Elämäntapa
10 pullopostiviestiä – rakkaustarinoita, traagisia kohtaloita ja vaiettuja salaisuuksia
Pullopostia lähetetään ja löydetään joka päivä. Niistä suurin osa ei jää historiankirjoihin, mutta nämä pullopostiviestit ja tarinat niiden takana ovatkin toista maata.
Onhan siinä jotain hyvin romanttista, että joku kirjoittaa viestin ja heittää sen meren kuljetettavaksi tietämättä kuka, missä ja milloin se luetaan. Tai löytyykö pullo ylipäätään koskaan vai jääkö se ikuisesti merivirtojen kuljetettavaksi. Tämän listan tarinoiden joukossa on muun muassa ihmeellisiä pelastumisia, traagisia kohtaloita, vaiettuja salaisuuksia ja kauniita rakkaustarinoita.
Pullopostia on lähetetty ainakin ainakin vuodesta 310 eaa. lähtien, sillä tuolta ajalta ovat ensimmäiset tunnetut viestit. Aristoteleen oppilas, itsekin arvostettu kreikkalainen filosofi Theofrastos lähetti pulloposteja matkaan, koska halusi niiden avulla todistaa Atlantin aaltojen luoneen Välimeren. Pullopostiviestien varsinaisesta sisällöstä ei ole tietoa, kuten ei myöskään siitä, saiko Theofrastos asiaan ikinä selvyyttä.
Satojen vuosien ajan merivirtoja on tutkittu samalla tavalla ja Theofrastosin menetelmä on edelleen käytössä merentutkimuksessa. Välineenä toki on jotain aivan muuta kuin lasisia pulloja.
Mutta mennäänpä sitten itse asiaan eli toinen toistaan uskomattomampiin pullopostitarinoihin!
Pullopostiviesti johti alttarille
Aikana, jolloin Tinderistä ei kukaan osannut haaveillakaan, lähti ruotsalainen purjehtija Åke Wiking etsimään rakkautta epätavallisella menetelmällä. Hän kirjoitti vuonna 1955 kirjeen osoitettuna ”jollekin kauniille ja kaukaiselle” ja lähetti sen pullopostilla Atlantin aaltoihin.
Kului kaksi vuotta ja Wiking sai vastauksen Sisiliasta, Italiasta. Paolina Puzzo -nimisen naisen kirjeessä, joka tuli Ruotsiin perinteisellä postilla, luki näin : ”En ole kaunis, mutta tuntuu niin ihmeelliseltä, että tämä pieni pullo matkasi näin kauan ja kauas minun luokseni, joten minun oli pakko vastata.”. Hän kirjoitti myös, että ei osaa ruotsia, mutta oli onnistunut kääntämään viestin erään papin avustuksella. Åke taas sai apua Paolinan italiankieliseen kirjeeseen eräältä seilorikaveriltaan.
Tämä tarina on taianomaisempi kuin yksikään romanttinen elokuva tai Nicholas Sparksin kirja – kaiken lisäksi tässä oli onnellinen loppu. Paolina ja Åke ryhtyivät tiiviiseen kirjeenvaihtoon, joka johti nopeasti siihen, että Åke Wiking matkusti Sisiliaan mennäkseen naimisiin pullopostiviestinsä löytäjän kanssa. He perustivat perheen, muuttivat Ruotsiin ja olivat naimisissa 43 vuotta, kunnes Åke kuoli vuonna 2001.
Paolina kertoi Ud & Se -lehdelle vuonna 2016, että Åken pulloposti – niin kirje kuin pullokin – ovat kunniapaikalla takanreunuksella. Koska paperi on jo vanha, ei viestiä enää pysty lukemaan. Mutta se ei Paolinaa haittaa, sillä hän muistaa kirjeestä jokaisen sanan.
Pulloposti oli pääsylippu parempaan elämään
Vuonna 1979 Havaijilla lomalla olleet Dorothy ja John Peckham huvittelivat laittamalla viestejä ja yhden dollarin seteleitä tyhjiin samppanjapulloihin, joita he sitten viskoivat Tyyneenmereen risteilyalukseltaan. Käteistä he laittoivat pulloihin siksi, että mahdollinen löytäjä voisi ostaa sillä postimerkin ja halutessaan kirjoittaa heille takaisin.
Kului neljä vuotta ja lomalla samppanjahuuruissa lähetetyt pullopostit olivat painuneet muistojen syövereihin, kunnes maaliskuun 4. päivänä vuonna 1983 (joka oli kuin kohtalon sanelemana myös Johnin 70-vuotissyntymäpäivä) Peckhamit saivat kirjeen Vietnamin sodassa taistelleelta Hoa Van Nguyeniltä. Nguyen oli löytänyt pullon noin 15 kilometrin päässä Thaimaan rannikosta, jossa hän veljensä kanssa ajelehti pienellä veneellä kohti turvaa. He pakenivat kommunistihallintoa, joka oli noussut valtaan Etelä-Vietnamin hävittyä sodan vuonna 1975.
Päästyään YK:n pakolaisleirille Nguyen kirjoitti toiveikkaan kirjeen ja lähetti sen Peckhameille. Peckhamit lukivat liikuttuneina kirjettä, jossa Nguyen kertoi pullopostin olleen kuin vastaus rukouksiin ja saaneensa siitä voimaa jatkaa. Osapuolet kirjoittelivat edestakaisin, ja Peckhamit saivat kirjeiden välityksellä todistaa Nguyen menevän naimisiin ja saavan ensimmäisen lapsensa. Kaikesta huokui Nguyenin tahto tarjota perheelleen paras mahdollinen elämä, joten kun hän eräässä kirjeessään pyysi Peckhameita auttamaan Yhdysvaltoihin muutossa, ei pariskunnan tarvinnut epäröidä.
John ja Dorothy Peckham hoitivat asiaa Yhdysvaltain maahanmuuttoviranomaisten kanssa useiden kuukausien ajan ja lopulta, vuonna 1985, nämä uskomattomalla tavalla yhteyden löytäneet perheet kohtasivat toisensa Los Angelesin lentokentällä, kun Nguyenit saapuivat aloittamaan paremman elämän uudessa kodissaan.
Jos Åken ja Paolinan tarinasta pitäisi tehdä elokuva, niin olisi tässäkin aineksia loistavaan draamaan!
Vanhin löydetty pullopostiviesti
Vuonna 2018 Länsi-Australiassa asuva Tonya Illman löysi Wedge Islandin rantahietikosta vanhan näköisen pullon, jonka hän poimi ajatellen, että se olisi upea koriste kirjahyllyyn. Yllätys oli melkoinen, kun Illman esitteli löydöstään kotiväelle ja hänen poikansa tyttöystävä huomasi pullossa pienellä narulla sidotun paperikäärön.
Illman odotti kuumeisesti, että pullo ja sen sisältö kuivuvat, ennen kuin alkoi avaamaan salaperäistä rullaa. Viestissä oli käsin kirjoitettua saksaa ja sisälsi Paula-nimisen laivan sijainnin ja matkareitin. Sen mukaan pulloposti oli heitetty Intian valtamereen noin 950 kilometrin päässä löytöpaikastaan kesäkuun 6. päivänä vuonna 1866.
Ensin Illman oletti viestin olevan huijausta, mutta hänen miehensä Kymin tekemä nettiselvitys antoi viitteitä Saksassa vuosina 1864-1933 suoritetusta tutkimuksesta, jonka tarkoituksena oli tutkia merivirtoja ja selvittää niiden avulla nopeampia reittejä. Kapteenien oli määrä heitellä mereen tasaisin väliajoin pulloja, joiden sisälle oli kirjoitettu laivan nimi, päivämäärä, tarkat koordinaatit ja reitti. Illmanit kiikuttivat pullon ja sen sisältämän viestin merenkulkumuseoon, jossa aitous pystyttiin todistamaan muun muassa kapteenin käsialaa analysoimalla.
Saksalaiset kapteenit lähettivät matkaan tuhansia samanlaisia pulloposteja ympäri maailman, mutta vain 663 niistä on palautunut viestissä mainittuun osoitteeseen Saksan laivaston observatorioon. Tiettävästi edellinen ohjelmaan kuulunut pulloposti löytyi Tanskasta vuonna 1934, joten aika kauan saatiin seuraavaa odottaa!
Tonya Illmanin 131 vuotta ja 223 päivää vanha löydös on maailman vanhin löydetty pulloposti, mutta aivan heti se ei päässyt kirjahyllyyn koristeeksi, sillä perhe antoi sen kahden vuoden sopimuksella näytteille Länsi-Australian museoon.
Uppoavalta laivalta jätetty salaperäinen pullopostiviesti
Kun ensimmäinen maailmansota oli käynnissä, kehotti Saksa amerikkalaisia siviilejä olemaan matkustamatta brittilaivoilla. Yhdysvalloista Atlantin ylitykseen lähtevät alukset – olivat ne sitten sota- tai matkustajalaivoja – olisivat vaarassa, sillä niiden epäiltiin kuljettavan aseita mukanaan (mikä lopulta RMS Lusitanian kohdalla pitikin paikkansa). Saksalaiset jopa julkaisivat varoituksia amerikkalaisissa sanomalehdissä, mutta niistä huolimatta Lusitania lähti New Yorkista kohti Liverpoolia.
Kun Lusitania oli päässyt Irlannin edustalle, piti saksalainen U-20-sukellusvene huolen siitä, että varoitukset eivät olleet vain sanahelinää ja torpedoi laivan upoksiin toukokuun 7. päivänä vuonna 1915. Lusitania upposi vain 18 minuutissa ja 1200 ihmistä menetti henkensä. Vaikka kaikki kävi niin nopeasti, ehti yksi matkustaja lähettää pullopostin matkaan.
Tuo viesti on ehkä oudoin ja salaperäisin pulloposti, joka ikinä on löydetty. Todennäköisesti kirjoittaja totesi aikansa loppuvan, joten hän lopetti ratkaisevalla hetkellä kesken jääneen viestin kirjoittamisen ja sulki sen pulloon.
”Edelleen kannella muutaman ihmisen kanssa. Viimeiset pelastusveneet ovat lähteneet. Uppoamme nopeasti. Jotkut lähelläni olevat miehet rukoilevat papin kanssa. Loppu on lähellä. Ehkä tämä viesti…”.
Mitä ikinä tuntematon kirjoittaja olikaan halunnut viestin tekevän, pysyy ikuisesti salaisuutena.
Thomas Hughesin kirje vaimolleen
Vuonna 1914 ensimmäiseen maailmansotaan matkalla ollut sotamies Thomas Hughes kirjoitti vaimolleen kirjeen laivasta, joka suuntasi kohti Ranskaa. Koska hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta postittaa sitä, päätti hän laittaa viestin inkivääriolutpulloon ja heittää sen mereen. Valitettavasti sotamies sai surmansa rintamalla vain kaksi päivää pullopostin lähettämisen jälkeen.
Thomasin vaimo Elizabeth jäi leskeksi ja yksivuotiaan Emily-tyttären yksinhuoltajaksi. Elizabeth kuoli vuonna 1979, mutta oli koko elämänsä ajan kertonut tarinoita rakkaasta aviomiehestään ja Emilyn isästä, josta lapsella ei tietenkään omia muistikuvia ollut.
Mutta Emily sai isäänsä 85 vuoden jälkeen odottamattoman yhteyden, kun lontoolainen kalastaja Steve Gowan löysi vuonna 1999 Thomasin lähettämän pullopostin Thames-joesta. Vaimolle osoitetun kirjeen lisäksi pullossa oli Hughesin tiedot ja kaino pyyntö mahdolliselle löytäjälle: ”välitäthän oheisen kirjeen eteenpäin”.
Oli luonnollista olettaa, että sekä Thomas että Elizabeth olivat menehtyneet, mutta intensiivisen selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että tytär Emily Crowhurst eli Uudessa-Seelannissa, jonne hän oli äitinsä kanssa muuttanut pian sodan jälkeen. New Zealand Post -sanomalehti kustansi Gowanille lennot Aucklandiin, jotta tämä pääsi omakätisesti toimittamaan löytämänsä kirjeen perille.
Tuolloin 86-vuotias Crowhurst sai lukea isänsä viimeisen viestin:
”Rakas vaimo, kirjoitan tätä viestiä laivassa ja tiputan sen mereen vain nähdäkseni saavuttaako se koskaan sinua. Jos näin käy, laita allekirjoituksesi kirjekuoren oikeaan alareunaa, jossa lukee vastaanotettu. Kirjaa siihen myös päivämäärä, kellonaika sekä oma nimesi ja pidä siitä hyvää huolta. Hyvästi kultaseni, tältä erää. Aviomiehesi.”.
Viimeinen viesti Titanicilta
Irlantilaiset serkukset, 19-vuotias Jeremiah Burke ja 18-vuotias Nora Hegarty, astuivat vuonna 1912 legendaarisen Titanicin kyytiin matkustaakseen Atlantin yli Burken siskon luo. Tämä oli asettunut asumaan Bostoniin muutamaa vuotta aiemmin. Burken äiti antoi pojalleen mukaan pullollisen vihkivettä, kuin turvaksi uuteen maailmaan ja elämään lähteville nuorille.
Kuten tiedämme, Titanicin neitsytmatka päättyi traagisesti huhtikuun puolessa välissä ja serkusten kohtalo oli sama kuin yli 1500 muunkin matkustajan. Ennen hyiseen mereen päätymistä Burke kirjoitti viimeiset terveiset laivan kannelta, sitoi viestin omalla kengännauhallaan ja laittoi sen äitinsä antamaan vihkivesipulloon. Viestissä luki: ”Titanicilta, hyvästit kaikille, Burke Glanmiresta, Corkista”.
Käsittämätöntä kyllä seuraavana vuonna tuo pullo huuhtoutui rantaan Irlannissa, vain muutaman kilometrin päässä Burken kodista. Pulloposti oli perheen hallussa lähes vuosisadan ajan, kunnes se lahjoitettiin Cobh Heritage -keskuksen Titanic-näyttelyyn vuonna 2011.
Jenkkisotilaan ja irlantilaisen piian romanssi hiipui mediamylläkkään
Joulupäivänä vuonna 1945 yhdysvaltalainen 21-vuotias Frank Hayostek oli toisen maailmansodan päätyttyä palaamassa laivalla takaisin kotiin. Hayostek oli yksinäinen ja sodan kauhut olivat vielä tuoreena mielessä. Niinpä hän lähetti matkaan pullopostin, jossa luki muun muassa näin: ”Sain tämän idean sadusta, jonka luin pikkupoikana. Minulla ei ole tarjota palkkiota tämän pullon löytäjälle, sillä olen vain tavallinen amerikkalainen. Ystävyys on ainoa löytöpalkkio, jonka voin luvata.”.
Kahdeksan kuukautta myöhemmin 19-vuotias lypsypiika Breda O’Sullivan löysi Irlannissa rantaan huuhtoutuneen pullon ja päätti vastata nuorelle sotaveteraanille. Siitä alkoi seitsemän vuoden kirjeenvaihto, jonka aikana molemminpuolinen kiinnostus – romanttisessa mielessä – heräsi. Niinpä Hayostek päätti matkustaa tapaamaan O’Sullivania, joka ei myöskään malttanut odottaa merentakaisen ihastuksensa näkemistä. Vaikka taloudellinen tilanne ei ollut loistava, onnistui Hayostek laittamaan joka kuukausi sivuun hieman rahaa, jotta sai kerättyä lentolippuun tarvittavan summan.
