Helmikuun 14. päivänä, eli huomenna, vietetään ystävänpäivää ympäri maailmaa. Muissa maissa keskitytään rakkauden ylistämiseen, kun taas Suomessa juhlitaan ystävyyttä.

Tällä ystävänpäivän kunniaksi tehdyllä listalla käydään läpi juhlapäivän syntyä ja kehitystä siihen, mitä se on nykyään. Kaikki lähti ruoskinnasta ja pyhimyksistä, ja nyt ollaan miljardibisneksen äärellä. Toivottavasti siinä hässäkässä ei pääse unohtumaan päivän tärkein sanoma eli läheisten huomioon ottaminen.

Tässä siis Listafriikki.com:n 10 faktaa kaikesta ystävänpäivään ja vähän rakkauteenkin liittyvästä.

Hyvää ystävänpäivää kaikille ❤️

Kaikki sai alkunsa Lupercalia-juhlasta

Antiikin Roomassa jo 600-luvulla eaa. juhlittiin helmikuun puolessa välissä hedelmällisyyttä ja kevään tuloa. Riemukkaalta kuulostavat juhlat olivat melkoista hard core -touhua.

Lupercalia-juhla oli saanut nimensä sutta tarkoittavasta lupus-sanasta. Se juontaa juurensa tarinaan naarassuden kasvattamista Romuluksesta ja Remuksesta. Susi huolehti veljeksistä luolassaan, joka oli Palatium-kukkulan juurella. Tuolle paikalle Romulus ja Remus perustivat Rooman. Lupercaliaa siis juhlittiin tuon äitinä toimineen suden kunniaksi.

Pakanafestivaalit alkoivat eläinuhrilla ja suurella juhla-aterialla. Juhlissa pidettiin myös parinmuodostusarpajaiset, joissa miehet nostivat kulhosta satunnaisen nimen, ja tuo onnekas neito tuli olemaan miehen rakkauden kohde festareiden ajan; monesti seuraavaan vuoteen saakka ja joskus lotto johti jopa onnelliseen avioliittoon.

Juhlinta huipentui siihen, kun miehet riisuivat itsensä alastomiksi, ottivat vuohen- tai koirannahkaiset ruoskat ja piiskasivat niillä mieleisiään nuoria naisia parantaakseen näiden hedelmällisyyttä. Tuskin oli toimiva menetelmä.

Sitten tuli katolinen kirkko ja Pyhä Valentinus

200-luvulla Rooman valtakuntaa hallinnut Marcus Aurelius Claudius, Claudius II:na tunnettu keisari oli sitä mieltä, että sinkkumiehet pärjäävät sotatantereella paremmin kuin naimisissa olevat. Siksi keisari kielsi avioliiton kaikilta nuorilta miehiltä.

Oli kuitenkin yksi rakkautta puolustava pappi, Valentinus nimeltään, joka keisariaan uhmaten vihki salassa nuoria rakastuneita pariskuntia. Lopulta pappi Valentinus jäi tekemisistään kiinni ja hänet tuomittiin kuolemaan. Erään legendan mukaan Valentinus, mestausta odottaessaan, rakastui vanginvartijan tyttäreen ja kirjoitti tälle tunteita täynnä olevan kirjeen.

Kirjeen hän allekirjoitti ”Sinun Valentinukseltasi”, jota ainakin Yhdysvalloissa edelleen käytetään ystävänpäiväkorttien toivotuksissa – ”From your Valentine”. Valentinus mestattiin helmikuun 14. päivänä vuonna 269, ja hänestä tuli satojen vuosien kuluessa yksi suosituimmista pyhimyksistä.

Se, kuinka suuri osa Pyhän Valentinuksen tarinasta on totta, jää arvoitukseksi. Ainakin papin väitetty mestauspäivä sopi loistavasti katolisen kirkon suunnitelmaan pyyhkiä roomalaisten seksuaalissävytteinen Lupercalia-juhla unholaan, ja siksi 400-luvun lopulla paavi Gelasius nimesikin helmikuun 14. päivän Pyhän Valentinuksen päiväksi.

Vuosisatojen aikana, ja kristinuskon kasvun myötä, rakkauden pyhimyksenä tunnetun Valentinuksen juhlapäivä soluttautui yhteen pakanallisen hedelmällisyyden juhlan kanssa.

Englannissa vietettiin ystävänpäivää jo 1500-luvulla

Kuningas Henrik VIII hallitsi Englantia 1500-luvun alkupuoliskon. Hän ei ensimmäisen vaimonsa kanssa saanut miespuolista jälkeläistä, joten oli aika uuden puolison. Katolinen kirkko ei kuitenkaan hyväksynyt avioliiton mitätöintiä, joten kuningas päätti erota paavin alaisuudesta, ja nimittää itsensä uuden Englannin kirkon johtajaksi.

Silloin onnistui ero vaimosta ja uuden puolison kanssa naimisiinmeno. Ja voi pojat, että kuningas Henrik ottikin ilon irti uudesta vapaudestaan: hän meni ensimmäisen avioliittonsa jälkeen vielä viisi kertaa naimisiin.

Ystävänpäivään tämä kuuluisa naistenmies liittyy siten, että hän oli täysin haltioitunut rakkautta juhlistavasta Valentinuksen päivästä. Siinä määrin, että hän julisti kuninkaankirjeellä helmikuun 14. päivän viralliseksi juhlapäiväksi jo vuonna 1537. Hänen tiedetään myös kirjoitelleen vaimoilleen rakkauskirjeitä, joista tunnetuimmat, ja nykypäivään saakka Vatikaanissa säilyneet, kirjeet olivat Anne Boylelle.

Rakkaus ei kuitenkaan ollut ikuista, koska Boyle oli yksi niistä epäonnisista vaimoista, jotka kuningas mestasi.

Lue myös: 10 karmeaa työpaikkaa, joihin ihmiset ovat halunneet – Piiskapoika, kastraattilaulaja ja kuninkaan takapuolenpyyhkijä

Wear one’s heart on one’s sleeve

Englanninkieliselle sanonnalle ”wear one’s heart on one’s sleeve” ei oikein ole hyvää vastinetta suomeksi. Että joku pitäisi sydäntä hihassaan, ei kuulosta järkevältä (kummallakaan kielellä, mutta toisaalta onko monissakaan vanhoissa sanonnoissa järkeä?). Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että joku ei pelkää näyttää tunteitaan avoimesti.

Erään teorian mukaan sanonta on peräisin keskiajalta, jolloin ritarit taistelivat hevostensa ja pitkien peitsiensä kanssa. Jos ritari päätti osallistua turnajaisiin puolustaakseen rakastamansa naisen kunniaa (mitä ikinä se tarkoittaakaan), tuli hänen osoittaa kiintymyksensä ja uskollisuutensa sitomalla esimerkiksi naisen nenäliina tai kaulahuivi kätensä ympärille. Ritarin turnajaisasuun kuulunutta käsisuojaa kutsuttiin sleeve (hiha) -sanalla.

Yksi mahdollinen sanonnan syntytarina menee vieläkin kauemmas historiaan, nimittäin alkuperäisiin ystävänpäivän Lupercalia-juhliin, ja niissä tarkemmin jo aiemmin mainittuihin arpajaisiin. Muistathan? Mies nostaa kulhosta naisen nimen ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka, eikö vaan? Tuon arvonnan jälkeen miehet kiinnittivät heilansa nimen hihaansa koko kansan nähtäväksi.

Kuka tietää, mistä tuo hassu sanonta on loppu viimeksi saanut alkunsa. Joka tapauksessa ensimmäisen kerran se esiintyi kirjallisessa muodossa William Shakespearen vuonna 1604 kirjoittamassa Othellossa.

Lue myös: Suomalaiset sanonnat – Onko näissä mitään järkeä?

Ystävänpäivän mekka: Yhdysvallat

Missäs muuallakaan kuin Yhdysvalloissa tämä rakkauden juhla on saanut aivan käsittämättömät mittasuhteet. Markkinointi alkaa pian joulun jälkeen ja hyvin kaupallistuneesta juhlasta on loppu viimeksi hempeily ja romantiikka kaukana. Päivälle ladataan toiveita ja odotuksia, ja lahjoihin käytetään kokonaisuudessaan noin 18,2 miljardia dollaria; se tarkoittaa 136 dollaria eli 125 euroa henkilöä kohti. Ja kaikki eivät tosiaankaan juhli!

Suomalainen ystävänpäivä on hyvin kaukana amerikkalaisesta juhlapäivän vietosta, koska Yhdysvalloissa kaikki keskittyy nimenomaan pariskuntiin ja romanttisiin suhteisiin. Se, jolla ei ole treffejä tai suunnitelmia helmikuun 14. päivänä, on tuomittu surkeuteen. Ei kai sentään ihan noin, mutta välillä mainoksista ja hehkutuksista välittyy sellainen sanoma.

1800-luvulla Yhdysvalloissa suosioon noussut juhla levisi takaisin vanhalle mantereelle viimeistään toisen maailmansodan päätyttyä. Olivatkohan amerikkalaisjoukot levittäneet ystävänpäivän romanttista sanomaa liittolaisilleen? Eurooppa taisi olla valmis iloiseen ja ihmisiä yhdistävään juhlaan. Silloinhan ystävänpäivä ei vielä ollut niin ylenpalttinen juhla kuin nykyään.

Olisiko 1980-luvun Suomi lämmennyt rakkauden päivälle?

Suomeen ystävänpäivä rantautui ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa, jolloin sen olemassaolon huomasi lähinnä kukkakauppojen ikkunoissa.

Mutta ei mennyt kauaakaan, kun punaiset sydämet valloittivat helmikuun puolivälin; kiitos tamperelaisen sydänyhdistyksen! Siellä todettiin, että maailmalla huippusuosiossa oleva juhlapäivä tulee nousemaan isoksi jutuksi myös Suomessa ja se tulisi punaisen symbolinsa takia olemaan mitä parhain päivä sydämen terveyteen liittyvien asioiden esille tuontiin.

Oivallisen paikallisyhdistyksen markkinointikamppanjan huomasi myös Suomen Punainen Risti, joka painatti ensimmäiset ystävänpäiväkortit ja lanseerasi juhlapäivän nimenomaan ystävänpäivänä. Ystävyysteeman ajateltiin sopivan paremmin suomalaisten mielenmaisemaan kuin romanttinen sydämillä ja suklailla kuorrutetun rakkauden juhlan. Ja hyvä niin!

Tarkkaan harkitut lahjat Japanissa

Japanissakin ystävänpäivää vietetään nimenomaan helmikuun 14. päivänä, mutta perinteisesti vain naiset antavat silloin lahjoja elämässään oleville miehille. Lahja on suklaata, ja naiset joutuvat punnitsemaan tarkoin suhdettaan eri miehiin, koska suklaan laatu kertoo vastaanottajalle hänen paikkansa lahjanantajan elämässä.

Työkaverit tai vaikka koulutoverit saavat halpaa giri chokoa (velvollisuudentuntosuklaata), kun taas naisen rakkauden kohdetta hemmotellaan laadukkaalla honmei chokolla (tositunteiden suklaalla).

Kuukautta myöhemmin osat vaihtuvat, nimittäin maaliskuun 14. päivänä juhlitaan ”valkoista päivää”. Tuolloin miehet vuorostaan antavat naisille jonkun lahjan. Ei kuitenkaan ole täysin yhdentekevää, mitä lahjaksi antaa. Jos nainen saa vaahtokarkkeja, tarkoittaa se sitä, ettei mies ole kiinnostunut. Keksit, aivan sama vaikka olisivat sydämen muotoisia, tarkoittavat vain ystävyyttä. Palavasta rakkaudesta taas kertovat kovat karamellit.

Vinkki miehille: jos et ole varma tunteidesi/suhteesi laadusta, tarjoa treffikumppanillesi kakkua! Se ei lähetä mitään epäselviä signaaleja. (Toim. huom. Kakku toimii oikein mainiosti tilanteessa kuin tilanteessa, myös vakiintuneissa parisuhteissa.)

Etelä-Korean 12 rakkauden päivää

Eteläkorealaiset ilmeisesti rakastavat rakkautta. Maassa nimittäin juhlitaan ”rakkauden päivää” jokaisen kuukauden 14. päivänä. Helmikuussa naiset lahjovat miehiä, ja samoin kuin Japanissa, ja myös Taiwanissa, on kuukautta myöhemmin ”valkoinen päivä”. Vastalahjan antamista ei kuitenkaan ole tehty miehille helpoksi; heidän on annettava lahja, joka on arvoltaan kolminkertainen naisen hankkimaan lahjaan verrattuna.

Huhtikuussa taas juhlistetaan sinkkuja, jotka jäivät vaille huomiota kahtena edellisenä kuukautena. ”Musta päivä” on saanut nimensä siitä, että yksinäiset kokoontuvat syömään nuudeleita mustapaputahnalla ja suremaan kohtaloaan. Onneksi nykyaika on potkaissut eloa vanhanaikaisiin traditioihin, ja 2000-luvulla mustana päivänä on bailattu ankarasti ja kilistelty laseja vapaudelle; unohtamatta tietenkään perinteikästä nuudeliannosta, jajagmyeonia.

Muiden kuukausien 14. päivien rakkauden juhlimisen teemoja ovat ruusut, suukot, hopeasormukset, soju-viina, musiikki, viini, elokuvat, halaukset ja päiväkirjat.

Pitäisikö kaikkien ruveta juhlimaan eteläkorealaisten tapaan?

Sydämen muodon alkuperä

Sydämen muodon on jossain yhteyksissä nähty viittaavan eri ruumiinosiin: ei varsinaiseen sydämeen, vaan naisen rintoihin tai pakaroihin. Tämä selittäisi muodon yhteyttä eroottiseen rakkauteen. Onko muuten miehillä jotain ruumiinosaa, jota sydän voisi kuvata? Tämä oli testi siitä, että kenellä on likainen mielikuvitus.

