Elämäntapa
Top 10 kuntoiluun liittyvät myytit, jotka eivät pidä paikkansa!
Listafriikki paljastaa seuraavassa Top 10 kuntoilumyytit, jotka eivät yksinkertaisesti pidä paikkansa – ainakaan niiltä osin, miten ne esitellään.
Oletko sinä ollut tilanteessa, jossa olet päättänyt aloittaa kuntoilun, mutta internetin ihmeellistä maailmaa selaillessasi erilaisia ohjeita ja neuvoja tulee niin paljon, että pää on täysin pyörällä?
Nykypäivänä internet ja ennen kaikkea sosiaalinen media ovat mahdollistaneet kuntoilun osalta käytännössä ottaen sen, että kuka tahansa voi toimia ”asiantuntijana”, tietämättä todellisuudessa juurikaan siitä, mistä he puhuvat ja osittain sitä kautta syntyvät kuntoilumyytit. Mitään yksittäistä oikeaa tapaa harjoitteluun ei ole kuitenkaan olemassa, vaikka moni niin yrittääkin väittää.
Jos siis joku aiheesta tietämätön yrittää vähätellä sinun kuntoilumetodejasi, päästä ne toisesta korvasta sisään ja heti perään toisesta ulos, ja sen sijaan pidä kiinni sitä, että kaikki fyysinen aktiviteetti, joka tuo hymyn kasvoillesi, saa sinut jatkamaan kuntoilun parissa ja ei aiheuta loukkaantumisia, on hyvästä. Ja, jos sitten haluat jonkinasteisen neuvon hyvälle treenille, ideaali kuntoilu on sekoitus sykettä nostattavaa cardiota, vastustreenejä ja liikkuvuusharjoitteita.
Ja ei, kuntoilun jälkeen lihaksien ja kropan ei tarvitse huutaa kivusta, sillä se ei missään nimessä ole automaattisesti = hyvä treeni: vanha kunnon ”No Pain, No Gain” -lausahdus, joka suomeksi tarkoittaa ”ei kipua, ei hyötyä” ei siis välttämättä ole se kaikkein paras ohje.
Seuraavassa Listafriikki murtaa tieteeseen ja tutkimuksiin perustuen Top 10 kuntoilumyytit, jotka eivät pidä paikkansa – ainakaan siinä muodossa, missä ne usein esitetään.
10. Treeniä edeltävä venyttely estää loukkaantumisia
Kuntoilumyytit, niitä lähdetään murtamaan nyt ja tässä.
Venyttelyyn liittyvä myytti kuuluu: treeniä edeltävä venyttely estää loukkaantumisia. Yleisen uskomuksen mukaan venyttely minimoi lihaksissa tapahtuvia venähdyksiä ja repeämiä. Vuonna 2007 julkaistu Hullin yliopiston tutkimus osoittaa tämän uskomuksen kuitenkin myytiksi. Julkaisu nimeltä Research in Sports Medicine julkaisi tämän tutkimuksen, jossa todettiin, että ”staattinen venyttely on tehoton, mitä tulee kuntoiluun liittyvien vammojen ehkäisemiseen”.
Mutta älkää nyt ymmärtäkö väärin, venyttelystä on ehdottomasti hyötyä, mutta myös siihen liittyy myyttejä. Kaikenlainen venyttely, esimerkiksi kylmien lihasten, ei ole hyvästä – siitä saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä – vaan venyttely tulisi suorittaa aina lihasten ollessa lämpöisiä. Jos siis kuntosalille päästyäsi aloitat harjoittelun venyttelyllä, suosittelemme harkitsemaan muutosta tähän kerran, jos toisenkin: lihasten lämmittely ennen venyttelyä lisää veren virtausta lihaksiisi ja valmistaa ne kaikin puolin tulevaan treeniisi.
Journal of Exercise Rehabilitation -julkaisun mukaan kaikkein tehokkain tapa ehkäistä kuntoiluun liittyviä loukkaantumisia on tehdä 5-15 minuutin lämmittely ennen varsinaisten harjoitteiden tekemistä. Se ei kuitenkaan tarkoita mitään hurjaa cardio-treeniä, sillä kovan cardio-harjoituksen tekeminen ennen painoharjoittelua ei ole kovinkaan järkevää.
9. Rasva muuttuu lihakseksi ja vice versa
Varsin kliseinen tämän kuntoilumyytit-listan osakas liittyy siihen, että kuntoillessa kehossa oleva rasva on muutettavissa lihakseksi. Luonnollisesti harjoitteita tehtäessä lihakset kasvavat ja rasvaa palaa, parhaassa tapauksessa jopa saman harjoitteen aikana, mutta rasva ja lihas ovat kahta täysin erilaista kudosta ja siksi tällaista muutosta ei voi tapahtua.
City University of New York -yliopistossa apulaisprofessorina työskentelevä Brad Schoenfeld on ehkä kuvaillut tämän mahdottomuuden muuttaa rasvaa lihakseksi kaikkein helpoimmin ymmärrettävällä tavalla, kun hän antoi haastattelun Live Science -sivustolle: ”Kaikkein osuvin analogia, jota voin tähän käyttää on se, ettei appelsiinia voi muuttaa omenaksi. Sen sijaan yksilö voi polttaa rasvaa ja kasvattaa lihasmassaa, kahtena erillisenä prosessina.”
Onneksemme muutos ei ole mahdollista myöskään toisin päin eli lihas ei voi myöskään muuttua rasvaksi, tismalleen samaisesta syystä. Sen sijaan lihasmassaa voi menettää, mikäli kuntoilu jää toistuvasti välistä. Lisäksi jokaisen on syytä muistaa, että mitä enemmän meille tulee ikää, sitä voimakkaammin me kadotamme lihasmassaa.
8. Mitä enemmän hikoilet, sitä enemmän poltat rasvaa
Kuntoilumyytit-listalla siirrytään seuraavaksi hikoilun ihmeelliseen maailmaan.
Meistä moni on varmasti ollut tavalla tai toisella tilanteessa, jossa itsestä tuntuu siltä kuin sitä hikoilisi klassisen suomalaisen sanonnan mukaisesti kuin pieni sika. Hikoilu on oleellinen osa kuntoilua, mutta oletko kenties tavanomaista enemmän hikoillessasi erehtynyt ajattelemaan, että olet polttanut tuolla kyseisellä treenikerralla myös normaalia enemmän rasvaa?
Mikäli olet luonut tällaisen oletuksen, valitettavasti olet ollut väärässä.
Vuonna 2008 ACSM:n Health & Fitness Journal julkaisi tutkimuksen, jossa todettiin, että vaikka hikoiltaessa kehosi paino putoaa, todellisuudessa se ei liity rasvan palamiseen – hiki, kun on vettä. Voimakas hikoilu on kaikessa yksinkertaisuudessaan tapa, jolla meidän jokaisen keho viilentää itseään, vapauttaessaan varastoitua nestettä.
Hikoilu on siis merkki painon putoamisesta, mutta samalla se kertoo meidän nestetasapainosta. Jos siis huomaat, ettet treenatessa hikoile, silloin kehosi on suurella todennäköisyydellä kuivunut, sillä se on kaikkein yleisin syy vähäiselle hikoilulle; hikoilun yhteydessä kehoon on syytä tankata lisää nestettä, mutta hikoilun ollessa vähäistä tai jopa olematonta tilanne on huomattavasti akuutimpi.
7. Painonnousu tarkoittaa, että lihoat
Jos tavoitteenasi on ollut jossain vaiheessa elämääsi painonpudotus ja olet päättänyt esimerkiksi ottaa tässä prosessissa yhdeksi harjoitusmuodoista kuntosalilla käymisen ja painoharjoittelun, olet saattanut törmätä asiaan, joka saa niin monet meistä luovuttamaan sen painonpudotuksen suhteen: numerot vaa’alla eivät juurikaan muutu tai pahimmassa tapauksessa ne muuttuvat väärään suuntaan eli painoa tulee lisää.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kehossasi tapahtuisi oikeita asioita ja poistuisi rasvaa harjoitellessasi, vaan kyse on mitä todennäköisimmin lihasmassan kasvusta samaan aikaan. Siten vaaka ei kerro sinulle todellakaan täyttä totuutta: jos siis numerot puntarilla pyörivät tällaisessa tilanteessa väärään suuntaan, on totta, että painosi nousee, mutta ne ovat tässä kohtaa hyviä numeroita, sillä rasvaa palaa.
Baylorin yliopiston ortopedian osastolla apulaisprofessorina työskentelevä Roberta Anding, joka on myös rekisteröity ravitsemusterapeutti, näkee, ettei puntarille kipuaminen ole laihdutusprosessin aikana välttämättä järkevää, jos samaan aikaan kasvatetaan lihasmassaa. Hän toteaa seuraavaa MedicalXpressin haastattelussa: ”Jos tavoitteesi on laihtua ja samalla vahvistua, perinteinen vaaka ei välttämättä ole ystäväsi.” Älä kuitenkaan heitä puntaria mäkeen, sillä pitkällä tähtäimellä numerot kertovat myös rasvan palamisesta, sillä ihminen kykenee polttamaan rasvaa nopeammin kuin kasvattamaan lihasmassaa.
Painonpudotukseen liittyy myös sellainen hauska kuntoilumyytti, jonka mukaan lihas painaisi enemmän kuin rasva. Ei paina, vaan kilo on aina kilo.
6. Treenin on kestettävä vähintään tunnin
Jotenkin tämä nykymaailman meno tuntuu päivä päivältä hektisemmältä. Aikaa ei tunnu oikein riittävän mihinkään. Kello juoksee, päivät kuluvat hurjaa vauhtia ja sekä viikot että vuodet vaihtuvat ihan liian ripeällä tahdilla. Kuntoilun tielle ei kuitenkaan saisi koskaan löytää esteitä, sillä ne ovat aidosti tekosyitä: jos me vain haluamme, meiltä jokaiselta löytyy tarvittava aika siihen, että pidämme itsestämme huolta.
Mutta mistä sitten kaivaa se tunti, josta aina puhutaan?
Nyt Listafriikki on täällä helpottamassa arkeasi, sillä me uskallamme väittää, että tunnin sijaan puoli tuntia riittää. Ja ei, sinun ei nyt tarvitse luottaa meidän näkemykseemme, vaan se perustuu ihan oikeasti tieteeseen. On nimittäin niin, että vuonna 2012 Kööpenhaminan yliopisto teki tutkimuksen, jossa osa koehenkilöistä harjoitteli kolmen kuukauden ajan 30 minuuttia päivittäin ja osa 60 minuuttia per päivä. Nämä puoli tuntia päivässä treenanneet pudottivat keskimäärin kyseisellä ajanjaksolla 3,63 kiloa, kun taas tunnin verran treenanneiden keskimääräinen painonpudotus oli 2,72 kiloa. Pidempi treeni ei siis johtanut parempiin tuloksiin, vaan tässä tutkimuksessa lopputulos oli itse asiassa päinvastainen.
Voimme auttaa myös vielä sen verran, ettei sinun tarvitse tai edes kannata harjoitella päivittäin. Kun esimerkiksi salitreeniä seuraavana päivänä lihaksia hieman jomottaa ja ne ovat tiukkoina, kyse on kehossa tapahtuvasta noin 24-48 tunnin mittaisesta prosessista, jonka aikana lihakset ikään kuin rakentavat itseään uudelleen. Mikäli siis menet joka päivä salille, keskeytät aina tämän prosessin ja silloin lihaksissasi oleva kuitu on ikään kuin uupunutta. Ideaali tilanne onkin pitää yksi tai kaksi vapaapäivää viikossa, joskaan esimerkiksi virkistävistä kävelyistä ei ole vapaapäivinä haittaa.
5. Sixpack ilmestyy vatsalihasliikkeitä tekemällä
Jokainen meistä ei välttämättä haaveile vatsan seudulla komeilevasta sixpackista tai 8-packista – ja ei, me emme nyt puhu kauppojen hyllyjä komistavasta olut-osastosta – mutta yhtälailla joukostamme löytyy niitä, jotka haluaisivat näyttää yllä olevan kaltaiselta veistokselta.
Mutta, miten sitä sitten voi saada esimerkiksi sen sixpackin eli ulospäin näkyvät vatsalihakset?
Jos ajattelit, että se tapahtuu puhtaasti kuntosalille menemällä ja vatsalihaslaitteille ryntäämällä, olet väärässä. Vatsalihasliikkeitä tekemällä saat kyllä pinnan alla olevat syvät vatsalihakset huomattavasti parempaan kuntoon, mutta ne eivät todellakaan ponnahda sieltä esiin kuin taikasauvan iskusta, vaan siihen vaaditaan paljon muutakin: dieetti eli ruokavalio on laitettava kuntoon eli muodonmuutokseen on sitouduttava oikein toden teolla.
Jos sinulla on rasvakerros peittämässä vatsaasi, siitä on päästävä ensiksi eroon.
Vastaus edellä esitettyyn kysymykseen piilee siis vatsalihasliikkeiden ja oikeanlaisen ruokavalion yhdistelmässä eli ilman keittiötä et pääse myöskään ”käsiksi” ulospäin näkyviin vatsalihaksiin. Näin ollen suomeksi seuraavasti kuuluva englanninkielinen sanonta ”vatsalihaksia ei hankita salilla, vaan keittiössä” pitää ainakin osittain paikkansa.
4. Proteiini on saatava kehoon heti treenin jälkeen
Oletko käynyt kuntosalilla, nähnyt siellä aktiivikävijöiden kaatavan proteiinijauhetta juomapulloon ja nauttivan siitä muodostettavan proteiinipirtelön viimeistään heti treenin päätteeksi? Et varmasti ole ainoa, sillä tämä on äärimmäisen yleinen tapa muun muassa kehonrakentajien keskuudessa.
Proteiini on oleellinen osa lihasten kasvua ja yleisen uskomuksen mukaan salivisiittiä seuraa niin sanottu 30 minuutin ”anabolinen aikaikkuna”. Tuon ikkunan aikana sinun on kumottava proteiinipirtelösi saadaksesi maksimaaliset tulokset, koska tällöin lihasten kasvuun liittyvä rakennusprosessi on kaikkein voimakkainta.
Edellä oleva olettama on kuitenkin virheellinen. Vuonna 2017 Medicine & Science in Sport & Exercise teki tutkimuksen, jonka myötä havaittiin, että 22 grammaa proteiinia välittömästi kuntoilun jälkeen nauttineiden miesten lihasmassa ei kasvanut yhtään sen enempää kuin niiden, jotka eivät juoneet välittömästi treeninsä päätteeksi: ”Tutkimus osoittaa selkeästi, että luustolihas on vastaanottavainen proteiinille myös tämän ”anabolisen ikkunan” ulkopuolella. Itse asiassa tuo ikkuna on auki peräti 24 tuntia kuntoilun jälkeen ja mahdollisesti jopa pidempään”, kertoo skotlantilaisessa Stirlingin yliopistossa proteiinin aineenvaihduntaan erikoistunut tutkija Oliver Witard.
3. Juoksumatto on ystävällisempi polville ja nivelille
Juoksualustoja on olemassa erilaisia, riippuen täysin käyttämästäsi lenkkeilymaastosta, ja kroppasi reagoi niihin jokaiseen hieman eri tavalla. Monesti sitä kuitenkin kuulee juoksumattoa käyttävien kuntoilijoiden suusta, että he juoksevat mielummin matolla kuin esimerkiksi asfaltilla, koska se on paljon ystävällisempää heidän polvilleen ja nivelilleen.