Jollain ihmeellä sanomalehdet saivat vihiä uskomattomalla tavalla alkaneesta kaukosuhteesta ja toimittajat olivat sankoin joukoin piirittämässä kaksikkoa, kun Hayostek laskeutui Shannonin lentökentälle. Jatkuva mediamylläkkä säikäytti ujon O’Sullivanin, jolle kaikki julkisuus ja toimittajien ahdistelu oli liikaa. Pari ei saanut hetken rauhaa, joten tarunhohtoinen romanssi kuivui kasaan, ja pettynyt Hayostek palasi takaisin kotiin vain kahden viikon kuluttua. O’Sullivanin tiedetään myöhemmin sanoneen, ettei koskaan olisi poiminut pulloa rannasta, saati vastannut viestiin, jos olisi tiennyt päätyvänsä uutisiin.
Pulloposti, joka paljasti hukkuvien saksalaisten pelastamisesta kieltäytyneet britit
Saksalainen ilmalaiva L 19 oli palaamassa Englannissa suoritetulta pommitustehtävältä, kun se syöksyi Pohjanmereen helmikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1916. Brittiläinen kalastusalus King Stephen osui paikalle ja löysi ilmalaivan 16-henkisen miehistön veden varasta, mutta apua ei herunut. Kaikki saksalaiset hukkuivat tai paleltuivat hyiseen veteen.
Koko ikävä tapahtuma olisi jäänyt hämärän peittoon, ellei L 19:n kapteeni Odo Löwe olisi lähettänyt matkaan pullopostia, joka sisälsi hänen kirjoittamansa tilannepäivityksen ja erään miehistön jäsenen terveiset vaimolleen ja lapselleen. Löwen viestissä luki muun muassa näin: ”Helmikuun 2. päivä, iltapäivä yhden tienoilla, vaikuttaa olevan viimeinen tuntimme.”. Toisessa kirjeessä kerrottiin terveisten lisäksi kohtaamisesta King Stephenin kanssa ja siitä, kuinka heitä ei oltu pelastettu.
Puolen vuoden päästä pullo huuhtoutui Ruotsin rannikolle, mikä luonnollisesti aiheutti kuohuntaa. Saksa käytti pullopostia propagandana ja brittimedia julisti King Stephenin kapteenin kieltäytyneen avunannosta, koska pelkäsi sotilaiden valtaavan laivan.
Piikittelyä oli molemmin puolin, ja vettä myllyyn lisäsi se, että ennen kuin pulloposti edes löytyi, oli saksalainen sukellusvene upottanut kyseisen King Stephen -troolarin. Saksalaiset kuitenkin pelastivat brittimiehistön, jonka jäsenet jäivät sotavangeiksi ja palautettiin Isoon-Britanniaan sodan loputtua.
Haaksirikkoutuneet pelastuivat
Nyt mennään kaikkein kauimmas ajassa, nimittäin vuoteen 1794, jolloin japanilainen merimies ja aarteenmetsästäjä Chunosuke Matsuyama ja kumppanit joutuivat myrskyn keskelle. Heidän laivansa haaksirikkoutui eteläisellä Tyynellämerellä sijaitsevalle saarelle eikä 43-henkisellä miehistöllä ollut ruokaa tai muita tarvikkeita selvitäkseen kovinkaan kauaa hengissä. Yksitellen jokainen menetti henkensä ja heidän kohtalonsa oli jäädä ikuiseksi arvoitukseksi.
Ennen kuolemaansa aarteenmetsästäjänä Matsuyama oli kuitenkin kaivertanut kookospuusta vuolemaansa lastuun miehistön epäonnesta. Kukaan ei tiennyt, mitä laivalle tai sillä seilanneille miehille oli tapahtunut, kunnes 150 vuotta myöhemmin japanilainen merilevän kerääjä löysi Matsuyaman heittämän pullon Hiraturemuran kylän lähistöltä. Kertoman mukaan Matsuyama oli syntynyt kyseisessä kylässä.
Koska tuo tarina, varsinkin sen loppu, kuulostaa vähän liian uskomattomalta, eikä sitä ole voitu täysin todistaa, niin otetaan tuoreempi haaksirikkotapaus sen jatkoksi.
Vuonna 2005 pulloposti pelasti salakuljettajien hylkäämälle alukselle jumiin jääneet 88 perulaista ja ecuadorilaista pakolaista. Heidän tarkoituksenaan oli päästä Yhdysvaltoihin, mutta laivan mekaanisten ongelmien vuoksi miehistö oli paennut pelastusveneillä ja jättänyt pakolaisjoukon ajelehtimaan oman onnensa nojaan. Mahdollisuus pelastukseen tuli yllättävässä muodossa, kun kolme päivää ulapalla lipunut laiva päätyi kalastajien käyttämän pitkän siiman läheisyyteen. Kekseliäästi he kirjoittivat SOS-viestin pulloon, joka sitten sidottiin siimaan. Kun kalastajat keräsivät siimansa, saivat he käsiinsä hätäviestin ja ilmoittivat tilanteesta costaricalaiselle ympäristöjärjestölle. Etsintäpartio lähti matkaan ja haaksirikkoutuneet saatiin haettua turvaan.
Lue myös: Kun rajuilma iskee: Suomen historian pahimmat myrskyt
Jonathanin kirje Marylle
Kroatialainen leijalautailija Matea Medak Rezić löysi osittain rikkoutuneen pullon kerätessään roskia Adrianmeren rannalla vuonna 2013. Otettuaan pullon käteensä Rezić löysi sen sisältä kanadalaisen Jonathonin vuonna 1985 kirjoittaman kirjeen.
Jos, ja todennäköisesti kun, pulloposti oli lähetetty matkaan Kanadan itärannikolla sijaitsevasta Nova Scotian provinssista, oli se 28 vuoden aikana matkannut halki Atlantin, löytänyt tiensä Gibraltarinsalmen kautta Välimereen ja lopulta ajelehtinut Adrianmereen. Matkaa oli kertynyt reilusti yli 6000 kilometriä.
Jonathonin ja Maryn henkilöllisyydet eivät ole koskaan selvinneet, joten jokainen voi kehittää heille oman tarinansa.
”Mary, sinä todella olet upea ihminen. Toivon, että voimme jatkaa kirjeenvaihtoa. Sanoinhan kirjoittavani. Ikuisesti ystäväsi, Jonathon.”.
Viestistä päätellen Jonathon piti lupauksensa ja lähetti Marylle kirjeen, mutta miksi pullopostilla? Vaikka tämä pullopostitarina ei samalla tavalla ole erikoinen kuin monet muut tällä listalla olevat, saa se mielikuvituksen laukkaamaan: Mitä oikein on tapahtunut?
Lue myös:
Miten joulua juhlitaan muualla maailmassa? Nyt listataan 10 erikoista jouluperinnettä, jotka osoittavat, että samaa juhlaa voi viettää lukuisilla eri tavoilla.
Kun suomalaisesta joulusta kerrotaan maailmalla, niin ihmetystä aiheuttaa tietenkin joulusauna, mutta myös kynttilöiden vieminen haudoille. On mahtavaa tutustua muiden maiden ja kulttuurien jouluperinteisiin, sillä erilaiset tavat ovat rikkaus. Olisiko näistä joku sellainen, jonka voisit ottaa osaksi omaa jouluasi?
Tšekissä naimattomat naiset heittelevät kenkiä
Tšekissä tehdään joulutaikoja, vähän niin kuin meillä juhannuksena. Ja samoin kuin keskikesällä, niin jouluisissakin taioissa keskitytään kumppanin löytämiseen.
Jouluaattona naimattomat naiset heittävät kengän olkansa yli kohti ovea. Jos kenkä putoaa maahan niin, että kärki on kohti ovea, tulee hän seuraavana vuonna tapaamaan sulhasen. Kanta kohti ovea tarkoittaa sitä, että potentiaalista sulhoa ei ole näköpiirissä ja kenkää saa taas seuraavana jouluna yrittää heittää paremmalla onnella.
Koristele joulukuusi ukrainalaiseen tapaan hämähäkinseitillä
Ukrainassa joulukuusi valjastetaan juhlakuntoon meidän silmin katsottuna hyvin erikoisilla koristeilla. Ukrainalaisen kuusen oksilla nimittäin risteilee hämähäkinseittejä ja pallojen joukossa voi nähdä roikkumassa hämähäkkikoristeita.
Tämä jouluperinne on saanut alkunsa vanhasta tarinasta, jossa köyhä leskiäiti ja hänen lapsensa kasvattivat joulukuusen kävystä. Heillä ei kuitenkaan ollut varaa ostaa koristeita. Jouluaamuna perhe heräsi ihmeelliseen näkyyn: joulukuusi oli kauttaaltaan hämähäkinseitin peitossa ja ikkunasta tulviva auringonvalo muutti verkot kullaksi ja hopeaksi. Leskiäiti lapsineen ei enää koskaan joutunut elämään köyhyydessä.
Tästä syystä ukrainalaiset ripustavat joulukuusiinsa pavuchky-koristeita, joka tarkoittaa kirjaimellisesti pientä hämähäkkiä.
Norjassa piilotetaan luudat noidilta
Pakanalliset ja kristilliset perinteet sekoittuvat solussa sovussa norjalaisessa joulunvietossa, sillä jouluaatto osuu samaan ajankohtaan pahamaineisen noitien yön kanssa.
Ikivanhan uskomuksen mukaan jouluyönä pahat henget ja ilkeät noidat palaavat maan päälle aiheuttamaan itkua ja hammasten kiristystä. Välttyäkseen kaikelta harmilta norjalaiset piilottavat luutansa ja harjansa ennen nukkumaanmenoa, jotta noidille ei ole tarjolla kulkuvälineitä.
Japanilaiset nauttivat jouluruoan KFC:llä
Vaikka vain pieni osa japanilaisista on kristittyjä, ei se tarkoita sitä, etteikö nousevan auringon maassa juhlittaisi joulua laajasti. Perinteet ovat hieman poikkeavia, mutta kaikilla meillähän on omat tapamme.
Japanilaiseen jouluun kuuluu tärkeänä osana ruokailu Kentucky Fried Chicken -pikaruokaravintolassa. Ateriointi KFC:ssä on niin suosittua, että jouluruoalle haluavien on syytä varata pöytä jopa kuukausia etukäteen.
Erikoinen jouluperinne sai alkunsa 1970-luvulla, kun maahanmuuttajat ja Japanissa joulun aikaan vierailulla olleet kristityt turistit kerääntyivät KFC-ravintoloihin. Valinta kohdistui juuri tähän ketjuun, koska sieltä sai edes jotain etäisesti kokonaista kalkkunaa muistuttavaa. KFC:llä pantiin suosio merkille ja joulun ympärille luotiin jättimäinen mainoskampanja vuonna 1974. Japanilaisille toitotettiin joka tuutista, että JOULU=KENTUCKY.
Sukupolvi on voinut vaihtua, mutta tapa on säilynyt. Japanilaisille KFC on edelleen yhtä kuin joulu, ja ravintolaketjulle se on vuoden kiireisintä aikaa. Kurisumasu ni wa kentakkii eli Kentuckya jouluksi!
Retiisien kaivertamista meksikolaisittain
View this post on Instagram
Joulukuun 23. päivänä Oaxacan kaupungissa, Meksikossa, kokoonnutaan vuotuisille festivaaleille, joiden teemana on retiisin kaiverrus. Noche de Rábanos järjestettiin ensimmäisen kerran virallisesti vuonna 1897.
Jo sitä ennen torikauppiaat houkuttelivat asiakkaita kojuilleen kaivertamalla retiiseistä yksityskohtaisia hahmoja, joita paikalliset ostivat joulupöytiinsä koristeiksi. Nykyisin viljelijät kasvattavat retiisejä jopa kolmen kilon painoisiksi, jolloin niiden kaivertaminen on huomattavasti helpompaa kuin pikkuisten palleroiden. Näitä suuria vihanneksia ei ole tarkoitus syödä, sillä maku ja laatu kärsivät kasvatuksessa.
Kaiverrettujen retiisien reunat rupeavat tummenemaan muutaman tunnin jälkeen, mutta se ei yleisöä haittaa. Väkijoukko jonottaa tuntikausia päästäkseen ihailemaan viljelijöiden kätten jälkeä. Suosittuja aiheita ovat paikalliset villieläimet, kuten krokotiilit ja käärmeet, sekä siirtomaa-aikainen arkkitehtuuri. Myös Meksikon monivaiheinen historia näkyy kaiverruksissa, sillä näytteillä on vierekkäin sekä jouluseimiasetelmia että mayojen perinteisiä hahmoja.
Venezuelassa bailataan yö rullaluistellen ja siitä sitten varhaisaamun messuun
Las patinatas – rullaluistimet jalkaan ja bileiden kautta kirkkoon! Venezuelan pääkaupungissa Caracasissa on mielettömän hauskalta kuulostava jouluperinne, jonka vuoksi osa kaupungista on autoilta suljettu kello kahdeksaan saakka aattoaamuna.
Myöhään edellisenä iltana ihmiset kokoontuvat kaduille ja puistoihin juhlatunnelmissa, rullaluistimet jalassa. Koko yö menee musiikin tahdissa juhliessa ja aamulla ennen auringonnousua väki suuntaa messuun.
Legendan mukaan lapset sitovat langan varpaaseen mennessään nukkumaan ja jättävät narun toisen pään roikkumaan ikkunasta ulos. Ohi rullailevat aikuiset vetävät naruista ja herättävät kirkkoon ne lapsukaiset, jotka ovat liian nuoria öisiin kekkereihin. Todellisuudessa pienetkin lapset otetaan usein mukaan laulamaan ja joraamaan, sillä kyse ei ole mistään juomingeista.
Kukaan ei tiedä, mistä tapa on saanut alkunsa, sillä rullaluistelu ei ole muuten Caracasissa mitenkään yleistä. Jotenkin siitä vain joskus 1950-luvulla tuli kaupunkilaisille yhteinen jouluperinne, jonka jälkeen on mukava painua aamuviiden joulumessuun.
Joulusiivot Guatemalassa: Roskat ja paholainen yhdessä roviolle
Hyviä uutisia niille, jotka puunaavat jokaisen kaapin ja sopukan jouluksi. Jos guatemalalaista jouluperinnettä on uskominen, niin kunnon siivous pitää paholaisen ja muut pahat henget loitolla. Ne kun viihtyvät kotien pimeissä ja likaisissa nurkissa.
Joulukuun alussa guatemalalaisissa kodeissa ja kaupunkien kaduilla siivotaan, kerätään roskia ja lakaistaan pölyjä. Kaikki saasta kasataan ulos joko omalle pihalle tai kaupungin yhteiseen kokkoon. Sitten koittaa suuri juhla, kun paholaista muistuttava nukke asetetaan kasan päälle ja koko roska tuikataan tuleen.
La Quelma del Diablo eli paholaisen polttaminen on vanha jouluperinne, jonka uskotaan vievän mennessään kaikki kuluvan vuoden epäonni ja ikävät tapahtumat, jolloin uusi vuosi voi alkaa puhtaalta pöydältä ja nousta kukoistamaan vanhan vuoden tuhkista.
Peukaloisen metsästystä Mansaarella
Toinen joulupäivä tunnetaan meillä Tapaninpäivänä. Se on saanut nimensä kristinuskon ensimmäisen marttyyrin, Pyhän Stefanoksen eli Pyhän Tapanin, mukaan. Tapaninpäivä on Suomessa hieman väliinputoaja, sillä silloin yleensä joulun juhliminen alkaa tulla päätökseen ja ihmiset rupeavat suunnittelemaan uudenvuoden kekkereitä.
Irlannin ja Ison-Britannian saarten välissä sijaitsevalla Mansaarella Pyhän Stefanoksen päivää juhlitaan osallistumalla kulkueisiin, joissa lauletaan ja hakataan keppejä yhteen. Väkijoukko tanssii koristellun paalun ympärillä ja laulaa kansanlauluja.
