Tällä listalla käydään läpi kymmenen faktaa tai vinkkiä, joiden avulla voi pelastaa oman tai toisen ihmisen hengen tilanteessa kuin tilanteessa.

Listafriikki kokosi tähän erilaisia ja yllättäviä selviytymiskeinoja, joilla henki voi säilyä tukalassakin tilanteessa. Kun katastrofi iskee, oli se sitten miten epätodennäköinen tahansa, ovat hyvät neuvot kalliit. Siksipä listalla on faktoja, joiden avulla voi selvitä, jos jää lumivyöryn alle tai joutuu alligaattorin hampaisiin tai jääkarhun jahtaamaksi.

Toisaalta listalla on vinkki myös aivan jokapäiväiseen autoiluun, myrkytyksen ensiapuun ja siihen, miten julkisella paikalla saa parhaiten apua. Mahdollisuuksien mukaan aina on tietenkin otettava yhteyttä viralliseen tahoon, jolta on saatavissa asiantuntevaa apua, mutta hätätilanteessa nämä vinkit voivat pelastaa joko oman tai sitten jonkun toisen hengen.

Yleinen hätänumero 112

Kuva: Pixabay

Eivät nämä hengen mahdollisesti pelastavat vinkit nyt suinkaan ala sillä, että Listafriikki kertoo lukijoilleen, mikä on yleinen hätänumero. Mutta sen verran kerromme, että 112 on myös kansainvälinen hätänumero. Sama numero on kotimaamme lisäksi käytössä kaikissa EU-maissa sekä monessa muussakin Euroopan maassa.

Mutta se tärkein juttu: 112 toimii maailmanlaajuisestikin useassa maassa. Vaikka 112 ei olisi kyseisen maan hätänumero, on se monesti käytössä ”virallisen” hätänumeron rinnalla. Kansainvälisen televiestintäliiton suosituksen mukaan millä tahansa kännykällä tai älypuhelimella pitää pystyä lukittunakin soittamaan kahteen numeroon. Toinen numero on paikallinen hätänumero ja toinen on 112.

On myös maita, joissa 112:een soitettu puhelu ei suoraan yhdisty hätäkeskukseen, mutta matkapuhelinverkko yhdistää puhelun paikalliseen hätänumeroon. Näin on esimerkiksi 000-hätänumeron Australiassa sekä 911-hätänumeron Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

Matkustaessa kannattaa kuitenkin AINA tarkistaa ja painaa mieleen kunkin maan hätänumero, mutta tietämättömälle 112 on pahan paikan tullen kaikkein varmin keino saada apua.

Lumivyöryn alle jäädessä sylkeminen voi pelastaa henkesi

Kuva: Pixabay

Sitten mennäänkin yleisestä hätänumerosta lumivyöryihin. Kun tein tätä listaa varten taustatutkimusta, tuli tämän vinkin kohdalla eteen monta kritisoivaa kommenttia, esimerkiksi ”miten tämä on hyödyllinen vinkki?” tai ”milloin kukaan muka tarvitsee tätä tietoa?”. Nooh, toivottavasti ei kukaan milloinkaan, mutta todennäköisesti tämä fakta on kultaakin kalliimpi sille henkilölle, joka hautautuu lumeen ja yrittää päästä hengissä ulos pinteestä.

Eli jos selviää varsinaisesta lumivyörystä hengissä, voi löytää itsensä lumeen hautautuneena. Siinä myllerryksessä suunnat menevät sekaisin, eikä lumen keskellä ole hajuakaan siitä, mikä on ylöspäin ja mikä alaspäin. Tämä tieto on elintärkeä selvittää, että hautautunut ei lähde kaivautumaan syvemmälle lumeen (jos ylipäänsä pääsee liikkumaan).

Asiantuntijoiden mukaan lumeen hautautuneella on usein mahdollisuus kaivaa tai suulla sulattaa itselleen ilmatasku, jossa on jonkin verran happea. Hengittämisen lisäksi tuo kolo mahdollistaa sylkemisen. Vaikka syljeskelyä pidetään yleisesti huonona tapana, on se lumivyöryn sattuessa sallittua ja jopa suositeltavaa. Suunta kohti vapautta on tietenkin vastakkainen verrattuna siihen, mihin sylki painovoiman vaikutuksesta päätyy.

Tiukka viina voi pelastaa hengen

Kuva: bandita | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)

Alkoholin vaaroja ei sovi vähätellä, mutta on olemassa hetkiä, jolloin kunnon ryyppy voi pelastaa hengen. Jos käy sellainen vahinko, että sattuu juomaan jarrunestettä, jäähdytysnestettä tai pakkasnestettä, on syytä hakeutua nopeasti lääkärin pakeille.

Näiden nesteiden nauttiminen saattaa jo hyvin vähäisinä määrinä aiheuttaa vakavan, jopa kuolemaan johtavan myrkytystilan. Syyllinen on etyleeniglykoli, jonka toksiset aineenvaihduntatuotteet kertyvät elimistöön ja aiheuttavat vakavan monielinvaurion. Heti altistumisen jälkeen on havaittavissa etanolimyrkytystä eli ”perushumalaa” muistuttavia keskushermosto-oireita, jotka kuitenkin tuntien kuluessa pahenevat ja tulevat vakavammiksi. Hoitamattomana etyleeniglykolimyrkytys johtaa kuolemaan tai vähintään koomaan.

Sairaalahoitoon pääseminen voi kuitenkin syystä tai toisesta viivästyä, jolloin ensiapu löytyy viinakaapista.

Esimerkiksi Hella Pagid DOT4 -jarrunesteen englanninkielisessä käyttöturvallisuustiedotteessa on kotihoito-ohje, jossa aikuisille kehotetaan antaa myrkytyksen ensiapuna 90-120 millilitraa väkevää, vähintään 40-prosenttista viinaa.

Myös muiden etyleeniglykolia sisältävien nesteiden hoidossa käytetään ihan sairaalassakin etanolia, joka estää myrkyllisten aineenvaihduntatuotteiden syntymisen. Jos pitoisuus veressä saadaan tarpeeksi korkeaksi, päihittää etanoli etyleeniglykolin, kun ne kilpailevat alkoholia hajottavasta entsyymistä.

Ongelma on kuitenkin se, että aikuiset harvemmin nauttivat – ainakaan vahingossa – myrkyllisiksi tiedettyjä aineita, joten vaarassa ovat erityisesti lapset. Samanlaista reilun desin hörppyä ei kuitenkaan lapsille ole syytä antaa, vaan Hella Pagid suosittelee annostelemaan viinaa 2 millilitraa painokiloa kohti.

Jos epäilet myrkytystä, niin ota aina ensin yhteys Myrkytystietokeskukseen (p. 0800 147 111) ja terveydenhuoltoon.

Odota renkaat suorassa vasemmalle kääntymistä

Kuva: Pixabay

Tämä vinkki voi olla päivänselvä monelle lukijalle, mutta Listafriikin mielestä se ansaitsi paikkansa tällä listalla, sillä olemme ainakin oletusarvoisesti auton ratissa huomattavasti enemmän kuin vaarassa joutua vaikkapa lumivyöryyn tai alligaattorin hampaisiin.

Eli kun odotat paikallaan sopivaa hetkeä kääntyä vastaantulevien kaistan yli, niin pidä renkaat eteenpäin suunnattuna. Suomessa ja suurimmassa osassa maailmaa tämä tarkoittaa sitä, että rattia ja renkaita ei pidä veivata valmiiksi vasemmalle. Tämä siksi, että jos joku sattuu ajamaan autosi perään, lähdet tuuppauksen voimasta liikkeelle auton renkaiden osoittamaan suuntaan. Vasemmalle käännetyt renkaat tarkoittavat sitä, että päädyt vastaantulevan liikenteen joukkoon. Ei hyvä!

Sormet alligaattorin sieraimiin

Kuva: Everglades National Park | Public Domain

Suomessa tuskin tarvii pohtia, miten tulee toimia, jos joutuu krokotiilieläimen hampaisiin. Vinkki on kuitenkin syytä pitää mielessä, jos lomailee ja ui näiden suurten matelijoiden elinalueella; se voi parhaassa tapauksessa pelastaa hengen!

Peli voi tuntua menetetyltä, jos alligaattorin tai krokotiilin leuat napsahtavat raajan ympärille, mutta yhdysvaltalaisen matelijaekspertin Kenan Harkinin mukaan vastaan tappeleminen kannattaa, sillä joskus kamppailusta voi selvitä voittajana – eli tässä tapauksessa hengissä. Kohteeksi on hyvä ottaa silmät, sillä ne ovat krokotiilien herkin ruumiinosa. Joskus silmät voivat kuitenkin olla käden ulottumattomissa, joten lähempääkin löytyy ratkaisu – nimittäin sieraimet.

