Yhteiskunta
Ystävänpäivä: Tiesitkö nämä 10 faktaa rakkauden juhlasta?
Tänään helmikuun 14. päivänä vietetään ystävänpäivää ympäri maailmaa. Muissa maissa keskitytään rakkauden ylistämiseen, kun taas Suomessa juhlitaan ystävyyttä.
Tällä ystävänpäivän kunniaksi tehdyllä listalla käydään läpi juhlapäivän syntyä ja kehitystä siihen, mitä se on nykyään. Kaikki lähti ruoskinnasta ja pyhimyksistä, ja nyt ollaan miljardibisneksen äärellä. Toivottavasti siinä hässäkässä ei pääse unohtumaan päivän tärkein sanoma eli läheisten huomioon ottaminen.
Tässä siis Listafriikki.com:n 10 faktaa kaikesta ystävänpäivään ja vähän rakkauteenkin liittyvästä.
Hyvää ystävänpäivää kaikille ❤️
Kaikki sai alkunsa Lupercalia-juhlasta
Antiikin Roomassa jo 600-luvulla eaa. juhlittiin helmikuun puolessa välissä hedelmällisyyttä ja kevään tuloa. Riemukkaalta kuulostavat juhlat olivat melkoista hard core -touhua.
Lupercalia-juhla oli saanut nimensä sutta tarkoittavasta lupus-sanasta. Se juontaa juurensa tarinaan naarassuden kasvattamista Romuluksesta ja Remuksesta. Susi huolehti veljeksistä luolassaan, joka oli Palatium-kukkulan juurella. Tuolle paikalle Romulus ja Remus perustivat Rooman. Lupercaliaa siis juhlittiin tuon äitinä toimineen suden kunniaksi.
Pakanafestivaalit alkoivat eläinuhrilla ja suurella juhla-aterialla. Juhlissa pidettiin myös parinmuodostusarpajaiset, joissa miehet nostivat kulhosta satunnaisen nimen, ja tuo onnekas neito tuli olemaan miehen rakkauden kohde festareiden ajan, monesti seuraavaan vuoteen saakka ja joskus lotto johti jopa onnelliseen avioliittoon.
Juhlinta huipentui siihen, kun miehet riisuivat itsensä alastomiksi, ottivat vuohen- tai koirannahkaiset ruoskat ja piiskasivat niillä mieleisiään nuoria naisia parantaakseen näiden hedelmällisyyttä. En osaa sanoa oliko tapa toimiva.
Sitten tuli katolinen kirkko ja Pyhä Valentinus
200-luvulla Rooman valtakuntaa hallinnut Marcus Aurelius Claudius, Claudius II:na tunnettu keisari oli sitä mieltä, että sinkku miehet pärjäävät sotatantereella paremmin kuin naimisissa olevat. Siksi keisari kielsi avioliiton kaikilta nuorilta miehiltä.
Oli kuitenkin yksi rakkautta puolustava pappi, Valentinus nimeltään, joka keisariaan uhmaten vihki salassa nuoria rakastuneita pariskuntia. Lopulta pappi Valentinus jäi tekemisistään kiinni ja hänet tuomittiin kuolemaan. Erään legendan mukaan Valentinus, mestausta odottaessaan, rakastui vanginvartijan tyttäreen ja kirjoitti tälle tunteita täynnä olevan kirjeen. Kirjeen hän allekirjoitti ”From your Valentine”, Sinun Valentinukseltasi, jota ainakin Yhdysvalloissa edelleen käytetään ystävänpäiväkorttien toivotuksissa. Valentinus mestattiin helmikuun 14. päivänä vuonna 269, ja hänestä tuli satojen vuosien kuluessa yksi suosituimmista pyhimyksistä.
Se, kuinka suuri osa Pyhän Valentinuksen tarinasta on totta, jää arvoitukseksi. Ainakin papin väitetty mestauspäivä sopi loistavasti katolisen kirkon suunnitelmaan pyyhkiä roomalaisten seksuaalissävytteinen Lupercalia-juhla unholaan, ja siksi 400-luvun lopulla paavi Gelasius nimesikin helmikuun 14. päivän Pyhän Valentinuksen päiväksi.
Vuosisatojen aikana, ja kristinuskon kasvun myötä, rakkauden pyhimyksenä tunnetun Valentinuksen juhlapäivä soluttautui yhteen pakanallisen hedelmällisyyden juhlan kanssa.
Englannissa vietettiin ystävänpäivää jo 1500-luvulla
Kuningas Henrik VIII hallitsi Englantia 1500-luvun alkupuoliskon. Hän ei ensimmäisen vaimonsa kanssa saanut miespuolista jälkeläistä, joten oli aika uuden puolison. Katolinen kirkko ei kuitenkaan hyväksynyt avioliiton mitätöintiä, joten kuningas päätti erota paavin alaisuudesta, ja nimittää itsensä uuden Englannin kirkon johtajaksi. Silloin onnistui ero vaimosta ja uuden puolison kanssa naimisiinmeno. Ja voi pojat, että kuningas Henrik ottikin ilon irti uudesta vapaudestaan: hän meni ensimmäisen avioliittonsa jälkeen vielä viisi kertaa naimisiin.
Ystävänpäivään tämä kuuluisa naistenmies liittyy siten, että hän oli täysin haltioitunut rakkautta juhlistavasta Valentinuksen päivästä. Siinä määrin, että hän julisti kuninkaankirjeellä helmikuun 14. päivän viralliseksi juhlapäiväksi jo vuonna 1537. Hänen tiedetään myös kirjoitelleen vaimoilleen rakkauskirjeitä, joista tunnetuimmat, ja nykypäivään saakka Vatikaanissa säilyneet, kirjeet olivat Anne Boylelle. Rakkaus ei kuitenkaan ollut ikuista, koska Boyle oli yksi niistä epäonnisista vaimoista, jotka kuningas mestasi.
Wear one’s heart on one’s sleeve
Englanninkieliselle sanonnalle ”wear one’s heart on one’s sleeve” ei oikein ole hyvää vastinetta suomeksi. Että joku pitäisi sydäntä hihassaan, ei kuulosta järkevältä (kummallakaan kielellä, mutta toisaalta onko monissakaan vanhoissa sanonnoissa järkeä?). Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että joku ei pelkää näyttää tunteitaan avoimesti.
Erään teorian mukaan sanonta on peräisin keskiajalta, jolloin ritarit taistelivat hevostensa ja pitkien peitsiensä kanssa. Jos ritari päätti osallistua turnajaisiin puolustaakseen rakastamansa naisen kunniaa (mitä ikinä se tarkoittaakaan), tuli hänen osoittaa kiintymyksensä ja uskollisuutensa sitomalla esimerkiksi naisen nenäliina tai kaulahuivi kätensä ympärille. Ritarin turnajaisasuun kuulunutta käsisuojaa kutsuttiin sleeve (hiha) -sanalla.
Yksi mahdollinen sanonnan syntytarina menee vieläkin kauemmas historiaan, nimittäin alkuperäisiin ystävänpäivän Lupercalia-juhliin, ja niissä tarkemmin jo aiemmin mainittuihin arpajaisiin. Muistathan? Mies nostaa kulhosta naisen nimen ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka, eikö vaan? Tuon arvonnan jälkeen miehet kiinnittivät heilansa nimen hihaansa koko kansan nähtäväksi.
Kuka tietää, mistä tuo hassu sanonta on loppu viimeksi saanut alkunsa. Joka tapauksessa ensimmäisen kerran se esiintyi kirjallisessa muodossa William Shakespearen vuonna 1604 kirjoittamassa Othellossa.
Ystävänpäivän mekka: Yhdysvallat
Missäs muuallakaan kuin Yhdysvalloissa tämä rakkauden juhla on saanut aivan käsittämättömät mittasuhteet. Markkinointi alkaa pian joulun jälkeen ja hyvin kaupallistuneesta juhlasta on loppu viimeksi hempeily ja romantiikka kaukana. Päivälle ladataan toiveita ja odotuksia, ja lahjoihin käytetään kokonaisuudessaan noin 18,2 miljardia dollaria; se tarkoittaa 136 dollaria eli 125 euroa henkilöä kohti. Ja kaikki eivät tosiaankaan juhli!
Suomalainen ystävänpäivä on hyvin kaukana amerikkalaisesta juhlapäivän vietosta, koska Yhdysvalloissa kaikki keskittyy nimenomaan pariskuntiin ja romanttisiin suhteisiin. Se, jolla ei ole treffejä tai suunnitelmia helmikuun 14. päivänä, on tuomittu surkeuteen. Ei kai sentään ihan noin, mutta välillä mainoksista ja hehkutuksista välittyy sellainen sanoma.
1800-luvulla Yhdysvalloissa suosioon noussut juhla levisi takaisin vanhalle mantereelle viimeistään toisen maailmansodan päätyttyä. Olivatkohan amerikkalaisjoukot levittäneet ystävänpäivän romanttista sanomaa liittolaisilleen? Eurooppa taisi olla valmis iloiseen ja ihmisiä yhdistävään juhlaan. Silloinhan ystävänpäivä ei vielä ollut niin ylenpalttinen juhla kuin nykyään.
Olisiko 1980-luvun Suomi lämmennyt rakkauden päivälle?
Suomeen ystävänpäivä rantautui ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa, jolloin sen olemassaolon huomasi lähinnä kukkakauppojen ikkunoissa. Ei mennyt kauaakaan, kun punaiset sydämet valloittivat helmikuun puolivälin; kiitos tamperelaisen sydänyhdistyksen! Siellä todettiin, että maailmalla huippusuosiossa oleva juhlapäivä tulee nousemaan isoksi jutuksi myös Suomessa ja se tulisi punaisen symbolinsa takia olemaan mitä parhain päivä sydämen terveyteen liittyvien asioiden esille tuontiin.
Oivallisen paikallisyhdistyksen markkinointikamppanjan huomasi myös Suomen Punainen Risti, joka painatti ensimmäiset ystävänpäiväkortit ja lanseerasi juhlapäivän nimenomaan ystävänpäivänä. Ystävyysteeman ajateltiin sopivan paremmin suomalaisten mielenmaisemaan kuin romanttinen sydämillä ja suklailla kuorrutetun rakkauden juhlan. Ja hyvä niin!
Tarkkaan harkitut lahjat Japanissa
Japanissakin ystävänpäivää vietetään nimenomaan helmikuun 14. päivänä, mutta perinteisesti vain naiset antavat silloin lahjoja elämässään oleville miehille. Lahja on suklaata, ja naiset joutuvat punnitsemaan tarkoin suhdettaan eri miehiin, koska suklaan laatu kertoo vastaanottajalle hänen paikkansa lahjanantajan elämässä. Työkaverit tai vaikka koulutoverit saavat halpaa giri chokoa (velvollisuudentunto suklaata), kun taas naisen rakkauden kohdetta hemmotellaan laadukkaalla honmei chokolla (tosi tunteiden suklaalla).
Kuukautta myöhemmin osat vaihtuvat, nimittäin maaliskuun 14. päivänä juhlitaan ”valkoista päivää”. Tuolloin miehet vuorostaan antavat naisille jonkun lahjan. Ei kuitenkaan ole täysin yhdentekevää, mitä lahjaksi antaa. Jos nainen saa vaahtokarkkeja, tarkoittaa se sitä, ettei mies ole kiinnostunut. Keksit, aivan sama vaikka olisivat sydämen muotoisia, tarkoittavat vain ystävyyttä. Palavasta rakkaudesta taas kertovat kovat karamellit.
