10 äärimmäisen kiehtovaa lihansyöjäkasvia

Lihansyöjäkasvit ovat kiehtoneet ihmistä läpi historian. Onko mahdollista joutua kasvin syömäksi niin kuin jotkut elokuvat antavat ymmärtää?

Huoli pois, sitä vaaraa ei ole, sillä parhaimmillaankin lihansyöjäkasvit sulattavat vain pieniä nisäkkäitä. Mutta aihe on silti mielenkiintoinen, sillä kasvienhan pitäisi saada kaikki tarvitsemansa vedestä, maaperästä ja auringonvalosta. 

Ensimmäisen kerran lihansyöjäkasveista kirjoitti Charles Darwin vuonna 1975 julkaistussa kirjassa Insectivorous Plants eli Hyönteisyöjäkasvit. Nykyään tunnetaan yli 600 kasvilajia, jotka usein maaperän ravinteiden niukkuuden vuoksi ovat sopeutuneet ottamaan elintärkeät aineensa elävistä olennoista.

Listafriikki ottaa tällä kertaa katsauksen erilaisiin eläimiä syöviin kasveihin ja niiden kekseliäisiin saalistustapoihin. Onko sinulla parvekkeella lihansyöjäkasvi? Monella on, sillä ne ovat nimittäin erittäin suosittuja huonekasveja.

Tötterölehdet

Tötterölehdet, Sarracenia, on Pohjois-Amerikassa elävä kasvisuku, johon kuuluu noin kymmenen lajia.  

Kasvin lehdet ovat muuttuneet suppilomaisiksi ansaloukuiksi, joihin pahaa-aavistamattomat hyönteiset päätyvät. Kasvit houkuttelevat hyönteisiä herkullisella medellään, ja kun esimerkiksi kärpänen päätyy vahamaisen suppilon sisäpinnalle, ei sillä ole enää mahdollisuutta pelastua. 

Liukkaat lehdet johdattavat saaliin syvään suppiloon, jonka alaosassa on ”karvoja”, jotka estävät hyönteisen ulospääsyn. Joillakin Sarracenia-suvun lajeista on medessään koniinia, joka on myös ihmiselle myrkyllinen hyvinkin pienenä annoksena. Se ei vaikuta keskushermostoon, mutta lamauttaa hengityslihakset, joten myrkytyksen saanut ihminen pysyy tajuissaan, kunnes henki vain yksinkertaisesti loppuu. Muun muassa Sokrates teloitettiin vuonna 399 eaa. juuri koniinilla.  

Epäonniset hyönteiset vaipuvat myrkyn seurauksena sekavaan tilaan, jolloin tötterölehden ruoansulatusnesteet alkavat hajottaa sitä elävältä.

Kannukasvit

Kannukasvien heimoon kuuluu noin 130 Aasiassa, Australiassa sekä Tyynenmeren ja Intian valtameren saarilla elävää kasvia. Niitä kutsutaan myös englanninkielisellä nimellä monkey cups eli apinoiden kupit, sillä apinoiden on havaittu usein juovan kerääntynyttä sadevettä niiden suppiloista.

Monet kannukasvit ovat suuria, jopa 15 metrin pituisia, usein muiden puiden päällä kasvavia liaaneja. Niiden juuret eivät koskaan kasva syvälle maahan, joten ravinteet on saatava jostain muualta. Kannukasvien lehtien päissä on kärhiä, lankamaisia kiipeämis- tai tarttumaelimiä, joiden päähän muodostuu eläimiä saalistavia ja sulattavia kannuja. Kannut ovat usein värikkäitä, mikä houkuttelee saaliin paikalle, ja sisällä odottaa vielä mehukkaampi, hyvältä tuoksuva mesi. Kannun sisäpinta on vahamaisen liukas, joten lehden reunalla keinotteleva eläin tippuu helposti surman suuhun.

Kannun pohjalla on siirappimaista nestettä, joka hukuttaa ja sulattaa saaliin, minkä jälkeen erityiset rauhaset imevät hajonneet ravinteet sisälle kasviin. Suurimpien kannukasvien, Nepenthes rafflesianan ja Nepenthes rajahin, tiedetään syöneen myös pieniä selkärankaisia, kuten rottia, liskoja ja joskus myös lintuja. 

Korkkiruuvikasvit

Genliseasuvun kasvit, jotka tunnetaan paremmin korkkiruuvikasveina, elävät pienillä alueilla Afrikassa sekä Keski- ja Etelä-Amerikassa. Niillä ei periaatteessa ole juuria, vaan erityisesti saalistukseen kehittyneet lehdet, juuriansat, joilla ne kaappaavat mikroskooppisia alkueläimiä kosteassa elinympäristössään.

Korkkiruuvikasvit versovat ohuesta maavarresta ja niillä on maanpäälliset, yhteyttävät lehdet sekä jo edellämainitut, ankkureina toimivat saalistuslehdet. Saalistuslehdet korvaavat juuret myös vedenottajina. 

