Yhteiskunta
Äidit, jotka sepittävät tai aiheuttavat lapsilleen sairauden – 10 tapausta välillisestä Münchhausenin syndroomasta
Listafiikki kertoo nyt kymmenestä äidistä, jotka ylettömässä huomiohakuisuudessaan teeskentelivät lapsillaan olevan vakavia sairauksia. Tällainen sairaus on välillinen Münchhausenin syndrooma.
Toiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa saadakseen huomiota ja/tai rahaa. Jotkut vanhemmat menevät jopa niin pitkälle, että he sepittävät tai aiheuttavat omalle lapselleen olemattomia sairauksia ja oireita. Lapsia kiikutetaan lääkäriltä toiselle ja heille vaaditaan lääkitystä, kokeita ja jopa leikkauksia; aivan turhaan. Välillistä Münchhausenin syndroomaa sairastavat saavat tyydytystä siitä, kuinka muut kehuvat heitä huolehtiviksi vanhemmiksi ja monesti he saavat avustuksia ja lahjoituksia. Huomio on kuitenkin paljon yleisempi syy kuin rahanahneus.
Välillinen Münchhausenin syndrooma voi olla myös muilla kuin pienten lasten vanhemmilla, kuten esimerkiksi henkilöllä, joka huolehtii iäkkäästä perheenjäsenestä. Mutta suurin osa uhreista on alle 6-vuotiaita lapsia ja 95 prosentissa tapauksista tekijä on äiti. Välillistä Münchhausenin syndroomaa on nimitetty tappavimmaksi lapsen kaltoinkohtelun muodoksi, sillä julkisesti tunnetuista tapauksista 9 prosenttia on johtanut lapsen kuolemaan.
Teresa Milbrant
Alkuvuonna 2002 yhdysvaltalaisilla Teresa ja Robert Milbrandtilla oli pahoja ongelmia avioliitossaan. Teresa keksi keinon estää Robertia lähtemästä. ”Tiesin, miten paljon Robert välittää tyttärestämme Hannahista, joten ajattelin, että jos Hannah on sairas, ei hän jätä meitä. Sanoin vain, että Hannahilla on syöpä ja seuraavassa hetkessä ihmiset olivat syytämässä meille rahaa”, kertoo Teresa Milbrandt vankilasta käsin.
Teresa kertoi kaikille, että seitsemänvuotiaalla Hannahilla oli leukemia. Hän ajoi hiukset tyttärensä päästä ja pakotti pitämään suojaavaa kasvomaskia. Hannah laitettiin jopa terapeutille, jonka tarkoitus oli auttaa tyttöä valmistautumaan kuolemaan. Hannah luuli olevansa kuolemansairas, sillä hän kuvitteli käyvänsä jatkuvasti hoidoissa. Teresa antoi tyttärelleen aina unilääkkeen ja kun tämä heräsi, kertoi hän lääkärireissun olevan jo ohi. Unilääkkeitä antamalla Teresa sai Hannahin myös vaikuttamaan sairaalta. Tytöllä oli jatkuvasti suuri laastari peittämässä olematonta laskimoporttia, jonka kautta äidin mukaan syöpälääkkeitä annettiin.
Kotikaupunki Urbanassa järjestettiin tempauksia, joiden avulla Milbrandteille kerättiin rahaa. Yksityishenkilöt ja yritykset antoivat perheelle yhteensä yli 30 000 dollaria rahaa tueksi vaikeana aikana. Huijaus kesti yhdeksän kuukauden ajan, kunnes Hannahin opettaja pisti merkille, että tytön hiukset eivät vaikuttaneet tippuvan laikuittain, vaan ne oli leikattu tai ajeltu tasaisesti. Koululta otettiin yhteys lastensuojeluun ja poliisiin, ja Hannah otettiin huostaan.
Teresa tuomittiin 6,5 vuoden vankeusrangaistukseen ja Robert-isä sai vajaan viiden vuoden tuomion, vaikka väittikin kiven kovaan, että ei missään vaiheessa tiennyt tai osannut epäillä Hannahin syöpädiagnoosin olleen keksitty.
Hannah on nyt aikuinen ja voi terapian ansiosta hyvin. Teini-iässä hän kärsi kuitenkin vakavasta masennuksesta ja itsetuhoisista ajatuksista, jotka olivat Teresa-äidin petoksen aiheuttamia. Isänsä kanssa Hannahilla on nykyisin läheiset välit, mutta äidin kanssa hän ei ole missään tekemisissä.
Dee Dee Blanchard
Ehkä maailmanlaajuisesti tunnetuin tapaus välillisestä Münchhausenin syndroomasta päättyi äidin murhaan. Kesäkuussa 2015 Dee Dee Blanchardin ja tämän tyttären Gypsy Rosen yhteiselle Facebook-tilille ilmestyi hyytävä julkaisu: ”That Bitch is dead” eli ”se narttu on kuollut”. Kaksikon kotikaupungissa, Missourin Springfieldissä säikähdettiin, sillä kaikki tunsivat Dee Deen ja Gypsy Rosen. Äitinsä hoitama tyttö oli pyörätuolissa ja vakavasti sairas.
Kun Gypsy Rose syntyi vuonna 1991, oli Dee Dee varma, että vauva kärsi uniapneasta, joten tämä sai hengityslaitteen, vaikka lääkärit eivät testeissä löytäneetkään mitään. Hyvin nopeasti Dee Dee tuli siihen tulokseen, että Gypsyllä oli paljon erilaisia terveysongelmia, joita ei siis oikeasti ollut.
Perheelleen Dee Dee kertoi, että Gypsyllä on kromosomihäiriö, jonka vuoksi tämä joutuu käyttämään pyörätuolia. Gypsy oli letkuruokinnassa ja joutui kuljettamaan mukanaan happisäiliötä. Gypsy ”sairasti” leukemiaa ja Dee Dee ajeli hänen hiuksensa. Tytöllä diagnosoitiin epilepsia, johon määrätyt lääkkeet saivat hampaat putoamaan hänen suustaan. Sairauksien kirjoon kuului myös muun muassa halvauksia, kehitysvamma, sydämen sivuääni, astma, uniapnea ja silmäongelmat. Gypsy kävi läpi lukemattoman määrän leikkauksia ja erilaisia toimenpiteitä; muun muassa osa hänen sylkirauhasistaan poistettiin liiallisen kuolaamisen takia. Myöhemmin Gypsy on kertonut, että Dee Dee oli turruttanut puudutteella hänen ikenensä, jotta sylki valuisi lääkärikäynnillä.
Dee Dee sai pidettyä Gypsyn otteessaan aikuiseksi asti käyttämällä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jotta tämä ei kertoisi olevansa kunnossa. Liiallinen puhuminen olisi paljastanut, että tytöllä ei ole kehitysvammaa.
Reilu parikymppisenä Gypsy alkoi tuntea itsensä yksinäiseksi ja tutustui netin deittisivustolla Nicholas Godejohniin. Suhde paljastui kontrolloivalle äidille, joka suuttui ja rupesi kohtelemaan tytärtään entistä julmemmin. Lopulta Gypsy pyysi Nicholasta tappamaan äitinsä. Ja niin Nicholas puukotti Dee Deen ja pakeni vanhempiensa luokse murhan aikana viereisessä huoneessa odottaneen Gypsyn kanssa.
Sitten Gypsy päätti tehdä kaiken paljastaneen Facebook-päivityksen, sillä uskoi poliisien sen perusteella kuvittelevan, että tekijä oli joku ulkopuolinen. Virkavalta jäljitti Gypsyn IP-osoitteen avulla, joten murhan suunnitellut ja toteuttanut kaksikko jäi nopeasti kiinni.
Gypsy vietiin lääkärin tutkimuksiin, jotta tämän hoito voitaisiin suunnitella pidätyksen ja poliisitutkimuksen ajaksi. Nuori nainen todettiin täysin terveeksi, vain pahasti aliravituksi. Tutkintavankeuden aikana hänen painonsa nousi useita kiloja.
Gypsy Rose Blanchard myönsi syyllisyytensä äitinsä murhaan ja hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen. Oikeus tunsi sääliä kovia kokenutta naista kohtaan, joten tämä säästyi elinkautiselta. Nicholas Godejohn sen sijaan viettää loppuelämänsä telkien takana.
Wendi Michelle Scott
Ennen kuin Wendi Michelle Scott rupesi pahoinpitelemään omaa lastaan, haki hän huomiota teeskentelemällä olevansa itse sairas. Vuonna 2002 Scott ajoi hiuksensa ja kulmakarvansa sekä nyppi ripsensä. Hän liikkui pyörätuolilla tai rollaattorin kanssa. Kuolemansairaaksi itseään väittänyt Scott oli kuitenkin fyysisesti täysin kunnossa. Hänellä oli psyykkinen sairaus, Münchhausenin syndrooma, josta kärsivät teeskentelevät olevansa sairaita saadakseen hoitoa ja huomiota. Scott onnistui huijaamaan niin ystäviään, kollegoitaan kuin aviomiestäänkin.
Kun Scott sai lapsen, loppui omalla terveydellä huijaaminen ja uudeksi kohteeksi valikoitui tytär. Hän myrkytti neljävuotiasta tyttöä magnesiumilla ja laski tältä verta useaan otteeseen. Kahdesti tytön elimistön verimäärä laski puoleen normaalista tasosta ja tämä tarvitsi verensiirtoja pysyäkseen hengissä.
Kymmenet eri lääkärit tekivät kaikki mahdolliset testit ja toimenpiteet selvittääkseen, miksi tyttö menetti verta. Myöskään muille oireille – raju ripulointi, oksentelu, kuumeilu ja korkea syke – ei löytynyt syytä. Kolmen vuoden ajan lääkärit suorittivat kymmeniä operaatioita, joista kaikki olivat turhia. Mutta sitten, jälleen yksien verikokeiden jälkeen, lääkärit havaitsivat veren magnesiumpitoisuuden olevan epänormaalin korkea ja he rupesivat epäilemään myrkytystä.
Scott tunnusti ensin lastensuojeluviranomaisille ja myöhemmin oikeudessa syyllisyytensä tyttärensä pahoinpitelyyn, ja vuonna 2008 hänet tuomittiin 15 vuoden vankeusrangaistukseen. Koko tyttären sairaalassaoloajan Scott oli pitänyt nettipäiväkirjaa toivottomalta tuntuvasta taistelusta hakien ja saaden sympatiaa kasvavalta lukijajoukolta.
Vaikka tytär alkoi pian äidistä erottamisen jälkeen voimaan hyvin, samaan lisää painoa ja käyttäytymään kuin muutkin lapset, ovat arvet ikuiset. Niin henkiset arvet kuin konkreettiset, monien turhien leikkausten jättämät arvet.
Hope Ybarra
Ystävät ja perhe pitivät Hope Ybarraa äärimmäisen urheana ja rakastavana äitinä. Ja juuri sitä Ybarra kaikilla teoillaan haki. Välillinen Münchhausenin syndrooma on aina uhreille hirvittävää, mutta harva tapaus on yhtä puistattava ja omituinen kuin tämä. Siitä riittäisi kerrottavaa omaksi listaksi asti, mutta tässä tiivistetysti mieleltään hyvin sairaan Ybarran tarina.
Ybarra oli kokenut kovia, sillä hän oli vuonna 2001 sairastunut luusyöpään. Syöpä oli levinnyt keuhkoihin ja aivoihin ja tuhosi lopulta hänen kuulonsa. Sairaus oli keksitty, mutta Ybarra piti kulissia yllä kahdeksan vuoden ajan ja kertoi sairastelustaan suositussa blogissaan. Hän jopa opiskeli viittomakieltä ja hankki sisäkorvaimplantin eli leikkauksessa ihon alle asetettavan kuuloapuvälineen; huomion vuoksi, mutta täysin turhaan.
Kun Ybarra sai ensimmäisen lapsensa, kertoi hän perheelleen, että tytöllä oli diagnosoitu CP-vamma. Lapsi joutui käyttämään metallisia nilkkatukia yli vuoden ajan, mutta parantui ihmeellisesti parantumattomasta CP-vammasta, kun perheeseen syntyi toinen lapsi. Toinen tyttö syntyi keskosena ja joutui viettämään elämänsä ensimmäiset kuukaudet sairaalassa.
Pian kotiinpääsyn jälkeen tyttö tuotiin takaisin sairaalaan, sillä tämän paino ei noussut ja Ybarra kertoi tällä olevan ongelmia nielemisen kanssa. Tytölle asennettiin leikkauksessa ruokintaletku. Todellisuudessa äiti oli antanut lapselleen vain liian laihaa äidinmaidonkorviketta eikä tyttö saanut tarpeeksi ravintoa.
Ruokintaletkun kautta Ybarra pakkosyötti tytölle vaarallisia määriä suolaa, sillä hän halusi saada tälle diagnoosin vaikeasta aineenvaihduntasairaudesta, kystisestä fibroosista. Kystinen fibroosi voidaan todeta muun muassa hiestä, sillä sairastavilla erittyy hien mukana runsaasti suolaa. Varmistaakseen väärän positiivisen tuloksen Ybarra suihkutti vielä nenäsumutetta tytön testilaastarin alle. Hikikloriditestin tulos oli positiivinen.
Tytölle asennettiin keskuslaskimokatetri, jotta lääkkeiden anto onnistuisi helpommin. Ybarran uskotaan laskeneen katetrin kautta verta, jotta tyttö vaikuttaisi aneemiselta. Myöhemmin lääkärit ovat todenneet, että tyttö oli kunnossa joka kerta sairaalasta lähtiessä, mutta kärsi pahasta anemiasta aina takaisin tullessaan. Erään kerran tyttö oli hyvin lähellä kuolla anafylaktisen sokin seurauksena, kun väärennetyillä papereilla kemistinä työskennellyt Ybarra oli varastanut työpaikaltaan vaarallisia patogeenejä, joita hän sitten ruiskutti lapseensa. Tyttären verestä löytyi muun muassa Pseudomonas aeruginosa -bakteeria, joka on yleisin keuhkokuumetta aiheuttava bakteeri kystistä fibroosia sairastavilla.
Blogissa riitti lukijoita, mediat tekivät perheestä juttuja, ja tuttavat sekä tuntemattomat hukuttivat kovia kokeneen perheen lahjoihin ja rahallisiin avustuksiin.
Ybarra jäi lopulta kiinni vuosikausien patologisesta valehtelusta ja lastensa kiduttamisesta, kun eräs lääkäri rupesi kyselemään hänen omien terveystietojensa perään. Kun kukaan Ybarran perheestä ei löytänyt minkäänlaisia dokumentteja naisen syövästä tai sen hoidosta, oli intervention paikka ja Ybarra tunnusti kaiken isälleen. Hänen selityksensä oli: ”Minun tai tyttöjen sairastaminen on ainoa hetki, kun aviomieheni huomioi minut millään lailla”.
Vakavasta monielinsairaudesta kärsinyt tyttö todettiin uusissa testeissä täysin terveeksi ja hän toipui vuosien koettelemuksista olosuhteisiin nähden hyvin. Hope Ybarra sen sijaan tuomittiin vuonna 2009 kymmeneksi vuodeksi vankilaan.
Kaylene Bowen-Wright
Vuosien ajan Yhdysvaltain Teksasissa asuva Ryan Crawford yritti saada poikansa Christopherin huoltajuuden, mutta pojan äiti, Kaylene Bowen-Wright, oli eri mieltä. Crawford yritti myös pitkän aikaa vakuuttaa huoltajuuskiistaa käsitelleille tuomareille, että Christopher oli äidin väitteistä huolimatta täysin terve. Aina, kun huoltajuuskäsittely oli ovella, joutui Christopher sairaalaan, joten oikeusistuntoa jouduttiin siirtämään.
Vuonna 2019 Crawford vihdoin sai Christopherin huoltajuuden, kun Bowen-Wright tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankeuteen pojan pahoinpitelystä. Puolustus yritti vedota naisen mielenterveysongelmiin ja vaikka tällä oli todettu välillinen Münchhausenin syndrooma, passitti tuomari Bowen-Wrightin terapian sijaan vankilaan – tuomio oli samanpituinen kuin aika, jonka Christopher oli joutunut tarpeettomasti kärsimään.
