Elämäntapa
Top 10 vanhimmat yleisurheilun maailmanennätykset – tullaanko näitä koskaan rikkomaan?
Uudet yleisurheilun maailmanennätykset eivät ole mikään harvinainen juttu, sillä tietyissä lajeissa ennätyksiä rikotaan tasaisin väliajoin. On kuitenkin koko joukko ennätyksiä, joita pidetään käytännössä mahdottomina rikkoa.
Päivitetty 7.7.2024
Tällä listalla aiheena ovat sellaiset yleisurheilun maailmanennätykset, joiden uskotaan ilman sääntömuutoksia olevan ikuisia. Monet näistä utopistiselta tuntuvista ennätyksistä ovat peräisin 1980-luvulta, joka oli anabolisten steroidien kulta-aikaa ja doping-valvonta oli lapsenkengissä. Monessa maassa dopingin käyttö oli tuolloin systemaattista ja osa järjestelmää.
Tämän listan maailmanennätykset ovat herättäneet vuosien mittaan kysymyksiä ja epäilyjä, ja suoranaisia syytöksiä on heitelty varmaan jokaisen urheilijan suuntaan. Myös vanhojen ennätysten pyyhkimisestä ja puhtaalta pöydältä aloittamisesta on puhuttu. Kaikki nämä ennätykset ovat kuitenkin virallisia ja aikanaan hyväksytysti suoritettuja, joten tähän aiheeseen en enää palaa.
Mitä veikkaat – tullaanko näitä hirmuisia tuloksia koskaan rikkomaan? Vai ovatko tämän listan vanhimmat edelleen voimassa olevat yleisurheilun maailmanennätykset ikuisia?
10. Neuvostoliitto – Naisten 4 × 400 metrin viestijuoksu
Soulin olympialaisissa vuonna 1988 tehtiin huimia maailmanennätyksiä, joista osa on voimassa edelleen. Ei ehkä yllätä, että näitä tuloksia löytyy myös kourallinen tästä artikkelista, kun listataan maailman vanhimmat yleisurheilun maailmanennätykset.
Kymmenenneksi vanhin maailmanennätys tehtiin lokakuun 1. päivänä vuonna 1988, kun vuorossa oli naisten pitkä viesti. Neuvostoliiton joukkue Tatjana Ledovskaja, Olga Nazarova, Maria Pinigina ja Olga Bryzgina pinkoi voittoon ajalla 3.15,17, joka on siis edelleen voimassa oleva maailmanennätys.
Neuvostoliiton joukkue oli kiven kova, sillä neljän naisen viestijoukkueessa juoksi samojen Soulin olympialaisten 400 metrin mitalikolmikko. Bryzgina otti kultaa, Ledovskaja oli hopealla ja Nazarova pronssia. Jotain näiden naisten vauhdista kertoo myös se, että Bryzginan ja Nazarovan ennätysviestissä tekemät osuusajat ovat niin ikään edelleen maailman kovimpien joukossa. Kummankin aika oli 47,8 ja sillä he ovat jaetulla kolmannella sijalla nopeimmissa viestin osuusajoissa.
Naisten pitkä viesti Soulin olympialaisissa oli käsittämättömän kova. Hopeaa ottanut Yhdysvaltain joukkue hävisi Neuvostoliitolle vain 34 sadasosa sekuntia. Yhdysvaltojen aika on edelleen maailman toiseksi kovin aika naisten 4 × 400 metrin viestijuoksussa.
Tuossa joukkueessa juoksi muuten Soulin olympialaisten 4-kertainen mitalisti Florence Griffith-Joyner, joka urakoi molemmat viestit sekä kaksi henkilökohtaista pikamatkaa. Tämä lista jatkuu Soulin olympialaisilla ja Griffith-Joynerin järisyttävillä saavutuksilla.
9. Florence Griffith-Joyner – 200 metrin juoksu 29.9.1988
Vuonna 1988 yhdysvaltalainen Florence Griffith-Joyner nousi pikajuoksun vankkumattomaksi kuningattareksi.
Lempinimen Flo-Jo saanut urheilija kohautti Yhdysvaltain olympiakarsinnoissa koko urheilumaailmaa juoksemalla käsittämättömän 100 metrin maailmanennätyksen, mutta siihen palataan tällä listalla myöhemmin.
Noiden olympiakarsintojen aikaan Flo-Jo vannoi rikkovansa viimeistään Soulin olympialaisissa myös 200 metrin juoksun maailmanennätyksen. Sen hän tekikin syyskuun 29. päivänä kellottaen välierässä ajan 21,56 sekuntia.
Ja sitten hieman myöhemmin samana iltana hän pinkoi finaalissa 200 metriä 21,34 sekuntiin. Ja tuo ennätys on edelleen rikkomatta.
Lähelle on kuitenkin päästy, sillä Jamaikan Shericka Jackson hätyytteli haamuaikaa kesällä 2023 pariinkin otteeseen. Jackson juoksi elokuussa 2023 kaikkien aikojen toiseksi kovimman ajan, kun kellot pysähtyivät Budapestin MM-kisoissa aikaan 21,41.
Mutta ainakin vielä toistaiseksi naisten 200 metrin juoksun ennätys on Flo-Jon nimissä.
8. Jackie Joyner-Kersee – seitsenottelu 23.–24.9.1988
Se, että urheilija on moninkertainen olympia- ja MM-kultamitalisti, on toki harvinaista, mutta ei ennenkuulumatonta. Aina välillä tulee tähtiä, jotka dominoivat lajiaan vuodesta toiseen. Mutta se, että kultaa ottaa useammassa kuin yhdessä lajissa, on harvinaisempaa. Varsinkin, kun toinen ”laji” on seitsenottelu.
Yhdysvaltalainen Jackie Joyner-Kersee oli kuitenkin maailman huipulla sekä seitsenottelussa että pituushypyssä. Hänellä on kaksi seitsenottelun olympiakultaa (Soul 1988 ja Barcelona 1992), pituushypyn olympiakulta (Soul 1988), seitsenottelun olympiahopea (Los Angeles 1984) ja kaksi olympiapronssia pituushypystä (Barcelona 1992 ja Atlanta 1996). Näiden päälle Joyner-Kerseellä on vielä neljä maailmanmestaruutta – kaksi kummastakin lajista.
Joyner-Kersee paransi seitsenottelun maailmanennätystä huimat neljä kertaa ja ylitti ensimmäisenä naisena 7000 pisteen rajan vuonna 1986. Soulin vuoden 1988 olympialaisissa, joista siis kotiintuomisina kaksi kultaa, Joyner-Kersee teki ottelussa edelleen voimassa olevan maailmanennätyksen: 7291 pistettä.
Kuusi kaikkien aikojen parasta seitsenottelutulosta ovat Joyner-Kerseen nimissä ja historian seitsemänneksi kovimmasta tuloksesta on vastannut Ruotsin Carolina Klüft. Klüft oli oman aikakautensa ottelukuningatar, sillä kausien 2002–2007 välillä hän oli voittamaton. Klüftin ennätys, 7032 pistettä, on kuitenkin varsin kaukana seitsenottelun kiistattoman kuningattaren maailmanennätyksestä.
7. Florence Griffith-Joyner – 100 metrin juoksu 16.7.1988
Niin lähellä, mutta niin kaukana. Naisten 100 metrin juoksun maailmanennätyksen rikkominen on parin viime kauden aikana ollut lähempänä kuin koskaan. Oikeastaan se ei ennemmin ole ollut järin lähellä.
Jamaikan Elaine Thompson-Herah juoksi kaikkien aikojen toiseksi kovimman ajan, 10,54 sekuntia, elokuussa 2021 ja vannoi vielä rikkovansa mahdottomana pidetyn ennätyksen.
Tuo kyseinen ennätys tehtiin Yhdysvaltain vuoden 1988 olympiakarsinnoissa Indianapolisissa. Heinäkuun 16. päivänä stadionilla puhalsi tuuli ja ennätyksiä oli rikottu lajissa jos toisessakin. Mutta kun tuulimittari näyttää viittä metriä myötäistä, ei huimia tuloksia tietenkään tehty sallituissa olosuhteissa. Sitten tuli naisten 100 metrin juoksun puolivälierien aika.
Florence Griffith-Joyner kellotti järisyttävän ajan: 10,49 sekuntia. Se rikkoi aiemman maailmanennätyksen lähes kolmella sekunnin kymmenyksellä. Ympäri stadionia liput liehuivat valtoimenaan ja tuulimittarit huusivat hoosiannaa, mutta etusuoralla mittari näytti täysin tyyntä. Flo-Jo oli juuri tehnyt käsittämättömän uuden maailmanennätyksen.
Eikä tuo ollut vain sattumaa, sillä välierässä ja finaalissa Griffith-Joyner pinkoi ajat 10,70 ja 10,61, jotka nekin olisivat olleet uudet ennätykset.
Syyskuussa 1988 Griffith-Joyner voitti Soulissa olympiakultaa kellottaen jokaisessa juoksussa aikoja, jotka ovat edelleen kaikkien aikojen kovimpien joukossa.
Soulin olympialaisten jälkeen Griffith-Joyner jäi kilparadoilta eläkkeelle. Vuonna 1998 hän menehtyi nukkuessaan voimakkaan epilepsiakohtauksen seurauksena. Maailman nopein nainen oli vain 38-vuotias.
6. Gabriele Reinsch – kiekonheitto 9.7.1988
Naisten kiekonheitossa 72 metriä on ollut saavuttamaton haamuraja 1980-luvun jälkeen.
Tokion olympiavoittaja, yhdysvaltalainen Valarie Allman heitti ennätyksensä 71,46 metriä kesällä 2023. Rion ja Lontoon olympiavoittaja, Kroatian Sandra Perković heitti vuonna 2017 oman ennätyksensä 71,41. Mutta muuten ollaan oltu viime vuosikymmenet hyvinkin kaukana.
Asiaan tuli muutos huhtikuun 13. päivänä vuonna 2024, kun Yhdysvaltain Ramonassa järjestetyssä kilpailussa nähtiin kiekkoringissä käsittämätöntä suorittamista. Kuuban Yaimé Perez heitti tuloksen 73,09. Se oli paras naisten kiekkotulos 35 vuoteen. Haamuraja 72 metriä oli vihdoinkin saavutettu – uudelleen.
Mutta vaikka Perezin suoritus on nykyaikana jäätävä, niin vielä jäätävämpää on eri aikakausien tasoero. Tuo 72 metriä ei ollut mikään haamuraja 80-luvun heittäjille.
Saksan demokraattista tasavaltaa eli DDR:ää edustaneen Gabriele Reinschin maailmanennätys on nimittäin utopistiselta kuulostava 76,80 metriä. Sen hän kiskaisi DDR:n ja Italian välisessä maaottelussa Itä-Saksan Neubrandenburissa heinäkuun 9. päivänä vuonna 1988. Reinsch on omalla metriluvullaan, sillä kaikkien aikojen toiseksi paras tulos on 74,56 metriä.
Urheilu-uransa jälkeen opettajana toiminut Reinsch ei niittänyt menestystä arvokisoissa – ei siis ainakaan sen tasoista menestystä, jota maailmanennätyksen haltijalta voisi odottaa.
Soulin vuoden 1988 olympialaisissa hän sijoittui seitsemänneksi ja Splitin vuoden 1990 EM-kisoissa kotiintuomisina oli kirpaiseva neljäs sija. Maailmanennätys on kuitenkin se, mistä hänet muistetaan – löytyykö sille koskaan rikkojaa!?
5. Galina Tšistjakova – pituushyppy 11.6.1988
Leningradissa kesäkuun 11. päivänä vuonna 1988 järjestetyissä yleisurheilukilpailuissa saatiin todistaa yhden yleisurheilun vanhimman maailmanennätyksen syntyä. Neuvostoliittoa edustanut Galina Tšistjakova hyppäsi pituudessa tuloksen 752 cm, jolle ei uhkaajaa ainakaan tällä hetkellä löydy. Lähimmäksi ovat päässeet Tšistjakovan kanssa samaan aikaan kilpailleet Jackie Joyner-Kersee (749 cm) ja DDR:n Heike Drechsler (748 cm).
Näiden naisten lukemia lähelle ei ole kukaan hypännyt vuosikausiin. Kolmikko oli hirmuinen ja kilpailun taso ennennäkemätöntä. Maailmanennätyksen kesäkuussa 1988 tehnyt Tšistjakova hyppäsi myöhemmin kesällä Soulin olympialaisissa pronssia, kun yhdysvaltalainen ja itäsaksalainen veivät kirkkaimmat mitalit.
