se liikkuu aivan liian hitaasti. Herschel teki nopean laskutoimituksen ja tuli siihen tulokseen, että kohde liikkui sen verran verkkaiseen tahtiin, että sen täytyi olla Saturnusta kauempana.

Siinä vaiheessa hänelle valkeni, että kyseessä oli aiemmin tuntematon ja aurinkokunnan kaukaisin (siihen mennessä löydetty) planeetta. Herschel päätti nimetä löytämänsä planeetan Saturnuksen isän, Uranuksen, mukaan. Planeetta oli toki nähty jo sata vuotta aiemmin, mutta sitä oli pidetty tähtenä. Vasta Herschelin itse rakentama kaukoputki oli tarpeeksi tehokas paljastamaan totuuden.

Michael Sidonio ja täysin uusi galaksi

Canberrassa, Australiassa, asuva Michael Sidonio oli vuonna 2013 pellolla kuvaamassa NGC 253 -galaksia (kuvassa), kun hän huomasi otoksissaan jotain itselleen ennennäkemätöntä. Itse asiassa kukaan ei koskaan aiemmin ollut nähnyt Sidonion kuvaamaa kohdetta, sillä hän oli löytänyt sattumalta aivan uuden galaksin. Se sai nimekseen NGC 253-dw2.

Vaikka uusia galakseja löytyy lukuisa määrä vuosittain, oli Sidonion löydös varsin merkittävä, sillä astronomit saivat uutta galaksia tarkemmin tutkimalla selville, että suuret galaksit tuhoavat pienempiä naapureitaan. Asian oli jo pitkään arveltu olevan niin, mutta nyt teorialle, jonka mukaan galaksit muodostuvat muista galakseista, saatiin vihdoin todistusaineistoa.

Alan Hale ja Thomas Bopp löysivät uuden komeetan

Vaikka Alan Hale olikin filosofian tohtori tähtitieteen alalta, on hän mukana listalla siksi, ettei hän ollut ainoa, joka kesällä 1995 löysi suuren komeetan.

Nimittäin juuri samaan aikaan kyseisen taivaankappaleen havaitsi myös Thomas Bopp, rakennustyömaan johtaja. Toisaalta komeetat eivät olleet Halenkaan päivätyö, vaan niiden katselu oli vain mieleinen, yöllinen harrastus.

Kummatkin miehet ilmoittivat löydöksestään Kansainväliselle astronomiyhdistykselle toisistaan tietämättä ja riippumattomasti, mutta täysin yhtä aikaa heinäkuun 23. päivänä. Molemmat olivat tarkkailleet M70-nimistä komeettaklusteria, kun he huomasivat jotain, mitä eivät aiemmin olleet nähneet. Se oli valtaisan pitkällä kiertoradallaan kulkeva, Hale-Bopp -nimen saanut, komeetta. 

Hale-Bopp näkyi 18 kuukauden ajan paljaalla silmällä ja lähimmillään se oli Maata vuonna 1997. Kirkas, kaksihäntäinen Hale-Bopp on yksi kaikkien aikojen katselluimmista komeetoista, sillä sen pystyi näkemään jopa savusumuisissa kaupungeissa. Tuo puolitoista vuotta oli erityinen ajanjakso, sillä seuraavan kerran Hale-Bopp on nähtävissä vasta usean tuhannen vuoden päästä.

Komeetta ei aiheuttanut ainoastaan ihastusta, sillä sanfranciscolaisen Taivaanportti -lahkon 39 jäsentä teki joukkoitsemurhan maaliskuussa vuonna 1997, sillä he uskoivat komeetan jäljessä tulevan avaruusolioita Maata valloittamaan.

Gennady Borisov ja komeetta aurinkokunnan ulkopuolelta

Elokuussa vuonna 2019 venäläinen Gennady Borisov nappasi ainutlaatuisen kuvan kotitekoisella kaukoputkellaan. Kuvan kohde ei näyttänyt erityisen kummalliselta: hännällinen samea piste. Se oli komeetta.

Mutta kyseessä ei ollut mikä tahansa komeetta. Jokainen sitä ennen löydetty komeetta on kiertänyt meidän omaa Aurinkoamme, mutta tämä oli tullut paljon kauempaa. Sen tiedetään tulleen aurinkokuntaan Kassiopeian tähdistön kautta ja jatkavan matkaa kohti Telescopiumin tähdistöä.

Komeetta Borisov, joka tietenkin nimettiin löytäjänsä mukaan, tunnistettiin kaukomatkalaiseksi sen erikoisen radan ja aurinkokunnan komeettoja nopeamman vauhdin vuoksi. 