Hyvä esimerkki on 10-vuotias Juliana Ossa, jonka jalkaan kolmimetrinen alligaattori nappasi kiinni toukokuussa 2017, kun hän oli uimassa matalassa rantavedessä Orlandon kaupungissa, Floridassa. Ossa yritti päästä irti hakkaamalla alligaattoria päähän, ja vaikka se ei tuottanut tulosta, piti nuori tyttö päänsä kylmänä. Hän muisti ohjeen, jonka oli kuullut Gatorland -eläinpuistossa vieraillessaan: ”iske sormesi tai kätesi eläimen sieraimiin, niin sen on ilmaa saadakseen pakko avata suunsa”.

Ossa survoi sormensa alligaattorin nenään, ja oli kyse sitten hapensaannista tai kivusta sieraimissa, niin alligaattori hellitti otteensa ja tyttö pääsi pakoon. Haavat toki vaativat kymmeniä tikkejä, mutta Ossa säilyi hengissä välittääkseen muillekin tiedon tositoimissa testatusta selviytymiskeinosta.

Jotkin tyrmäystipat maistuvat suolaiselle

Kuva: Pixabay

Kaikkein varmin tapa välttyä tyrmäystipoilta ja niiden tahatonta nauttimista seuraavilta tapahtumilta, on pitää koko ajan oma juoma hallussa. Drinkkiä ei ikinä saa jättää pubissa tai yökerhossa valvomatta, eikä koskaan pidä vastaanottaa tarjottua juomaa (ainakaan tuntemattomalta), ellei itse ole tiskillä sitä heti ottamassa käteen.

Kaikkia tyrmäystipoiksi kutsuttuja huumausaineita ei pysty mitenkään havaitsemaan, sillä ne ovat värittömiä, hajuttomia ja mauttomia. Mutta Suomessa erittäin vaaralliseksi huumausaineeksi luokiteltu ja Isossa-Britanniassa ”raiskaajien vuoden 2020 asevalinnaksi” nimitetty gammahydroksivoihappo on mahdollista havaita. GHB:ssä on voimakas, suolainen maku, joka voi puskea drinkistä läpi. Jos juomasi siis yhtäkkiä maistuu aivan joltain muulta kuin pitäisi, saattaa se olla vaarallisesti terästetty ja on silloin syytä jättää nauttimatta.

Älä yritä uida paluuvirtausta vastaan!

Kuva: Invertzoo | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)

Paluuvirtauksen vietäväksi voi joutua meren tai suuren järven rantavedessä. Jos näin käy, on parasta antautua virran vietäväksi tai uida virtauksesta pois rannan suuntaisesti. Paluuvirtausta vastaan ei kannata yrittää kamppailla, sillä ihminen jää auttamatta kakkoseksi.

Mutta mennään hieman tarkemmin siihen, mikä tuo paluuvirtaus on. Paluuvirtaus syntyy, kun tuuli ja murtuvat aallot työntävät ylintä vesikerrosta kohti maata, jolloin vedenpinta on rannassa hieman korkeammalla. Tuo ylijäämä vesi virtaa takaisin ulapalle sulavinta reittiä, joka voi olla katkos vedenalaisessa hiekkasärkässä tai yksinkertaisesti vain syvempi kohta. Koska vesi virtaa isolta alueelta takaisin melko kapeaa reittiä, voi paluuvirtaus olla todella voimakas. Nopeudeksi on parhaimmillaan mitattu 2,5 metriä sekunnissa; sellaisella vauhdilla ei kukaan ihminen pysty uimaan.

Vastoin yleistä harhaluuloa paluuvirtaus ei vedä uimaria pohjaan, joten hukkumisen vaaraa ei sinänsä ole, vaikka huomaisikin joutuneensa virran kuljetettavaksi. Ongelmaksi muodostuu se, kun hätääntynyt pulikoija yrittää päästä äkkiä rantaan ja yrittää uida virtaa vastaan: vahva ja taitavakin uimari väsyy. Tästä syystä paluuvirtaukset ovat hengenvaarallisia ja suurin hengenpelastajien työllistäjä.

Australiassa vuonna 2013 tehdyn tutkimuksen mukaan paluuvirtaukset aiheuttavat maassa vuosittain enemmän kuolemia kuin maastopalot, pyörremyskyt, tulvat ja haihyökkäykset yhteensä.

Vaikka paluuvirtaus on siis hyvin voimakas, on se yleensä varsin paikallinen ja kapea. Helpoin tapa pelastautua on käydä rennosti kellumaan ja mennä mukana voimakkaan pullonkaulan yli, kunnes vapautuu virrasta luonnollisesti. Toinen vaihtoehto on lähteä uimaan rannan suuntaisesti poispäin virrasta, jolloin yleensä muutama veto riittää.

Jos jääkarhu jahtaa, riisuudu!

Kuva: Arturo de Frias Marques | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)

Nyt kun tuli jo annettua neuvo krokotiilien hampaista vapautumiseen, niin otetaan vinkki siihen, miten henkensä voi pelastaa jääkarhun ollessa kintereillä. On olemassa yleinen ja osittain koominenkin ohje siitä, miten eri karhujen kanssa tulee toimia: Ruskeakarhun kohdalla esitä kuollutta, mustakarhuun törmätessä ole aggressiivinen ja tappele vastaan, ja jääkarhun kohdalla peli on menetetty.

Jos nyt kuitenkin käy niin onnellisesti, että kohtaaminen jääkarhun kanssa ei välittömästi johtanut ihmisen illalliseksi päätymiseen, voi yrittää käyttää hyväkseen tuon arktisen alueen huippupedon heikkoutta, eli suurta uteliaisuutta. Perääntyessä kannattaa ruveta riisumaan vaatekappaleita yksi kerrallaan ja tiputella niitä maahan tasaisin väliajoin. Jääkarhu jumittuu tutkimaan ja tarkistamaan jokaisen vaatteen yksityiskohtaisesti, jolloin pakenevalla ihmisellä voi olla mahdollisuus päästä turvaan.

Voi kuulostaa hölynpölyltä, mutta asiantuntijoiden mukaan vinkki on käytännössä testattu ja toimivaksi todettu. Eräs tutkimusryhmä oli jokunen vuosi sitten juuri rantautunut Novaja Zemljalle, joka on Venäjälle kuuluva saariryhmä Pohjoisella jäämerellä, kun nälkäinen jääkarhu alkoi jahdata tiimin jäseniä. Todennäköisesti tutkijat eivät olisi kertomassa selviytymistarinaansa, ellei eräs mukana ollut opiskelija olisi ruvennut riisuutumaan ja jättämään pedolle haisteltavaa. Karvahattu, hansikkaat ja takki hämmensivät jääkarhua sen verran, että ryhmä ehti hyppäämään veneeseen ja lähtemään pakoon vesille.

Täysin toinen juttu on se, kannattaako arktiseen erämaahan lähteä juoksentelemaan ilkosillaan.

Lue myös: Jääkarhut ovat mustaihoisia merinisäkkkäitä – 10 mielenkiintoista faktaa pohjoisen kuninkaista

Kohdista avunpyyntö suoraan yhdelle ihmiselle

Jos loukkaantuu tai joutuu hätätilanteeseen julkisella paikalla, jossa on paljon ihmisiä, ei ehkä kannata huutaa yleisesti apua saatikka pyytää soittamaan 112:een. Tässä vinkissä tuntuu olevan kaikki pielessä, mutta valitettavasti siinä on perää. On nimittäin mahdollista, että kukaan ei tartu puhelimeen hälyyttääkseen apua, sillä kaikki olettavat jonkun muun tekevän niin. Tässä on kyse psykologisesta ilmiöstä nimeltään sivustaseuraajavaikutus.

Ilmiöstä on tehty tutkimuksia ja tulokset ovat olleet yksiselitteisen huolestuttavia: Mitä enemmän kadulla on muita ihmisiä, sitä epätodennäköisemmin joku tulee kysymään esimerkiksi kaatuneelta, että tarvitseeko tämä apua. Eikä kyse ole siitä, että apua kaipaavaa ei huomattaisi, sillä muun muassa Kööpenhaminan yliopiston tutkijoiden lavastamissa ja kuvaamissa tilanteissa ohikulkijat kyllä katsovat kadulle lyyhistyvää ihmistä, mutta kukaan ei tiedustele tämän vointia. Syystä että kukaan muukaan ei tiedustele tämän vointia. Ihminen on siinä mielessä laumaeläin, että teemme mieluummin niin kuin kaikki muutkin. Kuulostaa uskomattomalta, mutta sivustaseuraajavaikutus on todistettu lukemattomissa kokeissa ja tosielämän tilanteissa.

Ongelman voi ohittaa kohdistamalla avunpyyntönsä suoraan jollekin tietylle henkilölle. Osoita valitsemaasi henkilöä vaikka sormella ja pyydä apua tai kehota soittamaan hätänumeroon.