Totuus ei ole kuitenkaan suinkaan näin yksioikoinen ja tästä syystä tämä juoksumaton ystävällisyys kuuluu tähän meidän kuntoilumyytit-kategoriaan – se, kun ei pidä täysin paikkansa.
New Yorkissa toimiva fysiologi John Ford on kommentoinut väitettä juoksumaton ja nivelten lievemmän rasittavuuden osalta seuraavasti: ”Se on myytti ja se ei ole myytti. Teoriassa juoksumatto saattaa antaa enemmän periksi kuin esimerkiksi jalkakäytävän päällyste. Tiede tämän ajatuksen taustalla perustuu siihen, että juoksualusta voi lieventää vartalon kohtaamaa pystysuoraa voimaa jalan osuessa maahan ja siten vähentää polviin tulevaa iskua. Tiede on kuitenkin osoittanut eron polviin kohdistuvien iskujen osalta olevan juoksumaton ja vaikkapa asfaltin välisessä vertailussa olematon. Vaikka juoksumatolla juokseminen saattaa tuntua siltä, että polviin tuleva isku on lievempää, juoksumatossa olevan pyörivän maton konemaisen luonteen on osoitettu lisäävän sekä akillesjänteeseen, jalkojen alempiin lihaksiin että nivelsiteisiin ja jänteisiin kohdistuvaa kuormitusta.”
Fordin puheista on siis vedettävissä se johtopäätös, että juoksumatto saattaa olla huonompi alusta juoksemiselle kuin esimerkiksi se asfaltti, koska polvet ovat käytännössä ottaen yhtä kovalla rasituksella molemmilla alustoilla ja lisäksi juoksumaton rullan liike aiheuttaa ongelmia jalkojen muihin osiin.
2. Aamutreeni on kaikkein tehokkain
Se on ihan totta, että esimerkiksi hyvällä aamulenkillä tai kuntosalikäynnillä saa mukavasti päivän käyntiin, sillä se saa aineenvaihduntasi kertaheitolla rytmiin – jos siis olet aamuihminen. Juuri tuossa edellä olevan lauseen jälkimmäisessä osassa piilee kuitenkin se tosiasia, miksi tämä näkemys on niin ikään kuntoilumyytti.
Meidän jokaisen sisäiset kellot toimivat hieman eri tavalla: toiset ovat aidosti virkeimmillään ja pirteimmillään aamutuimaan, kun taas iltavirkuilla se sisäinen kello vetää vielä aamulla kuvaannollisesti tai jopa kirjaimellisesti torkkuajastimella. Asia onkin niin, että mikäli kuulut aamuvirkkujen sijaan iltavirkkujen joukkoon, mitä todennäköisimmin aamu ei ole kohdallasi suinkaan se kaikkein otollisin hetki kuntoilulle, vaan sen sijaan se on iltapäivä. Vuonna 2019 Journal of Physiology julkaisi nimittäin tutkimuksen, joka kertoo, että iltapäivällä kello 13:00-16:00 suoritettu kuntoilu on aivan yhtä tehokasta kuin se aamukuntoilu – riippuen sisäisestä kellostasi.
Jos siis tapaat herätä työpäivien ohella myös vapaa-aikana aikaisin aamulla, pidä ihmeessä kiinni kuntoilurutiineistasi ja lähde heti aamulla liikkumaan, sillä se on sinun elimistöllesi se kaikkein toimivin tapa. Mutta jos sen sijaan kuulut iltavirkkujen kerhoon, sinun ei tarvitse enää stressata siitä, kun kone ei vain yksinkertaisesti lähde käyntiin aamulla ja treenaaminen jää väliin. Iltavirkkujen kannattaa siis pyhittää se kuntoilu sinne iltapäivään, mikäli sellainen on mahdollista.
1. Voit karsia rasvaa tietyistä kohdista kehossa
Valtaosalla ihmisistä löytyy kehostaan jokin asia, josta joko haluamme eroon tai jota haluamme muuttaa. Se ”jokin asia” saattaa olla esimerkiksi jenkkakahvat, jotka häiritsevät siinä omalla vyötäröllä.
No, miten näistä häiritsevistä rasvakohdista sitten hankkiudutaan luonnollisella tavalla eroon ja miksi se kuuluu kuntoilumyytit-kategoriaan?
Monesti sitä kuulee puhuttavan, miten treenaamisen voi suunnata tiettyihin spotteihin kehossa ja sitä kautta päästään käsiksi nimenomaan niihin omiin ongelmakohtiin: esimerkiksi vyötärölle kertynyttä ylimääräistä rasvaa voi puheiden mukaan alkaa rummuttamaan tekemällä istumaannousuja tai kyykkyjä tekemällä pääsee eroon ylimääräisestä rasvasta reisissä.
Tiede kuitenkin valitettavasti osoittaa, ettei asian laita ole ihan tämä. Onkin jotenkin koomista, että tämä kuntoilumyytti elää edelleen tänä päivänä, vaikka jo vuonna 1983 valmistunut Massachusettsin yliopiston tekemä erittäin merkittävänä pidettävä tutkimus osoitti sen nimenomaan siksi itsekseen eli myytiksi. Tutkimukseen osallistuneet henkilöt tekivät 5 000 istumaannousua 27 päivän aikana, eikä heidän painonsa tai kehossa ollut rasvan määrä muuttunut merkittävästi suuntaan tai toiseen.
ESG Fitness -kuntosalin omistava Emma Storey-Gordon on kommentoinut asiaa seuraavasti: ”Totuus on se, että meillä jokaisella on uppiniskaisia rasvaa sisältäviä alueita, jotka ottavat selkeästi pidempään hoikistumisen suhteen. Tähän on olemassa monenlaisia syitä – esimerkiksi hormonit ja sukupuoli näyttelevät tässä omaa rooliaan. Nämä asiat (hormonit ja sukupuoli) eivät ole kovinkaan helposti muutettavissa, joten et oikein pysty valitsemaan, miltä alueilta poltat rasvaa. Mutta älkää antako periksi, sillä nämä jääräpäiset alueet hoikistuvat niin ikään muiden alueiden mukana. Avainsana tässä on kärsivällisyys.”
Se täytyy toki vielä todeta, että omien hormoniensa kanssa voi lähteä leikkimään ainakin teoriassa, mutta se ei ole varsinaisesti kovinkaan suositeltavaa.
🤷♂️ Kerro kommenttikentässä ⬇️ ⬇️ tai somekanavissamme, koitko sinä tämän listan auttavan sinua? Mitkä tällä listalla olevat kuntoilumyytit ovat tähän saakka olleet sinulle tosia?
Elämäntapa
Historialliset pervot: 10 merkittävää henkilöä, joilla oli erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä – osa 2
Tämän listan miehet olivat oman aikansa pervoja, joiden seksuaaliset mieltymykset olivat normeista poikkeavia. Heidät muistetaan historiallisina merkkihenkilöinä, mutta ehkä tämän listan jälkeen jostain muustakin.
Pervolla eli perverssillä on perinteisesti tarkoitettu ihmistä, joka on oman tai yleisen näkemyksen mukaan seksuaalisesti outo. Aikaisemmin perversiolla viitattiin johonkin, mikä koettiin luonnottomana tai vääränä. Seksuaalisuuteen pervo-sana ja sen johdokset liitettiin 1800-luvun psykologiassa. Alunperin perversio tulee latinankielisestä perversus-sanasta, joka tarkoittaa vinoa, kieroa tai käänteistä.
Jos ihminen on mieltynyt seksuaalisesti sellaisesta, jota pidetään jotenkin epätavallisena tai sopimattomana, ei se tietenkään ole automaattisesti väärin. Kunhan kenellekään ei koidu vahinkoa, niin ”erikoisten” fantasioiden toteuttaminen yksin tai yhdessä – kaikkien osallistujien omasta halusta – ei ole mitään pahaa. Pervoilu voi tuoda iloa ja nautintoa elämään, ja onhan myös sanottu, että meissä kaikissa elää pieni pervo!
Mutta aina se ei todellakaan ole oikein ja hyväksyttävää. Tällä listalla tutustutaan historiallisesti merkittäviin henkilöihin, ja paljastetaan heidän elämistään puolia, jotka eivät välttämättä ole laajasti tiedossa. Mukana on monen eri kaliiberin pervoja harmittomista masturboijista julmiin sadisteihin. Nykyään kauhistellaan muun muassa viihdealan ja politiikan seksiskandaaleja – ja aivan syystä kauhistellaankin – mutta on sitä ennenkin puuhailtu häpeilemättä ja käytetty omaa valta-asemaa hyväksi.
Vielä varoituksen sananen paikoin karkeastakin kielenkäytöstä: Mukana on muun muassa suoria otteita näiden irstailijoiden kirjeistä, emmekä niitä lähteneet sensuroimaan, koska silloin koko listassa ei olisi ollut mitään järkeä.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi kiistanalaisia mieltymyksiä omaavaa henkilöä voit lukea tästä:
Tervetuloa historiallisten pervojen pariin!
Edvard VII
Yhdistyneen kuningaskunnan kuningas Edvard VII on jäänyt historiaan taidokkaana diplomaattina, joka edisti maansa liittoutumista Ranskan ja Venäjän kanssa. Tiedossa on myös se, että hän ei ollut vanhempiensa kuningatar Viktorian ja prinssi Albertin suosiossa varsin meneväisen elämäntyylinsä vuoksi. Viktoriaanisena aikana kaikilta, etenkin kuningasperheen jäseniltä ja varsinkin tulevalta monarkilta, odotettiin siveellistä käytöstä, mitä Walesin prinssi Albert Edward ei noudattanut.
Edwardin ensimmäinen prostituoituun liittyvä seksiskandaali tuli päivänvaloon nuorukaisen ollessa 16-vuotias. Hän oli vanhemmilleen iso pettymys ja kaiken kruunasi se, kun prinssi Albert matkusti läksyttämään hedonistista elämää viettänyttä poikaansa ja menehtyi matkalla saamaansa keuhkokuumeeseen. Kuningattaren historiallisen pitkän hallitsijakauden on joissakin piireissä arveltu johtuneen siitä, että Viktoria sinnitteli hengissä, jottei hänen halveksumansa kruununperillinen pääsisi nousemaan valtaan.
Edwardilla oli siis monta vuosikymmentä aikaa hurvitella ennen kuninkaaksi nousemista vuonna 1901, ja hän otti asemastaan kaiken ilon irti. Walesin prinssi oli aina valmiina toimintaan; oli kyse sitten halvoista ilotytöistä, aristokraattisista leideistä tai viihdemaailman tähdistä. Edward oli kyllä naimisissa prinsessa Alexandran kanssa, mutta se ei tahtia haitannut. Hän järjesti parinvaihtobileitä ja orgioita, joihin Alexandra-vaimo ei tokikaan osallistunut. Edward oli lähes pakkomielteinen bordelleissa kävijä ja hänellä oli jopa oma, vaakunallaan koristeltu huone pariisilaisessa suosikki-ilotalossaan.
Edwardin ollessa viisikymppinen 1890-luvulla, oli hänelle kertynyt elopainoa jo sen verran, että prostituoidut eivät kirjaimellisesti kestäneet seksuaalista kanssakäymistä. Edward ei lannistunut, vaan hän teetti tilaustyönä vankkarakenteisen panotuolin, joka kannatteli hänen massiivista kehoaan, jotta akti ei murskannut ilotyttöjä. Tuoli minimoi kaiken ponnistelun ja vaivan, eikä rapakuntoisen Edwardin tarvinnut tehdä muuta kuin asettua tuoliin päästäkseen lähestymisetäisyydelle.
Yksi kuuluisimmista ja pitkäaikaisimmista rakastajattarista oli itsekin naimisissa ollut Alice Keppel. Keppel pysyi rinnalla senkin jälkeen, kun prinssi Edwardista tuli kuningas Edvard VII.
Keppel on muuten kuningatar Camillan isoisoäiti, joten hienoista historian toistumista oli aikoinaan ilmassa, sillä Edvard VII on kuningas Charles III:n isoisoisoisä.
Lue myös: 10 Britannian kuningashuoneen skandaalia
Eric Gill
Vuonna 1940 kuollut englantilainen Eric Gill oli kuvanveistäjä, kaivertaja ja kirjasintyyppien suunnittelija. Gillin suunnittelemiin fontteihin kuuluu muun muassa edelleen paljon käytetty Gill Sans. Hänelle myönnettiin Royal Designer for Industry -arvonimi, joka on Ison-Britannian korkein muotoilijoille annettava tunnustus, ja hän oli tärkeässä roolissa, kun englantilainen Arts and Crafts -liike levisi ympäri Eurooppaa 1900-luvun vaihteen molemmin puolin.
Gill on yksi viime vuosisadan suurimmista brittitaiteilijoista, ja hyvin ensimmäisiä henkilöitä, joiden kohdalla heräsi kysymys: Voiko taiteen erottaa tekijästään? Hän oli nimittäin maailmanluokan perverssi, joka olisi kuulunut visusti lukkojen taakse.
Gillin sairaat mieltymykset ja teot tulivat julki vasta vuonna 1989 ilmestyneen elämäkerran myötä. Hän oli seksihullu, jolle mikään ei riittänyt. Syvästi uskonnollisella papin pojalla oli elinikäinen seksisuhde ainakin yhden siskonsa kanssa ja lisäksi hän käytti kahta tytärtään seksuaalisesti hyväksi. Kaiken kukkuraksi Gillin kieroutuneen seksuaalisuuden uhriksi joutui perheen koira.
Osassa Gillin ylistetyimmissä taideteoksissa on käytetty malleina hänen omia esiteini-ikäisiä tyttäriään, jotka joutuivat poseeraamaan isälleen alasti eroottisissa asennoissa.
Jean-Jacques Rousseau
Jean-Jacques Rousseau oli 1700-luvulla elänyt geneveläinen filosofi, kirjailija ja säveltäjä, jonka kädenjälki ja ajatukset näkyvät edelleen modernissa taloustieteessä, politiikassa ja kasvatustieteessä. Rousseaun aatteet olivat myös osaltaan vaikuttamassa Ranskan vallankumouksen alkamiseen. Hän oli eittämättä yksi aikansa tai koko historian merkittävimmistä filosofeista.
Rousseaun äiti kuoli pian pojan syntymän jälkeen ja tämä jäi isoveljensä kanssa isänsä huostaan. Vuosia myöhemmin isä joutui ongelmiin virkavallan kanssa ja Rousseaun ollessa 10-vuotias veljekset päätyivät kalvinistisen papin hoteisiin. Papin tytär, kolmikymppinen mademoiselle Lambercier omaksui äidillisen roolin ja rakasti poikia kuin omia lapsiaan. Kuri oli kuitenkin kova ja huonosta käytöksestä sai piiskaa.
Omaksi järkytyksekseen Roussea huomasi nauttivansa kurituksesta ja halusi piiskaa yhä enemmän: ”Kivussa ja jopa häpeässä oli jotain niin aistillista, minkä johdosta pelko muuttui haluksi ja sai minut odottamaan seuraavaa saman käden antamaa kuritusta. Siinä oli epäilemättä jotain seksuaalista, koska miehen suorittama rankaisu ei tuntunut lainkaan miellyttävältä. Ja jos pidättäydyin ansaitsemasta piiskausta, se oli ainoastaan siksi, että en halunnut tuottaa neiti Lambercierille pettymystä – niin vahva oli hänen ystävällisyytensä voima.”.