Vinkki miehille: jos et ole varma tunteidesi/suhteesi laadusta, tarjoa treffikumppanillesi kakkua! Se ei lähetä mitään epäselviä signaaleja. (Toim. huom. Kakku toimii oikein mainiosti tilanteessa kuin tilanteessa, myös vakiintuneissa parisuhteissa.)
Etelä-Korean 12 rakkauden päivää
Eteläkorealaiset ilmeisesti rakastavat rakkautta. Maassa nimittäin juhlitaan ”rakkauden päivää” jokaisen kuukauden 14. päivänä. Helmikuussa naiset lahjovat miehiä, ja samoin kuin Japanissa, ja myös Taiwanissa, on kuukautta myöhemmin ”valkoinen päivä”. Vastalahjan antamista ei kuitenkaan ole tehty miehille helpoksi; heidän on annettava lahja, joka on arvoltaan kolminkertainen naisen hankkimaan lahjaan verrattuna.
Huhtikuussa taas juhlistetaan sinkkuja, jotka jäivät vaille huomiota kahtena edellisenä kuukautena. ”Musta päivä” on saanut nimensä siitä, että yksinäiset kokoontuvat syömään nuudeleita mustapaputahnalla ja suremaan kohtaloaan. Onneksi nykyaika on potkaissut eloa vanhanaikaisiin traditoihin, ja 2000-luvulla mustana päivänä on bailattu ankarasti ja kilistelty laseja vapaudelle; unohtamatta tietenkään perinteikästä nuudeliannosta, jajagmyeonia.
Muiden kuukausien 14. päivien rakkauden juhlimisen teemoja ovat ruusut, suukot, hopeasormukset, soju-viina, musiikki, viini, elokuvat, halaukset ja päiväkirjat.
Pitäisikö kaikkien alkaa juhlimaan eteläkorealaisten tapaan?
Sydämen muodon alkuperä
Sydämen muodon on jossain yhteyksissä nähty viittaavan eri ruumiinosiin: ei varsinaiseen sydämeen, vaan naisen rintoihin tai pakaroihin. Tämä selittäisi muodon yhteyttä eroottiseen rakkauteen. Onko muuten miehillä jotain ruumiinosaa, jota sydän voisi kuvata? Tämä oli testi siitä, että kenellä on likainen mielikuvitus…
Toinen melko yleinen teoria juontaa juurensa pohjoisafrikkalaiseen yrttiin. Nykyään jo hävinneen Silphium-kasvin siemenkota oli rakkautta kuvaavan sydämen muotoinen. Nykyisen Libyan alueella sijainneessa Kyrenen kaupungissa jopa painettiin hopeakolikoihin siemenen kuvia vuonna 600 eaa. Tuota yrttiä käytettiin muun muassa haavojen ja peräpukamien hoidossa, ja sen todettiin olevan tehokas yskänlääke ja kivunlievittäjä. Monitoimikasvi siis!
Miksi se sitten yhdistetään romantiikkaan ja rakkauteen? Silphium-kasvin uskottiin olevan vahva afrodisiakki, eli voimistavan seksuaalista halukkuutta. Todennäköisesti se ainakin lisäsi petipuuhia, sillä kasvista uutettua nestettä käytettiin antiikin Roomassa ehkäisyyn, koska sen uskottiin olevan ”kohtua puhdistava” rohto. Tuon ajan lauluissa, runoudessa ja kirjallisuudessa Siphiumia ylistetäänkin rakkaudentuojana.
Ystävyyden juhla
Vaikka amerikkalainen ylitsepursuava hempeilyn ja romanttisuuden kaupallistuminen tekee vuosi vuodelta enemmän tuloaan, on ystävänpäivä meillä Suomessa edelleen nimensä veroinen juhla. Suomi ei kuitenkaan ole ainut maa, jossa kansainvälisenä rakkauden päivänä juhlitaan ystävyyttä. Eteläinen naapurimme Viro juhlii myös ystävyyssuhteita. Juhlapäivä rantautui maahan noin kymmenen vuotta Suomea myöhemmin, pian sen itsenäistymisen jälkeen.
Lisäksi monessa Etelä-Amerikan maassa vietetään helmikuun 14. päivänä ystävyyden päivää, rakkauden päivän lisäksi. Muun muassa Meksikossa, Puerto Ricossa ja Guatemalassa muistetaan ystäviä ja perheenjäseniä. Dominikaanisessa tasavallassa ja Ecuadorissa annetaan lahjoja luokkakavereille salapukki-tyylillä: jokaiselle arvotaan joku toinen oppilas, jolle sitten nimettömänä hankitaan lahja. Kolumbiassa taas rakkauden ja ystävyyden päivää, Dia de Amor y Amistad, vietetään syyskuun 20. päivänä, jolloin ystävien kanssa kokoonnutaan hyvän ruoan ja juoman ääreen. Miksi syyskuussa? Alkuperä on vähemmän sydämellinen: Kolumbiassa ei tuossa kuussa ollut mitään yleistä juhlapäivää, joten jotain piti keksiä pönkittämään talouskasvua.
Meidän spesiaali tapamme viettää ystävänpäivää aiheuttaa ulkomailla hämmästyksen lisäksi suunnatonta ihastusta; sitä pidetään valovuosia parempana juhlana kuin romanttista rakkautta ylistävää Valentine’s Day. Olenkin jakanut suomalaisen ystävänpäivän ilosanomaa kaikille niille, jotka ovat surkutelleet treffien puutetta. Se on tuonut kummasti hymyn kaikkien sinkkukavereiden huulille!
🤷♀️ Kerro kommenttikentässä ⬇⬇ tai somekanavissamme miten sinä juhlit ystävänpäivää?
Nyt tutustutaan maailman suurimpaan olutfestivaaliin, kun tiedossa on listallisen verran faktoja Oktoberfestistä. Lokakuun 12. päivänä vuonna 1810 juhlittiin ensimmäistä Oktoberfestiä, vaikkei siihen alkoholijuomien tarjoileminen silloin kuulunutkaan.
Saksan Münchenissä yli 200 vuoden ajan järjestetty festivaali on jo pitkään, nimestään huolimatta, järjestetty alkavaksi syyskuussa, miellyttävämmän sään vuoksi. Pitkän historiansa aikana Oktoberfest on peruttu vain 26 kertaa – sotien, kahden koleraepidemian ja viimeisimpänä koronapandemian vuoksi vuosina 2020 ja 2021.
Nykyään teltat taas nousevat normaalisti ja sen kunniaksi Listafriikki tarjoilee kymmenen mielenkiintoista faktaa olutfestivaali Oktoberfestistä.
Ensimmäiset festivaalit olivat kuninkaalliset häät
Oktoberfest ei alkanut olutfestivaalina, vaan juhlintana Baijerin tulevan kuninkaan, kruununprinssi Ludvigin ja Therese von Sachsen-Hildburghausenin häiden kunniaksi. Kaikki kansa oli kutsuttu morsiamen mukaan Theresienwieseniksi (Theresen niitty) nimetylle alueelle, ja paikalliset käyttävät festivaaleista edelleen tuota nimeä, joskin se on ajan saatossa lyhentynyt muotoon ”Wiesn”.
Muutama päivä kuninkaallisten häiden jälkeen järjestettiin suuret hevosajot, joiden uusiminen seuraavana vuonna oli alkusysäys pitkälle perinteelle. Vaikka hevosajot ovat sittemmin jääneet pois ohjelmasta, oli festivaali maatalousnäyttelyineen ja karnevaaleineen löytänyt tiensä ihmisten sydämiin.
Ensimmäisinä vuosina alkoholi oli alueella kielletty, mutta ilmeisesti järjestävä taho totesi hyvin nopeasti, että olut houkuttelisi paikalle vieläkin enemmän juhlijoita. Juhlinta on myös siirretty alkamaan aiemmin, joten kruununprinssiparin hääpäivä ei enää edes osu festivaalien ajankohtaan.
Yleensä Oktoberfest kestää 16 päivää siten, että viimeinen festivaalipäivä osuu lokakuun ensimmäiselle sunnuntaille. Jos kuitenkin kyseinen sunnuntai sattuu olemaan ennen Saksan yhdistymisen vuosipäivää (3.10), pidennetään festivaaleja muutamalla päivällä, jotta tuo kansallinen vapaapäivä saadaan osaksi juhlintaa.
Koko perheen tapahtuma
Oktoberfest on maineestaan huolimatta koko perheen festivaali, ja paikalla on olutta litkivien aikuisten lisäksi myös paljon lapsia, erityisesti päiväsaikaan – festivaalithan aukeavat aamuvarhaisella, päivästä riippuen yhdeksältä tai kymmeneltä, ja jatkuvat ilta yhteentoista.
Oluttelttojen lisäksi festivaalialueella on paljon näkemistä ja kokemista: huvipuistolaitteita, pelejä, paraateja ja tietysti rutkasti perinteisiä saksalaisia, ja erityisesti baijerilaisia, herkkuja. Festivaalin kumpikin tiistai on vielä erityinen perhepäivä, jolloin lapset pääsevät laitteisiin puoleen hintaan.
Yhdessä Oktoberfestin suurista teltoista, Marstallissa, järjestetään festivaalin ensimmäisenä torstaina ennen kaikkea ahkerille työntekijöille tarkoitettu, mutta kaikille avoin suuri messu. Siellä rukoillaan muun muassa rauhallisten festivaalien puolesta.
Jumalanpalveluksessa on mukana sekä katolisia että protestanttipappeja, ja ennen yleistä osuutta kirkko tarjoaa työntekijöiden ja telttojen omistajien lapsille mahdollisuuden kasteeseen, ensimmäiseen ehtoolliseen ja konfirmaatioon. Vuonna 2019 kolme Oktoberfest-lasta sai kasteen olutteltan seinien sisällä.
Tarjolla ei ole mitä tahansa olutta
Luulisi, että olutfestivaalista puhuttaessa tarjolla olisi jos jonkinlaista olutta, mutta totuus on aivan toinen. Olutta saa myydä vain kuusi müncheniläistä panimoa: Augustiner, Hacker-Pschorr, Hofbräu, Löwenbräu, Paulaner ja Spaten.
Perinteisesti, ikivanhan baijerilaisen säännön mukaan, Oktoberfestillä tarjoiltu olut on saanut sisältää vain kolmea raaka-ainetta: vettä, ohraa ja humalaa. (Humala-kasvin latinankielinen nimi on Humulus lupulus, ihan vain piristävänä sivuhuomiona). Nykyään sääntöjä on hieman lavennettu, mutta oluen alkoholipitoisuus on oltava vähintään 6% – siitä ei jousteta. Suurin osa oluista on lagereita, ja vaikka muitakin voi yrittää vieraille tarjota, täytyy silloin varautua pitkiin katseisiin.
Kuuden panimon olutta ja tonneittain ruokaa tarjoillaan 17 suuressa teltassa, vaikkakin teltta on vähän harhaanjohtava nimi. Ne ovat valtavia puisia rakennuksia, joista suurin vetää sisälleen noin 10 000 asiakasta. Päätelttojen lisäksi alueella on parikymmentä pienempää ”telttaa”, ja jokaisessa on aivan omanlaisensa tunnelma.
Vaikka festivaaleilla ei saa myydä mitä tahansa olutta, on alueella mahdollista nauttia baijerilaisia viinejä ja kuohareita niille tarkoitetuissa teltoissa.
Teltan pystyttämisestä suhteellisuusteoriaan
Vuonna 1896 Oktoberfestin telttoja pystyttävien työntekijöiden joukossa oli 17-vuotias nuorimies, joka ei erottunut muista raatajista mitenkään. Ainakaan siinä vaiheessa. Myöhemmin tuosta nuorukaisesta tuli yksi modernin fysiikan merkittävimmistä hahmoista, joka loi muun muassa suppean suhteellisuusteorian alle kymmenen vuotta festivaaleilla työskentelyn jälkeen, ja myöhemmin aika paljon muutakin.
