Tiede

Arkeologiset löydöt: Viime vuosien merkittävimmät paljastukset

Julkaistu

Aivan tuoreetkin arkeologiset löydöt muuttavat maailmankuvaamme ja muokkaavat näkemyksiämme historiasta.

Monet nykyään tehtävät arkeologiset löydöt tuntuvat asiaan vihkiytymättömille hyvin mitättömiltä asioilta. Mitä järisyttävää voisi enää löytyä?

Koko ajan arkeologit kuitenkin tekevät kaivauksissaan häkellyttäviä löydöksiä, mikä tarkoittaa, että historiaa on vielä tuhottomasti selvittämättä. Egyptin pyramidejakin on tutkittu vuosisatojen ajan, mutta niin vain ne tarjoavat edelleen uutta hämmästeltävää. Nämä aivan viimevuosina tehdyt arkeologiset löydöt ovat muuttaneet monia aiempia käsityksiä ja tapahtumien aikajanoja.

Listafriikki vie nyt lukijansa arkeologiselle matkalle, jolla kuitenkin tehdään jokunen lenkki myös paleontologian puolelle.

Vanhin ihminen Afrikan ulkopuolella

Tel Avivin yliopiston arkeologiryhmä oli vuonna 2002 tekemässä kaivauksia israelilaisella Karmel-vuorella ja tarkemmin sen Misliya-luolalla. Ensimmäistä kertaa kenttätöissä mukana ollut opiskelija kaivoi maasta esiin ihmisen leukaluun, jossa oli kiinni useita hampaita. 

Tieto löydöksestä ja sen merkityksestä julkaistiin vasta vuonna 2018, sillä se oli vaatinut laajamittaiset tutkimukset. Leukaluu oli ensin kohdannut tiedeyhteisössä paljon epäilyksiä ja vaatinut vuosien vakuuttelut siitä, että iänmääritys todella piti paikkansa. Luu lähti maailmankiertueelle, jonka aikana monet asiantuntijat tekivät sille omia tutkimuksiaan huipputeknologiaa käyttäen, ja kaikki tulivat samaan lopputulokseen – kyseessä todella oli nykyihmisen, Homo sapiens, leukaluu.

Häkellyttävää tässä varsin mitäänsanomattomassa luun kappaleessa oli sen ikä. Eri tieteenalojen tutkijat analysoivat luolan maaperää, sieltä löytyneitä eläinten jäännöksiä, nuotiopaikkoja, työkaluja ja tietenkin leukaluuta itseään, ja tulivat siihen lopputulokseen, että ihminen oli ollut luolassa noin 177 000 vuotta sitten.

Advertisement

Sensaatiomaista tuloksista teki se, että ihmisen oli aiemman tutkimustiedon perusteella uskottu lähteneen Afrikasta suunnilleen 120 000 vuotta sitten. Luolan löydökset todistivat sen, että muuttoliike oli alkanut vähintään 50 000 vuotta oletettua aiemmin. Arkeologit käyttävät harvoin superlatiiveja, mutta tämän fossiilin voidaan sanoa olevan varhaisin Afrikan ulkopuolelta löydetty nykyihminen.

Viikinkiaikaa edeltävä miekka

Heinäkuussa 2018 Saga Vanecek oli perheensä kanssa kesäloman vietossa Etelä-Ruotsissa, kun hän löysi Vidöstern-järven pohjamudasta miekan. Kahdeksanvuotias Vanecek oli heittelemässä leipiä kesämökin rannassa, jossa järven vesi oli pitkän kuivan jakson vuoksi hyvin alhaalla. Kiviä kaivaessaan hän veti rannan mudasta esiin ikivanhan miekan.

Paikallinen arkeologi tutki esineen ja arveli sen olevan vähintään 1500 vuotta vanha, eli ajalta ennen viikinkien valtakautta. Puusta ja nahasta valmistetussa tupessa ollut noin metrin mittainen miekka oli säilynyt järven pohjassa erittäin hyvässä kunnossa, joskin se oli kauttaaltaan ruostunut. Arkeologien mukaan se on lajissaan täysin ainulaatuinen löydös koko Skandinavian mittakaavassa.

Lisätutkimuksissa järvestä löytyi myös 200-luvulta peräisin ollut rintaneula, ja Jönköpingin lääninmuseon asiantuntijat ovat arvelleet, että järvi on mahdollisesti toiminut jonkinlaisena uhripaikkana.

Advertisement

Luolamaalaukset Sulawesilla

Indonesialainen arkeologi ja luolatutkija löysi vuonna 2017 Sulawesin saarelta monen metrin mittaisen maalauksen entuudestaan tutkimattomasta Leang Bulu’Sipong 4 -luolasta. Hän lähetti siitä kuvan australialaiselle kollegalleen Adam Brummille, joka kertomansa mukaan reagoi näkyyn hyvin ammattimaisesti päästämällä ilmoille äänekkäästi vain yhden F:llä alkavan nelikirjaimisen sanan.

Valtava luolamaalaus kuvaa puhvelia, sikoja ja niitä keihään kanssa metsästäviä ihmisiä, joilla kuitenkin on lyhyt kärsä ja häntä. Ne ovat aikoinaan olleet kirkkaan punaisia, mutta aika on toki haalistanut värin. Maalausten on arvioitu olevan noin 44 000 vuotta vanhoja. Ne eivät tokikaan ole maailman vanhimpia luolamaalauksia, sillä Afrikasta on löytynyt lähes tuplaten vanhempia, mutta Sulawesin taideteos on julistettu ”maailman vanhimmaksi kuvitetuksi tarinaksi”, sen yliluonnollisten hahmojen vuoksi. 

Vanhimmat kerronnalliset kuvat ennen Sulawesin löydöstä sijaitsevat Euroopassa, mutta ne on ajoitettu maalatuiksi noin 20 000 vuotta sitten. Sulawesin eläinhahmotkin ovat tähän mennessä lajissaan vanhimmat, sillä ne löivät Borneon saarelta löytyneet ennätyksen haltijat muutamalla tuhannella vuodella.

Tenean kadonnut kaupunki

Legendan mukaan joukko troijalaisia vankeja perusti Tenean kaupungin sen jälkeen kun kreikkalaiset olivat Odysseuksen ja valtaisan puuhevosen johdolla tuhonneet Troijan ja tappaneet suurimman osan sen asukkaista.

Tenea pysyi kuitenkin myyttinä yli 3000 vuoden ajan, kunnes vuonna 1984 arkeologi Elena Korka löysi tutkimusryhmänsä kanssa eteläisesssä Kreikassa sijaitsevan Chiliomodin kylän liepeiltä sarkofagin. Korka päätti, että alueelle on palattava ja siellä on tehtävä mittavampia kaivauksia – hänellä oli jo tuolloin epäilys löydön merkityksellisyydestä.

Advertisement

Aikaa kuitenkin kului, tällä kertaa ei vuosituhansia, mutta muutama vuosikymmen, ennen kuin Korka pääsi taas upottamaan lapionsa Chilimondin maaperään. Vuonna 2013 kaivaukset aloitettiin uudelleen.

Syyskuussa 2018 arkeologit löysivät muinaisen hautausmaan, jossa oli yhdeksän ihmisen jäänteet. Haudat olivat täynnä pronssisia ja kultaisia koruja, kultakolikoita, vaaseja ja muita arvokkaita esineitä, mikä kaikki viittasi siihen, että haudatut henkilöt olivat olleet hyvin varakkaita ja eläneet ylenpalttista elämää. Sellaista, josta troijalaiset olivat tunnettuja. 

Hautausmaan lähistöllä tehtiin pian vielä suurempi löydös, kun kokonaisen kaupungin rauniot paljastuivat vanhaa katua seuraten. Kaupunki varmistui Teneaksi esimerkiksi siksi, että sen muurien sisälle oli haudattu lapsia, mikä myyttien mukaan oli siellä tapana.

Kaupunki oli täynnä koristeellisia pylväitä ja monihuoneisia luksuslukaaleja marmorista tehdyin seinin ja lattioin. Kaivauksissa löytyneiden koriste- ja käyttöesineiden sekä lukuisten erilaisten korujen tyylit ovat antaneet tutkijoille viitteitä siitä, että Teneassa oltiin tiivisti yhteydessä niin länteen kuin itään. Lokakuussa 2019 kerrottiin, että kaivauksissa oli löytynyt massiivinen kolmen altaan kylpyläkompleksi; jälleen osoitus asukkaiden yltäkylläisestä elämäntyylistä.

Kaivaukset jatkuvat, ja Korka odottaa innolla, minkälaisia salaisuuksia Tenean rauniot vielä paljastavatkaan. Muun muassa Oidipuksen, joka tietämättään meni äitinsä kanssa naimisiin, kerrotaan huhujen mukaan varttuneen Teneassa. 

Advertisement

Suurin maya-rakennus

Meksikossa, Tabascon osavaltiossa, suoritettiin vuonna 2017 tutkimuslento, jolla kartoitettiin maastoa uutta teknologiaa, LiDAR:ia käyttäen. LiDAR-laser skannaa maaperää yläpuolelta ja luo siitä kolmiulotteisen kuvan tietokoneen ruudulle. Näin esimerkiksi metsän peittämistä alueista saadaan hyvä käsitys.

Aguada Fénix -seremoniapaikan löytyminen julkaistiin muutaman vuoden kenttätutkimusten jälkeen, kesäkuussa 2020. Tutkimuksen johtajana toiminut Takeshi Inomata kertoo, että vaikka kompleksi on kohdasta riippuen 10-15 metriä korkea, on rakennelmia niiden valtavan koon vuoksi mahdoton tunnistaa ihmisen tekemiksi. Varsinkin kun päällä on kasvillisuutta ja metsää.

Kivestä, savesta ja mullasta tehty 1,4 kilometriä pitkä ja 400 metriä leveä päätasanne on mayojen historian suurin yksittäinen rakennelma jättäen heittämällä jälkeensä sivilisaation kukoistuskauden aikaiset pyramidit. Maya-valtakunnan huippukausi oli vuosina 250-900, mutta Aguada Fénixillä on ikää 3000 vuotta. Radiohiiliajoituksella sen ikä määritettiin aikaan, jolloin maya-kulttuuri oli juuri alkanut syntymään.

Inomatan mukaan koko seremoniakeskuksen rakentaminen on vaatinut noin 5000 työntekijältä yli kuuden vuoden kokoaikaisen työpanoksen. Lähistöltä ei ole löytynyt asuinrakennuksia, joten on hankala sanoa, oliko paikka yhden yksittäisen yhteisön vai monen eri ryhmän yhteistyön tulosta. Jälkimmäiseen viittaa se, että kompleksin rakennelmissa on käytetty erilaisia materiaaleja kuin shakkilaudassa eli eri ryhmät ovat jättäneet oman kädenjälkensä yhteiseen kokoontumispaikkaan. Lisäksi keskukseen johtaa yhdeksän tietä, joita pitkin ihmiset ovat saapuneet juhlakulkueissa paikalle, ehkä pitkänkin matkan päästä.

Charenten reisiluu

Vuonna 2008 Lounais-Ranskassa, pienessä ja suurelle yleisölle vielä tuntemattomassa Angeac-Charenten kylässä paikallisen louhoksen työntekijät löysivät kaivauksissaan luun, selkänikaman, mikä ei sinänsä ollut mikään yllätys. Vuosien mittaan alueelta oli löytynyt paljon suuria luita, joiden arveltiin kuuluneen sukupuuttoon kuolleille mammuteille. Mutta tuo selkänikama oli jotain erilaista. Se oli moninkertaisesti isompi kuin mikään aiemmin löytynyt luun kappale – sen halkaisija oli 30 cm.

Paikalle tuotiin asiantuntija, joka ymmärsi heti mistä on kyse. Tuon kokoisia selkänikamia on ainoastaan valailla ja vuosimiljoonia sitten hävinneillä hirmuliskoilla. Alue pysyi koskemattoman kahden vuoden ajan, kunnes kesällä 2010 louhoksen omistaja antoi tutkijoille luvan käydä hakkuineen ja harjoineen töihin.

Advertisement

Sen jälkeen Charenten alueelta on löytynyt noin 7500 fossiilia, jotka kuuluvat vähintään 40:lle eri dinosauruslajille. Kesällä 2019 paksun savikerroksen alta löytyi tähän mennessä suurin ja painavin yksittäinen luu – se oli kaksi metriä pitkä ja painoltaan 500 kiloa. Ympäröivä maa-aines oli optimaalinen siihen, että massiivinen reisiluu oli säilynyt niin hyvässä kunnossa, sillä saman kokoisia luita on toki muualtakin maailmasta löytynyt, mutta monesti pahoin halkeilleina tai kokonaan painonsa vuoksi murskaantuneina. Tämä fossiili oli niin turmeltumaton, että siinä oli yli 140 miljoonan vuoden jälkeenkin mahdollista nähdä jänteiden kiinnityskohdat, sekä arpia. Tutkijoiden mukaan luu kuuluu myöhäisellä jurakaudella eläneelle sauropodille – pitkäkaulaiselle, neljällä jalalla liikkuneelle kasvinsyöjädinosaurukselle. Reisiluun perusteella on voitu päätellä, että tuo dinosaurus painoi eläessään 40-50 tonnia.

Myönnettäköön, että tämä löydös meni nyt sinne paleontologian puolelle, kuten seuraavakin, mutta annatte ehkä anteeksi!

Upein ikinä löydetty dinosauruksen fossiili

Vuonna 2011 kanadalainen kaivostyöntekijä löysi täysin tavallisena työpäivänään lähes täydellisenä säilyneen, 110 miljoonaa vuotta vanhan nodosauruksen fossiilin. 

Paleontologit kiirehtivät paikalle, sillä yleensä dinosaurusten jäänteet ovat luita tai hampaita, eikä vuosimiljoonien ajan maahan hautautuneissa fossiileissa ole juurikaan jäljellä ihoa tai muuta pehmytkudosta. Tämän nodosauruksen luut eivät olleet edes näkyvissä, sillä sen nahka ja suomuista koostuva suojapanssari olivat lähes koskemattomat. Se oli hautautunut erittäin nopeasti muinaisen meren pohjaan, minkä vuoksi se oli säilynyt niin uskomattomassa kunnossa. Jopa sen suojapanssarin piikit olivat pystyssä eivätkä luuhistuneet, kuten olisi voinut olettaa.

