Yhteiskunta
Vihollislaivaksi naamioituminen on hyvä suunnitelma, ellei satu kohtaamaan sitä oikeaa alusta: 10 ”loistavaa” ideaa, joiden toteutus ei sujunut suunnitelman mukaan – osa 2
Tällä listalla käydään läpi kymmenen suunnitelmaa, jotka olivat tekijöidensä mielestä loistavia, mutta lopputulos ei ollut lainkaan toivotunlainen.
Idea ja suunnitelma voi olla vaikka kuinka hyvä, mutta takeita onnistumisesta ei ole: toteutus voi silti kurahtaa eeppisellä tavalla.
Listafriikki keräsi kymmenen erilaista pilkka osui omaan nilkkaan ja älä nuolaise ennen kuin tipahtaa -tapausta. Skaala on laaja, sillä osa niistä liikuttaa, osa naurattaa ja osa päättyy hyvin ikävästi.
Lista on jaettu kahteen osaan, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäisen osa voit lukea tästä: Pilkka osui omaan nilkkaan: 10 ”loistavaa” ideaa, joiden toteutus ei sujunut suunnitelman mukaan – osa 1
Robert Liston: liikaa amputaatiota
Skotlantilainen kirurgi Robert Liston oli amputaatioiden uranuurtaja ja edisti kirurgiaa monella tavalla. Liston operoi aikakautena, jolloin anestesia oli lähes tuntematon käsite ja kirurgin nopeus oli merkittävässä roolissa siinä, miten paljon potilas kärsi kivuista ja selviäisikö hän leikkauksesta ylipäätään. Liston kehitti erilaisia amputaatiomenetelmiä ja oli vuonna 1846 Euroopan ensimmäinen lääkäri, joka käytti leikkauksen aikana anestesiaa.
Mutta ennen eetteriä Liston luotti nopeuteen; hän oli veitsen kanssa lännen nopein. Jalan amputaatio sujui parissa minuutissa ja käden leikkaus kävi alle puolessa minuutissa. Listonilla oli tapana tuoda leikkaussaliin opiskelijoita ja myös muita katsojia seuraamaan rivakkaa operointia.
Nopeudella oli kuitenkin varjopuolensa.
Erään kerran Liston oli amputoimassa miehen jalkaa ja tarvitsi apulaisia pitämään potilasta paikoillaan – koska ei ollut anestesiaa, niin potilailla oli sattuneesta syystä tapana kouristella ja huutaa kivusta leikkausten aikana.
Liston kyllä onnistui amputoimaan potilaan jalan, mutta leikkasi samalla avustajaltaan kaksi sormea. Samassa rytäkässä hän huitaisi veitsellä erään sivustaseuraajan takin liepeet irti.
Myöhemmin sekä amputaatiopotilas että sormensa menettänyt avustaja menehtyivät sairaalassa saamiinsa tulehduksiin. Takin liepeensä menettänyt katsoja sen sijaan kuoli heti leikkaussalissa sokin seurauksena, sillä hän oli kuvitellut kirurgin veitsen osuneen itseensä.
Sen amputaation leikkauskuolleisuus oli 300 prosenttia.
Kenraali Howen koira ei ollut sovelias sotasaalis
Kuva: State Farm | CC BY 2.0
Vuosina 1775–1783 käytiin Yhdysvaltain vapaussota, jossa brittiläiset siirtokunnat itsenäistyivät. Siirtokuntien armeijan ylipäällikönä hääri George Washington, josta oli myöhemmin tuleva Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti.
Washington tunnettiin suurena koirien ystävänä ja lemmikit olivat usein mukana sotatantereella. Myös vastapuolella oli koiraihmisiä ja brittikenraali William Howen kettuterrieri Lila oli monesti toiminnan ytimessä.
Lokakuun 4. päivänä vuonna 1777 siirtokuntien joukot tekivät Washingtonin johdolla yllätyshyökkäyksen brittien halussa olleeseen Germantowniin. Isku meni kuitenkin pieleen, sillä päivä oli niin sumuinen, ettei kukaan tiennyt mihin ampua. Lopulta amerikkalaiset perääntyivät, mutta kaikessa sekamelskassa brittikomentaja Howen Lila-koira lähti taistelutantereella seuraamaan vääriä miehiä.
Sotilaat nappasivat koiran ja päättivät viedä sen Washingtonille: ylipäällikkö olisi varmasti ylpeä ja mielissään tällaisesta sotasaaliista – varsinkin, kun Lilan kaulapannan kaiverrus paljasti sen korkea-arvoisen omistajan.
Washington ei innostunut. Ei sitten niin yhtään. Hän harjasi Lilan, antoi sille vettä ja ruokaa, ja sanaili vastapuolen kollegalleen lyhyen, mutta kohteliaan kirjeen. Sitten hän määräsi lähetin viemään Lila-koiran ja kirjeen kenraali Howelle.
Australialainen kiusantekijä kuntosalilla
Kuntosalille meneminen voi olla pelottavaa; varsinkin aloittelijalle. Välineet ovat outoja ja omat lihakset olemattomia. Treenaaminen muiden läsnäollessa on piinaavaa, sillä kaikki muut vaikuttavat tietävän mitä pitää tehdä ja lyövät tankoihin tähtitieteellisiä painomääriä.
Ja jotta tämä ei olisi tarpeeksi tuskallista, niin joku paskiainen saattaa ottaa kuvia tai videota aloittelijan haparoivista ensiaskeleista. Näitä tulee aina välillä netissä vastaan: Onpa hauskaa nauraa jollekin, joka ei ole synnynnäinen bodaaja.
EI NÄIN!
Joka tapauksessa vuonna 2013 eräs australialainen taulapää otti salilla kuvia toisesta treenaajasta ja julkaisi ne Facebookissa ivaavien kommenttien kera: ”uskomaton kanamies”, ”ei tiedä mihin kyynärpäät loppuvat ja hauikset alkavat”, ”ei jaksa nostaa tankoa, saati sitten painoja”.
Mitä ikinä hän kuvittelikaan kuvilla ja kommenteilla saavuttavansa, niin pieleen meni. Reddit- ja 4chan-verkkofoorumeilla kiehahti ja nettikiusaajalle haluttiin antaa opetus. Yhteisöpalveluiden voimaa ei koskaan kannata aliarvioida!
Pian miehen henkilöllisyys ja yhteystiedot oli selvitetty ja eräs Reddit-käyttäjä otti yhteyttä tämän äitiin (kyseessä oli kuitenkin siis aikuinen mies). Tieto huonosta käytöksestä levisi äidin kautta myös kuntosalin omistajalle.
Sitten oikeuden omiin käsiinsä ottaneet nettisalapoliisit istuivat odottamaan seurauksia. Odotus palkittiin, kun mies saapui someen itkemään pilalle mennyttä elämäänsä. Äiti oli katkaissut kaiken taloudellisen tuen, ystävät olivat hylänneet, eikä miehellä ollut enää mitään asiaa yhteenkään ketjun kuntosaleista.
Kun RMS Carmania ja ”RMS Carmania” kohtasivat
Naamioituminen vihollisen laivaksi on loistava idea – paitsi jos sattuu törmäämään juuri siihen alukseen, joksi on naamioitunut.
Näin kävi saksalaiselle SMS Cap Trafalgarille, joka naamioitui ensimmäisessä maailmansodassa brittiläiseksi RMS Carmaniaksi. Carmaniaksi naamioituneen Cap Trafalgarin ainoa taistelu oli oikeaa Carmaniaa vastaan.
Linjalaiva SMS Cap Trafalgar oli kesällä 1914 Buenos Airesissa ja sodan puhjettua se jäi sinne odottamaan tulevia käskyjä. Oli oletettavaa, että Saksan keisarillinen laivasto vaatisi ylellisen matkustaja-aluksen sotakäyttöön. Ja niin kävikin. Etelä-Amerikan rannikolla SMS Cap Trafalgari aseistettiin ja miehitettiin, ja sille annettiin yksi ainoa tehtävä: brittilaivojen upottaminen.
Saksalaiset tiesivät, että samoilla vesillä seilasi brittien niin ikään sotakäyttöön muunnettu linjalaiva RMS Carmania. Siitä keksittiin nerokas tapa päästä lähelle muita Ison-Britannian aluksia. SMS Cap Trafalgar naamioitiin vihollisen laivaksi poistamalla kolmas savupiippu ja maalaamalla kaksi jäljelle jäänyttä punaiseksi.
Suunnitelma olisi tosiaan voinut toimia, jos vale-Carmania ei olisi törmännyt siihen oikeaan Carmaniaan syyskuun 14. päivänä. Kohtaaminen aloitti historian ensimmäisen linjalaivojen välisen taistelun. Laivoja ei oltu tehty sotimiseen, joten sekä tulitus että puolustautuminen olivat molemmilla puolilla hakuammuntaa.
