Kuin pahimmasta painajaisesta: Ullakolta kuuluu outoja ääniä, tavarat vaihtavat paikkaa ja jääkaapista katoaa ruokaa. Joku majailee kotona ilman lupaa!

Tai mitä liikkuisi mielessäsi, jos olet lomareissulla ja sen aikana joku on tunkeutunut kotiisi ja asettunut sinne asuakseen. Suomessa helppo homma: tunkeilija ulos ja syytteeseen. Muualla maailmassa asunnonvaltaajalla voi olla yllättäviä oikeuksia!

Listafriikki kertoo nyt kymmenen kauhutarinaa siitä, kuinka joku asui salaa ja luvatta toisen kotona – oli kyse sitten ullakolla tai kellarissa piilottelevasta hiipparista tai julkeasti asunnon haltuunsa ottaneista valtaajista.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset tosielämän kauhutarinat voit lukea tästä:

Kuuluuko ullakolta outoja ääniä? 10 pelottavaa tapausta, joissa joku asui luvatta ja salaa toisen kodissa – osa 1

Auttavainen tunkeilija ullakolla

Vuonna 1997 yhdysvaltalainen Amber Dawn muutti innoissaan uuteen asuntoon Enumclaw’ssa, Washingtonissa. Jo ensimmäisenä iltana ullakolta kuului askeleita, mutta Dawn ei hätääntynyt; hän pisti kaiken vilkkaan mielikuvituksensa piikkiin ja kattoluukkukin oli lukittu ullakon puolelta, joten eihän sinne kukaan pääsisikään. Toki hän ilmoitti kummallisista askeleista vuokraemännälle, joka epäili ullakolla olevan vain oravia tai pesukarhuja.

Vain 20-vuotias Dawn oli rautahermoinen nuori nainen, sillä hän jatkoi eloaan asunnossa, vaikka kummallisia tapahtumia ilmeni kerta toisensa jälkeen. Tavarat vaihtoivat paikkaa ja ruokaa katosi, mutta Dawn epäili syylliseksi veljeään, jolla oli avain asuntoon. Eräänä päivänä Dawn tuli kotiin huomatakseen asunnon tulvineen niin, että lattiat lainehtivat vettä, ja hän huolestui vain 9-viikkoisesta koiranpennustaan. Pentu oli kuitenkin turvassa – kylpyhuoneen lavuaarissa! Miten koira oli sinne päässyt!?

Karmaiseva totuus selvisi vasta puolen vuoden jälkeen. Eräänä iltana ollessaan rentoutuneena kylpyammeessa, Dawnin silmät osuivat ullakolle johtavaan kattoluukkuun, joka oli raollaan. Sillä sekunnilla hän laski mielessään yksi plus yksi, ja kaikki kuukausia kestäneet omituisuudet napsahtivat paikoilleen: joku oli ollut asunnossa hänen kanssaan alusta alkaen.

Dawn nousi ja pukeutui, nappasi koiransa ja löysi käteensä vielä vasarankin. Hän oli peloissaan, vaikka yritti koko ajan järkeillä, että henkilö ei varmastikaan halua vahingoittaa häntä; siihen kun olisi ollut monta mahdollisuutta. Lisäksi tuo tuntematon kämppäkaveri oli pelastanut hänen koiransa. Dawn soitti ystävälleen ja juoksi sen jälkeen ulos taakseen katsomatta.

Kun poliisit kävivät Dawn asunnon läpi, eivät he löytäneet ketään. Ullakolla oli kuitenkin kirja, ruokaa ja makuupussi; oli selvää, että joku asui salaa ullakolla.

Amber Dawn muutti asunnosta ulos heti seuraavana päivänä.

Mielipuolinen ex-mies

Ainoastaan etunimellään mediassa esillä ollut yhdysvaltalainen Tracy luuli päässeensä eroon entisestä miehestään, jonka kanssa hän oli eronnut jo 12 vuotta aiemmin. Asia ei ollut aivan niin. Etelä-Carolinassa yhdessä viiden lapsensa kanssa asunut Tracy nimittäin majoitti tietämättään kyseistä miestä ullakollaan vuonna 2012.

Eräänä päivänä Tracy kuuli katon yläpuolelta outoja ääniä ja passitti poikansa tarkistamaan ullakon; mitään normaalista poikkeavaa ei kuitenkaan löytynyt. Äänet jatkuivat läpi yön ja naisen makuuhuoneen katon rappaukset ropisivat alas. Aamulla Tracy soitti sukulaismiehen tarkastamaan yläkerran ja kuinka ollakaan, ullakon perimmäisestä nurkasta, useiden talvitakkien alta, löytyi ex-mies nukkumasta. Havahduttuaan hereille ja huomattuaan paljastuneensa mies pakeni kiireen vilkkaa ulos talosta leveä virne huulillaan.

Tracylle selvisi, että mies oli valinnut tarkasti paikan, johon hän ullakolla oli asettunut: hän oli nähnyt ilmastointiputken kautta suoraan Tracyn makuuhuoneeseen ja oli katsellut kunnon sekopään tavoin naista nukkumassa. Makuupaikan vieressä oli lukuisia kuppeja täynnä virtsaa ja ulostetta, ja niistä päätellen mies oli lymyillyt ullakolla parin viikon ajan. Poliisi sai miehen nopeasti kiinni.

”Jimmy antoi luvan”

Seattlessa asuva Davis Wahlman pisti heinäkuussa 2016 merkille muutamia omituisia asioita kodissaan. Kylpyhuoneen hyttysverkko oli ammeessa, valoja oli päällä huoneissa, joissa hän ei ollut niitä sytyttänyt ja palotikkaat oli vedetty esiin. Eräänä tavallisena tiistai-iltana Wahlman kuuli yläkerrasta kummallisia ääniä ja lähti tarkastamaan oliko sisään mahdollisesti päässyt jokin eläin.

Yllätys oli suuri, kun mies huomasi toimistonsa valojen olevan päällä ja huoneen ovi oli lukittu sisäpuolelta. Hän koputti oveen ja sisältä kuului naisen ääni: ”Onko siellä Jimmy?”. Wahlman tietenkin vastasi kieltävästi ja kysyi naiselta, miksi tämä oli hänen talossaan. Siinä välissä Wahlman ehti myös soittaa poliisit.

Kaksikko kävi hetken aikaa sekavaa ”keskustelua” oven läpi, kunnes nainen avasi lukon ja jatkoi paasaamistaan kasvotusten: ”Tämä on minun taloni. Asun täällä. Jimmy antoi luvan asua täällä. Olen ollut täällä kolme päivää. Jimmy sanoi, että voin jäädä.”.

Wahlman yritti pitää tunkeilijan sisällä poliisien tuloon saakka, mutta nainen ehti paeta paikalta. Kävi ilmi, että tämä oli oleillut Wahlmanin ullakolla, johon pääsi yläkerran toimiston kattoluukun kautta. Kauanko hän oli majaillut toisen kodissa, sitä on vaikea sanoa: ehkä kolme päivää mysteerisen Jimmyn luvalla?

Kutsumaton vieras talon alla

Yhdysvaltalainen, 73-vuotias Velma Kellen värjötteli vuoden 2012 syksyn ja talven kodissaan Yelmissä, Washingtonissa. Hän arveli lämmityslaitteensa olevan rikki ja hankki tilalle uuden hieman ennen joulua. Ongelma ei kuitenkaan korjaantunut, joten hän soitti paikalle huoltomiehen.

Syy viileyteen selvisi hyvin nopeasti: joku oli katkaissut lämmityslaitteen putket ja ohjannut lämmön talon alle kellariin. Tuo samainen ”joku” oli majaillut kuukausien ajan Kellerin jalkojen alla ilman, että nainen tai edes hänen kolme koiraansa olisivat huomanneet tunkeilijaa.

Keller oli kuitenkin pistänyt merkille omituisia asioita: pihaportti oli monesti ollut auki ja tasaisin väliajoin sisälle leijaili savun hajua. Korjaaja ei löytänyt talon alta kutsumattomia vieraita sillä hetkellä, mutta todistusaineistona hänellä oli näyttää tyhjä oluttölkki.

Käänteinen joulupukki ullakolla

Tapaninpäivänä vuonna 2008 Wilkes-Barressa, Yhdysvalloissa, asuva Stacy Ferrance yllättyi melkoisesti, kun hänen kotinsa ullakolta asteli outo mies pukeutuneena perheen tyttären housuihin ja Ferrancen omaan huppariin ja tennareihin.

Jotain aavistusta omituisuuksista Ferrancen perheellä oli ollut, sillä Stacy oli kuullut kummallisia ääniä, mutta arvellut niiden olevan peräisin vain lasten leikeistä. Joulupäivänä talolle kuitenkin soitettiin poliisi, sillä kateissa oli läppäri, iPod ja jonkin verran käteistä. Merkkejä varkaista tai murrosta ei kuitenkaan löytynyt. Seuraavana päivänä virkavalta hälytettiin takaisin, sillä Stacy huomasi jalanjälkiä makuuhuoneensa komerossa, jossa sijaitsi kattoluukku ullakolle.

Silloin 21-vuotias Stanley Carter jäi kiinni tunkeilustaan. Carter oli majaillut ystäviensä luona Ferrancejen naapurissa – he asuivat paritalossa – mutta kaverit olivat pyytäneet hieman ennen joulua, että tämä muuttaisi pois. Joulukuun 19. päivänä ystävät ilmoittivat Carterin kadonneeksi. Mies ei kuitenkaan ollut kaukana, sillä hän oli päättänyt siirtyä paritalon yhteiselle ullakolle ja päässyt sitä kautta käsiksi naapureiden tavaroihin, jääkaapille ja vaatekaapeille.

Poliisit löysivät ullakolta paperin, joka oli otsikoitu ”Stanleyn joululahjalista”. Siihen hän oli kirjoittanut ylös kaikki talosta anastamansa ja itselleen lahjoittamansa tavarat. Käänteisesti toimiva joulupukki lähti lopulta vastustelematta virkavallan matkaan.

Lue myös:

• ”Pyysin nuorta verta” – Hyytävä tositarina suositun The Watcher -mysteerisarjan taustalla
• Todistajansuojelu on salaisista salaisinta: Minkälainen tämä Suomessakin toimiva ohjelma oikeasti on?

Outoja ääniä ullakolta, tavarat vaihtavat paikkaa, jääkaapista katoaa ruokaa – piilotteleeko kotonasi joku ulkopuolinen? Tässä kymmenen hyytävää tapausta, joissa joku asui ilman lupaa toisen kodissa.