Pahoinpitely ja sairauksien keksiminen alkoi Christopherin ollessa muutaman vuoden ikäinen. Vanhemmat eivät enää siinä vaiheessa olleet yhdessä. Bowen-Wright väitti pojalla olevan vain pari vuotta elinaikaa, sillä tämä kärsi terminaalisesta syövästä.
Christopher kävi lääkärissä kahdeksan ensimmäisen elinvuotensa aikana 323 kertaa ja hänelle tehtiin 13 leikkausta. Pojan oireet vaihtelivat erilaisista kouristuskohtauksista äärimmäiseen uupumukseen ja lihasrappeumasairauteen, jonka seurauksena hän joutui viettämään ison osan elämästään pyörätuolissa. Bowen-Wright väitti myös, ettei poika kykene syömään, joten hänelle asennettiin leikkauksella ravintoletku.
Ja tietenkin oli se syöpä, jonka oireet ”huolestunut” äiti osasi kuvailla uskomattoman tarkasti, joten Christopher joutui aina vain useampiin testeihin ja tutkimuksiin. Bowen-Wright keräsi rahaa lukuisilla GoFundMe-kampanjoilla ja matkusteli poikansa kanssa vaikeasti sairaiden lasten toiveita toteuttavan Make A Wish -järjestön piikkiin.
Vuonna 2017 erässä dallasilaisessa sairaalassa vihdoin todettiin, että pojalla ei ole syöpää eikä mitään muutakaan sairautta ja julma äiti saatiin vastuuseen teoistaan.
Lisa Hayden-Johnson
Lisa Hayden-Johnsonin poika, jota äiti kutsui ikävästi ”Britannian sairaimmaksi lapseksi”, syntyi keskosena vuonna 2001. Tämän vuoksi poika joutui olla sairaalassa pitkään hoidettavana ja sai muun muassa kaiken ravinnon letkuruokinnalla. Hayden-Johnson nautti kaikesta sympatiasta ja huomiosta, jota hän sairaan lapsensa vuoksi sai. Kun poika alkoi voida paremmin, halusi äiti huomion jatkuvan ja päätti julmasti pitää pojan sairaana.
Hayden-Johnson kiersi televisio-ohjelmissa kertomassa poikansa harvinaisesta ja hengenvaarallisesta ruoka-allergiasta, jonka vuoksi tämä ei voinut oikeastaan syödä mitään ja kaikki ruoka piti ohjata ravintoletkulla suoraan ohutsuoleen. Kaiken lisäksi poikaraukka kärsi kystisestä fibroosista ja liikkui CP-vamman vuoksi pyörätuolilla. Pojalla oli myös diabetes, nimeämätön neurologinen sairaus, eikä hän myöskään voinut olla yliherkkyden vuoksi auringossa.
Hayden-Johnson uhkaili sairaaloiden henkilökuntaa syytteillä, jos nämä epäilivät väitettyjä oireita ja nainen kertoi pojan äitinä ja sairaanhoitajana (mikä oli valetta), että tietää kyllä paremmin. Naapurit ihmettelivät naisen kertomuksia, sillä silloin tällöin poika nähtiin takapihalla pelaamassa jalkapalloa ja syömässä jäätelöä, mutta kukaan ei uskaltanut avata suutaan, sillä koko maailma vaikutti uskovan sairauksiin.
Nyyhkytarina poiki lahjoituksia niin käteisenä kuin lomamatkoina ja uutena autona. Hayden-Johnson sai myös tukia kymmenien tuhansien eurojen verran vuosittain. Sairaalle pojalle myönnettiin lasten urhoollisuusmitali, jonka jakotilaisuudessa hän pääsi äitinsä kanssa tapaamaan pääministeri Tony Blairia. Koko Britannian huomio ja huoli oli suunnattuna poikaan – ja hänen äitiinsä –, jotka tapasivat myös Cornwallin herttuatar Camillan.
Kuuden vuoden ajan Hayden-Johnson kidutti poikaansa säälimättä ja samalla parrasvaloista nauttien. Sitten vuonna 2007 eräs lastenlääkäri määräsi pojalle tehtäväksi kaikki mahdolliset testit, sillä häntä epäilytti selvän diagnoosin puuttuminen vuosia kestäneestä sairastelusta huolimatta. Testipäivän tullessa Hayden-Johnson marssi poliisiasemalle kertomaan, että hänet oli raiskattu.
Poliisin haastattelu vaihtui kuulusteluksi ja päättyi pidätykseen, kun Hayden-Johnson tunnusti koko likaisen juonensa. Hänet tuomittiin kolmen vuoden ja kolmen kuukauden mittaiseen vankeusrangaistukseen muun muassa lapseen kohdistuneesta väkivallasta. Poika osoittautui täysin terveeksi lukuun ottamatta lievää pähkinäallergiaa.
Kathy Bush
Välillinen Münchhausenin syndrooma on aina traumaattista uhrille, mutta Jennifer Bushin kohdalla näin ei hänen omien sanojensa mukaan ollut. Ehkä siksi, että Jennifer Bush ei kokenut tulleensa äitinsä pahoinpitelemäksi.
Vuonna 1995, kun Jennifer oli kahdeksanvuotias, oli hän ollut sairaalahoidossa yli 200 kertaa ja käynyt läpi yli 40 leikkausta. Jennifer kärsi ruoansulatuselimistön häiriöistä, heikentyneestä vastustuskyvystä ja erilaisista kohtauksista. Monenlaisten terveysongelmien vuoksi häneltä jouduttiin poistamaan sappirakko, umpilisäke ja pala ohutsuolta. Koska Jennifer oli niin sairas, ei hänen vanhempiensa vakuutus enää kattanut hoitokuluja. Tytöstä tulikin keulakuva terveydenhoitouudistukselle ja äitinsä Kathy Bushin kanssa hän oli puhumassa Washingtonissa Yhdysvaltojen kongressille. Jennifer ja Kathy pääsivät tapaamaan myös silloista ensimmäistä naista, Hillary Clintonia.
Hoitajat alkoivat epäillä vilunkipeliä vasta vuosia myöhemmin, kun vaikutti siltä, että Jenniferin kunto romahti aina hänen äitinsä vierailun jälkeen. Eräs hoitajista raportoi nähneensä Kathyn ruiskuttavan jotain tyttärensä suuhun. Poliisi aloitti tutkimukset ja Kathy pidätettiin vuonna 1996, kun eräs toinenkin hoitaja teki virallisen valituksen.
Äitinsä pidätyksen jälkeen Jennifer siirrettiin syömishäiriöihin erikoistuneeseen sairaalaan, jossa lääkärit totesivat järkyttyneinä, että tyttö pystyi syömään täysin normaalisti ja vuosia käytössä ollut ravintoletku poistettiin. Sijaisperheessä Jennifer rupesi voimaan fyysisesti hyvin, mutta vuonna 2015, lähestyessään 30 ikävuotta, hän kirjoitti floridalaisessa Sun Sentinel -lehdessä julkaistun tiedotteen, jossa paljasti kokeneensa sijaisperheessä traumaattisia asioita. Äitiään hän on puolustanut aina ja kertoi lausunnossaan olevansa tämän kanssa nykyisin hyvin läheinen. Kathy ja Jennifer eivät saaneet tavata ennen kuin Jennifer oli täysi-ikäinen.
Kathy Bush istui vankilassa kolme vuotta, kun hänet tuomittiin syylliseksi petokseen ja törkeään lapsen pahoinpitelyyn.
Lacey Spears
Monessa tämän listan tapauksessa uhri on selvinnyt pahoinpitelystä hengissä, mutta toisin kävi viisivuotiaalle Garnett Spearsille.
Koko lyhyen elämänsä ajan Garnett oli äitinsä Lacey Spearsin pahoinpitelemä. Ja koko ajan tuhannet ihmiset kannustivat ja tukivat nuorta yksinhuoltajaäitiä. Lacey Spears kirjoitti blogia ja päivitti ahkerasti kuulumisia Facebookiin. Hän oli aina välittömästi raportoimassa viimeisimmistä käänteistä Garnettin sairauksissa ja hoidossa. Blogi oli perustettu ja pyhitetty Laceyn päättäväiselle pyrkimykselle löytää parannuskeinoja poikaansa vaivanneisiin mystisiin sairauksiin.
Garnett kärsi jatkuvista ruoansulatusongelmista, korkeasta kuumeesta, kohtauksista ja korvatulehduksista. Näiden vuoksi poika oli usein sairaalahoidossa ja hänelle asennettiin ravintoletku suoraan mahalaukkuun. Tammikuussa 2014 Garnett kiidätettiin jälleen kerran sairaalaan, jossa hänen verensä suolapitoisuuden todettiin olevan vaarallisen korkea. Se aiheutti turvotusta ja painetta aivoissa, ja tammikuun 22. päivänä hänet todettiin aivokuolleeksi. Lacey raportoi sairaalapedin viereltä kaiken sosiaaliseen mediaan. Seuraavana päivänä hän päätti irrottaa poikansa hengityskoneesta.
Sairaalassa veren suolapitoisuus herätti lääkäreissä epäilyksiä, joiden perusteella poliisi teki kotietsinnän Spearsien asunnolla. Sieltä löytyi epätavallisen suuri määrä merisuolaa sekä tyhjiä ravintoliuospusseja, jotka testeissä osoittautuivat sisältäneen erittäin suolaista nestettä. Lacey oli siis myrkyttänyt poikaansa ja lopulta aiheuttanut tämän kuoleman.
Lacey Spears pidätettiin, asetettiin syytteeseen ja tuomittiin murhasta vankeuteen. Tuomari alensi elinkautisen tuomion 20 vuoden vankeudeksi, perusteenaan syytetyn sairaus – välillinen Münchhausenin syndrooma.
Blanca Montano
Vuonna 2013 yhdysvaltalainen 23-vuotias Blanca Montano tuomittiin 13 vuodeksi vankeuteen, kun hänet todettiin syyllistyneen lapseen kohdistuneeseen väkivaltaan ja murhanyritykseen.
Kaikki alkoi pari vuotta aiemmin, kun Montano kiidätti helmikuussa 2011 kaksi influenssasta kärsinyttä lastansa, viisikuukautisen tyttövauvan ja tämän vanhemman veljen, Arizonan yliopistolliseen sairaalaan. Testeissä lapsilla todettiinkin suolistobakteeri E. colin aiheuttama infektio. Antibioottihoito tehosi poikaan ja tämä kotiutui pian.
Tyttövauvan kunto sen sijaan heitteli. Tulehdus saatiin aisoihin lääkityksellä, mutta lapsi sairastui aina uudelleen ja uudelleen. Muutamien seuraavien viikkojen aikana tyttö sairastui yhdeksään eri bakteerien aiheuttamaan tautiin. Tehohoidossa olleelle tytölle tehtiin vatsaontelon tähystysleikkaus ja häneltä otettiin luuydinnäyte, mutta toistuville infektioille ei löytynyt selitystä.
Hoitohenkilökunta oli ymmällään ja epäilykset äitiä kohtaan heräsivät hyvin nopeasti.
Tytön huoneeseen asennettiin piilokamera, joka tallensi Blanca Montanon kuvottavat puuhat. Montano nähtiin muutamaan eri otteeseen touhuavan jotain tippaputken kanssa ja ilmeisesti hän oli myös tietoinen kuvauksesta, sillä kertaalleen hän peitti kameran linssin. Poliisi ja lastensuojeluviranomainen soitettiin paikalle.
Kun Montano ei saanut enää tavata tytärtään, alkoi tämän vointi kohentua eikä uusia infektioita enää ilmennyt.
Poliisin tutkimuksissa selvisi, että Montano oli sairastuttanut tyttärensä lisäämällä tämän nestemäisen lääkkeen mukaan pieniä määriä omaa ulostettaan. Se selitti vakavat tulehdukset.
Syyttäjän mukaan Montano haki teollaan huomiota lastensa isältä, jonka kanssa hän ei enää ollut parisuhteessa.
Välillinen Münchhausenin syndrooma -epäily ja kumottu syyte Suomessa
Syksyllä 2018 Keski-Suomen käräjäoikeudessa käsiteltiin harvinaista tapausta, jossa äitiä syytettiin alle kouluikäisen poikansa pahoinpitelystä. Syyttäjän mukaan äiti oli sepittänyt pojalle useita erilaisia oireita ja sairauksia, joiden perusteella lääkärit olivat määränneet täysin turhia testejä, tutkimuksia ja hoitoja. Syyttäjä arveli naisen motiivin olleen välillinen Münchhausenin syndrooma.
Poika oli käynyt läpi useita operaatioita, joista johtuen hänet oli esimerkiksi nukutettu 20 kertaa. Äiti väitti, että poika kärsi ainakin syömishäiriöstä, epilepsiasta ja reumasta, jonka vuoksi hän oli pyörätuolissa. Pojalle oli asennettu ensin nenämahaletku ja myöhemmin mahalaukkuun johtava ruokintaletku. Häntä oli hoidettu muun muassa sytostaateilla sekä reuma- ja epilepsialääkkeillä. Tekoaikaan poika oli ollut 3-6-vuotias ja oikeusjutun aikaan hän oli 9-vuotias.
Syytettynä ollut nainen kielsi syyllistyneensä mihinkään rikokseen, sillä ei ollut itse tehnyt lapselleen mitään, mikä olisi aiheuttanut kipua tai muuta haittaa.
Poliisin mukaan pyörätuolissa ollut poika oli kuulusteluissa innostunut välillä hyppimään ja pomppimaan, ja toipui kuin ihmeen kaupalla päästyään asumaan sijaisperheeseen. Myös pojan esikoulusta annetut lausunnot poikkesivat täysin äidin antamasta kuvauksesta lapsensa terveydentilasta.
Poika ei koskaan tarvinnut pyörätuolia eikä valittanut kivuista. Syömisessä ei vaikuttanut olevan ongelmia, vaan poika maisteli tottelevaisesti kaikkea, kuten esikoulun sääntöihin kuului. Liikkumista ja rajuimpia pelailuja hankaloitti lähinnä vatsan läpi mahaan yhteydessä ollut PEG-nappi. Äiti myös väitti pojalla olevan ADHD ja Aspergerin oireyhtymä, mutta näistä ei kuukausien aikana havaittu koulussa mitään merkkejä.
Lokakuussa 2018 nainen vapautettiin kaikista syytteistä. Käräjäoikeus katsoi, ettei näyttö riittänyt toteamaan, että äiti olisi sepittänyt pojan sairauksia tai oireita. Pahoinpitelyksi väitetyt tutkimukset ja hoidot olivat käräjäoikeuden mukaan perustuneet lääkäreiden itsenäiseen ja asianmukaiseen harkintaan.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki pohtii sitä, että miksi joulupuu on nimenomaan joulukuusi. Miksi jouluisen kodin tähti ei ole jokin muu puu?
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi joulupuu on nimenomaan joulukuusi?
Miksi joulukuusi on kuusi eikä vaikkapa mänty? Lehtipuu se ei tietysti pohjoisessa voi olla, koska aika ankeaa olisi koristella joulupuun tyhjiä oksia!
Tunnetun tarinan mukaan joulukuusiperinteen aloitti Martti Luther jouluaattoyönä vuonna 1536. Saksalaisessa Wittenbergin kaupungissa talvisessa yössä tähtien alla kävellyt Luther kiskoi pienen kuusen maasta, vei puun kotiin ja koristeli sen kynttilöillä.
Kynttilöiden valo muistutti häntä taivaan tähdistä, jotka olivat auttaneet häntä suunnistamaan pimeässä metsässä. Valaistun kuusen äärellä Luther luki perheelleen Raamatusta kertomuksen Jeesuksen syntymästä.
Tämä lämminhenkinen tarina joulukuusen alkuperästä on kuitenkin keksitty. Sepitys Lutherista ja kohmeisesta maasta kiskotusta kuusesta levisi 1800-luvulla taiteilija Carl Schwerdgeburthin maalauksen vuoksi. Teoksessa Lutherit ovat kokoontuneet viettämään joulua kuusen ympärille.