Kulkue voi keppeineen näyttää vähän noitavainoilta, mutta kyse on ikivanhasta kelttiläisestä perinteestä. Hunt the Wren eli Peukaloisen metsästys ei liity piirroshahmo Nils Holgerssoniin, vaan pieneen varpuslintuun. Peukaloinen oli kelttiläisessä mytologiassa pyhä lintu, joten sen uhraaminen oli suuri juttu. Kristinuskon myötä perinne säilyi, ja keppien nokkaan seivästetyt peukaloiset kynittiin ja haudattiin juhlallisissa seremonioissa kirkkomaalle.
Vaikka Tapaninpäivän perinteen takana onkin verenhimoinen rituaali, ei Mansaarella enää metsästetä lintuja. Perinnettä vaalitaan kuitenkin sen verran, että jollakin kulkueessa voi kepin päässä olla lelulintu.
Espanjassa jännitetään vuoden suurinta lottoarvontaa
Olennainen osa espanjalaista joulunviettoa on tavallisesti joulukuun 22. päivänä arvottava voittopotti, jolla on oma erikoisnimensä: El Gordo eli Paksukainen. Miljardeilla euroilla pelattava joululotto ei ole vain Espanjan suosituin vaan myös koko maailman suurin lottoarvonta. Tietyt kioskit ovat vuosien saatossa nousseet kulttiasemaan ja niille matkataan ostamaan viisinumeroisia lottoarpoja satojen kilometrien päästä.
Voittonumerojen julistaminen on jättimäinen sosiaalinen tapahtuma ja ihmiset joka puolella Espanjaa kokoontuvat yhteen lottokuponkiensa kanssa jännittämään arvonnan tulosta. Koko maa pysähtyy arvonnan hetkellä.
Jaossa on monia satojen tuhansien arvoisia potteja sekä tuhansia pienempiä rahapalkintoja. Päävoitto on 4 miljoonaa. Viime vuonna (2024) joululotossa jaettiin yhteensä 2,7 miljardia euroa. Siitä on espanjalaisten mukava rauhoittua joulunviettoon!
Saksalainen joulusuolakurkku
Saksassa joulukuusen ripustettava koristesuolakurkku päättää tämän erikoisista jouluperinteistä kertovan listan. Pitääkö tämä erikoinen jouluperinne paikkansa vai onko kyseessä urbaanilegenda?
Monessa lähteessä kerrotaan, että Saksassa on tapana piilottaa suolakurkkukoriste joulukuusen muiden koristeiden joukkoon, ja sitten jouluaamuna lapset sekä lapsenmieliset yrittävät löytää sen oksien seasta. Ensimmäisenä kurkun bongannut saa lahjan, ja toki löytäjälle on tiedossa myös roppakaupalla onnea.
Weihnachtsgurkenin alkuperään paneutuessa käy ilmi, että sillä ei todennäköisesti ole mitään tekemistä Saksan kanssa. Ajatellaankin, että perinne on saanut alkunsa Woolworth-tavarataloketjun mainostempusta 1880-luvun Yhdysvalloissa.
Sillä pyrittiin edistämään Saksassa valmistettujen, lasisten joulukuusenkoristeiden myyntiä. Koristeiden joukossa oli pallojen lisäksi vihannesten ja hedelmien muotoisia ornamentteja. Mukana oli myös suolakurkkukoristeita ja niiden ympärille kehitettiin tarina ikivanhasta saksalaisesta jouluperinteestä.
Toisaalta erään kertomuksen mukaan joulusuolakurkut liittyvät Pyhään Nikolaokseen, johon joulupukin hahmo osittain perustuu. Keskiaikainen tarina kertoo kahdesta espanjalaispojasta, jotka matkasivat joulun alla kotiin sisäoppilaitoksesta. Matkalla pojat yöpyivät majatalossa, jossa ilkeä isäntä tappoi heidät ja kätki ruumiit säilyketynnyriin. Samana iltana Pyhä Nikolaos sattui samaan majataloon, löysi murhatut pojat tynnyristä ja herätti heidät ihmeellisesti henkiin. Jotenkin tämä tarina etikkaliemessä kelluneista pojista oli yhtymäkohta suolakurkkuihin.
No, onko suolakurkkukoristeella siis mitään tekemistä saksalaisen joulun kanssa?
Luotetaan sosiaalisen median voimaan ja kysytään saksalaisilta kavereilta. Moni ei ollut kuullutkaan koko kurkusta ja tarinaa kummasteltiin nauraen: ”Tätäkö meidän joulunvietostamme kerrotaan maailmalla?”. Mutta sitten alkoi tulla päinvastaista informaatiota, sillä toisissa perheissä kurkkukoriste tosiaankin piilotetaan joulukuuseen ja löytäjä saa ylimääräisen lahjan. Ja tietysti hyvää onnea seuraavaan vuoteen.
Onneksi Weihnachtsgurke ei ole vain urbaanilegenda vaan ihan oikea jouluperinne! Tässähän olisi hauska vaihtoehto riisipuuroon piilotetulle mantelille.
Lue myös:
Elämäntapa
Historialliset pervot: 10 merkittävää henkilöä, joilla oli erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä – osa 2
Tämän listan miehet olivat oman aikansa pervoja, joiden seksuaaliset mieltymykset olivat normeista poikkeavia. Heidät muistetaan historiallisina merkkihenkilöinä, mutta ehkä tämän listan jälkeen jostain muustakin.
Pervolla eli perverssillä on perinteisesti tarkoitettu ihmistä, joka on oman tai yleisen näkemyksen mukaan seksuaalisesti outo. Aikaisemmin perversiolla viitattiin johonkin, mikä koettiin luonnottomana tai vääränä. Seksuaalisuuteen pervo-sana ja sen johdokset liitettiin 1800-luvun psykologiassa. Alunperin perversio tulee latinankielisestä perversus-sanasta, joka tarkoittaa vinoa, kieroa tai käänteistä.
Jos ihminen on mieltynyt seksuaalisesti sellaisesta, jota pidetään jotenkin epätavallisena tai sopimattomana, ei se tietenkään ole automaattisesti väärin. Kunhan kenellekään ei koidu vahinkoa, niin ”erikoisten” fantasioiden toteuttaminen yksin tai yhdessä – kaikkien osallistujien omasta halusta – ei ole mitään pahaa. Pervoilu voi tuoda iloa ja nautintoa elämään, ja onhan myös sanottu, että meissä kaikissa elää pieni pervo!
Mutta aina se ei todellakaan ole oikein ja hyväksyttävää. Tällä listalla tutustutaan historiallisesti merkittäviin henkilöihin, ja paljastetaan heidän elämistään puolia, jotka eivät välttämättä ole laajasti tiedossa. Mukana on monen eri kaliiberin pervoja harmittomista masturboijista julmiin sadisteihin. Nykyään kauhistellaan muun muassa viihdealan ja politiikan seksiskandaaleja – ja aivan syystä kauhistellaankin – mutta on sitä ennenkin puuhailtu häpeilemättä ja käytetty omaa valta-asemaa hyväksi.
Vielä varoituksen sananen paikoin karkeastakin kielenkäytöstä: Mukana on muun muassa suoria otteita näiden irstailijoiden kirjeistä, emmekä niitä lähteneet sensuroimaan, koska silloin koko listassa ei olisi ollut mitään järkeä.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi kiistanalaisia mieltymyksiä omaavaa henkilöä voit lukea tästä:
Tervetuloa historiallisten pervojen pariin!
Edvard VII
Yhdistyneen kuningaskunnan kuningas Edvard VII on jäänyt historiaan taidokkaana diplomaattina, joka edisti maansa liittoutumista Ranskan ja Venäjän kanssa. Tiedossa on myös se, että hän ei ollut vanhempiensa kuningatar Viktorian ja prinssi Albertin suosiossa varsin meneväisen elämäntyylinsä vuoksi. Viktoriaanisena aikana kaikilta, etenkin kuningasperheen jäseniltä ja varsinkin tulevalta monarkilta, odotettiin siveellistä käytöstä, mitä Walesin prinssi Albert Edward ei noudattanut.
Edwardin ensimmäinen prostituoituun liittyvä seksiskandaali tuli päivänvaloon nuorukaisen ollessa 16-vuotias. Hän oli vanhemmilleen iso pettymys ja kaiken kruunasi se, kun prinssi Albert matkusti läksyttämään hedonistista elämää viettänyttä poikaansa ja menehtyi matkalla saamaansa keuhkokuumeeseen. Kuningattaren historiallisen pitkän hallitsijakauden on joissakin piireissä arveltu johtuneen siitä, että Viktoria sinnitteli hengissä, jottei hänen halveksumansa kruununperillinen pääsisi nousemaan valtaan.
Edwardilla oli siis monta vuosikymmentä aikaa hurvitella ennen kuninkaaksi nousemista vuonna 1901, ja hän otti asemastaan kaiken ilon irti. Walesin prinssi oli aina valmiina toimintaan; oli kyse sitten halvoista ilotytöistä, aristokraattisista leideistä tai viihdemaailman tähdistä. Edward oli kyllä naimisissa prinsessa Alexandran kanssa, mutta se ei tahtia haitannut. Hän järjesti parinvaihtobileitä ja orgioita, joihin Alexandra-vaimo ei tokikaan osallistunut. Edward oli lähes pakkomielteinen bordelleissa kävijä ja hänellä oli jopa oma, vaakunallaan koristeltu huone pariisilaisessa suosikki-ilotalossaan.
Edwardin ollessa viisikymppinen 1890-luvulla, oli hänelle kertynyt elopainoa jo sen verran, että prostituoidut eivät kirjaimellisesti kestäneet seksuaalista kanssakäymistä. Edward ei lannistunut, vaan hän teetti tilaustyönä vankkarakenteisen panotuolin, joka kannatteli hänen massiivista kehoaan, jotta akti ei murskannut ilotyttöjä. Tuoli minimoi kaiken ponnistelun ja vaivan, eikä rapakuntoisen Edwardin tarvinnut tehdä muuta kuin asettua tuoliin päästäkseen lähestymisetäisyydelle.
Yksi kuuluisimmista ja pitkäaikaisimmista rakastajattarista oli itsekin naimisissa ollut Alice Keppel. Keppel pysyi rinnalla senkin jälkeen, kun prinssi Edwardista tuli kuningas Edvard VII.
Keppel on muuten kuningatar Camillan isoisoäiti, joten hienoista historian toistumista oli aikoinaan ilmassa, sillä Edvard VII on kuningas Charles III:n isoisoisoisä.
Lue myös: 10 Britannian kuningashuoneen skandaalia
Eric Gill
Vuonna 1940 kuollut englantilainen Eric Gill oli kuvanveistäjä, kaivertaja ja kirjasintyyppien suunnittelija. Gillin suunnittelemiin fontteihin kuuluu muun muassa edelleen paljon käytetty Gill Sans. Hänelle myönnettiin Royal Designer for Industry -arvonimi, joka on Ison-Britannian korkein muotoilijoille annettava tunnustus, ja hän oli tärkeässä roolissa, kun englantilainen Arts and Crafts -liike levisi ympäri Eurooppaa 1900-luvun vaihteen molemmin puolin.
Gill on yksi viime vuosisadan suurimmista brittitaiteilijoista, ja hyvin ensimmäisiä henkilöitä, joiden kohdalla heräsi kysymys: Voiko taiteen erottaa tekijästään? Hän oli nimittäin maailmanluokan perverssi, joka olisi kuulunut visusti lukkojen taakse.
Gillin sairaat mieltymykset ja teot tulivat julki vasta vuonna 1989 ilmestyneen elämäkerran myötä. Hän oli seksihullu, jolle mikään ei riittänyt. Syvästi uskonnollisella papin pojalla oli elinikäinen seksisuhde ainakin yhden siskonsa kanssa ja lisäksi hän käytti kahta tytärtään seksuaalisesti hyväksi. Kaiken kukkuraksi Gillin kieroutuneen seksuaalisuuden uhriksi joutui perheen koira.
Osassa Gillin ylistetyimmissä taideteoksissa on käytetty malleina hänen omia esiteini-ikäisiä tyttäriään, jotka joutuivat poseeraamaan isälleen alasti eroottisissa asennoissa.
Jean-Jacques Rousseau
Jean-Jacques Rousseau oli 1700-luvulla elänyt geneveläinen filosofi, kirjailija ja säveltäjä, jonka kädenjälki ja ajatukset näkyvät edelleen modernissa taloustieteessä, politiikassa ja kasvatustieteessä. Rousseaun aatteet olivat myös osaltaan vaikuttamassa Ranskan vallankumouksen alkamiseen. Hän oli eittämättä yksi aikansa tai koko historian merkittävimmistä filosofeista.
Rousseaun äiti kuoli pian pojan syntymän jälkeen ja tämä jäi isoveljensä kanssa isänsä huostaan. Vuosia myöhemmin isä joutui ongelmiin virkavallan kanssa ja Rousseaun ollessa 10-vuotias veljekset päätyivät kalvinistisen papin hoteisiin. Papin tytär, kolmikymppinen mademoiselle Lambercier omaksui äidillisen roolin ja rakasti poikia kuin omia lapsiaan. Kuri oli kuitenkin kova ja huonosta käytöksestä sai piiskaa.
Omaksi järkytyksekseen Roussea huomasi nauttivansa kurituksesta ja halusi piiskaa yhä enemmän: ”Kivussa ja jopa häpeässä oli jotain niin aistillista, minkä johdosta pelko muuttui haluksi ja sai minut odottamaan seuraavaa saman käden antamaa kuritusta. Siinä oli epäilemättä jotain seksuaalista, koska miehen suorittama rankaisu ei tuntunut lainkaan miellyttävältä. Ja jos pidättäydyin ansaitsemasta piiskausta, se oli ainoastaan siksi, että en halunnut tuottaa neiti Lambercierille pettymystä – niin vahva oli hänen ystävällisyytensä voima.”.
Esiteini-iän eroottiseksi koettu rankaiseminen vaikutti Rousseau’hun syvästi eikä hän kyennyt kiihottumaan ilman kunnon selkäsaunaa. Hänellä toki oli suhteita, mutta hän ei ikinä kehdannut pyytää kumppaneiltaan piiskausta. Rousseau etsi itselleen aina vain uutta mademoiselle Lambercieriä.
Turhautuminen kasvoi, kun hänen seksuaaliset tarpeensa eivät tulleet tyydytetyiksi, joten Rousseau turvautui nuorena toimineeseen menetelmään: hän alkoi käyttäytyä huonosti. Hän siirtyi kaduille ja rupesi paljastelemaan itseään viehättäville, epäilemättä mademoiselle Lambercieriä muistuttaneille, naisille toiveenaan tulla rangaistuksi.
Lopulta Rousseau löysi samanhenkisen, itseään reilusti vanhemman aatelinaisen Louise Élénore de Warensin ja heidän välilleen syttyi vuosia kestänyt kiihkeä suhde, jonka aikana de Warens kutsui Rousseauta ”pikkuiseksi” ja toisin päin hellittelynimi oli ”äiti”.
Rousseau kirjoitti mieltymyksistään ja seksielämästään vuonna 1770 paljastuskirjan Les Confessions (suom. Tunnustuksia), jossa hän avasi lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä syitä, jotka lopulta johtivat moraalittomaan käytökseen. Kirja julkaistiin vuonna 1782; neljä vuotta Rousseaun kuoleman jälkeen.
Herodes I
Juudean kuningas Herodes Suuri oli pervo. Kyllä, juuri se sama Herodes, joka Matteuksen evankeliumin mukaan määräsi kaikki Betlehemin kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset surmattaviksi. Herodes oli merkittävä hallitsija, joka tunnetaan erityisesti massiivisista rakennusprojekteistaan, jotka laajenivat Juudean naapurivaltoihinkin.
Herodes oli julma johtaja, samoin kuin oli suurin osa tuon ajan kuninkaista ja keisareista. Hän kuitenkin rakasti vaimoaan Mariammea sydämensä pohjasta. Tunne ei ollut molemmin puolinen, johtuen osittain siitä, että Herodes oli murhauttanut vaimonsa isän ja veljen, jotta pitkään valtaa pitänyt Hasmonien hallitsijasuku sammuisi.