Joka tapauksessa Tšistjakova oli moninkertainen arvokisamitalisti ja piti aikoinaan hallussaan myös kolmiloikan maailmanennätystä. Vuonna 1989 hypätty kolmiloikan maailmanennätys, 14,52 metriä, rikottiin kuitenkin jo seuraavana vuonna. Tšistjakovan pituushyppyennätys sen sijaan vaikuttaa kiveen hakatulta.
4. Natalia Lisovskaja – kuulantyöntö 7.6.1987
Neuvostoliiton Natalia Lisovskaja jysäytti Moskovassa järjestetyissä kilpailuissa jäätävän 22,60 metrin työnnön kesäkuun 7. päivänä vuonna 1987. Sillä hän rikkoi kolme vuotta aiemmin tekemänsä kuulantyönnön maailmanennätyksen seitsemällä sentillä. Se ei tälle naiselle kuitenkaan riittänyt, vaan samana päivänä ja samassa kilpailussa hän paranteli ennätystä vielä kolmella sentillä.
Lisovskajan 22,63 metrin hirmutyöntö on yksi niistä maailmanennätyksistä, joita ei uskota koskaan rikottavan. Lisovskajalla on nimissään viisi kaikkien aikojen pisintä työntöä, joista jokainen yli 22,50 metriä. Hän on myös olympiavoittaja (Soul 1988) ja maailmanmestari (Rooma 1987).
Päälle 22 metrin ei ole kukaan nainen työntänyt 1980-luvun jälkeen ja 21 metrin rajan on sittemmin rikkonut vain kuusi naista, joista heistäkin neljä 1990-luvulla.
Oman aikansa legenda ja suvereenisti lajiaan hallinnut uusiseelantilainen Valerie Adams työnsi parhaimmillaan tuloksen 21,24 ja oli valovuosia kilpakumppaneitaan edellä. Adamsin ennätys on elokuulta 2011. Matkaa Lisovskajan järisyttävään maailmanennätykseen jäi lähes 1,4 metriä.
3. Juri Sedyh – moukarinheitto 30.8.1986
Neuvostoliittoa edustanut Juri Sedyh on yksi niistä kahdesta miehestä, jotka ovat koskaan viskanneet moukaria yli 86 metriä. Sedyh ja Sergei Litvinov, tuo toinen 86 metrin kerholainen, ovat myös ainoita, jotka ovat ylittäneet 85 metrin rajan.
Elokuun 30. päivänä vuonna 1986 Stuttgartin EM-kisoissa Sedyh heitti edelleen voimassa olevan maailmanennätyksen 86,74 metriä. Se on miesten osalta kaikkien aikojen pitkäikäisin yleisurheilun maailmanennätys.
Stuttgartissa kiskaisemallaan hirmuheitolla Sedyh rikkoi aiemmin samana kesänä tekemänsä maailmanennätyksen, joka oli 86,66 metriä. Tuo tulos syntyi Neuvostoliiton ja DDR:n välisessä maaottelussa. Jestas, mikä maaottelu!
Jätettyään kilpakentät taakseen Sedyh meni naimisiin edellisessä kohdassa esitellyn kuulantyönnön ennätysnaisen Natalia Lisovskajan kanssa ja pariskunta sai tyttären. Perhe muutti Neuvostoliiton kaaduttua Pariisiin, jossa Sedyh työskenteli opettajana ja valmensi ranskalaisia moukarinheittäjiä. Kaksinkertainen olympiavoittaja (Montreal 1976 ja Moskova 1980) menehtyi 66-vuotiaana sydänkohtaukseen syyskuussa 2021.
Nykypäivänä miesten moukarissa yli 82-metrinen heitto on äärimmäisen kova ja harvinainen tulos.
2. Marita Koch – 400 metrin juoksu 6.10.1985
Saksan demokraattista tasavaltaa edustanut Marita Koch oli kesällä 1984 hätyytellyt 48 sekunnin rajan rikkomista, mutta upeista juoksuista huolimatta haamuraja jäi useaan otteeseen muutaman sekunnin kymmenyksen päähän. Alle pitäisi päästä, jos 400 metrin maailmanennätyksen mieli rikkoa.
Koch oli jo olympiavoittaja ja yksi DDR:n suurimmista tähdistä, jolla oli hallussaan 200 metrin maailmanennätys. Vuona 1979 Kochista tuli ensimmäinen nainen, joka juoksi 200 metriä alle 22 sekuntiin. Tuo ennätys, 21,71, säilyi Kochin hallussa Soulin 1988 olympialaisiin saakka ja se on edelleen kaikkien aikojen yhdeksänneksi kovin aika. Koch oli myös mukana DDR:n pikaviestissä sekä pitkässä viestissä rikkoen molemmilla matkoilla useampaan otteeseen maailmanennätyksiä.
Mutta takaisin 400 metrin sileällä. Tavoite maailmanennätyksestä täyttyi 5.10. 1985 yleisurheilun maailmancupissa, joka järjestettiin Australian Canberrassa. Koch juoksi sileän ratakierroksen aikaan 47,60, mitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen ylivoimaisimmista suorituksista. Tällä vuosituhannella lähimmäksi on päässyt Bahrainin Salwa Eid Naser vuonna 2019, kun hän juoksi Dohassa ajan 48,14, mikä oli sensaatiomainen yllätys.
Mainittakoon vielä, että Marita Kochista tuli vuonna 1985 Pariisissa järjestetyissä sisäratojen MM-kilpailuissa ensimmäinen urheilija, joka on voittanut kaikki eurooppalaiselle yleisurheilijalle saavutettavissa olevat arvokisakullat: hänellä on olympiakulta sekä MM- ja EM-kulta sisä- ja ulkoradoilta.
1. Jarmila Kratochvílová – 800 metrin juoksu 26.7.1983
Tšekkoslovakiaa menestyksekkäällä urallaan edustanut Jarmila Kratochvílová pitää hallussaan yleisurheilun pitkäikäisintä maailmanennätystä. Kratochvílová nousi maailman huipulle varsin kypsällä iällä, kolmenkympin tienoilla.
Huippu osui vuoteen 1983, jolloin Kratochvílová juoksi Münchenissä 26. heinäkuuta käsittämättömän 800 metrin maailmanennätyksen 1.53,28. Uskomatonta on myös se, että piinaava kahden ratakierroksen matka oli ollut naiselle sivulaji, sillä hän oli keskittynyt 400 metriin. Münchenin 800 metrille tšekkiläinen olikin osallistunut omien sanojensa mukaan lähinnä harjoitusmielessä.
Se harjoitus meni niin sanotusti putkeen, eikä Kratochvílován ennätykselle ole uhkaajia näköpiirissä.
Vain kolme kertaa kukaan nainen on juossut alle sekunnin päähän hirmuajasta: Neuvostoliittoa edustanut Nadežda Olizarenko vuonna 1980 (1.53,43), Kenian Pamela Jelimo (1.54,01) vuonna 2008, ja Etelä-Afrikan Caster Semenya (1.54,24) vuonna 2018.
Olizarenkon Moskovassa tekemä olympiaennätys oli myös aiempi maailmanennätys, kunnes Kratochvílová pinkoi vieläkin vähän kovempaa.
Kuten arvata saattaa, oli Kratochvílová erinomainen juoksija myös 400 metrillä, mutta jäi tuolla matkalla samaan aikaan kilpailleen Marita Kochin varjoon. Tšekkiläisellä on ratakierrokselta maailmanmestaruus, jonka hän voitti Helsingin MM-kisoissa vuoden 1983 elokuussa. Kratochvílová saavutti tuplamestaruuden ja teki 400 metrillä uuden maailmanennätyksen ajalla 47,99, joka on edelleen kaikkien aikojen toiseksi paras aika.
***
Päivitys 14.4.2024:
Vaikka jutun alussa heitettiin ilmoille ajatus siitä, että nämä vanhimmat yleisurheilun maailmanennätykset olisivat ikuisia, niin väärässä olimme. Ja väärässä oli aika moni muukin.
Ennätykset on edelleen tehty rikottaviksi.
Yksi kaikkien aikojen vanhimmista ennätyksistä murskattiin huhtikuun 14. päivänä vuonna 2024 Oklahoman Ramonassa käydyssä kiekkokilpailussa, kun Liettuan Mykonas Alekna kiskaisi kiekon mittaan 74,35. Se oli 27 cm enemmän kuin entinen ennätys.
Miesten kiekonheiton maailmanennätystä on pidetty täysin lyömättömänä, sillä nykyheittäjien parhaimmisto on ollut parin metrin päässä kaikkien aikojen parhaasta tuloksesta.
Vaikka tämä lista käsittelee pitkäikäisimpiä ennätyksiä, niin päivitysten myötä jätämme kärkikymmeniköstä rikotut ennätykset tähän loppuun muistutukseksi siitä, että mikään ei ole mahdotonta.
Jürgen Schult – kiekonheitto 6.6.1986
Saksan demokraattista tasavaltaa ja myöhemmin Saksaa edustaneella kiekonheittäjä Jürgen Schultilla on hallussaan miesten osalta maailman vanhin yleisurheilun maailmanennätys. Kesäkuun 6. päivänä vuonna 1986 Itä-Saksan Neubrandenburgissa järjestetyissä kilpailuissa Schult rikkoi kiekonheiton aiemman maailmanennätyksen reilusti yli kahdella metrillä. Heitolle tuli mittaa 74,08 metriä ja se on edelleen omalla metriluvullaan – ylhäisessä yksinäisyydessä.
Tällä vuosituhannella ennätystä on kyllä hätyytelty ja muutaman metrin päähän on heittänyt useampikin urheilija – lähimmäksi vuonna 2000 Liettuan Virgilius Alekna 73,88 metrin mittaisella kaarella.
Vuonna 2011 Schultin maailmanennätyksestä tuli miesten yleisurheilussa historian pitkäikäisin ennätys. Aiemmin tuon tilaston ykkösenä oli ollut yhdysvaltalaisen Jesse Owensin toukokuussa 1935 tekemä pituushypyn maailmanennätys 8,13 metriä, joka säilyi rikkomattomana 25 vuotta ja 79 päivää.
Luonnollisesti olympiavoittaja ja maailmanmestari Schultin ennätys on tällä hetkellä sekä voimassa olevista että jo rikotuista miesten maailmanennätyksistä pitkäikäisin.
Ollessaan 40-vuotias Schult kilpaili vielä Sydneyn vuoden 2000 kesäolympialaisissa sijoittuen hienosti kahdeksanneksi.
Päivitys 7.7.2024:
Jatkamme ilomielin väärässä olemista! Ei ollut naisten korkeushypyn maailmanennätyskään ikuinen. Ei päässyt Stefka Kostadinovan 2,09 metrin korkuinen ennätys täyttämään 37 vuotta.
Heinäkuun 7. päivänä vuonna 2024 ukrainalainen Jaroslava Mahutših nosti Pariisin Timanttiliigassa naisten korkeushypyn maailmanennätyksen uudelle kymmenluvulle mittaan 210 cm. Se oli naiselle myös huikea henkilökohtaisen ulkoratojen ennätyksen parannus, sillä rima ylittyi 9 senttiä korkeammalta kuin aiemmin.
Samana iltana Mahutših oli jo rikkonut oman ennätyksensä hyppäämällä 207. Fiilis ja kunto olivat huipussaan, joten maailmanennätyskorkeus 210 ylittyi ensimmäisellä yrittämällä. Saa nähdä, mihin nainen kykenee Pariisin olympialaisissa, sillä kaupungista on ainakin nyt loistavat muistot! Ehkäpä se siivittää häntä jälleen uusiin korkeuksiin ja tällä kertaa oman maailmanennätyksensä rikkomiseen.
Tässä vielä historian havinaa ja tarina Kostadinovan vuosikymmeniä rikkomattomana pysyneestä maailmanennätyksestä.
Stefka Kostadinova – korkeushyppy 30.8.1987
On this day (30 Aug) in 1987 at the World Championships in Rome, Stefka Kostadinova on her second attempt cleared 2.09m to set the current women’s high jump world record. That jump added 1cm to her own world record set in Sofia in 1986. pic.twitter.com/gJ1TfPfcUA
— Nurmi1924 (@1924Nurmi) August 30, 2020
Vaikka bulgarialaisen korkeushyppääjän Stefka Kostadinovan maailmanennätys on ollut muutaman kerran vakavasti uhattuna, on 2,09 metriä edelleen sellainen korkeus, josta muut naiset eivät yli ole menneet.
Ennätyksensä hän teki elokuun 8. päivänä vuonna 1987 Roomassa järjestetyissä yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailuissa. Silloin hän rikkoi edellisenä kesänä itse tekemänsä maailmanennätyksen sentillä.