Albert Einstein työskenteli harjoittelijana isänsä ja setänsä omistamassa sähköfirmassa, ja Oktoberfestillä hänen tehtäviinsä kuului lamppujen paikalleen laittaminen. Oliko Einsteinilla jo kuuluisa energian ja massan yhteyden osoittava yhtälö (E=mc²) mielessään, kun hän ruuvasi lamppuja olutteltan kattoon? Kuka tietää, mutta ainakin sähkötekniikkaan tutustuminen perhepiirissä oli merkittävässä roolissa siinä, että kiinnostus fysiikkaa kohtaan heräsi.
Vierailijan perinteinen hattu kertoi varallisuudesta
Klassinen Oktoberfestilla eli olutfestivaalilla pidettävä hattu on tirorilainen huopa- tai villahattu. Nämä hatut tulevat Alpeilta, Italian ja Itävallan puolella sijaitsevalta Tirolin alueelta.
Kun näet jonkun kulkevan Oktoberfestilla hattu päässään, löytyy näistä hatuista useimmiten joko fasaanin tai strutsin sulka. Nykyisin ne eivät kerro enää juurikaan kyseisen henkilön varallisuudesta, mutta toisin oli ennen, sillä entisaikoina sulan koko kertoi henkilön varallisuudesta: mitä suurempi sulka, sitä varakkaampi sen omistaja.
Myös hattuihin kiinnitettävät kupariset pinssit kertoivat aikanaan ihmisten varallisuudesta, sillä niiden tarkoituksena oli osoittaa, miten paljon kukin oli matkustanut elämänsä aikana. Toki nämä pinssit kertovat samaan tapaan myös nykypäivänä kunkin henkilön tekemistä matkoista, mutta suoranaisesti varallisuuteen viittaavaa sanomaa ne eivät enää kanna mukanaan, vaan ne ajavat lähinnä leikekirjan asiaa.
Tarjoilijoiden rankka rupeama
Tarjoilijan työ Oktoberfestillä ei ole mitään kevyttä hommaa. Suurimman olutfestivaalin suurin teltta, Hofbräu-Festzelt, työllistää reilun kahden viikon aikana 250 tarjoilijaa, joista kaikki ovat naisia. Toisissa teltoissa töihin otetaan myös miehiä. Työhön ei ole helppo päästä, sillä paikan saadakseen hakijalla on oltava suhteita jo aiemmin tarjoilijana toimineeseen henkilöön. Tuhansien hakijoiden joukosta halutulle keikalle pääsevät vain harvat ja valitut.
Tarjoilijoiden ei tarvitse ”siviilissä” olla ravitsemusalalla, vaan kirjavassa joukossa on muun muassa arkkitehtejä, opettajia ja valokuvaajia. Työntekijöiden täytyy olla hyvässä fyysisessä kunnossa, ja monet valmistautuvatkin keikkaan kuntosalilla treenaten, sillä pitkien vuorojen ja kellon ympäri jalkojen päällä olemisen lisäksi tarjoilijan on pystyttävä vakain käsin kantamaan yhdellä kertaa 10 tuopillista olutta.
Litra olutta painaa noin kilon ja Oktoberfestillä käytetty tyhjä lasituoppi 1,3 kiloa, joten nopealla laskutoimituksella yhden pöytään kannettavan satsin paino on 23 kiloa. Ja se tosiaankin on vain yksi reissu.
Keskimäärin tarjoilija myy Hofbräun teltassa 450 tuoppia päivässä, joten kannettavaa tulee yhden vuoron aikana yhteensä yli tuhat kiloa, eikä mukaan ole vielä edes laskettu tyhjien tuoppien kantamista pois pöydistä. Monelle keikkatyöhön halajavalle Oktoberfest onkin itselle asetettu haaste: Pystynkö siihen? Kestääkö kroppa?
Jokin taika Oktoberfestillä kuitenkin on, sillä tarjoilijat palaavat joka vuosi ilomielin kahden viikon rääkkiin.
Miljoonia vierailijota
Reilu kaksiviikkoisilla festivaaleilla käy yli 6 miljoonaa juhlijaa joka vuosi. Kävijäennätys, 7,1 miljoonaa vierasta, tehtiin vuonna 1985. Oktoberfestin kansainvälisestä maineesta huolimatta valtaosa, lähes 90 prosenttia kävijöistä, on saksalaisia ja heistäkin enemmistö on baijerilaisia. Maailman suurin olutfestivaalia siis juhlitaan lähinnä paikallisvoimin.
Tietenkään kaikki vieraat eivät osaa juhlia siististi ja järjestysmiehillä on kädet täynnä töitä. Tappelua, tarjoilijoiden kourimista tai muuta yleistä öykkäröintiä ei suvaita, ja huonosti käyttäytyvä oluen ystävä löytää itsensä hyvin nopeasti teltan ulkopuolelta. Suurinta närää asiakkaissa aiheuttaa se, kun he jäävät kiinni Oktoberfest-tuoppien varastamisesta. Mukeja takavarikoidaan ja palautetaan telttoihin kymmeniä tuhansia joka vuosi.
Huonovointisiltakaan juhlijoilta ei vältytä, mutta oksentaminen on sallittua, kunhan pystyy ylenantamisen jälkeen kasaamaan itsensä ja istumaan siististi penkillä. Itsensä alkoholimyrkytykseen saakka juo hieman reilu 600 henkilöä vuosittain.
Koska ihmismäärä on valtava ja alkoholia nautitaan reippaalla kädellä, ei ole kumma, että ihmiset hukkaavat tavaroitaan. Löytötavarapisteessä onkin monenlaista mielenkiintoista esinettä kännyköistä kyynärsauvoihin asti. Passit ja avaimet ovat yleisiä, ”yllättävän paljon” löytyy vihkisormuksia (mikä lienee syynä?) ja vuosittain vähintään yhdet tekohampaat löytyvät jonkun pöydän alta ilman niihin kuuluvaa suuta.
Löytötavarapisteellä työskenteleviä kummastuttavat myös pyörätuolit ja lastenrattaat, joita aina silloin tällöin jää omistajiltaan jälkeen. Esineiden joukossa ei sentään ole vanhemmistaan erilleen joutuneita lapsia, ei tietenkään. Heitä varten festivaalialueella on nimittäin oma kadonneista ja löytyneistä lapsista vastaava toimistonsa.
Adidas valmistanut oksennuksen kestävät tennarit Oktoberfestille
Kuten edellä olevassa listan kohdassa asiaa jo sivuttiin on Oktoberfestillä oksentaminen sallittua – kunhan vain täyttää sen ehdon, että pystyy tämän ”suorituksensa” jälkeen istumaan suhteellisen normaalisti omalla istumapaikallaan.
Mitä ilmeisimmin oksentelu kuuluu enemmän kuin oleellisena osana tapahtumaan, sillä urheiluvalmistaja Adidas julkaisi vuonna 2017, hieman ennen kyseisen vuoden festivaalia, nimenomaan Oktoberfestia varten suunnitellut oksennuksen kestävät tennarit. Eikä siinä vielä kaikki: nämä tennarit kestävät myös sen kaikkein oleellisimman tapahtumaan liittyvän nesteen eli oluen.
Tämän Adidaksen valmistaman München Made in Germany -kenkämallin erikoisuus piilee kengän nahassa, joka valmistusvaiheessa upotetaan hydrofobiseen aineeseen, joka tekee siitä vettä ja myös muita nesteitä hylkivän. Tärkeänä osana on myös kengän väritys, sillä ruskehtava väri muistuttaa ulkoisesti sekä oluen että perinteikkään Lederhosen-asun väriä.
Kengän sisusta on punavalkoinen ja kirjava, mikä taas viittaa Lederhosenin alla normaalisti pidettävän paidan väreihin. Lisäksi kengästä löytyy kultaisella kirjoitettu saksankielinen sana ”Prost”, jonka suomenkielinen versio on ”kippis”.
Oluen määrä herättää kysymyksiä
Jos miettii, että kahden viikon aikana festivaaleilla käy noin 6 miljoonaa vierasta, myydään olutta loppuviimeksi melko maltillinen määrä: hieman reilu tuopillinen per henkilö. Vuonna 2019 olutta meni yhteensä 7,3 miljoonaa litraa. Olenko ainut, jonka mielestä se kuulostaa vähältä?
Toisaalta alueella käy varmasti paljon festivaalivieraita, jotka eivät perusta teltassa istumisesta ja juomisesta. Lisäksi säännöissä lukee, että oluen voi tilata vain sellainen henkilö, jolla on istumapaikka. Joten kun teltat täyttyvät, ja nehän täyttyvät heti aamusta alkaen, ei uusia asiakkaita oteta sisään ennen kuin penkkejä vapautuu.
Pääsymaksua festivaaleille ei ole, ja kuten jo aiemmin mainittua, alueella on paljon muutakin huvitusta muun muassa perheille, joten todennäköisesti ne, jotka keskittyvät oluen ”maisteluun” kaatavat useampia litran tuoppeja.
Paris Hiltonilla elinikäinen porttikielto Oktoberfestille
Halusi sitä tai ei, meistä jokainen on varmasti kuullut ainakin seurapiirijulkkis Paris Hiltonin nimen. Hänen vanhempansa omistavat kuuluisan Hilton-hotelliketjun ja Paris itse on noussut julkisuuden henkilöksi pitkälti varallisuutensa ja varsin voimakkaasti huomiota herättävän elämäntyylinsä vuoksi.
Paris Hiltonin nimi liittyy oleellisesti myös Oktoberfestin historiaan. Hän päätti osallistua vuonna 2006 tälle kuuluisalle olutfestivaalille ja tuo jäi itse asiassa hänen ainoaksi kerrakseen: hän nimittäin sai vuotta myöhemmin eli vuonna 2007 elinikäisen porttikiellon tapahtumaan.
Mutta mihin tuo porttikielto oikein perustuu?
Kun Hilton oli päässyt niin sanotusti pelipaikoille, alkoi hän markkinoida tapahtumassa kultaiseen dirndl-mekkoon pukeutuneena tölkkeihin pullotettavaa Rich Prosecco -kuohuviinibrändiään. Tätä ei luonnollisestikaan katsottu hyvällä erittäin tarkkaan säädellyssä tapahtumassa – siitäkin huolimatta, että hän ei yrittänyt markkinoida esimerkiksi kilpailevaa olutta. Paikalliset ihmiset olivat valittaneet asiasta eteenpäin tapahtumajärjestäjille ja asiasta kuultuaan he kokivat Hiltonin ”halventaneen tapahtumaa”, minkä seurauksena he määräsivät tämän nykyisin 39-vuotiaan julkkiksen ikuiseen porttikieltoon.
Hiltonin tempauksen myötä tälle Münchenin olutfestivaalille ei ole hyväksytty erilaisia brändejä mainostavia julkisuuden henkilöitä.
Hauska yksityiskohta: nykyisin kaikkien tuntema Kim Kardashian oli tuolloin mukana puhtaasti vain Hiltonin seuralaisena ja stylistina – häntä ei toisin sanoen tuntenut tuohon aikaan vielä kukaan.
Lue myös:
Mistä on peräisin kuppiloiden happy hour? Tänään Listafriikki antaa vastauksen tähän kysymykseen ja paneudumme myös ”iloisen tunnin” historiaan Suomessa.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä? Mutta tässä siis tämän kertaisia lukijoiden kysymyksiä!
Mistä happy hour on peräisin?