Lopulta saksalainen Cap Trafalgar upposi, mutta myös Carmania kärsi pahoja tuhoja. Vaikka kumpikin puoli kärsi myös miestappioita, onnistuttiin valtaosa miehistöistä pelastamaan tukialuksina toimineille hiililaivoille.
Presidentti Sukarno oli mielissään kiristysyrityksestä
Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto yrittivät kylmän sodan aikana kiristää Indonesian presidentti Sukarnoa, joka halusi sohia vähän joka soppaan ja oli siksi kummallekin suurvallalle arvaamaton villi kortti.
CIA:n yritys jäi puolivillaiseksi, sillä Sukarnon kiristämiseksi oli tekaistu arkaluontoisia nauhoitteita ja suunnitelmana oli levittää huhuja presidentin salasuhteista. KGB:llä sen sijaan oli todistusaineistoa: eräs naispuolinen agentti oli 1950-luvun lopulla soluttautunut lentoemännäksi ja vietellyt Sukarnon lennon aikana. Kaikki tämä oli saatu tallennettua filmille.
Suunnitelma meni kuitenkin mönkään, sillä videon mahdollinen julkaisu ei presidenttiä hetkauttanut. Sukarnolla oli monta vaimoa ja vielä useampia ”salasuhteita”, joita hän ei erityisemmin pyrkinyt salailemaan. Kun Neuvostoliitto yritti saada Sukarnolta haluamansa ja uhkasi julkaista videon, oli reaktio yllättävä.
Toisaalta Sukarnon naishistorian tuntien sen ei olisi pitänyt olla yllättävä. Presidentti oli tallenteesta vain mielissään ja pyysi saada siitä useita kopioita itselleen, jotta voisi näyttää niitä Indonesiassa maanmiehilleen.
Lue myös:
Yhteiskunta
5 uskomatonta selviytymistarinaa syyskuun 11. päivän terrori-iskuista: Pienetkin sattumat ja onni pelastivat ihmishenkiä
Syyskuun 11. päivän terrori-iskut vuonna 2001 vaativat lähes 3 000 ihmisen hengen ja järkyttivät koko maailmaa. Tuhon ja surun keskeltä nousi kuitenkin myös monta uskomatonta selviytymistarinaa.
Nämä tarinat ovat kertomuksia rohkeudesta, sattumasta ja hyvinkin pienistä arkisista päätöksistä, jotka erottivat elämän ja kuoleman.
Vaikka tuo päivä on jäänyt historiaan valtavana tragediana, niin tämän listan selviytymistarinat muistuttavat myös toisesta puolesta: Ihmisten sinnikkyydestä, urheudesta, elämänhalusta ja valtavasta epäitsekkyydestä.
Brian Clark ja Stanley Praimnath
Brian Clark oli töissä WTC2:n eli etelätornin 84. kerroksessa sijainneen Euro Brokers -yrityksen toimistossa eli juuri siinä kohdassa, johon kaapattu United Airlinesin lento 175 iskeytyi. Pilvenpiirtäjän kerrosten 77 ja 85 väliin rysähtänyt lentokone jätti yli 600 ihmistä loukkuun iskukohtaan ja sen yläpuolella olleisiin kerroksiin. Noista yli 600 ihmisestä vain 18 selvisi. Brian Clark oli yksi heistä.
Clark ja kahdeksan hänen kollegaansa selvisivät lentokoneen syöksymisestä toimistoon. He lähtivät laskeutumaan alaspäin, mutta portaissa vastaantulleet ihmiset ehdottivat kiipeämistä rakennuksen katolle. Alempana oli paljon savua ja liekkejä, ja katolta heidät olisi mahdollista pelastaa. (Suunnitelma oli kohtalokas, sillä ovet katolle olivat lukossa, eikä helikoptereita voitu sankkojen savupilvien ja pilvenpiirtäjän kattoantennien vuoksi edes lähettää pelastustoimiin.)
Kun ryhmä pohti suuntaa 81. kerroksen kohdalla, kuuli Clark vaimeita avunhuutoja. Clark nappasi mukaan työkaverinsa Ron DiFrancescon ja suuntasi tutkimaan kerroksen toimistotiloja löytääkseen huutajan. Muu porukka lähti kipuamaan portaita ylöspäin.
Sankka savu oli kuitenkin liikaa DiFrancescolle, joten hän palasi portaikkoon ja lähti kohti kattoa kuten muutkin hieman aiemmin. Jokin kuitenkin sai hänet muuttamaan mielensä 91. kerroksen kohdalla ja kääntymään takaisin alaspäin – tuo hetken mielijohde pelasti hänen henkensä. DiFrancesco oli viimeinen, joka pakeni ulos etelätornista ennen sen romahtamista.
Samaan aikaan, kun DiFrancesco oli takaisin portaissa, seurasi Brian Clark avunhuutoja Fuji Bankin tiloihin, josta hän löysi Stanley Praimnathin romun alle hautautuneena ja loukkaantuneena, mutta hengissä.
Praimnath oli vain varttia aiemmin lähtenyt etelätornista ulos evakuointikehotuksen johdosta. Rakennus oli pyritty tyhjentämään sen jälkeen, kun kaapattu American Airlinesin lento 11 oli iskeytynyt viereiseen World Trade Centerin pohjoistorniin. Vartijat kuitenkin antoivat luvan palata rakennukseen.
Takaisin toimistoon päästyään Praimnath puhui puhelua ja katsoi ikkunasta pihalle. Hän näki, kuinka lentokone oli tulossa suoraan kohti. Praimnath syöksyi huutaen pöytänsä alle. Ihmeen kaupalla mies selvisi hengissä, kun lentokoneen vasen siipi leikkasi läpi toimiston. Hän oli kuitenkin jumissa seinämän takana eikä nähnyt ulospääsyä tilanteessa; avunhuutaminenkin tuntui turhalta. Mutta näin ei ollut: Brian Clark oli kuullut ja saapunut apuihin.
Clarkin periksiantamattoman kannustuksen avulla Praimnath jaksoi kömpiä ulos romustaläjästä ja etsi jostain voimia kammeta itsensä seinän yli auttajansa luo. Praimnath yritti hyppiä seinän päälle ja Clark yritti toisella puolella ottaa hänen käsistään kiinni. Monien epäonnistuneiden yritysten jälkeen miesten kädet lukittuivat ja he saivat Praimnathin seinän toiselle puolelle.
Miehet aloittivat pitkän laskeutumisen alaspäin.
68. kerroksessa heitä vastaan tuli Euro Brokersilla vartijana työskennellyt José Marrero. Marrero oli jo auttanut useita ihmisiä alempiin kerroksiin ja oli nyt menossa hakemaan lisää väkeä ylemmistä kerroksista. Sankarillinen Marrero ei selvinnyt hengissä.
Päästyään alas ja ulos rakennuksesta, ei miehillä ollut erityistä kiirettä. He kävelivät Trinity Church -kirkolle, jossa Praimnath liikuttui. Hän kiitti vuolaasti Clarkia henkensä pelastamisesta. Mutta tilanne oli sama toisinpäin: Clark koki olevansa hengissä niinikään Praimnathin ansiosta – ellei hän olisi lähtenyt etsimään avunhuutajaa, olisi hän ehkä lähtenyt muiden kanssa kohti kattoa.
Miesten jutellessa se sama World Trade Centerin etelätorni, josta he muutamia minuutteja sitten olivat kävelleet ulos, sortui romahtaen heidän silmiensä edessä.
Genelle Guzmann-McMillan
Genelle Guzmann-McMillan voi tehdä ja saavuttaa elämässään mitä tahansa, mutta hänet tullaan aina tuntemaan viimeisenä selviytyjänä, Last Survivor.
Guzmann-McMillan oli syyskuun 11. päivänä työpaikallaan Porth Authorityn toimistolla World Trade Centerin pohjoistornin 64. kerroksessa. Kun lentokone iskeytyi rakennukseen 93. ja 99. kerrosten väliin ja koko pilvenpiirtäjä tärisi törmäyksen voimasta, kuvitteli Guzmann-McMillan sen olleen maanjäristys. Sellaiseen hän oli tottunut kotimaassaan Trinidad ja Tobagossa.
Muutamat työkaverit lähtivät välittömästi toimistolta, mutta toiset – Guzmann-McMillan mukaan lukien – halusivat selvittää, mitä on tapahtunut. Heillä oli hiljattain ollut harjoitus hätätilanteiden varalle, ja koska hälyttimet ja hätävalot eivät olleet päällä, ei kyseessä varmaankaan ollut mikään paha tilanne. Mutta sitten toimistolle jääneet avasivat kokoushuoneessa television ja tapahtumien karmeus oli päivänselvää.
Hätänumeroon soitettaessa virkailija kehotti kaikkia jäämään paikoilleen – apua olisi tulossa. Sitten rakennus tärisi taas. Viereinen etelätorni oli sortunut. ”Ajattelin, että sama tapahtuu meillekin. Emme pääse täältä hengissä.”, muistelee Guzmann-McMillan miettineensä. Ei ollut aikaa odotella apua, joten he lähtivät laskeutumaan portaita alas.