Toinen melko yleinen teoria juontaa juurensa pohjoisafrikkalaiseen yrttiin. Nykyään jo hävinneen Silphium-kasvin siemenkota oli rakkautta kuvaavan sydämen muotoinen. Nykyisen Libyan alueella sijainneessa Kyrenen kaupungissa jopa painettiin hopeakolikoihin siemenen kuvia vuonna 600 eaa. Tuota yrttiä käytettiin muun muassa haavojen ja peräpukamien hoidossa, ja sen todettiin olevan tehokas yskänlääke ja kivunlievittäjä. Monitoimikasvi siis!

Miksi se sitten yhdistetään romantiikkaan ja rakkauteen? Silphium-kasvin uskottiin olevan vahva afrodisiakki, eli voimistavan seksuaalista halukkuutta. Todennäköisesti se ainakin lisäsi petipuuhia, sillä kasvista uutettua nestettä käytettiin antiikin Roomassa ehkäisyyn, koska sen uskottiin olevan ”kohtua puhdistava” rohto. Tuon ajan lauluissa, runoudessa ja kirjallisuudessa Silphiumia ylistetäänkin rakkaudentuojana.

Ystävyyden juhla

Vaikka amerikkalainen ylitsepursuava hempeilyn ja romanttisuuden kaupallistuminen tekee vuosi vuodelta enemmän tuloaan, on ystävänpäivä meillä Suomessa edelleen nimensä veroinen juhla. Suomi ei kuitenkaan ole ainut maa, jossa kansainvälisenä rakkauden päivänä juhlitaan ystävyyttä. Eteläinen naapurimme Viro juhlii myös ystävyyssuhteita. Juhlapäivä rantautui maahan noin kymmenen vuotta Suomea myöhemmin, pian sen itsenäistymisen jälkeen.

Lisäksi monessa Etelä-Amerikan maassa vietetään helmikuun 14. päivänä ystävyyden päivää, rakkauden päivän lisäksi. Muun muassa Meksikossa, Puerto Ricossa ja Guatemalassa muistetaan ystäviä ja perheenjäseniä. Dominikaanisessa tasavallassa ja Ecuadorissa annetaan lahjoja luokkakavereille salapukki-tyylillä: jokaiselle arvotaan joku toinen oppilas, jolle sitten nimettömänä hankitaan lahja.

Kolumbiassa taas rakkauden ja ystävyyden päivää, Dia de Amor y Amistad, vietetään syyskuun 20. päivänä, jolloin ystävien kanssa kokoonnutaan hyvän ruoan ja juoman ääreen. Miksi syyskuussa? Alkuperä on vähemmän sydämellinen: Kolumbiassa ei tuossa kuussa ollut mitään yleistä juhlapäivää, joten jotain piti keksiä pönkittämään talouskasvua.

Meidän erityinen tapamme viettää ystävänpäivää aiheuttaa ulkomailla hämmästyksen lisäksi suunnatonta ihastusta; sitä pidetään valovuosia parempana juhlana kuin romanttista rakkautta ylistävää Valentine’s Day. Olenkin jakanut suomalaisen ystävänpäivän ilosanomaa kaikille niille, jotka ovat surkutelleet treffien puutetta. Se on tuonut kummasti hymyn kaikkien sinkkukavereiden huulille!

Lue myös:

• Suukottelu kannattaa – 10 ihanaa, ällöttävää ja mielenkiintoista faktaa suutelusta
• 10 erikoista asiaa, joilla on suojeluspyhimykset

Tammikuun 27. päivänä vuonna 1945 saapuivat puna-armeijan joukot viimein Auschwitzin keskitysleirille. Tänään on kulunut 80 vuotta sen vapauttamisesta. Selvinneet eivät halua, että heidän tarinansa unohdetaan.

Liian usein sanotaan, että menneet on menneitä ja katseet pitäisi suunnata tulevaisuuteen. Mutta jos emme muistuta itseämme tasaisin väliajoin esimerkiksi juuri holokaustin kauheuksista, ne unohtuvat.

Kaapelitelevisioyhtiö CNN:n vuonna 2018 tekemässä Euroopan laajuisessa kyselyssä tuli esille, että kolmasosa vastanneista sanoi tietävänsä vähän tai ei ollenkaan holokaustista eli kuuden miljoonan juutalaisen tappamisesta toisen maailmansodan aikana.

Auschwitzin keskitysleiristä on tullut natsi-Saksan julmuuksien esimerkki, koska yksistään siellä tapettiin yli miljoona ihmistä: juutalaisia, romaneja, homoseksuaaleja, kehitysvammaisia, lyhytkasvuisia ja poliittisia vankeja.

Listafriikki kokosi yhteen 10 Auschwitzista selvinneen uskomatonta tarinaa.

Bronia Brandman

Bronia Brandman syntyi Jaworzonon kaupungissa Puolassa vuonna 1931. Kun sota syttyi, vietiin suurin osa hänen perheestään ja tuttavistaan välittömästi keskitysleireille; hän ei enää koskaan nähnyt vanhempiaan tai yhtä veljeään.

Brandman pakoili kolmen siskonsa kanssa, mutta he jäivät lopulta kiinni ja heidät kuljetettiin karjavaunuissa Auschwitziin vuonna 1943. Kuoleman enkelinä tunnettu lääkäri Josef Mengele oli asemalaiturilla vastassa ja osoitti Brandmanin ja kaksi nuorempaa siskoa vasempaan jonoon ja vanhimman siskon, 20-vuotiaan Milan, oikealle. Brandman tiesi, mitä oli tulossa ja juoksi Milan luo seurauksista välittämättä. Samalla hän kuitenkin tajusi jättäneensä pikkuiset siskonsa kohtaamaan kuolemansa yksin.

Brandman ja Mila-sisko siirrettiin Auschwitz II:een, toiselta nimeltään Birkenaun leiriin. Siellä heidän hiuksensa ajeltiin ja he saivat puiset kengät ja saastaiset vaatteet. Lisäksi Brandman sai ikuisen muiston: numerotatuoinnin 52643. Olot olivat karmeat ja taudit kiersivät. Mila-sisko sairastui pilkkukuumeseen, ja kun tämä määrättiin kaasukammioon, oli Brandman hetken miettinyt mukaan menemistä, mutta hän oli päättänyt olla tulematta natsien uhriksi.

Brandman pelastui muutaman kerran täpärästi kuolemalta. Kerran sairaanhoitaja oli kätkenyt hänet Mengeleltä, ja toisella kertaa hänet oli jo määrätty kaasukammioon, mutta leirille iski juuri silloin hälytys, kun liittoutuneiden koneet lensivät lähellä.

Brandman vietti kuolemanleirillä kaksi vuotta ja koko tuon ajan tunsi suurta syyllisyyttä sisarustensa kohtalosta. Mutta hän oli vakaasti päättänyt selvitä hengissä kertoakseen tarinansa. Silti hän ei viiteenkymmeneen vuoteen puhunut julkisesti holokaustista, kunnes eräs kollega juutalaisella museolla kehotti häntä jakamaan tarinansa. Tuolloin hän kirjoitti kirjan ja rupesi kiertämään puhumassa kouluissa.

Itkemään hän ei enää kykene; kokemus Auschwitzin keskitysleirillä järkytti niin lopullisesti.

Lue myös: Top 10 maailmanhistorian julmimmat ihmiskokeet

Avraham Harshalom (ent. Abraham Fridberg)

Avraham Harshalom syntyi vuonna 1925 puolalaisessa Pruzhanyn kylässä, joka on nykyisen Valko-Venäjän alueella. Saksan miehityksen ja muutaman vuoden ghettossa asumisen jälkeen Harshalom veljensä Sioman, vanhempiensa ja isoäitinsä kanssa siirrettiin vuonna 1943 Auschwitziin. Hän valehteli SS-upseereille olevansa ikäistään vanhempi, joten vankien erottelussa hän pääsi veljensä kanssa pakkotyöhön määrättyjen jonoon toisin kuin vanhempansa, jotka vietiin suoraan junasta tapettavaksi.

Sioma-veli sairastui vain muutaman viikon jälkeen ja heikkokuntoisena joutui kaasukammioon. Harshalom alkoi suunnitella pakoa, joka olisi hyvin riskaabeli, vain noin 10 ihmistä on onnistuneesti paennut Auschwitzista. Paon jälkeen Harshalom  otettiin nopeasti kiinni, mutta kuin ihmeen kaupalla hän selvisi hengissä, vaikka rajun ruoskimisrangaistuksen saikin.

Lokakuussa 1944 noin 10 000 vankia evakuoitiin Auschwitzista, ja Harshalom soluttautui joukkoon muutaman ystävänsä kanssa. Hän kiersi keskitysleiriltä toiselle ja teeskenteli, ettei ole juutalainen, jotta sijoituspaikka olisi edes hieman parempi. Eräällä leirien välisellä junamatkalla hän hyppäsi pois matkasta ja karkasi, päätyen lopulta Prahaan.

Puna-armeijan tuloon asti (kevät 1945) Harshalom piilotteli  kukkakaupassa, ja Prahan vapautumisen jälkeen kaupan omistaja rekrytoi hänet joukkoihin karkottamaan saksalaiset. Myöhemmin Harshalom kouluttautui taistelulentäjäksi ja vuonna 1949 hän taisteli Israelin ilmavoimissa maan itsenäisyyssodassa.

Ennen univormustaan luopumista Harshalom pyysi armeijan kirurgia leikkaamaan pois hänelle Auschwitzissa tatuoidun numeron.

Avraham Harshalom asui loppuelämänsä Israelissa, jossa hän menehtyi 99-vuotiaana keväällä 2024.

Hänen suurin huolenaiheensa oli, että ihmiset unohtavat, ja toisen maailmansodan kauheudet jäävät vain ohimeneviksi kappaleiksi historian kirjoihin.

Siksi hänellä oli kirjahyllyssään kehystettynä oma leikattu ihonpalansa, jossa lukee 99288. Tuleville sukupolville muistutuksena.

Paul Herczeg

Unkarilainen Paul Herczeg oli 16-vuotias, kun hänet heinäkuussa 1944 lastattiin karjavaunuun, yhdessä vanhempiensa ja ystävänsä kanssa.

Juna matkusti kolme päivää ja se oli yksi viimeisiä Unkarin juutalaisten kuljetuksia. Perillä sotilaat jakoivat vangit miehiin ja naisiin ja edelleen vahvoihin ja heikkoihin. Herczegin äiti osasi saksaa, joten hän auttoi ja tulkkasi ryhmän vanhemmille naisille. Tuon avunannon takia hän joutui heikompien joukkoon. Herczeg käsitti vasta hetken kuluttua, että tuo oli viimeinen kerta, kun hän näki äitinsä.

Työkykyiset miehet vietiin parakkeihin, jossa oli jo ennestään vankeja. Nuo vangit kertoivat miesten olevan onnekkaita: ”Tämä on Auschwitz. Ette koskaan pääse pois, mutta ainakin teidät valittiin tekemään töitä. Katsokaa tuota piippua, josta nousee savua. Kaikki muut ovat jo poltettavina”.

Vuonna 2020 menehtynyt Herczeg kirjoitti kirjoja sekä holokaustista että ajasta sen jälkeen. Ei siksi, että hänet itse muistettaisiin, vaan siksi, että tarinat eivät katoaisi. Hän oli esimerkiksi yksi harvoista romanien joukkotuhon silminnäkijöistä. Hän seurasi eräänä yönä parakistaan, kun rekkoihin lastattiin 23 000 ihmistä; kaikki leirillä jäljellä olleet romanit. Tästä tapauksesta kertomalla hän halusi muistuttaa, että natsien uhreina ei ollut ainoastaan juutalaisia.

Auschwitzissa Herczeg vietti muutaman kuukauden ja siirtyi sieltä isänsä kanssa Mühldorfin työleirille Saksaan. Kun isä kuoli, yritti Herczeg paeta. Jostain syystä hänet kiinni ottanut vartija oli suopea ja tappamisen sijaan päästi Herczegin työskentelemään keittiölle, josta nuorimies varasti perunankuoria lisäruoaksi parakkeihin.

Edith Gluck

Edith Gluck eli lapsuutensa Transylvanian alueella Romaniassa. Hän on kertonut myöhemmin ymmärtäneensä, että jo ennen keskitysleirille lähettämistä ilmassa oli paljon vihaa, vaikka siihen ei silloin ollut kiinnittänyt huomiota.

Kun Gluck äitinsä ja sisarustensa kanssa saapui Auschwitziin, kehotettiin heitä jättämään matkalaukut asemalaiturille. Gluck muistaa ihmetelleensä, miten vartijat tietävät mikä laukku on kenenkin. Äiti lähetettiin nuorempien sisarusten kanssa suoraan kaasukammioon, ja Josef Mengele itse oli arvioimassa 16-vuotiaan Gluckin ja hänen vanhemmat siskonsa, jotka silloin vielä hyväkuntoisina joutuivat verenluovuttajiksi loukkaantuneille natsisotilaille.

Ruoasta tuli sisaruksille pakkomielle ja he puhuivat ankeissa parakeissa usein äitinsä kokkauksista. Puolen vuoden keskitysleirillä kärsimisen jälkeen tytöt siirrettiin Tšekkoslovakiassa sijainneeseen tehtaaseen pakkotyöhön. Vapauttamisen jälkeen Gluck muutti kaupungista toiseen hakien paikkaansa ja lopulta muutti unkarilaisen miehensä kanssa Australiaan Melbourneen mahdollisimman kauas Euroopasta.