Kostadinova on olympiakultamitalisti (Atlanta 1996) ja moninkertainen arvokisavoittaja sekä sisä- että ulkoradoilta. Urheilijan taidoista kertoo jotain myös se, että hän hyppäsi urallaan 197 kertaa yli kahden metrin. Tasaisuus ja varmuus olivat omaa luokkaansa, minkä näkee nopealla silmäyksellä kaikkien aikojen tilastoja katsoessa: Kostadinovan nimi dominoi kärkipäätä.
Kroatialainen Blanka Vlasic hyppäsi elokuussa 2009 Zagrebissa järjestetyissä kisoissa tuloksen 208 cm tehden sekä oman että maansa ennätyksen. Samalla hän nousi kaikkien aikojen tilastoissa jaetulle kakkospaikalle (yhdessä Kostadinovan kanssa). Erinomaisesti sujuneen kisan innoittamana Vlasic päätti yrittää vielä maailmanennätystä – toistamiseen urallaan – nostaen riman 2,10 metriin, mutta ennätys jäi jälleen rikkomatta.
Lue myös:
Bumerangi on Australian alkuperäisväestön käyttämä puukapula, joka ilmaan viskaamisen jälkeen palaa takaisin heittäjälle. Listafriikki heittää nyt tiskiin bumerangeihin liittyviä faktoja, jotka todistavat, että esine ja sen historia eivät ole ollenkaan niin yksinkertaisia!
Tällä listalla ravistellaan sitä tietämystä, mikä monilla on bumerangeista. Tässä muutama esimerkki: Kaikkia bumerangeja ei ole tarkoitettu palaaviksi. Niitä on ollut käytössä muun muassa Amerikan mantereella, Pohjois-Afrikassa ja Euroopassa kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Ja oletus siitä itse heittämisestä: se ei todellakaan ole niin yksinkertaista, miltä se näyttää.
Ota bumerangin heittäminen mukaan kesän pihapeleihin, mutta muista varata tarpeeksi tilaa. Bumerangilla saa helposti auton lommolle tai varomattomille sivullisille kuhmun päähän.
Bumerangi oli ensimmäinen lentävä esine
Bumerangi eroaa muista heitettävistä tai laukaistavista aseista sillä, että se ei noudata ballistista lentorataa eli se ei kaareudu ensin ylös ja sitten alas. Se voi lentää verraten pitkän matkan ”suoraan”.
Tuliaseestakin laukaistu ammus voi näyttää kulkevan suoraan, mutta sen lentorata lähtee välittömästi laskemaan muun muassa painovoiman ja ilmanvastuksen vuoksi. Bumerangilla kohdetta heitettäessä ei tarvitse tähdätä ylöspäin, sillä se lentää – oikeasti. Sitä pidetäänkin ensimmäisenä ihmisen kehittämänä, lentävänä esineenä. Tietenkin se jossain vaiheessa tulee alas, sillä siltä puuttuu energianlähde.
Käyrän bumerangin malli ja pinnanmuodot saavat sen lentämään kuuluisalla tavalla. Perinteisessä bumerangissa on kaksi lapaa, jotka ovat kuin lentokoneen siivet: yläpuolelta hieman kuperat ja alapuolelta tasaiset. Kun ilma kulkee lavan ylä- ja alapuolilta eri nopeuksilla, syntyy nostetta, jota pyörimisliike vielä lisää.
Kukaan ei tiedä varmaksi, miten palaavat bumerangit on alunperin keksitty. Todennäköisesti esine on muokattu litteäksi veistetystä heittokepistä, jollaisella sekä Australian alkuperäisväestö että esimerkiksi pohjoisamerikkalaiset navajot edelleen metsästävät. Kiertävä lentorata syntyi luultavasti vahingossa, kun metsästäjät yrittivät säätää heittokeppejään lentämään suoraan.
Miksi bumerangi palaa?
Bumerangit ovat tietenkin tulleet kuuluisiksi siitä, että ne palaavat heittäjälleen. Mutta kun asiaa oikein alkaa pohtimaan, niin onhan se perin merkillistä, että kymmenien metrien päähän lentävä esine palaa takaisin heittokohtaan – taitavan heittäjän ei täydellisissä olosuhteissa tarvitse liikkua paikaltaan napatakseen bumerangin kiinni.
Palaavan bumegangin salaisuus piilee sen pyörivissä lavoissa, joiden mallista jo äsken puhuttiin. Ylä- ja alapuolen erilaisuuden lisäksi siitä on epäsymmetrisesti viilattu puuta pois, minkä vuoksi oikea- ja vasenkätinen heittäjä eivät voi käyttää samaa bumerangia. Ainakaan onnistuneesti. Koska bumerangia heitetään lähes pystysuorassa, saa ylempi lapa aikaan enemmän nostetta ja kun lavat kääntyvät vuorotellen ilmavirtaa kohti ja siitä poispäin, vaihtelee niiden tuottama noste.
Kun nostovoima vaihtelee, pääsee lapoihin vaikuttamaan myös hyrrävoima, joka vähitellen kääntää pyörivän bumerangin rataa siten, että se palaa takaisin lähtöpaikkaansa. Tämän linkin kautta voit lukea mekanismista syventävästi.
Jos bumerangin yrittäisi heittää vaakasuoraan, nousisi se vain vauhdilla suoraan ylös ja tippuisi pian alas. Väline on oltava siis lähes pystysuorassa ja heittäjän tulee olla kohti tuulta; harjoitteluun sopii parhaiten tuuleton sää. Bumerangia ei kuitenkaan heitetä suoraan tuulta päin, vaan keskimäärin 50 asteen kulmassa tuuleen nähden eli hieman oikealle, jos kyseessä oikeakätinen heittäjä. Oikeakätisen bumerangi tekee ilmassa kierroksen vastapäivään ja vasenkätisen bumerangi taas myötäpäivään.
Bumerangin heittäminen ei todellakaan ole niin helppoa kuin miltä se osaavissa käsissä näyttää.
Bumerangi on metsästykseen tarkoitettu ase
Vaikka nykyään bumerangin heittäminen on enimmäkseen vapaa-ajanviettotapa ja toisaalta kilpailtu urheilumuoto, on bumerangi alunperin ollut ase.
Australian alkuperäisväestö ja kaikki muut bumerangien käyttäjät kehittivät välineen siis aseeksi. Riippuen koosta ja mallista, voi bumerangi lentää jopa kolme kertaa pidemmälle kuin metsästykseen tarkoitettu keihäs; puhutaan useista kymmenistä metreistä. Taidokkaimmin valmistetuilla bumerangeilla on voinut napata jopa 200 metrin päässä olevan eläimen.
Bumerangeilla on metsästetty kenguruita ja emuja sekä useaita pienempiä eläimiä. Tällöin kyseessä on ollut malli, joka ei palaa. Tällaiset bumerangit ovat huomattavasti tarkempia, painavampia (jopa muutaman kilon) ja lentävät kovaa vauhtia. Yhdellä heitollakin saaliin kaataminen on onnistunut, mutta usein riitti pelkkä eläimen tainnuttaminen, jolloin homma hoideltiin loppuun lähietäisyydeltä.
Joissakin ei-palaavissa bumerangeissa toinen pää on koukun mallinen tai reunat veitsen terävät. Näitä tappamiseen tarkoitettuja bumerangeja ei tekisi hirveästi mielikään lähteä nappaamaan kiinni.
Erilaisia käyttötarkoituksia
Kuva: Guillaume Blanchard | CC BY-SA 1.0 (kuvaa rajattu)
Bumerangi on yksi monikäyttöisimmistä aseista ikinä, sillä sitä on perinteisesti käytetty hyvin erilaisiin tehtäviin. Vastoin yleistä uskomusta, palaavia bumerangeja ei ole suunniteltu tappamaan saalista ja palaamaan kolkkauksen jälkeen metsästäjän käteen, sillä välineen matka kyllä tyssää osumaan. Palaavat bumerangit eivät myöskään oli kovin tarkkoja paitsi liitäessään takaisin heittäjän käteen.
Siitäkin huolimatta palaavia bumerangeja on käytetty apuna metsästyksessä. Palaavilla bumerangeilla on säikäytetty lintuja liikkeelle, jolloin ne on ollut helppo keihästää tai napata verkkoihin. Maassa olevaa lintuparvea on helppo huijata, sillä ne todennäköisesti luulevat yläpuolella kaartavaa bumerangia haukaksi tai joksikin muuksi petolinnuksi ja nousevat lentoon päätyen suoraan puiden väliin pingotettuun verkkoon.
Bumerangia perinteisesti käyttäville ihmisille se on ollut kuin aseiden sveitsiläinen linkkuveitsi, joka on toiminut monenlaisissa askareissa apuvälineenä. Sitä on käytetty apuna muun muassa tulenteossa, hiilten sekoittamisessa, kuoppien kaivamisessa ja paistetun lihan paloittelussa. Bumerangit ovat olleet tärkeä osa myös erilaisia rituaaleja ja seremonioita.
Tappava sotaväline
Vuonna 2014 Australiasta löydettiin hauta, jossa oli alle kolmekymppisenä väkivallan seurauksena kuollut mies. Kuolinsyyksi pääteltiin pääkallossa selvästi erottunut syvä haava, vaikka ruhjeita näkyi kehossa muuallakin.
Australialaisten luolamaalausten perusteella on tiedetty jo pitkään, että bumerangeja on käytetty metsästyksen lisäksi myös sotimiseen. Tuo edellä mainittu bumerangi-iskun uhri on kuitenkin ensimmäinen konkreettinen todiste siitä, että aseella oli mahdollista riistää ihmishenki.
Miehen luuranko löytyi Tooralen kansallispuistosta ja ensin tämän uskottiin saaneen kuolettava iskun miekasta. Miehen luurangossa oli nähtävissä monia muitakin ruhjeita, jotka muistuttivat kovasti jälkeä, joka luihin jää metallisesta terästä. Mutta kun jäänteet ajoitettiin yli 800 vuotta vanhoiksi, jäivät eurooppalaisten valloittajien miekat pois laskuista, koska vasta he toivat metalliset aseet Australiaan. Kaakutja-nimen saanu mies oli elänyt ja kuollut satoja vuosia aiemmin.
Tutkijat kääntyivät sen jälkeen perinteisten aboriginaaliaseiden puoleen; olisiko kuolettava isku ja ruhje tullut kivikirveestä tai puunuijasta? Kaakutjan päässä oli kuitenkin 15 senttiä pitkä haava, joten aseessa olisi pitänyt olla vähintään sen mittainen terä. Mikä muu kuin miekka saa aikaan tuollaista jälkeä?
Syventyminen alueella eläneiden heimojen elämään ja aseisiin johdatti tutkijat taistelubumerangien jäljille. Vaikka tuo ase luokitellaan bumerangeihin, muistutti se enemmän miekan terää kuin vaikkapa palaavaa bumerangia.
Kaakutjan käsissä ei vaikuttanut olevan mitään puolustautumisjälkiä, joten tutkijat arvelevat miehellä olleen jonkinlainen kilpi suojanaan tai sitten hän tuli yllätetyksi kenties nukkuessaan.
Bumerangi ei ole kaikkien Australian aboriginaalien käyttämä sana
Koska Australiassa ei ole vain yhtä aboriginaalikieltä, tarkoittaa se sitä, että kaikissa noissa sadoissa kielissä on oma sanansa sille, mitä me kutsumme bumerangiksi. Ensimmäisen kerran englanninkielinen boomerang ilmestyi kirjoitettuun tekstiin vuonna 1822.
Se tulee todennäköisesti Dharawal-kansan murteesta, jota puhuttiin nykyisen Sydneyn eteläpuolisilla jokialueilla, kun eurooppalaiset alkoivat rakentaa siirtokuntiaan. Dharawalin kielessä boornarang-sanalla viitattiin palaavaan heitettävään keppiin.
Jo ennen kuin boomerang sai englanninkielisen nimen, olivat eurooppalaiset uudisasukkaat todistaneet bumerangin käyttöä aseena. Siitä tietenkin kirjoitettiin paikallislehdissä, muun muassa The Sydney Gazzette and New South Wales Advertiser raportoi vuonna 1804, että alkuperäiskansojen välisissä yhteenotoissa oli todistettavasti käytetty mutkalla olevaa puukapulaa, jota miehet ”heittivät käsittämättömällä tarkkuudella”. Osuessaan kovalla vauhdilla vastapuolen jäseneen ”ase jätti jälkeensä hirvittävän ruhjeen”.
Bumerangi oli siis nähty tositoimissa, mutta sille ei vielä oltu saatu nimeä.