Herodes oli sokaistunut Mariammen kauneudesta, eikä lainkaan huomannut vaimonsa suunnittelevan ikäviä miehensä varalle. Kuninkaan silmät avautuivat vasta siinä vaiheessa, kun hänen äitinsä syytti Mariammea uskottomuudesta ja väitti tällä olevan jotain peliä roomalaisen sotapäällikön ja tunnetun häntäheikin Marcus Antoniuksen kanssa. Niinpä Herodes määräsi rakkaan vaimonsa teloitettavaksi.
Se oli Herodekselle kova paikka eikä hän pystynyt päästämään irti elämänsä rakkaudesta; vaikka siis oli itse julistanut tälle kuolemantuomion. Niinpä Herodes päätti jatkaa ”elämää” Mariammen kanssa. Talmudissa – joka on juutalaisten pyhä, muun muassa lakitekstejä sisältävä, kirja – kerrotaan, että Herodes säilöi kuolleen vaimonsa ruumiin hunajaan ja jatkoi ”eläimellisten halujensa tyydyttämistä”. Nekrofilia jatkui seitsemän vuoden ajan.
Lue myös: Ihmisen neitseellinen sikiäminen: 10 ”tosielämän” esimerkkiä
Markiisi de Sade
Ei liene yllättävää, että tältä listalta löytyy mies, jonka nimestä sadismi-sana on johdettu. Joidenkin mielestä vuonna 1740 syntynyt ranskalainen Donatien-Alphonse-François de Sade oli merkittävä valistusajan filosofi, mutta toisten kirjoissa paremmin markiisi de Sadena tunnettu mies oli ällöttävä, ulosteesta kiihottuva sadisti, jonka koko kirjallinen tuotos on pornografiaa.
Totuus lienee jossain siellä välimaastossa. Hänen eroottiset kirjansa yhdistivät kidutukseen asti meneviä seksifantasioita sekä filosofiaa, jonka yhtenä punaisena lankana oli ajatus sosiaalisista normeista vapaan nautinnon hakeminen.
Markiisi de Saden seksuaalisissa fantasioissa korostui väkivaltaisuus, rikollisuus ja jumalanpilkka, mutta valitettavasti hän ei hekumoinut vain ajatuksissaan vaan toteutti haaveensa käytännössä. Siksipä tämä aristokraatti vietti suurimman osan aikuisiästään joko mielisairaalassa tai vankilan kaltereiden takana, jossa hän kirjoitti useimmat tekstinsä.
Vain vähän reilu parikymppisenä de Sade aloitti rikos- ja vankilakierteen pahoinpitelemällä prostituoituja. Myöhemmin hän piti erästä kerjäläisnaista panttivankinaan ruoskien tätä ja kaataen kuumaa vahaa tämän päälle. Vuonna 1772 de Sade ja hänen palvelijansa pidätettiin sodomiasta syytettyinä: he olivat ensin huumanneet ja sitten raiskanneet prostituoituja.
Kuolemaantuomittu de Sade pakeni Italiaan, jossa hän houkutteli nuoria tyttöjä ja poikia syrjäiseen linnaansa töihin, mutta työkeikka pitikin sisällään pahoinpitelyä ja raiskauksia. Pervoksi kutsuminen tuntuu massiiviselta vähättelyltä de Saden kohdalla!
De Sade jäi kuitenkin kiinni ja päätyi jälleen lukkojen taakse. Hän vapautui vuonna 1790 keskelle Ranskan vallankumousta ja sai itsensä valituksi juuri perustettuun Kansalliskokoukseen. Mutta minkäs pakkomielteinen sadisti tavoilleen voi – vuonna 1801 Napoléon Bonaparte passitti hänet loppuelämän kestäneelle tuomiolle.
Lue listan ensimmäinen osa: Historialliset pervot: 10 merkittävää henkilöä, joilla oli erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä – osa 1
Lue myös:
Elämäntapa
Historialliset pervot: 10 merkittävää henkilöä, joilla oli erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä – osa 1
Tällä listalla tutustutaan historiallisiin merkkihenkilöihin, joiden seksuaaliset mieltymykset olivat normeista poikkeavia. Nämä arvostetut miehet olivat oman aikansa pervoja.
Pervolla eli perverssillä on perinteisesti tarkoitettu ihmistä, joka on oman tai yleisen näkemyksen mukaan seksuaalisesti outo. Aikaisemmin perversiolla viitattiin johonkin, mikä koettiin luonnottomana tai vääränä. Seksuaalisuuteen pervo-sana ja sen johdokset liitettiin 1800-luvun psykologiassa. Alunperin perversio tulee latinankielisestä perversus-sanasta, joka tarkoittaa vinoa, kieroa tai käänteistä.
Jos ihminen on mieltynyt seksuaalisesti sellaisesta, jota pidetään jotenkin epätavallisena tai sopimattomana, ei se tietenkään ole automaattisesti väärin. Kunhan kenellekään ei koidu vahinkoa, niin ”erikoisten” fantasioiden toteuttaminen yksin tai yhdessä – kaikkien osallistujien omasta halusta – ei ole mitään pahaa. Pervoilu voi tuoda iloa ja nautintoa elämään, ja onhan myös sanottu, että meissä kaikissa elää pieni pervo!
Mutta aina se ei todellakaan ole oikein ja hyväksyttävää. Tällä listalla tutustutaan historiallisesti merkittäviin henkilöihin, ja paljastetaan heidän elämistään puolia, jotka eivät välttämättä ole laajasti tiedossa. Mukana on monen eri kaliiberin pervoja harmittomista masturboijista julmiin sadisteihin. Nykyään kauhistellaan muun muassa viihdealan ja politiikan seksiskandaaleja – ja aivan syystä kauhistellaankin – mutta on sitä ennenkin puuhailtu häpeilemättä ja käytetty omaa valta-asemaa hyväksi.
Vielä varoituksen sananen paikoin karkeastakin kielenkäytöstä: Mukana on muun muassa suoria otteita näiden irstailijoiden kirjeistä, emmekä niitä lähteneet sensuroimaan, koska silloin koko listassa ei olisi ollut mitään järkeä.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi kiistanalaisia mieltymyksiä omaavaa henkilöä voit lukea tästä:
Tervetuloa historiallisten pervojen pariin!
Lordi Byron
Lordi Byron, koko nimeltään George Noel Gordon Byron, oli ylistetty kirjailija, jota pidetään yhtenä Ison-Britannian merkittävimpänä runoilijana. Tämän romantiikan ajan ikonin pääteoksena pidetään Don Juan -runoelmaa, joka julkaistiin osissa vuosien 1819-1824 välillä. Byron toimi myös edustajana parlamentin ylähuoneessa.
Menestyksekkään ja monipuolisen uransa lisäksi lordi Byron niitti mainetta mahtailevalla ja riettaalla elämäntyylillään, johon kuului lukuisia romansseja sekä miesten että naisten kanssa. Kuuluisin niistä oli suhde lady Caroline Lambiin, joka oli naimisissa tulevan pääministerin William Lambin kanssa.
Häiritsevin ajanjakso Byronin elämässä oli läheinen suhde omaan siskoon Augusta Leighin. Leigh ja Byron eivät juurikaan olleet nähneet toisiaan lapsuudessa, mutta aikuisiällä he siis eivät vain löytäneet toisiaan sisaruksina, vaan saivat yhdessä lapsen vuonna 1814. Perheonni ei kuitenkaan kestänyt, ja Byron jatkoi entistä elämäntyyliään.
Herkkänä ja romanttisena runoilijana Byron halusi pitää kaikista rakastajistaan muistoja, mistä päästäänkin siihen, miksi mies on mukana tällä historiallisista pervoista kertovalla listalla. Lisääntyminen oman siskon kanssa on aivan jotain muuta kuin pervoilua.
Tuohon aikaan oli varsin tavallista, että ihastuksen kohteesta säilytettiin muistoesineenä nauhalla solmittu hiussuortuva. Mutta se olisi ollut liian tavanomaista omalaatuiselle runoilijasuurudelle, jota pidetään ensimmäisenä nykyisenkaltaisena julkkiksena, sillä kohua hänen ympärillään nimitettiin ”Byromaniaksi”.
Hiusten sijaan Byron leikkasi rakastajiltaan häpykarvoja ja säilytti ne pikkutarkasti luetteloituna nimillä varustetuissa kirjekuorissa.
Wolfgang Amadeus Mozart
Wolfgang Amadeus Mozart, Itävallan ihmelapsi, joka sävelsi jo viisivuotiaana, on yksi historian suurimmista säveltäjistä. Mozartia pidettiin elinaikanaan hieman erikoisena ja hänen on arveltu sairastaneen Touretten oireyhtymää. Miehen omalaatuisuudella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä niin sanotun pervouden kanssa, vaan koko hänen perheensä tuli myöhemmin tunnetuksi omituisesta vessahuumorista.
Mozart kirjoitti satoja kirjeitä läheisilleen, mutta kaikkein roisimmat jutut hän säästi vanhemmilleen, siskolleen, vaimolleen ja muutamille läheisimmille ystävilleen. Uloste oli läsnä myös muun perheen kirjeenvaihdossa, mutta säveltäjä itse viljeli likaisinta kieltä. Mozartin mieltymys on nähtävissä myös hänen musiikissaan, ei toki niissä kuuluisimmissa sinfonioissa, sillä kappaleiden joukosta löytyy muun muassa Difficile lectu -kaanon.
Varsinaisesti laulun sanoitus lektu mihi mars et jonicu difficile ei tarkoita millään kielellä mitään, mutta alkuosan on tarkoitus kuulostaa saksankieliseltä leck du mich im Arsch -lausahdukselta ja jonicu kuulostaa kaanonissa laulettuna cujoni-sanalta. Cujoni kirjoitetaan nykyitaliaksi coglioni, joka tarkoittaa kiveksiä. Eli Mozart halusi kappaleensa välittävän viestin siitä, kuinka hänen ”perseensä ja palliensa nuoleminen on vaikeaa”.
Kaikkein häiritsevintä oli kuitenkin Mozartin kirjeenvaihto serkkunsa Marian kanssa. Kaiken takapuoleen ja ulosteeseen liittyvien sanailujen lisäksi nuo kirjeet olivat flirttailevia ja serkusten välillä onkin epäilty olleen rakkaussuhde. Mozartin kuoltua Constanze-vaimo antoi miehensä elämäkerran kirjoittajille luettavaksi myös serkusten toisilleen kirjoittamia kirjeitä, mutta pyysi, ettei juuri niitä julkaistaisi arkaluontoisen ja insestistä vihjanneen sisältönsä vuoksi.
James Joyce
Irlantilaista James Joycea pidetään yhtenä 1900-luvun vaikuttavimmista ja merkittävimmistä kirjailijoista, jonka mestariteoksiin kuuluu muun muassa Ulysses, joka on suomennettu myös nimellä Odysseus.
Kirjallisten klassikkoteostensa lisäksi Joyce kunnostautui pervoilun saralla – hän rakasti pieruja. Fetissi oli jopa työskentelyä haittaavalla tasolla ja Joyce olisi mieluummin päivät pitkät piereskellyt muiden ihmisten kasvoille tai ottanut niitä vastaan. Kirjailijana Joyce tietenkin purki pieruihin kohdistuvaa intohimoaan paperille ja mielihalusta vuodatettuja kirjeitä on säilynyt kokonainen kokoelma. Erityisesti Joycen ja hänen vaimonsa Nora Barnaclen vaihtamat, hyvin rivot kirjeet ovat haluttua tavaraa keräilijöiden keskuudessa.
Eräässä kirjeessä, joka on osoitettu ”huorahtavalle Noralleni”, Joyce kuvailee vaimonsa viehättävyyttä:
”On ihanaa panna piereskelevää naista, kun jokainen työntö puskee pierun ulos. Uskoisin tunnistavani Noran pierun missä tahansa. Tunnistaisin sen piereskeleviä naisia täynnä olevasta huoneesta. Se on melko tyttömäinen ääni eikä sellainen märkä tuulahdus, jollaisia kuvittelisin lihavien vaimojen päästävän. Se on yllättävä, kuiva ja likainen; sellainen minkä arkailematon tyttö voisi päästää vitsinä koulun asuntolassa. Toivon, ettei Nora lopeta koskaan naamalleni piereskelemistä, jotta voin tuntea myös niiden hajun.”.
Tämä ote oli sieltä kirjeiden siiveellisemmästä päästä.
Hans Christian Andersen
Tanskalainen Hans Christian Andersen tunnetaan rakastettujen klassikkosatujen, muun muassa Pieni merenneito ja Ruma ankanpoikanen, luojana. Tätä kirjailijaa on vaikea uskoa irstailijaksi, ja häntä pidetäänkin etenkin Tanskassa puhtoisena hahmona, joka ei koskaan avioitunut tai edes harrastanut seksiä säilyttääkseen viattomuutensa. Naimisiin Andersen ei koskaan mennyt, mutta hänellä oli rakkaussuhteita sekä naisten että miesten kanssa, mutta niiden fyysisyydestä kirjailijan elämää tutkineet asiantuntijatkaan eivät ole yksimielisiä.
Miksi Andersen sitten on mukana historiallisten pervojen listalla? Aivan samaan laariin muiden listan irstaiden merkkihenkilöiden kanssa häntä ei ehkä voida laittaa, mutta silti – erikoiset olivat hänenkin mieltymyksensä.
Andersen oli innokas masturboija ja raportoi jokaisesta sessiosta päiväkirjaansa. Aina kun Andersen tapasi uusia ihmisiä, hän meni kotiinsa ja tyydytti itsensä heitä kuvitellen. Päiväkirjoista löytyy merkintöjä, joissa Andersen kertoo jonkun henkilön tulleen kylään ja olleen varsin ihana: ”Kun hän lähti, minulla oli extranautinnollinen ++.”. Plusmerkkien määrä kuvasi tyydytyksen laatua.
Andersen kävi paljon bordelleissa, mutta ei tekemässä sitä, mitä bordelleissa yleensä tehdään. Sen sijaan hän jutteli naisten kanssa koskematta heihin ja meni sitten kotiin puuhastelemaan keskenään ja täyttämään päiväkirjaansa.
Charlie Chaplin
Kuva: National Media Museum – Daily Herald Archive | CC BY 4.0 (kuvaa rajattu)
Brittiläinen Charlie Chaplin oli eittämättä mykkäfilmien kulta-ajan suurin tähti. Hän näytteli, ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti elokuvansa ja jopa sävelsi niihin musiikin. Pitkälti Yhdysvalloissa uransa tehnyt Chaplin oli nero, jota pidetään etenkin visuaalisen komiikan, mutta myös kokonaisuudessaan näyttelemisen mullistajana. Tämän kaiken lisäksi hän oli oman aikansa Harvey Weinstein eli perverssi ahdistelija ja hyväksikäyttäjä.
Chaplinia on kiittäminen casting couchin keksimisestä. ”Koe-esiintymissohva” on kiertoilmaisu Yhdysvalloissa nykyään lailla kielletylle viihdemaailman käytännölle, jossa vaikutusvaltaiset Hollywood-mogulit vaativat nuorilta näyttelijöiltä seksuaalisia palveluksia rooleja vastaan. Chaplin käytti kuitenkin kirjaimellista sohvaa, jolla hän kouri ensin alastomiksi pakottamiaan koe-esiintyjiä. Sohvasession jälkeen hän laittoi alastomat naiset riviin seinää vasten ja heitteli piirakoita heidän päälleen. ”Mitä nuorempi, sen parempi” oli Chaplinin mantra.
