Elämäntapa
Olisiko luolassa asuminen sinun juttusi? 10 paikkaa, joissa kiven sisällä eläminen on tuiki tavallista
Luolassa asuminen kuulostaa sellaiselta, mitä on tapahtunut joskus ennen muinoin, satoja ja tuhansia vuosia sitten. Mutta nykyisinkin ihmiset ympäri maailmaa asuvat erinäisistä syistä kallio- tai maaperän onkaloissa.
Luolasta tulee ensimmäisenä mieleen kolkko, pimeä, kylmä ja kostea paikka, eikä luolassa asuminen kuulosta ollenkaan houkuttelevalta. Luolat ovat kuitenkin tarjonneet esi-isillemme mitä mainioimpia suojapaikkoja, joissa oli helppo pitää yllä tulta ja nukkua turvassa pedoilta ja vihollisilta. Mutta kuten jo sanottua, edelleen ihmiset joka puolella maailmaa valitsevat luolan asuinpaikakseen – toki nykypäivän kosketuksella ja sisustuksella.
Turisteillakin on mahdollisuus monessa paikassa päästä kokemaan, miltä nukkuminen ja elämä kiven sisällä tuntuu. Ja nyt ei tosiaan puhuta vankiloista!
Listafriikki esittelee nyt 10 paikkaa, joissa luolassa asuminen on normaali tapa elää.
Kandovan, Iran
Kandovan on Luoteis-Iranissa sijaitseva ikivanha kylä, jossa muutama sata perhettä elää jopa 700 vuotta vanhoissa kivitaloissa. Nuo talot ovat kartion mallisia tuhkakivimuodostelmia, jotka saavat maiseman näyttämään siltä, kuin siellä asuisi valtava termiittiyhteiskunta.
Kandovanin kivimateriaalin uskotaan muodostuneen tuhansia vuosia sitten Sahand-tulivuoren purkauduttua, ja erikoiseen muotoon kallio on kulunut eroosion seurauksena, kun luonnonvoimat ovat vuolleet pehmeät kerrokset kovettuneiden muodostelmien päältä. Asutukseen kivet valjastettiin noin 800 vuotta sitten, kun ihmiset kaivautuivat niiden sisälle pahamaineista mongoliarmeijaa piiloon.
Jotain näiden luola-asuntojen koosta kertoo se, että kodit ovat jopa nelikerroksisia: alimmassa kerroksessa, maan tasolla, asustavat kotieläimet, seuraavat kaksi kerrosta ovat perheen asuintiloja ja ylin kerros toimii varastona. Nykyään Kandovanin luola-asuntojen käsittämätön arkkitehtuuri portaineen ja terasseineen houkuttelee turisteja ympäri maailman; vierailijan on mahdollista myös yöpyä näissä maailman energiatehokkaimmissa asunnoissa, joissa sisälämpötila pysyy tasaisen mukavana kuumista kesistä ja lumisista talvista huolimatta.
Sacromonte, Espanja
Kuva: Øyvind Holmstad | CC BY-SA 4.0 | Kuvaa rajattu
Eteläisessä Espanjassa tuhannet ihmiset asuvat kuten edeltävät sukupolvet vuosisatojen ajan: luolissa. Aikojen kuluessa Andalusian kallioiden luolat ovat tarjonneet suojan myrskyjä ja petoja vastaan, myöhemmin niissä on piileskelty uskonnollisten vainojen vuoksi, ja nykyään luolassa asuminen muodostaa tiiviitä yhteisöjä ihmisistä, jotka haluavat paeta kiireistä nyky-yhteiskuntaa vuorten rauhaan.
Yksi tunnetuimmista andalusialaisista luolakylistä on Unescon maailmanperintökohde Sacromonte, joka sijaitsee lähes miljoonan asukkaan Granadan välittömässä läheisyydessä. Sacromonten pysyvien luola-asumusyhteisöjen uskotaan syntyneen 1500-luvulla, kun Espanjan inkvisitio karkotti ”vääräuskoiset” muslimit ja juutalaiset kodeistaan, jolloin nämä lyöttäytyivät yhteen kaupungin laitamilla majaa pitäneiden kiertävien romanien kanssa. Yksikään asunto ei ole samanlainen, sillä luolat kaivettiin suoraan kukkulan seinämään ja kodin koko, muoto ja huoneiden määrä oli täysin riippuvaista maastosta. Ja itseasiassa on väärin puhua menneessä aikamuodossa, sillä Sacromontessa ja muualla Andalusiassa uusia luola-asuntoja rakennetaan edelleen.
Sacromonte on osaltaan kuuluisa siksi, että sen luolien suojassa Espanjan romaniyhteisö, gitano, kehitti soittoa, laulua ja tanssia yhdistävän flamencon. Luolissa elää tänäkin päivänä ihmisiä, joiden esivanhemmat yli 500 vuotta sitten tanssivat ensimmäiset zambra-flamencon askeleet samaisten kiviseinien sisällä.
Shaanxi, Kiina
Shaanxin maakunnassa, Kiinassa, elää tälläkin hetkellä yli 30 miljoonaa ihmistä maanalaisissa luolissa. Luolassa asuminen ei ole Kiinassa mikään uusi juttu, sillä vanhimmat tämän tapaiset asunnot ovat yli 5500 vuotta vanhoja – pitkästä historiasta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, luola-asuntojen uskotaan olevan tulevaisuuden ekologinen asumismuoto. Erityisesti Shaanxissa luola-asuminen on suosittua, sillä sen pehmeään, mutta tiiviiksi pakkautuneeseen lössimaahan on ollut helppo kaivaa suhteellisen vakaita koteja.
Kiinassa luola-asuntoja on kolmenlaisia: mäen rinteeseen kaivetut, tasaiselle maalle alaspäin kaivetut ja maan päälle ilman puuta tai tiiliä rakennetut, pienet suuaukolliset ”kukkulat”. Kiinalaiset kutsuvat kotejaan nimellä yaodong eli ”talo luola” ja niissä on monia erinomaisia puolia: asuminen on edullista, remonttivapaata ja koti pysyy vuodenaikojen vaihteluista huolimatta tasaisesti 10 lämpöasteessa. Se kuulostaa meille tietenkin kovin kylmältä, mutta viileys on tottumiskysymys ja asunnot lämpiävät aina ruoanlaiton yhteydessä. Ongelmia tuottavat lähinnä alkeellinen viemäröinti ja juoksevan veden puute; sähkö monessa yaodongissa taas kuitenkin on.
Kauan aikaa hallitus on yrittänyt saada luolissa asujat muuttamaan parempiin olosuhteisiin, mutta useimmat ovat tyytyväisiä koteihinsa eivätkä ole suostuneet lähtemään, vaikka heille olisi tarjottu iso nippu rahaa.
Coober Pedy, Australia
Kuva: Lodo27 | CC BY-SA 3.0 | Kuvaa rajattu
Etelä-Australiassa, hyvin kirjaimellisesti keskellä ei mitään, sijaitsee kaivoskaupunki Cooper Pedy, joka tunnetaan maailman opaalipääkaupunkina. Cooper Pedyn nimi juontaa juurensa erään aboriginaalikielen sanasta kupa piti, valkoisen miehen kuoppa. Nimitys viitannee siihen, mitä eurooppalaiset kaivosmiehet ensimmäisen kerran vuonna 1915 tulivat kaupunkiin tekemään, eli kaivamaan opaaleita. Toki sen voisi ajatella viittaavan myös siihen, miten muutama tuhat kaupungin asukasta asuu.
Coober Pedyssä on myös maanpinnalle rakennettuja taloja, mutta enimmäkseen punaista maisemaa täplittävät kaivostoiminnan tuloksena syntyneet hiekkakasat. Siellä täällä maasta näyttää nousevan putkia; ne ovat savupiippuja, sillä Coober Pedyssä lähes kaikki elämä on maan alla. Kaivosmiehet alkoivat aikanaan rakentaan kotinsa, joita kutsutaan nimellä dugout, suojaan polttavalta kuumuudelta eikä tavasta ole sen toimivuuden vuoksi luovuttu. Asuntojen rakentaminen maan alle ei ole sen edullisempaa kuin talon pystyttäminen, mutta säästöä tulee muun muassa ilmastointikuluissa. Maanalaisissa asunnoissa on kaikki nykyajan hienoudet ja ainut, mitä sielä voi jäädä kaipaamaan, on ikkunat.
Asumisen lisäksi kaikki muutkin toiminnot ovat maan alla: kaupat, kaksi upeaa kirkkoa, taidegalleriat, koulu ja tietenkin majoituspalvelut – kaivoskaupunki on sijainnistaan huolimatta suosittu turistikohde. Harvoin pääsee listaa tehdessään sanomaan, että on käynyt jossain paikassa, mutta Coober Pedyssä olen yhden yön viettänyt. Maan alla tietenkin!
Coober Pedyn vetovoima ei himmene, sillä edelleen suurin osa, jopa 80 prosenttia, maailman kaikista opaaleista kaivetaan tuon kymmenien eri kansalaisuuksien asuttaman pikkukaupungin ympäristöstä.
Matera, Italia
Sassi di Matera on Etelä-Italiassa sijaitsevan Materan vanhakaupunki. Suoraan suomennettuna se tarkoittaa ”Materan kivet”. Vuonna 1993 Unescon maailmanperintökohteeksi nimetyn alueen uskotaan olevan Italian vanhimpia paikkoja, joissa on ollut pysyvää asutusta. Ihmiset ovat kaivaneet huokoiseen kallioon luolia jo 9000 vuotta sitten ja nuo samat asunnot ovat käytössä nykypäivänä; hieman remontoituina toki. Vaikka kuvassa näyttää siltä, kuin asunnot olisi pystytetty paikalleen, on ulkokuori vain noin 30 prosenttia totuudesta, sillä suurin osa kaupungista sijaitsee kallion sisällä.
Joen uurtaman rotkon rinteelle syntyneen ikivanhan kaupungin historia ei ole mitenkään mairitteleva: Viime vuosisadan puolivälissä alue oli Italian köyhintä, mikä korostui entisestään sillä, että tuhannet perheet asuivat yhdessä aasiensa ja lehmiensä kanssa pimeissä ja kosteissa luolissa. Pääministeri Alcide De Gasperi julisti 1950-luvulla, että materalaisten köyhyys oli kansallinen häpeä ja määräsi luolissa asuneet 16 000 ihmistä muuttamaan kunnan taloihin kaupungin uuteen, kehittyvään osaan. Materalaiset kritisoivat määräystä, sillä asukkaiden siirtäminen tarkoitti vuosituhansia kestäneen elämäntavan päättymistä. Päättäjät kuitenkin pitivät luolia epäinhimillisinä koteina, joissa kulkutaudit kuten malaria jylläsivät ja olosuhteet altistivat muutenkin terveysongelmille. Tämä oli täysin totta, mutta muinaiset luolat olisi voitu kunnostaa asukkaiden karkottamisen sijaan.
Asukkaiden siirtämisen jälkeen suunnitelmissa oli koko alueen tuhoaminen, mutta onneksi niin ei tehty. Hyvin pian tyhjentämisen jälkeen muutamat taustastaan ylpeät nuoret alkoivat tutkia Sassi di Materan labyrinttimäisiä luolastoja ja niistä löytyi muun muassa ikivanhoja kirkkoja, joita oli viimeisen vuosisadan aikana käytetty eläinsuojina.
Lopulta 1980-luvulla Italiassa herättiin ja Sassi di Materaa alettiin kunnostamaan. Entisöintitöissä alueelta on löytynyt lukematon määrä arvokasta esineistöä tuhansien vuosien ajalta, ja mikä tärkeintä: Ihmiset ovat palanneet. Entinen kansallinen häpeän aihe on herännyt uudella tavalla henkiin: luolissa on hulppeita hotelleja, ja loma-asuntobisnes kukoistaa.
Ja monet luolat ovat jälleen myös koteja.
Loirejoen laakso, Ranska
Loirejoen laakso Ranskassa on tunnettu viineistään ja upeista linnoistaan, mutta hieman tuntematon erikoisuus on sen kivisiin kallioihin louhitut luola-asunnot. Luolissa asuminen alkoi jo 1000-luvulla, kun tuffeau-kalkkikiveä alettiin kaivamaan rakennusmateriaaliksi ja paikalliset ihmiset esimerkiksi Saumurin kaupungin ympäristössä päättivät muuttaa valmiiksi louhittuihin onkaloihin – se oli edullista ja huoletonta asumista.