Bumerangeja on käytetty laajasti ympäri maailman
Kuva: Suaudeau | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Vaikka bumerangi nykyään onkin yksi Australian tunnetuimmista symboleista ja se oli pääosassa vuoden 2000 kesäolympialaisten logossa, on samanlaisia aseita ollut käytössä monessa muussakin maailman kolkassa.
Nykyisen Arizonan alueella elävä Hopi-kansa on metsästänyt jäniksiä bumerangeilla. Floridassa sijaitsevalta, arkeologisesti merkittävältä Little Salt Springin alueelta, on löytynyt 9000 vuotta vanha bumerangi.
Nykyisen Irakin alueella eläneillä sumerilaisilla, jotka kehittivät ensimmäisen kirjoitusjärjestelmän, oli noin 5000 vuotta sitten käytössään bumerangia muistuttava kirjoitusmerkki. Maailman vanhin – siis säilynyt – bumerangi löytyi vuonna 1986 Oblazowan luolasta Puolasta. Taidokkaasti mammutin syöksyhampaasta veistetyn bumerangin on arvioitu olevan 30 000 vuotta vanha.
Bumerangeja on käytetty myös muinaisessa Egyptissä. Tutankhamon, joka hallitsi noin 1334–1325 eaa., on tunnettu vuonna 1922 löydetystä, poikkeuksellisen hyvin säilyneestä haudastaan. Hautakammiosta löytyi paljon erilaisia esineitä, joiden joukossa oli joukko bumerangeja; sekä palaavia että metsästysbumerangeja. Yllä oleva kuva on otettu vuonna 2019 Pariisissa esillä olleesta Tutankhamon-näyttelystä. Kuvan neljä bumerangia eivät ole palaavia malleja johtuen niiden kaarevuudesta; tai sen puutteesta.
Suurimmat, pienimmät ja pisimmälle lentäneet
Maailman pienin virallisessa kilpailussa onnistuneesti lentänyt palaava bumerangi on 48 millimetriä eli alle viisi senttiä pitkä. Sen heitti Sadir Kattan Australiassa järjestetyissä bumerangin heiton kansallisissa mestaruuskisoissa maaliskuun 22. päivänä vuonna 1997. Tuo minibumerangi lensi yli 20 metrin päähän, joka on hyväksytyn heiton raja, ja palasi sääntöjen mukaan tarpeeksi lähelle heittäjää.
Maailman suurimmalla palaavalla bumerangilla taas on mittaa 2,74 metriä. Sitä heitti Ison-Britannian bumerangijärjestö Lontoossa huhtikuun 28. päivä vuonna 2014. Videolla nähtävä heittäminen ei ole kovinkaan sulavan näköistä, mutta ennätys tuli rikottua, koska bumerangi palasi hyväksytylle alueelle.
Pisin bumerangiheitto on samaan aikaan pisin heitto, jonka ihminen on tehnyt ilman, että esineessä on vauhtia lisääviä osia, kuten häntä. David Schummy viskasi bumerangin 427,2 metrin päähän maaliskuun 15. päivänä vuonna 2005. Se rikkoi ryminällä vuonna 2003 Aerobie-frisbeellä tehdyn edellisen ennätyksen, joka oli 406,3 metriä.
Lue myös:
Arki ei aina ole leppoisaa ja mukavaa, mutta nämä 10 nerokasta life hack -ideaa saattavat pelastaa päiväsi ja tehdä elämästä huomattavasti helpompaa!
Elämässä tulee aina vastaan pieniä ongelmia, jotka eivät kaada maailmaa, mutta ovat melko ärsyttäviä. Nämä ovat niitä ”first world problems” -tyyppisiä vastoinkäymisiä. Vähän jopa ottaa päähän, että ärsyttää. Onneksi internet on täynnä toinen toistaan parempia ja myös huonompia vinkkejä siihen, miten elämää voi helpottaa kotikonstein ja varsin pienillä jutuilla.
Listafriikki syventyi life hacksien ihmeelliseen maailmaan ja poimi kymmenen – toivottavasti – hyödyllistä niksiä sujuvampaan ja huolettomampaan arkeen.
Ja jos jotkut neuvot vaikuttavat erikoisilta ja jopa hölmöiltä, niin life hack -vinkkien on tarkoituskin olla vähän sellaisia; kotikonstein ja laatikon ulkopuolelta ajateltuna! Tämä ei onneksi ole niin vakavaa.
Syö täytetty tortilla toisen tortillalevyn päällä
Tortillojen syöminen on sotkuista puuhaa. Aina sitä suunnittelee täyttävänsä lätyn maltillisesti, mutta useimmiten (lue: aina) täytteet pursuavat yli äyräiden. Vähintään neljäsosa täytteistä putoaa lautaselle ja saman verran rinnuksille tai ties mihin. Tortillat eivät tosiaankaan ole paras mahdollinen valinta esimerkiksi ensimmäisille treffeille. Siinä muuten yksi life hack lisää!
Sotkulta tällä vinkillä ei varsinaisesti säästy, mutta ainakaan täytteitä ei tarvitse haarukoida lautaselta ennen uutta tortillaa. Niksi on yksinkertainen ja kuuluu seuraavasti: Laita tortillalevy lautaselle, kun alat syömään edellistä. Kun täytteitä putoilee, tippuvat ne suoraan uudelle levylle. Nerokasta!
Äläkä vain kysy, mitä viimeisen tortillan kanssa kuuluu toimia – Listafriikki on neuvoton!
Kokkausta viinin kanssa
Viinin kanssa kokkaamisella ei tässä kohdassa tarkoiteta ruoanlaitossa ”avustavaa” lasillista vaan ruoan maustamista. Jos viiniä käyttää kokkauksessa paljon, niin sen säilyvyyden kanssa ei ole ongelmia. Sama juttu, jos aiot nauttia aterian kanssa viiniä.
Mutta tuntuu turhalta haaskaukselta avata viinipullo, lorauttaa siitä pieni määrä vaikkapa kastikkeeseen, pataan, keittoon tai marinadiin, ja sitten laittaa pullo säilöön. Viini ei säily avatussa pullossa hyvänä pitkään.
Näppärä vinkki on täyttää tavallinen jääpalamuotti viininjämillä ja pakastaa neste talteen seuraavaa kertaa varten. Pakastetut viinipalat toimivat loistavasti myös (alkoholillisen) boolin viilentäjinä, sillä sulaessaan ne tuovat vain lisää makua. Tai miltä kuulostaisi viinijää – aikuisten versio mehujäästä?
Kaapelit järjestykseen vessapaperihylsyillä
Kenellä muulla on se pahamaineinen laatikko, joka on täynnä toisiinsa kietoutuvia johtoja ja kaapeleita? Niitä ei voi heittää pois, koska johonkin laitteeseen ne kuuluvat, mutta kukaan ei kuitenkaan tiedä mihin. Ja mitä jos niitä huomenna tai viidentoista vuoden päästä tarvitsee?
Nuo johdot elävät laatikossa omaa elämäänsä, joten sieltä on täysin mahdoton löytää mitään tai saada juuri se tarvitsemansa johto siististi ulos ilman solmuista koostuvan pulmapelin ratkaisua.
Jos et voi samaistua edellä mainittuun purkaukseen, niin onnea: olet jotenkin onnistunut ratkaisemaan tämän ongelman. Mutta niille, joille ajatuskin kaapelilaatikon avaamisesta aiheuttaa tuskaa, on tiedossa helpottava life hack!
Kaapeliorgiat saa vältettyä vessapaperihylsyjen avulla. Kukin kaapeli kääritään oman hylsynsä sisään ja voilà – johdot pysyvät erillään toisistaan. Hylsyt voi järjestää vaikka tyhjään kenkälaatikkoon tai sitten käyttää jo olemassa olevaa säilytysratkaisua.
Jos oikein haluaa lähteä hifistelemään, niin jokaiseen hylsyyn voi tussilla kirjoittaa, mikä kaapeli on kyseessä; jos sen käyttötarkoituksen yleensä ottaenkaan tietää.
Jos valinta tuntuu mahdottomalta, niin heitä kolikkoa – kuvaannollisella twistillä
Tai heitä vaikka ihan kirjaimellisella twistillä! Tämä life hack vaikuttaa humpuukilta: antaa nyt sattuman päättää jokin vaikea asia. Mutta anna sille kuitenkin mahdollisuus.
Tarkoitus ei ole antaa kruunan tai klaavan päättää sinun puolestasi, vaikka kolikonheitosta onkin kyse. Kun heität kolikon ilmaan, alat alitajuisesti toivoa jompaakumpaa lopputulosta eli sitä, minkä sisimmässäsi haluat.
Huolimatta siitä, minkä tuloksen kolikko antaa, olet jo saanut vastauksen.
Yllättävä life hack rintaliivien käyttäjille
Automaattisesti voisi ajatella, että valkoisen paidan alle ”kuuluu” laittaa valkoiset rintaliivit, jotta ne eivät näy läpi. ”Kuuluu” on lainausmerkeissä siksi, että tietenkään ei ole olemassa mitään sääntöä siitä, että rintaliivit eivät saisi näkyä läpi. Laita vaikka rintsikat paidan päälle – mikä tahansa tuntuu itsestä hyvältä!
Mutta JOS ei halua liivien kuultavan läpi valkoisten vaatteiden alta, niin valkoiset liivit eivät ole paras vaihtoehto. Lähellä omaa ihonväriä olevat alusvaatteet – olivat ne sitten kermanvärisiä, mustia tai jotain siltä väliltä – toimivat erinomaisesti, mutta tämä ei ole se yllättävä vinkki.
Valkoisen kanssa paras valinta on punainen! Punaiset rintaliivit sulautuvat jostain ihmeen syystä täydellisesti kaikkiin ihon sävyihin eivätkä ne kuulla valkoisen paidan läpi. Älä kuitenkaan valitse pinkkiä tai fuksiaa, vaan valitse puhtaasti kirkkaanpunainen tai sitten jokin hieman syvempi punaisen sävy.
Naarmut pois puupinnoista pähkinällä
Puussa oleviin syviin naarmuihin tepsii ainoastaan hionta ja uusi käsittely, mutta pienemmät naarmut saa häivytettyä kotikonstein nopeasti ja edullisesti.
Väline sinulla on todennäköisesti jo valmiina keittiön ruokakaapissa, sillä hommaan tarvitaan pähkinä. Esimerkiksi saksanpähkinä, manteli ja parapähkinä toimivat loistavasti puisen lattian tai huonekalujen siistimisessä.
Pähkinää hangataan naarmuun, jolloin siitä irtoavat luonnolliset öljyt saavat viirut kaikkoamaan. Öljyt täyttävät ja tummentavat pienet kolhut niin tehokkaasti, että pinta on pian kuin uusi. Tietenkään naarmu ei konkreettisesti katoa, kyse ei ole taikatempusta, mutta ainakin sen saa häivytettyä.
Rahat piiloon huulirasvaputkiloon
Mikäs sen ikävämpää, kuin joutua lomareissulla taskuvarkaan uhriksi. Toki ryöstön kohteeksi voi päätyä ihan kotikulmillakin, mutta taskuvarkaat ovat erityisesti suurempien kaupunkien riesa. Monesti rikolliset ovat niin taitavia, että uhrilla ei ole tekohetkellä mitään käsitystä. Joskus ryöstö voidaan tehdä aseella uhaten, jolloin uhria vaaditaan antamaan kaikki mukanaan oleva arvokas tavara.
Näitä tilanteita varten kannattaa olla muutama pienempi seteli lompakossa, jottei varas jää tyhjin käsin. Usein reissulla on kuitenkin mukana normaalia enemmän käteistä, mutta ne kannattaa piilottaa.
Tähän tarkoitukseen käy hyvin tyhjä ja vanhasta sisällöstä puhdistettu huulirasvaputkilo. Setelit vain kääritään tiukalle rullalle ja sujautetaan viattomaan putkiloon. Kikka toimii myös hotellihuoneeseen jätetyille rahoille, jos sieltä ei löydy lukollista tallelokeroa.
Ketä varasta nyt kiinnostaisi toisen huulirasva!? Paitsi jos tämä life hack on jo kiirinyt pitkäkyntisten korviin…
Ota avainnippu haltuun kynsilakalla
Jos avainnippu alkaa muistuttaa esinettä, jota heilauttamalla saisi jonkun tyrmättyä, on oikean avaimen löytäminen todennäköisesti hankalaa. Varsinkin, jos avaimet ovat keskenään samanlaisia.
Kyllä, avaimiin myydään värikkäitä muovipäitä, mutta ne menevät rikki – kokemusta on. Pysyvämmän ratkaisun saa kynsilakalla!