Esiteini-iän eroottiseksi koettu rankaiseminen vaikutti Rousseau’hun syvästi eikä hän kyennyt kiihottumaan ilman kunnon selkäsaunaa. Hänellä toki oli suhteita, mutta hän ei ikinä kehdannut pyytää kumppaneiltaan piiskausta. Rousseau etsi itselleen aina vain uutta mademoiselle Lambercieriä.
Turhautuminen kasvoi, kun hänen seksuaaliset tarpeensa eivät tulleet tyydytetyiksi, joten Rousseau turvautui nuorena toimineeseen menetelmään: hän alkoi käyttäytyä huonosti. Hän siirtyi kaduille ja rupesi paljastelemaan itseään viehättäville, epäilemättä mademoiselle Lambercieriä muistuttaneille, naisille toiveenaan tulla rangaistuksi.
Lopulta Rousseau löysi samanhenkisen, itseään reilusti vanhemman aatelinaisen Louise Élénore de Warensin ja heidän välilleen syttyi vuosia kestänyt kiihkeä suhde, jonka aikana de Warens kutsui Rousseauta ”pikkuiseksi” ja toisin päin hellittelynimi oli ”äiti”.
Rousseau kirjoitti mieltymyksistään ja seksielämästään vuonna 1770 paljastuskirjan Les Confessions (suom. Tunnustuksia), jossa hän avasi lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä syitä, jotka lopulta johtivat moraalittomaan käytökseen. Kirja julkaistiin vuonna 1782; neljä vuotta Rousseaun kuoleman jälkeen.
Herodes I
Juudean kuningas Herodes Suuri oli pervo. Kyllä, juuri se sama Herodes, joka Matteuksen evankeliumin mukaan määräsi kaikki Betlehemin kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset surmattaviksi. Herodes oli merkittävä hallitsija, joka tunnetaan erityisesti massiivisista rakennusprojekteistaan, jotka laajenivat Juudean naapurivaltoihinkin.
Herodes oli julma johtaja, samoin kuin oli suurin osa tuon ajan kuninkaista ja keisareista. Hän kuitenkin rakasti vaimoaan Mariammea sydämensä pohjasta. Tunne ei ollut molemmin puolinen, johtuen osittain siitä, että Herodes oli murhauttanut vaimonsa isän ja veljen, jotta pitkään valtaa pitänyt Hasmonien hallitsijasuku sammuisi.
Herodes oli sokaistunut Mariammen kauneudesta, eikä lainkaan huomannut vaimonsa suunnittelevan ikäviä miehensä varalle. Kuninkaan silmät avautuivat vasta siinä vaiheessa, kun hänen äitinsä syytti Mariammea uskottomuudesta ja väitti tällä olevan jotain peliä roomalaisen sotapäällikön ja tunnetun häntäheikin Marcus Antoniuksen kanssa. Niinpä Herodes määräsi rakkaan vaimonsa teloitettavaksi.
Se oli Herodekselle kova paikka eikä hän pystynyt päästämään irti elämänsä rakkaudesta; vaikka siis oli itse julistanut tälle kuolemantuomion. Niinpä Herodes päätti jatkaa ”elämää” Mariammen kanssa. Talmudissa – joka on juutalaisten pyhä, muun muassa lakitekstejä sisältävä, kirja – kerrotaan, että Herodes säilöi kuolleen vaimonsa ruumiin hunajaan ja jatkoi ”eläimellisten halujensa tyydyttämistä”. Nekrofilia jatkui seitsemän vuoden ajan.
Lue myös: Ihmisen neitseellinen sikiäminen: 10 ”tosielämän” esimerkkiä
Markiisi de Sade
Ei liene yllättävää, että tältä listalta löytyy mies, jonka nimestä sadismi-sana on johdettu. Joidenkin mielestä vuonna 1740 syntynyt ranskalainen Donatien-Alphonse-François de Sade oli merkittävä valistusajan filosofi, mutta toisten kirjoissa paremmin markiisi de Sadena tunnettu mies oli ällöttävä, ulosteesta kiihottuva sadisti, jonka koko kirjallinen tuotos on pornografiaa.
Totuus lienee jossain siellä välimaastossa. Hänen eroottiset kirjansa yhdistivät kidutukseen asti meneviä seksifantasioita sekä filosofiaa, jonka yhtenä punaisena lankana oli ajatus sosiaalisista normeista vapaan nautinnon hakeminen.
Markiisi de Saden seksuaalisissa fantasioissa korostui väkivaltaisuus, rikollisuus ja jumalanpilkka, mutta valitettavasti hän ei hekumoinut vain ajatuksissaan vaan toteutti haaveensa käytännössä. Siksipä tämä aristokraatti vietti suurimman osan aikuisiästään joko mielisairaalassa tai vankilan kaltereiden takana, jossa hän kirjoitti useimmat tekstinsä.
Vain vähän reilu parikymppisenä de Sade aloitti rikos- ja vankilakierteen pahoinpitelemällä prostituoituja. Myöhemmin hän piti erästä kerjäläisnaista panttivankinaan ruoskien tätä ja kaataen kuumaa vahaa tämän päälle. Vuonna 1772 de Sade ja hänen palvelijansa pidätettiin sodomiasta syytettyinä: he olivat ensin huumanneet ja sitten raiskanneet prostituoituja.
Kuolemaantuomittu de Sade pakeni Italiaan, jossa hän houkutteli nuoria tyttöjä ja poikia syrjäiseen linnaansa töihin, mutta työkeikka pitikin sisällään pahoinpitelyä ja raiskauksia. Pervoksi kutsuminen tuntuu massiiviselta vähättelyltä de Saden kohdalla!
De Sade jäi kuitenkin kiinni ja päätyi jälleen lukkojen taakse. Hän vapautui vuonna 1790 keskelle Ranskan vallankumousta ja sai itsensä valituksi juuri perustettuun Kansalliskokoukseen. Mutta minkäs pakkomielteinen sadisti tavoilleen voi – vuonna 1801 Napoléon Bonaparte passitti hänet loppuelämän kestäneelle tuomiolle.
Lue listan ensimmäinen osa: Historialliset pervot: 10 merkittävää henkilöä, joilla oli erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä – osa 1
Lue myös:
Elämäntapa
Historialliset pervot: 10 merkittävää henkilöä, joilla oli erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä – osa 1
Tällä listalla tutustutaan historiallisiin merkkihenkilöihin, joiden seksuaaliset mieltymykset olivat normeista poikkeavia. Nämä arvostetut miehet olivat oman aikansa pervoja.
Pervolla eli perverssillä on perinteisesti tarkoitettu ihmistä, joka on oman tai yleisen näkemyksen mukaan seksuaalisesti outo. Aikaisemmin perversiolla viitattiin johonkin, mikä koettiin luonnottomana tai vääränä. Seksuaalisuuteen pervo-sana ja sen johdokset liitettiin 1800-luvun psykologiassa. Alunperin perversio tulee latinankielisestä perversus-sanasta, joka tarkoittaa vinoa, kieroa tai käänteistä.
Jos ihminen on mieltynyt seksuaalisesti sellaisesta, jota pidetään jotenkin epätavallisena tai sopimattomana, ei se tietenkään ole automaattisesti väärin. Kunhan kenellekään ei koidu vahinkoa, niin ”erikoisten” fantasioiden toteuttaminen yksin tai yhdessä – kaikkien osallistujien omasta halusta – ei ole mitään pahaa. Pervoilu voi tuoda iloa ja nautintoa elämään, ja onhan myös sanottu, että meissä kaikissa elää pieni pervo!
Mutta aina se ei todellakaan ole oikein ja hyväksyttävää. Tällä listalla tutustutaan historiallisesti merkittäviin henkilöihin, ja paljastetaan heidän elämistään puolia, jotka eivät välttämättä ole laajasti tiedossa. Mukana on monen eri kaliiberin pervoja harmittomista masturboijista julmiin sadisteihin. Nykyään kauhistellaan muun muassa viihdealan ja politiikan seksiskandaaleja – ja aivan syystä kauhistellaankin – mutta on sitä ennenkin puuhailtu häpeilemättä ja käytetty omaa valta-asemaa hyväksi.
Vielä varoituksen sananen paikoin karkeastakin kielenkäytöstä: Mukana on muun muassa suoria otteita näiden irstailijoiden kirjeistä, emmekä niitä lähteneet sensuroimaan, koska silloin koko listassa ei olisi ollut mitään järkeä.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi kiistanalaisia mieltymyksiä omaavaa henkilöä voit lukea tästä:
Tervetuloa historiallisten pervojen pariin!
Lordi Byron
Lordi Byron, koko nimeltään George Noel Gordon Byron, oli ylistetty kirjailija, jota pidetään yhtenä Ison-Britannian merkittävimpänä runoilijana. Tämän romantiikan ajan ikonin pääteoksena pidetään Don Juan -runoelmaa, joka julkaistiin osissa vuosien 1819-1824 välillä. Byron toimi myös edustajana parlamentin ylähuoneessa.
Menestyksekkään ja monipuolisen uransa lisäksi lordi Byron niitti mainetta mahtailevalla ja riettaalla elämäntyylillään, johon kuului lukuisia romansseja sekä miesten että naisten kanssa. Kuuluisin niistä oli suhde lady Caroline Lambiin, joka oli naimisissa tulevan pääministerin William Lambin kanssa.
Häiritsevin ajanjakso Byronin elämässä oli läheinen suhde omaan siskoon Augusta Leighin. Leigh ja Byron eivät juurikaan olleet nähneet toisiaan lapsuudessa, mutta aikuisiällä he siis eivät vain löytäneet toisiaan sisaruksina, vaan saivat yhdessä lapsen vuonna 1814. Perheonni ei kuitenkaan kestänyt, ja Byron jatkoi entistä elämäntyyliään.
Herkkänä ja romanttisena runoilijana Byron halusi pitää kaikista rakastajistaan muistoja, mistä päästäänkin siihen, miksi mies on mukana tällä historiallisista pervoista kertovalla listalla. Lisääntyminen oman siskon kanssa on aivan jotain muuta kuin pervoilua.
Tuohon aikaan oli varsin tavallista, että ihastuksen kohteesta säilytettiin muistoesineenä nauhalla solmittu hiussuortuva. Mutta se olisi ollut liian tavanomaista omalaatuiselle runoilijasuurudelle, jota pidetään ensimmäisenä nykyisenkaltaisena julkkiksena, sillä kohua hänen ympärillään nimitettiin ”Byromaniaksi”.
Hiusten sijaan Byron leikkasi rakastajiltaan häpykarvoja ja säilytti ne pikkutarkasti luetteloituna nimillä varustetuissa kirjekuorissa.
Wolfgang Amadeus Mozart
Wolfgang Amadeus Mozart, Itävallan ihmelapsi, joka sävelsi jo viisivuotiaana, on yksi historian suurimmista säveltäjistä. Mozartia pidettiin elinaikanaan hieman erikoisena ja hänen on arveltu sairastaneen Touretten oireyhtymää. Miehen omalaatuisuudella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä niin sanotun pervouden kanssa, vaan koko hänen perheensä tuli myöhemmin tunnetuksi omituisesta vessahuumorista.
Mozart kirjoitti satoja kirjeitä läheisilleen, mutta kaikkein roisimmat jutut hän säästi vanhemmilleen, siskolleen, vaimolleen ja muutamille läheisimmille ystävilleen. Uloste oli läsnä myös muun perheen kirjeenvaihdossa, mutta säveltäjä itse viljeli likaisinta kieltä. Mozartin mieltymys on nähtävissä myös hänen musiikissaan, ei toki niissä kuuluisimmissa sinfonioissa, sillä kappaleiden joukosta löytyy muun muassa Difficile lectu -kaanon.
Varsinaisesti laulun sanoitus lektu mihi mars et jonicu difficile ei tarkoita millään kielellä mitään, mutta alkuosan on tarkoitus kuulostaa saksankieliseltä leck du mich im Arsch -lausahdukselta ja jonicu kuulostaa kaanonissa laulettuna cujoni-sanalta. Cujoni kirjoitetaan nykyitaliaksi coglioni, joka tarkoittaa kiveksiä. Eli Mozart halusi kappaleensa välittävän viestin siitä, kuinka hänen ”perseensä ja palliensa nuoleminen on vaikeaa”.
Kaikkein häiritsevintä oli kuitenkin Mozartin kirjeenvaihto serkkunsa Marian kanssa. Kaiken takapuoleen ja ulosteeseen liittyvien sanailujen lisäksi nuo kirjeet olivat flirttailevia ja serkusten välillä onkin epäilty olleen rakkaussuhde. Mozartin kuoltua Constanze-vaimo antoi miehensä elämäkerran kirjoittajille luettavaksi myös serkusten toisilleen kirjoittamia kirjeitä, mutta pyysi, ettei juuri niitä julkaistaisi arkaluontoisen ja insestistä vihjanneen sisältönsä vuoksi.
James Joyce
Irlantilaista James Joycea pidetään yhtenä 1900-luvun vaikuttavimmista ja merkittävimmistä kirjailijoista, jonka mestariteoksiin kuuluu muun muassa Ulysses, joka on suomennettu myös nimellä Odysseus.
Kirjallisten klassikkoteostensa lisäksi Joyce kunnostautui pervoilun saralla – hän rakasti pieruja. Fetissi oli jopa työskentelyä haittaavalla tasolla ja Joyce olisi mieluummin päivät pitkät piereskellyt muiden ihmisten kasvoille tai ottanut niitä vastaan. Kirjailijana Joyce tietenkin purki pieruihin kohdistuvaa intohimoaan paperille ja mielihalusta vuodatettuja kirjeitä on säilynyt kokonainen kokoelma. Erityisesti Joycen ja hänen vaimonsa Nora Barnaclen vaihtamat, hyvin rivot kirjeet ovat haluttua tavaraa keräilijöiden keskuudessa.
Eräässä kirjeessä, joka on osoitettu ”huorahtavalle Noralleni”, Joyce kuvailee vaimonsa viehättävyyttä:
”On ihanaa panna piereskelevää naista, kun jokainen työntö puskee pierun ulos. Uskoisin tunnistavani Noran pierun missä tahansa. Tunnistaisin sen piereskeleviä naisia täynnä olevasta huoneesta. Se on melko tyttömäinen ääni eikä sellainen märkä tuulahdus, jollaisia kuvittelisin lihavien vaimojen päästävän. Se on yllättävä, kuiva ja likainen; sellainen minkä arkailematon tyttö voisi päästää vitsinä koulun asuntolassa. Toivon, ettei Nora lopeta koskaan naamalleni piereskelemistä, jotta voin tuntea myös niiden hajun.”.
Tämä ote oli sieltä kirjeiden siiveellisemmästä päästä.
Hans Christian Andersen
Tanskalainen Hans Christian Andersen tunnetaan rakastettujen klassikkosatujen, muun muassa Pieni merenneito ja Ruma ankanpoikanen, luojana. Tätä kirjailijaa on vaikea uskoa irstailijaksi, ja häntä pidetäänkin etenkin Tanskassa puhtoisena hahmona, joka ei koskaan avioitunut tai edes harrastanut seksiä säilyttääkseen viattomuutensa. Naimisiin Andersen ei koskaan mennyt, mutta hänellä oli rakkaussuhteita sekä naisten että miesten kanssa, mutta niiden fyysisyydestä kirjailijan elämää tutkineet asiantuntijatkaan eivät ole yksimielisiä.