Guzmann-McMillanilla oli jalassaan korkeakorkoiset saappaat, jotka hän pysähtyi 15. kerroksen tienoilla riisumaan. Samalla hetkellä pohjoistorni romahti heidän niskaansa.
”Pöly, pimeys… kaikki sortui ja tuli alas rytinällä. Se tapahtui hyvin äkkiä.”, kertoo Guzmann-McMillan.
Guzmann-McMillan tuli jonkun ajan päästä tajuihinsa ja huomasi olevansa pahasti jumissa. Hänen vartalonsa oli kiertynyt epäluonnolliseen asentoon ja jalat tuntuivat kuin niitä murskattaisiin. Jotain metallista tuntui painautuvan selkään ja pää oli jumissa kahden pilarin välissä. Ei ollut kuitenkaan aika vaipua epätoivoon.
”Päätin pysyä valppaana. Kuulin radiopuhelimet. Kuulin paloautot. Mutta jostain syystä en saanut sanottua mitään. Vaikka kuinka yritin ja halusin, en saanut huudettua apua.”
Hän ei ollut uskonnollinen ennen terrori-iskuja, mutta sinnitellessään valveen ja unen rajamailla pimeässä loukkussaan, hän rupesi rukoilemaan toista mahdollisuutta elämään. Guzmann-McMillan kadotti ajan tajun ja toivoi vain näkevänsä vielä tyttärensä.
Kuin ihmeen kaupalla toiveisiin vastattiin, sillä pelastajat löysivät hänet rojun keskeltä. Nainen vietti kuukauden sairaalassa, jossa hänen ruhjeitaan ja palovammojaan hoidettiin. Pahiten oli vaurioitunut toinen jalka, joka oltiin hyvin lähellä amputoida. Henkiset vammat olivat kuitenkin pahimmat, sillä kukaan toimistolta yhdessä lähteneestä työporukasta ei selvinnyt hengissä.
Guzmann-McMillan oli jumissa 27 tunnin ajan. Hän oli viimeinen elävänä löydetty henkilö WTC:n raunioista.
Michael Hingson ja Roselle
Quantumin myyntijohtaja Michael Hingson oli kollegoidensa kanssa valmistelemassa päivän seminaareja pohjoistornin 78. kerroksessa, kun lentokone iskeytyi rakennukseen räjähtäen. Koko 110-kerroksinen pilvenpiirtäjä kallistui törmäyksen voimasta.
Hingsonin toimistolla oltiin varmoja, että loppu oli tullut – työkaverit jättivät toisilleen itkuisia hyvästejä. Hingson oli myös itse vakuuttunut, että kuolisi hetkenä minä hyvänsä.
Mutta yhtäkkiä 417-metrinen rakennus suoristui. Helpotus oli kuitenkin tilapäinen, sillä kukaan ei tiennyt, mitä oli tapahtunut. Järkyttyneet huudot voimistuivat, kun romua ja miljoonia palavia papereita satoi ikkunoiden ohi kuin tulinen vesiputous. Yhteistuumin todettiin, että oli evakuoinnin aika.
Hingson oli aina ollut tarkkaavainen paloharjoituksissa ja tiesi, että hissejä on vältettävä. Vaikka Hingson oli sokea, luottivat työkaverit hänen ohjaukseensa; olihan hänellä paras mahdollinen apu – opaskoira Roselle.
Hingson on jälkeenpäin kertonut haastatteluissa, että kaiken sekasorron keskellä 3-vuotias labradorinnoutaja Roselle istui hänen vierellään kuin mitään ei olisi tapahtunut: ”Se ei välittänyt räjähdyksestä, palavasta romusta tai ihmisten hätääntyneistä huudoista.”
Hingsonin mukaan Roselle ei tuntenut pelkoa, sillä se olisi peloissaan toiminut eri tavalla: ”Roselle ja minä olimme joukkue, ja minä luotin siihen. Annoin ”eteenpäin”-käskyn ja niin se johdatti minut ulos toimistosta ja kohti portaita.”. Edessä oli piinavat 1463 rappusta.
Kun ryhmä laskeutui portaita, liittyi porukkaan koko ajan lisää väkeä. Välillä heidän ohitseen kiirehti pelastushenkilökuntaa kuljettaen pahoin palaneita uhreja. Moni sanoo, että Hingson on onnekas ollessaan sokea, sillä hän säästyi kaiken kauheuden näkemiseltä. Mies itse on kuitenkin eri mieltä ja kertoo omaavansa erittäin värikkään mielikuvituksen.
Kuumuus, savu, loukkaantuneet ihmiset, sprinklerit, meteli, huuto, itku… Ryhmä joutui pysähtymään useaan otteeseen järkytyksen ja uupumuksen iskiessä. Rosellen läsnäolo auttoi tässäkin ja muutama silitys sen turkin läpi rauhoitti pakenijoita kummasti. Hingson itse pyrki pysymään mahdollisimman tyynenä, sillä se tiesi, että jos Roselle aistisi omistajansa hädän, keskittyisi se enemmän tähän kuin johdattamaan porukan ulos rakennuksesta.
”Vaikka kaikki muut ympärillä olivat paniikissa, niin Roselle oli täysin keskittynyt työhönsä. Vaikka romua lensi ja tavaraa osui myös meihin, pysyi Roselle rauhallisena.”.
Laskeutuminen kesti lähes tarkalleen tunnin, mutta lopulta Rosellen johdattama 30-henkinen joukko oli ulkona pohjoistornista. Ei kulunut montaa minuuttia, kun poliisi huusi: ”Menkää pois, se tulee alas”. Hingson muistaa äänet – rikkoutuva lasi, vääntyvä metalli, veret seisauttavat huudot. Ja niin etelätorni sortui.
Roselle jatkoi Hingsonin johdattamista eikä pysähtynyt kertaakaan ennen kuin oli juoksuttanut omistajansa turvaan metroasemalle.
Hingson ja Roselle työskentelivät yhdessä vuoteen 2007 asti, kunnes koira jäi ansaitulle eläkkeelle. Se kuitenkin vietti onnelliset eläkepäivänsä Hingsonin kanssa, kunnes vuonna 2011 se menehtyi mahahaavan vuoksi.
Brian Birdwell
Everstiluutnantti Brian Birdwell työskenteli syyskuun 11. päivänä Yhdysvaltain puolustusministeriön hallintorakennus Pentagonissa. Birdwellin toimisto oli Pentagonin länsisiivessä ja mies työskenteli vain reilun kymmenen metrin päässä siitä kohdasta, johon kaapattu American Airlinesin lento 77 törmäsi.
Siitä alkoi maanpäällinen helvetti, kuten mies itse sitä on nimittänyt. Liekit, savu ja pistävä kerosiinin katku täyttivät huoneet.
Törmäys ei ollut kuten elokuvissa, jossa tulipallo on tulossa kohti ja kaikilla on aikaa paeta. Todellisuudessa kaikki tapahtui sekunnin murto-osissa: koneen ääni, törmäys, räjähdys, lieskat. ”Lentelin ympäriinsä kuin räsynukke ja ensin yritin päästä liikkumaan, mutta lysähdin epätoivosena maahan.”, kertoo mies kokemuksestaan.
Hän makasi toimistonsa lattialla kirjaimellisesti palaen ja verta vuotaen. Yli 60 % hänen kehostaan oli palanut ja keuhkot olivat kärventyneet. Birdwell kertoo tehneensä sovinnon jumalan kanssa ja luovuttaneensa kamppailun selvitymisestä. Hän oli valmis kuolemaan ja odotti vain sitä helpotuksen tunnetta, kun sielu poistuisi ruhjotusta ruumiista.
Niin ei kuitenkaan käynyt.
Hengellisen ajasta ikuisuuteen siirtymisen sijaan Birdwell havahtui kylmiin pisaroihin kasvoillaan. Toimiston sprinklerisysteemi oli aktivoitunut ja vesi oli sammuttanut liekit hänen keholtaan. Muutaman minuutin päästä mies sai avattua silmänsä, kammettua itsensä seinää vasten pystyyn ja käveltyä ulos helvetistään. Ulkona hän sai kipulääkettä ja nesteytystä jalkaterien kautta – ne eivät olleet palaneet.
Kamppailu ei kuitenkaan ollut ohi, sillä hänen vammansa olivat äärimmäisen vakavat. Birdwellille annettiin alle yhden prosentin mahdollisuus selvitä hengissä, joten fyysisen tuskan keskellä hänen täytyi myös hyvästellä perheensä. Mies päihitti kaikki todennäköisyydet.
Seuraavien kolmen kuukauden aikana hän kävi läpi lukemattomia äärimmäisen kivuliaita toimenpiteitä, muun muassa 39 leikkausta, joista osa oli elintärkeitä ja toiset muun muassa pahasti palaneiden kasvojen ja korvien korjausleikkauksia.
