Nämä 10 uskomatonta selviytymistarinaa olisivat voineet saada täysin erilaisen lopun, sillä jokaisessa tapauksessa todennäköisyydet olivat selviytymistä vastaan.

Ihmiselämään kuuluvat valitettavasti järkyttävät tragediat, joiden seurauksena me joudumme luopumaan meille tärkeistä ihmisistä.

Listafriikki keskittyy kuitenkin tällä listalla kymmeneen uskomattomaan selviytymistarinaan eli tilanteisiin, joissa mahdoton muuttui mahdolliseksi. Näitä tarinoita yhdistää tärkeä opetus: aina on olemassa toivoa, näyttää tilanne sitten miten pahalta tahansa.

Tällä listalla olevat tekstit ovat hyvin yksityiskohtaisia eivätkä siten välttämättä sitä kaikkein kauneinta luettavaa, mutta jokaisella tarinalla oli lopulta onnellinen loppu.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi käsittämätöntä selviytymistarinaa ovat luvassa myöhemmin.

Vanhempien maaginen kosketus

Maaliskuussa 2010 Kate Ogg ja David Ogg saivat kaksoset, tytön ja pojan. Nämä kaksoset syntyivät 14 viikkoa etuajassa, vain kahden minuutin välillä toisistaan, ja hyvin pian tuoreet vanhemmat saivat kuulla jokaisen vanhemman pelkäämät sanat: kaksospoika ei tule selviämään.

Lääkärit olivat tehneet 20 minuutin ajan kaikkensa pojan pelastamiseen, mutta tämän pienen vastasyntyneen sydän hiipui entisestään ja sen lisäksi pienokainen lopetti hengittämisen. Lääkärit kertoivat pariskunnalle, että heidän lapsellaan on vain muutamia minuutteja elinaikaa. Niinpä Kate pyysi miehensä rinnalleen sänkyyn ja pyysi tätä ottamaan paidan pois, että he voisivat ottaa lapsen syliinsä ja välittämään kaiken lämmön hänelle:

”Halusin tavata hänet ja hänen tuntevan meidät. Olimme jo asennoituneet siihen, ettei hän tule selviämään, joten halusimme vain ottaa kaiken mahdollisen irti niistä viimeisistä arvokkaista hetkistä. Me kerroimme hänelle hänen nimensä, me kerroimme hänen kaksossiskostaan, jota hänen tulisi vartioida, ja miten kovasti olimme halunneet hänet”, Kate kertoi Today Show’ssa.

Kun vanhemmat viettivät viimeisiä hetkiään kuolevan lapsensa kanssa, tapahtui suoranainen ihme, joka teki tästä lopulta täysin uskomattoman ja myös selittämättömän selviytymistarinan: tämä pieni poika, joka sai nimen Jamie, alkoi täysin yllättäen hengittää, eikä lääkäreillä ollut mitään selitystä sille, miksi näin tapahtui.

Nykyisin Jamie Ogg on täysin terve 16-vuotias nuorimies.

Järkyttävä moottoripyöräonnettomuus

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Michael Cassidyn ei pitäisi olla kokemansa moottoripyöräonnettomuuden myötä enää elossa tänä päivänä, mutta tämä onkin kertakaikkisen uskomaton selviytymistarina, josta käy kiittäminen ennen kaikkea häntä hoitanutta lääkäri Michelle McNuttia.

25-vuotias perheenisä Cassidy oli ajamassa moottoripyörällään kohti kotia. Hän menetti kulkupelinsä hallinnan, kun hänen takarenkaansa puhkesi täysin yllättäen. Hän sai väistettyä kaksi autoa ja ohjattua moottoripyöränsä kohti nurmikenttää, mutta siellä häntä odotti paloposti. Tuon törmäyksen seurauksena Cassidyn koko lantion alueelle tuli avomurtuma; jota kutsutaan karusti open book -murtumaksi (suomeksi avoin kirja).

Kun hänet kiidätettiin lähimpään sairaalaan, traumaosaston johtava lääkäri McNutt ymmärsi välittömästi, että Cassidylle oli ”asennettava” niin sanottu aortan sulkupallo (REBOA). Käytännön osalta se tarkoitti sitä, että Cassidyn reiden alueella olleeseen reisivaltimoon asetettiin katetri, joka kuljetettiin sieltä aina aorttaan saakka. Tuon katetrin päässä oli pallo. Tämän kyseisen toimenpiteen tarkoituksena on se, että potilaan verenkierto saadaan pysähtymään tuohon katetrin päässä olevaan palloon ja siten potilaan verenpaine saadaan paremmaksi; REBOA toimii ikään kuin sisäisenä kiristyssiteenä.

McNuttin nerokkaan ja nopean toiminnan myötä tilanne saatiin jotakuinkin stabiloitua siten, että Cassidy voitiin siirtää toimenpidehuoneeseen ja aloittaa vaativat leikkaukset. Hänet saatiin lopulta pelastettua ja siitä, että tästä onnettomuudesta tuli tragedian sijaan uskomaton selviytymistarina, käy useiden asiantuntijoiden mukaan kiittäminen yksinomaan McNuttia: jos Cassidyn onnettomuus olisi tapahtunut jossain muualla, hän tuskin olisi enää täällä.

Nainen, jonka kallosta jouduttiin poistamaan puolet

Nashvillessa asuva Jennifer Beaver oli pelaamassa golfia miehensä Bill Beaverin kanssa vuoden 2017 kesäkuussa. Tuolla pelireissulla Jennifer istui miehensä ajaman golfauton etupenkillä. Kun hän kääntyi puhumaan kahdelle takapenkillä olleelle ystävälleen, putosi hän golfautosta suoraan pää edellä maahan.

Sen seurauksena hänen aivoihin tuli massiivinen sisäinen verenvuoto, ja koska sisäinen verenvuoto oli niin hurja, aiheutti se valtavan määrän painetta hänen aivoihin. Lääkärit olivat kovan paikan edessä, eikä heille jäänyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin poistaa osa naisen kallosta.

Lopulta ainoa tapa saada aivoissa ollut paine aisoihin oli poistaa peräti puolet Jenniferin kallosta, ja hänet vaivutettiin luonnollisesti keinotekoiseen koomaan. Naisella murtui myös muita luita putoamisensa seurauksena ja pariskunnan ystävä Colin Looney, joka toimi ortopedina sairaalassa ja oli korjaamassa nämä luunmurtumat, ei uskonut ystävänsä toipumiseen. Hän oli myös se lääkäri, joka joutui kertomaan Jenniferin miehelle, että tämän vaimon elämä oli suurella todennäköisyydellä ohi ja mikäli Jennifer heräisi, olisi hän enemmän kuin todennäköisesti vakavasti vammautunut.

Jenniferin tarinasta tuli kuitenkin kertakaikkisen käsittämätön selviytymistarina, sillä kun häntä lähdettiin herättämään tuosta lääkekoomasta, kaikkien yllätykseksi hän virkosi ja alkoi toipua onnettomuudestaan tasaisen varmasti. Hän palasi lopulta takaisin työelämään yrittäjän roolissa, eikä hänelle jäänyt mitään merkittäviä pysyviä haittoja onnettomuudesta.

Myöhemmin Jenniferille tehtiin vielä uusi aivoleikkaus, jossa hän sai poistetun kallonpuolikkaan takaisin.

Pikkutyttö päihitti aivoja syövän ameeban

12-vuotias Kali Hardig oli heinäkuussa 2013 pitämässä hauskaa ystäviensä kanssa paikallisessa vesipuistossa Arkansasin osavaltiossa, Yhdysvalloissa. Seuraavana päivänä hänellä alkoi sietämätön päänsärky ja pahoinvointi. Vanhemmat veivät tyttärensä sairaalaan ja testien päätteeksi lääkärit totesivat, että Kali oli saanut vesipuistossa nenän kautta aivoihin matkanneen ja aivokudosta syövän harvinaisen Naegleria fowleri -ameeban; nenä on ainoa reitti tälle ameeballe päästä aivoihin.

Kun kyseinen ameeba, joka viihtyy lämpimissä ja makeissa vesissä – myös uima-altaissa, joissa vesi on kloorattu huonosti tai ei laisinkaan – pääsee ihmisaivoihin, selviytymisen todennäköisyys on alle kolmen prosentin luokkaa: viimeisten puolen vuosisadan aikana Yhdysvalloissa on todettu 146 tapausta, joista vain neljä on selvinnyt hengissä, ja Kalille annettiin prosentin todennäköisyys selvitä.

Hardig oli sairaalaan saapuessaan kriittisessä tilassa, eikä hän kyennyt hengittämään ilman hengitysputkea. Todennäköisyydet selviytymiselle olivat siis äärimmäisen pienet, mutta kuin ihmeen kaupalla tämä pikkutyttö kykeni voittamaan tämän vakavan vastoinkäymisen ja surullisen tarinan sijaan tästä tuli todellinen selviytymistarina. Lääkärit käyttivät hoitokeinona sienilääkettä, antibiootteja ja tuolloin juuri tarjolle tullut anti-ameebalääkettä. Lisäksi he alensivat tytön ruumiinlämmön noin 33,9 asteeseen; tätä keinoa käytetään usein aivovammoissa hoitokeinona.

Parin viikon päästä lääkärit totesivat, ettei Hardigilta otetussa selkäydinnestenäytteessä ollut enää mitään merkkejä ameebasta. Hardig pääsi tuon samaisen kesän aikana pois sairaalasta, mutta hän kykeni ottamaan vain muutamia askeleita ja sanojen tuottaminen oli hieman haasteellista. Hän kuitenkin kävi sekä fysioterapiassa että puheterapiassa ja kykeni sairaalasta päästyään aloittamaan koulunkäynnin uudelleen, tosin osa-aikaisesti. Nykyisin hän on kuitenkin täysin tavallinen nuori aikuinen, joka elää elämäänsä kuten kuka tahansa muu.

Samaisena kesänä myös 12-vuotias poika, Zachary Reyna, sai niin ikään vesipuistosta samaisen Naegleria fowleri -ameeban ja samoista hoitotoimenpiteistä huolimatta hän menehtyi sen seurauksena; se kuvastaa sitä, miten uskomaton selviytymistarina tämä Hardigin tarina on.

Lue myös: Top 10 pahimmat huvipuisto-onnettomuudet

117 litraa verta

Teksasissa asuva Gina Walker synnytti helmikuussa 2012 lapsen. Heti synnytyksen jälkeen hänet vietiin leikkaussaliin ja hänen aviomiehensä Dustin Walker tiesi leikkauksen olevan useamman tunnin mittainen. Kun tunteja kului ja kului, Dustin alkoi huolestua vaimonsa tilanteesta. Kun lääkäri tuli vihdoin hänen luokseen, kysyi Dustin suoraan: Asteikolla yhdestä kymmeneen, ykkösen tarkoittaessa hyvää tilannetta ja kymppi varmaa kuolemaa, mikä on vaimoni tilanne?

Lääkärin vastaus kuului: yhdeksän.

Kyseessä oli istukan kiinnittymishäiriö. Normaalissa tilanteessa istukka irtoaa synnytyksen jälkeen luonnollisesti kohdusta, mutta Ginan tilanne oli totaalisen erilainen: istukka oli jatkanut matkaansa suoraan kohdun läpi lantionpohjaan ja virtsarakkoon, minkä vuoksi hänen kehonsa ei kyennyt poistamaan istukkaa luonnollisella tavalla. Ainoa tarjolla ollut toimenpide oli kohdunpoisto.

Kun lääkäri Jason A. Parker aloitti leikkauksen, odotti häntä viillon jälkeen näky, jollaista hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt: normaalisti verta istukkaan kuljettavat verisuonet ovat korkeintaan ohuen kynän paksuisia, mutta Ginan tapauksessa ne olivat sormen paksuisia. Leikkaussali täyttyi eli alan osaajista. Edessä oli todella haastava tehtävä, eikä takeita selviytymisestä ollut, sillä leikkauksen aikana kaikki sisäelimet olivat enemmän tai vähemmän uhan alla. Myös uhka verenvuodolle oli valtava, sillä tällaisessa tilanteessa kohtu voi käyttäytyä kuin kasvain eli se on luonut uusia ylimääräisiä verisuonia ympärilleen.

Vaikka leikkauksessa mukana olleet kirurgit olivat varautuneet vakavaan verenvuotoon, eivät he osanneet odottaa mitään sellaista, mitä heillä oli edessään. Tavallisessa synnytyksessä äiti saattaa tarvita verensiirtona verta noin 1,5 litraa. Pahassa auto-onnettomuudessa olleen ihmisen kohdalla verta saatetaan tarvita 50 litraa. Ginan kohdalla tuo määrä oli 117 litraa.

Kun leikkaus oltiin vihdoin saatu päätökseen – kahdeksan tunnin mittaisen urakan jälkeen – päästettiin Dustin vihdoin katsomaan vaimoaan. Gina oli normaalisti hyvin hoikka ja pieni nainen, mutta hänet oli pumpattu niin täyteen verta ja muita nesteitä, että hän oli turvonnut täysin tunnistamattomaksi. Seuraavan viikon ajan Gina oli hengityskoneessa; hän oli välillä tajuissaan ja välillä tajuton, mutta lopulta kuukauden jälkeen hän pääsi pois sairaalasta.

Lue myös:

• 7 uskomatonta selviytymistarinaa ja pakoa sarjamurhaajan kynsistä
• Kuolemanenkelit: 10 kylmäveristä sairaanhoitajaa, jotka paljastuivat sarjamurhaajiksi

Pimeä keskiaika. Minkälaisia mielikuvia nuo sanat herättävät? Synkkyyttä, köyhyyttä, taantumusta ja loputonta kurjuutta? Entä jos koko käsitys perustuu vuosisatoja vanhaan väärinkäsitykseen?