Lue myös: Psykologisia ilmiöitä, jotka huomaamatta vaikuttavat käyttäytymiseemme

Selviytymisen kolmen sääntö

Kuva: Walter Frehner | Pixabay

Jos sattuu eksymään, auto piiputtaa erämaahan tai muuten vain joutuu syystä tai toisesta luonnon armoille ilman mahdollisuutta ottaa kontaktia ulkomaailmaan, niin on hyvä pitää mielessä ”selviytymisen kolmen sääntö”. Tilanteet ja olosuhteet tietenkin vaihtelevat ja esimerkiksi metsä on talvella hyvin erilainen ympäristö kuin kesällä, mutta kolmen sääntö auttaa laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen.

Selviytymisen kolmen sääntö kuuluu näin: Ihminen selviää ilman happea noin kolmisen minuuttia, äärimmäisissä sääolosuhteissa selviää ilman suojaa kolme tuntia, ilman vettä ihminen pärjää kolme päivää ja ilman ruokaa taas kolme viikkoa.

Ja ehkä tärkeimpänä, vaikka se ei varsinaisesti kolmen sääntöön kuulukaan: Pysy rauhallisensa – paniikki voi tappaa kolmessa sekunnissa.

Lue myös:

• Lihastreeniä naurun muodossa: Legendaarisen Niksi-Pirkan parhaat!
• Top 10 maailman vaarallisimmat tiet – Nämä eivät sovi heikkohermoisille!

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään, että miksi ihmeessä koirat nostavat jalkaa pissatessaan. Pystyväthän ne hommaan hyvin ilman jumppaamista.

Sitten palataan vielä uudenvuoden tunnelmiin, sillä lukijaa oli raketteja katsellessa ruvennut mietityttämään, että miksi ilotulitteet kuuluvat olennaisena osana vuoden vaihtumiseen.

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miksi koirat nostavat jalkaa pissatessaan?

Kuva: Gianni Crestani | Pixabay

Koiralla ei ole anatomisesti mitään syytä ryhtyä akrobaattiseksi virtsatakseen, sillä homma onnistuu, vaikka kaikki neljä jalkaa olisivat maassa. Miksi siis koirat nostavat jalkaa pissatessaan?

Tapa liittyy koirien väliseen kommunikaatioon. Kuten kaikki varmasti tietävät, koirat merkkaavat reviiriään virtsalla ja jättävät siis lajikumppaneilleen hajuja ilmoittaakseen, että ”minä olin täällä”. Kun koira pissaa kyykkäämällä tai takajalat taaksepäin ojennettuina, päätyy virtsa suoraan maahan ja imeytyy siitä nopeasti maaperään. Näin myös hajut katoavat nopeammin.

Nostamalla jalkaa koira saa suunnattua pissasuihkun pystysuuntaiseen kohteeseen, jossa hajumerkki säilyy todennäköisesti pitempään.

Varsinkin pienikokoisille koirille on tärkeää saada virtsa kohdistettua mahdollisimman ylös, sillä se saa muut ajattelemaan, että paikalla oli paljon isompi koira. Uroskoirat pissaavat kyykkäämällä kunnes ovat sukukypsiä, eli niin sanottuun teini-ikään saakka, mutta sen jälkeen useimmiten jalkaa nostamalla.

Naaraskoirat käyttävät enemmänkin kyykkytekniikkaa, jossa voi toisinaan olla mukana matalampi jalan nosto. Varsinkin tutun kotiympäristön ulkopuolella myös naaraat nostavat jalkaa, ja tietysti myös kiima-aikaan, jolloin feromonit on syytä jättää hyvin esille.

Toisinaan koirat saattavat (yrittää) pissata pelkästään etutassuilla seisten. Tämäkin taiteilu liittyy virheellisen mielikuvan luomiseen: Mitä korkeammalla pissa on, sitä isommalta koira vaikuttaa lajikumppaneille.

Miksi uutena vuotena ammutaan ilotulitteita?

Kuva: Pixabay

Eräs lukijamme oli rakettien räiskyessä ruvennut miettimään, että mistä tuo tapa on oikein saanut alkunsa. Miksi uutena vuotena ammutaan ilotulitteita?

Kaikessa yksinkertaisuudessaan ilotulitteilla ajetaan pois pahoja henkiä. Täytyyhän uuteen vuoteen lähteä puhtaalta pöydältä ja ilman mitään ilkeitä henkimaailman hahmoja. Monissa kulttuureissa mikä tahansa siirtymä vanhasta uuteen on suoritettu seremoniallisin menoin tanssimalla, juhlimalla ja pitämällä kovaa meteliä. Sama pätee siis keinotekoiseen vuodenvaihteeseen, jonka ihminen on myöhemmin kalenterin avulla määrittänyt.

Joten kun ilotulitteet keksittiin 600-luvulla Kiinassa, oli pahojen henkien karkottaminen yksi tärkeimmistä käyttötarkoituksista. Kiinalainen uusivuosi oli aikoinaan ensimmäinen juhla, jota vietettiin rakettien paukkuessa kirkkaina ja äänekkäinä.

Lue myös:

• Top 10 maailman vaarallisimmat koirarodut
• Hävinneet haukut: 10 sukupuuttoon kuollutta koirarotua
• Kanariansaaret on nimetty koirien mukaan ja 9 muuta yllättävää tietoiskua koirista
• 10 muka viatonta eläintä, jotka ovat oikeasti hengenvaarallisia

Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, mistä ylävitonen – maailman tunnetuin tuuletus – on saanut alkunsa. Se on yllättävän tuore ”keksintö”.

Legendoja on monia erilaisia, mutta Listafriikki esittelee nyt sen yleisesti hyväksytyimmän tarinan ylävitosen alkuperästä.

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miten ylävitonen on syntynyt?

Ylävitonen on yllättävän tuore ”keksintö”, vaikka varmasti tuntuu siltä, kuin se olisi ollut olemassa aina. Tämä universaalisti käytetty high five on kuitenkin peräisin vuodelta 1977!

Maailman tunnetuin tuuletus nähtiin ensimmäisen kerran lokakuun 2. päivänä vuonna 1977 pohjoisamerikkalaisen baseball-sarja MLB:n ottelussa Los Angeles Dodgersin pelaajien välillä. Dusty Baker oli juuri lyönyt runkosarjan viimeisessä ottelussa kauden 30. kunnarinsa, mikä teki Dodgersista historian ensimmäisen MLB-seuran, jolla oli neljä 30 kunnaria lyönyttä pelaajaa.

Kun Baker juoksi kotipesään, oli joukkuekaveri Glenn Burke odottamassa häntä juhlimaan. Burke nosti spontaanisti kätensä ylös eikä Baker hämmentyneenä tiennyt mitä tehdä, joten hän läpsäytti kaverin kättä.

Sitten Burke asteli lyömään ja iski MLB-uransa ensimmäisen kunnarin. Kun hän oli kiertänyt kentän ja palasi kotipesään, oli Baker odottamassa käsi pystyssä. Tässä kohtaa voi hyvällä omallatunnolla sanoa, että loppu on historiaa!

Joidenkin mielestä joukkuekaverinsa käteen läpsäyttänyt Baker oli ylävitosen keksijä, mutta mies itse antaa kaiken kunnian Glenn Burkelle, joka oli pioneeri muutenkin – hän oli ensimmäinen avoimesti homoseksuaali baseball-pelaaja.

Vain 42-vuotiaana vuonna 1995 vakavaan sairauteen menehtynyt Burke kertoi ylävitosesta erään sanomalehden haastattelussa näin: ”Mieti sitä tunnetta, jonka ylävitosen heittäminen kaverin kanssa antaa. Minulla oli se tunne ennen ketään muuta.”.

Ylävitonen otti nopeasti tuulta alleen. Ensin siitä innostuivat koripalloilijat ja pian se levisi laajasti eri urheilulajien piireissä. Eikä kauaa tarvinnut odottaa, että ylävitosia heiteltiin jo urheilukenttien ulkopuolellakin.

Jo vuonna 1980 ylävitonen otettiin mukaan Oxford English Dictionaryyn, joka on merkittävimpänä pidetty englannin kielen sanakirja.

Lue myös:

• Vuoristorata keksittiin, koska ihmiset käyttäytyivät siveettömästi – 10 asiaa, joilla on perin erikoinen alkuperä
• 10 käsimerkkiä – yllättävät alkuperät ja merkitykset

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki pohtii tällä kertaa sitä, että mistä tulee sana pääkallokeli. Hurjalta kuulostava sana on muokkautunut monenlaisten käänteiden jälkeen nykyisenlaiseksi nimenomaan siksi, että se kuulostaa uhkaavalta.

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Mistä tulee sana pääkallokeli?

Kuva: Yujin Yano | Unsplash

Mitä pääkallokelistä tulee mieleen? Itselle ainakin nousee ensimmäisenä mieleen liukas jäätikkö, jossa helposti kaatuu ja lyö päänsä kohtalokkaasti. Tai sitten autonrattiin istuessa on syytä olla erityisen varovainen, sillä pääkallokelillä tiessä on mustaa jäätä.