Lakkaa avainten päät mieleisillä väreillä, eivätkä ne enää koskaan mene sekaisin. Toki sitten täytyy muistaa, että mikä väri kuuluu mihinkin oveen, joten sattumanvaraisen sutimisen sijaan maalaus kannattaa suunnitella loogisesti. Ulko-oveen vaikka talon seinän väristä, varastoon mustaa ja niin edelleen. Siinä voi joutua – tai päästä – kynsilakkaostoksille!
Hankalinkin hautakynttilä syttyy spagetin avulla
Monella voi olla kotona sellainen kynttilä, joka on jo sen verran palanut, että sytyttäminen on hankalaa. Näpit palavat, ja jos kynttilän yrittää sytyttää kääntämällä sen väärinpäin, valuu käsille kuumaa ja sulaa steariinia.
Usein tämä ongelma tulee vastaan hautausmaalla, sillä korkeissa hautakynttilöissä sydän on monesti todella syvällä. Mikä neuvoksi?
No kaivetaan esiin spagetti; etukäteen tietenkin, sillä jos probleemaan törmää ollessaan jo hautausmaalla, niin harvalla on pastaa takataskussaan. Ainakaan kokonaista spagettia.
Sitten vain spagetti palamaan ja kynttilää sytyttämään. Liekehtivällä spagetilla yltää syvälläkin olevaan sydämeen.
Sangon täyttäminen rikkalapiolla
Isomman astian, kuten pesuvadin tai sangon täyttäminen voi olla yllättävän hankalaa. Astia ei mahdu altaaseen, joten sitä ei saa kirveelläkään hanan alle. No, ehkä kirveellä voisikin saada…
Yksi ilmiselvä keino on käyttää vaikkapa pienempää vesikannua, mutta sangon täyttäminen onnistuu myös rikkalapion kanssa. Rikkalapio laitetaan hanan alle ja vesi valuu kahvaa pitkin sankoon. Tietysti homman onnistuminen vaatii tietynlaisen rikkalapion eli sellaisen, jonka kahvassa vesi pääsee virtaamaan.
Ja kyllä, sangon voi täyttää suihkussakin, mutta jos pienessä suihkukaapissa on kiinteä suihkupää ylhäällä eikä ollenkaan hanaa, on oman mielenterveyden kannalta parempi turvautua rikkalapioon.
Jos tuntuu, että kirjoittajalla on henkilökohtaisia patoumia, niin arvio on oikea. Ulkomailla asuessa ikävöi monia suomalaisia asioita, joita kotimaassa pitää itsestäänselvyytenä. Kuten käsisuihkua, joka olisi pesuvadinKIN täyttämiseen ehdoton kapistus.
Lue myös: 10 tavallista suomalaista asiaa, joita kaipaat ulkomailla asuessasi
Jos vinkit ja niksi kiinnostavat, niin tässä lisää luettavaa:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tällä kertaa sen, että miksi suosiota osoitetaan nimenomaan taputtamalla. Nythän se vaikuttaa täysin luonnolliselta toimintatavalta, mutta mistä tapa on saanut alkunsa.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi suosiota osoitetaan taputtamalla?
Ihmiset lyövät käsiään yhteen ollessaan innoissaan, kannustaessaan sekä osoittaessaan suosiota. Mutta miksi olemme ruvenneet taputtamaan?
Taputtaminen on ikivanhaa perua, sillä se on universaali tapa kommunikoida eli joka puolella maailmaa sen merkitys on sama. Ihminen on alunperin taputtanut nimenomaan innostuneena. Reaktio on selvästi kehittynyt vasta ihmiselle, sillä muut kädelliset eivät luonnossa taputa samasta syystä – ne voivat kyllä oppia matkimalla, mutta villeillä apinoilla taputus on muun muassa merkki pelosta.
On mahdotonta tietää, miksi ja milloin innostuneet ihmiset ovat alkaneet taputtamaan, mutta ensimmäiset aplodit saadaan kyllä merkattua historian aikajanalle; ainakin ensimmäiset dokumentoidut sellaiset. Roomalainen näytelmäkirjailija Titus Maccius Plautus päätti teoksensa 200-luvulla eaa. sanaan plaudite, jolla yleisöä kehotettiin antamaan suosionosoitukset taputtamalla.
Sitä ennen aplodeja oli annettu ainoastaan johtajille. Ateenassa oli jo 500-luvulla eaa. säädetty laki, jonka mukaan alamaisten on taputettava hallitsijoille ja sotaherroille.
Taputtaminen ei kuitenkaan ollut ainoa tapa, sillä suosiota osoitettiin myös jalkoja tömistelemällä ja sormia napsuttelemalla. Plautus kuitenkin antoi tarkat ohjeet siitä, miten hänen näytelmiensä jälkeen tuli toimia: suosionosoitukset piti suorittaa nimenomaan kämmeniä yhteen lyömällä.
Vielä sellainen huomio loppuun, että Vanhan Testamentin Toisessa kuninkaiden kirjassa kerrotaan eräässä kohdassa väkijoukon taputtaneen juuri kruunatulle Joasille. Joas nousi Israelin kuninkaaksi noin vuoden 800 eaa. tienoilla, mutta kirjan tekstit on kirjoitettu 500-luvulla eaa. On toki mahdollista, että sanat ja lauseet ovat muuttaneet muotoaan lukuisten käännösten myötä ja tuhansien vuosien aikana.
Lue myös:
Elämäntapa
Etelä-Amerikan maissa vannotaan veristä kostoa Espanjalle: 10 erikoista faktaa kansallislauluista – osa 2
Kansallislaulut ovat verrattain uusi ”keksintö” ja monella niistä on yllättävän mielenkiintoinen alkuperä. Nyt lähdemme tutustumaan eri maiden kansallislauluihin ja tarinoihin niiden takana.
Monet maat alkoivat omaksua kansallislauluja nationalismin nostaessa päätään 1800- ja 1900-luvuilla, ja ajan henkeen sopien niiden oli tarkoitus kohottaa kansallismielisyyttä ja ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Lopullinen sysäys tuli kuitenkin olympialiikkeeltä, kun vuonna 1920 päätettiin, että olympiavoittajien saadessa kultamitalinsa heille soitetaan oman maan kansallislaulu. Viimeistään silloin nekin maat, joilla ei aiemmin ollut omaa hymniä, totesivat sellaisen olevan paikallaan.
Listafriikki kokosi nyt kymmenen eri kansallislaulua, joiden sanoituksissa on jotain eriskummallista, kuten toivomuksia hautautumisesta tulivuoren tuhkaan tai vihollisen veren täyttämät pellot. Lisäksi mukaan mahtuu hauskoja tarinoita siitä, miten pakko on joskus paras suostuttelija, kun kansakunnalta uupuu oma laulu.
Lista on julkaistu kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi hauskaa, erikoista tai yllättävää tarinaa kansallislauluista voi lukea tästä:
God Save the King ja murskaa samalla pari skottia
Yhdistyneen kuningaskunnan kansallislaulu God Save the King on siitä erikoinen, että sen nimi vaihtuu hallitsijan mukaan.
Pitkän aikaa, yli 70 vuotta kestäneen hallitsijakauden ajan, laulettiin pelastusta kuningattarelle, mutta kun kuningatar Elisabet II kuoli syyskuussa 2022, vaihtuivat hallitsijan myötä myös kansallislaulun sanat.
Nyt onnea ja menestystä toivotetaan kuninkaalle, ja jos kaikki menee suunnitellusti, niin kansallislaulu tulee pitämään God Save the King -nimensä nykyisen hallitsijan lisäksi vielä vähintään kahden seuraavan monarkin kohdalla.
Kyseinen laulu otettiin käyttöön vuonna 1745 kuningas Yrjö II:n valtakaudella, ja alunperin se alkoi sanoilla: ”God save great George our king” eli Jumala pelasta kuninkaamme, mahtava Yrjö. Sanoja piti viilata muutaman Yrjö-nimisen kuninkaan jälkeen, kun Vilhelm IV:n nimi ei enää istunutkaan melodiaan. Puhumattakaan tämän veljentyttärestä Viktoriasta.
Laulusta ei useinkaan lauleta kuin ensimmäinen ja viides säkeistö, sillä mukana on hieman arkaluontoista tekstiä, jos ottaa huomioon kuningaskunnan tämän hetkisen kokoonpanon. Viimeisessä säkeessä nimittäin puhutaan ”kapinallisten skottien murskaamisesta”, joka ehkä satoja vuosia sitten oli ok, kun Englannin ja Skotlannin kuningaskunnat sotivat keskenään, mutta Yhdistyneessä kuningaskunnassa kyseistä säettä tuskin on sopivaa lurauttaa.
”Lord, grant that Marshal Wade,
May by thy mighty aid,
Victory bring.
May he sedition hush,
and like a torrent rush,
Rebellious Scots to crush,
God save the King.”
Nepalin kansallislaulu on tarkoitettu Casion kosketinsoittimilla säestettäväksi
Kansallislauluissa harvoin otetaan mitään suuria musiikillisia riskejä ja oikeastaan kaikki ovat tyyliltään hyvin samankaltaisia. Nepal eroaa virkistävällä tavalla massasta.
Nepalissa oli aiemmin perinteinen kansallishymni, mutta vuoden 2006 vallankumouksen jälkeen kansakunta halusi eroon kuningasta ylistävästä sanoituksesta, jossa tavalliset ihmiset oli unohdettu kokonaan. Vuonna 2007 uudessa Nepalin demokraattisessa liittotasavallassa järjestettiin kilpailu kansallislaulun löytymiseksi.
Alankomaat kumartaa Espanjan kuninkaalle
Alankomaiden kansallislaulu on sanoitukseltaan akrostikon eli runo, jonka säkeitten ensimmäisistä (tai keskimmäisistä tai viimeisistä) kirjaimista muodostuu peräkkäin luettuna sana tai lause. Tämän kansallislaulun viidentoista säkeen alkukirjaimista muodostuu runon nimi – Willem van Nazzov.
Vilhelm Vaitelias, josta kansallislaulu kertoo, oli Espanjan kuningasta vastaan kapinoinut sankari Alankomaiden itsenäisyyssodassa vuosina 1566–1648. Lisäksi runo on kirjoitettu minä-muodossa, kuin Vilhelm kertoisi itse tarinaa.
Alankomaiden kansallislaulua on muualla maailmassa pidetty hieman kummallisena, sillä ensimmäisessä säkeistössä vannotaan ikuista uskollisuutta Espanjan kuninkaalle, ja tämä säkeistö on juuri se, mitä virallisesti nykyäänkin lauletaan. Se tuntuu hieman kummalliselta vallankumousta johtaneen sotasankarin suusta.
Mutta jos kansallislaulua lukee tai laulaisi eteenpäin, niin käy selväksi, että Vilhelm oli toki ollut lojaali kuninkaalle, mutta tilanne muuttui, sillä espanjalaiset ampuivat ja polttivat alankomaalaisia elävältä, koska nämä eivät olleet katolilaisia.
Niinpä Vilhelm kasasi joukot ja lähti sotimaan kuninkaan armeijaa vastaan. Runon lopussa jopa kerrotaan siitä, kuinka espanjalaiset tuhosivat kyliä ja raiskasivat asukkaita ennen teloittamista – näitä säkeistöjä ei sattuneesta syystä tänä päivänä lauleta.
Joten vaikka urheilutapahtumissakin kuullussa kansallislaulussa vannotaan uskollisuutta Espanjan kuningasta kohtaan, ovat sanat kokonaisuudessaan kertomus selkäänpuukottamisesta.
Kun Tšekki ja Slovakia eivät tehneet asioista turhan vaikeita
Kun Tšekkoslovakian tasavalta perustettiin vuonna 1918, liitettiin siinä yhteen historiallisesti ja kulttuurillisesti kaksi hyvin erilaista aluetta. Tietenkin uudelle maalle piti löytää kansallislaulu, jossa lopulta tehtiin kumpaakin kansakuntaa miellyttävä kompromissi.
Kansallislaulun alkuosa oli otettu tšekkiläisestä komediamusikaalista ja toisen osan muodosti slovakialainen kansanlaulu. Kumpikaan noista kappaleista ei ollut minkäänlaisessa virallisessa asemassa ennen Tšekkoslovakian muodostamista.
Juuri ennen 1990-luvun vaihdetta maassa alkoi rauhanomainen samettivallankumous, jonka seurauksena Tšekkoslovakia hajosi ja vuoden 1993 ensimmäisenä päivänä Tšekki ja Slovakia julistautuivat itsenäisiksi.
Tuoreet valtiot tarvitsivat jälleen kerran kansallislaulut, ja koska itse hajoaminenkin oli sujunut kivuttomasti, päätettiin myös kansallislaulu pistää keskeltä jakoon: Tšekki sai luonnollisesti ensimmäisen säkeistön ja Slovakia toisen.