Keskiajan katsotaan Euroopassa alkaneen Länsi-Rooman valtakunnan romahdettua vuonna 476. Seuraavia vuosisatoja on pitkään pidetty ihmiskunnan synkimpänä ajanjaksona, jolloin olot olivat huonot ja sivistys, tiede ja kulttuuri olivat tipotiessään.

Nykyhistoriantutkimus suhtautuu tähän käsitykseen kuitenkin varsin kriittisesti. Modernin näkemyksen ja useimpien historioitsijoiden mukaan ajanjaksoa pitäisi nimittää varhaiseksi keskiajaksi, ja jättää pimeä kokonaan pois sanastosta, sillä se ei anna alkuunkaan oikeaa kuvaa.

Listafriikki vie nyt matkalle ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen jälkimmäiselle puoliskolle – aikakaudelle, joka oli huomattavasti mainettaan parempi!

Antiikin ihailijoiden propagandaa

Vuoden 476 jälkeen lukuisat germaaniset kansat alkoivat valloittaa Rooman valtakunnan läntisiä alueita, Eurooppaa ja Pohjois-Afrikkaa, sysäten tieltään antiikin aikaisia perinteitä.

Koska iso osa keskiajan kirjallisuudesta on Roomaa ihailleiden pappien tai historioitsijoiden tuotoksia, ovat opukset antaneet varsin negatiivisen kuvan uudesta aikakaudesta.

Pimeä keskiaika on Francesco Petrarcan, italialaisen kirjailijan 1330-luvulla keksimä termi. Petrarcan mielipaha johtui paljolti siitä, että latinankielistä kirjallisuutta oli varhaisella keskiajalla ilmestynyt niin kovin vähän.

Hänen mielestään antiikin Rooman ja Kreikan kulttuurit olivat ihmiskunnan suurin saavutus, eikä niitä seurannut aikakausi tarjonnut merkittäviä tieteellisiä edistysaskelia tai varteenotettavaa taidetta. Se oli Petrarcan ja hänen kanssaan samanmielisten ajatuksissa vain synkkä ja kaoottinen ajanjakso. Kyse oli kuitenkin myöhempien aikojen tulkinnasta, ei aikalaisten arviosta.

Käsitystä vain vahvistivat 1500-luvulla protestanttiset uskonpuhdistajat, jotka kritisoivat muutenkin keskiajalla hallitsevassa asemassa ollutta katolista kirkkoa, sekä 1700-luvulla valistusaatteen kannattajat, jotka ylenkatsoivat aiempien aikakausien saavutuksia.

Keskiaika oli Bysantin valtakunnan kulta-aika

Rooma oli jo aivan 300-luvun lopulla hajonnut läntiseen ja itäiseen osaan, joista jälkimmäinen muodosti kukoistavan Bysantin valtakunnan. Se eli kulta-aikojaan juuri pahamaineisella, pimeällä keskiajalla.

Keskiaikaisen Bysantin nähdään alkaneen 500-luvun alkupuolella, keisari Justinianuksen (kuvassa hovinsa kanssa) aikana, jolloin muun muassa Roomassa kehitetyn oikeusjärjestelmän lait koottiin ja kirjattiin suureksi Corpus Juris Civilis -lakikokoelmaksi. Justinianuksen aikana rakennettiin Konstantinopoliin (nykyisen Istanbulin alueelle) myös bysanttilaisen arkkitehtuurin suurin taidonnäyte, Hagia Sofia, joka on aikojen saatossa palvellut niin katolisena kuin ortodoksisena kirkkona, museona sekä moskeijana.

Lukutaitoisten osuus Bysantissa oli suuri, jopa maaseudulla oli tarjolla peruskoulutusta ja korkeampikin koulutus oli monien saatavilla. Valtakunnassa kirjoitettiin ja kopioitiin valtava määrä kirjoja, muun muassa runokokoelmia ja tietosanakirjoja.

Vaikka Bysantissa ei varsinaisesti tehty maailmaa mullistavia keksintöjä, pidettiin siellä huoli historian, kulttuurin ja jo olemassa olevan tiedon tallentamisesta ja suojelemisesta tulevia sukupolvia varten.

Karolinginen renessanssi

Karolinginen renessanssi, jota ei sovi sekoittaa myöhempään renessanssin aikaan, oli frankkien kuninkaaksi vuonna 768 nousseen Kaarle Suuren aikakautena, ja hieman sen jälkeen, vallinnut kukoistuskausi. Tuolloin otettiin suuria edistysaskeleita muun muassa kirjallisuuden, oikeustieteen, taiteen ja arkkitehtuurin aloilla.

Kaarle Suuri kävi taisteluita muita kansoja vastaan Euroopan joka kolkassa kasvattaen valtakuntaansa. Frankit olivat ensimmäinen germaaninen kansa, joka harjoitti kristinuskoa, ja Kaarle Suuri otti erittäin vakavasti kirkon sanoman levittämisen. Vuonna 800 paavi Leo III kruunasi Kaarle Suuren keisariksi, mikä nähtiin Länsi-Rooman keisarikunnan perinnön jatkona, ja myöhemmin kuningas on julistettu pyhimykseksi.

Kaarle Suuri ymmärsi kirkon merkityksen, mutta halusi pitää sen myös erillään valtiosta. Hän määräsi vanhoja latinankielisiä tekstejä säilytettäväksi, uudisti länsieurooppalaista koululaitosta ja edisti roomalaistyylisen arkkitehtuurin uutta tulemista.

Karolingisen aikakauden ehkä suurin yksittäinen perintö on karolinginen minuskeli eli pienaakkoset. Uutta siinä olivat esimerkiksi välimerkit, sanavälit ja edeltäjiään pyöreämpi, lähes kursiivimainen muoto; se mullisti kirjoittamisen helppoudellaan ja nopeudellaan. Karolinginen minuskeli on toiminut perustana niille pienille kirjaimille, joita mekin nykyään käytämme.

Suuria edistysaskeleita tieteessä ja matematiikassa

Yksi sitkeimmistä keskiaikaan liittyvistä myyteistä on, että kirkko olisi järjestelmällisesti tukahduttanut tieteen. Opettavaisia ruumiinavauksia tai kudosten leikkelyä ei saanut suorittaa. Tieteen edistyminen tyssäsi totaalisesti vuoteen 476.

Näille väitteille ei kuitenkaan ole pitäviä todisteita, sillä vaikka tieteellinen kehitys varhaisen keskiajan aikana olisikin Länsi-Euroopassa ollut verkkaista, sitä kuitenkin tapahtui ja tutkimus loi pysyvän pohjan tulevaisuuden tieteen edistysaskelille. Ennemminkin oli niin, että tutkimusta (vaikkakin vähäistä) tehtiin nimenomaan kirkon alaisuudessa ja luostareissa.

Vaikka lännessä ei paahdettu täyttä höyryä eteenpäin, oli tilanne aivan toinen idässä. Islamilainen maailma otti valtavia harppauksia luonnontieteiden ja matematiikan saralla saaden pohjaa tutkimuksiinsa kreikkalaisista ja muista antiikin ajan teksteistä, joita suurissa määrin käännettiin arabiaksi.

Persialaista, 800-luvulla vaikuttanutta, tähtitieteilijää ja matemaatikkoa al-Khwarizmia pidetään algebran isänä. Hänen vuonna 1145 latinaksi käännetty Lyhyt algebran laskuoppi -kirjansa (Al-kitāb al-mukhtaṣar fī ḥisāb al-ğabr wa’l-muqābala) toimi 1500-luvulle saakka algebran perusoppikirjana Euroopassa. Yllä olevassa kuvassa on sivu kirjasta. Se sisälsi kokonaislukujen laskusääntöjä, ensimmäisen ja toisen asteen yhtälöitä sekä neliöjuuria käsittelevää matematiikkaa että pinta-alalaskuja.

Yliopistot syntyivät

Historian ensimmäinen yliopisto perustettiin Bolognaan, Italiaan, vuonna 1088, juuri varhaisen keskiajan päättymisen vaiheille. Tämä kuitenkin ansaitsee paikan listalla, sillä perusta nykyaikaisellekin yliopistolaitokselle luotiin aiempien vuosisatojen aikana korkeakoulutusta tarjoavissa luostari- ja katedraalikouluissa.

Yliopistoissa opetettiin taiteita, lakia, lääketiedettä ja tietenkin teologiaa, sillä kirkko oli kaikessa läsnä. Opetuksen rakenne perustui tietenkin antiikin Kreikan sivistykseen, mutta sai vahvasti vaikutteita myös kukoistavasta islamilaisesta koululaitoksesta.

Vaikka kirkko oli tärkeässä roolissa yliopistojen perustamisessa, oli oppilaitosten tavoitteena vapautua kaikkea opetusta hallinneen katolisen kirkon kontrollista. Yliopistot olivat opiskelijoiden ja opettajien yhteisiä projekteja, ja muun muassa Bolognassa opiskelijat etsivät ja palkkasivat mieleisensä opettajat.

Sää oli mitä mainioin

Kun puhutaan pimeästä keskiajasta, niin silloinhan ei varsinaisesti viitata säähän tai ajanjakson ”valoisuuteen”. Mutta viihdeteollisuuden ansiosta tai paremminkin syystä varhainen keskiaika nähdään usein sateisena, lumisena, myrskyisenä ja, noh, pimeänä.

Todellisuudessa varhaisella keskiajalla, noin 600-luvulta alkaen, koko Pohjois-Eurooppa oli lämpenemässä, joten olosuhteet olivat kaikkea muuta kuin ikävät. Ajanjakson loppupuolella myös pohjoisella Atlantilla alkoi olla suopeamman ilmaston vuoksi liikettä, kun meri pysyi sulana pidempiä aikoja, ja kukoistuskauttaan eläneet viikingit seilasivat Grönlantiin ja lopulta Kanadan rannikolle saakka.

Eteläisemmässä Euroopassa aurinkoisuus ja lämpö pidensivät satokautta, mikä osaltaan tarjosi mahdollisuuden maanviljelystekniikoiden kehittymiseen.

Valtavat edistysaskeleet maanviljelyksessä

Maa-alojen läänitykselle perustuvan feodaalijärjestelmän kehittyminen varhaisella keskiajalla johti osaltaan viljelysmaiden parempaan ylläpitoon ja viljaa tuli niin ylenmäärin, että sitä jopa riitti syötettäväksi karjalle, jota oli siihen mennessä ruokittu pelkästään ruoholla.

Ennen keskiajan alkua Euroopan maanviljelys oli ollut tuottoisaa lähinnä etelässä, jossa hiekkaista ja kuivaa maaperää oli helppo käsitellä sen aikaisella auralla, joka hieman vain kuohkeutti peltojen pintoja. Kun varsinainen, syvälle maahan uppoava kääntöaura keksittiin ja hedelmällinen savimaa tuli tehokkaasti hyödynnettäväksi, nousi maanviljely myös pohjoisemmassa aivan uudelle tasolle. Kääntöauran avulla pystyttiin kyntämään aiempaa suurempi peltoala lyhyemmässä ajassa.

Auran lisäksi toinen mullistava keksintö oli länget. Hevosen kaulan ympärille, lapoja ja rintaa vasten, asetettavat länget jakavat kuorman painon tasaisemmin ja eläin pystyy helpommin ja vahingoittumatta vetämään huomattavasti suurempia kuormia. Aiemmin peltotöitä oli tehty härkiä apuna käyttäen, mutta hevoset osoittautuivat paljon voimakkaammiksi ja tehokkaammiksi työeläimiksi, erityisesti länkien keksimisen jälkeen. Myös metalliset hevosenkengät ovat varhaisen keskiajan neronleimauksia.

Lue myös:

• 10 käsittämätöntä yhteensattumaa – Näitä on lähes mahdoton uskoa todeksi!
• 10 kaikkien aikojen kummallisinta sotaa

Kun listataan maailman uusimmat kielet, niin kyseessä ei ole mikään yksiselitteinen luettelo. Tällä listalla puhutaan enimmillään 300 vuotta vanhoista ja tuoreimmillaan muutaman vuosikymmenen ikäisistä kielistä.

Miten kielen ikä määritellään? Siitäkö, milloin sitä on alettu puhumaan, vai kenties siitä, milloin sitä on ensimmäisen kerran kirjoitettu? Kielitieteilijätkään eivät ole aiheesta yksimielisiä, mutta Listafriikki ei anna tällaisten pulmien haitata, vaan me listasimme nyt maailman uusimmat kielet – parhaamme mukaan!

Mukaan mahtuu muun muassa täysin keinotekoisia, mutta käytössä olevia kieliä, sekä kieliä, jotka ovat lyhyestä historiastaan huolimatta vaarassa kadota. Maailman uusimmalla kielellä sen sijaan on valoisa tulevaisuus – sitä puhuvat äidinkielenään milleniaalit (1980-luvun alun ja 1990-luvun puolivälin välillä syntyneet) ja heidän lapsensa. On täysin ennenkuulumatonta, että jotain kieltä ensimmäisinä ikinä puhuneet ihmiset ovat vielä elossa.

Tässä siis maailman uusimmat kielet!

Afrikaans

Afrikaans on yksi Etelä-Afrikan virallisista kielistä ja sitä puhutaan myös Botswanassa, Zimbabwessa ja Namibiassa. Se pohjautuu hollantiin, mutta siihen on omaksuttu sanoja muistakin kielistä, kuten saksasta, englannista sekä bantu- ja khoisankielistä. Kaikkein tärkein sysäys hollannista erottautumiselle oli malaijin kieli, joka tuli Etelä-Afrikkaan Kaakkois-Aasiasta kuljetettujen orjien mukana.

Afrikaans perustuu siis pitkälti hollantiin, josta se kehittyi omaksi kielekseen 1700-luvulla, kun Etelä-Afrikkaan syntyi suuria hollantilaisia siirtokuntia. Ensimmäisen kerran afrikaansin kieltä julkaistiin teksteissä vuonna 1856, mutta sen olemassaolo tunnustettiin vasta vuonna 1925, kun siitä tuli Etelä-Afrikan unionin toinen virallinen kieli englannin lisäksi.