Nykyään noita ikiaikaisia luolia käytetään hyväksi viinin valmistuksessa ja säilytyksessä, sillä lämpötila pysyy tasaisen miellyttävänä vuodenajasta riippumatta. Alue on myös satsannut kovasti turismiin, sillä harvassa paikassa maailmassa pääsee käymään ja yöpymään rakennuksessa, jonka seinät ovat olleet paikallaan yli 90 miljoonaa vuotta! Kalkkikivi muodostui, kun Ranska oli muinaisen meren pohjaa, ja hyvällä tuurilla oman hotellihuoneen katossa voi bongata simpukoiden fossiileja! Tutustua voi myös kiven sisälle rakennettuihin kirkkoihin, taidegallerioihin sekä sieniä ja etanoita kasvattaviin farmeihin, joita yhdistävät lukuisat maanalaiset käytävät.
Kaiken kaupallisuuden ohella Loiren laaksossa on monia kyläyhteisöjä, joissa nämä kalkkikiveen koverretut onkalot ovat erittäin haluttuja koteja.
Kinver Edge, Englanti
Tässä kohtaa tulee pieni poikkeus listan muihin kohteisiin verrattuna, sillä Kinver Edgen luolat eivät enää nykyään ole asuinkäytössä. Staffordshiressä, Länsi-Englannissa, sijaitseva Kinver Edgen hiekkakivijyrkänne toimi vielä 1960-luvulle saakka muutamien perheiden kotina. Sitten asukkaat pakotettiin jättämään kotinsa ja muuttamaan kunnan omistamiin taloihin.
Ensimmäisten luola-asuntojen uskotaan syntyneen joskus 1600-luvun alkupuolella, kun kivilouhoksen työntekijät hakeutuivat kaivamiinsa onkaloihin lepäämään työpäivän jälkeen. Koska hiekkakivi oli suhteellisen helppoa kaiverrettavaa, alkoivat he louhia luoliin erillisiä huoneita ja lopulta päätyivät jäämään paikalle pysyvästi. Paikallisten historioitsijoiden mukaan luolassa asuminen ei ollut mikään välttämättömyys, vaan mukava ja kätevä tapa asua lähellä työpaikkaa.
Kinver Edgessä elettiin idyllisesti luonnon ympäröimänä: viimeisimmät asukkaat saivat vetensä Englannin syvimmästä yksityisestä kaivosta ja ruoka tuli omista puutarhoista ja karjasta. Alue oli jo 1800-luvun lopulla turistien suosiossa, ja sitä tultiin ihmettelemään joka puolelta Englantia. Luola-asuntojen ja niiden edustoilla kasvaneiden puutarhojen uskotaan toimineen myös kirjailija J.R.R. Tolkienin inspiraationa, kun hän loi Hobittilaa maailmankuuluihin kirjoihinsa, vaikka Tolkien ei ikinä fantasiamaailmansa esikuvaa paljastanutkaan.
Kun asukkaat häädettiin kodeistaan, jäi Kinver Edge tyhjäksi ja varkaiden armoille: kaikki irtaimisto ovia ja ikkunoita myöten lähti mukaan. Onneksi National Trust -ympäristönsuojelujärjestö lunasti historiallisen alueen haltuunsa 1990-luvulla ja osa luola-asunnoista on kunnostettu alkuperäistä kunnioittaen. Jälleen kerran turistit pääsevät tutustumaan Englannin viimeisiin asuttuihin luoliin; myös pienet hedelmätarhat ja puutarhat on palautettu entiseen loistoonsa.
Vardzia, Georgia
Erusheli-vuoren rinteellä eteläisessä Georgiassa sijaitseva Vardzia on yksi maan upeimmista nähtävyyksistä. Tämä 1100-luvulla, kuningatar Tamarin valtakaudella, kaivettu luolakaupunki rakennettiin suojelemaan ihmisiä pelätyltä mongoliarmeijalta. Vuoren sisään louhittiin tosiaankin kokonainen kaupunki, jossa eli parhaimmillaan noin 50 000 asukasta. Valtavassa luolassa oli ainakin 13 kerrosta, jotka pitivät sisällään yli 6000 huonetta. Asuintilojen lisäksi luolastossa oli kirkko, huone kuningattaren valtaistuimelle, ja monimutkainen kastelujärjestelmä, jonka avulla kerättiin vettä sekä viljelypalstojen kasteluun että juotavaksi. Luolastoon pääsi sisälle vain Mtkvari-joen läheisyyteen kaivettujen, hyvin piilotettujen tunneleiden kautta.
Vardzia koki lähes totaalisen tuhon vuonna 1283, kun maanjäristys hajotti kaksi kolmasosaa koko kaupungista. Myöhemmin se joutui myös useiden eri hyökkäysten kohteeksi, vaikka mongoleilta kaupunki aikoinaan pysyikin suojassa. Nykyään Vardziaa asuttavat muutamat munkit, ja luolat ovat avoinna vierailijoille. Tutustumaan pääsee noin 300 asuntoon ja muutamaan isompaan saliin, jotka ovat säilyneet turmeltumattomina vuosisatojen ajan. Osa alkuperäisestä kastelujärjestelmästäkin on edelleen täysin toimintakunnossa.
Bamiyan, Afganistan
Bamiyanin kaupunki keskisessä Afganistanissa on tunnettu kahdesta massiivisesta Buddha-patsaasta, jotka oli kaiverrettu 500-luvulla suoraan kallioseinämään. Ne olivat maailman suurimmat pystyssä seisovat Buddha-patsaat vuoteen 2001 saakka, jolloin ne räjäytettiin islaminvastaisina, kun talibanit valtasivat kaupungin ja tuhosivat lukuisia muitakin rakennuksia.
Samaan aikaan 52- ja 36-metristen patsaiden rakentamisen kanssa kaivettiin niiden juureen lukematon määrä luolia. Niitä asuttivat tuhannet buddhalaiset munkit, kunnes islam saapui alueelle 700-luvun puolivälissä. Luolat olivat tyhjinä, mutta saivat olla rauhassa siihen asti, kunnes talibanit ottivat alueen haltuunsa. Patsaiden tuhoamisen jälkeen terroristit säilyttivät onkaloissa aseitaan, mutta kun heidät vihdoin ajettiin amerikkalaisten joukkojen toimesta pois, siirtyivät kodittomiksi jääneet paikalliset luoliin asumaan.
Arkeologit ja paikalliset päättäjät ovat olleet jyrkästi luolissa asumista vastaan, sillä ne ovat historiallisesti arvokkaita kohteita. Monessa luolassa on lisäksi vanhoja kalliomaalauksia, joiden pelätään tuhoutuvan. Luoliin pakotetut sadat perheet myös asentavat suuaukoille ovia ja ikkunoita, ja kallionseinämillä näkyy siellä täällä jopa lautasantenneja ja aurinkopaneeleja. Toisaalta luolassa asuminen ei ole kenenkään bamiyanilaisen valinta, sillä entiset kodit on tuhottu eikä kellään ole varaa rakentaa uutta – kaupungilta ei myöskään heru avustusta, vaikka samaan aikaan ihmiset halutaan pois luolista.
Matmata, Tunisia
Kuva: Максим Улитин | CC BY 3.0 | Kuvaa rajattu
Eteläisessä Tunisiassa sijaitseva Matmata nousi vuonna 1977 kansainväliseen tietoisuuteen, kun kylässä majoituspalveluita tarjoava Hotel Sidi Driss toimi Tähtien sota -elokuvan (myöhemmältä lisänimeltään Episodi IV – Uusi toivo) kuvauspaikkana. Elokuvassa hotelli oli Luke Skywalkerin koti Tatooine-planeetalla – eikä ihme, sillä ympäristö näyttää juuri siltä, kuin se kuuluisi kauas toiselle planeetalle.
Matmatassa kodit rakennetaan kaivamalla hiekkakiveen valtavan kokoinen kuoppa, jonka ulkoreunoilta sitten kaivetaan perheelle tarvittava määrä luolamaisia huoneita. Kuopan pohja toimii perheen yhteisenä pihapiirinä ja suuremmilla perheillä voi olla kotinaan useampiakin monttuja, joita yhdistävät juoksuhautojen tapaiset syvät käytävät.
Kukaan ei tiedä kauanko Matmatan berberit ovat muusta ihmisasutuksesta kaukana sijaitsevassa kylässä asuneet, sillä vuoteen 1967 asti sen olemassa olosta tiesivät vain paikalliset ja kiertelevät paimentolaisheimot. Kyläläisten kertomusten mukaan erikoinen asumistyyli oli pakon sanelemaa, kun ihmiset joutuivat lähtemään kodeistaan pakoon egyptiläisiä valloittajia. Maan alla luolassa asuminen mahdollisti piileskelyn, sillä kylä pysyi kauempaa katsottuna näkymättömissä.
Muu maailma sai tosiaan kuulla kylästä vasta hieman reilu 50 vuotta sitten, kun yli 20 päivää kestäneet rankkasateet romahduttivat monet maanalaisista huoneista. Kylästä lähti miesjoukko noin 60 kilometrin päässä sijaitsevaan Gabèsin keidaskaupunkiin hakemaan apua. Sitä luvattiin, vaikka vieraat olivat melkoinen yllätys kaupunkiin saapuessaan – varsinkin, kun he kertoivat tulonsa syyn. Matmataan rakennettiin pikimmiten maanpäällistä hätämajoitusta, mutta paikalliset olivat niin tottuneet koteihinsa (erityisesti niiden viileyteen), että vain harvat jäivät asumaan maanpinnalle rakennettuihin asuntoihin; suurin osa matmatalaisista korjasi vanhan tai kaivoi kokonaan uuden luola-asunnon.
Nykyään Matmatan asukasluku on noin parin tuhannen luokkaa, ja monet tienaavat elantonsa esittelemällä turisteille kotejaan tippiä vastaan. Varsinkin Tähtien sota -faneille Matmata on kuin pyhiinvaelluspaikka.
🤷♀️ Kerro alla olevissa kommenttikentissä ⬇️⬇️ some-kanavissamme minkälaisia ajatuksia luolassa asuminen ja nämä paikat sinussa herättivät. Oletko päässyt vierailemaan jossakin näistä kohteista?
Bumerangi on Australian alkuperäisväestön käyttämä puukapula, joka ilmaan viskaamisen jälkeen palaa takaisin heittäjälle. Listafriikki heittää nyt tiskiin bumerangeihin liittyviä faktoja, jotka todistavat, että esine ja sen historia eivät ole ollenkaan niin yksinkertaisia!
Tällä listalla ravistellaan sitä tietämystä, mikä monilla on bumerangeista. Tässä muutama esimerkki: Kaikkia bumerangeja ei ole tarkoitettu palaaviksi. Niitä on ollut käytössä muun muassa Amerikan mantereella, Pohjois-Afrikassa ja Euroopassa kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Ja oletus siitä itse heittämisestä: se ei todellakaan ole niin yksinkertaista, miltä se näyttää.
Ota bumerangin heittäminen mukaan kesän pihapeleihin, mutta muista varata tarpeeksi tilaa. Bumerangilla saa helposti auton lommolle tai varomattomille sivullisille kuhmun päähän.
Bumerangi oli ensimmäinen lentävä esine
Bumerangi eroaa muista heitettävistä tai laukaistavista aseista sillä, että se ei noudata ballistista lentorataa eli se ei kaareudu ensin ylös ja sitten alas. Se voi lentää verraten pitkän matkan ”suoraan”.
Tuliaseestakin laukaistu ammus voi näyttää kulkevan suoraan, mutta sen lentorata lähtee välittömästi laskemaan muun muassa painovoiman ja ilmanvastuksen vuoksi. Bumerangilla kohdetta heitettäessä ei tarvitse tähdätä ylöspäin, sillä se lentää – oikeasti. Sitä pidetäänkin ensimmäisenä ihmisen kehittämänä, lentävänä esineenä. Tietenkin se jossain vaiheessa tulee alas, sillä siltä puuttuu energianlähde.