Gluckin tytär Deena Shachter on kertonut, että pakkomielle ruokaan vaikutti myös tyttären elämään. Shachter oli nuorena luonnostaan hyvin hoikka, mitä äiti ei suostunut hyväksymään, vaan ruokaa oli aina ylettömästi tarjolla.

Edith Gluck on aina ollut surullinen, ettei voi käydä vanhempiensa tai sisarustensa haudoilla, mutta kertoo saavansa heidät mieleensä, kun sulkee silmät. Äidin viimeiset sanat tyttärilleen palaavat aina hänen ajatuksiinsa: ”Mutta te ette ole vielä syöneet aamiaista!”. Heillä ei ollut käsitystäkään mihin olivat joutuneet.

Gábor Hirsch

Gábor Hirsch oli 14-vuotias, kun kesäkuussa 1944 hänen unkarilaisen kotikaupunkinsa Békéscsaban juutalaiset kuljetettiin karjavaunuissa kahden päivän ajan Auschwitziin. Hänen isänsä oli paennut jo aiemmin ja piilotteli Budapestissa.

Koska sotaa oli jatkunut jo melko kauan, Hirsch epäili ainakin joidenkin arvanneen, mitä kauheuksia on edessä: Eräs tuttu lääkäri oli ghettossa siirtoa odottaessaan myrkyttänyt perheensä ja itsensä.

Kun Hirsch saapui Auschwitziin, erotettiin hänet samantien äidistään. Niin kutsutulla sauna-alueella vankien hiukset ajeltiin, heidät riisuttiin ja suihkutettiin desinfiointiaineella. Hirsch määrättiin raskaaseen pakkotyöhön ja onnistui kaksi kertaa vaihtamaan aidan läpi kuulumiset äitinsä kanssa.

Auschwitzin vapauttamisen aikaan tammikuussa 1945 Hirsch painoi vain 27 kg, ja joutui jäämään leirille vielä pariksi kuukaudeksi, koska ei olisi selvinnyt kuljetuksesta. Kotiinpaluun jälkeen elämä jatkui näennäisesti ennallaan. Hänen isänsä meni uusiin naimisiin ja Hirsch palasi koulua. Sodan julmuuksista ei puhuttu edes kotona, vaikka Hirsch tiesi äitipuolensa olleen ensimmäisten unkarilaisten joukossa, jotka vietiin Auschwitziin.

Vuosia Hirsch uskotteli itselleen, että hänen äitinsä olisi päässyt keskitysleiriltä pois, mutta vasta vuonna 1998 selvisi, että äiti oli siirretty toiselle leirille, jolla tämä oli menehtynyt tuntemattomasta syystä.

Elokuussa 2020 menehtynyt Gábor Hirsch kiersi elämänsä loppuun saakka kouluissa puhumassa kokemuksistaan ja painotti kaikenlaisen erottelun olevan väärin; perustuu se sitten uskontoon, seksuaalisuuteen tai ihonväriin.

Vaikka Hirsch välillä tunsi taistelevansa tuulimyllyjä vastaan, uskoi hän vakaasti siihen, että voisi tarinansa kertomalla vaikuttaa nuorten maailmankatsomukseen.

Eva Szepesi

Eva Szepesi eli oman kuvauksensa mukaan lapsena täydellistä elämää Budapestin esikaupunkialueella, Unkarissa. Hän muistaa kuitenkin, kun vuonna 1940 paikallinen teurastaja oli huutanut hänelle, että ”tule juutalaistyttö katsomaan – näin sinun isästäsikin kohta vuotaa verta.”

Kun Saksa miehitti Unkarin vuonna 1944, lähetti Szepesin äiti hänet turvaan siskonsa luo Slovakiaan. Mutta piileskelyä ei kestänyt kauaa ja pian Szepesi oli junassa matkalla kohti keskitysleiriä. Leirillä nuori tyttö sai tatuointinsa, 26877, mutta joku vangeista sanoi sen olevan hyvä asia, koska häntä ei todennäköisesti vietäisi suoraan tapettavaksi.

Szepesin hengen pelasti eräs naisvartija, joka sanoi tiukasti vain 11-vuotiaalle tytölle: ”Muista, olet 16-vuotias, etkä päivääkään nuorempi”. Se oli ikäraja nuorille, jotka määrättiin pakkotyöhön: paleltunein varpain ja käsin nostelemaan painavia kiviä.

Hän oli leirillä ” vain” kolme kuukautta, mutta kun puna-armeija oli lähestymässä, ja 60 000 vankia evakuoitiin kuolemanmarsseille, oli Szepesi niin huonossa kunnossa, että hänet jätettiin leiriin muiden kuolevien ja jo menehtyneiden kanssa. Mitään juomaa tai ruokaa ei ollut, mutta Szepesi muistaa jonkun laittaneen lunta hänen suuhunsa, mikä helpotti hetkeksi.

Hän palasi Budapestiin, meni naimisiin ja muutti miehensä työkomennuksen vuoksi Müncheniin ja vasta vuonna 2016 hänelle selvisi, että hänen äitinsä ja pikkuveljensä oli kuljetettu Auschwitziin hieman häntä itseään myöhemmin. Molemmat olivat kuolleet.

Szepesi näkee nykyään velvollisuutenaan tehdä kaikkensa, etteivät ihmiset unohda. Hän on perheensä kanssa jälleen kerran joutunut tuntemaan itsensä ulkopuolisiksi. Nyt kun kansallismielinen, oikeistopopulistinen Vaihtoehto Saksalle -puolue nostaa kannatustaan, on Szepesiä perheineen käsketty menemään sinne mihin kuuluvat, Israeliin.

Ernest Ehrmann

Ernest Ehrmann oli nuorin kuudesta sisaruksesta, joista neljä selvisi holokaustin kauhuista. Jo paljon ennen kuin hänet 16-vuotiaana perheensä kanssa kuljetettiin Tšekkoslovakiasta Auschwitziin, oli juutalaisvihaa ollut havaittavissa koulussa. Muut oppilaat olivat nimitelleet ”likaiseksi juutalaiseksi”.

Ehrmann epäili vanhempiensa olleen hyvin perillä, mitä oli tapahtumassa, koska he olivat väärentäneet yhdelle pojistaan, punatukkaiselle Anschelille, kristityn paperit, ja tämän oli tarkoitus piilotella Budapestissa. Tuo olisi ehkä onnistunut, ellei hän olisi loukkaantunut ja joutunut Gestapon klinikalle hoidettavaksi. Lääkärit huomasivat Anschelin olleen ympärileikattu, joten tämä ammuttiin ja heitettiin Tonavaan.

Keskitysleirillä Josef Mengele oli tekemässä tarkastusta, kun Ehrmannin perhe saapui. Lääkäri oli ensin laittanut isän lastensa kanssa samaan jonoon, mutta koska tämä näytti parran takia ikäistään vanhemmalta, siirrettiin hänet vaimonsa kanssa samaan ryhmään. Myös Ehrmannin sisko meni tuohon ryhmään, koska hän ei kehotuksista huolimatta pystynyt jättämään vauvaansa.

Ehrmann siirrettiin loppujen sisarustensa kanssa vain kolmen päivän jälkeen muille keskitysleireille ja lopulta Puolaan siivoamaan Varsovan ghettoa. Hän on kertonut olleensa onnekas, että pääsi nopeasti Auschwitzista pois, mutta paikka jätti ikuiset arvet ja painajaiset.

Vasta vapauttamisen jälkeen Ehrmannille ja eloonjääneille sisaruksille selvisi, että niin vanhemmat kuin sisar ja tämän pieni vauva olivat kuolleet kaasukammiossa vain puoli tuntia keskitysleirille saapumisen jälkeen.

Hän muutti sodan jälkeen Montrealiin Kanadaan, jossa tapasi tulevan vaimonsa, joka niin ikään oli holokaustista selviytynyt. Ehrmann menehtyi rauhallisesti kotonaan toukokuussa 2020.

Catalina Adam

Berliinissä asuva lähes satavuotias Catalina Adam ei pystynyt keskitysleirin jälkeen enää koskaan käyttämään korvakoruja, koska muisto SS-upseerista repimässä korut hänen rei’itetyistä korvistaan on liian kipeä.

Hän asui perheensä kanssa pienessä Piscoltin kaupungissa Romaniassa, eikä kellään ollut käsitystä, mitä kaikkea naapurimaissa tapahtuu. Kun heitä vuonna 1944 kuljetettiin Auschwitziin, käskivät SS-upseerit tekemään jaon ennen saapumista, kukaan ei ymmärtänyt miksi.

Yli 45-vuotiaiden tuli ottaa nuorimmat lapset mukaansa ja asettua vasempaan jonoon. Catalina Adam kahden siskonsa Agin ja Edithin kanssa jäi perheestään ainoina leirille: 51-vuotias isä oli lähetetty muualle töihin, 43-vuotias äiti, 12-vuotias sisko Aliz ja isoäiti vietiin suoraan tapettaviksi.

Hän muistaa, kuinka desinfioinnin ja hiusten ajelun jälkeen siskokset olivat liian järkyttyneitä itkeäkseen. Syötäväkseen he saivat kuivattuja kasviksia vesiliemessä; se oli syömäkelvotonta, mutta muuta ei ollut tarjolla. Siskokset siirrettiin neljän kuukauden jälkeen töihin Prahan lähellä sijaitsevaan tehtaaseen, josta heidät sitten lopulta vapautettiin.

Adamin poika on kertonut, että nuo kuukaudet Auschwitzissa tulivat vaikuttamaan hänen äitinsä jokaiseen päivään: hän muistelee kauhun hetkiä aina, kun miettii mitä syö tai on ostamassa jotain vaatetta. Catalina Adam kertoo edelleen näkevänsä painajaisia äitinsä ja pikkusiskonsa kohtalosta sekä heidän viimeisistä hetkistään kaasukammiossa.

Vera Grossman Kriegel

Vera Grossman Kriegel oli vain viisivuotias, kun hän lähetettiin tšekkoslovakialaisesta kotikylästään Auschwitzin keskitysleirille yhdessä äitinsä ja kaksossiskonsa Olgan kanssa. Toisin kuin monet muut lapset, heitä ei suoraan viety tapettavaksi, vaan he päätyivät lääkäri Josef Mengelen raakalaismaisiin ”lääketieteellisiin” ihmiskokeisiin. Mengele oli ihmetellyt kaksosten ruskeita silmiä, koska heidän äidillään oli ”täydelliset arjalaiset piirteet ja siniset silmät”.

Grossman Kriegel on kertonut, että heitä pidettiin alastomina häkeissä, piikitettiin kivuliaasti suoraan selkärankaan ja hakattiin armottomasti, jos he reagoivat muiden lasten kidutukseen tai kuolemaan. Heihin myös tartutettiin noma eli bakteerin aiheuttama kasvojen luu- ja pehmytkudosta tuhoava tulehdustauti.

Vera ja Olga ovat harvoja, jotka selvisivät hengissä Mengelen epäinhimillisistä kokeista.

Grossman Kriegel on ollut peloissaan anti-semitististen liikkeiden viime aikaisesta noususta ja uskoo vahvasti, että hän ei selvinnyt kauhuista pysyäkseen hiljaa, vaan kertoakseen kokemuksistaan, jotta maailma ei unohtaisi.

David Wisnia

David Wisnia ja Helen Spitzer olivat kumpikin juutalaisia vankeja Auschwitzin keskitysleirillä, mutta he molemmat omasivat taitoja, joiden takia he olivat etuoikeutetussa asemassa muihin vankeihin nähden.

Spitzer oli alunperin ollut raastavassa pakkotyössä, mutta loukkaantumisen seurauksena ja saksankielen taitoisena hän pääsi toimistotöihin. Wisnia oli aluksi määrätty keräämään itsemurhan tehneiden vankien ruumiita, mutta natsisotilaat värväsivät hänet illanviettoihinsa laulamaan.

Spitzer (25) ja Wisnia (17) rakastuivat ja alkoivat tavata hylätyssä parakissa tasaisin väliajoin. Kun tieto puna-armeijan lähestymisestä kiiri leiriin, alkoivat natsit evakuoida vankeja kuolemanmarsseille. Rakastavaiset tekivät suunnitelman: He sopivat tapaavansa Varsovassa, jos selviävät elossa.

Wisnia karkasi omalta marssiltaan ja paetessaan hän kohtasi amerikkalaisia joukkoja. Yhdysvalloissa asumisesta aina unelmoinut Wisnia liittyi joukkoihin ja matkasi lopulta meren yli New Yorkissa asuvien sukulaistensa luo. Hän ei mennyt Varsovaan, koska ajatus uudesta mahdollisuudesta kaukana Euroopasta oli liian houkutteleva. Hän meni naimisiin ja sai lapsia, mutta ei koskaan puhunut menneisyydestään. Hänen lapsensa eivät ennen teini-ikää tienneet isänsä syntyneen Euroopassa; David oli tehnyt kaikkensa päästäkseen eroon aksentistaan.

Helen Spitzer oli kuitenkin matkannut tapaamispaikalle, mutta ymmärtänyt saaneensa pakit. Hän meni myös tahollaan naimisiin, työskenteli ympäri maailmaa ja asettui lopulta New Yorkiin; parin tunnin ajomatka päähän Wisniasta. Erään kerran nuoruuden rakastavaiset jo sopivat yhteisen ystävänsä välityksellä tapaamisen, mutta tällä kertaa Spitzer ei saapunut.

Vuonna 2016 Wisnia sai uudelleen yhteyden Spitzeriin, ja sai luvan tulla tapaamaan naista. Spitzerin terveydentila oli heikko: hän oli vuoteen vankina sekä lähes kuuro ja sokea.