Miksi Andersen sitten on mukana historiallisten pervojen listalla? Aivan samaan laariin muiden listan irstaiden merkkihenkilöiden kanssa häntä ei ehkä voida laittaa, mutta silti – erikoiset olivat hänenkin mieltymyksensä.
Andersen oli innokas masturboija ja raportoi jokaisesta sessiosta päiväkirjaansa. Aina kun Andersen tapasi uusia ihmisiä, hän meni kotiinsa ja tyydytti itsensä heitä kuvitellen. Päiväkirjoista löytyy merkintöjä, joissa Andersen kertoo jonkun henkilön tulleen kylään ja olleen varsin ihana: ”Kun hän lähti, minulla oli extranautinnollinen ++.”. Plusmerkkien määrä kuvasi tyydytyksen laatua.
Andersen kävi paljon bordelleissa, mutta ei tekemässä sitä, mitä bordelleissa yleensä tehdään. Sen sijaan hän jutteli naisten kanssa koskematta heihin ja meni sitten kotiin puuhastelemaan keskenään ja täyttämään päiväkirjaansa.
Charlie Chaplin
Kuva: National Media Museum – Daily Herald Archive | CC BY 4.0 (kuvaa rajattu)
Brittiläinen Charlie Chaplin oli eittämättä mykkäfilmien kulta-ajan suurin tähti. Hän näytteli, ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti elokuvansa ja jopa sävelsi niihin musiikin. Pitkälti Yhdysvalloissa uransa tehnyt Chaplin oli nero, jota pidetään etenkin visuaalisen komiikan, mutta myös kokonaisuudessaan näyttelemisen mullistajana. Tämän kaiken lisäksi hän oli oman aikansa Harvey Weinstein eli perverssi ahdistelija ja hyväksikäyttäjä.
Chaplinia on kiittäminen casting couchin keksimisestä. ”Koe-esiintymissohva” on kiertoilmaisu Yhdysvalloissa nykyään lailla kielletylle viihdemaailman käytännölle, jossa vaikutusvaltaiset Hollywood-mogulit vaativat nuorilta näyttelijöiltä seksuaalisia palveluksia rooleja vastaan. Chaplin käytti kuitenkin kirjaimellista sohvaa, jolla hän kouri ensin alastomiksi pakottamiaan koe-esiintyjiä. Sohvasession jälkeen hän laittoi alastomat naiset riviin seinää vasten ja heitteli piirakoita heidän päälleen. ”Mitä nuorempi, sen parempi” oli Chaplinin mantra.
Vuonna 1944 Chaplin päätyi FBI:n kiikareihin ja hän joutui syytteeseen epäiltynä ihmiskaupasta. Chaplinin katsottiin rikkoneen lakipykälää, joka kieltää ihmiskaupan ja tässä kohtaa nimenomaan naisten ja tyttöjen kuljettamisen osavaltiosta toiseen seksuaalisin tarkoitusperin. Vaikka syytteistä lopulta luovuttiinkin, oli Chaplinin maine pilalla. Viisumin raukeamisen jälkeen Chaplin palasi Eurooppaan ja asettui loppuelämänsä ajaksi Sveitsiin.
Lue listan toinen osa: Historialliset pervot: 10 merkittävää henkilöä, joilla oli erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä – osa 2
Lue myös:
Elämäntapa
Miehet imettävät lapsia afrikkalaisessa heimossa: 10 erikoista kasvatustapaa eri puolilta maailmaa
Lastenkasvatus ei hoidu joka puolella maailmaa samalla tavalla. Tapoja ja perinteitä on yhtä paljon kuin maailmassa on erilaisia kulttuureita, ja nyt tutustutaan 10 erikoiseen kasvatustapaan, jotka saattavat aiheuttaa muissa hämmenystä.
Meille suomalaisille tuttu ja toimivaksi todettu kasvatustyyli tai menetelmä voi muille vaikuttaa erikoiselta, hauskalta tai mahdollisesti jopa julmalta. Mutta samalla me kohotamme kulmia muiden kulttuurien toimintatavoille.
Pidetään siis mieli avoimena, kun listalla kerrotaan vauvojen jääkylvyistä, yömyöhään valvomisesta, tai että vauvat rauhoittuvat isän nänniä imiessä. Puhumattakaan siitä, että pientä vauvaa nukutettaisiin ulkona rattaissa talvipakkasella 😉
Jääkylvyt Guatemalassa
Koska vauvoilla ei ole täysin kehittyneitä hikirauhasia, eivät ne kykene hikoilemaan ja säätelemään oman kehonsa lämpötilaa samalla tavalla kuin aikuiset. Siksi pikkulapsille tulee kuumissa ja kosteissa olosuhteissa herkästi lämpöihottumaa. Hikinäpyt tuskastuttavat pienokaisia.
Näppyjä voi tulla lapsille ihan missä päin maailmaa tahansa, ja oireita voi lievittää hengittävillä vaatteilla sekä ilmakylvyillä. Trooppisissa maissa lämpöihottuma on tietenkin yleisempää ilmaston vuoksi.
Muun muassa Guatelemassa elävän mayakansan perinteeseen kuuluvat pienten lasten jääkylvyt. Vauvaa ei tokikaan uiteta jäisessä vedessä, mutta vesi on kylmää. Ei ihan samanlainen ohjeistus lasten kylvettämiseen kuin länsimaissa!
Ja totta kai järkyttynyt vauva kiljuu sydämensä kyllyydestä, kun se kastetaan hyiseen veteen. Sama kaava toistuu joka ilta lapsesta ja sukupolvesta toiseen: vauvan hätähuuto ei äitejä hetkauta. Näin on tehty aina, ja menetelmä toimii.
Kylvyn jälkeen uni tulee nopeasti, kun keho ei ole nihkeän kuuma ja ihottuman punaisuuskin rauhoittuu.
Ulkona nukuttaminen hyytävässä Pohjolassa
Pihalla paukkuu pakkanen, mutta vauva nukkuu päiväunia tyytyväisenä rattaissa. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa asuville tämä on arkipäiväinen asia. Näin on tehty aina ja lapset voivat oikein hyvin – monesti ulkona nukutut päikkärit ovat levollisemmat kuin sisällä.
Mutta muualta tuleville tämä tapa voi vaikuttaa kauhealta, vaikka nähtävissä on erittäin hyvin, että vauva on lämpimästi puettu ja sullottu makuupussiin sekä peittoihin. Meille tätä ei tarvitse selitellä: vaunun kuomu, harsolla peitetty aukko ja vauvan itse tuottama lämpö pitävät vaunun mikroilmaston täydellisenä torkkujen ajan.
Balilla vauvaa ei laiteta maahan
Indonesian Balilla lapsi ei saa koskettaa maata ensimmäisten reilun kolmen kuukauden aikana. Uskomuksen mukaan vastasyntyneet ovat vielä lähellä jumalallista valtakuntaa, joten heitä on kohdeltava asiaan kuuluvalla kunnioituksella. Vastasyntyneen sielun uskotaan edelleen kuuluvan korkeammille voimille, ja henget pitävät hänestä huolta tuona aikana. Vauva ei vielä kuulu kuolevaisten maailmaan.
Tämän vuoksi vauvan jalat eivät saa olla kosketuksissa epäpuhtaaseen maahan. Eikä siis ole kyse vain pihalla olevasta maaperästä, vaan sääntö koskee myös lattiaa. Vaikka maakosketuksen välttämisestä ovat yleensä vastuussa äiti ja muut naispuoliset sukulaiset, osallistuu pyhän vauvan sielun säästämiseen usein koko yhteisö. Toisille lapsille tätä tärkeää tehtävää ei kuitenkaan tyypillisesti ole sysätty. Koska vauvaa ei ole käytännön syistä mahdollista pitää koko ajan sylissä, lasketaan hänet kotona sängylle tai varta vasten lattialta irti olevaan leikkikehään.
Kun vauva on 105 päivää (tai joissakin yhteisöissä 210 päivää) vanha, pidetään perheessä tärkeä nyabutan-seremonia lapsen ensimmäisen maakosketuksen ja varsinaisen elämän alun kunniaksi. Silloin suojelevat henget saavat luvan lähteä ja lapsi toivotetaan tervetulleeksi maailmaan.
Jos kuitenkin käy niin köpelösti, että vauvan varpaat pääsevät ensimmäisten kuukausien aikana viistämään maata, ei se ole maailmanloppu. Nyabutan-seremonia poistaa kaiken negatiivisen ja varmistaa, että lapsi siirtyy meidän maailmaamme puhtoisena sieluna.
Aka-kansan miehet imettävät lapsia
Keski-Afrikassa elävän aka-kansan perheissä ei pidetä kynsin ja hampain kiinni perinteisistä sukupuolirooleista. Kyllä, naiset ovat lasten pääasiallisia hoitajia, mutta tämä ei ole kiveen hakattua.
Toisinaan aka-naiset lähtevät metsästämään, jolloin isät huolehtivat lapsista. Akat elävät vaeltavaa elämää, ja silloin tällöin naiset kokoontuvat etsimään ja päättämään uudesta leiripaikasta, jolloin miehet hoitavat ruoanlaiton.
Tämä ei ole kenenkään mielestä kummallista, eikä aiheesta tarvitse keskustella. Roolien vaihtuminen on akoille täysin luonnollista.
Lapsia pidetään akojen keskuudessa suuressa arvossa ja jokainen pienokainen on lahja. Akat eivät ikinä pitäisi lapsiaan riippakivinä. Läheisyys ja fyysinen kosketus ovat äärimmäisen tärkeitä, eikä vauvaa koskaan jätetä makoilemaan yksikseen; hän on aina joko isän tai äidin sylissä.
Ja kun aka-isä pitää huolta vauvasta, näkee lapsen usein imemässä nänniä. Maitoa näistä nänneistä ei tokikaan tule, sillä miehiltä puuttuvat oikeanlaiset hormonit. Akoilla ei ole tutteja, ja muutenkin voisi ajatella, että luonnollinen äidin rinnan vastine on tehokkaampi rauhoittaja.
Usein iltaisin aka-miehet istuvat nuotion ääressä jutellen ja palmuviiniä nauttien, ja monella on pienokainen mukanaan – rinnalla nänniä imemässä.
Aikainen vessakoulutus Vietnamissa
Vietnamilaiset vanhemmat opettavat vauvansa potalle vihellyksen avulla. Koulutus alkaa usein jo kuukauden ikäisten lasten kanssa. Menetelmä on ilmeisen toimiva, sillä lapset oppivat kuivaksi noin yhdeksän kuukauden ikäisinä eli ennen ensimmäisiä askelia. Tämä on vähintään vuotta aiemmin kuin länsimaiset taaperot.
Kun vauva alkaa tuhista ja näyttää merkkejä vessahädästä, viedään hänet potan tai pytyn päälle ilman housuja, ja vihelletään. Tämä tehdään jopa 12 kertaa päivässä. Jos pissa ja/tai kakka tulee, vauvaa palkitaan kehuilla, halauksilla ja suukoilla. Jos mitään ei tule, ei vauvaa kuitenkaan toruta tai rangaista. Tässä toimii ainoastaan porkkana. Hiljalleen vauva oppii pissaamaan, kun hänelle vihelletään vessassa.
Tällä menetelmällä lapsi kykenee kontrolliin, kun hän ehdollistuu yhdistämään vihellyksen ja vessakäynnin jo ennen kuin hän ymmärtää varsinaisesta pidättämisestä mitään.
Lasta ei katsota silmiin kenialaisessa yhteisössä
Lounais-Keniassa asuvan kisii-yhteisön naiset kantavat vauvoja mukanaan kaikkialle. Töitä tehdään ja lapsi on rinnalla tai selässä koko ajan. Tässä ei tietenkään ole mitään erikoista.
Mutta kun kisii-vauva alkaa jokeltaa iloisena tai itkeä vollottaa erinäisistä syistä, ei äiti ota lapseen katsekontaktia. Ja tämä kuulostaa länsimaiseen korvaan erikoiselta.
Kisii-kulttuurissa vauvoja ei kuitenkaan koskaan katsota silmiin, koska suoralla katseella on yhteisössä suuri merkitys: se osoittaa valta-asemaa. Silmiin katsominen on sama asia kuin sanoisi ääneen, että ”sinä olet pomo”.
Vanhemmat eivät halua antaa lapsilleen sellaista viestiä, että nämä olisivat jollain tavalla johtavassa tai päättävässä asemassa. Vanhempi määrää perheessä, joten väärinymmärrysten välttämiseksi on syytä olla ottamatta katsekontakstia jälkikasvuun.
Lapset kasvattavat toisiaan Polynesiassa
Tyynellämerellä sijaitseva Polynesia on suuri saariryhmä, johon kuuluvat muun muassa Uusi-Seelanti, Samoa, Havaiji ja Pääsiäissaari. Saariryhmä levittyy siis hyvin laajalle alueelle, mutta koska asutuksen leviäminen saarille on nykytiedon valossa alkanut aikaisintaan 3000 vuotta sitten, on niiden alkuperäiskansoilla paljon geneettisiä, kielellisiä ja kulttuurillisia yhtäläisyyksiä.
Perinteisesti aikuisilla ei polynesialaisissa yhteisöissä ole ollut aikaa katsoa lastensa perään, joten apukäsiä on löydettävä, jotta vanhemmat voivat hoitaa viljelyksiä ja käydä kalastamassa. Hommaan on valjastettu muut lapset.
Vanhemmat pitävät tietenkin huolen vauvoista, mutta heti kun lapsi oppii kävelemään, on hän Polynesiassa tarpeeksi vanha muiden lasten vahdittavaksi. Eikä kaitsijan iällä tai mahdollisella sukulaisuussuhteella ole merkitystä: kuka tahansa yhteisön vanhempi lapsi kelpaa hoitajaksi.
On siis hyvin tavallista, että alle viisivuotias huolehtii nuoremmasta sisaruksestaan ja ottaa tämän mukaan kylän lasten touhuihin. Länsimaiseen korvaan tuo voi kuulostaa heitteillejätöltä, mutta Tyynenmeren kulttuureissa täysin arkipäiväistä. Lapsista kasvaa oma-aloitteisia, itsenäisiä ja vastuuntuntoisia, mitkä kaikki ovat tietenkin positiivisia ominaisuuksia.
Espanjalaiset lapset valvovat myöhään
Espanjassa ei ole lainkaan epätavallista, että pienetkin lapset ovat valvovat erityisesti kesäisin iltamyöhään. Ruokakauppaan mennään seitsemältä ja päivällinen valmistuu nautittavaksi aikaisintaan iltayhdeksältä. Silloin koko perhe syö yhdessä. Ja valvomisessa on nimenomaan kyse siitä, että perheen kanssa vietetään yhteistä aikaa.
Eikä tämä rajoitu vain kotiin, sillä lapset tulevat mukaan, jos aikuiset lähtevät illalliselle. Toki välillä hankitaan lapsenvahti, mutta yleensä ulkona käydään koko perheen voimin. Ei ole lainkaan erikoista nähdä kouluikäisiä lapsia ravintolassa vielä kello 23 lopettelemassa pitkän kaavan kautta syötyä päivällistä.