Sanana pääkallokeli ei kuitenkaan ole syntynyt luun murtumat mielessä, vaan se on tekaistu sana. Kallo ei ole alunperin tässä yhteydessä tarkoittanut aivoja suojaavaa luista koppaa, ja pää on ollut osa sanaa vasta jokusen vuosikymmenen ajan.

Vanhat suomalaiset murresanat kalto, kaltto, kalla ja kallo tarkoittavat keväisin pitkään sulamatta pysyvää jäistä kohtaa, rannalle kasaantunutta jäätä tai ympäristöään korkeammalle jäänyttä jäistä tienkohtaa.

Etelä-Pohjanmaan murteessa on ensimmäisenä ollut käytössä sana kallokeli, jolla on viitattu iljanteiseen keliin eli sellaiseen, jossa maan tai lumen päällä on liukas jääkerros. Kun kaltto ja kalla ovat käyneet kielessämme harvinaisemmiksi, ja kallokin on yhdistetty pääkalloon, on kelin kuvaamiseen lisätty tarkentava jää-sana.

Sitten jossain vaiheessa jääkallokeli ei olekaan sopinut hyvin suuhun ja se on alkanut tuntua oudolta. Jää korvattiin päällä, sillä pääkallo oli jo vakiintunut sana, vaikka se ei mitenkään merkitykseltään liittynyt keliolosuhteisiin. Pääkallokeli mainitaan ensimmäisen kerran vasta vuonna 1990 ilmestyneessä Suomen kielen perussanakirjassa, joskin Suomen murteiden sana-arkistossa vanhimmat maininnat pääkallokelistä ovat 1930-luvulta.

Liikennetoimittajien sanavarastoon pääkallokeli omaksuttiin 1960-luvulla, sillä uhkaavalta kuulostavan sanan arveltiin saavan autoilijat suhtautumaan vakavasti hengenvaaralliseen ajokeliin.

Lue myös:

• Joulukuun lapset ovat harvinaisia ja todellisia joulun ihmeitä – Viihdettä ja faktoja joulukuusta!
• Lukijoiden kysymyksiä: Mitä räntä on?
• Lukijoiden kysymyksiä: Onko mahdollista, että kaksi lumihiutaletta olisi identtisiä?

Vuoden viimeinen kuukausi on pyörähtänyt käyntiin ja siksi on luvassa faktoja joulukuusta! Kerromme muun muassa sen, miksi joulun lapset ovat todellisia ihmeitä.

Kuten aiemmillakin kuukausista kertovilla listoilla, niin tiedossa on nytkin tiukkaa faktaa ja nippelitietoa. Faktojen vastapainona tarjoilemme myös muun muassa henkieläimiä ja onnenkiviä.

Jos olet harvinainen tapaus eli joulukuussa syntynyt, niin löydätkö sinä itsesi tämän listan kohdista? Jos vastasit kyllä, niin edustat syntymäkuukauttasi juuri niinkuin viralliset tutkimukset – ja astrologia – osoittavat.

Horoskooppeja ja henkieläimiä

Kuva: Joey Makalintal | CC BY 2.0

Joulukuun 21. päivään mennessä syntyneiden horoskooppimerkki on Jousimies. Loppukuun ajan synttäreitään viettävät ovat Kauriita. Länsimaisessa astrologiassa eläinradan merkit jakaantuvat neljään elementtiin, joita ovat tuli, maa, ilma ja vesi.

Jousimies on muiden ihailusta nauttiva tulimerkki. Tulimerkki on kunnianhimoinen ja idealistinen maailmanparantaja, jonka seuraan muut luonnostaan hakeutuvat. Kauris kuuluu maamerkkeihin, joiden edustajat ovat käytännönläheisiä realisteja. Maamerkki panee asiat tapahtumaan ja tekee ympärillään olevien elämästä kaikin tavoin parempaa.

Minkälaisia henkieläimiä joulukuussa syntyneillä sitten on?

Kuun alkupuoliskon synttärisankarit voivat ammentaa voimia hyvin eksoottisesta ja äärimmäisen harvinaisesta otuksesta: przewalskinhevosesta.

Kuten jo kertaalleen luonnosta sukupuuttoon kuolleeksi julistettu villihevoslaji, niin myös joulukuun alussa syntyneet nauttivat vapaudesta ja avarasta ympäristöstä. Przewalskinhevosen henkieläimekseen saaneet ovat seikkailunhaluisia, urheita ja rakastavat oppia uutta. He ovat myös kilpailunhaluisia, omapäisiä ja impulsiivisia.

Vaan eivätpä jää Kauriit eksoottisuudessa kakkoseksi, sillä loppukuusta syntyneiden henkieläin on pieni, mutta sitäkin pippurisempi hyppypäästäinen. Hyppypäästäiset ovat afrikkalainen nisäkäslahko, jonka sukulaisuus muihin nisäkkäisiin on epäselvä: niitä on pidetty esimerkiksi sorkkaeläinten, kuten kirahvien ja valaiden, sekä jäniseläinten sukulaisina ja uusimpien tutkimusten mukaan ne saattavatkin kuulua samaan ryhmään norsujen ja merilehmien kanssa. Joka tapauksessa varsin erityisiä pikkuotuksia.

Henkieläimenä hyppypäästäinen symboloi menestystä, vastuullisuutta ja korkeaa työmoraalia. Olet ehkä perhekeskeinen ja käytännöllinen, mutta ulkopuolisille ahkeruus ja menestykseen pyrkiminen saattavat vaikuttaa jopa kylmäkiskoiselta.

Syntymäkukka ja syntymäkivi

Kuva: Mariya Muschard | Pixabay

Vuoden viimeisen kuukauden syntymäkukkia ovat joulutasetti ja piikkipaatsama eli orjanlaakeri.

Vaikka narsisseihin kuuluvan joulutasetin yhdistäisi ennemminkin kevääseen ja pääsiäiseen, niin kasvin saa käsiteltyä (huijattua) kukkimaan myös jouluna. Valkoiset narsissit symboloivat puhtautta, kunnioitusta ja pyyteetöntä rakkautta.

Piikkipaatsaman kanssa sen sijaan ei tarvitse arpoa: se on todellakin jouluinen kukka. Punamarjainen piikkipaatsama symboloi onnellista perhe-elämää, toivoa, vaurautta ja hedelmällisyyttä. Monissa eri kulttuureissa sitä on käytetty karkottamaan pahoja henkiä. Ison-Britannian alueella piikkipaatsama on suosittu joulunajan koriste, mutta toisaalta paikallisen kansanperinteen mukaan pensaan kaataminen tuo huonoa onnea.

Syntymäkivien kohdalla mennään vahvasti sinisen eri sävyihin, sillä joulukuussa syntyneiden onnenkiviä ovat turkoosi ja tansaniitti.

Turkoosilla on uskottu olevan sekä mieltä että kehoa parantavia voimia. Monessa eri kulttuurissa turkoosin on katsottu tuovan menestystä ja vaurautta sekä onnellisuutta, rauhaa ja turvaa.

Valosta riippuen sinisen ja violetin eri sävyissä hehkuva tansaniitti tuo kantajalleen tyyneyttä ja rauhallisuutta hankalissa tilanteissa. Lisäksi sen uskotaan avaavan yhteyden korkeampaan tietoisuuteen ja parantavan siten vaistoja ja havainnointikykyä.

Joulukuu oli aiemmin talvikuu

Kuva: Pixabay

Suomenkieliset kuukausien nimet mainittiin ensimmäisen kerran Mikael Agricolan vuonna 1544 julkaistussa Rucouskiriassa. Elokuu ja joulukuu olivat ainoat kuukaudet, joista Agricola käytti eri nimityksiä suomenkielisen kalenterin sisältäneessä kirjassa. Elokuu oli mätekw tai kyuökw eli mätäkuu ja kylvökuu. Joulukuu oli yhtä lailla olosuhteita kuvaavasti talvijkw eli talvikuu.

Ensimmäinen kirjallinen merkintä joulukuusta on peräisin vuodelta 1548 eli todennäköisesti se oli talvikuun kanssa samanaikaisessa käytössä.

Joulukuu on tietenkin saanut nimensä yhdestä vuoden suurimmasta juhlasta eli joulusta. Itse joulu-sana taas on lainattu ruotsin kielestä. Aiemmin kuukauden nimi oli myös ruotsiksi julmånad, mutta se muutettiin monen muun kielen lailla latinasta lainatuksi decemberiksi.

December

Kuva: Jill Wellington | Pixabay

Joulukuu on monella kielellä december tai jotain hyvin samantapaista, kuten jo äskeisessä kohdassa mainittiin. December-sana viittaa joulukuun paikkaan vuoden kymmenentenä kuukautena; kymmenen on latinaksi decem. Mutta, mutta: joulukuuhan on vuoden 12. kuukausi!?