Ajatus siitä, että joku asuu kotonasi salaa ja piilottelee jopa kuukausien ajan ullakolla tai vaatekomerossa, on kuin pahimmasta painajaisesta.

Entäs sitten sellainen tapaus, että olet esimerkiksi lomareissulla, jonka aikana joku on tunkeutunut kotiisi ja asettunut sinne asuakseen. Suomessa helppo homma: tunkeilija ulos ja syytteeseen. Muualla maailmassa asunnonvaltaajalla voi olla yllättäviä oikeuksia!

Listafriikki kertoo nyt kymmenen kauhutarinaa siitä, kuinka joku on asunut toisen kodissa luvatta – oli kyse sitten ullakolla tai kellarissa piilottelevasta hiipparista tai julkeasti asunnon haltuunsa ottaneista valtaajista.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset tosielämän kauhutarinat ovat luvassa myöhemmin.

Nainen ylähyllyllä

Ehkäpä tunnetuin tapaus, jossa joku on asunut luvatta ja salaa toisen kodissa, tulee Japanista. Vuonna 2008 nimettömänä pysyttelevä 57-vuotias mies päätti selvittää, miksi hänen kodissaan tapahtuu outoja asioita, muun muassa jääkaapista katosi ruokaa. Hän asensi valvontakamerat, jotka lähettivät kodista reaaliaikaista kuvaa hänen puhelimeensa. Mies oletti näkevänsä murtovarkaita, mutta totuus oli vielä kauhistuttavampi. 

Eräänä päivänä puhelimeen tuli video: tuntematon nainen kävi jääkaapilla hakemassa hiukopalaa. Talon omistaja hälytti paikalle poliisit, jotka rynnistivät sisään uskoen nappaavansa murtovarkaan kiinni verekseltään. Kaikkien hämmästykseksi ikkunat ja ovet olivat lukossa eikä missään näkynyt merkkejä murtautumisesta. Virkavalta kävi läpi koko talon, mutta ketään ei löytynyt ennen kuin he kurkistivat erään vaatekomeron ylähyllylle: siellä kyyhötti pelokas nainen, joka paljastui kodittomaksi Tatsuko Horikawaksi.

Horikawa oli pitkän aikaa kiertänyt talosta taloon ja asunut aina hetken aikaa täysin outojen ihmisten kodeissa asukkailta salaa. Ilmeisesti 58-vuotias Horikawa oli kovasti mieltynyt viimeisimpään asuntoon, sillä hän oli asustellut siellä vuoden verran ennen kiinnijäämistään. Jäiks!

Horikawa paljasti poliiseille, että oli oppinut tuntemaan kämppiksensä unirytmin ja päivittäiset tavat niin hyvin, että pystyi käymään huoletta ulkona kävelyillä, laittamaan ruokaa ja käymään suihkussa.

Vaatteet kiertoon

Pohjois-Carolinan yliopistossa opiskeleva Maddie ja hänen kämppäkaverinsa naureskelivat tammikuussa 2019, että heidän asunnossaan kummitteli. Maddien vaatteita katosi komerosta ja eräänä päivänä kylpyhuoneen seinässä näkyi kädenjälkiä. Jossain vaiheessa vitsailut alkoivat olla väkinäisiä.

Helmikuun 2. päivänä Maddie kuuli vaatekomerostaan meteliä ja päätti kysyä kuka siellä oli. Vastaus tuli nopeasti: ”Ai, minun nimeni on Drew”. Maddie aukaisi varovasti oven ja siellä tosiaan oli tuntematon mies pukeutuneena päästä varpaisiin Maddien vaatteisiin.

Maddie soitti poikaystävälleen, joka hälytti poliisit paikalle. Virkavaltaa odotellessaan Maddie jututti miestä estääkseen tätä pakenemasta, mistä mies oli enemmän kuin tyytyväinen ja jatkoi vain Maddien vaatteiden kokeilemista ja peilailua kehuen välillä nuoren naisen ulkonäköä.

Tunkeilija osoittautui 30-vuotiaaksi Andrew Swoffordiksi, joka sai lukuisia rikossyytteitä muun muassa kotirauhan rikkomisesta ja identiteettivarkaudesta. Hämmentävää tapahtuneessa oli se, että kukaan ei tiennyt, miten mies oli päässyt taloon sisälle ja missä hän oli piilotellut, sillä ovet oli aina pidetty lukossa, lukot oli hiljattain vaihdettu eikä merkkejä murrosta ollut havaittavissa.

Talonvaltaajien käsittämättömät oikeudet

Mitä tapahtuu, kun joku asuu luvatta toisen kodissa? Siitä on varmasti seuraamuksia. Mutta mitä sitten, jos se on täysin laillista? Tämä on vähän tällainen ”vain Amerikassa” -juttu. 

Dayna ja Troy Donovan muuttivat syksyllä 2011 Littletonin kaupungista Coloradosta toiseen osavaltioon, Indianaan, koska Troy oli saanut sieltä töitä. He laittoivat omistamansa talon talviteloille odottamaan kevättä, kun he taas palaisivat kotiin.

Donovanien tietämättä heidän taloonsa oli tunkeutunut talven aikana kaksi ihmistä: Jose Rafael Leyva-Caraveo ja Veronica Fernandez-Beleta. Kun perhe palasi Littletoniin keväällä 2012, ei heillä ollut mahdollisuutta muuttaa takaisin kotiinsa, sillä se oli talonvaltaajien hallussa.

Leyva-Caraveo ja Fernandez-Beleta väittivät maksaneensa talosta 5000 dollaria ja vetosivat niin sanottuun asunnonvaltaajan oikeuteen. Kyseinen laki on todella olemassa useassa Yhdysvaltain osavaltiossa, mutta Coloradon lain mukaan kiinteistön pitäisi olla ollut tyhjillään useita vuosia ennen kuin joku voi vain ottaa sen haltuunsa ilman omistajan suostumusta.

Donovanit eivät kuitenkaan voineet tehdä juuri mitään. Poliisi ei suostunut puuttumaan asiaan, sillä kyseessä oli mahdollisesti siviilikanne, ei rikosasia, sillä kaksikon ei voitu todistaa murtautuneen sisään. Valtaajat hakivat lähestymiskieltoa, jonka mukaan Donovanit eivät voineet tulla kotinsa lähelle. Lähestymiskielto myönnettiin.

Donovanit nostivat luonnollisesti siviilikanteen, jonka he kaikesta järjettömyydestä huolimatta onneksi voittivat, ja Leyva-Caraveo ja Fernandez-Beleta määrättiin poistumaan 48 tunnin kuluessa. Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen, sillä Veronica Fernandez-Beleta oli hakenut itsensä konkurssiin, eikä vararikossa olevaa talonvaltaajaa saa häätää – se lukee laissa.

Donovanit asuivat kahden pienen tyttärensä kanssa kuukausien ajan sukulaistensa nurkissa, kun asiaa setvittiin oikeudessa. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: Perhe sai heinäkuussa 2012 luvan muuttaa tuomarin päätöksellä takaisin kotiin. 

Ei sittenkään ”vain Amerikka” -juttuja 

Suomessa asunnonomistaja on kuningas, mutta näin ei ole monessa muussa maassa. Esimerkiksi Ranskassa vuokralaisella on lain mukaan vahva asema, eikä häätö onnistu noin vain, vaikka siihen olisi syytä. Ylen Pariisin-kirjeenvaihtajan Annastiina Heikkilän mukaan häätäminen on vuosia kestävä oikeusprosessi ja kokonaan kiellettyä talvisin. 

Vuokralaisten suoraan sanottuna epäreilut oikeudet ovat johtaneet kauhutarinoihin asunnonvaltaajista, joille omistajien on hankala tehdä mitään. Heikkilä kirjoittaa, että sanomalehti Le Figaron mukaan eräs ranskalaismies oli menettänyt talonsa hallinnan asiansa osaavalle valtaajaperheelle. Mies oli etsinyt uusia vuokralaisia ja tämä kolmilapsinen perhe oli aiemmin käynyt katsomassa asuntoa. Omistajan ollessa matkoilla perhe oli tunkeutunut keskellä yötä taloon, ja pistänyt töpinäksi: nimi oli vaihtunut postilaatikkoon ja uusi sähkösopimus oli solmittu. 

Kun valloitus tuli talonomistajan tietoisuuteen, oli aikaa kulunut useampi vuorokausi, ja Ranskan lain mukaan poliisi pitää hälyttää häätötoimiin 48 tunnin kuluessa, mikäli haluaa välttyä pitkältä oikeustaistelulta. Uskomatonta!

Valtaajat asuivat talossa lähes puolitoista vuotta – ilmaiseksi – ja saivat tuona aikana neljännen lapsensa. He laittoivat myös talon sisustuksen uusiksi ja asensivat takapihalle trampoliinin ja uima-altaan. 

Ranskassa talonvaltaukset ovat verrattain yleisiä, ja useimmiten kohteeksi joutuvat remontissa olevat talot tai kakkosasunnot, joiden valtaamista ei todennäköisemmin havaita kriittisen kahden vuorokauden aikana.

Huolimaton tunkeilija

Pittsburghissa, Yhdysvalloissa, asuvalla Katy Florylla oli huhtikuussa 2019 outo tunne. Aivan kuin hän ei olisi kodissaan yksin. Toki 37-vuotiaan Floryn kaksi tytärtä asuivat saman katon alla, mutta kodissa alkoi ilmetä merkkejä ylimääräisestä asukista. Floryn selkäpiitä karmi, sillä hänen epäilynsä kohdistuivat väkivaltaiseen ex-puolisoon Cary Cocuzziin.

Tunne voimistui, kun WC-istuin oli jätetty ylös (talossa ei ollut käynyt aikoihin miesvieraita) ja kellarin nurkasta löytyi makuuhuoneesta kadonnut peitto.

Eräänä päivänä Floryn ollessa yksin kotona, hän kuuli makuuhuoneestaan meteliä ja meni katsomaan riehuivatko kissat siellä keskenään. Pahin painajainen oli kuitenkin totta, kun oven takana seisoi lähestymis- ja yhteydenottokiellon saanut Cocuzzi. Mies kävi Floryn kimppuun, mutta tämä onnistui rimpuilemaan irti ja juoksemaan pihalle pakoon.

Kun poliisit saapuivat talolle, löysivät he Cocuzzin piileskelemästä vaatekasan alla. Mies kertoi majailleensa Floryn kellarissa ja ullakolla muutaman viikon ajan, koska oli ”kyllästynyt olemaan koditon”. No, todennäköisesti Cocuzzille järjestyi katto pään päälle valtion toimesta.