Hän kuitenkin tunnisti Wisnian ja pari tuntia kestäneessä tapaamisessa riitti juteltavaa. Wisnia oli koko elämänsä halunnut tietää, oliko silkkaa onnea, että hän selvisi Auschwitzissa niin pitkään. Spitzer kertoi pelastaneensa hänet viisi kertaa. ”Viisi kertaa siirsin sinut salaa toiseen ryhmään.”

Se oli ainoa ja viimeinen kerta, kun he keskitysleirillä olon jälkeen tapasivat; Spitzer menehtyi vuonna 2018.

Spitzer oli pyytänyt vielä ennen tapaamisen loppumista, että Wisnia laulaisi hänelle jotain. Wisnia päätti laulaa entiseltä tyttöystävältään keskitysleirin parakissa vuonna 1944 oppimansa laulun osoittaakseen, ettei ollut tätä unohtanut.

Lue myös:

• 10 uskomatonta tarinaa anteeksiannosta
• Karman laki: 10 uskomatonta tosielämän esimerkkiä niin hyvässä kuin pahassa

Ei ole olemassa montaa vaikeampaa asiaa kuin anteeksianto. Mutta samaan aikaan mikään ei ole yhtä vapauttavaa kuin itseä loukkanneelle anteeksi antaminen.

Katkeruus, kostonhalu ja viha kalvavat sisintä ja pilaavat elämän, ja usein ainoa keino päästä eteenpäin, on antaa anteeksi. Oli tilanne mikä tahansa.

Listafriikki esittelee nyt kymmenen sydäntäsärkevää ja traagista tarinaa, joissa anteeksiantaminen voi tuntua mahdottomalta. Monelle se voisikin olla mahdotonta, mutta tämän listan vahvat ihmiset päättivät toisin. Jos he pystyvät siihen, niin ehkä jokaisen pitäisi tehdä pientä itsetutkiskelua ja miettiä, olisiko syytä luopua vanhoista kaunoista.

Usein anteeksi antaminen onkin tärkeämpää oman itsen kannalta kuin sen, jolle annetaan anteeksi.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset koskettavat tarinat voit lukea tästä:

10 uskomatonta tarinaa anteeksiannosta – osa 1

Ystävyyttä ja anteeksiantoa

Rachelle Friedman oli keväällä 2010 menossa naimisiin sulhasensa Chris Chapmanin kanssa ja asiaankuuluvasti juhli ystäviensä kanssa polttareita kuukautta ennen häitä.

Friedman vietti leppoisaa polttari-iltaa uima-altaalla, kun yksi hänen parhaista ystävistään tönäisi hänet leikkimielisesti altaaseen. Harmittomasta pilasta tuli kuitenkin 24-vuotiaan juhlakalun elämän mullistanut onnettomuus, kun hän kaatui pää edellä altaan matalaan osaan ja osuma pohjaan mursi kaksi selkänikamaa. Friedman halvaantui rinnasta alaspäin.

Friedman ei kuitenkaan vaipunut synkkyyteen ja neliraajahalvauksesta huolimatta aloitti vain muutama kuukausi onnettomuuden jälkeen urheilemaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, joihin tilanteensa huomioon ottaen pystyi. Häitä ei sinä vuonna järjestetty, mutta Chapman pysyi kumppaninsa rinnalla ja pariskunta sai toisensa seuraavana kesänä. Vuonna 2015 he saivat ensimmäisen lapsensa sijaissynnyttäjän avulla.

Rachelle Friedman, nykyisin Chapman, ei ole milloinkaan kantanut kaunaa lapsuudenystävälleen, joka kohtalokkaana iltana tönäisi hänet altaaseen. ”Se oli vahinko ja olen itsekin lukuisia kertoja töninyt ystäviäni veteen”, kertoo kokemuksistaan kirjan kirjoittanut ja elämästään blogia pitävä sinnikäs nainen.

Hän on sanonut olleensa huolissaan ystävänsä pärjäämisestä jo silloin, kun makasi itse ensihoitajien tutkittavana altaan reunalla. Ystävän nimeä Rachelle Chapman ei ole koskaan suostunut kertomaan julkisuuteen. Kysyttäessä, onko hän pystynyt antamaan anteeksi, on vastaus ollut ”ei”. Chapmanin mukaan ei ole ollut mitään anteeksiannettavaa, sillä hän ei koskaan ole hetkeäkään syyttänyt ystäväänsä, ja naiset olivat varsinkin onnettomuutta seuranneina vuosina toistensa tukena.

Syyttömänä tuomittu antoi anteeksi väärän todistuksen antaneelle

Kun Ricky Jackson (kuvassa) vapautettiin vankilasta vuonna 2014, oli hän istunut 39 vuotta murhasta, jota ei ollut tehnyt.

Vuonna 1975 Jackson ja kaksi hänen ystäväänsä pidätettiin murhasta syytettynä Clevelandin kaupungissa Yhdysvalloissa. Pidätys ja sitä seurannut murhasyyte perustuivat 12-vuotiaan Eddie Vernonin silminnäkijälausuntoon. Vuosikymmenten päästä selvisi, että Vernon ei ollutkaan puhunut totta, minkä vankiselleissään koko aikuisikänsä viruneet Jackson ja hänen ystävänsä kyllä tiesivät.

Vasta aikuisena Vernon tunnusti pastorilleen, että oli nuorena valehdellut poliisille, syyttäjille ja valamiehille. Mikä oli alkanut haluna miellyttää virkavaltaa ja välttyä itse ongelmilta, johtikin kolmen syyttömän miehen elämän pilaamiseen.

Vernon on osaltaan syyttänyt myös poliiseja, jotka hänen mukaansa syöttivät tietoja ja yksityiskohtia murhasta ja muun muassa murhaajien aseista ja pakoautosta ohjaillen pojan todistajanlausuntoa. ”Kaikki tiesivät sen olleen valetta. En nähnyt yhtään mitään. Kaikki nämä vuodet olen tuntenut suurta häpeää ja syyllisyyttä toivoen rohkeutta totuuden kertomiseen”, sanoo Vernon.

Pastorinsa tuella Vernon muutti lausuntoaan ja niin 57-vuotias Ricky Jackson vapautettiin vankilasta. Myöhemmin samana vuonna miehet tapasivat kasvotusten.

Vaikka Jackson olisi voinut tulla tapaamiseen katkerana, oli hänellä aivan muu tarkoitusperä, nimittäin anteeksianto. Hän halasi nyyhkyttävää Vernonia ja sanoi: ”Halusin tulla tänne henkilökohtaisesti kertomaan, että annan sinulle anteeksi. Kaikki on nyt hyvin; olimme molemmat uhreja.”. Jackson on myöntänyt, että anteeksiantaminen ei ollut helppoa ja että hän oli vuosikausia tuntenut Vernonia kohtaan syvää vihaa: ”Tiesin kuitenkin, että anteeksianto on ainoa tapa, jolla pääsisin elämässäni eteenpäin.”.

Lue myös: 10 syyttömänä tuomittua, jotka istuivat vuosikausia viattomina vankilassa

Ymmärtäväinen leski

Matt Swatzell, palomies ja ensihoitaja, oli lokakuun 2. päivänä vuonna 2006 ajamassa kotiinsa vuorokauden kestäneestä työvuorosta, jonka aikana hän oli ehtinyt nukkua puoli tuntia. Väsynyt Swatzell oli vain muutaman kilometrin päässä kotoaan Daculan kaupungissa, Yhdysvaltain Georgiassa, kun hän nukahti rattiin.

Mies hätkähti hirvittävimpään ääneen, mitä ikinä oli kuullut ja tajusi ajaneensa kolarin. Swatzell selvisi vahingoittumattomana, mutta toisessa autossa tilanne oli lohduton: Raskaana ollut 30-vuotias June Fitzgerald ja tämän syntymätön lapsi menehtyivät. Hengissä selvisi puolitoistavuotias Faith-tytär.

Erik Fitzgerald, joka menetti onnettomuudessa vaimonsa ja tulevan lapsensa, oli pappi ja näki anteeksiannon ainoana mahdollisena vaihtoehtona. Fitzgerald osoitti myötätuntoa jo oikeudessa ja anoi Swatzellille lievää tuomiota: ”Miksi tämän onnettomuuden ja tragedian pitäisi pilata enää yhtäkään elämää?”. Kolarin aiheuttanut Swatzell tuomittiin vetoomuksen jälkeen sakkoihin ja yhdyskuntapalvelukseen.

Kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen Swatzell oli kaupassa ja törmäsi siellä sattumalta Fitzgeraldiin; miehet eivät olleet oikeuden määräyksestä saaneet olla toisiinsa yhteydessä. Nyt kuitenkin Fitzgerald lähestyi vaimonsa kuoleman aiheuttanutta miestä, halasi tätä ja sanoi: ”Annan sinulle anteeksi ja minulla on vahva tunne siitä, että meidät on tarkoitettu toistemme elämiin.”.

Tuosta tapaamisesta alkoi harvinaislaatuinen ja läheinen ystävyys: miehet tapasivat toisensa vähintään kerran kahdessa viikossa ja kävivät yhdessä kirkossa tai syömässä. Nykyisin asuessaan eri osavaltioissa miehet tapaavat aina lomillaan. Vuosien kuluessa ystävyys on vain syventynyt, kun perheet ovat kasvaneet: Fitzgerald on mennyt uusiin naimisiin ja saanut lisää lapsia ja myös Swatzell on perustanut perheen. Erityinen paikka Matt Swatzellin sydämessä on kolarissa mukana olleella Faithilla. Itselleen hän ei ole vieläkään täysin antanut anteeksi.

Ystävyyden ihmettelijöille – ja heitä on paljon – Erik Fitzgerald on sanonut: ”Olen opettanut anteeksiantoa ja tiedän myös henkilökohtaisen kokemuksen kautta, että vaikka anteeksianto on tärkeää toiselle ihmiselle, on se täysin välttämätöntä itselle.”.

Sarjamurhaajan kova ulkuori mureni anteeksiannon myötä

Gary Ridgway, joka tunnetaan Green Riverin tappajana, tuomittiin 48 naisen murhasta vuonna 2003. Hirmuteot tapahtuivat pääosin 1980-luvulla, mutta Ridgway saatiin DNA-teknologian avulla nalkkiin vasta vuonna 2001. Kymmenen vuotta myöhemmin hänet tuomittiin syylliseksi vielä yhteen murhaan, vaikka Ridgwayn oman tunnustuksen mukaan uhreja on vielä paljon enemmän.

Kun Ridgwayn tuomiota oltiin lukemassa ensimmäisen oikeudenkäynnin jälkeen, saivat uhrien omaiset mahdollisuuden puhua hänelle suoraan. Monet olivat suunniltaan vihasta, kutsuivat miestä sadistiseksi eläimeksi ja toivoivat tälle tuskallista kuolemaa ja mädäntymistä helvetissä. Täysin ymmärrettävää ja oikeutettua. Loppuiäkseen vankeuteen tuomittu Ridgway kuunteli puheenvuoroja ilmeettömänä.

Sitten vuoroon tuli Robert Rule, jonka 16-vuotiaan Linda-tyttären Ridgway oli murhannut vuonna 1982. Se oli ensimmäinen kerta, kun kylmäverinen tappaja näytti oikeudessa minkäänlaisia tunteita. Rulen sanat kuuluivat näin: ”Herra Ridgway, täällä on ihmisiä, jotka vihaavat sinua. Minä en ole yksi niistä. Olet tehnyt minulle hyvin vaikeaksi elää sen mukaan, mihin uskon ja mitä Jumala kehottaa tekemään, eli antamaan anteeksi. Mutta minä annan sinulle anteeksi.”. Rulen sanat nostattivat kyyneleet Ridgwayn silmiin.

Epätodennäköiset ystävät

Vuonna 1993 Mary Johnson menetti ainoan poikansa, Laramiun Byrden, kun 16-vuotias Oshea Israel ampui tätä kotibileissä syntyneen tappelun tuoksinnassa.

Israel tuomittiin taposta 25 vuoden vankeuteen. Aikaa kului, eikä Johnson päässyt irti tunteesta, että hänen pitäisi mennä tapaamaan poikansa tappajaa. Hän oli kuitenkin niin täynnä vihaa ja katkeruutta, että ne valtasivat koko elämän ja vaikuttivat kaikkiin ihmissuhteisiin.

Vasta 12 vuoden kuluttua hän keräsi rohkeutensa ja meni vaatimaan Israelilta vastauksia mieltä kaihertaneisiin kysymyksiin. Vankilatapaamisella Johnsonille tapahtui jotain yllättävää, sillä hän tunsi kaiken vihan katoavan kehostaan ja tajusi pystyvänsä antamaan Israelille anteeksi. Kaksikko ryhtyi ensitapaamisen jälkeen kirjeenvaihtoon ja kun Israel vuonna 2010 vapautui ehdonalaiseen, oli hänellä asunto valmiina odottamassa Johnsonin naapurissa.

Kaksikko kiertää ympäri maata kertomassa tarinaansa ja puhumassa väkivallattomuuden puolesta ja anteeksiannon merkityksestä. Mary Johnson jopa kutsuu Israelia haastatteluissa pojakseen.

Lue myös:

• Ihmisten epäitsekkyys: 10 päätöstä, jotka pelastivat ihmishenkiä
• Karman laki: 10 uskomatonta tosielämän esimerkkiä niin hyvässä kuin pahassa

Ehkä kukaan ei päivät ja pitkät mietiskele räkään liittyviä asioita, mutta siitäkin huolimatta tässä tarjoillaan tuhti räkäpaketti. Listafriikki antaa vastauksen muun muassa siihen, että mitä räkä on ja onko rään syöminen vaarallista.