Advertisement

Nodosaurus piti siirtää varovasti pois kaivoksen seinästä ja sen yksityiskohtainen putsaaminen otti 7000 työtuntia. Mutta lopulta vuonna 2017 tuo 1300-kiloinen ja 5,5-metrinen kaunokainen paljastettiin yleisölle Calgaryn lähellä sijaitsevassa museossa.

Nodosauruksen ihosta tehty yksityiskohtainen analyysi yllätti tutkijat vielä lisää, sillä sen eri sävyt viittasivat petoja vastaan kehittyneeseen suojaväriin, mikä tuntuu hassulta ottaen huomioon eläimen valtavan koon.  

Royal Tyrrell -museon mukaan heidän nodosauruksensa on ”dinosaurusten Mona Lisa”, eivätkä he varmasti ole väärässä.

Harvinaisen värikäs hautakammio

Huhtikuussa 2019 Saqqarassa, Egyptissä tehtiin hämmästyttävä löytö tutkittaessa faarao Djedkare Isesille kuuluneita pyramideja. Nuo pyramidit oli rakennettu 4300 vuotta sitten. Arkeologiryhmä laskeutui juuri avatun rakennelman kapeita maanalaisia tunneleita pitkin syvemmälle pyramidiin, kun yhtäkkiä heidän eteensä avautui sarja huoneita, jotka oli koristeltu hieroglyfein ja uskomattoman hyvin säilynein ja värikkäin seinämaalauksin.

Advertisement

Seinissä luki, että holviin on haudattu arvovaltainen, faaraon avustajana valtion asioissa toiminut Khuwy-niminen mies, joka oli myös kuvattuna harvinaislaatuisissa kalkkikiviseiniin tehdyissä maalauksissa. Arkeologiryhmän johtajan Mohamed Megahedin mukaan löydös oli merkittävä siksikin, että Egyptin vanhan valtakunnan aikaan hautaholvin seiniin ei oikeastaan koskaan ollut tapana maalata kuvia haudatusta itsestään. 

Hautakammion freskot näyttävät siltä, kuin ne olisi maalattu vain pari vuotta eikä useita vuosituhansia sitten. Kuvissa on miehiä veneissä, palvelijoita tuomassa ruokaa ja juomaa, hameisiin pukeutuneita lintuja, ja jokaista kuvaa ympäröi koristeellinen reunus. Uskomattominta on kuitenkin harvinaisen kirkkaina säilyneet värit.

Maailman vanhin panimo

Oluen panemisen arveltiin aiemmin olleen vain leivonnan sivutuote. Tämä ajatus jouduttiin kuitenkin hylkäämään, kun Stanfordin yliopiston tutkijat julkaisivat syyskuussa 2018 artikkelin Israelissa, lähellä Haifaa, tekemästään löydöksestä.

Tutkijat olivat keräämässä tietoa ravintokasveista, joita aluetta 14 000 vuotta sitten asuttaneet natufin-kulttuurin ihmiset olivat käyttäneet. He löysivät jo vuodesta 1956 saakka tutkitusta Raqefetin luolasta kolme noin 13 000 vuotta vanhaa kivistä morttelia sekä kuoppia, joissa oli mikroskooppisia jäänteitä raaka-aineista, joiden  avulla ”vehnästä ja ohrasta on tehty viinaa”.

Oluen panemisen oli aiemmin ajateltu alkaneen noin 5000 vuotta sitten Kiinassa, mutta tämä tuore löydös paljastaakin ihmisen valmistaneen alkoholia paljon aiemmin. Natufin-ihmisten olut oli kuitenkin hyvin erilaista verrattuna siihen, mitä tänä päivänä juodaan – se oli nestemäisen sijaan puuromaisen paksua.

Oluella oli löydöksestä päätellen ollut osansa myös natufien uskonnollisissa seremonioissa, sillä alkoholin valmistuksessa käytettyä esineistöä on löytynyt tämän metsästäjä-keräilijä-yhteisön hautapaikoista.

Advertisement

🤷‍♀️ Kerro kommenttikentässä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme onko arkeologia lähellä sinun sydäntäsi. Oletko aina haaveillut olevasi Indiana Jones? 😉

Advertisement

Tiede

Miksi iho menee kananlihalle vaikuttavasta musiikkiesityksestä? 5 hämmästyttävää faktaa ihmiskehosta

Julkaistu

Miksi itkemme onnesta? Muun muassa tähän kysymykseen vastaamme tällä ihmiskehon mielenkiintoisista ominaisuuksista kertovalla listalla.

Ihmiskehon piirteet ja reaktiot ovat meille jokaiselle tietenkin arkipäivää, mutta hyvin tavallisetkin ominaisuudet ovat lähemmin tarkasteltuina perin mielenkiintoisia.

Miksi itkemme onnesta? Miksi aurinkoon katsominen aivastuttaa? Ja miksi kummassa voimakas tunne-elämys, kuten kansallislaulun kuuleminen, saa ihokarvat nousemaan pystyyn?

Muun muassa näitä asioita pohdimme tällä ihmiskehon ihmeellisestä maailmasta kertovalla listalla.

Miksi aurinkoon katsominen aivastuttaa?

Tavallisessa aivastusrefleksissä nenän limakalvon aistinsolut havaitsevat tunkeilijan, esimerkiksi pölyhiukkasen, jolloin niiden värekarvat aktivoivat kasvojen tuntohermon. Sitä pitkin tieto välittyy aivojen aivastuskeskukseen, joka lähettää ylävartalon lihaksille viestin, että nyt vierasesineestä on päästävä eroon ja tuloksena on tahdosta riippumaton aivastus.

Noin neljäosalla ihmisistä aivastusrefleksi ilmenee myös auringonvalon vaikutuksesta. Tätä ilmiötä kutsutaan ACHOO-syndroomaksi (engl. Autosomal Dominant Compelling Helioopthalmic Outburst) eli foottiseksi, valosta johtuvaksi aivasteluksi.

Valon aiheuttamassa aivastuksessa pupilli- ja aivastusrefleksien viestit sekoittuvat, koska niiden hermoradat kulkevat niin lähellä toisiaan. Niillä ihmisillä, jotka aivastavat mennessään hämärästä kirkkaaseen valoon, silmän pupillista tulevat impulssit eivät mene suoraan aivojen näkökeskukseen, vaan kiertävät aivastuskeskuksen kautta. Joten samaan aikaan, kun pupillit saavat käskyn supistua, tulee aivoihin myös virheellinen viesti siitä, että nenässä on jotain ylimääräistä.

Foottisen aivastelun arvellaan olevan periytyvää, mutta sille altistavaa geeniä (tai geenejä) ei ainakaan vielä ole löydetty.

Vain ihmisellä on leuka – muilla eläimillä ei

Listafriikki ei nyt väitä, että muilla eläimillä ei olisi leukaluuta. On toki. Mutta millään muulla eläinlajilla ei ole ulkonevaa luuta hampaiden alapuolella. Muilla eläimillä ei siis ole leukaa.

Katso vaikka ihmisen lähimpiä sukulaisia: simpansseja ja gorilloja. Äläkä anna karvapeitteen hämätä. Jos tutkit niiden pääkalloja (ja mikset tutkisi), huomaat ettei niillä tosiaan ole leukaa.

Evoluutiobiologeja leuan kehittyminen on luonnollisesti kiehtonut: miksi ihmisellä on tuollainen ulkonema? On ehdotettu, että se olisi tuonut leukaluille lisävoimaa pureskeluun, mutta tuosta lisävoimasta ei kuitenkaan ole mitään näyttöä. Puhumisenkaan kanssa ulkonevalla leualla ei ole todettu olevan mitään tekemistä.

On myös epäilty, että se olisi voinut muodostua sukupuolivalinnan seurauksena, mutta useimmiten seksuaalivalinnan tuloksena kehittyy ominaisuuksia vain toiselle (valinnan kohteena olevalle) sukupuolelle: isot sarvet, lintujen höyhenpuku jne. Sekä miehillä että naisilla on leuka, eikä sen koko riipu sukupuolesta.

Sanomattakin lienee selvää, että syy leuan olemassaoloon ei ole selvinnyt.

Miksi itkemme onnesta?

Vaikka suuri ilo ja syvä suru ovat tunneskaalan vastakkaisissa ääripäissä, ei niiden synnyttämillä kyynelillä ole eroa. Aivot eivät nimittäin itkemisen kohdalla osaa erottaa negatiivisia ja positiivisia tunteita toisistaan; ne vain reagoivat voimakkaaseen tunnekuohuun.

Onnen- ja surunkyynelten syntymekanismi on täysin sama.

Aivojen tunnekeskuksiksi nimitetyt mantelitumakkeet kyllä tietävät miltä tuntuu, sillä tunteet syntyvät siellä. Mantelitumakkeet lähettävät signaalin hypotalamukseen, joka kuitenkin jättää viestistä pikkupräntin lukematta. Hypotalamus vain havaitsee, että nyt tuntuu ja lujaa, joten se erittää tarvittavat viestimolekyylit, jotka aktivoivat tahdosta riippumattoman hermoston. Ja sitten aivosillan alueella sijaitseva kyyneltenerityskeskus viestittää silmän kyynelrauhaselle, että hanat auki: oli se sitten ilosta, surusta tai kovan paineen alla.

Esimerkiksi kultamitalisti ja kisan hävinnyt itkevät täysin eri syistä, mutta molempien aivoissa on tapahtunut tismalleen sama ketjureaktio, joka on johtanut tismalleen samaan lopputulokseen. Joidenkin tutkijoiden mukaan voimakkaissa tunnekuohuissa ihminen itkee, koska se auttaa kehoa ja mieltä pääsemään takaisin tasapainoiseen tilaan.

Erilaisten tunteiden laukaisemaan itkuun liittyy myös hauska urbaanilegenda: Ilosta itkiessä ensimmäinen kyynel tipahtaa oikeasta silmästä ja surullisena nyyhkyttäessä ensimmäinen kyynel tulee vasemmasta silmästä. Joten seuraavan kerran kun tunnet itkun tulevan, niin tarkkaile ensimmäistä kyyneltä. Vaikka itsellä tirahtaa tippa linssiin harva se päivä, niin en ikinä kyseisellä hetkellä muista tarkistaa tämän tarinan paikkansapitävyyttä.

Miksi iho menee kananlihalle vaikuttavasta musiikkiesityksestä?

Kylmästä johtuva kananlihalle meneminen on yksiselitteinen asia: adrenaliini saa pienet karvankohottajalihakset supistumaan ja nostamaan karvat pystyyn, jotta turkki olisi pöyheämpi ja suojaisi paremmin kylmältä. Karvan nouseminen vääntää ihon koholle aiheuttaen nyppylämäisen pinnan. Nykyihmiselle reaktio on tarpeeton, koska olemme menettäneet evoluution kuluessa turkkimme.

Karvat voivat nousta pystyyn myös pelottavassa tilanteessa. Silloin kehossamme aktivoituu taistele- tai pakenereaktio, ja adrenaliini jälleen nostattaa turkin pystyyn, tällä kertaa yrittäen tehdä meistä isomman näköisiä.

Kaikkein kummallisinta on karvojen pystyyn nouseminen silloin, kun ihminen kokee valtavan, positiivisen tunne-elämyksen. Vaikuttava musiikkiesitys, omissa häissä alttarille käveleminen tai vaikka kansallislaulun kuuleminen voivat saada vilunväreet aikaan ja ihon menemisen kananlihalle.

Syynä on sama stressireaktio kuin kylmässä tai pelätessä, sillä aivot tulkitsevat voimakkaan tunnekuohun kuin jotain olisi vialla ja viestivät lisämunuaisille, että nyt tarvitaan adrenaliinia ja vähän äkkiä, jotta tilanteesta selvitään kunnialla.

Koiranuni on totta: Ihminenkin voi pitää osan aivoista hereillä

Olemme aiemmin kirjoittaneet eläinten erikoisista nukkumistavoista, ja tuolla listalla mainittiin moneen otteeseen toisella aivopuoliskolla nukkuminen, jota tekevät niin delfiinit kuin sorsatkin. Mutta tiesitkö, että samaan pystyvät myös ihmiset?

Tiedäthän sen piinan, kun on vaikkapa lomalla tai kaverin luona yökylässä, eikä aamulla ole kovinkaan virkeä olo. Jos reissu kestää kauemman kuin yhden yön, paranee unen laatu päivä päivältä. Tämä samainen ilmiö on havaittu myös unitutkimuksissa, sillä koehenkilöiden on usein vaikea saada ensimmäisenä yönä unta oudossa paikassa. Siksipä unilaboratorioissa on tapana suorittaa varsinaiset mittaukset vasta toisena yönä.

Yhdysvaltalaisen Brownin yliopiston aivo- ja unitutkijat ovat kuitenkin kiinnittäneet huomionsa nimenomaan tuohon levottomaan ensimmäiseen yöhön. Masako Tamakin johtama työryhmä havaitsi ennestään tuntemattoman ja hyvin yllättävän ilmiön: koehenkilöiden vasen aivopuolisko ei mennytkään syvän unen vaiheessa täysin lepoon, vaan yksi alue jatkoi aktiivista toimintaansa. Tuo alue on aiemmissa tutkimuksissa liitetty haaveiluun ja ajatusten harhailuun, ja sen myös tiedetään pitävän muissa unen vaiheissa yhteyttä toisiin hermoratoihin aktiivisimmin kuin muut aivojen alueet.

Syytä siihen, miksi aina juuri vasemmalla puolella sijaitseva hermorata pysyi aktiivisena, ei tiedetä, mutta muilta eläimiltä tuttua lepuutettavan puoliskon vaihteluakaan ei voida sulkea pois, sillä mittaus tehtiin vain yön ensimmäisen syvän unen vaiheessa.

Esimerkiksi valailla toisella aivopuoliskolla nukkuminen on elintärkeää, sillä niiden on noustava säännöllisin väliajoin pintaan hengittämään. Ihmisellä näin ei tietenkään ole, joten tutkijat arvelevat aktiivisena säilyvän aivojen osan toimivan ikäänkuin valvontajärjestelmänä vieraassa ympäristössä; tähän viittaa myös se, että koehenkilöt havahtuivat hereille herkemmin ja olivat nopeammin toimintavalmiudessa, kun heidän oikeaan korvaansa soitettiin ääniä (aivojen puoliskot säätelevät aina vastakkaista kehon puolta). Toisena laboratoriossa vietettynä yönä tällaista epäsymmetristä unta ei koehenkilöillä enää havaittu, joten aivot olivat todenneet ympäristön turvalliseksi ja vahtina toiminut aivojen osakin sai levätä.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Munkkien viinitynnyreissä kupli liikaa, mutta yllättäen ihmiset ihastuivat poreilevaan samppanjaan: 10 keksintöä, jotka olivat täysiä vahinkoja – osa 2

Julkaistu

Tämän listan keksinnöt ovat olleet täysiä vahinkoja, mitä on hieman vaikea uskoa. Mukana muun muassa samppanja, teflon ja muistilaput.