Lue myös:

• Top 10 kummittelevat tiet: Uskaltaisitko lähteä aavemaiselle ajelulle? Osa 1
• Top 10 pelottavimmat kauhuelokuvat – Mikä nostattaa eniten sydämensykettä? 

Lastenkirjojen onnelliset sadut eläinten keskuudessa kasvaneista villilapsista ovat kaukana niistä tositarinoista, joita tällä listalla esittelemme.

Tosielämän tarzaneiksi ja mowgleiksi kutsutut villilapset ovat joutuneet omilleen luontoon ja eläneet eläinten kanssa pitkän aikaa ilman minkäänlaista ihmiskontaktia. Toisin kuin satuhahmojen kohdalla, nämä lapset eivät useinkaan opi puhumaan eikä sopeutuminen yhteiskuntaan ole helppoa.

Monet kuuluisat tarinat villilapsista ovat osoittautuneet lopulta keksityiksi, kuten kävi esimerkiksi tunnettujen intialaisten siskosten Amalan ja Kamalan kohdalla. Jo 1920-luvulta lähtien nuo susilapsiksi nimetyt sisarukset ovat olleet oppikirjoissa ja mediassa esimerkkinä villilapsista.

Todellisuudessa vaikeasti kehitysvammaisia tyttöjä käytettiin vain hävyttömästi hyväksi orpokodin markkinoinnissa ja maineen kohottamisessa. He eivät milloinkaan olleet kasvaneet susien kanssa.

Mutta todellisiakin tapauksia on olemassa. Listafriikki esittelee nyt kymmenen tarinaa villilapsista, jotka ovat oikeasti ja todistetusti eläneet eläinten keskuudessa ja selvinneet hengissä ainoastaan niiden avustuksella.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi tarinaa voit lukea tästä:

Villilapset: 10 tarinaa eläinten kasvattamista lapsista – osa 1

Sujit Kumar

Fijiläinen Sujit Kumar oli kaksivuotias, kun hänen äitinsä teki itsemurhan ja hänen isänsä tapettiin. Ei mikään loistelias alku elämälle. Mutta Kumarin ensimmäisetkään elinvuodet eivät olleet olleet onnellisia – vanhemmat olivat nimittäin sulkeneet hänet kanakoppiin. Vanhempien kuoltua Kumar jäi isoisänsä hoiviin, mutta tämä päätti pitää pojan kanojen kanssa häkissä.

Kumar oli kahdeksanvuotias, kun hänet löydettiin keskeltä tietä kotkottamassa ja räpyttelemässä käsiään. Pojan huostaan ottaneet ihmiset yrittivät opettaa tätä ”ihmisten tavoille”, mutta Kumar söi ruokansa suoraan lautaselta nokkien, istui tuolilla kuin orrella ja suostui nukkumaan vain lattialla. Hän yksinkertaisesti käyttäytyi kuin kanat.

Hän ei puhunut sanaakaan, vaan äänteli tekemällä teräviä naksautusääniä kielellään. Kumar päätettiin siirtää pääkaupunki Suvassa sijaitsevaan vanhainkotiin, jossa hän vietti elämänsä seuraavat 22 vuotta – suurimman osan ajasta sänkyynsä sidottuna.

Vuonna 2002 australialainen Elizabeth Clayton oli vanhainkodissa toimittamassa lahjoitusta, kun hän sattumalta näki Kumarin. Nuori mies yritti purra muita ihmisiä, huitaisi ruokansa tarjottimelta maahan ja söi sen sieltä suoraan suullaan.

Clayton halusi tarjota 31-vuotiaalle Kumarille paremmat oltavat. Vain muutamassa vuodessa tämä oppi ymmärtämään yksinkertaisia kehotuksia, ja jopa hymyilemään ja ottamaan katsekontaktia; mutta ei muihin kuin kanssaan eniten aikaa viettäneisiin muutamiin ihmisiin.

Todennäköisesti Kumar ei tule koskaan puhumaan, sillä puheen oppimisen ikkuna sulkeutuu viimeistään teini-iän alkaessa, eikä kukaan ollut ennen Claytonin saapumista puhunut Kumarille. Mutta onneksi kommunikoida voi monella muullakin tavalla!

Ivan Mishukov

Vuona 1998, kun Ivan Mishukov oli kuusivuotias, pelastivat poliisit hänet Moskovan kaduilta. Kaksi vuotta aiemmin poika oli karannut kotoaan päästäkseen pois äitinsä ja tämän väkivaltaisen miesystävän luota.

Asuessaan orpona kadulla Mishukov alkoi kerjätä, mutta yksinäisyys otti vallan. Vaihtoehtoja ei juuri ollut, joten hän alkoi jakaa saamaansa ruokaa kulkukoirien kanssa. Vastineena ravinnosta koirat suojelivat poikaa niin kylmältä kuin pahantekijöiltäkin. Jossain vaiheessa Mishukov eteni lauman johtajaksi.

Poikaa yritettiin toistuvasti saada kiinni, mutta ainakin kolme kertaa hän pakeni laumansa avustuksella virkavallan kynsistä. Lopulta Mishukov saatiin napattua erottamalla johtaja laumastaan jättämällä erään ravintolan keittiöön syötti koirille.

Koska Ivan Mishukov oli nelivuotias karatessaan kotoaan, oli hän jo oppinut puhumaan, joten kieli palautui nopeasti takaisin ihmisten seurassa ja lopulta hän puhui kuin ei ikinä olisi lopettanutkaan. Mishukov sopeutui sulavasti takaisin yhteiskuntaan, kävi arvostetun kadettikoulun ja palveli Venäjän armeijassa.

Nykyään Mishukov työskentelee tehtaassa ja on kiitollinen monelle eri taholle: kasvattiäidille, joka otti hänet kadulta hoiviinsa; poliiseille, jotka vastustuksesta huolimatta ottivat hänet kiinni; ja tietysti sille koiralaumalle, jonka ansiosta hän pysyi hengissä.

Dina Sanichar

Vuonna 1867 Uttar Pradeshin maakunnassa, Intiassa, lähellä Bulandshahrin kaupunkia joukko metsästäjiä seurasi susilaumaa, kun he huomasivat eläinten joukossa jotain eriskummallista. Mukana näytti juoksevan ihmislapsi neljällä raajalla.

Metsästäjät jäivät seuraamaan tilannetta ja päättivät sytyttää luolan suuaukolle tulen savustaakseen asukit ulos. Sudet ammuttiin, kun ne tulivat esiin, ja miehet veivät noin kuusivuotiaaksi pojaksi osoittautuneen lapsen mukanaan.

Poika vietiin agralaiseen orpokotiin, jossa nunnat antoivat hänelle nimen Dina Sanichar ja yrittivät opettaa hänelle ihmisten tapoja. Se osoittautui hankalaksi, sillä vaikutti siltä kuin poika olisi elänyt koko pienen ikänsä villinä luonnossa. Hän ei puhunut eikä kävellyt kahdella jalalla, vaan yritti purra ja murisi.

Dinalle ei kelvannut ruoaksi kuin raaka liha ja hän söi kaiken suoraan maasta. Pojalla oli myös tapana järsiä luita kuin teroittaakseen hampaitaan. Orpokodin lähetystyöntekijät yrittivät vieroittaa häntä lihasta ja saada hänet pitämään vaatteita, mutta poika repi kaiken ylleen puetun pois.

Hiljalleen Dinan käytös rauhoittui ja hän otti jopa silloin tällöin kontaktia orpokodin muihin lapsiin ja työntekijöihin. Hän oppi pukemaan itse ja huolehtimaan muutamasta henkilökohtaisesta tavarastaan. Dina oppi seisomaan suorassa ja kävelemään kahdella jalalla, mutta puhumaan hän ei koskaan oppinut.

Ainut henkilö, jonka kanssa Dina muodosti minkäänlaisen yhteyden, oli viisi vuotta häntä myöhemmin orpokotiin tullut poika, joka oli niin ikään elänyt villinä. Dina opetti tälle muun muassa miten kupista juodaan. Dina Sanichar kuoli todennäköisesti tuberkuloosiin vuonna 1895 asuttuaan lähes 20 vuotta orpokodissa.

Dinan arvellaan toimineen inspiraationa Rudyard Kiplingin kirjoittamaan vuonna 1894 ilmestyneeseen Viidakkokirjaan ja Mowglin tarinaan.

Oksana Malaya

Oksana Malaya on ukrainalainen nainen, joka vuonna 1986, ollessaan kolmivuotias, lukittiin ulos alkoholistivanhempiensa toimesta. Suojaa ja lämpöä etsiessään tyttö ryömi ainoaan löytämäänsä paikkaan: koiratarhaan.

Koirat sallivat tytön läsnäolon, ja tämä söi mitä tahansa koirilta jäi tähteiksi. Silloin tällöin hän ilmeisesti kävi hakemassa vanhasta kodistaan ruokaa, mutta ihmiset eivät enää tuntuneet omalta lajilta, sillä hän oli täysin sopeutunut elämään koirien kanssa. Vasta viisi vuotta myöhemmin joku naapureista ilmoitti poliisille, että lähitalossa on pieni tyttö, joka elää koirahäkissä.

Kun Malaya pelastettiin, oli hän menettänyt täysin puhekykynsä ja liikkui nelinkontin. Orpokotiin sijoitetulle tytölle opetettiin kävelemistä, käsin syömistä ja ennen kaikkea puhumista, joka onnistuikin lopulta, sillä ennen koirien kanssa elämistä hän oli ehtinyt oppia puhumaan.

Ensimmäisinä vuosina orpokodissa hän kulki mieluummin nelinkontin, ulvoi ja haukkui, hautasi tai piilotti aina kaiken saamansa, ja piti hygieniastaan huolta kuten koirat. Ihmeellistä kyllä, vuosien mittaan ja intensiivisellä hoidolla Malaya onnistui vähentämään koiramaista käytöstä, ja nyt nelikymppisenä hän työskentelee maatilalla, vaikka ei koskaan tule kykenemään täysin itsenäiseen elämään.

Ramu

Ramun tarina on hyvin samanlainen kuin aiemmin mainitun susilapsen Dina Sanicharin elämä. Ramu löytyi Uttar Pradeshin metsistä viime vuosisadan puolivälin tietämillä. Hän oli arvioiden mukaan enintään viisivuotias ja hänet löydettiin metsästä suden pentujen seurassa – hänen kehonsa oli arpien peittämä ja hän liikkui neljällä raajalla.