Kuulostaako iljettävältä? Niin tai näin, räällä on erittäin tärkeä tehtävä nenän ja koko elimistön kannalta. Vaikka et aina olisikaan varta vasten halunnut tietää näitä faktoja, on tärkeä antaa näkyvyyttä yhdelle hyvinvoinnin ja terveyden tukipilareista. Räkä kunniaan – kunhan sitä ei vain ole liikaa!

Mitä räkä on?

Lyhyesti sanottuna räkä on limaa, jota muodostuu ylähengitysteiden limakalvoilla eli nenässä, kurkussa ja keuhkoissa. Tuo lima koostuu 95-prosenttisesti vedestä ja loput on erilaisia proteiineja ja suolaa. Räkä on suunnilleen yhtä suolaista kuin Itämeren vesi.

Limaa erittyy joka päivä yli litran verran ja nenän limakalvoilla yksistään noin kaksi ja puoli desilitraa. Suurin osa terveen ihmisen limasta valuu suoraan kurkusta alas. Nenäontelon limakalvon pikarisolut tuottavat limaa uloimman solukerroksen, eli epiteelin, pinnalle ja normaalitilanteessa liman määrä on tasapainossa kehomme käsittelykyvyn kanssa. Siksi terveenä ei tarvitse miettiä liman olemassaoloa.

Liman tärkein osa ovat musiinit, sokeroidut proteiinit, jotka sitovat nesteitä ja pitävät liman tahmeana ja toisaalta geelimäisen liukkaana. Ne ovat välttämättömiä nenän toiminnalle, kertoo bakteeriopin professori Pentti Huovinen Ylen haastattelussa. Musiinien lisäksi muita limasta löytyviä proteiineja ovat muun muassa immuunijärjestelmää aktivoivia vasta-aineita sekä bakteereja luontaisesti hajottavia lysotsyymejä.

Räkä on ensimmäinen suoja pöpöjä ja likaa vastaan

Vaikka räkä on monen mielestä ällöttävää, niin se on kuin elimistön oma suojakilpi taudinaiheuttajia, tomua ja siitepölyä vastaan. Räkä nappaa nämä hiukkaset kärpäspaperin tavoin, ennen kuin ne pääsevät keuhkoihin aiheuttamaan ongelmia.

On terveyden kannalta äärimmäisen tärkeää, että ympäristöstä tulevat epäpuhtaudet kulkeutuvat keuhkojen sijaan mahaan ja siksi limaa erittyy jatkuvasti. Tietenkään suodatin ei ole sataprosenttinen, joten aina silloin tällöin me sairastumme.

Sen lisäksi, että räkä on tahmeaa, sisältää se antibakteriaalisia ja -viraalisia proteiineja, jotka taistelevat taudinaiheuttajia vastaan jo heti ensikosketuksesta. Räkä myös pitää nenän sisäpinnan kosteana, mikä osaltaan suojelee tulehduksia vastaan, sillä mitä kuivempi limakalvo on, sitä alttiimpi se on infektioille. Kuiva limakalvo myös rikkoutuu herkemmin, jolloin pöpöjen pääsy elimistöön helpottuu.

Miksi ja miten räkä muuttaa muotoaan, kun sairastumme?

Normaalisti nenästä erittyvä lima on kirkasta. Tulehdus on aina elimistölle stressitilanne, jolloin kaikki ei toimi aivan tavallisesti. Solut erittävät enemmän nesteitä, johon sekoittuu myös bakteereita ja viruksia, meidän omia valkosoluja sekä hajonneiden solujen perimäainesta ja tukirakenteita. Tällöin itseasiassa puhutaan vasta räästä. Terveen ihmisen räkä on siis limaa, joten periaatteessa nämä sanat eivät tarkoita täysin samaa asiaa. Toisaalta ”normaalin” liman seassa on lähes aina hieman räkää, sillä limakalvoilla on jatkuvasti käynnissä taistelu pöpöjä vastaan. Valtaosa niistä saadaan kuitenkin torjuttua.

Flunssassa eli tulehdustilanteessa myös eritteen väri saattaa muuttua. Ei kuitenkaan aina, sillä pahankin tulehduksen aikana räkä voi olla kirkasta, joten tautia ei ole syytä lähteä diagnosoimaan tutkimalla nenäliinan sisältöä.

Yleisen harhaluulon mukaan bakteeritulehduksissa räkä muuttuu tummankeltaiseksi, jopa vihreäksi, mutta tämä ei pidä täysin paikkaansa. Flunssan tai muun hengitystieinfektion aikana erittyvä räkä saa värinsä lähinnä tulehdusta vastaan taistelevista valkosoluista, erityisesti bakteereja tuhoavista neutrofiileistä. Kun neutrofiilit työnsä tehtyään hajoavat, vapautuu niiden sisältö räkään. Neutrofiilit sisältävät rautaa, joka antaa räälle ikävän vihreän sävyn.

Mutta vihreää räkää voi erittyä myös virusten aiheuttamissa nuhakuumeissa, joita suurin osa flunssista on. Siksi vihertävän rään vuoksi ei kannata suunnata hakemaan antibiootteja; ne kun eivät virustauteihin tehoa.

Rään parhaat kaverit: inhottavat nenäkarvat ja välttämättömät värekarvat

Nenäkarvoja pidetään jostain syystä epäsiisteinä ja markkinoilla on niiden poistamiseen lukuisia erilaisia välineitä. Mutta nenäkarvat, kuten kaikki muutkin ihmisen karvat, ovat paikoillaan syystä. Sierainten karvat estävät vieraiden hiukkasten pääsyn nieluun ja keuhkoihin. Siksi onkin hieman hölmöä, että nenäkarvoja leikataan, trimmataan, vahataan tai jopa nypitään pois.

Silmillä nähtävät karvat suodattavat pois suurempia partikkeleita, mutta nenän limakalvoilla on myös värekarvoja, jotka ovat rään parhaita ystäviä. Ne eivät ole varsinaisia karvoja, vaan epiteelisolukon mikroskooppisen pieniä nystyröitä. Samantyyppisiä ”karvoja” on myös henkitorvessa ja keuhkoputkissa. Värekarvat kuljettavat limakalvoille tarttuneita epäpuhtauksia rään mukana nieluun ja edelleen mahalaukkuun kohti mahahappoja ja poistumisreittiä. Värekarvat ovat hyvin herkkiä ja jos niihin osuu jotain ylimääräistä, saattaa tuloksena olla aivastus. Näin elimistö myös pyrkii poistamaan tunkeilijat.

Entäs ne räkäpallerot?

Kuivuneet tai kosteammatkin räkäpallerot ovat merkki siitä, että lima on tehnyt tehtävänsä. Räkäpallero on siis vain limaa, joka on kerännyt kaiken sellaisen ylimääräisen, mikä ei kuulu elimistöömme. Väritön lima tarraa pölyn ja pöpöt itseensä, joten siitä tulee kuivuessaan tummempaa.

Räkäklimppejä ei kannata kuitenkaan kaivaa sormella nenästä, vaikka se kuinka houkuttelevaa olisikin. Sieraimeen tungettu sormi saattaa nimittäin viedä syvälle nenään taudinaiheuttajia, jotka muuten pysähtyisivät räkään ja nenäkarvoihin. Nenän kaivaminen voi myös ärsyttää limakalvoa ja intensiivinen ruopiminen kynnellä voi saada aikaan haavan – tällöin on entistä alttiimpi hengitysteiden tulehduksille. Lisäksi taudinaiheuttajat leviävät nenästä joka paikkaan, mihin kaivamisen jälkeen koskee ja toisaalta sormista menee sieraimiin pöpöjä.

Eikä nenän kaivaminen myöskään ole kovin kohteliasta tai näytä järin fiksulta. Siksi onkin parempi niistää kuivuneet pallerot ulos tai käyttää hellävaraiseen kaivamiseen puhdasta nenäliinaa. Jos kuivuneita räkäpalleroita on kovin paljon, kannattaa koittaa juoda enemmän vettä; hyvin nesteytetty keho pitää liman juoksevana, jolloin se kulkeutuu luonnostaan oikeaan osoitteeseen.

Vuonna 2001 julkaistun intialaistutkimuksen mukaan vain noin neljä prosenttia nenänkaivajista syö omaa räkäänsä. Ja tällä pienellä vähemmistöllä on antaa rään syömiseen hyvin yksinkertainen syy – se maistuu hyvältä. Mistä päästäänkin listan seuraavaan kohtaan ja siihen ikuisuuskysymykseen.

Onko rään syöminen vaarallista?

Nenästä erittyvän liman syöminen ei ole vaarallista. Miten se olisi, jos joka päivä nielemme sitä litratolkulla kuitenkin? Jokaisella ”tyhjällä” nielaisulla siirrämme syljen lisäksi räkää kohti ruokatorvea. Rään luonnollinen kulkusuunta on sisään eikä ulos.

Ylen tekemän gallupin mukaan räkä maistuu ihmisten mielestä sekä suolaiselle että makealle, eikä makua oikein pysty vertaamaan minkään elintarvikkeen makuun. Makuaisti, samoin kuin rään koostumus, on yksilöllinen, joten se maistuu varmaan kaikille hieman erilaiselta. Rään lisääminen ruokavalioon ei kuitenkaan sinänsä anna mitään lisäarvoa, sillä siinä ei ole sellaisia ravintoaineita, joita elimistömme kykenisi käyttämään hyväkseen. Proteiinia ja hiilihydraatteja on minimaalinen määrä.

Vaikka rään syöminen ei olisi vaarallista, ei sitä kannata harrastaa. Kuten tälläkin listalla on jo mainittu, jää sieraimiin ja nenäkarvoihin taudinaiheuttajia, joista keho pyrkii rään avulla eroon. Miksi siis ulos vedetyn bakteeripesäkkeen pistäisi varta vasten takaisin?

Toisaalta monet tutkijat uskovat rään syömisen jopa vahvistavan immuunijärjestelmää. Kun bakteereilla kyllästetyn räkäpalleron nielee, on se hyvä tapa tutustuttaa oma immuunijärjestelmä taudinaiheuttajille. Joten jos jää joskus verekseltään kiinni rään syömisestä, niin voi kirkkain silmin sanoa arvostelijalle, että buustailee vain omaa puolustuskykyään.

Miksi räkä tukkii nenän?

Kun hengitysteissä on käynnissä tulehdustila ja räkää erittyy likaa, lamaantuu limakalvon solujen toiminta. Värekarvat eivät kykene kuljettamaan kaikkea erittyvää limaa kohti nielua ja tällöin hengitystiet menevät tukkoon. Silloin rään poistamiseen tarvitaan rykimistä ja niistämistä.

Yletön niistäminenkään ei ole hyvästä, sillä edelleen: rään kuuluu mennä sisään eikä ulos. Liiallinen niistäminen voi saada rään pakkautumaan nenän sivuonteloihin, muun muassa poskionteloihin, jolloin flunssa vain pahentuu ja voi johtaa lisätulehduksiin.

Toisinaan tukkoisuuteen ei auta, vaikka kuinka niistäisi. Tällöin ongelma ei ole räkä vaan tulehdusreaktion turvottamat limakalvot, jotka saavat nenän tuntumaan tukkoiselta.

Mikä räkäisyyteen auttaa?

Yksi varsin hyvä keino saada räkä liikkeelle on nenän huuhtelu keittosuolaliuoksella. Varsinainen huuhtelu tehdään nenäkannulla, jota myös sarvikuonoksi kutsutaan. Tervettä nenää ei kuitenkaan kannata huuhtoa, ettei tule huuhtoneeksi pois tärkeää limakerrosta.

Myös nesteiden nauttiminen on ehdottoman tärkeää. Flunssassa ruokahalu usein katoaa, jolloin myös nesteiden saanti herkästi vähenee. Kuumeillessa nesteitä poistuu, kun välillä hikoiluttaa. Nestehukan välttämisen lisäksi runsas juominen voi auttaa tukkoiseen nenään, sillä nesteytys saattaa ohentaa räkää, jolloin siitä tulee valuvampaa ja helpommin niistettävää. Tai nieltävää.

Hunaja on myös loistava liman ohentaja. Jos tuntuu siltä, että yskiessä keuhkoista pyrkii ulos sankokaupalla limaa, niin hunajateetä nauttimaan! Hunaja tavallaan kietoutuu pienten limapartikkelien ympärille ja auttaa kehoa hankkiutumaan niistä eroon. Ja tokihan saatavilla on monia erilaisia lääkkeitä.

Mutta loppujen lopuksi rään tuloa ei voi estää: sitä vuotaa niin kauan kuin sitä vuotaa.

Lue myös:

• Voiko nenäsumutteeseen jäädä koukkuun?
• Säilyykö purkka suolistossa oikeasti seitsemän vuoden ajan?
• Faktoja ihmiskehosta: 10 erikoista asiaa, joita et ehkä tiennyt

Anteeksianto on yksi vaikeimmista asioista, joita ihminen joutuu tekemään. Mutta samaan aikaan mikään ei ole yhtä vapauttavaa kuin itseä loukkanneelle anteeksi antaminen.

Katkeruus, kostonhalu ja viha kalvavat sisintä ja pilaavat elämän, ja usein ainoa keino päästä eteenpäin, on antaa anteeksi. Oli tilanne mikä tahansa. Listafriikki esittelee nyt kymmenen sydäntäsärkevää ja traagista tarinaa, joissa anteeksiantaminen voi tuntua mahdottomalta. Monelle se voisikin olla mahdotonta, mutta tämän listan vahvat ihmiset päättivät toisin. Jos he pystyvät siihen, niin ehkä jokaisen pitäisi tehdä pientä itsetutkiskelua ja miettiä, olisiko syytä luopua vanhoista kaunoista.

