Viihde
”Pyysin nuorta verta” – Hyytävä tositarina suositun The Watcher -mysteerisarjan taustalla
Viikkokaupalla Netflixin suosituimpien sarjojen joukossa pysytellyt The Watcher perustuu tositapahtumiin: unelmakotinsa ostanut perhe joutuu mystisen tarkkailijan piinaamaksi.
Vaikka sarjassa on toki käytetty reilulla kädellä taiteellista vapautta, on lähtökohta sama kuin tosielämässä. Tarkkailija – The Watcher – lähettää perheelle karmivia kirjeitä eikä hänen henkilöllisyytensä ole koskaan selvinnyt.
Tässä jutussa paneudutaan siihen, mitä 657 Boulevardilla oikeasti tapahtui.
Tarkkailijan ensimmäinen kirje
Kesäkuussa 2014 Maria ja Derek Broaddus ostivat unelmiensa kodin New Jerseyn Westfieldistä. Kaupunki on tilastoissa yksi Yhdysvaltojen turvallisimmista ja talo sijaitsi vain muutaman korttelin päässä Marian lapsuudenkodista. Se oli täydellisen idyllinen paikka kolmilapsiselle perheelle.
Kun kaupat oli tehty, ruvettiin talossa kunnostustöihin. Vain kolme päivää remontin aloittamisen jälkeen postilaatikkoon ilmestyi kirje. Kuoreen oli kirjoitettu tikkukirjaimin ”Uusi omistaja”, mutta kirje itsessään oli koneella näpytelty.
Kirjeessä luki:
”Hyvä uusi naapuri 657 Boulevardilla, toivotan teidät tervetulleeksi naapurustoon. Miten päädyitte tänne? Kutsuiko 657 Boulevard teitä voimallaan? 657 Boulevard on ollut perheeni kiinnostuksen kohde jo vuosikymmenten ajan, ja nyt kun talon 110-vuotissyntymäpäivä lähestyy, on minut pantu vastuuseen talon tarkkailusta ja sen toisen tulemisen odottamisesta. Isoisäni tarkkaili taloa 1920-luvulla ja isäni 1960-luvulla. Nyt on minun vuoroni. Tunnetteko talon historian? Tiedättekö mitä 657 Boulevardin seinät pitävät sisällään? Miksi olette täällä? Saan sen selville.”.
Kirjoittaja myös vihjasi olleensa aikoinaan talossa sisällä: ”1960-luku oli hyvää aikaa 657 Boulevardilla, kun minä juoksentelin huoneesta toiseen kuvitellen elämää rikkaiden asukkaiden kanssa”.
Tarkkailu oli jo alkanut
Vaikka taloa ei oltu koskaan listattu julkiseen myyntiin, oli kirjeen kirjoittaja hyvin tietoinen omistajanvaihdoksesta ja uuden perheen muuttoaikeista. Hän oli selvästi jo tarkkaillut Broaddusien toimia, sillä osasi nimetä heidän kaksi autoaan ja huomioi remontin alkaneen. ”Näen jo nyt, että 657 Boulevard on täynnä rakentajia, jotta voitte tuhota talon, jonka pitäisi säilyä sellaisenaan. Virheliike. Ette halua tehdä 657 Boulevardia onnettomaksi.”.
Aiemmin samalla viikolla Derek ja Maria olivat olleet talolla ja jutelleet naapureidensa kanssa. Viisi-, kahdeksan- ja 10-vuotiaat lapset olivat ensimmäistä kertaa tutustumassa tulevaan kotiinsa ja leikkineet takapihalla naapuruston muiden lasten kanssa. Kirjoittaja oli pannut tämän merkille.
”Teillä on lapsia. Olen nähnyt heidät. Tähän mennessä luulen heitä olevan kolme, näin olen laskenut. Oliko vanha talonne liian pieni kasvavalle perheelle. Vai oliko ahneus syynä sille, että toitte lapsenne minulle?”.
Kirjeessä myös kysyttiin, aikovatko he hankkia lisää lapsia. ”Aiotteko täyttää talon nuorella verellä, kuten pyysin? Parempi minulle. Kunhan tiedän lastenne nimet, niin voin kutsua heitä ja houkutella luokseni”.
Iltamyöhään yksin talolla ollut Derek luki kirjettä kauhuissaan, sillä viesti tuntui uhkaavalta: ”Kuka minä olen? Sadat autot ajavat päivittäin 657 Boulevardin ohi. Ehkä minä olen yhdessä niistä. Katsokaa kaikkia niitä ikkunoita, jotka 657 Boulevardilta näette. Ehkä minä olen yhdessä niistä.”.
Kirje päättyi vihjaukseen tulevasta ja siitä, että tämä ei olisi viimeinen kirje: ”Tervetuloa ystäväni, tervetuloa. Juhlat alkakoon.”.
Allekirjoitus oli kirjoitettu kursiivilla: The Watcher eli Tarkkailija
Poliisi aloittaa tutkimukset
Derek hälytti paikalle poliisit ja ajoi peloissaan perheen väliaikaiseen kotiin Westfieldissä. Hän ja Maria ottivat yhteyttä aiempiin omistajiin, John ja Andrea Woodsiin, jotka olivat asuneet talossa 23 vuoden ajan. Kirjeen kirjoittaja oli viitannut heihin selkäpiitä karmivalla tavalla: ”Pyysin Woodseja toimittamaan minulle nuorta verta ja vaikuttaa siltä, että he kuuntelivat.”
Woodsit vastasivat sähköpostiin seuraavana aamuna ja kertoivat tunteneensa olonsa aina turvalliseksi eivätkä koskaan olleet epäilleet jonkun tarkkailevan heitä. Mutta vain muutama päivä ennen muuttoa he olivat saaneet Tarkkailijalta samantyyppisen kirjeen. He olivat toki pitäneet viestiä outona, mutta harmittomana, joten kirje oli heitetty roskiin antamatta sille sen enempää ajatusta.
Joka tapauksessa Woodsit menivät poliisille Broaddusien ja näiden saaman kirjeen kanssa. Tapausta ruvettiin heti tutkimaan ja Broadduseja kiellettiin puhumasta asiasta kenellekään, sillä kaikki naapuruston asukkaat olivat nyt epäiltyjä.
Toinen kirje
Four years later, here’s an update on The Watcher: https://t.co/Os39KIOvit
— Reeves Wiedeman (@reeveswiedeman) October 11, 2022
Broaddusit eivät edelleenkään olleet päässeet muuttamaan uuteen taloonsa, kun kaksi viikkoa ensimmäisen jälkeen saapui toinen kirje. Maria oli talolla yksin vertailemassa maalisävyjä. Jos vain mahdollista, niin uusi kirje oli entistä hyytävämpi.
Ensimmäisessä kirjeessä perheeseen ei oltu viitattu nimellä, mutta nyt Tarkkailija oli osoittanut viestinsä ”herra ja rouva Braddusille”. Sukunimessä oli kirjoitusvirhe, mutta todennäköisesti kirjoittaja oli päätellyt kirjoitusasun kuulemansa perusteella. Oliko hän ollut tarpeeksi lähellä kuullakseen rakennusurakoitsijan puhuvan omistajista?
Ainakin hän oli kuullut Marian huhuilevan ulkona leikkiville lapsille, sillä Tarkkailija tiesi lasten ikäjärjestyksen ja lempinimet, ja vaikutti tietävän, mitä talon sisällä tapahtuu. Hän esimerkiksi kertoi nähneensä yhden lapsista maalaavan kuistilla. ”Onko hän kenties perheen taiteilija?”. Talon kuisti oli suojassa katseilta ja puiden verhoama, joten sinne oli lähes mahdoton nähdä kaukaa.
Sitten kirjeen sävy muuttui entistä uhkaavammaksi:
”657 odottaa malttamattomana muuttoanne. On kulunut vuosia siitä, että käytävillä kulki nuorta verta. Oletteko jo löytäneet kaikki talon salaisuudet? Aikooko nuori veri leikkiä kellarissa? Vai pelkäävätkö he mennä alas yksinään? Heidän asemassaan olisin hyvin peloissani. Se on niin kaukana muusta talosta. Jos olisitte yläkerrassa, ette ikinä kuulisi heidän huutojaan.
Nukkuvatko lapset ullakolla? Vai nukutteko kaikki toisessa kerroksessa? Keiden makuuhuoneet ovat kadun puolella? Saan tietää sen heti, kun muutatte. Siten tiedän, kuka on missäkin makuuhuoneessa. Näin voin tehdä paremman suunnitelman.
*
Menen ohi monta kertaa päivässä. 657 Boulevard on minun työni, minun elämäni, minun pakkomielteeni. Ja sitä olette nyt myös te, Braddusin perhe. Tervetuloa oman ahneutenne tulokseen!
*
Mukavaa muuttopäivää. Tiedätte, että minä olen tarkkailemassa.”
Epäilyttäviä naapureita
Kuten jo aiemmin mainittiin, olivat kaikki naapuruston ihmiset epäiltyjä. Jokainen kirjeen yksityiskohta viittasi siihen, että Tarkkailijan on oltava joku, joka asuu lähistöllä tai tuntee naapuruston hyvin.
Talosta oli tehty Woodseille useita pyyntihinnan ylittäneitä tarjouksia, joten ehkä uhkailija oli joku, jonka tarjousta ei oltu hyväksytty. Ja nyt hän oli suuttunut talon uusille omistajille.
Oli kuitenkin todennäköisempää, että kirjeet oli lähettänyt joku naapureista, sillä Tarkkailija oli aivan liian hyvin tietoinen esimerkiksi remontista. Ensimmäinen kirje oli lähetetty postin leiman mukaan vain päivä sen jälkeen, kun sisätilojen remontti oli alkanut. Tuossa vaiheessa kaupat eivät olleet vielä julkista tietoa.
Derek Broaddus kävi veret seisauttavan keskustelun erään naapuripariskunnan kanssa, kun hän esitteli näille remontin kulkua. Rouva kertoi olevansa iloinen, että naapurustoon on saatu nuorta verta. Ilmaus oli ilmeisen harmiton, mutta Derek järkyttyi, sillä Tarkkailija oli käyttänyt juuri samoja sanoja viitatessaan perheen lapsiin.
Michaelilla oli tapana viedä naapureiden sanomalehdet kadulta kuistille, kurkkia ikkunoista sisään ja olipa hän joskus käynyt kutsumatta sisään. Mitään harmia hänestä ei kuitenkaan koskaan ollut.
Broaddusit päättelivät Michaelin olevan kirjeiden takana, sillä Langdorfien talo oli ainoa paikka, josta näki heidän kuistilleen. Niinpä he kertoivat poliisille epäilyksestään. Poliisista kuitenkin sanottiin, että Michael Langdorf oli ollut kuulusteltavana jo ensimmäisen kirjeen jälkeen, mutta tämä oli kiistänyt tietävänsä mitään kirjeistä.
Joidenkin viikkojen jälkeen poliisi ilmoitti lopettavansa tutkimukset, koska mitään johtolankoja ei ollut.
Kolmas kirje
Pian toisen kirjeen jälkeen Broaddusit päättivät olla enää tuomatta lapsiaan talolle. Ei sinänsä mikään yllättävä ratkaisu. He eivät myöskään olleet enää varmoja, haluaisivatko ylipäätään muuttaa unelmiensa kotiin. Unelmasta oli tullut painajainen.
Muutamia viikkoja myöhemmin saapui kolmas kirje:
”Minne olette menneet? 657 Boulevard ikävöi teitä.”
Tutkinta omiin käsiin
Broaddusit pitivät pöyristyttävänä, että poliisi jätti tutkinnan sikseen, vaikka Tarkkailija oli varsin suoraan uhkaillut heidän lapsiaan. He päättivät aloittaa oman tutkinnan ja palkkasivat yksityisetsivän, jonka tehtävänä oli selvittää naapureiden – erityisesti Langdorfien – taustoja. Michael oli heidän kirjoissaan edelleen ykkösepäilty.
Apua saatiin myös entiseltä FBI-agentilta Robert Lenehanilta. Lenehan tutki kirjeitä ja oli yhtä mieltä paikallisen poliisin kanssa: Tarkkailija tuskin koskaan toteuttaisi uhkauksiaan.
Broaddusit eivät olleet vakuuttuneita. Taloon asennettiin turvakameroita ja Derek valvoi öitä pimeässä talossa tarkkaillen naapuruston liikkeitä. Pariskunta kiersi kaduilla kirjekuoren kanssa, josko joku tunnistaisi Tarkkailijan käsialan.
FBI:lle aikanaan työskennellyt Lenehan uskoi Tarkkailijan olevan vanhempi ihminen, joka oli suuttunut siitä, että kaupunkiin muuttaa muualta uusrikkaita. Tämän Lenehan päätteli kirjeessä käytetystä kielestä ja sanavalinnoista. Hän epäili, että kirjoittaja voisi hyvinkin olla joku, joka on aikoinaan työskennellyt esimerkiksi taloudenhoitajana talossa.
Vihjeitäkin sateli, mutta kaikki päättyi aina umpikujaan.
Yllättävä löytö
Kirjeistä ei löytynyt sormenjälkiä tai mitään muutakaan, mikä olisi auttanut yhdistämään ne johonkin henkilöön. Tutkinta junnasi paikallaan.
Vuoden 2014 lopulla Broaddusien palkkaama yksityisetsivä sai selville, että kirjeistä oli onnistuttu eristämään DNA:ta, joka kaikkien yllätykseksi kuului naiselle.
Poliisi ei voinut pakottaa ketään testeihin, mutta naapuruston väkeä kehotettiin antamaan näytteitä, jotta heidät voitaisiin sulkea pois epäiltyjen listalta. Broaddusit uskoivat mätsin tulevan Michaelin siskon Abby Langdorfin kohdalla. Mutta analyysit olivat siinä mielessä tuloksettomia, että kirjeitä ei saatu yhdistettyä Abbyyn tai kehenkään muuhunkaan lähellä asuvaan.
Naapurit kääntyvät perhettä vastaan
Kun media sai vihiä mystisestä Tarkkailijasta ja tämän uhkaavista kirjeistä, alkoivat spekulaatiot myös naapureiden keskuudessa. Sen sijaan, että Westfieldissä olisi tunnettu sympatiaa Broadduseja kohtaan, kääntyivät kaupunkilaiset isoilta osin heitä vastaan.
Ehkäpä nämä olivat lavastaneet tapahtumat ja kirjoittaneet kirjeet itse. Lieko käynyt niin, että rahat olivat loppuneet kesken kalliin remontin ja pariskunta oli ruvennut katumaan koko kauppaa. Kirjeet saattoivat olla juoni saada rahat takaisin entisiltä omistajilta.
Toiset naapureista alkoivat kartella Broadduseja, ja lapsia nälvittiin koulussa. Osa kaupunkilaisista suhtautui vihamielisesti perheeseen, sillä tapauksen pelättiin pilaavan idyllisen Westfieldin maineen ja laskevan asuntojen arvoa.