Ramu joi vettä lipomalla sitä kielellään suuhunsa ja söi paljon mieluummin raakaa lihaa kuin kypsennettyä. Orpokotiin saapuessaan Ramulla oli lähetystyöntekijöiden mukaan takkuiset hiukset ja pitkät, vahvat kynnet. Vaikka Ramu oppi kylpemään ja pukeutumaan, ei hän koskaan täysin sopeutunut ihmiselämään. Kerran jos toisenkin hän hiipi yön pimeydessä ulos ja hyökkäsi orpokodin kanahäkkiin saadakseen mieleistään lihaa. Ramu menehtyi teini-ikäisenä 1960-luvulla.

Miten Ramu sitten oli päätynyt viidakkoon? Häntä hoitanut lääkäri D. N. Sharma on sanonut, että on hyvin yleistä, että Intiassa maanviljelijät jättävät pienetkin lapset pellon reunaan ollessaan itse töissä. Jos ohi kulkee naarassusi, jolla on oma pentue, saattaa sen äidinvaisto herätä ja se kantaa pienen lapsen mukanaan pesäänsä.

Lue myös:

• Äidit, jotka sepittävät tai aiheuttavat lapsilleen sairauden – 10 tapausta välillisestä Münchausenin syndroomasta
• Kuolemanenkelit: 10 kylmäveristä sairaanhoitajaa, jotka paljastuivat sarjamurhaajiksi

Tämän listan villilapset ja heidän tarinansa ovat kaikkea muuta kuin onnellisia satuja elämästä eläinten keskuudessa.

Tosielämän tarzaneiksi ja mowgleiksi kutsutut villilapset ovat joutuneet omilleen luontoon ja eläneet eläinten kanssa pitkän aikaa ilman minkäänlaista ihmiskontaktia. Toisin kuin satuhahmot, nämä lapset eivät useinkaan opi puhumaan ja sopeutuminen yhteiskuntaan on äärimmäisen hankalaa.

Monet tarinat villilapsista ovat osoittautuneet lopulta keksityiksi, kuten on käynyt esimerkiksi hyvinkin kuuluisien, intialaisten siskosten Amalan ja Kamalan kohdalla. Jo 1920-luvulta lähtien nuo susilapsiksi nimetyt sisarukset ovat olleet oppikirjoissa ja mediassa esimerkkinä villilapsista. On kuitenkin käynyt ilmi, että molemmat tytöt kärsivät vakavasta kehitysvammasta ja heitä käytettiin vain orpokodin markkinoinnissa ja maineen kohottamisessa. He eivät olleet susien kasvattamia. Mutta Listafriikki löysi tapauksia, jossa sudet tosiaankin ovat ottaneet lapsia mukaan laumaansa.

Tässä on kymmenen tarinaa villilapsista, jotka ovat oikeasti ja todistetusti eläneet eläinten keskuudessa ja selvinneet hengissä ainoastaan niiden avustuksella.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi tarinaa voit lukea tästä:

Villilapset: 10 tarinaa eläinten kasvattamista lapsista – osa 2

Marcos Rodríguez Pantoja

Marcos Rodríguez Pantoja oli seitsemänvuotias köyhän perheen lapsi, joka myytiin isänsä toimesta vuohipaimenelle Sierra Morenan vuoristossa Espanjassa. Paimen kuitenkin menehtyi pian ja pojan oli opittava selviytymään yksin.

Hän oli ehtinyt oppimaan välttämättömiä taitoja ja selvisi vuorilla 12 vuotta (1953-1965) ilman minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Yksin hän ei kuitenkaan ollut, vaan ystävystyi susilauman kanssa. 

Poliisi otti pitkätukkaisen ja peuran nahkaan pukeutuneen Rodríguezin 19-vuotiaana kiinni, minkä jälkeen tämä aloitti pitkän sopeutumisen takaisin ihmisten pariin. Vuonna 2018 tehdyssä haastattelussa mies kuitenkin kertoi, että ei koskaan tuntenut oloaan täysin kotoisaksi epäluotettavien ihmisten parissa, ja oli monesti 50 vuoden aikana haaveillut palaavansa takaisin vuoristoon.

Susiin Rodríguez kertoi tutustuneensa hyvin alkuvaiheessa. Hän oli eräänä sateisena päivänä ryöminyt suojaan löytämäänsä luolaan vain todetakseen, että siellä oli suden pentuja. Kun niiden emo saapui saaliin kanssa pesään, oli se ensin murissut tunkeilijalle, mutta sitten tarjonnut palan lihaa myös hänelle. Rodríguez oli voittanut susien luottamuksen.

Monet pitävät miehen tarinaa sepitettynä, mutta antropologi Gabriel Janer Manila, joka 1970-luvulla tutki Rodríguezin elämää, on vakuuttunut siitä, että kertomus pitää paikkansa. Hän ja muut tutkijat eivät kuitenkaan usko, että sudet pitivät miestä yhtenä omistaan, vaan lähinnä sietivät tätä laumansa hännystelijänä, joka ei ollut millään lailla uhka.

Todennäköisesti lauman johtaja piti miestä jollain tavalla hyödyllisenä, sillä Rodríguez on kertonut muun muassa jatkuvasti kalastaneensa koko laumalle syötävää.

John Ssebunya

Ugandalainen John Ssebunya pakeni kotoaan noin kolmivuotiaana, kun hän todisti isänsä surmaavan äitinsä. Kun Ssebunya lopulta voin vuoden jälkeen pelastettiin viidakosta, alkoi sopeutuminen yhteiskuntaan uudelleen ja opettajapariskunta Paul ja Molly Wasswa adoptoi hänet.

Ssebunya on kertonut, että muistaa hämärästi sen, kun vihermarakatit lähestyivät häntä ensimmäisen kerran tarjoten pähkinöitä ja juuria ruoaksi. Ne olivat aluksi varuillaan, mutta koska pieni poika ei osoittautunut vaaralliseksi, alkoivat ne opettaa häntä kulkemaan metsässä, etsimään ruokaa ja kiipeämään puihin. 

Koska Uganda oli 1980-luvun lopulla verisen sisällissodan näyttämönä, eivät ihmiset uskaltaneet kulkea vapaasti metsässä. Eräänä päivänä vuonna 1989 Millie-niminen nainen harhautui polttopuita kerätessään tavallista syvemmälle viidakkoon ja kohtasi lauman vihermarakatteja. Yksi niistä kuitenkin näytti kummalliselta; sillä ei ollut häntää. Lähempi tarkastelu tuotti Millielle elämänsä shokin. Kyseessä olikin ihminen! Apinat yrittivät suojella poikaa kyläläisiltä, jotka tulivat pelastamaan häntä metsästä: ne kiljuivat villisti ja heittelivät keppejä tunkeilijoita kohti.

Takaisin ihmisten parissa Ssebunyaa opetettiin hiljalleen irti viidakon tavoista: hänelle annettiin kypsennettyä ruokaa, mikä johti kolmen päivän sairaalareissuun, hän osasi puhua, mutta hitaasti ja harkitsevasti, ja käveleminen sujui vähän vinosti. Pojan polvet olivat valkoisten kovettumien peittämät ja kynnet pitkät ja kaartuvat. 

Ssebunya ei vielä kymmenen vuoden jälkeenkään ottanut mielellään katsekontaktia ihmisiin ja lähestyi vieraita usein sivusuunnasta, kuten apinoilla on tapana tehdä. Ssebunyalla oli myös omalaatuinen tapa hymyillä: hän veti huulensa rullalle niin että ikenet näkyivät kokonaan. 

Kun teini-ikäiseltä Ssebunyalta kysyttiin haastattelussa vuonna 1999, että minkälaisin tuntein hän muistelee apinoita, oli vastaus seuraava: ”Olen tietenkin kiitollinen, mutta en niiden osoittaman rakkauden vuoksi vaan siksi, että ilman niitä en olisi ikinä selvinnyt hengissä ja päässyt kokemaan ihmisten antamaa rakkautta.”. 

Andrei Tolstyk

Altain tasavallassa Etelä-Siperiassa alettiin vuonna 2004 ihmettelemään, että miksi Andrei Tolstykiä ei oltu ilmoitettu kouluun. Kun paikalliset sosiaalityöntekijät päättivät lähteä käymään Tolstykin perheen luona, oli järkytys talolla suuri: vastassa oli seitsemänvuotias poika koiran kanssa. Oli selvää, että talossa ei ollut asunut ketään muuta vuosikausiin.

Kun Tolstyk oli vain kolmen kuukauden ikäinen, olivat hänen vanhempansa jättäneet poikansa oman onnensa nojaan. Kovin kauaa noin pieni vauva ei ilman huolenpitoa selviäisi hengissä, ja kuin ihmeen kaupalla perheen lemmikkikoira oli hoivannut lasta ja saanut pidettyä tämän elossa. Kukaan ei tiedä miten. 

Hän oli omaksunut monia koiramaisia käytösmalleja: hän esimerkiksi haisteli kaikkea ruokaansa ennen syömistä ja suhtautui ihmisiin joko pelokkaasti paeten tai aggressiivisesti purren. Hän ei osannut puhua ja liikkui neljällä raajalla.

Orpokotiin viety Tolstyk oppi vain muutamassa viikossa kävelemään kahdella jalalla ja käyttämään lusikkaa. Kommunikointi muiden lasten ja orpokodin työntekijöiden kanssa sujui yksinkertaisia käsimerkkejä käyttämällä. 

Vanyu Yudin

Vanyu Yudin ei kasvanut villinä luonnossa, vaan kahden makuuhuoneen asunnossa äitinsä kanssa. Hän ei silti saanut kokea ihmiskontaktia, sillä hän eli lukittuna yhteen huoneeseen seuranaan äitinsä kymmenet lemmikkilinnut. Äiti ei koskaan puhunut pojalleen, vaan ruokki tätä samalla kun lintujaankin – poika oli yksi lemmikeistä.

Seitsemänvuotias Yudin ei ollut oppinut puhumaan, vaan piipitti ja sirkutti, kuten ainoat seuralaisensa. Sosiaalityöntekijä Galina Volskaya on kertonut pojan huostaanotosta ja siitä, kuinka hän ei puhutellessa osannut muuta kuin visertää.

Jos Yudin ei kokenut tulleensa ymmärretyksi, hän heilutti käsivarsiaan ja kämmeniään kuin lintu siipiään. Sosiaaliviranomaisten huostaanottama Yudin siirrettiin kotoaan psykiatriseen hoitoon, ja 31-vuotias äiti sai sakot laiminlyönnistä, mutta ilmeisesti oli vain tyytyväinen saadessaan jatkaa elämäänsä lintujensa kanssa.