Käyrän bumerangin malli ja pinnanmuodot saavat sen lentämään kuuluisalla tavalla. Perinteisessä bumerangissa on kaksi lapaa, jotka ovat kuin lentokoneen siivet: yläpuolelta hieman kuperat ja alapuolelta tasaiset. Kun ilma kulkee lavan ylä- ja alapuolilta eri nopeuksilla, syntyy nostetta, jota pyörimisliike vielä lisää.
Kukaan ei tiedä varmaksi, miten palaavat bumerangit on alunperin keksitty. Todennäköisesti esine on muokattu litteäksi veistetystä heittokepistä, jollaisella sekä Australian alkuperäisväestö että esimerkiksi pohjoisamerikkalaiset navajot edelleen metsästävät. Kiertävä lentorata syntyi luultavasti vahingossa, kun metsästäjät yrittivät säätää heittokeppejään lentämään suoraan.
Miksi bumerangi palaa?
Bumerangit ovat tietenkin tulleet kuuluisiksi siitä, että ne palaavat heittäjälleen. Mutta kun asiaa oikein alkaa pohtimaan, niin onhan se perin merkillistä, että kymmenien metrien päähän lentävä esine palaa takaisin heittokohtaan – taitavan heittäjän ei täydellisissä olosuhteissa tarvitse liikkua paikaltaan napatakseen bumerangin kiinni.
Palaavan bumegangin salaisuus piilee sen pyörivissä lavoissa, joiden mallista jo äsken puhuttiin. Ylä- ja alapuolen erilaisuuden lisäksi siitä on epäsymmetrisesti viilattu puuta pois, minkä vuoksi oikea- ja vasenkätinen heittäjä eivät voi käyttää samaa bumerangia. Ainakaan onnistuneesti. Koska bumerangia heitetään lähes pystysuorassa, saa ylempi lapa aikaan enemmän nostetta ja kun lavat kääntyvät vuorotellen ilmavirtaa kohti ja siitä poispäin, vaihtelee niiden tuottama noste.
Kun nostovoima vaihtelee, pääsee lapoihin vaikuttamaan myös hyrrävoima, joka vähitellen kääntää pyörivän bumerangin rataa siten, että se palaa takaisin lähtöpaikkaansa. Tämän linkin kautta voit lukea mekanismista syventävästi.
Jos bumerangin yrittäisi heittää vaakasuoraan, nousisi se vain vauhdilla suoraan ylös ja tippuisi pian alas. Väline on oltava siis lähes pystysuorassa ja heittäjän tulee olla kohti tuulta; harjoitteluun sopii parhaiten tuuleton sää. Bumerangia ei kuitenkaan heitetä suoraan tuulta päin, vaan keskimäärin 50 asteen kulmassa tuuleen nähden eli hieman oikealle, jos kyseessä oikeakätinen heittäjä. Oikeakätisen bumerangi tekee ilmassa kierroksen vastapäivään ja vasenkätisen bumerangi taas myötäpäivään.
Bumerangin heittäminen ei todellakaan ole niin helppoa kuin miltä se osaavissa käsissä näyttää.
Bumerangi on metsästykseen tarkoitettu ase
Vaikka nykyään bumerangin heittäminen on enimmäkseen vapaa-ajanviettotapa ja toisaalta kilpailtu urheilumuoto, on bumerangi alunperin ollut ase.
Australian alkuperäisväestö ja kaikki muut bumerangien käyttäjät kehittivät välineen siis aseeksi. Riippuen koosta ja mallista, voi bumerangi lentää jopa kolme kertaa pidemmälle kuin metsästykseen tarkoitettu keihäs; puhutaan useista kymmenistä metreistä. Taidokkaimmin valmistetuilla bumerangeilla on voinut napata jopa 200 metrin päässä olevan eläimen.
Bumerangeilla on metsästetty kenguruita ja emuja sekä useaita pienempiä eläimiä. Tällöin kyseessä on ollut malli, joka ei palaa. Tällaiset bumerangit ovat huomattavasti tarkempia, painavampia (jopa muutaman kilon) ja lentävät kovaa vauhtia. Yhdellä heitollakin saaliin kaataminen on onnistunut, mutta usein riitti pelkkä eläimen tainnuttaminen, jolloin homma hoideltiin loppuun lähietäisyydeltä.
Joissakin ei-palaavissa bumerangeissa toinen pää on koukun mallinen tai reunat veitsen terävät. Näitä tappamiseen tarkoitettuja bumerangeja ei tekisi hirveästi mielikään lähteä nappaamaan kiinni.
Erilaisia käyttötarkoituksia
Kuva: Guillaume Blanchard | CC BY-SA 1.0 (kuvaa rajattu)
Bumerangi on yksi monikäyttöisimmistä aseista ikinä, sillä sitä on perinteisesti käytetty hyvin erilaisiin tehtäviin. Vastoin yleistä uskomusta, palaavia bumerangeja ei ole suunniteltu tappamaan saalista ja palaamaan kolkkauksen jälkeen metsästäjän käteen, sillä välineen matka kyllä tyssää osumaan. Palaavat bumerangit eivät myöskään oli kovin tarkkoja paitsi liitäessään takaisin heittäjän käteen.
Siitäkin huolimatta palaavia bumerangeja on käytetty apuna metsästyksessä. Palaavilla bumerangeilla on säikäytetty lintuja liikkeelle, jolloin ne on ollut helppo keihästää tai napata verkkoihin. Maassa olevaa lintuparvea on helppo huijata, sillä ne todennäköisesti luulevat yläpuolella kaartavaa bumerangia haukaksi tai joksikin muuksi petolinnuksi ja nousevat lentoon päätyen suoraan puiden väliin pingotettuun verkkoon.
Bumerangia perinteisesti käyttäville ihmisille se on ollut kuin aseiden sveitsiläinen linkkuveitsi, joka on toiminut monenlaisissa askareissa apuvälineenä. Sitä on käytetty apuna muun muassa tulenteossa, hiilten sekoittamisessa, kuoppien kaivamisessa ja paistetun lihan paloittelussa. Bumerangit ovat olleet tärkeä osa myös erilaisia rituaaleja ja seremonioita.
Tappava sotaväline
Vuonna 2014 Australiasta löydettiin hauta, jossa oli alle kolmekymppisenä väkivallan seurauksena kuollut mies. Kuolinsyyksi pääteltiin pääkallossa selvästi erottunut syvä haava, vaikka ruhjeita näkyi kehossa muuallakin.
Australialaisten luolamaalausten perusteella on tiedetty jo pitkään, että bumerangeja on käytetty metsästyksen lisäksi myös sotimiseen. Tuo edellä mainittu bumerangi-iskun uhri on kuitenkin ensimmäinen konkreettinen todiste siitä, että aseella oli mahdollista riistää ihmishenki.
Miehen luuranko löytyi Tooralen kansallispuistosta ja ensin tämän uskottiin saaneen kuolettava iskun miekasta. Miehen luurangossa oli nähtävissä monia muitakin ruhjeita, jotka muistuttivat kovasti jälkeä, joka luihin jää metallisesta terästä. Mutta kun jäänteet ajoitettiin yli 800 vuotta vanhoiksi, jäivät eurooppalaisten valloittajien miekat pois laskuista, koska vasta he toivat metalliset aseet Australiaan. Kaakutja-nimen saanu mies oli elänyt ja kuollut satoja vuosia aiemmin.
Tutkijat kääntyivät sen jälkeen perinteisten aboriginaaliaseiden puoleen; olisiko kuolettava isku ja ruhje tullut kivikirveestä tai puunuijasta? Kaakutjan päässä oli kuitenkin 15 senttiä pitkä haava, joten aseessa olisi pitänyt olla vähintään sen mittainen terä. Mikä muu kuin miekka saa aikaan tuollaista jälkeä?
Syventyminen alueella eläneiden heimojen elämään ja aseisiin johdatti tutkijat taistelubumerangien jäljille. Vaikka tuo ase luokitellaan bumerangeihin, muistutti se enemmän miekan terää kuin vaikkapa palaavaa bumerangia.
Kaakutjan käsissä ei vaikuttanut olevan mitään puolustautumisjälkiä, joten tutkijat arvelevat miehellä olleen jonkinlainen kilpi suojanaan tai sitten hän tuli yllätetyksi kenties nukkuessaan.
Bumerangi ei ole kaikkien Australian aboriginaalien käyttämä sana
Koska Australiassa ei ole vain yhtä aboriginaalikieltä, tarkoittaa se sitä, että kaikissa noissa sadoissa kielissä on oma sanansa sille, mitä me kutsumme bumerangiksi. Ensimmäisen kerran englanninkielinen boomerang ilmestyi kirjoitettuun tekstiin vuonna 1822.
Se tulee todennäköisesti Dharawal-kansan murteesta, jota puhuttiin nykyisen Sydneyn eteläpuolisilla jokialueilla, kun eurooppalaiset alkoivat rakentaa siirtokuntiaan. Dharawalin kielessä boornarang-sanalla viitattiin palaavaan heitettävään keppiin.
Jo ennen kuin boomerang sai englanninkielisen nimen, olivat eurooppalaiset uudisasukkaat todistaneet bumerangin käyttöä aseena. Siitä tietenkin kirjoitettiin paikallislehdissä, muun muassa The Sydney Gazzette and New South Wales Advertiser raportoi vuonna 1804, että alkuperäiskansojen välisissä yhteenotoissa oli todistettavasti käytetty mutkalla olevaa puukapulaa, jota miehet ”heittivät käsittämättömällä tarkkuudella”. Osuessaan kovalla vauhdilla vastapuolen jäseneen ”ase jätti jälkeensä hirvittävän ruhjeen”.
Bumerangi oli siis nähty tositoimissa, mutta sille ei vielä oltu saatu nimeä.
Bumerangeja on käytetty laajasti ympäri maailman
Kuva: Suaudeau | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Vaikka bumerangi nykyään onkin yksi Australian tunnetuimmista symboleista ja se oli pääosassa vuoden 2000 kesäolympialaisten logossa, on samanlaisia aseita ollut käytössä monessa muussakin maailman kolkassa.
Nykyisen Arizonan alueella elävä Hopi-kansa on metsästänyt jäniksiä bumerangeilla. Floridassa sijaitsevalta, arkeologisesti merkittävältä Little Salt Springin alueelta, on löytynyt 9000 vuotta vanha bumerangi.
Nykyisen Irakin alueella eläneillä sumerilaisilla, jotka kehittivät ensimmäisen kirjoitusjärjestelmän, oli noin 5000 vuotta sitten käytössään bumerangia muistuttava kirjoitusmerkki. Maailman vanhin – siis säilynyt – bumerangi löytyi vuonna 1986 Oblazowan luolasta Puolasta. Taidokkaasti mammutin syöksyhampaasta veistetyn bumerangin on arvioitu olevan 30 000 vuotta vanha.
Bumerangeja on käytetty myös muinaisessa Egyptissä. Tutankhamon, joka hallitsi noin 1334–1325 eaa., on tunnettu vuonna 1922 löydetystä, poikkeuksellisen hyvin säilyneestä haudastaan. Hautakammiosta löytyi paljon erilaisia esineitä, joiden joukossa oli joukko bumerangeja; sekä palaavia että metsästysbumerangeja. Yllä oleva kuva on otettu vuonna 2019 Pariisissa esillä olleesta Tutankhamon-näyttelystä. Kuvan neljä bumerangia eivät ole palaavia malleja johtuen niiden kaarevuudesta; tai sen puutteesta.
Suurimmat, pienimmät ja pisimmälle lentäneet
Maailman pienin virallisessa kilpailussa onnistuneesti lentänyt palaava bumerangi on 48 millimetriä eli alle viisi senttiä pitkä. Sen heitti Sadir Kattan Australiassa järjestetyissä bumerangin heiton kansallisissa mestaruuskisoissa maaliskuun 22. päivänä vuonna 1997. Tuo minibumerangi lensi yli 20 metrin päähän, joka on hyväksytyn heiton raja, ja palasi sääntöjen mukaan tarpeeksi lähelle heittäjää.