Naapureilla oli myös suuri huoli siitä, kuka lapioisi talon pihasta lumet ja ajaisi kesällä nurmikon; huonosti hoidettu piha ei olisi alueelle hyvää mainosta. Naapureiden iloksi (tai pettymykseksi) Derek Broaddus hoiti kaikki taloon liittyvät velvollisuudet, vaikka asui perheineen muualla.
Mahdoton tilanne
Helmikuussa 2015 – vain kahdeksan kuukautta ostamisen jälkeen – Broaddusit laittoivat unelmien talonsa myytiin. Hintaa alennettiin lukuisia kertoja, mutta talo ei vain mennyt kaupaksi. Kesäkuussa se otettiin pois myynnistä ja Broaddusit haastoivat edelliset omistajat oikeuteen, koska nämä eivät olleet kertoneet saamastaan kirjeestä ennen kauppojen tekemistä.
Kanne ei kuitenkaan edennyt mihinkään ja talo listattiin uudelleen myyntiin keväällä 2016. Tarjouksia tulikin, mutta jokainen niistä peruttiin. Broaddusit olivat päättäneet näyttää kaikki kirjeet potentiaalisille ostajille, joista jokainen säikähti niiden uhkaavaa sävyä.
Sitten Derek ja Maria suunnittelivat myyvänsä talon ja tontin rakennuttajalle, joka jyräisi piinaavan kiinteistön maan tasalle. Suurelle tontille voisi rakentaa kaksi taloa. Suunnittelulautakunta kuitenkin hylkäsi idean.
Lopulta taloon löydettiin vuokralaiset. Se ei ollut ideaali ratkaisu, mutta auttoi perhettä kattamaan lainanlyhennyksiä ja kiinteistöveroja, joita maksettiin tyhjillään seisovasta, isolla rahalla remontoidusta talosta.
Heinäkuussa 2019 talo saatiin vihdoin myytyä. Tappio kuitenkin kouraisi helpotuksen hetkellä, sillä viisi vuotta aiemmin Broaddusit olivat maksaneet talosta 1,3 miljoonaa dollaria ja nyt se myytiin puoli miljoonaa alhaisemmalla summalla. Kun kaupat oli tehty, Broaddusit pyysivät kiinteistönvälittäjää antamaan uusille omistajille viestin. Siinä luki: ”Toivomme teille sitä rauhaa ja hiljaisuutta, josta me itse tässä talossa unelmoimme”. Mukana oli myös valokuva Tarkkailijan käsialasta.
Uudet omistajat Allison ja Andrew Carr ovat kieltäytyneet haastatteluista yksityisyyteen vedoten, mutta he ovat toki tietoisia Broaddusien piinasta.
Säilyykö Tarkkailijan henkilöllisyys ikuisena mysteerinä?
On hyvin todennäköistä, että Tarkkailija ei tule itse koskaan tunnustamaan tekosiaan. Jäljelle jää siis vain yksi vaihtoehto: DNA.
Kun tutkimus vuonna 2018 siirtyi Westfieldin poliisilta piirikunnan syyttäjälle, ehdottivat Broaddusit etsimään vastausta geneettisestä sukutukimuksesta.
Miljoonat ihmiset ympäri maailman ovat lähettäneet DNA-näytteitään yrityksille, kuten MyHeritage, jotka selvittävät perimän avulla henkilön sukujuuria. Sukututkimusalustojen tietokannat ovat valtavat. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan jopa 90 prosenttia eurooppalaiset sukujuuret omaavista amerikkalaisista voidaan identifioida tietokantojen avulla. Viime vuosina geneettistä sukutukimusta on käytetty hyväksi vanhojenkin rikosten ratkaisemissa.
Syyttäjänvirasto kuitenkin kieltäytyi haaskaamasta resursseja kirjeiden tutkintaan. Broaddusit ovat vaatineet, että virasto sulkisi tutkimuksen, jotta he saisivat kaiken todistusaineiston takaisin itselleen. Tällöin he voisivat hoitaa tutkimuksen muuta kautta. Moni laboratorio on lupautunut suorittamaan analyysin, kunhan DNA vain tulisi saataville. Syyttäjänvirasto on kieltäytynyt sulkemasta tutkimusta.
Viimeinen sana
Kirjeiden lähettäjää ei ole koskaan saatu selville, mutta Broaddusit eivät ole luovuttaneet. He lupaavat edelleen maksaa oman tapauksensa ja monien muiden selvittämättömien rikosten DNA-tutkimuksen, jos materiaali vain luovutettaisiin heille.
Derek ei usko Tarkkailijan lopettaneen ja pelkää, että kirjeitä voi tulla vielä lisää. Tuoreet kommentit viittaavat siihen, että Michael Langdorf ei ole enää Broaddusien silmissä epäilty, sillä tämä menehtyi vuonna 2020.
Epäilykset suuntautuvat silti edelleen lähistölle, sillä lokakuussa 2022 Derek Broaddus kertoi The Sun -lehden haastattelussa, että ”naapurustossa on henkisesti epätasapainoinen hullu”. Kokemuksen jättämästä traumasta he eivät ole vieläkään täysin toipuneet.
Vuonna 2016, vain pari viikkoa sen jälkeen, kun uudet vuokralaiset olivat asettuneet taloksi, ilmestyi postilaatikkoon Broadduseille osoitettu kirje – Tarkkailijan neljäs ja toistaiseksi viimeiseksi jäänyt kirje.
”Pohditte, kuka Tarkkailija on? Katselkaa ympärillenne idiootit. Ehkä puhuitte minulle; yhdelle niistä naapureista, joilla ei ole muka mitään hajua, kuka Tarkkailija on. Tai ehkä te tiedätte, mutta pelkäätte kertoa kenellekään. Hyvä päätös.”
Kirjoittaja tiesi median päivystäneen talon ulkopuolella ja hän oli pelottavan hyvin perillä siitä, että Derek oli viettänyt yksin öitä talossa yrittäen saada Tarkkailijan kiinni – ”kaukoputki ja kiikarit ovat mahtavia keksintöjä”.
Uhkailu oli myös aiempaa suorempaa ja kirjeessä viitattiin koston mahdollisuuteen ja siihen, miten erilaisissa muodoissa se voi tulla.
”Ehkä auto-onnettomuus. Ehkä tulipalo. Ehkä jotain niin yksinkertaista, kuin sitkeä sairaus, joka ei koskaan katoa. Ehkä lemmikin mystinen kuolema. Läheisen ihmisen yhtäkkinen menehtyminen. Lentokoneet ja autot ja polkupyörät kolaroivat. Luita murtuu.”
Tuon jälkeen Tarkkailija on jättänyt Broaddusit rauhaan. Ehkä hän sai mitä halusi, mihin viimeisen kirjeen loppu viitannee.
”Talo halveksii teitä. Ja Tarkkailija voitti.”
Lue myös:
Vaikka roolihahmon kuolema televisiosarjassa tarkoittaa työpaikan menettämistä, on se monesti juuri näyttelijän oma valinta. Joskus pyyntö voi kuitenkin kaikua kuuroille korville.
Listafriikki keräsi tälle listalle 10 näyttelijää, joiden joukossa on sekä niitä, jotka saivat haluamansa eli kuolleen roolihahmon, että niitä, joiden toive ei istunut tekijöiden suunnitelmiin. Mukana on viisi suosittua televisiosarjaa Game of Thronesta Houseen ja viisi elokuvaa Apinoiden planeetasta Rockyyn.
Tässähän on toki vaarana se, että listan myötä jonkun lukijan seuraamasta sarjasta menee jännitys. Toisaalta väliotsikoissa on aina mainittu näyttelijä ja kyseinen sarja tai elokuva, eikä se paljasta vielä mitään, koska kaikki hahmonsa kuolemaa halunneet eivät ole saaneet tahtoaan läpi. Jos siis vastaan tulee näyttelijä, jonka esittämän hahmon kohtaloa et halua tietää, niin skippaa kohdan yli!
Dean Norris – Breaking Bad
Kuva: Gage Skidmore | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)
Vuodesta 2008 vuoteen 2013 tuotettu Breaking Bad on aina mukana keskusteluissa, kun puhutaan maailman kaikkien aikojen parhaista televisiosarjoista. Yksi fanien suosikkihahmoista oli Dean Norrisin esittämä Hank Schrader, jonka näyttelijä halusi kuolevan hyvissä ajoin ennen sarjan päättymistä. Viidennen eli viimeisen tuotantokauden kuvaukset nimittäin olivat esteenä sille, että Norris voisi ottaa vastaan hänelle tarjotun pääroolin Under The Dome -sarjassa.
Norris halusi tarttua uuteen haasteeseen ja marssi siksi AMC-kanavan johtajien luokse esittämään vienon toiveen. ”Sanoin heille, että eikö olisikin mielenkiintoista, jos Hank kuolisi ensimmäisten kahdeksan jakson aikana”, kertoi Norris CBS This Morning -ohjelmassa. Vastaus oli jyrkkä ei. ”He sanoivat, että tarvitsevat Hankia viimeisissä jaksoissa, koska sarjaa on rakennettu sen mukaisesti alusta lähtien. Luonnollisesti olen nyt tyytyväinen, että he pitivät suunnitelmastaan kiinni”.
Lopulta kaikki saivat haluamansa, eikä Norrisin tarvinnut valita Breaking Badin ja Under The Domen välillä. Breaking Badin viimeinen tuotantokausi päätettiin nimittäin jakaa kahteen osaan, jotka näytettiin vuoden välein. Myös kuvauksissa oli neljän kuukauden tauko, jonka aikana Norris pääsi hyppäämään Under the Domen Big Jimin saappaisiin.
Sylvester Stallone – Rocky V
Kuva: Gage Skidmore | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)
Sylvester Stallone ei ainoastaan näytellyt pääosaa Rocky-elokuvissa, vaan käsikirjoitti ne kaikki ja ohjasikin useamman. Ja jos Stallone olisi saanut tahtonsa läpi, olisi Rockyn tarina päättynyt vuonna 1990 julkaistuun Rocky V -elokuvaan.
Stallone oli rakentanut koko elokuvan sen ympärille, että Rocky menehtyy katutappelussa. Elokuva oli tarkoitus päättää kohtaukseen, jossa Rockyn vaimo Adrian tulee ulos sairaalasta kertomaan medialle suru-uutisen, mutta muistuttaa samalla, että kunhan ihmiset vain uskovat itseensä, elää Rockyn henki ikuisesti. Rocky V:n (ja ensimmäisen Rockyn) ohjanneen John Avildsenin mielestä elokuvan loppu oli täydellinen ja kaunis päätös viisiosaiselle saagalle.
Mutta kun kuvaukset olivat olleet jo pari viikkoa käynnissä, sai Avildsen puhelun United Artists -tuotantoyhtiön johdolta. ”Ai niin, Rocky ei tule kuolemaan”, muisteli Avildsen studion määräystä vuonna 2014. ”Batman ei kuole, Teräsmies, James Bond, tällaiset hahmot eivät kuole”. Stallone joutui kirjoittamaan uuden lopun, mikä pilasi elokuvan, jonka juoni oli rakennettu kohti dramaattista loppua. Rocky V:stä tulikin floppi ja elokuvasarjan vähiten tuottanut osa.
Toisaalta, jos Stallone olisi saanut tahtonsa läpi, olisi menestyksekäs kuudes osa ja Creed-elokuvasarja jääneet tekemättä.
Sophie Turner – Game of Thrones
Kuva: Gage Skidmore | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)
Kahdeksan tuotantokauden verran 2010-luvulla esitetty Game of Thrones on yksi maailman katsotuimmista televisiosarjoista. Sarjalle luonteenomaista oli se, ettei katsoja voinut aavistaa, kuka hahmoista kuolisi seuraavaksi. Kukaan ei myöskään ollut turvassa, vaan merkittävät hahmot – yksi toisensa jälkeen – listittiin odottamatta pois kuvioista.
Sophie Turnerin esittämä Sansa Stark oli yksi niistä harvoista, jotka säilyivät hengissä sarjan alusta loppuun. Turner itse toivoi hahmolleen kuitenkin aivan toisenlaista loppua. ”En halua selvitä”, kertoi Turner The Wall Street Journalille vuonna 2016. ”Jos olet mukana Game of Thronessa, etkä saa siistiä kuolinkohtausta, niin mikä koko jutussa on pointtina?”.
Samana vuonna Turner puhui useampaan otteeseen Sansalle toivomastaan kohtalosta. Muun muassa Just Jared -viihdeuutissivustolle antamassaan haastattelussa Turner kertoi haluavansa Sansan saavan kostonsa: ”Haluan hänen kostavan perheensä kuoleman ja kaiken”. Mutta samaan hengenvetoon hän sanoi toivovansa, että Sansa kuolee itse lopussa, koska haluaa tehdä suuren, Game of Thronesille tyypillisen kuoleman. Hänellä oli myös ideoita kyseisen tapahtuman varalle: ”Jotain sellaista, mikä kestää kokonaisen jakson ajan, kuten myrkytys – sitä voi venyttää mielin määrin. Pitkä ja hidas kuolema.”.
Miten on, olisiko Turnerin pitänyt olla käsikirjoittajana vai oliko Sansan eloon jättäminen oikea valinta tekijöiltä?
Samuel L. Jackson – Deep Blue Sea
Samuel L. Jacksonin roolihahmo tulee hain syömäksi Renny Harlinin ohjaamassa vuoden 1999 Deep Blue Sea -elokuvassa. Mutta alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan Russell Franklinin oli määrä päästä pitkän monologinsa loppuun, mutta valkokankaalla Jackson joutuu hain hampaisiin kesken puheen.
Visuaalisista tehosteista vastuussa ollut työryhmän jäsen kommentoi kuvauksissa, että kyseinen kohtaus oli ”seitsemän sivua kamalinta dialogia, mitä hän oli koskaan elämässään kuullut”. Myös Jacksonilla oli vaikeuksia saada kliseinen tsemppipuhe kunnialla loppuun, joten hän nosti asian esille Harlinin kanssa: ”Renny, oletko lukenut nämä vuorosanat? En halua sanoa näitä.”. Kohtauksesta keskusteltiin tuotantotiimin kanssa ja lopulta hahmon kohtalo jäi Jacksonin päätettäväksi.
Päätös oli näyttelijälle helppo: ”Tappakaa minut. Mitä aiemmin se tapahtuu, sitä onnellisempi olen.”. Jackson oli riemuissaan lopputuloksesta ja on nimittänyt hahmon odottamatonta kuolemaa kaikkien aikojen parhaaksi kuolemaksi.
Harrison Ford – Jedin paluu
Kuva: Gage Skidmore | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)
Toiset näyttelijä saavat tahtonsa nopeasti läpi ja roolihahmo kirjoitetaan ulos heti sopivassa kohdassa. Toiset joutuvat odottamaan koko tuotantokauden, että hahmo poistuu. Harrison Ford sen sijaan odotti yli kolmenkymmenen vuoden ajan, että Han Solo, eli hänen roolihahmonsa Star Wars -elokuvasarjassa, kuolee.
