10 Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneen tarinaa

Tammikuun 27. päivänä vuonna 1945 saapuivat puna-armeijan joukot viimein Auschwitzin keskitysleirille. Selvinneet eivät halua, että heidän tarinansa unohdetaan.

Liian usein sanotaan, että menneet on menneitä ja katseet pitäisi suunnata tulevaisuuteen. Mutta jos emme muistuta itseämme tasaisin väliajoin esimerkiksi juuri holokaustin kauheuksista, ne unohtuvat. Kaapelitelevisioyhtiö CNN:n vuonna 2018 tekemässä Euroopan laajuisessa kyselyssä tuli esille, että kolmasosa vastanneista sanoi tietävänsä vähän tai ei ollenkaan holokaustista eli kuuden miljoonan juutalaisen tappamisesta toisen maailmansodan aikana.

Maanantaina, kun oli kulunut 75 vuotta Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisessa, vietettiin Suomessakin vainojen uhrien muistopäivää, joka muualla maailmassa tunnetaan holokaustin muistopäivänä. Auschwitzin keskitysleiristä on tullut natsi-Saksan julmuuksien esimerkki, koska yksistään siellä tapettiin yli miljoona ihmistä: juutalaisia, romaneja, homoseksuaaleja, kehitysvammaisia, lyhytkasvuisia ja poliittisia vankeja.

Listafriikki kokosi 10 Auschwitzista selvinneen tarinaa. Nämä henkilöt valikoituivat siksi, että heistä jokainen on edelleen hengissä ja elämäntehtävänään he pitävät tarinansa kertomista, ettei kukaan ikinä joutuisi kokemaan samaa kuin he ja miljoonat muut.

Bronia Brandman

Bronia Brandman syntyi Jaworzonon kaupungissa Puolassa vuonna 1931. Kun sota syttyi, suurin osa hänen perheestään ja tuttavistaan vietiin välittömästi keskitysleireille; hän ei enää koskaan nähnyt vanhempiaan tai yhtä veljeään.

Brandman pakoili kolmen siskonsa kanssa, mutta jäivät lopulta kiinni ja heidät kuljetettiin karjavaunuissa Auschwitziin vuonna 1943. Kuoleman enkelinä tunnettu lääkäri Josef Mengele oli asemalaiturilla vastassa ja osoitti Brandmanin ja kaksi nuorempaa siskoa vasempaan jonoon ja vanhimman siskon, 20-vuotiaan Milan oikealle. Brandman tiesi, mitä oli tulossa ja juoksi Milan luo seurauksista välittämättä. Samalla hän kuitenkin tajusi jättäneensä pikkuiset siskonsa kohtaamaan kuolemansa yksin.

Brandman ja Mila-sisko siirrettiin Auschwitz II:een, toiselta nimetään Birkenaun leiriin. Siellä heidän hiuksensa ajeltiin ja he saivat puiset kengät ja saastaiset vaatteet. Lisäksi Brandman sai ikuisen muiston: numerotatuoinnin 52643. Olot olivat karmeat ja taudit kiersivät. Mila-sisko sairastui pilkkukuumeseen, ja kun tämä määrättiin kaasukammioon, oli Brandman hetken miettinyt mukaan menemistä, mutta hän oli päättänyt olla tulematta natsien uhriksi.

Brandman pelastui muutaman kerran täpärästi kuolemalta. Kerran sairaanhoitaja oli kätkenyt hänet Mengeleltä, ja toisella kertaa hänet oli jo määrätty kaasukammioon, mutta leirille iski juuri silloin hälytys, kun liittoutuneiden koneet lensivät lähellä.

Brandman vietti kuolemanleirillä kaksi vuotta ja koko tuon ajan tunsi suurta syyllisyyttä sisarustensa kohtalosta. Mutta hän oli vakaasti päättänyt selvitä hengissä kertoakseen tarinansa. Silti hän ei viiteenkymmeneen vuoteen puhunut julkisesti holokaustista, kunnes eräs kollega juutalaisella museolla kehotti häntä jakamaan tarinansa. Tuolloin hän kirjoitti kirjan ja alkoi kiertämään puhumassa kouluissa.

Itkemään hän ei enää kykene; kokemus Auschwitzin keskitysleirillä järkytti niin lopullisesti.