Happy hour on ravintoloissa ja baareissa eli toisin sanoen anniskelupaikoissa tietty ajankohta, jolloin alkoholia myydään normaalia halvemmalla. Usein kyseessä ovat hanatuotteet, mutta tarjouksessa voi olla myös cocktaileja ja snapseja. Yleensä happy hour on muutaman tunnin ajankohta iltapäivällä tai alkuillasta, jolloin on muuten hiljaista.
Happy hour juontaa juurensa Yhdysvaltain laivastoon, josta se ensimmäisen maailmansodan jälkeen lähti leviämään mantereelle. Laivastoslangissa happy hour merkitsi tiettyä aikaa päivässä, jolloin miehistö pääsi nauttimaan vapaa-ajan aktiviteeteista, jotka aluksilla koostuivat lähinnä paini- ja nyrkkeilymatseista. Alkoholilla ei siis ollut varsinaisesti mitään tekemistä happy hour -termin synnyn kanssa.
Kuten sanottua, meriltä happy hour levisi maalle, jossa oli käynnissä historian synkin ajanjakso – viinan myynnin osalta siis. Kieltolaki oli voimassa, mutta sehän ei tietenkään estänyt juomista.
Amerikkalaiset rupesivat kerääntymään salakapakoihin tai järjestämään kodeissaan kiellettyjä cocktailtunteja ennen siirtymistä päivälliselle ravintoloihin, joissa alkoholia ei tarjoiltu.
Happy hour omaksuttiin tarkoittamaan tuollaisia salaisia ja laittomia kokoontumisia. Kun kieltolaki vuonna 1933 kumottiin, oli happy hourista tullut jo vakiintunut termi, jonka anniskelupaikat ottivat sankoin joukoin käyttöön.
Suomeen happy hour saapui vasta vuonna 1984, mutta alkoholilainsäädäntö teki siitä käytännön tasolla hankalaa. Yllättyneet käsi ylös. Ravintolat saivat kyllä mainostaa happy houria, mutta siinä tapauksessa alkoholijuomien myyminen alennettuun hintaan oli kiellettyä.
Helsingin Sanomien elokuussa 1984 julkaiseman uutisen mukaan asiakkaat saivat sen sijaan maksutta esimerkiksi pientä purtavaa; pähkinöitä ja cocktailpaloja.
Jos taas happy hour haluttiin järjestää myymällä drinkkejä alennettuun hintaan, ei sitä saanut mainostaa mitenkään. Tämän pystyi kiertämään laittamalla ravintolan oveen hinnaston, jossa oli ”asiallisesti” ja alkoholin käyttöön rohkaisematta ilmoitettu esimerkiksi keskioluen hinta tiettyinä kellonaikoina. Happy houria ei kuitenkaan saanut mainita.
Lakia on sittemmin muutettu suuntaan ja toiseen – saa mainostaa, ei saa mainostaa – ja viimeisimmän alkoholilakimuutoksen myötä ravintoloilla on ollut vuodesta 2018 lähtien jälleen oikeus mainostaa happy houria ja esimerkiksi afterworkia.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään sen, miksi englanninkielinen rakkautta tarkoittava love-sana on tenniksessä nolla.
Lisäksi ylimääräisenä hauska fakta tietotaidosta, jota tennistuomarit työssään tarvitsevat. Kiroilu on kentällä kiellettyä, joten miten kontrolloidaan kielenkäyttöä, kun tuomari ei puhu pelaajan kanssa samaa kieltä?
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi love on nolla tenniksessä?
Miksi kansainvälisissä tennisotteluissa nolla ilmoitetaan englanniksi love eikä zero. Love tarkoittaa rakkautta – mitä sillä on tekemistä pisteettömyyden kanssa?
Mahdollisesti ei mitään, vaikka erään paljon kannatusta saaneen teorian mukaan termi on peräisin siitä, kun satoja vuosia sitten tennistä pelattiin huvin vuoksi. Pisteitä ei laskettu eikä peliä pelattu rahasta vaan paremminkin rakkaudesta lajiin – play for love. Voi myös olla, että play for love on lainattu hollantilaisesta sanonnasta omme lof spelen, joka tarkoittaa kunniasta pelaamista. Lof on sitten omaksuttu englannin kieleen ja muuttanut matkalla hieman muotoaan.
Mutta eivät ne teoriat siihen lopu. Melko hauska oletus on se, että love tulee ranskankielisestä munaa tarkoittavasta l’oeuf-sanasta. Koska numero nolla muistuttaa muodoltaan hieman munaa, ruvettiin Ranskassa aikoinaan käyttämään samaa sanaa kuvaamaan nollaa pistettä. Ajan kuluessa l’oeuf napattiin englantiin ja käyttöön valittiin samalta kuulostava sana, jolla ei kuitenkaan ollut munan tai nollan kanssa mitään tekemistä.
Rakkaudesta lajiin, mutta peli saattaa välillä kuumentaa tunteita. Otetaan siksi vielä tähän perään hauska fakta tennistuomareista, kun kerran kyseisen lajin parissa ollaan.
Tennistuomarit saavat listan eri kielten suosituimmista kirosanoista
Kansainvälinen tennisliitto ITF kieltää säännöissään kirosanojen käyttämisen peleissä ja lämmittelyn aikana. Sääntö koskee tietenkin myös kaikkia neljää Grand Slam -turnausta. Kiroilusta voi seurata varoitus, sakkorangaistus tai jopa pelikieltoa raivoamisen vakavuudesta riippuen.
Tietyt kirosanat ovat varsin universaalisti tunnettuja, mutta ympäri maailmaa kotoisin olevat pelaajat puhuvat kymmeniä eri kieliä. Jos kentällä manataan vaikkapa espanjaksi, norjaksi tai suomeksi, niin onko silloin turvassa sanktioilta? No ei ole, sillä tuomarit ovat hyvin perillä eri kielten ”suosituimmista” kirosanoista.
Ainakin kaikki Wimbledonin tuomarit saavat ennen turnausta listan käytetyimmistä voimasanoista, joten äidinkielellä sadattelusta jää todennäköisesti kiinni. Kunhan tuomari on vain tehnyt kotiläksynsä hyvin! Tenttaavatkohan tuomarit toisiaan ennen turnausta?
Lue myös:
Yhteiskunta
Miksi Suomen tunnetuimman pokaalin nimi on Kanada-malja? 10 tarinaa ikonisista urheilupalkinnoista – osa 2
Miksi ihmeessä jääkiekon Suomen mestari saa palkinnon nimeltään Kanada-malja? Listafriikki esittelee nyt 10 urheilupalkintoa, joihin liittyy kiinnostavia ja yllättäviä tarinoita.
Televisiolähetyksissä usein kerrotaan nopeasti jotain kulloisenkin turnauksen tai kilpailun pokaalista, mutta tämän listan urheilupalkintojen salat saattavat tulla monelle yllätyksenä. Mukana on urheilupalkintoja muun muassa tenniksen, jalkapallon ja jääkiekon osalta, mutta tutustumme myös meille suomalaisille hieman tuntemattomampiin lajeihin ja niiden himoittuihin kannuihin.
Listalla selviää Kanada-maljan alkuperän lisäksi muun muassa jalkapallon maailmanmestarille aiemmin jaetun Jules Rimet -palkinnon värikkäät vaiheet.
Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi urheilupalkintoa ja tarinat niin taustalla voit lukea tästä:
Urheilupalkinto, joka toi viiden kuukauden pelikiellon
Calcutta Cup on pokaali, josta on vuodesta 1879 asti pelattu Englannin ja Skotlannin välisessä rugby-ottelussa. Kannu on eksoottisen näköinen eikä se ilman taustatarinaa oikein sovi palkinnoksi Isossa-Britanniassa järjestettävään rugby union -peliin.
Calcutta Cupin historia alkaa nimensä mukaisesti Intiasta. Kalkutassa pelattiin vuoden 1872 joulupäivänä Englannin ja Skotlannin välillä rugby-ottelu, joka innosti perustamaan oman Calcutta (Rugby) Football Clubin. Se ehti olla toiminnassa vain muutaman vuoden, kun Intia julistettiin – ei vielä itsenäiseksi Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaavallasta – mutta itsehallinnollisia oikeuksia omaavaksi keisarikunnaksi. Rugbyseura lakkautettiin, kun brittisotilaat, joita pelaajista oli suurin osa, jättivät Kalkutan taakseen.
Pelaajat ja jäsenet halusivat jättää seurastaan pysyvän jäljen rugbymaailmaan, joten he päättivät nostaa kaikki klubin varat ja sulattaa nuo 270 hopearupiaa, joista paikallinen seppä valmisti koristeellisen maljan. Siinä kahvojen virkaa toimittavat kolme kobraa ja kannessa on aasiannorsu. Pokaali lahjoitettiin Englannin Rugbyliitolle sillä ehdolla, että siitä pelattaisiin vuosittain. Alkuperäinen Calcutta Cup on pysyvästi museossa näytteillä, ja sen sijaan voittajajoukkueelle jaetaan modernilla teknologialla valmistettu replika.
Historiallisesti arvokas urheilupalkinto pantiin lukkojen taakse, kun vuoden 1988 ottelun jälkeen kummankin joukkueen pelaajat olivat viettämässä kosteaa iltaa Edinburghissa. Englannin Dean Richards ja Skotlannin John Jeffrey heittelivät ja potkivat palkintoa toisilleen hoiperrellessaan pitkin Princess Streetiä. Calcutta Cup tippui maahan useita kertoja ja myöhemmin samana iltana erään pubin vahtimestari yritti taivuttaa siitä lommoja pois seisomalla sen päällä.
Yön jäljiltä tuo urheilupalkinto oli surkeassa kunnossa ja sillä pallotelleita pelaajia odotti rangaistus. Richards ei saanut pelata joukkueensa seuraavassa ottelussa, mutta Skotlanti oli ankarampi: Jeffrey sai viiden kuukauden mittaisen pelikiellon.
The Ashes -tuhkauurna
Brittiläinen The Sporting Times -lehti julkaisi vuonna 1882 pilkallisen muistokirjoituksen englantilaiselle kriketille sen jälkeen, kun kotijoukkue hävisi lontoolaisella Kennington Oval- kentällä niukasti Australialle: ”Ruumis poltetaan ja tuhkat viedään Australiaan”.
Tarinan mukaan test-ottelu oli niin jännittävä, että eräs katsoja puri sateenvarjonsa kahvan poikki. Kun Englannin joukkue lähti myöhemmin samana vuonna Australiaan hakemaan revanssia, vannoi kapteeni Ivo Bligh tuovansa englantilaisen kriketin tuhkat takaisin ja joukkue palasikin kiertueelta voitokkaana.
Bligh sai Melbournen krikettiklubin presidentin vaimolta lahjaksi noin 10-senttisen terrakotasta valmistetun parfyymipullon. Tuosta pullosta tuli Englannin ja Australian test-ottelujen symboli ja sen sanotaan sisältävän krikettihilan tuhkat. Ottelu on myös pitkään tunnettu The Ashes -nimellä. Pieni ”tuhkauurna”, josta kaikki lähti liikkeelle, ei ole koskaan ollut ottelusarjan palkintona, sillä se oli Blighin henkilökohtaista omaisuutta.
Alkuperäinen The Ashes urn eli tuhkauurna on näytteillä vitriinissä Lord’s Cricket Ground -kompleksissa Lontoossa. Kaudesta 1998-1999 lähtien The Ashes -ottelusarjan voittaja on saanut ison MCC Waterford Crystal Trophy -palkinnon, joka on näyttävä lasinen kopio historiallisesta, mutta varsin vaatimattomasta, ”tuhkauurnasta”.