Afrikaans jakaa Etelä-Afrikassa edelleen sekä mielipiteitä että kansaa, sillä se liitetään niin voimakkaasti apartheidiin. Kielestä on kehittynyt lyhyen historiansa aikana kaksi erilaista versiota: ”valkoisten ja värillisten” afrikaans. Rotuerottelu näkyy edelleen siinä, että kouluissa opetetaan ”valkoisten afrikaansia” ja muita versioita pidetään alempiarvoisina, vaikka ilman malaijinkielisiä orjia koko kieltä ei olisi edes syntynyt.

Standardisoitu afrikaans eroaa suuresti siitä kielestä, jota suurin osa afrikaansia äidinkielenään puhuvista käyttää. ”Oikea” kieli on se, jota valkoinen vähemmistö puhuu. Afrikaansin suosimista yliopistoissa kritisoidaan jatkuvasti, sillä Etelä-Afrikan musta väestö puhuu pääasiassa englantia. Vaikka rotuerottelusta on periaatteessa luovuttu, pitävät valkoihoiset edelleen valtaa omalla marginaalikielellään.

Volapük

Johann Martin Schleyer oli katolinen pappi, jolle Jumala eräänä yönä ilmestyi ja kehotti luomaan uuden, kansainvälisen kielen. No mitäs harras kristitty muuta tekisi kuin lähtisi tuumasta toimeen. Niinpä saksalainen Schleyer kehitti vuosina 1879-1880 uuden kielen: volapükin.

Kielen tiimoilta järjestettiin muutamia kokouksia, ja kymmenen vuoden aikana volapükia ja sen kielioppia käsitteleviä kirjoja julkaistiin satoja – jopa 25 eri kielelle. Parhaimmillaan volapükilla oli lähes miljoona kannattajaa – eri asia on tietysti se, osasivatko he kaikki puhua sujuvasti varsin hankalasti rakennettua kieltä.

Schleyerin luoman kielen (ja miehen itsensä) suurin ongelma oli joustamattomuus. Schleyer ei kuunnellut parannusehdotuksia eikä suostunut kielen helpottamiseen. Hän otti kieleen eniten sanoja englannista, sitten saksasta ja romaanisista kielistä, ja loput sieltä täältä muista luonnollisista kielistä. Schleyer kuitenkin muokkasi sanoja niin paljon, että niistä tuli lähes tunnistamattomia.

Kielen nimi volapük muodostuu sanoista vol ja pük, jotka taas tulevat englanninkielisistä sanoista world ja speak, suomeksi maailma ja puhua. Kovin helposti ei tuo yhteys aukea. Siksi kielen oppiminen oli hankalaa, sillä muiden kielten osaaminen ei juuri auttanut volapükin opiskelussa.

1900-luvulle tultaessa huomattavasti yksinkertaisempi esperanto olikin sitten jo suurilta osin syrjäyttänyt volapükin ja monet volapük-kerhot olivat muuttuneet suoraan esperanto-kerhoiksi. Volapükia kuitenkin puhutaan edelleen; toki osaajia on vain muutamia kymmeniä. Se halutaan pitää elossa, mikä tietenkin olisi toivottavaa kaikkien kielten kohdalla.

Esperanto

1800- ja 1900-lukujen vaihde ottaa aikakautena ison osan maailman uusimmat kielet -listalla; varsinkin kun puhutaan keinotekoisista kielistä. Näistä ensimmäisenä se tunnetuin ja puhutuin: esperanto.

Useampaan luonnolliseen kieleen perustuvan esperanton loi vuonna 1887 puolalainen silmälääkäri ja kielitieteilijä Ludwik Lejzer Zamenhof, jonka tarkoituksena oli rakentaa helposti opittava ja poliittisesti neutraali kieli. Esperanto perustuu pitkälti slaavilaisiin (esim. venäjä, puola) ja romaanisiin kieliin (esim. italia, ranska, espanja). Oman ripauksensa antavat myös germaaniset kielet (esim. saksa, englanti) sekä kreikka.

Vaikka esperanto ei heti kieliopin julkaisun jälkeen ottanutkaan tuulta alleen, nousi se yllättävään suosioon 1920-luvulla, kun monessa Euroopan maassa ruvettiin kapinoimaan kansallismielisiä aatteita vastaan. Ei siis ole lainkaan yllättävää, että Hitlerin Saksassa, Stalinin Neuvostoliitossa ja Francon Espanjassa esperantisteja vainottiin.

Esperanto ei ole minkään maan virallinen kieli, mutta sillä on uskomattomat 2 miljoonaa aktiivista puhujaa ja muutama tuhat natiivipuhujaa eli sellaista, joille esperanto on äidinkieli.

Yleisestä käsityksestä poiketen esperanto on nykyään hyvinkin elinvoimainen kieli, mistä tietysti kertoo iso puhujamäärä. Sitä voi opiskella Duolingo-verkkopalvelussa ja esperantonkielinen wikipedia (vikipedio) on maailman 38. suurin. Esperantoksi on saatavilla paljon kirjallisuutta ja säännöllisesti julkaistavia lehtiä, ja monessa Euroopan maassa tarjolla on esperantonkielisiä radiolähetyksiä.

Vuosittain järjestettävään esperanton maailmankongressiin kokoontuu esperantisteja yli 50 maasta ja kongressi on järjestetty kahdesti Suomessakin: vuonna 2019 Lahdessa ja vuonna 1995 Tampereella.

Lingala

Lingalaa, joka nykyisin on Keski-Afrikassa niin sanottu lingua franca eli laajasti ymmärretty yleiskieli, ei ollut olemassakaan ennen 1900-lukua. Nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta oli vuodesta 1885 saakka Belgian kuninkaan Leopold II:n yksityisomistuksessa, kunnes vuonna 1908 siitä tuli Belgian siirtomaa.

Belgialaiset sotilaat havaitsivat, että Ubangi- ja Kongo-jokien varrella eri äidinkieltä puhuvat kansat käyttivät keskinäisessä kommunikoinnissa ja kaupankäynnissä yhteistä, bantukieliin kuuluvaa bobangia.

Se oli eurooppalaisille liian hankalaa, joten bobangin pohjalta luotiin yksinkertaistettu versio, joka sai vaikutteita muiden bantukielten lisäksi myös ranskasta, englannista, portugalista ja hollannista. Eli toisin sanoen niistä kielistä, joita siirtomaavalloissa puhuttiin. Kieli sai nimen bangala.

Heti 1900-luvulle tultaessa kouluja ja kirkkoja rakentaneet lähetyssaarnaajat olivat kuitenkin sitä mieltä, että keinotekoinen bangala oli liian köyhä kieli, joka ei soveltunut opetukseen tai evankeliointiin.

Tämä piti varmasti täysin paikkansa, sillä siirtomaaherrat ja heidän alaisensa olivat vaivautuneet opettelemaan alkuperäisestä bobangista vain alkeet eivätkä koko kielen kirjoa. Niinpä bangalaa alettiin hioa ja laajentaa, ja vuonna 1903 julkaistiin ensimmäiset tekstit kielellä nimeltään lingala.

Lingala toimi yleiskielenä, jolla oli helppo käydä kauppaa naapurivaltioihin, ja kommunikointi sujui myös paikallisten kanssa, vaikka nämä puhuivat kokonaan eri kieltä tai murteita.

Kuten monet muutkin Keski-Afrikan maat, myös Kongon demokraattinen tasavalta itsenäistyi vuonna 1960. Lingala jäi kuitenkin elämään ja sitä puhutaan myös Kongon tasavallassa, Angolassa, Keski-Afrikan tasavallassa ja Etelä-Sudanissa. Se on syrjäyttänyt alkuperäisen bobangin lähes kokonaan. Tällä maailman uusimmat kielet -listalla lingala on kaikkein tuorein virallinen kieli.

Lingalalla on noin 20 miljoonaa natiivipuhujaa ja saman verran (tai muutaman miljoonan enemmänkin) niitä, jotka puhuvat sitä sujuvasti toisena kielenään. Se siis on säilyttänyt paikkansa maantieteellisen alueen yleiskielenä.

Ido

Kun L. L. Zamenhof oli luonut esperanton, ei kieli tietenkään miellyttänyt kaikkia. Niinpä hän, kuunneltuaan parannusehdotuksia ja suoria valituksia, muokkasi sitä toivottuun suuntaan. Zamenhof ei vieroksunut luomansa kielen kehittymistä ja alkoi itsekin opettaa uudempaa versiota.

Vuonna 1907 yhteisen, kansainvälisen apukielen valitsemiseksi muodostettu valtuusto sai anonyymin kieliehdotuksen, joka selvästi muistutti esperantoa, mutta siinä oli myös paljon eroavaisuuksia. Kielen työnimi oli ido, joka sitten jäikin pysyväksi nimeksi, kun valtuusto päätyi lukuisista keinotekoisista kielistä valitsemaan voittajaksi juuri sen.

Idon takana olivat ranskalaiset Louis Couturat ja Louis de Beaufront, jotka olivat alun alkaen olleet esperanton kannattajia. Ido pohjautuu pitkälti englantiin, ranskaan, italiaan, venäjään ja espanjaan. Idossa on käytetty esperantoon verrattuna paljon enemmän englantia, jonka pieni rooli esperantossa johtui pitkälti siitä, että monia kieliä puhuneen Zamenhofin oma englannin kielen taito oli hatara.

Ido kuitenkin nuupahti lähes alkutekijöihin, vaikka sillä ehdittiin julkaista käännöskirjallisuutta; joskin lähinnä otteita Raamatusta. Laskusuhdanteeseen oli monia syitä: Idon merkittävin johtohahmo Couturat kuoli traagisesti vuonna 1914 autokolarissa. Sitten alkoi ensimmäinen maailmansota, jonka aikana ei paljonkaan mietitty uusien kielten kehittämistä. Suurin syy saattaa kuitenkin olla se, että kukaan ei oikeastaan tiennyt, että ido oli valikoitunut yleiskieleksi.

Se vaipui vuosikymmeniksi unholaan, kunnes pelastajaksi nousi yllättävä taho: internet. Internetin välityksellä idoa puhuneet tai siitä kiinnostuneet kykenivät olemaan yhteydessä ja käyttämään kieltä. Nykyisin idolla on muutama sata, korkeimpien arvioiden mukaan jopa 2000, puhujaa lähinnä Keski- ja Etelä-Euroopassa.

Sona

Sona on englantilaisen kirjailijan Kenneth Searightin luoma keinotekoinen kieli, jonka hän kuvasi vuonna 1935 julkaistussa kirjassaan. Tuo onkin ainoa sonan kielellä julkaistu kirjallinen teos.

Searight loi sonan vastineena esperantolle ja idolle, jotka molemmat olivat hänen mielestään liian Eurooppa-keskeisiä. Ja eihän tuo periaatteessa ollut mielipidekysymys, sillä kyllähän sekä esperanto että ido pohjautuvat eurooppalaisiin kieliin.

Searightin tavoitteena oli luoda kieli, jota pystyisivät ongelmitta lausumaan mitä tahansa kieltä äidinkielenään puhuvat ihmiset. Niinpä hän valitsi kieleen vain sellaisia äänteitä, jotka olivat käytössä mahdollisimman monessa tunnetussa kielessä. Sonaa on kuvattu säännölliseksi ja hyvin loogiseksi kieleksi, mutta samaan aikaan Searightin luomus on varsin kirjava. Siinä on käytetty inspiraationa muun muassa englantia, arabiaa, turkkia, kiinaa ja japania, mikä kyllä äkkiseltään kuulostaa melkoiselta sekamelskalta.

Sonaan kuuluu 360 perussanaa ja 15 apusanaa, joita yhdistämällä saadaan luotua huimasti enemmän sanoja. Hyvin yksinkertainen esimerkki on naista tarkoittavan zan-sanan ja lasta tarkoittavan ko-sanan yhdistelmä kozan. Suomeksi se on tietenkin tyttö.

Yleisö ei oikein lämmennyt sonalle, mutta kuten muillakin keinotekoisilla kielillä, on sonallakin kannattajansa netissä. Tällä maailman uusimmat kielet -listalla sona taitaa olla kuitenkin heikoimmissa kantimissa. Pieni nettiyhteisö pitää kieltä voimissaan, mikä on toki kaukana Searightin unelmasta, jossa sonaa opetettaisiin jonain päivänä maailman jokaiselle lapselle.

Globish

Tekeekö globish sen, missä esperanto ja muut eivät ole onnistuneet? Tuleeko globishista kansainvälinen yleiskieli, jolla onnistuu kommunikointi ympäri maailman? Tavallaan se on jo sitä, sillä lähes kaksi miljardia ihmistä puhuu globishia ja määrä kasvaa koko ajan. Maailman uusimmat kielet -listalla globish on siis melkoinen erikoisuus!

Globish on lyhenne sanoista global ja english (yleismaailmallinen ja englanti), ja sillä tarkoitetaan yksinkertaistettua englantia.

Termin ja ”kielen” loi 1990-luvulla ranskalainen Jean-Paul Nerrière, joka työskenteli vuosikymmeniä IBM:llä erilaisissa johtotehtävissä. Idea syntyi, kun hän havainnoi vuosien ajan englannin kielen käyttöä liike-elämässä: ”Kun japanilainen, belgialainen, chileläinen ja italialainen keskustelevat englanniksi, pärjäävät he oikein hyvin ja ymmärtävät toisiaan. Kukaan ei puhu englantia täydellisesti, mutta kaikki tietävät toistenkin tekevän virheitä. Kun paikalle saapuu amerikkalainen ja britti, muuttuu asetelma täysin. Nämä kaksi natiivipuhujaa puhuvat liian nopeasti ja käyttävät vaikeaselkoisia ilmauksia.”