Uskomatonta kyllä, Brian Birdwell palasi töihin seuraavan vuoden maaliskuussa.
”Vaikka pelkkä käveleminen oli raskasta pysyvän keuhkovaurion vuoksi, halusin tulla työpaikalle siihen samaan rakennukseen. Menetin työkavereita terrori-iskussa – he eivät enää koskaan tule töihin, mutta minä sain uuden mahdollisuuden.”.
Elise O’Kane
Näppäilyvirhe. Se pelasti Elise O’Kanen varmalta kuolemalta.
Syyskuun 11. päivän terrori-iskuissa oli osallisena neljä kaapattua lentokonetta. Kaksi niistä ohjattiin päin Word Trade Centerin kaksoistorneja, yksi törmäsi Pentagoniin ja yksi oli todennäköisesti tarkoitus lentää päin pääkaupunki Washingtonissa sijaitsevaa Yhdysvaltain kongressitaloa.
Viimeisenä mainittua ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, sillä United Airlinesin lento 93 syöksyi maahan Pennsylvanian maaseudulla. Henkilökunta ja matkustajat olivat pyrkineet ottamaan kaapatun koneen haltuun terroristeilta, mutta nämä ehtivät suunnata koneen nokan kohti maata.
Näissä neljässä lentokoneessa olleiden matkustajien ja henkilökunnan jäsenten kohtalo oli sinetöity sinä hetkenä, kun he astuivat sisään koneisiin. Lennoilla kuoli yhteensä 265 ihmistä (kaappaajia ei ole laskettu tähän mukaan).
Mennään nyt United Airlinesilla lentoemäntänä työskennelleen Elise O’Kanen tarinaan.
United Airlines -lentöyhtiöllä oli käytössä sähköinen työvuorojen varausjärjestelmä. Työvuorot määrättiin yleensä noin kuukautta ennen, joten elokuussa O’Kane kirjautui järjestelmään varatakseen tavanomaisen työmatkansa Bostonista Los Angelesiin. Kirjatessaan vuoroja hän teki kuitenkin inhimillisen näppäilyvirheen ja kirjoitti kaksi numeroa väärin päin.
Seuraavien parin viikon aikana O’Kane sai muuteltua lentoja työkavereidensa kanssa ja saikin vaihdettua kaikki työvuoronsa normaaleihin lentoihinsa; lukuun ottamatta syyskuun 11. päivän aamua. Tuona aamuna hänen piti siis tavallisen Los Angelesin matkan sijaan työskennellä Denveriin suuntautuvalla lennolla.
O’Kane ei kuitenkaan luovuttanut, vaan yritti vielä edellisenä iltana vaihtaa lentoa järjestelmän kautta. Teknologia kuitenkin takkusi ja järjestelmä jumittui. Kun järjestelmä viimein sai O’Kanen pyynnön käsiteltyä, oli kello yhden minuutin yli sen takarajan, johon mennessä vuorojen muutokset piti tehdä. Työvuoropyyntö lennolle numero 175 hylättiin.
O’Kane pihisi kiukusta vielä aamullakin, kun valmistautui työvuoroonsa Loganin kansainvälisellä lentokentällä Bostonissa. Henkilökuntaa kuljettavassa linja-autossa hän istui innokkaan sijaisen Robert Fangmanin vieressä. Fangman odotti kovasti, että pääsisi siemailemaan drinkkiä työvuoronsa jälkeen Kalifornian auringossa. Hänet oli kutsuttu reservistä töihin tuolle lennolle.
”En voi uskoa, että sait sen työvuoron. Yritin vielä vaihtaa sen itselleni eilen illalla.”, tuskaili O’Kane. Mutta Fangmanin aito riemu Los Angelesin lennosta lievitti O’Kanen suuttumusta, joten hän toivotti kollegalleen mukavaa työpäivää.
Sitten oli O’Kanen valmistautua työmatkaan. Juuri ennen kuin hänen lentonsa lähti, sai nousuluvan American Airlinesin lento 11, joka törmäsi myöhemmin WTC:n pohjoistorniin. O’Kanen Denveriin lähteneen lennon jälkeen kiitotielle rullasi United Airlinesin lento 175, jolle nainen oli niin kovasti yrittänyt päästä töihin, ja joka alle tunnin päästä iskettiin WTC:n etelätorniin.
Syyllisyys painoi O’Kanen mieltä. Ilman näppäilyvirhettä ja järjestelmän jumittumista hän olisi ollut lennolla numero 175 – kuten aina muutenkin. Hän olisi kuollut ja sijaistamaan kutsuttu Fangman olisi hengissä.
Vuosia myöhemmin Elise O’Kane onnistui saamaan yhteyden Robert Fangmanin perheeseen. He kehottivat O’Kanea sysäämään kaiken syyllisyydentunnon sivuun, sillä eihän järkyttävä terroriteko ja Fangmanin kuolema tietenkään ollut hänen syytään.
Lue myös:
Yhteiskunta
Rattijuoppo ajoi itseään päin: 10 uskomatonta tosielämän esimerkkiä karman laista – osa 2
Terminä karman laki on varmasti kaikille tuttu. Sehän tarkoittaa sitä, että hyvät teot palkitaan ja pahoista teoista rangaistaan. Listafriikki esittelee nyt todellisia tapahtumia, joissa karman laki on ollut tositoimissa.
Kymmenen kohdan lista on jaettu puoliksi: Viisi tarinaa on pyhitetty sille, kuinka paha saa palkkansa. Näihin tutustumme nyt!
Sitten on olemassa niitä uskomattomia tarinoita, joilla on onnellinen loppu. Lue nuo viisi tarinaa tästä:
Karman laki: 10 uskomatonta tosielämän esimerkkiä niin hyvässä kuin pahassa – osa 1
Tätä on karman laki; menneisyyden teot tulevat jossain kohtaa vastaan, mutta siitä jokainen on itse vastuussa, että millä tavalla.
Uskotko karman lakiin vai onko kaikki vain sattumaa?
Nyt jäi paha maku suuhun
Tämä lista on pyhitetty sellaisille tapauksille, joissa karman laki on antanut ikäville ihmisille samalla mitalla takaisin!
Vaikka bensan hinta voi saada välillä nieleskelemään, niin harvalla kuitenkaan tulee mieleen lähteä varastamaan menovettä jonkun toisen autosta. Vuonna 2016 erään australialaisen miehen auto oli tankkausta vailla, mutta sen sijaan, että olisi kurvannut bensa-asemalle, hän päätti lohkaista osan suuren turistibussin polttoaineesta.
Mies tiesi, että linja-autossa on suuri tankki, ja lisäksi hän tiesi, miten sen saa tyhjäksi. Nykyisin uusien autojen polttoainesäiliöissä on imun estävä läppäsysteemi, joten seuraavaksi kuvailemani tekniikka ei niissä onnistuisi. Ei kannata yrittää.
Tankista saa siis bensiiniä ulos puutarhaletkun avulla: letku laitetaan tankin pohjaan saakka ja sitten toisesta päästä imetään, jolloin neste lähtee liikkeelle. Tarkoitus ei ole imeä bensaa suuhun (tietenkään), vaikka pieni määrä ei myrkytykseen johdakaan.
Mies imaisi menemään, mutta karman laki iski välittömästi vasten kasvoja, kun bensatankin sijaan letku oli laitettu jätevesitankkiin. Varas sai kunnon suullisen ihmisjätteitä, ja voisi sanoa, että ansionsa mukaan. Paskaisen erehdyksen jälkeen varas pakeni paikalta arvatenkin paha maku suussaan.
Länsi-Australiassa sijaitsevassa Lavertonin kaupungissa tapahtunut rikos toi paikalle myös virkavallan, mutta ylikonstaapeli Heath Soutarin mukaan poliisilla ”ei ollut pienintäkään mielenkiintoa” saada varastettua tavaraa takaisin.
Rattijuoppo saa ansionsa mukaan
Kun puhutaan itsekkäimmistä ja kuvottavimmista asioista, mitä ihminen voi tehdä, niin rattijuoppous nousee listalla melko korkealle. Humalassa rattiin menevät eivät vaaranna vain omaa henkeään, vaan myös niin kovin monen muun – ja miten helposti traagiset rattijuoppojen aiheuttamat kuolemat olisi voitu estää. Älä aja, jos juot!
No niin, sitten siirrytään listan kohtaan eli siihen, miten karman laki on mehevällä tavalla näpäyttänyt erästä humalaista kuskia. Maaliskuussa 2018 poliisi kiinnitti Fairfaxin kaupungissa, Yhdysvalloissa, huomiota epämääräisesti liikkuvaan autoon ja pisti pillit ja sireenit päälle, jotta kuski pysäyttäisi tien varteen.