Jättäessään aurinkokuntamme Borisov-komeetta ei todennäköisesti enää koskaan palaa takaisin. Omalta kiertoradaltaan, mistä ikinä sitten onkin kotoisin, se on harhautunut mahdollisesti törmättyään yhteen planeetan kanssa tai sitten voimakas räjähdys on singonnut sen äärettömälle matkalleen. 

Anthony Wesley ja Jupiterin arpi

Tämäkin löydös tehtiin Australian pääkaupungissa, Canberrassa. Tällä kertaa taivaalle katseli kuitenkin innokas harrastelijatähtitieteilijä Anthony Wesley. 

Ohjelmoijana työskennelleen Wesleyn suuri intohimo oli seurata ja kuvata Jupiteria. Heinäkuun 20. päivänä vuonna 2009 hän oli mielipuuhansa parissa, mutta halusi samalla seurata myös golfin maailmankiertuetta. Wesley poistui hetkeksi sisälle television ääreen, ja palatessaan kaukoputkelleen hän huomasi Jupiterin pinnassa jotain kummallista. Valtavan kaasupallon pinnassa näkyi tumma täplä. Wesley otti yhteyttä NASA:an ja kaikkiin tuntemiinsa tähtitieteen ammattilaisiin ja ilmoitti havainnostaan kuvien kera.

Selvisi, että asteroidi tai komeetta oli juuri osunut Jupiteriin ja repäissyt aukon sen kaasukehään. Törmäys sattui osumaan kaiken lisäksi juuri samalla päivälle, jolloin Apollo 11:nen miehistön historian ensimmäisestä kuukävelystä tuli kuluneeksi 40 vuotta. Yhtälailla kyseisenä päivänä tasan 15 vuotta aiemmin oli havaittu toisen komeetan törmääminen Jupiteriin.

NASA:n tutkijoiden mukaan iskun aiheuttama repeämä oli saman kokoinen kuin jotkut Jupiterin suurista pyörremyrskyistä: Eli noin maapallon luokkaa.

Lue myös:

• 10 faktaa Halleyn komeetasta – universumin kuuluisimmasta pyrstötähdestä
• Top 10 universumin äärimmäiset olosuhteet ja sääilmiöt
• Lukijoilta: Mitä Saturnuksen renkaatovat?

Kykenisitkö sinä leikkaamaan irti oman ruumiinjäsenesi? Ensimmäinen ajatus on varmasti, että en todellakaan. Listafriikki esittelee nyt kymmenen tarinaa, joissa oman raajan amputointi onnistuu, kun on pakko.

Selviytymisvaisto on voimakas takapuoleen potkija, vaikka tilanne olisi miten kinkkinen tahansa. Suurin osa elollisista olennoista tekee mitä vain säilyäkseen hengissä, eikä hyvinvointiyhteiskunnassa elävä ihminen ole tässä kohtaa yhtään erilainen.

Tämä lista osoittaa, miten pitkälle ihminen on valmis menemään pelastaakseen oman henkensä. Kuka tahansa voi joutua hankalan päätöksen eteen, sillä monesti nämä järkyttävät tilanteet ovat saaneet alkunsa siitä, kun jokin täysin harmiton ja arkipäiväinen puuha menee totaalisen pieleen. Valinta on loppu viimeksi helppo, kun vaihtoehtoina ovat raajan amputointi tai kuolema.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset tarinat voit lukea tästä:

10 uskomatonta tarinaa, joissa oman ruumiinjäsenen irti leikkaaminen pelasti hengen – osa 1

Kurtis Kaser

Yhdysvaltalainen 63-vuotias Kurtis Kaser oli huhtikuussa 2019 niittämässä maissia omalla pellollaan, kun hänen jalkansa jäi jumiin maatalouslaitteen ruuvikuljettimeen. Käynnissä ollut kone alkoi runnoa Kaserin jalkaa murskaksi.

Kaser ei onnistunut vetämään jalkaansa pois eikä hänellä ollut puhelintaan mukana. Hänen perheensä ei ollut kotona, joten hän tiesi ettei apua ollut saatavilla vielä pitkään aikaan.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi jalan katkaiseminen. Mies ei vitkastellut, vaan kaivoi taskustaan veitsen ja leikkasi jalkansa poikki hieman polven alapuolelta. Amputointi kesti vain viisi minuuttia ja pahimmaksi hetkeksi Kaser nimesi hermojen leikkaamisen.

Vapauduttuaan pinteestä hän ryömi pellolta kotiinsa soittaakseen hätänumeroon. Uutiskanava NBC:lle antamassaan haastattelussa Kaser ei harmitellut kohtaloaan, vaan kertoi olevansa olosuhteisiin nähden onnekas – jalkaa oli vielä sen verran jäljellä, että hänen on mahdollista kävellä proteesin avulla.