Marina Chapman

Marina Chapman syntyi kolumbialaisessa maalaiskylässä vuoden 1950 tienoilla. Hänet kidnapattiin nelivuotiaana, mutta jostain syystä hylättiin yksin viidakkoon. Etsittyään aikansa apua ja muita ihmisiä, Marina lyöttäytyi kapusiiniapinoiden seuraan.

Hän seurasi niiden käyttäytymistä ja opetteli, mitä eri ääntelyt tarkoittivat. Chapman oppi kulkemaan apinoiden perässä, kun ne söivät puissa ja tiputtelivat vahingossa ruokaa maahan; näin tyttö sai syödäkseen. Apinat eivät kuitenkaan osoittaneet tyttöä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta, kunnes eräänä päivänä tämä sairastui pahasti – todennäköisesti ruokamyrkytykseen.

Silloin yksi apinalauman vanhemmista jäsenistä tuli tuskissaan vaikeroivan Chapmanin luo ja ohjasi tämän juomaan mutaista vettä: se sai tytön oksentamaan ja hiljalleen parantumaan. Sen jälkeen lauman nuorimmat alkoivat tehdä tuttavuutta hänen kanssaan. Ajan kuluessa hän sai jopa istua lauman kanssa puussa ja osallistua turkin putsaukseen.

Chapman on kuitenkin kertonut, että ei ikinä ollut oikeasti osa laumaa. Apinat sietivät häntä, koska hän keräsi niille ruokaa. Vastavuoroisuutta ravinnon tarjoamisessa ei ollut. Tyttö vietti noin viisi vuotta viidakossa, kunnes lopulta uskaltautui lähestymään pitkään seuraamiaan metsästäjiä nelinkontin kulkien ja murahdellen apua pyytäen.

Chapman sopeutui hyvin takaisin yhteiskuntaan ja muutti nuorena aikuisena Englantiin. Hän meni naimisiin ja perusti perheen, mutta ei pitkään aikaan puhunut kenellekään elämästään apinoiden kanssa. Chapmanin lapset pitivät äitiään erityislaatuisena vasta siinä vaiheessa, kun he kouluikäisinä tutustuivat kavereidensa äiteihin, jotka eivät kiipeilleet puissa tai hellyydenosoituksena sukineet lastensa hiuksia. Vielä yli kuusikymppisenäkin Chapman kulkee näppärästi nelinkontin ja kiipeilee metsässä, ja kaikki se tuntuu edelleen luontevalta. 

Lue myös:

• Äidit, jotka sepittävät tai aiheuttavat lapsilleen sairauden – 10 tapausta välillisestä Münchausenin syndroomasta
• Kuolemanenkelit: 10 kylmäveristä sairaanhoitajaa, jotka paljastuivat sarjamurhaajiksi

Tällä kertaa Listafriikin lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, että mistä ja miten nopeusvalvontakamerat mittaavat ajoneuvon nopeuden.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Yhteyden meihin saat myös somekanavissamme, ota Listafriikki seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miten ja mistä peltipoliisi mittaa nopeuden?

Nyt kun mennään kovasti kesää kohti ainakin kalenterin mukaan, niin myös teillä liikutaan aiempaa kovempaa vauhtia. Ihan tietysti jo siksi, että voimassa ovat korkeammat kesärajoitukset.

Toivottavasti tämän kysymyksen esittänyt lukija ei yritä etsiä porsaanreikää nopeusvalvontakameroiden, tai tuttavallisemmin peltipoliisien, huijaamiseen, vaan on vain aidosti kiinnostunut siitä teknologiasta. Oli syy mikä tahansa, niin kyllähän me vastauksen etsimme!

Nykyisin on olemassa kahdenlaista mekanismia, joilla peltipoliisit toimivat.

Perinteisesti nopeusvalvontakameraan yhteydessä oleva mittalaite on havainnut auton nopeuden tiehen upotettujen induktiosilmukoiden avulla. Jos näiden antureiden yli ajaa liian nopeasti, laukaisee mittalaite kameran ja salamavalon. Räps vain, ja auto kuljettajineen tuli kuvatuksi.

Uudemmissa peltipoliiseissa pylväässä on tutka, joka mittaa ajoneuvon nopeuden; jälleen viesti menee kameralle, jos nopeusrajoitus ylittyy.

Tutkat pystyvät mittaamaan nopeuden hyvinkin kaukaa, mutta kuvanotto tapahtuu vain muutama kymmenen metriä ennen pylvästä, sillä muuten kuva olisi liian epäselvä. Uudet kamerat ovat myös hyvin tarkkoja, sillä niillä saadaan lähes passikuvan tasoinen kuva kuljettajasta ja pystytään valvomaan turvavöiden käyttöä ja jopa renkaiden urasyvyyttä.

Tutkaa ei saa huijattua, mikä taas antureilla toimivien mittauslaitteiden kohdalla ilmeisesti onnistuu väärää kaistaa hurjastelemalla. Tämä ei tokikaan ole missään nimessä suositeltavaa!

Uuden teknologian tutkat seuraavat ajoneuvoa vähintään usean kymmenen metrin etäisyydeltä tolpalle saakka. Tutka seuraa ajoneuvon nopeutta, etäisyyttä, suuntaa ja ajokaistaa koko sen ajan, kun kohde on tutkan kentässä. Siltä onnistuu myös monen ajoneuvon sekä usean kaistan seuraaminen samanaikaisesti.

Lue myös:

• Tässä ovat historian 10 pahinta liikenneruuhkaa – pelkkä ajatuskin aiheuttaa tieraivoa!
• Voiko kasvohalvauksen saada, jos pitää autossa ikkunaa auki?

Kun maapallo täyttyy vääjäämätöntä tahtia jätemuovista, on ongelmaan keksittävä ratkaisuja ja nopeasti. Tässä kymmenen mielenkiintoista ideaa sotaan muovia vastaan!

Paras ratkaisuhan tietysti olisi, jos muovia ei tarvittaisi tai käytettäisi enää ollenkaan, mutta se taitaa olla utopistinen haave. Ja vaikka muovin tuotanto lopetettaisiin tähän paikkaan, jäisi meille silti käsiimme suuri ongelma – mitä kaikelle jo kertyneelle muovijätteelle tehdään?

Listafriikki esittelee nyt kymmenen erilaista keinoa, jolla jätemuovia voidaan kierrättää ja käsitellä niin, että se on järkevästi käytettävissä uudelleen. Ratkaisut eivät välttämättä ole sieltä perinteisimmästä päästä, mutta juuri sellaista ajattelua nyt tarvitaankin.

Eco-Bricks: tee-se-itse -rakennuspalikat

Eco-Bricks, vapaasti suomennettuna ekotiili, on vahvasti mielipiteitä jakava keksintö, jolla muovia voi uusiokäyttää. Ideana on, että iso muovipullo täytetään mahdollisimman tiiviisti esimerkiksi muovipusseilla, ja siinä se – ekotiili on valmis. Näistä kappaleista voi sitten rakentaa mitä ikinä haluaakin.

Ekotiilillä voi esimerkiksi reunustaa kukkapenkin, tehdä huonekaluja tai jopa kokonaisia taloja. Asuinrakennusta ei ehkä Suomessa kannata lähteä rakentamaan, ja toisaalta meillä on jätteiden lajitteluun ja kierrätykseen hyvät mahdollisuudet (kunhan niitä vain käytetään), mutta näin ei ole maailman jokaisessa kolkassa.

Rakennusmateriaalina muovijäte on edullista, sillä sitä tulee koko ajan, ja toisaalta se on myös kestävää – muovi on lähes ikuista! Ekotiilit kestävät vuosikausia, oli sää mikä tahansa.

Kiistanalaista ekotiilistä tekee se, että muovi on, kuten äsken mainittua, LÄHES ikuista. Ekotiili on ympäristön kannalta harmiton rakennusmateriaali niin kauan, kun muovi pysyy kasassa. Hiljalleen se kuitenkin hajoaa paholaiseksi nimeltään mikromuovi, jonka kasaantuminen meriin on jo nyt, ja tulee olemaan, yksi lähitulevaisuuden suurimmista ympäristöongelmista. Erityisesti auringon ultraviolettivalo hajottaa muovia nopeammin pieniksi partikkeleiksi.

Talojen rakentamiseen liittyy myös se ongelma, että ekotiilit, niin kuin tavallisetkin tiilit, täytyy sitoa toisiinsa sementillä, joka saattaa reagoida muovin kanssa arvaamattomilla tavoilla, jolloin rakennus ei ole enää niin tukeva. Toisaalta muovi on myös helposti syttyvää, joten ekotiilit eivät siinäkään mielessä ole turvallisin vaihtoehto.

Mutta esimerkiksi köyhillä alueilla ja kaupunkien slummeissa, joissa ihmisillä ei ole varaa kalliisiin rakennusmateriaaleihin, mutta muovia on yltäkylläisesti, tarjoavat ekotiilit ainakin väliaikaisen ratkaisun sekä jäteongelmaan että materiaalien puutteeseen.

Muovia teiden rakentamiseen

Englantilainen Toby McCartney oli jokunen vuosi sitten lomamatkalla Intiassa, jossa hän näki roskankerääjien poimivan muovin erikseen, ja sulattavan sitä täytteeksi kaduissa oleviin kuoppiin.

Ideasta inspiroituneensa McCartney päätti kokeilla samaa menetelmää omalla kotikadullaan Isossa-Britanniassa, mutta paheksunta oli valtaisaa. Mies ei kuitenkaan lannistunut, vaan päätti alkaa keksimään keinoja, joilla muovia voisi käyttää teiden rakentamisessa turvallisella tavalla.

McCartney perusti MacRebur-nimisen firman ja kävi läpi saman pään seinään hakkaamisen kuin kuka tahansa uuden keksijä ja kehittelijä. Mutta ”vain” 844 pieleen menneen yrityksen jälkeen McCartney kumppaneineen oli löytänyt tavan hyödyntää muuten kaatopaikalle päätyvää kertakäyttömuovia teiden rakentamisessa.

Menetelmässä muovimassaa sekoitetaan asfalttiin, jolloin jätemuovi saadaan sidottua materiaaliin pysyvästi. Bonuksena tuli myös se, että sekoitemateriaalilla saadaan aikaan kestävämpiä tienpintoja.

McCartneyn yritys ei käytä mitään muovia, jonka voi kierrättää jollain muulla tavalla, vaan raaka-aineeksi kelpaa ainoastaan kertakäyttöinen muovi, joka muuten päätyisi poltettavaksi tai kaatopaikalle.