Kynttilöin valaistut joulukuuset ilostuttivat varsin monia saksalaiskoteja Lutherin elinaikana 1500-luvun alussa – jo ennen tuota maagista aattoyötä. Joulukuusen alkuperästä ei voida olla aivan varmoja, mutta esimerkiksi Virossa ja Latviassa väitetään kivenkovaan, että perinne on lähtöisin 1400-luvun Tallinnasta tai Riikasta. Vastaus riippuu tietenkin siitä, kysytäänkö asiaa virolaiselta vai latvialaiselta.
Yksi vanhimmista lähteistä, joissa joulupuu mainitaan, on kuitenkin peräisin vuodelta 1419 Freiburgista, Saksasta. Oli alkuperä missä ja koska tahansa, niin kuusen koristelun uskotaan muodostuneen pysyväksi perinteeksi läntisessä Saksassa 1500-luvun alussa. Sieltä se levisi ympäri Eurooppaa, ja Suomessa koristeltu joulukuusi rupesi yleistymään 1800-luvun puolivälissä.
Aluksi se oli osa protestanttista joulunviettoa ja tapa oli katolisten pilkkaama, sillä heille ainoa oikea joulun symboli oli seimi. Katolisia ei myöskään miellyttänyt ikivihreiden kuusenoksien vahva asema pakanallisessa talvipäivänseisauksen juhlinnassa.
Mutta ajat ja tavat muuttuvat. Toki muutokset kirkossa eivät ole nopeita, joten Vatikaanin Pietarinkirkon edustalle pystytettiin suuri joulukuusi ensimmäisen kerran vasta vuonna 1982. Katolisissa kodeissa joulukuusi oli kuitenkin ollut osa joulua jo paljon pidempään.
Lue myös:
Miksi jouluna syödään kinkkua? Eikö se ole vähän omituinen valinta vuoden suurimman juhlan tähdeksi? No ei ollenkaan, jos ottaa huomioon sen historian.
Joulukinkku on alkuperältään varsin jumalallinen, mutta kristinuskon kanssa sillä ei ole tekemistä. Kinkun historia juontaa juurensa tuhansien vuosien päähän, jolloin sian uskottiin monissa kulttuureissa edistävän hedelmällisyyttä ja tuovan onnea.
Muistathan joulupöydässä kertoa läheisillesi tiukkaa faktaa siitä, kuinka kinkku on päätynyt joulun pääruoaksi!
Jumalallinen uhrieläin Lähi-idästä
Lähi-idän alueella yli 3500 vuotta sitten asuneet kanaanilaiset palvoivat monia eri jumalia, joista korkein oli Baal. Baal oli jumalten kuningas ja hedelmällisyyden sekä kasvillisuuden jumala, joka varmisti onnistuneen sadon antamalla sadetta. Baal piti ihmisuhreista, mutta ne voitiin korvata myös sioilla. Uhreja tarjottiin varsinkin talvipäivänseisauksen tienoilla järjestetyssä suuressa juhlassa.
Varhaisten juutalaisten heimojen opeissa Baal oli epäjumala, jolle pyhitetyt uhrikukkulat ja temppelit oli tuhottava. Israelissa viimeisellä vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua Baalin palvominen oli rangaistava teko ja siitä määrättiin maanpakoon. Jopa jumalan nimi oli niin karsastettu, että Baal korvattiin puheessa sanalla bōšet, joka tarkoittaa häpeää. Baal tunnettiin myös nimellä Beelzebub, joka Vanhassa testamentissa tarkoittaa samaa kuin Saatana.
Vahvasti Baaliin yhdistetty sika tuomittiin Raamatussa ankarasti myös syötävänä, kun Jumala antaa yksityiskohtaisia ohjeita kielletyistä ruoista: Sellaisia nelijalkaisia eläimiä, joilla on sorkat, mutta jotka eivät märehdi, ei saa syödä. Sika kuuluu tähän kategoriaan ja juutalaisille se on siis saastainen eläin. Sama pätee muslimeihin, sillä myös Koraanissa kielletään sianlihan syöminen.
Yhteys siihen, miksi jouluna syödään kinkkua, tuntuu tässä vaiheessa kaukaiselta, mutta sinne kyllä päästään – ei huolta!
Sika kylmässä Pohjolassa
Skandinaavisessa mytologiassa porsaita uhrattiin Freyrille, joka oli auringon, sateen ja hedelmällisyyden jumala. Eli hyvin samantyyppinen kaveri kuin kanaanilaisten Baal.
Freyr kulki paikasta toiseen suurella Gullinbursti-karjulla. Kultaharjaksinen Gullinbursti kykeni myös kävelemään veden päällä ja osasi lentää. Sika oli muutenkin merkittävä hahmo kyseisessä jumalperheessä, sillä Freyrin kaksossisko – rakkauden, kauneuden ja hedelmällisyyden jumalatar Freija –ratsasti taisteluihin villisialla. Freija myös muutti rakastettunsa villisiaksi, koska halusi suojella tätä.
Sika liittyy myös Valhallaan, joka tunnetaan sankarivainajien asuinsijana. Se oli sotureille tavoiteltava, kuolemanjälkeinen paikka. Siellä viikinkisotilaat taistelivat kaiken päivää, mutta heräsivät aina iltaisin uudelleen eloon nauttimaan Odin-jumalan järjestämistä syömingeistä ja juomingeista.
Ruokaa riitti, sillä samanlaisen jälleensyntymisen teki villisika Särimner. Luita myöten kaluttu Särimner kasvatti seuraavaan iltaan mennessä samanlaisen paksun lihakerroksen; leikattiinpa sitä mistä tai miten vain.
Viikingeille siat olivat ihan maallisessakin elämässä merkittäviä eläimiä. Ylimystöllä ja sotureilla oli tapana suurten juhlien, eritoten keskitalvella vietettävän Julen, yhteydessä vannoa juhlallinen vala – heitstrenging – johon liittyi käsien laskeminen pyhän sian päälle. Myöhemmin sika uhrattiin jumalille.
Viikinkien välityksellä tämä germaanisten heimojen perinne rantautui myös Suomeen paljon ennen kristinuskoa ja joulua.
Miten siasta tuli kristillisen joulun tähti?
Kuva: Santeri Viinamäki | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Kun joululle eli Jeesuksen syntymäpäivälle mietittiin 300-luvulla kirkon johtoportaassa sopivaa ajankohtaa, oli selvää, että se on lätkäistävä jollekin tutulle juhlapäivälle. Vaikka pakanallisia juhlia ja tapoja pyrittiin kaikin keinoin kitkeä pois, oli toisinaan paljon yksinkertaisempaa varastaa ne omaan käyttöön.
Talvipäivänseisauksen tienoilla vietettiin monessa kulttuurissa suuria valon juhlia kuten germaanisten heimojen Jule ja roomalaisten Saturnalia. Se oli loistava ajankohta myös joululle. Roomalaisen auringonjumalan Sol Invictuksen syntymäpäivä oli 25. joulukuuta, joten se sopi hyvin Jeesuksen syntymäpäiväksi.
Nyt vain oli jotenkin saatava sika – tuo jumalallinen uhrieläin – liitettyä joulun viettoon, sillä se oli syvästi juurtunut osaksi ikiaikaisia keskitalven juhlia. Miten siis yhdistää se kristinuskoon?
Kun kristinuskoa ruvettiin levittämään ympäri Eurooppaa, oli possu varsinkin Pohjoismaissa ja pohjoisessa Saksassa niin vakiintunut osa talvipäivänseisauksen juhlintaa, että jotain oli keksittävä.
Legendat alkoivat elää ja levitä kansantarinoissa.
Erään tarinan mukaan sika ei osannut käyttäytyä sinä yönä, kun Jeesus syntyi. Se ei antanut lapsen nukkua rauhassa, vaan tökki seimeä jatkuvasti. Joulupöytään päätyminen oli siis rangaistus tuosta kekkuloinnista.
Toinen legenda kertoo täysin päinvastaista tarinaa: Sika olisikin ollut tallissa hyvin auttavainen ja yrittänyt peitellä seimessä maannutta Jeesus-lasta. Hevonen tuli kuitenkin pilaamaan kaiken ja sekoitti sian asettelemat oljenkorret. Tästä syystä hevonen tuomittiin tekemään ihmisille töitä, kun taas sika siunattiin kiitoksena – syötäväksi.
Ja tässä tarinassa ollaan jo sen verran lähellä jumalille uhraamista, että vanhat, pakanalliset perinteet jatkuivat saumattomasti uudella kristillisellä merkityksellä.
Kukaan ei ilmeisesti kyseenalaistanut sitä, että Jeesus ja kumppanit olivat juutalaisia, joten tuskinpa seimen välittömässä läheisyydessä hengaili saastainen sika. Puhumattakaan, että sitä olisi syöty – oli kyse sitten rangaistuksesta tai siunauksesta.
Vai oliko kyseessä sittenkin paavin määräys?
Erään varsin raflaavan tarinan mukaan joulukinkusta tuli vakiintunut osa jouluateriaa jo kristinuskon varhaisina aikoina. Tarina kertoo, että paavi Sixtus III olisi 430-luvulla käskenyt kaikkia kristittyjä syömään joulumessun jälkeen sikaa ihan vain juutalaisten ja muiden ”vääräuskoisten” kiusaksi. Kuulostaa ihan mahdolliselta skenaariolta.
Lue myös:
Yhteiskunta
Suomalaiset eivät aluksi ymmärtäneet kalenterin luukkujen ideaa – 10 mielenkiintoista faktaa joulukalentereista
Joulukuu on hyvää vauhtia käynnissä! Paljastuiko sinun kalenteristasi tänään kaunis kuva, suklaata vai ihan jotain muuta?
Kaupat ovat jo lokakuun alusta lähtien täyttyneet joulu- ja adventtikalentereista ja valikoimaa riittää. Nykyään kalentereita on vaikka minkälaisia ja eri teemoihin keskittyviä. Niitä voi saada muutamalla eurolla, mutta koko ajan yleistyvät myös enemmän aikuisille suunnatut, hintavammat joulukalenterit, joista voi joutua pulittamaan helposti useita kymppejä, jopa satasia.
Minkälainen historia joulukalentereilla on ja mistä ne ovat saaneet alkunsa? Esimerkiksi näihin kysymyksiin vastataan tällä listalla. Selvitämme myös, miten kalenteriperinne saapui 78 vuotta sitten Suomeen. Vastaanotto ei ollut kovin lämmin, mutta onneksi suhtautuminen muuttui nopeasti.
Listan viimeisissä luukuissa kurkistamme siihen, minkälaisia ovat maailman suurin, pienin ja kallein joulukalenteri.
Alkeellinen adventtikalenteri liidulla seinään
Hurskaat luterilaiset viettivät adventtia 1800-luvun Saksassa varsin vaatimattomasti piirtämällä talon seinään tai oveen liidulla viivoja. Nuo viivat olivat ensimmäinen versio adventtikalenterista. Viivat piirrettiin joulukuun alussa valmiiksi ja sitten ne yksi kerrallaan pyyhittiin pois.
Vaikka oltiin hyvin kaukana nykypäivän spektaakkelimaisista joulukalentereista, niin idea oli sama kuin avattavilla luukuilla: adventin aikana jouluaattoon saakka viivoja poistettiin ja juhlan aika tuli, kun seinässä ei ollut enää viivoja jäljellä.
Ensimmäinen adventtikalenteri
Ensimmäinen adventtikalenteri syntyi Saksassa vuonna 1851 – jos siis seinään piirrettyjä viivoja ei lasketa varsinaiseksi adventtikalenteriksi.
Historian ensimmäinen joulukalenteri oli puinen taideteos, joka oli valmistettu käsityönä.
Joulukalenterit nostivat suosiotaan, kunnes valmistus kiellettiin
Ensimmäinen painettu adventtikalenteri valmistui vuonna 1908, kun müncheniläinen kirjanpainaja Gerhard Lang keksi jalostaa äidiltään saamaansa ideaa. Äidillä oli ollut tapana antaa lapsilleen yksi herkku jokaisena joulukuun päivänä, aina jouluaattoon saakka. Langin luomus oli pahvinen adventtikalenteri, johon sai joka päivä kiinnittää pienen kuvan.
Langia on kiittäminen myös joulukalenterin luukuista, sillä 1920-luvulla hän keksi piilottaa kuvia tai Raamatun jakeita pienten ovien taakse. Joissakin versioissa mukana oli jopa suklaata.
Langin yritys pyöri hienosti 1930-luvulle saakka. Sitten puhkesi toinen maailmansota ja kaikesta tuli pula.
Pahvia ja paperia ruvettiin säännöstelemään, suklaasta puhumattakaan, joten joulukalentereiden valmistus oli sodan aikaan jäissä. Lang joutui sulkemaan yrityksensä.
Toisaalta kuvallisten kalentereiden valmistaminen oli myös kiellettyä. Natsit tuottivat omia adventtikalentereitaan, jotka olivat oikeastaan hakaristien ja räjähtävien panssarivaunujen kuvilla varustettuja pamfletteja.
Joulukalenterit takaisin!
Sodan jälkeen Saksa oli jaettu miehitysvyöhykkeisiin ja paperista oli edelleen pulaa. Stuttgartilainen kirjanpainaja Richard Sellmer onnistui kuitenkin saamaan yhdysvaltalaisilta sotilasviranomaisilta luvan valmistaa adventtikalenteita.
Sellmer ryhtyi valmistamaan adventtikalentereita massatuotantona, mikä tietenkin tarkoitti edullisempaa hintaa. Jouluiseen kylämaisemaan perustuva kuvitus nousi suureen suosioon, ja 1950-luvulla Sellmerin joulukalenterit olivat ensimmäisiä, joita ruvettiin viemään Yhdysvaltain markkinoille.
Sellmerin perustama yritys on edelleen pystyssä ja kaikki tuotanto tapahtuu Stuttgartissa. Vaikka joulukalentereita on tälläkin yrityksellä monenlaisia, on asiakkaan mahdollista tilata myös juuri sellainen adventtikalenteri, jolla Sellmer vuonna 1946 aloitti.
Suklaakalenterit
Suklaakalentereiden uutta tulemista jouduttiin odottamaan vielä jonkin aikaa, sillä niitä ruvettiin valmistamaan uudelleen ja massatuotantona vasta vuonna 1958.
Suklaakalenteri ei kuitenkaan noussut välittömästi hittituotteeksi, todennäköisesti korkeammasta hinnasta johtuen. Oikeastaan vasta 1980-luvun lopulla ne syrjäyttivät perinteisen, kuvitetun adventtikalenterin.
Partiolaiset toivat perinteen Suomeen
Jo 76 vuoden ajan partiolaiset ovat myyneet joulukalenteriaan ja heitä on kiittäminen koko perinteen tuomisesta Suomeen. Suomen Partiotyttöjen johtaja Tessi Fazer näki Ruotsissa käydessään adventtikalenterin ja innostui ideasta kovasti. Ehkä suomalaiset partiolaiset voisivat myös tehdä kalentereita, joiden myymisestä saatuja tuottoja käytettäisiin oman toiminnan pyörittämiseen. Fazer pyysi ystäväänsä Ulla von Wendtiä kuvittamaan kalenterin ja näin vuonna 1947 syntyi ensimmäinen Suomessa myyty adventtikalenteri (yllä oleva kuva).
Suomalaiset ovat tunnetusti hieman hitaasti lämpenevää porukkaa, eikä joulukalenteri ollut myyntimenestys. Suomalaiset eivät ymmärtäneet avautuvien luukkujen ideaa eivätkä värittömät kuvat säväyttäneet; kalenterit menivät huonosti kaupaksi.
Partiolaiset eivät kuitenkaan lannistuneet, joten seuraavana vuonna kalenteri julkaistiin jälleen. Toistamiseen (ja monia kertoja myöhemminkin) kalenterin kuvituksen tehnyt von Wendt taiteili värikkään adventtikalenterin ja vuosi vuodelta se kasvatti suosiotaan.