Tämä on myös ystäville normaalia: Espanjassa ollaan erittäin perhekeskeisiä, joten kun kavereita pyydetään illanviettoon, kattaa kutsu tietenkin automaattisesti koko perheen. Oltiin sitten kotona tai ravintolassa.
Japanilaiset lapset opetetaan itsenäisiksi
Japanilaiseen kulttuuriin kuuluu, että vanhemmat opettavat lapset itsenäisiksi jo hyvin nuoresta lähtien. Ei ole lainkaan erikoinen näky, että 7-vuotias lapsi kulkee metrolla yksin kouluun. Tai vaihtoehtoisesti käymään vaikkapa kaupassa tai hoitamassa muita juoksevia asioita.
Koulumatkat voivat olla hyvinkin pitkiä, eikä vanhemmilla ole töiden vuoksi mahdollisuutta kuljettaa lapsia kouluun tai matkustaa junassa viedäkseen heidät perille. Monet koulut myös kieltävät vanhemmilta tuomisen ja hakemisen, sillä lasten on opittava itsenäisiksi ja vastuullisiksi kansalaisiksi.
Toki reitti kouluun opetellaan ensimmäisen lapsen kanssa yhdessä, mutta arkipäiväinen kulkeminen on sen jälkeen tehtävä yksin. Samalta asemalta saattaa tulla matkaan mukaan muita koululaisia, mutta ei välttämättä. Jos perheessä on nuorempia lapsia, on koulumatkan opettelu vanhempien sisarusten vastuulla.
Monessakaan maassa ei samanlainen onnistuisi, mutta Japani on erittäin turvallinen maa. Yhteisössä on myös voimaa, sillä kaikki tietävät, että lapset kulkevat yksin metrolla. Maailman suurimman kaupungin, Tokion, junassa istuvaa lasta ei katsota kummastellen, vaan hieman vain positiivisella tavalla silmällä pitäen. Vanhemmat voivat luottaa muihin aikuisiin, että lapset jätetään rauhaan, mutta heitä autetaan, jos tilanne sitä vaatisi.
Ranskalaiset pöytätavat
Ranskalaiset lapset eivät nyrpistele nenäänsä uusien ruokien edessä. Tai jos nyrpistelevät, niin kaikkea on silti maistettava. Ja jos jotain maistaa tarpeeksi monta kertaa, niin siitä rupeaa pitämään – oli se sitten hanhenmaksaa tai vaikkapa voimakkaan hajuista sinihomejuustoa. Tämä on osa ranskalaista ruokafilosofiaa.
Erilaisiin makuihin totutellaan pienestä pitäen ja kansallisella ohjeistuksella: kun lapsi on valmis kiinteään ruokaan noin 4 kuukauden iässä, tutustutaan uuteen makuun aina neljän päivän välein.
Ranskalaiset vanhemmat aloittavat maistelun vihanneksilla, mieluummin ensin sieltä happamasta päästä, jotta lapset eivät heti tule persoiksi makealle. Vihannesten jälkeen vasta tutustutaan hedelmiin; juuri sen saman makeuden vuoksi. Uudet ruoat soseutetaan aina, jotta koostumus ei pilaa kokemusta; tärkeintä on tottua uusiin makuihin.
Ruokakulttuuria pidetään myös yllä kouluissa. Koulupäivät ovat alaluokilta asti pitkiä, mutta välissä on jopa kaksi tuntia kestävä lounas. Omia eväitä kouluun ei saa tuoda (paitsi allergikot), mutta kotona saa käydä syömässä. Koulun ruokalassa nautitaan kolmen ruokalajin lounas. Alkuruoaksi on usein raikas salaatti, pääruokana perinteistä ranskalaista keittiötä tai tutustumista muiden maiden makuihin, ja jälkiruokana on hedelmä tai jogurtti. Joissakin kouluissa tarjoillaan vielä juustolautanen ennen jälkiruokaa.
Lounaalla keskustellaan muiden kanssa, opetellaan pöytätapoja ja nautitaan ruoasta. Pikainen lounas on ranskalaiskouluissa tuntematon käsitys.
Lue myös:
Miksi kielisuudelma on toiselta nimeltään ranskalainen suudelma? Intohimoisen suukottelun kutsumanimen alkuperä on tällä kertaa Listafriikin suurennuslasin alla.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi ja miten kielisuudelma liittyy Ranskaan?
Ranskalaiseksi suudelmaksi sanotaan pusua, joka ei ole mikään pieni muiskaus. Intohimoiseen kielisuudelmaan viitattiin Euroopassa, myös Ranskassa, alunperin firenzeläisenä suudelmana, jonka juuret epäilemättä ovat Italiassa. Mutta miten ja miksi pusuttelun osoite vaihtoi maasta toiseen? Termi on kuitenkin tunnettu ja käytetty ympäri maailmaa.
Todennäköisesti kyse on vain mielikuvasta ja ranskalaisten intohimoisesta maineesta. Monessa muussa maassa saatettiin 1900-luvun alussa jopa hieman karsastaa ranskalaisten estotonta tunteiden osoittamista ja heitä pidettiin (tai he olivat) seksuaalisesti vapautuneempia. Ranskalainen suudelma nousi ihmisten huulille 1920-luvulla ja nimi on sen jälkeen pitänyt oman paikkansa.
Erään teorian mukaan laukaisevana tekijänä oli ensimmäinen maailmansota. Ranskassa olleet amerikkalaiset ja brittiläiset sotilaat todistivat ranskalaisten häpeilemättömän intohimoisia rakkaudenosoituksia ja veivät sitten viestin – ja samalla myös tavan – kotimaihinsa. Tai sitten ulkomaalaiset sotilaat olivat tehneet lähempää tuttavuutta ranskalaisten neitojen kanssa…
On siellä varmaan tyttöystävät ja vaimot olleet ihmeissään, kun sotilaat palasivat kotiin ja nappasivat heitä kaikkien nähden intohimoiseen suuteloon!
Intiassa kielisuudelma on muuten englantilainen suudelma. Elokuvissa oli alkujaan kiellettyä näyttää suutelemista – Intiassa siis – ja ensimmäiset tällaiset hellyydenosoitukset nähtiin englanninkielisessä elokuvassa vuonna 1926. Siitä siis nimitys.
Myöskään Ranskassa kielisuudelmia ei kutsuta ranskalaisiksi suudelmiksi. Rakkaalla lapsella on kuitenkin ranskankielellä monta nimeä. Rouler une pelle tarkoittaa kirjaimellisesti ja suoraan suomennettuna lapion rullaamista, rouler un patin tarkoittaa yleisesti rullailua ja un baiser amoureux on rakastajan suudelma. Siinä vain muutama esimerkki ranskalaisista kielisuudelmista.
Lue myös:
Elämäntapa
Sadonkorjuujuhlia ja kuolleiden muistelua – Halloween kalpenee kekrin, samhainin ja pääkallojen päivän rinnalla!
Nyt on se aika vuodesta, kun juhlitaan Halloweenia, joka on vasta joitakin vuosikymmeniä vanha juhla. Lokakuun lopussa ja marraskuun alussa on kuitenkin tuhansien vuosien ajan vietetty suuria kekkereitä.
Marraskuun alkua on kautta aikain pidetty monissa eri kulttuureissa ajankohtana, jolloin tämän- ja tuonpuoleisen maailman raja ohenee ja sen ylittäminen oli mahdollista. Kuulostaa pahaenteiseltä, mutta tuolloin on perinteisesti ollut tapana juhlia ankarasti. Samoihin aikoihin nimittäin oli saatu päätökseen sadonkorjuu.
Tavat ja perinteet ovat kussakin kulttuurissa hieman omanlaisiaan, mutta yllättävän usein se perusajatus juhlan taustalla on sama.
Suomessakin juhlittaisiin perinteistä kekriä, mutta kristinusko tapansa mukaan kielsi sen – kuten muutkin juhlat – naamioiden sadonkorjuujuhlan omaksi merkkipäiväkseen eli pyhäinpäiväksi.
Listafriikki esittelee nyt kuusi perinteikästä tapaa juhlia marraskuun vaihdetta; Halloween voi seurata kateellisena vieressä!
Samhain
Kelttiläinen Samhain-festivaali on se alkuperäinen Halloween, jota juhlitaan edelleen Irlannissa ja Skotlannissa. Siihen perustuvat karkki vai kepponen -perinne ja erilaisiin asuihin pukeutuminen.
Samhain oli yksi muinaisten kelttien tärkeimmistä juhlista ja sen myötä ihmiset alkoivat valmistautua talveen: karja tuotiin kesälaitumilta ja osa teurastettiin lihaksi. Samhain ajoittuu marraskuun ensimmäiseen ja toiseen päivään.
Uskomuksen mukaan ajankohtana, jona kesä vaihtui talveen, sulautuivat yhteen myös kaksi eri maailmaa: elävien ja kuolleiden maailmat. Tuona yhtenä yönä siis henget, haltijat ja vainajien sielut saattoivat helposti astua rajan toiselle puolelle fyysiseen maailmaan.
Ihmiset pukeutuivat teurastettujen eläinten nahkoihin ja erilaisiin asuihin, ja pyrkivät näin suojautumaan pahoilta hengiltä. Suojautuminen oli tärkeää, sillä uskomuksen mukaan raja tuonpuoleiseen katosi ja henget yrittivät houkutella eläviä kuolleiden valtakuntaa.
Taikauskoisimmat ihmiset pelkäsivät tosissaan pahoja henkiä, mitä toiset käyttivät surutta hyväkseen. Nahkoihin ja muihin asuihin pukeutuneet nuoret miehet kiersivät talosta toiseen huijaamassa muilta ruokaa: toiset uskoivat heidän olevan oikeasti henkimaailman ilkeitä vieraita, mutta toiset antoivat ruokaa ja juomaa lepytelläkseen näkymättömiä henkiä.
Vainajien sieluja kunnioitettiin juhlavilla pidoilla – se oli kuin ruokauhri – ja pimeys karkotettiin kokkoja polttamalla. Kokkoihin saattoi päätyä myös eläin- ja ihmisuhreja. Tapana oli myös tehdä erilaisia ennustuksia tulevalle vuodelle. Samhainin juhlintaan kuuluivat vihanneksista kaiverretut lyhdyt, joiden uskottiin pelottelevan pahat henget tiehensä. Lyhtyjä ei kuitenkaan tehty kurpitsoista, vaan nauriista.
Halloweeniksi samhain muuntui Pohjois-Amerikassa, jonne irlantilaiset siirtolaiset veivät juhlan mukanaan. Nauriit vaihtuivat kurpitsoiksi ja ikiaikaiseen sadonkorjuujuhlaan yhdistyi vainajien ja katolisten pyhimysten muistelu. Kaikkien pyhien aatto eli All Hallows’ Eve sai myöhemmin nimekseen Halloween.
Kekri
Suomalainen kekri on lähes sama juhla kuin kelttien samhain – molempien juuret ovat vuosituhansia vanhassa eurooppalaisessa maatalousperinteessä.
Kekri on sadonkorjuun valmistumisen syysjuhla, jota on vietetty työvuoden päättyessä, sillä vanhassa maatalousyhteiskunnassa vuoden kierto päättyi satokauden loppuun ja siihen, kun karja tuotiin laitumelta navettaan. Vuodenvaihde ajoittui siis kekriin, jota juhlittiin syyskuun lopulta marraskuun alkuun. Nimensä tämä juhla on saanut Kekriltä, joka oli hedelmällisyyden, viljelyksen ja karjanhoidon jumala.
Juhla-ateria, tinasta ennustaminen ja kokkojen polttaminen olivat olennainen osa kekriä. Viinan juominen kaksin käsin ei ollut vain sallittua, vaan myös toivottavaa. Suvun vainajien hengille lämmitettiin sauna, ja kun oli talonväen vuoro saunoa, jätettiin tupaan vainajia varten katettu juhlapöytä. Uskomuksen mukaan vainajat palasivat kekrin aikaan tarkastamaan, onko tiluksista pidetty huolta.
Kekrinä järjestettiin kulkueita, joita johti hurjaksi möröksi pukeutunut hahmo. Kekrimörkö oli pelottava ilmestys karvaisina turkkeineen ja sarvineen, ja se kierteli porukkansa kanssa talosta taloon. Kekripukiksikin nimitetty hahmo kysyi ovella, että kekriä vai uunia, eli joko talonväki tarjoaa kunnon kekrikestit tai sitten vieraat hajottavat uunin. Kekriä vai uunia kuulostaa paljon paremmalta, kuin karkki vai kepponen!
Juhlana kekri muutti muotoaan 1000-luvun aikana, kun kristinusko levisi Suomeen. Kirkko halusi eroon pakanallisesta kekristä, jonka kanssa kävi samoin kuin monen muunkin ikiaikaisen perinnejuhlan: pyhäinpäivä sijoitettiin näppärästi kekrin ajankohtaan. Vanhat perinteet siirtyivät kuitenkin sukupolvelta toiselle, ja vielä 1900-luvun alussa kekri oli osassa Suomea tärkeämpi juhla kuin joulu tai pääsiäinen.
Kaupungistuminen kuitenkin vähensi kekrin viettoa ja hiljalleen vuoden tärkein juhla menetti merkityksensä. Joulun suosio ja sen korostaminen kouluissa ja muutenkin yhteiskunnassa lisäsi kristillisen juhlan suosiota.
Kekristä tuli unohdettu, muinainen juhla. Mutta nyt se on palannut – joskin amerikkalaisena ja kaupallisena halloweenina. Onneksi ikiaikaista kekriä ollaan monilla paikkakunnilla elvyttämässä takaisin; ehkäpä siitä jälleen saadaan arvoisensa juhla.
Día de Muertos
Día de Muertos on pyhäinpäivä meksikolaisittain. Jos meillä hiljennytään hartaassa tunnelmassa muistelemaan kuolleita läheisiä ja haudoille viedään kynttilöitä, niin Meksikossa vainajien muistelu tehdään riehakkaasti juhlien. Juhla on yhdistelmä kristillistä pyhäinpäivää ja alkuperäiskansojen perinteitä, jotka juontavat juurensa yli 3000 vuoden päähän.
Esimerkiksi asteekkien suurena vainajien juhlapäivänä suoritettiin ihmisuhreja ja pääkallot laitettiin esille uhritemppelien eteen. Pääkallot korostuivat myös taiteessa ja aihe on merkittävässä osassa myös nykyaikaisessa kuolleiden päivässä.
Legendan mukaan vainajien henget tulevat marraskuun 1. ja 2. päivän välillä tapaamaan perheitään. Henkien läsnäoloa juhlistetaan näyttävillä kukka-asetelmilla, kulkueilla, herkuilla ja koristelluilla pääkalloilla.
Kaikista luurangoista huolimatta Día de Muertos eli kuolleiden päivä ei ole pelottava juhlta. Se ei myöskään ole surullinen päivä, vaikka menehtyneiden läheisten muistelu on pääosassa. Kuolleille pystytetään kotialttareita, ofrenda, ja vainajien hengille tarjotaan näiden suosikkiruokia.
Railakas ilon juhla on pyhitetty elämälle, jonka kiertokulkuun kuolema luonnollisena vaiheena kuuluu.
Día de las Ñatitas
Ja kun Día de Muertosin parissa päästiin pääkallojen makuun, niin jatketaan samassa aihepiirissä, mutta siirrytään Boliviaan.