Aerogeeliä öljyvahinkojen siivoukseen

Polyetyleenitereftalaatti eli PET on muovi, josta esimerkiksi vesi- ja limsapullot tehdään. Meillähän nuo menevät kierrätykseen, mutta monessa maassa ne päätyvät kaatopaikalle tai meriin (taidan kuulostaa jo rikkinäiseltä levyltä). Ja meristä puheenollen, öljyvahingot aiheuttavat sekä paikallisia että suuremmankin mittaluokan ympäristökatastrofeja.

Singaporen kansallisen yliopiston tutkijat ovat keksineet tavan kamppailla kumpaakin edellä mainittua saastuttajaa vastaan. Marraskuussa 2018 julkaistun tutkimuksen mukaan he ovat kehittäneet menetelmän, jossa PET-muovista saadaan muokattua hyödyllistä aerogeeliä.

Aerogeeli on maailman kevyintä kiinteää ainetta, jota voidaan käyttää muun muassa iskunvaimentimena, pölysuodattimena, rakennuksissa lämpö-, palo- ja äänieristeenä, sekä suojavaatteiden valmistuksessa. Aerogeelin laajaa käyttöä on kuitenkin tähän asti hidastanut sen kallis hinta. Mutta siihen saattaa olla tulossa muutos.

Singaporessa tutkijat onnistuivat hajottamaan ylenmäärin saatavilla olevaa PET:tä säikeiksi, jotka päällystettiin piioksidilla. Tämän jälkeen säikeet kävivät läpi kemiallisen käsittelyn, jonka lopputuloksena saatiin aikaan huokoista ja joustavaa aerogeeliä.

Kun tätä materiaalia käsiteltiin vielä pidemmälle, sai tutkimusryhmä luotua sienimäistä aerogeeliä, jonka havaittiin imevän itseensä öljyä jopa seitsemän kertaa tehokkaammin kuin jo markkinoilla olevat, öljyvuotojen siivoukseen käytettävät materiaalit. Tämä varsin tuore keksintö on patentoitu ja sille etsitään parhaillaan laajemman skaalan teollista valmistajaa.

Bakteerit avuksi

Palataan vielä äsken mainittuun PET:hen ja muovipulloihin. Pullovettä myydään noin 50 miljardia kappaletta vuosittain, ja siihen ei siis ole laskettu mukaan virvoitusjuomapulloja.

Irlannin suurimman yliopiston, University College Dublinin, tutkijat löysivät jo yli kymmenen vuotta sitten tavan muokata PET:stä korkealuokkaista, arvokasta ja kaiken lisäksi biohajoavaa polyhydroksialkonaattia, PHA:ta.

Prosessissa PET hajotetaan tereftaalihapoksi sekä pieneksi määräksi öljyä ja erilaisia kaasuja. Sitten tereftaalihappo annetaan käsiteltäväksi Pseudomonas -sukuun kuuluville bakteereille, jotka menestyvät siinä oikein mainiosti ja samalla muuttavat hapon hyödylliseksi PHA:ksi.

PHA:ta voidaan käyttää muun muassa pakkausmateriaalina sekä erilaisissa lääketieteen sovelluksissa, esimerkiksi keinotekoisissa kudossiirteissä.

Hiilinanoputkia muovipusseista

Miten tavallinen muovipussi voi vaikuttaa kudossiirteisiin, pommien purkuun, jääkiekkomailojen valmistukseen tai vaikkapa avaruusteknologiaan? No hiilinanoputkien kautta tietenkin!

Hiilinanoputket ovat huomattavasti ihmisen hiusta ohuempia putkia, joita käytetään muun muassa robotiikassa ja monella lääketieteen ja tekniikan alalla. Hiilinanoputkia voidaan valmistaa monenlaisilla menetelmillä, joihin ei nyt tässä sen lähemmin mennä, mutta vuonna 2013 tutkijat australialaisessa Adelaiden yliopistossa testailivat putkien valmistusta käyttäen hiilen lähteenä etanolia.

Prosessi vaati kuitenkin myrkyllisiä katalyytteja ja liuoksia, joten menetelmä ei ollut paras mahdollinen. Yksi tutkimusryhmän jäsenistä kuitenkin keksi, että heidän kehittämänsä tekniikka teki mahdolliseksi käyttää hiilen lähteenä melkein mitä tahansa – miksei siis muovipussejakin. Niistä vapautunut hiili saatiin siirrettyä aiempaa huomattavasti helpommin nanoputkien rakennusaineeksi.

Innovatiivinen tapa käyttää jätemuovia erittäin arvokkaan materiaalin luomiseen on oiva esimerkki sanonnasta ”toisen roska on toisen aarre”.

Syötävät pakkaukset

Tässä kohdassa ei puhutakaan siitä, miten muovijätettä voidaan kierrättää, vaan katsotaan pintaraapaisulla muutama innovatiivinen ratkaisu siihen, miten sitä ei syntyisi ollenkaan. Mitä jos materiaali, johon ruoka pakataan, olisi myös syötävää? Silloinhan jätettä ei tulisi esimerkiksi noutoruokaa hakiessa ollenkaan.

Mielenkiintoinen ja jo markkinoilla oleva tuote on lontoolaisen NOTPLA:n kehittämä, syötävä vesipallo. Nesteen sisällään pitävä materiaali on tehty merilevästä, ja sen voi tosiaan haukata juoman mukana tai sitten heittää kompostiin: se maatuu reilussa kuukaudessa. NOTPLA:n käyttämä ruskolevä kasvaa jopa metrin päivässä, eikä sen viljelyyn tarvita makeaa vettä tai lannoitteita. Jälkikäsittelyssä levästä poistetaan väri, haju ja maku, jotta saadaan aikaan ohut syötävä kalvo.

Vuoden 2019 Lontoon maratonilla juoksijoille tarjoiltiin urheilujuomaa juuri NOTPLA:n pakkauksissa. Maratonin aikana jaetuista reilusta 900 000 muovipullosta korvattiin 200 000 kappaletta täysin jätteettömillä juomapussukoilla. Yritys on kovaa vauhtia kehittelemässä samasta materiaalista valmistettua hajoavaa kelmua sekä pusseja esimerkiksi nauloille ja ruuveille, ja lisäksi verkkokasseja, joissa muun muassa appelsiineja myydään.

Muovia syövät sienet

Yhdysvaltalaisen huippuyliopiston Yalen opiskelijaryhmä löysi vuonna 2011 Amazonin sademetsästä sienilajin, joka pystyy hajottamaan polyuretaania orgaaniseksi materiaaliksi. Muovi, jonka maatumiseen muuten menee satoja vuosia, hajoaa sienten käsittelyssä aivan minimaalisessa ajassa.

Tutkimuksissa todettiin, että tämä Pestalotiopsis microspora -sieni selviää hapettomassa ympäristössä hengissä käyttäen ravinnokseen vain ja ainoastaan polyuretaania. Sienestä onnistuttiin löytämään ja eristämään muovia hajottava entsyymi, jota alettiin vertailemaan muihin sienilajeihin – josko jollakin muullakin olisi sama kyky. Ja kuinka ollakaan, niitä löytyi useampiakin; mukaan lukien Pleurotus ostreatus, joka tunnetaan paremmin osterivinokkaana. Osterivinokas on yksi maailman eniten viljeltyjä ruokasieniä.

Sen lisäksi, että sieniä voitaisiin istuttaa jonain päivänä kaatopaikoille hajottamaan ympäristölle haitallisia jätteitä vaarattomiksi yhdisteiksi, voidaan niitä käyttää ravinnoksi! Sitten vain herää kysymys, että olemmeko valmiita syömään sieniä, jotka ovat itse kasvaneet kaatopaikalla muovia syöden?

3D-huonekalut

Muovin kierrätyksessä suurin ongelma on se, että sitä on niin monenlaista: kovaa muovia, sinistä muovia, venyvää muovia… Lista on loputon. Erilaiset ominaisuudet saadaan aikaan haluttujen kemikaalien avulla, mutta kun sekalainen muovijäte sulatetaan uusiokäyttöä varten, pysyvät nämä kemikaalit kiinnittyneinä muovimonomeereihin. Täten ei voida olla varmoja, minkälaisia ominaisuuksia syntyvällä raaka-aineella on, joten sen uusiokäyttö on hankalaa.

Kalifornian yliopistossa on kehitetty tekniikka, jossa kertakäyttömuovia sulattamalla saadaan käyttökelpoista materiaalia, josta sitten voidaan valmistaa erilaisia esineitä. Alankomaalainen New Raw Association -muotoilu- ja tutkimuslaboratorio otti menetelmästä kopin ja siirsi sen suurempaan mittakaavaan.

New Raw Association sulattaa muovijätteen 3D-tulostimen raaka-aineeksi, ja valmistaa siitä muun muassa penkkejä, tuoleja ja kukkaruukkuja kaupunkien kaduille. Tämän kokoluokan printit vaativat toki suuren määrän muovia – yhden penkin valmistukseen tarvitaan 100 kiloa materiaalia – mutta muovihan ei tulostamalla lopu, joten mitä enemmän jätemuovia esineisiin saadaan uppoamaan, sitä parempi!

Social Plastic: muovi valuuttana

The Plastic Bank -hankkeen projekti Social Plastic on ”laatikon ulkopuolelta” tulevaa ajattelua parhaimmillaan. Ihmiset tuovat muovipankkiin kotona jätteeksi jäänyttä muovia tai ympäristöstä keräämäänsä muoviroskaa, ja voivat vaihtaa sen suoraan rahaksi, palveluiksi tai vaikkapa keittiötarvikkeiksi.

Ideana on kerätä muovi ennen kuin se päätyy meriin, ja samaan aikaan kamppaillaan köyhyyttä vastaan tarjoamalla ihmisille tuloja. Vähävaraisissa yhteisöissä jätehuolto on monesti huonosti järjestettyä tai olematonta, joten muoviroskat päätyvät kaduille ja siitä eteenpäin vesistöihin.

The Plastic Bankin tavoite on tehdä muovista sen verran arvokasta, ettei sitä kannata missään nimessä heittää pois. Paikallisista vaihtopisteistä muovi viedään kierrätyskeskuksiin, joissa se prosessoidaan uudelleen käytettäväksi raaka-aineeksi ja myydään kansainvälisille, ympäristötietoisille yrityksille Social Plastic -tuotenimen alla hyvään hintaan. Kierrätysmuovia voidaan käyttää myös 3D-tulostuksessa raaka-aineena, jolloin roskia keräävälle yhteisölle voidaan printata jotain tarpeellista.