Tämä erikoisuus kaikissa loppuvuoden kuukausien nimissä johtuu ikivanhasta kymmenkuukautisesta kalenterista. Sitä käytettiin Rooman valtakunnassa, ennen kuin Julius Caesarin käskystä kehitettiin juliaaninen kalenteri karkauspäivineen.

Vuosi alkoi maaliskuusta ja loppui joulukuuhun. Loppuvuosi, eli se mikä nyt on tammi-ja helmikuuta, oli täysin merkityksetön ajanjakso, koska se ei ollut viljelykautta.

Joulukuu oli siis vuoden kymmenes kuukausi ja järjestysnumeronsa mukaisesti nimeltään December. Kun kalenteri pantiin uuteen uskoon, päätettiin vakiintunut nimi säilyttää epäloogisuudestaan huolimatta.

Joulun lapsi on todellinen ihme

Kuva: Unsplash

Monissa kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu, että joulukuussa syntyy kaikkein vähiten lapsia; eikä Suomi ole poikkeus. Syitä tähän voi olla monia: perheenlisäystä suunnitellaan niin, että lapsi ei syntyisi pimeänä ja kylmänä vuodenaikana, tai sitten kyse on biologiasta – raskaus ei käynnisty yhtä helposti pitkän talven jälkeen, kun D-vitamiinin tuotanto on alhaisimmillaan vähäisen auringonvalon vuoksi.

Kaikkein vähiten lapsia syntyy jouluaattona ja joulupäivänä, mitä osittain selittää se, että suunniteltuja keisarileikkauksia ja synnytysten käynnistämisiä tehdään pääasiassa vain arkipäivisin.

Vaikka jouluna syntymäpäivien viettäminen saattaakin jossain kohtaa sapettaa, niin muista, että olet todellinen ihme!

Joulukuussa syntyneet pärjäävät hyvin koulussa

Kuva: Pixabay

Voisi kuvitella, että loppuvuodesta syntyminen olisi ennemminkin haitta luokkatovereihin verrattuna, mutta näin ei ole. Joulukuussa syntyneet ovat kaikkia muita nuorempia, mutta se ei näy koulumenestyksessä negatiivisesti – päin vastoin.

Vaikka alku voi olla vähän hankala, ovat joulukuussa syntyneet keskimääräisesti luokkiensa priimuksia, kun peruskoulu tulee päätökseen.

Ei siis kannata olla huolissaan, kun oma kuusivuotias astuu ekalle luokalle: hän tulee ainakin tilastojen valossa pärjäämään luokkakavereitaan paremmin!

Ehkä tulevaisuudessa siintää ammatti hammaslääkärinä, sillä erään brittitutkimuksen mukaan hammashoidon parissa työskentelee prosentuaalisesti eniten joulukuussa syntyneitä.

Joulukuun lapset ovat aamuvirkkuja

Kuva: Pixabay

Tutkimusten mukaan joulukuussa syntyneet ovat aamuihmisiä. He tykkäävät herätä aikaisin ja myös nukkumaan mennään aiemmin. Liekö jotain syytä sillä, että he ovat syntyneet vuoden pimeimpänä aikana, jolloin aurinko vain käväisee horisontin yläpuolella – jos sitäkään.

Oli syy mikä tahansa, niin kun muut vielä vetelevät hirsiä, ovat joulukuun lapset jo täydessä tohinassa.

The Old Farmer’s Almanac kertoo, mitä kannattaa tehdä ja koska

Kuva: Wikimedia Commons | CC BY-SA 4.0

The Old Farmer’s Almanac, suoraan ja kökösti suomeksi käännettynä ”Vanha maanviljelijän almanakka”, kertoo jokaisen kuukauden parhaat päivät erilaisten toimintojen suorittamiselle. Pohjois-Amerikassa vuodesta 1792 saakka julkaistuun almanakkaan voi turvautua, kun haluaa tietää, milloin on suotuisin päivä ruveta laihikselle, käydä kampaajalla tai vaikkapa lopettaa tupakointi.

Joulukuussa varmasti aika moni aikoo leipoa. Niille, jotka eivät ole synnynnäisiä jauhopeukaloita, ovat joulukuun 6.-7. päivä kaikkein suotuisinta aikaa tarttua kaulimeen. Ja sehän on mitä parhain ajankohta joulupöydän antimia mietittäessä.

Hammaslääkärissä kannattaa käydä pian leipomisurakan jälkeen 10.-11. päivänä. Ja saman tien siinä voi lopettaa myös tupakanpolton; hampaiden huolto ja savuttomuus menevät muutenkin vähän käsi kädessä.

Jouluaatto on kuukauden paras päivä kastroida eläimiä, joten jos perinteinen joulunvietto ei tunnu omalta jutulta, niin siinä yksi hieman erilaisempi ajanviete.

Lue myös:

• Onko joulupukki olemassa? Nämä syyt kertovat, että se on mahdollista!
• 10 eriskummallista ja hauskaa jouluperinnettä maailmalta

Miksi aivastamiseen reagoidaan sanomalla ”Terveydeksi”? Toivotus on sama useilla kielillä ja suomen kieleenkiin se lienee tullut käännöslainana.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miksi aivastukseen reagoidaan sanomalla terveydeksi?

Kuva: Pixabay

Monessa maassa aivastaneelle toivotetaan terveyttä. ”Terveydeksi” on hyvin vanhaa perua ja sen sanominen juontaa juurensa aikaan, jolloin hengitystieinfektioista ei koskaan tiennyt, että koituvatko ne kohtaloksi.

Vilustumisen ensioireisiin kuuluva aivastelu ei nykyisin onneksi aiheuta kuolemanpelkoa, mutta aiemmin aivastavalle on haluttu toivottaa terveyttä, kun vakavat taudit olivat paljon yleisempiä. Toivotus oli kuitenkin pohjimmiltaan melko kevytmielinen.

Suomen kieleen ilmaus on todennäköisesti tullut käännöslainana saksankielisestä Gesundheit-toivotuksesta, joka siis suoraan tarkoittaa terveyttä. Myös muun muassa ranskaksi (Santé) ja espanjaksi (Salud) aivastavalle toivotetaan terveyttä.

Tuoreempi ja alkuperältään synkempi sanonta on englannin kielessä käytettävä ”bless you”. Erään teorian mukaan se on tullut ja jäänyt englantiin lainasanontana ajalta, jolloin pahat ruttoepidemiat runtelivat Eurooppaa.

Aiemmin oli yleistä toivottaa aivastavalle onnea, sillä aivastuksen uskottiin poistavan ihmisestä pahoja henkiä. Mutta 500-luvun lopulla paaviksi noussut Gregorius I kehotti kansalaisia rukoilemaan sairaiden puolesta ja määräsi, että onnentoivotukset tulee vaihtaa siunaukseen. Aivastavalle oli siis sanottava ”jumala siunatkoon sinua”. Jos aivastava sattui olemaan yksikseen, täytyi hänen tietenkin huolehtia voinnistaan ja siunata itsensä sanomalla ”jumala minua auttakoon”. Myös Suomessa on siunailtu aivastavia, sillä murteiden historiaa tutkittaessa on ympäri maata löytynyt tietoja siitä, että varsinkin lasten aivastaessa on siunaten pyydelty apua Jeesukselta tai Jumalalta.

Toisen teorian mukaan aivastava henkilö tarvitsi siunausta, koska sielun ajateltiin lennähtävän väliaikaisesti aivastuksen mukana ulos. Siunauksen uskottiin estävän paholaista ottamasta haltuun aivastaneen sieluttoman ruumiin.

Oli syy ja sanonta mikä tahansa, niin vanhoihin uskomuksiin perustuen ihmiset ympäri maailmaa edelleen toivottavat aivastaville terveyttä tai siunausta.

Lue myös:

• Darwinin palkinto – 10 idioottimaista voittajaa
• Lukijoiden kysymyksiä: Miksi kuumeessa paleltaa?
• 8 limaista faktaa räästä – Nämä olet aina halunnut tietää!

Aina marraskuun neljäntenä torstaina vietetään Yhdysvalloissa suurta perhejuhlaa eli kiitospäivää. Mutta mikä ihme tuo kiitospäivä oikein on ja miksi sitä vietetään?

Jos rapakon taakse ei ole mitään siteitä tai ei ole sattunut viettämään siellä aikaa kiitospäivän ympärillä, on juhlinta tuttua lähinnä televisiosarjoista ja elokuvista. Syödään kalkkunaa ja kerrotaan läheisille, mistä ollaan kiitollisia. Sitähän se pitkälti onkin – siis syömistä, koko pitkän viikonlopun ajan.

Listafriikki kurkistaa kiitospäivän historiaan ja perinteisiin, ja samalla oiotaan myös muutamia väärinkäsityksiä, joita tuohon tärkeään perhejuhlaan liittyy. Eivätkä nuo virheelliset olettamukset ole ainoastaan niiden päässä, jotka eivät kiitospäivää juhli, sillä kiitospäivän alkuperää opetetaan amerikkalaisissakin kouluissa päin mäntyä. Pian selviää, että miten!