Vaikka joulukalentereita on nykyään tarjolla monenlaisia – tuntuu, ettei edes mielikuvitus ole rajana – niin perinteikkäillä kuvakalentereilla on aina paikkansa. Teetä, koruja, kosmetiikkaa, olutta, koiranherkkuja tai vaikka sukkia on ihan kiva saada, mutta näistä on adventtikalenterin alkuperäinen idea suhteellisen kaukana.
Mutta esimerkiksi partiolaisten kalenterissa on mukana aina kulttuurihistoriallisia kuvia, kuten kynttilöitä adventtisunnuntaisin, Lucian kynttiläkruunu Lucian päivänä ja Suomen lippu itsenäisyyspäivänä.
Onko adventtikalenterilla ja joulukalenterilla jotain eroa?
Vaikka näitä kahta termiä käytetään tälläkin listalla iloisesti sekaisin ja toistensa synonyymeina, niin adventti- ja joulukalenteri eivät ole täysin sama asia.
Joulukalenterin luukut alkavat aina joulukuun ensimmäisestä päivästä ja loppuvat jouluaattoon. Adventtikalenterin nimestäkin voi jo päätellä, että se alkaa ensimmäisestä adventista.
Ensimmäinen adventtisunnuntai osuu marraskuun 27. päivän ja joulukuun 3. päivän välille, joten parhaimmillaan adventtikalenterin omistajat saavat avata neljä luukkua ennen joulukuun alkamista.
Jos ensimmäinen adventtisunnuntai sen sijaan osuu joulukuun puolelle, on esimerkiksi partiolaisten kalenteri suunniteltu alkamaan ensimmäinen joulukuuta. Luukkuja ei koskaan ole alle 24 kappaletta.
24 luukkua on tietenkin meille tuttu, koska Suomessa joulua vietetään jouluaattona. Monissa maissa joulunvietto keskittyy kuitenkin joulupäivään, joten joulukalenterit on suunniteltu sen mukaisesti: viimeinen luukku avataan 25. joulukuuta.
Maailman suurin joulukalenteri
View this post on Instagram
Maailman suurin joulukalenteri sijaitsee – rumpujen pärinää – yllättäen Saksassa. Gengenbachin kaupunki Baden-Württembergin osavaltiossa ainakin mainostaa omaa kaksikerroksista kaupungintaloaan sanoilla: Das weltgrößte Adventskalenderhaus eli maailman suurin adventtikalenteritalo.
Jo kahden vuosikymmenen ajan kaupungintalo aina joulukuisin muuntunut massiiviseksi joulukalenteriksi. Julkisivun 24 ikkunaa (11 kummassakin kerroksessa ja kaksi kappaletta katolla) koristellaan jouluisilla kuvaelmilla, jotka tietenkin paljastetaan yksi kerrallaan.
Uusi ikkuna paljastetaan aina klo 18 marraskuun viimeisestä päivästä alkaen – näin koko komeus on ihasteltavissa jo aatonaattona.
Maailman pienin joulukalenteri
Kuva: D Neumaier, J Biberger ja F Goetz
Ja jotta punainen lanka säilyisi katkeamattomana (lähes) loppuun saakka, niin maailman pienin joulukalenteri on sekin saksalaista käsialaa.
Vuonna 2007 Regensburgin yliopistossa mikro- ja nanorakenteita tutkineet opiskelijat loivat maailman pienimmän adventtikalenterin. Kuvissa esiintyi muun muassa joulupukki, joulukello, lumiukko ja lumen peittämä kirkko, joten sinänsä ihan oikeasta joulukalenterista oli kyse.
Siihen se normaalius sitten loppuukin, sillä esineen kokoa on vaikea kuvitella. Opiskelijat valmistivat kalenterin elektronimikroskoopin ja itse suunnittelemansa tietokoneohjelman avulla. Mitoiltaan se on 8.4 x 12.4 mikrometriä, mutta helpommin koon sisäistää vertauksella:
Kalenteri on niin pieni, että niitä mahtuisi noin viisi miljoonaa kappaletta tavalliselle postimerkille.
Maailman kallein joulukalenteri
View this post on Instagram
Maailman kalleimmassa joulukalenterissa on normaalista poiketen vain kaksitoista luukkua, mutta tässä kohtaa laatu (ja hinta) todellakin korvaavat määrän.
Brittiläinen taiteilija ja muotisuunnittelija Debbie Wingham sai vuonna 2021 eräältä varakkaalta sveitsiläisperheeltä erikoisen toimeksiannon.
Winghamin tuli luoda perheen toiveiden mukaisesti ylellinen joulukalenteri, joka pitää sisällään perheenjäsenille yksilöityjä lahjoja, jotka jotenkin liittyvät heidän tulevan vuoden matkoihinsa. Vuoden 2022 jokaiselle kuukaudelle oli suunniteltuna toinen toistaan upeampi reissu.
Wingham tosiaankin haki inspiraatiota matkasuunnitelmista, sillä joulukalenterista paljastui muun muassa timanteilla koristeltu Chanel-merkkinen laukku, joka oli viittaus Pariisiin, sekä kultainen arabialainen lamppu timantti- ja smaragdiupotuksilla, mikä vei Dubain tunnelmiin.
Lisäksi kalenterin luukkujen taakse oli kätketty esimerkiksi taidetta ja Cartierin luksuskelloja. Ehkäpä hauskin yllätys oli perheen pienimmälle osoitettu luukku, josta löytyi rantaleikkeihin sopivat sanko ja lapio – Louis Vuittonia tietenkin.
Arvoltaan joulukalenteri oli hieman reilut 9 miljoonaa euroa.
Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen Winghamille tehty ökytilaus, sillä nainen on esiintynyt Listafriikin listoilla aiemminkin.
Silloin kyseessä olivat jälkiruoat ja Winghamin valmistama (leipoma?) kakku oli arvoltaan yli 68 miljoonaa euroa. Lue tästä: Maailman kalleimmat jälkiruoat – makeaa mahan ja lompakon täydeltä!
Lue myös:
Yhteiskunta
10 karmeaa työpaikkaa, joihin ihmiset ovat halunneet: Piiskapoika, kastraattilaulaja ja kuninkaan takapuolenpyyhkijä
Historian saatossa on ollut monia töitä, jotka etenkin nyt mietittynä, mutta myös omana aikanaan, ovat olleet kamalia. Silti jokaiseen listan työpaikkaan on riittänyt kasapäin halukkaita.
Työtunnit ja -olosuhteet olivat epäinhimilliset ja usein näissä töissä oli suuri riski sille, että sattuu ja paljon. Kaikesta huolimatta tekijöitä riitti, sillä nämä työt olivat äärimmäisen haluttuja ja ilmeisesti kaiken vaivan arvoisia.
Houkuttelevuutta on lisännyt tietenkin palkka, mutta myös kipuaminen korkeampaan asemaan. Listafriikki ei voinut olla lisäämättä loppuun vielä yhtä eriskummallista ja kamalalta kuulostavaa työpaikkaa, johon haluavia tulee ainakin yrityksen perustajan mukaan ovista ja ikkunoista.
Mutta aloitetaan entisaikojen kurjilla, mutta oi niin houkuttelevilla duuneilla.
Kuninkaan takapuolenpyyhkijä
1500-luvun alkupuoliskolla Englannin kuninkaana olleen Henrik VIII:n hovissa oli äärimmäisen tavoiteltu virka. Virallinen työnimike oli ”Groom of the Stool” eli vapaasti suomennettuna jakkaran kamariherra. Nimi tulee siitä, että työntekijän tehtävänä oli tuoda omalaatuiselle hallitsijalle pehmustettu istuin (kuvassa) ulostamista varten, ja kun kuningas oli saanut hommansa hoidettua, työnsi kamariherra kätensä sisälle istuimeen ja pyyhki kuninkaan takaliston tikunnokassa olevalla märällä sienellä.
Kuulostaa pahimmalta mahdolliselta työltä, koska pyyhkimisen kohteena oli aikuinen, joka oli tehtävään itsekin täysin kykeneväinen henkilö. Mutta itseasiassa työpaikka oli kovinkin haluttu!
Keskiajalla monissa Euroopan hoveissa oli takapuolen pyyhkijöitä, mutta Henrik VIII:n kamariherrat olivat ylhäisiä aatelismiehiä, sillä vain heitä pidettiin riittävän arvokkaina koskettamaan kuningasta. Pyyhkijät olivat kuninkaan läheisiä neuvonantajia ja heillä oli korkea sosiaalinen status. 1800-luvulla vallassa ollut kuningatar Viktoria oli viimeinen, jonka aikana hovissa oli ahterinpyyhkijä; ei hänellä itsellään, vaan miehellään prinssi Albertilla ja pojallaan, tulevalla kuninkaalla, prinssi Edwardilla. Vuonna 1891 lakkautetun viran viimeinen haltija oli Abercornin herttua James Hamilton.
Hauska fakta: englanninkielinen stool-sana tarkoitti alunperin vain jakkaraa, mutta Henrik VIII:n turhamaisuuden takia se tarkoittaa nykyään myös ulostetta.
Piiskapoika
Piiskapoika ei ole nuorukainen joka läpsii muita raipallaan, vaan hän oli se, jonka työnä oli ottaa piiskaniskut vastaan.
Piiskapoika otti saman ikäisen prinssin puolesta vastaan rangaistuksen, silloin kun rikas pikku pas.. koltiainen oli ollut kuriton. Prinssiähän ei tietenkään voinut kurittaa, sillä kuninkaan ajateltiin olevan maanpäällinen jumala, joka yksin on kelvollinen rankaisemaan poikaansa. Kuninkaalla oli toki paljon muitakin tehtäviä, eikä hän aina ehtinyt heiluttamaan piiskaa, joten prinssin läheinen toveri joutui sijaiskärsijäksi opettajien ja muiden hovin työntekijöiden käsissä.
Virka oli voimissaan Englannissa 1500-1600-luvuilla, ja se annettiin tarkoin valituille, ylhäistä syntyperää oleville pojille. Piiskapoika kasvoi syntymästään saakka yhdessä prinssin kanssa, joten hänen kokemansa kivun uskottiin olevan tehokas rangaistus myös prinssille itselleen; kaverin kärsimyksen ajateltiin estävän tulevaisuuden törttöilyt ja tottelemattomuudet. Tehokasta? Tuskin.
Niin kamalalta kuin piiskapoikana oleminen kuulostaakin, oli se arvostettu ja haluttu työ, sillä siinä oli tarjolla samat mukavuudet kuin prinssillä itsellään. Monesti, kun pojista tuli miehiä ja prinsseistä kuninkaita, saivat piiskapojat aatelisarvon ja korkean aseman hovissa. Ehkä heidät ylennettiin takapuolenpyyhkijöiksi?
Hovinarri
Hovinarrit olivat keskiaikaisia viihdyttäjiä, joiden täytyi alentua pitämään nöyryyttävää asua ja tanssahdella hölmösti muiden nauraessa. Hovinarrit olivat ylhäisön pilkan kohteita, sillä vaikka pelleily kuulostaa harmittomalta, saattoi joku illallisseurueesta heittää narria esimerkiksi perunalla päähän. Solvaamiseen tai fyysiseen satuttamiseen sai reagoida vain yhdellä tavalla: nauramalla ja vilkuttamalla kiitokseksi.
Hovinarrin täytyi päivystää vuorokauden ympäri, sillä hänen vastuullaan oli kuningasperheen hyväntuulisuus. Ja kuka nyt haluaisi, että kuningas olisi pahalla tuulella?
Kaiken nöyryytyksen vastapainona hovinarreilla oli loistavat työsuhde-edut. Ei ehkä pitkiä lomia tai työterveyshuoltoa, mutta he olivat ainoita henkilöitä, joilla oli lupa sanoa aivan mitä he halusivat. Mitään seuraamuksia ei ollut tiedossa.
Silloin kun eivät itse olleet pilan kohteina, saivat narrit parjata kaikkia, joista he eivät pitäneet, ja monet kuninkaat ja kuningattaret jopa vaativat, että narrit haukkuisivat heitä itseään. Narreille annettiin myös vastuullisia tehtäviä, kuten huonojen uutisten välittäminen hallitsijalle, sillä he olivat ainoita, jotka varmasti selvisivät siitä hengissä
Muun hoviväen keskuudessa narrit olivat pohjasakkaa, mutta läheiset välit kuninkaan kanssa toivat heille jopa poliittista vaikutusvaltaa ja heidän tiedetään jopa neuvoneen hallitsijoita ennen taisteluita.
Lue myös: Voiko nauruun kuolla? 10 esimerkkiä siitä, että kyllä voi!
Town crier – Keskiaikainen tiedottaja
Nykyään näitä ”kaupungin huutajia” voi nähdä keskiaikaisilla markkinoilla, Simpsoneissa tai vaikkapa videopeleissä.
Heidän tehtävänään oli seistä keskellä kaupunkia ja ilmoittaa kuuluvalla äänellä tapahtumista ja myös kaikesta ikävästä, kuten verojen korotuksesta. Kaupungin huutajat eivät saaneet koskaan olla vapaalla, sillä milloin vain saattoi olla jotain tärkeää kuulutettavaa.
Kansa ei tietenkään pitänyt huonojen uutisten välittäjästä, ja vaikka päivä muuten olisi alkanut leppoisasti ilman sotapäivityksiä, toimi kaupungin huutaja myös yleisenä järjestyksenvalvojana. Yömyöhälle hän vartioi katuja ilkivallan varalta, ja jokaisena aamuna hän nousi epäinhimilliseen aikaan marssimaan ympäri katuja herätellen ihmisiä kailotuksellaan ja korvia särkevällä kellon soitolla.
Tämä älypuhelimen keskiaikainen versio sai kuitenkin rellestää rauhassa, sillä hänen katsottiin olevan suoraan kuninkaan ääni, joten kaikki pahoinpitely ja solvaus nähtiin hyökkäyksenä hallitsijaa vastaan.
Kuninkaan sandaalinkantaja
Sandaalinkantajan työ kuulostaa sellaiselta hommalta, mihin kukaan ei vapaaehtoisesti lähtisi. Kuten nimestä voi päätellä, tämän työntekijän ainoana tehtävänä oli kantaa hallitsijan sandaaleita. Ja kesäkenkiä siitä syystä, että ensimmäiset viranhaltijat tunnetaan Egyptistä ennen ajanlaskumme alkua.
Sandaalinkantajan tuli kulkea faaraon perässä koko päivän (kuvassa ensimmäisenä vasemmalla), jos vaikka tämä jossain vaiheessa haluaisi sujauttaa jalkineet jalkaansa. Kantajan oli kuljettava kuninkaan mukana paahtavassa kuumuudessa ja tietenkin ilman varjoa, mikä oli toki orjienkin kohtalona, mutta he eivät tehneetkään töitään vapaaehtoisesti.
Sandaalinkantajan työ oli erittäin arvostettua, aivan samasta syystä kuin puolitoista tuhatta vuotta myöhemmin perustettu pyllynpyyhkijän virka; siinä sai olla jatkuvasti lähellä johtajaa, joka vietti suurimman osan ajastaan muualla kuin aavikolla käyskennellen. Kengistä huolehtivat virkamiehet pääsivät osallistumaan myös kaikkiin yltäkylläisiin kesteihin ja juhliin.
Bestiarius
Bestiariukset olivat antiikin Roomassa erityisiä gladiaattoreita, joiden tehtävänä oli taistella villieläimiä vastaan. Heitä oli kahdenlaisia: niitä, jotka oli tuomittu kuolemaan ja niitä, jotka taistelivat rahan ja kunnian takia.
Kuului sitten kumpaan ryhmään tahansa, niin kuolemanvaara oli suuri. Ne, jotka valitsivat tämän urapolun, taistelivat monenlaisia eläimiä, kuten strutseja, kauriita, krokotiileja, sarvikuonoja, karhuja ja leijonia, vastaan. Urheus ei riittänyt vaativalle kansalle, sillä bestiariukset tarjosivat yleisön mielestä kaikkein surkeinta viihdettä.