Avraham Harshalom (ent. Abraham Fridberg)

Avraham Harshalom syntyi vuonna 1925 puolalaisessa Pruzhanyn kylässä, joka on nykyisen Valko-Venäjän alueella. Saksan miehityksen ja muutaman vuoden ghettossa asumisen jälkeen Harshalom veljensä Sioman, vanhempiensa ja isoäitinsä kanssa siirrettiin vuonna 1943 Auschwitziin. Hän valehteli SS-upseereille olevansa ikäistään vanhempi, joten vankien erottelussa hän pääsi veljensä kanssa pakkotyöhön määrättyjen jonoon toisin kuin vanhempansa, jotka vietiin suoraan junasta tapettavaksi.

Sioma-veli sairastui vain muutaman viikon jälkeen ja heikkokuntoisena joutui kaasukammioon. Harshalom alkoi suunnitella pakoa, joka olisi hyvin riskaabeli, vain noin 10 ihmistä on onnistuneesti paennut Auschwitzista. Paon jälkeen Harshalom  otettiin nopeasti kiinni, mutta kuin ihmeen kaupalla hän selvisi hengissä, vaikka rajun ruoskimisrangaistuksen saikin.

Lokakuussa 1944 noin 10 000 vankia evakuoitiin Auschwitzista, ja Harshalom soluttautui joukkoon muutaman ystävänsä kanssa. Hän kiersi keskitysleiriltä toiselle ja teeskenteli, ettei ole juutalainen, jotta sijoituspaikka olisi edes hieman parempi. Eräällä leirien välisellä junamatkalla hän hyppäsi pois matkasta ja karkasi, päätyen lopulta Prahaan. Puna-armeijan tuloon asti (kevät 1945) Harshalom piilotteli  kukkakaupassa, ja Prahan vapautumisen jälkeen kaupan omistaja rekrytoi hänet joukkoihin karkottamaan saksalaiset. Myöhemmin Harshalom kouluttautui taistelulentäjäksi ja vuonna 1949 hän taisteli Israelin ilmavoimissa maan itsenäisyyssodassa.

Ennen univormustaan luopumista Harshalom pyysi armeijan kirurgia leikkaamaan pois hänelle Auschwitzissa tatuoidun numeron. Nykyään 95-vuotias Avraham Harshalom asuu Israelissa ja hänen suurin huolenaiheensa on se, että ihmiset unohtavat, ja toisen maailmansodan kauheudet jäävät vain ohimeneviksi kappaleiksi historian kirjoihin.

Siksi hänellä on kirjahyllyssään kehystettynä oma leikattu ihonpalansa, jossa lukee 99288. Tuleville sukupolville muistutuksena.

Paul Herczeg

Unkarilainen Paul Herczeg oli 16-vuotias, kun hänet heinäkuussa 1944 lastattiin karjavaunuun, yhdessä vanhempiensa ja ystävänsä kanssa.

Juna matkusti kolme päivää ja se oli yksi viimeisiä Unkarin juutalaisten kuljetuksia. Perillä sotilaat jakoivat vangit miehiin ja naisiin ja edelleen vahvoihin ja heikkoihin. Herczegin äiti osasi saksaa, joten hän auttoi ja tulkkasi ryhmän vanhemmille naisille. Tuon avunannon takia hän joutui heikompien joukkoon. Herczeg käsitti vasta hetken kuluttua, että tuo oli viimeinen kerta, kun hän näki äitinsä.

Työkykyiset miehet vietiin parakkeihin, jossa oli jo ennestään vankeja. Nuo vangit kertoivat miesten olevan onnekkaita: ”Tämä on Auschwitz. Ette koskaan pääse pois, mutta ainakin teidät valittiin tekemään töitä. Katsokaa tuota piippua, josta nousee savua. Kaikki muut ovat jo poltettavina”.

Hän kirjoittaa parhaillaan muistelmiaan; ei siksi, että hänet itse muistettaisiin, vaan siksi, että tarinat eivät katoaisi. Hän pelkää olevansa ainoa elossa oleva silminnäkijä romanien joukkotuholle. Hän seurasi eräänä yönä parakistaan, kun rekkoihin lastattiin 23 000 ihmistä; kaikki leirillä jäljellä olleet romanit. Kirjallaan hän haluaa muistuttaa, että natsien uhreina ei ollut ainoastaan juutalaisia.