Ostamansa muovin pankki myy eteenpäin yritysasiakkaille, jotka maksavat kierrätysmuovista hyvän hinnan. Tällä hetkellä Social Plastic -hanke on käynnissä Haitilla, Brasiliassa ja Filippiineillä, ja sen odotetaan laajentuvan ainakin Etelä-Afrikkaan, Intiaan ja Panamaan. Katolinen kirkko paavin johdolla on lähdössä mukaan yhteistyöhön – ympäristöasioihin on hyvä tarttua, vaikka Vatikaanin kannanotto aiheeseen on vähän hitaalla aikataululla tullutkin.

Jätemuovista polttoaineeksi

Kruunataan tämä lista vielä kotimaisella ratkaisulla! Polttoainejalostaja Neste ilmoitti vuonna 2018, että se rupeaa kehittämään prosessia, jolla jätemuovista saataisiin valmistettua polttoainetta.

Kemiallisessa kierrätyksessä muuhun kierrätykseen sopimaton jätemuovi käsitellään ja jalostetaan raakaöljyä vastaavaksi tuotteeksi. Neste on jo vuosien ajan tutkinut jätemuovien käyttöä korvaavana vaihtoehtona fossiiliselle raakaöljylle, ja nyt pyörät ovat isosti pyörimässä. Nesteen käyttämä muovijäte tulisi pitkälti Keski-Euroopasta, ja sillä määrällä jalostamo voisi korvata jopa 13 prosenttia polttoaineiden valmistukseen käyttämästään raakaöljystä.

Muovin kemiallinen kierrätys ei kuitenkaan Nesteen osalta lopu polttoaineen tuotantoon, sillä vuoden 2020 lokakuussa yhtiö tiedotti aloittaneensa yhteistyön kierrätysteknologian asiantunitjan Recycling Technologiesin ja maailman johtaviin kulutustavaroiden valmistajiin kuuluvan Unileverin kanssa. Hankkeen tarkoituksena on kehittää ratkaisuja sellaisten jätemuovien kierrätykseen ja uusiokäyttöön, jotka muuten päätyisivät poltettavaksi tai kaatopaikoille.

Lue myös:

• 10 tulevaisuuden ruokaa: Mitä ja miten tulemme syömään?
• Variksia opetetaan keräämään tupakantumppeja Södertäljen kaduilta
• Maan päivä: Mitä maapallolle kuuluu tänään?

Vaikka tämän listan asiat ovat meille nykyisin arkipäivää, niin jostain on aina lähdetty liikkeelle! Listafriikki listaa nyt kymmenen internetin ensimmäistä.

Internet sai alkunsa Yhdysvalloissa, jossa ruvettiin 1960-luvulla suunnittelemaan niin sanottua hajautettua kommunikaatiojärjestelmää, jota ei pystyisi tuhoamaan kohdennetulla iskulla. Siitä tuli nimi verkko.

Ajatuksissa tuo verkko koostui lukuisista yhdenvertaisista tietokoneista, jotka olisivat yhteydessä toisiinsa, mutta järjestelmä toimisi, vaikka osa olisi epäkunnossa. Sen olisi pysyttävä toiminnassa myös mahdollisessa ydinaseiskussa.

Vuonna 1969 Yhdysvaltain puolustusministeriön rahoituksella syntyi neljä tietokonetta kattanut ARPANET-verkko, joka seuraavalla vuosikymmenellä laajeni nopeasti. Armeijan lisäksi yliopistot ja tutkimuskeskukset ottivat ARPANET:n käyttöön, sillä se mahdollisti tutkijoille mahdollisuuden päästä helposti käsiksi maantieteellisesti kaukana oleviin materiaaleihin. 1980-luvun lopulla ARPANET:n pohjalta muodostui monien erillisten verkkojen verkosto eli internet, jota ilman nykyelämä olisi hyvin erilaista.

Koska internet on verrattain uusi juttu, ovat monet merkittävät ”ensimmäiset kerrat” tiedossa. Tiedämme muun muassa millainen on maailman ensimmäinen twiitti, YouTube-video ja roskaposti. Ensimmäinen sähköpostikin listalla on, vaikka sen kirjoittaja ei ihan varmuudella viestin sisältöä koskaan muistanut.

Ensimmäinen sähköposti

Maailman historian ensimmäinen sähköposti lähetettiin vuonna 1971. Yhdysvaltalainen tietokoneinsinööri Ray Tomlinson työskenteli internetin edeltäjän ARPANET:in parissa ja hänelle oli annettu tehtäväksi keksiä verkkoon ”jotain kiinnostavaa” tehtävää. Nyt ajateltuna tuo kuulostaa lähinnä koomiselta: keksiä nettiin jotain tekemistä.

Tomlinson rupesi etsimään keinoa saada yhteys kaukana – ja miksei lähelläkin – oleviin työkavereihin, jotka eivät vastanneet puhelimeen. Tomlinson asetti työhuoneessaan kaksi tietokonetta muutaman metrin päähän toisistaan. Sitten hän lähetti itselleen viestin, ja rullasi tuolillaan katsomaan, oliko toiselle koneelle tullut mitään. Koska Tomlinson oli ensimmäisen mailin lähettänyt henkilö, on hän luonnollisesti myös se, joka keksi laittaa miukumaukun vastaanottajan nimen ja palveluntarjoajan nimen väliin.

Lue myös: Miten @-merkki päätyi sähköpostiosoitteisiin?

Tomlinson ei tietenkään tajunnut tekevänsä historiaa, joten ensimmäisen sähköpostiviestin sisältö vaipunut unholaan. Mies on kuitenkin veikannut, että hänen itselleen lähettämänsä viestit olivat jotain epämääräistä siansaksaa; ehkäpä näppäimistön rivistö QWERTYUIOP tai ”muutama lause Gettysburgin puheesta” (joka on vuodelta 1863 peräisin oleva presidentti Abraham Lincolnin kuuluisin puhe ja koko Yhdysvaltain historian lainatuin puhe).

Tänä päivänä sähköpostin käyttäjiä on maailmanlaajuisesti 4,481 miljardia. Markkina- ja kuluttajatietoihin erikoistuneen Statistan mukaan joka päivä – siis joka päivä – lähetetään yli 361 miljardia sähköpostia.

Ensimmäinen roskaposti

Aika monella meistä sähköposti täyttyy roskapostista eli niin sanotusta spämmistä. Kovinkaan montaa vuotta maileja ei oltu lähetelty, kun ensimmäisen roskaposti kilahti sähköiseen postilokeroon. Toukokuun 3. päivänä vuonna 1978 Gary Thuerk, joka on saanut ei niin mairittelevan lempinimen ”roskapostin isä”, lähetti ARPANET:issä 400 vastaanottajalle viestin ilman näiden suostumusta.

Kyseessä oli Digital Equipment Corporation -tietotekniikkavalmistajan mainos uudesta tietokoneesta. ARPANET-verkon käyttäjäkunta oli vielä varsin pieni ja käyttö oli hyvin rajoitettua, joten vastaanottajat eivät suhtautuneet suopeasti ei-toivottuun viestiin. Aivan kuin nykyäänkin. Mutta kuten lukemattomia kertoja myöhemmin, niin sillä ensimmäiselläkin, spämmi myös iski osaan yleisöstä ja ihmiset riensivät ostamaan DEC:n tietokoneita.

Ensimmäinen verkko-osoite

Maailman ensimmäinen domain-nimi eli verkkotunnus tai verkko-osoite rekisteröitiin maaliskuun 15. päivänä 1985. Yhdysvaltalainen tietokonevalmistaja Symbolics lisäsi tuona päivänä yhteystietoihinsa symbolics.com -verkko-osoitteen ja parin seuraavan vuoden aikana monet it-alan yrityksen, kuten IBM, Apple, Sun ja Intel, seurasivat perässä.

Vaikka Symbolics-yritystä ei enää ole olemassa, on ensimmäinen domain-nimi edelleen käytössä. On varsin sopivaa, että maailman vanhimmassa verkko-osoitteessa voi tutustua internetin historiaan. Siellä on kirjaimellisesti internet-museo; sähköisessä muodossa tietenkin.

Webin ensimmäinen valokuva

Ensimmäinen valokuva ladattiin nettiin vuonna 1992. World Wide Web -palvelun kehittänyt brittiläinen Tim Berners-Lee saa kunnian olla ensimmäisen henkilö, joka latasi Silvano de Gennaron ottaman kuvan kyseiseen web-palveluun.

Kuvassa on neljä Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERN:ssä työskennellyttä naista, Angela Higney, Michele de Gennaro, Colette Marx-Neilsen ja Lynn Veronneau, jotka vapaa-ajallaan muodostivat musikaalisen komediaryhmän nimeltään Les Horribles Cernettes.

Berners-Lee oli vuonna 1992 myös CERN:n palkkalistoilla ja pyysi erään esityksen jälkeen ryhmältä muutamaa kuvaa. Naiset tai kuvaaja de Gennaro eivät kuitenkaan voineet aavistaa, mitä Berners-Lee suunnitteli kuvilla tekevänsä tai minkälaista osaa he tulisivat kuvien kautta esittämään internetin historiassa.

Ensimmäinen Facebook-tili, joka ei kuulunut perustajajäsenille

Luonnollisesti maailman ensimmäiset Facebook-tilit kuuluvat Mark Zuckerbergille ja kahdelle muulle Facebookin perustajajäsenelle. Kolme ensimmäistä koskaan luotua Facebook-sivua olivat testiprofiileja ja Zuckerbergin henkilökohtainen tili oli historian neljäs.

Mutta ensimmäinen ”ulkopuolinen” tilin luonut henkilö on Zuckerbergin kämppäkaveri Harvardin yliopiston asuntolasta, Arie Hasit. Helmikuussa 2004 Hasitista tuli ensimmäinen oikea Facebook-käyttäjä.

Hasit, jonka tilin käyttäjänumero on 7 (mitä suurempi numero, sitä myöhemmin käyttäjä on liittynyt palveluun suhteessa kavereihinsa ja kontakteihinsa), asuu tällä hetkellä Israelissa ja toteuttaa pitkäaikaista haavettaan rabbina työskentelystä.

Aika moni muukin on liittynyt Facebookiin Hasitin jälkeen. Vuoden 2023 lopussa Facebook-tilejä oli noin 3,065 miljardia kappaletta.

Ensimmäinen twiitti

just setting up my twttr

— jack⚡️ (@jack) March 21, 2006

Maailman historian ensimmäinen twiitti eli viestipalvelu Twitterissä (nykyinen X) julkaistu viesti on peräisin vuodelta 2006. Se oli Twitterin perustajan ja entisen toimitusjohtajan Jack Dorseyn näppäilemä. Maaliskuun 21. päivänä Dorsey käytti silloisesta 140 merkin maksimimäärästä 24 merkkiä kirjoittaakseen lyhyen ja ytimekkään viestin ”just setting up my twttr”.