Vuonna 1944 Chaplin päätyi FBI:n kiikareihin ja hän joutui syytteeseen epäiltynä ihmiskaupasta. Chaplinin katsottiin rikkoneen lakipykälää, joka kieltää ihmiskaupan ja tässä kohtaa nimenomaan naisten ja tyttöjen kuljettamisen osavaltiosta toiseen seksuaalisin tarkoitusperin. Vaikka syytteistä lopulta luovuttiinkin, oli Chaplinin maine pilalla. Viisumin raukeamisen jälkeen Chaplin palasi Eurooppaan ja asettui loppuelämänsä ajaksi Sveitsiin.
Lue listan toinen osa: Historialliset pervot: 10 merkittävää henkilöä, joilla oli erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä – osa 2
Lue myös:
Elämäntapa
Miehet imettävät lapsia afrikkalaisessa heimossa: 10 erikoista kasvatustapaa eri puolilta maailmaa
Lastenkasvatus ei hoidu joka puolella maailmaa samalla tavalla. Tapoja ja perinteitä on yhtä paljon kuin maailmassa on erilaisia kulttuureita, ja nyt tutustutaan 10 erikoiseen kasvatustapaan, jotka saattavat aiheuttaa muissa hämmenystä.
Meille suomalaisille tuttu ja toimivaksi todettu kasvatustyyli tai menetelmä voi muille vaikuttaa erikoiselta, hauskalta tai mahdollisesti jopa julmalta. Mutta samalla me kohotamme kulmia muiden kulttuurien toimintatavoille.
Pidetään siis mieli avoimena, kun listalla kerrotaan vauvojen jääkylvyistä, yömyöhään valvomisesta, tai että vauvat rauhoittuvat isän nänniä imiessä. Puhumattakaan siitä, että pientä vauvaa nukutettaisiin ulkona rattaissa talvipakkasella 😉
Jääkylvyt Guatemalassa
Koska vauvoilla ei ole täysin kehittyneitä hikirauhasia, eivät ne kykene hikoilemaan ja säätelemään oman kehonsa lämpötilaa samalla tavalla kuin aikuiset. Siksi pikkulapsille tulee kuumissa ja kosteissa olosuhteissa herkästi lämpöihottumaa. Hikinäpyt tuskastuttavat pienokaisia.
Näppyjä voi tulla lapsille ihan missä päin maailmaa tahansa, ja oireita voi lievittää hengittävillä vaatteilla sekä ilmakylvyillä. Trooppisissa maissa lämpöihottuma on tietenkin yleisempää ilmaston vuoksi.
Muun muassa Guatelemassa elävän mayakansan perinteeseen kuuluvat pienten lasten jääkylvyt. Vauvaa ei tokikaan uiteta jäisessä vedessä, mutta vesi on kylmää. Ei ihan samanlainen ohjeistus lasten kylvettämiseen kuin länsimaissa!
Ja totta kai järkyttynyt vauva kiljuu sydämensä kyllyydestä, kun se kastetaan hyiseen veteen. Sama kaava toistuu joka ilta lapsesta ja sukupolvesta toiseen: vauvan hätähuuto ei äitejä hetkauta. Näin on tehty aina, ja menetelmä toimii.
Kylvyn jälkeen uni tulee nopeasti, kun keho ei ole nihkeän kuuma ja ihottuman punaisuuskin rauhoittuu.
Ulkona nukuttaminen hyytävässä Pohjolassa
Pihalla paukkuu pakkanen, mutta vauva nukkuu päiväunia tyytyväisenä rattaissa. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa asuville tämä on arkipäiväinen asia. Näin on tehty aina ja lapset voivat oikein hyvin – monesti ulkona nukutut päikkärit ovat levollisemmat kuin sisällä.
Mutta muualta tuleville tämä tapa voi vaikuttaa kauhealta, vaikka nähtävissä on erittäin hyvin, että vauva on lämpimästi puettu ja sullottu makuupussiin sekä peittoihin. Meille tätä ei tarvitse selitellä: vaunun kuomu, harsolla peitetty aukko ja vauvan itse tuottama lämpö pitävät vaunun mikroilmaston täydellisenä torkkujen ajan.
Balilla vauvaa ei laiteta maahan
Indonesian Balilla lapsi ei saa koskettaa maata ensimmäisten reilun kolmen kuukauden aikana. Uskomuksen mukaan vastasyntyneet ovat vielä lähellä jumalallista valtakuntaa, joten heitä on kohdeltava asiaan kuuluvalla kunnioituksella. Vastasyntyneen sielun uskotaan edelleen kuuluvan korkeammille voimille, ja henget pitävät hänestä huolta tuona aikana. Vauva ei vielä kuulu kuolevaisten maailmaan.
Tämän vuoksi vauvan jalat eivät saa olla kosketuksissa epäpuhtaaseen maahan. Eikä siis ole kyse vain pihalla olevasta maaperästä, vaan sääntö koskee myös lattiaa. Vaikka maakosketuksen välttämisestä ovat yleensä vastuussa äiti ja muut naispuoliset sukulaiset, osallistuu pyhän vauvan sielun säästämiseen usein koko yhteisö. Toisille lapsille tätä tärkeää tehtävää ei kuitenkaan tyypillisesti ole sysätty. Koska vauvaa ei ole käytännön syistä mahdollista pitää koko ajan sylissä, lasketaan hänet kotona sängylle tai varta vasten lattialta irti olevaan leikkikehään.
Kun vauva on 105 päivää (tai joissakin yhteisöissä 210 päivää) vanha, pidetään perheessä tärkeä nyabutan-seremonia lapsen ensimmäisen maakosketuksen ja varsinaisen elämän alun kunniaksi. Silloin suojelevat henget saavat luvan lähteä ja lapsi toivotetaan tervetulleeksi maailmaan.
Jos kuitenkin käy niin köpelösti, että vauvan varpaat pääsevät ensimmäisten kuukausien aikana viistämään maata, ei se ole maailmanloppu. Nyabutan-seremonia poistaa kaiken negatiivisen ja varmistaa, että lapsi siirtyy meidän maailmaamme puhtoisena sieluna.
Aka-kansan miehet imettävät lapsia
Keski-Afrikassa elävän aka-kansan perheissä ei pidetä kynsin ja hampain kiinni perinteisistä sukupuolirooleista. Kyllä, naiset ovat lasten pääasiallisia hoitajia, mutta tämä ei ole kiveen hakattua.
Toisinaan aka-naiset lähtevät metsästämään, jolloin isät huolehtivat lapsista. Akat elävät vaeltavaa elämää, ja silloin tällöin naiset kokoontuvat etsimään ja päättämään uudesta leiripaikasta, jolloin miehet hoitavat ruoanlaiton.
Tämä ei ole kenenkään mielestä kummallista, eikä aiheesta tarvitse keskustella. Roolien vaihtuminen on akoille täysin luonnollista.
Lapsia pidetään akojen keskuudessa suuressa arvossa ja jokainen pienokainen on lahja. Akat eivät ikinä pitäisi lapsiaan riippakivinä. Läheisyys ja fyysinen kosketus ovat äärimmäisen tärkeitä, eikä vauvaa koskaan jätetä makoilemaan yksikseen; hän on aina joko isän tai äidin sylissä.
Ja kun aka-isä pitää huolta vauvasta, näkee lapsen usein imemässä nänniä. Maitoa näistä nänneistä ei tokikaan tule, sillä miehiltä puuttuvat oikeanlaiset hormonit. Akoilla ei ole tutteja, ja muutenkin voisi ajatella, että luonnollinen äidin rinnan vastine on tehokkaampi rauhoittaja.
Usein iltaisin aka-miehet istuvat nuotion ääressä jutellen ja palmuviiniä nauttien, ja monella on pienokainen mukanaan – rinnalla nänniä imemässä.
Aikainen vessakoulutus Vietnamissa
Vietnamilaiset vanhemmat opettavat vauvansa potalle vihellyksen avulla. Koulutus alkaa usein jo kuukauden ikäisten lasten kanssa. Menetelmä on ilmeisen toimiva, sillä lapset oppivat kuivaksi noin yhdeksän kuukauden ikäisinä eli ennen ensimmäisiä askelia. Tämä on vähintään vuotta aiemmin kuin länsimaiset taaperot.
Kun vauva alkaa tuhista ja näyttää merkkejä vessahädästä, viedään hänet potan tai pytyn päälle ilman housuja, ja vihelletään. Tämä tehdään jopa 12 kertaa päivässä. Jos pissa ja/tai kakka tulee, vauvaa palkitaan kehuilla, halauksilla ja suukoilla. Jos mitään ei tule, ei vauvaa kuitenkaan toruta tai rangaista. Tässä toimii ainoastaan porkkana. Hiljalleen vauva oppii pissaamaan, kun hänelle vihelletään vessassa.
Tällä menetelmällä lapsi kykenee kontrolliin, kun hän ehdollistuu yhdistämään vihellyksen ja vessakäynnin jo ennen kuin hän ymmärtää varsinaisesta pidättämisestä mitään.
Lasta ei katsota silmiin kenialaisessa yhteisössä
Lounais-Keniassa asuvan kisii-yhteisön naiset kantavat vauvoja mukanaan kaikkialle. Töitä tehdään ja lapsi on rinnalla tai selässä koko ajan. Tässä ei tietenkään ole mitään erikoista.
Mutta kun kisii-vauva alkaa jokeltaa iloisena tai itkeä vollottaa erinäisistä syistä, ei äiti ota lapseen katsekontaktia. Ja tämä kuulostaa länsimaiseen korvaan erikoiselta.
Kisii-kulttuurissa vauvoja ei kuitenkaan koskaan katsota silmiin, koska suoralla katseella on yhteisössä suuri merkitys: se osoittaa valta-asemaa. Silmiin katsominen on sama asia kuin sanoisi ääneen, että ”sinä olet pomo”.
Vanhemmat eivät halua antaa lapsilleen sellaista viestiä, että nämä olisivat jollain tavalla johtavassa tai päättävässä asemassa. Vanhempi määrää perheessä, joten väärinymmärrysten välttämiseksi on syytä olla ottamatta katsekontakstia jälkikasvuun.
Lapset kasvattavat toisiaan Polynesiassa
Tyynellämerellä sijaitseva Polynesia on suuri saariryhmä, johon kuuluvat muun muassa Uusi-Seelanti, Samoa, Havaiji ja Pääsiäissaari. Saariryhmä levittyy siis hyvin laajalle alueelle, mutta koska asutuksen leviäminen saarille on nykytiedon valossa alkanut aikaisintaan 3000 vuotta sitten, on niiden alkuperäiskansoilla paljon geneettisiä, kielellisiä ja kulttuurillisia yhtäläisyyksiä.
Perinteisesti aikuisilla ei polynesialaisissa yhteisöissä ole ollut aikaa katsoa lastensa perään, joten apukäsiä on löydettävä, jotta vanhemmat voivat hoitaa viljelyksiä ja käydä kalastamassa. Hommaan on valjastettu muut lapset.
Vanhemmat pitävät tietenkin huolen vauvoista, mutta heti kun lapsi oppii kävelemään, on hän Polynesiassa tarpeeksi vanha muiden lasten vahdittavaksi. Eikä kaitsijan iällä tai mahdollisella sukulaisuussuhteella ole merkitystä: kuka tahansa yhteisön vanhempi lapsi kelpaa hoitajaksi.
On siis hyvin tavallista, että alle viisivuotias huolehtii nuoremmasta sisaruksestaan ja ottaa tämän mukaan kylän lasten touhuihin. Länsimaiseen korvaan tuo voi kuulostaa heitteillejätöltä, mutta Tyynenmeren kulttuureissa täysin arkipäiväistä. Lapsista kasvaa oma-aloitteisia, itsenäisiä ja vastuuntuntoisia, mitkä kaikki ovat tietenkin positiivisia ominaisuuksia.
Espanjalaiset lapset valvovat myöhään
Espanjassa ei ole lainkaan epätavallista, että pienetkin lapset ovat valvovat erityisesti kesäisin iltamyöhään. Ruokakauppaan mennään seitsemältä ja päivällinen valmistuu nautittavaksi aikaisintaan iltayhdeksältä. Silloin koko perhe syö yhdessä. Ja valvomisessa on nimenomaan kyse siitä, että perheen kanssa vietetään yhteistä aikaa.
Eikä tämä rajoitu vain kotiin, sillä lapset tulevat mukaan, jos aikuiset lähtevät illalliselle. Toki välillä hankitaan lapsenvahti, mutta yleensä ulkona käydään koko perheen voimin. Ei ole lainkaan erikoista nähdä kouluikäisiä lapsia ravintolassa vielä kello 23 lopettelemassa pitkän kaavan kautta syötyä päivällistä.
Tämä on myös ystäville normaalia: Espanjassa ollaan erittäin perhekeskeisiä, joten kun kavereita pyydetään illanviettoon, kattaa kutsu tietenkin automaattisesti koko perheen. Oltiin sitten kotona tai ravintolassa.
Japanilaiset lapset opetetaan itsenäisiksi
Japanilaiseen kulttuuriin kuuluu, että vanhemmat opettavat lapset itsenäisiksi jo hyvin nuoresta lähtien. Ei ole lainkaan erikoinen näky, että 7-vuotias lapsi kulkee metrolla yksin kouluun. Tai vaihtoehtoisesti käymään vaikkapa kaupassa tai hoitamassa muita juoksevia asioita.
Koulumatkat voivat olla hyvinkin pitkiä, eikä vanhemmilla ole töiden vuoksi mahdollisuutta kuljettaa lapsia kouluun tai matkustaa junassa viedäkseen heidät perille. Monet koulut myös kieltävät vanhemmilta tuomisen ja hakemisen, sillä lasten on opittava itsenäisiksi ja vastuullisiksi kansalaisiksi.
Toki reitti kouluun opetellaan ensimmäisen lapsen kanssa yhdessä, mutta arkipäiväinen kulkeminen on sen jälkeen tehtävä yksin. Samalta asemalta saattaa tulla matkaan mukaan muita koululaisia, mutta ei välttämättä. Jos perheessä on nuorempia lapsia, on koulumatkan opettelu vanhempien sisarusten vastuulla.
Monessakaan maassa ei samanlainen onnistuisi, mutta Japani on erittäin turvallinen maa. Yhteisössä on myös voimaa, sillä kaikki tietävät, että lapset kulkevat yksin metrolla. Maailman suurimman kaupungin, Tokion, junassa istuvaa lasta ei katsota kummastellen, vaan hieman vain positiivisella tavalla silmällä pitäen. Vanhemmat voivat luottaa muihin aikuisiin, että lapset jätetään rauhaan, mutta heitä autetaan, jos tilanne sitä vaatisi.
Ranskalaiset pöytätavat
Ranskalaiset lapset eivät nyrpistele nenäänsä uusien ruokien edessä. Tai jos nyrpistelevät, niin kaikkea on silti maistettava. Ja jos jotain maistaa tarpeeksi monta kertaa, niin siitä rupeaa pitämään – oli se sitten hanhenmaksaa tai vaikkapa voimakkaan hajuista sinihomejuustoa. Tämä on osa ranskalaista ruokafilosofiaa.
Erilaisiin makuihin totutellaan pienestä pitäen ja kansallisella ohjeistuksella: kun lapsi on valmis kiinteään ruokaan noin 4 kuukauden iässä, tutustutaan uuteen makuun aina neljän päivän välein.
Ranskalaiset vanhemmat aloittavat maistelun vihanneksilla, mieluummin ensin sieltä happamasta päästä, jotta lapset eivät heti tule persoiksi makealle. Vihannesten jälkeen vasta tutustutaan hedelmiin; juuri sen saman makeuden vuoksi. Uudet ruoat soseutetaan aina, jotta koostumus ei pilaa kokemusta; tärkeintä on tottua uusiin makuihin.