Nerrière kirjoitti ideansa kirjaksi Do Not Speak English, Parlez Globish, jossa hän esittelee 1500 englanninkielistä sanaa, joita käyttämällä pitäisi pystyä kommunikoimaan tilanteessa kuin tilanteessa. Englantiin verrattuna globishin sanasto on siis hyvin riisuttu ja siitä puuttuvat kaikki kuvaannolliset ilmaukset ja sanonnat. Esimerkkeinä supistetusta sanastosta voisivat olla sisarukset ja keittiö: Sisarukset-sana kierretään globishissa lauseella ”vanhempieni muut lapset”. Keittiö taas on ”huone, jossa valmistetaan ruokaa”. Yksi globishin punaisista langoista on se, että koskaan ei saa vitsailla.

Tämä kaikki voi toki kuulostaa huonolta vitsiltä, mutta todellisuudessa suurin osa niistä ihmisistä, jotka eivät ole natiivipuhujia, puhuvat englannin sijaan globishia. Nerrière ei itse näe globishia varsinaisena kielenä, sillä kieli on kulttuurin ilmaisuväline. Globish on ennemminkin työkalu onnistuneeseen kommunikointiin.

Joten jos englanti tuntuu liian hankalalta, niin ei muuta kuin globishia opiskelemaan; sillä pärjää vallan mainiosti! Veikkaisin, että iso osa meistä suomalaisista puhuu globishia mestarillisesti ilman harjoittelua.

Joskus ne parhaimmat keksinnöt syntyvät täysin vahingossa. Jos jotain oikein yrittää, niin haluamaansa lopputulosta ei synny, ja sitten taas ihan sattumalta kehkeytyy jotain mullistavaa.

Nyt selviää, miten syntyivät muun muassa vohveliset jäätelötötteröt, maissihiutaleet, sinihomejuusto ja sandwich-voileipä. Aika moni ateriahetki olisi köyhempi ilman näitä!

Sanottakoon vielä, että lähes kaikki tämän listan kohdat ovat hieman kiistanalaisia. Tämän voi päätellä ihan maalaisjärjellä, sillä voiko joku tosiaan väittää satavarmasti olevansa ensimmäinen, joka on keksinyt, miten jotain ruokaa valmistetaan tai miten sitä pannaan suuhun? Tässä kuitenkin 10 mielenkiintoista tarinaa vahingossa tai täysin sattumalta keksityistä ruoista.

10. Jäätelötötterö

Vuoden 1904 maailmannäyttelyssä Yhdysvaltain St. Louisissa jäätelöä ruvettiin olosuhteiden pakosta tarjoilemaan vohvelista.

Kuuma heinäkuinen päivä houkutteli maailmannäyttelyn vieraita Arnold Fornachoun jäätelökioskille. Kauppa kävi kuin rajuilma, minkä vuoksi kupit loppuivat kesken.

Onneksi viereinen koju kuului kondiittori Ernest Hamwille, joka tarjosi ratkaisua jätskitarjoiluun. Hänellä oli myynnissä kotimaansa Syyrian herkkuja, ja hän keksi kääriä zalabian – rapean, vohvelimaisen leivonnaisen – kartion muotoon.

Se olikin mitä kätevin astia jäätelön tarjoamiseen, sillä enää ei tarvittu kuppeja tai lusikoita. Ja mikä parasta: koko komeuden sai syödä!

9. Maissihiutaleet

Kellogg’s-elintarvikeyhtiö ei kehittänyt maissihiutaleita, vaan yhtiö oli perustettava, koska vahingossa keksittyjä maissihiutaleita oli saatava tuotantoon ja myyntiin.

Lääkäri John Harvey Kellogg pyöritti Yhdysvaltain Michiganissa sijainnutta Battle Creek Sanitarium -parantolaa, joka oli maailmankuulu terveyskylpylä erityisesti rikkaiden ja kuuluisien keskuudessa.

Hoitolassa kirjanpitäjänä työskennellyt Will Keith Kellogg kehitti veljensä kanssa asiakkaille ja potilaille monia erilaisia kasvisruokia, ja mukana työssä oli myös muita perheenjäseniä.

Maissihiutaleiden syntyhistoriassa kiisteltyä onkin se, että kuka saa kunnian keksinnöstä ja keitä oli paikalla, kun hiutaleet näkivät päivänvalon. Tämä johti toki perheriitaan ja patenttikiistaan.

Kaikki mahdolliset osalliset ja sivulliset ovat kuitenkin samaa mieltä siitä, miten maissihiutaleet syntyivät. Lisäksi yhtä mieltä ollaan siitä, että paikalla olivat varmasti Kelloggin veljekset.

He halusivat kovasti löytää korvikkeen tavalliselle leivälle, joka aiheutti monille ummetusta. Tavoitteena oli valmistaa jotain täysjyväistä.

Eräänä iltana J.H. Kellogg jätti vehnänjyvistä tehdyn taikinan keittiön tasolle. Aamulla kuivahtanutta taikinaa ei kuitenkaan heitetty menemään, vaan se laitettiin kaulauskoneeseen. Levyn sijaan tuloksena oli ohuita hiutaleita, jotka sitten keksittiin laittaa uuniin. Tuloksena oli herkullisia paahtuneita leipähiutaleita. W. K. Kelloggin tehtäväksi tuli selvittää, mitä oli tapahtunut ja miten tämä saataisiin toistettua.

Jo nämä leipähiutaleet olivat monen asiakkaan mielestä herkullinen aamiainen, mutta Kelloggit olivat vakuuttuneita, että hiutaleista voisi saada vieläkin parempia ja terveellisempiä. Niinpä he vaihtoivat vehnän maissiin, ja näin syntyivät Corn Flakesit eli maissihiutaleet.

8. Sinihomejuusto

Juustoa on valmistettu jo ainakin 8000 vuoden ajan, eli lähes siitä lähtien, kun ihminen kesytti naudan, lampaan ja vuohen. Sinihomejuustot ovat kuitenkin paljon nuorempi keksintö, sillä vanhimmat kirjalliset maininnat siitä ovat noin tuhannen vuoden takaa.

Yksi vanhimmista ja tunnetuimmista sinihomejuustoista on ranskalainen Roquefort. Tuo voimakkaan makuinen ja tuoksuinen sinihomejuusto on kansallisaarre ja tarkasti suojattu herkku. Aitoa Roquefortia saa valmistaa vain Lacaune-lammasrodun maidosta, ja sen kypsyminen tapahtuu Roquefort-sur-Soulzonin luolissa, joissa elää juustolle ominaisen maun antava Penicillium roqueforti -home.

Näissä eteläisen Ranskan luolissa sinihomejuuston historia ainakin tämän mielenkiintoisen tarinan mukaan sai alkuna.

Legendan mukaan nuori lammaspaimen oli luolan viileydessä nautiskelemassa eväitään: leipää ja lampaanmaidosta valmistettua juustoa. Kesken ruokailun paimen näki lähistöllä kauniin neidon ja lähti kiireellä tämän perään. Eväät jäivät luolaan.

Tarina ei kerro, miksi paimen viipyi tuolla vikittelyreissulla parin kuukauden ajan, mutta kun hän viimein palasi luolalle, oli sinivihreä home peittänyt leivän ja juuston. Useimmat olisivat luultavasti heittäneet eväät saman tien pois, mutta nälkäinen paimen päätti maistaa juustoa.

Home ei ollut pilannut juustoa, vaan olikin tehnyt siitä entistä maukkaampaa. Näin sai alkunsa yksi maailman kuuluisimmista juustoista – ainakin jos legendaa on uskominen.

7. Mehujää

Kesäkuumalla ei välttämättä maistu moni raskaampi suuhunpantava, mutta raikas mehujää on mitä parhain herkku hellepäivään.

Vaikka jäisiä mehupuikkoja oli toki imeskelty jo paljon aiemmin, keksi Frank Epperson vuonna 1905 täysin sattumalta uuden ja huomattavasti kätevämmän tavan nauttia mehujäätä.

Vain 11-vuotias Epperson oli eräänä iltana ulkona valmistamassa itselleen limonadia sekoittamalla yhteen jauhetta ja vettä. Epperson kuitenkin unohti limsan siinä muuta puuhaillessaan ja jätti kupin vahingossa ulos. Yö oli kylmä.

Seuraavana aamuna Epperson huomasi puisen sekoitustikun jäätyneen pystyyn seokseen. Hän irrotti jäisen limonadin kupista kuuman veden avulla, otti tikusta kiinni ja nuolaisi hedelmäistä jäätä. Pian poika oli myymässä tuotostaan naapureille ja tuttaville, jotka olivat enemmän kuin innoissaan. Vuonna 1924 Epperson patentoi tuotteensa nimellä Popsicle ja maailmanvalloitus oli valmis alkamaan.

6. Nachot

Meksikolainen Ignacio Anaya García työskenteli vuonna 1940 ravintolassa Piedras Negrasin kaupungissa, joka sijaitsee lähellä Yhdysvaltain rajaa. Läheisestä Yhdysvaltain armeijan tukikohdasta saapui eräänä iltana yllättäen suuri joukko sotilaiden vaimoja syömään. Anaya García ei halunnut tuottaa rouville pettymystä, joten ruokaa oli saatava pöytään paljon ja nopeasti.

Nacho-lempinimellä tunnettu Anaya García suuntasi päättäväisesti keittiöön. Hän otti kasan kuivahtaneita tortilloja, raastoi niiden päälle juustoa ja työnsi uuniin. Kun juusto oli muutaman minuutin päästä sulanut, otti kokki koko komeuden ulos ja heitti päälle muutaman siivun jalapenoa. Rouvat olivat revetä liitoksistaan.

Sana ravintolan erityisestä herkusta lähti kiirimään, ja kohta kaikki halusivat maistaa ”Nachon erikoista”.

5. Suklaahippukeksit

Miten joku näin mainio ja tarkoituksenmukaiselta vaikuttava herkku voisi olla vahingossa syntynyt? Mutta ennen 1930-lukua näitä suussasulavia keksejä ei kukaan ollut syönyt.

Ruth Wakefield piti miehensä kanssa Toll House Inn -majataloa Yhdysvaltain Massachusettsissa. Hän oli koulutukseltaan kokki ja valmisti itse majatalon vieraille herkullisia aterioita.

Eräänä päivänä Wakefield oli jo leipomassa suklaakeksejä asiakkaailleen, kun kesken valmistuksen hän huomasi leipurinsuklaan olevan loppu. Sen sijaan, että Wakefield olisi lähtenyt kauppaan, kääntyi hän ruokakomeronsa puoleen. Sielä oli Nestlén suklaalevy, mutta enää ei kuitenkaan ollut aikaa sulattaa suklaata taikinaan.

Neuvokas nainen otti työvälineekseen jääpiikin, hakkasi suklaalevyn herneen kokoisiksi palasiksi ja heitti suklaapalat taikinaan pähkinöiden kanssa. Wakefield ajatteli, että suklaa leviäisi uunissa kauttaaltaan keksiin, mutta näin ei käynyt. Suklaahiput pysyivät paikallaan.

Asiakkaat rakastivat täysin uudenlaista keksiä ja sana lähti kiirimään. Sanomalehdet ylistivät Chocolate Chip Cookieta, vieraita tulvi läheltä ja kaukaa, ja kaikki halusivat reseptin.

Niin hyviä kuin suklaahippukeksit ovatkin, niin tämän syntytarinan ehdoton helmi on suklaalevyn pilkkominen jääpiikillä!

4. Worcestershire-kastike

Vuonna 1838 markkinoille tullut Worcestershire-kastike nousi nopeasti suureen suosioon ja siitä tuli yksi maailman tunnetuimmista maustekastikkeista.

Oli kuitenkin täysin sattuman kauppaa, että kastike on olemassa.

Eräs englantilainen aatelinen oli Intian matkallaan maistanut eeppistä maustekastiketta ja kotiin palattuaan hän antoi apteekkari John Wheeley Lealle ja William Henry Perrinsille tehtäväksi kehittää englantilainen versio kyseisestä kastikkeesta. Tehtävä oli hankala, sillä apteekkareilla oli käytössään vain kuvailtu kastikkeen maku.

He kokeilivat erilaisia reseptejä, joissa oli mukana muun muassa etikkaa, anjovista, tamarindia ja erilaisia mausteita, mutta lopputuloksena oli aina hirvittävän makuista litkua.

Miehet löivät hanskat tiskiin ja julistivat kokeilun täydelliseksi epäonnistumiseksi. Viimeisin versio kastikkeesta ei kuitenkaan jostain syystä päätynyt roskiin; ehkä turhautuminen oli tapissaan ja tynnyri heitettiin tuskastuneena kellariin sisältöineen päivineen.

Siellä kellarissa tynnyri pölyyntyi muutaman vuoden ajan, kunnes apteekkarit raivasivat alakerrasta säilytystilaa. He näkivät tynnyrin ja tekivät, mitä kuka tahansa järjellä varustettu ihminen tekisi nähdessään vuosia vanhaa ruskeaa litkua: He maistoivat kastiketta.

Ja mitäs ihmettä: pitkä kypsyminen ja käyminen olivat muuttaneet pahanmakuisen liemen täydelliseksi suolaisen, makean ja happaman yhdistelmäksi. Kokeiluunsa alun perin pettyneet apteekkarit tajusivat loppujen lopuksi onnistuneensa.

Worcestershire-kastike on saanut nimensä Englannin Worcestershiren kreivikunnasta, jossa se aikoinaan sattumalta syntyi. Nimen ääntäminen tuottaa päänvaivaa monille englantia äidinkielenäänkin puhuville. Tämän oikea lausumistapa täytyy vain tietää, sitä ei arvaamalla saa oikein. Kokeile ja kuuntele sitten videolta.