Joskus vahinko voi johtaa maailmaa mullistavaan ideaan. Tällä listalla käymme läpi sellaisia vahinkolaukauksia, joiden kehittämisen ei ikinä uskoisi olleen vain sattuman kauppaa.

Keksintö voi olla alunperin keksitty tekemään jotain ihan muuta tai sitten sen potentiaali huomataan aivan vahingossa; monesti vieläpä huolimattomuuden seurauksena. Näin kävi muun muassa Alexander Flemingille, joka jätti laboratorionsa sotkuiseksi ja keksi sen myötä penisilliinin.

Siitä voit lukea lisää tältä listalta: Pieni pala teippiä johti Yhdysvaltain historian suurimpaan poliittiseen skandaaliin – 10 uskomatonta sattumusta, jotka muuttivat maailmaa

Mutta nyt Listafriikki esittelee vahinkoja, joita ilman maailmamme olisi aika erilainen.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi onnekasta vahinkolaukausta voit lukea tästä:

Viagra kehitettiin rasitusrintakivun hoitoon, mutta lääke sai veren virtaamaan muualla: 10 keksintöä, jotka olivat täysiä vahinkoja – osa 1

Teflon

Teflon on synteettinen materiaali, joka on ehkä kuuluisin paistinpannujen tarttumattomasta pinnasta.

Vuonna 1928 Roy J. Plunkett työskenteli kemianteollisuuden yhtiö DuPontille yrittäen kehittää parempia jäähdytysaineita jääkaappeihin. Hänellä oli mielestään loistava idea, mutta hän halusi jatkaa testejä vasta seuraavana päivänä. Plunkett täytti muovikanistereita tuottamallaan kaasulla, tetrafluoroetyleenillä, ja laittoi ne viileään odottamaan.

Aamulla Plunkett huomasi ihmetyksekseen, että kaasu oli kadonnut kanistereista, mutta ne painoivat silti yhtä paljon kuin täysinäiset. Hämmentynyt Plunkett leikkasi kanisterit halki ja huomasi, että kaasu oli muuttanut olomuotoaan ja muodosti nyt kiinteän pinnan kanistereiden seinämiin.

Plunkett ei onneksi heittänyt ”epäonnistunutta” tuotosta pois vaan tutki sen ominaisuuksia tarkemmin. Hän havaitsi uuden polymeerin olevan hyvin liukas, kestävän äärimmäisen korkeita lämpötiloja, eikä se vaikuttanut reagoivan voimakkaisiinkaan happoihin.

Teflonia käytti ensimmäisenä puolustusvoimat muun muassa tykkien sytytyslangoissa. Keittiövälineisiin Teflon löysi tiensä 1940-luvun lopulla, kun ranskalaisen insinöörin Marc Grégoiren vaimo ehdotti, että miehen kalastusvälineiden sotkeentumista estävää ainetta voisi kokeilla paistinpannuihin.

Turvalasi

Turvalasi, tai laminoitu lasi, on sekin täysin vahingossa keksitty. Ranskalaiselle kemistille, Édouard Bénédictukselle, kävi vähän samalla lailla kuin listan ensimmäisessä osassa esitellylle Richard Jamesille, joka keksi leluvieterin.

Hän puuhaili laboratoriossaan vuonna 1903 ja tönäisi vahingossa korkean hyllyn päällä olleen keitinlasin alas. Yllätyksekseen hänen ei kuitenkaan tarvinnut ruveta siivoamaan pieniä sirpaleita ympäri lattiaa, sillä lasi oli pysynyt kasassa. Säröillä se kyllä oli, mutta ei palasiksi hajonneena.

Bénédictuksen laboratorioavustaja ilmoitti keitinlasissa olleen nitroselluloosaa, nestemäistä ja kirkasta muovia, joka oli jättänyt lasin sisäpinnalle ohuen kalvon.

Bénédictus alkoi tutkia aineen ominaisuuksia tarkemmin ja haki keksinnölleen patenttia vuonna 1909. Siitä lähtien ohuella muovikalvolla vahvistettua lasia on käytetty erinäisissä muodoissa muun muassa autoissa ja suojalaseissa.

Perunalastut

Asiakas on aina oikeassa. Hmm, sanonnasta voidaan olla montaa mieltä, mutta joskus se voi johtaa maata mullistaviin asioihin. Niin kävi vuonna 1853 Saratoga Springsissä, jossa muuan George Crum toimi keittiömestarina Moon’s Lake House -ravintolassa.

Eräänä päivänä hänellä oli ollut tavallista vaativampi asiakas, joka oli useampaan otteeseen palauttanut ranskalaisensa takaisin keittiölle. Ne olivat asiakkaan mielestä liian mauttomia, paksuja ja pehmeitä. Crum valmisti uusia annoksia, mutta mikään ei tuntunut asiakasta miellyttävän.

Lopulta Crum tulistui ja päätti hieman pilailla tyytymättömän asiakkaan kustannuksella. Hän leikkasi perunoista paperin ohuita siivuja, paistoi niitä rasvassa aivan liian kauan ja viimeisteli luomuksensa kourallisella suolaa. Hän luuli vieneensä asiakkaan toiveen liian pitkälle, mutta yllättäen mies ihastui perunoihin suunnattomasti ja tilasi vielä toisenkin lautasellisen.

Sana Saratogan perunalastuista alkoi kiiriä ja lopulta Crum oli niin suosittu, että hän avasi oman ravintolan, jossa jokaiseen pöytään tuotiin automaattisesti annos sipsejä.

Samppanja

Se ei tule varmaan uutisena kenellekään, että entisaikoina munkit valmistivat viiniä. Ranskan Champagnen alueella heillä oli käsissään maailman parhaat rypäleet.

Ongelmana oli kuitenkin se, että talvisin lämpötila laski niin alas, että käymisprosessi keskeytyi kuukausiksi. Keväällä käymisen jatkuessa tynnyreihin oli kertynyt liikaa hiilidioksidia, joka teki viinistä kuplivaa. Se ei ollut alkuunkaan toivottavaa. 

Vuonna 1668 katolinen kirkko totesi, että viinille, tai siis sen kuplinnalle, olisi tehtävä jotain. Ranskalainen munkki Dom Pierre Perignon määrättiin hoitamaan käymisongelmaa. Kävi kuitenkin niin, että 1600-luvun loppuun mennessä ihmiset olivat ottaneet kuplivan juoman omakseen ja Perignonin tehtävänkuva muuttui päinvastaiseksi; hän alkoi kehittää viinistä entistä poreilevampaa.

Muistilaput

Vuonna 1968 Spencer Silver, 3M-yhtiössä työskennellyt kemisti, yritti kehittää huippuvahvaa liimaa, mutta onnistui saamaan aikaan vain kehnosti pitävän sidosaineen, jolla pystyi liittämään esineitä toisiinsa ainoastaan väliaikaisesti. Silver ehdotti yrityksen johdolle, että ainetta voisi käyttää pinnoittamaan ilmoitustauluja, jolloin paperin kiinnittämiseen ei tarvisi käyttää nauloja tai nastoja. Ideasta ei oltu innostuneita.

Kului vuosia, kunnes eräänä päivänä Spencerin kollega, ja innokas kirkkokuorolainen, Art Fry oli lopen kyllästynyt virsikirjansa sivumerkkien leijailuun joka kerta, kun hän avasi kirjan. Hänelle tuli pähkähullu idea; mitä jos Spencerin kehittämää liima-ainetta laittaisikin paperiin, jonka sitten voisi liittää mihin tahansa ja siirtää halutessaan muualle. Fry ja Spencer uskoivat iskeneensä kultasuoneen.

Onneksi yhtiön laboratoriojohtaja jakoi miesten innostuksen ja päätti testata keksintöä 3M:n markkinointiosastolla. Kokeilun jälkeen 90 prosenttia toimiston työntekijöistä tilasi niitä lisää.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Viagra kehitettiin rasitusrintakivun hoitoon, mutta lääke sai veren virtaamaan muualla: 10 keksintöä, jotka olivat täysiä vahinkoja – osa 1

Julkaistu

Moni elämäämme suuresti vaikuttanut keksintö on ollut täysi vahinko. Listafriikki esittelee niistä nyt 10 uskomattominta.

Usein parhaat ideat syntyvät vahingossa, ja joistain niistä tulee maailmaa mullistavia. On vaikea uskoa, että tämän listan keksintöjä ei oltaisi yritetty tarkoituksella kehittää.

Keksintö voi olla alunperin keksitty tekemään jotain ihan muuta tai sitten sen potentiaali huomataan aivan vahingossa; monesti vieläpä huolimattomuuden seurauksena. Olemme muun muassa aiemmin kirjoittaneet Alexander Flemingistä, joka jätti laboratorionsa sotkuiseksi ja keksi sen myötä penisilliinin.

Tuon listan voit lukea tästä: Pieni pala teippiä johti Yhdysvaltain historian suurimpaan poliittiseen skandaaliin – 10 uskomatonta sattumusta, jotka muuttivat maailmaa

Mutta nyt Listafriikki esittelee vahinkolaukauksia, joita ilman maailmamme olisi aika erilainen.

Kirjailija Mark Twainin sanoin: Mikä on ollut keksijöistä suurin? Sattuma.”.

Advertisement

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi tarinaa ovat luvassa myöhemmin.

Viagra

Kaikki tietävät ”pienen, sinisen pillerin”. Mutta tiesitkö, että Pfizer-yhtiö ei alunperin kehittänyt sildenafil-lääkettä erektiohäiriöiden hoitoon?

Lääke oli tehty rasistusrintakivun hoitamiseen. Kehitystyö oli jo niin pitkällä, että lääke oli edennyt ihmiskoevaiheeseen. Valitettavasti pilleri ei toiminut ollenkaan rintakivun lievityksessä, mutta koehenkilöt raportoivat jotain muuta mielenkiintoista. Lääke sai veren virtaamaan aivan jossain muualla. 

Tuloksista innostuneena Pfizerilla käännettiin nopeasti tutkimuksen suunta, ja vuonna 1998 Viagra-kauppanimellä myytävästä sildenfilista tuli ensimmäinen Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkeviraston hyväksymä, suun kautta otettava, erektiolääke.

Mikroaaltouuni

Raytheon, yhdysvaltalainen sotateollisuuden yritys, valmisti toisen maailmansodan aikaan runsaasti välineistöä maailmalla sotiville joukoille. Insinööri Percy Spencer oli yksi yrityksen kruununjalokivistä, sillä hänellä oli ”ilmiömäinen kyky löytää yksinkertaisia ratkaisuja tuotanto-ongelmiin”.

Spencer oli kehittämässä tutkalaitteisiin uutta magnetronia, joka tuottaa korkeaenergisiä radioaaltoja, useimmiten mikroaaltoja. Sota-aikana moitteettomasti toimiville tutkille oli polttava tarve; kellään ei ollut päällimmäisenä mielessä popcornin valmistaminen.

Sota päättyi, mutta Percy Spencer jatkoi työtään magnetronin parissa. Eräänä päivänä vuonna 1946 hän huomasi taskussaan olleen pähkinäpatukan sulaneen tahmeaksi mössöksi. Hän osasi yhdistää mikroaallot reaktioon ja päätti mainiona tiedemiehenä perehtyä asiaan tarkemmin. Spencer laittoi magnetroniputken alle kananmunan, joka luonnollisesti räjähti hänen kasvoilleen. Tuloksesta innostuneena hän kokeili maissinjyvillä, ja päätti siinä vaiheessa jakaa löydöksensä (ja popcornit) muiden kanssa. 

Advertisement

Raytheonilla onnistuttiin sitomaan aallot suljettuun tilaan, ja jo seuraavana vuonna maailman ensimmäinen mikroaaltouuni tuotiin markkinoille. Se ei 350 kilon painoisena ja 2000 dollarin hintaisena ollut myyntimenestys, ja otti 20 vuoden kehitystyön ennen kuin mikrosta tuli sellainen, kuin se meidän kaikkien keittiöissä tänä päivänä on.

Lue myös: Miksi leffateatterissa napostellaan nimenomaan popcornia?

Slinky-vieteri

Laivaston insinööri Richard T. James työskenteli toisen maailmansodan aikaan philadelphialaisella telakalla ja yritti kehittää systeemiä, joka tukisi ja vakauttaisi sotalaivoja kovassa merenkäynnissä. Uppoutuneena työhönsä, hän huitaisi vahingossa yhden varaosapurkin hyllyltä alas. James seurasi haltioituneena, kun yksi purkista pongahtanut jousi keräsi itsensä kasaan vain ”astuakseen” alemmalle hyllylle, siitä kirjapinon päälle, jatkaen pöydälle ja lopulta lattialle.

Jamesin päässä syttyi kliseisesti lamppu, ja hän arveli voivansa tehdä vieteristä lasten lelun, koska laivasto ei ollut innostunut mistään hänen tuotoksistaan. Muutaman vuoden ajan James hioi keksintöään, jolle hänen vaimonsa Betty keksi nimen ”Slinky”. Leluvieteri patentoitiin ja vuonna 1945 valmistunut neljänsadan kappaleen näyte-erä myytiin paikallisessa tavaratalossa loppuun 90 minuutissa. 

Viidessäkymmenessä vuodessa Slinkyä oli myyty maailmanlaajuisesti yli 250 miljoonaa kappaletta. Suosion harjalle vieteri nousi uudelleen 1990-luvun lopulla, kun James Industries solmi Pixarin kanssa sopimuksen Slinky-koiran esiintymisestä Toy Story -elokuvissa.

Tarranauha

Useimpia koiranomistajia varmasti ärsyttää, kun rakkaat lemmikit tuovat puoli metsää turkkinsa mukana tullessaan ulkoa sisälle. 

Advertisement

Sveitsiläinen sähköinsinööri George De Mestral oli kuitenkin eri maata. Hän oli lumoutunut siitä, miten tiettyjen kasvien, sappiruohojen, mykeröt kiinnittyivät takiaisten lailla hänen koiransa turkkiin. 