Día de las Ñatitas eli pääkallojen päivä on perinteinen juhla, jota vietetään marraskuun alussa. Kuten kuolleiden päivä, niin myös bolivian pääkallojen päivä on sekoitus alkuperäiskansojen uskomuksia ja kristinuskoa. Katolinen kirkko ei kuitenkaan ole juhlasta kovinkaan innoissaan – syystä että juhlan pääosassa ovat ihmisten pääkallot.
Bolivialaiset säilyttävät menehtyneitten läheistensä pääkalloja kodeissaan ja ne kaivetaan esiin tätä erityistä juhlapäivää varten. Kallot, ñatitas, siirtyvät sukupolvelta toiselle ja aina festivaalin koittaessa ne koristellaan esimerkiksi kukkasin, lehdin, silmälasein ja hatuin. Koska kaikilla ei omasta kaapista löydy koristeltavaa, turvautuvat monet kyseenalaiseen vaihtoehtoon eli hylättyjen hautojen ryöstelyyn.
Tämä nähdään kuitenkin hyvänä asiana, kuten eräs juhlija kertoo Reutersin haastattelussa: ”He ovat unohdettuja sieluja; he ovat sieluja, joilla ei ole kukkia. Aina marraskuun 8. päivänä keräämme heidät hautaholveista, jotta voimme jakaa tämän juhlan heidän kanssaan.”
Kirkko on kehottanut ihmisiä luopumaan pääkalloista, mutta pyynnöt ovat kaikuneet kuuroille korville – Día de las Ñatitas on ikiaikainen alkuperäiskansojen perinnejuhla, josta ei haluta luopua.
Pääkallojen päivää vietetään viikko katolisen pyhäpäivän jälkeen ja silloin pääkaupunki La Pazissa kokoonnutaan Cemeterio General -hautausmaalle. Mukana menossa ovat tietenkin koristellut pääkallot, joille tarjotaan uhreina ruokaa, tupakkaa ja rukouksia.
Kallot toimivat amuletteina, jotka suojelevat omistajaansa ja tuovat hyvää onnea. Mikä tahansa pääkallo ei kuitenkaan ole ñatitas, sillä aina kemiat eivät omistajan kanssa toimi. Ihmiset voivat sanoa, että ”sain tämän kallon serkultani, joka ei tullut sen kanssa toimeen, mutta minulla synkkaa sen kanssa oikein hyvin”.
Juhlittuja ja täydellisen mätsin pääkalloja käy kiittäminen monesta asiasta, esimerkiksi rikosten ratkeamisesta tai vaikkapa menestyksestä opinnoissa.
Fête Gede
Haitilla marraskuun ensimmäisenä ja toisena päivänä vietettävä Fête Gede eli pyhien vainajien päivä on kuin Mardi Gras, Halloween ja Día de Muertos yhdistettynä. Kadut täyttyvät paraateista, festivaalilla on pitkä kulttuurihistoria ja silloin muistellaan menehtyneitä läheisiä. Fête Gede on yksi voodoo-uskonnon tärkeimmistä päivistä, sillä silloin kunnioitetaan esi-isien henkiä, loa, joista yksi luokka on gede.
Kenen tahansa henki ei ole pyhä gede, vaan kunkin voodoon harjoittajan on nostettava jonkun läheisen sukulaisen tai ystävän henki siihen asemaan. Jotta vainajasta voi tulla gede, täytyy voodoon harjoittajan kutsua tätä seremoniassa ja muuntaa sitten pyhäksi.
Fête Geden aikana voodoon harjoittajat kerääntyvät suuriin paraateihin ja tanssivat eroottisin liikkein pitkin katuja. Paraateihin osallistuvista on helppo erottaa ne, jotka ovat tulleet oman gedensä ”riivaamiksi”; tämä on toivottu tilanne.
Kun henki on ottanut ihmisen haltuunsa, se pukeutuu mustaan, valkoiseen ja violettiin, päällystää kasvonsa valkoisella jauheella ja heittää tummat aurinkolasit päähänsä. Mukana on myös kävelykeppi ja kaikkein tärkeimpänä: pullo, joka on täynnä viinaa ja chiliä. Gede rakastaa tulisia chilejä, joten sekoitusta kaadetaan tasaisin väliajoin ympäri kehoa.
Gedeen liitetään myös seksin ja hedelmällisyyden jumaluus, mistä johtuen chilillä terästettyä alkoholia kaadetaan erityisesti sukupuolielimiin. Tämä saa hengen vallassa olevan ihmisen kiemurtelemaan tuskissaan ja hakeutumaan eroottisiin asentoihin, mikä tietysti viihdyttää paraatia seuraavia.
Valtavat paraatit huipentuvat aina hautausmaalle, jossa laulaminen ja eroottinen tanssiminen vain yltyvät. Ne voodoon harjoittajat, joista henki ei tällä kertaa ottanut valtaa, käyvät rauhallisemmissa tunnelmissa läheistensä haudoilla juttelemassa sekä viemässä ruokaa ja juomaa. Ehkä ensi vuonna on parempi onni!
Feria del Barrilete Gigante
Día de Muertos ei ole ainoastaan meksikolaisten juhla, vaan sitä vietetään laajasti monissa Latinalaisen Amerikan maissa. Näin myös Guatemalassa, mutta vaikka juhla ja merkitys on sama, vietetään sitä hyvin eri tavalla.
Guatemalassa kuolleiden päivän juhlintaa kuuluu tärkeänä osana Feria del Barrilete Gigante eli jättimäisen leijan festivaali. Marraskuun ensimmäisenä päivänä ilmoille nostetaan kuukausikaupalla työn alla olleet värikkäästi koristellut leijat, joista suurimmat ovat läpimitaltaan yli kymmenmetrisiä.
Guatemalalaiset rupesivat alunperin valmistamaan valtavia leijoja, koska niiden uskottiin suojelevan pahoilta hengiltä. Uskomuksen mukaan paperin rapina pelotti pahat henget pois. Nykyisin leijoilla muistetaan poismenneitä läheisiä ja lennättäminen tapahtuu hautausmailla.
Leijan lennättämisen lisäksi guatemalalaiset käyvät läheistensä haudoilla, koristelevat kotialttareitaan ja juhlivat railakkaasti. Kuolleiden päivänä tuonpuoleisesta tulevat visiitille pahojen henkien lisäksi myös rakkaiden läheisten henget, jotka palaavat tapaamaan perheitään. Henkien kanssa vietetään aikaa juhlien, laulaen ja syöden; kuolleiden päivä ei ole surujuhla.
Lue myös:
Koira on ihmisen paras ystävä, mutta väärissä käsissä tai huonosti koulutettuna se voi olla myös vaarallinen ja aggressiivinen. Nyt listataan top 10 vaarallisimmat koirarodut.
Monet tutkimukset ja purematilastot osoittavat, että tietyt rodut nousevat toistuvasti esiin puremien ja vakavien – jopa kuolemaan johtaneiden – koirahyökkäysten yhteydessä.
Listafriikin vaarallisimmat koirarodut -lista perustuu sairaaloista kerättyyn aineistoon, poliisin ja median raportointiin sekä tieteellisiin tutkimusartikkeleihin. Tutkimme dataa sekä maailmanlaajuisesti että Euroopan ja Suomen mittakaavassa. Raportointimenetelmät toki vaihtelevat maittain, mutta kaikilla kolmella skaalalla katsottuna vaarallisimmat koirarodut ovat samoja ja jopa samassa järjestyksessä.
Ennen kuin menemme kunnolla listan pariin, niin on syytä painotta, että yksikään koira ei ole automaattisesti vaarallinen; oli se minkä rotuinen tahansa.
Tilastot kuitenkin osoittavat, että tietyt rodut ovat keskimääräistä useammin edustettuina vakavissa tapauksissa. On omistajan vastuulla, että koira on koulutettu ja pennusta saakka sosiaalistettu eli totutettu muihin eläimiin, ihmisiin, paikkoihin ja aistiärsykkeisiin. Kun nämä asiat ovat kunnossa, voi myös vahva, vaativa ja vaarallisenakin pidetty koirarotu olla täysin turvallinen perheenjäsen.
Mainittakoon vielä, että sekarotuiset koirat ovat yleensä purematilastoissa varsin korkealla; usein niiden suuren määrän vuoksi. Sekarotuisia ei kuitenkaan ole mukana tällä listalla.
10. Dobermanni
Kuva: Yama Zsuzsanna Márkus | Pixabay
Dobermanni on monista elokuvista tuttu verenhimoinen ja aggressiivinen vahtikoira. Valkokankaalla koiralla on usein vielä kaulassaan pelottavan näköisillä piikeillä varustettu panta.
Maine pelottavana koirana ei kuitenkaan ole vain Hollywoodin keksintöä, sillä dobermanni on aikoinaan jalostettu aggressiiviseksi vahtikoiraksi. Rodun loi 1800-luvun lopulla saksalainen veronkantaja Karl Friedrich Louis Dobermann. Dobermann toimi sivutyönään rankkurina ja pääsi koiratarhallaan käsiksi suureen määrään erilaisia koiria. Jalostustyössä hän käytti erittäin monia koirarotuja tavoitteenaan luoda häijy ja peloton vahtikoira. Sellaista Dobermann tarvitsi, sillä veronkantajana hänellä oli paljon vihamiehiä.
Vasta Dobermannin kuoltua koirarotua ruvettiin nimittämään ensimmäisen kasvattajan mukaan. Jalostustyötä jatkettiin hieman eri suuntaan, jotta ärhäkkyyttä saatiin hieman lievemmäksi, mutta sen hyvät ominaisuudet – kuten tottelevaisuus ja valppaus – säilyivät. Dobermannit ovatkin oivia palvelus- ja poliisikoiria.
Alkuperäinen jalostustyö saattaa kuitenkin tulla esiin kouluttamattomilla tai väärin koulutetuilla dobermanneilla. Koska ne ovat älykkäitä ja tottelevaisia koiria, ja niillä on erittäin voimakas suojeluvaisto, on ne helppo opettaa olemaan aggressiivisia vieraita kohtaan ja hyökkäämään käskystä.
Esimerkiksi Irlannissa dobermanni kuuluu rajoitettuihin koirarotuihin, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että koiralla on julkisilla paikoilla oltava kuonokoppa ja sen hihnan on oltava alle kaksimetrinen ja tukevaa tekoa; mieluiten ketju.
9. Akita
Akita on Japanin kansalliskoira ja yksi maan kansallisaarteista eli korvaamattoman tärkeää kulttuuriomaisuutta. Tämä ikivanha koirarotu on jalostettu suurriistan – kuten karhun ja villisian – metsästämiseen sekä vahtikoiraksi. Akita on omistajalleen erittäin lojaali ja suojeleva, ja hyvin tarkka reviiristään, mikä voi toisinaan johtaa aggressiivisuuteen vieraita kohtaan. Rotu on vahva ja sinnikäs, joten hyökkäys voi saada aikaan pahaa jälkeä.
Varsin tuoreessa puolalaistutkimuksessa perehdyttiin viiden muinaisen/alkukantaisen koirarodun käytökseen ja aggressiivisuuteen. Akita oli mukana tutkimuksessa ja sen todettiin olleen tutkituista roduista kaikkein aggressiivisin muita koiria ja eläimiä kohtaan: 59% (253:sta koirasta 149) osoitti aggressiivisuutta. Se oli myös toisella sijalla, kun tutkittiin aggressiivisuutta ihmistä kohtaa: 13% koirista osoitti aggressiivisuutta.
Tutkimuksessa suurin osa akita-koirien ihmisiin kohdistuneesta aggressiivisuudesta tapahtui tilanteissa, jossa vieras henkilö tuli sen reviirille. Tulos korostaa tämän koirarodun suojelu- ja vartiointivaistoa.
Akita on suosittu koirarotu lemmikkinä eikä vähiten populaarikulttuurin vuoksi. Moni varmasti tunnistaa akitan Hachiko-koiraksi, joka vielä yhdeksän vuotta omistajansa kuoleman jälkeen odotti miestä uskollisesti joka päivä juna-asemalla. Hachiko – tarina uskollisuudesta -elokuva on todellisesta japanilaisesta tarinasta tehty amerikkalaisversio.
Akita on kaikille ainakin 80-luvun lapsille tuttu koirarotu myös japanilaisesta manga- ja animesarja Hopeanuolesta, jossa päätähti itse sukulaisineen oli aito akita-karhukoira.
8. Siperianhusky
Kuva: forthdown | Pixabay
Siperianhusky on perinteinen koirarotu, joka polveutuu siperialaisten alkuperäiskansojen rekikoirista. Nykyiseen muotoonsa se on jalostettu Yhdysvalloissa.
Huskyt ovat valppaita, innokkaita ja energisiä, ja soveltuvat myös sisäkoiriksi. Mielessä on kuitenkin hyvä pitää niiden alkuperä, mikä tarkoittaa aktiivisuutta – ja paljon! Sierianhuskylla pitää olla myös vahva tunne laumasta ja jatkuvasti seuraa, oli se sitten ihmisperhe tai muita koiria, sillä se on luontaisesti laumakoira.
Tämän koirarodun edustajat tarvitsevat sekä fyysistä että mentaalista haastetta, jotta ne eivät tylsisty. Seinät voivat helposti kaatua päälle koiralla, jonka luontaista toimintaa on valjakon vetäminen tuntikaupalla pitkin lumisia aroja. Tylsistyminen voi helposti johtaa aggressiiviseen käytökseen.
Vaikka siperianhusky on yleisesti lempeä ja ystävällinen koira, ei sitä kannata jättää pienten lasten kanssa vartioimatta (niin kuin ei toki mitään koiraa). Viime vuosilta tiedetään muutamakin tapaus, jossa husky on tappanut vauvan.
Huskyt ovat seikkailunhaluisia, uteliaita ja impulsiivisia, ja niiden tiedetään oleva tehokkaita karkureita. Kaksimetrinenkin aita takapihalla voi olla liian matala ketterälle koiralle. Alttius karkailuun on omiaan nostamaan siperianhuskyn paikkaa vaarallisimmat koirarodut -listalla, sillä vapaana juoksenteleva koira päätyy kiinniolevaa todennäköisemmin puremistilanteisiin tai vakavampiin hyökkäyksiin.
7. Bullmastiffi
Reipas, valpas ja uskollinen bullmastiffi on melkoinen näky; urokset voivat painaa 60 kiloa ja olla säkäkorkeudeltaa 70-senttisiä.
Omaksi viralliseksi rodukseen bullmastiffi rekisteröitiin kotimaassaan Englannissa vasta vuonna 1924, mutta sen tyyppisiä koiria oli ollut jo reippaasti yli sata vuotta metsänvartijoiden käytössä.
Bullmastiffiin saatiin jalostamalla mastiffin vartioimiskyky ja bulldogin rohkeus, mutta se oli kantarotujaan nopeampi ja ketterämpi. Näistä pelottomista työkoirista kirjoitettiinkin 1900-luvun alussa, että tuskin mikään muu koirarotu on ottanut kiinni enemmän salametsästäjiä kuin bullmastiffit.
Koska koirarotu on jalostettu vahdiksi ja omistajansa elintärkeäksi työkaveriksi, on bullmastiffille sen oma perhe kaikki kaikessa. Se seuraa jatkuvasti omistajansa mielentilaa ja reaktioita eri tilanteissa sekä vieraiden ihmisten kanssa, ja omistajan pelko tai vihamielisyys voi laukaista isossa koirassa aggressiivisuutta.