3. Jäähilejuoma

Jäähilejuomat eli slushiet ovat tuttuja ainakin elokuvateattereista ja huvipuistoista. Ja kyllähän sellaisen surauttaa nopeasti kotonakin tehosekoittimessa jääpaloista ja mieluisasta virvoitusjuomasta. Mikäs sen virkistävämpi juotava korventavassa helteessä!?

Tai sitten jäähilejuoman voi valmistaa alkuperäisellä ”reseptillä”, joka oli täysi vahinko.

Dairy Queen -ketjuravintolan omistanut yhdysvaltalainen Omar Knedlik keksi jäähilejuoman vuonna 1958. Hänen jätskibaarinsa laitteet eivät olleet järin luotettavia, joten jälleen kerran eräänä päivänä limsa-automaatti oli sanonut sopimuksensa irti. Knedlik kuitenkin tarvitsi asiakkailleen kylmää juotavaa, joten hän pani limsapulloja pakastimeen.

Pullot jäivät pakkaseen vähän liian pitkäksi aikaa, joten neste muuttui heti pullon avaamisen jälkeen jäähileeksi. Paremman puutteessa Knedlik tarjoili kyseistä virvoketta asiakkaille, jotka yllättäen ihastuivat siihen. Yleisön jatkuvista pyynnöistä johtuen Knedlik ymmärsi osuneensa kultasuoneen, ja rupesi kehittämään isompaa laitetta jääkylmän, hileisen juoman valmistukseen.

2. Sandwich

John Montagu oli Sandwichin 4. jaarli, armoton uhkapeluri ja sandwichin keksijä. Kaikki nämä nivoutuvat yhteen tässä erikoisessa tarinassa, jonka ansiosta miljardeille ihmisille tuttu eväs sai nimensä.

Virallisten jaarlin tehtävien hoitaminen 1700-luvun puolivälissä olisi toki voinut viedä miehen aikaa, mutta enemmänkin tuo aatelinen oli kiinnostunut korttipeleistä. Himopelaajana tunnettu Montagu oli niin pahassa koukussa, että ei mitenkään voinut jättää korttipöytää – ei edes syödäkseen. Niinpä hän pyysi usein palvelijaa tuomaan paistetun lihan kahden leipäviipaleen välissä. Näin hän pystyi syömään pelin tiimellyksessä ilman aterimia eivätkä kädet ja pelikortit tulleet lihasta sotkuun.

Muut pelaajat ihastuivat ideaan ja rupesivat tilaamaan ”samaa kuin Sandwichillä”. Vähitellen annosta alettiin kutsua yksinkertaisesti sandwichiksi.

Tarinan todenperäisyydestä on kiistelty kovasti, mutta valtaosa ruokahistorioitsijoista pitää ainakin sitä uskottavana, että juuri John Montagu teki kahden leipäviipaleen väliin kootusta ateriasta tunnetun ja antoi sille nimensä.

Suomeksi sandwichille ei ole osuvaa vastinetta. Voileipä tarkoittaa myös yhtä leipäviipaletta, jonka päälle on kasattu täytteitä. Toisaalta taas kerrosvoileipä tuo ainakin itselle mieleen useammasta kuin kahdesta leipäviipaleesta kootun luomuksen.

1. Aspartaami

Myönnetään: On hieman kyseenalaista sanoa, että aspartaami olisi ruokaa. Mutta liippaa tarpeeksi läheltä, sillä aspartaami on yleisesti käytetty makeutusaine erityisesti virvoitusjuomissa; muun muassa Pepsi Max ja Coca-Cola Zero Sugar on makeutettu aspartaamilla.

Virvokkeiden lisäksi aspartaamia on myös monissa muissa elintarvike- ja ruokaryhmissä, kuten esimerkiksi sokerittomissa ja kevyissä jogurteissa ja rahkoissa, sekä sokerittomissa mehukeitoissa ja hilloissa. Sovitaan siis, että aspartaami kuuluu listalle.

Yhdysvaltalaisessa G. D. Searle & Co -lääkeyhtiössä kemistinä työskennellyt James Schlatter oivalsi aspartaamin makeuden vuonna 1965 kehittäessään lääkettä mahahaavan hoitoon. Laboratoriossa Schlatter kaatoi vahingossa tutkimaansa seosta sormilleen, mutta arveli sen olevan vaaratonta ja jatkoi töitä pesemättä käsiään.

Myöhemmin toimistohommia tehdessään Schlatter nuolaisi sormeaan, että sai nostettua papereita pinosta, ja huomasi yllättäen erittäin voimakkaan, makean maun.

Yhtiössä yritettiin valmistaa satoja erilaisia versioita aspartaamista, mutta mikään ei vetänyt vertoja alkuperäiselle aineelle. Ja mikäs siinä: jopa 200 kertaa sokeria makeampi aspartaami oli edullista valmistaa ja maistui hyvältä, eikä se ollut vaarallista.

Jälkimmäisestä väitteestä ollaan nykyään hieman eri mieltä, ja vuonna 2023 maailman terveysjärjestö WHO listasi aspartaamin ”mahdollisesti syöpää aiheuttavaksi aineeksi”. Tämä julistus ei kuitenkaan aiheuttanut toimenpiteitä Suomessa, sillä WHO:n mukaan aspartaamin käyttäminen on turvallista, jos päivittäistä käyttösuositusta – 40 mg painokiloa kohden – ei ylitetä. Noin 70-kiloisella aikuisella turvaraja ylittyisi esimerkiksi juomalla yli 10 tölkkiä sokeritonta limsaa.

Lue myös:

• Top 10 maailman erikoisimmat juustot – oletko päässyt maistamaan?
• Coca-Cola Zero kehitettiin, koska Light oli liian naisellinen – 10 kummallista faktaa, jotka saavat ihmettelemään maailman menoa
• 10 kummallista säilyketölkkiruokaa
• 10 ruokaa, joita sinun ei tule missään tapauksessa laittaa mikroaaltouuniin

Tämän listan henkilöt olivat niin lähellä rikastua, että he pystyivät jo lähes haistamaan rahat. Sitten kohtalo, huolimattomuus tai hölmöt valinnat astuivat kehiin.

Listafriikki on aiemmin tehnyt listan yllättävistä löydöksistä, jotka johtivat rikkauksiin. Sen listan voit käydä lukemassa tästä: 10 onnekasta löydöstä, jotka tekivät tavallisesta ihmisestä miljonäärin.

Nyt esiteltävät sankarit eivät päässeet tuohon miljonäärikerhoon; syitä on yhtä monta kuin listalla on kohtia.

Yhteistä kaikille on se, että heillä olisi ollut oiva mahdollisuus rikastua, ja huolella, mutta niin ei vain ollut tarkoitettu. Muutama facepalm on ehkä paikallaan.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset äkkirikastumisen partaalla olleet tapaukset voit lukea tästä:

10 ihmistä, jotka olivat lähellä rikastua, mutta kohtalo tai hölmöily astuivat kehiin – osa 2

Coca-Colan osakkeet

Vuonna 2008 kalifornialainen Tony Marohn osti pihakirppikseltä vanhoja asiakirjoja muutamalla dollarilla. Itseään aarteenmetsästäjäksi kutsunut Marohn huomasi papereita tutkiessaan, että yksi niistä oli Palmer Union Oil Co. -yhtiön osakekirja. Tuo yhtiö oli Coca-Cola Companyn edeltäjä.

Osakekirjan oli allekirjoittanut yhtiön puolesta John Wagner, mutta vastaanottajaa ei oltu merkitty. Marohn kirjoitti siihen oman nimensä. Miehen asianajajan mukaan tuo arvopaperi on kuin avoin shekki; omistaja on se, jonka nimi lukee viivalla.

Marohn otti asian tiimoilta yhteyttä Coca-Colaan, jossa oltiinkin lähinnä innostuneita ja huvittuneita löydöksestä. Ääni kellossa muuttui, kun kokiksella laskeskeltiin paljonko Marohnin 1625 kappaletta öljy-yhtiön osakkeita olisi Coca-Colan nykyisessä markkina-arvossa. Aarteenmetsästäjällä oli  nimittäin käsissään 1,8 miljoonaa Coca-Colan osaketta, jotka olivat arvoltaan 130 miljoonaa dollarin.

Marohn lähti lähes mahdottomaan tehtävään eli oikeustaisteluun tuon kaliiberin yhtiön kanssa. Valitettavasti hän menehtyi ehdittyään puolustaa vuoden verran omistusoikeuttaan osakkeisiin. Perikunta jatkoi Marohnin oikeusjuttua, mutta vuonna 2012 oikeus katsoi osakkeiden olevan arvottomia, ja Coca-Cola vei voiton.

Lue myös: 10 synkkää salaisuutta Coca-Colaan liittyen

Taiteilija teki arvokkaista sarjakuvista paperimassapatsaan

Brittiläinen taiteilija Andrew Vickers oli kolmen vuosikymmenen ajan yrittänyt lyödä läpi kuvanveistäjänä, mutta menestys oli kiertänyt. Erääseen näyttelyyn vuonna 2013 Vickers päätti valmistaa paperimassasta patsaan. Materiaalin hän haali roskalavalta, josta löytyikin nippu työhön sopivia sarjakuvalehtiä.

Paperboy-niminen teos houkutteli näyttelyyn sarjakuvaekspertti Steve Eyren, joka jäi patsasta tarkastellessaan sanattomaksi. ”Leukani putosi lattiaan, kun näin patsaan toisessa jalassa The Avengers -lehden ensimmäisen numeron.”, kertoo Eyre. Avengers eli Kostajat on Marvel Comics -sarjakuvakustantamon luoma supersankarijoukko, joka teki ensiesiintymisensä syyskuussa 1963. Ja tuon kyseisen lehden Vickers oli tuhonnut patsaaseensa.

Eyren mukaan tuo kyseinen lehti oli 10 000 punnan arvoinen. Hän tiesi mistä puhui, sillä hän itse omisti samaisen ensipainoksen. Paperimassapatsaassa oli muitakin arvokkaita lehtiä, joten Vickers oli tietämättään liimannut siihen kymmenien tuhansien puntien arvosta sarjakuvia. ”Patsas olisi ollut halvempi tehdä italialaisesta marmorista”, päivitteli Eyre. Taiteilija itse ei mokaansa erityisemmin harmitellut – lähinnä oma hölmöily vain nauratti.

Tässä tarinassa on kuitenkin onnellinen loppu, sillä paljon julkisuutta saaneen kämmin jälkeen Vickersin ura lähti nousukiitoon ja hänestä tuli kuin tulikin menestyksekäs kuvanveistäjä, jonka teokset ovat haluttua tavaraa.

Lue myös: Teräsmies ei alunperin lentänyt, vaan hyppi – 10 yllättävää faktaa tunnetuista sarjakuvahahmoista

Kryptovaluuttaa sisältävä kovalevy

James Howells, brittiläinen IT-alalla työskennellyt mies heitti vuonna 2013 ulkoisen kovalevynsä vahingossa roskiin. Monia voisi ärsyttää esimerkiksi tuhansien kuvien ja muistojen katoaminen.

Howells oli kuitenkin tallettanut kovalevylle vuodesta 2009 saakka louhimaansa kryptovaluuttaa. Tietokoneensa hän oli jo aiemmin myynyt paloina EBayssä. Kaikki 7500 Bitcoinia olivat siis tallessa tuolla kovalevyllä. Howells oli päättänyt säilyttää ne, jos kyseinen kryptovaluutta joskus nostaisi arvoaan.

Pikakelataan vuoteen 2017, jolloin Bitcoinin arvo pyöri 17 000 dollarin hujakoilla, ja Howellsia alkoi jonkin verran kismittämään yli 127 miljoonan dollarin hautautuminen paikalliselle kaatopaikalle. Silloin hän haki Newportin kaupungilta lupaa mennä kaivelemaan jätteiden sekaan, mutta sitä ei tullut. Vuonna 2021 Howells tarjosi Newportille korona-avustuksena 25 prosenttia Bitcoineistaan, mutta kaupungin päättäjät pysyivät tiukasti kannassaan.

Newportin kaatopaikalle tulee vuosittain yli 50 000 tonnia jätettä, joten vuosien jälkeen kerrosten aukaiseminen aiheuttaisi monenlaisia terveys- ja ympäristöriskejä. Arvioiden mukaan kovalevy on noin 15 metrin syvyydessä.

Nykyisin erilaiset pilvipalvelut turvaavat kryptovaluutat tämän tyyppisissä laiteongelmissa, mutta Howellsia se ei enää lohduta. Hänen Bitcoininsa ovat ikuisesti menetettyjä.

Peruttu porukkalotto

Oletko mukana jossain porukkalotossa esimerkiksi työkavereiden kanssa? Jos olet joskus ajatellut, että pitäisikö vain jättäytyä pois, niin ehkä englantilaisen Hazel Lovedayn tarina saa sinut toisiin aatteisiin.

Loveday, 26-vuotias yksinhuoltajaäiti, oli vuonna 2012 pahoissa talousvaikeuksissa. Bussiyhtiö, jossa hän oli töissä, oli joutunut vähentämään kuskien tunteja.

Hän oli jo vuosien ajan pelannut 12 työkaverinsa kanssa EuroMillion-lottoa kahdella punnalla kukin. Voittoja ei viikoittaisesta arvonnasta juuri ollut tullut, joten Loveday päätti jäädä pois kimppalotosta ja pistää nekin punnat johonkin järkevämpään. Ja niin joku muu sai hänen paikkansa ringistä.

Kului kuusi kuukautta, niin bussikuskit nappasivat itselleen 38 miljoonan punnan jättipotin. Uutisen lukiessaan Hazel Loveday sattui kaiken lisäksi olemaan sairaalassa pyörryttyään edellisenä päivänä töissä; ehkä se oli joku etiäinen tulevasta arvonnasta!?