De Mestral otti yhden mykerön työpaikalleen ja alkoi tutkia sitä lähemmin mikroskoopilla. Hän huomasi, että mykeröissä oli tuhansia pieniä koukkuja, joilla kasvi kiinnittyi vaatteiden ja karvojen mikroskooppisiin lenkkeihin. Mies testaili erilaisia materiaaleja luodakseen synteettisesti samanlaisella mekanismilla toimivan vahvan liitoksen. Vuonna 1955 De Mestral oli tullut siihen lopputulokseen, että nailon on tehtävään täydellinen ja niin oli tarranauha syntynyt.

New Yorkissa vuonna 1959 järjestetyssä muotinäytöksessä tarroilla kiinnitettävät asusteet olivat näytillä ensimmäistä kertaa, mutta muotialan vaikuttajat eivät olleet innostuneita.

Tarranauha, Velcro-tuotenimellä, tuli suosituksi vasta seuraavalla vuosikymmenellä, kun Nasa käytti sitä avaruuslennoillaan. Se oli kätevä väline kiinnittämään esineitä, ja estämään niitä leijumasta ympäriinsä painottomassa tilassa.

1960-luvun lopulla urheilujätit, Puma etunenässä, ottivat tarran ensimmäistä kertaa käyttöön jalkineissa, ja siitä lähtien ihmisillä on ollut viha-rakkaus-suhde tuohon äärimmäisen kätevään kiinnitysmenetelmään.

Advertisement

Hakaneula

1800-luvun alkupuoliskolla keksijä Walter Hunt oli pulassa. Hänellä oli velkoja maksettavana, eikä luovuus ollut parhaimmillaan taloudellisessa ahdingossa. Vaikka Hunt oli tuottelias keksijä, oli hänellä paha tapa myydä keksintönsä ennen kuin ne nousivat suosioon. Hänen alkuperäisiä keksintöjään ovat muun muassa ompelukone ja veitsenteroitin.

Hunt pähkäili ulospääsyä tilanteesta ja alkoi pyöritellä käsissään ensimmäistä sormiin osunutta esinettä. Niin kuin monet tekevät miettiessään.

Huntin nappaama esine oli 20-senttinen pala messinkistä lankaa. Kieputettuaan lankaa sormensa ympärille, välähti hänen mieleensä idea hakaneulasta! Hän haki keksinnölleen patenttia huhtikuun 10. päivä vuonna 1849, ja kuvasi esinettä näin: ”neula, joka on tehty yhdestä metallisesta langasta, jossa on jousi ja haka”. 

Ennennäkemätöntä Huntin keksinnössä oli sen terävä kärki, jonka sai kuitenkin turvallisesti piiloon. Niin kuin aiemminkin, Hunt myi keksintönsä lähes heti patentin saatuaan, ja sai siitä nykyrahassa mitattuna noin 10 000 dollaria. Ehkä velat tuli sillä maksettua.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

5 eläinfaktaa, joita et välttämättä olisi halunnut tietää

Julkaistu

Nyt vuorossa on viisi eläinfaktaa, joita ilman olisimme ihan hyvin pärjänneet.

Useimmiten eläimet valloittavat ja ihastuttavat, mutta tällä kertaa on vuorossa viisi eläinfaktaa, jotka voivat saada aikaan täysin päinvastaisen reaktion.

Nämä tietoiskut ovat kaikki eri tavalla kummallisia: osa puistattaa eläinten vuoksi ja osa siksi, mitä nämä kaverit puuhaavat. Joku fakta voi toisaalta omituisuudessaan saada myös hymyilemään – tällä viittaan listan viimeiseen kohtaan ja orgasmin feikkaaviin lohikaloihin.

Koirilla on hyvä syy rakastaa vinkuvia leluja

Kuten kuvassa esiintyvä vaarallinen peto, ovat kaikki koirat perimältään metsästäviä tappajia.

Joillekin koirille vinkuva lelu voi kuulostaa emoaan kutsuvalta pennulta, jolloin varsinkin naaraskoirissa herää hoivavietti. Mutta tuota suloista syytä useammin kyse on koirien sisäisestä metsästysvietistä.

Vinkuva esine kuulostaa pieneltä eläimeltä tai linnulta, joka kelpaisi mainiosti saaliiksi. Toisaalta se voi olla jo kiinni otettu lounas, jota koira puolustaa ruokavarkailta. Vaikka koirat eivät ole vuosituhansiin metsästäneet ravintoaan luonnossa, herättää vikisevä kumiankka niiden sisäsyntyisen saalistajan vaiston, ja piilevä susi nostaa päätään.

Rottakuningas

Rottakuningas ei ole mikään rottavaltakunnan hallitsija, vaan vanha keskieurooppalainen nimitys joukolle nuoria rottia, jotka ovat takertuneet toisiinsa hännistään pääsemättä irti.

Rottakuningas on tunnettu erityisesti saksalaisessa kansanperinteessä, jossa siihen liitettiin monenlaisia taikauskoja. Jos rottakuninkaan kohtasi, tiesi se huonoa onnea – monesti se oli enne rutosta tai jostain muusta tappavasta kulkutaudista. Rottakuninkaita on esillä monissa museoissa, mutta asiantuntijoiden mukaan useimmat niistä ovat keinotekoisia eli joku on kerännyt kuolleita rottia ja liittänyt niiden hännät jostain käsittämättömästä syystä yhteen. Varmaan aiheuttaakseen pelkoa ja painajaisia jollekin vihamiehelleen.

Jotta tässä tietoiskussa oli järkeä, niin rottakuningas ei todellakaan ole pelkkä myytti. Ilmiö on hyvin harvinainen, mutta ei keksitty. Myös oravan poikasilla on tavattu samaa ilmiötä. Oravien kohdalla kaikilla tulisi varmaan ensimmäisenä mieleen, että miten auttaa pieniä raukkoja, mutta kimppu rottia juoksentelemassa ympäriinsä saa useimmilla aikaan hieman erilaisen reaktion.

Hännät, ja joskus myös takajalat, liimautuvat toisiinsa etenkin talvella, kun kehon eritteet -–veri, uloste, tali – jäätyvät kiinnittäen eläimet yhteen. Liimautuneet takapäät aiheuttavat rotissa paniikkia ja ne kiskovat itseään pois yhtenäisestä klimpistä aiheuttaen häntien solmiutumisen vielä tiukemmalla.

Rottakuningas ei ole pitkäikäinen kammotus, sillä eläimet eivät selviä porukassa kovinkaan kauaa. Suurin löydetty rottarykelmä on sisältänyt 32 yksilöä.

Eläimiä on tuomittu kuolemaan

Englantilais-yhdysvaltalainen kielitieteiden professori Edward Payson Evans kirjoitti vuonna 1906 fiktiolta kuulostavan kirjan ”The Criminal Prosecution and Capital Punishment of Animals” (suom. Eläinten rikossyytökset ja kuolemantuomiot).

Kirjassa kerrotaan juuri siitä, mitä sen nimestä voi päätellä. Tässä eräs käsittämätön esimerkki 1400-luvun Ranskasta.

Perheen kotieläimenä pidetty sika oli hyökännyt kehdossa nukkuvan vauvan kimppuun, kuristanut tämän ja lopuksi vielä syönyt lapsen kasvot. Sika oli välittömästi hirmutyönsä jälkeen pidätetty ja sen kohtalosta päätettiin oikeudessa.

Todistajanlausuntojen perusteella tuomari totesi sian syylliseksi, raskauttavana asianhaarana pidettiin myös surman tapahtumista pääsiäisenä, koska sika ei ollut osoittanut minkäänlaista kunnioitusta juhlapyhää kohtaan. Tuomari määräsi sian hirtettäväksi, jotta se toimisi esimerkkinä siitä, mihin julma teko voi johtaa.

Kaksi kysymystä: Esimerkkinä muille sioille vai? Mitä sanottavaa puolustuksella oli?

Siira syö kalan kielen ja toimii itse kielenä

Siirojen lahkoon kuuluva Cymothoa exigua on pahimman luokan loinen. Tämä muutaman sentin mittainen äyriäinen on kuitenkin siinä mielessä kohtelias parasiitti, että se korjaa isännälleen aiheuttamansa vahingon. Sen ällöttävyydestä voitaneen kuitenkin olla yhtä mieltä.

C. exigua nimittäin tunkeutuu isäntäkalan sisään kidusten kautta, asettuu sen suuhun ja syö sen kielen. Sitten loinen kiinnittyy kielentyngän lihaksiin ja alkaa muina siiroina toimia isäntänsä kielenä.

Kalalle ei, käsittämätöntä kyllä, ole eriskummallisesta elinsiirrosta mitään haittaa, sillä C. exigua on kiinnittymisen jälkeen täysin toiminnallinen kieli.

Äyriäinen loisii muun muassa napsijoissa, jotka ovat suosittuja ruokakaloja, mutta siitä ei ihmisellekään ole mitään haittaa; muuta kuin jos elävän kielen yrittää irrottaa kalan suusta, saattaa siira repiä pelihousunsa ja purra ahdistelijaa. Siinä vaiheessa kannattaa pitää huulet tiukasti supussa!

Naarastaimen teeskentelee orgasmin

Oletko ikinä teeskennellyt orgasmin? Jos vastaus on kyllä, et ole eläinkunnassa yksin. Naarastaimen feikkaa joka toisella kutukerralla.

Kun naaras on valmis kutuhommiin, kaivaa se hiekkaan kuopan, avaa suunsa ja alkaa väristä voimakkaasti. Koiras ui viereen ja alkaa myös väristä suu auki. Parin sekunnin päästä naaras vapauttaa mätimunat, jotka koiraan maiti sitten hedelmöittää.

Mutta jos koiras tai sen ajoitus ja sijoittuminen eivät miellytä naarasta, jättää se homman kesken eikä vapauta sukusolujaan. Koiras on kuitenkin monesti niin innoissaan ja kutuhuumassa, ettei se huomaa muutosta naaraan käytöksessä ja laukoo niin sanotusti reisille.

Aktin jälkeen koiras voi olla hämmentynyt, kun naaras ei peitä kuoppaa, jossa munien pitäisi olla. Lisähämmennystä aiheuttaa myös se, että naaras rupeaa pian kaivamaan seuraavaa kuoppaa ja valmistautuu uuteen kutuun paremman kumppanin ja suorituksen toivossa. Myös muilla lohikaloilla, kuten kuvassa näkyvällä kuningaslohella, on havaittu samanlaista huijaamista.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Käärme ja hamsteri bestiksinä: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista – osa 2

Julkaistu

Tämän listan aiheena ovat ihastuttavat tarinat odottamattomista eläinkaveruksista.

Tällä listalla ollaan ihastuttavien eläintarinoiden parissa. Odottamattomat eläinystävät lämmittävät varmasti jokaisen mieltä – nenäliina kannattaa ottaa lähettyville!

Kotieläiminä ja lemmikkeinä yhdessä elävät eri eläinlajien edustajat tulevat usein loistavasti toimeen ja eläinten välille voi muodostua voimakkaita kiintymyssuhteita.

Tällä listalla tutustutaan kuitenkin sellaisiin ystävyksiin, joiden ei heti ensimmäisenä kuvittelisi löytävän yhteistä säveltä. Jostain syystä eläinystävät ovat löytäneet toisensa, vaikka kaverusten joukossa on petoja ja niiden saaliseläimiä sekä keskenään luontaisia vihollisia.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi tarinaa liikuttavan suloisista eläinystävistä voit lukea tästä:

Tosielämän Topi ja Tessu: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista – osa 1

Alexa-koira ja Sahara-gepardi

Koirien tiedetään muodostavan läheisiä suhteita monien eri eläinlajien kanssa, mutta erikoisen tiiviitä ystävyyssuhteita tiedetään syntyvän gepardien kanssa; silloin kun siihen on mahdollisuus. Lajit ovat perimmäiseltä luonteeltaan hyvin samanlaisia ja suunnilleen yhtä vanhoiksi elävinä eläiminä ne voivat muodostaa elinikäisiä kumppanuuksia.

Yksi ensimmäisistä tällaisista odottamattomista parivaljakoista oli Cincinnatin eläintarhassa, Yhdysvalloissa, yhdessä kasvaneet anatoliankoira Alexa ja Sahara-gepardi, tuttavallisemmin Lexi ja Sarah. Eläintarha on mukana isojen kissojen suojeluohjelmassa, jonka yhtenä tarkoituksena on opettaa afrikkalaisille maanviljelijöille vaihtoehtoisia tapoja karjansa vartiointiin. Sen sijaan, että gepardeja ammutaan, voidaan paimeniksi jalostettuja koirarotuja, esimerkiksi juuri anatoliankoiria, käyttää ajamaan pedot tiehensä.

Sahara ja Alexa tutustuivat toisiinsa vuonna 2000 kummankin ollessa vain parin kuukauden ikäisiä. Siitä lähtien ne leikkivät yhdessä ja kiersivät vuosien ajan ympäri maata esittelemässä erikoista ystävyyttään muun muassa kouluissa.

Kun Alexa ja Sahara kasvoivat, kävivät myös leikit rajummiksi. Niillä oli kuitenkin syvä keskinäinen ymmärrys, ja aina jos jompi kumpi ylitti sallitun rajan, tuijottivat ne tiiviisti toisiaan silmiin ja sanattomalla sopimuksella päättivät leikkituokion siihen. Täysikasvuisina ne molemmat vaikuttivat haluavan enemmän omaa aikaa ja tilaa, joten ne päätettiin sijoittaa omiin aitauksiinsa. Mutta riemu repesi joka kerta, kun ne päästettiin yhteen tai oli aika lähteä yhteiselle koulukierrokselle; oli aivan kuin ne eivät olisi erossa olleetkaan.

Vietettyään elämänsä ensimmäiset vuodet vain Saharan kanssa ja muiden kissaeläinten ympäröimänä, ei Alexaa koskaan voitu päästää muiden koirien lähelle. Se ilmeisesti kuvitteli olevansa petokissa ja suhtautui omiin lajitovereihinsa kuin ne olisivat saaliseläimiä.

Cincinnatin eläintarha ilmoitti vuonna 2016 surullisen uutisen, kun Sahara oli jouduttu lopettamaan. Nyt se juoksee muilla niityillä pari vuotta aiemmin menehtyneen Alexan kanssa.