Ruokakulttuuria pidetään myös yllä kouluissa. Koulupäivät ovat alaluokilta asti pitkiä, mutta välissä on jopa kaksi tuntia kestävä lounas. Omia eväitä kouluun ei saa tuoda (paitsi allergikot), mutta kotona saa käydä syömässä. Koulun ruokalassa nautitaan kolmen ruokalajin lounas. Alkuruoaksi on usein raikas salaatti, pääruokana perinteistä ranskalaista keittiötä tai tutustumista muiden maiden makuihin, ja jälkiruokana on hedelmä tai jogurtti. Joissakin kouluissa tarjoillaan vielä juustolautanen ennen jälkiruokaa.
Lounaalla keskustellaan muiden kanssa, opetellaan pöytätapoja ja nautitaan ruoasta. Pikainen lounas on ranskalaiskouluissa tuntematon käsitys.
Lue myös:
Miksi kielisuudelma on toiselta nimeltään ranskalainen suudelma? Intohimoisen suukottelun kutsumanimen alkuperä on tällä kertaa Listafriikin suurennuslasin alla.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi ja miten kielisuudelma liittyy Ranskaan?
Ranskalaiseksi suudelmaksi sanotaan pusua, joka ei ole mikään pieni muiskaus. Intohimoiseen kielisuudelmaan viitattiin Euroopassa, myös Ranskassa, alunperin firenzeläisenä suudelmana, jonka juuret epäilemättä ovat Italiassa. Mutta miten ja miksi pusuttelun osoite vaihtoi maasta toiseen? Termi on kuitenkin tunnettu ja käytetty ympäri maailmaa.
Todennäköisesti kyse on vain mielikuvasta ja ranskalaisten intohimoisesta maineesta. Monessa muussa maassa saatettiin 1900-luvun alussa jopa hieman karsastaa ranskalaisten estotonta tunteiden osoittamista ja heitä pidettiin (tai he olivat) seksuaalisesti vapautuneempia. Ranskalainen suudelma nousi ihmisten huulille 1920-luvulla ja nimi on sen jälkeen pitänyt oman paikkansa.
Erään teorian mukaan laukaisevana tekijänä oli ensimmäinen maailmansota. Ranskassa olleet amerikkalaiset ja brittiläiset sotilaat todistivat ranskalaisten häpeilemättömän intohimoisia rakkaudenosoituksia ja veivät sitten viestin – ja samalla myös tavan – kotimaihinsa. Tai sitten ulkomaalaiset sotilaat olivat tehneet lähempää tuttavuutta ranskalaisten neitojen kanssa…
On siellä varmaan tyttöystävät ja vaimot olleet ihmeissään, kun sotilaat palasivat kotiin ja nappasivat heitä kaikkien nähden intohimoiseen suuteloon!
Intiassa kielisuudelma on muuten englantilainen suudelma. Elokuvissa oli alkujaan kiellettyä näyttää suutelemista – Intiassa siis – ja ensimmäiset tällaiset hellyydenosoitukset nähtiin englanninkielisessä elokuvassa vuonna 1926. Siitä siis nimitys.
Myöskään Ranskassa kielisuudelmia ei kutsuta ranskalaisiksi suudelmiksi. Rakkaalla lapsella on kuitenkin ranskankielellä monta nimeä. Rouler une pelle tarkoittaa kirjaimellisesti ja suoraan suomennettuna lapion rullaamista, rouler un patin tarkoittaa yleisesti rullailua ja un baiser amoureux on rakastajan suudelma. Siinä vain muutama esimerkki ranskalaisista kielisuudelmista.
Lue myös:
Elämäntapa
Sadonkorjuujuhlia ja kuolleiden muistelua – Halloween kalpenee kekrin, samhainin ja pääkallojen päivän rinnalla!
Nyt on se aika vuodesta, kun juhlitaan Halloweenia, joka on vasta joitakin vuosikymmeniä vanha juhla. Lokakuun lopussa ja marraskuun alussa on kuitenkin tuhansien vuosien ajan vietetty suuria kekkereitä.
Marraskuun alkua on kautta aikain pidetty monissa eri kulttuureissa ajankohtana, jolloin tämän- ja tuonpuoleisen maailman raja ohenee ja sen ylittäminen oli mahdollista. Kuulostaa pahaenteiseltä, mutta tuolloin on perinteisesti ollut tapana juhlia ankarasti. Samoihin aikoihin nimittäin oli saatu päätökseen sadonkorjuu.
Tavat ja perinteet ovat kussakin kulttuurissa hieman omanlaisiaan, mutta yllättävän usein se perusajatus juhlan taustalla on sama.
Suomessakin juhlittaisiin perinteistä kekriä, mutta kristinusko tapansa mukaan kielsi sen – kuten muutkin juhlat – naamioiden sadonkorjuujuhlan omaksi merkkipäiväkseen eli pyhäinpäiväksi.
Listafriikki esittelee nyt kuusi perinteikästä tapaa juhlia marraskuun vaihdetta; Halloween voi seurata kateellisena vieressä!
Samhain
Kelttiläinen Samhain-festivaali on se alkuperäinen Halloween, jota juhlitaan edelleen Irlannissa ja Skotlannissa. Siihen perustuvat karkki vai kepponen -perinne ja erilaisiin asuihin pukeutuminen.
Samhain oli yksi muinaisten kelttien tärkeimmistä juhlista ja sen myötä ihmiset alkoivat valmistautua talveen: karja tuotiin kesälaitumilta ja osa teurastettiin lihaksi. Samhain ajoittuu marraskuun ensimmäiseen ja toiseen päivään.
Uskomuksen mukaan ajankohtana, jona kesä vaihtui talveen, sulautuivat yhteen myös kaksi eri maailmaa: elävien ja kuolleiden maailmat. Tuona yhtenä yönä siis henget, haltijat ja vainajien sielut saattoivat helposti astua rajan toiselle puolelle fyysiseen maailmaan.
Ihmiset pukeutuivat teurastettujen eläinten nahkoihin ja erilaisiin asuihin, ja pyrkivät näin suojautumaan pahoilta hengiltä. Suojautuminen oli tärkeää, sillä uskomuksen mukaan raja tuonpuoleiseen katosi ja henget yrittivät houkutella eläviä kuolleiden valtakuntaa.
Taikauskoisimmat ihmiset pelkäsivät tosissaan pahoja henkiä, mitä toiset käyttivät surutta hyväkseen. Nahkoihin ja muihin asuihin pukeutuneet nuoret miehet kiersivät talosta toiseen huijaamassa muilta ruokaa: toiset uskoivat heidän olevan oikeasti henkimaailman ilkeitä vieraita, mutta toiset antoivat ruokaa ja juomaa lepytelläkseen näkymättömiä henkiä.
Vainajien sieluja kunnioitettiin juhlavilla pidoilla – se oli kuin ruokauhri – ja pimeys karkotettiin kokkoja polttamalla. Kokkoihin saattoi päätyä myös eläin- ja ihmisuhreja. Tapana oli myös tehdä erilaisia ennustuksia tulevalle vuodelle. Samhainin juhlintaan kuuluivat vihanneksista kaiverretut lyhdyt, joiden uskottiin pelottelevan pahat henget tiehensä. Lyhtyjä ei kuitenkaan tehty kurpitsoista, vaan nauriista.
Halloweeniksi samhain muuntui Pohjois-Amerikassa, jonne irlantilaiset siirtolaiset veivät juhlan mukanaan. Nauriit vaihtuivat kurpitsoiksi ja ikiaikaiseen sadonkorjuujuhlaan yhdistyi vainajien ja katolisten pyhimysten muistelu. Kaikkien pyhien aatto eli All Hallows’ Eve sai myöhemmin nimekseen Halloween.
Kekri
Suomalainen kekri on lähes sama juhla kuin kelttien samhain – molempien juuret ovat vuosituhansia vanhassa eurooppalaisessa maatalousperinteessä.
Kekri on sadonkorjuun valmistumisen syysjuhla, jota on vietetty työvuoden päättyessä, sillä vanhassa maatalousyhteiskunnassa vuoden kierto päättyi satokauden loppuun ja siihen, kun karja tuotiin laitumelta navettaan. Vuodenvaihde ajoittui siis kekriin, jota juhlittiin syyskuun lopulta marraskuun alkuun. Nimensä tämä juhla on saanut Kekriltä, joka oli hedelmällisyyden, viljelyksen ja karjanhoidon jumala.
Juhla-ateria, tinasta ennustaminen ja kokkojen polttaminen olivat olennainen osa kekriä. Viinan juominen kaksin käsin ei ollut vain sallittua, vaan myös toivottavaa. Suvun vainajien hengille lämmitettiin sauna, ja kun oli talonväen vuoro saunoa, jätettiin tupaan vainajia varten katettu juhlapöytä. Uskomuksen mukaan vainajat palasivat kekrin aikaan tarkastamaan, onko tiluksista pidetty huolta.
Kekrinä järjestettiin kulkueita, joita johti hurjaksi möröksi pukeutunut hahmo. Kekrimörkö oli pelottava ilmestys karvaisina turkkeineen ja sarvineen, ja se kierteli porukkansa kanssa talosta taloon. Kekripukiksikin nimitetty hahmo kysyi ovella, että kekriä vai uunia, eli joko talonväki tarjoaa kunnon kekrikestit tai sitten vieraat hajottavat uunin. Kekriä vai uunia kuulostaa paljon paremmalta, kuin karkki vai kepponen!
Juhlana kekri muutti muotoaan 1000-luvun aikana, kun kristinusko levisi Suomeen. Kirkko halusi eroon pakanallisesta kekristä, jonka kanssa kävi samoin kuin monen muunkin ikiaikaisen perinnejuhlan: pyhäinpäivä sijoitettiin näppärästi kekrin ajankohtaan. Vanhat perinteet siirtyivät kuitenkin sukupolvelta toiselle, ja vielä 1900-luvun alussa kekri oli osassa Suomea tärkeämpi juhla kuin joulu tai pääsiäinen.
Kaupungistuminen kuitenkin vähensi kekrin viettoa ja hiljalleen vuoden tärkein juhla menetti merkityksensä. Joulun suosio ja sen korostaminen kouluissa ja muutenkin yhteiskunnassa lisäsi kristillisen juhlan suosiota.
Kekristä tuli unohdettu, muinainen juhla. Mutta nyt se on palannut – joskin amerikkalaisena ja kaupallisena halloweenina. Onneksi ikiaikaista kekriä ollaan monilla paikkakunnilla elvyttämässä takaisin; ehkäpä siitä jälleen saadaan arvoisensa juhla.
Día de Muertos
Día de Muertos on pyhäinpäivä meksikolaisittain. Jos meillä hiljennytään hartaassa tunnelmassa muistelemaan kuolleita läheisiä ja haudoille viedään kynttilöitä, niin Meksikossa vainajien muistelu tehdään riehakkaasti juhlien. Juhla on yhdistelmä kristillistä pyhäinpäivää ja alkuperäiskansojen perinteitä, jotka juontavat juurensa yli 3000 vuoden päähän.
Esimerkiksi asteekkien suurena vainajien juhlapäivänä suoritettiin ihmisuhreja ja pääkallot laitettiin esille uhritemppelien eteen. Pääkallot korostuivat myös taiteessa ja aihe on merkittävässä osassa myös nykyaikaisessa kuolleiden päivässä.
Legendan mukaan vainajien henget tulevat marraskuun 1. ja 2. päivän välillä tapaamaan perheitään. Henkien läsnäoloa juhlistetaan näyttävillä kukka-asetelmilla, kulkueilla, herkuilla ja koristelluilla pääkalloilla.
Kaikista luurangoista huolimatta Día de Muertos eli kuolleiden päivä ei ole pelottava juhlta. Se ei myöskään ole surullinen päivä, vaikka menehtyneiden läheisten muistelu on pääosassa. Kuolleille pystytetään kotialttareita, ofrenda, ja vainajien hengille tarjotaan näiden suosikkiruokia.
Railakas ilon juhla on pyhitetty elämälle, jonka kiertokulkuun kuolema luonnollisena vaiheena kuuluu.
Día de las Ñatitas
Ja kun Día de Muertosin parissa päästiin pääkallojen makuun, niin jatketaan samassa aihepiirissä, mutta siirrytään Boliviaan.
Día de las Ñatitas eli pääkallojen päivä on perinteinen juhla, jota vietetään marraskuun alussa. Kuten kuolleiden päivä, niin myös bolivian pääkallojen päivä on sekoitus alkuperäiskansojen uskomuksia ja kristinuskoa. Katolinen kirkko ei kuitenkaan ole juhlasta kovinkaan innoissaan – syystä että juhlan pääosassa ovat ihmisten pääkallot.
Bolivialaiset säilyttävät menehtyneitten läheistensä pääkalloja kodeissaan ja ne kaivetaan esiin tätä erityistä juhlapäivää varten. Kallot, ñatitas, siirtyvät sukupolvelta toiselle ja aina festivaalin koittaessa ne koristellaan esimerkiksi kukkasin, lehdin, silmälasein ja hatuin. Koska kaikilla ei omasta kaapista löydy koristeltavaa, turvautuvat monet kyseenalaiseen vaihtoehtoon eli hylättyjen hautojen ryöstelyyn.
Tämä nähdään kuitenkin hyvänä asiana, kuten eräs juhlija kertoo Reutersin haastattelussa: ”He ovat unohdettuja sieluja; he ovat sieluja, joilla ei ole kukkia. Aina marraskuun 8. päivänä keräämme heidät hautaholveista, jotta voimme jakaa tämän juhlan heidän kanssaan.”
Kirkko on kehottanut ihmisiä luopumaan pääkalloista, mutta pyynnöt ovat kaikuneet kuuroille korville – Día de las Ñatitas on ikiaikainen alkuperäiskansojen perinnejuhla, josta ei haluta luopua.
Pääkallojen päivää vietetään viikko katolisen pyhäpäivän jälkeen ja silloin pääkaupunki La Pazissa kokoonnutaan Cemeterio General -hautausmaalle. Mukana menossa ovat tietenkin koristellut pääkallot, joille tarjotaan uhreina ruokaa, tupakkaa ja rukouksia.
Kallot toimivat amuletteina, jotka suojelevat omistajaansa ja tuovat hyvää onnea. Mikä tahansa pääkallo ei kuitenkaan ole ñatitas, sillä aina kemiat eivät omistajan kanssa toimi. Ihmiset voivat sanoa, että ”sain tämän kallon serkultani, joka ei tullut sen kanssa toimeen, mutta minulla synkkaa sen kanssa oikein hyvin”.
Juhlittuja ja täydellisen mätsin pääkalloja käy kiittäminen monesta asiasta, esimerkiksi rikosten ratkeamisesta tai vaikkapa menestyksestä opinnoissa.
Fête Gede
Haitilla marraskuun ensimmäisenä ja toisena päivänä vietettävä Fête Gede eli pyhien vainajien päivä on kuin Mardi Gras, Halloween ja Día de Muertos yhdistettynä. Kadut täyttyvät paraateista, festivaalilla on pitkä kulttuurihistoria ja silloin muistellaan menehtyneitä läheisiä. Fête Gede on yksi voodoo-uskonnon tärkeimmistä päivistä, sillä silloin kunnioitetaan esi-isien henkiä, loa, joista yksi luokka on gede.
Kenen tahansa henki ei ole pyhä gede, vaan kunkin voodoon harjoittajan on nostettava jonkun läheisen sukulaisen tai ystävän henki siihen asemaan. Jotta vainajasta voi tulla gede, täytyy voodoon harjoittajan kutsua tätä seremoniassa ja muuntaa sitten pyhäksi.
Fête Geden aikana voodoon harjoittajat kerääntyvät suuriin paraateihin ja tanssivat eroottisin liikkein pitkin katuja. Paraateihin osallistuvista on helppo erottaa ne, jotka ovat tulleet oman gedensä ”riivaamiksi”; tämä on toivottu tilanne.