Miten kiitospäivä sai alkunsa?

Kuva: Jean Leon Gerome Ferris | Public Domain

Vuonna 1620 joukko uskonsa vuoksi vainottuja puritaaneja pakeni Englannista Mayflower-nimisellä laivalla uuteen maailmaan Amerikan mantereelle. Noin satapäinen porukka saapui vaikean merimatkan jälkeen nykyisen Massachusettsin osavaltion rannikolle ja pystytti sinne siirtokunnan, jonka perustalle on kasvanut Plymouthin kaupunki. Puritaanit nimesivät uuden siirtokunnan lähtöpaikkansa, Englannissa sijaitsevan Plymouthin, mukaan.

Syksyllä 1621 puritaanit juhlivat onnistunutta sadonkorjuuta yhdessä uusien ystäviensä, paikallisen alkuperäiskansan kanssa. Viljan korjaamiseen osallistuneita wampanoag-heimon jäseniä kutsuttiin juhlintaan ja kaikki istuivat onnellisina nuotion äärellä kalkkunaa syöden. Jumalaa kiitettiin hyvin sujuneesta satokaudesta.

Näin kiitospäivän tarina menee oppikirjojen mukaan.

Mutta totuus on jotain aivan muuta kuin tämä idyllinen kertomus antaa ymmärtää.

Mitä puritaaneille oikeasti tapahtui?

Kuva: Jennie Augusta Brownscombe | Public Domain

Puritaanit saapuivat uuden maailman rannikolle joulukuussa 1620, mutta talvi oli niin hyytävä, että siirtokunnan perustaminen ei tullut kyseeseen, vaan he viettivät talven Mayflowerilla. Vain alle puolet siirtolaisista selvisi tuosta ensimmäisestä talvesta elossa. Naisia Euroopasta oli lähtenyt matkaan 19, mutta vain viisi oli hengissä kevään tullen.

Kesä toi lupauksen paremmasta ja alkuperäisasukkaiden avustuksella saatiin kasvatettua satoa. Syytä kiitollisuudelle toki oli, mutta varsinaista riemua satokauden päättäneissä kekkereissä ei ollut. Monet perheet surivat edelleen menetyksiä. Kiitollinen sai olla siitä, että oli elossa.

Kiitospäivää, jota ei tuolloin kutsuttu kiitospäiväksi, ei myöskään vietetty marraskuun lopulla, vaan muutamaa kuukautta aiemmin; silloin, kun sato oli saatu korjattua. On myös väärin kutsua vuonna 1621 järjestettyä juhlaa ”ensimmäiseksi”, sillä vuosituhansien ajan Atlantin molemmin puolin oli eri kulttuureissa vietetty sadonkorjuujuhlia.

Miten uudisasukkaat ja wampanoagit kykenivät kommunikoimaan?

Kuva: Wikimedia Commons | Public Domain

Periaatteessa puritaanien ja wampanoag-kansan välille löytyi yhteinen sävel juuri niinkuin oppikirjoissa kerrotaan: Squanto-niminen, englantia osaava patuxet-heimon jäsen toimi tulkkina osapuolten välillä. Patuxetit olivat osa suurempaa wampanoagien klaania. Squanto, viralliselta nimeltään Tisquantum, oli kuin nykypäivän diplomaatti, joka toimi välikätenä myös kaupankäynnissä. Hän myös neuvoi uudisasukkaille toimivimman tavan kylvää maissia ja parhaat kala-apajat. Ja tähän yleensä päättyy tarina Squantosta.

Mutta se on vain osa suurempaa kokonaisuutta. Herää tietenkin kysymys, että miten mies oikein osasi englantia. No, englantilaiset olivat kaapanneet ja vanginneet hänet vuonna 1614 ja muutaman saarivaltiossa vietetyn vuoden jälkeen hänet myytiin Espanjaan orjaksi. Kun Squanto pääsi vuonna 1619 palaamaan takaisin kotiseudulleen, oli hänen koko heimonsa kuollut eurooppalaisten tuomiin tartuntatauteihin. Hän oli patuxetien viimeinen.

Tästä viimeisenä mainitusta syystä johtuen uudisasukkaita odottivat valmiit pellot viljelyä varten ja rakentamiseen soveltuva, valmiiksi raivattu maasto. Plymouth nousi menehtyneiden patuxetien maille.

Wampanoagien roolista kiistellään edelleen

Kuva: Wikimedia Commons | Public Domain

Yksi asia, josta historioitsijat eivät ole tänäkään päivänä yksimielisiä, on wampanoag-heimon rooli siirtokunnan sadonkorjuujuhlissa. Missään ei ole mainintaa siitä, että uudisasukkaat olisivat kutsuneet paikallisia mukaan juhliin. Toki se kuulostaa historian kirjoissa hyvältä, joten miksipä niin ei kerrottaisi tapahtuneen!?

Wampanoagit kyllä osallistuivat monipäiväisiin pitoihin – se tiedetään sekä heidän omista että puritaanien lähteistä. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan wampanoagit olivat tekemässä perinteistä, satokauden jälkeistä kierrostaan naapuriheimojen luona. Se oli tärkeä traditio, kuin nykyajan valtiovierailu, jolla pidettiin yllä hyviä suhteita ja pyrittiin välttämään konflikteja.

Koska wampanoag-päällikkö Massasoit miehineen oli tavannut uudisasukkaat jo keväällä, päätti hän liittää puritaanit tavattavien kansojen joukkoon. Lisäksi wampanoageilla oli omia viljelysmaita aivan puritaanien siirtokunnan läheisyydessä ja kesällä oli tehty jonkun verran yhteistyötä, joten naapurisovun ylläpito oli tärkeää.

Saattaa myös olla, että visiitti Plymouthiin tehtiin silkkaa uteliaisuutta, sillä syömisen lisäksi sadonkorjuujuhlissa pelailtiin ja pidettiin leikkimielisiä sotaharjoituksia. Pyssyjen pauke saattoi houkutella wampanoagit paikalle ja hyvän tahdon eleenä mukana vietiin riistaa; tarkemmin sanottuna viisi peuraa.

Todennäköisesti siis alkuperäisasukkaat ja uudisasukkaat viettivät juhlaa yhdessä, mutta ennemminkin tuttavallisissa kuin ystävällisissä tunnelmissa.

Miten tämän yhden aterian pohjalle rakentui yksi Yhdysvaltojen tärkeimmistä juhlapyhistä?

Kuva: Pixabay

Kukaan ei tiedä, juhlittiinko Plymouthissa samalla tavalla seuraavana vuonna. Ehkä, sillä satoa toki korjattiin vuosittain.

1600-luvun loppuun mennessä alkuperäiskansan sadonkorjuujuhlat ja kristillisen Jumalan kiittäminen maan antimista olivat sekoittuneet yhdeksi ja samaksi juhlaksi. Plymouthista kiitospäivän viettäminen levisi muihinkin Uuden Englannin, eli Yhdysvaltojen koillisosien, siirtokuntiin. Siitä oli tullut jokasyksyinen perinne.

Kiitospäivän juhlinta sai myös ikäviä piirteitä, sillä 1630-luvulla sitä juhlittiin alkuperäiskansoja vastaan käytyjen sotien voittamisen kunniaksi. Jumalaa kiitettiin veristen taistelujen voitosta. Erityisesti tämä jätetään usein kertomatta, kun kiitospäivän historiaa opetetaan.

Yhdysvaltojen itsenäistymisen jälkeen kulloinenkin presidentti on julistanut kiitospäivän vietettäväksi oman mielensä mukaan. Välillä sitä on juhlittu helmikuussa, toisinaan myöhään syksyllä ja joskus ei ollenkaan. Vasta 1800-luvulla juhlinta levisi Uudesta Englannista muualla Yhdysvaltoihin, mutta eri osavaltiot viettivät kiitospäivää eri ajankohtina, eikä se ollut yleinen juhla- tai pyhäpäivä.

Ensimmäinen kiitospäivä saattoikin olla kaukana pohjoisessa

Kuva: Pixabay

Myös Kanadassa vietetään kiitospäivää, mutta ei samana päivänä kuin eteläisessä naapurissa. Kanadalainen kiitospäivä on lokakuun toisena maanantaina.

Vaikka kiitospäivän mielletään alkaneen Yhdysvalloista, niin joidenkin historioitsijoiden mielestä ihka ensimmäistä kiitospäivää vietettiin jo vuosikymmeniä aiemmin kuin puritaanit edes miettivät Atlantin yli seilaamista. Eikä sitä vietetty Plymouthin suunnalla, vaan jäiden keskellä kaukana pohjoisessa.

Arktisen alueen tutkimusmatkailija Martin Frobisher oli ryhmineen etsimässä luoteisväylää eli pohjoista meritietä Euroopan ja Aasian välillä. Vuonna 1578 Frobisher oli jo menettänyt yhden seurueensa laivoista pohjoisen Kanadan jäiseen mereen, mutta pitääkseen ilmapiirin positiivisena hän päätti järjestää miehistölle mukavan hetken yhdessä.