Haastatteluissa Loveday toki harmitteli päätöstään jäädä pois, mutta kertoi myös olevansa iloinen kaikkien työkavereidensa puolesta. Tai entisten, sillä miehistä jokainen sanoutui irti lottovoiton jälkeen.

Julkinen rahakiista

Vuonna 2009 ohiolainen rakentaja Bon Kitts oli remontoimassa entisen koulukaverinsa Amanda Reecen taloa. Hän oli purkamassa kylpyhuoneen vanhaa laatoitusta, kun seinän takaa paljastui kaksi metallista arkkua, jotka olivat täynnä kirjekuoria. Kuoret puolestaan olivat täynnä seteleitä.

Kirjeet oli osoitettu The P. Dunne News Agencylle, ja niissä oli rahaa yhteensä 182 000 dollaria. Kitts hälytti talonomistaja Reecen heti paikalle, ja kaverukset olivat innoissaan löydöksestä: he keräsivät setelit kasaan pöydälle ja ottivat itsestään kuvia rahojen kanssa. Mutta sitten alkoivat ongelmat.

Amanda Reece tarjosi Bob Kittsille 10 prosenttia rahoista. Kitts halusi 40 prosenttia.

He eivät päässeet sopuun, joten kiista meni oikeuteen saakka. Siinä vaiheessa rahalöydös ja oikeustaistelu olivat jo kiirineet liikemies Patrick Dunnen perikunnan korviin. Dunne oli talon entinen omistaja ja rahojen piilottaja.

Lopulta oikeus määräsi rahat jaettavaksi Reecen, Kittsin ja 21 yhden perillisen kesken. Kaverukset ovat varmaan jonkun kerran miettineet, että olisiko vain pitänyt laittaa potti puoliksi kaikessa hiljaisuudessa.

Lue myös:

• • Darwinin palkinto – 10 idioottimaista voittajaa
  • Mikä ihmeen kryptovaluutta? 10 kiehtovaa ja uskomatonta faktaa virtuaalirahasta

 

Tällä listalla esittelemme hyytäviä tarinoita, joissa uhri on päässyt pakenemaan ja selvinnyt hengissä sarjamurhaajan kynsistä.

Saksalainen sarjamurhaajiin erikoistunut rikosprofiloija Stephan Harbort on tutkinut pitkällä urallaan muun muassa sitä, että mitkä asiat vaikuttavat siihen, että joku selviää sarjamurhaajan kohtaamisesta eikä joudu henkirikoksen uhriksi.

Tutkittuaan yli 150 saksalaista murhaajaa ja näiden tekemiä henkirikoksia, nousi kohtaamisista esiin kiinnostava fakta: Keskimäärin murhaajat lähestyvät 31 mahdollista kohdetta ennen kuin päätyvät tiettyyn uhriin. Eli aika moni on välttänyt kauhean kohtalon, ja suurin osa täysin tietämättömänä vaarasta.

Tämän listan seitsemän henkilön ei ole kuitenkaan tarvinnut arvuutella, että olenko minä sarjamurhaajan kohde. Nämä uhrit selvisivät hengissä – vastoin kaikkia todennäköisyyksiä.

7. Kara Robinson

Oli tavallinen kesäkuinen päivä vuonna 2002, kun yhdysvaltalainen Kara Robinson oli kastelemassa kukkia kaverinsa perheen etupihalla Columbiassa. Hänen viereensä pysähtyi auto, ja kuljettaja nousi autosta ase kädessään. Mies pakotti vain 15-vuotiaan Robinsonin autonsa takapenkillä olleeseen muovilaatikkoon pitäen asetta koko ajan tytön kaulalla.

Sieppaaja oli Richard Evonitz, useita nuoria tyttöjä siepannut sarjamurhaaja, joka oli onnistunut vuosien ajan välttelemään kiinnijäämistä.

Evonitz vei uhrinsa asunnolleen, jossa hän sitoi tämän sänkyyn, raiskasi toistuvasti ja pakotti ottamaan vahvaa rauhoittavaa lääkettä. Painajaista kesti 18 tuntia, mutta Robinson ei lamaantunut kauhusta. Hän halusi pystyä kertomaan poliisille kaiken mahdollisen, jos joskus pääsisi vapaaksi.

Kara Robinson painoi yksityiskohtia tarkasti mieleensä kuin ammattimainen rikostutkija. Automatkalla hän laski käännökset, painoi muistiinsa muovilaatikon sarjanumeron ja autossa soineen radiokanavan. Tietojen kerääminen jatkui asunnolla, eikä mikään yksityiskohta tuntunut turhalta, joten Robinson painoi mieleensä minkälaisia magneetteja miehellä oli jääkaapin ovessa, mitä lemmikkejä tällä oli, ja toki kaikki henkilöllisyyteen viittaava oli kullanarvoista.

Ja lopulta tilaisuus pakoon tulikin seuraavana aamuna, kun Evonitz nukkui. Robinson onnistui hampaillaan vapauttamaan toisen kätensä käsiraudoista ja sitten avaamaan nahkaiset jalkakahleet, joilla hän oli sidottuna sänkyyn. Hän pääsi juoksemaan asunnosta ulos ja vapauteen. Poliisiasemalla kaikki, mitä Robinson kertoi, sai virkavallan tajuamaan, että kyseessä ei ollut yksittäinen sieppaustapaus. Tytön opastuksella poliisin oli helppo löytää Evonitzin asunnolle.

Mies oli kuitenkin huomannut uhrinsa paenneen ja lähti itse pakomatkalle. Kahden päivän ajan virkavalta jahtasi sarjamurhaajaa osavaltiosta toiseen, ja lopulta jahti päättyi kirjaimelliseen takaa-ajoon. Kiinniotto oli vääjäämätön, ja kun virkavalta vapautti poliisikoiran Evonitzia kohti, päätti tappaja ampua itsensä.

Evonitz pystyttiin virallisesti todistusaineiston perusteella yhdistämään kolmeen teini-ikäisen tytön sieppaukseen ja murhaan, mutta todennäköisesti uhreja on paljon enemmän. Juuri ennen itsemurhaansa Evonitz soitti siskolleen ja kertoi tälle tehneensä enemmän hirvittäviä rikoksia kuin pystyy muistamaan.

Kara Robinsonin rohkeus ja päättäväisyys ei pelastanut vain häntä itseään vaan todennäköisesti myös monen muun nuoren tytön hengen.

6. Anna Williams

Vuosikymmenten ajan BTK-murhaaja piti Yhdysvaltain Kansasissa sijaitsevaa Wichitan kaupunkia kauhun vallassa. Ihmiset pelkäsivät – ja ihan syystä – olevansa yhden Amerikan pahamaineisimman sarjamurhaajan väijynnän uhreja. BTK-tappaja Dennis Raderin lempinimi oli lyhenne hänen rikollisesta toimintatavastaan Bind, Torture, Kill eli sido, kiduta ja tapa. Rader otti nimityksen käyttöön itse, kun hän piti yhteyttä eri viranomaisiin ja mediaan.

Vuosien 1979 ja 1991 välissä Rader toimi nimimerkkinsä mukaisesti ja murhasi äärimmäisen raa’asti ainakin 10 ihmistä. Sen jälkeen BTK-tappaja vaipui horrokseen. Mutta horroskin tulee aina päätökseen.

Tammikuussa 2004 paikallinen Eagle-sanomalehti, jonka kanssa Rader oli paljon viestinyt, kirjoitti artikkelin BTK-murhista, joista ensimmäisistä oli kulunut tuolloin tasan 30 vuotta.

Dennis Rader olisi todennäköisesti päässyt pälkähästä, ellei hän olisi tylsistynyt ja alkanut artikkelin luettuaan jälleen suunnittelemaan kylmäverisiä murhia sekä kommunikoimaan virkavallan ja median kanssa omalla erikoisella tyylillään. Hänellä oli muun muassa vuosia aiemmin ollut tapana raportoida tekemistään murhista poliisille hyvin yksityiskohtaisesti.

Kun Rader vuonna 2005 vihdoin pidätettiin perustuen todistusaineistoon, jotka saatiin hänen virkavallalle lähettämistään esineistä, oli hän 14 vuoden hiljaiselon jälkeen valmistautumassa 11:een henkirikokseen.

Vuosikymmenien kaksoiselämä tuli päätökseen: Tunnollinen turvallisuusalan työntekijä, aktiivinen seurakunnan jäsen ja kunnollinen perheenisä olikin kylmäverinen sarjamurhaaja.

Kansasissa on ollut kuolemantuomio käytössä vuodesta 1994 lähtien, mutta koska kaikki Dennis Raderin tekemät murhat (jotka on varmistettu ja joista hänet tuomittiin) olivat tapahtuneet aiemmin, ei häntä voitu tuomita teloitettavaksi.

Niinpä Rader passitettiin istumaan 10 peräkkäistä elinkautistaan ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen. Kun mies oli telkien takana, rupesivat monet Wichitan alueen naiset rupesivat miettimään, olivatko he kenties vuosien aikana olleet tappajan mahdollisia kohteita. Jotkut jopa kirjoittivat Raderille vankilaan kysyäkseen oliko heidän kotiinsa tehty murto BTK-tappajan käsialaa.

Raderille oli nimittäin tunnusomaista äärimmäisen tarkka valmistautuminen, uhrien pitkäaikainen väijyminen, heidän rutiiniensa ja kotiensa tarkkailu sekä todella erinomainen kyky itsekontrolliin. Murhien välissä oli useita vuosia.

Jos jokin ei tuntunut olevan kohdillaan, ei Rader ottanut turhaa riskiä ja toiminut hetken mielijohteesta, vaan unohti kyseisen henkilön ja sadistiset suunnitelmansa tämän varalle. Uusia uhreja kyllä löytyi.

Ehkä tunnetuin läheltä piti tilanne oli Anna Williams huhtikuussa 1979. Rader oli tapojensa mukaisesti seurannut ja väijynyt Williamsia jo pitkän aikaa, joten tuona kyseisenä iltana hän tiesi naisen olevan tanssimassa ja tulevan kotiin tiettyyn aikaan. Rader murtautui asuntoon ja jäi odottamaan.

Onnekseen Williams oli juuri tuona iltana päättänyt vierailla tanssin jälkeen tyttärensä luona. Rader odotti tuntikaupalla, mutta jostain syystä kärsivällisyys ei silloin riittänyt ja hän lähti pois; siitäkin huolimatta, että myöhemmin kuulusteluissa murhaaja kertoi olleensa täysin pakkomielteinen juuri Williamsista. Tapansa mukaan Rader otti asunnosta esineitä muistoksi, vaikka surma jäi tekemättä.

Williamsin ei kuitenkaan tarvinnut miettiä, että oliko hän mahdollisti ollut kohteena, sillä Rader teki hyytävän selväksi, että nainen oli täpärästi välttynyt karulta kohtalolta. Kaksi kuukautta kyseisen illan jälkeen Williams sai kirjeen, jossa oli runo otsikoinnilla ”Voi Anna, miksi et ilmestynyt paikalle?” ja allekirjoituksensa BTK.

Kirjekuoressa oli myös piirros sidotusta alastomasta naisesta, huivi ja kaksi muovista klipsiä. Huivi ja klipsi oli viety Williamsin asunnosta huhtikuun murrossa.

Vaikka Anna Williamsin tapauksessa ei ole kyse paosta, niin vältti hän täpärästi varmalta näyttäneen kohtalon sarjamurhaajan kynsissä.

5. Kate Moir

Vuonna 1986 Kate Moir oli vain 17-vuotias, kun Australian pahamaineisin pariskunta sieppasi hänet. David ja Catherine Birnie olivat sitä ennen viimeisen kuukauden aikana siepanneet, raiskanneet ja murhanneet neljä naista.

Kavereidensa kanssa juhlimassa ollut Moir liftasi kotiin ja hyppäsi kyytiä tarjonneiden Birnieiden mukaan. Matkan luonne muuttui nopeasti, sillä pariskunta ajoi tytön Perthissä sijaitsevaan kotiinsa ja pakotti hänet sisälle veitsellä uhaten. Siellä Moiria kidutettiin ja raiskattiin toistuvasti. Yön Davidiin käsiraudoilla kiinnitetty Moir joutui nukkumaan Birnieiden kanssa samassa sängyssä.

Seuraavana aamuna David Birnie lähti töihin, ja kun Catherine meni ulko-ovella tekemään huumekauppaa, unohti hän kahlita vankinsa. Kate Moir ei epäröinyt, vaan pakeni ikkunan kautta.

Poliisi ei aluksi yllättäen uskonut sieppaustarinaa, joten tytön jututtaminen annettiin vastavalmistuneen 22-vuotiaan Laura Hancockin huoleksi. Hancock oli kuitenkin vakuuttunut, sillä Moir kykeni kertomaan sieppaajista ja näiden asunnosta hyvin yksityiskohtaisesti. Se ei voinut olla keksittyä.

Moirin mukaan Birnieillä oli Rocky-elokuva videona sekä Dire Straitsin musiikkia kasetilla, koska näitä oli katsottu ja kuunneltu sieppausyönä. Pariskunta oli käyttänyt Moirin kanssa salanimiä, mutta tyttö oli nähnyt oikean nimen lääkepullossa. Hän antoi sieppaajien puhelinnumeron ja osoitteen, ja kertoi asuntoon piilotetuista piirrustuksista, jotka hän oli tehnyt todistaakseen olleensa paikalla; kävi miten kävi.

Kaikki tämä piti paikkansa ja Birniet pidätettiin. Kahden nuoren naisen, Kate Moirin ja konstaapeli Laura Hancockin, päättäväisyys johti sarjamurhaajien kiinniottoon.

Pitkissä kuulusteluissa David lopulta tunnusti neljä murhaa ja johdatti tutkijat uhrien haudoille.

Elinkautisiin vankeusrangaistuksiin tuomitusta pariskunnasta David teki itsemurhan eristyssellissä vuonna 2005 ja Catherine kärsii tuomiotaan edelleen ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen.