Auschwitzissa Herczeg vietti muutaman kuukauden ja siirtyi sieltä isänsä kanssa Mühldorfin työleirille Saksaan. Kun isä kuoli, yritti Herczeg paeta. Jostain syystä hänet kiinni ottanut vartija oli suopea ja tappamisen sijaan päästi Herczegin työskentelemään keittiölle, josta nuorimies varasti perunankuoria lisäruoaksi parakkeihin.

Edith Gluck

Edith Gluck eli lapsuutensa Transylvanian alueella Romaniassa. Hän on kertonut myöhemmin ymmärtäneensä, että jo ennen keskitysleirille lähettämistä ilmassa oli paljon vihaa, vaikka siihen ei silloin ollut kiinnittänyt huomiota.

Kun Gluck äitinsä ja sisarustensa kanssa saapui Auschwitziin, kehotettiin heitä jättämään matkalaukut asemalaiturille. Gluck muistaa ihmetelleensä, miten vartijat tietävät mikä laukku on kenenkin. Äiti lähetettiin nuorempien sisarusten kanssa suoraan kaasukammioon, ja Josef Mengele itse oli arvioimassa 16-vuotiaan Gluckin ja hänen vanhemmat siskonsa, jotka silloin vielä hyväkuntoisina joutuivat verenluovuttajiksi loukkaantuneille natsisotilaille.

Ruoasta tuli sisaruksille pakkomielle ja he puhuivat ankeissa parakeissa usein äitinsä kokkauksista. Puolen vuoden keskitysleirillä kärsimisen jälkeen tytöt siirrettiin Tšekkoslovakiassa sijainneeseen tehtaaseen pakkotyöhön. Vapauttamisen jälkeen Gluck muutti kaupungista toiseen hakien paikkaansa ja lopulta muutti unkarilaisen miehensä kanssa Australiaan Melbourneen mahdollisimman kauas Euroopasta.

Gluckin tytär Deena Shachter on kertonut, että pakkomielle ruokaan vaikutti myös tyttären elämään. Shachter oli nuorena luonnostaan hyvin hoikka, mitä äiti ei suostunut hyväksymään, vaan ruokaa oli aina ylettömästi tarjolla.

Edith Gluck on surullinen, ettei voi käydä vanhempiensa tai sisarustensa haudoilla, mutta kertoo aina saavansa heidät mieleensä, kun sulkee silmät. Äidin viimeiset sanat tyttärilleen palaavat aina hänen ajatuksiinsa: ”Mutta te ette ole vielä syöneet aamiaista!”. Heillä ei ollut käsitystäkään mihin olivat joutuneet.

Gábor Hirsch

Gábor Hirsch oli 14-vuotias, kun kesäkuussa 1944 hänen unkarilaisen kotikaupunkinsa Békéscsaban juutalaiset kuljetettiin karjavaunuissa kahden päivän ajan Auschwitziin. Hänen isänsä oli paennut jo aiemmin ja piilotteli Budapestissa. Koska sotaa oli jatkunut jo melko kauan, Hirsch on epäillyt ainakin joidenkin arvanneen, mitä kauheuksia on edessä: Eräs tuttu lääkäri oli ghettossa siirtoa odottaessaan myrkyttänyt perheensä ja itsensä.

Kun Hirsch saapui Auschwitziin, erotettiin hänet samantien äidistään. Niin kutsutulla sauna-alueella vankien hiukset ajeltiin, heidät riisuttiin ja suihkutettiin desinfiointiaineella. Hirsch määrättiin raskaaseen pakkotyöhön ja onnistui kaksi kertaa vaihtamaan aidan läpi kuulumiset äitinsä kanssa.

Auschwitzin vapauttamisen aikaan tammikuussa 1945 Hirsch painoi vain 27 kg, ja joutui jäädä leirille vielä pariksi kuukaudeksi, koska ei olisi selvinnyt kuljetuksesta. Palattuaan kotiinsa, elämä jatkui näennäisesti ennallaan. Hänen isänsä meni uusiin naimisiin ja Hirsch palasi koulua. Sodan julmuuksista ei puhuttu edes kotona, vaikka Hirsch tiesi äitipuolensa olleen ensimmäisten unkarilaisten joukossa, jotka vietiin Auschwitziin.