Etelä-Amerikan laulut Espanjaa vastaan
Kuva: Timwryan | CC BY-SA 3.0 | Kuvaa rajattu
Monessa Etelä-Amerikan maassa kansallislaulut on tehty suoraan entisiä siirtomaavaltoja vastaan. Espanja- ja Portugali-vihaa ei ole mitenkään edes peitelty.
Lauluissa toistuvat samanlaiset teemat: ne ovat kuin eepoksia maan ja kansakunnan historiasta, johon kuuluu surua ja tuskaa. Ja lopuksi vannotaan, että niin ei pääse enää ikinä tapahtumaan!
Argentiinan kansallislaulun alkuperäisessä versiossa puhutaan julmista valtaajista ja verenhimoisista tiikereistä, jotka levittävät surua ja kyyneliä pitkin etelän kaupunkeja. Erikseen mainitaan muun muassa La Paz (Bolivia), Caracas (Venezuela), Quito (Ecuador) ja México (Meksiko), joten Argentiinassa laulettiin koko Etelä-Amerikan vapauden puolesta. Espanjalaisia vastaan taistelemisesta kertovia säkeistöjä ei kuitenkaan ole enää vuosisataan ollut sallittua laulaa.
Perun kansallislaulussa (osiossa, jota ei varmaankaan olympialaisissa veisata) muistellaan 300 vuotta kestänyttä kurjuutta ja orjuutusta, ja vannotaan kostoa: ”Olkoot kätemme, jotka tähän päivään saakka ovat olleet aseettomat, aina valmistelemassa tykkejä, sillä jonain päivänä Iberian rannat saavat tuntea niiden kauhun”.
Ecuadorissa taas on valmistauduttu espanjalaisten uuteen tulemiseen, mutta sen sijaan, että laulussa kehotettaisiin taisteluun, kääntävät ecuadorilaiset katseensa suureen Pichincha-tulivuoreen. Jos raakalaismaiset orjuuttajat olisivat jonain päivänä jälleen valmiina ketjujensa kanssa, pyydetään Pichinchaa syöksemään sisuksensa ulos ja hautaamaan koko maa ja sen asukkaat tuhkaan, ettei espanjalaisille jäisi mitään valloitettavaa.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, mikä oikein onkaan h-hetki. Monelle tuttu ja usein käytetty ilmaus, mutta mistä ihmeestä se on peräisin?
Listafriikki etsii vastauksen myös siihen, että kukahan kumma keksi Lego-palikat.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Mikä on h-hetki?
H-hetki on tärkeän tapahtuman alkamishetki tai jokin muuten vain kriittinen hetki. Se on lainattu englanninkielisestä sotilastermistä H-hour, jolla viitataan hyökkäyksen tai operaation käynnistymisajankohtaan.
Ilmaisun H-kirjain on napattu tuntia tarkoittavasta hour-sanasta vain korostamaan tietyn hetken merkityksellisyyttä. Armeijakielessä esimerkiksi H-2 tarkoittaa kaksi tuntia ennen hyökkäyshetkeä ja H+3 tarkoittaa kolme tuntia operaation alkamisen jälkeen.
Ensimmäiset kirjalliset todisteet h-hetken käytöstä ovat peräisin ensimmäisestä maailmansodasta. Yhdysvaltalaisjoukoille syyskuun 2. päivänä vuonna 1918 annetussa hyökkäyskäskyssä määrättiin aloittamaan h-hetkenä isku, jonka tavoitteena oli saksan rintamakiilan kukistaminen St. Mihielissä, Ranskassa. Hyökkääjät onnistuivat pitkälti erinomaisen ja tarkan suunnittelun ansiosta.
H-hour eli ”h-tunti” ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita suunnittelua tunnin tarkkuudella, joten siksi suomenkielinen h-hetki on kuvaavampi. Hämeen rykmentin yliluutnantti Otto Pekkarinen kertoi vuonna 2010 Ylelle, että ohjesääntöihin kirjatun h-hetken määrittäminen on jopa sekunnintarkkaa hommaa: ”Synkronoidaan hyökkäyksen eri elementit yhteen tarkoituksen mukaisesti”. Pekkarisen mukaan esimerkiksi jalkaväkeä tukevan tykistötulen täytyy loppu juuri ennen h-hetkeä.
Vaikka h-hetki on saanut alkunsa sotimisesta ja liittyy vahvasti armeijan sanastoon, on se nykyään hyvin yleisesti käytetty termi. Arkipäivässä jos joku sanoo h-hetken lähestyvän, niin eipä kai kukaan oleta, että kohta on hyökkäys käsillä.
Kuka keksi Legot ja koska?
Legojen syntyhistoria ei ole ruusuinen.
Puuseppä Ole Kirk Kristiansen perusti vuonna 1916 pieneen tanskalaiseen Billundin kaupunkiin pajan, jossa valmistettiin huonekaluja ja muita kodin tarve-esineitä. Bisnes ei kukoistanut ja kaiken huipuksi verstas tuhoutui tulipalossa. Kristiansen ei lannistunut, vaan rakensi suuremman tehtaan ja päätti keskittyä puisten lelujen valmistamiseen. Sukulaisilta ei herunut apuja tai lainarahaa, sillä he eivät nähneet leluissa tulevaisuutta tai mahdollisuutta tienaamiseen. Kristiansen vähät välitti epäluuloisten arvostelusta ja valitsi yrityksensä nimeksi Lego, joka rakentui sanoista leg godt eli leiki hyvin.
Toisen maailmansodan aikana tehdas paloi taas, mutta edelleenkään Kristiansen ei ollut valmis hylkäämään yritystään. Valmistui jälleen uusi tehdas ja tuolloin mukana oli myös hänen poikansa Godtfred Kirk Kristiansen.
Sodan jälkeen muovista tuli halvempaa, joten nuoremman Kristiansenin alkuvastusteluista huolimatta Lego alkoi keskittyä muovisten lelujen valmistamiseen. 1940-luvun lopulla Kristiansenit alkoivat tehdä muottien avulla muovisia palikoita, jotka lukkiutuvat toisiinsa. Huolellisen kehitystyön jälkeen nykyisin käytössä oleva kiinnitysjärjestelmä patentoitiin vuonna 1958. Yrityksen nimestä tuli vuosien mittaan synonyymi kaikkien rakastamille palikoille.
Lue myös:
Elämäntapa
Morsian huijasi petipuuhilla ja pakotti miehensä runoilemaan: 10 hauskaa faktaa kansallislauluista – osa 1
Kansallislaulut ovat suhteellisen uusi ”keksintö”, ja monella niistä on melko mielenkiintoinen alkuperä ja tarina. Nyt lähdetään tutustumaan niihin!
Monet maat alkoivat omaksua kansallislauluja nationalismin nostaessa päätään 1800- ja 1900-luvuilla., ja niiden oli tarkoitus kohottaa kansallismielisyyttä ja ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mutta usko tai älä, niin lopullinen sysäys tuli olympialiikkeeltä, kun vuonna 1920 päätettiin, että olympiavoittajien saadessa kultamitalinsa heille soitetaan oman maan kansallislaulu. Viimeistään silloin nekin maat, joilla ei aiemmin ollut omaa hymniä, totesivat sellaisen olevan paikallaan.
Listafriikki kokosi nyt kymmenen eri kansallislaulua, joiden sanoituksissa on jotain eriskummallista, kuten toivomuksia hautautumisesta tulivuoren tuhkaan tai vihollisen veren täyttämät pellot. Lisäksi mukaan mahtuu hauskoja tarinoita siitä, miten pakko on joskus paras suostuttelija, kun kansakunnalta uupuu oma laulu.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset kansallislaulufaktat ovat luvassa myöhemmin.
Naiselliset avut käyttöön Meksikossa
Meksikon kansallislaulussa ei sinänsä ole mitään erityisen kummallista: se on nopeatempoinen marssi ja sanat ylistävät kotimaata ja kannustavat syöksymään sotaan Meksikon puolesta. Eli hyvin perinteinen veisu. Mutta Himno Nacional Mexicanon syntytarina lyö ehkä kaikkien muiden kansallislaulujen syntytarinat sata-nolla.
Meksikossa järjestettiin vuonna 1853 kirjoituskilpailu, johon kuka vain sai osallistua. Kolmikymppinen runoilija Francisco González Bocanegra ei ollut innokas laatimaan omaa ehdotustaan, sillä hän koki, että omaa alaa olevat rakkausrunot poikkeavat niin suuresti isänmaallisesta tyylistä, jota kansallislaulun sanoittaminen vaatisi.
Hänen kihlattunsa Guadalupe González del Pino oli kuitenkin vakuuttunut sulhasensa taidoista ja yritti kovasti painostaa tätä osallistumaan kilpailuun, mutta Bocanegra oli järkkymätön.
Niinpä González del Pino päätti ottaa naiselliset avut käyttöön ja kutsui Bocanegran vanhempiensa kotiin rentoon illanviettoon. Neuvokas morsian houkutteli Bocanegran yhteen makuuhuoneeseen, suuteli tätä ovensuussa ja juuri kun mies oli pääsemässä vauhtiin avaten jo innokkaana paitansa nappeja, työnsi González del Pino hänet sisään huoneeseen ja lukitsi oven ulkopuolelta.
González del Pino oli etukäteen täyttänyt huoneen lehtileikkeillä ja kuvilla Meksikosta, ja ilmoitti Bocanegralle, että tämä pääsisi ulos siinä vaiheessa, kun sanoitus kansallislauluun olisi valmis. Neljän tunnin kuluttua mies työnsi oven alta kymmenen säkeistöä valmista tekstiä.
Kiitos isänmaallisen ja päättäväisen morsion, Bocanegran teksti voitti kilpailun ja siitä saatiin sanat Meksikon kansallislauluun.
Verinen Marseljeesi
Ranskan kansallislaulu, La Marseillaise eli Marseljeesi, on varmasti siellä top 5 maailmanlaajuisesti tunnetuimpien joukossa. Marseljeesin sävelsi ja sanoitti vuonna 1793 Claude Joseph Rouget de Lisle, kun Ranska oli julistanut sodan Itävaltaa vastaan. Sen nimikin oli alunperin Reinin armeijan sotalaulu. Muutamaa vuotta myöhemmin se julistettiin tasavallan kansallislauluksi.
Myöhemmin Marseljeesista on tullut ympäri maailman käytetty vallankumouksellisten tunnuskappale ja muun muassa Venäjällä vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen väliaikainen hallitus otti Marseljeesin kansallislaulukseen; uudella sanoituksella tokikin.
Jos ranskan taidot ovat ruosteessa, niin Marseljeesin sanat saattavat olla mysteeri. En usko, että voin enää ikinä tämän jälkeen katsoa pokerinaamalla esimerkiksi Ranskan jalkapallomaajoukkuetta rivissä laulamassa kansallislauluaan – siinä on nimittäin sen verran raa’at sanat.
Toki monessa muussakin kansallislaulussa on, mutta kuten tulemme tämän listan aikana huomaamaan, on kaikkein pahimmat säkeistöt usein jätetty pois nykyisin käytössä olevista versioista. Näin ei kuitenkaan ole Marseljeesissa.
Yllä on video, jossa sanat on suomennettu, mutta tiivistettynä huippukohtia ovat esimerkiksi verisen lipun nostaminen ja taisteleminen siihen saakka, että vihollisen epäpuhdas veri kastelee pellot. Oma suosikkini on kohta, jossa varoitetaan villeistä vihollisista, jotka tulevat leikkaamaan poikien ja vaimojen kurkut auki.
Baseball-peli antoi lähtölaukauksen Yhdysvaltain kansallislaululle
Jos on Marseljeesi laajasti tunnettu, niin sitä on myös Tähtilippu eli Yhdysvaltain kansallislaulu The Star-Spangled Banner. Atlantin toisella puolella kansallislaulu on ollut virallisessa käytössä vasta vuodesta 1931 saakka, vaikka puolustusvoimat oli käyttänyt 1800-luvun alussa valmistunutta laulua jo pitkään kansallishymnin tavoin.
Lopullinen sysäys laajemmalle suosiolle ja lopulta nousemiseen kansallislauluksi saatiin syyskuussa 1918, kun Yhdysvaltain laivaston orkesteri soitti sen vähän yllättäen Boston Red Soxin ja Chicago Cubsin välisessä baseball-ottelussa. Kyseessä oli kaiken lisäksi ensimmäinen peli World Series -loppuottelusarjasta.