Michael Lasiter

Se on fakta, että verisuoneen päässyt liian suuri ilmakupla voi katkaista verenkierron kriittisissä elimissä kuten keuhkoissa tai aivoissa, jolloin seurauksena voi olla kuolema.

Täyttä varmuutta siitä ei ole, että miten lähellä kalifornialaisen Michael Lasiterin hengenlähtö oli vai olivatko aineet vain sekoittaneet hänen päänsä totaalisesti elokuussa 2008. Oli miten oli, hän koitti vimmatusti pelastaa henkensä ainoalla keksimällään tavalla: oman kätensä katkaisemisella. Lasiterin toimet eroavat muista listan kohdista sillä, että hän ei sinnikkäästä yrityksestään huolimatta onnistunut kätensä amputoinnissa.

Tapahtumat alkoivat, kun Lasiter oli Modeston kaupungissa sijaitsevassa motellissa piikittämässä kokaiinia suoneen. Yhtäkkiä häneen iski paniikki: hän oli vahingossa ruiskuttanut ilmakuplan verisuoneensa. Hysteerisenä Lasiter juoksi läheiseen ravintolaan, jossa hän tarttui ensimmäiseen löytämäänsä teräaseeseen. Voiveitsi ei kuitenkaan ollut tehokas työväline käden leikkaamiseen.

Edessä siintävää kuolemaa pelännyt Lasiter säntäsi ravintolan keittiöön, josta löytyi tehokkaampia ja terävämpiä veitsiä. Käden katkaisu lihakirveellä oli hyvässä vauhdissa, kun paikalle hälytetty poliisipartio rynnisti keittiöön. Viranomaiset tyynnyttelivät Lasiteria, joka oli täysin vakuuttunut tulevasta kohtalostaan – käden ja sitä myötä ilmakuplan oli mentävä!

Koska Lasiter ei ollut halukas luopumaan veitsestä, sai mies maistaa vanhaa kunnon etälamautinta, minkä jälkeen hänet kiidätettiin läheiseen sairaalaan. Sillä kertaa sekä käsi että henki säilyivät.

Aron Ralston

Ehkäpä maailman tunnetuin itseamputointi tapahtui Utahin karussa erämaassa vuonna 2003. Yhdysvaltalaisen Aron Ralstonin kamppailu on päässyt myös valkokankaalle elokuvassa 127 tuntia, jossa käden amputointi näytetään hyvin yksityiskohtaisesti. Ralston on itse sanonut, että elokuva on erittäin totuudenmukainen kuvaus hänen piinaavista päivistään jumissa kivien välissä – se on kuin dokumenttia katsoisi.

Seikkailunhaluinen 27-vuotias Ralston oli huhtikuun 26. päivänä laskeutumassa erästä kapeaa kanjonia alas, kun suuri kivenlohkare irtosi ja kiilasi hänen oikean kätensä kiviseinää vasten. Neljän päivän ajan Ralston yritti turhaan saada 360 kilon painoista kiveä liikkumaan, joten ainoa keino, jolla hän pystyi pelastamaan oman henkensä, oli käden leikkaaminen. Valitettavasti työkalu ei ollut parhaimmasta päästä, sillä mukana olleessa monitoimilinkkuveitsessä oli tylsä, 5 sentin mittainen terä.

Ralston teki käteensä harjoitusviiltoja ja laati suunnitelman: Työkalulla oli mahdoton leikata käsivarren luita, joten ne oli katkaistava muulla keinolla. Mies ryhtyi toimeen oltuaan satimessa yli viisi vuorokautta. Hän väänsi luunsa rikki ja rupesi leikkaamaan käyttäen onnetonta veistä. Sitkeimpien jänteiden kohdalla mies valitsi työvälineekseen monitoimilinkkarin surkeat saksia.

Suuret verisuonet hän jätti viimeiseksi, jotta verenvuoto olisi mahdollisimman vähäistä. Operaatio kesti reilun tunnin, mutta sen jälkeen mies oli vapaa. Hän lähti etsimään apua ja törmäsi neljän tunnin samoilun jälkeen vaeltamassa olleeseen perheeseen, joka soitti pelastushelikopterin paikalle. Koettelemus ei hidastanut Ralstonia, joka jatkoi vuorikiipeilyä proteesin kanssa ja on tehnyt menestyksekästä uraa motivaatiopuhujana.

Zheng Yanliang

Niin uskomattomia kuin nämä kaikki oman ruumiinjäsenen amputointi -tarinat ovatkin, on kiinalaisen Zheng Yanliangin kohtalo jotenkin omassa luokassaan.