Korkkiruuvin muotoiset lehdet muodostavat maan alla propellimaisia putkia, joiden sisälle vesi, ja sen mukana tulevat mikrobit päätyvät. Ne eivät vain koskaan pääse ulos. Kun alkueläimet ovat tarpeeksi syvällä saalistuslehdessä, iskevät kasvin entsyymit ja sulattavat ne käyttökelpoisiksi ravinteiksi.

Kaliforniantötterö

Darlingtonia californica, tavalliselta nimeltään kaliforniantötterö tai kobralilja, on ainoa sukunsa edustaja, ja sitä tavataan ainoastaan Pohjois-Kaliforniassa ja Oregonissa kosteikoilla ja soilla. Se tarvitsee elääkseen virtaavaa, viileää vettä ja on siksi ainutlaatuinen maakasvi.

Kaliforniantötterö voi nopeasti katsottuna näyttää kannukasvilta, mutta toisin kuin kaukaiset sukulaisensa, se ei kerää sadevettä. Se ottaa vetensä juurillaan ja säätelee sen määrää imemällä tai vapauttamalla nestettä ansasuppilostaan. Aiemmin ajateltiin, että kaliforniantötteröllä ei ole ollenkaan eliöitä sulattavia entsyymejä, vaan hyönteisten hajottamisen hoitaisivat kannun bakteerit ja alkueläimet. Nykyisin kuitenkin tiedetään, että sillä on ainakin yksi proteiineja pilkkova entsyymi, joka tekee saaliseläimistä helposti imeytyvää mössöä. 

Kaliforniantötterö houkuttelee hyönteisiä mehukkaalla nesteellään, ja kun saalis on päätynyt kannuun sisälle, kiertyy lehden suuaukko alaspäin sulkien ulospääsyn. Kannussa on useita valoaläpäiseviä valeuloskäyntejä, joita sisälle päätyneet hyönteiset turhaan hamuavat, kunnes lopulta väsyvät ja putoavat loukun pohjalle. 

Myös kannun liukkaat seinämät ja alaspäin suuntautuneet karvat estävät saaliita pääsemästä vapauteen: ne päätyvät seuraamaan karvojen kasvusuuntaa kohti kannun pohjan ruoansulatusentsyymejä.

Vesiherneet

Vesiherneitä elää kaikkialla maailmassa, lukuun ottamatta napa-alueita. Ne tarvitsevat kasvaakseen märän tai vähintääkin kostean ympäristön, mutta lajista riippuen niitä tavataan sekä maalla että vedessä.

Vesiherneiden loukut ovat kooltaan 0,2 millimetriä – 1,2 senttimetriä, joten ne pyydystävät vain hyvin pieniä eliöitä, useimmiten mikroskooppisia alkueläimiä. Suurimpien vesiherneiden tiedetään kuitenkin nappaavan ansaansa myös vesikirppuja ja jopa pieniä sammakonpoikasia.

Vesiherneiden kuplamaisissa rakkoloukuissa on pieniä aistinkarvoja, jotka skannaavat ympäristöä. Vedenalaisissa tai märässä maaperässä kasvavissa, rakkulamaisissa pyyntielimissä on ympäristöön verrattuna negatiivinen paine, joten kun aistinkarvat liikahtavat, avautuu loukun luukku, ja ympäröivä vesi saaliseläin mukanaan imeytyy sisälle rakon tyhjiöön. Sen jälkeen luukku sulkeutuu. Kaikki tämä tapahtuu nopeammin kuin silmänräpäytys. 

Vesiherneet eivät ole pelkästään petoja, sillä uusimpien tutkimusten mukaan niiden tiedetään käyttävän ravinnokseen myös levää ja siitepölyhiukkasia. 

Yökönlehdet

Yökönlehtien sukuun kuuluu noin 80 lajia, joista suurin osa elää Keski- ja Etelä-Amerikassa, mutta Suomessakin tavataan kolmea lajia: valkoyökönlehti, karvayökönlehti ja siniyökönlehti (kuvassa), joiden tahmeat lehdet kasvavat maan rajassa. Kuten useimpien lihansyöjäkasvien, myös yökönlehtien rasvaa erittävät ja saaliin nappaavat lehdet ovat kaukana kukista, jotta elintärkeät, pölyttävät hyönteiset eivät päätyisi ravinnoksi.

Yökönlehden lehdillä on kahta erityistä solutyyppiä, joista toinen tuottaa pisaroivan, kärpäspaperimaisen pinnan ja toinen erittää hyönteiset sulattavat entsyymit.

Kihokit

Kihokit kuuluvat Drosera-lihansyöjäkasvisukuun, ja sen lajeja tavataan kaikkialla maailmassa. Ne elävät kosteilla alueilla, usein soilla ja rämeillä, ja joskus jopa kokonaan veden alla.

Kihokkien lajikirjo on valtava, sillä pienimmät maata pitkin tai suoraan ylöspäin kasvavat kasvit ovat vain 1 sentin mittaisia, kun taas suurimmat kasvavat jopa metrin kokoisiksi. Kihokit ovat myös pitkäikäisiä, sillä vanhimpien tunnettujen yksilöiden tiedetään eläneen 50-vuotiaiksi.