FIFA World Cup – Jules Rimet -pokaali
Kuva: Nicaraguan posti | Public Domain
Kansainvälistä jalkapalloa oli toki pelattu aiemminkin, mutta vuonna 1950 Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA päätti presidenttinsä Jules Rimetin johdolla järjestää oman turnauksen. Palkinnoksi valmistettiin voiton jumalatar Nikeä kuvaava, 35-senttinen kullattu patsas.
Pokaali nimettiin Victoryksi, mutta vuonna 1946 se sai uuden nimen ratkaisevan äänen maailmanmestaruuskisojen hyväksymiselle antaneen presidentin mukaan. Rimet oli ilmoittanut jalkapallomaailmalle, että maa, joka ensimmäisenä voittaa palkinnon kolme kertaa, saa sen pysyvästi itselleen. Brasilia saavutti kolmannen maailmanmestaruutensa vuonna 1970 ja vei Jules Rimet -pokaalin kotiin. Mutta pysti oli sitä ennen nähnyt jo monenlaista.
Maaliskuun 20. päivänä vuonna 1966, vain neljä kuukautta ennen Englannissa järjestettäviä jalkapallon maailmanmestaruuskisoja, Jules Rimet -pokaali varastettiin. Se oli jo tuotu saarivaltioon odottamaan heinäkuuta ja oli poikkeuksellisesti annettu näytille suureen postimerkkinäyttelyyn Lontooseen. Sillä ehdolla tietenkin, että sitä vartioitaisiin kellon ympäri.
Kaikesta huolimatta pokaali varastettiin ja siitä alkoi hillitön jahti, jota johtamaan Scotland Yard määräsi poliisin erikoisyksikön. Englannin jalkapalloliiton johtajalle Joe Mearsille toimitettiin lunnasvaatimus ja paketti, jossa oli todisteena palkinnosta erilleen irrotettava osa. Varas uhkasi sulattaa pokaalin, ellei saisi 15 000 puntaa pieninä seteleinä. Mears sopi varkaan kanssa rahojen ja pokaalin vaihdon, mutta tapaamiseen lähti yksi etsivistä. Varas saatiin kiinni, mutta pokaalia ei löytynyt.
Viikko varkauden jälkeen lontoolainen David Corbett oli ulkoiluttamassa koiraansa Picklesiä. Pickles, mustavalkoinen collie, juoksi naapurin autolle ja oli kovin kiinnostunut renkaan vieressä olleesta sanomalehtiin kääritystä paketista. Corbett meni katsomaan, mitä Pickles oli löytänyt.
Avattuaan käärön, nähdessään pokaalin ja luettuaan pienet laatat sen jalassa Corbett ymmärsi, mitä piteli käsissään. Kuuluisa pokaali oli löytynyt. Picklesistä tuli luonnollisesti suuri julkkis: se kiersi tv-ohjelmissa ympäri Eurooppaa, nimettiin Vuoden koiraksi ja pääsi tottakai omistajansa kanssa seuraamaan kesän finaaliottelua, jossa Englanti kukisti Länsi-Saksan.
Niin, Englannilta pokaali matkasi seuraavien kisojen myötä pysyvästi Brasiliaan ja pantiin näytteille Brasilian jalkapalloliiton päämajaan, mutta vuonna 1983 se varastettiin jälleen; tuolla kertaa lopullisesti.
Vaikka ryöstöstä pidätettiin ja tuomittiin neljä miestä, ei pokaalia ole koskaan löytynyt. Nykyinen, vuodesta 1974 saakka jaettu, FIFA World Cup -voittopokaali on yksi maailman tunnistettavimmista urheilupalkinnoista. 18 karaatin kullasta valmistettua pystiä ei kukaan saa FIFA:n sääntöjen mukaan omakseen, vaan voittajalle annetaan kopion alkuperäisestä.
Mikä ihmeen Kanada-malja?
Kuva: Marko Ollonqvist
Kanada-malja on varmasti Suomen tunnetuin urheilupalkinto. Sehän on tietenkin jääkiekon SM-liigan kiertopalkinto, joka annetaan pudotuspelit voittaneelle joukkueelle eli Suomen mestarille. Nyt kun saatiin nämä itsestäänselvyydet pois alta, on aika keskittyä siihen, miksi ihmeessä tuon pokaalin nimi on Kanada-malja.
Nimi tulee siitä, että kanadansuomalaiset lahjoittivat sen Suomen jääkiekkoliitolle vuonna 1950. Varat saatiin kasaan keräyksellä, jonka organisoivat Kanadassa asuneet puuhamiehet Edwin Sandblom, Väinö Kuikka, Lauri Tulkku, Aarne R. M. Ritari, Ilmari Järnefelt ja August Jokinen.
Suomeen tuo urheilupalkinto kulkeutui pesäpallon kehittäjänäkin tunnetun Lauri ”Tahko” Pihkalan mukana. Ensimmäisen kerran Kanada-malja jaettiin vuonna 1951 silloisen SM-sarjan voittajalle.
Kanada-maljoja on olemassa kolme kappaletta: alkuperäinen, joka on näytteillä Suomen Jääkiekkomuseossa, sekä kaksi kopiota. Alkuperäinen tuodaan aina voittajajoukkueen nostettavaksi jäälle, mutta kun pelaajat siirtyvät pukuhuoneen puolelle, jatkaa juhlintaan mukana vuonna 1991 tehty kopio. Fiksua, sillä sen verran monenlaiseen liemeen – kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti – Kanada-malja on nuorten miesten käsissä joutunut. Näistä toilailuista on saatu lukea lehdistä ja kirjoista.
Varsinkin HIFK:n vuoden 1998 kultajuhlista on tihkunut yksityiskohtia, joita Jarkko Ruutu paljasti Jumalainen näytelmä -kirjassa. Pokaali makasi tuntikausia uima-altaan pohjassa, jonka jälkeen se tippui kovalle kaakelille niin, että puinen jalusta irtosi. Myöhemmin yöllä Jere Karalahti käytti irronnutta jalustaa polttopuina. Kun poltettava loppui, kaivoivat pelaajat tuhkan seasta aiempien mestarijoukkueiden nimiä sisältäneitä metallilaattoja.
Toinen kopio tehtiin vuonna 2013 ja se on SM-liigan käytössä, kun toinen kannu on mestarijoukkueen hallussa ja kiertää pelaajalta toiselle.
Lue myös: Top 10 eniten tienanneet suomalaiset NHL-pelaajat nykyrahassa mitattuna!
Englannista ostettu Stanley Cup
Kuva: Marko Ollonqvist
Jos Kanada-malja on kaikille jääkiekkofaneille tuttu, on sitä varmasti myös Stanley Cup. Jääkiekon arvostetuin palkinto jaetaan maailman kovimman jääkiekkoliigan, NHL:n, pudotuspelien voittajajoukkueelle.
Pokaali itsessään tehtiin Sheffieldissä, Isossa-Britanniassa, ja sen osti Lontoon Piccadilly Circuksen alueelta muuan Frederick Stanley, paremmin Lord Stanleynä tunnettu Kanadan kenraalikuvernööri.
Jääkiekko oli 1890-luvulla vielä kehittyvä ja nouseva laji, mutta sitä ei vielä pelattu korkean tason sarjoissa. Stanleyn lapset olivat lajista innoissaan ja ylipuhuivat isänsä tekemään jotain jääkiekon eteen. Niinpä mies matkasi Englantiin ja osti pienen kulhon, joka sai nimen Dominion Hockey Challenge Cup. Ensimmäisenä pysti meni vuonna 1883 Montrealiin ja siitä tuli Kanadan jääkiekkoliigojen kiertopalkinto.
Vuosien mittaan liigoja ja joukkueita tuli ja meni, ja vuonna 1926 pokaalista, joka oli opittu tuntemaan Stanley Cupina, tuli sekä kanadalaisista että yhdysvaltalaisista joukkueista koostuvan NHL:n mestaruuspalkinto.
Stanley Cup -pokaaliin on vuosien mittaan lisätty kerroksia ja se kasvaa nopeasti kokoa, sillä jokaisesta voittajajoukkueesta nimensä pystiin saavat pelaajat, valmentajat, huoltajat ja jotkut seuraorganisaatioon kuuluvat henkilöt. Tällä perusteella voisi ajatella, että palkinnossa on jokaisen Stanley Cup -voittajan nimi, mutta toisin on.
Kauden 1992-1993 jälkeen viides iso rengas tuli täyteen, joten oli päätösten paikka. Sen sijaan, että pokaaliin olisi lisätty uusi kerros, kuunneltiin kuusi mestaruutta voittanutta Brian Trottieria, jonka mielestä pytty oli juuri oikean kokoinen pään päälle nostettavaksi. Niinpä yksi vanhempi rengas poistettiin ja muita liu’utettiin ylöspäin, jotta alas saatiin lisää tilaa. Vanhat renkaat ovat toki tallessa ja nähtävissä Torontossa sijaitsevassa Hockey Hall of Famessa – samassa holvissa alkuperäisen, briteistä tuodun kulhon kanssa. Joka 13. vuosi yksi vanha rengas otetaan pois.
Nykyisin voittajajoukkue saa siis vuonna 1970 kaikessa hiljaisuudessa käyttöön otetun replikan, joka on nähnyt melko paljon maailmaa. Se on kulkenut pelaajien mukana heidän kotimaihinsa ja onpa se käynyt jopa sota-alueella Afganistanissa. On myös olemassa kolmas Stanley Cup, joka on näytteillä Hockey Hall of Famessa kaikkine kerroksineen silloin, kun ensimmäinen kopio on mestareiden kanssa juhlimassa.
Stanley Cup -pokaalissa on muuten paljon kirjoitusvirheitä, mutta niistä voit lukea aiemmalta listaltamme: 10 uskomatonta urheilufaktaa, jotka räjäyttävät tajuntasi
Lue myös:
Yhteiskunta
Missä on Muhammad Alin alkuperäinen olympiakultamitali? 10 tarinaa ikonisista urheilupalkinnoista – osa 1
Urheilussa tärkeintä on palkintojen voittaminen – vai kuinka se oli!? Listafriikki esittelee nyt kuuluisia urheilupalkintoja, joihin liittyy kiinnostavia ja yllättäviä tarinoita.
Televisiolähetyksissä usein kerrotaan nopeasti jotain kulloisenkin turnauksen tai kilpailun pokaalista, mutta tämän listan urheilupalkintojen salat saattavat tulla monelle yllätyksenä. Mukana on urheilupalkintoja muun muassa tenniksen, jalkapallon ja jääkiekon osalta, mutta tutustumme myös meille suomalaisille hieman tuntemattomampiin lajeihin ja niiden himoittuihin kannuihin.
Nyt selviää muun muassa, miksi legendaarisen Indianapolis 500 -kisan voittajille annetaan pullollinen maitoa. Pohdimme myös sitä, että mitä tapahtui nyrkkeilijä Muhammad Alin alkuperäiselle olympiakultamitalille.
Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi urheilupalkintoa ja niiden tarinat voit lukea tästä:
Wimbledon-pokaalin avulla kentät kuntoon
Kuva: Peter Menzel | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)
Vanhin ja kaikkein arvostetuin urheilupalkinto, jonka tennispelaaja voi saada, on tietenkin Wimbledonin pokaali. All England Lawn Tennis and Croquet Clubilla, joka sijaitsee nykyisin Lontoon suurkaupunkialueeseen kuuluvassa Wimbledonissa, järjestettiin ensimmäinen tennisturnaus vuonna 1877.
Se päätettiin järjestää, jotta klubille saatiin varoja kenttien kunnossapitoon tarvittavien välineiden ostamista varten. Pelaajat pulittivat 22 guinean eli kultakolikon osallistumismaksun. Silloin ohjelmassa oli ainoastaan miesten kaksinpeli.