Mies meni kuitenkin paniikkiin, arvatenkin siksi, että tiesi rikkovansa lakia. Sen sijaan, että olisi pysähtynyt, hän hidasti vain vauhtia ja hyppäsi ulos liikkuvasta autosta. Pakomatka loppui kuitenkin lyhyeen, kun tämä järjen jättiläinen juoksi oman autonsa eteen ja joutui ajoneuvonsa töytäisemiseksi. Poliisin oli helppo poimia kolarin uhri matkaan. Onkohan kukaan toinen rattijuoppo ikinä onnistunut ajamaan itseään päin?
Kävi ilmi, että miehellä oli rekisterissään kaksi aiempaa rattijuopumusta, joten poliisin kojelautakameran taltioima sekoilu johti usean vuoden mittaiseen vankeustuomioon.
Varas, joka ansaitsee Darwinin palkinnon
Chicagossa, Yhdysvalloissa, 19-vuotias Terrion Pouncy suunnitteli vuonna 2017 aseellista ryöstöä – ajatuksena oli iskeä useampaan liikkeeseen ja kerätä siten kerralla suurempi potti. Pouncy otti yhdeksi kohteekseen hotdog-vaunun, koska tiesi kaupan käyvän niissä lähinnä käteisellä.
Pouncy osoitti erästä myyjää aseella päähän ja vaati tätä antamaan puhelimen, lompakon ja kaikki kassassa olleet rahat. Henkensä puolesta pelännyt myyjä piteli kuumaa rasvaa sisältänyttä kattilaa käsissään, mutta pudotti sen kaivaakseen lompakkonsa esiin. Tulikuuma rasva läikkyi yli reunojen suoraan Pouncyn päälle, joka yritti välttyä palovammoilta, laittaa asettaan koteloon ja samalla kerätä maahan pudonneita seteleitä. Kaikessa hässäkässä hän ampui itseään. Penikseen.
Pouncy selvisi epäonnistuneesta ryöstöyrityksestä hengissä, mutta vankilatuomion ja silpoutuneen alapään kanssa. Ja miksi otsikossa mainitaan Darwinin palkinto? Vuosittain jaettavat kyseenalaiset kunnianosoitukset on tarkoitettu ihmisilla, jotka eivät pääse siirtämään DNA:taan eteenpäin idioottimaisen kuoleman tai muun onnettoman sattumuksen myötä.
Lue niistä neropateista, jotka ovat voittaneet Darwinin palkinnon:
Darwinin palkinto – 10 idioottimaista voittajaa
Mikä on sopiva rangaistus raiskauksesta?
Vuonna 2013 englantilainen Richard Thomas tuomittiin reilun viiden vuoden mittaiseen vankeusrangaistukseen raiskauksesta. Thomas tunsi uhrinsa ja tiesi tämän syövän unilääkkeitä, joten eräänä yönä hän hiipi luvatta naisen kotiin ja käytti hyväkseen tämän puolustuskyvytöntä tilaa. Raiskaus tapahtui Leigh’n kaupungissa lähellä Manchesteria.
Puolustuksessaan 27-vuotias Thomas vetosi siihen, että oli juonut paljon ja käyttänyt huumausaineita, eikä muistanut tapahtuneesta mitään. Thomas kuitenkin uskoi naisen kertomuksen, jonka mukaan tämä oli herännyt rikoksen ollessa vielä käynnissä. Syyttäjän mukaan uhri jähmettyi pelosta eikä sanaakaan oltu vaihdettu. Sitten Thomas veti shortsit takaisin jalkaan ja poistui yön pimeyteen.
Kun Thomas kuuli tuomiostaan, ei hän reagoinut mitenkään. Karman laki iski kuitenkin vasten kasvoja sellissä, kun poliisi tuli juttusille yllättävän viestin kera. Viesti sai raiskaajan romahtamaan: uhri oli HIV-positiivinen. Asiasta tietämätön Thomas murtui täysin ja pyysi päästä lääkäriin ennen vankilaan siirtämistä.
Hänen puolustusasianajajallaan Virginia Haytonilla ei ollut asiakkaastaan mairittelevaa sanottavaa: ”Tämä on täysin hänen omaa syytään – jos Thomas ei olisi tehnyt rikosta, ei hän olisi päätynyt tällaiseen tilanteeseen”.
Julkisuuteen ei ole kerrottu, mitä Thomasin testitulokset paljastivat.
Haistattelua ja haastattelua
Matt Buckland työskentelee rekrytointiosaston johtajana suuressa, lontoolaisessa Forward Partners -firmassa, joka rahoittaa startup-yrityksiä. Helmikuun 16. päivänä vuonna 2015 Buckland oli matkalla töihin ja maanantainen aamuruuhka metrossa oli melkoinen. Hän väisti erästä naista, mutta tukki samalla hetkellisesti jonkun toisen tien. Tuohtunut kanssamatkustaja tönäisi Bucklandin melkein kumoon ja haistatteli vielä perään.
Bucklandin päivä sujui kangerrelleen alun jälkeen hyvin ja hänellä oli työhaastattelu sovittuna iltapäivälle. Kun haastateltava saapui paikalle, oli rekrytoijalla pokassa pitelemistä: kyseessä oli samainen mies, johon hän oli aamulla törmännyt vähemmän mukavissa merkeissä. Buckland ehti twiitata yhteensattumasta ennen haastattelun alkua ja vihjasi kyseessä olevan karman laki. Twiitti lähti leviämään sillä aikaa, kun Buckland jatkoi ammattilaisen tavoin töitään.
Työnhakija ei osannut yhdistää haastattelijaa aiemmin samana päivänä sattuneeseen välikohtaukseen, mutta Buckland kertoi myöhemmin BBC:n haastattelussa, että nosti kissan pöydälle kysymällä mieheltä, oliko tällä ollut aamulla mukava työmatka. Tilanteelle oli yhteistuumin naurettu. Nimettömänä pysyttelevälle työnhakijalle sopi oikein hyvin, että Buckland kertoi tapahtuneesta julkisuuteen, mutta ei sattuneesta syystä halunnut itse antaa haastattelua medialle.
Työpaikka jäi kuitenkin saamatta, mutta Bucklandin mukaan ei missään nimessä sen takia, mitä metrossa oli tapahtunut. Mies ei vain ollut sitä, mitä firma etsi.
Lue myös:
Karman laki on konseptina varmasti kaikille tuttu. Hyvin yksinkertaistettuna se tarkoittaa sitä, että hyvät teot palkitaan ja pahoista teoista rangaistaan.
Listafriikki esittelee nyt todellisia tapahtumia, joissa karman laki on ollut tositoimissa. Kymmenen kohdan lista on jaettu puoliksi: ensiksi hämmästellään uskomattomia tarinoita, joilla on onnellinen loppu. Näihin tutustutaan nyt.
Jälkimmäiset viisi tarinaa on pyhitetty sille, kuinka paha saa palkkansa. Nämä ovat luvassa huomenna.
Tätä on karman laki; menneisyyden teot tulevat jossain kohtaa vastaan, mutta siitä jokainen on itse vastuussa, että millä tavalla.
Uskotko karman lakiin vai onko kaikki vain sattumaa?
Karman laki vaarallisella rannalla
Vuonna 1965 yhdysvaltalainen Roger Lausier oli äitinsä kanssa viettämässä leppoisaa päivää rannalla Salemin kaupungissa, Massachusettsin osavaltiossa. Neljävuotias Lausier kuitenkin eksyi äidistään ja suuntasi veteen uimaan. Voimakas ja vaaralliseksi tiedetty pohjavirta nappasi hänet pinnan alle ja poika olisi hukkunut, ellei Alice Blaise oisi havainnut hänen uppoamistaan. Blaise sukelsi epäröimättä veteen, veti Lausierin rantaan ja elvytti tämän takaisin elävien kirjoihin.
Kului yhdeksän vuotta. Lausier ei ollut traumatisoitunut lapsuuden tapahtumista, ja nyt 13-vuotias nuorukainen oli samaisella rannalla, jossa vuosia aiemmin tuntematon nainen oli pelastanut hänen henkensä.
Iloinen rantapävä keskeytyi, kun Lausier kuuli jonkun kiljuvan ”mieheni meinaa hukkua!”. Hän hyppäsi läheiseen kumiveneeseen, meloi hädässä olleen miehen luo ja veti tämän kyytiin. Lausier ei tuntenut apua huutanutta naista tai sen puoleen miestä, jonka hän pelasti. Pohjattoman kiitollinen pariskuntakaan ei tunnistanut nuorta sankaria.
Kuten ehkä jo arvasit, ympyrä oli sulkeutunut, sillä pieni poika, jonka Alice Blaise vuosia aiemmin pelasti vedestä ja elvytti, oli nyt maksanut pelastamisensa pyytämättä takaisin. Uskomaton yhteensattuma paljastui vasta seuraavana päivänä, kun Blaise luki tapauksesta paikallisesta sanomalehdestä ja tunnisti nimen.