Mukana oli muutama pelaaja, jotka olivat olleet rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa ja he olivat saaneet etuoikeuden palata kotimaahan pelaamaan. Kuullessaan Tähtilipun ensimmäiset sävelet he nousivat pystyyn ja kääntyivät kohti Yhdysvaltain lippua. Muut pelaajat seurasivat perässä ja painoivat kätensä sydämelleen, ja kohta seisomaan noussut yleisökin otti pelaajista mallia.
Tuon päivän jälkeen Tähtilippu soitettiin jokaisessa baseball-pelissä ja sieltä se levisi muihinkin urheilutapahtumiin. Niin, ja lopulta kansallislauluksi.
Yllä oleva video ei liity mitenkään Tähtilipun nousemiseen kansallislauluksi tai sen enempää kyllä baseballinkaan. Se on vain hyvä esimerkki siitä, miten Yhdysvaltain kansallislaulua lauletaan monesti hyvinkin vapaalla tyylillä.
Takuusumma: yksi kansallislaulu Costa Ricalle
Jos Meksikon kansallislaulun sanoittaja joutui ikävällä tavalla vietellyksi, huijatuksi ja teljetyksi huoneeseen, oli Costa Rican hymnin säveltäjällä hieman karumpi kohtalo. Vuonna 1853 sekä Yhdysvalloista että Isosta-Britanniasta oli saapumassa suurlähettiläät San Joséhen ja tervetuloseremoniaa suunnitellut presidentti Juan Rafael Mora Porras tajusi kauhukseen, että maalla ei ollut kansallislaulua.
Presidentti ei antanut tämän pikkuseikan hidastaa tahtia vaan kääntyi kapteeni Manuel Maria Gutierrezin puoleen. Tämä kyseinen mies johti kansallisen armeijan orkesteria. Gutierrez kieltäytyi kohteliaasti säveltämästä maalleen kansallislaulua, sillä ei uskonut pystyvänsä suoriutumaan niin vastuullisesta tehtävästä. Hän myös väitti, ettei tiennyt säveltämisestä yhtään mitään.
Presidentti Mora reagoi kuten kuka tahansa täysijärkinen valtionjohtaja, ja heitti Gutierrezin vankilaan – sieltä pääsisi pois, kun laulu olisi valmis.
Ei ehkä tule yllätyksenä, että Gutierrezin säveltäjäntaidot palasivat tai ilmestyivät kuin tyhjästä hänen ollessaan vankisellissä. Kesäkuun 11. päivänä hänen tekemänsä sävellys esitettiin Costa Rican kansalliskokoukselle, joka hyväksyi sen maan kansallislauluksi.
Sanat Gutierrezin melodiaan saatiin vuonna 1900; silloin ketään ei kuitenkaan laitettu telkien taakse vaan sanoituksesta järjestettiin kilpailu.
Hätä keinot keksii, sanoi malesialainen sulttaanin avustaja
Kun Malesia oli vielä Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaa, seilasi Perakin osavaltion sulttaani Idris Murshidul Azzam Shah edustamaan maataan kuningas Edvard VII:n kruunajaisiin vuonna 1901.
Tapana oli, että vieraita kunnioitettiin soittamalla heidän kansallislaulunsa, mutta kun juhlallisuuksista vastannut virkailija astui satamaan tulleeseen laivaan tiedustelemaan hymniä, meni sulttaanin porukalla sormi suuhun. Perakin osavaltiolla ei ollut kansallislaulua, mutta sulttaanin henkilökohtainen avustaja Raja Harun ei häpeissään suostunut sitä myöntämään. Hän ei halunnut heidän vaikuttavan takapajuisilta.
Mutta mikä neuvoksi, kun kuningashuone halusi kunnioittaa sulttaania tervetuloseremoniassa? Raja Harunin aivot raksuttivat ylikierroksilla ja hän kertoi virkailijalle, että nyt harmittavasti kansallislaulun nuotit olivat jääneet kotiin. Nuottien puutteessa hän tarjoutui hyräilemään kappaleen.
Siihen annettiin lupa ja Raja Harun lurautti kotipuolessa suositun Terang Bulan –kappaleen, joka todellisuudessa oli Ranskasta peräisin oleva melodia. Sulttaani itse oli ihastunut lauluun ollessaan maanpaossa Seychelleillä ja tuonut sen sitten mukanaan Malesiaan.
Terang Bulan soitettiin Englannissa ylpeästi sulttaanin kunniaksi ja siitä lähtien se on ollut Perakin osavaltion ja lopulta itsenäisen Malesian kansallislaulu. Nykyään laulu kulkee nimellä Negaraku.
Lue myös:
Tällä listalla ovat esittelyssä erikoiset lentokentät, joista jokaiseen liittyy jotain ainutlaatuista. Myös jännitys näiden lentokenttien läheisyydessä voi olla huipussaan niilläkin, jotka eivät normaalisti kärsi lentopelosta.
Tässä siis erikoiset lentokentät, jotka ovat monella tavalla ainutlaatuisia kokemuksia. Oletko sinä päässyt matkustamaan näille kentille?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiseen viiteen erikoiseen lentokenttää voit tutustua täällä:
Barran kansainvälinen lentokenttä on käytössä vain laskuveden aikana
Skotlannin länsirannikolla, Barran saarella on maailman ainoa lentokenttä, jossa kaupalliset reittilennot käyttävät rantaa kiitoratanaan. Rantahiekka on ollut käytössä jo 1930-luvulta saakka ja lennonjohtotornista operoidaan vuosittain yli tuhatta lähtevää ja saapuvaa lentoa.
Puisilla paaluilla merkityt kolme kiitorataa muodostavat kolmion, minkä ansiosta koneet pääsevät lähes aina laskeutumaan vastatuuleen. Valaistuksen puutteesta johtuen Barran lentokentälle voi laskeutua öisin vain ambulanssilennot, kunhan kiitoradalle on erikseen asetettu heijastinliuskoja ja rannalle on saatu ajoneuvoja valaisemaan laskeutumista.
Nämä kaikki edellä mainitut ominaisuudet riittäisivät takaamaan Barran lentokentälle paikan top 10 erikoiset lentokentät -listalla, mutta eivät omituisuudet tähän loppuneet.
Barran lentoliikenne on täysin aikataulutettu vuoroveden mukaan, sillä nousuveden aikaan ranta on meren peitossa.
Courchevelin ylä- ja alamäki
Kuva: MartinPUTZ | CC BY-SA 3.0 | Kuvaa rajattu
Ranskan Alpeilla sijaitsevan Les Trois Vallées -laskettelukeskuksen yhteydessä on yksityiskoneille tarkoitettu Courchevelin lentokenttä. Maisemat ovat upeat lumisine vuorenhuippuineen, mutta kiitoradalle laskeutuminen ja siltä nouseminen saattavat hurjuudessaan viedä huomion jylhältä vuoristolta. Samalla tavalla kuin Luklan kentällä, myös Courchevelin kiitorata päättyy pystysuoraan pudotukseen vuoren rinteeltä, joten ilmaan on mieluiten päästävä 518 metrin kiihdytyksessä. Laskeutuminen ei ole yhtään sen helpompaa, vaan lentäjillä täytyy olla suoritettuna erikoislupa, jonka turvin usein jäiselle ja arvaamattomien tuulenpuuskien ympäröimälle kentälle saa laskeutua.
Jos tuossa ei vielä ollut tarpeeksi jännitystä, niin kiitorata on laskettelukeskuksen hengen mukaisesti mäessä: Noustessa lasketellaan alas ja laskeutuminen tehdään ylämäkeen. Kiitorata on 18,66 prosentin nousullaan sen verran jyrkkä, maailman jyrkin, että pienet koneet voisivat periaatteessa rullata mäen alas käynnistämättä moottoreita ja saada silti tarpeeksi vauhtia ylösnousuun.
Courcheveliin laskeutumisen pelkokerrointa lisää valaistuksen ja ulkopuolisen avun puute, joten oli kyseessä sitten sankka lumisade tai puuroinen sumu, ollaan ohjaamossa täysin omillaan.
Cristiano Ronaldon lentokenttä vaatii erityistaitoja
Kuva: Alberto-g-rovi | CC BY 3.0 | Kuvaa rajattu
Portugaliin kuuluvalla Madeiran saarella on yksi Euroopan vaarallisimmista lentokentistä. Santa Cruzissa sijaitsevan lentoaseman nimi muutettiin vuonna 2016 Funchalin lentokentästä Cristiano Ronaldon lentokentäksi saarella syntyneen jalkapallotähden mukaan.
Kun Madeiran lentokenttä avattiin vuonna 1964, aiheutti se kokeneillekin lentäjille pelkoa ja harmaita hiuksia. Alunperin kiitotie oli vain 1600 metriä pitkä, mikä on aivan liian vähän suurille matkustajakoneille. Se jouduttiin todistamaan Portugalin historian pahimmassa lentoturmassa vuonna 1977, kun TAP Portugal -lentoyhtiön Boeing 727 -kone liukui kolmannella laskeutumisyrityksellään ulos kiitoradalta.
Olosuhteet olivat surkeat, ja vaikka kaksi yritystä oli jo epäonnistunut, lähti kapteeni yrittämään kolmatta kertaa. Laskeutuminen meni pitkäksi ja kone liukui kiitotieltä ulos rysähtäen läpi betonisillan ja päätyen vastakkaiselle rannalle. Koneessa oli 164 matkustajaa ja miehistön jäsentä; heistä 131 sai surmansa.
Onnettomuuden jälkeen kiitorataa pidennettiin 200 metrillä ja vielä 2000-luvun alussa siihen rakennettiin lisää pituutta. Ainoa vaihtoehto oli jatkaa kiitorataa rannan ja meren päälle, ja nyt koneet laskeutuvat pilareilla tuetulle alustalle. Pituutta alkaa olla jo suurillekin matkustajakoneille riittävä 2781 metriä.
Madeiralle laskeutuminen ei silti ole mikään leikin asia, sillä vaikka kiitorata on nyt kunnollisen mittainen, on sille laskeutuminen edelleen kinkkistä sen sijainnin vuoksi. Merituulet ovat arvaamattomat ja lähestyminen vaatii kylmiä hermoja. Lentäjän on ohjattava kone suoraan kohti Madeiran vuoria ja sitten tehtävä jyrkkä äkkikäännös, jotta kone on kiitoradan kanssa samassa suunnassa. Monesti laskeutuminen ei onnistu ensimmäisellä kerralla, tämän lentokentän hankaluudesta voi katsoa videon tästä.
Äärimmäisyyksien lentokenttä
Maailman äärimmäisimmissä olosuhteissa on itse asiassa useita lentokenttiä. Tai kiitoratoja. Etelämantereella sijaitsevia tutkimusasemia palvelee suurimman osan vuodesta kiitorata nimeltään Ice Runway.
Nimikin antaa ymmärtää, että päällystettyä rataa ei ikijäiseltä mantereelta löydy, joten lentokoneet laskeutuvat jäälle. Toisin kuin monella muulla tämän lista lentokentistä, ei Ice Runwaylla ole puutetta tilasta, joten jättimäiset rahtialukset voivat laskeutua sille melkein ilman huolen häivää.
Ongelmaksi muodostuu lähinnä koneiden paino. Toivottavaa nimittäin on, että lentokone ei riko jäätä ja pahimmassa tapauksessa mene siitä läpi. Vaarana on myös pehmeään lumeen juuttuminen, koska milläs se kone sieltä kiskotaan irti. Jos jäässä havaitaan halkeamia, ohjataan koneet laskeutumaan muille kiitoradoille.
Kovat antarktiset tuulet tuovat laskeutumiseen lisämausteensa, sillä kun muutenkin joka puolella on vain valkoista, voivat kiitoradan merkit hävitä pöllyävän lumen johdosta kokonaan lentäjän näkyvistä. Laskeutuessa jarruja ei voi juurikaan käyttää, joten koneen pysäyttäminen kestää normaalia pidempään. Mutta onneksi jäätiköllä on tilaa.
Eräältä rahtikoneen lentäjältä, Jason Finlaylta kysyttiin kerran, että minkälaista jääradalle on laskeutua: ”Matka pysähtymiseen vaikuttaa loppumattoman pitkältä, sillä jättimäinen kone tuntuu koko ajan lähtevän käsistä ja sitä vain odottaa, koska pyöriminen alkaa.”.
Bhutanin Paro: Lentokenttä, jolle vain kourallinen lentäjiä saa laskeutua
Bhutanin ainoa kansainvälinen lentoasema on Paron lentokenttä. Kuten otsikosta voi päätellä, vaatii Paroon laskeutuminen erityisiä taitoja. Ja kylmähermoisuutta.
Lentokenttä on maisemissa, joiden veroisia saa etsiä. Yli kahden kilometrin korkeudessa sijaitsevaa Paroa ympäröivät viiteen ja puoleen kilometriin nousevat vuoret, joten noissa korkeuksissa sää on vaihteleva ja näkyvyys usein sumun vuoksi heikko.