Aochan-käärme ja Gohan-hamsteri


Vaikka monissa maissa elävien selkärankaisten syöttäminen toisille eläimille on kiellettyä, sallii Japani esimerkiksi elävien jyrsijöiden tarjoilemisen käärmeille.

Lokakuussa 2005 Mutsugoro Okokun eläintarhassa oli kiperä pulma: rottakäärme nimeltään Aochan ei suostunut syömään pakasteesta sulatettuja rottia. Eläintenhoitajat olivat huolissaan kaksivuotiaan Aochanin syömättömyydestä, joten he marssivat lemmikkikauppaan hakemaan sille elävää saalista.

Kun ateriaksi valikoitunut kääpiöhamsteri laitettiin Aochanin lämmitettyyn terraarioon, juoksi se peloissaan ympäriinsä. Käärme lähti lähestymään jyrsijää, mutta pysähtyikin yllättäen sen edessä ja kääntyi toiseen suuntaan; sitä ei kiinnostanut tippaakaan.

Eläintenhoitajat päättivät jättää hamsterin terraarion uskoen, että Aochan kyllä söisi, kun se tulisi nälkä. Päivien kuluessa kävi kuitenkin selväksi, että ainoa terraariossa ruokaileva eläin oli hamsteri, joka järsi huolettomana porkkanoita – Aochan luikerteli välinpitämättömänä sen vieressä.

Kului viikkoja, ja parivaljakko vaikutti lähentyvän niin paljon, että kääpiöhamsterille päätettiin antaa sarkastisesti nimeksi Gohan, joka tarkoittaa ateriaa. Gohan kiipeili Aochanin päällä ja yritti leikkiä sen kanssa. Eläimet jopa nukkuivat yhdessä: Aochan kiertyi kerälle ja Gohan asettui sen päälle nukkumaan.

Kaksikosta tuli eläintarhan vetonaula ja vierailijat ympäri maan saapuivat katsomaan luonnonlakeja uhmaavia ystävyksiä. Monet olivat varmoja, että jossain vaiheessa Aochan tulisi järkiinsä ja söisi Gohanin, mutta eläintenhoitaja Kazuya Yamamoto oli vakuuttunut, ettei niin tulisi käymään. ”Aochan vaikuttaa aidosti nauttivan Gohanin seurasta”, kertoi Yamamoto medialle tammikuussa 2006, kun eläinystävät olivat eläneet kuukausia yhdessä.

Valitettavasti eläintarha jouduttiin sulkemaan konkurssin vuoksi ja tarinan mukaan kaikki eläimet päästettiin luontoon. Tuo tarina tuskin pitää paikkansa, mutta onhan se hauska ajatella, että ehkäpä Aochan ja Gohan jatkoivat erikoista ystävyyttään villeinä ja vapaina.

Albert-lammas ja Themba-norsu


Themba-norsun elämän alku oli kirjaimellisesti kivinen, kun sen emo putosi vuonna 2008 kohtalokkaasti kallionkielekkeeltä. Eteläafrikkalaiset puistonvartijat panivat puolivuotiaan norsunpoikasen merkille ja toivoivat, että toinen norsunaaras adoptoisi sen. Niin ei kuitenkaan käynyt, joten nälkiintynyt poikanen toimitettiin Shamwarin villieläinreservaattiin.

Koska Thembaksi nimetty norsu oli liian nuori selviämään yksin, ja sitä haluttiin suojella muilta suuren reservaatin eläimiltä, päätettiin sen antaa kasvaa aitauksessa. Koska norsut ovat hyvin sosiaalisia eläimiä, laitettiin Themban seuraksi Albert-niminen lammas.

Tutustuminen alkoi Albertin kannalta pelottavalla tavalla, sillä Themba viihdytti itseään jahtaamalla kämppistään. Albert järkyttyi niin pahasti, että meni 12 tunnin ajaksi suojaan aitauksen katokseen, johon Themba ei päässyt. Utelias norsu halusi kuitenkin tehdä tuttavuutta ja työnsi kärsäänsä väsymättä katetun suojan paalujen välistä, jotta sai haisteltua uutta kaveriaan.

Seuraavana aamuna Albert uskaltautui ulos tutustumaan Thembaan ja siitä hetkestä lähtien kaksikko oli erottamaton. Ne kulkivat päivisin tuntikausia ympäri puistoa – Themba lepuutti usein kärsäänsä Albertin selän päällä – ja öisin ne nukkuivat vierekkäin. Vaikka puiston työntekijät olivat hieman pelänneet, että nuori Themba alkaisi luulla itseään lampaaksi, kävi asiassa toisin päin: Albert rupesi matkimaan norsun tekemisiä ja muutti oman ruokavalionsakin täysin lampaille ennenkuulumattomaksi.

Eläinystävät viettivät yhdessä kaksi huoletonta vuotta, kunnes oli Themban vapauttamisen aika ja kaverukset piti erottaa toisistaan. Se aloitettiin yksinkertaisella aidalla, jotta Albert ja Themba näkivät toisensa edelleen, mihin ne vaikuttivat olevan tyytyväisiä. Juuri ennen luontoon siirtämistä Themba kuitenkin sairastui suolitukokseen ja menehtyi nopeasti. Albert jäi asumaan reservaattiin.

Owen-virtahepo ja Mzee-kilpikonna

Kun Intian valtameressä tapahtunut voimakas maanjäristys lähetti joulukuun 26. päivänä vuonna 2004 matkaan yhden historian tuhoisimmista tsunameista, kärsittiin aaltojen aiheuttamista tuhoista myös tuhansien kilometrien päässä Afrikassa. Kenian rannikolla pieni virtahepo joutui luonnonkatastrofin seurauksena erilleen emostaan ja muusta laumastaan, mutta onneksi paikalliset puistonvartijat löysivät poikasen ja toimittivat sen Haller Parkin luonnonpuistoon.

Virtahepo nimettiin Oweniksi ja hoitajat päättivät, että sosiaalisena eläimenä sen olisi hyvä saada seuraa. Owen laitettiin samaan aitaukseen 130-vuotiaan aldabranjättiläiskilpikonnan kanssa. Mzee-kilpikonna otti tulokkaan aluksi varautuneesti vastaan, mutta kun Owen alkoi pitää iäkästä herraa emonaan, suli senkin sydän lopulta.

Ne olivat erottamaton pari, joka söi, kylpi ja nukkui yhdessä. Owen nähtiin usein nuolemassa Mzeen päätä ja se suhtautui kilpikonnaan hyvin suojelevaisesti: vieraiden oli turha yrittää lähestyä vanhusta. Eläinystävät kehittivät myös aivan oman ”kielen” tuottamalla ääniä, joita muiden virtahepojen tai kilpikonnien ei tiedetä päästävän. Keskustelun tukena kaverukset käyttivät päännyökkäyksiä ja pehmeitä tuuppaisuja.

Virtahevot viettävät emojensa kanssa useita vuosia, mutta jossain vaiheessa niiden on uskaltauduttava elämään omilleen. Näin kävi myös Owenille, joka vuonna 2007 siirrettiin tutustumaan muihin virtahepoihin. Se oli siinä vaiheessa jo tuplaten kasvatti-isänsä kokoinen.

Kauris ja hanhi

Huhtikuussa 2011 Forest Lawnin hautausmaalla Buffalossa, Yhdysvalloissa, todistettiin hyvin erikoista eläinten käyttäytymistä: Kaurisuros ja kanadanhanhinaaras löivät hynttyyt yhteen.

Lintu oli muninut hautausmaan patsaaseen ja vaikka yleensä kanadanhanhipariskunnan kummatkin osapuolet osallistuvat hautomiseen, joutui tämä naaras huolehtimaan munistaan ilman kumppania. Se sai kuitenkin apua odottamattomalta taholta: hautausmaan alueella vuosikausia eläneeltä kauriilta.

Valkohäntäkauris ei kuitenkaan käynyt hautomaan munia, vaan toimi emon ja sen kuoriutumattoman jälkikasvun vartijana, kirjaimellisesti. Tilanteen erikoisuus valkeni, kun kanadanhanhea tultiin verkkojen kanssa siirtämään – linnut olivat suurilukuisina joukkoina lähes vitsaukseen asti sotkeneet hautakiviä ulosteillaan. Kauris oli asiasta toista mieltä, sillä se asettui hanhea lähestyvien ihmisten eteen ja karkotti heidät uhkaavalla tuijotuksellaan tiehensä. Suojelevainen käytös toistui aina, kun auto tai ihminen lähestyi pesää.

Hautausmaan työntekijät ja paikallisen eläinpelastuskeskuksen vapaaehtoiset seurasivat tuota uskomatonta saagaa kolme viikkoa, kunnes hanhitiput viimein kuoriutuivat. Kaiken lisäksi jännitysnäytelmä oli huipentunut vain päivää ennen kuoriutumista, kun munia ravinnokseen käyttävät varikset alkoivat parveilla pesän lähettyvillä odottaen hetkeä, jona emon silmä välttäisi. Jälleen kerran kauris päätti, että peli ei vetele ja ajoi uhkaavat munavarkaat menemään.

Sinä päivänä, kun pienet tiput lähtivät emonsa kanssa ensimmäisen kerran pesästään tutustumaan maailmaan, koki kauris tehtävänsä suoritetuksi ja lähti omille teilleen.

Kummallista ystävyyttä tiiviisti seurannut villieläinasiantuntija Joel Thomas oli tapahtuneesta yhtä hämmentynyt kuin kaikki muutkin, mutta halusi katkaista siivet median ja yleisön innostuneelta spekulaatiolta, jonka mukaan eläinten välillä olisi ollut romanttisia tunteita. Hänen mukaansa kyse oli omistautuneisuudesta ja kiintymyksestä, ei ihastuksesta. ”Kauris ja hanhi eivät olleet rakastuneita”, selvensi Thomas Reutersin haastattelussa.

Mutta miten ihmeessä Disney ei ole jo tarttunut tähän tarinaan!?

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Tosielämän Topi ja Tessu: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista – osa 1

Julkaistu

Nämä yllättävät eläinystävät lämmittävät sydäntä kylmänä pakkaspäivänä.

Nyt heittäydytään hellyttävien eläintarinoiden pariin. Nämä odottamattomat eläinystävät lämmittävät varmasti jokaisen mieltä – nenäliina kannattaa ottaa lähettyville!

Kotieläiminä ja lemmikkeinä yhdessä elävät eri eläinlajien edustajat tulevat usein loistavasti toimeen ja eläinten välille voi muodostua voimakkaita kiintymyssuhteita.

Tällä listalla tutustutaan kuitenkin sellaisiin ystävyksiin, joiden ei heti ensimmäisenä kuvittelisi löytävän yhteistä säveltä. Mukana on petoja ja niiden saaliseläimiä sekä keskenään luontaisia vihollisia, mutta jostain syystä eläinystävät ovat löytäneet toisensa.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Loput tarinat liikuttavan suloisista eläinystävistä voit lukea tästä:

Käärme ja hamsteri bestiksinä: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista – osa 2

Advertisement

Sniffer ja Tinni – Tosielämän Topi ja Tessu

Näin voi käydä vain saduissa: Koira ja kettu kohtaavat metsässä ja niistä tulee parhaat ystävät. Niin on kuitenkin oikeasti käynyt Norjassa.

Saksanpaimenkoira Tinni oli eräänä päivänä omistajansa Torgeir Bergen kanssa kävelyllä metsässä, kun he kohtasivat siellä ketun. Se oli vielä poikanen ja Berge arveli sen olleen seuraa ja ruokaa vailla; emo oli todennäköisesti kuollut. Berge nimesi ketun Snifferiksi, mutta jätti villieläimen pärjäämään omilleen.

Kummallista kyllä, tuon päivän jälkeen Sniffer ilmestyi usein kuin tyhjästä mukaan Bergen ja Tinni-koiran metsälenkeille ja eläimet alkoivat muodostaa tuttavallisen suhteen. Hiljalleen kaverukset alkoivat tapaamaan metsän siimeksessä lähes päivittäin ja viihtyivät toistensa seurassa leikkien ja välillä rauhassa makoillen useita tunteja kerrallaan.

Valokuvaajana työskennellyt Berge on dokumentoinut koiran ja villin ketun ainutlaatuista ystävyyttä vuosien ajan, ja on myös julkaissut odottamattomasta toveruudesta kirjan. Berge on äänekäs turkiskaupan vastustaja, ja hän on toivonut Tinnin ja Snifferin tarinan edistävän turkismetsästyksen kieltämistä.

Advertisement

Lue myös, mihin muun muassa iki-ihana Topi ja Tessu -satu pohjautuu:
Kauheat alkuperäistarinat rakastettujen satujen takana

Orangit ja saukot

Belgialaisessa Pairi Daizan eläintarhassa on keksitty hauska tapa pitää kolmihenkinen orankiperhe onnellisena. Älykkäät orangit tarvitsevat jatkuvasti tekemistä viihtyäkseen, ja hoitajat kehittävätkin niille päivittäin erilaisia leikkejä, pelejä ja ongelmanratkaisutehtäviä.

Tarhan orankiperhe – Uijan-uros, Sari-naaras ja niiden poikaset Berani ja Mathaï – elelevät aitauksessaan saukkojen kanssa. Eläintarhassa ajateltiin, että aitauksen läpi virtaavan joen varrelle asutetut saukot toisivat orangeille viihdykettä, mutta kukaan ei odottanut eläinten ystävystyvän.

Eläintarhan tiedottaja Mathieu Goedefroy on kertonut Indsider -julkaisun haastattelussa, että etenkin Uijan ja Berani ovat luoneet erityisen suhteen saukkojen kanssa: saukot nousevat joesta leikkimään karvaisten kavereidensa kanssa ja eläimet viihtyvät päivät pitkät yhdessä. Goedefroyn mukaan Uijan, Berani ja saukot jahtaavat toisiaan leikkimielisesti, ja kuurupiilo on yksi porukan suosikkiajanvietteistä. Elämä on kummankin lajin edustajille paljon hauskempaa ja kiinnostavampaa!

Advertisement

Ebony-kissa ja Ivory-rotta

New Yorkissa sijaitsevassa Brooklyn Cat Caféssa voi käydä kahvilla ja samalla silitellä kissoja. Pohjimmiltaan yritys on kuitenkin hylättyjen kissanpentujen adoptiotoimisto, josta voi välipalan yhteydessä napata mukaansa uuden lemmikin. 