Usein anteeksi antaminen onkin tärkeämpää oman itsen kannalta kuin sen, jolle annetaan anteeksi.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset sydäntäriipaisevat tosielämän tarinat anteeksiannosta ovat luvassa myöhemmin.

Kylmäverinen joukkomurhaaja sai anteeksi

Lokakuun 2. päivänä vuonna 2006 yhdysvaltalainen 32-vuotias Charles C. Roberts marssi kolmen tuliaseen, tainnutuspistoolin ja kahden veitsen kanssa amish-kouluun Nickle Minesin kylässä, Pennsylvanian osavaltiossa. Roberts ei itse ollut amish, mutta oli yhteisölle tuttu.

Koulussa oli henkilökunnan lisäksi 26 oppilasta. Roberts antoi poikaoppilaiden ja muutaman aikuisen opettajan lähteä ulos, mutta määräsi 10 tyttöoppilasta riviin liitutaulun eteen ja sitoi heidät jaloistaan toisiinsa. Sitten hän avasi teloitustyyliin tulen kohti 6–13-vuotiaita tyttöjä.

Viisi tyttöä kuoli ja loput saivat vakavia vammoja. Poliisin rynnäköityä kouluun sisälle he löysivät myös Robertsin kuolleena. Karmaisevan joukkosurman tehneen miehen pohjimmaista motiivia ei koskaan ole saatu selville. Juuri ennen tragediaa Robertsin vaimo oli löytänyt miehensä itsemurhaviestin ja soitti tälle hädissään. Roberts kertoi ”olevansa hakemassa kostoa jollekin, mitä oli tapahtunut 20 vuotta aiemmin”.

Menehtyneiden tyttöjen perheiden luulisi olleen vihaisia ja katkeria, mutta he antoivat Robertsille anteeksi tämän sanoinkuvaamattoman kamalan teon. Kyse ei ollut siitä, että he olisivat päässeet nopeasti yli tyttöjen murhasta; vaikka näin surevasta amish-yhteisöstä mediassa kirjoitettiin. Suru ja tuska oli tietenkin suuri, mutta se ei estänyt anteeksiantoa.

Vain päiviä sen jälkeen, kun perheet olivat haudanneet omat tyttärensä, he osallistuivat Robertsin muistotilaisuuteen tukien ja halaten tämän murtunutta leskeä ja kolmea lasta. Noin vuosi tragedian jälkeen julkisuuteen vuoti tieto siitä, että yhteisö oli tukenut Robertsin perhettä taloudellisesti.

Pystyisitkö antamaan anteeksi rattijuopolle, joka tappoi lapsesi?

Yllä olevalla videolla Jorma Soininen kertoo, kuinka hänen 11-vuotias tyttärensä kuoli rattijuopon yliajamana vuonna 2012.

Tarina on syytä kuulla miehen omin sanoin, mutta tässä pieni ote Soinisen koskettavista sanoista:

”Anteeksiantaminen on minulle helppoa. Ymmärrän, että ei tässä ole kuin uhreja.”.

Pystyisitkö itse samaan?

Äidin sydän

Marraskuussa 2012 Miamissa, Floridassa, asuva Jordyn Howe otti isäpuolensa käsiaseen kouluun pelotellakseen ystävänsä kiusaajia. Koulubussissa ase kuitenkin laukesi ja Howe ampui vahingossa luokkatoverinsa, 13-vuotiaan Lourdes Guzman-DeJesusin.

Ammutun tytön äiti ei kuitenkaan pystynyt vihaamaan 15-vuotiasta Howea, vaan antoi tälle anteeksi ja pyysi kevyempää tuomiota vuoden 2014 oikeuskäsittelyssä, vaikka tuomari oli antamassa pitkän vankeusrangaistuksen. Ady Guzman-DeJesusin vetoomuksen jälkeen syyttäjä tarjosi Howelle sopimusta, jonka poika asianajajansa kanssa hyväksyi. Hänet passitettiin vain vuodeksi nuorisovankilaan.

Yli 20 vuoden ajan tuomarina toiminut Ellen Sue Venzer on sanonut nähneensä oikeussalissa käsittämättömiä tragedioita, mutta mikään ei ole liikuttanut häntä samalla tavalla kuin Howen tapaus: ”En olisi ikinä uskonut näkeväni uhrin äitiä halaamassa lapsensa tappajaa.”. Mutta siellä Guzman-DeJesus oli pojan tukena.

Ehdonalaiseen pääsyn jälkeen Howe ja Guzman-DeJesus ovat yhdessä kiertäneet ympäri Yhdysvaltoja kertomassa aseiden vaaroista. Kun naiselta on kysytty, miten anteeksianto oli mahdollista, on tämä kertonut uskovansa, että tytär olisi toivonut sitä. Hän myös tietää, että Howe ei ampunut Lourdesia tahallaan ja katuu tekoaan edelleen joka päivä. Kiertueilla Guzman-DeJesus suhtautuu jopa äidillisesti Hoween, jota tämän oma perhe hyljeksii.

Onko mitään pahempaa, kuin luoti selkärangassa?

Vuosi 1986 oli newyorkilaiselle nuorelle poliisille, Steven McDonaldille, onnen aikaa. Hän oli hiljattain mennyt naimisiin vaimonsa Pattyn kanssa ja pariskunta odotti ensimmäistä lastaan.

Kaikki kuitenkin muuttui, kun McDonald partioi Central Park -puistossa ja jututti kolmea teinipoikaa, joita epäiltiin polkupyörien varastamisesta. Yksi teineistä, 15-vuotias Shavod Jones, veti yllättäen esiin aseen ja ampui McDonaldia kolmesti. Lääkärit saivat pelastettua miehen hengen, mutta hän halvaantui kaulasta alaspäin ja eli loppuelämänsä hengityskoneeseen kytkettynä. Hän menehtyi vuonna 2017.

McDonaldilla oli kaikki syyt katkeroitua, mutta hän valitsi toisen tien. Puoli vuotta ampumisen jälkeen syntyneen poikansa kastetilaisuudessa Patty-vaimo luki miehensä puolesta Shavod Jonesille tarkoitetun viestin: ”Annan hänelle anteeksi ja toivon hänen löytävän rauhan ja tarkoituksen elämäänsä.”.

Jones tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen murhan yrityksestä. Vuonna 1988 McDonald lähetti ampujalleen postimerkkejä ja kirjoitustarvikkeita vankilaan ja toivoi heidän saavuttavan keskusteluyhteyden. Kaksikko ryhtyikin kirjeenvaihtoon, ja he suunnittelivat aloittavansa yhdessä kampanjan, jonka tarkoituksena oli edistää anteeksiannon ja väkivallattomuuden sanomaa. McDonald myös tapasi Jonesin perheenjäseniä.

Yhteisistä suunnitelmista ei kuitenkaan valitettavasti tullut mitään, sillä Jones kuoli moottoripyöräonnettomuudessa vuonna 1995 – vain muutama päivä ehdonalaiseen pääsyn jälkeen. McDonald piti kuitenkin kiinni lupauksestaan ja pyhitti elämänsä rauhan ja anteeksiannon puolesta puhumiseen matkaten ympäri maata.

”Annoin anteeksi ampujalle, koska uskon, että on olemassa vain yksi pahempi asia, kuin luoti selkärangassa. Ja se on koston hautominen sydämessä.”.

Viime hetken anteeksianto ja armahdus

Iranissa on normaali käytäntö, että murhan uhrin perhe on paikalla murhaajan teloituksessa. Karmivan menetyksen kokeneella perheellä on mahdollisuus armahtaa murhaaja juuri ennen kuolemantuomion toimeenpanoa.

Toukokuussa vuonna 2014 Samereh Alinejad oli vihdoin saamassa koston, jota oli odottanut seitsemän pitkää vuotta: hän oli todistamassa Balal Gheisarin teloitusta. Gheisari oli tappanut Samerehin 18-vuotiaan Abdollah-pojan katutappelussa.

Köysi oli jo laitettu Gheisarin kaulan ympärille, kun Samereh astui esiin. Samerehin aviomies oli lasten virallinen huoltaja ja siten hänellä oli päätäntävalta teloitettavan kohtalosta. Hän kuitenkin oli päättänyt antaa päätöksen vaimonsa tehtäväksi, sillä tämän tarve kostamiselle oli niin voimakas.

Samereh astui Balalin luo hirttolavalle, mutta sen sijaan, että olisi potkaissut tuolin tämän alta, läimäytti sureva äiti poikansa tappajaa avokämmenellä kasvoille. Sen jälkeen Samereh pyysi aviomiestään poistamaan hirttosilmukan Balalin kaulan ympäriltä. Samereh, joka on noussut odottamattoman anteeksiantonsa vuoksi sankarin asemaan, kertoi medialle, että päätös syntyi silmänräpäyksessä hirttolavan edessä. Sitä ennen kosto oli ollut hänen ainoa ajatuksensa. Anteeksianto auttoi Samerehia lopulta löytämään rauhan.

Balal Gheisarin kuolemantuomio peruttiin ja hänet palautettiin istumaan loput 12 vuoden vankeustuomiosta.

Lue myös:

• Ihmisten epäitsekkyys: 10 päätöstä, jotka pelastivat ihmishenkiä
• Karman laki: 10 uskomatonta tosielämän esimerkkiä niin hyvässä kuin pahassa

Panikointi ja jopa ylireagointi dramaattisten tapahtumien keskellä kuuluu ihmisluonteeseen. Mutta sitten löytyy täysin päinvastaisia henkilöitä: vähättelyn mestareita, jotka pysyvät kuivakan rauhallisina kriittisissäkin tilanteissa.

Vähättely on hieman huono sana käyttää tässä kohtaa, mutta täysin sopivaa suomenkielistä vastinetta understatement-sanalle on vaikea löytää. Understatement voi olla sarkastinen, humoristinen tai sitten vain kulttuuriin kuuluva tapa olla liioittelematta ja paisuttelematta asiaa. Näin on erityisesti brittiläisessä kulttuurissa: ihmiset on opetettu olemaan kohteliaan pidättyväisiä.

Tyypillinen understatement on esimerkiksi kahden aatelismiehen, Uxbridgen jaarlin Henry Pagetin ja Wellingtonin herttuan Arthur Wellesleyn, sananvaihto kesäkuun 18. päivänä vuonna 1815 Waterloon taistelun viimeisinä hetkinä. Pagetia oli ammuttu niin pahasti tykillä jalkaan, että raaja jouduttiin amputoimaan. ”Hyvänen aika, sir, olen menettänyt jalkani”, virkkoi Paget, johon Wellesley kommentoi: ”Totisesti, sir, niin olette”.

Koska vähättely tuntuu sanana hieman väärältä, käyttää Listafriikki joissakin kohdissa termiä alisanonta. Sitä on käytetty myös Kielenhuollon tiedotuslehdessä kuvaamaan vaikeasti kääntyvää understatementia, joten se kelpaa myös meille!

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset vähättelyn mestarit voit lukea tästä:

Ei syytä paniikkiin! 10 historiallista vähättelyn huippua – osa 1

”I really messed up this time”

Jeffrey Dahmer oli yksi maailman tunnetuimmista sarjamurhaajista. Vuosina 1978-1991 Milwaukeen hirviöksi nimetty Dahmer murhasi 17 nuorta miestä ja poikaa, ja hänen tiedetään raiskanneen uhrejaan, paloitelleen ruumiita, harjoittaneen nekrofiliaa ja kannibalismia.

Heinäkuun 22. päivänä vuonna 1991 Tracy Edwards juoksi milwaukeelaisella kadulla partioineiden poliisien luokse käsiraudat toisesta ranteestaan roikkuen, ja kertoi jonkun kummallisen tyypin yrittäneen pitää häntä talossaan vankina ja uhkailleen syödä hänen sydämensä.

Poliisit lähtivät tarkistamaan taloa Edwardsin opastuksella, ja oven avatessaan Dahmer kutsui kolmikon sisään. Toinen poliiseista näki makuuhuoneen avonaisessa lipastossa polaroid-kuvia paloitelluista ruumiista, ja Dahmer pidätettiin siinä paikassa. Kun poliisit pitivät häntä lattiaa vasten, hän sanoi: ”Minun kuuluisi kuolla tekojeni vuoksi”.

Tuo lausahdus ei ole vähättelyä nähnytkään, vaan osui ja upposi todenteolla. Asunnosta löytyi pääkalloja, kokonaisia luurankoja sekä lukuisia ruumiinosia, kuten käsiä, peniksiä, sydämiä ja muita sisäelimiä.

Vuosisadan vähättely tulee Dahmerin ja hänen isänsä Lionelin välisestä keskustelusta, joka käytiin pian pidätyksen jälkeen Milwaukeen piirikunnan vankilassa. Dahmer sanoi isälleen: ”Tällä kertaa tyrin oikein huolella”. Jep.

Dahmer kuoli vankilassa vuonna 1994, kun toinen vanki Christopher Scarver hakkasi hänet hengiltä. Scarver oli avoimesti ilmaissut inhonsa Dahmeria ja hänen järjettömiä rikoksiaan kohtaan.

”We have a small problem”

Kun British Airways -lentoyhtiön Boeing 747 -jumbojetti nousi kesäkuun 24. päivänä vuonna 1982 Kuala Lumpurista, Malesiasta, kohteenaan Länsi-Australiassa sijaitseva Perth, vaikutti kaikki olevan kunnossa. Sää oli mitä mainioin, ja miehistö oli valmistautunut hyvin tavanomaiseen viiden tunnin lentoon.

Ongelmiin kuitenkin törmättiin indonesialaisen Jaavan saaren yläpuolella. Koneen kaikki neljä moottoria menivät epäkuntoon syystä, joka selvisi vasta muutamien päivien kuluttua. Galunggung-tulivuori oli puskenut ilmaan tuhkaa ja pölyä, jotka tukkivat moottorit.