Tänä päivänä miesten kaksinpelin voittaja saa hieman pienemmän kopion lähes puolimetrisestä kullatusta hopeakannusta, joka jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1887. Sen nimi on vaatimattomasti ”The All England Lawn Tennis Club Single Handed Champion of the World”. Alkuperäinen palkinto koostuu kahdesta osasta: pokaalista ja sen hopeisesta tarjottimesta.
Toki Wimbledonissa jaettiin pystejä aiemminkin, mutta William Renshaw sai ihka ensimmäisen Field Cup (1877-1883) -palkinnon itselleen voitettuaan turnauksen kolmesti. Renshaw lunasti myös Challenge Cup (1884-1886) -pystin voitettuaan seuraavatkin kolme Wimbledonia.
Sen jälkeen käytäntöä muutettiin, sillä enää ei haluttu ottaa sitä riskiä, että 100 guinealla eli kultakolikolla hankittu pokaali ”menetettäisiin” jälleen, jos joku sattuisi voittamaan turnauksen kolme kertaa. Niinpä uudesta pystistä tuli kiertopalkinto.
Avoimella aikakaudella sellaiset miespelaajat kuin Björn Borg, John McEnroe, Boris Becker, Pete Sampras, Roger Federer ja Novak Djokovic ovat voittaneet Wimbledonin vähintään kolmesti.
Missä on Muhammad Alin olympiakultamitali?
Moni tietää, että yhdysvaltalainen Muhammad Ali, yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä urheilijoista, oli nyrkkeilyn raskaansarjan kolminkertainen maailmanmestari. Helposti voi kuitenkin unohtua, että ennen ammattilaiskehiin siirtymistään Ali, joka silloin tunnettiin alkuperäisellä nimellään Cassius Clay, voitti vuoden 1960 Rooman olympialaisissa kultaa.
Euroopassa ja Yhdysvaltojen suurissa kaupungeissa hän oli juhlittu sankari, mutta vastaanotto oli varsin erilainen kotikaupungissa, Kentuckyn osavaltiossa sijaitsevassa Louisvillessä. Vaikka olympiavoittajan kunniaksi järjestettiin juhlava paraati, kyti pinnan alla jotain syvälle juurtunutta ja synkkää.
Kentucky eli tuolloin vielä vahvasti rotuerottelun aikaa ja Jim Crow -lait olivat käytössä. Ali kirjoitti kokemuksistaan vuonna 1975 julkaistuissa muistelmissaan.
Pian kotiinpaluun jälkeen perheelleen, kotikaupungilleen ja maalleen mainetta ja kunniaa tuonut sankari meni paikalliseen ravintolaan syömään, mutta hänelle ei ihonvärinsä vuoksi suostuttu tarjoilemaan ja hänet heitettiin olympiakultamitali kaulassa ulos. Tästä tulistuneena Ali marssi Ohiojoen rantaan ja viskasi kultamitalinsa jokeen.
Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon Ohiojokea on naarattu mitalia etsien, sillä se olisi varmasti korvaamattoman arvokas keräilyharvinaisuus.
Kun Yhdysvallat järjesti vuoden 1996 kesäolympialaiset Atlantassa, annettiin Alille uusi kultamitali hävinneen tilalle. Samoissa kisoissa suuri mestari myös sytytti olympiatulen.
Kovia kokenut King George V Gold Cup
Kuningas Yrjö V tilasi luksuskoruja valmistavalta Garrardilta pokaalin, kun hänestä tuli Royal International Horse Show’n suojelija vuonna 1911. Umpikultainen palkinto on arvoltaan 250 000 puntaa ja suurimman osan vuodesta se on lukittuna holviin Lontoossa. Joka kesä King George V Gold Cup tuodaan kuitenkin estekilpailun ajaksi All England Jumping Courselle odottamaan voittajan käsille nostamista, mutta silloinkin se on ympärivuorokautisessa vartioinnissa.
Vuonna 2016 irlantilainen Billy Twoney selviytyi Lizziemary-hevosellaan voittajaksi yhdessä lajinsa arvostetuimmista kilpailuista. Hän aiheutti kuitenkin kohahduksen ja yleistä pahennusta tiputettuaan historiallisesti ja rahallisesti arvokkaan pokaalin maahan. Pysti kuitenkin selvisi virheettömänä Twoneyn mämmikourailusta.
Se ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun King George V Gold Cup -pystin turvallisuudesta oltiin huolissaan. Kun toinen maailmansota puhkesi Euroopassa, oli tämä urheilupalkinto italialaisen Alessandro Bettoni-Cazzagon hallussa; vielä tuolloin voittaja sai alkuperäisen pokaalin vuodeksi itselleen.
Aatelissukuun kuulunut Bettoni-Cazzago pelkäsi, että palkinnolle saattaisi sodan melskeessä käydä huonosti, joten hän hautasi sen kartanonsa maille. Sodan päätyttyä King George V Gold Cup palautettiin täydellisessä kunnossa Ison-Britannian hevosyhdistykselle.
Indy 500 ja pullollinen maitoa
Indianapolis 500, tuttavallisemmin Indy 500, on yksi maailman legendaarisimmista moottoriurheilutapahtumista. Vaikka Indy 500 voi olla monelle suomalaiselle hieman tuntemattomampi kilpailu, lasketaan se samaan kastiin Le Mansin 24 tunnin ajon ja Monacon GP:n kanssa.
Tässä IndyCar-sarjan kilpailussa ajetaan noin neljän kilometrin (2,5 mailin) mittaista ovaalirataa 200 kierrosta – yhteensä 500 mailin matka, josta siis nimikin on tullut. Viimeisimmän, toukokuussa 2023, järjestetyn kilpailun voitti yhdysvaltalainen Josef Newgarden, joka selvitti 805 kilometrin mittaisen kilpailun hieman reilussa 2 tunnissa ja 58 minuutissa.
Newgarden, kuten kaikki arvostetun Indy 500 -kisan voittajat, sai palkinnoksi kutistetun replikan yli 160 senttimetriä korkeasta Borg-Warner -pokaalista. Mutta ei siinä vielä kaikki. Yliampuvan pystin lisäksi voittaja saa pullollisen maitoa. Normaalistihan kilpa-ajajat suihkuttavat ja juovat palkintopallilla kuohuvaa; ei kuitenkaan Indianapolis 500:ssa.
Erikoinen perinne sai alkunsa vuonna 1936, kun ensimmäisenä ruutulipulle tullut Louis Meyer pyysi voittonsa jälkeen lasillisen piimää. Tarinan mukaan Meyerin äiti oli kehottanut poikaansa juomaan helteisinä päivinä piimää ja tulevien vuosien voittajat päättivät myös ruveta kunnioittamaan hänen ohjettaan. Nykyisin voittaja saa kilpailun sponsorin tarjoaman maitopullon ja tapoihin kuuluu, että pullosta hörpätään heti voittajien alueella, kun kuski on päässyt autosta ulos.
Maidon juomatta jättämistä pidetään suurena loukkauksena eikä buuauksilta ole välttynyt edes suuresti ihailtu ja Formula 1 -sarjassakin mestaruuden voittanut brasilialainen Emerson Fittipaldi, joka vaihtoi maidon appelsiinimehuun vuonna 1993.
Jenkkiyleisö piti Fittipaldin tempausta ylimielisenä, mutta kuskille se oli vain bisnestä. Hän nimittäin omisti kotimaassaan sitrushedelmäfarmeja ja halusi mainostaa yhtä Brasilian suurimmista vientituoteista. Vaikka selitys kävi järkeen, ei se lepyttänyt amerikkalaisia.
Nykyaikana voittajille annetaan maidoista erilaisia vaihtoehtoja, joista he saavat valita mieluisimman. Esimerkiksi vuonna 2021 voittajaksi ajanut brasilialainen Hélio Castroneves valitsi 2-prosenttisen kevytmaidon, mutta pienellä twistillä. Hän sekoitti maitoon mansikkajauhetta, joka muutti valkoisen nesteen vaaleanpunaiseksi – näin voittojuoma sopi väriltään miehen autoon ja ajoasuun.
Tämän vuoden voittaja Newgarden päätyi täysmaitoon ja joi sen ihan sellaisenaan.
Claret Jug ja sitä edeltänyt golfareiden mestaruusvyö
Miesten ammattilaisgolfissa pelataan vuosittain neljä major-turnausta ja näiden arvostetuimpien turnausten joukossa on vielä yksi ylitse muiden: vuodesta 1860 lähtien järjestetty Britannian avoin golfturnaus, joka on myös kaikkein vanhin.
Nykyinen palkinto, The Golf Champion Trophy, joka tunnetaan paremmin Claret Jug -nimellä, jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1873 mestaruuden voittaneelle Tom Kiddille. Edellinen palkinto oli jouduttu antaa vuonna 1870 turnauksen kolmannen kerran peräkkäin voittaneelle Thomas Morrisille (kuvassa oikealla).
Se ei ollutkaan mikään tavallinen urheilupalkinto, vaan eeppinen Challenge Belt -mestaruusvyö! Morrisin voittojen ja mestaruusvyön luovutuksen jälkeen turnausta ei vuonna 1871 järjestetty ollenkaan, eikä uusi palkinto ollut vielä vuonna 1872 valmis.
Alkuperäinen Claret Jug on ollut St Andrewsin golfkentän klubirakennuksessa näytteillä vuodesta 1928 lähtien ja samoissa tiloissa on esillä myös Morrisin perheen lahjoittama mestaruusvyö. Nykyisin voittaja saa uuden version vuodeksi kotiin ja sen jälkeen hänelle annetaan pysyvästi replika alkuperäisestä.
Kiertopalkintoon liittyy myös vuosittain seurattava jännitysnäytelmä – siis golfin pelaamisen lisäksi. Palkinto halutaan antaa voittajalle mitä pikimmiten, joten pora kädessä istuvaa kaivertajaa kuvataan herkeämättä; milloin hän uskaltaa aloittaa kaivertamisen. Spekulaatiot siitä, milloin kesken oleva kilpailu voidaan julistaa ratkaistuksi, käyvät kuumina.
Vuoden 1999 turnauksesta kiertää sellainen huhu, että kaivertaja Alex Harvey olisi jo taiteillut ranskalaisen Jean van de Velden nimen pokaaliin, mutta sitten tämä meni täysin käsittämättömällä tavalla epäonnistumaan ja menetti varman voiton Paul Lawrielle. Kuvat käärityin lahkein vedessä seivovasta van de Veldestä ovat varmasti kaikille golfin ystäville tuttuja.
Harvey itse on sanonut, että ei hätäillyt kaiverruksen kanssa, mutta moni epäilee asian olevan toisin ja hänen joutuneen hiontahommiin.
Erään salaliittoteorian mukaan van de Velden nimen oikeinkirjoituksesta oli epäselvyyttä: kirjoitetaanko ensimmäinen v-kirjain isolla vai pienellä. Sellaista häpeää, jonka väärin kirjoitettu nimi olisi tuonut, ei järjestäjä halunnut. Villien arvailujen mukaan miehen suoritusta oli sabotoitu, jotta hänen nimeään ei tarvisi pystiin kaivertaa.
Lue myös:
Yhteiskunta
”Väärään” aikaan syntyneet naitetaan ensin puille: 10 erikoista hääperinnettä maailmalta – osa 2
Tällä listalla käydään läpi 10 erikoista hääperinnettä ympäri maailmaa. Vaikka avioliitto ja häät ovat täysin universaaleja asioita, on juhliminen erilaista joka kulttuurissa.
Pian esiteltävät hääperinteet ovat eriskummallisia meidän suomalaisten silmin katsottuina, mutta tietenkään näissä ei ole mitään ihmeellistä niille, joiden kulttuurista puhutaan.