Tämä yleensä rauhallinen jättiläinen voi muuttua silmänräpäyksessä hengenvaaralliseksi. Suuren koon vuoksi sitä on tositilanteessa lähes mahdoton hallita, joten hyökkäykset on kaikkein paras estää ennalta. Ja sehän tapahtuu kuten kaikkien koirarotujen kohdalla: pennusta saakka kouluttamalla ja sosiaalistamalla.
6. Amerikanbulldoggi
Amerikanbulldoggi on muotoutunut nykyisenlaiseksi Yhdysvaltain kaakkoisosien maatiloilla. Eurooppalaiset uudisasukkaat saapuivat 1600-luvulta lähtien mukanaan bulldoggeja, joiden tarkoituksena oli suojella tiloja villieläimiltä. Vahtimisen lisäksi koiria käytettiin muun muassa puumien metsästykseen.
Amerikanbulldoggia on koko sen historian ajan käytetty työkoirana, joten sitä ei ole juurikaan jalostettu näyttelyitä silmällä pitäen. Siksi se on säilyttänyt alkuperäisen ulkomuotonsa ja samalla toki myös pelottoman ja voimakastahtoisen luonteensa.
Koiralla on vahva suojeluvaisto, joten sen on perheelleen uskollinen ystävä. Toisaalta tämä tarkoittaa myös sitä, että amerikanbulldoggi puolustaa omiaan pelottomasti, jos se aistii uhkaa ja vaaraa. Juuri siksi koiran totuttaminen muihin koiriin, ihmisiin ja uusiin paikkoihin pennusta lähtien on niin tärkeää. Koiralle, jota ei ole kunnolla sosiaalistettu, vieras ihminen voi olla uhka – ihan ilman syytä.
Reviiristään tarkka ja dominoivakin amerikanbulldoggi on fyysisesti erittäin vahva, joten hyökkäyksen seurauksena vammat voivat olla hyvin vakavia – jopa kohtalokkaita.
5. Labradorinnoutaja
Kuva: Rebecca Scholz | Pixabay
Labradorinnoutaja on yksi maailman suosituimmista koiraroduista ja monessa maassa, kuten Suomessa, se on ykköspaikalla. Labradorinnoutajat ovat ystävällisiä, innokkaita, kärsivällisiä ja miellyttämisenhaluisia koiria, jotka soveltuvat lapsiperheiden lemmikeiksi niin maalle kuin kaupunkiin. Erinomaisen oppimiskykynsä vuoksi labradorinnoutajia käytetään paljon muun muassa palveluskoirina, opaskoirina ja huumekoirina. Alun perin labradorinnoutaja on jalostettu metsästyskoiraksi, jonka tehtävänä on noutaa ammuttua riistaa sekä maalta että vedestä.
On ehkä yllättävää, että tämä lapsirakas ja hyväntuulinen koirarotu löytyy vaarallisimpien listalta. Suuri syy tähän on juuri tuo yleisyys: purematapauksia on paljon, koska labradorinnoutajia on lemmikkeinä niin paljon.
Mutta ystävällinen labbiskin tarvitsee oikeanlaisen koulutuksen, muuten tiedossa on ongelmia. Kyseessä on kuitenkin iso, itsevarma ja voimakas koira.
Tästä esimerkkinä raportti Australian koillisrannikolta. Viime vuosina labradorinnoutaja on yhtäkkiä pompannut vaarallisimpien koirarotujen listalla korkealle. Paikallisen koirakouluttajan mukaan tämä on seurausta koronapandemiasta. Monet perheet ottivat päähänpistona labradorinnoutajan pennun – vähän kuin ajanvietteeksi rajoitettuun korona-aikaan. Koirien pentuaika kului vain oman perheen kanssa ja tutussa ympäristössä; sosiaalistamista ei juurikaan ollut.
Seuraukset näkyvät aikuisissa koirissa, jotka ovat aggressiivisia sekä muita koiria että vieraita ihmisiä kohtaan. Tämä on johtanut lisääntyneisiin hyökkäyksiin, purematapauksiin ja aggressiiviseen käytökseen.
4. Saksanpaimenkoira
Kuva: Sady Muñoz | Pixabay
Saksanpaimenkoira, kuten listan edellisen kohdan labradorinnoutajakin, on yksi maailman suosituimmista ja yleisimmistä koiraroduista. Näin myös Suomessa.
Alun perin paimenkoiraksi jalostettu saksanpaimenkoira on nykyisin monipuolisimpia koirarotuja. Rodun erinomaiset ominaisuudet kuten rohkeus, suojeluvaisto ja valppaus on saatu alkuperäisten paimennustehtävien vähetessä pidettyä yllä muun muassa suojelukokeella. Vain suojelukokeen läpäisseet yksilöt hyväksyttiin jalostuskäyttöön, ja näin rodunomaiset piirteet myös käytöksessä on saatu säilytettyä.
Sotien aikaan sitä käytettiin ympäri maailmaa sotakoirana, ja nykypäivänäkin se on paljon käytetty poliisi-, rajavartio- ja tulliviranomaisten sekä puolustusvoimien työkoirana.
Voimakas suojeluvaisto on siis rodulle tyypillistä, mutta sen käyttäminen täytyy olla tasapainoista ja rauhallista, mikä vaatii omistajalta johdonmukaista koulutusta ja sosiaalistamista.
Saksanpaimenkoira soveltuu myös lapsiperheiden lemmikiksi, mutta sillä on oltava tarpeeksi virikkeitä ja tekemistä, ettei patoutunut energia purkaudu vaarallisella tavalla. Koirien vaarallisuudessa tullaan aina myös kokoon ja tälläkin listalla olevat koirat ovat suurimmaksi osaksi isoja. Pieni ja kiukkuinen chihuahua voi purra ärsyttävästi, mutta samanlainen käytös täysikasvuiselta saksanpaimenkoiralta on hengenvaarallista.
Vuodesta toiseen saksanpaimenkoira on maailmanlaajuisissa purematilastoissa koirarotujen kärkipaikoilla. Osittain yleisyytensä vuoksi, mutta myös osaamattomasta kasvatuksesta johtuvan arvaamattomuuden takia.
3. Rottweiler
Kuva: NioleNina | Pixabay
Saksan Rottweilissa nykyiseen muotoonsa jalostunutta rottweileria käytettiin alun perin karjan ajoon ja vartiointiin sekä tilojen vahtikoirana.
Rottweilerit ovat omistajilleen uskollisia ja erittäin suojelevaisia, mikä voi tehdä niistä väärin koulutettuina aggressiivisia ja territoriaalisia. Sydämellinen omistautuminen omalle väelle voi kääntyä vaaralliseksi, jos rottweiler kokee toisen koiran tai vieraan ihmisen uhaksi. Tällaisessa tapauksessa ne tekevät kaikkensa pitääkseen laumansa turvassa.
Rottweilerit ovat suuria ja voimakkaita koiria, mutta vahvan fyysisyyden lisäksi ne ovat myös erittäin älykkäitä ja osaavissa käsissä helposti koulutettavia. Ne ovat ominaisuuksiensa ansiosta mainioita vahtikoiria ja ne soveltuvat hienosti myös poliisikoiriksi. Rottweilerit oppivat käskyjä nopeasti ja reagoivat tehokkaasti mahdollisiin uhkiin.
Näissä rodunomaisissa piirteissä on myös kääntöpuolensa, sillä rottweilerit voidaan helposti kouluttaa myös vaarallisiksi vahdeiksi, jotka hyökkäävät epäröimättä ihmisen kimppuun, jos omistaja niin käskee. Suurikokoinen ja voimakas koira tekee hyökätessään ja purressaan vakavaa vahinkoa.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuosina 2005–2017 tehdyssä seurannassa rottweiler oli osallisena 45:ssä ihmisen kuolemaan johtaneessa hyökkäyksessä. Useissa Euroopan maissa, muun muassa Irlannissa, Tanskassa ja Portugalissa, rottweilerin omistaminen on rajoitettua ja niiden pitämiseen liittyy tarkkoja sääntöjä.
2. Amerikanstaffordshirenterrieri
Kuva: Yvonne Lüneburger | Pixabay
Amerikanstaffordshirenterrieri eli amstaffi on vaarallisimmat koirarodut -listan kakkospaikalla. Sen edellä on vain amerikanpitbullterrieri, josta amstaffi on aikoinaan Yhdysvalloissa jalostettu.
Rotua alettiin kehittää, kun pitbullista haluttiin säyseämpi näyttelyversio ja maineesta tappelukoirana haluttiin eroon. Jotkut kennelliittot pitävät näitä kahta rotua edelleen yhtenä ja samana, mutta suurimmaksi osaksi ne luetaan kahdeksi erilliseksi koiraroduksi.
Amstaffin jalostukseen ja viralliseen rekisteriin valittiin vain sellaisia yksilöitä, joita ei koskaan käytetty tai käytettäisi koiratappeluissa. Pitkäaikaista jalostustyötä juuri tähän toimintaan oli kuitenkin hankala pyyhkiä pois, ja aggressiivisuus muita koiria, erityisesti saman sukupuolen omaavia, kohtaan on valitettavan yleistä.
Amerikanstaffordshirenterrieri on aktiivinen, peloton ja rohkea. Sillä on kova kivunsietokyky, mikä osaltaan tekee siitä lapsiperheiden menoon soveltuvan seurakoiran, mutta silti on pidettävä mielessä, miksi tämä korkea kipukynnys on rodulle kehittynyt. Se on seurausta taistelukoiraksi jalostamisesta.
Nämä koirat eivät ole niin miellyttämisenhaluisia kuin monet muut rodut, joten omistajan on osattava motivoida sitä oikein. Koulutus vaatii kärsivällisyyttä ja siksi moni joutuukin amstaffinsa kanssa ongelmiin; kaikilla ei ole tarpeeksi pitkää pinnaa eikä mielikuvitusta vaativan koiran ylläpitämiseen.
Koska amstaffit käyttävät mielellään leukojaan, täytyy niillä olla paljon sekä henkisiä että fyysisiä virikkeitä. Muuten kodin huonekalut joutuvat tylsistyneen koiran uhriksi. Tästä johtuvat myös valitettavat omiin perheenjäseniin kohdistuneet vakavat ja tappavat hyökkäykset.
Amstaffien aggressiivisuus ei ole vain media luomaa stereotypiaa, sillä kuolemaan johtaneita hyökkäyksiä on tapahtunut ympäri maailmaa ja monessa maassa rodun kasvattaminen ja omistaminen on rajoitettua tai täysin kiellettyä.
1. Amerikanpitbullterrieri
Vaarallisimmat koirarodut -listan ykköspaikalla on amerikanpitbullterrieri, tuttavallisemmin pitbull. Tämä ei varmasti tule minään yllätyksenä, jos on ikinä lukenut uutisia vakavista koirahyökkäyksistä.
On toki totta, että media mässäilee stereotypioilla ja pitbullit ovat saaneet ikävän maineen ”tappajakoirina”. Faktoja ei kuitenkaan käy kiistäminen: nämä koirat ovat listojen kirkkaassa kärjessä purematilastoissa ja koirahyökkäyksissä, myös ihmisten kuolemaan johtaneissa hyökkäyksissä – maasta riippumatta.
Laajan, vuonna 2019 julkaistun meta-analyysin mukaan pitbullit purevat ihmisiä kasvoihin enemmän kuin muut koirarodut. Niiden puremat aiheuttavat myös vakavampia vammoja kuin muiden rotujen puremat. Yhdysvalloissa vuosina 2005–2020 tehdyt tilastot osoittavat, että tuona aikavälinä yli 60 % kuolemaan johtaneista koirahyökkäyksistä liittyi pitbull-tyyppisiin koiriin.
Pitbullin jalostaminen aloitettiin Isossa-Britanniassa 1800-luvun alussa. Jalostuksen tavoitteena oli saada aikaan voimakas, peloton ja vahvan purennan omaava koira taistelemaan viihdeareenoilla härkiä ja karhuja vastaan.
Myöhemmin näitä bulldoggien ja terrierien risteytyksiä ruvettiin laajasti käyttämään koiratappeluissa. Kun näitä taistelukoiria 1800-luvun puolenvälin jälkeen vietiin Yhdysvaltoihin, jatkui niiden jalostaminen koiratappelut mielessä, ja yhdestä linjasta muokkaantui nykyisenlainen amerikanpitbullterrieri. Tästä tulee sen nimikin: koiratappelukehä on englanniksi pit.
Pitbull on tunnettu rohkeudestaan, energisyydestään ja määrätietoisuudestaan, ja se vaatii osaavan omistajan. Kokemattoman omistajan käsissä voimakastahtoinen pitbull voi olla vaarallinen.
Kuten jo aivan alussa sanottiin, jokainen koira on yksilöllinen, eikä rotu tai rodun maine määritä minkään koiran luonnetta. Amerikanpitbullterrieriä käytetään paljon huume-, pelastus-, palvelus- ja terapiakoirina, ja se voi olla mitä lempein seurakoira.
Yleisesti pitbull on uskollinen omistajaperheelleen ja eikä sillä ole ongelmia muidenkaan ihmisten kanssa. Mutta toisten koirien kanssa se ei erityisen hyvin tule toimeen, joten pitbull soveltuu kodin ainoaksi koiraksi, eikä sitä kannata viedä koirapuistoon. Jos koirien välille tulee kärhämää, ei pitbull irrota otettaan – tähän se on jalostettu.
Amerikanpitbullterrieri on rotuna kielletty useissa valtioissa kuten Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Tanskassa ja Australiassa.
Lue myös:
Elämäntapa
Miten tarkkaa yleisurheilun heittolajien mittaus on? Tulos riippuu sekä tarkasta laserista että erehtyväisestä ihmissilmästä
Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä Listafriikki sukeltaa ajankohtaan sopivasti yleisurheilun maailmaan, kun pohdimme heittolajien mittausta. Onko mittaus laserin tarkkaa vai ovatko sentit mittaajan inhimillisissä käsissä?
Vastaus on, että kumpaakin! Pian selviää, että miksi molemmat vaihtoehdot ovat oikein.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan!
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Yleisurheilun heittolajien mittalaitteet ovat millintarkkoja
Kuva: Phil Sussman | Public Domain
Mittanauhojen kanssa ei yleisurheiluareenoilla – suuremmilla sellaisilla – enää leikitä. Toki manuaaliset mittalaitteet ovat varmuuden vuoksi mukana; eivätkä suinkaan turhaan.
Esimerkiksi viime kesänä pidetyt yleisurheilun EM-kisat Roomassa todistivat sen, että moderni teknologia voi todellakin pettää, jolloin turvaudutaan ”vanhanaikaisiin” laitteisiin. Muun muassa kolmiloikkapaikalla jouduttiin kaivamaan rehti mittanauha esille.
Mutta nyt pohdinnassa on siis heittolajien mittaaminen, eli kyseessä ovat kuulantyöntö sekä keihään-, kiekon- ja moukarinheitto. Mittaukset tehdään optisella mittauslaitteella, jolla pystytään mittaamaan etäisyyksiä sentin tai jopa millin tarkkuudella. Puhutaan siis huippulaatuisista lasermittareista.
Pohjatyö on kuitenkin tehtävä huolellisesti. Laite täytyy asettaa mittausvalmiuteen uudelleen ennen jokaista kisaa. Koneeseen syötetään oikeat asetukset ja määritetään olosuhteet. Heittopaikan ympäriltä otetaan useita mittauspisteitä, joilla laite saadaan kalibroitua kuntoon. Valmistelu päätetään koemittaukseen, jossa mittausjärjestelmän täsmällisyys varmistetaan.