Kun happimaskit putosivat katosta ja kone lähti jyrkempään laskuun, oli kapteeni Eric Moodyn aika antaa 247 matkustajalle päivitys tilanteesta: ”Hyvää iltaa naiset ja herrat. Kapteeninne täällä. Meillä on pieni ongelma. Kaikki neljä moottoriamme ovat sammuneet. Me kaikki työskentelemme helkkarin kovasti saadaksemme ne takaisin käyntiin. Toivon ja uskon, ettette ole liian hätääntyneitä.”

Varmasti ammattiin kuuluvalla rauhallisuudella tilanteen hoitanut kapteeni Moody onnistui laskeutumaan turvallisesti Jakartaan, kun kolme moottoria palautui vartin vapaaliidon ja 7,6 kilometrin alassyöksymisen jälkeen takaisin toimintakuntoon. Moottorit käynnistyivät vasta siinä vaiheessa, kun sulanut tuhka jähmettyi ja mureni pois.

Kun Moodya vuonna 2010 haastateltiin kauhistuttavan lennon tapahtumista, hän kommentoi tapahtunutta näin: ”It was, yeah, a little bit frightening”. Kyllähän se oli hieman pelottavaa.

Lue myös: Top 10 maailman pisimmät lennot

”Well, there were three of us in this marriage, so it was a bit crowded”

Britannian kuningashuone ei tunnu pääsevän irti skandaaleista. Ellei joku luovu kuninkaallisesta tittelistään tai ole mukana kansainvälisessä pedofiiliringissä, niin vanhoista kohuista löytyy aina kirjoitetavaa. Toki vanhoja kohuja on viime vuosina ollut turha kaivella, sillä uutta materiaalia irtoaa jatkuvasti.

Jo päätökseen tullut ja hurjan suosion Netflixissä saanut The Crown -sarja ei auttanut skandaalien unohtamisessa. Sarjassahan käydään läpi kuninkaallisen perheen elämänvaiheita, mutta monelle katsojalle on jäänyt epäselväksi se, että sarja on loppuviimeksi fiktiota.

Sarja viidennellä tuotantokaudella keskiössä on Walesin prinssi Charlesin ja prinsessa Dianan tuhoon tuomittu avioliitto, joka jälleen kerran toi otsikoihin pariskunnan ei-niin-salaiset avioliiton ulkopuoliset rakkaussuhteet. Tunnetusti konflikti aviomiehen ja kuningashuoneen kanssa johti siihen, että prinsessa Diana antoi BBC:lle vuonna 1995 intiimin haastattelun elämästään.

Haastattelussa toimittaja Martin Bashir kysyi Dianalta, oliko rouva Parker Bowles osasyy avioliiton hajoamiseen, vastasi suuressa myllerryksessä ja koko aikuiselämänsä median riepoteltavana ollut prinsessa tyypilliseen, hennon rauhalliseen tapaansa: ”No, liitossamme oli kolme ihmistä, joten se aiheutti hieman tungosta”.

“A bit sticky, things are pretty sticky down there”

Kielimuuri voi nousta kahden samaa kieltä puhuvan henkilön välille, eikä ole mikään ennenkuulumaton tilanne, että yhdysvaltalainen ja brittiläinen eivät täysin ymmärtäisi toisiaan. Sanat toki menevät perille, mutta ero ilmaisussa ja kulttuurissa voi johtaa väärinymmäryksiin.

Tällainen ikävähkö (listan aiheen mukaisesti valittu vähättelevä termi) kommunikaatiokatkos johti Korean sodan aikana yli sadan brittisotilaan menehtymiseen.

Prikaatinkomentaja Thomas Brodie oli miestensä kanssa huhtikuussa 1951 tukkimassa reittiä Souliin. Amerikkalainen kenraalimajuri Robert H Soule tiedusteli Brodielta, että kuinka Imjin-joella sujuu ja tarvitsevatko he apua.

Brodie vastasi brittiläiseen tyyliin: ”Pikkuisen nihkeä, tilanne täällä on melko nihkeä”. Yhdysvaltalaisen korviin päivitys kuulosti siltä, että tilanne ei ollut täysin toivoton ja Soule päätti odottaa lisäjoukkojen lähettämisen kanssa seuraavaan päivään. Brodien olisi pitänyt valita sanansa toisin – nimittäin helvetti oli irti.

Yli 10 000 kiinalaista hyökkäsi noin 650 brittisotilasta vastaan. Prikaatin miehistä 500 selvisi taistelusta hengissä, mutta heistä suurin osa vietti vuosia sotavankina. Vain 39 pääsi pakenemaan musertavaa ylivoimaa.

Osapuolien järkyttävästä epäsopusuhdasta huolimatta Brodien prikaati sai jollain ihmeen kaupalla pidettyä Soulin turvassa.

Koko maailma loppuvuodesta 2019 ja alkuvuodesta 2020

Myönnetään, tähän vähättelyyn syyllistyin aikanaan itsekin, niin kuin varmasti aika moni muukin. Toki meille tavallisille ihmisille ei joulukuussa 2019 ja tammikuussa 2020 ollut tarjolla uudesta koronaviruksesta sitä kaikkea tietoa, mikä monien maiden päättäjillä ja terveysviranomaisilla oli.

Virusta, sen leviämiskykyä ja sen aiheuttaman taudin vakavuutta vähäteltiin siihen asti, kunnes paska oli jo osunut tuulettimeen ja kaikki piti panna säppiin.

Mutta kuten sanottua, joillakin tilanteen vakavuus oli hyvin tiedossa. Huhtikuussa 2020 julkisuuteen nousi usean yhdysvaltalaisen lääketieteen asiantuntijan välinen sähköpostikeskustelu, jossa maan hallintoa arvosteltiin voimakkaalla kädellä. Mukana oli asiantuntijoita, jotka olivat suoraan ilmaisseet huolensa koronavirusepidemian pahentumisesta jo tammikuussa, mutta Yhdysvaltojen ylin johto ei reagoinut varoituksiin mitenkään.

Sähköpostien joukossa oli tartuntatautien erikoisasiantuntijan tohtori James Lawlerin mustaa huumoria sisältävä viesti tammikuun 28. päivältä, jossa on jo nähtävissä turhautumista olemattomiin toimiin ja maailmanluokan aliarviointiin.

Hän listasi maailman historian suurimpia vähättelyjä:

Pompeiji – pieni hiekkamyrsky
Napoleonin perääntyminen Moskovasta – huonosti sujunut kävelyretki
Hiroshima – kesän voimakas lämpöaalto
Wuhan – vain hieman tavallista pahempi influenssakausi

Ja sitten tuli maaliskuu eikä kukaan enää vähätellyt.

Listan ensimmäinen osa: Ei syytä paniikkiin! 10 historiallista vähättelyn huippua – osa 1

Lue myös:

• 10 käsittämätöntä yhteensattumaa – Näitä on lähes mahdoton uskoa todeksi!
• 10 kaikkien aikojen kummallisinta sotaa

Ihmisluonteeseen kuuluu panikointi ja jopa ylireagointi dramaattisten tapahtumien keskellä. Sitten löytyy vähättelyn mestareita, jotka pysyvät kuivakan rauhallisina kriittisissäkin tilanteissa.

Vähättely on hieman huono sana käyttää tässä kohtaa, mutta täysin sopivaa suomenkielistä vastinetta understatement-sanalle on vaikea löytää. Understatement voi olla sarkastinen, humoristinen tai sitten vain kulttuuriin kuuluva tapa olla liioittelematta ja paisuttelematta asiaa. Näin on erityisesti brittiläisessä kulttuurissa: ihmiset on opetettu olemaan kohteliaan pidättyväisiä.

Tyypillinen understatement on esimerkiksi kahden aatelismiehen, Uxbridgen jaarlin Henry Pagetin ja Wellingtonin herttuan Arthur Wellesleyn, sananvaihto kesäkuun 18. päivänä vuonna 1815 Waterloon taistelun viimeisinä hetkinä. Pagetia oli ammuttu niin pahasti tykillä jalkaan, että raaja jouduttiin amputoimaan. ”Hyvänen aika, sir, olen menettänyt jalkani”, virkkoi Paget, johon Wellesley kommentoi: ”Totisesti, sir, niin olette”.

Koska vähättely tuntuu sanana hieman väärältä, käyttää Listafriikki joissakin kohdissa termiä alisanonta. Sitä on käytetty myös Kielenhuollon tiedotuslehdessä kuvaamaan vaikeasti kääntyvää understatementia, joten se kelpaa myös meille!

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset vähättelyn mestarit voit lukea tästä:

Jeffrey Dahmer sanoi tyrineensä oikein huolella: 10 historiallista vähättelyn huippua – osa 2

”Houston, we’ve had a problem”

Apollo 13 oli Apollo-ohjelman seitsemäs miehitetty avaruuslento. Raketti laukaistiin Kennedyn avaruuskeskuksesta huhtikuun 11. päivänä vuonna 1970 ja sen oli määrä laskeutua Kuuhun näytteiden keräystä varten. Miehistöön kuuluivat James Lovell, John Swigert ja Fred Halse (kuvassa).

Apollo 13:n kohtalo on monille varsin tuttu eikä vähiten vuoden 1995 elokuvan ansiosta. Aluksen huoltomoduulin toinen happitankki räjähti yli 300 000 kilometrin päässä Maasta. 

Hieman yhdeksän jälkeen illalla huhtikuun 13. päivänä lennonjohto Teksasin Houstonissa vastaanotti tilanteeseen nähden varsin tyynen hätäsanoman: ”Houston, meillä on ongelma”.

Suunnitelma Kuuhun laskeutumisesta oli hylättävä ja tärkeimmäksi missioksi nousi saada miehistö elävänä takaisin Maahan. Lennonjohdon nopean ongelmanratkaisukyvyn, miehistön tekemien hätäratkaisuiden ja navigointi- ja lämmityslaitteiden sammuttamisen ansiosta Apollo 13 saatiin tuotua alas eteläiselle Tyynellemerelle neljä päivää onnettomuuden jälkeen.

Lue myös: 10 elokuvien erikoistehostetta, joita ei yllättäen ole tehty tietokoneella

”Huomattava mediatapahtuma”

Presidentti Mauno Koivisto oli tunnettu alisanonnoistaan – todennäköisesti tämä suomenkielinen termi keksittiin juuri häntä varten. Hänen periaatteisiinsa kuului, että kuiskaus kuuluu joskus paremmin kuin huuto. Koiviston yksi kuuluisimmista alisanonnoista lienee vuodelta 1989, jolloin hänen kommenttiaan pidettiin skandaalinomaisen kylmänä ja vähättelevänä.

Kirjailija Salman Rushdie, intialaissyntyinen Britannian kansalainen, oli saanut Iranissa tappotuomion. Hänen Saatanalliset säkeet -romaaninsa julistettiin Iranin uskonnollisen johtajan ajatollah Khomeinin toimesta jumalanpilkaksi ja Rushdiesta annettiin tappokäskyn. Seurasi kansainvälinen poliittinen kriisi ja monet länsimaat kutsuivat suurlähettiläänsä kotiin Iranista. 

Kun Koivistolta pyydettiin kommenttia kirjailijan tappotuomiosta, sanoi presidentti sen olevan ”huomattava mediatapahtuma”.

Rushdie on säilynyt hengissä, vaikka joutuukin jatkuvasti olemaan varuillaan. Esimerkiksi vuonna 2022 häntä puukotettiin hengenvaarallisesti ja hyökkäyksestä jäi pysyviä vammoja.

Kuolemantuomio on edelleen voimassa.

”Dr. Livingstone, I presume?”

David Livingstone oli skotlantilainen lääkäri, lähetyssaarnaaja ja tutkimusmatkailija, joka vuosien 1849 ja 1873 välillä kiersi Lontoon lähetysseuran nimissä ympäri Etelä- ja Keski-Afrikkaa.

Vuonna 1866 Livingstone lähti viimeiselle tutkimusmatkalleen tavoitteenaan löytää Niilin lähde. Kulkiessaan tuntemattomilla mailla Livingstone menetti yhteyden ulkomaailmaan vuosien ajaksi. Maailmalla hänen katoamisensa ympärillä liikkui paljon huhuja ja New York Heraldin nuori päätoimittaja James Gordon Bennett Jr päätti, että tohtorin kohtalo on selvitettävä, ja tunnettuna brittien vihaajana hän lähetti matkaan yhden tuoreimmista toimittajistaan, Henry Morton Stanleyn, sillä vain amerikkalainen osaisi hoitaa homman.

Bennett ei kuitenkaan tiennyt, että Stanley oli syntyjään walesilainen. Jos syntyperä olisi ollut tiedossa, ei historian kirjoihin olisi koskaan kirjoitettu kahden kohteliaan britin absurdia sananvaihtoa keskellä villiä Afrikkaa. 

Marraskuun 10. päivänä vuonna Stanley saapui nykyisen Tansanian alueella sijaitsevaan Ujijin kaupunkiin, jossa hän kohtasi etsimänsä miehen. Stanley riisui hattunsa ja ojensi kätensä sanoen ”Tohtori Livingstone, otaksun?”. Vastaus oli yksinkertainen ”kyllä”.

Livingstone oli jo tuossa vaiheessa heikossa hapessa – hän oli sairastunut koleraan ja hänellä oli pahoja märkiviä haavoja jaloissaan. Hän ei kuitenkaan suostunut jättämään Afrikkaa taakseen.

Vuonna 1873 Livingstone kärsi malariasta ja punataudista, ja noin kuukausi ennen menehtymistään hän summasi yhteen yli kaksikymmenvuotista kiertelyään Afrikassa tyylilleen uskollisesti: ”Tämä tutkimusmatka ei ole ollut pelkästään miellyttävä”.