Aliarvostuksesta ja työn vaarallisuudesta huolimatta monet olivat innokkaita kirjoittamaan nimensä työsopimukseen, sillä bestiariuksille oli tarjolla muhkea tili. Oli hyvin yleistä, että miehet myivät itsensä vapaaehtoisesti orjiksi, jotta pääsisivät lähemmäs leijonan kitaa.
Eläimiä vastaan taisteleminen nähtiin huomattavasti helpompana kuin muiden gladiaattoreiden kanssa kamppailu, sillä karhut harvemmin kantoivat mukanaan miekkoja. Jos bestiariuksen pesti sattui onnekkaasti osumaan omalle kohdalle oli taistelijalle tiedossa hyvät asuinolosuhteet, yltäkylläisesti ruokaa ja tietenkin mainetta ja mammonaa.
Armeijan rummunsoittajat
Rummunsoittajat olivat erittäin tärkeä sodankäynnin osa 1800-luvun lopulle saakka. Soittajien päätehtävänä oli seistä rumpujensa kanssa keskellä sotatannerta ja paukuttaa sydämensä kyllyydestä samalla, kun joku yrittää viiltää kurkun auki miekalla.
Rummunsoittajilla oli oikeasti tärkeä rooli, sillä he pitivät sotilaat ajantasalla ja välittivät rummutuksella käskyjä ja ohjeita ympäri taistelutannerta.
Uskomatonta kyllä, mutta tätä on pidetty yhtenä historian vaarallisimpana työpaikkana. Rummunsoittajat olivat yleensä aina vihollisen ensimmäinen kohde, koska he auttoivat sotilaita koordinoimaan ja toimimaan oikean taktiikan mukaan. Aseistusta heillä ei liiemmin ollut, ellei rumpupalikoita lasketa.
Kun akuuttia taistelua ei ollut käsillä, saivat rumpalipojat vaarallisen työn lisänä ottaa rennosti, ja he nauttivatkin ihailusta, erityishuomiosta ja mukavista luontaiseduista riskaabelin työnsä ansiosta. Siksipä monet pienet ja vähän isommatkin pojat karkasivat kodeistaan ja avasivat keikkakalenterinsa armeijan täytettäväksi.
Aseenkantaja
Aseenkantajan homma ei ollut sieltä mukavimmasta päästä. He toimivat suurta arvostusta nauttivien ritareiden juoksupoikina. Mitä ikinä arvostettu sotasankari tarvitsikaan, oli aseenkantaja valmiina.
Hänen vastuullaan oli myös vartioida ritaria tämän nukkuessa ja pitää huoli tämän aseista ja muista välineistä. Aseenkantaja toimi siis sekä henkivartijana että palvelijana, mutta palkkaa ei työstä herunut. Ritarin lähin ”kumppani” ei myöskään saanut olla mikään puupää, vaan hänen oli teini-ikäisestä saakka opiskeltava ritarillista käytöstä, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan.
Miksi kukaan sitten vapaaehtoisesti ja vieläpä kovin halukkaasti lähtisi ritarin käskytettäväksi? Siitä syystä, että jos aseenkantaja jaksoi pompottelua ja hanttihommia tarpeeksi monta vuotta, oli hänen mahdollista päästä itsekin ritariksi. Toivottavasti aseenkantajista ritareiksi lyödyt muistivat olla armollisempia työnantajia omille juoksupojilleen.
Castrato eli kastraattilaulaja
Vaikka kastraatio laulunlahjojen säilyttämiseksi ei ollut edes 1500-luvulla sallittua, ei se tarkoita sitä, etteikö alle teini-ikäisiltä laulajalupauksilta olisi viety taiteen nimissä kiveksiä.
Kuorojen johtajat ja papit valitsivat kirkkokuorolaisten joukosta operoitavaksi kaikkein parhaimpia laulajia. Myös vanhemmat ehdottivat jälkikasvuaan kuohittavaksi, sillä taitavimmilla kastraattilaulajilla oli edessään huima ura parrasvaloissa. He pääsivät esiintymään jopa Siktuksen kappelissa itse paaville.
Kastraatioon oli yksinkertainen syy: sillä estettiin dihydrotestosteronin muodostuminen. DHT aiheuttaa miehillä äänihuulten kasvamisen ja kilpirauhasen turpoamisen ja kovettumisen rustoiseksi aataminomenaksi. Ilman näitä muutoksia kastraattilaulajat saavuttivat naissopraanoiden äänialan.
Yleensä katraattilaulajista kasvoi pitkiä ja solakoita miehiä, koska puuttuvat hormonit eivät hillinneet kasvua vaan päinvastoin: se ei ikinä pysähtynyt. Tästä toki seurasi ongelmia myöhemmässä elämässä, mutta se mahdollisti kastraattilaulajille erityisiä ominaisuuksia. Laaja rintakehä, iso leuka, miehen keuhkojen tilavuus ja hapenottokyky yhdistettynä korkeaan ääneen oli lyömätön kombo.
Itse operaatio taas… Koska kastraatio oli laitonta, keksivät vanhemmat tarinoita muun muassa metsästysonnettomuuksista, joiden seurauksena leikkaus piti suorittaa. Koska nukuttaminen opiaateilla oli hengenvaarallista, ei kuorojen supertähtiä haluttu vaarantaa turhaan.
Kipua yritettiin lievittää kylmillä tai kuumilla kylvyillä, mutta jätän mielikuvituksen varaan sen, miten hyvin puuduttaminen toimi. Leikkauksessa lääkäri avasi kivespussin ja leikkasi poikki kaikki johtimet ja suonet, jolloin kivekset jäivät täysin irralleen. Varsinaista amputaatiota ei tehty, vaan kulkuset jätettiin surkastumaan omia aikojaan.
Ylläolevalla videolla on harvinainen äänitallenne vuonna 1922 kuolleen Alessandro Moreschin esityksestä. Moreschi oli viimeinen kastraattilaulaja.
Hyppäys nykypäivään
Nykyään voi ammatikseen tehdä aivan mitä tahansa. Ne, joilla on rahaa, ovat valmiita maksamaan maltaita, että joku tekee ikäviä asioita heidän puolestaan. Jos ei pidä ruoanlaitosta tai ehdi kokkailemaan, niin siitä vain palkkaamaan henkilökohtainen kokki. Jos haluat koiralle mukavaa tekemistä rantaloman ajaksi, niin osta hauvallesi surffauskurssi.
Nämä edellä mainitut työt eivät ole tekijöilleen epämieluisia, mutta entäs jonottaminen? Kukaan ei voi pitää jonottamisesta? Silti maailmaan mahtuu ammattimaisia jonottajia, jotka seisovat asiakkaidensa puolesta vaikka vuorokauden ympäri kylmässä ja sateisessa säässä. Oli kyseessä sitten kirjan julkaisu, konserttiliput tai Black Friday-tarjous pleikkarista, niin ammattimainen jonottaja hoitaa ikävimmän osan puolestasi.
Newyorkilaisella jonottamiseen erikoistuneella yrityksellä kaksi ensimmäistä jonotustuntia kustantaa 50 dollaria ja jokainen sitä seuraava tunti maksaa 25 dollaria. Tässä on loistava bisnesidea! Oltaisiinko Suomessa valmiita maksamaan siitä, että joku jonottaa ilmaisia ämpäreitä meidän puolestamme?
Lue myös:
Yhteiskunta
Mitä eri kielillä sanotaan, kun sataa kaatamalla? Suomalainen sutkautus vie auttamatta voiton!
Mitä muissa maissa sanotaan, kun sataa kaatamalla? Suomen kielessähän kaatosadetta kuvaillaan varsin humoristisella lausahduksella, kun Esteri panee parastaan.
Muuallakin kaatosateelle on erilaisia idiomeja eli kielelle ominaisia sanontatapoja, jotka suoraan käännettynä eivät kuulosta lainkaan järkeviltä. Hauskoja ja kuvaavia ovat muidenkin kielten ilmaukset, mutta tässä kohtaa täytyy sanoa, että suomen kieli ja Esteri takapuolineen ovat aivan omassa luokassaan. Eikä edes tarvita sinivalkoisia laseja.
Tässä siis kymmenen eri kielen ilmausta, joilla kaikilla tarkoitetaan samaa: pihalla sataa kaatamalla!
Malta
Infetħu bibien is-sema. Taivaan ovet on avattu.
Lähdimme liikkeelle sieltä pehmeästä päästä, sillä tämä maltan kielinen idiomi ei varsinaisesti naurata tai aiheuta kulmien kohottelua. Toki se kuvaa kaatosadetta täydellisesti.
Englanti
It is raining cats and dogs. Sataa kissoja ja koiria.
Tämä englanninkielinen ilmaus on monelle varmasti tuttu ja saattaa olla, että joku jopa käyttää suoraa käännöstä suomea puhuessaan.
Taivaalta satavat kissat ja koirat ovat löytäneet lainailmauksena tiensä moneen muuhun kieleen pienillä muutoksilla, sillä esimerkiksi saksan kielessä saatetaan sanoa, että sataa koiranpentuja – Es regnet junge Hunde. Mutta saksassa on myös omalaatuisempikin sanonta, johon palataan vähän myöhemmin.
Ranska
Il pleut comme une vache qui pisse. Vettä sataa kuin lehmän kusta.
Jos olet koskaan nähnyt lehmän virtsaavan, niin tiedät, että tavaraa tulee – ja voimalla. Hyvin sopiva ilmaus siis kaatosateelle. Yllä oleva kuva ei kerro toimituksesta koko totuutta.
Afrikaans
Ou vrouens met knopkieries reen. Sataa vanhoja naisia mailojen kera.
Jos Etelä-Afrikassa ja Namibiassa puhuttuun afrikaansin kieleen on uskominen, niin näissä maissa on syytä pysyä visusti sisätiloissa kaatosateen aikana.
Knopkierie on puinen maila, jonka toisessa päässä on nuppi. Mailalla on perinteisesti metsästetty tai sitten sitä on käytetty sotimisessa heittämällä vihollista päähän.
Saksa
Es regnet Schusterjungen. Sataa suutarin poikia.
Eteläisen Afrikan maissa saa pelätä naisia mailoineen, mutta Saksassa taivaalta tippuu suutarin poikia. Kumpikaan vaihtoehto ei erityisemmin houkuttele.
Kreikka
Ρίχνει καρεκλοπόδαρα. Sataa tuolinjalkoja.
Ei kuulosta kivalta ollenkaan.
Slovakki
Padajú traktory. Sataa traktoreita.
Slovakiassa touhu alkaa käydä sateella suhteellisen vaaralliseksi.
Portugali
Está chovendo canivetes. Sataa puukkoja.
Jos sadetta ei halua kuvailla aivan noin väkivaltaiseksi, niin voi käyttää myös ilmaisua está chovendo barba de sapo, joka tarkoittaa, että sataa sammakon partoja. Mitä ikinä ne sitten ovatkin!?
Kantoninkiina
落狗屎. Tippuu koiran paskaa.
Jep. Ja tästä pääsemmekin sulavasti omaan rakkaaseen suomen kieleen.
Suomi
Sokerina pohjalla on tietenkin suomenkielinen sanonta: Vettä tulee kuin Esterin perseestä. Eihän mikään näistä muista pääse edes lähelle.
Mistä suomen kieleen sitten oikein on tällainen sanonta päätynyt? Onko kyse Esterin nimipäivästä, vanhoista paloautoista vai kenties hirmumyrskystä?
Esterin takapuolesta ja muista suomalaisista sananlaskuista voit lukea lisää tältä listalta: Suomalaiset sanonnat: Onko näissä mitään järkeä?
Lue myös:
Yhteiskunta
Näppärä ihmishirviö: 10 esinettä, jotka murhaaja Ed Gein valmisti kuolleiden ihosta ja ruumiinosista
Kun puhutaan ihmishirviöistä, on yksi nimi jäänyt monien ”pahempien” kollegoiden varjoon. Ehkä siksi, että Ed Gein ei ollut kannibaali tai sarjamurhaaja sanan varsinaisessa merkityksessä.
Nyt Gein ja hänen karmaiseva tarinansa tulevat saamaan runsaasti huomiota, julkaistaanhan hänestä Netflixissä elämäkerrallinen rikosdraama perjantaina 3. lokakuuta. Listafriikki ottaa nyt hieman ennakkokatsausta Ed Geinin elämään.
Yhdysvalloissa sarjamurhaajan yksi määritelmä on se, että henkilö on surmannut vähintään kolme ihmistä. Varmuudella ei voida sanoa, etteikö yhdysvaltalainen Edward Theodore Gein olisi tappanut useampiakin ihmisiä, mutta uhreja oli todistetusti ”vain” kaksi.
Näiden henkirikosten lisäksi Gein kunnostautui haudanryöstäjänä, ja hänen tiedetään kaivaneen ylös ainakin yhdeksän naisen ruumiit. Kun tämä Plainfieldin teurastaja -lempinimen saanut mies oli nylkenyt ruumiit, valmisti hän ihosta ja muista ruumiinosista erilaisia käyttöesineitä ja asusteita.
Ja juuri näihin esineisiin Listafriikki tutustuttaa lukijansa tänään; kuvia näistä oli luonnollisesti hankala löytää, mutta kaikkien mielikuvitus varmasti täyttää tyhjät kohdat. Samalla käydään läpi Geinin elämää ja seikkoja, jotka johtivat ennennäkemättömään toimintaan ja karmaiseviin sisustuselementteihin.
Tuhkakuppeja ja kulhoja
Ed Geinin jäljille päästiin marraskuun 16. päivänä vuonna 1957, kun 58-vuotias rautakaupan pitäjä Bernice Worden katosi liikkeestään. Kun Plainfieldin kaupungin apulaisseriffi Frank Worden meni iltapäivällä tapaamaan äitiään kaupalle, ei tätä näkynyt missään. Apulaisseriffi Worden huomasi, että kassakone oli tyhjätty käteisestä, lattialla oli verijälkiä ja kuiteista päätellen liikkeessä edellisenäkin iltana asioinut Gein oli ollut katoamispäivän viimeinen asiakas.
Poliisit lähtivät Geinin tilalle, mutta talo oli pimeänä, joten seriffi Art Schley meni tutkimaan läheistä ulkorakennusta. Kävellessään pimeässä vajassa Schley törmäsi johonkin katosta roikkuvaan, jonka hän luuli aluksi olevan nyljetty peura. Kun hän osoitti taskulampulla katosta roikkuvaa ruhoa, paljastui tilanteen kauheus: kyseessä ei ollutkaan peura, vaan halkaistu ja suolistettu ihmisen ruumis, jolta oli leikattu pää irti. Bernice Worden oli löytynyt.
Myöhemmin, kun poliisit pääsivät tutkimaan Geinin painajaismaista taloa, löytyi Wordenin pää kangaskassista. Siitä oli varmasti ollut tarkoitus tehdä esimerkiksi kulhoja ja tuhkakuppeja. Keittiöstä nimittäin löytyi useita ”astioita”, jotka oli valmistettu sahaamalla pääkallosta yläosa pois. Kulhot pysyivät näppärästi pystyssä hampaisiin ja niskanikamiin nojaten.
Liivi ja säärystimet
Ed Gein syntyi 27. elokuuta 1906 Wisconsinin osavaltiossa, ja hän oli George ja Augusta Geinin toinen poika; Henry-veli oli viisi vuotta vanhempi. Pahasti alkoholisoitunut George oli väkivaltainen poikiaan kohtaan, ja perheen päänä toimi Augusta-äiti, joka oli fanaattinen uskovainen ja manipuloiva määräilijä.
Hän halusi perheen muuttavan kauas kaupungin houkutuksista, joten kun pojat olivat vielä pieniä, asettuivat Geinit asumaan syrjäiselle maatilalle Plainfieldiin. Augusta saarnasi pojille päivittäin maailman moraalittomuudesta ja luki heille otteita Raamatusta. Valitut kappaleet liittyivät aina kuolemaan ja jumalalliseen kostoon.
Augustan mukaan kaikki naiset, paitsi hän itse, olivat epäsiveellisiä huoria ja paholaisen kätyreitä. Ed palvoi maata äitinsä jalkojen alla, ja vaikka tämä oli lapsiaan kohtaan kylmä ja tunteeton, rakastivat pojat häntä valtavasti.