Vuosia Hirsch uskotteli itselleen, että hänen äitinsä olisi päässyt keskitysleiriltä pois, mutta vasta vuonna 1998 selvisi, että äiti oli siirretty toiselle leirille, jolla oli menehtynyt tuntemattomasta syystä.

Gábor Hirsch kiertää edelleen kouluilla puhumassa kokemuksistaan ja painottaa kaikenlaisen erottelun olevan väärin; perustuu se sitten uskontoon, seksuaalisuuteen tai ihonväriin. Vaikka Hirsch välillä tuntee taistelevansa tuulimyllyjä vastaan, uskoo hän vakaasti siihen, että voi tarinansa kertomalla vaikuttaa nuorten maailmankatsomukseen.

Eva Szepesi

Eva Szepesi eli oman kuvauksensa mukaan lapsena täydellistä elämää Budapestin esikaupunkialueella, Unkarissa. Hän muistaa kuitenkin, kun vuonna 1940 paikallinen teurastaja oli huutanut hänelle, että ”tule katsomaan juutalaistyttö; näin sinun isästäsikin kohta vuotaa verta.”

Kun Saksa miehitti Unkarin vuonna 1944, lähetti Szepesin äiti hänet turvaan siskonsa luo Slovakiaan. Mutta piileskelyä ei kestänyt kauaa ja pian Szepesi oli junassa matkalla kohti keskitysleiriä. Leirillä nuori tyttö sai tatuointinsa: 26877, mutta joku vangeista sanoi sen olevan hyvä asia, koska häntä ei todennäköisesti vietäisi suoraan tapettavaksi.

Szepesin hengen pelasti eräs naisvartija, joka sanoi tiukasti vain 11-vuotiaalle tytölle: ”Muista, olet 16-vuotias, etkä päivääkään nuorempi”. Se oli ikäraja nuorille, jotka määrättiin pakkotyöhön: paleltunein varpain ja käsin nostelemaan painavia kiviä. Hän oli leirillä ” vain” kolme kuukautta, mutta kun puna-armeija oli lähestymässä, ja 60 000 vankia evakuoitiin kuolemanmarsseille, oli Szepesi niin huonossa kunnossa, että hänet jätettiin leiriin muiden kuolevien ja jo menehtyneiden kanssa. Mitään juomaa tai ruokaa ei ollut, mutta Szepesi muistaa jonkun laittaneen lunta hänen suuhunsa, mikä helpotti hetkeksi.  Hän palasi Budapestiin, meni naimisiin ja muutti miehensä työkomennuksen vuoksi Müncheniin ja vasta vuonna 2016 hänelle selvisi, että hänen äitinsä ja pikkuveljensä oli kuljetettu Auschwitziin hieman itseään myöhemmin. Molemmat olivat kuolleet.

Szepesi näkee nykyään velvollisuutenaan tehdä kaikkensa, etteivät ihmiset unohda. Hän on perheensä kanssa jälleen kerran joutunut tuntemaan itsensä ulkopuolisiksi. Nyt kun kansallismielinen, oikeistopopulistinen Vaihtoehto Saksalle -puolue nostaa kannatustaan, on Szepesiä perheineen käsketty menemään sinne mihin kuuluvat, Israeliin.

Ernest Ehrmann

Ernest Ehrmann on nuorin kuudesta sisaruksesta, joista neljä selvisi holokaustin kauhuista. Jo paljon ennen kuin hänet 16-vuotiaana perheensä kanssa kuljetettiin Tšekkoslovakiasta Auschwitziin, oli juutalaisvihaa ollut havaittavissa koulussa. Muut oppilaat olivat nimitelleet ”likaiseksi juutalaiseksi”.

Ehrmann epäili vanhempiensa olevan hyvin perillä, mitä oli tapahtumassa, koska he olivat väärentäneet yhdelle pojistaan, punatukkaiselle Anschelille kristityn paperit, ja tämän oli tarkoitus piilotella Budapestissa. Tuo olisi ehkä onnistunut, ellei hän olisi loukkaantunut ja joutunut Gestapon klinikalle hoidettavaksi. Lääkärit huomasivat Anschelin olleen ympärileikattu, joten tämä ammuttiin ja heitettiin Tonavaan.