Mutta ei siinä tosiaankaan vielä kaikki.
Käytössä ei ole tutkia ohjauksen avuksi, vaan laskeutuminen on tehtävä täysin manuaalisesti. Lentäjille on opetettu maastosta tietyt merkit, joita käyttämällä he määrittävät vauhdin ja koneen korkeuden. Juuri tämän vuoksi vain muutamat pilotit saavat operoida Paron lentokentälle lentäviä koneita.
Lisäksi lentäjät joutuvat lähestymään kenttää sokkona, sillä näköyhteys kiitorataan tulee vuorten takaa aivan viime hetkellä. Viime hetkellä tarkoittaa muutamaa kilometriä, mutta verrattuna siihen, että normaalisti lentokenttään on näköyhteys jopa kymmenien kilometrien päästä, on kyseessä hyvin pieni matka. Lentokone on myös ohjattava kohti määränpäätä 45 asteen kulmaan kallistettuna, jotta se mahtuu lentämään vuorten välissä.
Monikohan laittaa työhakemuksen menemään, kun lentoyhtiöt hakevat lentäjiä Paroon liikennöiville reiteille!?
Lue myös:
Elämäntapa
Top 10 erikoiset lentokentät: Pystysuoria pudotuksia, järkyttävän lyhyitä kiitoratoja ja upeita maisemia – osa 1
Listafriikki esittelee nyt erikoiset lentokentät, joista jokainen on omalla laillaan uskomaton, erityinen tai jopa pelottava. Kyllä, listalla on myös sellaisia lentokenttiä, joille laskeutuminen ja nouseminen voi aiheuttaa ylimääräistä sydämentykytystä.
Jännitys näiden lentokenttien läheisyydessä voi olla huipussaan niilläkin, jotka eivät normaalisti kärsi lentopelosta.
Tässä siis erikoiset lentokentät, jotka ovat monella tavalla ainutlaatuisia kokemuksia. Oletko sinä päässyt matkustamaan näille kentille?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi erikoista lentokenttää ovat luvassa myöhemmin.
Maailman lyhin kiitorata: Juancho E Yrausquin
Kuva: Fyodor Borisov | CC BY-SA 3.0 | Kuvaa rajattu
Alankomaiden Antilleihin kuuluva Saba on 13 neliökilometrin kokoinen paratiisisaari Karibialla. Suuret matkustajakoneet eivät Saballe lennä, mihin on hyvin ymmärrettävä syy: Juancho E. Yrausquin lentoaseman kiitorata on vain 396 metriä pitkä. Se on vain muutamia kymmeniä metrejä pidempi kuin suurimmat lentotukialukset.
Kiitorata kulkee poikki tuulisen niemenkärjen eikä lentäjillä ole varaa yhteenkään virheeseen. Laskeutumisen on osuttava nappiin, varsinkin kun kiitoradan kummassakin päässä on vielä X:llä merkitty turva-alue, johon koneen pyörien ei sopisi osua.
Saban saaren tuonti tapahtuu suurilta osin laivoilla, mutta säännöllisesti tarvittavat asiat, kuten postin saapuminen, ovat taidokkaiden ja rohkeiden pilottien varassa. Näitä pakollisia kuljetuksia ja säännöllisiä reittilentoja lähisaarilta tekevät vain tarkoin valikoidut ja vaativan koulutuksen hyväksytysti läpikäyneet lentäjät.
Miksi sitten maailman lyhin liikennelentokoneiden käyttämä kiitorata on rakennettu näin hankalaan paikkaan? No, Saban saaren pinnanmuotojen vuoksi vaihtoehtoja ei juuri ollut.
Tenzing–Hillaryn lentoasema – se maailman vaarallisin lentokenttä
Kuva: Reinhard Kraasch | CC BY-SA 4.0 | Kuvaa rajattu
Kun erikoiset lentokentät laitetaan listan muotoon, on maailman vaarallisin sellainen tietenkin mukana. Nepalissa sijaitsevalla Tenzing–Hillaryn lentokentällä on monien asiantuntijoiden mielestä kaikkein vaarallisin kiitorata. Lentoasema on tietysti nimetty Mt. Everestin huipulle ensimmäisinä kiivenneiden Tenzing Norgayn ja Edmund Hillaryn mukaan. Se tunnetaan myös Luklan lentokenttänä.
Tämä varsin pieni lentoasema on maailmankuulu muutamastakin syystä. Maailman vaarallisimman lentokentän titteli on eittämättä tuonut valtavasti huomiota. Ja ehkä vielä suurempana tekijänä: jos Nepalin puolelta lähtee kapuamaan maailman korkeimmalle vuorelle, lähtee matka kohti perusleiriä juuri tältä lentoasemalta. Siksi se onkin koostaan huolimatta yksi Nepalin vilkkaimmista lentokentistä.
Lentoliikenne Luklan ja pääkaupunki Katmandun välillä on päivittäistä ja matka kestää vaivaiset puoli tuntia. Lentoja tehdään kuitenkin vain valoisaan aikaan ja sään salliessa. Lentokenttä sijaitsee 2850 metrin korkeudessa ja sen kiitorata on 11,7 prosentin nousullaan yksi jyrkimmistä. Pituutta sillä on 480 metriä ja leveyttä vaivaiset 20 metriä – laskeutua saa vain pienellä koneella tai helikopterilla.
Vaaralliseksi lentokentälle laskeutumisen ja siltä nousemisen tekee jyrkänteen reuna, johon kiitorata päättyy, tai vaihtoehtoisesti laskeutuessa alkaa. Lentäminen tuuliseen ja usein sumuiseen Himalajan laakson rotkoon on joka kerta kokeneellekin pilotille haastavaa.
Kun koneen pyörät on laskeutuessa saatu koskettamaan maata, ei vaara ole vielä ohi: lentokone on saatava nopeasti pysähtymään, sillä toisessa päässä odottaa kallionseinämä.
Kun miettii kaikkia vaaratekijöitä, niin ei ole yhtään kumma, että onnettomuuksiakin on nähty. Yksi pahimmista sattui vuonna 2008, kun Yeti Airlinesin pienkone yritti sakeasta sumusta huolimatta laskeutua ja törmäsi kohtalokkaasti kallioon. Vain koneen kapteeni selvisi hengissä; muut koneessa olleet 18 henkilöä menehtyivät törmäyksessä ja sen aiheuttamassa tulipalossa.
Lue myös: Mount Everest: Tragediaa ja uskomattomia selviytymistarinoita
Gibraltarin lentoaseman kiitorata risteää vilkkaan pääkadun kanssa
Espanjan eteläisessä kärjessä on Isoon-Britanniaan kuuluva Gibraltar ja sen erikoinen lentokenttä. Toisen maailmansodan aikaan rakennetulla kansainvälisellä lentokentällä on kaupallisen lentoliikenteen lisäksi Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien, RAF, tukikohta.
Erikoiset lentokentät -listalle Gibraltarin lentoasema pääsee ainutlaatuisen kiitoratansa ansiosta. Gibraltarilla oli käytännössä yksi ainoa paikka, johon lentokenttä kiitoratoineen voitiin rakentaa, sillä niemimaan toisella reunalla kohoaa Gibraltarin vuori ja toisella reunalla on kaupunkialuetta.
Tästä johtuen merestä mereen ulottuva kiitorata katkaisee Gibraltarin vilkkaimman kadun, Winston Churchill Avenuen. Vanhoilla vihreillä ei näissä liikennevaloissa kannata yrittää ajaa, sillä mahdollisessa kylkeenajossa taittuisi kyllä muutakin kuin vähän peltiä – siksipä kiitoradan ja pääkadun risteystä säädellään puomeilla.
Lentäjien ei siis periaatteessa tarvitse huolehtia siitä, että joku tyhmänrohkea painaisi risteyksessä kaasua. Tarkkana saa kuitenkin olla, sillä vaikka kiitorata on 1,8 kilometrin mittainen, joutuu jarrut painaa pohjaan saman tien, kun pyörät osuvat maahan. Muussa tapauksessa kone syöksyy auttamatta Välimereen.
Auringon- ja lentokoneiden palvontaa Saint-Martinilla
Jos lentokonebongareiden pitäisi mainita yksi paikka maailmassa, johon on ehdottomasti kerran elämässä päästävä ihailemaan fanituksen kohteita, olisi monen vastaus varmasti Maho Beach. Tuo valkohiekkainen ja turkoosivetinen ranta sijaitsee Saint-Martinin saarella Karibialla.
Reilun 90 neliökilometrin kokoinen saari on jo itsessään erikoisuus, sillä se on jaettu kahtia Ranskan ja Alankomaiden kesken. Saint-Martin elää vahvasti turismista ja pienestä koostaan huolimatta sillä sijaitsee kaksi kansainvälistä lentokenttää, joille laskeutuu isojakin matkustuskoneita; muun muassa Jumbo Jetinä tunnettu yli 70 metriä pitkä Boeing 747-kone, joka oli vuosikymmenien ajan maailman suurin matkustajalentokone.
Alankomaiden puolella sijaitseva Prinsessa Julianan lentokenttä on aivan edellä mainitun Maho Beachin vieressä, ja koneet laskeutuvat ja nousevat rannan yläpuolella. Siis kirjaimellisesti aivan yläpuolella, sillä suurimmat koneet ylittävät auringonpalvojat vain 10-20 metrin korkeudelta. Paljon lähemmäksi ei ilmassa olevaa lentokonetta voi päästä.
Vaaratilanteilta ei ole vältytty, sillä esimerkiksi vuonna 2012 ranskalainen teinityttö kiipesi uimarannan ja kiitotien väliselle aidalle seuraamaan lentokoneen nousua. Turbiineista lähtenyt ilmavirta paiskasi tytön pää edellä katukivetykseen ja tämä sai päähänsä syvä haavan – pahemminkin olisi voinut käydä.
Kuningas Fahdin kansainvälinen lentoasema on maailman suurin lentokenttä
Saudi-Arabiassa, Dammamin kaupungin lähistöllä sijaitseva Kuningas Fahdin kansainvälinen lentoasema on maailman suurin lentokenttä. Tietenkin kokoa voidaan mitata erilaisissa kategorioissa, mutta puhtaasti pinta-alaltaan tämä kyseinen kenttäalue on omassa luokassaan.
Se on kooltaan 776 neliökilometriä. Toisella sijalla on Denverin kansainvälinen lentokenttä 136 neliökilometrillä. Euroopan suurin lentoasema on Pariisissa sijaitseva Charles de Gaullen kansainvälinen lentokenttä, jolla kokoa on vähän reilu 32 neliökilometriä. Eli Saudi-Arabian ylpeys on valovuosia muita isompi – alaltaan.
Jos Kuningas Fahdin kansainvälinen lentokenttä olisi valtio, niin se olisi pinta-alaltaan vasta 24. pienin. Se peittoaa koollaan muun muassa Maltan, Andorran ja Singaporen. Onko maailman suurin lentokenttä myös isompi kuin naapurivaltio Bahrain? Ehkä, mutta siinä puhutaan vain muutamista neliökilometreistä ja tulos riippuu täysin mittaavasta tahosta.
Koska lääniä on vaikka muille jakaa, on lentokenttäalueella muun muassa moskeija, johon mahtuu tuhansia ihmisiä. Erikoispiirteenä, joskaan ei täysin ainutlaatuista Saudi-Arabiassa, on kuninkaallinen terminaali, joka siis on nimensä mukaisesti varattu vain ja ainoastaan kuningasperheen käyttöön.
Vielä hauska knoppitieto tästä maailman suurimmasta lentokentästä: Vuonna 1999 valmiiksi tullut rakennusprosessi meinasi moneen otteeseen mennä totaalisen puihin, sillä rakentajilla oli jatkuvasti puutetta makeasta vedestä, jota ilman betonia ei pystytä valmistamaan. Ilmeisesti sitä jostain saatiin kuitenkin hankittua.
Lue myös:
-
Elämäntapa1 viikko sittenMiksi bumerangi palaa takaisin? Yllättäviä faktoja bumerangeista
-
Oudoimmat6 tuntia sittenTuhansien voittopotteja, koska Luis Suárez ei pitänyt hampaitaan kurissa: Top 10 maailman hulluimmat vedot – osa 1
-
Yleistieto6 päivää sittenLukijoilta: Heiluttaako susi häntäänsä, kun se on innostunut?
-
Yhteiskunta1 viikko sittenPatjapinot kaatuivat kuin WTC-tornit: 10 markkinointikampanjaa, jotka menivät pahasti pieleen – osa 1