Kieroutunut suhde psykoottiseen äitiin johti myöhemmällä iällä siihen, että Ed halusi ”päästä tämän ihon alle”. Ei seksuaalisesti (tavallaan), vaan hän halusi olla äitinsä kanssa yhtä – jopa muuttua täksi kokonaan.
Siksipä Ed parkitsi tappamistaan tai varastamistaan ruumiista nylkemänsä nahat ja valmisti niistä kokonaisen asun itselleen. Suurin yksittäinen kappale oli yhdestä ja samasta ylävartalon nahasta valmistettu korsettityyppinen liivi, jolla hän sai kiristettyä vyötäröään naisellisemmaksi. Liivin kaverina oli useista ihon paloista kootut, koko jalan mittaiset säärystimet, jotka viimeistelivät asun. Pidätyksensä jälkeisissä kuulusteluissa Gein kertoi pukeutuneensa nahkavaatteisiin, koska oli aina halunnut tietää, miltä tuntuisi olla nainen.
Lampunvarjostin
Vaikka äiti yritti mahdollisimman paljon pitää pojat eristyksissä ulkomaailmasta, oli heidän kuitenkin käytävä koulussa. Ediä kiusattiin, sillä hän vaikutti usein naureskelevan omille ajatuksilleen ilman mitään näkyvää syytä. Hänellä ei ollut kavereita, ja jos hän yritti ystävystyä jonkun kanssa, oli siitä tiedossa kotona ankara nuhtelu. Koulussa Ed pärjäsi kohtalaisesti, ja hän oli jo hyvin nuorella iällä taitava lukemaan; se olikin reitti päästä tutustumaan ulkomaailmaan.
Lukuharrastus suuntautui aikuisiällä synkkiin aiheisiin. Hän luki murhamysteerejä ja ahmi kioskeilta ostamiaan sensaatiolehtiä, joissa kerrottiin kannibaaleista ja haudanryöstäjistä. Erityisen kiinnostunut mies oli kaikesta natseihin liittyvästä.
Kauhujen taloa tutkittaessa löytyi lehtileikkeitä, joissa kerrottiin muun muassa Buchenwaldin keskitysleirin komentajana toimineen Karl-Otto Kochin vaimosta Ilse Kochista, joka valmistutti esineitä teloitettujen ihosta. Artikkeleissa puhuttiin muun muassa kuuluisasta lampunvarjostimesta, joka oli tehty kokonaan ihmisen nahasta. Tuolloin ei vielä tiedetty, että kyseinen tarina oli keksitty: myöhemmin tuota Buchenwaldin keskitysleirin lamppua on myöhemmin tutkittu ja sen on osoitettu olevan kasviselluloosaa.
Mutta aito ihmisen nahasta tehty lampunvarjostin löytyi Ed Geinin talosta. Inspiraation lamppuun hän oli mitä ilmeisimmin saanut natsien hirmuteoista lukiessaan.
Roskakori ja tuolit
Kun George-isä kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1940, rupesivat aikuiset pojat tekemään erilaisia hanttihommia ja Ed toimi jopa lapsenvahtina naapureiden pienokaisille.
Äidin ote kolmenkympin paremmalla puolella olleista pojista vain vankistui, ja Edille se kävi enemmän kuin hyvin. Henry sen sijaan rupesi kapinoimaan ja alkoi Augustan suureksi kauhuksi tapailla eronnutta naista. Henry myös vieroksui veljensä pakkomielteistä kiintymystä äitiin ja arvosteli Augustan hallitsevaa käytöstä – hän puhui äidistä usein ikävään sävyyn. Se loukkasi Ediä.
Toukokuussa 1944 veljekset olivat kulottamassa kotitilan peltoja, jolloin tuli lähti leviämään kontrolloimattomasti. Palomiehet jouduttiin kutsumaan sammutustöihin ja Ed kertoi Henryn kadonneen. Saman päivän iltana virkavalta löysi Henryn kuolleena alueelta, joka oli säästynyt tulelta.
Kuolinsyyksi määriteltiin tukehtuminen, ja vaikka Henryn päänalueella havaittiin ruhjeita, ei ruumiinavausta suoritettu, vaan menehtyminen todettiin onnettomuudeksi. Kukaan ei epäillytkään, että Ed olisi voinut satuttaa toista ihmistä, varsinkaan omaa veljeään. Varmuutta asiaan ei tietenkään koskaan saada, mutta on hyvin mahdollista, että Edillä oli kuoleman kanssa jotain tekemistä – ehkä se oli kosto rakkaan äidin arvostelemisesta. Vihdoin Ed sai Augustan kokonaan itselleen.
Mutta vain hetkeksi, sillä äiti menehtyi joulukuussa 1945. Siitä alkoi Edin alamäki.
Koska Ed ei ollut koskaan viettänyt paljon aikaa vastakkaisen sukupuolen kanssa, alkoi hän äitinsä kuoltua kiinnostua naisista, mutta vain kuolleista.
Hän kertoi poliisin kuulusteluissa käyneensä paikallisella hautausmaalla useita kymmeniä kertoja, mutta jättäneensä suurimman osan aikaa ruumiit arkkuihin. Vaikka Ed oli erityisen kiinnostunut naisten rinnoista ja sukupuolielimistä, ei hän omien sanojensa mukaan koskaan harrastanut ruumiiden kanssa seksiä, koska äiti oli kertonut seksin olevan suora tie helvettiin. Lisäksi Ed oli sitä mieltä, että ”ruumiit haisivat liian pahalta”.
Mutta huonekaluiksi ne kelpasivat. Kun poliisit yrittivät saada selkoa saastaisesta talosta, löysivät he sekasorron keskeltä ihmisen nahasta tehdyn roskakorin. Lisäksi keittiössä oli muutama tuoli (katso kuva tästä), jotka oli taidokkaasti verhoiltu parkitulla iholla.
Naamiot
Edin maailma romahti, kun äiti kuoli, ja hän erakoitui suureen maalaistaloon. Hän naulasi umpeen yläkertaan johtaneet rappuset ja äitinsä vanhan makuuhuoneen, joka jäi niille sijoilleen vuosien ajaksi. Itse hän eli keittiössä ja sen viereisessä pienessä huoneessa, jotka alkoivat täyttyä roskasta, ruoantähteistä ja jossain vaiheessa erinäisistä ruumiinosista.
Kun Ed rupesi ryöstelemään hautoja, valitsi hän kohteet sanomalehden kuolinilmoituksista. Ruumiiden piti olla mahdollisimman tuoreita, ettei hajoamisprosessi ollut päässyt liian pitkälle. Hän valikoi keski-iän ylittäneitä naisia, jotka muistuttivat ulkonäöltään mahdollisimman paljon Augustaa, sillä hirvittävien nahkavaatteiden lisäksi Ed valmisti ruumiiden kasvoista naamareita.
Naamioissa oli jäljellä hiukset, kulmakarvat, silmäluomet ripsineen, korvat, nenät ja huulet; vain silmien kohdilla oli reiät, koska olihan Edin nähtävä eteensä pukeutuessaan kammottavaan asuunsa.
Rullaverhon narun nuppi
Jossain vaiheessa hautojen ryöstäminen ei enää riittänyt, vaan Ed ryhtyi hankkimaan materiaalia alusta alkaen omatoimisesti. Vuonna 1954 mystisesti kadonnut tavernan omistaja Mary Hogan oli ensimmäinen uhri. Hänen kohtalonsa pysyi hämärän peitossa siihen asti, kunnes poliisit tuolloin marraskuisena päivänä vuonna 1957 ratsasivat Geinin tilaa. Sisältä talosta löytyi sekä Hoganin pääkallo, että tämän kasvoista tehty naamio. Kolme vuotta aiemmin kuollut uhri oli tunnistettavissa tarkasti irrotetusta kasvojen ihosta.
Jo samana iltana poliisit pidättivät Edin, joka oli ollut naapurissa illallisella. Kukaan ei osannut kuvitellakaan, mitä kaikkea muutamasta pienestä huoneesta tulisikaan paljastumaan. Vaikka Ed itse kielsi jyrkästi kannibalismin, löytyi muun muassa Bernice Wordenin sydän lieden vierestä. Se ei tokikaan todistanut mitään, eikä Ed Geiniä yleisesti pidetä ihmissyöjänä.
Mutta ottaen huomioon kaiken muun, ei olisi mikään ihme, vaikka sisäelimet olisivat päätyneet pääkallosta tehdylle keittolautaselle.
Yksi omituisimmista poliisin löytämistä esineistä (jos niitä voi järjestykseen laittaa), oli rullaverhojen naruun pujotetut huulet. Ne olivat ilmeisesti toimittaneet nupin virkaa.
Sängyn tolppien koristeet
Vuosien mittaan jotkut naapureista olivat käyneet aina silloin tällöin kylässä yksinäisen Edin luona. Vaikka miehen ajateltiin olevan vähän kummallinen, oli hän silti pidetty henkilö.
Eräs nuori poika alkoi maatilalla käytyään kertomaan tarinaa Edin omituisista esineistä. Hän sanoi miehen esitelleen makuuhuoneessaan pitämiään ihmisen päitä ja kertoneen niiden olevan kaukomailta tuotuja matkamuistoja. Edin mukaan hänen toisessa maailmansodassa palvellut serkkunsa oli kohdannut ”kaukana eteläisellä merellä” pääkallonmetsästäjiä ja saanut heimoilta mukaansa näiden kuivattamia päitä.
Ensin kukaan ei ottanut nuorukaisen juttuja tosissaan, mutta sitten pari muutakin Edin luona vieraillutta miestä kertoi nähneensä säilöttyjä naisten päitä. He olivat pitäneet niitä hyvin todentuntuisina Halloween-koristeina.
Huhut Edin oudoista esineistä alkoivat liikkua, ja monet jopa vitsailivat oletetuista ihmisten päistä Edin itsensä kanssa. Hän reagoi juttuihin joko nauramalla tai sanomalla, että itse asiassa kuulopuheet pitävät täysin paikkansa. Mutta ei kukaan kuvitellutkaan hänen puhuvan totta.
Kulhojen ja -tuhkakuppien valmistamisen lisäksi Ed oli käyttänyt pääkalloja muutenkin sisustamiseen. Hän oli laittanut niitä sänkynsä tolppien päihin koristeeksi.
Hansikkaat
Ed Gein on toiminut esikuvana monille kauhutarinoille, tunnetuimpina Texasin moottorisahamurhat -elokuvasarjan Leatherface sekä Uhrilampaat -kirjan ja samannimisen elokuvan Buffalo Bill. Jälkimmäinen muistuttaa Geiniä erityisesti, sillä hän rakensi nylkemistään ruumiista kokonaista pukua itselleen.
Yleisen väärinkäsityksen mukaan myös kauhuklassikko Psyko olisi perustunut Ed Geinin elämään, mutta vuonna 1959 julkaistun romaanin kirjoittanut Robert Bloch on kertonut kirjoitusprosessin olleen jo hyvässä vauhdissa siinä vaiheessa, kun Geinin hirmuteot tulivat esiin. Bloch on toki sanonut, että yhtäläisyydet Ed Geinin ja fiktiivisen Norman Batesin välillä olivat hänen itsensäkin mielestä hyytävät; varsinkin kun ottaa huomioon, että Bloch asui Wisconsinissa vain reilun viidenkymmenen kilometrin päässä Geinistä.
Jotenkin nämä fiktiiviset hahmotkin kalpenevat tosielämän teurastajan rinnalla. Tähän mennessä olemme saaneet Geinin pukuun kasaan ylävartalon kattavan liivin, nahkaleggingsit ja naamiot. Kokonaisuuden kruunasivat rannemittaiset hansikkaat. Kumpikin käsine oli tehty kahdesta osasta, jotka oli ommeltu yhteen sormien mallia mukaillen.
Seinäkoristeet
Kaikkien hirvittävien asujen ja huonekalujen lisäksi Ed oli valmistanut ruumiinosista seinäkoristeita: huoneiden seinille oli naulattu neniä ja kynsiä. Ed Geinin talon kotietsintä on yksi historian kammottavimmista, sillä joka nurkasta löytyi jotain toinen toistaan järkyttävämpää.
Eräästä kenkälaatikosta paljastui suolaan säilöttyjä naisten sukuelimiä, joista muutamien pääteltiin olevan peräisin teini-ikäisiltä tytöiltä. Ediä epäiltiinkin syylliseksi useisiin selvittämättömiin katoamisiin Plainfieldin lähistöllä, mutta mitään ei voitu todistaa, eikä hän itse tunnustanut kuin Hoganin ja Wordenin murhat.
Kaikki muut ruumiit tai niiden osat Ed kertoi keränneensä hautausmaalta. Viranomaiset avasivat muutaman ryöstön kohteeksi ilmoitetun haudan todeten ne tyhjiksi. Osittain Edin kertomukset siis pitivät paikkansa, mutta talosta löytyneiden esineiden määrä viittasi vahvasti siihen, että veriteot eivät olleet jääneet kahteen kertaan.
Rikospaikkatutkijat kuvasivat tarkasti kaikki löydetyt esineet, minkä jälkeen ne tuhottiin. Ei siis ole pelkoa, että Geinin iholla päällystettyjä tuoleja ilmestyisi huutokauppoihin.
Nännivyö
Niin kammottavia kuin Ed Geinin valmistamat esineet ja asut olivatkin, ehkä makaaberein kaikista oli nännivyö. Se oli nimenomaan sellainen kuin nimitys antaa ymmärtää. Ed oli ommellut yhteen koko joukon nännejä ja liittänyt vyöhön vielä asianmukaisen soljen, jotta käyttäminen oli helpompaa.
Pidätyksen jälkeen Ed määrättiin mielentilatutkimukseen, jossa hänellä todettiin skitsofrenia. Sen perusteella murhaajaa ei voitu tuomita rikoksistaan ja niinpä hänet passitettiin mielisairaalaan.
Riittävän terveeksi arvioitu Ed palasi oikeuteen vuonna 1968, jolloin valamiehet totesivat hänet syylliseksi Bernice Wordenin murhaan. Mary Hoganin murhaa ei kustannussyistä otettu käsittelyyn ollenkaan. Tuomari kuitenkin katsoi, ettei Ed ollut ollut murhahetkellä täydessä ymmärryksessä, joten mies suljettiin psykiatriseen laitokseen loppuelämäkseen.
Ed Gein kuoli heinäkuun 26. päivänä vuonna 1984 pitkän sairastelun jälkeen ja hänet haudattiin sinne, minne hän oli aina epätoivoisesti halunnut: äitinsä Augustan viereen.
Lue myös:
Yhteiskunta
Krapula, internet, pettymyksen tuottavat lapset: 10 erikoista asiaa, joilla on suojeluspyhimykset
Suojeluspyhimykset ovat niitä, joiden puoleen voi Jumalan ja Jeesuksen sijaan kääntyä, kun kyse on jostain hyvin spesifisestä rukouksen aiheesta. Aihe voi olla myös hyvin yllättävä ja jopa huvittava!
Katolinen kirkko ei ole halunnut jättää mitään sattuman varaan, joten lähes kaikelle mahdolliselle löytyy pyhimys. Mikä tahansa ongelma onkin, aina löytyy marttyyrikuoleman kohdannut, harras kristitty, joka on valmiina vastaanottamaan rukouksen, ja vastaamaan siihen parhaaksi katsomallaan tavalla.
Listafriikki esittelee nyt kymmenen erikoista asiaa, joilla on suojeluspyhimykset, mutta jotka eivät ihan ensimmäisenä tulisi mieleen, kun rukouksen aiheita miettii.
Internet
Vuonna 1997 paavi Johannes Paavali II julisti Isidorus Sevillalaisen Internetin suojeluspyhimykseksi, ja nimitys, vaikkakin erikoinen, oli oikein osuva.
Lääkärinä ja teologina työskennellyttä Isidorus on pidetty ”antiikin maailman viimeisenä oppineena”, jonka elämäntyö oli tallentaa paperille kaikki mahdollinen. Latinaksi kirjoitettu, vuonna 636 julkaistu kirja oli tuhannen vuoden ajan tärkein tietosanakirja, joka maailmasta löytyi. Kirjasta sai vastauksen kaikkeen mahdolliseen, mitä ikinä mieleen tulikaan kysyä.