Vuoden 2021 maaliskuussa Dorsey laittoi tuon ensimmäisen twiitin huutokauppaan myyntiin. Sitä markkinoitiin digitaalisena keräilyesineenä. Vain sekunneissa huutokaupan aukeamisen jälkeen tarjoukset huitelivat kymmenissä tuhansissa dollareissa. Lopulta korkeimman tarjouksen teki malesialainen liikemies Sina Estavi, joka maksoi siitä 2,9 miljoona dollaria (noin 2,5 miljoonaa euroa) kryptovaluutta ethereinä. Estavi vertasi hankintaansa siihen, että joku ostaisi Mona Lisan.

Twiitin, joka siis on kenen tahansa ilmaiseksi nähtävillä Twitterissä, lisäksi Estavi sai Dorseyn allekirjoittaman aitoustodistuksen ja kaiken siihen liittyvän metadatan, kuten twiitin ajankohdan. Kuulostaa täysin kaistapäiseltä touhulta, mutta tuskin tämän twiitin myyminen ja ostaminen jää ainutkertaiseksi tapaukseksi; twiittien ja muiden sosiaalisen median tekstien uskotaan nousevan tulevaisuudessa halutuiksi myyntiartikkeleiksi.

Lue myös: 10 erikoista ja huvittavaa tarinaa tunnettujen yhtiöiden nimien taustalla

Ensimmäinen YouTubeen ladattu video

Me at the zoo -nimellä kulkeva video ladattiin YouTube-videopalveluun huhtikuun 23. päivänä vuonna 2005. Videolla esiintyy Jawed Karim, yksi palvelun perustajajäsenistä, joka pätkän nimen mukaisesti kertoo siinä vierailustaan eläintarhassa.

Tuota 18 sekunnin mittaista videota on tähän mennessä (3.5.2024) katsottu yli 318 miljoonaa kertaa. Karim kiteyttää noissa sekunneissa YouTuben syvimmän olemuksen: Ihmiset katsovat netissä mitä tahansa – jopa sitä, kun joku kertoo norsuilla olevan todella pitkät kärsät.

YouTuben potentiaali nähtiin muuallakin ja Google osti palvelun 1,3 miljardilla eurolla vain reilu vuosi ”laadukkaan” eläintarhavideon lataamisen jälkeen.

Tänä päivänä YouTuben käyttäjät katsovat päivittäin miljardi tuntia videoita. Siis joka päivä YouTubea katsotaan maailmanlaajuisesti yhteensä noin 1 miljardi tuntia.

Ensimmäinen Instagram-julkaisu

 

View this post on Instagram

 

A post shared by Kevin Systrom (@kevin)

Tässä listan mittaan on käynyt jo hyvin selväksi, että monet internetin ensimmäiset ovat aina kulloisenkin palvelun perustajien saavutuksia. Kenenkäs muunkaan!? Sama kaava toistuu myös ensimmäisen Instagram-kuvan kohdalla.

Yhdysvaltalainen ohjelmoija Kevin Systrom otti kuvan suloisesta koirastaan satunnaisella taco-kojulla Meksikossa ja julkaisi sen Instagramissa heinäkuussa 2010.

Eipä tainnut Systrom arvata, että muutamien vuosien päästä lemmikkien kuvilla tienataan omaisuuksia. Tällä hetkellä maailmassa on reilut 2 miljardia Instagram-tiliä, jotka ovat siis kuukausittain aktiivisessa käytössä.

Ensimmäinen kyberhyökkäys

Maailman ensimmäinen kyberhyökkäys ei ollut tahallinen – siis siinä mielessä, että sillä ei pyritty hankkimaan mitään arkaluontoista tietoa tai haluttu aiheuttaa harmia. Ensimmäinen kyberhyökkäys oli vain uteliaan Cornellin yliopiston opiskelijan yritys selvittää, miten iso internet on.

Marraskuussa 1988 Robert Tappan Morris halusi nähdä, montako tietokonetta internetiin oli yhdistettynä. Hän suunnitteli tietokoneohjelman, joka myöhemmin määriteltiin madoksi, ja lähetti sen eteenpäin. Tietokonemato poikkeaa viruksista siinä, että se ei tarvitse isäntäohjelmaa ja leviää tietokoneesta toiseen automaattisesti ilman käyttäjän toimenpiteitä.

Morrisin ohjelma siirtyi tietokoneelta tietokoneelle ja komensi jokaista konetta lähettämään signaalin Morrisin hallinnoimalle palvelimelle. Nuori mies oli kyllä tiennyt, että ongelmia oli tulossa, jos ohjelma leviäisi liian nopeasti. Hänen asettamansa rajoitteet eivät kuitenkaan kyenneet estämään matoa kopioimasta itseään ja jatkamaan koneiden saastuttamista.

Noin 6000 kappaletta yliopistojen, tutkimuskeskusten ja puolustusvoimien tietokonetta meni tukkoon verkon kapasiteetin ylikuormituttua. Kun Morris ymmärsi, mitä on tapahtumassa, eivät hänen varoitusviestinsäkään enää menneet läpi, sillä verkko oli kaatunut. Vaikka kyseessä oli viaton kokeilu, tuomittiin Morris kolmen vuoden ehdonalaiseen vankeustuomioon ja tuhansien dollareiden sakkoihin. Yllä olevassa kuvassa on muuten bostonilaisessa tiedemuseossa näytteillä oleva disketti, joka sisältää Morrisin madon lähdekoodin.

Morris-mato oli vain valitettavasti alkusoittoa. Tällä hetkellä internetissä tehdään joka päivä lähes 4000 uutta kyberhyökkäystä.

Lue myös: Tietosuoja puhuttaa – tässä historian 10 pahinta tietovuotoa

Ensimmäinen pikaviesti

Nykypäivänä viestit kulkevat pitkälti pikaviestiohjelmien, kuten WhatsAppin, välityksellä ja kommunikointi on lähes yhtä välitöntä kuin jos se tapahtuisi kasvotusten keskustellen.

Ennen pikaviestimien vallankumousta läheteltiin tietenkin tavallisia tekstareita, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö palveluita olisi ollut jo pitkään käytössä. Maailman ensimmäinen pikaviesti eli instant message lähetettiin tammikuun 6. päivänä vuonna 1993.

Sen lähetti AOL:n pikaviestimen kautta yhtiön tuleva johtaja Ted Leonsis vaimolleen. Viestissä luki: ”Don’t be scared … it is me. Love you and miss you” eli ”Älä säikähdä … minä täällä. Rakastan sinua ja ikävöin sinua”.

Vaimo oli kaikkea muuta kuin säikähtänyt ja vastasi (järjestyksessään historian toisessa pikaviestissä) ”Wow … this is so cool!”.

Koska olet itse viimeksi lähettänyt aivan tavallisen tekstiviestin?

Lue myös:

• 10 järkyttävää sosiaalisen median aiheuttamaa kuolemaa
• 10 kertaa, kun internet auttoi ratkaisemaan rikosmysteerin

Mistä on peräisin kuppiloiden happy hour? Tänään Listafriikki antaa vastauksen tähän kysymykseen ja paneudumme myös ”iloisen tunnin” historiaan Suomessa.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Mistä happy hour on peräisin?

Happy hour on ravintoloissa ja baareissa eli toisin sanoen anniskelupaikoissa tietty ajankohta, jolloin alkoholia myydään normaalia halvemmalla. Usein kyseessä ovat hanatuotteet, mutta tarjouksessa voi olla myös cocktaileja ja snapseja. Yleensä happy hour on muutaman tunnin ajankohta iltapäivällä tai alkuillasta, jolloin on muuten hiljaista.

Happy hour juontaa juurensa Yhdysvaltain laivastoon, josta se ensimmäisen maailmansodan jälkeen lähti leviämään mantereelle. Laivastoslangissa happy hour merkitsi tiettyä aikaa päivässä, jolloin miehistö pääsi nauttimaan vapaa-ajan aktiviteeteista, jotka aluksilla koostuivat lähinnä paini- ja nyrkkeilymatseista. Alkoholilla ei siis ollut varsinaisesti mitään tekemistä happy hour -termin synnyn kanssa.

Kuten sanottua, meriltä happy hour levisi maalle, jossa oli käynnissä historian synkin ajanjakso – viinan myynnin osalta siis. Kieltolaki oli voimassa, mutta sehän ei tietenkään estänyt juomista.

Amerikkalaiset rupesivat kerääntymään salakapakoihin tai järjestämään kodeissaan kiellettyjä cocktailtunteja ennen siirtymistä päivälliselle ravintoloihin, joissa alkoholia ei tarjoiltu.

Happy hour omaksuttiin tarkoittamaan tuollaisia salaisia ja laittomia kokoontumisia. Kun kieltolaki vuonna 1933 kumottiin, oli happy hourista tullut jo vakiintunut termi, jonka anniskelupaikat ottivat sankoin joukoin käyttöön.

Suomeen happy hour saapui vasta vuonna 1984, mutta alkoholilainsäädäntö teki siitä käytännön tasolla hankalaa. Yllättyneet käsi ylös. Ravintolat saivat kyllä mainostaa happy houria, mutta siinä tapauksessa alkoholijuomien myyminen alennettuun hintaan oli kiellettyä.

Helsingin Sanomien elokuussa 1984 julkaiseman uutisen mukaan asiakkaat saivat sen sijaan maksutta esimerkiksi pientä purtavaa; pähkinöitä ja cocktailpaloja.

Jos taas happy hour haluttiin järjestää myymällä drinkkejä alennettuun hintaan, ei sitä saanut mainostaa mitenkään. Tämän pystyi kiertämään laittamalla ravintolan oveen hinnaston, jossa oli ”asiallisesti” ja alkoholin käyttöön rohkaisematta ilmoitettu esimerkiksi keskioluen hinta tiettyinä kellonaikoina. Happy houria ei kuitenkaan saanut mainita.

Lakia on sittemmin muutettu suuntaan ja toiseen – saa mainostaa, ei saa mainostaa – ja viimeisimmän alkoholilakimuutoksen myötä ravintoloilla on ollut vuodesta 2018 lähtien jälleen oikeus mainostaa happy houria ja esimerkiksi afterworkia.

Lue myös:

• Lukijoiden kysymyksiä: Miksi alkoholi vie muistin?
• Top 10 maailman suosituimmat drinkit – löytyykö oma vakkarisi listalta?