Ennen kuin alkuperäisen trilogian viimeistä osaa, vuonna 1983 ensi-iltaan tullutta Jedin paluuta, ruvettiin tekemään, nosti Ford hahmonsa kohtalon esille George Lucasin kanssa. Ford toivoi Han Solon kuolevan, mutta elokuvasarjan luonut Lucas oli eri mieltä. Syykin tähän oli selvä: Han Solon toimintafiguuri oli kaikkein myyvin ja Lucasin mielestä kuolleilla Han-leluilla ei ollut tuottoisaa tulevaisuutta.
Kyse ei ollut siitä, etteikö Ford olisi pitänyt Han Solon näyttelemistä. ”Olen inttänyt Han Solon kuoleman puolesta noin 30 vuotta; mutta en siksi, että olisin väsynyt häneen, vaan koska hänen uhrautumisensa muiden pelastamiseksi olisi antanut elokuvalle niin paljon enemmän syvyyttä.”
Ford sai vihdoin tahtonsa läpi vuonna 2015 ensi-iltaan tulleen The Force Awakens -elokuvan myötä, eikä hän haastatteluissa peitellyt riemuaan: ”Han Solon kuolema teki elokuvasta paljon paremman”.
Paul Wesley ja Ian Somerhalder – Vampyyripäiväkirjat
Kuva: vagueonthehow | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Vuosien 2009 ja 2017 välillä tuotettu Vampyyripäiväkirjat iski ajankohdallisesti kultasuoneen, koska vampyyrit olivat Twilight-elokuvasarjan ansiosta kuuminta hottia juuri 2010-luvun vaihteen molemmin puolin. Sarja sai vankan ja uskollisen seuraajakunnan, minkä ansiosta sen ympärille pystyttiin luomaan tuottoisaa oheisbisnestä, muun muassa spinoff-sarja ja sarjakuva.
Sarjassa seurattiin vampyyriveljesten Damon ja Stefan Salvatoren sekä heidän rakkaudenkohteensa Elena Gilbertin elämää. Teinidraaman viimeisessä jaksossa veljekset kinastelevat siitä, kumpiko saa uhrata itsensä. Paul Wesleyn esittämä Stefan kuolee ja kertoo veljelleen tekevänsä sen Elenan vuoksi. Ian Somerhalderin esittämä Damon saa veljensä uhrauksen ansiosta onnellisen ja pitkän ihmiselämän Nina Dobrevin esittämän Elenan kanssa.
Tosielämässäkin asiasta kiisteltiin, sillä sekä Wesley että Somerhalder halusivat oman hahmonsa kuolevan lopussa. Itse asiassa näyttelijät halusivat veljesten kuolevan yhdessä, mutta käsikirjoittajille se ei ollut vaihtoehto. Niinpä kumpikin pyysi hahmonsa kuolemaa ja miehet löivät asiasta jossain vaiheessa vetoa. Wesley voitti ja on sanonut haastattelussa, että Somerhalder oli jopa hieman kateellinen tarinan päätöksestä.
Tom Payne – The Walking Dead
Kuva: Sven Mandel | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Vuodesta 2010 saakka esitetystä The Walking Dead -televisiosarjasta on tällä hetkellä käynnissä 11. kausi, joka tulee olemaan viimeinen. Vaikka zombiapokalypsi on sarjan keskeinen teema, eivät elävät kuolleet enää ole ihmisten pahin uhka. Muut ihmiset ovat. Mutta jokin asia ei ole Walking Deadissa muuttunut; ja se on sama kuin jo edellä mainitussa Game of Thronessa: Kukaan ei ole turvassa.
Kun Tom Paynen roolihahmo Jesus tuli sarjaan kuudennella tuotantokaudella, toi hän mukanaan tiettyä keveyttä muuten niin kovin synkkään juoneen. Hiljalleen Paynen hahmo eteni sivuosan esittäjästä melko suureen rooliin, mutta näyttelijä ei ollut tyytyväinen siihen, minkälaiseen suuntaan sarja oli menossa. Hän kertoi ComicBook.com -sivustolle vuonna 2018 antamassaan haastattelussa, että oli hyvin turhautunut siihen, että sarjassa oli käynnissä sota, mutta hahmoja ei kuollut tarpeeksi: ”Sanoin käsikirjoittajille, että sarjassa on liikaa ihmisiä, teidän täytyy tappaa joitakin. Tappakaa minut, aivan sama, kunhan tapatte porukkaa”.
Tuotannossa Paynen heitto otettiin kirjaimellisesti ja Jesus koki loppunsa yllättävässä taistelutilanteessa – sellaisessa, jota Payne oli hahmolleen aina toivonutkin.
Sigourney Weaver – Alien 3
Kuva: Gage Skidmore | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)
Huippusuositun Alien-elokuvasarjan oli määrä päättyä kolmanteen, vuonna 1992 julkaistuun leffaan. Ja miten se olisikaan enää voinut jatkua, kun Sigourney Weaverin esittämä Ellen Ripley uhrasi oman henkensä pelastaakseen planeetan Xenomorphilta. Täydellinen lopetus Alien-elokuville. Viimeistä osaa suunniteltaessa Weaver kertoi haluavansa ehdottomasti, että Ripley kuolee elokuvan lopussa, sillä hän ei halunnut roolihahmon palaavan valkokankaalle missään Ö-luokan tuotannoissa.
”No kyllä, koska olin kuullut Foxin [elokuvayhtiö] suunnitelmista tehdä Alien vs. Predator. Se masensi minua, koska olin todella ylpeä näistä elokuvista”, vastasi Weaver kun häneltä vuonna 2015 tiedusteltiin, oliko Ripleyn kuolema hänen ideansa.
Weaverin etiäinen osui nappiin, sillä kahden huippusuositun elokuvasarjan yhdistelmä oli pohjanoteeraus. Katsojien ja kriitikoiden mielestä se oli kummankin elokuvasarjan huonoin osa, ja monien kirjoissa Alien vs. Predator kamppailee kaikkien aikojen surkeimman elokuvan tittelistä.
Vaikka Weaver halusi hahmonsa tarinan päättyvän, palasi hän rooliin vuonna 1997 elokuvassa Alien – jälleensyntyminen. Alien vs. Predator sen sijaan sai ensi-iltansa vasta vuonna 2004, vaikka se oli ollut suunnitteilla jo vuosikausia.
Kal Penn – House
Kuva: Shotgun Spratling/Neon Tommy | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)
Sairaalasarja Housessa nähtiin ehkä suurin järkytys viidennen tuotantokauden lopussa, kun Kal Pennin esittämä Lawrence Kutner teki täysin odottamatta ja selittämättä itsemurhan.
Pennin vuoden 2009 poistuminen ei johtunut aivan tavallisista syistä, miksi hahmo kirjoitetaan ulos sarjasta, sillä hänen sopimuksensa ei ollut katkolla, suuret Hollywood-tuotannot eivät kosiskelleet häntä eikä hänellä todellakaan ollut työryhmän kanssa ongelmia. Penn oli vaatimattomasti saanut työtarjouksen Valkoisesta talosta.
Penn oli ollut mukana Barack Obaman presidentinvaalikampanjassa ja tutustunut kandidaattiin henkilökohtaisesti. Kun Obama valittiin presidentiksi, tarjosi hän Pennille työtä apulaisjohtajana Valkoisen talon osastolla, jossa hoidetaan muun muassa hallinnon julkisia suhteita sekä yhteyksiä lukuisiin sidosryhmiin. Pennillä oli etukäteen sovittuna parin elokuvan kuvaukset, joihin presidentti myönsi virkavapaata, mutta hektinen työ Valkoisessa talossa ei mahdollistanut kokopäiväistä televisiosarjassa työskentelyä.
Niinpä Penn pyysi Housen tuottajilta, että tohtori Kutner ”tapettaisiin”. Tapa, jolla hahmo kuoli, oli järkytys myös Pennille itselleen, sillä hän sai tietää siitä vasta pari viikkoa ennen kuvausten alkua. Mutta itsepä oli sitä pyytänyt ja hetken sulateltuaan Penn ymmärsi kuoleman olleen täydellisesti sarjaan sopiva.
Charlton Heston – Paluu apinoiden planeetalle
Pääosaa esittäneellä Charlton Hestonilla ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa palata Apinoiden planeetta -elokuvan roolihahmoon, kun tuolle vuonna 1968 ensi-iltaan tulleelle huippusuositulle scifi-leffalle suunniteltiin jatko-osaa. 20th Century Fox -tuotantoyhtiön johtaja Richard Zanuck sai kuitenkin lopulta miehen pään kääntymään, mutta Hestonilla oli kaksi ehtoa: hänen massiivinen palkkansa lahjoitetaan suoraan hyväntekeväisyyteen ja hänen roolihahmonsa Taylor kuolee heti elokuvan alussa. Jälkimmäisellä ehdolla Heston tavoitteli sitä, että kuvauspäiviä ja töitä olisi mahdollisimman vähän.
Mutta kun Paluu apinoiden planeetalle -elokuvan tuotanto oli alkamassa, päättivät tuontantoyhtiö ja Heston yhteistuumin, että aivan elokuvan alussa katoavaa Tayloria etsittäisiin koko elokuvan ajan ja hän ilmestyisi lopussa vain kuolemaan eeppisesti. Näin Heston sai haluamansa, eli kevyen työpanoksen, ja silti Taylorilla oli merkittävä rooli elokuvassa.
Studiopomo Zanuck halusi ehdottomasti päättää elokuvasarjan toiseen osaan ja Heston oli luonnollisesti samoilla linjoilla. Joten poiketen alkuperäisestä, paljon toiveikkaammasta lopusta, kirjoitettiin elokuva päättymään siihen, kun Hestonin esittämä Taylor räjäyttää ”tuomiopäivän pommin” tuhoten planeetan ja sen kaiken elämän.
Maailmanlopun kuviteltiin olevan takuuvarma päätös Apinoiden planeetalle, mutta pieleen meni: sen jälkeen jatko-osia, televisiosarjoja ja uudelleenfilmatisointeja on tullut vaikka millä mitalla. Charlton Hestonia niissä ei kuitenkaan enää nähty.
Lue myös:
- 10 faktaa: Näin sarjojen ja elokuvien seksikohtaukset tehdään!
- 10 huippunäyttelijää, jotka ovat joutuneet elokuvien kuvauksissa hengenvaaraan
🤷♀️ Kerro kommenttikentissä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme, minkä hahmon kuolema on koskettanut sinua eniten. Eikä siis tarvitse olla tältä listalta, vaan mistä tahansa leffasta tai sarjasta.
Lukijoiden kysymyksissä pitäydytään urheilullisissa tunnelmissa, ja miksipäs ei, kun Pariisin olympialaiset ovat päätöshuipennustaan vaille valmiit. Tänään pohdinnassa on se, että miksi kultamitalia pitää puraista.
Tietääkseen miltä se maistuu? Tarkistaakseen materiaalin aitouden? Vai sen takia, että joku käskee? Heitä veikkaus, ennen kuin käyt vastauksen kimppuun!
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi urheilija puree kultamitalia?
Kuvat urheilijoista mitalit suussaan ovat kaikille tuttuja, mutta tapa on kieltämättä erikoinen, kun sitä oikein miettii. Perinne olisi helppo selittää vanhalla tavalla, joka juontaa juurensa aikaan, jolloin valuuttana käytettiin kultakolikkoja. Se oli yksinkertaisin keino selvittää kullan arvo, sillä kulta on sitä pehmeämpää mitä puhtaampaa se on.
Luonnosta louhittu tai huuhdottu kulta on melko kovaa, sillä siinä on mukana myös muita mineraaleja. Kullan pureminen paljasti myös sen, oliko kolikko täyttä tavaraa vai vain kullattu.
Urheilijat ovat purreet mitaleitaan jo kauan, mutta ei olympialaisten alusta saakka. Viimeistään 1970-luvulla ”purentakuvia” rupesi ilmestymään lehtiin, joten on epätodennäköistä, että kyseessä olisi materiaalin aitouden ja puhtauden varmistaminen. Ja kuten kaikki urheilijat varmasti tietävät: kultamitalit eivät ole kultaa, vaan kullattua hopeaa.
Mutta ehkäpä joku yksittäinen kultamitalisti halusi leikkisästi antaa medialle hauskan kuvan, mistä valokuvaajat innostuivat ikihyviksi. On kuitenkin hyvin todennäköistä, että aloite on lähtenyt valokuvaajilta, joiden mielestä ”pelkästään” olympiamitalin kanssa hymyillen seisominen oli tylsää. Tämä on kaikkein suosituin teoria.
Urheilijat purevat kultamitaleitaan, koska valokuvaajat pyytävät. Ei siihen ole sen ihmeellisempää vastausta.
Nykyisin lähes poikkeuksetta kaikkia mitalisteja – ei ainoastaan kultamitalin kaulaansa saaneita – pyydetään poseeraamaan mitali suussaan. Ja onnesta soikeat mitalistit antavat kuvaajille ja kansalle sen, mitä nämä haluavat. Ja onhan se puraisun jälkeen tietysti helpompi antaa vastaus, kun joku tiedustelee, miltä se olympiamitali nyt sitten oikein maistuu!
Vaikka kultamitali olisikin kultaa, olisi sen aitouden testaaminen puremalla turhaa. Hopea on nimittäin vain hieman kovempaa kuin kulta, mutta ero näiden kahden pehmeähkön metallin välillä on niin pieni, ettei sitä voi puremalla erottaa. Hammaskiille kyllä on sen verran kovaa, että periaatteessa jäljen tekeminen kumpaankin materiaaliin on mahdollista.
Liian voimalla metalliin ei kuitenkaan kannata lähteä puremaan, sillä jos mietit, että onko kukaan koskaan lohkaissut hammastaan kyseisen aktiviteetin aikana, niin tottahan toki!
David Möller, saksalainen ohjaskelkkailija, saavutti vuonna 2010 Vancouverin olympialaisissa hopeaa ja menetti palan hammastaan antaessaan kuvaajille paljon toivottuja otoksia. Nolostunut Möller suuntasi saman tien hammaslääkärille, sillä vaikka lohkeama ei ollut kivulias, halusi hän hammasrivistönsä olevan kunnossa kaikissa muissa kuvissa. Ilmeisesti hän ei oppinut kerrasta, sillä mitali päätyi suuhun vielä korjausoperaation jälkeenkin, mutta onneksi ilman tiedettyjä vaurioita.
Lue myös:
- Köydenvetoa, esteuintia ja moottoriveneilyä – näistä poistettuja olympialajeja ei enää nähdä!
- Mistä tulee urheilutermi hattutemppu ja miten se liittyy kolmen maalin tekemiseen?
- Miksi olympiavoittajille soitetaan Porilaisten marssi?
- Suomen joukkueella mukana oikea karhu – 10 erikoisinta tapahtumaa menneistä olympialaisista
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää, että mitä jalkapallo-ottelussa tapahtuu, jos maalivahti loukkaantuu rangaistuspotkukilpailun aikana.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Yhteyden meihin saat myös somekanavissamme, ota Listafriikki seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä? Mutta tässä siis tämänviikkoinen lukijan kysymys!