Maailman suurimmalla palaavalla bumerangilla taas on mittaa 2,74 metriä. Sitä heitti Ison-Britannian bumerangijärjestö Lontoossa huhtikuun 28. päivä vuonna 2014. Videolla nähtävä heittäminen ei ole kovinkaan sulavan näköistä, mutta ennätys tuli rikottua, koska bumerangi palasi hyväksytylle alueelle.
Pisin bumerangiheitto on samaan aikaan pisin heitto, jonka ihminen on tehnyt ilman, että esineessä on vauhtia lisääviä osia, kuten häntä. David Schummy viskasi bumerangin 427,2 metrin päähän maaliskuun 15. päivänä vuonna 2005. Se rikkoi ryminällä vuonna 2003 Aerobie-frisbeellä tehdyn edellisen ennätyksen, joka oli 406,3 metriä.
Lue myös:
Arki ei aina ole leppoisaa ja mukavaa, mutta nämä 10 nerokasta life hack -ideaa saattavat pelastaa päiväsi ja tehdä elämästä huomattavasti helpompaa!
Elämässä tulee aina vastaan pieniä ongelmia, jotka eivät kaada maailmaa, mutta ovat melko ärsyttäviä. Nämä ovat niitä ”first world problems” -tyyppisiä vastoinkäymisiä. Vähän jopa ottaa päähän, että ärsyttää. Onneksi internet on täynnä toinen toistaan parempia ja myös huonompia vinkkejä siihen, miten elämää voi helpottaa kotikonstein ja varsin pienillä jutuilla.
Listafriikki syventyi life hacksien ihmeelliseen maailmaan ja poimi kymmenen – toivottavasti – hyödyllistä niksiä sujuvampaan ja huolettomampaan arkeen.
Ja jos jotkut neuvot vaikuttavat erikoisilta ja jopa hölmöiltä, niin life hack -vinkkien on tarkoituskin olla vähän sellaisia; kotikonstein ja laatikon ulkopuolelta ajateltuna! Tämä ei onneksi ole niin vakavaa.
Syö täytetty tortilla toisen tortillalevyn päällä
Tortillojen syöminen on sotkuista puuhaa. Aina sitä suunnittelee täyttävänsä lätyn maltillisesti, mutta useimmiten (lue: aina) täytteet pursuavat yli äyräiden. Vähintään neljäsosa täytteistä putoaa lautaselle ja saman verran rinnuksille tai ties mihin. Tortillat eivät tosiaankaan ole paras mahdollinen valinta esimerkiksi ensimmäisille treffeille. Siinä muuten yksi life hack lisää!
Sotkulta tällä vinkillä ei varsinaisesti säästy, mutta ainakaan täytteitä ei tarvitse haarukoida lautaselta ennen uutta tortillaa. Niksi on yksinkertainen ja kuuluu seuraavasti: Laita tortillalevy lautaselle, kun alat syömään edellistä. Kun täytteitä putoilee, tippuvat ne suoraan uudelle levylle. Nerokasta!
Äläkä vain kysy, mitä viimeisen tortillan kanssa kuuluu toimia – Listafriikki on neuvoton!
Kokkausta viinin kanssa
Viinin kanssa kokkaamisella ei tässä kohdassa tarkoiteta ruoanlaitossa ”avustavaa” lasillista vaan ruoan maustamista. Jos viiniä käyttää kokkauksessa paljon, niin sen säilyvyyden kanssa ei ole ongelmia. Sama juttu, jos aiot nauttia aterian kanssa viiniä.
Mutta tuntuu turhalta haaskaukselta avata viinipullo, lorauttaa siitä pieni määrä vaikkapa kastikkeeseen, pataan, keittoon tai marinadiin, ja sitten laittaa pullo säilöön. Viini ei säily avatussa pullossa hyvänä pitkään.
Näppärä vinkki on täyttää tavallinen jääpalamuotti viininjämillä ja pakastaa neste talteen seuraavaa kertaa varten. Pakastetut viinipalat toimivat loistavasti myös (alkoholillisen) boolin viilentäjinä, sillä sulaessaan ne tuovat vain lisää makua. Tai miltä kuulostaisi viinijää – aikuisten versio mehujäästä?
Kaapelit järjestykseen vessapaperihylsyillä
Kenellä muulla on se pahamaineinen laatikko, joka on täynnä toisiinsa kietoutuvia johtoja ja kaapeleita? Niitä ei voi heittää pois, koska johonkin laitteeseen ne kuuluvat, mutta kukaan ei kuitenkaan tiedä mihin. Ja mitä jos niitä huomenna tai viidentoista vuoden päästä tarvitsee?
Nuo johdot elävät laatikossa omaa elämäänsä, joten sieltä on täysin mahdoton löytää mitään tai saada juuri se tarvitsemansa johto siististi ulos ilman solmuista koostuvan pulmapelin ratkaisua.
Jos et voi samaistua edellä mainittuun purkaukseen, niin onnea: olet jotenkin onnistunut ratkaisemaan tämän ongelman. Mutta niille, joille ajatuskin kaapelilaatikon avaamisesta aiheuttaa tuskaa, on tiedossa helpottava life hack!
Kaapeliorgiat saa vältettyä vessapaperihylsyjen avulla. Kukin kaapeli kääritään oman hylsynsä sisään ja voilà – johdot pysyvät erillään toisistaan. Hylsyt voi järjestää vaikka tyhjään kenkälaatikkoon tai sitten käyttää jo olemassa olevaa säilytysratkaisua.
Jos oikein haluaa lähteä hifistelemään, niin jokaiseen hylsyyn voi tussilla kirjoittaa, mikä kaapeli on kyseessä; jos sen käyttötarkoituksen yleensä ottaenkaan tietää.
Jos valinta tuntuu mahdottomalta, niin heitä kolikkoa – kuvaannollisella twistillä
Tai heitä vaikka ihan kirjaimellisella twistillä! Tämä life hack vaikuttaa humpuukilta: antaa nyt sattuman päättää jokin vaikea asia. Mutta anna sille kuitenkin mahdollisuus.
Tarkoitus ei ole antaa kruunan tai klaavan päättää sinun puolestasi, vaikka kolikonheitosta onkin kyse. Kun heität kolikon ilmaan, alat alitajuisesti toivoa jompaakumpaa lopputulosta eli sitä, minkä sisimmässäsi haluat.
Huolimatta siitä, minkä tuloksen kolikko antaa, olet jo saanut vastauksen.
Yllättävä life hack rintaliivien käyttäjille
Automaattisesti voisi ajatella, että valkoisen paidan alle ”kuuluu” laittaa valkoiset rintaliivit, jotta ne eivät näy läpi. ”Kuuluu” on lainausmerkeissä siksi, että tietenkään ei ole olemassa mitään sääntöä siitä, että rintaliivit eivät saisi näkyä läpi. Laita vaikka rintsikat paidan päälle – mikä tahansa tuntuu itsestä hyvältä!
Mutta JOS ei halua liivien kuultavan läpi valkoisten vaatteiden alta, niin valkoiset liivit eivät ole paras vaihtoehto. Lähellä omaa ihonväriä olevat alusvaatteet – olivat ne sitten kermanvärisiä, mustia tai jotain siltä väliltä – toimivat erinomaisesti, mutta tämä ei ole se yllättävä vinkki.
Valkoisen kanssa paras valinta on punainen! Punaiset rintaliivit sulautuvat jostain ihmeen syystä täydellisesti kaikkiin ihon sävyihin eivätkä ne kuulla valkoisen paidan läpi. Älä kuitenkaan valitse pinkkiä tai fuksiaa, vaan valitse puhtaasti kirkkaanpunainen tai sitten jokin hieman syvempi punaisen sävy.
Naarmut pois puupinnoista pähkinällä
Puussa oleviin syviin naarmuihin tepsii ainoastaan hionta ja uusi käsittely, mutta pienemmät naarmut saa häivytettyä kotikonstein nopeasti ja edullisesti.
Väline sinulla on todennäköisesti jo valmiina keittiön ruokakaapissa, sillä hommaan tarvitaan pähkinä. Esimerkiksi saksanpähkinä, manteli ja parapähkinä toimivat loistavasti puisen lattian tai huonekalujen siistimisessä.
Pähkinää hangataan naarmuun, jolloin siitä irtoavat luonnolliset öljyt saavat viirut kaikkoamaan. Öljyt täyttävät ja tummentavat pienet kolhut niin tehokkaasti, että pinta on pian kuin uusi. Tietenkään naarmu ei konkreettisesti katoa, kyse ei ole taikatempusta, mutta ainakin sen saa häivytettyä.
Rahat piiloon huulirasvaputkiloon
Mikäs sen ikävämpää, kuin joutua lomareissulla taskuvarkaan uhriksi. Toki ryöstön kohteeksi voi päätyä ihan kotikulmillakin, mutta taskuvarkaat ovat erityisesti suurempien kaupunkien riesa. Monesti rikolliset ovat niin taitavia, että uhrilla ei ole tekohetkellä mitään käsitystä. Joskus ryöstö voidaan tehdä aseella uhaten, jolloin uhria vaaditaan antamaan kaikki mukanaan oleva arvokas tavara.
Näitä tilanteita varten kannattaa olla muutama pienempi seteli lompakossa, jottei varas jää tyhjin käsin. Usein reissulla on kuitenkin mukana normaalia enemmän käteistä, mutta ne kannattaa piilottaa.
Tähän tarkoitukseen käy hyvin tyhjä ja vanhasta sisällöstä puhdistettu huulirasvaputkilo. Setelit vain kääritään tiukalle rullalle ja sujautetaan viattomaan putkiloon. Kikka toimii myös hotellihuoneeseen jätetyille rahoille, jos sieltä ei löydy lukollista tallelokeroa.
Ketä varasta nyt kiinnostaisi toisen huulirasva!? Paitsi jos tämä life hack on jo kiirinyt pitkäkyntisten korviin…
Ota avainnippu haltuun kynsilakalla
Jos avainnippu alkaa muistuttaa esinettä, jota heilauttamalla saisi jonkun tyrmättyä, on oikean avaimen löytäminen todennäköisesti hankalaa. Varsinkin, jos avaimet ovat keskenään samanlaisia.
Kyllä, avaimiin myydään värikkäitä muovipäitä, mutta ne menevät rikki – kokemusta on. Pysyvämmän ratkaisun saa kynsilakalla!
Lakkaa avainten päät mieleisillä väreillä, eivätkä ne enää koskaan mene sekaisin. Toki sitten täytyy muistaa, että mikä väri kuuluu mihinkin oveen, joten sattumanvaraisen sutimisen sijaan maalaus kannattaa suunnitella loogisesti. Ulko-oveen vaikka talon seinän väristä, varastoon mustaa ja niin edelleen. Siinä voi joutua – tai päästä – kynsilakkaostoksille!
Hankalinkin hautakynttilä syttyy spagetin avulla
Monella voi olla kotona sellainen kynttilä, joka on jo sen verran palanut, että sytyttäminen on hankalaa. Näpit palavat, ja jos kynttilän yrittää sytyttää kääntämällä sen väärinpäin, valuu käsille kuumaa ja sulaa steariinia.
Usein tämä ongelma tulee vastaan hautausmaalla, sillä korkeissa hautakynttilöissä sydän on monesti todella syvällä. Mikä neuvoksi?
No kaivetaan esiin spagetti; etukäteen tietenkin, sillä jos probleemaan törmää ollessaan jo hautausmaalla, niin harvalla on pastaa takataskussaan. Ainakaan kokonaista spagettia.
Sitten vain spagetti palamaan ja kynttilää sytyttämään. Liekehtivällä spagetilla yltää syvälläkin olevaan sydämeen.
Sangon täyttäminen rikkalapiolla
Isomman astian, kuten pesuvadin tai sangon täyttäminen voi olla yllättävän hankalaa. Astia ei mahdu altaaseen, joten sitä ei saa kirveelläkään hanan alle. No, ehkä kirveellä voisikin saada…
Yksi ilmiselvä keino on käyttää vaikkapa pienempää vesikannua, mutta sangon täyttäminen onnistuu myös rikkalapion kanssa. Rikkalapio laitetaan hanan alle ja vesi valuu kahvaa pitkin sankoon. Tietysti homman onnistuminen vaatii tietynlaisen rikkalapion eli sellaisen, jonka kahvassa vesi pääsee virtaamaan.