Kihokit nappaavat saalishyönteiset erittämällä lehtiensä pitkien karvojen päähän limaa. Hyönteinen olettaa pisaran olevan kastetta tai mettä, mutta se tarttuukin kiinni tahmeaan eritteeseen. Tehostaakseen liman tappavaa vaikutusta kihokki kääntää lehtensä muutkin karvat hyönteistä kohti, jolloin koko lehti voi olla kietoutuneena saaliin ympärille. Sitten kasvi sulattaa lounaansa ja nappaa talteen elintärkeät ravintoaineet. Kokonaan hyönteinen ei ruoaksi päädy, sillä esimerkiksi kuori ja raajat ovat liian kovia sulatettavaksi.

Kihoruohot

Kihoruohot on pieni lihansyöjäkasvisuku, jota tavataan ainoastaan Australiassa ja Uuden-Guinean saarella. Ne muistuttavat pyyntimekanismiltaan kihokkeja, mutta kasvit eivät ole keskenään läheistä sukua. Se tarkoittaa sitä, että kyseinen tapa napata hyönteisiä on kehittynyt ainakin kaksi toisistaan erillistä kertaa. Sitä kutsutaan konvergenttiseksi evoluutioksi. Kyseisellä sopeutumismekanismilla ovat kehittyneet myös muun muassa lintujen ja lepakoiden siivet: niillä on sama tarkoitus, mutta eläinryhmien viimeisellä yhteiselllä kantamuodolla ei ole ollut siipiä.

Takaisin kihoruohoihin. Niiden pyyntilehdet ovat pitkät ja päistään taipuisat. Kukan varret ja suippomaiset lehdet ovat kauttaaltaan pyyntikarvojen peitossa, mikä myös erottaa ne kihokeista, joiden kukat kasvavat etäällä tahmeasta limasta. Kihoruohot eivät käännä lehtiään tai karvojaan, vaan tukehduttavat saaliinsa sillä eritteellä, johon eläimet ovat jääneet jumiin.

Aldrovanda vesiculosa

Aldrovanda vesiculosa tavalliselta nimeltään vesipyöräkasvi on sukunsa ainut jäljellä oleva laji. Sillä on lihansyönnin lisäksi muutama muukin varsin mielenkiintoinen ominaisuus: Se elää vapaana vedessä kelluen eli sillä ei ole lainkaan juuria. Lisäksi se kasvaa hurjaa vauhtia, jopa sentin päivässä, ja kun varren toinen pää pitenee, kuolee toisesta päästä jatkuvasti osa pois.

Nimensä nauhamainen vesipyöräkasvi on saanut kerämäisestä rakenteesta, jossa sillä on pieniä selkärangattomia napsivat ansat. Kussakin pyörässä on 4-9 kappaletta muutaman millimetrin kokoisia, simpukkamaisia loukkuja. loukkua. Loukut ovat täynnä ilmaa, mikä auttaa kasvia kellumisessa. Ulospäin suuntautuneissa ansoissa on ”aistinkarvat”, jotka reagoivat ympäristön ärsykkeisiin ja saavat loukun nappaamaan saaliseläimen vain noin sekunnin sadasosassa. Se on yksi harvoista kasveista, jotka pystyvät niin nopeisiin liikkeisiin.

Kärpäsloukku

Kärpäsloukku on se lihansyöjäkasvi, jonka useimmat tuntevat. Sen ulkonäöstä on varmasti otettu mallia myös viihdemaailman hurjiin kasvipetoihin. Kärpäsloukku, Dionaea muscipula, elää luonnonvaraisena vain pienellä alueella Yhdysvaltain Pohjois- ja Etelä-Carolinassa, mutta on varsin suosittu huonekasvi.

Kärspäsloukku, kuten listan edellisessä kohdassa mainittu vesipyöräkasvi, kykenee erittäin nopeisiin liikkeisiin, kun sen pyydyslehdet napsahtavat kiinni sekunnin kymmenesosassa. Ravinnokseen se käyttää niin hyönteisiä kuin hämähäkkejä.

Kärpäsloukku osaa myös erottaa eri saaliseläimet toisistaan, sillä sen aistinsolut ”laskevat” kiikkiin jääneen eläimen liikkeitä ja kasvi voi säännöstellä hajottavien entsyymien määrää kunkin saaliin mukaan. Jos hyönteinen pysyisi rauhallisena, ei kärpäsloukku tekisi mitään, sillä nesteiden erittäminen alkaa vasta viidennestä kosketuksesta. Mutta toisaalta, kuka nyt paniikissa tajuaisi olla rimpuilematta.

Kun saalis on tukevasti telkien takana, sulautuvat lehden puoliskot yhteen luoden kuin suljetun mahalaukun, jossa hajottavat entsyymit sulattavat ravinnon käyttökelpoisiksi ainesosiksi. 

💁‍♀️ Onneksi nämä kasvit ovat verrattain pieniä. Muuten voisivat tulla uniin! Kerro kommenttikentässä ⬇⬇ tai somekanavissamme onko sinulla lihansyöjäkasvi hoidettavana ja ruokittavana.