Mies pelasti lääkärin, joka oli pitänyt hänet keskosena hengissä
Michael Shannon joutui vuonna 2011 liikenneonnettomuuteen, josta kenenkään ei kaiken järjen mukaan pitäisi selvitä hengissä. Rekka kääntyi moottoritiellä Shannonin katumaasturin eteen, eikä hän ehtinyt reagoimaan. Shannon törmäsi rekan kylkeen ja auto meni niin ryttyyn, ettei miehellä ollut mahdollisuutta päästä sieltä omin neuvoin ulos. Kaiken lisäksi auto syttyi palamaan.
Siinä vaiheessa, kun pelastushenkilökunta ehti paikalle, olivat Shannonin jalatkin jo tulessa. Kun palokunta sammutti uhkaavaa paloa, onnistui ensihoitaja Chris Trokey kiskomaan jumissa olleen Shannonin viime hetkellä ulos pelastaen hänet varmalta kuolemalta. Trokey teki tietenkin vain työtään, mutta niin oli tehnyt Michael Shannonkin kolmekymmentä vuotta aiemmin; ja sen takia hän pelastui tuona kohtalokkaana päivänä.
Trokey hoiti Shannonia ambulanssimatkan ajan ja kuuli potilaan nimen vasta sairaalassa. Miestä nimitettiin tohtori Shannoniksi, jolloin Trokey tajusi, kenet oli juuri pelastanut.
Ensihoitajaksi opiskellut Trokey oli syntynyt keskosena vuonna 1981, eikä kukaan uskonut 1,5 kiloa painavan vauvan selviävän. Tai ei kukaan muu kuin lastenlääkäri Michael Shannon, joka vietti monia unettomia öitä pitääkseen pienen Chris Trokeyn hengissä.
Shannon oli ainoa syy siihen, että Trokey selvisi elämänsä ensimmäisistä päivistä ja nyt häntä oli kiittäminen pelastajansa hengestä.
Muutamana päivänä viikossa työskentelevä Michael Shannon ja kolmivuorotyötä tekevä Chris Trokey tapaavat aina kolarin vuosipäivänä illallisen ja ihmettelyn merkeissä; kumpikaan miehistä ei usko korkeampaan voimaan, mutta pelkkä yhteensattumakin tuntuu heistä liian käsittämättömältä.
Trokeysta tuli vuonna 2015 isä, eikä varmastikaan tarvi miettiä, kuka toimii perheen lastenlääkärinä.
Koditon mies palautti sormuksen omistajalleen ja sai elämänsä raiteilleen
Kansas Cityssä, Yhdysvalloissa, asuva Billy Ray Harris eli kadulla ja vietti päivänsä kerjäten rahaa. Vuonna 2013 häntä kohtasi uskomaton onnenkantamoinen.
Yhtenä kauniina päivänä eräs nuori nainen, Sarah Darling, tiputti 55-vuotiaan Harrisin kuppiin muutaman kolikon, mutta huomaamattaan hänen kihlasormuksensa putosi sinne rahojen mukana. Kun koditon Harris huomasi timanttisormuksen, oli hän onnensa kukkuloilla: panttaamalla siitä saisi varmasti sievoisen summa. Mies ei osannut arvatakaan miten paljon, sillä läheisessä korukaupassa sormuksesta tarjottiin 4000 dollaria. Se oli Harrisille kuin lottovoitto, mutta omatunto alkoi kolkuttaa, eikä hän kyennyt myymään korua.
Sen sijaan Harris istui vakipaikassaan ja odotti, että sormuksen vahingossa tiputtanut Darling kävelisi taas ohi. Kun näin kävi, hän kysyi, oliko nainen kenties hukannut sormuksensa.
Darling oli ikionnellinen ja halusi jotenkin korvata Harrisin hyväsydämisyyden ja rehellisyyden. Hän aloitti netissä joukkorahoituskampanjan, jolla toivoi saavansa kerättyä kodittomalle miehelle jonkinlaisen palkkion. Tarina rupesi leviämään kulovalkean lailla ja rahaa virtasi sisään.
Kaiken lisäksi julkisuus herätti huomion myös Harrisin perheessä, josta hän oli etääntynyt yli 16 vuotta aiemmin. Harrisin sisko onnistui löytämään hänet ja otti kaivatun veljensä avosylin vastaan; Harris pääsi myös tapaamaan siskonsa lapset ensimmäistä kertaa ikinä.
Perhesuhteiden lämpenemisen lisäksi Harris sai elämänsä takaisin raiteilleen: hän osti sekä talon että auton ja onnistui löytämään työpaikan. Sarah Darling oli kerännyt hänelle 185 000 dollaria, joka on aika paljon enemmän kuin 4000 dollaria. Se on karman laki: hyvät ja epäitsekkäät teot palkitaan!
Pelastavia enkeleitä tien päällä
Vuonna 2011 Victor ja Ann Giesbrecht ajoivat moottoritietä Wisconsinissa, kun he huomasivat tien varressa auton ja sen vieressä kaksi neuvottomalta näyttänyttä nuorta naista. Lisa Meierin ja Sarah Bergin autosta oli puhjennut rengas, eikä kumpikaan heistä osannut vaihtaa vararengasta.
Giesbrechtit pysähtyivät apuihin ja Victor vaihtoi renkaan. Ennen kuin tiet erkanivat, Sarah Berg sanoi Victorille: ”Luojalle kiitos sinusta”. Siihen mies kommentoi, että ”joku yläkerrassa” oli varmasti tuonut heidät yhteen.
Giesbrechtit jatkoivat matkaa ja myös pulasta pelastetut Meier ja Berg lähtivät takaisin liikenteeseen. He olivat ajaneet vain muutaman kilometrin, kun edessä näkyi tuttu auto tien reunassa ja hysteerinen Ann Giesbrecht huitoi käsiään apua huutaen. Victor oli saanut yllättäen sydänkohtauksen.
Tähdet osuivat kohdalleen, sillä vaikka naiset eivät tienneet mitään autoista, oli Sarah Berg sertifioitu hoitoapulainen. Hän aloitti elvytyksen välittömästi ja jatkoi siihen asti, kunnes Lisa Meierin hälyttämä ambulanssi ehti paikalle. Ellei Victor olisi hyväsydämisenä pysähtynyt auttamaan naisia renkaanvaihdossa, ei hän todennäköisesti olisi selvinnyt hengissä. Victor on varmasti muutaman kerran lähettänyt terveiset ”jollekin yläkertaan”.
Mies, joka pelasti yli 2 miljoonan vauvan hengen
Vuonna 1950, kun australialainen James Harrison oli 14-vuotias, hän joutui vakavaan onnettomuuteen, joka oli hyvin lähellä koitua hänen kohtalokseen. Leikkauksessa Harrisonilta täytyi poistaa toinen keuhko ja hän menetti litroittain verta. Toivuttuaan hän ymmärsi, että oli hengissä kaikkien niiden epäitsekkäiden ihmisten ansiosta, jotka olivat luovuttaneet verta. Niinpä hän päätti heti 18 vuotta täytettyään ryhtyä luovuttajaksi, koska sillä voi pelastaa jonkun hengen.
Ja kylläpä Harrison pelastikin: nimittäin noin 2,4 miljoonaa vauvaa.
Ensimmäisen luovutuskerran jälkeisissä tutkimuksissa lääkärit huomasivat Harrisonin veren olevan hyvin erityislaatuista: se sisälsi vasta-aineita hemolyyttiseen tautiin, jossa raskaana olevan äidin vasta-aineet hyökkäävät syntymättömän vauvan verisolujen kimppuun tuhoten ne. Veriryhmältään RhD-negatiivisen naisen ensimmäinen RhD-positiivisen lapsen odotus sujuu yleensä ongelmitta, mutta seuraavat raskaudet saattavat pahimmillaan johtaa keskenmenoon tai lapsen vakavaan aivovaurioon.
Harrison oli elävä parannuskeino tähän sairauteen. Häntä pyydettiin luovuttamaan veriplasmaansa säännöllisesti, mihin hän tietenkin suostui hetkeäkään epäröimättä – olihan hänenkin henkensä pelastettu luovutusverellä. Koska Harrison luovutti pelkkää plasmaa, kävi hän tekemässä nestemäisen lahjoituksen säännöllisesti kahden viikon välein.
Harrisonin veren avulla tutkijat kykenivät myöhemmin kehittämään hoitokeinon – anti-D-immunoglobuliinin –, jolla saadaan estettyä äidin immunisoituminen ja sitä myötä tulevat komplikaatiot.
Harrison tunnetaan Australiassa lempinimellä Man with the Golden Arm (suom. Mies, jolla on kultainen käsi) ja toukokuun 11. päivänä vuonna 2018 hän luovutti verta 1173. kerran. Se oli myös viimeinen kerta, sillä verenluovutus on lain mukaan kielletty yli 81-vuotiailta.