He pysähtyivät jäiden keskelle paikkaan, joka nimettiin myöhemmin Frobisherin lahdeksi. ”Juhla” oli hyvin vaatimaton verrattuna nykypäivän yltäkylläiseen mättämiseen, sillä tarjolla oli vain säännöstelty palanen suolalihaa ja kuivettunutta leipää. Mutta miehet pitivät pienen jumalanpalveluksen, söivät aterian yhdessä ja kiittivät siitä, että olivat vielä hengissä.

Juhlapyhästä on kiittäminen Maijal oli karitsa -runon kirjoittajaa

Kuva: James Reid Lambdin | Public Domain

Kesti vuosisatoja ennen kuin kiitospäivästä tuli Yhdysvalloissa koko kansan juhlapyhä. Juhlasta on pitkälti kiittäminen Sarah Josepha Halea, joka tunnetaan muun muassa naisille suunnatun Godey’s Lady’s Book -lehden päätoimittajana. Toimittajana työskentelyn lisäksi Hale oli kirjailija ja runoilija, jonka tunnetuin teos on Mary Had a Little Lamb -runo. Suomessakin tuota runoa rallatellaan, mutta kotimaisella Maijal oli karitsa -käännöksellä.

Hale aloitti kiitospäivän rummuttamisen jo vuonna 1827 ja kirjoitti vetoomuksia 13 eri presidentille, jotta päivästä tehtäisiin koko maalle yhteinen ja virallinen juhlapyhä. Abraham Lincoln oli viimein se presidentti, joka nappasi Halen ideasta kiinni. Hale esitti asiansa Lincolnille juuri oikeaan aikaan: kiitospäivä voisi olla toimiva tapa yhdistää sisällissodan runtelema maa.

Niinpä Lincoln teki vuonna 1863 kiitospäivästä kansallisen pyhän, jota tuli viettää marraskuun viimeisenä torstaina, ja jolloin kuului kiittää ja ylistää Jumalaa. Yhtenäisyyden tunnetta pyrittiin kasvattamaan ensimmäisestä kiitospäivästä kerrotuilla tarinoilla, joissa kaikki taustasta riippumatta viettivät juhlaa yhdessä.

Kaikkien niiden vuosikymmenten aikana, joina Hale ajoi kiitospäivän sanomaa ylemmille tahoille, juurrutti hän ideaa myös kansalaisten, varsinkin naisten, mieliin. Hän julkaisi reseptejä ja valmiita ateriakokonaisuuksia toimittamassaan lehdessä, joten kun kiitospäivästä vihdoin tuli virallinen juhlapyhä, olivat naiset siihen valmiita. Halen ansiosta kiitospäivän ateria on juuri sellainen kuin se tänäkin päivänä on.

Ensimmäinen kiitospäivän ateria oli hyvin erilainen kuin nykyään

Kuva: Pixabay

Jos kalkkuna on modernin kiitospäivän aterian tähti, niin sitä se ei ollut vuonna 1621. On totta, että Yhdysvaltain koillisosissa oli tuolloin paljon villikalkkunoita, joten ehkä sitä oli myös tarjolla, mutta paremminkin lisukkeena. Varmaa on se, että perinteisiä kiitospäivän herkkuja – kurpitsapiirakkaa, karpalohyytelöä, maukasta täytettä ja perunaa – ei ensimmäisenä kiitospäivänä syöty.

Pöytään kannettiin sitä, mitä saatavilla oli; suurimmaksi osaksi lihaa. Aikalaisten kirjoitusten mukaan wampanoagit toivat mukanaan viisi peuraa ja puritaanit puolestaan valmistivat maissista leipää ja puuroa, mutta se onkin kaikki, mitä oikeasti tiedetään. Siirtokunnan sijainnin huomioon ottaen aterialla oli hyvin todennäköisesti merenantimia, kuten simpukoita, hummeria ja jopa hyljettä. Nuotiolle päätyi myös lintuja; hanhia, joutsenia sekä muuttokyyhkyjä. Ja ehkäpä muutama kalkkuna.

Jos perheelleen haluaa valmistaa oikein perinteisen kiitospäivän illallisen, niin ehkäpä perunamuusin ja kalkkunan sijaan pitäisi valmistaa hylkeen rasvalla valeltua joutsenta.

Kiitospäivän ajankohta haki paikkaansa vielä melko hiljattain

Kuva: Pixabay

Viimeinen iso muutos kiitospäivän viettoon tehtiin vuonna 1939, kun Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt siirsi juhlapyhän ajankohtaa. Ihan vain siksi, että ihmiset saataisiin käyttämään enemmän rahaa.

Roosevelt oli huolissaan siitä, että amerikkalaiset eivät ruvenneet tekemään joululahjaostoksia ennen kuin vasta kiitospäivän jälkeen. Niinpä juhlaa aikaistettiin viikolla. Rooseveltin paljon vastustusta saanut muutos teki kuitenkin tehtävänsä ja joulushoppailu alkoi heti kiitospäivän jälkeen – aiemmasta ajankohdasta huolimatta. Toiset kieltäytyivät luopumasta perinteisestä kiitospäivästä ja jonkun vuoden muutamat osavaltiot viettivätkin kahta juhlapyhää.

Rooseveltin suunnitelma avitti taloutta, mutta hillitäkseen äänekkäitä vastustajia hän peukaloi kiitospäivän ajankohtaa vielä kerran. Se tuli olemaan marraskuun neljäntenä torstaina, mutta ei kuitenkaan koskaan kuukauden kahtena viimeisenä päivänä. Julistus oli varmaan sen verran hämmentävä, että kukaan ei enää jaksanut ruveta väittämään vastaan.

Lue myös:

• Kun Black Friday tarjouksineen vie ihmisiltä järjen: 10 hullua tarinaa ostoshysteriasta
• Kelloja siirretään ensimmäisen maailmansodan takia – 10 asiaa, joilla on perin erikoinen alkuperä
• Top 10 maailman omituisimmat uudenvuoden perinteet

Nyt listataan 10 faktaa, joita jaetaan yleisinä totuuksina, mutta jotka eivät pidä paikkaansa. Olemme siis jälleen suosikkipuuhamme äärellä: oikaisemassa virheellisiä uskomuksia ja kertomassa todelliset faktat.

Hiiri rakastaa juustoa. Suomi on maailman vaikein kieli. Lasi on hitaasti valuvaa nestettä.

Siinä vain muutama esimerkki niistä virheellisistä väittämistä, joita Listafriikki lähtee korjaamaan. Näillä oikeilla faktoilla voi tuntea olevansa myytinmurtaja, ja tietysti muiden iloksi päteä vaikkapa työpaikan kahvipöydässä.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi virheellistä faktaa ja niiden oikaisut voit lukea tästä:

Sushi ei ole raakaa kalaa: 10 tuttua ”faktaa”, jotka eivät pidä paikkaansa – osa 1

6. Hiiret pitävät juustosta

Kuva: Pixabay

Hiirenloukkujen klassikkosyötti on juusto. Tarvitaan vain pieni pala juustoa ja hiiri rientää kaiken unohtaen surman suuhun. Se on kuitenkin virheellinen uskomus, jota viihdeteollisuus – piirretyt etunenässä – vahvistaa.

Kotihiiri on sopeutunut elämään ihmisasumusten liepeillä ja on lähes kaikkiruokainen – nälkäinen hiiri syö melkein mitä tahansa. Joten tietysti hiiri syö juustoa, jos mitään muuta ei ole tarjolla, mutta juusto ei todellakaan ole sille houkutteleva vaihtoehto. Juusto on usein turhan voimakkaan hajuista ja makuista miellyttääkseen hiiriä, ja lisäksi se kuivahtaa nopeasti.

Paras hiirenloukun syötti on yllättäen suklaa, maapähkivävoi tai jokin muu sokeripitoinen, sillä hiiret pitävät kaikesta ruoasta, jossa on runsaasti sokeria. Viljat, siemenet ja hedelmät houkuttelevat niitä myös. Luonnollisessa ympäristössään hiirillä ei ole syötävänä mitään juustoa muistuttavaa, joten se ei ole niille luontaista ravintoa.

Mistä tämä uskomus sitten on peräisin? On mahdollista, että legenda juustoa rakastavista hiiristä on peräisin ajalta, jolloin juustoa säilytettiin kodeissa avoimella hyllyllä. Muut elintarvikkeet olivat purkeissa tai roikkuivat katosta, joten juusto oli ainoa, johon siimahännät pääsivät helposti käsiksi. Siitä on sitten päätelty, että juusto on hiirten herkkua.

Mutta tämä on vain yksi hatara teoria, eikä Listafriikki halua koskaan jakaa todistamatonta tietoa faktana – varsinkaan tällaisella listalla!

Lue myös: Top 10 maailman erikoisimmat juustot – oletko päässyt maistamaan?