Mitä tapahtuu, jos maalivahti loukkaantuu rangaistuspotkukilpailun aikana?
Jalkapallohuuma on kuumimmillaan ja EM-kisoissa pelataan nyt niitä jännittävimpiä pudotuspelejä. Rangaistuspotkukilpailuja on näissäkin arvokisoissa jo nähty, ja uskalla väittää, että niitä on tulossa vielä lisää. Ainakin jos historia yhtään toistaa itseään. Rankkarit ovat raakaa peliä, mutta jotenkinhan otteluun on saatava tulos.
Nyt ei kuitenkaan pohdita rankkareita tästä näkökulmasta, vaan kysymys kuuluu: Miten toimitaan, jos maalivahti loukkaantuu rankkareiden aikana?
Ottelun päätuomari tekee ensiksi arvion maalivahdin loukkaantumisesta ja siitä, onko tämän mahdollista jatkaa torjumista. Parhaassa tapauksessa – siis sen jälkeen, jos maalivahti on kykenemätön jatkamaan – joukkueella on vielä vaihto käytettävänä. Maalivahti on ainoa pelaaja, joka voidaan päätösvihellyksen jälkeen vaihtaa; ja silloinkin vaihdon on siis johduttava loukkaantumisesta.
On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että kaikkia vaihtoja ei varsinaisen peliajan tai sitä seuranneen jatko-ottelun aikana olisi tehty. Yleensä vaihdot tehdään jo varsinaisen peliajan kuluessa. Jos joukkueella on vaihtoja jäljellä, niin sehän olisi kaikkein paras tilanne: silloin on mahdollisuus saada tolppien väliin toinen, vaihtopenkillä odottanut maalivahti.
Mutta jos ja kun vaihtoja ei ole käytettävänä, passitetaan torjuntahommiin joku kentällä olevista pelaajista.
Kenttäpelaajia on kyllä nähty tolppien välissä johtuen muun muassa maalivahtien punaisista korteista. Rankkareitakin nämä epäonnisesti tolppien väliin päätyneet pelaajat ovat joutuneet torjumaan, mutta yhden käsin sormilla on laskettavissa ne kerrat, kun pääsarjatasoilla kenttäpelaajat ovat torjuneet rangaistuspotkukilpailussa. Pohjois-Amerikan MLS-sarjassa nähtiin vuonna 2020 tilanne, jossa kenttäpelaaja joutui kesken rankkareiden vetämään maalivahdin hanskat käteensä, kun vahti itse sai pelin toisen keltaisen kortin liikuttuaan viivasta liian aikaisin.
Kovasta etsimisestä huolimatta en löytänyt tietoa siitä, että koskaan olisi käynyt niin, että maalivahti olis loukkaantunut rangaistuspotkukilpailussa siten, ettei kykene jatkamaan. Ainakaan korkealla tasolla. Mutta sääntökirjassa on toki oltava pykälä tällaistakin mahdollisuutta varten!
Lue myös:
Uusia leluja tulee ja menee, mutta Legot pitävät pintansa vuodesta toiseen. Listafriikki esittelee nyt 10 upeaa Lego-rakennelmaa, jotka hämmästyttävät monella eri tavalla.
Siitä lähtien, kun ensimmäiset Legot myytiin vuonna 1949, ovat nämä toisiinsa liitettävät, värikkäät palikat kiehtoneet niin lapsia kuin aikuisia. Legoilla rakentaessa rajana on vain oma mielikuvitus ja jokainen voi vapauttaa luovuutensa täyteen loistoonsa.
Tällä listalla nähtävät Lego-rakennelmat ovat hieman eri luokkaa kuin mitä marketeista ostettavista valmiista paketeista rakennetaan, mutta toisaalta: Jos palikoita vain on tarpeeksi, niin periaatteessa kuka tahansa voi tehdä Legoista mitä tahansa! Siksi ne varmasti ovat säilyttäneet paikkansa suosikkileluina jo yli 70-vuoden ajan!
Ihka oikea, ajettava Lego-auto
Aidon kokoisia Lego-autoja on maailmalla tehty useita. Siinä ei siis sinänsä ole mitään ainutlaatuista, vaikka tietenkin ne kaikki näyttävät mielettömän hienoilta. On Hondaa, Volvoa, Toyotaa, Chevroletin lava-autoa, Ferrarin F1-autoa ja jopa Teslaa. Niitä on esitelty Legon puistoissa ja kauppojen edustoilla sekä automerkkien omissa liikkeissä ja näyttelyissä.
Mutta sitten on Legoista rakennettu Bugatti Chiron. Ajettava Bugatti Chiron.
Yli miljoonasta Lego Technic -sarjan osasta rakennettu Bugatti valmistui Legon tehtaalla Tšekin Kladnossa; samassa paikassa kuin jo aiemmin listalla mainittu X-Wing-hävittäjä. Noin 1500 kilon Lego-auton kokoamisessa ei käytetty tippaakaan liimaa, koska eihän Legoja niin liitetä yhteen. Lego-Bugatin moottorissa oli 2304 kappaletta Legon Power Functions -moottoreita, 4032 Lego Technic -hammasratasta ja 2016 Lego Technic -ristiakselia.
Tietenkään Lego-Bugatti ei ole sataprosenttisesti Legoista koottu, sillä siinä on käytetty metallista runkoa, jotta ajaminen olisi mahdollista. Lisäksi sen toimimiseen tarvittiin muutama paristo, ja koko komeus istuu Bugatin renkaiden päällä. Mutta muun muassa ratti, toimiva nopeusmittari, avautuvat ja sulkeutuvat ovet sekä liikkuva takaspoileri ovat kaikki Lego Technic -palikoista koottuja.
Kuukausien kehitys- ja rakennustyön jälkeen auto kuljetettiin Ehra Lessienin testiradalle Saksaan, jossa myös sitä aitoa Bugatti Chironia on testattu. Ratin taakse viralliselle koeajolle valikoitui Bugatin oma testaaja, ammattikuski ja Le Mansin 24 tunnin ajon entinen voittaja Andy Wallace.
Wallacelle Lego-auton vauhti oli tietenkin lastenleikkiä, mutta varmasti hänkään ei kokeneena kuskina osannut odottaa leluauton (koska sitähän se on) kiitävän radalla jopa 30 kilometrin tuntivauhtia.
Maailman korkein Lego-torni
Ensimmäinen asia, mitä ihmislapsi rupeaa Legoilla tekemään, on tornin rakentaminen. Paloja kasataan päällekkäin ja sitten jossain vaiheessa torni kaatuu tai se kaadetaan; mikä on yleensä koko leikin kohokohta.
Mutta mitä, jos Lego-tornia ei kaadettaisikaan, vaan rakentamista vain jatkettaisiin? Mihin asti torni yltäisi? Tuorein vastaus tähän kysymykseen tulee Tel Avivista, Israelista, jossa vuonna 2017 kasattiin maailman korkein Lego-torni. Sen rakentamiseen käytettiin noin puoli miljoonaa Lego-palikkaa, joilla saatiin aikaan huima 35,85 metriä korkea torni. Se peittosi aiemman, pari vuotta vanhan ennätyksen lähes metrillä.
Tämä ennätyksellinen Lego-rakennelma kasattiin nosturia apuna käyttäen ja pystyssä sitä pitivät kaapelit. Toisin kuin monet aiemmat maailman korkeimman Lego-tornin tittelin saaneet projektit ei tämä suoritus ollut Legon sponsoroima. Sadat tuhannet Lego-palikat saatiin lahjoituksina yksityishenkilöiltä, paikallisilta yrityksiltä ja hallinnolta.
Omer Toweriksi kutsuttu torni nimettiin vuonna 2014 syöpään menehtyneen Omer Savagin mukaan. Kahdeksanvuotias Savag rakasti Legoja ja rakensi niillä myös sairastaessaan.
Aidon kokoinen X-Wing-hävittäjä
Noin kuudellakymmenellä eurolla sai aikoinaan ostettua vajaat viisisataa palaa sisältävän X-Wing-hävittäjän, joka oli tietenkin kaikille Tähtien sota -elokuvia ja Legoja fanittavilla unelmien täyttymys. Mutta nyt mennäänkin Lego-rakennelmaan, jonka kyydissä voi oikeasti kuvitella astuvansa Luke Skywalkerin saappaisiin.
Yhdysvaltojen Kaliforniassa sijaitsevaan Legolandiin haluttiin vuonna 2013 täysikokoinen X-Wing-hävittäjä, jota rakentamaan palkattiin yhtiön Lego-insinöörien lisäksi innokkaita Lego-harrastajia – monet heistä myös Tähtien sota -fanaatikkoja. Mikä unelmatyö! Mallia Lego-hävittäjään otettiin pienoismallista; siis juuri siitä kaikille saatavilla olevasta.
Koko vain ”hieman” kasvoi, sillä aidon kokoinen malli oli reilut kolme metriä korkea, 13 metriä pitkä ja sen siipien kärkiväli hipoi 13,5 metriä. Eikä sitä yhden viikonlopun aikana kasattu, vaan neljän kuukauden aikana 32 työntekijää käyttivät rakentamiseen yli 17 000 työtuntia.
Yli 20 000 kiloa painavaan X-Wing-hävittäjään upposi Lego-palikoita järisyttävät 5 335 200 kappaletta.
Vaikka aidon kokoinen malli jäljitteli pienoismallia muuten pilkuntarkasti, oli siihen lisätty pientä maustetta: sen palikkaiset suihkumoottorit pärisivät ja hehkuivat kuten elokuvan X-Wing-hävittäjässä.
Tämä upea Lego-rakennelma oli Legolandissa näytteillä vuoden 2013 loppuun, minkä jälkeen se purettiin ja palikoilla rakennettiin jotain uutta päätä huimaavaa.
Pizzatehdas
Iouri ja Michael Petoukhov, isä ja poika, ovat intohimoisia Legoilla rakentajia ja jakavat kunnianhimoisia projektejaan netissä muiden nähtäväksi. He ovat rakentaneet muun muassa paalaimen ja lumiauran, jotka ovat olleet täysin toimivia, mutta toki vain pienikokoisia.
Vuonna 2020 heidän YouTube-kanavansa, The Brick Wall, täytti viisi vuotta. Merkkipaalua juhlistaakseen Petoukhovit halusivat yhdistää kaksi rakkauttaan, Legot ja pizzan, joten he rakensivat pizzatehtaan, tai paremminkin linjaston.
Linjasto kuljettaa pizzapohjaa laitteessa, joka levittää kastikkeen ja ripottelee valitut täytteet. Lego-rakennelma ei kuitenkaan paista pizzaa, sillä palikathan ovat muovia, joten niille ei paistolämpötilassa kävisi hyvin. Mutta kun pizza on valmistunut uunissa, laitetaan se takaisin linjastolle, jossa se leikataan syötäväksi sopiviin viipaleisiin.
Onko tämä pizzatehdas sitten käytännöllinen? Ei tosiaankaan, mutta siksi Petoukhovit eivät Legoilla rakentelekaan. Pizzatehdas oli hauska ja haastava projekti, jonka jälkeen toki odotti ankea palikoiden peseminen.
Aidon kokoinen ja toimiva talo
Englantilainen tv-juontaja James May tunnetaan ehkä parhaiten Top Gear -ohjelmasta, jossa hän oli mukana vuoteen 2015 saakka. Mayn tiedetään olevan autointoilija, mutta monelle voi tulla yllätyksenä, miten suuri Lego-fani hän on. Aidon Lego-talon rakentaminen oli ollut Mayn haave jo pikkupojasta lähtien, ja vuonna 2009 tuo unelma vihdoin toteutui.
Kaksikerroksisella Lego-talolla oli korkeutta kuusi metriä ja se oli rakennettu 3,3 miljoonasta Lego-palikasta. Yksin May ei tokikaan taloa rakentanut, vaan suunnittelussa ja toteutuksessa oli mukana tuhansia apulaisia ystävistä faneihin. Vaikka talo näytti ulospäin vain jättimäiseltä ja värikkäältä Legoista rakennetulta kuutiolta, oli Denbies-viinitilan maille Surreyyn nousseen kiinteistön yksityiskohtiin todella satsattu.
Talo oli periaatteessa täysin asumiskelpoinen, mutta siinä ei ollut vedenpitävää kattoa tai lämmitystä. Toki jossain kuivassa ja lämpöisessä ilmastossa – ei siis Isossa-Britanniassa – asuminen olisi voinutkin onnistua, sillä talossa oli esimerkiksi täysin toimiva kylpyhuone. Putkityöt oli tehty asianmukaisesti: hanoista ja suihkusta tuli vettä ja wc-pönttö huuhtoi. Sänky ei ehkä ollut kaikkein pehmeimmästä päästä, mutta väliäkös tuolla.
Lego-talon tarina ei kuitenkaan päättynyt onnellisesti, sillä maanomistaja määräsi sen purettavaksi. Se nimittäin häiritsi viinirypäleiden korjuuta. Lego-yhtiökään ei ollut halukas auttamaan, sillä talon hajottaminen kuljetettaviksi paloiksi ja uudelleen rakentaminen Legoland-puistoon olisi maksanut liikaa. Niinpä May joutui raskain sydämin purkaa toteutuneen lapsuuden haaveensa vielä rakennusvuoden aikana.
Tulevaisuuden Japani?
Vuonna 2012 Lego halusi juhlistaa näyttävällä tavalla 50-vuotista historiaansa Japanin markkinoilla. Build-up Japan -projektissa Lego järjesti Japanin eri kaupungeissa kuusi työpajaa, joissa yhteensä 5000 koululaista sai osallistua tulevaisuuden Japanin rakentamiseen.
Installaatiossa käytettiin lähes pelkästään norsunluunvärisiä Lego-palikoita, joilla rakennettiin futuristinen kuvaus siitä, miltä Japani voisi tulevaisuudessa näyttää.
Lapset saivat käyttää mielikuvitustaan ja luoda sellaisia kaupunkeja kuin halusivat. Tarkoitus ei ollut pitää maata mittakaavassa eikä sen pinnanmuotoja todellisina, vaikka ääriviivoiltaan rakennelma oli suora kopio Japanista. Kun nuoret osallistujat saivat vapaat kädet, täyttyi lähes 25 metrin mittainen Japani pilvenpiirtäjistä, mutta mukaan mahtui myös puistoja ja muita rauhallisia viheralueita.
Noin 1,8 miljoonasta palikasta rakennettu Japani on yksinkertaisesti kaunis ja harmoninen kokonaisuus.
Allianz Arena
Saksan Legoland sijaitsee Günzburgissa, lähellä Müncheniä, joten on vain ja ainoastaan sopivaa, että siellä on pienoismalli jalkapalloseura Bayern Münchenin kotistadionista.
Legolandin Allianz Arena on rakennettu yli miljoonasta Lego-palikasta alkuperäisen ja oikean rakennussuunnitelman mukaisesti. Haasteita pienoismallin rakentamisessa aiheutti erityisesti stadionin kaareva muoto, mutta mitäpä ei Lego-palikoilla pystyisi luomaan.