Ja jos karman laki ei olisi näyttänyt voimaansa jo tarpeeksi, niin mietihän tätä: Harrisonin oman tyttären Tracey Mellowshipin veri on RhD-negatiivista. Kun Tracey aikoinaan tuli raskaaksi, hoidettiin häntä isänsä veriplasmasta eristetyllä immunoglobuliinilla ja hän on sen ansiosta synnyttänyt kaksi tervettä, RhD-positiivista lasta.
Lue myös:
Yhteiskunta
Natsi-Saksa osallistui sota-aikana maaotteluun: 100-vuotiaan Ruotsi-ottelun historiaan mahtuu monenlaisia käänteitä
Tänä viikonloppuna (22.-24.8) kamppaillaan perinteinen yleisurheilun Suomi–Ruotsi-maaottelu. Tukholman Olympiastadionilla on tiedossa tavallista suurempaa urheilujuhlaa, kun maaottelu täyttää 100 vuotta.
Suomi–Ruotsi-maaottelu on ainoa vielä voimissaan oleva kahdenvälinen yleisurheilumaaottelu ja se on usein päättänyt kesän kisakauden. Tänä vuonna tilanne on toinen, kun yleisurheilun MM-kisat järjestetään vasta syyskuussa. Tämä tuo oman lisämausteensa Ruotsi-otteluun, kun Tokion kisakoneeseen on vielä paikkoja jaossa.
Listafriikki ottaa nyt katsauksen maaottelun 100-vuotisen historian alkutaipaleeseen. Urheilijat ovat kisanneet, mutta poliittinen peli on ollut yhtä kiivasta.
Vaikka paljon on tapahtunut radalla ja kentällä, niin maaottelu on aina herättänyt paljon urheilun ulkopuolisiakin tunteita. Kabineteissa on kiehunut aivan alusta saakka!
Erilaisista asemista ensimmäiseen maaotteluun
Yleisurheilumaaotteluita olivat kisanneet sekä Suomi ja Ruotsi jo 1910-luvulla, mutta eivät keskenään. Ruotsi oli kamppaillut esimerkiksi Belgian ja Unkarin kanssa, Suomen kisamatkat suuntautuivat itään Pietariin ja Tallinnaan – oltiinhan edelleen Venäjän vallan alla.
Itsenäistymisen jälkeen Suomella oli vuonna 1922 Ranskaa vastaan historiamme ensimmäinen maaottelu, jossa siinäkin olivat jo taustalla poliittiset vaikuttimet. Suomi oli saanut tukea Ranskalta, kun itsenäistymisen jälkeisinä vuosina Ahvenanmaan tilanteesta päätettiin Kansainliitossa. Toisaalta Ranska halusi pitää hyvät välit Suomeen hillitäkseen Saksan vaikutusvallan leviämistä pohjoiseen.
Kun ensimmäinen Suomi–Ruotsi-maaottelu järjestettiin Helsingissä Eläintarhan kentällä vuonna 1925, kohtasivat toisensa kaksi yleisurheilun silloista huippumaata. Tätä mieltä oltiin lahden kummallakin puolen. Mutta siihen ne yhteneväisyydet sitten loppuivatkin.
Suomi oli hiljattain itsenäistynyt Venäjästä ja vauras Ruotsi vanhana emämaana koki olevansa ylempänä. Ahvenanmaan kohtalokin taisi kismittää länsinaapuria. Ajan henkeen kuuluvasti peliin vedettiin myös rotuteoria ja suomenkielisten suomalaisten alkukantaiset mongolijuuret. Sehän antoi suomalaisille vain enemmän näyttämisen halua ja Suomen miehet ottivat otteluvoiton.
Kekkosen ruotsalaisviha johti pitkään taukoon
Eipä ehditty montaa maaottelua kisailla, kun kabineteissa räjähti ja yleisurheilumaaottelut keskeytettiin kahdeksaksi vuodeksi.
Viimeinen silaus välirikolle oli päätös julistaa yhdeksänkertainen olympiavoittaja Paavo Nurmi ammattilaiseksi, mikä esti Suomen kansallissankarin osallistumisen vuoden 1932 Los Angelesin kesäolympialaisiin. Ruotsalaiset olivat etunenässä ajamassa kieltoa, ja suuri vaikutus oli Kansainvälisen yleisurheiluliiton silloisella ja pitkäaikaisella puheenjohtajalla Sigfird Edströmillä.
Päätös aiheutti keskinäisen kiistan Edströmin ja Suomen yleisurheiluliiton silloisen puheenjohtajan Urho Kekkosen välille. Verisesti tuohtunut Kekkonen päätti, että maaottelut olivat siinä. Ruotsalaisten kanssa ei veljeillä. Kekkonen perusteli päätöstään myös sillä, että maaotteluista oli tullut liian totisia vääntöjä ja ruotsalainen lehdistö suhtautui suomalaisiin vihamielisesti.
Pinnan alla oli kuitenkin kytenyt jo pidempään, sillä Kekkonen ei tunnetusti ollut Ruotsin, ruotsalaisuuden tai ruotsin kielen ylin ystävä. Johtavana urheilupomona hän muun muassa kehotti ruotsinkielisen sukunimen omaavia suomalaisurheilijoita suomentamaan nimensä.
Natsi-Saksa mukana maaottelussa
Vuonna 1940 oli tarkoitus järjestää kesäolympialaiset Japanin Tokiossa, mutta jo pari vuotta ennen h-hetkeä järjestäjät joutuivat sotatilan vuoksi peruuttamaan ne.
Olympialaiset myönnettiin pienelle Suomelle, mutta lopulta vuoden 1940 kisat peruttiin kokonaan. Vaikka Suomessa oli käsillä välirauhan aika, oli talvisota heikentänyt maamme taloustilannetta, ja sota-aika oli luonnollisesti katkaissut kisavalmistelut. Keväällä 1940 sota Euroopassa laajeni, kun Saksa jatkoi uusiin maihin hyökkäämistä – nyt ei ollut olympialaisten aika.
Ruotsi-ottelu oli ollut tarkoitus järjestää vuoden 1939 paluuottelun jälkeen jälleen parin vuoden kuluttua, mutta peruuntuneet kesäolympialaiset antoivat mahdollisuuden päästää upouusi Helsingin olympiastadion tositoimiin.
Ruotsi suostui aikaistamaan maaottelua vuodella, varsinkin kun mukaan kahdenvälisiin kisoihin oli kutsuttu myös Saksa. Se oli Ruotsillekin oiva tilaisuus osoittaa ystävällisyyttä Saksalle, mutta Suomelle suhteiden lähentäminen Hitlerin Saksaan oli elintärkeää Neuvostoliiton uhan vuoksi.
Myös Saksalle lähentyvä suhde Suomeen oli hyödyllinen, kun Hitler joukkoineen jo suunnitteli seuraavan kesän hyökkäystä Neuvostoliittoon. Suomi kuului oleellisena osana tuohon operaatio Barbarossaan. Vaikka Suomi ja Saksa eivät toisessa maailmansodassa olleet virallisesti liitossa, niin jokainen vähänkään historiaan perehtynyt tietää, että käytännössä olimme liittolaisia.
Niinpä oli poliittisesti kannattavaa kutsua Saksa mukaan maaotteluun.
Hakaristiliput lepattivat iloisesti Suomen ja Ruotsin lippujen vieressä, ja Kolmannen valtakunnan urheilujohtaja Hans von Tschammer und Osten istui kutsuvieraskatsomossa Ruotsin kuninkaallisten kanssa pääministeri Risto Rytin, sotamarsalkka Mannerheimin ja Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkosen isännöimänä.
Talvisodan yhtenäinen henki näkyi olympiastadionilla
Kesän 1940 maaottelu oli erityislaatuinen myös siksi, että ensimmäistä kertaa mukaan osallistui myös Suomen Työväen Urheiluliiton urheilijoita.
Talvisodan jälkeinen henki oli ollut jo vahvasti läsnä heinäkuussa 1940 järjestetyissä kaatuneiden muistokisoissa, jotka järjestettiin niin ikään uudella olympiastadionilla. Mukana oli edustajia sekä Suomen voimistelu- ja urheiluliitosta että Työväen urheiluliitosta.
Suomalainen urheilukenttä oli itsenäistymisen ja verisen sisällissodan seurauksena jakaantunut syvästi kahtia: oli valkoiset ja punaiset – SVUL ja TUL.
Työväen urheiluliiton edustajia ei Suomessa otettu mukaan myöskään olympialaisiin, vaan he osallistuivat omiin kansainvälisiin kisoihinsa: työläisolympialaisiin. Useita TUL:in urheilijoita loikkasi SVUL:iin, ei vähiten päästäkseen olympialaisiin, ja moni heistä niitti menestystä uuden järjestön väreissä. Tämä toki loi kuilua syvemmäksi ja lisäsi eripuraa liittojen välillä.
Kun vuoden 1940 kesäolympialaiset päätettiin järjestää Helsingissä, saatiin kahden liiton välille jonkinlainen sopu, ja TUL:in edustajat olisivat olleet mukana kotikisoissa. Niitä kisoja ei siis kuitenkaan koskaan järjestetty.