Se oli kuin entisaikojen Internet.
Pyhimykseksi julistamisen aikaan katolisessa kirkossa rukoiltiin, että Pyhä Isidorus johdattaisi ihmisten kädet ja silmät vain sellaisiin Internetin kolkkiin, jotka miellyttävät Jumalaa.
Ei ole tainnut mennä ihan suunnitellusti.
Veripankit
Pyhä Januarius oli noin vuonna 305 marttyyrikuoleman kokenut italialainen piispa, joka tunnetaan parhaiten veri-ihmeestä. Januariuksen verta saatiin hänen teloituksensa aikana talteen, ja sitä säilytetään Napolin katedraalissa lasiampullissa. Kolme kertaa vuodessa (syyskuun 19. päivänä, joulukuun 16. päivänä, ja toukokuun ensimmäistä sunnuntaita edeltävänä lauantaina) suuri määrä ihmisiä saapuu katedraaliin seuraamaan kuivuneen veren nesteytymistä.
Jos ampullin aine ei muutu juoksevaksi, tietää se pahaa onnea. Useimmiten Napolin kardinaali kuitenkin saa ampullia liikuttelemalla sisällön nestemäiseksi, ja skeptikoilla on toki monia teorioita onnistumisen syistä. Katolinen kirkko ei ole suostunut antamaan ”verta” analysoitavaksi. Heidän omien tutkimustensa mukaan seoksesta on löytynyt hemoglobiinia.
Siksi Pyhä Januaris on maailman kaikkien veripankkien suojeluspyhimys.
Asekauppiaat
Legendan mukaan vuonna 306 kuollut Pyhä Adrian toimi vartijana Nikomediassa, yhdessä Rooman valtakunnan tärkeimmistä kaupungeista. Keisari Maximianuksen alaisuudessa pakanana tunnettu Adrian näki aitiopaikalta, miten kristittyjä sorrettiin ja teloitettiin uskontonsa vuoksi, ja hän oli vaikuttunut ryhmän omistautuneisuudesta ja rohkeudesta.
Niinpä Adrian päätti myös itse kääntyä kristityksi, mutta hänet ehdittiin vangita ennen kastetta. Miestä kidutettiin raa’asti ja ennen teloitusta hänen kätensä ja jalkansa katkaistiin alasimen päällä kirveellä. Adrianin nuori vaimo, myös pyhimykseksi julistettu, Natalia pelasti miehensä irtileikatut kädet roviosta ja kuljetti ne haudattavaksi lähelle Konstantinopolia. Siellä murheen murtama Natalia antoi myös oman sielunsa Jumalalle.
Pyhä Adrian on ruton, epilepsia, teurastajien, sotilaiden ja jostain kumman syystä myös asekauppiaiden suojelupyhimys. Hänet kuvataan usein aseistettuna ja alasin jalkojensa juuressa.
Pettymyksen tuottavat lapset
Prinsessa Klotilde oli burgundien kuninkaan tytär, joka isänsä kuoleman jälkeen naitettiin frankkien valtakunnan perustajalle Klodvig I:lle. Klotilde oli katolinen, ja hänen suurena saavutuksenaan pidetään miehensä käännyttämistä kristinuskoon.
Klotilden elämä oli täynnä ikävyyksiä: hänen isänsä murhattiin ja hänen poikansa tappoi kaksi veljensä lasta. Klotilde ei ikinä, yrityksistä huolimatta, kyennyt saamaan sopua aikaan jatkuvasti riitelevien poikiensa välille, kun he sotivat kuningaskunnan herruudesta isänsä kuoltua.
Niinpä Klotilde päätti, että on saanut tarpeekseen poikiensa touhuista; hän pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa, ja muutti Toursiin. Siellä hän pyhitti elämänsä köyhien ja sairaiden auttamiselle. Klotilde julistettiin pyhimykseksi vuoden 544 kuolemansa jälkeen ja hänet on haudattu miehensä viereen pariisilaiseen kirkkoon, jonka he olivat yhdessä perustaneet.
Pyhä Klotilde suojelee suurperheiden vanhempia, morsiamia, leskiä ja, oman elämänsä mukaisesti, pettymyksen tuottavia lapsia. Kuinkahan moni vanhempi on jossain vaiheessa rukoillut tätä pyhimystä!?
Huoltamotyöntekijät
Pyhä Eloy eteni oppipojasta seppämestariksi 600-luvun alun Ranskassa ja päätyi pääsepäksi kuningas Klotar II:n alaiseen rahapajaan. Hän antoi säännöllisesti almuja köyhille ja eli hurskasta elämää. Hän myös maksoi lunnaita orjista, jotta nämä pääsisivät vapaaksi.
Vuonna 642 Eloysta tuli Flandersin piispa, ja 20 vuoden ajan hän käännytti paikallisia pakanoita sankoin joukoin kristinuskoon. Eloy oli myös taitava kengitysseppä ja hänen kerrotaan pystyneen ihmetekoihin. Legendan mukaan Eloy oli kengittämässä hevosta, jonka hän uskoi olevan riivattu. Niinpä hän leikkasi hevoselta jalan irti, kengitti kavion eläimen seisoessa rauhallisena vieressä ja liitti jalan saumattomasti takaisin.
Pyhä Eloy on kultaseppien, kengittäjien, kaikkien metallityöntekijöiden sekä karjan ja hevosten suojeluspyhimys. Kun hevoset vaihtuivat autoihin ja hevostallit huoltoasemiin, laajennettiin myös Eloyn repertuaaria kattamaan ja antamaan suojelusta huoltamotyöntekijöille. Hän on erittäin suosittu pyhimys suojeltaviensa joukossa.
Imetys
Miten voi olla mahdollista, että imetyksen pyhimys on mies?
No, niin kuitenkin on. Tarinan mukaan Pyhä Giles oli ateenalaisen kuningasperheen poika, joka kuitenkin antoi kaikki rikkautensa köyhille. Hänestä tuli erakkona asuva ihmeidentekijä.
Giles ei erityisemmin viihtynyt uskollisten seuraajiensa kanssa, joten hän pakeni kirjaimellisesti vuorille Etelä-Ranskaan. Hän löysi piilossa olevan luolan, jonka suuaukon edessä kasvava piikikäs puska teki kulkemisesta kuitenkin hankalaa. Niinpä Jumala antoi Gilesille peuran, jonka maitoa hän pystyi luolan turvassa juomaan.
Erään ikävän tapahtumaketjun seurauksena metsästämässä ollut kuningas yritti ampua Gilesin maitopeuran, mutta osuikin nuolellaan vahingossa mieheen. Tapauksen johdosta Gilesin piilopaikka selvisi, mutta hyvityksenä kuningas rakensi erakoituneelle ihmemiehelle oman luostarin.
Giles kärsi vuoden 710 kuolemaansa saakka nuolen aiheuttamasta vammasta, ja luostarista tulikin ”kerjäläisten ja rampojen” kokoontumispaikka.
Pyhimykseksi julistamisen jälkeen Gilesistä tuli juuri rampojen, lapsuuden traumoista kärsivien, Edinburghin, masentuneiden ja, kermana kakun päällä, imetyksen suojeluspyhimys.
Perhosentoukkia inhoavat
Pyhä Magnus eli Saksassa, Füssenin kaupungissa, jossa Lech-joen varrella on edelleen nähtävissä Sant Mangstritt (Pyhän Magnuksen jalanjälki); paikka, johon Magnus rakensi luostarin ollessaan käännytysretkillään.
Moneen Magnuksen legendaan liittyy eläimiä. Kemptenissä hän pelasti kaupungin käärmeiden aiheuttamalta vitsaukselta. Füssennissä hän joutui karkottamaan lohikäärmeen, koska se majaili alueella, johon luostari oli tarkoitus pystyttää. Toisen tarinan mukaan Magnus säästi nuoren lohikäärmeen, joka auttoi paikallisia maanviljelijöitä metsästäen rottia, hiiriä ja muita satoa tuhoavia kiusankappaleita.
Ollessaan kävelyllä luostarin lähellä sijainneessa metsässä, Magnus kohtasi karhun, joka paljasti hänelle rautamalmiesiintymän. Karhu puolestaan sai Magnukselta kakkua. Ystävykset kulkivat yhtä matkaa luostarille, jossa pyhimys keräsi mukaansa muutaman munkin (ei leivonnaisia) ja työkaluja, ja karhu osoitti useita malmiesiintymiä lähistön vuorilla. Näin alkoi yksi Baijerin alueen tuottoisimmista teollisuudenaloista.
Pyhä Magnus on karjan suojelija, ja häntä on hyvä rukoilla silloin, jos haluaa eroon silmäsairauksista tai pelkää rakeita. Hän on myös suojeluspyhimys niille, jotka eivät pidä perhosentoukista.
Ilotulitteet
Pyhä Barbara syntyi 200-luvulla Syyriassa pakanalliseen perheeseen. Barbaran isä oli Dioscorus, varakas leskimies, joka halusi suojella kuvankaunista tytärtään ulkopuoliselta maailmalta, joten hän lukitsi tämän torniin. Vankeudessa Barbara löysi kristinuskon jumalallisten kokemusten kautta.
Barbara rukoili Jeesukselta apua, ja auttava käsi ojentuikin tornin hajottavan salaman muodossa. Tyttö pääsi karkuun, mutta siitäkös Dioscorus tulistui. Barbara pakeni erämaahan toisen kristityn tytön, Julianan, kanssa, mutta isän lähettämät takaa-ajajat saavuttivat heidät nopeasti. Molempia pahoinpideltiin raa’asti, mutta kumpikaan ei kieltänyt uskoaan.
Barbara turvautui jälleen rukoukseen, mutta se oli jo myöhäistä. Isä oli saapunut paikalle ja mestasi tyttärensä miekalla. Paha sai kuitenkin palkkansa, kun Dioscorus koki loppunsa Jumalan lähettämän salaman uhrina.
Taivaasta iskevän tulen sanotaan olevan Pyhän Barbaran vallassa, joten on ihan luonnollista, että hänet on valittu tykistöjen, kaivostyöläisten, aseseppien ja kaikkien niiden, jotka ovat räjähteiden kanssa tekemisissä, suojeluspyhimykseksi. Häntä voi rukoilla pahalla ukonilmalla, ja aina kun on ampumassa ilotulitteita.
Kaikki mahdollinen
Pyhä Katariina Aleksandrialainen eli legendan mukaan 200-luvun lopulla ja kärsi marttyyrikuoleman vuonna 305. Hän on yksi suosituimmista, varhaisista pyhimyksistä.
Katariina opiskeli Rooman valtakunnassa tieteitä ja filosofiaa, ja kääntyi opintojensa ohessa kristityksi. Keisari Maximus vangitsi Katariinan, joka sellissä ollessaan käännytti lukuisia muita vankeja ja vartijoita, jotka kohtasivat marttyyrikuoleman välittömästi uskoon tulonsa jälkeen.
Katariina tuomittiin roviolle, mutta tuli ei tarttunut häneen. Kuolemattomasta kristitystä kiinnostunut keisarinna Faustina meni tapaamaan Katariinaa vankilaan, ja kuinka ollakaan, myös hän kääntyi kristityksi.
Siinä vaiheessa keisarille riitti, ja hän määräsi Katariinan kuolemaan teilipyörässä, jossa tuomittu sidottiin suurta kärrynpyörää muistuttavaan telineeseen ja pyörän pyöriessä kaikki raajat murrettiin metallitangolla lyöden. Teilauspyörä, joka tunnetaan myös katariinanpyöränä, kuitenkin tuhoutui, kun nainen kosketti sitä. Sen jälkeen Katariina menetti kaiken kaulasta ylöspäin.
Pyhän Katariinan ansioluettelo suojeluspyhimyksenä on laaja. Suojelusta häneltä voivat rukoilla naimattomat tytöt, savenvalajat, opettajat, veitsenteroittajat, lakimiehet, kirjastonhoitajat, palvelijat, mekaanikot, hatuntekijät, sairaanhoitajat, koululaiset, kirjurit, pikakirjoittajat, opiskelijat, nahkurit, teologit, Pariisin yliopisto, ompelijat, vaunusepät, Filippiinit ja Kreikka. Vain muutamia mainitakseni.
Joten jos mietityttää, kenen puoleen kääntyä, niin Pyhä Katariina on potentiaalinen vaihtoehto.
Krapula
Pyhä Bibiana kannattaa pitää mielessä, jos joskus aamuisin on kostean illan jälkeen hieman hapokas olo. Hän on nimittäin krapulan suojeluspyhimys!
Bibiana eli 300-luvun Roomassa, jossa koko hänen harras, kristitty perheensä joutui vainojen tai marttyyrikuolemien uhreiksi. Kaunis Bibiana ei monista yrityksistä huolimatta suostunut kieltämään uskoaan, joten hän joutui ilkeän prostituoidun, Rufinan, käsiin, joka ensin yritti vietellä hänet ja sitten pakottaa samalle alalle kuin itse oli. Bibiana ei antanut periksi.
Turhautunut Rufina määräsi tytön kidutettavaksi, mutta Bibiana otti ”riemulla vastaan kaiken tuskan” ja kuoli marttyyrinä.
Kun Bibiana haudattiin, kasvoi hänen haudalleen ihmeellisiä yrttejä, jotka hoitivat pahimmatkin päänsäryt ja heikotukset. Keskiajalla pyhiinvaeltajat raaputtivat Bibianan kunniaksi rakennetusta pyhätöstä tomua, joka toimi krapulaan aivan yhtä tehokkaasti kuin alkuperäiset yrititkin. Pyhää Bibianaa on nimitetty maailman hyödyllisimmäksi suojeluspyhimykseksi.
Lue myös:
Yhteiskunta
Montako miljoonaa litraa olutta Oktoberfestin aikana juodaan? 10 faktaa maailman suurimmasta olutfestivaalista
Nyt tutustutaan maailman suurimpaan olutfestivaaliin, kun tiedossa on listallisen verran faktoja Oktoberfestistä. Lokakuun 12. päivänä vuonna 1810 juhlittiin ensimmäistä Oktoberfestiä, vaikkei siihen alkoholijuomien tarjoileminen silloin kuulunutkaan.
Saksan Münchenissä yli 200 vuoden ajan järjestetty festivaali on jo pitkään, nimestään huolimatta, järjestetty alkavaksi syyskuussa, miellyttävämmän sään vuoksi. Pitkän historiansa aikana Oktoberfest on peruttu vain 26 kertaa – sotien, kahden koleraepidemian ja viimeisimpänä koronapandemian vuoksi vuosina 2020 ja 2021.
Mutta se on jo muinaista historiaa ja nykyään teltat taas nousevat normaalisti, ja sen kunniaksi Listafriikki tarjoilee kymmenen mielenkiintoista faktaa olutfestivaali Oktoberfestistä.
Ensimmäiset festivaalit olivat kuninkaalliset häät
Oktoberfest ei alkanut olutfestivaalina, vaan juhlintana Baijerin tulevan kuninkaan, kruununprinssi Ludvigin ja Therese von Sachsen-Hildburghausenin häiden kunniaksi. Kaikki kansa oli kutsuttu morsiamen mukaan Theresienwieseniksi (Theresen niitty) nimetylle alueelle, ja paikalliset käyttävät festivaaleista edelleen tuota nimeä, joskin se on ajan saatossa lyhentynyt muotoon ”Wiesn”.
Muutama päivä kuninkaallisten häiden jälkeen järjestettiin suuret hevosajot, joiden uusiminen seuraavana vuonna oli alkusysäys pitkälle perinteelle. Vaikka hevosajot ovat sittemmin jääneet pois ohjelmasta, oli festivaali maatalousnäyttelyineen ja karnevaaleineen löytänyt tiensä ihmisten sydämiin.
Ensimmäisinä vuosina alkoholi oli alueella kielletty, mutta ilmeisesti järjestävä taho totesi hyvin nopeasti, että olut houkuttelisi paikalle vieläkin enemmän juhlijoita. Juhlinta on myös siirretty alkamaan aiemmin, joten kruununprinssiparin hääpäivä ei enää edes osu festivaalien ajankohtaan.