Ja kyllä, sangon voi täyttää suihkussakin, mutta jos pienessä suihkukaapissa on kiinteä suihkupää ylhäällä eikä ollenkaan hanaa, on oman mielenterveyden kannalta parempi turvautua rikkalapioon.
Jos tuntuu, että kirjoittajalla on henkilökohtaisia patoumia, niin arvio on oikea. Ulkomailla asuessa ikävöi monia suomalaisia asioita, joita kotimaassa pitää itsestäänselvyytenä. Kuten käsisuihkua, joka olisi pesuvadinKIN täyttämiseen ehdoton kapistus.
Lue myös: 10 tavallista suomalaista asiaa, joita kaipaat ulkomailla asuessasi
Jos vinkit ja niksi kiinnostavat, niin tässä lisää luettavaa:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tällä kertaa sen, että miksi suosiota osoitetaan nimenomaan taputtamalla. Nythän se vaikuttaa täysin luonnolliselta toimintatavalta, mutta mistä tapa on saanut alkunsa.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi suosiota osoitetaan taputtamalla?
Ihmiset lyövät käsiään yhteen ollessaan innoissaan, kannustaessaan sekä osoittaessaan suosiota. Mutta miksi olemme ruvenneet taputtamaan?
Taputtaminen on ikivanhaa perua, sillä se on universaali tapa kommunikoida eli joka puolella maailmaa sen merkitys on sama. Ihminen on alunperin taputtanut nimenomaan innostuneena. Reaktio on selvästi kehittynyt vasta ihmiselle, sillä muut kädelliset eivät luonnossa taputa samasta syystä – ne voivat kyllä oppia matkimalla, mutta villeillä apinoilla taputus on muun muassa merkki pelosta.
On mahdotonta tietää, miksi ja milloin innostuneet ihmiset ovat alkaneet taputtamaan, mutta ensimmäiset aplodit saadaan kyllä merkattua historian aikajanalle; ainakin ensimmäiset dokumentoidut sellaiset. Roomalainen näytelmäkirjailija Titus Maccius Plautus päätti teoksensa 200-luvulla eaa. sanaan plaudite, jolla yleisöä kehotettiin antamaan suosionosoitukset taputtamalla.
Sitä ennen aplodeja oli annettu ainoastaan johtajille. Ateenassa oli jo 500-luvulla eaa. säädetty laki, jonka mukaan alamaisten on taputettava hallitsijoille ja sotaherroille.
Taputtaminen ei kuitenkaan ollut ainoa tapa, sillä suosiota osoitettiin myös jalkoja tömistelemällä ja sormia napsuttelemalla. Plautus kuitenkin antoi tarkat ohjeet siitä, miten hänen näytelmiensä jälkeen tuli toimia: suosionosoitukset piti suorittaa nimenomaan kämmeniä yhteen lyömällä.
Vielä sellainen huomio loppuun, että Vanhan Testamentin Toisessa kuninkaiden kirjassa kerrotaan eräässä kohdassa väkijoukon taputtaneen juuri kruunatulle Joasille. Joas nousi Israelin kuninkaaksi noin vuoden 800 eaa. tienoilla, mutta kirjan tekstit on kirjoitettu 500-luvulla eaa. On toki mahdollista, että sanat ja lauseet ovat muuttaneet muotoaan lukuisten käännösten myötä ja tuhansien vuosien aikana.
Lue myös:
Elämäntapa
Etelä-Amerikan maissa vannotaan veristä kostoa Espanjalle: 10 erikoista faktaa kansallislauluista – osa 2
Kansallislaulut ovat verrattain uusi ”keksintö” ja monella niistä on yllättävän mielenkiintoinen alkuperä. Nyt lähdemme tutustumaan eri maiden kansallislauluihin ja tarinoihin niiden takana.
Monet maat alkoivat omaksua kansallislauluja nationalismin nostaessa päätään 1800- ja 1900-luvuilla, ja ajan henkeen sopien niiden oli tarkoitus kohottaa kansallismielisyyttä ja ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Lopullinen sysäys tuli kuitenkin olympialiikkeeltä, kun vuonna 1920 päätettiin, että olympiavoittajien saadessa kultamitalinsa heille soitetaan oman maan kansallislaulu. Viimeistään silloin nekin maat, joilla ei aiemmin ollut omaa hymniä, totesivat sellaisen olevan paikallaan.
Listafriikki kokosi nyt kymmenen eri kansallislaulua, joiden sanoituksissa on jotain eriskummallista, kuten toivomuksia hautautumisesta tulivuoren tuhkaan tai vihollisen veren täyttämät pellot. Lisäksi mukaan mahtuu hauskoja tarinoita siitä, miten pakko on joskus paras suostuttelija, kun kansakunnalta uupuu oma laulu.
Lista on julkaistu kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi hauskaa, erikoista tai yllättävää tarinaa kansallislauluista voi lukea tästä:
God Save the King ja murskaa samalla pari skottia
Yhdistyneen kuningaskunnan kansallislaulu God Save the King on siitä erikoinen, että sen nimi vaihtuu hallitsijan mukaan.
Pitkän aikaa, yli 70 vuotta kestäneen hallitsijakauden ajan, laulettiin pelastusta kuningattarelle, mutta kun kuningatar Elisabet II kuoli syyskuussa 2022, vaihtuivat hallitsijan myötä myös kansallislaulun sanat.
Nyt onnea ja menestystä toivotetaan kuninkaalle, ja jos kaikki menee suunnitellusti, niin kansallislaulu tulee pitämään God Save the King -nimensä nykyisen hallitsijan lisäksi vielä vähintään kahden seuraavan monarkin kohdalla.
Kyseinen laulu otettiin käyttöön vuonna 1745 kuningas Yrjö II:n valtakaudella, ja alunperin se alkoi sanoilla: ”God save great George our king” eli Jumala pelasta kuninkaamme, mahtava Yrjö. Sanoja piti viilata muutaman Yrjö-nimisen kuninkaan jälkeen, kun Vilhelm IV:n nimi ei enää istunutkaan melodiaan. Puhumattakaan tämän veljentyttärestä Viktoriasta.
Laulusta ei useinkaan lauleta kuin ensimmäinen ja viides säkeistö, sillä mukana on hieman arkaluontoista tekstiä, jos ottaa huomioon kuningaskunnan tämän hetkisen kokoonpanon. Viimeisessä säkeessä nimittäin puhutaan ”kapinallisten skottien murskaamisesta”, joka ehkä satoja vuosia sitten oli ok, kun Englannin ja Skotlannin kuningaskunnat sotivat keskenään, mutta Yhdistyneessä kuningaskunnassa kyseistä säettä tuskin on sopivaa lurauttaa.
”Lord, grant that Marshal Wade,
May by thy mighty aid,
Victory bring.
May he sedition hush,
and like a torrent rush,
Rebellious Scots to crush,
God save the King.”
Nepalin kansallislaulu on tarkoitettu Casion kosketinsoittimilla säestettäväksi
Kansallislauluissa harvoin otetaan mitään suuria musiikillisia riskejä ja oikeastaan kaikki ovat tyyliltään hyvin samankaltaisia. Nepal eroaa virkistävällä tavalla massasta.
Nepalissa oli aiemmin perinteinen kansallishymni, mutta vuoden 2006 vallankumouksen jälkeen kansakunta halusi eroon kuningasta ylistävästä sanoituksesta, jossa tavalliset ihmiset oli unohdettu kokonaan. Vuonna 2007 uudessa Nepalin demokraattisessa liittotasavallassa järjestettiin kilpailu kansallislaulun löytymiseksi.
Alankomaat kumartaa Espanjan kuninkaalle
Alankomaiden kansallislaulu on sanoitukseltaan akrostikon eli runo, jonka säkeitten ensimmäisistä (tai keskimmäisistä tai viimeisistä) kirjaimista muodostuu peräkkäin luettuna sana tai lause. Tämän kansallislaulun viidentoista säkeen alkukirjaimista muodostuu runon nimi – Willem van Nazzov.
Vilhelm Vaitelias, josta kansallislaulu kertoo, oli Espanjan kuningasta vastaan kapinoinut sankari Alankomaiden itsenäisyyssodassa vuosina 1566–1648. Lisäksi runo on kirjoitettu minä-muodossa, kuin Vilhelm kertoisi itse tarinaa.
Alankomaiden kansallislaulua on muualla maailmassa pidetty hieman kummallisena, sillä ensimmäisessä säkeistössä vannotaan ikuista uskollisuutta Espanjan kuninkaalle, ja tämä säkeistö on juuri se, mitä virallisesti nykyäänkin lauletaan. Se tuntuu hieman kummalliselta vallankumousta johtaneen sotasankarin suusta.
Mutta jos kansallislaulua lukee tai laulaisi eteenpäin, niin käy selväksi, että Vilhelm oli toki ollut lojaali kuninkaalle, mutta tilanne muuttui, sillä espanjalaiset ampuivat ja polttivat alankomaalaisia elävältä, koska nämä eivät olleet katolilaisia.
Niinpä Vilhelm kasasi joukot ja lähti sotimaan kuninkaan armeijaa vastaan. Runon lopussa jopa kerrotaan siitä, kuinka espanjalaiset tuhosivat kyliä ja raiskasivat asukkaita ennen teloittamista – näitä säkeistöjä ei sattuneesta syystä tänä päivänä lauleta.
Joten vaikka urheilutapahtumissakin kuullussa kansallislaulussa vannotaan uskollisuutta Espanjan kuningasta kohtaan, ovat sanat kokonaisuudessaan kertomus selkäänpuukottamisesta.
Kun Tšekki ja Slovakia eivät tehneet asioista turhan vaikeita
Kun Tšekkoslovakian tasavalta perustettiin vuonna 1918, liitettiin siinä yhteen historiallisesti ja kulttuurillisesti kaksi hyvin erilaista aluetta. Tietenkin uudelle maalle piti löytää kansallislaulu, jossa lopulta tehtiin kumpaakin kansakuntaa miellyttävä kompromissi.
Kansallislaulun alkuosa oli otettu tšekkiläisestä komediamusikaalista ja toisen osan muodosti slovakialainen kansanlaulu. Kumpikaan noista kappaleista ei ollut minkäänlaisessa virallisessa asemassa ennen Tšekkoslovakian muodostamista.
Juuri ennen 1990-luvun vaihdetta maassa alkoi rauhanomainen samettivallankumous, jonka seurauksena Tšekkoslovakia hajosi ja vuoden 1993 ensimmäisenä päivänä Tšekki ja Slovakia julistautuivat itsenäisiksi.
Tuoreet valtiot tarvitsivat jälleen kerran kansallislaulut, ja koska itse hajoaminenkin oli sujunut kivuttomasti, päätettiin myös kansallislaulu pistää keskeltä jakoon: Tšekki sai luonnollisesti ensimmäisen säkeistön ja Slovakia toisen.
Etelä-Amerikan laulut Espanjaa vastaan
Kuva: Timwryan | CC BY-SA 3.0 | Kuvaa rajattu
Monessa Etelä-Amerikan maassa kansallislaulut on tehty suoraan entisiä siirtomaavaltoja vastaan. Espanja- ja Portugali-vihaa ei ole mitenkään edes peitelty.
Lauluissa toistuvat samanlaiset teemat: ne ovat kuin eepoksia maan ja kansakunnan historiasta, johon kuuluu surua ja tuskaa. Ja lopuksi vannotaan, että niin ei pääse enää ikinä tapahtumaan!
Argentiinan kansallislaulun alkuperäisessä versiossa puhutaan julmista valtaajista ja verenhimoisista tiikereistä, jotka levittävät surua ja kyyneliä pitkin etelän kaupunkeja. Erikseen mainitaan muun muassa La Paz (Bolivia), Caracas (Venezuela), Quito (Ecuador) ja México (Meksiko), joten Argentiinassa laulettiin koko Etelä-Amerikan vapauden puolesta. Espanjalaisia vastaan taistelemisesta kertovia säkeistöjä ei kuitenkaan ole enää vuosisataan ollut sallittua laulaa.