Muutamia vuosia sitten eräällä kahvilan kissoista todettiin viruksen levittämä leukemia, joten väistämättä kuolemaan johtavan tarttuvan taudin vuoksi pentu jouduttiin eristää muista kissoista.

Sen ei kuitenkaan haluttu olevan yksinäinen, joten kahvilan omistajat adoptoivat läheisestä löytöeläinkeskuksesta vitivalkoisen rotan, jolle annettiin nimeksi Ivory. Rottiin leukemiavirus ei tartu, joten periaatteessa se oli täydellinen kumppani pikimustalle Ebony-kissalle. 

Paitsi että ne olivat kissa ja rotta!!!

Eläimet tulivat kuitenkin erinomaisesti toimeen, eikä Ivory pelännyt kanssaan samankokoista Ebonya. Niiden välille muodostui selvä kiintymyssuhde. Kissanpentu menehtyi viiden kuukauden jälkeen, mutta työntekijöiden mukaan sen elämä oli ollut kaverin kanssa paljon rikkaampaa

Advertisement

Onnistuneen kumppanuuden jälkeen kahvila on tuonut useita rottia kissanpentujen seuraksi ja jyrsijät toimivat orvoille kissoille kuin emoina: ne pitävät niistä huolta kuin omista poikasistaan. Leikkiminen on myös sallittua ja pennut jahtaavatkin rottien häntiä hellästi.

Kahvilassa kuitenkin tiedostetaan se tosiasia, että rottien liike voi kiintymyksestä huolimatta laukaista kissoissa luontaisen metsästysvietin, joten parit erotetaan, kun kissat kasvavat tietyn kokoiseksi.

Bea-kirahvi ja Wilma-strutsi

Vuonna 2009 Busch Gardens -eläintarhassa, Floridassa, ystävystyi täysin odottamattomasti kaksi pitkäkaulaista asukkia: kolmivuotias kirahvi nimeltään Bea ja 10-vuotias strutsi nimeltään Wilma. Ne asuivat melko suuressa, 26 hehtaarin kokoisessa aitauksessa, jossa eli kummankin lajitovereiden lisäksi sarvikuonoja, norsuja ja seeproja.

Bean ja Wilman ystävystyminen oli siis täysin spontaania. Eläintarhan mukaan kirahvit ja strutsit ovat luonnostaan uteliaita eläimiä, joten ei ole mitenkään ennenkuulumatonta, että ne olisivat toisistaan kiinnostuneita.

Advertisement

Bean ja Wilman tapauksessa uskomatonta oli se, että ne hakeutuivat jatkuvasti yhteen ja viettivät aikaa mieluummin keskenään kuin kenenkään muun kanssa. Kirahveilla on tapana tutkia ympäristöään kielellään, ja tämän kaksikon syvästä ystävyydestä kertoi paljon se, että Wilma oli usein Bean tuttavallisen tutkailun kohteena, eikä ollut läheisestä kontaktista millänsäkään. 

Vuonna 2020 eläintarha ilmoitti 14-vuotiaan Bean saaneen kolmannen poikasensa, mutta Wilman liikkeistä ei useampaan vuoteen ole raportoitu mitään. Strutsit saattavat elää jopa 75-vuotiaiksi, joten jos mitään yllättävää ei ole tapahtunut, on Wilma edelleen hengissä ja toimii ehkä tätinä pienille kirahveille.

Cassie-kissa ja Moses-varis

Vuonna 1999 Massachusettsin osavaltiossa, Yhdysvalloissa, asuneiden Wallace ja Ann Colliton pihaan ilmestyi pieni mustavalkoinen kissanpentu. Collitot yllättyivät kuin he huomasivat, että hylätty pentu ei ollutkaan yksin: sillä oli seuranaan varis. Varis näytti huolehtivan orvosta kissasta ja kantoi sille syötäväksi matoja ja hyönteisiä. Lintu myös esti pentua vaeltamasta autotielle ja piti vahtia muiden eläinten varalta.

Pariskunta oli varma, että kukaan ei uskoisi heidän kertomustaan variksen siipien suojassa elävästä kissanpennusta, joten he alkoivat nauhoittaa videokamerallaan kaksikon puuhia. Kissan he nimesivät Cassieksi ja varis sai nimen Moses. 

Advertisement

Collitot saivat houkuteltua Cassien sisälle ruoan avulla ja kissa jäikin mielellään taloon asumaan. Mutta vain illoiksi ja öiksi, sillä joka aamu, tasan kuudelta, Moses tuli koputtelemaan oven taakse ja hakemaan kissaystäväänsä ulos. Eläinten suhde muuttui vuosien kuluessa, kun suojelutehtävät vaihtuivat tasavertaiseen ystävyyteen. Viiden vuoden ajan Collitot kuvasivat kissan ja variksen päivittäistä kirmailua ja leikkimielistä painimista, kunnes eräänä päivänä Moses ei enää ilmestynytkään ovelle. Varikset elävät maksimissaan kahdeksanvuotiaiksi, joten Moses oli todennäköisesti kuollut.

Cassien ja Moseksen ainutlaatuinen ystävyys elää kuitenkin ikuisesti Lisa Flemingin kirjoittamassa lastenkirjassa: Cat and Crow: An Amazing Friendship.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

10 yllättävää tapaa, joilla sää vaikuttaa ihmisen terveyteen ja käyttäytymiseen

Julkaistu

Tässä tulee kymmenen tapaa, joilla sää vaikuttaa ihmisen terveyteen ja käyttäytymiseen.

Listafriikki käy nyt läpi yllättäviä tapoja, joilla sää vaikuttaa ihmiseen. Sää muuttaa käytöstämme, vaikuttaa merkittävästi terveyteemme ja myös tapaan, jolla aivomme käsittelevät tietoa.

Tällä listalla emme kerro siitä, kuinka aurinko polttaa tai pakkasella iho kuivaa. Nyt mennään erikoisempiin juttuihin, joista osa saa todenteolla pohtimaan omaa käytöstä. Nimittäin sää vaikuttaa huomaamattamme myös arvostelukykyyn ja päätöksentekoon. Se on melko pelottava ajatus, mutta toisaalta aika moni muukin asia vaikuttaa ihmisen toimintaan, joten hetkiä päätösten tai tärkeiden valintojen tekemiseen ei kannata ruveta siirtämään sään perusteella.

Sydänkohtaukset ja halvaukset lisääntyvät talvella

Tämän luulisi kyllä olevan toisin päin! Ja onhan se totta, että äärimmäiset lämpötilat molempiin suuntiin rasittavat kehoa, mutta kylmä tekee sydämelle kirjaimellisesti enemmän hallaa.

Sydän joutuu tekemään enemmän töitä kierrättääkseen verta ympäri kehoa ja pitääkseen sen lämpimänä. Samaan aikaan elimistössä tapahtuu muita muutoksia, joilla se kamppailee kylmää vastaan: verisuonet supistuvat, jolloin sydämen hapensaanti laskee. Tästä syystä sydämen on pumpattava entistä kovemmin saadakseen veren kulkemaan supistuneissa suonissa. Tämä yksinkertainen kysynnän ja tarjonnan epäsuhta johtaa verenpaineen ja sykkeen kohoamiseen, mistä lopputulos voi pahimmillaan olla sydänkohtaus tai aivoinfarkti.

Joten kun aina varoitellaan huhkimasta kesäkuumalla, niin talvipakkasilla lumitöiden tekeminen saattaa olla paljon vaarallisempaa!

Kuuma sää vähentää siittiöiden määrää

Siittiöiden määrän aleneminen kuumalla säällä on todettu jo 1980-luvulla tehdyissä tutkimuksissa, eikä tilanne ainakaan ilmastonmuutoksen myötä ole paranemaan päin. On evoluution kannalta omituista, että kivekset sijaitsevat ruumiinontelon ulkoupuolella varsin haavoittuvaisina. Mutta siihen (niinkuin kaikkiin muihinkin sopeumiin) on hyvä syy: siittiöiden muodostuminen vaatii ruumiinlämpöä viileämmät olosuhteet. Urospuolisen ihmisen, jota mieheksikin kutsutaan, siittiöille optimaalinen lämpötila on 34 celsiusastetta.

Ympäristön lämpötilalla on yllättävän paljon merkitystä, sillä talvella siemennesteessä on enemmän siittiöitä kuin kesällä. Jos ja kun ilmasto muuttuu ja lämpötilat vain jatkavat kohoamistaan, ovat siittiöt todellisessa vaarassa.

Useissa tutkimuksissa on todettu, että siemennesteessä olevien siittiöiden määrä on suurimmillaan talvella ja pienimmillään kesän kuumuudessa. Esimerkiksi Teksasissa vuonna 2016 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että joillakin miehillä kesäiset siittiömäärät olivat tasolla, joka luokitellaan hedelmättömyydeksi, mutta talvella määrä oli täysin normaalilla tasolla.

Matalapaine ja kylmyys lisää nivelkipuja

Olet varmasti kuullut jonkun ennustavan myrskyn tulevan, koska tuntee sen luissaan. Silmien pyörittelyn sijaan varoitukseen voi suhtautua puolivakavasti, sillä jotkut ihmiset oikeasti tuntevat ilmanpaineen vaihtelut kehossaan.

Toisaalta yhteyttä huonon sään ja nivelkipujen välillä ei ole kyetty lukuisissa tutkimuksissa vahvistamaan, ja monien lääkäreiden mielestä kyse on plasebovaikutuksesta: iänkaiken on puhuttu sään aiheuttamista kivuista, joten sateella tunnettu kipu polvessa yhdistetään heti säähän. Siinä kohtaa unohtuu, että aurinkoisellakin säällä kolottaa.

On myös lääkäreitä ja varsinkin potilaita, jotka uskovat nivelkipujen ja matalapaineen välillä olevan yhteyden. Erityisesti kiputuntemuksia kokevat nivelreumapotilaat, joilla tulehdussolut tuhoavat omia kudoksia. Saattaa olla, että suojaava rusto on niin pahoin vaurioitunut, että luiden kipureseptorit ja hermot havaitsevat ilmanpaineen vaihtelut terveitä niveliä herkemmin.

Toisen teorian mukaan matalapaine saa nivelten kudokset laajentumaan, mikä aiheuttaa kipua ja jäykkyyttä. Korkeapaineessa ilmanpaine on nimensä mukaisesti suurempi, joten ilmakehä ”puskee” meitä vasten estäen kudosten laajentumisen. Ilmanpaineen laskiessa kudoksilla on enemmän tilaa.

Aivot toimivat parhaiten harmaalla säällä

Kun ulkona sataa ja on synkkää, voi mieli olla matalana ja auringonvalon vähäisyys aiheuttaa todistetusti masennusta. Mutta ihmisen älylliset toiminnot ovat parhaimmillaan silloin, kun sää on surkeimmillaan.

Tutkimusten mukaan muisti toimii paremmin pilvisellä kuin aurinkoisella säällä. Eräässä australialaistutkimuksessa shoppailijoille tehtiin pistokokeita pienestä myymälästä lähtemisen jälkeen ja heitä pyydettiin muistamaan sattumanvaraisten esineiden sijainti. Huonolla säällä muistettujen esineiden määrä oli kolminkertainen verrattuna aurinkoisiin päiviin. Tutkijoiden mukaan kyse on siitä, että kauniina päivinä ihmiset ovat paremmalla tuulella eivätkä kiinnitä samalla tavalla huomiota mitättömiin asioihin. Hyväntuulisuus voi kadota, jos kuluttaa energiaa epäolennaisuuksiin.

Ollessaan huonolla tuulella, joka siis on yleisempää huonolla säällä, ihmisillä on tapana käyttää niin sanottua alhaalta ylöspäin suuntautuvaa tiedonkäsittelyä. Tällöin mennään suoraviivaiseen, aistihavainnoista koottavaan prosessointiin verrattuna ylhäältä alaspäin suuntautuvaan ajatusmalliin, jossa aiemmat kokemukset, konteksti ja yleinen tietämyksemme muokkaavat tiedonkäsittelyä. Arvellaan, että alhaalta ylöspäin tapahtuva tiedonkäsittely on tehokkaampaa muistamisen kannalta.

Esimerkiksi opiskelijan kannattaisi tämän perusteella päntätä tentteihin nimenomaan pilvisinä päivinä, sillä silloin aivot keskittyvät paremmin juuri haluttuun asiaan.

Äkillinen muutos ilmanpaineessa voi käynnistää synnytyksen

Sadepilviä horisontissa – kohta tulee lähtö synnärille. Näin ainakin Japanissa tehdyn pitkäaikaistutkimuksen mukaan. Tokion lääketieteellisessä yliopistossa tehty ja vuonna 2006 julkaistu tutkimus osoittaa, että synnytysten määrä lisääntyy ilmanpaineessa tapahtuvien nopeiden muutosten myötä. Seitsemän vuoden ajalta synnytyksiä läpikäyneet tutkijat havaitsivat, että merkittäviä piikkejä tuli nimenomaan matalapaineen alla.

Tutkimuksessa löydettiin yhteys äkillisen ilmanpaineen laskun ja lapsiveden menemisen välillä. Lapsiveden meneminen tarkoittaa siis sitä, että sikiökalvot puhkeavat, ja lapsivettä rupeaa tihkumaan tai sitä lorahtaa kunnolla ulos – kuten elokuvissa. Ja silloin vauva on valmis tulemaan. Joskus sikiökalvot puhkeavat vasta ponnistusvaiheessa, jolloin synnytys on ollut jo hyvän aikaa käynnissä.

Synnytysten määrä kasvaa siis ilmanpaineen vaihtelussa kumpaankin suuntaan, mutta spontaani sikiökalvojen puhkeaminen ja lapsiveden meneminen on matalapaineen tekosia. Johtuisiko samasta syystä kuin nivelten kipu ja jäykkyys matalapaineen alla? Kudokset pääsevät laajenemaan ja sikiökalvot venyvät puhkeamiseen asti.

Lämpötila vaikuttaa arvostelukykyymme

Jos ikinä joudut oikeuteen rikoksesta syytettynä, niin pidä peukut pystyssä, että käsittely tapahtuu kesällä. Lämmin sää nimittäin tekee meistä vähemmän tuomitsevia. Toivottavaa tietenkin on, että ei koskaan joutuisi kyseisenlaiseen tilanteeseen.