Kun henki on ottanut ihmisen haltuunsa, se pukeutuu mustaan, valkoiseen ja violettiin, päällystää kasvonsa valkoisella jauheella ja heittää tummat aurinkolasit päähänsä. Mukana on myös kävelykeppi ja kaikkein tärkeimpänä: pullo, joka on täynnä viinaa ja chiliä. Gede rakastaa tulisia chilejä, joten sekoitusta kaadetaan tasaisin väliajoin ympäri kehoa.
Gedeen liitetään myös seksin ja hedelmällisyyden jumaluus, mistä johtuen chilillä terästettyä alkoholia kaadetaan erityisesti sukupuolielimiin. Tämä saa hengen vallassa olevan ihmisen kiemurtelemaan tuskissaan ja hakeutumaan eroottisiin asentoihin, mikä tietysti viihdyttää paraatia seuraavia.
Valtavat paraatit huipentuvat aina hautausmaalle, jossa laulaminen ja eroottinen tanssiminen vain yltyvät. Ne voodoon harjoittajat, joista henki ei tällä kertaa ottanut valtaa, käyvät rauhallisemmissa tunnelmissa läheistensä haudoilla juttelemassa sekä viemässä ruokaa ja juomaa. Ehkä ensi vuonna on parempi onni!
Feria del Barrilete Gigante
Día de Muertos ei ole ainoastaan meksikolaisten juhla, vaan sitä vietetään laajasti monissa Latinalaisen Amerikan maissa. Näin myös Guatemalassa, mutta vaikka juhla ja merkitys on sama, vietetään sitä hyvin eri tavalla.
Guatemalassa kuolleiden päivän juhlintaa kuuluu tärkeänä osana Feria del Barrilete Gigante eli jättimäisen leijan festivaali. Marraskuun ensimmäisenä päivänä ilmoille nostetaan kuukausikaupalla työn alla olleet värikkäästi koristellut leijat, joista suurimmat ovat läpimitaltaan yli kymmenmetrisiä.
Guatemalalaiset rupesivat alunperin valmistamaan valtavia leijoja, koska niiden uskottiin suojelevan pahoilta hengiltä. Uskomuksen mukaan paperin rapina pelotti pahat henget pois. Nykyisin leijoilla muistetaan poismenneitä läheisiä ja lennättäminen tapahtuu hautausmailla.
Leijan lennättämisen lisäksi guatemalalaiset käyvät läheistensä haudoilla, koristelevat kotialttareitaan ja juhlivat railakkaasti. Kuolleiden päivänä tuonpuoleisesta tulevat visiitille pahojen henkien lisäksi myös rakkaiden läheisten henget, jotka palaavat tapaamaan perheitään. Henkien kanssa vietetään aikaa juhlien, laulaen ja syöden; kuolleiden päivä ei ole surujuhla.
Lue myös:
Koira on ihmisen paras ystävä, mutta väärissä käsissä tai huonosti koulutettuna se voi olla myös vaarallinen ja aggressiivinen. Nyt listataan top 10 vaarallisimmat koirarodut.
Monet tutkimukset ja purematilastot osoittavat, että tietyt rodut nousevat toistuvasti esiin puremien ja vakavien – jopa kuolemaan johtaneiden – koirahyökkäysten yhteydessä.
Listafriikin vaarallisimmat koirarodut -lista perustuu sairaaloista kerättyyn aineistoon, poliisin ja median raportointiin sekä tieteellisiin tutkimusartikkeleihin. Tutkimme dataa sekä maailmanlaajuisesti että Euroopan ja Suomen mittakaavassa. Raportointimenetelmät toki vaihtelevat maittain, mutta kaikilla kolmella skaalalla katsottuna vaarallisimmat koirarodut ovat samoja ja jopa samassa järjestyksessä.
Ennen kuin menemme kunnolla listan pariin, niin on syytä painotta, että yksikään koira ei ole automaattisesti vaarallinen; oli se minkä rotuinen tahansa.
Tilastot kuitenkin osoittavat, että tietyt rodut ovat keskimääräistä useammin edustettuina vakavissa tapauksissa. On omistajan vastuulla, että koira on koulutettu ja pennusta saakka sosiaalistettu eli totutettu muihin eläimiin, ihmisiin, paikkoihin ja aistiärsykkeisiin. Kun nämä asiat ovat kunnossa, voi myös vahva, vaativa ja vaarallisenakin pidetty koirarotu olla täysin turvallinen perheenjäsen.
Mainittakoon vielä, että sekarotuiset koirat ovat yleensä purematilastoissa varsin korkealla; usein niiden suuren määrän vuoksi. Sekarotuisia ei kuitenkaan ole mukana tällä listalla.
10. Dobermanni
Kuva: Yama Zsuzsanna Márkus | Pixabay
Dobermanni on monista elokuvista tuttu verenhimoinen ja aggressiivinen vahtikoira. Valkokankaalla koiralla on usein vielä kaulassaan pelottavan näköisillä piikeillä varustettu panta.
Maine pelottavana koirana ei kuitenkaan ole vain Hollywoodin keksintöä, sillä dobermanni on aikoinaan jalostettu aggressiiviseksi vahtikoiraksi. Rodun loi 1800-luvun lopulla saksalainen veronkantaja Karl Friedrich Louis Dobermann. Dobermann toimi sivutyönään rankkurina ja pääsi koiratarhallaan käsiksi suureen määrään erilaisia koiria. Jalostustyössä hän käytti erittäin monia koirarotuja tavoitteenaan luoda häijy ja peloton vahtikoira. Sellaista Dobermann tarvitsi, sillä veronkantajana hänellä oli paljon vihamiehiä.
Vasta Dobermannin kuoltua koirarotua ruvettiin nimittämään ensimmäisen kasvattajan mukaan. Jalostustyötä jatkettiin hieman eri suuntaan, jotta ärhäkkyyttä saatiin hieman lievemmäksi, mutta sen hyvät ominaisuudet – kuten tottelevaisuus ja valppaus – säilyivät. Dobermannit ovatkin oivia palvelus- ja poliisikoiria.
Alkuperäinen jalostustyö saattaa kuitenkin tulla esiin kouluttamattomilla tai väärin koulutetuilla dobermanneilla. Koska ne ovat älykkäitä ja tottelevaisia koiria, ja niillä on erittäin voimakas suojeluvaisto, on ne helppo opettaa olemaan aggressiivisia vieraita kohtaan ja hyökkäämään käskystä.
Esimerkiksi Irlannissa dobermanni kuuluu rajoitettuihin koirarotuihin, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että koiralla on julkisilla paikoilla oltava kuonokoppa ja sen hihnan on oltava alle kaksimetrinen ja tukevaa tekoa; mieluiten ketju.
9. Akita
Akita on Japanin kansalliskoira ja yksi maan kansallisaarteista eli korvaamattoman tärkeää kulttuuriomaisuutta. Tämä ikivanha koirarotu on jalostettu suurriistan – kuten karhun ja villisian – metsästämiseen sekä vahtikoiraksi. Akita on omistajalleen erittäin lojaali ja suojeleva, ja hyvin tarkka reviiristään, mikä voi toisinaan johtaa aggressiivisuuteen vieraita kohtaan. Rotu on vahva ja sinnikäs, joten hyökkäys voi saada aikaan pahaa jälkeä.
Varsin tuoreessa puolalaistutkimuksessa perehdyttiin viiden muinaisen/alkukantaisen koirarodun käytökseen ja aggressiivisuuteen. Akita oli mukana tutkimuksessa ja sen todettiin olleen tutkituista roduista kaikkein aggressiivisin muita koiria ja eläimiä kohtaan: 59% (253:sta koirasta 149) osoitti aggressiivisuutta. Se oli myös toisella sijalla, kun tutkittiin aggressiivisuutta ihmistä kohtaa: 13% koirista osoitti aggressiivisuutta.
Tutkimuksessa suurin osa akita-koirien ihmisiin kohdistuneesta aggressiivisuudesta tapahtui tilanteissa, jossa vieras henkilö tuli sen reviirille. Tulos korostaa tämän koirarodun suojelu- ja vartiointivaistoa.
Akita on suosittu koirarotu lemmikkinä eikä vähiten populaarikulttuurin vuoksi. Moni varmasti tunnistaa akitan Hachiko-koiraksi, joka vielä yhdeksän vuotta omistajansa kuoleman jälkeen odotti miestä uskollisesti joka päivä juna-asemalla. Hachiko – tarina uskollisuudesta -elokuva on todellisesta japanilaisesta tarinasta tehty amerikkalaisversio.
Akita on kaikille ainakin 80-luvun lapsille tuttu koirarotu myös japanilaisesta manga- ja animesarja Hopeanuolesta, jossa päätähti itse sukulaisineen oli aito akita-karhukoira.
8. Siperianhusky
Kuva: forthdown | Pixabay
Siperianhusky on perinteinen koirarotu, joka polveutuu siperialaisten alkuperäiskansojen rekikoirista. Nykyiseen muotoonsa se on jalostettu Yhdysvalloissa.
Huskyt ovat valppaita, innokkaita ja energisiä, ja soveltuvat myös sisäkoiriksi. Mielessä on kuitenkin hyvä pitää niiden alkuperä, mikä tarkoittaa aktiivisuutta – ja paljon! Sierianhuskylla pitää olla myös vahva tunne laumasta ja jatkuvasti seuraa, oli se sitten ihmisperhe tai muita koiria, sillä se on luontaisesti laumakoira.
Tämän koirarodun edustajat tarvitsevat sekä fyysistä että mentaalista haastetta, jotta ne eivät tylsisty. Seinät voivat helposti kaatua päälle koiralla, jonka luontaista toimintaa on valjakon vetäminen tuntikaupalla pitkin lumisia aroja. Tylsistyminen voi helposti johtaa aggressiiviseen käytökseen.
Vaikka siperianhusky on yleisesti lempeä ja ystävällinen koira, ei sitä kannata jättää pienten lasten kanssa vartioimatta (niin kuin ei toki mitään koiraa). Viime vuosilta tiedetään muutamakin tapaus, jossa husky on tappanut vauvan.
Huskyt ovat seikkailunhaluisia, uteliaita ja impulsiivisia, ja niiden tiedetään oleva tehokkaita karkureita. Kaksimetrinenkin aita takapihalla voi olla liian matala ketterälle koiralle. Alttius karkailuun on omiaan nostamaan siperianhuskyn paikkaa vaarallisimmat koirarodut -listalla, sillä vapaana juoksenteleva koira päätyy kiinniolevaa todennäköisemmin puremistilanteisiin tai vakavampiin hyökkäyksiin.
7. Bullmastiffi
Reipas, valpas ja uskollinen bullmastiffi on melkoinen näky; urokset voivat painaa 60 kiloa ja olla säkäkorkeudeltaa 70-senttisiä.
Omaksi viralliseksi rodukseen bullmastiffi rekisteröitiin kotimaassaan Englannissa vasta vuonna 1924, mutta sen tyyppisiä koiria oli ollut jo reippaasti yli sata vuotta metsänvartijoiden käytössä.
Bullmastiffiin saatiin jalostamalla mastiffin vartioimiskyky ja bulldogin rohkeus, mutta se oli kantarotujaan nopeampi ja ketterämpi. Näistä pelottomista työkoirista kirjoitettiinkin 1900-luvun alussa, että tuskin mikään muu koirarotu on ottanut kiinni enemmän salametsästäjiä kuin bullmastiffit.
Koska koirarotu on jalostettu vahdiksi ja omistajansa elintärkeäksi työkaveriksi, on bullmastiffille sen oma perhe kaikki kaikessa. Se seuraa jatkuvasti omistajansa mielentilaa ja reaktioita eri tilanteissa sekä vieraiden ihmisten kanssa, ja omistajan pelko tai vihamielisyys voi laukaista isossa koirassa aggressiivisuutta.
Tämä yleensä rauhallinen jättiläinen voi muuttua silmänräpäyksessä hengenvaaralliseksi. Suuren koon vuoksi sitä on tositilanteessa lähes mahdoton hallita, joten hyökkäykset on kaikkein paras estää ennalta. Ja sehän tapahtuu kuten kaikkien koirarotujen kohdalla: pennusta saakka kouluttamalla ja sosiaalistamalla.
6. Amerikanbulldoggi
Amerikanbulldoggi on muotoutunut nykyisenlaiseksi Yhdysvaltain kaakkoisosien maatiloilla. Eurooppalaiset uudisasukkaat saapuivat 1600-luvulta lähtien mukanaan bulldoggeja, joiden tarkoituksena oli suojella tiloja villieläimiltä. Vahtimisen lisäksi koiria käytettiin muun muassa puumien metsästykseen.
Amerikanbulldoggia on koko sen historian ajan käytetty työkoirana, joten sitä ei ole juurikaan jalostettu näyttelyitä silmällä pitäen. Siksi se on säilyttänyt alkuperäisen ulkomuotonsa ja samalla toki myös pelottoman ja voimakastahtoisen luonteensa.
Koiralla on vahva suojeluvaisto, joten sen on perheelleen uskollinen ystävä. Toisaalta tämä tarkoittaa myös sitä, että amerikanbulldoggi puolustaa omiaan pelottomasti, jos se aistii uhkaa ja vaaraa. Juuri siksi koiran totuttaminen muihin koiriin, ihmisiin ja uusiin paikkoihin pennusta lähtien on niin tärkeää. Koiralle, jota ei ole kunnolla sosiaalistettu, vieras ihminen voi olla uhka – ihan ilman syytä.
Reviiristään tarkka ja dominoivakin amerikanbulldoggi on fyysisesti erittäin vahva, joten hyökkäyksen seurauksena vammat voivat olla hyvin vakavia – jopa kohtalokkaita.
5. Labradorinnoutaja
Kuva: Rebecca Scholz | Pixabay
Labradorinnoutaja on yksi maailman suosituimmista koiraroduista ja monessa maassa, kuten Suomessa, se on ykköspaikalla. Labradorinnoutajat ovat ystävällisiä, innokkaita, kärsivällisiä ja miellyttämisenhaluisia koiria, jotka soveltuvat lapsiperheiden lemmikeiksi niin maalle kuin kaupunkiin. Erinomaisen oppimiskykynsä vuoksi labradorinnoutajia käytetään paljon muun muassa palveluskoirina, opaskoirina ja huumekoirina. Alun perin labradorinnoutaja on jalostettu metsästyskoiraksi, jonka tehtävänä on noutaa ammuttua riistaa sekä maalta että vedestä.
On ehkä yllättävää, että tämä lapsirakas ja hyväntuulinen koirarotu löytyy vaarallisimpien listalta. Suuri syy tähän on juuri tuo yleisyys: purematapauksia on paljon, koska labradorinnoutajia on lemmikkeinä niin paljon.
Mutta ystävällinen labbiskin tarvitsee oikeanlaisen koulutuksen, muuten tiedossa on ongelmia. Kyseessä on kuitenkin iso, itsevarma ja voimakas koira.
Tästä esimerkkinä raportti Australian koillisrannikolta. Viime vuosina labradorinnoutaja on yhtäkkiä pompannut vaarallisimpien koirarotujen listalla korkealle. Paikallisen koirakouluttajan mukaan tämä on seurausta koronapandemiasta. Monet perheet ottivat päähänpistona labradorinnoutajan pennun – vähän kuin ajanvietteeksi rajoitettuun korona-aikaan. Koirien pentuaika kului vain oman perheen kanssa ja tutussa ympäristössä; sosiaalistamista ei juurikaan ollut.
Seuraukset näkyvät aikuisissa koirissa, jotka ovat aggressiivisia sekä muita koiria että vieraita ihmisiä kohtaan. Tämä on johtanut lisääntyneisiin hyökkäyksiin, purematapauksiin ja aggressiiviseen käytökseen.