Perun kansallislaulussa (osiossa, jota ei varmaankaan olympialaisissa veisata) muistellaan 300 vuotta kestänyttä kurjuutta ja orjuutusta, ja vannotaan kostoa: ”Olkoot kätemme, jotka tähän päivään saakka ovat olleet aseettomat, aina valmistelemassa tykkejä, sillä jonain päivänä Iberian rannat saavat tuntea niiden kauhun”.
Ecuadorissa taas on valmistauduttu espanjalaisten uuteen tulemiseen, mutta sen sijaan, että laulussa kehotettaisiin taisteluun, kääntävät ecuadorilaiset katseensa suureen Pichincha-tulivuoreen. Jos raakalaismaiset orjuuttajat olisivat jonain päivänä jälleen valmiina ketjujensa kanssa, pyydetään Pichinchaa syöksemään sisuksensa ulos ja hautaamaan koko maa ja sen asukkaat tuhkaan, ettei espanjalaisille jäisi mitään valloitettavaa.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, mikä oikein onkaan h-hetki. Monelle tuttu ja usein käytetty ilmaus, mutta mistä ihmeestä se on peräisin?
Listafriikki etsii vastauksen myös siihen, että kukahan kumma keksi Lego-palikat.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Mikä on h-hetki?
H-hetki on tärkeän tapahtuman alkamishetki tai jokin muuten vain kriittinen hetki. Se on lainattu englanninkielisestä sotilastermistä H-hour, jolla viitataan hyökkäyksen tai operaation käynnistymisajankohtaan.
Ilmaisun H-kirjain on napattu tuntia tarkoittavasta hour-sanasta vain korostamaan tietyn hetken merkityksellisyyttä. Armeijakielessä esimerkiksi H-2 tarkoittaa kaksi tuntia ennen hyökkäyshetkeä ja H+3 tarkoittaa kolme tuntia operaation alkamisen jälkeen.
Ensimmäiset kirjalliset todisteet h-hetken käytöstä ovat peräisin ensimmäisestä maailmansodasta. Yhdysvaltalaisjoukoille syyskuun 2. päivänä vuonna 1918 annetussa hyökkäyskäskyssä määrättiin aloittamaan h-hetkenä isku, jonka tavoitteena oli saksan rintamakiilan kukistaminen St. Mihielissä, Ranskassa. Hyökkääjät onnistuivat pitkälti erinomaisen ja tarkan suunnittelun ansiosta.
H-hour eli ”h-tunti” ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita suunnittelua tunnin tarkkuudella, joten siksi suomenkielinen h-hetki on kuvaavampi. Hämeen rykmentin yliluutnantti Otto Pekkarinen kertoi vuonna 2010 Ylelle, että ohjesääntöihin kirjatun h-hetken määrittäminen on jopa sekunnintarkkaa hommaa: ”Synkronoidaan hyökkäyksen eri elementit yhteen tarkoituksen mukaisesti”. Pekkarisen mukaan esimerkiksi jalkaväkeä tukevan tykistötulen täytyy loppu juuri ennen h-hetkeä.
Vaikka h-hetki on saanut alkunsa sotimisesta ja liittyy vahvasti armeijan sanastoon, on se nykyään hyvin yleisesti käytetty termi. Arkipäivässä jos joku sanoo h-hetken lähestyvän, niin eipä kai kukaan oleta, että kohta on hyökkäys käsillä.
Kuka keksi Legot ja koska?
Legojen syntyhistoria ei ole ruusuinen.
Puuseppä Ole Kirk Kristiansen perusti vuonna 1916 pieneen tanskalaiseen Billundin kaupunkiin pajan, jossa valmistettiin huonekaluja ja muita kodin tarve-esineitä. Bisnes ei kukoistanut ja kaiken huipuksi verstas tuhoutui tulipalossa. Kristiansen ei lannistunut, vaan rakensi suuremman tehtaan ja päätti keskittyä puisten lelujen valmistamiseen. Sukulaisilta ei herunut apuja tai lainarahaa, sillä he eivät nähneet leluissa tulevaisuutta tai mahdollisuutta tienaamiseen. Kristiansen vähät välitti epäluuloisten arvostelusta ja valitsi yrityksensä nimeksi Lego, joka rakentui sanoista leg godt eli leiki hyvin.
Toisen maailmansodan aikana tehdas paloi taas, mutta edelleenkään Kristiansen ei ollut valmis hylkäämään yritystään. Valmistui jälleen uusi tehdas ja tuolloin mukana oli myös hänen poikansa Godtfred Kirk Kristiansen.
Sodan jälkeen muovista tuli halvempaa, joten nuoremman Kristiansenin alkuvastusteluista huolimatta Lego alkoi keskittyä muovisten lelujen valmistamiseen. 1940-luvun lopulla Kristiansenit alkoivat tehdä muottien avulla muovisia palikoita, jotka lukkiutuvat toisiinsa. Huolellisen kehitystyön jälkeen nykyisin käytössä oleva kiinnitysjärjestelmä patentoitiin vuonna 1958. Yrityksen nimestä tuli vuosien mittaan synonyymi kaikkien rakastamille palikoille.
Lue myös:
Elämäntapa
Morsian huijasi petipuuhilla ja pakotti miehensä runoilemaan: 10 hauskaa faktaa kansallislauluista – osa 1
Kansallislaulut ovat suhteellisen uusi ”keksintö”, ja monella niistä on melko mielenkiintoinen alkuperä ja tarina. Nyt lähdetään tutustumaan niihin!
Monet maat alkoivat omaksua kansallislauluja nationalismin nostaessa päätään 1800- ja 1900-luvuilla., ja niiden oli tarkoitus kohottaa kansallismielisyyttä ja ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mutta usko tai älä, niin lopullinen sysäys tuli olympialiikkeeltä, kun vuonna 1920 päätettiin, että olympiavoittajien saadessa kultamitalinsa heille soitetaan oman maan kansallislaulu. Viimeistään silloin nekin maat, joilla ei aiemmin ollut omaa hymniä, totesivat sellaisen olevan paikallaan.
Listafriikki kokosi nyt kymmenen eri kansallislaulua, joiden sanoituksissa on jotain eriskummallista, kuten toivomuksia hautautumisesta tulivuoren tuhkaan tai vihollisen veren täyttämät pellot. Lisäksi mukaan mahtuu hauskoja tarinoita siitä, miten pakko on joskus paras suostuttelija, kun kansakunnalta uupuu oma laulu.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset kansallislaulufaktat ovat luvassa myöhemmin.
Naiselliset avut käyttöön Meksikossa
Meksikon kansallislaulussa ei sinänsä ole mitään erityisen kummallista: se on nopeatempoinen marssi ja sanat ylistävät kotimaata ja kannustavat syöksymään sotaan Meksikon puolesta. Eli hyvin perinteinen veisu. Mutta Himno Nacional Mexicanon syntytarina lyö ehkä kaikkien muiden kansallislaulujen syntytarinat sata-nolla.
Meksikossa järjestettiin vuonna 1853 kirjoituskilpailu, johon kuka vain sai osallistua. Kolmikymppinen runoilija Francisco González Bocanegra ei ollut innokas laatimaan omaa ehdotustaan, sillä hän koki, että omaa alaa olevat rakkausrunot poikkeavat niin suuresti isänmaallisesta tyylistä, jota kansallislaulun sanoittaminen vaatisi.
Hänen kihlattunsa Guadalupe González del Pino oli kuitenkin vakuuttunut sulhasensa taidoista ja yritti kovasti painostaa tätä osallistumaan kilpailuun, mutta Bocanegra oli järkkymätön.
Niinpä González del Pino päätti ottaa naiselliset avut käyttöön ja kutsui Bocanegran vanhempiensa kotiin rentoon illanviettoon. Neuvokas morsian houkutteli Bocanegran yhteen makuuhuoneeseen, suuteli tätä ovensuussa ja juuri kun mies oli pääsemässä vauhtiin avaten jo innokkaana paitansa nappeja, työnsi González del Pino hänet sisään huoneeseen ja lukitsi oven ulkopuolelta.
González del Pino oli etukäteen täyttänyt huoneen lehtileikkeillä ja kuvilla Meksikosta, ja ilmoitti Bocanegralle, että tämä pääsisi ulos siinä vaiheessa, kun sanoitus kansallislauluun olisi valmis. Neljän tunnin kuluttua mies työnsi oven alta kymmenen säkeistöä valmista tekstiä.
Kiitos isänmaallisen ja päättäväisen morsion, Bocanegran teksti voitti kilpailun ja siitä saatiin sanat Meksikon kansallislauluun.
Verinen Marseljeesi
Ranskan kansallislaulu, La Marseillaise eli Marseljeesi, on varmasti siellä top 5 maailmanlaajuisesti tunnetuimpien joukossa. Marseljeesin sävelsi ja sanoitti vuonna 1793 Claude Joseph Rouget de Lisle, kun Ranska oli julistanut sodan Itävaltaa vastaan. Sen nimikin oli alunperin Reinin armeijan sotalaulu. Muutamaa vuotta myöhemmin se julistettiin tasavallan kansallislauluksi.
Myöhemmin Marseljeesista on tullut ympäri maailman käytetty vallankumouksellisten tunnuskappale ja muun muassa Venäjällä vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen väliaikainen hallitus otti Marseljeesin kansallislaulukseen; uudella sanoituksella tokikin.
Jos ranskan taidot ovat ruosteessa, niin Marseljeesin sanat saattavat olla mysteeri. En usko, että voin enää ikinä tämän jälkeen katsoa pokerinaamalla esimerkiksi Ranskan jalkapallomaajoukkuetta rivissä laulamassa kansallislauluaan – siinä on nimittäin sen verran raa’at sanat.
Toki monessa muussakin kansallislaulussa on, mutta kuten tulemme tämän listan aikana huomaamaan, on kaikkein pahimmat säkeistöt usein jätetty pois nykyisin käytössä olevista versioista. Näin ei kuitenkaan ole Marseljeesissa.
Yllä on video, jossa sanat on suomennettu, mutta tiivistettynä huippukohtia ovat esimerkiksi verisen lipun nostaminen ja taisteleminen siihen saakka, että vihollisen epäpuhdas veri kastelee pellot. Oma suosikkini on kohta, jossa varoitetaan villeistä vihollisista, jotka tulevat leikkaamaan poikien ja vaimojen kurkut auki.
Baseball-peli antoi lähtölaukauksen Yhdysvaltain kansallislaululle
Jos on Marseljeesi laajasti tunnettu, niin sitä on myös Tähtilippu eli Yhdysvaltain kansallislaulu The Star-Spangled Banner. Atlantin toisella puolella kansallislaulu on ollut virallisessa käytössä vasta vuodesta 1931 saakka, vaikka puolustusvoimat oli käyttänyt 1800-luvun alussa valmistunutta laulua jo pitkään kansallishymnin tavoin.
Lopullinen sysäys laajemmalle suosiolle ja lopulta nousemiseen kansallislauluksi saatiin syyskuussa 1918, kun Yhdysvaltain laivaston orkesteri soitti sen vähän yllättäen Boston Red Soxin ja Chicago Cubsin välisessä baseball-ottelussa. Kyseessä oli kaiken lisäksi ensimmäinen peli World Series -loppuottelusarjasta.
Mukana oli muutama pelaaja, jotka olivat olleet rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa ja he olivat saaneet etuoikeuden palata kotimaahan pelaamaan. Kuullessaan Tähtilipun ensimmäiset sävelet he nousivat pystyyn ja kääntyivät kohti Yhdysvaltain lippua. Muut pelaajat seurasivat perässä ja painoivat kätensä sydämelleen, ja kohta seisomaan noussut yleisökin otti pelaajista mallia.
Tuon päivän jälkeen Tähtilippu soitettiin jokaisessa baseball-pelissä ja sieltä se levisi muihinkin urheilutapahtumiin. Niin, ja lopulta kansallislauluksi.
Yllä oleva video ei liity mitenkään Tähtilipun nousemiseen kansallislauluksi tai sen enempää kyllä baseballinkaan. Se on vain hyvä esimerkki siitä, miten Yhdysvaltain kansallislaulua lauletaan monesti hyvinkin vapaalla tyylillä.