Yleensä Oktoberfest kestää 16 päivää siten, että viimeinen festivaalipäivä osuu lokakuun ensimmäiselle sunnuntaille. Jos kuitenkin kyseinen sunnuntai sattuu olemaan ennen Saksan yhdistymisen vuosipäivää (3.10), pidennetään festivaaleja muutamalla päivällä, jotta tuo kansallinen vapaapäivä saadaan osaksi juhlintaa.
Koko perheen tapahtuma
Oktoberfest on maineestaan huolimatta koko perheen festivaali, ja paikalla on olutta litkivien aikuisten lisäksi myös paljon lapsia, erityisesti päiväsaikaan. Festivaalithan aukeavat aamuvarhaisella – päivästä riippuen yhdeksältä tai kymmeneltä – ja jatkuvat ilta yhteentoista.
Oluttelttojen lisäksi festivaalialueella on paljon näkemistä ja kokemista: huvipuistolaitteita, pelejä, paraateja ja tietysti rutkasti perinteisiä saksalaisia, ja erityisesti baijerilaisia, herkkuja. Festivaalin kumpikin tiistai on vielä erityinen perhepäivä, jolloin lapset pääsevät laitteisiin puoleen hintaan.
Yhdessä Oktoberfestin suurista teltoista, Marstallissa, järjestetään festivaalin ensimmäisenä torstaina ennen kaikkea ahkerille työntekijöille tarkoitettu, mutta kaikille avoin suuri messu. Siellä rukoillaan muun muassa rauhallisten festivaalien puolesta.
Jumalanpalveluksessa on mukana sekä katolisia että protestanttipappeja, ja ennen yleistä osuutta kirkko tarjoaa työntekijöiden ja telttojen omistajien lapsille mahdollisuuden kasteeseen, ensimmäiseen ehtoolliseen ja konfirmaatioon. Vuosittain kourallinen Oktoberfest-lapsia saa kasteen olutteltan seinien sisällä.
Tarjolla ei ole mitä tahansa olutta
Luulisi, että olutfestivaalista puhuttaessa tarjolla olisi jos jonkinlaista olutta, mutta totuus on aivan toinen. Olutta saa myydä vain kuusi müncheniläistä panimoa: Augustiner, Hacker-Pschorr, Hofbräu, Löwenbräu, Paulaner ja Spaten.
Ikivanhan baijerilaisen säännön mukaan Oktoberfestillä tarjoiltu olut on perinteisesti saanut sisältää vain kolmea raaka-ainetta: vettä, ohraa ja humalaa. (Humala-kasvin latinankielinen nimi on Humulus lupulus – ihan vain piristävänä sivuhuomiona).
Nykyään sääntöjä on hieman lavennettu, mutta oluen alkoholipitoisuus on oltava vähintään 6% – siitä ei jousteta. Suurin osa oluista on lagereita, ja vaikka muitakin voi yrittää vieraille tarjota, täytyy silloin varautua pitkiin katseisiin.
Kuuden panimon olutta ja tonneittain ruokaa tarjoillaan 14 suuressa teltassa, vaikkakin teltta on vähän harhaanjohtava nimi. Ne ovat valtavia puisia rakennuksia, joista suurin vetää sisälleen noin 10 000 asiakasta. Päätelttojen lisäksi alueella on parikymmentä pienempää ”telttaa”, ja jokaisessa on aivan omanlaisensa tunnelma.
Vaikka festivaaleilla ei saa myydä mitä tahansa olutta, on alueella mahdollista nauttia baijerilaisia viinejä ja kuohareita niille tarkoitetuissa teltoissa.
Teltan pystyttämisestä suhteellisuusteoriaan
Vuonna 1896 Oktoberfestin telttoja pystyttävien työntekijöiden joukossa oli 17-vuotias nuorimies, joka ei erottunut muista raatajista mitenkään. Ainakaan siinä vaiheessa. Myöhemmin tuosta nuorukaisesta tuli yksi modernin fysiikan merkittävimmistä hahmoista, joka ally kymmenen vuotta festivaaleilla työskentelyn jälkeen loi muun muassa suppean suhteellisuusteorian – ja myöhemmin aika paljon muutakin.
Albert Einstein työskenteli harjoittelijana isänsä ja setänsä omistamassa sähköfirmassa, ja Oktoberfestillä hänen tehtäviinsä kuului lamppujen paikalleen laittaminen. Oliko Einsteinilla jo kuuluisa energian ja massan yhteyden osoittava yhtälö (E=mc²) mielessään, kun hän ruuvasi lamppuja olutteltan kattoon?
Kuka tietää, mutta ainakin sähkötekniikkaan tutustuminen perhepiirissä oli merkittävässä roolissa siinä, että kiinnostus fysiikkaa kohtaan heräsi.
Vierailijan perinteinen hattu kertoi varallisuudesta
Klassinen Oktoberfestilla eli olutfestivaalilla pidettävä hattu on tirorilainen huopa- tai villahattu. Nämä hatut tulevat Alpeilta, Italian ja Itävallan puolella sijaitsevalta Tirolin alueelta.
Kun näet jonkun kulkevan Oktoberfestilla hattu päässään, löytyy näistä hatuista useimmiten joko fasaanin tai strutsin sulka. Nykyisin ne eivät kerro enää juurikaan kyseisen henkilön varallisuudesta, mutta toisin oli ennen, sillä entisaikoina sulan koko kertoi henkilön varallisuudesta: mitä suurempi sulka, sitä varakkaampi sen omistaja.
Myös hattuihin kiinnitettävät kupariset pinssit kertoivat aikanaan ihmisten varallisuudesta, sillä niiden tarkoituksena oli osoittaa, miten paljon kukin oli matkustanut elämänsä aikana. Toki nämä pinssit kertovat samaan tapaan myös nykypäivänä kunkin henkilön tekemistä matkoista, mutta suoranaisesti varallisuuteen viittaavaa sanomaa ne eivät enää kanna mukanaan, vaan ne ajavat lähinnä leikekirjan asiaa.
Tarjoilijoiden rankka rupeama
Tarjoilijan työ Oktoberfestillä ei ole mitään kevyttä hommaa. Suurimman olutfestivaalin suurin teltta, Hofbräu-Festzelt, työllistää reilun kahden viikon aikana 250 tarjoilijaa, joista kaikki ovat naisia. Toisissa teltoissa töihin otetaan myös miehiä. Työhön ei ole helppo päästä, sillä paikan saadakseen hakijalla on oltava suhteita jo aiemmin tarjoilijana toimineeseen henkilöön. Tuhansien hakijoiden joukosta halutulle keikalle pääsevät vain harvat ja valitut.
Tarjoilijoiden ei tarvitse ”siviilissä” olla ravitsemusalalla, vaan kirjavassa joukossa on muun muassa arkkitehtejä, opettajia ja valokuvaajia. Työntekijöiden täytyy olla hyvässä fyysisessä kunnossa, ja monet valmistautuvatkin keikkaan kuntosalilla treenaten, sillä pitkien vuorojen ja kellon ympäri jalkojen päällä olemisen lisäksi tarjoilijan on pystyttävä vakain käsin kantamaan yhdellä kertaa 10 tuopillista olutta.
Litra olutta painaa noin kilon ja Oktoberfestillä käytetty tyhjä lasituoppi 1,3 kiloa, joten nopealla laskutoimituksella yhden pöytään kannettavan satsin paino on 23 kiloa. Ja se tosiaankin on vain yksi reissu.
Keskimäärin tarjoilija myy Hofbräun teltassa 450 tuoppia päivässä, joten kannettavaa tulee yhden vuoron aikana yhteensä yli tuhat kiloa, eikä mukaan ole vielä edes laskettu tyhjien tuoppien kantamista pois pöydistä. Monelle keikkatyöhön haluavalle Oktoberfest onkin itselle asetettu haaste: Pystynkö siihen? Kestääkö kroppa?
Jokin taika Oktoberfestillä kuitenkin on, sillä tarjoilijat palaavat joka vuosi ilomielin kahden viikon rääkkiin.
Miljoonia vierailijota
Reilu kaksiviikkoisilla festivaaleilla käy yli 6 miljoonaa juhlijaa joka vuosi. Kävijäennätys, 7,2 miljoonaa vierasta, tehtiin vuonna 2023. Sitä ennen yli seitsemän miljoonan kävijän oli päästy vain vuosina 1984 ja 1985.
Oktoberfestin kansainvälisestä maineesta huolimatta valtaosa, lähes 90 prosenttia kävijöistä, on saksalaisia ja heistäkin enemmistö on baijerilaisia. Maailman suurinta olutfestivaalia siis juhlitaan lähinnä paikallisvoimin.
Tietenkään kaikki vieraat eivät osaa juhlia siististi ja järjestysmiehillä on kädet täynnä töitä. Tappelua, tarjoilijoiden kourimista tai muuta yleistä öykkäröintiä ei suvaita, ja huonosti käyttäytyvä oluen ystävä löytää itsensä hyvin nopeasti teltan ulkopuolelta. Suurinta närää asiakkaissa aiheuttaa se, kun he jäävät kiinni Oktoberfest-tuoppien varastamisesta. Mukeja takavarikoidaan ja palautetaan telttoihin kymmeniä tuhansia joka vuosi.
Huonovointisiltakaan juhlijoilta ei vältytä, mutta oksentaminen on sallittua, kunhan pystyy ylenantamisen jälkeen kasaamaan itsensä ja istumaan siististi penkillä. Itsensä alkoholimyrkytykseen saakka juo hieman reilu 600 henkilöä vuosittain.
Koska ihmismäärä on valtava ja alkoholia nautitaan reippaalla kädellä, ei ole kumma, että ihmiset hukkaavat tavaroitaan. Löytötavarapisteessä onkin monenlaista mielenkiintoista esinettä kännyköistä kyynärsauvoihin asti. Passit ja avaimet ovat yleisiä, ”yllättävän paljon” löytyy vihkisormuksia (mikä lienee syynä?) ja vuosittain vähintään yhdet tekohampaat löytyvät jonkun pöydän alta ilman niihin kuuluvaa suuta.
Löytötavarapisteellä työskenteleviä kummastuttavat myös pyörätuolit ja lastenrattaat, joita aina silloin tällöin jää omistajiltaan jälkeen. Löytötavarapisteen esineiden joukossa ei sentään ole vanhemmistaan erilleen joutuneita lapsia – ei tietenkään.
Heitä varten festivaalialueella on nimittäin aivan oma kadonneista ja löytyneistä lapsista vastaava toimistonsa.
Adidas valmistanut oksennuksen kestävät tennarit Oktoberfestille
Kuten edellä olevassa listan kohdassa asiaa jo sivuttiin on Oktoberfestillä oksentaminen sallittua – kunhan vain täyttää sen ehdon, että pystyy tämän ”suorituksensa” jälkeen istumaan suhteellisen normaalisti omalla istumapaikallaan.
Mitä ilmeisimmin oksentelu kuuluu enemmän kuin oleellisena osana tapahtumaan, sillä urheiluvalmistaja Adidas julkaisi vuonna 2017, hieman ennen kyseisen vuoden festivaalia, nimenomaan Oktoberfestia varten suunnitellut oksennuksen kestävät tennarit. Eikä siinä vielä kaikki: nämä tennarit kestävät myös sen kaikkein oleellisimman tapahtumaan liittyvän nesteen eli oluen.
Tämän Adidaksen valmistaman München Made in Germany -kenkämallin erikoisuus piilee kengän nahassa, joka valmistusvaiheessa upotetaan hydrofobiseen aineeseen, joka tekee siitä vettä ja myös muita nesteitä hylkivän. Tärkeänä osana on myös kengän väritys, sillä ruskehtava väri muistuttaa ulkoisesti sekä oluen että perinteikkään Lederhosen-asun väriä.
Kengän sisusta on punavalkoinen ja kirjava, mikä taas viittaa Lederhosenin alla normaalisti pidettävän paidan väreihin. Lisäksi kengästä löytyy kultaisella kirjoitettu saksankielinen sana ”Prost”, jonka suomenkielinen versio on ”kippis”.
Oluen määrä herättää kysymyksiä
Jos miettii, että kahden viikon aikana festivaaleilla käy keskimäärin noin 7 miljoonaa vierasta, myydään olutta loppuviimeksi melko maltillinen määrä: hieman reilu tuopillinen per henkilö. Vuonna 2023 (7,2 miljoonaa kävijää) olutta meni yhteensä 7,4 miljoonaa litraa. Olenko ainut, jonka mielestä se kuulostaa vähältä?
Toisaalta alueella käy varmasti paljon festivaalivieraita, jotka eivät perusta teltassa istumisesta ja juomisesta. Lisäksi säännöissä lukee, että oluen voi tilata vain sellainen henkilö, jolla on istumapaikka. Joten kun teltat täyttyvät, ja nehän täyttyvät heti aamusta alkaen, ei uusia asiakkaita oteta sisään ennen kuin penkkejä vapautuu.
Pääsymaksua festivaaleille ei ole, ja kuten jo aiemmin mainittua, alueella on paljon muutakin huvitusta muun muassa perheille, joten todennäköisesti ne, jotka keskittyvät oluen ”maisteluun” kaatavat useampia litran tuoppeja.
Paris Hiltonilla elinikäinen porttikielto Oktoberfestille
Halusi sitä tai ei, meistä jokainen on varmasti kuullut ainakin seurapiirijulkkis Paris Hiltonin nimen. Hänen vanhempansa omistavat kuuluisan Hilton-hotelliketjun ja Paris itse on noussut julkisuuden henkilöksi pitkälti varallisuutensa ja varsin voimakkaasti huomiota herättävän elämäntyylinsä vuoksi.
Paris Hiltonin nimi liittyy oleellisesti myös Oktoberfestin historiaan. Hän päätti osallistua vuonna 2006 tälle kuuluisalle olutfestivaalille ja tuo jäi itse asiassa hänen ainoaksi kerrakseen: hän nimittäin sai vuotta myöhemmin eli vuonna 2007 elinikäisen porttikiellon tapahtumaan.
Mutta mihin tuo porttikielto oikein perustuu?
Kun Hilton oli päässyt niin sanotusti pelipaikoille, alkoi hän markkinoida tapahtumassa kultaiseen dirndl-mekkoon pukeutuneena tölkkeihin pullotettavaa Rich Prosecco -kuohuviinibrändiään. Tätä ei luonnollisestikaan katsottu hyvällä erittäin tarkkaan säädellyssä tapahtumassa – siitäkin huolimatta, että hän ei yrittänyt markkinoida esimerkiksi kilpailevaa olutta. Paikalliset ihmiset olivat valittaneet asiasta eteenpäin tapahtumajärjestäjille ja asiasta kuultuaan he kokivat Hiltonin ”halventaneen tapahtumaa”, minkä seurauksena he määräsivät tämän nykyisin 44-vuotiaan julkkiksen ikuiseen porttikieltoon.
Hiltonin tempauksen myötä tälle Münchenin olutfestivaalille ei ole hyväksytty erilaisia brändejä mainostavia julkisuuden henkilöitä.
Hauska yksityiskohta: nykyisin kaikkien tuntema Kim Kardashian oli tuolloin mukana puhtaasti vain Hiltonin seuralaisena ja stylistina – häntä ei toisin sanoen tuntenut tuohon aikaan vielä kukaan.
Lue myös:
-
Tiede6 päivää sittenKun veriviholliset tai peto ja saalis lyövät hynttyyt yhteen: 10 merkillistä eläinten symbioosia – osa 1
-
Oudoimmat1 viikko sitten
Verenhimoinen joulukissa ja kakkaaja: 10 omituista jouluhahmoa
-
Yhteiskunta3 päivää sitten
Miksi yksi joulun tärkeimmistä symboleista on nimenomaan joulukuusi eikä jokin muu puu?
-
Tiede1 viikko sitten
10 leiskuvaa faktaa revontulista: Jättimäinen aurinkomyrsky aiheuttaisi nykypäivänä globaalin katastrofin