Keskitysleirillä Josef Mengele oli tekemässä tarkastusta, kun Ehrmannin perhe saapui. Lääkäri oli ensin laittanut isän lastensa kanssa samaan jonoon, mutta koska tämä näytti parran takia ikäistään vanhemmalta, siirrettiin hänet vaimonsa kanssa samaan ryhmään. Myös Ehrmannin sisko meni tuohon ryhmään, koska hän ei kehotuksista huolimatta pystynyt jättämään vauvaansa.

Ehrmann siirrettiin loppujen sisarustensa kanssa vain kolmen päivän jälkeen muille keskitysleireille ja lopulta Puolaan siivoamaan Varsovan ghettoa. Hän kertoo olevansa onnekas, että pääsi nopeasti Auschwitzista pois, mutta paikka on jättänyt ikuiset arvet ja painajaiset. Hän muutti sodan jälkeen Montrealiin Kanadaan, jossa tapasi tulevan vaimonsa, joka niin ikään oli holokaustista selviytynyt.

Vasta vapauttamisen jälkeen Ehrmannille ja eloonjääneille sisaruksille selvisi, että niin vanhemmat kuin sisar ja tämän pieni vauva olivat kuolleet kaasukammiossa vain puoli tuntia keskitysleirille saapumisen jälkeen.

Catalina Adam

Nykyään Berliinissä asuva 94-vuotias Catalina Adam ei pysty edelleenkään käyttämään korvakoruja, koska muisto SS-upseerista repimässä korut hänen rei’itetyistä korvistaan on liian kipeä.

Hän asui perheensä kanssa pienessä Piscoltin kaupungissa Romaniassa, eikä kellään ollut käsitystä, mitä kaikkea naapurimaissa tapahtuu. Kun heitä vuonna 1944 kuljetettiin Auschwitziin, käskivät SS-upseerit tekemän jaon ennen saapumista, kukaan ei ymmärtänyt miksi. Yli 45-vuotiaiden tuli ottaa nuorimmat lapset mukaansa ja asettua vasempaan jonoon. Catalina Adam kahden siskonsa Agin ja Edithin kanssa jäi perheestään ainoina leirille: 51-vuotias isä oli lähetetty muualle töihin, 43-vuotias äiti, 12-vuotias sisko Aliz ja isoäiti vietiin suoraan tapettaviksi.

Hän muistaa, kuinka desinfioinnin ja hiusten ajelun jälkeen siskokset olivat liian järkyttyneitä itkeäkseen. Syötäväkseen he saivat kuivattuja kasviksia vesiliemessä; se oli syömäkelvotonta, mutta muuta ei ollut tarjolla. Siskokset siirrettiin neljän kuukauden jälkeen töihin Prahan lähellä sijaitsevaan tehtaaseen, josta heidät sitten lopulta vapautettiin.

Adamin poika on kertonut, että nuo kuukaudet Auschwitzissa tulivat vaikuttamaan hänen äitinsä jokaiseen päivään: hän muistelee kauhun hetkiä aina, kun miettii mitä syö tai on ostamassa jotain vaatetta. Catalina Adam kertoo edelleen näkevänsä painajaisia äitinsä ja pikkusiskonsa kohtalosta sekä heidän viimeisistä hetkistään kaasukammiossa.

Vera Grossman Kriegel

Vera Grossman Kriegel oli vain viisivuotias, kun hän lähetettiin Tšekkoslovakialaisesta kotikylästään Auschwitzin keskitysleirille yhdessä äitinsä ja kaksossiskonsa Olgan kanssa. Toisin kuin monet muut lapset, heitä ei suoraan viety tapettavaksi, vaan he päätyivät lääkäri Josef Mengelen raakalaismaisiin ”lääketieteellisiin” ihmiskokeisiin. Mengele oli ihmetellyt kaksosten ruskeita silmiä, koska heidän äidillään oli ”täydelliset arjalaiset piirteet ja siniset silmät”.