Takuusumma: yksi kansallislaulu Costa Ricalle
Jos Meksikon kansallislaulun sanoittaja joutui ikävällä tavalla vietellyksi, huijatuksi ja teljetyksi huoneeseen, oli Costa Rican hymnin säveltäjällä hieman karumpi kohtalo. Vuonna 1853 sekä Yhdysvalloista että Isosta-Britanniasta oli saapumassa suurlähettiläät San Joséhen ja tervetuloseremoniaa suunnitellut presidentti Juan Rafael Mora Porras tajusi kauhukseen, että maalla ei ollut kansallislaulua.
Presidentti ei antanut tämän pikkuseikan hidastaa tahtia vaan kääntyi kapteeni Manuel Maria Gutierrezin puoleen. Tämä kyseinen mies johti kansallisen armeijan orkesteria. Gutierrez kieltäytyi kohteliaasti säveltämästä maalleen kansallislaulua, sillä ei uskonut pystyvänsä suoriutumaan niin vastuullisesta tehtävästä. Hän myös väitti, ettei tiennyt säveltämisestä yhtään mitään.
Presidentti Mora reagoi kuten kuka tahansa täysijärkinen valtionjohtaja, ja heitti Gutierrezin vankilaan – sieltä pääsisi pois, kun laulu olisi valmis.
Ei ehkä tule yllätyksenä, että Gutierrezin säveltäjäntaidot palasivat tai ilmestyivät kuin tyhjästä hänen ollessaan vankisellissä. Kesäkuun 11. päivänä hänen tekemänsä sävellys esitettiin Costa Rican kansalliskokoukselle, joka hyväksyi sen maan kansallislauluksi.
Sanat Gutierrezin melodiaan saatiin vuonna 1900; silloin ketään ei kuitenkaan laitettu telkien taakse vaan sanoituksesta järjestettiin kilpailu.
Hätä keinot keksii, sanoi malesialainen sulttaanin avustaja
Kun Malesia oli vielä Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaa, seilasi Perakin osavaltion sulttaani Idris Murshidul Azzam Shah edustamaan maataan kuningas Edvard VII:n kruunajaisiin vuonna 1901.
Tapana oli, että vieraita kunnioitettiin soittamalla heidän kansallislaulunsa, mutta kun juhlallisuuksista vastannut virkailija astui satamaan tulleeseen laivaan tiedustelemaan hymniä, meni sulttaanin porukalla sormi suuhun. Perakin osavaltiolla ei ollut kansallislaulua, mutta sulttaanin henkilökohtainen avustaja Raja Harun ei häpeissään suostunut sitä myöntämään. Hän ei halunnut heidän vaikuttavan takapajuisilta.
Mutta mikä neuvoksi, kun kuningashuone halusi kunnioittaa sulttaania tervetuloseremoniassa? Raja Harunin aivot raksuttivat ylikierroksilla ja hän kertoi virkailijalle, että nyt harmittavasti kansallislaulun nuotit olivat jääneet kotiin. Nuottien puutteessa hän tarjoutui hyräilemään kappaleen.
Siihen annettiin lupa ja Raja Harun lurautti kotipuolessa suositun Terang Bulan –kappaleen, joka todellisuudessa oli Ranskasta peräisin oleva melodia. Sulttaani itse oli ihastunut lauluun ollessaan maanpaossa Seychelleillä ja tuonut sen sitten mukanaan Malesiaan.
Terang Bulan soitettiin Englannissa ylpeästi sulttaanin kunniaksi ja siitä lähtien se on ollut Perakin osavaltion ja lopulta itsenäisen Malesian kansallislaulu. Nykyään laulu kulkee nimellä Negaraku.
Lue myös:
Tällä listalla ovat esittelyssä erikoiset lentokentät, joista jokaiseen liittyy jotain ainutlaatuista. Myös jännitys näiden lentokenttien läheisyydessä voi olla huipussaan niilläkin, jotka eivät normaalisti kärsi lentopelosta.
Tässä siis erikoiset lentokentät, jotka ovat monella tavalla ainutlaatuisia kokemuksia. Oletko sinä päässyt matkustamaan näille kentille?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiseen viiteen erikoiseen lentokenttää voit tutustua täällä:
Barran kansainvälinen lentokenttä on käytössä vain laskuveden aikana
Skotlannin länsirannikolla, Barran saarella on maailman ainoa lentokenttä, jossa kaupalliset reittilennot käyttävät rantaa kiitoratanaan. Rantahiekka on ollut käytössä jo 1930-luvulta saakka ja lennonjohtotornista operoidaan vuosittain yli tuhatta lähtevää ja saapuvaa lentoa.
Puisilla paaluilla merkityt kolme kiitorataa muodostavat kolmion, minkä ansiosta koneet pääsevät lähes aina laskeutumaan vastatuuleen. Valaistuksen puutteesta johtuen Barran lentokentälle voi laskeutua öisin vain ambulanssilennot, kunhan kiitoradalle on erikseen asetettu heijastinliuskoja ja rannalle on saatu ajoneuvoja valaisemaan laskeutumista.
Nämä kaikki edellä mainitut ominaisuudet riittäisivät takaamaan Barran lentokentälle paikan top 10 erikoiset lentokentät -listalla, mutta eivät omituisuudet tähän loppuneet.
Barran lentoliikenne on täysin aikataulutettu vuoroveden mukaan, sillä nousuveden aikaan ranta on meren peitossa.
Courchevelin ylä- ja alamäki
Kuva: MartinPUTZ | CC BY-SA 3.0 | Kuvaa rajattu
Ranskan Alpeilla sijaitsevan Les Trois Vallées -laskettelukeskuksen yhteydessä on yksityiskoneille tarkoitettu Courchevelin lentokenttä. Maisemat ovat upeat lumisine vuorenhuippuineen, mutta kiitoradalle laskeutuminen ja siltä nouseminen saattavat hurjuudessaan viedä huomion jylhältä vuoristolta. Samalla tavalla kuin Luklan kentällä, myös Courchevelin kiitorata päättyy pystysuoraan pudotukseen vuoren rinteeltä, joten ilmaan on mieluiten päästävä 518 metrin kiihdytyksessä. Laskeutuminen ei ole yhtään sen helpompaa, vaan lentäjillä täytyy olla suoritettuna erikoislupa, jonka turvin usein jäiselle ja arvaamattomien tuulenpuuskien ympäröimälle kentälle saa laskeutua.
Jos tuossa ei vielä ollut tarpeeksi jännitystä, niin kiitorata on laskettelukeskuksen hengen mukaisesti mäessä: Noustessa lasketellaan alas ja laskeutuminen tehdään ylämäkeen. Kiitorata on 18,66 prosentin nousullaan sen verran jyrkkä, maailman jyrkin, että pienet koneet voisivat periaatteessa rullata mäen alas käynnistämättä moottoreita ja saada silti tarpeeksi vauhtia ylösnousuun.
Courcheveliin laskeutumisen pelkokerrointa lisää valaistuksen ja ulkopuolisen avun puute, joten oli kyseessä sitten sankka lumisade tai puuroinen sumu, ollaan ohjaamossa täysin omillaan.
Cristiano Ronaldon lentokenttä vaatii erityistaitoja
Kuva: Alberto-g-rovi | CC BY 3.0 | Kuvaa rajattu
Portugaliin kuuluvalla Madeiran saarella on yksi Euroopan vaarallisimmista lentokentistä. Santa Cruzissa sijaitsevan lentoaseman nimi muutettiin vuonna 2016 Funchalin lentokentästä Cristiano Ronaldon lentokentäksi saarella syntyneen jalkapallotähden mukaan.
Kun Madeiran lentokenttä avattiin vuonna 1964, aiheutti se kokeneillekin lentäjille pelkoa ja harmaita hiuksia. Alunperin kiitotie oli vain 1600 metriä pitkä, mikä on aivan liian vähän suurille matkustajakoneille. Se jouduttiin todistamaan Portugalin historian pahimmassa lentoturmassa vuonna 1977, kun TAP Portugal -lentoyhtiön Boeing 727 -kone liukui kolmannella laskeutumisyrityksellään ulos kiitoradalta.
Olosuhteet olivat surkeat, ja vaikka kaksi yritystä oli jo epäonnistunut, lähti kapteeni yrittämään kolmatta kertaa. Laskeutuminen meni pitkäksi ja kone liukui kiitotieltä ulos rysähtäen läpi betonisillan ja päätyen vastakkaiselle rannalle. Koneessa oli 164 matkustajaa ja miehistön jäsentä; heistä 131 sai surmansa.
Onnettomuuden jälkeen kiitorataa pidennettiin 200 metrillä ja vielä 2000-luvun alussa siihen rakennettiin lisää pituutta. Ainoa vaihtoehto oli jatkaa kiitorataa rannan ja meren päälle, ja nyt koneet laskeutuvat pilareilla tuetulle alustalle. Pituutta alkaa olla jo suurillekin matkustajakoneille riittävä 2781 metriä.
Madeiralle laskeutuminen ei silti ole mikään leikin asia, sillä vaikka kiitorata on nyt kunnollisen mittainen, on sille laskeutuminen edelleen kinkkistä sen sijainnin vuoksi. Merituulet ovat arvaamattomat ja lähestyminen vaatii kylmiä hermoja. Lentäjän on ohjattava kone suoraan kohti Madeiran vuoria ja sitten tehtävä jyrkkä äkkikäännös, jotta kone on kiitoradan kanssa samassa suunnassa. Monesti laskeutuminen ei onnistu ensimmäisellä kerralla, tämän lentokentän hankaluudesta voi katsoa videon tästä.
Äärimmäisyyksien lentokenttä
Maailman äärimmäisimmissä olosuhteissa on itse asiassa useita lentokenttiä. Tai kiitoratoja. Etelämantereella sijaitsevia tutkimusasemia palvelee suurimman osan vuodesta kiitorata nimeltään Ice Runway.
Nimikin antaa ymmärtää, että päällystettyä rataa ei ikijäiseltä mantereelta löydy, joten lentokoneet laskeutuvat jäälle. Toisin kuin monella muulla tämän lista lentokentistä, ei Ice Runwaylla ole puutetta tilasta, joten jättimäiset rahtialukset voivat laskeutua sille melkein ilman huolen häivää.
Ongelmaksi muodostuu lähinnä koneiden paino. Toivottavaa nimittäin on, että lentokone ei riko jäätä ja pahimmassa tapauksessa mene siitä läpi. Vaarana on myös pehmeään lumeen juuttuminen, koska milläs se kone sieltä kiskotaan irti. Jos jäässä havaitaan halkeamia, ohjataan koneet laskeutumaan muille kiitoradoille.
Kovat antarktiset tuulet tuovat laskeutumiseen lisämausteensa, sillä kun muutenkin joka puolella on vain valkoista, voivat kiitoradan merkit hävitä pöllyävän lumen johdosta kokonaan lentäjän näkyvistä. Laskeutuessa jarruja ei voi juurikaan käyttää, joten koneen pysäyttäminen kestää normaalia pidempään. Mutta onneksi jäätiköllä on tilaa.
Eräältä rahtikoneen lentäjältä, Jason Finlaylta kysyttiin kerran, että minkälaista jääradalle on laskeutua: ”Matka pysähtymiseen vaikuttaa loppumattoman pitkältä, sillä jättimäinen kone tuntuu koko ajan lähtevän käsistä ja sitä vain odottaa, koska pyöriminen alkaa.”.
Bhutanin Paro: Lentokenttä, jolle vain kourallinen lentäjiä saa laskeutua
Bhutanin ainoa kansainvälinen lentoasema on Paron lentokenttä. Kuten otsikosta voi päätellä, vaatii Paroon laskeutuminen erityisiä taitoja. Ja kylmähermoisuutta.
Lentokenttä on maisemissa, joiden veroisia saa etsiä. Yli kahden kilometrin korkeudessa sijaitsevaa Paroa ympäröivät viiteen ja puoleen kilometriin nousevat vuoret, joten noissa korkeuksissa sää on vaihteleva ja näkyvyys usein sumun vuoksi heikko.
Mutta ei siinä tosiaankaan vielä kaikki.
Käytössä ei ole tutkia ohjauksen avuksi, vaan laskeutuminen on tehtävä täysin manuaalisesti. Lentäjille on opetettu maastosta tietyt merkit, joita käyttämällä he määrittävät vauhdin ja koneen korkeuden. Juuri tämän vuoksi vain muutamat pilotit saavat operoida Paron lentokentälle lentäviä koneita.