Jos hääkellot pian soittavat, niin aiotko napata listalta jonkun idean omiin häihin? Taitaa jäädä väliin!?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi eriskummallista hääperinnettä voit käydä lukemassa täältä:
Kun vaimon ampuminen ei ole vain sallittua, vaan välttämätöntä
Ensimmäisenä mennään Kiinaan ja juguurien hääjuhliin. Juguurit on pieni, noin 15 ooo hengen etninen ryhmä, joka elää Gansun maakunnassa Luoteis-Kiinassa.
Juguurien hääperinteet ovat kerrassaan erikoiset. Kaksi päivää kestävä juhlinta alkaa morsiamen kotona, jossa hänen äitinsä seremoniallisesti valmistelee hääkampauksen laulaen samalla hääpäähineestä kertovaa perinteistä laulua. Sitten morsian ratsastaa valkoisella hevosella sulhasensa talolle, jonka eteen on häntä varten pystytetty erityinen morsiuskamari eli teltta.
Morsiamen sukulaiset esittävät hajottavansa ja tallovansa teltan, ja sulhasen perhe puolestaan esittää puolustavansa sitä. Kun tämä symbolinen valetaistelu on saatu päätökseen, on aika vihkiä pari avioliittoon.
Liitto sinetöidään kummallisella tavalla: sulhasen otsaan hierotaan gheetä eli kirkastettua voita ja sitten mies ampuu jousipyssyllä kolme nuolta morsiantaan kohti.
Nuolista on tottakai poistettu kärjet ja ne ovat muutenkin tavallista pehmeämpiä, joten tuleva vaimo ei ole missään vaiheessa vaarassa.
Ampumisen jälkeen nuolet ja jousipyssy katkotaan palasiksi, jottei niitä pysty enää koskaan käyttämään. Tämä symboloi ikuista rakkautta.
Mazel tov ja lasia murskaksi
Jos ei muuten, niin ainakin tv-sarjojen ja elokuvien perusteella tutuksi tulleet juutalaiset häät ovat täynnä perinteitä ja symbolismia. Kaikkein tunnetuin niistä on hetki, jona vastavihitty hääpari kääntyy kohti vieraita ja sulhanen astuu seremoniallisesti lautasliinoihin käärityn lasin päälle. Siihen päättyy virallinen osuus ja alkaa varsinainen juhlinta äänekkäiden Mazel tov -onnentoivotusten saattelemana.
Lasin murskaamisella muistetaan sitä, kun roomalaiset tuhosivat Jerusalemin toisen temppelin vuonna 70. Perinteellä on myös monia muita merkityksiä. Vuosisatojen ajan lasin hajottaminen merkitsi neitsytmorsiamen immenkalvon puhkeamista hääyönä – siksi rikkomisen suoritti aiemmin sulhanen yksin. Nykyisin modernit morsiamet ottavat osaa tallomiseen, sillä jotkut perinteet vain ovat liian vanhanaikaisia.
Avioliiton myös uskotaan kestävän yhtä kauan kuin hajotettu lasi pysyy rikkinäisenä – mikä on tietenkin ikuisesti, ellei joku satu leikkimään pikaliiman kanssa.
Lasin rikkomisella on myös kaunis, pariskunnan liittoa symboloiva merkitys. Uskomuksen mukaan morsian ja sulhanen ovat ennen syntymäänsä olleet olemassa yhtenä kokonaisuutena, joka on hajonnut heidän tullessa tähän maailmaan. Naimisiin mennessään he liittyvät jälleen yhdeksi, joten lasin hajottaminen kuvaa parin ensimmäistä erkanemista sekä myös tulevaa, lopullista sielujen yhdistymistä.
Sulhanen saa keppiä jalkapohjiin
Ennen kuin sulhanen päästetään Etelä-Koreassa lähtemään hääjuhlista tuoreen vaimonsa kanssa viettämään hääyötä, täytyy hänen käydä läpi inhottava rituaali.
Hääperinteet harvemmin ovat kivuliaita, mutta juuri sitä tämä eteläkorealainen tapa saattaa olla; riippuu paljon bestmanin ja perheenjäsenten patoumista.
Sulhaselta riisutaan kengät ja sukat, minkä jälkeen paljaat jalat sidotaan nilkoista yhteen. Sitten jalkapohjia hakataan kepillä tai joissain tapauksissa kuolleella kalalla. Jos saisi valita, niin moni varmaan ottaisi mieluummin sen kalan, sillä ainakin yllä olevalla videolla sulho saa aikamoisen napsun jalkapohjiin.
Hääperinteen on tarkoitus olla rangaistuksen sijaan viihdyttävä ja usein sulhasta tentataan tiukoilla kysymyksillä mäiskinnän ohessa. Jalkojen hakkaamisen on tarkoitus testata aviomiehen vahvuutta ja luonteen lujuutta.
”Väärään” aikaan syntyneet naitetaan ensin puille
Hindujen astrologiassa Mars-planeetan vaikutuksen alla syntyneitä naisia, joita kutsutaan nimellä manglik, pidetään kirottuina. Väärien tähtien alla syntyneiden ajatellaan tuovan huonoa onnea ja riitoja nimenomaan avioliittoon ja pahimmillaan liitto manglikin ja muulloin syntyneen välillä johtaa aviomiehen ennenaikaiseen kuolemaan.
Uskomus on Intiassa edelleen hyvin vahva, ja uutta seurustelukumppania vanhemmille esiteltäessä ensimmäisenä tiedustellaankin puolisokokelaan syntymäaikaa.
Mangala Doshan aikaan syntyneiden ei kirouksesta huolimatta tarvitse jäädä ilman aviopuolisoa, sillä ikävä taika on kumottavissa.
Eli jos mieluinen kumppani on löytynyt, mutta tämä on väärään aikaan syntynyt, niin ei hätää! Ensin vietetään toisenlainen seremonia, jossa nainen menee naimisiin puun, eläimen tai vaikkapa saviastian kanssa.
Uskomuksen mukaan kaikki Mangala Doshan pahuus lankeaa tähän valepuolisoon, josta hankkiudutaan lopullisesti eroon kaatamalla, teurastamalla tai hajottamalla.
Sitten morsian ja varsinainen sulhanen ovat valmiita alttarille ilman huolen häivää.
Kateuden sarvet piiloon
Hääperinteet -listan lopuksi mennään Japaniin. Perinteiset šintolaiset häät ovat pitkälti korvautuneet länsimaisilla juhlintatavoilla, mutta noin viidesosa japanilaisista hääpareista haluaa edelleen mennä naimisiin vanhoja traditioita kunnioittaen. Hääseremoniaan kuuluu tärkeänä osana japanilaisen riisiviinin eli saken juominen, ja ensimmäinen kulaus liittää parin ikuisesti. Sen jälkeen kumotaan varmistuksen vuoksi vielä yhdeksän kupillista lisää.
Šintolaiset hääperinteet kulminoituvat morsiamen asuun: hän pukeutuu valkoiseen varsin kirjaimellisesti päästä varpaisiin, sillä riippuen valitusta päähineestä voivat kasvotkin olla valkoisiksi maalatut. Maalatut kasvot liitetään wataboshi-päähineeseen, joka peittää kasvot kaikilta muilta paitsi sulhaselta ja symboloi morsiamen puhtautta jumalten edessä.
Jos morsian päätyy laitamaan päähänsä tsunokakushin (yllä oleva kuva), on sillä melko erilainen merkitys. Massiivisen päähineen on tarkoitus estää morsiamen kateellisuuden sarvia näkymästä; erityisesti ne halutaan peittää tulevalta anopilta. Kateus ja itsekkyys ovat ominaisuuksia, joita ei ole hyvä esitellä hääpäivänä sulhaselle ja tämän perheelle. Päähine myös symboloi morsiamen päätöstä tulla helläksi ja kuuliaiseksi vaimoksi.
Hääjuhlien edetessä ja tunnelman vapautuessa (ehkä lukuisilla sake-lasillisilla on asian kanssa jotain tekemistä!?) morsian voi vaihtaa kokovalkoisen asunsa perinteiseen punaiseen pukuun ja myöhemmin illalla vielä halutessaan moderniin iltapukuun. Mahdollisista kateuden sarvista ei enää siinä vaiheessa välitä kukaan.
Lue myös:
Yhteiskunta
Kolme päivää ilman vessaa ja isältä sylkäisy onnentoivotuksena: 10 erikoista hääperinnettä maailmalta – osa 1
Avioliitto ja häät ovat täysin universaaleja asioita, mutta juhliminen onkin sitten erilaista joka kulttuurissa. Nyt otetaan tarkasteluun omituisimmat hääperinteet.
Ja omituisimmat meidän suomalaisten silmin katsottuna, sillä tietenkään näissä hääperinteissä ei ole mitään ihmeellistä niille, joiden kulttuurista puhutaan.
Jos hääkellot pian soittavat, niin aiotko napata tältä listalta jonkun idean omiin häihin? Taitaa jäädä väliin!?
Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi eriskummallista hääperinnettä voit lukea tästä:
”Väärään” aikaan syntyneet naitetaan ensin puille: 10 erikoista hääperinnettä maailmalta – osa 2
Ranskassa juodaan potasta
Mitä tulee mieleen ranskalaisesta keittiöstä? Hienostuneita annoksia ja ruoanlaiton aatelia – tällaisia ajatuksia varmasti. Mistään mestarikokkauksista ei kuitenkaan ole kyse, kun lähestytään ranskalaisten hääjuhlien loppua.
Ennen kuin tuore aviopari ehtii karata hääyön viettoon ovat häävieraat perinteisesti keränneet juhla-aterian tähteet ja juomien jämät pottaan, josta pariskunnan on sitten täytynyt nauttia tuo epämääräinen seos. Sen on ilmeisesti uskottu antavan energiaa hääyötä varten. Kunhan ei vain ole vetänyt vatsaa sekaisin!
Hääperinteet muokkaantuvat ajan myötä ja niin on – onneksi – käynyt myös tälle tavalle. Nykyisin hääparille tarjoillaan suklaata ja samppanjaa, mutta edelleen tietysti potasta.
Joskus ilkeimmät häävieraat laittavat potan pohjalle pari banaania ja peittävät ne sulatetulla suklaalla, jotta kokemus olisi visuaalisesti mahdollisimman luotaantyöntävä.
Koko kuukausi pelkkää itkemistä
Kiinassa elää monta etnistä ryhmää, joilla kaikilla on omat avioliiton solmimiseen liittyvät rituaalit. Ikivanhat hääperinteet ovat kuitenkin osittain jääneet historiaan, kun nuoret haluavat juhlia länsimaiseen tyyliin. Mutta on kansoja, joiden keskuudessa vanhat perinteet halutaan pitää hengissä.
Monille meistä häät ovat aina liikuttava tapahtuma: oli kyse omista tai jonkun toisen häistä. Mutta Kiinan keskiosien Wulingin vuoristossa elävät tujiat vievät herkistymisen äärimmilleen.
Tapoihin kuuluu, että kuukausi ennen suurta päivää tujia-morsian aloittaa päivittäisen itkemisen. Tarkoitus on itkeä tunti päivässä. Kymmenen päivän päästä morsiamen äiti liittyy itkukuoroon ja siitä kymmenen päivän kuluttua isoäiti lyöttäytyy myös joukkoon. Häitä edeltävällä viikolla itkeekin sitten kaikki morsiamen naispuoliset perheenjäsenet.
Itkemiseen liittyy surullisten laulujen laulaminen ja tämän erikoisen tavan ajatuksena on se, että vaikka morsian suree oman perheensä jättämistä, tulee avioliitosta vetistelyn myötä onnellinen.