Metrin korkuinen pienoismalli on pinta-alaltaan 5 × 4,5 metriä ja painaa 1500 kiloa. Parkkipaikan löytäminen missä tahansa urheilutapahtumassa on usein tuskallista, mutta Legolandin Allianz Arenalla tämäkin on otettu huomioon: stadionin yhteydessä on parkkihalli autoilijoille. Lego-autoilijoille.
Koska olemassa ei ollut sopivia Lego-palikoita, joilla valaistu katsomo olisi saatu jäljittelemään esikuvana toimivan stadionin puna-sini-valkoista valoshow’ta, päätettiin Legolla valmistaa läpinäkyviä palikoita juuri tätä projektia varten. Viisituhatta LED-lamppua valaisevat stadionin luoden suurta Lego-urheilujuhlan tuntua.
Ehkä kaikkein häkellyttävin yksityiskohta ovat katsojat. Stadionilla on noin 30 000 Lego-ukkoa, joiden ulkonäköön myös Legolandissa vierailleet ovat päässeet vaikuttamaan suunnittelemalla katsomoon mini-faneja.
Merihirviö
Walt Disney World, Orlandossa, Yhdysvalloissa, on lomakeskus täynnä näkemistä ja tekemistä. Vuonna 1997 teemapuiston yhteyteen rakennettiin LEGO Imagination Center eli kaikkea mahdollista ja mahdotonta Legoista. Legon omaan teemapuistoon vierailijat toivottaa tervetulleeksi Brickley, Buena Vista -lammessa asuva merihirviö. Brickley, joka voisi suomeksi olla vaikkapa Palikkainen, on tehty 170 000 Lego-palikasta ja se on reilun yhdeksän metrin mittainen.
Vaikka Walt Disney Worldin Lego-keskukseen on yli 20 vuoden aikana rakennettu monenlaisia mestariteoksia, kuten Lumikki ja seitsemän kääpiötä tai 3,5-metrinen Tyrannosaurus rex, on vedestä nouseva Brickley kestosuosikki.
Taidetta Legoilla ja varjoilla
Vaikka Chicagossa majaansa pitävän yhdysvaltalaisen John V. Munteanin Lego-rakennelmat häviävät koossa ja palikoiden määrässä muille tämän listan luomuksille, niin ainutlaatuisuudessaan ne ovat kärkisijoilla.
Munteanin teokset leikittelevät perspektiivillä, valolla ja varjolla, ja hän on käyttänyt töissään monia erilaisia materiaaleja. Miksi ei siis myös Legoja!? Rakennelmat näyttävät epämääräiseltä kasalta värikkäitä Lego-palikoita, mutta kun valo heijastetaan pimeässä huoneessa niiden läpi, muodostuu seinälle mykistävän yksityiskohtaisia ja siroja kuvioita. Onko tämä taidetta vai taikuutta? Vai sekä että?
Enimmillään Muntean käyttää Lego-teoksiinsa hieman reilua 40 000 palasta, mutta määrä tietenkin vaihtelee työstä riippuen. Joistakin rakennelmista ilmestyy kääntelemällä jopa useita erilaisia varjokuvia.
Maailman suurin Lego-rakennelma
Noin 13 metriä korkea pienoismalli Lontoon kuuluisasta läppäsillasta, Tower Bridgestä, on palikoiden määrässä mitattuna maailman suurin Lego-rakennelma. Legoista valmistettu Tower Bridge rakennettiin osaksi brittiläisen Land Rover -automerkin New Discovery -katumaasturin julkistamistilaisuutta syyskuussa 2016.
Noin vuosi ennen h-hetkeä Land Roverilta otettiin yhteyttä Bright Bricks -yhtiöön, joka on erikoistunut rakentamaan kaikenlaista – suurta ja pientä – lelupalikoista. Land Rover ja Bright Bricks lyöttäytyivät yhteistyöhön Legon kanssa ja ryhtyivät suunnittelemaan ennätysyritystä.
Kymmeniä tuhansia työtunteja ja 5 805 846 Lego-palikkaa myöhemmin kova työ palkittiin, kun Guinnes World Records -palkitsi Tower Bridgen maailman suurimpana Lego-rakennelmana (palikoiden määrässä mitattuna). Edellinen ennätys lyötiin hieman reilulla 470 000 palikalla.
Lego-palikoiden määrää on hankala ymmärtää, mutta jos nuo vajaat kuusi miljoonaa osaa laitettaisiin perätysten, olisi jono 320 kilometrin mittainen.
Lue myös:
Viihde
Kohtauksen ajoitus meni pieleen ja Michael J. Fox kuristui tajuttomaksi: 10 näyttelijää, jotka ovat joutuneet kuvauksissa hengenvaaraan – osa 2
Hollywood-näyttelijän työympäristö voi olla hengenvaarallinen, vaikka sitä ei kaikesta ulkoisesta hohdokkuudesta päätellen uskoisikaan. Tässä kymmenen kiperää läheltä piti -tilannetta elokuvien tuotannoista.
Stuntit voivat epäonnistua, myös rautaisilta alan ammattilaisilta; puhumattakaan näyttelijöistä, jotka eivät ole saaneet asiaankuuluvaa koulutusta. Jotkut toimintatähdet (ja muutkin) haluavat kuitenkin tehdä stunttinsa itse, mikä ei aina turvallisuuden kannalta ole paras ratkaisu.
Listalle toki mahtuu muitakin kuin räväköissä toimintakohtauksissa käyneitä vahinkoja, esimerkiksi joku voi ratsastaa keskelle miinakenttää, tukehtua viikunaan tai yksinkertaisesti vain kompastua tappava väline kädessään.
Listafriikki löysi kymmenen toisistaan hyvin erilaista tapausta ja elokuvaa, mutta kaikissa näissä hengenlähtö on ollut enemmän tai vähemmän lähellä. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi täpärää tilannetta voit lukea tästä:
10 huippunäyttelijää, jotka ovat joutuneet elokuvan kuvauksissa hengenvaaraan – osa 1
Michael J. Fox
Michael J. Fox kävi kuoleman porteilla Paluu tulevaisuuteen -trilogian viimeisen osan kuvauksissa. Vuonna 1990 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Foxin esittämä Marty McFly ollaan hirttämässä, mutta Doc pelastaa hänet viime hetkellä.
Lynkkauskohtaus tehtiin ensin niin, että Fox seisoi laatikon päällä, mutta asetelma ei toiminut. Fox kertoo vuonna 2002 julkaistussa Lucky Man -omaelämäkerrassaan, että halusi suorittaa stuntin itse, mikä herätti tuotantoryhmässä vastustusta. Näyttelijä sai kuitenkin tahtonsa läpi, kunhan vannoi, että osaisi varmasti laittaa kätensä oikeaan kohtaan hirttosilmukan kiristyessä kaulan ympärillä. Fox vannoi osaavansa.
Ajoitus meni kuitenkin täysin pieleen, sillä Fox kuristui ja menetti tajuntansa puoleksi minuutiksi ennen kuin kukaan tajusi, että hän oli hengenvaarassa. ”Roikuin narun päässä tajuttomana useita sekunteja, ennen kuin suuri fanini Bob Zemeckis (ohjaaja Robert Zemeckis) tajusi, että edes minä en ole niin hyvä näyttelijä”, kirjoittaa Fox omaelämäkerrassaan.
Jason Statham
The Expendables -elokuvasarja vilisee toimintatähtiä; legendoista tuoreempiin tapauksiin. Monet näyttelijöistä tekevät omat stunttinsa itse ja yksi taitavimmista on brittiläinen Jason Statham. Stunttikoordinaattorit ovat ihailleet Stathamin taitoja nimenomaan stunttikuskina, mutta The Expendables 3 -elokuvan kuvauksissa meinasi käydä erittäin huonosti. Ajotaidoilla ei ollut asian kanssa tekemistä, vaan kyseessä oli laitevika – Stathamin ohjaaman kuorma-auton jarrut eivät toimineet.
Hän päätyi auton kanssa Mustaanmereen, mikä säikäytti koko työryhmän pahanpäiväisesti – ja täysin syystä. Näyttelijäkollegat olivat varmoja, että he olivat juuri todistaneet Stathamin kuoleman. Mutta niin vain mies nousi pintaan ja hänet autettiin takaisin satamalaiturille. Saatuaan kuivaa vaatetta ylle Statham palasi takaisin sorvin ääreen kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Esimerkiksi Sylvester Stallone on sanonut haastattelussa, että jos kuka tahansa muu heistä oli päätynyt auton kanssa mereen, olisi se ollut menoa. Näyttelijöillä oli kohtauksessa raskaat saappaat ja paljon aseita, eikä veden alla iskevä paniikki ainakaan olisi helpottanut tilannetta.
Mutta Stathamilla on salainen ase: nuorempana, ennen näyttelijäksi ryhtymistä, hän kuului Englannin uimahyppymaajoukkueeseen ja edusti maataan muun muassa vuoden 1990 Kansainyhteisön kisoissa. Vesi ei siis elementtinä ollut pelottava tai vieras, joten Statham pystyi upoksissa käyttäytymään rauhallisesti ja sukeltamaan ulos pohjaan painuvasta autosta.
Diane Kruger
Quentin Tarantinon käsikirjoittama ja ohjaama, vuonna 2009 ensi-iltaan tullut Kunniattomat paskiaiset on humoristisena sotaelokuvana täynnä väkivaltaa. Yhdessä mieleenpainuvimmista kohtauksista Christoph Waltzin roolihahmo Hans Landa kuristaa Diane Krugerin näyttelemän Bridget von Hammersmarkin hengiltä. Vaikka kohtauksessa ei roisku veri, vaikuttaa se hyvin aidolta eikä vähiten Krugerin kasvonilmeiden vuoksi.
Ja ei ihmekään, että se on todentuntuinen, sillä Krugeria kuristettiin siinä aivan oikeasti. Tarantino esitti asian Krugerille ja kertoi haluavansa itse toimia kuristajana: ”Minun käteni ovat kaulasi ympärillä kuristamassa. Katkaisen sinulta hetkeksi hapensaannin, jotta saamme ikuistettua todellisen reaktion kasvoiltasi ja sitten kohtaus on ohi; käykö tämä?”. Kruger luotti ohjaajaan sataprosenttisesti ja suostui riskaabeliin kohtaukseen.
Tarantino on kertonut, että muita vaihtoehtoja ei ollut, sillä Waltzia hän ei halunnut laittaa tilanteeseen, joka voisi päättyä huonosti: ”Tiesin itse mitä halusin; hän olisi mahdollisesti puristanut liian vähän tai sitten liian paljon.”.
Vaikka kohtaus oli hetkessä ohi, ei ilmatien tukkiminen ole ikinä leikin aihe. Kruger kuitenkin selvisi tilanteesta ilman fyysisiä tai henkisiä traumoja, ja on jälkeenpäin kiitellyt turvallista ympäristöä, jonka Tarantino kuvauspaikalle loi.
Jackie Chan
Jackie Chan on näyttelijä, jonka työkalupakkiin kuuluu monia eri taistelulajeja ja huimapäisen luonteensa ansiosta hän tekee itse kaikki stunttinsa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on jo 50 vuotta kestäneeseen uraan mahtunut paljon. Mutta murtuneet luut tai sijoiltaan mennyt lonkka ovat pientä verrattuna siihen, mitä tapahtui Chanin itse käsikirjoittamassa ja ohjaamassa vuoden 1986 toimintakomediassa Jumalten aseet.
Jugoslaviassa kuvatun elokuvan avauskohtauksessa Chan hyppää linnan seinältä puun oksalle ja ensimmäinen otos sujuikin mallikkaasti. Näyttelijä halusi kuitenkin tehdä kohtauksen uudestaan – se oli päätös, joka maksoi miltei hänen henkensä. Oksa nimittäin katkesi ja mies putosi viiden metrin korkeudesta kivikkoon.
Hän löi päänsä sellaisella voimalla, että pala lohjennutta kalloa työntyi aivoihin. Ellei työryhmä olisi vuoristossa toiminut nopeasti ja päättäväisesti, ei mies olisi enää hengissä, mutta onneksi hänet saatiin lennätettyä nopeasti sairaalaan kahdeksan tuntia kestäneeseen leikkaukseen.
Muistoksi uransa uhkaavimmasta tilanteesta Chanille jäi toiseen korvaan hieman heikompi kuulo sekä kalloon pysyvä reikä, jota muun muassa Conan O’Brien on päässyt koskettamaan.
Sylvester Stallone
Kun Sylvester Stallone tuli jo mainittua, niin otetaan hänen hengenvaarallinen elokuvakohtauksensa seuraavana. Monessa liemessä keitetty ja lukuisia loukkaantumisia kuvauksissa kokenut Stallone kävi hyvin lähellä kuolemaa kuvatessaan vuoden 1985 Rocky IV -elokuvaa, jonka hän myös ohjasi.
Monet elokuvan nyrkkeilykohtauksista olivat aitoja ja autenttisuuden lisäämiseksi Stallone pyysi vastanäyttelijäänsä – ja elokuvassa verivihollistaan Ivan Dragoa esittänyttä – Dolph Lundgrenia lyömään niin sanotusti ”täysiä”.
”Pyysin, että hän ei säästelisi, vaan yrittäisi tosissaan tyrmätä minut. Voiko tyhmempää olla? Pian makasin sairaalan teho-osastolla.”, muisteli Stallone Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2019. Lundgren oli lyönyt hurjan alakoukun Stallonen rintakehään, mikä tietysti tuntui välittömästi kovana iskuna, mutta sen voima selvisi vasta myöhemmin samana iltana.
”Verenpaineeni nousi levossa 260:een ja hengittämisestä tuli vaivalloista. Minut kiidätettiin hätälennolla kanadalaiselta kuvauspaikalta Kaliforniaan sairaalaan.”, kertoo Stallone ja sanoo Lundgrenin lyönnin olleen niin kova, että hänen sydämensä iskeytyi vasten kylkiluita ja alkoi turpoamaan. Lääkäreiden mukaan samanlaisia vakavia vammoja nähdään auto-onnettomuuksien jälkeen. ”Minua päin oli siis törmännyt rekka!”.
Lue myös:
Hollywood-näyttelijän elämä voi vaikuttaa hohdokkaalta, mutta työympäristö voi silloin tällöin käydä hengenvaaralliseksi. Tässä kymmenen kiperää läheltä piti -tilannetta.
Sehän on selvää, että stuntit voivat epäonnistua; myös rautaisilta alan ammattilaisilta. Jotkut toimintatähdet (ja muutkin) haluavat kuitenkin tehdä stunttinsa itse, mikä ei aina turvallisuuden kannalta ole paras ratkaisu.
Listalle toki mahtuu muitakin kuin räväköissä toimintakohtauksissa käyneitä vahinkoja, esimerkiksi joku voi ratsastaa keskelle miinakenttää, tukehtua viikunaan tai yksinkertaisesti vain kompastua tappava väline kädessään.