7. Lasi on hitaasti liikkuva neste

Kuva: Matthias Böckel | Pixabay

Lasin sanotaan olevan hitaasti liikkuva neste. Tästä rakenteesta johtuen vanhojen talojen ikkunalasit ovat alhaalta paksumpia. Painovoima on vuosisatojen ajan vetänyt hitaasti virtaavaa lasia alas.

Tämä ei pidä paikkaansa.

Lasi on amorfinen aine, joka on kiinteän aineen esiintymismuoto, mutta jolta puuttuu järjestäytynyt kiderakenne.

Valuvia, alhaalta paksumpia ikkunalaseja on esitetty jopa koulujen oppikirjoissa esimerkkinä amorfisen aineen käyttäytymisestä, mutta tämä on virheellistä tietoa.

Lasi, kuten muutkin amorfiset aineet, käyttäytyy lyhyellä aikavälillä kiteisen, kiinteän aineen tapaan. Erittäin pitkä ajan kuluessa lasi käy kuitenkin läpi relaksaatioksi kutsutun prosessin. Silloin sen rakenne muistuttaa nestettä. Relaksaatiossa lasin atomit järjestäytyvät hitaasti vakaampaan rakenteeseen. Pidetään huomio sanassa hitaasti.

Aikataulu on tällainen: Yli miljardin vuoden kuluessa lasipalan muoto muuttuu vähemmän kuin yhden nanometrin, joka on noin 1/70 000 ihmisen hiuksen läpimitasta.

Joten urbaanilegenda siitä, että vanhat ikkunat ovat alhaalta paksumpia siksi, että lasi on valunut tai virrannut alas muutamien satojen vuosien ajan, ei ole totta. Se ei ole mahdollista.

Vanhoissa ikkunalaseissa on odotettavissa epätasaisuuksia, sillä vielä 1800-luvulla ne valmistettiin pääosin puhaltamalla ja pyörittämällä lasimassa suureksi levyksi, josta jäähdytyksen jälkeen leikattiin ruutuja. Lasilevy ei ollut paksuudeltaan tasainen. Ikkunalasit asennettiin taloihin siten, että jos lasissa oli paksumpia osia, pyrittiin ne laittamaan alareunaan.

8. Suomi on maailman vaikein kieli

Kuva: Hayden120 | CC BY-SA 3.0

Tämä taitaa olla sellainen virheellinen uskomus, jota me suomalaiset viljelemme mielellämme. Onhan se erityislaatuista puhua äidinkielenä maailman vaikeinta kieltä ja toivottaa sarkastisesti onnea niille, jotka lähtevät tätä mahdotonta kieltä opiskelemaan.

Mutta ei suomi ole yhtään sen vaikeampi tai helpompi oppia kuin mikään muukaan kieli.

Väite siitä, että suomi on maailman vaikein kieli oppia, perustuu suurelta osin 15 sijamuotoon. Pienetkin erot sanapäätteissä muuttavat sanan merkitystä huomattavasti. Lisäksi meidän sanastomme eroaa muista kielistä hyvin paljon. Sanojen lausuminenkin on hankalaa.

Mutta kaikki nämä perusteet suomen kielen vaikeudesta tulevat tiettyjä kieliä äidinkielenään puhuvilta. Lähes koko Eurooppa, Pohjois- ja Etelä-Amerikka sekä Australia puhuvat indoeurooppalaiseen kielikuntaan kuuluvia kieliä. Niitä puhutaan myös osassa Aasian maista sekä vähemmistökielinä isossa osassa Afrikkaa. (Yllä olevassa kartassa indoeurooppalaisen kielikunnan levinneisyys Euroopassa ja Aasiassa eri väreillä kuvattuna. Harmaat alueet eivät kuulu kielikuntaan.)

Suomi ei siis kuulu tähän samaan kielikuntaan, joten meillä ei ole lainasanoja lukuun ottamatta juurikaan mitään yhteistä näiden kielten kanssa.

Norjalaisen on siis teoriassa helpompi oppia muun muassa bengalia, kreikkaa, armeniaa, latviaa tai portugalia kuin suomea.

Ja jos mennään vielä tarkemmin siihen, miksi suomen sanotaan olevan maailman vaikein kieli, niin sanojat ovat usein meille tuttujen kielten puhujia. Esimerkiksi ruotsi, saksa ja englanti kuuluvat kaikki kielikunnan sisällä vieläpä samaan kieliryhmään: germaanisiin kieliin. Joten ne ovat rakenteeltaan ja sanastoltaan hyvin samanlaisia. Totta kai sellaista kieltä on helpompi oppia.

Virolainen ei varmasti koskaan sanoisi, että suomi on maailman vaikein kieli oppia, koska kielemme ovat lähisukulaisia ja niissä on paljon samaa.

Kielen vaikeus tai helppous riippuu siis paljon omasta kielitaustasta sekä suhteesta ja kiinnostuksesta kieleen.

Lue myös: Huippumielenkiintoisia faktoja suomen kielestä

9. Puolitetusta kastemadosta tulee kaksi pientä kastematoa

Kuva: Wolfgang Eckert | Pixabay

Virheellinen olettamus siitä, että katkaistusta kastemadosta tulee kaksi pientä matoa, on potaskaa. Jos lieron katkaisee, tulee takapäästä vain kuollut lihanpalanen.

Etupäässä sijaitsevat kastemadon ”aivot” eli hermosolujen keskittymä sekä ”sydän” eli viisi supistuvaa ja verta pumppaavaa suonta. Koska nämä elimet puuttuvat takapäästä, on regeneraatio mahdoton.

Etupää sen sijaan voi selvitä, jos katkaisu on tehty lisääntymiselimet sisältävän klitellumin jälkeen. Klitellum eli satula on lieron muuta ruumiista paksumpi osa, joka löytyy ainoastaan aikuisilta yksilöiltä. Jos tämä osa on mukana, voi liero kasvattaa uuden takapään. Mutta vaikka kaikki elintärkeä olisi tallella, niin varmasti ei etupääkään selviä hengissä.

Myytti on todennäköisesti peräisin siitä, että tietyt laakamadot kykenevät huikeaan regeneraatioon, jossa pienestäkin eläimen palasesta voi kehittyä kokonainen uusi yksilö. Kastemadot eivät kuitenkaan eläinkunnassa kuulu laakamatojen pääjaksoon, eivätkä ole niille sen läheisempää sukua kuin me ihmisetkään.

10. Onnenkeksit tulevat Kiinasta

Kuva: Pablo Jimeno | Pixabay

Kiinalaisessa ravintolassa saa jälkkäriksi onnenkeksin. Onnenkeksi on pieni ja rapsakka leivonnainen, jonka sisältä paljastuu sanonnan sisältävä paperilappunen. Tähän asti ollaan ihan totuudenmukaisessa tarinassa. Kunhan syömässä ollaan jossain muualla kuin Kiinassa. Kiinalaiseen ravintolaan liittyvä onnenkeksi on tuntematon Kiinassa, eikä keksi ole sieltä lähtöisin.

Onnenkeksit ovat todennäköisesti lähtöisin Japanista, josta ne levisivät Yhdysvaltojen länsirannikolle 1900-luvun alussa. Keksien arvellaan tulleen Amerikan mantereelle japanilaisten siirtolaisten mukana. Nämä siirtolaiset perustivat länsirannikon suuriin kaupunkeihin, Los Angelesiin ja San Franciscoon, ravintoloita, mutta tarjoilivat niissä enemmänkin kiinalaisen keittiön antimia. Sen uskottiin uppoavan amerikkalaisiin paremmin. Siinä samalla pidettiin kuitenkin omasta kulttuurista onnenkeksit. Hiljalleen myös maahan tulleet kiinalaiset ravintolayrittäjät omaksuivat japanilaisten perinteen.

Kun Yhdysvaltojen japanilaistaustaiset ihmiset eristettiin toisen maailmansodan aikana, leimattiin onnenkeksit kokonaan kiinalaisiksi. Osaltaan siksi, että moni japanilainen ravintola joutui sulkemaan ovensa, ja toisaalta siksi, että mistään japanilaisesta ei sopinut pitää.

Sodan jälkeen onnenkeksien taustasta ruvettiin käymään kilpailua, kun sekä amerikanjapanilaiset että amerikankiinalaiset omivat keksejä itselleen. Vuonna 1983 asiasta mentiin ihan oikeuteen asti. Tuomari totesi, että nykyaikaiset onnenkeksit kehitettiin vuosisadan alussa San Franciscossa, mutta kieltäytyi määrittämästä niille alkuperäistä kansallisuutta.

Lue ensimmäinen osa: Sushi ei ole raakaa kalaa: 10 tuttua ”faktaa”, jotka eivät pidä paikkaansa – osa 1

Lue myös:

• Mandela-efekti: 10 esimerkkiä ihmisten vääristä yhteisistä muistikuvista
• 10 metkaa tapaa, joilla omia aivojaan ja kehoaan voi huijata