Hebein maakunnassa asuva 47-vuotias Zheng alkoi kärsiä kovista jalkakivuista alkuvuodesta 2013. Hän kävi näyttämässä jalkaansa lääkärissä ja siinä todettiin olevan valtimotukos, jonka hoitoon määrättiin lääkkeitä. Kivut kuitenkin yltyivät ja olivat välillä niin pahoja, että Zheng menetti tajuntansa. Hän kävi lääkärillä myös Pekingissä, mutta aina edessä oli paluu omalle maatilalle uusien pillereiden kanssa.

Huhtikuussa jalka oli jo pahoin tulehtunut ja edennyt kuolioon, joten lääkärit ehdottivat amputointia, mihin Zheng tietenkin olisi suostunut, jos se ei olisi maksanut 200 000 yuania eli reilu 35 000 euroa. Tehtaassa työskentelevällä Zhengillä ei sellaisia rahoja ollut, sillä vähätkin oli käytetty turhiin sairaalakäynteihin, joten hänet lähetettiin kirjaimellisesti kotiin kuolemaan. Jalka muuttui aivan mustaksi ja miehen omien sanojen mukaan lihassa asusti jo toukkia.

Zheng ei kuitenkaan luovuttanut, sillä hän murehti, miten vaimo ja tytär pärjäisivät ilman häntä. Sisuuntuneena hän laati suunnitelman: jalan saa katki ilman vararikkoakin!

Eräänä yönä hän otti käteensä rautasahan ja veitsen, ja suuhunsa pyyhkeellä päällystetyn puukepin jota purra, jottei ideaa vastustanut vaimo heräisi. Vain 20 minuutissa Zheng oli sahannut tulehtuneen jalkansa poikki, ja kertomansa mukaan ”hikoili operaation ajan kuin pieni sika”.

Jalan lisäksi hän menetti pari hammastakin, koska puri puuta niin voimalla. Vaimonkin hän joutui loppu viimeksi herättämään, sillä luun sahauksen tuoksinnassa työvälineestä irtosi terä. Mutta henki säilyi, kun tappava infektio oli poissa!

Sula-koira

Mennään listan lopuksi muista kohdista poiketen koiruuksiin.

Kanadassa, pienessä Manitoun-kylässä lähellä Winnipegiä, sekarotuinen Sula-koira katosi kotimaatilalta tammikuun 20. päivänä vuonna 2009. Gene ja Tamara Bausmans etsivät Sulaa herkeämättä, mutta eivät nähneet tai kuulleet koirastaan pihaustakaan. He uskoivat Sulan kuolleen, koska se ei olisi vain hylännyt pieniä pentujaan.

Sula palasi kotiin kymmenen päivän päästä eivätkä Bausmansit illan jo pimennyttyä huomanneet heti, miten pahasti se oli loukkaantunut. Koko kauheus kuitenkin selvisi pian: Sula oli laihtunut lähes olemattomaksi ja menettänyt suurimman osan turkistaan. Pahinta oli kuitenkin sen yksi jalka; tai se, mitä jalasta oli jäljellä. Vasemman etujalan tilalla törrötti kymmenen senttiä luuta jota ympäröivät lihan riekaleet ja revityt verisuonet.

Koska syrjäisellä seudulla ei ollut päivystävää eläinlääkäriä, joutui Sula odottamaan apua vielä yhden traumaattisen yön ajan, sillä kertaa toki järkyttyneiden omistajiensa huollettavana.

Aamulla mätänemispisteessä oleva tynkä amputoitiin kokonaan, eikä näky valitettavasti ollut eläinlääkärille täysin uusi.

Bausmansit olivat kauhuissaan: mitä Sulalle oikein oli tapahtunut? Eläinlääkärin mukaan vammat viittasivat sekä metallisiin ”hampaisiin” että koiran omaan toimintaan. Hän kertoi jalka-ansoihin joutuneiden eläinten usein purevan raajansa poikki, jotta pääsisivät pois tukalasta tilanteesta; ansaan jääneistä villieläimistä noin yksi neljästä järsii itsensä irti. Näin oli käynyt Sulankin kohdalla.

On ihme, että se selvisi hengissä kotiin pentujensa luo, sillä alueella elää paljon kojootteja, joita varten ansakin oli todennäköisesti asetettu.

Otetaan loppuu mielenkiintoinen ajatusleikki: Jos listan yhdeksällä muulla ei olisi ollut jotain teräasetta käden ulottuvilla, niin olisiko joku lähtenyt tekemään saman kuin Sula?

10 uskomatonta tarinaa, joissa oman ruumiinjäsenen irti leikkaaminen pelasti hengen – osa 1

Lue myös:

• Voiko nauruun kuolla? 10 esimerkkiä siitä, että kyllä voi!
• 10 ihmiskehon omituista reaktiota sekä syyt niiden takana
• Faktoja ihmiskehosta: 10 erikoista asiaa, joita et ehkä tiennyt