Listafriikki löysi kymmenen toisistaan hyvin erilaista tapausta ja elokuvaa, mutta kaikissa näissä hengenlähtö on ollut enemmän tai vähemmän lähellä. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi täpärää tilannetta voit lukea tästä:
Viggo Mortensen
Aragornia Taru Sormusten Herrasta -trilogiassa näytellyt Viggo Mortensen aiheutti ohjaaja Peter Jacksonille ylimääräistä sydämentykytystä käytyään improvisoimaan mahdollisimman pahassa paikassa.
Elokuvasarjan viimeistä osaa, Kuninkaan paluuta, kuvattiin Rangipo Desert -alueella, joka on armeijan vanha harjoituskenttä Uudessa-Seelannissa. Kyseisessä osiossa Aragorn pitää kuuluisan motivaatiopuheensa Mordorin Musta Portin ulkopuolella ennen suurta taistelua.
Koska kenttä oli ollut armeijan käytössä, oli sillä paljon räjähtämättömiä ammuksia. Jackson piti kuitenkin huolen, että tuotantoryhmällä oli turvallinen työympäristö ja räjähteiden varalta tarkastettu lokaatio. Näyttelijöille oli myös suunniteltu tarkat reitit, joita myöden heidän tuli kävellä tai ratsastaa.
Erästä kohtausta kuvattaessa Mortensen rupesi imrovisoimaan ja poikkesi hevosensa kanssa sovitulta suoja-alueelta. Vaikka mies selvisi naarmuitta hengenvaaralliselta miinakentältä, oli Jackson tätä seuratessaan varma, että todistaa miehen pian räjähtävän kappaleiksi.
Isla Fisher
Vuonna 2013 ensi-iltansa saaneen Suuren puhalluksen kuvauksissa Isla Fisherille oli käydä todella huonosti; muiden näyttelijöiden ja tuotantoryhmän katsellessa ihaillen vierestä.
Kohtauksessa Fisherin roolihahmo, illusionisti Henley Reeves, suorittaa vedellä täytetyssä altaassa temppua. Elokuvassa Henley Reeves on kahleilla kiinni altaan pohjassa ja hänen on paettava ennen kuin veteen vapautuu suuri määrä tappavia pirajoita. Hän kuitenkin vaikuttaa epäonnistuvan, alkaa riuhtoa tankissa epätoivoisena ja aika umpeutuu. Mutta simsalabim, taikuri seisookin kauhistuneen yleisön takana yhtenä palana, vaikka tankin vesi on verestä sameana.
Fisher teki stunttinsa itse ja oli käsistään ja jaloistaan magneettisilla ”lukoilla” kahlittuna. Mitään vaaraa ei siis pitänyt olla, sillä altaassa odotti työryhmän jäsen happipullon kanssa ja pohjassa oli hätänappi altaan tyhjentämistä varten. Mutta kaikki ei mennytkään niin kuin oli suunniteltu.
”Ketjuni jäi jumiin, joten en pystynyt uimaan pintaan”, kertoo Fisher kauhun hetkistään. Hän oli yrittänyt päästä painamaan hätänappia, sillä tiesi sen tyhjentävän altaan 70 sekunnissa, mutta ketjun jumiutumisen vuoksi hän ei yltänyt siihen. Hän hakkasi altaan seinää ja viittoili olevansa pulassa. Ongelmaksi nousi se, että juuri näitä samoja liikkeitä Fisherin piti käsikirjoituksenkin mukaan tehdä.
Kukaan sivustaseuraaja ei tajunnut tilanteen oikeaa laitaa ja vakavuutta: ”Kaikki luulivat minun vain näyttelevän uskomattoman hyvin. Todellisuudessa olin hukkumaisillani”. Lopulta altaassa ollut stuntkoordinaattori ymmärsi, että näyttelijällä oli hätä ja tuli vapauttamaan tämän kahleista. Fisher ehti olla veden alla kolme minuuttia, mikä on todella kauan; varsinkin jos paniikki pääsee iskemään – normaalisti ihminen kykenee pidättämään hengitystään puolesta minuutista kahteen minuuttiin.
Lue myös: Kauanko ihminen pystyy olemaan hengittämättä?
Gunnar Hansen
Kun Teksasin moottorisahamurhat -elokuvaa kuvattiin vuonna 1973, ei budjetissa ollut varaa spektaakkelimaisiin erikoistehosteisiin, joten kohtauksista piti saada aidon näköisiä ilman kikkoja. Siksipä esimerkiksi Leatherfacella, kannibalistisella sarjamurhaajalla, oli kuvauksissa usein oikea moottorisaha.
Joissakin kohtauksissa sahan teräketjusta oli poistettu hampaat, mutta suurimman osan ajasta näyttelijä Gunnar Hansen piteli käsissään tehokkaasti leikkaavaa tappokonetta.
Eräässä kohtauksessa saha on vain senttien päässä toisen näyttelijän, William Vailin, päästä, ja aikamoista koreografiaa vaadittiin myös loppukohtauksessa, jossa kuvaajat taiteilivat moottorisahan kanssa holtittomasti pyörivän Hansenin ympärillä ottaen lähikuvaa.
Kaikkein suurimpaan vaaraan joutui kuitenkin Hansen itse ja hengenlähtö oli vain senttien päässä. Yöllistä takaa-ajokohtausta kuvattaessa Hansen liukastui juostessaan mutaan ja kaatui niin, että moottorisaha lipesi hänen kädestään ja sinkoutui yläilmoihin. Hansenilla ei ollut mitää käsitystä siitä, mihin saha putoaisi, joten hän laittoi vain kätensä päänsä suojaksi ja toivoi parasta.
Moottorisaha laskeutui kymmenen sentin päähän. Siinä oli roppakaupalla onnea matkassa!
Halle Berry
Kuva: John Mathew Smith | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)
Halle Berryn rooli Bond-tyttönä vuoden 2002 Kuolema saa odottaa -elokuvassa ei ehkä ollut hänen uransa huippuhetkiä, mutta mieleenpainuva tuo kokemus varmasti oli. Berry nimittäin oli lähellä tukehtua. Vastanäyttelijä Pierce Brosnan oli kuitenkin vieressä ja pelasti Berryn hengen tukalassa tilanteessa.
Kyseessä ei ollut mikään elokuvan lukuisista toimintakohtauksista, vaan intiimikohtaus Brosnanin kanssa. Berryn esittämä Jinx leikkaa itselleen palan viikunaa ja käy intohimoiseen suuteluun James Bondin kanssa. Kaikki ei mennyt aivan suunnitellusti, sillä viikuna jumittui Berryn kurkkuun eikä hän saanut henkeä. Onneksi Brosnan huomasi nopeasti, että jokin oli hullusti ja jamesbondimaisesti pelasti neidon hädästä käyttämällä Berrylle Heimlichin otetta.
”Minun oli tarkoitus olla viikunan kanssa seksikäs ja viettelevä – ja sitten meinaan tukehtua siihen”, muisteli Berry pelottavaa, mutta jälkeenpäin ajateltuna huvittavaa, tilannetta Jimmy Fallonin haastattelussa vuonna 2020.
Daniel Day-Lewis
Kolminkertainen Oscar-voittaja Daniel Day-Lewis tuli vuonna 2017 päättyneellä urallaan tunnetuksi metodinäyttelemisestä eli vahvasta roolihahmoon eläytymisestä.
Day-Lewis meni roolihahmon saappaisiin astumisessa äärimmäisyyksiin ja muun muassa tositapahtumiin perustuvassa, vuoden 1989 Minun elämäni -elokuvassa hän esitti CP-vammaista Christy Brownia ja vietti koko kuvausten ajan kyyryssä pyörätuolissa. Roolisuoritus toi Day-Lewisille ensimmäisen Oscarin sekä kaksi murtunutta kylkiluuta.
Luut parantuvat, mutta todella köpelösti miehelle meinasi käydä vuonna 2002 ensi-iltansa saaneen Gangs of New York -elokuvan kuvauksissa. Teurastaja-Billin rooliin uppoutunut Day-Lewis suostui käyttämään vain sellaisia vaatteita, joita oli 1800-luvulla olemassa. Hän sairastui ensin tavalliseen flunssaan, joka paheni vakavaksi keuhkokuumeksi.
Keuhkokuumetta hoidetaan antibiooteilla, jos se on bakteerin aiheuttama. Day-Lewisin tila pääsi kuitenkin heikkenemään, sillä hän kieltäytyi ottamasta lääkkeitä, joita ei vielä 1800-luvulla ollut.
Näyttelijän oli lopulta pakko irtautua roolihahmostaan, sillä tuotantoryhmän lääkintähenkilöstön mukaan hän saattaisi kuolla tautiin ilman hoitoa.
Lue myös:
Uudet yleisurheilun maailmanennätykset eivät ole mikään harvinainen juttu, sillä tietyissä lajeissa ennätyksiä rikotaan tasaisin väliajoin. On kuitenkin koko joukko ennätyksiä, joita pidetään käytännössä mahdottomina rikkoa. Tässä tulevat vanhimmat yleisurheilun maailmanennätykset.
Ja tällä listalla aiheena ovat sellaiset yleisurheilun maailmanennätykset, joiden uskotaan ilman sääntömuutoksia olevan ikuisia. Monet näistä utopistiselta tuntuvista ennätyksistä ovat peräisin 1980-luvulta, joka oli anabolisten steroidien kulta-aikaa ja doping-valvonta oli lapsenkengissä. Monessa maassa dopingin käyttö oli tuolloin systemaattista ja osa järjestelmää.
Tämän listan maailmanennätykset ovat herättäneet vuosien mittaan kysymyksiä ja epäilyjä, ja suoranaisia syytöksiä on heitelty varmaan jokaisen urheilijan suuntaan. Myös vanhojen ennätysten pyyhkimisestä ja puhtaalta pöydältä aloittamisesta on puhuttu. Kaikki nämä ennätykset ovat kuitenkin virallisia ja aikanaan hyväksytysti suoritettuja, joten tähän aiheeseen en enää palaa.
Mitä veikkaat – tullaanko näitä hirmuisia tuloksia koskaan rikkomaan? Vai ovatko tämän listan vanhimmat yleisurheilun maailmanennätykset ikuisia?
10. Neuvostoliitto – Naisten 4 × 400 metrin viestijuoksu
Soulin olympialaisissa vuonna 1988 tehtiin huimia maailmanennätyksiä, joista osa on voimassa edelleen. Ei ehkä yllätä, että näitä tuloksia löytyy myös kourallinen tästä artikkelista, kun listataan maailman vanhimmat yleisurheilun maailmanennätykset.
Kymmenenneksi vanhin maailmanennätys tehtiin lokakuun 1. päivänä vuonna 1988, kun vuorossa oli naisten pitkä viesti. Neuvostoliiton joukkue Tatjana Ledovskaja, Olga Nazarova, Maria Pinigina ja Olga Bryzgina pinkoi voittoon ajalla 3.15,17, joka on siis edelleen voimassa oleva maailmanennätys.
Neuvostoliiton joukkue oli kiven kova, sillä neljän naisen viestijoukkueessa juoksi samojen Soulin olympialaisten 400 metrin mitalikolmikko. Bryzgina otti kultaa, Ledovskaja oli hopealla ja Nazarova pronssia. Jotain näiden naisten vauhdista kertoo myös se, että Bryzginan ja Nazarovan ennätysviestissä tekemät osuusajat ovat niin ikään edelleen maailman kovimpien joukossa. Kummankin aika oli 47,8 ja sillä he ovat jaetulla kolmannella sijalla nopeimmissa viestin osuusajoissa.
Naisten pitkä viesti Soulin olympialaisissa oli käsittämättömän kova. Hopeaa ottanut Yhdysvaltain joukkue hävisi Neuvostoliitolle vain 34 sadasosa sekuntia. Yhdysvaltojen aika on edelleen maailman toiseksi kovin aika naisten 4 × 400 metrin viestijuoksussa.
Tuossa joukkueessa juoksi muuten Soulin olympialaisten 4-kertainen mitalisti Florence Griffith-Joyner, joka urakoi molemmat viestit sekä kaksi henkilökohtaista pikamatkaa. Tämä lista jatkuu Soulin olympialaisilla ja Griffith-Joynerin järisyttävillä saavutuksilla.
9. Florence Griffith-Joyner – 200 metrin juoksu 29.9.1988
Vuonna 1988 yhdysvaltalainen Florence Griffith-Joyner nousi pikajuoksun vankkumattomaksi kuningattareksi.
Lempinimen Flo-Jo saanut urheilija kohautti Yhdysvaltain olympiakarsinnoissa koko urheilumaailmaa juoksemalla käsittämättömän 100 metrin maailmanennätyksen, mutta siihen palataan tällä listalla myöhemmin.
Noiden olympiakarsintojen aikaan Flo-Jo vannoi rikkovansa viimeistään Soulin olympialaisissa myös 200 metrin juoksun maailmanennätyksen. Sen hän tekikin syyskuun 29. päivänä kellottaen välierässä ajan 21,56 sekuntia.
Ja sitten hieman myöhemmin samana iltana hän pinkoi finaalissa 200 metriä 21,34 sekuntiin. Ja tuo ennätys on edelleen rikkomatta.
Lähelle on kuitenkin päästy, sillä Jamaikan Shericka Jackson hätyytteli haamuaikaa kesällä 2023 pariinkin otteeseen. Jackson juoksi elokuussa 2023 kaikkien aikojen toiseksi kovimman ajan, kun kellot pysähtyivät Budapestin MM-kisoissa aikaan 21,41.
Mutta ainakin vielä toistaiseksi naisten 200 metrin juoksun ennätys on Flo-Jon nimissä.
8. Jackie Joyner-Kersee – seitsenottelu 23.–24.9.1988
Se, että urheilija on moninkertainen olympia- ja MM-kultamitalisti, on toki harvinaista, mutta ei ennenkuulumatonta. Aina välillä tulee tähtiä, jotka dominoivat lajiaan vuodesta toiseen. Mutta se, että kultaa ottaa useammassa kuin yhdessä lajissa, on harvinaisempaa. Varsinkin, kun toinen ”laji” on seitsenottelu.
Yhdysvaltalainen Jackie Joyner-Kersee oli kuitenkin maailman huipulla sekä seitsenottelussa että pituushypyssä. Hänellä on kaksi seitsenottelun olympiakultaa (Soul 1988 ja Barcelona 1992), pituushypyn olympiakulta (Soul 1988), seitsenottelun olympiahopea (Los Angeles 1984) ja kaksi olympiapronssia pituushypystä (Barcelona 1992 ja Atlanta 1996). Näiden päälle Joyner-Kerseellä on vielä neljä maailmanmestaruutta – kaksi kummastakin lajista.
Joyner-Kersee paransi seitsenottelun maailmanennätystä huimat neljä kertaa ja ylitti ensimmäisenä naisena 7000 pisteen rajan vuonna 1986. Soulin vuoden 1988 olympialaisissa, joista siis kotiintuomisina kaksi kultaa, Joyner-Kersee teki ottelussa edelleen voimassa olevan maailmanennätyksen: 7291 pistettä.