Asiaa on tutkittu muun muassa Saksassa, jossa yli sadalle yliopisto-opiskelijalle näytettiin pidätyskuvia. Koehenkilöt, jotka olivat viileässä huoneessa, arvioivat pidätetyt henkilöt kylmäverisiksi rikollisiksi, jotka viettävät kaiken aikansa suunnitellen tihutöitä. Lämpimässä huoneessa kuvia arvioineet taas näkivät pidätetyt impulsiivisina, hetken mielijohteesta rikoksiin päätyneinä henkilöinä. Jos vedetään mutkat suoriksi, niin lämpötilasta riippuen henkirikoksesta syytetty voi saada tuomion murhasta tai taposta, joista annettavat rangaistukset ovat aivan eri luokkaa.

Lämpimässä myös ihmiset ovat lämpimämpiä ja epäitsekkäämpiä. Kylmässä toisiin ihmisiin suhtautuminen on kalseampaa.

Sää voi vaikuttaa siihen, mihin pääsee opiskelemaan

Tämä on varsin pelottava teoria ja liippaa läheltä listan edelliseen kohtaa, jossa käsiteltiin sään vaikutusta arvostelukykyyn. Nyt mennään siihen, miten ihmiset säästä riippuen arvostavat erilaisia asioita.

Käyttäytymistieteiden professori, sosiaalipsykologi Uri Simonsohn on tutkinut muun muassa yliopistojen opiskelijavalintaa ja sitä, mitkä kaikki seikat vaikuttavat valintaan. Vuonna 2007 hän julkaisi tutkimuksen, jossa seurattiin 682 opiskelemaan pyrkineen haastatteluja. Simonsohn halusi selvittää, miten sää vaikuttaa haastattelijoiden arvioihin.

Ja kuten Simonsohn oli ennustanut, säällä oli merkittävä vaikutus siihen, mitä saavutuksia haastattelija piti arvossa. Tutkimuksen tulokset julkaistiin varsin kuvaavasti otsikoidussa artikkelissa: Clouds make nerds look good eli pilvet saavat nörtit näyttämään hyvältä. Kävi siis ilmi, että pilvisinä päivinä haastattelijat suosivat niitä nuoria, jotka olivat akateemisesti ansioituneita. Aurinkoisella säällä tehdyissä haastatteluissa koulumenestys ei tokikaan ollut sivuseikka, mutta esimerkiksi urheilusaavutuksilla, kerhotoiminnalla tai erilaisiin toimikuntiin kuulumisella oli suurempi merkitys.

Jos esimerkiksi opiskelemaan pyrkivä on ahkerasti mukana koulunsa teatteritoiminnassa, mutta hänen numeronsa eivät välttämättä ole täydelliset, on yliopistoon pääseminen todennäköisempää aurinkoisena haastattelupäivänä.

Simonsohnin tutkimusten mukaan muutokset pilvipeitteessä suuntaan tai toiseen voivat nostaa hyväksymisen todennäköisyyttä jopa 12 prosentilla.

Rikoksia tehdään vähemmän huonossa ja kylmässä säässä

Ei varmasti ole mitenkään yllättävää, että väkivaltarikoksia tehdään huonolla säällä vähemmän. Yllättävää on se, miten paljon tutkimustietoa asiasta on. Vuonna 2013 Science-lehdessä julkaistiin kokooma-artikkeli valtavasta määrästä dataa, johon kuului tutkimuksia jokaisesta maailmankolkasta ja niissä oli perehdytty ajanjaksoihin 12 000 vuoden takaa aina nykypäivään saakka. Yhteenvedossa havaittiin, että lämpötilan nousu on aina lisännyt rikollisuutta, erityisesti väkivaltarikosten määrää, maailmanlaajuisesti.

Tämä on havaittavissa pienemmässäkin mittakaavassa: kesäisin tehdään enemmän rikoksia kuin talvisin. Kylmä tai sateinen sää ei kuitenkaan varsinaisesti vaikuta ihmisten käytökseen, sillä ”tarve” varastaa, pahoinpidellä tai tappaa ei ole kesällä sen suurempi kuin talvella. Kyse on siitä, että ihmisiä liikkuu ulkona vähemmän; oli kyse uhreista tai rikollisista. Mutta säällä siis on merkitystä, ja jos meillä on koko ajan lämpimämpää ja lämpimämpää, niin rettelöitä on tiedossa. Tämä kannattaa pitää mielessä myös lomareissun ajankohtaa suunnitellessa.

Nyt on pakko liittää tähän mukaan yksi omakohtainen tarina. Helmikuussa 2015 olimme New Yorkissa ja tuo viikko oli kylmä. Siis todella kylmä. Sehän ei meitä hidastanut – päinvastoin, sillä mihinkään nähtävyyksiin ei tarvinnut jonottaa. Meidän Airbnb-isäntä naureskeli, että moneen päivään ei ole tapahtunut murhia, sillä murhaajatkaan eivät halua tulla ulos sellaisella pakkasella. Myöhemmin luin, että kyseessä oli pisin murhaton putki New Yorkissa yli kahteenkymmeneen vuoteen. Kokonaista 12 päivää ilman raportoituja murhia. Tuo helmikuinen pätkä oli myös harvinaisen kylmä. Meillä oli siis viileä, mutta turvallinen lomaviikko!

Kädet ja jalat turpoavat kuumassa

Kuumalla säällä kämmenet ja jalat voivat turvota merkittävästi. Jopa niin paljon, että helteisenä päivänä voi olla syytä jättää sormukset lipaston päälle. Ilmiö on voimakas varsinkin silloin, kun korkeaan lämpötilaan yhdistyy korkea ilmankosteus. Tällöin elimistöllä on vaikeuksia jäähdytellä, minkä se tekee etenkin hikoilun avulla. Tämän lisäksi lämpöä siirretään kehon sisäosista ja lihaksista ihon pinnalla, mikä tapahtuu ohjaamalla enemmän verta iholle.

Pintaverenkierron tehostuessa verisuonet laajenevat; se on hyvä, koska tällöin lämpöä pääsee pois enemmän. Toisaalta verisuonten laajentuessa niissä olevaa nestettä pääsee tihkumaan ympäröiviin kudoksiin, mikä näkyy sitten turpoamisena.

Turpoaminen on yleisempää naisilla, sillä naisten rasvaprosentti on luontaisesti korkeampi kuin miesten, ja mitä enemmän rasvaa, sitä kehnommin lämpö pääsee poistumaan.

Sateet pahentavat allergiaa

Toisin kuin voisi luulla, niin sateet laittavat kausiluontoisesta allergiasta kärsivät vieläkin tukalampaan olotilaan. Pitkään kestävä sade kyllä vähentää ympäriinsä leijailevia siitepölyhiukkasia ja huuhtoo ne lopulta mukanaan, mutta kun sateet alkavat, pahentuvat monen allergikon oireet huomattavasti.

Kun sadepisara maahan tippuessaan osuu siitepölyryppääseen, hajoaa tuo kasauma pienemmiksi osasiksi, jotka leviävät helpommin ja nopeammin ympäristöön. Siitepölyn määrä ilmassa on usein suurimmillaan sateella. Siksi sadekuurojen aikaan allergiaoireet voivat pahentua, vaikka kuivalla säällä sitä toivoo sateiden tuomaa ”helpotusta”.

Continue Reading

Tiede

Tyrannosaurus rexiä olisi helppo juosta karkuun – 10 yllättävää faktaa dinosauruksista

Julkaistu

Minkälaisia dinosaurukset todella olivat? Tässä 10 yllättävää faktaa!

On uskomatonta, miten paljon kymmeniä miljoonia vuosia sitten eläneistä eläimistä tiedetään. Silti dinosaurukset yllättävät ja paljastavat itsestään fossiilien välityksellä jatkuvasti uusia asioita.

Dinosaurusten valtakausi alkoi noin 230 miljoonaa vuotta sitten ja päättyi lopulta tuhoisaan asteroidi-iskuun noin 65 miljoonaa vuotta sitten. On kuitenkin väärin sanoa, että dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon, sillä yksi dinosaurusryhmä elää keskuudessamme tänäkin päivänä. Lintujen sanotaan polveutuvan dinosauruksista, mutta itse asiassa tieteellinen fakta on se, että linnut ovat dinosauruksia.

Kotipihan puussa laulava sinitiainen kuuluu dinosaurusten teropodi-alalahkoon ja se on läheisempää sukua Tyrannosaurus rexille, kuin T. rex on pitkäkaulaisille brontosauruksille tai kolmisarvisille triceratopseille.

Monet näistä listan faktoista liittyvätkin siihen, miten samankaltaisia linnut ja tietyt dinosaurukset ovat. Jos dinosaurusten käytös kiinnostaa, niin paras tapa tutustua siihen on seurata lintuja. Se on uskomatonta, mutta totta!

Listafriikki tarjoilee nyt kymmenen yllättävän faktan listan, joka avaa muniaan hautovien, saaliin perässä uivien ja yhdyskunnissa pesivien dinosaurusten elämää.

Tyrannosaurus rex oli yllättävän hidas

Tyrannosaurusten on jo pitkään tiedetty olevan suhteellisen hitaita petoja. Mutta tuoreen tutkimuksen mukaan ihmisen olisi varsin helppo paeta maailmanhistorian pelottavinta ja kuuluisinta petoa.

Alankomaalaisten yliopistojen yhteistyössä tehdyssä tutkimuksessa keskityttiin T. rexin jalkojen sijaan sen häntään. Suuren petodinosauruksen häntä liikkui kävellessä ylös ja alas. Tutkimuksen pohjana käytettiin liikettä, joka syntyy kun ihminen keinuu. Keinujan on pysyttävä keinun vauhdissa ja mukailtava sen tahtia, jos mielii pitää sen liikkeessä. Samaan tapaan T. rexin hännän oli pysyttävä eläimen tahdissa.

Dinosauruksen hännästä tehdyn kolmiulotteisen mallin perusteella tutkijat kykenivät selvittämään taajuuden, jolla T. rexin häntä luonnostaan liikkui. Tuon ominaistaajuuden perusteella voitiin päätellä, että T. rexin normaali kävelynopeus oli 4,6 kilometriä tunnissa. Joten kävelylenkki T. rexin olisi melko rauhallinen.

Entäs sitten se pakoon juokseminen? Manchesterin yliopiston paleontologien vuonna 2017 julkaiseman tutkimuksen mukaan T. rex kykeni juoksemaan enintään 20 kilometrin tuntivauhtia – sitä nopeampi vauhti olisi murskannut sen luut. Maratonin maailmanennätys on hieman päälle kaksi tuntia, joten sillä vauhdilla dinosaurus jäisi jälkeen. Ja ihminen on yksi maailmanhistorian parhaista kestävyysjuoksijoista, joten lyhytkin pyrähdys ”täysiä” saisi varmasti pedon luovuttamaan.

Dinosaurusten värikkäät munat

Pitkään ajateltiin, että kaikki dinosaurusten munat olivat kalkkikuorisia ja kovia. Tämä virheellinen olettamus johtui siitä, että kovakuoriset munat ovat säilyneet paremmin. Sittemmin fossilisoituneita pehmeäkuorisia munia on löytynyt myös ja itse asiassa kaikkien dinosaurusten munat olivat ensiksi juuri tämän kaltaisia eli muistuttivat nahkamaisella pinnallaan nykypäivän krokotiilien ja kilpikonnien munia.

Ennen kuin linnut erkanivat omaksi haarakseen, alkoi muniin ilmestyä kalsiumia, kuin evoluution kokeiluna. Se oli toimiva mutaatio, joka ilmestyi itsenäisesti kolmeen eri dinosaurusten sukupuun haaraan.

Vuoteen 2018 saakka ajateltiin, että vaikka munat olivat kovia kuten linnuilla, ovat ne olleet valkoisia kuten matelijoilla. Värikkäiden munien on uskottu kehittyneen vasta siinä vaiheessa, kun linnut kehittyivät omaksi ryhmäkseen.

Mutta Yalen yliopiston paleontologin Jasmina Wiemannin johtama tutkimusryhmä on selvittänyt, että monien dinosaurusten munat olivatkin värikkäitä, kuten nykylinnuilla. Nature-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa yli 66 miljoonaa vuotta vanhoista munista löydettiin merkkejä monista samoista pigmenteistä, jotka edelleen määrittävät lintujen munien värit. Tutkijat analysoivat 15 dinosauruslajin munia ja niiden joukossa oli sinivihreitä, ruskeita ja jopa täplikkäitä kuoria.

Väritys ja kuviointihan suojaavat munia, koska ne eivät erotu ympäristöstä samoin kuin valkoiset munat. Oletettavaa onkin, että värilliset munat kehittyivät, kun dinosaurukset alkoivat rakentaa avoimia pesiä. Mistä päästäänkin kiehtovaan pesimiskäyttäytymiseen.

Dinosaurukset huolehtivat munistaan ja osa jopa hautoi niitä

Ryhmä höyhenpeitteisiä nykylintujen läheisimpiä sukulaisia, joihin muun muassa velociraptorit kuuluvat, nimettiin aikoinaan väärinymmärryksen vuoksi oviraptoreiksi. Mongoliasta löytyi 1920-luvulla suuri määrä oviraptorin fossiileja, joista monet olivat pesien päälle levittäytyneinä, joten dinosaurusten arveltiin olleen rötöstelyreissulla – siitä siis nimi Oviraptorosauria eli munavaraslisko. Vasta 1990-luvulla tutkijat löysivät samoilta alueilta sikiöitä sisältäneitä munia ja tuolloin selvisi, että ne olivat varkaiksi epäiltyjen petojen munia. Emot olivat suojelleet jälkikasvuaan. (Kuvassa hiljattain löytynyt fossiili, jossa oviraptori hautoo muniaan.)

Eivätkä ne ainoastaan suojelleet muniaan vaan hautoivat niitä. Tähän saatiin varmuus vuonna 2017 julkaistussa tutkimuksessa, jossa kyettiin selvittämään lämpötila, jossa munat ovat hautomisvaiheessa olleet. Aiemman uskomuksen mukaan dinosaurukset munivat kaivamaansa kuoppaan ja peittivät munat maa-aineksella kuten krokotiilit ja kilpikonnat. Ranskalais-kiinalainen tutkimusryhmä analysoi hapen eri isotooppeja ja kykeni niiden avulla toteamaan, että 70 miljoonaa vuotta sitten munitut dinosauruksen munat ja niiden sisällä olleet sikiöt olivat kehittyneet 35–40 celsiusasteessa. Eli samassa lämpötilassa, jossa modernit linnut pitävä munansa hautomalla niitä.