”There seems to be something wrong with our bloody ships today”

Skagerrakin taistelu oli ensimmäisen maailmansodan laajin meritaistelu, joka käytiin Pohjanmerellä Jyllannin länsipuolella toukokuun viimeisenä päivänä vuonna 1916. 

Osapuolina taistelussa olivat Saksan avomerilaivasto 99 aluksellaan ja Britannian kuninkaallisen laivaston 151 alusta. Amiraali David Beattyn johtama osasto koki suuren tappion, kun hänen kaksi taisteluristeilijäänsä tuhoutuivat täysin saksalaisten onnistuneen harhautusliikkeen vuoksi.

Britit olivat kuvitelleet HMS Indefatigablen ja HMS Queen Maryn olevan tarpeeksi nopeita välttyäkseen pahimmilta osumilta, mutta ne olivatkin taistelutilanteessa turhan hitaita ja liian heikosti panssaroituja. Kahden aluksen yli 2000:sta sotilaasta selvisi hengissä vain 11.

Amiraali Beatty oli ymmällään tuhosta ja silminnähden järkyttynyt. Tunnereaktio ei kuitenkaan täysin välittynyt hänen tilannearviostaan: ”Näissä meidän perkeleen laivoissamme taitaa tänään olla jotain vikaa”.

”Obviously a major malfunction”

NASA:lla viestintäpäällikkönä 1980-luvulla toimineen Steve Nesbittin työnä oli toimia kommentaattorina avaruusalusten laukaisuissa ja muissa operaatioissa, jotka välitettiin suorana suurelle yleisölle.

Tammikuun 28. päivänä vuonna 1986 oli suuri päivä – avaruussukkula Challenger laukaistiin kymmenennelle lennolleen. Sukkulan apuraketin tiiviste kuitenkin petti ja Challenger tuhoutui vain 73 sekuntia laukaisun jälkeen. Koko seitsenhenkinen miehistö menehtyi onnettomuudessa.

Suuri joukko ihmisiä oli seuraamassa laukaisua Floridassa, Kennedyn avaruuskeskuksen läheisyydessä, ja jännittävä tapahtuma välitettiin myös suorana tv-lähetyksenä. Se tarkoitti siis sitä, että kaikki näkivät sukkulan tuleen syttymisen ja räjähtämisen juuri sillä hetkellä, kun se tapahtui. 

Nesbitt antoi tilannepäivityksen 43 sekuntia Challenger-avaruussukkulan tuhoutumisen jälkeen: ”Lennonjohto katsoo tilannetta hyvin tarkasti. Ilmeisemmin vakava toimintahäiriö”.

Lue myös:

• 10 käsittämätöntä yhteensattumaa – Näitä on lähes mahdoton uskoa todeksi!
• 10 kaikkien aikojen kummallisinta sotaa

Tammikuun 6. päivänä on loppiainen. Miksi loppiaista vietetään ja miten sitä juhlistetaan ympäri maailman? Suomessa tämän pyhäpäivän juhlinta keskittyy lähinnä siihen, että monilla on töistä vapaata. Näin on esimerkiksi vuonna 2025, kun loppiainen osuu mukavasti viikonlopun jatkeeksi maanantaille.

Kristillisessä perinteessä loppiaista on vietetty itämaan tietäjien kunniaksi. Nuo viisaat miehet saapuivat Betlehemin tähden johdattamina tervehtimään vastasyntynyttä kuningasta, Jeesusta. Toisaalla loppiainen on Jeesuksen kastetta juhlistava päivä ja vanhempi sekä merkittävämpi tapahtuma kuin joulu.

Listafriikki ottaa nyt katsauksen erilaisiin loppiaisen viettotapoihin ja siihen, mitä miehiä nämä itämaan tietäjät oikein olivat.

Loppiaisen ajankohta

Loppiainen on kristittyjen vanhimpia juhlia: sitä on vietetty jo noin 150-luvulta lähtien Jeesuksen syntymä- ja kastejuhlana. Miten tuo erityinen juhla määräytyi tammikuun 6. päiväksi? No samasta syystä kuin kaikki muutkin kristinuskon tärkeät pyhät: Se oli suosittu pakanallinen juhlapäivä, talvipäivänseisauksen ajankohta vanhojen kalentereiden ja ajanlaskun mukaan.

Joulu (joka nykyisin tunnetaan Jeesuksen syntymäjuhlana) sen sijaan asetettiin vasta vuonna 335 joulukuun 25. päivälle; sopivasti roomalaisen auringonjumalan Sol Invictuksen syntymäpäiväksi.

Jeesuksen alkuperäiselle syntymäjuhlalle piti siis keksiä jotain tapahtumaa, joten tammikuun 6. päivästä tuli itämaan tietäjien muistojuhla. Vanhat tavat kuitenkin pysyivät tiukassa, ja loppiainen oli vielä satojen vuosien ajan monessa maailman kolkassa joulua tärkeämpi juhla.

Suomessa loppiaista vietettiin vuosina 1973-1992 tammikuun 6. päivän jälkeisenä lauantaina – työmarkkinajärjestöjen (varmasti työnantajapuolen) vaatimuksesta. Sittemmin loppiainen on palautettu perinteiselle paikalleen ja monet saavat siitä arkivapaan.

Itämaan tietäjät

Itämaan tietäjistä ei oikeastaan tiedetä paljoakaan; heidät mainitaan Raamatussakin vain muutaman kerran. Raamatussa miesten kerrotaan tulleen idästä ja tuoneen mukanaan kolme lahjaa, mistä on itseasiassa tullut käsitys siitä, että heitä olisi ollut kolme.

Kertomukset kuitenkin vaihtelevat: oppineiden miesten lukumäärä on joissakin tarinoissa jopa kaksitoista. Raamattu ei myöskään mainitse miesten nimiä, ja he ovat saattaneet olla taikureita, kuninkaita, ennustajia, tähtitieteilijöitä – kukaan ei oikein tiedä varmaksi.

Noin vuoden 500 tienoilta peräisin oleva kreikkalainen kertomus kuitenkin avaa näiden viisaiden, joskin pakanallisten, miesten henkilöllisyyksiä: Nuubian ja Arabian kuningas Melchior, Tarsiksen kuningas Kaspar ja Saaban kuningas Balthasar.

Tarina idän tietäjistä on historian saatossa muuttunut useaan kertaan ja sitä on muunneltu erityisesti roomalaiskatolisen kirkon poliittisten tarkoitusperien mukaisesti.

Itämaan tietäjien lahjat – kultaa ja apua vaippaihottumaan

Itämaan tietäjät toivat Jeesukselle tarinan mukaan lahjoja: kultaa, mirhamia ja suitsukkeita. Ne olivat tuohon aikaan arvokkaimpia mahdollisia lahjoja.

Osa historian ja Raamatun tutkijoista on sitä mieltä, että perhe sai kalliita lahjoja siksi, että niiden turvin oli helppo paeta erinäisiä vainoja. Mutta kertomuksissa kolmelle lahjalle on annettu myös symbolinen merkitys.

Kultaa annettiin lahjaksi maallisen kuninkuuden johdosta. Suitsukkeet viittasivat jumaluuteen. Mirhami, eli öljystä ja yrteistä valmistettu tuoksuva neste, symboloi uhrilahjaa ja ihmisen kuolevaisuutta, ja sellaisena ennusti Jeesuksen tulevaa kohtaloa.

Toisaalta mirhaa on käytetty myös vaippaihottumien hoitoon, joten olosuhteet huomioon ottaen se oli ehkä hyödyllisin kaikista näistä lahjoista.

Loppiainen on lähetystyön juhla

Loppiaisena julistetaan myös lähetystyön sanomaa: se on näppärästi kiedottu yhteen itämaan tietäjien kanssa.

Tarinan mukaanhan itämaan tietäjät tulivat kaukaa vierailta mailta ja olivat etnisyydeltään kaikki erilaista alkuperää. He edustivat eri ikäluokkia ja kolmea tunnettua mannerta: Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa. Kansalaisuuksistaan huolimatta he saapuivat osoittamaan kunnioitusta vastasyntyneelle juutalaisten kuninkaalle. Joten summa summarum, joulun sanoma kuuluu kaikille kansoille.

Lähetystyöhön kuuluu siis olennaisena osana kristillisen uskon julistaminen, mutta järjestöt tekevät paljon humanitääristä työtä. Lähetystyö edistää muun muassa taloutta, koulutusta ja terveydenhuoltoa. Onneksi ristiretkistä on tultu jonkin verran eteenpäin, sillä lähetysjärjestöjen noudattamat kristilliset opit sallivat avun tarjoamisen ja antamisen ilman, että kenenkään tarvitsee kääntyä kristityksi.

Loppiainen Latinalaisessa Amerikassa

Loppiainen, Dia de Reyes eli kuninkaiden päivä, on Latinalaisessa Amerikassa ja Espanjassa erittäin merkittävä juhla. Vielä hyvin hiljattain se on ollut jopa suurempi juhlapäivä kuin joulu, mutta amerikkalainen kaupallisuus taitaa olla levittänyt lonkeronsa etelään, ja joulupukki tuo lahjat joulukuun 25. päivänä.

Perinteisesti lahjat ovat kuitenkin olleet itämaan tietäjien tuomia ja heille on myös kirjoitettu lahjatoiveet. Lapset laittavat edelleen loppiaisen aattona kengät ulko-oven (tai oman huoneen oven) eteen, täyttävät ne heinällä ja aamulla heinä on vaihtunut lahjoiksi. Miksi heinää? No, se on ollut evästä tietäjien kameleille!

Loppiaisena järjestetään myös ilotulituksia ja paraateja, joihin tietenkin pukeudutaan asianmukaisesti itämaan tietäjiksi.

Venäjällä hypätään avantoon

Kuten jo aiemmin mainittiin, loppiaisena juhlitaan myös Jeesuksen kastetta Jordanjoessa. Tämän uskotaan tapahtuneen juhlakalun ollessa 30-vuotias. Loppiaisen alkuperäinen nimi teofania tarkoittaa Jumalan ilmestymistä, ja sillä viitataan siihen, että kasteen saanut Kristus tunnistetaan ihmisten keskelle syntyneeksi Jumalaksi ja samaan hengen vetoon Jumala näyttäytyy maailmalle Pyhänä Kolminaisuutena.

Ortodoksisessa kirkossa ei niinkään muisteta itämaan tietäjiä, vaan juuri tätä kastetta. Loppiainen eli epifania onkin hyvin perinteinen kastepäivä.

Miljoonat itänaapurimme Venäjän ortodoksit osallistuvat vuosittain kastautumisseremoniaan, jonka olosuhteet ovat hieman hyytävämmät kuin Jeesuksella Lähi-idässä. Järven tai joen vesi pyhitetään upottamalla sinne risti kolmeen kertaan, ja myöhemmin jäähän tehdään ristin muotoinen avanto, johon ortodoksit pulahtavat niin ikään kolmesti (Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen). Seremonian ja veden uskotaan parantavan ja ehkäisevän sairauksia.

Bulgariassa tanssitaan jäisessä vedessä

Jos Venäjällä kastaudutaan avantoon kolmesti, niin bulgarialaiset vievät uiskentelun vielä pidemmälle. Myös siellä loppiainen on Jeesuksen kastejuhla, ja sitä kutsutaankin nimellä Yordanovden eli Jordanin päivä.

Bulgarialaisissa vesissä uskotaan tuolloin olevan puhdistavia ja parantavia voimia, jotka on tietenkin varattu vain miesväelle. Vanhan perinteen mukaan pappi siunaa ristin ja heittää sen hyiseen veteen – jokeen, järveen tai mereen – ja innokkaat miehet sukeltavat esineen perään. Se onnekas, joka löytää ristin ja tuo sen papille, saa erikoissiunauksen itselleen ja perheelleen; koko porukka on täten vapautettu sairauksista ja pahoista hengistä ainakin kuluvaksi vuodeksi.

Traditio on hieman erilainen Tundzhajoen rannalla Etelä-Bulgariassa, jossa Kaloferin kaupungin miehet ja pojat marssivat jokeen suorittamaan Mazhko horo -tanssin. Papin siunaama ristikin sinne on heitetty, mutta sen palauttajalla ei tanssin tuoksinnassa niin ole väliä, sillä siunaus on varattu nuorimmalle pojalle, joka uskaltautuu jäiseen veteen.

Myös Makedoniassa, Kreikassa ja Kyproksella on tapana kirmata veteen siunatun ristin perässä; toisille kokemus on maantieteellisestä sijainnista riippuen miellyttävämpi kuin toisille.

Joulu loppuu

Loppiainen tarkoittaa yleisesti joulun ajan loppumista; siitä sen suomenkielinen nimikin on peräisin. Suomessa joulua on vanhan tavan mukaan jatkettu Nuutinpäivään 13. tammikuuta saakka, mutta nykyisin loppiainen on se, joka päättää joulun juhlinnan. Sen jälkeen palataan kouluun ja normaaliin arkeen.

Loppiaisena on perinteisesti tavattu riisua koti joulusta: viedä kuusi pois ja kerätä koristeet laatikkoon odottamaan jälleen loppuvuotta. Vanhan uskomuksen mukaan joulukoristeiden pitäminen loppiaisen jälkeen tietää huonoa onnea, mutta aika moni uhmaa tätä taikauskoa, sillä varsinkin valot on mukava pitää hieman pidempään – jos ei nyt sentään ihan juhannukseen saakka.

Lue myös:

• 10 loogista selitystä Raamatun ihmeille – Jeesus käveli jäällä ja Mooses oli huumetripillä
• 10 brutaalia perinnettä, joita ei uskoisi enää harjoitettavan nykypäivänä