Kuusi kaikkien aikojen parasta seitsenottelutulosta ovat Joyner-Kerseen nimissä ja historian seitsemänneksi kovimmasta tuloksesta on vastannut Ruotsin Carolina Klüft. Klüft oli oman aikakautensa ottelukuningatar, sillä kausien 2002–2007 välillä hän oli voittamaton. Klüftin ennätys, 7032 pistettä, on kuitenkin varsin kaukana seitsenottelun kiistattoman kuningattaren maailmanennätyksestä.
7. Florence Griffith-Joyner – 100 metrin juoksu 16.7.1988
Niin lähellä, mutta niin kaukana. Naisten 100 metrin juoksun maailmanennätyksen rikkominen on parin viime kauden aikana ollut lähempänä kuin koskaan. Oikeastaan se ei ennemmin ole ollut järin lähellä.
Jamaikan Elaine Thompson-Herah juoksi kaikkien aikojen toiseksi kovimman ajan, 10,54 sekuntia, elokuussa 2021 ja vannoi vielä rikkovansa mahdottomana pidetyn ennätyksen.
Tuo kyseinen ennätys tehtiin Yhdysvaltain vuoden 1988 olympiakarsinnoissa Indianapolisissa. Heinäkuun 16. päivänä stadionilla puhalsi tuuli ja ennätyksiä oli rikottu lajissa jos toisessakin. Mutta kun tuulimittari näyttää viittä metriä myötäistä, ei huimia tuloksia tietenkään tehty sallituissa olosuhteissa. Sitten tuli naisten 100 metrin juoksun puolivälierien aika.
Florence Griffith-Joyner kellotti järisyttävän ajan: 10,49 sekuntia. Se rikkoi aiemman maailmanennätyksen lähes kolmella sekunnin kymmenyksellä. Ympäri stadionia liput liehuivat valtoimenaan ja tuulimittarit huusivat hoosiannaa, mutta etusuoralla mittari näytti täysin tyyntä. Flo-Jo oli juuri tehnyt käsittämättömän uuden maailmanennätyksen.
Eikä tuo ollut vain sattumaa, sillä välierässä ja finaalissa Griffith-Joyner pinkoi ajat 10,70 ja 10,61, jotka nekin olisivat olleet uudet ennätykset.
Syyskuussa 1988 Griffith-Joyner voitti Soulissa olympiakultaa kellottaen jokaisessa juoksussa aikoja, jotka ovat edelleen kaikkien aikojen kovimpien joukossa.
Soulin olympialaisten jälkeen Griffith-Joyner jäi kilparadoilta eläkkeelle. Vuonna 1998 hän menehtyi nukkuessaan voimakkaan epilepsiakohtauksen seurauksena. Maailman nopein nainen oli vain 38-vuotias.
6. Gabriele Reinsch – kiekonheitto 9.7.1988
Naisten kiekonheitossa 72 metriä on ollut saavuttamaton haamuraja 1980-luvun jälkeen.
Tokion olympiavoittaja, yhdysvaltalainen Valarie Allman heitti ennätyksensä 71,46 metriä kesällä 2023. Rion ja Lontoon olympiavoittaja, Kroatian Sandra Perković heitti vuonna 2017 oman ennätyksensä 71,41. Mutta muuten ollaan oltu viime vuosikymmenet hyvinkin kaukana.
Asiaan tuli muutos huhtikuun 13. päivänä vuonna 2024, kun Yhdysvaltain Ramonassa järjestetyssä kilpailussa nähtiin kiekkoringissä käsittämätöntä suorittamista. Kuuban Yaimé Perez heitti tuloksen 73,09. Se oli paras naisten kiekkotulos 35 vuoteen. Haamuraja 72 metriä oli vihdoinkin saavutettu – uudelleen.
Mutta vaikka Perezin suoritus on nykyaikana jäätävä, niin vielä jäätävämpää on eri aikakausien tasoero. Tuo 72 metriä ei ollut mikään haamuraja 80-luvun heittäjille.
Saksan demokraattista tasavaltaa eli DDR:ää edustaneen Gabriele Reinschin maailmanennätys on nimittäin utopistiselta kuulostava 76,80 metriä. Sen hän kiskaisi DDR:n ja Italian välisessä maaottelussa Itä-Saksan Neubrandenburissa heinäkuun 9. päivänä vuonna 1988. Reinsch on omalla metriluvullaan, sillä kaikkien aikojen toiseksi paras tulos on 74,56 metriä.
Urheilu-uransa jälkeen opettajana toiminut Reinsch ei niittänyt menestystä arvokisoissa – ei siis ainakaan sen tasoista menestystä, jota maailmanennätyksen haltijalta voisi odottaa.
Soulin vuoden 1988 olympialaisissa hän sijoittui seitsemänneksi ja Splitin vuoden 1990 EM-kisoissa kotiintuomisina oli kirpaiseva neljäs sija. Maailmanennätys on kuitenkin se, mistä hänet muistetaan – löytyykö sille koskaan rikkojaa!?
5. Galina Tšistjakova – pituushyppy 11.6.1988
Leningradissa kesäkuun 11. päivänä vuonna 1988 järjestetyissä yleisurheilukilpailuissa saatiin todistaa yhden yleisurheilun vanhimman maailmanennätyksen syntyä. Neuvostoliittoa edustanut Galina Tšistjakova hyppäsi pituudessa tuloksen 752 cm, jolle ei uhkaajaa ainakaan tällä hetkellä löydy. Lähimmäksi ovat päässeet Tšistjakovan kanssa samaan aikaan kilpailleet Jackie Joyner-Kersee (749 cm) ja DDR:n Heike Drechsler (748 cm).
Näiden naisten lukemia lähelle ei ole kukaan hypännyt vuosikausiin. Kolmikko oli hirmuinen ja kilpailun taso ennennäkemätöntä. Maailmanennätyksen kesäkuussa 1988 tehnyt Tšistjakova hyppäsi myöhemmin kesällä Soulin olympialaisissa pronssia, kun yhdysvaltalainen ja itäsaksalainen veivät kirkkaimmat mitalit.
Joka tapauksessa Tšistjakova oli moninkertainen arvokisamitalisti ja piti aikoinaan hallussaan myös kolmiloikan maailmanennätystä. Vuonna 1989 hypätty ennätys, 14,52 metriä, rikottiin kuitenkin jo seuraavana vuonna. Tšistjakovan pituushyppyennätys sen sijaan vaikuttaa kiveen hakatulta.
4. Natalia Lisovskaja – kuulantyöntö 7.6.1987
Neuvostoliiton Natalia Lisovskaja jysäytti Moskovassa järjestetyissä kilpailuissa jäätävän 22,60 metrin työnnön kesäkuun 7. päivänä vuonna 1987. Sillä hän rikkoi kolme vuotta aiemmin tekemänsä kuulantyönnön maailmanennätyksen seitsemällä sentillä. Se ei tälle naiselle kuitenkaan riittänyt, vaan samana päivänä ja samassa kilpailussa hän paranteli ennätystä vielä kolmella sentillä.
Lisovskajan 22,63 metrin hirmutyöntö on yksi niistä maailmanennätyksistä, joita ei uskota koskaan rikottavan. Lisovskajalla on nimissään viisi kaikkien aikojen pisintä työntöä, joista jokainen yli 22,50 metriä. Hän on myös olympiavoittaja (Soul 1988) ja maailmanmestari (Rooma 1987).
Päälle 22 metrin ei ole kukaan nainen työntänyt 1980-luvun jälkeen ja 21 metrin rajan on sittemmin rikkonut vain kuusi naista, joista heistäkin neljä 1990-luvulla.
Oman aikansa legenda ja suvereenisti lajiaan hallinnut uusiseelantilainen Valerie Adams työnsi parhaimmillaan tuloksen 21,24 ja oli valovuosia kilpakumppaneitaan edellä. Adamsin ennätys on elokuulta 2011. Matkaa Lisovskajan järisyttävään maailmanennätykseen jäi lähes 1,4 metriä.
3. Juri Sedyh – moukarinheitto 30.8.1986
Neuvostoliittoa edustanut Juri Sedyh on yksi niistä kahdesta miehestä, jotka ovat koskaan viskanneet moukaria yli 86 metriä. Sedyh ja Sergei Litvinov, tuo toinen 86 metrin kerholainen, ovat myös ainoita, jotka ovat ylittäneet 85 metrin rajan.
Elokuun 30. päivänä vuonna 1986 Stuttgartin EM-kisoissa Sedyh heitti edelleen voimassa olevan maailmanennätyksen 86,74 metriä. Se on miesten osalta kaikkien aikojen pitkäikäisin yleisurheilun maailmanennätys.
Stuttgartissa kiskaisemallaan hirmuheitolla Sedyh rikkoi aiemmin samana kesänä tekemänsä maailmanennätyksen, joka oli 86,66 metriä. Tuo tulos syntyi Neuvostoliiton ja DDR:n välisessä maaottelussa. Jestas, mikä maaottelu!
Jätettyään kilpakentät taakseen Sedyh meni naimisiin edellisessä kohdassa esitellyn kuulantyönnön ennätysnaisen Natalia Lisovskajan kanssa ja pariskunta sai tyttären. Perhe muutti Neuvostoliiton kaaduttua Pariisiin, jossa Sedyh työskenteli opettajana ja valmensi ranskalaisia moukarinheittäjiä. Kaksinkertainen olympiavoittaja (Montreal 1976 ja Moskova 1980) menehtyi 66-vuotiaana sydänkohtaukseen syyskuussa 2021.
Nykypäivänä miesten moukarissa yli 82-metrinen heitto on äärimmäisen kova ja harvinainen tulos.
2. Marita Koch – 400 metrin juoksu 6.10.1985
Saksan demokraattista tasavaltaa edustanut Marita Koch oli kesällä 1984 hätyytellyt 48 sekunnin rajan rikkomista, mutta upeista juoksuista huolimatta haamuraja jäi useaan otteeseen muutaman sekunnin kymmenyksen päähän. Alle pitäisi päästä, jos 400 metrin maailmanennätyksen mieli rikkoa.
Koch oli jo olympiavoittaja ja yksi DDR:n suurimmista tähdistä, jolla oli hallussaan 200 metrin maailmanennätys. Vuona 1979 Kochista tuli ensimmäinen nainen, joka juoksi 200 metriä alle 22 sekuntiin. Tuo ennätys, 21,71, säilyi Kochin hallussa Soulin 1988 olympialaisiin saakka ja se on edelleen kaikkien aikojen yhdeksänneksi kovin aika. Koch oli myös mukana DDR:n pikaviestissä sekä pitkässä viestissä rikkoen molemmilla matkoilla useampaan otteeseen maailmanennätyksiä.
Mutta takaisin 400 metrin sileällä. Tavoite maailmanennätyksestä täyttyi 5.10. 1985 yleisurheilun maailmancupissa, joka järjestettiin Australian Canberrassa. Koch juoksi sileän ratakierroksen aikaan 47,60, mitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen ylivoimaisimmista suorituksista. Tällä vuosituhannella lähimmäksi on päässyt Bahrainin Salwa Eid Naser vuonna 2019, kun hän juoksi Dohassa ajan 48,14, mikä oli sensaatiomainen yllätys.
Mainittakoon vielä, että Marita Kochista tuli vuonna 1985 Pariisissa järjestetyissä sisäratojen MM-kilpailuissa ensimmäinen urheilija, joka on voittanut kaikki eurooppalaiselle yleisurheilijalle saavutettavissa olevat arvokisakullat: hänellä on olympiakulta sekä MM- ja EM-kulta sisä- ja ulkoradoilta.
1. Jarmila Kratochvílová – 800 metrin juoksu 26.7.1983
Tšekkoslovakiaa menestyksekkäällä urallaan edustanut Jarmila Kratochvílová pitää hallussaan yleisurheilun pitkäikäisintä maailmanennätystä. Kratochvílová nousi maailman huipulle varsin kypsällä iällä, kolmenkympin tienoilla.
Huippu osui vuoteen 1983, jolloin Kratochvílová juoksi Münchenissä 26. heinäkuuta käsittämättömän 800 metrin maailmanennätyksen 1.53,28. Uskomatonta on myös se, että piinaava kahden ratakierroksen matka oli ollut naiselle sivulaji, sillä hän oli keskittynyt 400 metriin. Münchenin 800 metrille tšekkiläinen olikin osallistunut omien sanojensa mukaan lähinnä harjoitusmielessä.
Se harjoitus meni niin sanotusti putkeen, eikä Kratochvílován ennätykselle ole uhkaajia näköpiirissä.
Vain kolme kertaa kukaan nainen on juossut alle sekunnin päähän hirmuajasta: Neuvostoliittoa edustanut Nadežda Olizarenko vuonna 1980 (1.53,43), Kenian Pamela Jelimo (1.54,01) vuonna 2008, ja Etelä-Afrikan Caster Semenya (1.54,24) vuonna 2018.
Olizarenkon Moskovassa tekemä olympiaennätys oli myös aiempi maailmanennätys, kunnes Kratochvílová pinkoi vieläkin vähän kovempaa.
Kuten arvata saattaa, oli Kratochvílová erinomainen juoksija myös 400 metrillä, mutta jäi tuolla matkalla samaan aikaan kilpailleen Marita Kochin varjoon. Tšekkiläisellä on ratakierrokselta maailmanmestaruus, jonka hän voitti Helsingin MM-kisoissa vuoden 1983 elokuussa. Kratochvílová saavutti tuplamestaruuden ja teki 400 metrillä uuden maailmanennätyksen ajalla 47,99, joka on edelleen kaikkien aikojen toiseksi paras aika.
***
Päivitys 14.4.2024:
Vaikka jutun alussa heitettiin ilmoille ajatus siitä, että nämä vanhimmat yleisurheilun maailmanennätykset olisivat ikuisia, niin väärässä olimme. Ja väärässä oli aika moni muukin.
Ennätykset on edelleen tehty rikottaviksi.
Yksi kaikkien aikojen vanhimmista ennätyksistä murskattiin huhtikuun 14. päivänä vuonna 2024 Oklahoman Ramonassa käydyssä kiekkokilpailussa, kun Liettuan Mykonas Alekna kiskaisi kiekon mittaan 74,35. Se oli 27 cm enemmän kuin entinen ennätys.
Miesten kiekonheiton maailmanennätystä on pidetty täysin lyömättömänä, sillä nykyheittäjien parhaimmisto on ollut parin metrin päässä kaikkien aikojen parhaasta tuloksesta.
Vaikka tämä lista käsittelee pitkäikäisimpiä ennätyksiä, niin päivitysten myötä jätämme kärkikymmeniköstä rikotut ennätykset tähän loppuun muistutukseksi siitä, että mikään ei ole mahdotonta.