Eli kunhan valmistautuminen on tehty huolella ja mittalaite on toimintakunnossa, niin työnnön tai heiton mittaus on äärimmäisen tarkkaa.
Mutta jonkunhan se mittalaite on laitettava kentällä oikeaan kohtaan. Ja tässä kohtaa sentit saattavatkin häilyä suuntaan jos toiseenkin.
Heittojen mittaaminen on yllättävän haastavaa
Äkkiseltään voisi ihmetellä, että mikäs siinä nyt niin hankalaa sitten on? Väline putoaa tiettyyn kohtaan ja siitä mitataan etäisyys heittopaikalle. Teoriassa se on juuri näin yksinkertaista, mutta käytännössä mittaaminen on haastavaa.
Mittaajan on oltava kentällä tarpeeksi lähellä välineen alastulopaikkaa, jotta hän näkee oikean mittauskohdan. Toisaalta mittaajien on oltava koko ajan hoksottimet tarkkana ja varottava kohti tulevia heittoja. Heittolajien välineet voivat saada aikaan ikävää jälkeä.
Keihäänheitto on periaatteessa helppo laji mitata, kunhan keihäs tulee maahan kärki edellä ja jää pystyyn. Silloin tällöin näkee heittoja, joissa keihäs tulee maahan lappeelleen. Tällöin mittauskohdan määrittäminen onkin kinkkisempää, sillä keihäs sivaltaa maata ja jatkaa matkaansa eteenpäin.
Yleensä keihäästä toki jää nurmeen jälki, mutta varsinkin kisojen edetessä kentällä on jo runsaasti kuoppia ja jälkiä, joten sen oikea löytäminen saattaa olla hankalaa. Siksi mittaajan on liikuttava silmä kovana lähelle laskeutuvaa keihästä, jotta oikea kohta on helpompi nähdä.
Sama ongelma on kiekonheitossa, joskin siinä lajissa väline kimmahtaa joka tapauksessa aina monia metrejä eteenpäin. Mittaajien on siis oltava tarpeeksi lähellä nähdäkseen nopeasti maahan iskeytyvän ja matkaansa siitä jatkavan kiekon jättämä monttu.
Moukarinheitossa väline jättää maahan selvemmän kolon, mutta tarkkuutta vaaditaan silti. Jos kentällä on paljon kuoppia ja jälkiä, voi moukari laskeutua hyvin lähelle jo valmista monttua ja pyörähtää laskeutumisen jälkeen viereiseen koloon. Mittaajan keskittyminen ei saa herpaantua hetkeksikään, jotta välineen oikea laskeutumispaikka ei mene hukkaan.
Mittaaminen on teknologiasta huolimatta inhimillistä
Kuten siis todettua: lasermittaus on tarkkaa, mutta tulos riippuu siitä, mistä kohtaa toimitsija määrittää mittauksen alkavan.
Esimerkiksi vuoden 2017 Lontoon MM-kisoissa ruotsalainen kiekonheittäjä Daniel Ståhl hävisi kullan hyvin niukasti. Maailmanmestaruuden vei Liettuan Andrius Gudzius tuloksella 69,21 ja Ståhlin hopeaheitto oli vain kaksi senttimetriä lyhyempi. Noin pieni ero on kiekonheitossa lähes sattumanvarainen riippuen siitä mistä kohtaa toimitsija aloittaa mittaamisen.
Kun 22-senttinen väline ottaa nopean ja toisinaan vain hipaisevan kontaktin kenttään, voi jälki olla lähes olematon. On siis täysin katsojan eli tässä tapauksessa toimitsijan ihmissilmästä kiinni, mistä mittaus aloitetaan.
Urheilijat toki tiedostavat itsekin tämän ikuisuusongelman, joka on kai vain pakko hyväksyä inhimillisenä osana kiekonheittoa.
Lue myös:
Elämäntapa
Syksyllä syntyminen kasvattaa riskiä sairastua astmaan – faktoja syyskuusta ja syyskuussa syntyneistä
Olemme juuri pyörähtäneet syksyn puolelle, joten on aika perehtyä tähän kuluvaan kuukauteen – luvassa on viihdettä ja faktoja syyskuusta. Millaisia ovat syyskuussa syntyneet tieteen näkökulmasta, mitä astrologia kertoo heistä ja mistä kuukauden nimi on peräisin?
Kuten aiemmillakin kuukausista kertovilla listoilla, niin tiedossa on nytkin tiukkaa faktaa ja nippelitietoa, mutta niiden vastapainona muun muassa henkieläimiä ja syntymäkukkia.
Jos olet syyskuussa syntynyt, niin löydätkö sinä itsesi tämän listan kohdista? Jos vastasit kyllä, niin edustat syntymäkuukauttasi juuri niinkuin viralliset tutkimukset – ja astrologia – osoittavat.
Horoskooppeja ja henkieläimiä
Syyskuussa 22. päivään mennessä syntyneet ovat horoskooppimerkiltään Neitsyitä. Länsimaisessa astrologiassa eläinradan merkit jakaantuvat neljään elementtiin, joita ovat tuli, maa, ilma ja vesi. Neitsyt kuuluu maamerkkeihin, joiden edustajat ovat käytännönläheisiä realisteja. Maamerkki panee asiat tapahtumaan ja tekee ympärillään olevien elämästä kaikin tavoin parempaa.
Syyskuun lopussa syntyneiden horoskooppimerkki on Vaaka, joka kuuluu ilmamerkkeihin. Ilmamerkin alla syntyneet elävät ennemmin järjellä kuin tunteella ja nauttivat päättelykykyä vaativista tehtävistä.
Neitsyet voivat ammentaa yhteenkuuluvuuden tuntua Leijonakuninkaan Rafikista, joka on Jylhäkallion arvostettu šamaani eli ennustaja ja parantaja. Neitsyen henkieläin on siis ahkera, nokkela ja neuvokas mandrilli, joka voi olla myös jääräpäinen ja tuomitseva. Mandrilli viihtyy ja on parhaimmillaan ryhmässä, mikä on yhteinen ominaisuus kaikille syyskuussa syntyneille.
Nimittäin syyskuun toisen horoskooppimerkin eli Vaa’an henkieläin on uskollinen susi. Sudet ovat diplomaattisia idealisteja, joista löytyy myös romanttinen ja kekseliäs puoli. Susi on joukkuepelaaja, mutta toisaalta myös luontainen johtaja.
Syntymäkukka ja syntymäkivi
Syyskuun syntymäkukkia ovat asteri ja elämänlanka. Ne molemmat symboloivat rakkautta, mutta kumpikin omalla tavallaan. Asteri kuvastaa rakkauden viisautta, kärsivällisyyttä, omistautuneisuutta ja viattomuutta. Elämänlanka sen sijaan symboloi sekä yksipuolista että kuolematonta rakkautta, jotka eivät valitettavasti aina sulje toisiaan pois.
Syyskuussa syntyneiden onnenkivi on safiiri. Safiireiksi kutsutaan kaiken muun värisiä korundeja, paitsi herkullisen punaista muunnosta, joka tunnetaan rubiinina. Tunnetuin ja arvostetuin safiiri on kuitenkin sininen.
Syntymäkivenä safiirin uskotaan tuovan kantajalleen onnea, ja se symboloi intuitiota, mielen kirkkautta, tyyneyttä sekä uskollisuutta ja luottamusta. Safiirilla on väitetty olevan myös parantavia voimia ja sen onkin uskottu lievittävän tulehduksia, alentavan kuumetta ja suojaavan myrkytykseltä.
Mistä syyskuu-sana on peräisin?
Syyskuun suomenkielinen nimi on varsin yksiselitteinen, sillä ”syyskuu syksyn tuo”.
Maatiloilla siirrytään syyskyntöihin, kun viimeisetkin sadonkorjuuseen liittyvät työt on saatu tehtyä. Syyskuussa ruvettiin perinteisesti valmistautumaan erilaisiin sadonkorjuujuhliin, kuten loppukuusta alkavaan kekriin. Vaikka kekri nykykalenterissa alkaakin aivan syyskuun lopulla, vietettiin sitä maataloissa sitä mukaa, kun kesän työt oli saatu pakettiin. Ajankohta siis saattoi vaihdella naapuritilojenkin välillä loppukesästä myöhäiseen syksyyn.
Syyskuu saa nimensä siis syksystä, joka on hyvin vanha suomalais-ugrilaisen kielikunnan perintösana. Niin viron sügis, pohjoissaamen čakča kuin unkarin ősz ovat peräisin samasta syksy-sanan muinaisesta kantamuodosta.
Vuodenaikojen nimitykset kuuluvat muutenkin suomen kielen vanhimpiin sanoihin, joita siis syksyn lisäksi ovat talvi, touko ja suvi.
Talven jälkeinen vuodenaika on siis ollut touko; kevät on tullut suomen kieleen paljon myöhemmin. Mikael Agricolan kirjaamat kuukausien nimet perustuivat vahvasti länsimurteisiin, joissa kesä tarkoitti kesantoa eli viljelemätöntä peltoa. Vuodenajoista lämpimin tunnettiin suvena. Itämurteisiin lainasanana tullut vuodenaikaa tarkoittava kesä-sana levisi yleiskieleen vasta 1800-luvulla.
September-sana viittaa seitsemänteen kuukauteen
Syyskuu on monella kielellä september (tai hyvin lähellä sitä). September-sana viittaa syyskuun paikkaan vuoden seitsemäntenä kuukautena; seitsemän on latinaksi septem. Mutta hetkinen – syyskuuhan on yhdeksäs kuukausi!
Ennen kuin Rooman valtakunnassa kehitettiin Julius Caesarin käskystä juliaaninen kalenteri karkauspäivineen, oli käytössä ikivanha kymmenkuukautinen kalenteri. Vuosi alkoi maaliskuusta ja loppui joulukuuhun. Loppuvuosi, eli se mikä nyt on tammi-ja helmikuuta, oli täysin merkityksetön ajanjakso, koska se ei ollut viljelykautta.
Näin ollen syyskuu oli siis vuoden seitsemäs kuukausi ja järjestysnumeronsa mukaisesti nimeltään September. Kun kalenteri pantiin uuteen uskoon, päätettiin vakiintunut nimi säilyttää epäloogisuudestaan huolimatta.
Syyskuussa syntyneillä on suurempi riski sairastua astmaan
On monia tekijöitä, jotka kasvattavat riskiä sairastua astmaan. Näitä ovat muun muassa erilaiset allergiat, ihottumat, perinnölliset tekijät, keskosena syntyminen ja raskaudenaikainen tupakointi. Yksi yllättävä riskiä lisäävä tekijä on syksyllä syntyminen.
Tutkijoiden mukaan syksyllä syntyneillä on jopa 30 % suurempi riski sairastua astmaan kuin muuhun vuodenaikaan syntyneillä. Tähän erikoisuuteen on löytynyt myös syy, nimittäin edessä siintävä flunssakausi. Erilaiset flunssavirukset rupeavat pohjoisella pallonpuoliskolla jylläämään loppusyksystä, talvella on influenssavirusten aika ja kevättalvella tartuntahuippunsa saavuttaa RS-virus, jonka erityisesti tiedetään aiheuttavan astmaa myöhemmin elämässä.
Ihmisen vastustuskyky ei ole elämän ensimmäisinä kuukausina vielä täysissä voimissaan, mutta vaikka yhdysvaltalaisen Vanderbiltin yliopiston tutkimuksen mukaan jopa 70 prosenttia pienokaisista saa RS-viruksen aiheuttaman infektion ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä, eivät he kaikki tietenkään sairastu myöhemmin astmaan. Mutta mitä vakavampi hengitystieinfektio on kyseessä, sitä suuremmaksi riski kasvaa.
Minkälaisia ominaisuuksia tiede paljastaa syyskuussa syntyneistä?
Kuva: Unsplash
Olemme jo tutustuneet horoskooppeihin ja henkieläimiin, mutta nyt annetaan vuoro tieteelle. Kasvanut riski sairastua astmaan käytiin jo läpi, mutta mitä muuta tiede kertoo syyskuussa syntyneistä?
Loppukesästä ja alkusyksystä syntyneet ovat keskimääräisesti isoja vauvoja ja heistä myös kasvaa pitkiä aikuisia. Tämän uskotaan johtuvan raskaudenaikaisesta D-vitamiinin saannista. Samasta syystä syksyn lapsilla on kaikkein vahvimmat luut.
Syyskuussa syntyneet kärsivät vähiten masennuksesta, mutta toisaalta ärsyyntyvät helposti. Onneksi ärsyyntyminen on yleensä nopeasti ohimenevä ilmiö!
Syksyllä syntyneet ovat myös kaikkein pitkäikäisimpiä ja saavuttavat todennäköisimmin kunnioitettavan 100 vuoden iän. Lieneekö syynä se, että vastustuskyky kehittyy erityisen vahvaksi ensimmäisinä elinkuukausina käytyjen koettelemusten vuoksi.
The Old Farmer’s Almanac kertoo, mitä kannattaa tehdä ja koska
The Old Farmer’s Almanac, suoraan ja kökösti suomeksi käännettynä ”Vanha maanviljelijän almanakka”, kertoo jokaisen kuukauden parhaat päivät erilaisten toimintojen suorittamiselle. Pohjois-Amerikassa vuodesta 1792 saakka julkaistuun almanakkaan voi turvautua, kun haluaa tietää, milloin on suotuisin päivä ruveta laihikselle, käydä kampaajalla tai vaikkapa lopettaa tupakointi.
Koska lista on ulkona heti näin kuukauden alussa, niin koko syyskuun askareet voi kätevästi suunnitella almanakan suositusten mukaisesti.
Syyskuun 4. ja 5. päivä ovat parhaat ajankohdat eläinten kastroimiseen, jos sellainen aktiviteetti on tehtävälistalla. Hiusten leikkaaminen ja värjääminen on syytä suorittaa kuukauden 11. tai 12. päivänä, ja kuun puolivälissä on paras aika leipomiselle. Kilojen karistaminen uuden ruokavalion merkeissä kannattaa aloittaa 17. päivänä. Tämä on myös paras ajankohta tupakoinnin lopettamiselle.
Onnistuneen avioliiton kannalta naimisiinmeno on syytä ajoittaa kuun loppupuolelle 22.–23. päivään. Sen jälkeen on pari päivää otollista aikaa teurastaa kotieläimiä sekä aloittaa oluen ja siiderin paneminen.
Kuukauden viimeisenä päivänä onkin sitten suotuisa hetki valaa betonia. Mikä loistava tapa pistää syyskuu purkkiin!
Lue myös:
-
#vainsuomijutut2 päivää sittenTorille! 10 elokuvien ja sarjojen kohtausta, joissa Suomi mainittu
-
Yhteiskunta4 päivää sitten
Suomalaiset eivät aluksi ymmärtäneet kalenterin luukkujen ideaa – 10 mielenkiintoista faktaa joulukalentereista
-
Yleistieto6 päivää sitten
Joulukuun lapset ovat harvinaisia ja todellisia joulun ihmeitä – Viihdettä ja faktoja joulukuusta!
-
#vainsuomijutut1 päivä sitten
10 asiaa, joista tietää olevansa suomalainen – Moniko pitää paikkansa sinun kohdallasi?