4. Maria Hernandez

Maaliskuun 17. päivänä vuonna 1985 Maria Hernandez ajoi Kalifornian Rosemeadissa sijainneen kotinsa autotalliin. Autosta ulos astuttuaan 21-vuotiasta Hernandezia odotti tuntematon mies aseen kanssa.

Sanaakaan sanomatta Richard Ramirez nosti aseen osoittamaan Hernandezin kasvoja ja ampui. Sitten tappaja meni sisään asuntoon, jossa hän ampui Hernandezin kämppäkaverin Dayle Okazakin kuoliaaksi. Maria Hernandez oli kuitenkin uskomattomalla tavalla onnekas, sillä hän oli ehtinyt nostaa kätensä kasvojensa eteen ja luoti osui kädessä olleisiin avaimiin. Hän esitti kuollutta selvitäkseen hengissä.

Vaikka tappaja vielä tuolloin oli tuntematon, tulisi hän seuraavien kuukausien aikana kylvämään kauhua Los Angelesin suurkaupunkialueella. Yöllisiä tunkeutumisia koteihin, äärimmäisen rajua väkivaltaa erinäisillä aseilla, satanistista symboliikkaa, brutaaleja raiskauksia ja vähintään 14 murhaa – sarjamurhaaja sai mediassa kutsumanimen Night Stalker. Yövaanijaa pelättiin ja jahdattiin, mutta tämä onnistui jatkamaan surmaamista.

Lopulta elokuussa poliisi onnistui eristämään Night Stalkerin osittaisen sormenjäljen. Se täsmäsi Ramirezin jälkiin, jotka oli otettu vuosia sitten, kun mies oli pidätettynä autovarkaudesta.

Pian koko Yhdysvaltain länsirannikkoa piinanneen sarjamurhaajan pidätyskuva oli lehtien etusivuilla eikä Ramirezilla ollut paikkaa, johon paeta. Hänet tunnistettiin kadulla ja joukko miehiä kävi hänen kimppuunsa. Pahoinpitelyä kesti sen aikaa, kunnes paikalle hälytetty poliisi vei tappajan mukanaan.

Vuotta myöhemmin autotallissa kauhunhetkiä kokenut Hernandez kohtasi Ramirezin kanssa jälleen kasvokkain, mutta tällä kerta hän oli todistajanaitiossa lähettämässä sarjamurhaajaa kaasukammioon. Ramirez menehtyi imusolmukesyöpään vuonna 2013 ennen teloituksen toimeenpanoa.

Lue myös: 10 syyttömänä tuomittua, jotka istuivat vuosikausia viattomina vankilassa

3. Kala Brown

Yhdysvaltain Floridassa vuonna 1971 syntynyt Todd Kohlhepp käyttäytyi ongelmallisesti aivan pienestä lapsesta lähtien. Hän kidutti ja tappoi eläimiä, oli väkivaltainen muita päiväkodin lapsia kohtaan, ja oli erityisen kiinnostunut aseista. Alle 10-vuotiaana hän oli kuukausia hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa.

Ollessaan 15-vuotias hän kidnappasi käsiaseella uhaten ikäisensä tytön, vei tämän kotiinsa ja raiskasi. Kohlhepp tuomittiin 15 vuodeksi vankeuteen, josta hän vapautui vuonna 2001.

Pikakelataan elokuuhun 2016, jolloin 30-vuotias Kala Brown oli palkattu miesystävänsä Charles Carverin kanssa raivaamaan rikkakasveja menestyksekästä uraa kiinteistönvälittäjänä tehneen Todd Kohlheppin tontilta. Pian urakan aloittamisen jälkeen Brown ja Carver katosivat.

Muutaman kuukauden tutkinnan jälkeen poliisit tekivät kotietsinnän Kohlheppin maille, sillä kadonneen kaksikon puhelinten viimeiset signaalit oli paikannettu tuolle alueelle.

Ja kuinka ollakaan, kun poliisit kiersivät tiluksia, kuulivat he metallisesta varastokontista pauketta. Sieltä löytyi seinään kahlittu Kala Brown, joka oli viimeiset kaksi kuukautta elänyt kontissa Kohlheppin raiskattavana vankina.

Tontilta löytyi myös Charles Carverin ruumis, jota oli ammuttu lukuisia kertoja. Lisäksi haudattuina löytyi edellisen vuoden joulukuussa kadonneen nuoren pariskunnan ruumiit. Yllättävintä kaikessa on kuitenkin se, että kuulusteluissa Kohlhepp tunnusti olevansa syyllinen vuonna 2003 tapahtuneeseen, selvittämättömään joukkoampumiseen, jossa surmansa oli saanut neljä ihmistä.

Kohlhepp vältti kuolemantuomion tunnustamalla syyllisyytensä seitsemään murhaan ja muihin väkivaltarikoksiin, ja hän istuu seitsemää peräkkäistä elinkautista ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen.

Lue myös: Maailman pisimmät vankeustuomiot: Elinkautinen kalpenee näiden rinnalla!

2. Tracy Edwards

Vaikka tarina on varmasti monelle tuttu, niin Tracy Edwardsin täpärää pelastumista ei voi jättää pois listalta. Eikä vähiten sen takia, että hänestä oli tarkoitus tulla erään kansainvälisesti tunnetuimman sarjamurhaajan, Jeffrey Dahmerin, uhri.

Heinäkuun 22. päivänä vuonna 1991 Edwards lähti paikallisesta kauppakeskuksesta Dahmerin kanssa tämän asunnolle Yhdysvaltain Milwaukeessa. Helppoa rahaa oli tiedossa, sillä Dahmer oli luvannut maksaa, jos mies poseeraisi muutamissa valokuvissa.

Tunnelma alkoi pian muuttua ahdistavaksi. Dahmer käsiraudoitti Edwardsin, alkoi leikkiä ison veitsin kanssa, kuunteli musiikkia, tuijotti uhriaan uhkaavasti ja ilmoitti aikovansa syödä tämän sydämen. Edwards tajusi olevansa hengenvaarassa, mutta tilanteessa oli pakko pysyä rauhallisena ja odottaa kärsivällisesti juuri oikeaa tilaisuutta. Hän jatkoi Dahmerin kanssa keskustelua ja yritti luoda rennon ilmapiirin.

Ikuisuudelta tuntuneiden tuntien jälkeen Dahmerin huomio herpaantui hetkeksi, jolloin Edwards päätti toimia. Hän hyökkäsi kohti Dahmeria, löi tätä kasvoihin ja syöksyi ulos asunnosta. Edelleen käsiraudoitettu Edwards juoksi kadulla ja löysi onnekseen nopeasti poliisipartion.

Kuunneltuaan Edwardsin version tapahtumista, lähtivät poliisit katsastamaan Dahmerin asunnon. Todistusaineisto oli lievästi sanottuna järkyttävä. Makuuhuoneessa oli valokuvia silvotuista ruumiista, ja tarkemmissa etsinnöissä asunnosta löytyi muun muassa pääkalloja ja suuri määrä muita ihmisten jäänteitä.

Dahmer tunnusti 17 murhaa ja ruumiiden paloittelua. Moniin näistä henkirikoksista liittyi myös nekrofiliaa sekä kannibalismia.

Jeffrey Dahmer tuomittiin 16 peräkkäiseen elinkautiseen eli 941 vuodeksi lukkojen taakse ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen. Vankeustuomio jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä toinen vanki pahoinpiteli hänet kuolettavasti vuonna 1994.

1. Jane Doe

Päätetään lista kaikkein tuoreimpaan tapaukseen. Tämä sarjamurhaajan kynsistä pelastunut nainen tunnetaan vain nimellä Jane Doe, koska Yhdysvaltain Ohion osavaltion lain mukaan seksuaalirikosten uhrien nimiä ei saa julkistaa. Jane Doe ei ole ainoastaan selviytymistarina, sillä hänen rohkeutensa ansiosta sarjamurhaaja Shawn Crate saatiin kiinni.

Syyskuun 14. päivänä vuonna 2016 Ashlandin kaupungin poliisi vastaanotti karmean hätäpuhelun. Soittaja oli nainen, josta oli tarkoitus tulla Craten kuudes uhri.

Selvästi suuressa hädässä ollut soittaja yritti pysyä rauhallisena ja puhui hätäkeskuspäivystäjälle kuiskaten. Nainen ei halunnut herättää Cratea, joka nukkui lähellä etälamautin kädessään. Pakeneminen ei onnistunut, sillä kaikki ovet olivat lukittuja.

Uhti tunsi sieppaajansa ennalta ja oli alun perin mennyt vierailulle tämän kotiin vapaaehtoisesti. Tuttavuus oli naisen puolelta täysin platoninen, mutta Cratella oli ollut muita ajatuksia. Kolmen hirvittävän päivän ajan Crate oli pahoinpidellyt naista ja tehnyt naisen oman todistuksen mukaan hänelle seksuaalista väkivaltaa ”kaikilla kuviteltavissa olevilla” tavoilla.

Onneksi nainen tiesi osoitteen, jossa oli, joten poliisi saapui nopeasti paikalle ja pelasti uhrin vieläkin pahemmalta kohtalolta. Tutkinnassa Craten talosta löytyi kahden naisen ruumiit. Kuulusteluissa mies tunnusti epäröimättä myös kolme muuta murhaa antaen niistä yksityiskohtaista tietoa. Crate kuitenkin väitti, että Jane Doeta hänen ei ollut koskaan tarkoitus tappaa, vaan kaksikko aikoi mennä naimisiin.

Shawn todettiin syylliseksi viiteen murhaan ja hänet tuomittiin kuolemaan. Tuomiota ei ole vielä tähän päivään mennessä ole pantu toimeen.

Lue myös:

• Naissarjamurhaajat – tässä ovat kaikkien aikojen 10 pahinta
• 10 esinettä, jotka murhaaja Ed Gein valmisti kuolleiden ihosta ja ruumiinosista
• Kuolemanenkelit: 10 kylmäveristä sairaanhoitajaa, jotka paljastuivat sarjamurhaajiksi

Muiden uskontojen ja erilaisten kulttuurien ikivanhat perinteet voivat vaikuttaa ulkopuoliselle täysin tarpeettomilta ja julmilta, vaikka niiden alkuperään liittyisi hyvää tarkoittava ajatus.

Tämä ei tietysti aina suoraan tarkoita sitä, että perinne olisi ainakaan nykyajan standardien mukaan oikein. Listafriikki otti tälle listalle kuitenkin mukaan vain sellaisia perinteitä, joissa on jossain syvällä taustalla ylevämpi ajatus.

Listan tarkoitus ei ole arvostella kenenkään tapoja tai kulttuuria; ihmetellä toki voimme!

Julkaisemme listan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset brutaalit perinteet voit lukea tästä:

10 brutaalia perinnettä, joita ei uskoisi enää harjoitettavan nykypäivänä – osa 1

Sallekhana

Ulkopuolisille ikivanhan intialaisen uskonnon, jainalaisuuden, eettinen ohjeisto voi vaikuttaa karulta. Kannattajat elävät tiukassa hengellisessä itsekurissa ja välttävät kaikkia fyysisiä nautintoja.

Sallekhana on perinne, johon osallistuu vuosittain noin 500 jainalaista. He nälkiinnyttävät itsensä kirjaimellisesti hengiltä vapauttaakseen sielunsa kuoleman ja jälleensyntymisen kierteestä, ja saavuttaakseen lopullisen autuuden eli nirvanan.

Jos kristityt näkevät ruumiinsa sielun temppelin, on keho jainalaisille sielun vankila. Sallekhana on juhlan aihe, sillä nälkäkuolema johtaa pelastukseen.

Samasta syystä jainalaiset eivät näe sallekhanan olevan itsemurha, sillä itselle ei tehdä väkivaltaa. Kyllä – nälkään kuoleminen on kivuliasta, mutta useimmiten rituaaliin osallistujat ovat loppuhetkillään niin suuren euforian vallassa, että se on toissijaista.

Osallistujien joukossa on sekä munkkeja että maallikoita, sairaita ja täysin terveitä. Pisimmän siirtymisen kävi läpi vuonna 2009 Sadhvi Charan Pragyaji, 60-vuotias munkki, jonka kuoliaaksi nälkiintyminen kesti 87 päivää. Sadattuhannet jainalaiset ympäri Intiaa saapuvat seuraamaan sallekhanaa, ja nälkiintymisvalan antaneita pidetään pyhimyksinä.

Elokuussa 2015 sallekhana kiellettiin osassa Intiaa lailla, mutta korkein oikeus kumosi päätöksen vedoten uskonnonvapauteen ja osallistujien vapaaehtoisuuteen.

Gotmar Mela

Ainakin neljäsataa vuotta vanhassa perinteessä asukkaat intialaisen Jam-joen vastakkaisista kylistä, Pandhurnasta ja Sawargaonista, kokoontuvat vuosittaisen Gotmar Mela -festivaalin viettoon. Keskelle jokea on pystytetty puu, jonka päässä liehuu valkoinen lippu, ja voittajakylä on se, joka saa haettua lipun haltuunsa.

Hankalaksi puuhun kiipeämisen tekee se, että vastapuolet kivittävät toisiaan. Joka vuosi sadat osallistujat loukkaantuvat vakavasti ja historian aikana on tullut lukuisia kuolonuhreja, viimeksi vuonna 2023.

Kyläläisiä on yritetty saada vaihtamaan kivet kumipalloihin, mutta perinne on liian vahva. Festivaalin alkuperästä on erilaisia versioita, mutta erään tarinan mukaan Pandhurnasta kotoisin ollut poika oli rakastunut sawargaonilaiseen tyttöön, mutta kummankin vanhemmat kielsivät avioliiton. Rakastuneet päättivät karata vihille, ja pariskunnan ylittäessä jokea rupesi kummankin kylän väki kivittämään heitä.