Jürgen Schult – kiekonheitto 6.6.1986
Saksan demokraattista tasavaltaa ja myöhemmin Saksaa edustaneella kiekonheittäjä Jürgen Schultilla on hallussaan miesten osalta maailman vanhin yleisurheilun maailmanennätys. Kesäkuun 6. päivänä vuonna 1986 Itä-Saksan Neubrandenburgissa järjestetyissä kilpailuissa Schult rikkoi kiekonheiton aiemman maailmanennätyksen reilusti yli kahdella metrillä. Heitolle tuli mittaa 74,08 metriä ja se on edelleen omalla metriluvullaan – ylhäisessä yksinäisyydessä.
Tällä vuosituhannella ennätystä on kyllä hätyytelty ja muutaman metrin päähän on heittänyt useampikin urheilija – lähimmäksi vuonna 2000 Liettuan Virgilius Alekna 73,88 metrin mittaisella kaarella.
Vuonna 2011 Schultin maailmanennätyksestä tuli miesten yleisurheilussa historian pitkäikäisin ennätys. Aiemmin tuon tilaston ykkösenä oli ollut yhdysvaltalaisen Jesse Owensin toukokuussa 1935 tekemä pituushypyn maailmanennätys 8,13 metriä, joka säilyi rikkomattomana 25 vuotta ja 79 päivää.
Luonnollisesti olympiavoittaja ja maailmanmestari Schultin ennätys on tällä hetkellä sekä voimassa olevista että jo rikotuista miesten maailmanennätyksistä pitkäikäisin.
Ollessaan 40-vuotias Schult kilpaili vielä Sydneyn vuoden 2000 kesäolympialaisissa sijoittuen hienosti kahdeksanneksi.
Päivitys 7.7.2024:
Jatkamme ilomielin väärässä olemista! Ei ollut naisten korkeushypyn maailmanennätyskään ikuinen. Ei päässyt Stefka Kostadinovan 2,09 metrin korkuinen ennätys täyttämään 37 vuotta.
Heinäkuun 7. päivänä vuonna 2024 ukrainalainen Jaroslava Mahutših nosti Pariisin Timanttiliigassa naisten korkeushypyn maailmanennätyksen uudelle kymmenluvulle mittaan 210 cm. Se oli naiselle myös huikea henkilökohtaisen ulkoratojen ennätyksen parannus, sillä rima ylittyi 9 senttiä korkeammalta kuin aiemmin.
Samana iltana Mahutših oli jo rikkonut oman ennätyksensä hyppäämällä 207. Fiilis ja kunto olivat huipussaan, joten maailmanennätyskorkeus 210 ylittyi ensimmäisellä yrittämällä. Saa nähdä, mihin nainen kykenee Pariisin olympialaisissa, sillä kaupungista on ainakin nyt loistavat muistot! Ehkäpä se siivittää häntä jälleen uusiin korkeuksiin ja tällä kertaa oman maailmanennätyksensä rikkomiseen.
Tässä vielä historian havinaa ja tarina Kostadinovan vuosikymmeniä rikkomattomana pysyneestä maailmanennätyksestä.
Stefka Kostadinova – korkeushyppy 30.8.1987
On this day (30 Aug) in 1987 at the World Championships in Rome, Stefka Kostadinova on her second attempt cleared 2.09m to set the current women’s high jump world record. That jump added 1cm to her own world record set in Sofia in 1986. pic.twitter.com/gJ1TfPfcUA
— Nurmi1924 (@1924Nurmi) August 30, 2020
Vaikka bulgarialaisen korkeushyppääjän Stefka Kostadinovan maailmanennätys on ollut muutaman kerran vakavasti uhattuna, on 2,09 metriä edelleen sellainen korkeus, josta muut naiset eivät yli ole menneet.
Ennätyksensä hän teki elokuun 8. päivänä vuonna 1987 Roomassa järjestetyissä yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailuissa. Silloin hän rikkoi edellisenä kesänä itse tekemänsä maailmanennätyksen sentillä.
Kostadinova on olympiakultamitalisti (Atlanta 1996) ja moninkertainen arvokisavoittaja sekä sisä- että ulkoradoilta. Urheilijan taidoista kertoo jotain myös se, että hän hyppäsi urallaan 197 kertaa yli kahden metrin. Tasaisuus ja varmuus olivat omaa luokkaansa, minkä näkee nopealla silmäyksellä kaikkien aikojen tilastoja katsoessa: Kostadinovan nimi dominoi kärkipäätä.
Kroatialainen Blanka Vlasic hyppäsi elokuussa 2009 Zagrebissa järjestetyissä kisoissa tuloksen 208 cm tehden sekä oman että maansa ennätyksen. Samalla hän nousi kaikkien aikojen tilastoissa jaetulle kakkospaikalle (yhdessä Kostadinovan kanssa). Erinomaisesti sujuneen kisan innoittamana Vlasic päätti yrittää vielä maailmanennätystä – toistamiseen urallaan – nostaen riman 2,10 metriin, mutta ennätys jäi jälleen rikkomatta.
Lue myös:
Vaikka listan aiheena ovat pienet palkat, niin puhumme kuitenkin Hollywood-tähdistä, joten mistään muutaman dollarin juomarahoista ei ole kyse.
Mutta verrattuna niihin tähtitieteellisiin summiin, mitä huippunäyttelijät saattavat yksittäisistä rooleista tienata, ovat tämän listan palkkiot minimaalisia.
Lienee sanomattakin selvää, että kymmenien miljoonien palkkiot elokuvaroolista tai miljoonakorvaus yhdestä jaksosta televisiosarjassa ovat täysin käsittämättömiä tienestejä, mutta ”that’s showbiz!”.
Mutta joskus työehtosopimuksista ja muista neuvotteluista huolimatta rooli jättimäisessä elokuvassa ei tarkoitakaan omaisuuden tekemistä. Pieni palkka voi johtua näyttelijän tietämättömyydestä, mikä taas on yleistä varsinkin uusilla tulokkailla. Toisinaan jokin rooli on niin houkutteleva, että näyttelijä on valmis ottamaan työn vastaan palkasta välittämättä.
Tässä siis huippunäyttelijöitä, joiden palkkapussi ei revennyt liitoksistaan kuuluisan roolisuorituksen jälkeen. Lista on julkaistu kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi ”pelkkiä pennosia” tienanneet voit käydä tsekkaamassa tästä:
10 huippunäyttelijää, jotka saivat rooleistaan käsittämättömän pienen palkan – osa 1
Christian Bale – Amerikan Psyko
On täysin ohjaaja Mary Harronin päättäväisyydestä tai itsepäisyydestä kiinni, että vuonna 2000 ensi-iltansa saaneen Amerikan Psyko -elokuvan pääroolissa nähdään Christian Bale.
Tuotantoyhtiö halusi ehdottomasti jonkun paljon isomman tähden, sillä vaikka Bale oli työskennellyt näyttelijänä nuoresta pojasta lähtien, ei hän ollut lyönyt vielä Hollywoodissa läpi. Moni isompi nimi oli vuosien mittaan kiinni sarjamurhaaja Patrick Batemanin roolissa, mutta Bale ei luovuttanut: hän valmistautui rooliin, vaikka sitä oli jo tekemässä joku muu.
Koska moni näyttelijä jättäytyi vuosien mittaan pois projekstista, eikä ohjaaja Harron ikinä antanut periksi Balen suhteen, oli tuotantoyhtiön lopulta pakko palkata Bale. Mutta he tiesivät myös, miten paljon Bale roolin halusi, joten palkkaa maksettiin alin laillinen summa. Ohjaaja Harron on sanonut, että uskoo summan olleen noin 50 000 dollaria, mikä on tietenkin paljon rahaa, mutta naurettava summa ison Hollywood-tuotannon pääroolista.
Bale oli itse enemmän kuin tyytyväinen palkkaansa, sillä hän asui isänsä ja siskonsa kanssa talossa, joka oli ulosmitattu. Amerikan Psykosta saamallaan rahalla Bale sai pelastettua kodin ja elätettyä perheensä.
Mies tajusi palkkionsa pienuuden vasta kuvausten aikana, sillä tuotannon meikkitaiteilijat olivat tikahtua nauruun kuullessaan päänäyttelijän palkan. Ilmeisesti heidän tienestinsä kyseisestä projektista olivat huomattavasti muhkeammat.
Amerikan Psyko nosti Balen kertaheitolla Hollywoodin ykköskastiin, eikä kukaan varmaan ole sittemmin miehen palkkioille nauranut.
Jamie Dornan ja Dakota Johnson – Fifty Shades of Grey
Mistään elokuvasta ei tokikaan voi tietää, että paljonko se tulee tuottamaan vai jäädäänkö kenties tappiolle. Mutta Fifty Shades of Grey -elokuvan tulevasta suosiosta olisi voinut päätellä jotain sen perusteella, minkälainen maailmanmenestys Fifty Shades- kirjasarja oli ollut.
Päärooleissa nähtävät Jamie Dornan ja Dakota Johnson saivat kumpikin kuitenkin vain 250 000 dollaria, koska eroottinen elokuva oli ilmeinen riskinotto tuotantoyhtiölle. Sekä Johnson että Dornan olivat aiemmin melko tuntemattomia nimiä, joten pieni palkka oli myös sillä perusteltavissa. Kumpikin teki sopimuksen kaikkien kolmen kirjan filmatisointiin, mutta onneksi palkka oli lyöty lukkoon vain ensimmäisen osalta.
Helmikuussa 2015 ensi-iltaan tullut Fifty Shades of Grey tuotti lipputuloina reippaasti yli puoli miljardia dollaria, josta päänäyttelijät saivat pienet bonukset, mutta niitäkin tärkeämpänä he saivat mukavan valttikortin tulevien elokuvien palkkaneuvotteluihin.
Luotettavien huhujen (onko sellaisia!?) mukaan Johnson ja Dornan saivat elokuvasarjan kahteen jälkimmäiseen osaan mojovat palkankorotukset ja kummankin tilille napsahti lähes 10 miljoonaa per elokuva.
Jamie Lee Curtis ja Nick Castle – Halloween
Kauhu on perinteisesti ollut se genre, jossa elokuvat tehdään pienellä budjetilla, mutta se ei haittaa, sillä usein niin sanottu kotikutoinen ote on antanut niille tiettyä taikaa. Pienestä budjetista johtuen myöskään näyttelijöiden tienestit eivät varsinkaan 1970- ja 1980-luvulla olleet päätähuimaavia – päinvastoin.
Vuonna 1978 ensi-iltansa saaneen Halloween – naamioiden yö -elokuvan tuotantobudjetti oli vain 325 000 dollaria ja se kuvattiin muutamassa viikossa purkkiin. John Carpenterin ohjaama kauhuklassikko aloitti yhden kaikkien aikojen menestyneimmän kauhuelokuvasarjan. Suosiosta ei kuitenkaan tekovaiheessa ollut aavistustakaan, joten näyttelijöiden palkat olivat sen mukaiset.
Jamie Lee Curtis tienasi esikoisroolistaan 8000 dollaria ja näyttelijä on itse sanonut, että kyseinen summa oli hänelle tuolloin pieni omaisuus. Curtis, kuten elokuvan muutkin näyttelijät, käyttivät elokuvassa itse ostamiaan ja valitsemiaan vaatteita.
Ikonista sarjamurhaajaa Michael Myersia elokuvassa esittänyt Nick Castle sai kuitenkin Curtisiakin surkeampaa palkkaa. Toki rooli ei sinänsä ollut vaativa, mutta Castle tienasi vain 25 dollaria päivässä. Montako unetonta yötä Castlen hahmo on ihmisille aiheuttanut? Kyllä siitä olisi hieman enemmän voinut maksaa… Castle on sittemmin luonut menestyksekkään uran käsikirjoittajana ja ohjaajana.
Lue myös, miten Michael Myersin ikoninen naamio syntyi: Leffatriviaa: 10 nippelitietoa elokuvista
Dustin Hoffman – Miehuuskoe
Kahdella Oscarilla pitkän uransa aikana palkittu Dustin Hoffman nousi Hollywoodin isoksi nimeksi vuonna 1967 ensi-iltansa saaneen Miehuuskoe-elokuvan myötä. Kuten tällä listalla on moneen otteeseen havaittu, ei pieni palkka aina tarkoita pientä ja mitätöntä roolia. Näin myös Hoffmanin kohdalla, sillä Miehuuskoe oli hänen läpimurtonsa näyttelijätähdeksi, mutta kukkaron nyörit eivät revenneet liitoksistaan.
Hoffmanin rooli Benjamin Braddockina potkaisi uran käyntiin, mutta palkkaa mies sai ainoastaan 4000 dollaria. Palkkio oli mitä oli – siitäkin huolimatta, että elokuva tuotti lipputuloina huikeat 100 miljoona dollaria. Se oli valtava summa vuonna 1967.
Hoffmanin taloudellista tilannetta elokuvan menestys ei välittömästi parantanut, sillä vielä joitakin aikoja tuotannon loputtua hän joutui hakemaan työttömyyskorvausta.
No, työttömäksi Hoffmanin ei tarvinnut jäädä: Rooli Miehuuskokeessa toi ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden ja avasi ovet isoihin rooleihin sekä huomattavasti parempiin palkkoihin.
Barkhad Abdi – Captain Phillips
Vuonna 2013 ensi-iltansa saaneen, tositapahtumiin perustuvassa Captain Phillips -elokuvassa nimiroolissa nähdään Tom Hanks. Toisessa isossa roolissa esiintyi somalialaissyntyinen Barkhad Abdi, joka valittiin maailmanlaajuisen etsinnän ja 700 ehdokkaan joukosta esittämään kaappareiden johtajaa.
Abdi ei ollut koskaan aiemmin näytellyt ja työskenteli veljensä omistamassa kaupassa Minneapolisissa. Kokemattomuudestaan huolimatta hän otti rooliin haltuun ammattilaisen ottein ja kaiken lisäksi improvisoi yhden elokuvan tunnetuimmista vuorosanoista: ”Look at me. Look at me. I am the captain now.”.
Elokuva oli kassamenestys tuottaen yli 200 miljoonaa dollaria, ja lisäksi Abdi oli ehdolla kaikissa tärkeimmissä elokuva-alan palkintogaaloissa. Oscar ja Golden Globe jäivät saamatta, mutta brittiläinen BAFTA jaettiin Abdille.
Menestys ei näkynyt Abdin palkkapussissa, sillä hän sai roolistaan 65 000 palkkion ja palasi elokuvan jälkeen entiseen työhönsä. Toki hän on sittemmin saanut uusia ja varmasti paremmin maksaneita näyttelijätöitä.
Lue lisää elokuvafaktoja:
-
Tiede1 viikko sittenLumoavat vauvat – 10 mielenkiintoista faktaa vastasyntyneistä
-
Yhteiskunta1 viikko sitten
Ei hammaslääkäripelkoisille! 10 faktaa hammashoidon hirveästä historiasta
-
Yleistieto5 päivää sitten
Miksi hiukset ja parta voivat olla aivan eriväriset?
-
Yhteiskunta2 päivää sitten
Kohtuutonta draamailua!? 10 käsittämätöntä ylireagointia – osa 1