Nykyään 81-vuotias holokaustista eloonjäänyt on kertonut, että heitä pidettiin alastomina häkeissä, piikitettiin kivuliaasti suoraan selkärankaan ja hakattiin armottomasti, jos he reagoivat muiden lasten kidutukseen tai kuolemaan. Heihin myös tartutettiin noma, bakteerin aiheuttama kasvojen luu- ja pehmytkudosta tuhoava tulehdustauti.

Sisarukset ovat harvoja, jotka ovat selvinneet Mengelen epäinhimillisistä kokeista. Grossman Kriegel on ollut peloissaan anti-semitististen liikkeiden viime aikaisesta noususta ja uskoo vahvasti, että hän ei selvinnyt kauhuista pysyäkseen hiljaa, vaan kertoakseen kokemuksistaan, jotta maailma ei unohtaisi.

David Wisnia

David Wisnia ja Helen Spitzer olivat kumpikin juutalaisia vankeja Auschwitzin keskitysleirillä, mutta he molemmat omasivat taitoja, joiden takia he olivat etuoikeutetussa asemassa muihin vankeihin nähden. Spitzer oli alunperin ollut raastavassa pakkotyössä, mutta loukkaantumisen seurauksena ja saksankielen taitoisena hän pääsi toimistotöihin. Wisnia oli aluksi määrätty keräämään itsemurhan tehneiden vankien ruumiita, mutta natsisotilaat värväsivät hänet illanviettoihinsa laulamaan.

Spitzer (25) ja Wisnia (17) rakastuivat ja alkoivat tavata hylätyssä parakissa tasaisin väliajoin. Kun tieto puna-armeijan lähestymisestä kiiri leiriin, alkoivat natsit evakuoida vankeja kuolemanmarsseille. Rakastavaiset tekivät suunnitelman, ja sopivat tapaavansa Varsovassa, jos selviävät elossa.

Wisnia karkasi omalta marssiltaan ja paetessaan hän kohtasi amerikkalaisia joukkoja. Yhdysvalloissa asumisesta aina unelmoinut Wisnia liittyi joukkoihin ja matkasi lopulta meren yli New Yorkissa asuvien sukulaistensa luo. Hän ei mennyt Varsovaan, koska ajatus uudesta mahdollisuudesta kaukana Euroopasta oli liian houkutteleva. Hän meni naimisiin ja sai lapsia, mutta ei koskaan puhunut menneisyydestään. Hänen lapsensa eivät ennen teini-ikää tienneet isänsä syntyneen Euroopassa; David oli tehnyt kaikkensa päästäkseen eroon aksentistaan.

Helen Spitzer oli kuitenkin matkannut tapaamispaikalle, mutta ymmärtänyt saaneensa pakit. Hän meni myös tahollaan naimisiin, työskenteli ympäri maailmaa ja asettui lopulta New Yorkiin; parin tunnin ajomatka päähän Wisniasta. Nuoruuden rakastavaiset sopivat yhteisen ystävänsä välityksellä tapaamisen, mutta tällä kertaa Spitzer ei saapunut.

Vuonna 2016 Wisnia sai uudelleen yhteyden Spitzeriin, ja sai luvan tulla tapaamaan naista. Spitzerin terveydentila oli heikko: hän oli vuoteen vankina sekä lähes kuuro ja sokea. Hän kuitenkin tunnisti Wisnian ja pari tuntia kestäneessä tapaamisessa riitti juteltavaa. Wisnia oli koko elämänsä halunnut tietää, oliko silkkaa onnea, että hän selvisi Auschwitzissa niin pitkään. Spitzer kertoi pelastaneensa hänet viisi kertaa. ”Viisi kertaa siirsin sinut salaa toiseen ryhmään.”

Se oli ainoa ja viimeinen kerta, kun he keskitysleirillä olon jälkeen tapasivat; Spitzer menehtyi vuonna 2018.

Spitzer oli pyytänyt vielä ennen tapaamisen loppumista, että Wisnia laulaisi hänelle jotain. Wisnia päätti laulaa entiseltä tyttöystävältään keskitysleirin parakissa vuonna 1944 oppimansa laulun osoittaakseen, ettei ollut tätä unohtanut.

🤷‍♀️ Kerro kommenttikentässä tai somekanavissamme minkälaisia ajatuksia lista herätti⬇⬇