Tarina päättyi nuorenparin osalta onnellisesti: lopulta heidän aviotoiveisiinsa myönnyttiin. Kyläläiset sen sijaan ovat siitä lähtien kivittäneet toisiaan hengiltä.

Ikipalin – Sormien leikkaaminen surevalta

Indonesialaisen Dani-heimon keskuudessa on erittäin omalaatuinen perinne, joka liittyy menehtyneen perheenjäsenen suremiseen. Tapoihin kuuluu, että naiset leikkaavat sormenpäänsä irti hautajaisseremonian yhteydessä.

Ennen leikkaamista sormen ympärille sidotaan noin puoleksi tunniksi naru, jonka tarkoitus on puuduttaa ja tehdä operaatiosta ”lähes” kivuton. Katkaisu suoritetaan kirveellä, minkä jälkeen sormenpää poltetaan kiinni, jotta verenvuoto tyrehtyy ja paraneminen voi alkaa. Leikattu pala sen sijaan kuivataan tai poltetaan tuhkaksi; kummassakin tapauksessa jäänteet säilytetään.

Amputaatio symboloi surevan tuskaa, mutta samalla se myös ajaa pois menehtyneiden sukulaisten henkiä, jotka voisivat muuten kummitella kylässä. Vaikka perinne on nykyisin lailla kielletty, ovat todisteet sen harjoittamisesta kaikkien Dani-heimon kylissä vierailevien nähtävillä. Etenkin vanhemmilta naisilta puuttuu osa lähes jokaisesta sormesta.

Ilotulitusfestarit

Taiwanissa, Tainanin kaupungissa, järjestetään vuosittain Beehive Rocket -festivaali, joka suoraan suomennettuna tarkoittaa mehiläispesärakettia. Festivaali on osa kiinalaisen uuden vuoden juhlintaa.

Yleensä ilotulitteita ammuttaessa ollaan hyvin varovaisia, etteivät raketit lennä ketään kohti, mutta Tainanissa asia on päinvastoin. Ilotulitteet kasataan suuriin sylintereihin ja niitä ammutaan kadulla odottavia ihmisiä päin.

Paraatiin osallistujat pyrkivät saamaan mahdollisimman monta räjähtävää osumaa, sillä mitä enemmän, sitä onnekkaampi seuraavasta vuodesta tulee. Kun raketteja ammutaan, hyppivät ihmiset valtoimenaan niitä kohti.

Osa vaaralliseen perinteeseen osallistuvista pukeutuu tulenkestäviin vaatteisiin, kypäriin ja kasvosuojuksiin, mutta toiset (tyhmän) rohkeat vetävät ylleen vain lannevaatteen ja ehkä pyyhkeen suojaamaan silmiä kuumuudelta ja palavilta roskilta. Sanomattakin lienee selvää, että joka vuosi iso osa ilotulitteiden ihmismaalitauluista päätyy sairaalaan hoidattamaan vammojaan.

Festivaali sai alkunsa noin 200 vuotta sitten, kun kaupunkia piinasi vakava koleraepidemia. Tuolloin taudin uskottiin johtuvan pahoista hengistä, joita yritettiin ajaa pois ilotulitteiden avulla. Samalla mahtavan valonäytöksen oli määrä miellyttää jumalia ja saada niiltä suojelusta. Ilotulitusfestivaali on säilynyt tähän päivään saakka, vaikka koleraepidemia saatiinkin kuriin.

Kookospähkinöiden hajottaminen päällä

Intian Tamil Nadussa vietetään aina monsuunikauden alla Aadi Perukku -festivaalia elämää synnyttävän ja ylläpitävän veden kunniaksi. Tuhannet juhlijat kokoontuvat Mahalakshmin temppelille ottaakseen osaa perinteeseen, jossa papit lyövät uskovien päähän kookospähkinöitä. Kaikkien osallistujien on oltava 18-vuotiaita ja vapaaehtoisesti mukana.

Perinne on lähtöisin 1800-luvulta, jolloin britit halusivat rakentaa rautatien kylän läpi. Asukkaat luonnollisesti vastustivat ajatusta, joten britit heittivät vitsinä, että lupaavat kiertää kylän, jos ihmiset rikkoisivat päällään isoja kiviä. Arvaatkin varmaan, että kyläläiset kävivät tuumasta toimeen ja rautatie rakennettiin muualle.

Vaikka kivet ovat vaihtuneet kookospähkinöihin, ovat perinnettä sivusta seuranneet neurologit kauhuissaan. Ihmisen kallo kestää jonkun verran iskuja, mutta jos suurikokoinen kookos ei rikkoudukaan kerralla, voi tuloksena olla jopa vakava aivovamma.

Vuosittain kymmenet osallistujat joutuvat hakeutumaan hoitoon aivotärähdysten ja muiden vammojen vuoksi.

Lue myös:

• Top 10 historian julmimmat ja raaimmat teloitustavat
• Top 10 historian pahimmat kidutusmenetelmät Juudaksen tuolista piinapenkkiin
• 10 erikoista hautajaisperinnettä – Synnittöminä kuolleet vauvat suljetaan puun sisälle

Erilaisten kultturien tai uskontojen ikivanhat perinteet voivat vaikuttaa ulkopuoliselle täysin tarpeettomalta ja julmalta, mutta niiden takana voi kaikesta huolimatta olla hyvää tarkoittava ajatus.

Se ei tietysti aina suoraan tarkoita sitä, että perinne olisi ainakaan nykyajan standardien mukaan oikein. Listafriikki otti tälle listalle kuitenkin mukaan vain sellaisia perinteitä, joissa on jossain syvällä taustalla ylevämpi ajatus.

Listan tarkoitus ei ole arvostella kenenkään tapoja tai kulttuuria; ihmetellä toki voimme!

Julkaisemme listan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset brutaalit perinteet ovat luvassa huomenna.

Vauvojen viskeleminen

Intiassa harjoitetaan yli 700 vuotta vanhaa vauvojen pudotus -perinnettä.

Karnatakan maakunnassa kaapuihin pukeutuneet papit roikottavat pieniä lapsia käsistä ja jaloista, ravistelevat heitä ja tiputtavat sitten yli 10 metrin korkeudessa sijaitsevalta parvekkeelta alas. Vauvoja ollaan kyllä ottamassa vastaan lakanoiden kanssa, mutta rituaalin vaarallisuudesta voidaan varmasti olla yhtä mieltä.

Pelosta suunniltaan olevia vauvoja viskellään temppelin parvekkeelta joka joulukuu, ja sen on tarkoitus tuoda onnea ja menestystä ilmojen halki liitävälle taaperolle ja hänen perheelleen. Lasten oikeuksia ajavat järjestöt ovat luonnollisesti yrittäneet lakkauttaa perinteen, mutta turhaan: hinduyhteisöt eivät halua luopua hyvää onnea tuovasta traditiostaan.

Mingi

Mingi on Etiopian Omo-laakson ikivanha perinne, jota Kara, Hamer ja Banna -heimot harjoittavat eristäytyneissä kylissään muiden katseilta piilossa.

Mingi tarkoittaa sitä, että lapsi on kirottu ja hänet täytyy tappaa, jotta heimo pysyy turvassa pahoilta hengiltä. Lapsi voi saada kohtalokkaan mingin leiman erinäisistä syistä: hänen ylähampaansa puhkeavat ennen alahampaita, hän murtaa hampaansa tai loukkaa sukuelimiään, hän on syntynyt avioliiton ulkopuolella tai vanhemmat eivät olleet saaneet kylän vanhimmilta siunausta lapsen hankintaan.

Myös vanhemmat voidaan määritellä mingeiksi ja karkottaa kylästä, jos he haraavat yhteisöä vastaan, kun heidän lastaan ollaan nappaamassa. Perinne on raaka ja käsittämätön: ”kirottu” lapsi voidaan hukuttaa veteen, näännyttää hengiltä, jättää villieläinten armoille tai tukehduttaa tunkemalla suu täyteen multaa.

Mingeistä halutaan eroon, koska niiden uskotaan tuovan kyläyhteisöön pahoja henkiä, jotka aiheuttavat kuivuutta, nälänhätää ja sairauksia. Omo-laakson asukkaiden uskomusten mukaan ihmisen vastuulla on koko universumin hyvinvointi, joka alkaa omasta yhteisöstä. Mingi on heille vain välttämättömyys, jolla yritetään taistella suurta kaaosta ja pahaa vastaan.

Mingi on silti vaiettu aihe, eivätkä heimojen jäsenet, joita on yhteensä hieman reilu 200 000, koskaan puhu julmasta traditiosta. Eivät keskenään, eivätkä todellakaan ulkopuolisille. Tarkkoja lukuja on vaikea tietää, mutta vuosittain lapsia tapetaan arviolta noin 300, ja kirous on kohdannut lähes jokaista perhettä jossain vaiheessa.

Etiopian hallitus alkoi vasta 2010-luvulla kieltämään mingi-teloitukset lailla, kun eräs rohkea Kara-heimon jäsen, Lale Labuko, uskaltautui kertomaan traditiosta ulkopuolisille ollessaan sisäoppilaitoksessa. Vaikka perinteen kitkemiseksi on Labukon johdolla tehty paljon töitä, on mingi edelleen voimissaan, joskin sitä harjoitetaan entistä varovaisemmin ja salaisemmin.

Sikojen teurastusfestivaalit

Vuosittainen perinnefestivaali Nem Thuongin kylässä Pohjois-Vietnamissa on tuomiopäivä kahdelle hyvinsyöneelle sialle.

Joka vuosi, kuukalenterin ensimmäisen kuukauden kuudentena päivänä, kyläläiset kokoontuvat seuraamaan rituaalinomaista teurastusta, joka suoritetaan paikallisen suojelusjumalan, Doan Thuongin, kunniaksi.

Tarinan mukaan Doan Thuong oli Lý-dynastian kenraali, joka ajoi kylään hyökänneet tunkeilijat matkoihinsa ja ruokki nälkäiset joukkonsa teurastetuilla sioilla. Lähes tuhat vuotta vanhan perinteen mukaan sikojen veri edustaa hyvää onnea: runsasta satoa, hedelmällisyyttä, taloudellista menestystä ja terveyttä.

Musiikin soidessa kyläläiset marssivat sikojen kanssa paraatissa teurastuspaikalle. Eläimet laitetaan selälleen suuren yleisön edessä, ja niiden jalat vedetään köysillä levälleen. Sitten rituaaliin osallistujat hakkaavat kiljuvat siat miekoillaan keskeltä halki. Kyläläiset rientävät kastelemaan seteleitä pulppuavassa sian veressä laittaakseen ne myöhemmin kotialttareille onnea tuomaan.

La Esperanzan sadeseremonia

Läpi aikojen eri kulttuureissa on palvottu sadetta ja suoritettu erilaisia rituaaleja, jopa tanssittu, jotta jumalat soisivat hyvän vuoden viljelyksille.

Meksikossa, La Esperanzan kylässä, maanviljelijöillä on kovat keinot käytössään. Joka toukokuu, satokauden alussa, miehet laittavat peltonsa kylvökuntoon ja naiset valmistavat massiiviset syömingit, joissa tarjoillaan paikallisia herkkuja. Kyläläiset tuovat ruoat erityiseen juhlapaikkaan, jossa kaikki saavat osansa nyyttikestien tyylisesti.

Seremoniaan kuuluu myös rukoileminen sekä ruoka- ja kukkauhrin antaminen jumalille. Sitten ihmiset kokoontuvat isoon piiriin ja odottavat naapurikylän väkeä saapuvaksi; silloin on juhlien kohokohdan aika.

Kaikenikäiset naiset etsivät naapurikylän naisista sopivan vastustajan ja joukkotappelu on valmis alkamaan. Joskus mukaan lähtevät myös miehet ja lapsetkin, mutta yleensä ne ovat naiset, jotka hakkaavat toisiaan paljain nyrkein.

Ketään ei kiinnosta, kuka voittaa. Vain sillä on väliä, että mahdollisimman monet kasvot on saatu runnottua hajalle ja veri vuotaa valtoimenaan. Nyrkkien heiluttaminen jatkuu yömyöhälle saakka, minkä jälkeen naiset halaavat toisiaan silmät umpeen paisuneina ja nenät murtuneina.

Viimeisenä uhrina jumalille kaikki naisten vuodattama veri kerätään sankoihin ja levitetään pelloille.

Erilaiset kasvisruokafestarit

Thaimaasssa vietetään joka vuoden lokakuussa 9-päiväisiä festivaaleja, joissa juhlitaan kiinalaista uskomusta, jonka mukaan lihasta ja muista nautintoaineista kieltäytyminen kuukalenterin yhdeksäntenä kuukautena edistää terveyttä ja rauhoittaa mieltä.

Varmasti näin onkin, mutta juhlijoilla on hieman erikoinen tapa kunnioittaa alueen eläimiä: sen sijaan, että he pistäisivät paistia vartaaseen, he seivästävät itsensä.

Seremonian tarkoituksena on herätellä jumalia, joiden välikäsinä lävistäjät itsensä näkevät. He pistävät ihostaan läpi peuran sarvia, veitsiä, aseita, sateenvarjoja ja oikeastaan ihan mitä tahansa käteen on löytynyt. Miekka läpi poskesta on klassikko. Osallistujat tulevat vuosi vuodelta uhkarohkeammiksi, ja muun muassa vuonna 2011 juhlinnassa loukkaantui vakavasti 74 ihmistä, ja yksi itsensä seivästänyt valitettavasti menehtyi.

Lue myös:

• Top 10 historian pahimmat kidutusmenetelmät Juudaksen tuolista piinapenkkiin
• Top 10 maailmanhistorian julmimmat ihmiskokeet
• Tehostettu kuulustelu: 10 kidutuskeinoa, joita CIA on käyttänyt