Nykyisin uskotaankin, että iso osa dinosauruksista tosiaankin hautoi muniaan. Suurimmat lajit eivät tietenkään voineet istua muniensa päällä murskaamatta niitä ja ne käyttivätkin hautaamismenetelmää tai munivat jälkikasvunsa pesän reunoille, istuivat itse keskellä ja levittivät höyhenpeitteiset raajansa munien päälle.

Dinosaurukset esittivät soidintansseja


Teknologian kehittyessä saamme koko ajan paremman kuvan siitä, miltä dinosaurukset ovat näyttäneet, mutta niiden käyttäytyminen on ja tulee varmasti aina olemaan enemmän tai vähemmän arvailua ja päättelyä. Kaikki tieto, mitä meillä on noista noin 65 miljoonaa vuotta sitten kadonneista eläimistä, saadaan kivettyneitä jäänteistä tai painaumista. Toisaalta, mitä enemmän dinosauruksista selviää, sitä paremmin käy ilmi se, miten samanlaisia ne lintujen kanssa olivatkaan – sekä ulkonäöltään että käytökseltään.

Nature-lehdessä vuonna 2016 julkaistun tutkimuksen mukaan ainakin yhden dinosauruslajin koiraat heittäytyi vauhdikkaaseen soidintanssiin hurmatakseen naaraat.

Vauhdikkaista kosiomenoista on löytynyt todisteita monista liitukauden aikaisista fossiiliesiintymistä Coloradosta, Yhdysvalloista. Ensin paleontologit löysivät kalkkikivestä naarmuja – ja naarmuilla tarkoitetaan kahden metrin mittaisia ja puolen metrin syvyisiä koloja. Ne näyttivät dinosauruksen jäljiltä ja päättyivät kynnen painaumaan. Uurteita oli yhdessä kohdassa jopa 50 kappaletta ja aina pareittain.

Tutkijoiden hämmennys oli valtava, kunnes he tajusivat, että nykypäivän dinosaurukset eli linnut jättävät samanlaisia jälkiä maahan soidinmenojen aikaan. Koiraat hyppivät, tanssivat ja raapivat maata esitelläkseen pesänrakennustaitojaan naaraille. Jälkien epäillään olevan jonkun teropodien ryhmään kuuluvan dinosauruksen tekemiä; tuohon alalahkoon kuuluvat muun muassa tyrannosaurukset, allosaurukset ja velociraptorit sekä kolibrit, pulut ja kaikki koskaan eläneet linnut.

Ja jos tanssivia lajeja on löytynyt yksi, ei ole mitään syytä epäillä, etteivätkö soidinmenot olisi laajemmallekin levittäytynyt ominaisuus – siitä ei vain ole jäänyt jälkiä tai niitä ei ole vielä löydetty.

Dinosaurukset elivät laumoissa tai paremminkin parvissa

Dinosaurukset nähdään usein verenhimoisina erakkoina. Suuret kasvinsyöjälaumat meille on toki esitelty elokuvissa, mutta laumaeläminen ei ollut rajoittunut vain näihin laiduntajiin. Dinosaurukset, kuten linnutkin, elivät parvissa ja pesivät yhdyskunnissa. Näin poikasilla oli suurempi todennäköisyys selvitä, sillä niillä oli monta suojelijaa.

Aasiassa sijaitsevasta Gobin autiomaasta löydettiin vuonna 2018 noin 80 miljoonaa vuotta vanha yhdyskunta, jossa oli 15 pesää ja vähintään 50 munaa. Sedimenteistä voitiin päätellä, että pesät olivat olleet käytössä samaan aikaan. Ne olivat jo aiemmin mainittujen teropodien, kaksijalkaisten petodinosaurusten, pesiä.

Toinen todiste siitä, että petodinosaurukset elivät laumoissa, löytyi Mongoliasta vuonna 2016. Samasta paikasta löytyi kymmeniä höyhenpukuisia Aviminus-dinosauruksia, jotka olivat olleet yhdessä kuoleman hetkellä noin 70 miljoonaa vuotta sitten. Paleontologien mukaan näitä hyvin paljon lintuja muistuttaneita oviraptoreita oli todennäköisesti ollut satojen yksilöiden parvi, mutta läheskään kaikkien jäänteet eivät ole säilyneet nykypäivään.

Nämä ovat olleet varsin mullistavia löytöjä, mutta ottaen huomioon kaikkien teropodien ja varsinkin oviraptorien läheisen sukulaisuuden lintujen kanssa, ei se loppuviimeksi ole lainkaan yllättävää.

Höyhenpeitettä on kovin vaikea kuvitella


On kovin hankala saada iskostettua omaan päähän, että dinosauruksilla oli höyheniä. Dinosaurus-sanasta tulee mieleen paksu, suomujen peitossa oleva ja ehkäpä tummanvihreä tai ruskea nahka. Sellainen kuin krokotiililla on.

Vasta melko hiljattain höyhenpeitteen levinneisyys on alkanut selvitä tutkijoille ja sitä myötä myös meille muille. Virheellinen kuvaus on ymmärrettävä, sillä höyhenet eivät samalla tavalla kivety ja säily kuin luut. Ensimmäiset höyhenpeitteiset dinosaurukset löydettiin vasta muutama vuosikymmen sitten. Ehkä kaikkein hämmentävintä on se, että meidän kaikkien tuntema Tyrannosaurus rex oli mitä ilmeisimmin yksi näistä höyhenpeitteisistä pedoista. Sillä höyhenet olivat keskittyneet selkään, päälaelle, häntään ja mahdollisesti kasvoihin – hurjalla T. rexillä saattoi olla kunnon räpsyripset. Mutta totta se on, höyhenet olivat enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Vuonna 2015 paleontologi Lida Xing oli kiertelemässä torilla Myanmarissa, kun hän löysi palan meripihkaa. Jos kyseisen esineen olisi ottanut käsiinsä lähes kuka tahansa muu, olisi sen arvo jäänyt huomaamatta. Meripihka sisälsi nimittäin dinosauruksen pyrstön, jota myyjä oli luullut hyönteiseksi.

Tarkemmissa tutkimuksissa pyrstöstä voitiin erottaa kaikki yksityiskohdat luita, lihaa, nahkaa ja tietenkin niitä sulkia myöden. Coelurosaurukseksi tunnistettu varpusen kokoinen dinosaurus oli kuolleessaan vasta poikanen ja olisi kasvanut noin strutsin kokoiseksi, ellei olisi noin 99 miljoona vuotta sitten juuttunut epäonnisesti pyrstöstään meripihkaan. Tutkimus julkaistiin Current Biology -lehdessä vuonna 2016.

Löydös oli erittäin merkittävä, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun tutkijat pääsivät näkemään, miltä dinosaurusten höyhenet näyttävät kolmiulotteisina. Coelurosaurukset ovat hyvin läheistä sukua linnuille ja esimerkiksi tyrannosauruksille, joten jälleen yksi vahva viite siihen, että sillä pahamaineisimmallakin pedolla oli höyhenpeite.

Dinosaurukset sukelsivat saaliin perään

Varsin hiljattain paleontologeille on selvinnyt, että maalla eläneet petodinosaurukset saalistivat myös vedessä. Ne eivät kuitenkaan olleet mitään vesieläimiä, vaan osasivat uida sisäsyntyisesti kuten vaikkapa koirat ja syöksyivät veteen tarpeen niin vaatiessa.

Tällaisesta käytöksestä on löytynyt todisteita muun muassa kivettyneestä joen pohjasta. Albertan yliopiston tutkijat löysivät jäljet Kiinasta, sellaiselta reitiltä, jota dinosaurusten tiedetään jäljistä päätellen käyttäneen paljon. Kolmella varpaalla varustettu teropodi, T. rexin kaltainen, mutta pienempi, oli uinut noin 15 metrin matkan sen verran matalassa vedessä, että sen pitkät kynnet olivat raapineet symmetriset jäljet pohjaan. Kyseessä ei ollut mikään paniikinomainen räpiköinti vaan jäljistä päätelleen rytmikäs ja koordinoitu potkiminen vuorojaloin.

Dinosaurukset eivät olleet vaihtolämpöisiä

Käytetään tässä kohtaa selvyyden vuoksi jo hieman vanhentuneita termejä tasa- ja vaihtolämpöinen. Nisäkkäät ja linnut ovat tasalämpöisiä, eli ne tuottavat lämmön kehon sisällä ja pitävät sen aina suunnilleen samana, kun taas vaihtolämpöisten ruumiinlämpötila muuttuu ympäristön mukaan. Vaihtolämpöisiä ovat muun muassa matelijat ja sammakkoeläimet, joten pitkään ajateltiin, että dinosaurusten täytyi olla fysiologialtaan samanlaisia kuin nuo oletetut lähisukulaisensa.

Mutta kuten ainut elossa oleva dinosaurusryhmä eli linnut, niin myös muut dinosaurukset olivat tasalämpöisiä, tai ainakin jotain sinne päin. Tämä on voitu päätellä muun muassa nukkumisasennosta, sillä 128 miljoonaa vuotta vanhoista fossiileista on havaittu, että dinosaurukset nukkuivat raajat lähelle kehoa vedettynä ja pää toisen etujalan tai siiven alle työnnettynä – juuri kuten linnut. Tämä asento säästää energiaa ja vähentää lämmönhukkaa. Näin siis ainakin aktiivisesti metsästäneillä petodinosauruksilla; enemmän paikoillaan laiduntaneet suurikokoiset kasvinsyöjät saattoivat olla vaihtolämpöisiä.

Limusaurus – pedosta kasvinsyöjäksi yhden elämän aikana

Eläinmaailmasta tunnetaan paljon esimerkkejä lajeista, jotka käyvät läpi radikaaleja fyysisiä muodonvaihdoksia tai elävät hyvin eri tavoin elämänsä eri vaiheissa.

Noin 160 miljoonaa vuotta sitten elänyt, teropodien alalahkoon kuuluva Limusaurus teki kuitenkin sellaisen muutoksen, joka on hyvin harvinainen eläinkunnassa. Monet ihmiset toki tekevät tällaisen muutoksen, mutta omasta valinnastaan. Limusauruksilla se kuului jokaisen yksilön elämään. Ne vaihtoivat ruokavalionsa lihasta kasviksiin.

Pekingiläisen paleontologisen instituutin vuonna 2014 julkaiseman tutkimuksen mukaan Limusaurus syntyi kunnioitettava hammaskalusto suussaan ja söi lihaa niin kuin kunnon petodinosauruksen kuuluukin. Vuosien kuluessa ja eläimen kasvaessa sen vartalossa tapahtui useita kymmeniä suuria muutoksia, jotka kaikki tähtäsivät siihen, että lihan sijaan se jauhaa pian lehtiä ja oksia. Limusaurus menetti hampaansa 12. ikävuoteen mennessä ja hiljalleen sen kallon muoto ja mittasuhteet muuttuivat, esimerkiksi yläleuka alkoi kaareutumaan alaspäin, jolloin sitä pystyi käyttämään nokkana.

Syytä tähän merkilliseen muutokseen voidaan vain arvailla, mutta asiantuntijoiden mukaan kyse saattaa olla lajinsisäisen kilpailun vähentämisestä. Kun nuoret yksilöt söivät lihaa ja aikuiset kasveja, ei sukupolvien välille tullut kilpailua ravinnosta. Fossiiliaineiston perusteella tiedetään, että täysikasvuiset Limusaurukset nielivät kiviä ruoansulatuksen avuksi, sillä ruokavalionmuutos oli niin dramaattinen.

Kivien nieleminen ei ollut ainoastaan Limusauruksen erikoisalaa, vaan sitä tekivät monet muutkin dinosaurukset. Ja nykyäänkin dinosaurukset nielevät pieniä kiviä vilkastuttaakseen ruoansulatusta.

Hilse ei ole mikään uusi juttu: sitä oli jo dinosauruksilla

Noin 125 miljoonaa vuotta sitten elänyt dinosaurus on vanhin eläin, jolla tiedetään olleen hilseongelma. Hilsettä on löytynyt useilta petodinosauruksilta, ja sen esiintyvyys on yhteydessä höyheniin.

Hilseeseen törmättiinkin aivan sattumalta, kun tutkijat yrittivät selvittää tapaa, jolla dinosaurukset varistivat höyhenensä eli miten hirmuliskojen sulkasato tapahtui. Tutkijat havaitsivat, että joissain höyhenissä oli korneosyyttejä, litteitä keratiinisoluja, joita muodostuu myös ihmisellä, kun iholla on hilsettä.

Samaisessa tutkimuksessa kävi myös ilmi, että dinosaurukset varistivat höyhenensä pienissä osissa, kuten modernit linnut, eivätkä kerralla vanhaa peitettä tiputtaen. Sama pätee myös ihoon, sillä toisin kuin vaikkapa liskot eivät dinosaurukset luoneet nahkaansa kokonaisena, vaan pieninä paloina – hilseenä.

Suunnilleen jurakauden puolivälissä, noin 170 miljoonaa vuotta sitten, kun höyhenpeitteisiä dinosauruksia alkoi olla yhä enemmän ja enemmän, ja sulkien rakenne monimuotoistui, alkoi myös hilse kehittymään.

Kun linnut eriytyivät omaksi ryhmäkseen noin 150 miljoonaa vuotta sitten, oli hilse yllättäen suuressa roolissa. Modernien lintujen nahasta irtoaa rasvaisia hiutaleita, jotka toimivat jäähdytysjärjestelmänä lennon aikana; ne sitovat ja hajottavat lämpöä. Dinosaurusten hilse oli hyvin samankaltaista, mutta siinä ei ollut rasvaa. Löydös viittaa siihen, että nämä hilseilevät dinosaurukset eivät sulistaan ja siipimäisistä eturaajoistaan huolimatta kyenneet lentämään. Siksi hilseestä on tullut paleontologeille yllättävä väline sen selvittämiseen, mitkä dinosaurukset ovat lähteneet valloittamaan taivasta.

Kuvan Caudipteryx-dinosauruksella oli varmasti hilsettä, sillä sen höyhenpeitteestä on jäänyt selvät painaumat kiveen. Se ei kuitenkaan koskaan noussut siivilleen.

🤷‍♀️ Kerro kommenttikentissä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme, muuttuiko sinun käsityksesi dinosauruksista tämän listan myötä. Näetkö linnut tästä eteenpäin aivan uusin silmin?

Continue Reading

Suosituimmat