Jos morsian ei itke häissään, pitävät kyläläiset häntä hienostumattomana ja koko perheestä tulee yleinen naurunaihe. Onneksi itkemistä on siis harjoiteltu viikkokaupalla etukäteen!
Jalat tiukasti lattiassa
Irlantilaisiin hääjuhliin kuuluu paljon kelttiläisiä perinteitä, jotka ovat sulautuneet nykypäivän moderneihin juhliin samoin kuin monen muunkin maan hääperinteet ja -symbolit.
Aiemmin morsian on kuljettanut mukanaan hevosenkenkää – tietenkin hyvää onnea tuomassa. Morsian kantoi alttarille metallisen hevosenkengän suupuoli ylöspäin, jotta saisi kerättyä talteen mahdollisimman paljon onnea. Nykyisin, jos morsian haluaa kunnioittaa tätä perinnettä, voidaan hevosenkenkä liittää morsiuskimppuun pienenä koruna tai vaikkapa posliinisena versiona.
Varsinaisessa hääjuhlassa varmasti juhlitaan ja tanssitaan korkkarit kohti kattoa, mutta näin ei ollut aina. Perinteisen uskomuksen mukaan morsian ei saanut nostaa jalkojaan lattiasta, sillä se toi huonoa onnea.
Tämä huono onni tuli siitä, että ilkeät haltijat seurasivat kauniita morsiamia silmä tarkkana, ja jos tuore rouva irrotti jalkansa lattiasta, kävi haltija kaappaamassa tämän mukaansa. Niinpä morsiamet suorittivat häätanssinsa laahustamalla.
Kolmen päivän pidätys
Borneon saarella elävän tidong-heimon jäsenet eivät varmaankaan odota innoissaan hääjuhlien jälkeisiä päiviä. Tuoreen avioparin täytyy nimittäin viettää kolme vuorokautta tarkoin vartioidussa huoneessa eivätkä he saa tuona aikana käydä vessassa – ollenkaan.
Heille osoitetut vartijat säännöstelevät ruoan ja juoman määrää ja pitävät huolen siitä, ettei kumpikaan käy salaa pissalla tai kakalla.
Tidongien uskomusten mukaan tämän ikivanhan rituaalin noudattamatta jättämisestä seuraa tietenkin huonoa onnea. Jos tuore aviopari käy avioliiton ensimmäisen 72 tunnin aikana hotelli helpotuksessa, tietää se uskottomuutta, avioeroa tai tulevien lasten kuolemaa.
On vaikea uskoa, että kukaan pystyisi olemaan kolme päivää virtsaamatta, ja vaikka pystyisikin, voi pidättämisestä seurata vakavia terveyshaittoja. Tidongien mukaan riski kuitenkin kannattaa, sillä vaihtoehto on vielä pahempi.
Kolme päivää kestävän pidättelyn on tarkoitus valmistaa pariskuntaa avioliittoa varten; jos he selviävät alun koettelemuksesta yhdessä, on tiedossa vahva ja kaikki vaikeudet selättävä liitto. Kun piina on onnistuneesti ohi, juhlii pariskunta perheen ja ystävien kanssa uudelleen – mutta todennäköisesti vasta vessassa käymisen jälkeen.
Maasai-isä sylkee onnentoivotukset tyttärensä päälle
Pääosin Kenian ja Tansanian alueella elävälle maasai-paimentolaiskansalla avioliiton solmiminen ei tarkoita tanssia ja laulua, vaan se on sopimus kahden perheen välillä. Juuri ja juuri teini-ikäisellä morsiamella ei asiaan ole sanottavaa, vaan hän liittyy useiden muiden vaimojen joukkoon; maasai-miehellä voi siis olla monta vaimoa ja perhettä.
Kun etukäteen sovittujen myötäjäisten viimeinen osuus – joka koostuu muun muassa karjasta, käteisestä ja hunajasta – on sulhasen osalta hoidettu, on seuraavana päivänä tiedossa häät.
Tytöltä ajellaan hiukset pois ja hänet puetaan värikkääseen, helmin koristeltuun juhlapukuun ennen kuin hän lähtee kävellen kohti tuntematonta uutta kotiaan. Hääpäivä on nuoren maasai-naisen elämän suurin päivä, mutta tuntuu itkuiselle tytölle usein kaikelta muulta, koska hän joutuu jättämään kotinsa ja perheensä.
Länsimaisessa kulttuurissa sylkemistä pidetään epäkunnioittavana ja rumana käytöksenä, mutta maasaille sylki symboloi onnea ja menestystä. Miehet sylkevät usein käteensä ennen kuin kättelevät kylän vanhimpia; sillä osoitetaan kunnioitusta. Myös vastasyntyneiden vauvojen päälle syljeksitään.
Ei siis ole kummallista – maasaiden kulttuurissa siis – että morsiamen päälle räitään hääpäivänä. Hääperinteisiin kuuluu, että morsiamen isä sylkee tyttärensä päähän ja rinnoille ennen kuin tämä lähtee tulevan aviomiehensä luo. Onneksi Suomessa ei toivoteta onnea tällä tavalla!
Lue myös:
Yhteiskunta
Sängyssä lukeminen on syntiä: 10 nykyään normaalia asiaa, jotka aiheuttivat aikoinaan suuren skandaalin – osa 2
Nyt esitellään 10 normaalia asiaa, jotka ovat meille täysin arkipäiväisiä, mutta aiheuttivat aikoinaan pieniä tai isompia skandaaleja. Ihmisten suhtautumiselle on näin jälkeenpäin hauska naureskella ja pyöritellä päätään.
Olisi hauska tietää, mitkä meidän nykyään kauhistelemamme asiat ovat täysin normaaleja sadan tai vaikka vain kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Onko veikkauksia?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset ihmettelyn aiheet voit käydä lukemassa täältä:
Sateenvarjo on merkki heikkoudesta
Englantilainen villakauppias Jonas Hanway vieraili 1750-luvulla Ranskassa ja ihastui siellä ollessaan paikallisten käyttämään sadesuojaan.
Palattuaan reissultaan kotiin päätti Hanway ruveta lanseeraamaan sateenvarjoa myös Lontooseen. Vastaanotto ei ollut lämmin. Sateisina päivinä kuivana pysynyt Hanway joutui julkisen pilkan kohteeksi ja sai järkyttävän määrän lokaa niskaansa – sateenvarjosta huolimatta tai paremminkin juuri siitä johtuen. Jotkut jopa yrittivät ajaa miehen päälle hevosillaan.
Kesti vuosikymmeniä ennen kuin englantilaiset ymmärsivät sateenvarjon hyödyn. Vastarinta oli johtunut pitkälti siitä, että Hanway nähtiin heikkona miehenä, koska halusi pysyä sateella kuivana. Logiikka oli vedenpitävä!
Sarjakuvat ovat portti rikollisuuteen
Kuva: Lena Rose | Unsplash
Pian toisen maailmansodan jälkeen saksalais-amerikkalainen psykiatri Fredric Wertham aloitti ristiretkensä sarjakuvia vastaan. Niissä oli hänen mukaansa silmitöntä väkivaltaa ja moraalittomia aiheita.
Hän kirjoitti aiheesta lukuisia kirjoja ja artikkeleita, joista ensimmäinen ”Kauhua lastenhuoneessa” julkaistiin vuonna 1948. Siinä Wertham väitti, että sarjakuvat saavat lapset ajautumaan rikosten tielle ja tekevät heistä seksuaalisesti aggressiivisia. Tohtori käytti kiistattomana todisteenaan sitä, että monet hänen vastaanotollaan käyneet teinirikolliset lukivat innoissaan sarjakuvia.
Vuosia jatkunut paasaus sai niin vanhemmat kuin päättäjätkin varpailleen, ja useissa kaupungeissa sarjakuvien myynti alaikäisille kiellettiin sakkojen ja jopa vankeuden uhalla. Sarjakuvaviha tai -pelko eskaloitui niissä määrin, että kaupungit järjestivät tapahtumia, joissa syntisiä lehtiä ja kirjoja poltettiin roviomaisesti.
Sängyssä lukeminen on syntiä
Kun brittiläinen aatelismies lordi Walsingham löytyi sänkyynsä palaneena vuonna 1831, julistivat sanomalehdet hänen tietoisesti uhmanneen kohtaloa. Se oli vaarallinen leikki, joka Walsinghamin kohdalla päättyi pahimmalla mahdollisella tavalla.
1800-luvun alkupuolella pimeällä lukemiseen tarvittiin oikeaa kynttilää, joten uhka ei ollut tuulesta temmattu. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy mediakohuun.
Sängyssä lukeminen ei lainkaan ollut sopivaa käytöstä, sillä ”kaikkien kunniallisten ihmisten tuli käydä yöpuulle rukoillen, ei romaaneja lukien”. Moraaliton Walsingham sai aikalaistensa mielestä täysin ansionsa mukaan.
Limsa on vaarallista!
Vuonna 1909, reilu vuosikymmen ennen alkoholin kieltolain voimaantuloa, Yhdysvaltojen elintarvike- ja lääkevirasto takavarikoi Tennesseen osavaltion rajalla 40 tynnyrillistä Coca-Colaa. Lasti oli matkalla vain naisille tarkoitetulle yliopistolle, mutta jonkun oli vihellettävä peli poikki.
Ongelmana ei kuitenkaan ollut huoli siitä, että virvoitusjuomien liiallinen sokeri tuhoaa hampaita ja on muutenkin elimistölle myrkkyä – nykypäivänä tämä tiedetään.
Mutta 1900-luvun alussa limsaa pidettiin vaarallisena siksi, että se teki naisista ”villejä, yöaikaan liikkuvia friikkejä, jotka eivät noudattaneet yliopiston sääntöjä”. Lisäksi naisopiskelijat käyttäytyivät kokista juotuaan epäsoveliaasti ja jopa moraalittomasti.
Terveysviranomaisten ongelmana oli limsan kofeiinipitoisuus, ja vaikka he Tennesseen takavarikon jälkeen yrittivät oikeusteitse saada virvoitusjuomayhtiön nurin, ei kokikselle löytynyt pysäyttäjää.
Karvattomuus tarkoittaa tauteja
Muinaisissa Kreikan ja Rooman valtakunnissa itsestään huolehtimiseen kuului, sekä naisilla että miehillä, ihokarvojen poistaminen mitä kekseliäimmin keinoin. Niitä muun muassa hiottiin kivillä tai sulatettiin pois erilaisilla myrkyillä. Jokaisesta kehon sopukasta. Oltiin siis lähellä nykypäivän normeja.
Keskiajalle tultaessa meno kuitenkin muuttui. Jotkut naiset toki poistivat alapäästään karvoja päästäkseen eroon satiaisista, mutta muuten oltiin melko kaukana brasilialaisesta vahauksesta. Vielä kun prostituoidut alkoivat tartuntatautien vuoksi poistaa karvoitustaan, oli ajeltu alakerta merkki siitä, että jotain on pahasti vialla.
Siksipä vuonna 1450 päivänvalon näkivät merkinit eli häpykarvaperuukit, jotka säilyttivät suosionsa vuosisatojen ajan. Mitä tuuheampi, se parempi!
Lue myös:
-
Yhteiskunta4 päivää sittenOktoberfest – 10 faktaa maailman suurimmasta olutfestivaalista
-
Tiede1 viikko sitten10 yllättävää tapaa, joilla sää vaikuttaa ihmisen terveyteen ja käyttäytymiseen
-
Tiede21 tuntia sittenTosielämän Topi ja Tessu: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista – osa 1
-
Oudoimmat6 päivää sittenSormenpäitä ja kuolleita hiiriä: 10 oksettavaa pikaruoka-annoksista löytynyttä yllätystä – osa 1