4. Saksanpaimenkoira
Kuva: Sady Muñoz | Pixabay
Saksanpaimenkoira, kuten listan edellisen kohdan labradorinnoutajakin, on yksi maailman suosituimmista ja yleisimmistä koiraroduista. Näin myös Suomessa.
Alun perin paimenkoiraksi jalostettu saksanpaimenkoira on nykyisin monipuolisimpia koirarotuja. Rodun erinomaiset ominaisuudet kuten rohkeus, suojeluvaisto ja valppaus on saatu alkuperäisten paimennustehtävien vähetessä pidettyä yllä muun muassa suojelukokeella. Vain suojelukokeen läpäisseet yksilöt hyväksyttiin jalostuskäyttöön, ja näin rodunomaiset piirteet myös käytöksessä on saatu säilytettyä.
Sotien aikaan sitä käytettiin ympäri maailmaa sotakoirana, ja nykypäivänäkin se on paljon käytetty poliisi-, rajavartio- ja tulliviranomaisten sekä puolustusvoimien työkoirana.
Voimakas suojeluvaisto on siis rodulle tyypillistä, mutta sen käyttäminen täytyy olla tasapainoista ja rauhallista, mikä vaatii omistajalta johdonmukaista koulutusta ja sosiaalistamista.
Saksanpaimenkoira soveltuu myös lapsiperheiden lemmikiksi, mutta sillä on oltava tarpeeksi virikkeitä ja tekemistä, ettei patoutunut energia purkaudu vaarallisella tavalla. Koirien vaarallisuudessa tullaan aina myös kokoon ja tälläkin listalla olevat koirat ovat suurimmaksi osaksi isoja. Pieni ja kiukkuinen chihuahua voi purra ärsyttävästi, mutta samanlainen käytös täysikasvuiselta saksanpaimenkoiralta on hengenvaarallista.
Vuodesta toiseen saksanpaimenkoira on maailmanlaajuisissa purematilastoissa koirarotujen kärkipaikoilla. Osittain yleisyytensä vuoksi, mutta myös osaamattomasta kasvatuksesta johtuvan arvaamattomuuden takia.
3. Rottweiler
Kuva: NioleNina | Pixabay
Saksan Rottweilissa nykyiseen muotoonsa jalostunutta rottweileria käytettiin alun perin karjan ajoon ja vartiointiin sekä tilojen vahtikoirana.
Rottweilerit ovat omistajilleen uskollisia ja erittäin suojelevaisia, mikä voi tehdä niistä väärin koulutettuina aggressiivisia ja territoriaalisia. Sydämellinen omistautuminen omalle väelle voi kääntyä vaaralliseksi, jos rottweiler kokee toisen koiran tai vieraan ihmisen uhaksi. Tällaisessa tapauksessa ne tekevät kaikkensa pitääkseen laumansa turvassa.
Rottweilerit ovat suuria ja voimakkaita koiria, mutta vahvan fyysisyyden lisäksi ne ovat myös erittäin älykkäitä ja osaavissa käsissä helposti koulutettavia. Ne ovat ominaisuuksiensa ansiosta mainioita vahtikoiria ja ne soveltuvat hienosti myös poliisikoiriksi. Rottweilerit oppivat käskyjä nopeasti ja reagoivat tehokkaasti mahdollisiin uhkiin.
Näissä rodunomaisissa piirteissä on myös kääntöpuolensa, sillä rottweilerit voidaan helposti kouluttaa myös vaarallisiksi vahdeiksi, jotka hyökkäävät epäröimättä ihmisen kimppuun, jos omistaja niin käskee. Suurikokoinen ja voimakas koira tekee hyökätessään ja purressaan vakavaa vahinkoa.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuosina 2005–2017 tehdyssä seurannassa rottweiler oli osallisena 45:ssä ihmisen kuolemaan johtaneessa hyökkäyksessä. Useissa Euroopan maissa, muun muassa Irlannissa, Tanskassa ja Portugalissa, rottweilerin omistaminen on rajoitettua ja niiden pitämiseen liittyy tarkkoja sääntöjä.
2. Amerikanstaffordshirenterrieri
Kuva: Yvonne Lüneburger | Pixabay
Amerikanstaffordshirenterrieri eli amstaffi on vaarallisimmat koirarodut -listan kakkospaikalla. Sen edellä on vain amerikanpitbullterrieri, josta amstaffi on aikoinaan Yhdysvalloissa jalostettu.
Rotua alettiin kehittää, kun pitbullista haluttiin säyseämpi näyttelyversio ja maineesta tappelukoirana haluttiin eroon. Jotkut kennelliittot pitävät näitä kahta rotua edelleen yhtenä ja samana, mutta suurimmaksi osaksi ne luetaan kahdeksi erilliseksi koiraroduksi.
Amstaffin jalostukseen ja viralliseen rekisteriin valittiin vain sellaisia yksilöitä, joita ei koskaan käytetty tai käytettäisi koiratappeluissa. Pitkäaikaista jalostustyötä juuri tähän toimintaan oli kuitenkin hankala pyyhkiä pois, ja aggressiivisuus muita koiria, erityisesti saman sukupuolen omaavia, kohtaan on valitettavan yleistä.
Amerikanstaffordshirenterrieri on aktiivinen, peloton ja rohkea. Sillä on kova kivunsietokyky, mikä osaltaan tekee siitä lapsiperheiden menoon soveltuvan seurakoiran, mutta silti on pidettävä mielessä, miksi tämä korkea kipukynnys on rodulle kehittynyt. Se on seurausta taistelukoiraksi jalostamisesta.
Nämä koirat eivät ole niin miellyttämisenhaluisia kuin monet muut rodut, joten omistajan on osattava motivoida sitä oikein. Koulutus vaatii kärsivällisyyttä ja siksi moni joutuukin amstaffinsa kanssa ongelmiin; kaikilla ei ole tarpeeksi pitkää pinnaa eikä mielikuvitusta vaativan koiran ylläpitämiseen.
Koska amstaffit käyttävät mielellään leukojaan, täytyy niillä olla paljon sekä henkisiä että fyysisiä virikkeitä. Muuten kodin huonekalut joutuvat tylsistyneen koiran uhriksi. Tästä johtuvat myös valitettavat omiin perheenjäseniin kohdistuneet vakavat ja tappavat hyökkäykset.
Amstaffien aggressiivisuus ei ole vain media luomaa stereotypiaa, sillä kuolemaan johtaneita hyökkäyksiä on tapahtunut ympäri maailmaa ja monessa maassa rodun kasvattaminen ja omistaminen on rajoitettua tai täysin kiellettyä.
1. Amerikanpitbullterrieri
Vaarallisimmat koirarodut -listan ykköspaikalla on amerikanpitbullterrieri, tuttavallisemmin pitbull. Tämä ei varmasti tule minään yllätyksenä, jos on ikinä lukenut uutisia vakavista koirahyökkäyksistä.
On toki totta, että media mässäilee stereotypioilla ja pitbullit ovat saaneet ikävän maineen ”tappajakoirina”. Faktoja ei kuitenkaan käy kiistäminen: nämä koirat ovat listojen kirkkaassa kärjessä purematilastoissa ja koirahyökkäyksissä, myös ihmisten kuolemaan johtaneissa hyökkäyksissä – maasta riippumatta.
Laajan, vuonna 2019 julkaistun meta-analyysin mukaan pitbullit purevat ihmisiä kasvoihin enemmän kuin muut koirarodut. Niiden puremat aiheuttavat myös vakavampia vammoja kuin muiden rotujen puremat. Yhdysvalloissa vuosina 2005–2020 tehdyt tilastot osoittavat, että tuona aikavälinä yli 60 % kuolemaan johtaneista koirahyökkäyksistä liittyi pitbull-tyyppisiin koiriin.
Pitbullin jalostaminen aloitettiin Isossa-Britanniassa 1800-luvun alussa. Jalostuksen tavoitteena oli saada aikaan voimakas, peloton ja vahvan purennan omaava koira taistelemaan viihdeareenoilla härkiä ja karhuja vastaan.
Myöhemmin näitä bulldoggien ja terrierien risteytyksiä ruvettiin laajasti käyttämään koiratappeluissa. Kun näitä taistelukoiria 1800-luvun puolenvälin jälkeen vietiin Yhdysvaltoihin, jatkui niiden jalostaminen koiratappelut mielessä, ja yhdestä linjasta muokkaantui nykyisenlainen amerikanpitbullterrieri. Tästä tulee sen nimikin: koiratappelukehä on englanniksi pit.
Pitbull on tunnettu rohkeudestaan, energisyydestään ja määrätietoisuudestaan, ja se vaatii osaavan omistajan. Kokemattoman omistajan käsissä voimakastahtoinen pitbull voi olla vaarallinen.
Kuten jo aivan alussa sanottiin, jokainen koira on yksilöllinen, eikä rotu tai rodun maine määritä minkään koiran luonnetta. Amerikanpitbullterrieriä käytetään paljon huume-, pelastus-, palvelus- ja terapiakoirina, ja se voi olla mitä lempein seurakoira.
Yleisesti pitbull on uskollinen omistajaperheelleen ja eikä sillä ole ongelmia muidenkaan ihmisten kanssa. Mutta toisten koirien kanssa se ei erityisen hyvin tule toimeen, joten pitbull soveltuu kodin ainoaksi koiraksi, eikä sitä kannata viedä koirapuistoon. Jos koirien välille tulee kärhämää, ei pitbull irrota otettaan – tähän se on jalostettu.
Amerikanpitbullterrieri on rotuna kielletty useissa valtioissa kuten Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Tanskassa ja Australiassa.
Lue myös:
Elämäntapa
Miten tarkkaa yleisurheilun heittolajien mittaus on? Tulos riippuu sekä tarkasta laserista että erehtyväisestä ihmissilmästä
Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä Listafriikki sukeltaa ajankohtaan sopivasti yleisurheilun maailmaan, kun pohdimme heittolajien mittausta. Onko mittaus laserin tarkkaa vai ovatko sentit mittaajan inhimillisissä käsissä?
Vastaus on, että kumpaakin! Pian selviää, että miksi molemmat vaihtoehdot ovat oikein.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan!
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Yleisurheilun heittolajien mittalaitteet ovat millintarkkoja
Kuva: Phil Sussman | Public Domain
Mittanauhojen kanssa ei yleisurheiluareenoilla – suuremmilla sellaisilla – enää leikitä. Toki manuaaliset mittalaitteet ovat varmuuden vuoksi mukana; eivätkä suinkaan turhaan.
Esimerkiksi viime kesänä pidetyt yleisurheilun EM-kisat Roomassa todistivat sen, että moderni teknologia voi todellakin pettää, jolloin turvaudutaan ”vanhanaikaisiin” laitteisiin. Muun muassa kolmiloikkapaikalla jouduttiin kaivamaan rehti mittanauha esille.
Mutta nyt pohdinnassa on siis heittolajien mittaaminen, eli kyseessä ovat kuulantyöntö sekä keihään-, kiekon- ja moukarinheitto. Mittaukset tehdään optisella mittauslaitteella, jolla pystytään mittaamaan etäisyyksiä sentin tai jopa millin tarkkuudella. Puhutaan siis huippulaatuisista lasermittareista.
Pohjatyö on kuitenkin tehtävä huolellisesti. Laite täytyy asettaa mittausvalmiuteen uudelleen ennen jokaista kisaa. Koneeseen syötetään oikeat asetukset ja määritetään olosuhteet. Heittopaikan ympäriltä otetaan useita mittauspisteitä, joilla laite saadaan kalibroitua kuntoon. Valmistelu päätetään koemittaukseen, jossa mittausjärjestelmän täsmällisyys varmistetaan.
Eli kunhan valmistautuminen on tehty huolella ja mittalaite on toimintakunnossa, niin työnnön tai heiton mittaus on äärimmäisen tarkkaa.
Mutta jonkunhan se mittalaite on laitettava kentällä oikeaan kohtaan. Ja tässä kohtaa sentit saattavatkin häilyä suuntaan jos toiseenkin.
Heittojen mittaaminen on yllättävän haastavaa
Äkkiseltään voisi ihmetellä, että mikäs siinä nyt niin hankalaa sitten on? Väline putoaa tiettyyn kohtaan ja siitä mitataan etäisyys heittopaikalle. Teoriassa se on juuri näin yksinkertaista, mutta käytännössä mittaaminen on haastavaa.
Mittaajan on oltava kentällä tarpeeksi lähellä välineen alastulopaikkaa, jotta hän näkee oikean mittauskohdan. Toisaalta mittaajien on oltava koko ajan hoksottimet tarkkana ja varottava kohti tulevia heittoja. Heittolajien välineet voivat saada aikaan ikävää jälkeä.
Keihäänheitto on periaatteessa helppo laji mitata, kunhan keihäs tulee maahan kärki edellä ja jää pystyyn. Silloin tällöin näkee heittoja, joissa keihäs tulee maahan lappeelleen. Tällöin mittauskohdan määrittäminen onkin kinkkisempää, sillä keihäs sivaltaa maata ja jatkaa matkaansa eteenpäin.
Yleensä keihäästä toki jää nurmeen jälki, mutta varsinkin kisojen edetessä kentällä on jo runsaasti kuoppia ja jälkiä, joten sen oikea löytäminen saattaa olla hankalaa. Siksi mittaajan on liikuttava silmä kovana lähelle laskeutuvaa keihästä, jotta oikea kohta on helpompi nähdä.
Sama ongelma on kiekonheitossa, joskin siinä lajissa väline kimmahtaa joka tapauksessa aina monia metrejä eteenpäin. Mittaajien on siis oltava tarpeeksi lähellä nähdäkseen nopeasti maahan iskeytyvän ja matkaansa siitä jatkavan kiekon jättämä monttu.
Moukarinheitossa väline jättää maahan selvemmän kolon, mutta tarkkuutta vaaditaan silti. Jos kentällä on paljon kuoppia ja jälkiä, voi moukari laskeutua hyvin lähelle jo valmista monttua ja pyörähtää laskeutumisen jälkeen viereiseen koloon. Mittaajan keskittyminen ei saa herpaantua hetkeksikään, jotta välineen oikea laskeutumispaikka ei mene hukkaan.
Mittaaminen on teknologiasta huolimatta inhimillistä
Kuten siis todettua: lasermittaus on tarkkaa, mutta tulos riippuu siitä, mistä kohtaa toimitsija määrittää mittauksen alkavan.
Esimerkiksi vuoden 2017 Lontoon MM-kisoissa ruotsalainen kiekonheittäjä Daniel Ståhl hävisi kullan hyvin niukasti. Maailmanmestaruuden vei Liettuan Andrius Gudzius tuloksella 69,21 ja Ståhlin hopeaheitto oli vain kaksi senttimetriä lyhyempi. Noin pieni ero on kiekonheitossa lähes sattumanvarainen riippuen siitä mistä kohtaa toimitsija aloittaa mittaamisen.
Kun 22-senttinen väline ottaa nopean ja toisinaan vain hipaisevan kontaktin kenttään, voi jälki olla lähes olematon. On siis täysin katsojan eli tässä tapauksessa toimitsijan ihmissilmästä kiinni, mistä mittaus aloitetaan.
Urheilijat toki tiedostavat itsekin tämän ikuisuusongelman, joka on kai vain pakko hyväksyä inhimillisenä osana kiekonheittoa.
Lue myös:
-
#vainsuomijutut6 päivää sittenTorille! 10 elokuvien ja sarjojen kohtausta, joissa Suomi mainittu
-
Yhteiskunta1 viikko sitten
Suomalaiset eivät aluksi ymmärtäneet kalenterin luukkujen ideaa – 10 mielenkiintoista faktaa joulukalentereista
-
Yleistieto3 päivää sitten
Lukijoiden kysymyksiä: Mistä tulee sana pääkallokeli?
-
#vainsuomijutut5 päivää sitten
10 asiaa, joista tietää olevansa suomalainen – Moniko pitää paikkansa sinun kohdallasi?