Lisäksi lentäjät joutuvat lähestymään kenttää sokkona, sillä näköyhteys kiitorataan tulee vuorten takaa aivan viime hetkellä. Viime hetkellä tarkoittaa muutamaa kilometriä, mutta verrattuna siihen, että normaalisti lentokenttään on näköyhteys jopa kymmenien kilometrien päästä, on kyseessä hyvin pieni matka. Lentokone on myös ohjattava kohti määränpäätä 45 asteen kulmaan kallistettuna, jotta se mahtuu lentämään vuorten välissä.
Monikohan laittaa työhakemuksen menemään, kun lentoyhtiöt hakevat lentäjiä Paroon liikennöiville reiteille!?
Lue myös:
Elämäntapa
Top 10 erikoiset lentokentät: Pystysuoria pudotuksia, järkyttävän lyhyitä kiitoratoja ja upeita maisemia – osa 1
Listafriikki esittelee nyt erikoiset lentokentät, joista jokainen on omalla laillaan uskomaton, erityinen tai jopa pelottava. Kyllä, listalla on myös sellaisia lentokenttiä, joille laskeutuminen ja nouseminen voi aiheuttaa ylimääräistä sydämentykytystä.
Jännitys näiden lentokenttien läheisyydessä voi olla huipussaan niilläkin, jotka eivät normaalisti kärsi lentopelosta.
Tässä siis erikoiset lentokentät, jotka ovat monella tavalla ainutlaatuisia kokemuksia. Oletko sinä päässyt matkustamaan näille kentille?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi erikoista lentokenttää ovat luvassa myöhemmin.
Maailman lyhin kiitorata: Juancho E Yrausquin
Kuva: Fyodor Borisov | CC BY-SA 3.0 | Kuvaa rajattu
Alankomaiden Antilleihin kuuluva Saba on 13 neliökilometrin kokoinen paratiisisaari Karibialla. Suuret matkustajakoneet eivät Saballe lennä, mihin on hyvin ymmärrettävä syy: Juancho E. Yrausquin lentoaseman kiitorata on vain 396 metriä pitkä. Se on vain muutamia kymmeniä metrejä pidempi kuin suurimmat lentotukialukset.
Kiitorata kulkee poikki tuulisen niemenkärjen eikä lentäjillä ole varaa yhteenkään virheeseen. Laskeutumisen on osuttava nappiin, varsinkin kun kiitoradan kummassakin päässä on vielä X:llä merkitty turva-alue, johon koneen pyörien ei sopisi osua.
Saban saaren tuonti tapahtuu suurilta osin laivoilla, mutta säännöllisesti tarvittavat asiat, kuten postin saapuminen, ovat taidokkaiden ja rohkeiden pilottien varassa. Näitä pakollisia kuljetuksia ja säännöllisiä reittilentoja lähisaarilta tekevät vain tarkoin valikoidut ja vaativan koulutuksen hyväksytysti läpikäyneet lentäjät.
Miksi sitten maailman lyhin liikennelentokoneiden käyttämä kiitorata on rakennettu näin hankalaan paikkaan? No, Saban saaren pinnanmuotojen vuoksi vaihtoehtoja ei juuri ollut.
Tenzing–Hillaryn lentoasema – se maailman vaarallisin lentokenttä
Kuva: Reinhard Kraasch | CC BY-SA 4.0 | Kuvaa rajattu
Kun erikoiset lentokentät laitetaan listan muotoon, on maailman vaarallisin sellainen tietenkin mukana. Nepalissa sijaitsevalla Tenzing–Hillaryn lentokentällä on monien asiantuntijoiden mielestä kaikkein vaarallisin kiitorata. Lentoasema on tietysti nimetty Mt. Everestin huipulle ensimmäisinä kiivenneiden Tenzing Norgayn ja Edmund Hillaryn mukaan. Se tunnetaan myös Luklan lentokenttänä.
Tämä varsin pieni lentoasema on maailmankuulu muutamastakin syystä. Maailman vaarallisimman lentokentän titteli on eittämättä tuonut valtavasti huomiota. Ja ehkä vielä suurempana tekijänä: jos Nepalin puolelta lähtee kapuamaan maailman korkeimmalle vuorelle, lähtee matka kohti perusleiriä juuri tältä lentoasemalta. Siksi se onkin koostaan huolimatta yksi Nepalin vilkkaimmista lentokentistä.
Lentoliikenne Luklan ja pääkaupunki Katmandun välillä on päivittäistä ja matka kestää vaivaiset puoli tuntia. Lentoja tehdään kuitenkin vain valoisaan aikaan ja sään salliessa. Lentokenttä sijaitsee 2850 metrin korkeudessa ja sen kiitorata on 11,7 prosentin nousullaan yksi jyrkimmistä. Pituutta sillä on 480 metriä ja leveyttä vaivaiset 20 metriä – laskeutua saa vain pienellä koneella tai helikopterilla.
Vaaralliseksi lentokentälle laskeutumisen ja siltä nousemisen tekee jyrkänteen reuna, johon kiitorata päättyy, tai vaihtoehtoisesti laskeutuessa alkaa. Lentäminen tuuliseen ja usein sumuiseen Himalajan laakson rotkoon on joka kerta kokeneellekin pilotille haastavaa.
Kun koneen pyörät on laskeutuessa saatu koskettamaan maata, ei vaara ole vielä ohi: lentokone on saatava nopeasti pysähtymään, sillä toisessa päässä odottaa kallionseinämä.
Kun miettii kaikkia vaaratekijöitä, niin ei ole yhtään kumma, että onnettomuuksiakin on nähty. Yksi pahimmista sattui vuonna 2008, kun Yeti Airlinesin pienkone yritti sakeasta sumusta huolimatta laskeutua ja törmäsi kohtalokkaasti kallioon. Vain koneen kapteeni selvisi hengissä; muut koneessa olleet 18 henkilöä menehtyivät törmäyksessä ja sen aiheuttamassa tulipalossa.
Lue myös: Mount Everest: Tragediaa ja uskomattomia selviytymistarinoita
Gibraltarin lentoaseman kiitorata risteää vilkkaan pääkadun kanssa
Espanjan eteläisessä kärjessä on Isoon-Britanniaan kuuluva Gibraltar ja sen erikoinen lentokenttä. Toisen maailmansodan aikaan rakennetulla kansainvälisellä lentokentällä on kaupallisen lentoliikenteen lisäksi Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien, RAF, tukikohta.
Erikoiset lentokentät -listalle Gibraltarin lentoasema pääsee ainutlaatuisen kiitoratansa ansiosta. Gibraltarilla oli käytännössä yksi ainoa paikka, johon lentokenttä kiitoratoineen voitiin rakentaa, sillä niemimaan toisella reunalla kohoaa Gibraltarin vuori ja toisella reunalla on kaupunkialuetta.
Tästä johtuen merestä mereen ulottuva kiitorata katkaisee Gibraltarin vilkkaimman kadun, Winston Churchill Avenuen. Vanhoilla vihreillä ei näissä liikennevaloissa kannata yrittää ajaa, sillä mahdollisessa kylkeenajossa taittuisi kyllä muutakin kuin vähän peltiä – siksipä kiitoradan ja pääkadun risteystä säädellään puomeilla.
Lentäjien ei siis periaatteessa tarvitse huolehtia siitä, että joku tyhmänrohkea painaisi risteyksessä kaasua. Tarkkana saa kuitenkin olla, sillä vaikka kiitorata on 1,8 kilometrin mittainen, joutuu jarrut painaa pohjaan saman tien, kun pyörät osuvat maahan. Muussa tapauksessa kone syöksyy auttamatta Välimereen.
Auringon- ja lentokoneiden palvontaa Saint-Martinilla
Jos lentokonebongareiden pitäisi mainita yksi paikka maailmassa, johon on ehdottomasti kerran elämässä päästävä ihailemaan fanituksen kohteita, olisi monen vastaus varmasti Maho Beach. Tuo valkohiekkainen ja turkoosivetinen ranta sijaitsee Saint-Martinin saarella Karibialla.
Reilun 90 neliökilometrin kokoinen saari on jo itsessään erikoisuus, sillä se on jaettu kahtia Ranskan ja Alankomaiden kesken. Saint-Martin elää vahvasti turismista ja pienestä koostaan huolimatta sillä sijaitsee kaksi kansainvälistä lentokenttää, joille laskeutuu isojakin matkustuskoneita; muun muassa Jumbo Jetinä tunnettu yli 70 metriä pitkä Boeing 747-kone, joka oli vuosikymmenien ajan maailman suurin matkustajalentokone.
Alankomaiden puolella sijaitseva Prinsessa Julianan lentokenttä on aivan edellä mainitun Maho Beachin vieressä, ja koneet laskeutuvat ja nousevat rannan yläpuolella. Siis kirjaimellisesti aivan yläpuolella, sillä suurimmat koneet ylittävät auringonpalvojat vain 10-20 metrin korkeudelta. Paljon lähemmäksi ei ilmassa olevaa lentokonetta voi päästä.
Vaaratilanteilta ei ole vältytty, sillä esimerkiksi vuonna 2012 ranskalainen teinityttö kiipesi uimarannan ja kiitotien väliselle aidalle seuraamaan lentokoneen nousua. Turbiineista lähtenyt ilmavirta paiskasi tytön pää edellä katukivetykseen ja tämä sai päähänsä syvä haavan – pahemminkin olisi voinut käydä.
Kuningas Fahdin kansainvälinen lentoasema on maailman suurin lentokenttä
Saudi-Arabiassa, Dammamin kaupungin lähistöllä sijaitseva Kuningas Fahdin kansainvälinen lentoasema on maailman suurin lentokenttä. Tietenkin kokoa voidaan mitata erilaisissa kategorioissa, mutta puhtaasti pinta-alaltaan tämä kyseinen kenttäalue on omassa luokassaan.
Se on kooltaan 776 neliökilometriä. Toisella sijalla on Denverin kansainvälinen lentokenttä 136 neliökilometrillä. Euroopan suurin lentoasema on Pariisissa sijaitseva Charles de Gaullen kansainvälinen lentokenttä, jolla kokoa on vähän reilu 32 neliökilometriä. Eli Saudi-Arabian ylpeys on valovuosia muita isompi – alaltaan.
Jos Kuningas Fahdin kansainvälinen lentokenttä olisi valtio, niin se olisi pinta-alaltaan vasta 24. pienin. Se peittoaa koollaan muun muassa Maltan, Andorran ja Singaporen. Onko maailman suurin lentokenttä myös isompi kuin naapurivaltio Bahrain? Ehkä, mutta siinä puhutaan vain muutamista neliökilometreistä ja tulos riippuu täysin mittaavasta tahosta.
Koska lääniä on vaikka muille jakaa, on lentokenttäalueella muun muassa moskeija, johon mahtuu tuhansia ihmisiä. Erikoispiirteenä, joskaan ei täysin ainutlaatuista Saudi-Arabiassa, on kuninkaallinen terminaali, joka siis on nimensä mukaisesti varattu vain ja ainoastaan kuningasperheen käyttöön.
Vielä hauska knoppitieto tästä maailman suurimmasta lentokentästä: Vuonna 1999 valmiiksi tullut rakennusprosessi meinasi moneen otteeseen mennä totaalisen puihin, sillä rakentajilla oli jatkuvasti puutetta makeasta vedestä, jota ilman betonia ei pystytä valmistamaan. Ilmeisesti sitä jostain saatiin kuitenkin hankittua.
Lue myös:
-
Elämäntapa5 päivää sittenMiksi bumerangi palaa takaisin? Yllättäviä faktoja bumerangeista
-
Yleistieto3 päivää sitten
Lukijoilta: Heiluttaako susi häntäänsä, kun se on innostunut?
-
Yhteiskunta4 päivää sitten
Patjapinot kaatuivat kuin WTC-tornit: 10 markkinointikampanjaa, jotka menivät pahasti pieleen – osa 1
-
Yleistieto1 viikko sitten
Miksi kutiavan kohdan raapiminen tuntuu hyvältä ja helpottaa kutinaa?