Mutta tuona kesänä järjestetyssä maaottelussa TUL:in edustajat olivat mukana. Se oli tärkeä askel Suomen yhtenäiselle urheilukentälle. Tämän jälkeen kaikissa kisoissa ja olympialaisissa on ollut mukana kummankin järjestön urheilijoita.
Sodan vaikutus näkyi vuosien ajan myös Suomi–Ruotsi-maaottelussa
Jatkosodan aikana maaotteluita ei kisattu, vaan seuraavan kerran naapurukset kohtasivat Tukholmassa vuonna 1945. Ruotsi voitti selvästi. Keihäänheittäjä Tapio Rautavaaran mukaan maaottelu oli hävitty jo menomatkalla laivalla, kun ”ylensyöneet suomalaisurheilijat kärsivät ähkystä vielä kisapäivinä”. Ankarien sotavuosien jälkeen laivan ateriat olivat olleet harvinaista juhlaa.
Suomi koki seuraavina vuosina rökäletappion toisensa perään, minkä vuoksi maaottelu päätettiin jättää vuonna 1949 kokonaan järjestämättä. Tasoero oli liian suuri. Monet Suomen urheilijat olivat haavoittuneet sodassa, eikä treenaaminen ollut muillakaan ensisijainen aktiviteetti sotavuosien aikana ja heti niiden jälkeen.
Nousu kuitenkin alkoi, ja Helsingin olympialaisia edeltäneenä kesänä 1951 Suomi päihitti Ruotsin mehevästi pistein 216–194. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun kussakin lajissa kisasi kolme miestä kummastakin joukkueesta. Siihen saakka oli menty kahden miehen edustuksella.
Naiset mukaan ensin omine kisoineen
Tuona samaisena kesänä alkoi myös uusi aikakausi Suomi–Ruotsi-maaotteluissa, kun naisetkn pääsivät kisaamaan. Vastustus oli tietenkin suurta, joten samalla kentälle miesten kanssa naisia ei huolittu.
Naisten maaottelut järjestettiin alkuvuosina monesti kolmimaaotteluina Tanskan kanssa, ja kisapaikkoina oli esimerkiksi sellaisia metropoleja kuin Värnamo, Vammala ja Kouvola. Lajikulttuuri oli länsinaapurissa selvästi pidemmällä ja niinpä Ruotsi vei nimiinsä 12 ensimmäistä naisten yleisurheilumaaottelua. Suomi voitti ensimmäisen vasta Pietarsaaren kisoissa vuonna 1963.
Seuraavana vuonna olikin sitten aika siirtyä suuremmille areenoille ja Helsingin vuoden 1964 maaottelussa kentällä nähtiin yhtäaikaa kisaamassa sekä naiset että miehet.
Vaikka miehet olivat tuossa vaiheessa jo vuosien ajan kilpailleet kolmen edustajan voimin kussakin lajissa, oli naisille vuoteen 1983 saakka urheilijoita joka lajissa kaksi. Nykyään kilpaillaan joka tavalla tasavertaisesti.
***
Miten käykään 100-vuotisjuhlaottelussa? Toistaako Suomi viime vuoden onnistumisen, kun sekä miehet että naiset ottivat otteluvoiton? Edellisen kerran tuplavoitto oli nähty 26 vuotta aiemmin. Toivottavasti nyt ei tule yhtä pitkää taukoa.
Lue myös:
Yhteiskunta
Yhdysvallat varoitti japanilaisia siviilejä atomipommeista miljoonilla lentolehtisillä – Hiroshiman ja Nagasakin pommituksista kulunut 80 vuotta
Tällä viikolla tulee kuluneeksi 80 vuotta sotahistorian ehkä tuhoisimmista tapahtumista. Kyseessä ovat Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset.
Elokuun 6. päivänä vuonna 1945 Yhdysvallat pudotti maailman ensimmäisen sodassa käytetyn atomipommin japanilaiseen Hiroshiman kaupunkiin, jossa kuoli välittömästi räjähdyksen seurauksena noin 80 000 ihmistä. Kolme päivää myöhemmin saman kohtalon koki Nagasaki, jossa menehtyi reilu 40 000 ihmistä. Se oli toinen ja toistaiseksi viimeinen kerta, kun sotatoimissa on käytetty ydinasetta.
Myöhemmin kymmenet tuhannet kaupungeissa asuneet ovat kokeneet saman kohtalon altistuttuaan radioaktiivisille aineille. Fyysiset vaikutukset näkyvät sairastuvissa ihmisissä tänäkin päivänä.
Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset eivät kuitenkaan vieneet asukkaiden uskoa tulevaisuuteen ja pienetkin asiat toivat riemua tuhon keskelle. Näissä hirvittävän tuhon kokeneissa kaupungeissa jaksetaan edelleen luottaa parempaan huomiseen.
Nagasaki ei ollut alkuperäinen kohde
Yhdysvaltain asevoimilla oli alunperin listallaan joukko japanilaisia kaupunkeja, joita mietittiin atomipommien kohteiksi: Tokio, Kioto, Hiroshima, Niigata ja Yokohama.
Hiroshima valittiin ensimmäisenä – sen kohtalo oli sinetöity.
Yhdysvaltain sotaministeri Henry L. Stimson tyrmäsi ajatuksen Kioton pommittamisesta, koska oli ollut sielä häämatkallaan vuosikymmeniä aiemmin. Siinä vaiheessa Nagasaki nousi vaihtoehdoksi.
Toiseksi kohteeksi valikoitui kuitenkin Kokura, johon pommi oli tarkoitus pudottaa elokuun 11. päivänä. Sääennustus lupasi huonoa lentosäätä, joten iskua päätettiin aikaistaa kahdella päivällä. Kun pommikoneet lensivät kaupungin ylle, oli taivas jo pilvinen ja tehtaiden piipuista nouseva sankka savu heikensi näkyvyyttä entisestään.
Kovin kauaa koneet eivät voineet odottaa olosuhteiden paranemista, sillä viallisen pumpun vuoksi polttoaine oli käymässä vähiin. Niinpä kohteeksi otettiin Nagasaki, jonka yllä pilvet kohtalokkaasti rakoilivat ja tuho oli valmis alkamaan.
Yhdysvallat varoitti japanilaisia siviilejä
Atomipommi-iskuja edeltävinä päivinä Yhdysvaltain ilmavoimat tiputtivat Hiroshimaan ja muihin mahdollisiin kohteisiin noin 5 miljoonaa lentolehtistä, joissa japanilaisia siviilejä kehotettiin evakuoimaan viestissä mainitut kaupungit.
”Näissä kaupungeissa on armeijan tukikohtia ja pajoja, tai tehtaita, joissa valmistetaan sotakalustoa. Olemme päättäneet tuhota kaikki asevoimien välineet, joita käytetään tämän tarpeettoman sodan jatkamiseen. Mutta valitettavasti pommeilla ei ole silmiä. Joten Yhdysvaltojen ihmisoikeuksia puolustavan käytännön mukaisesti Amerikan ilmavoimat, joka ei halua vahingoittaa viattomia ihmisiä, haluaa etukäteen varoittaa ja antaa mahdollisuuden evakuointiin ja henkien säästymiseen.Yhdysvallat ei taistele japanilaisia, vaan sitä asevoimien klikkiä vastaan, joka orjuuttaa Japanin kansaa.”
Hiroshiman pommituksen jälkeen muihin kaupunkeihin jaettiin lisää lehtisiä ja varoitettiin saman tuhon toistumisesta. Sama viesti myös kerrottiin vartin välein Yhdysvaltojen kontrolloimalla radiokanavalla. Lehtiset eivät kuitenkaan tehneet vaikutusta japanilaisiin.
Pommit olivat keskenään aivan erilaisia
Vain kolmen päivän välein tiputetut atomipommit olivat keskenään täysin erilaisia. Hiroshiman pommi, jota kutsuttiin lempinimellä Little Boy eli pikkupoika (kuvassa sodanjälkeinen jäljitelmä), oli tehty rikastetusta uraani-235 -isotoopista.
Nagasakiin pudotettu pommi, Fat Man eli lihava mies, sisälsi kahdeksan kiloa plutonium-239:ää. Yhdysvaltojen oli tarkoitus sotatoimien lisäksi testata, kumpiko pommi oli tehokkaampi, sillä plutoniumista valmistetun version tekeminen oli työläämpi ja monimutkaisempi prosessi.
Yhdysvallat käytti Hiroshiman pommin valmistamiseen noin 64 kiloa uraania. Paljon sen enempää uraania ei oltu siihen mennessä rikastettu, joten pommiin sisällytettiin lähes kaikki siinä vaiheessa olemassaoleva materiaali. Loppujen lopuksi suurin osa pommista hajosi ennen räjähtämisen kriittistä vaihetta, joten valtavan tuhon aiheutti vain noin pari prosenttia alkuperäisestä materiaalista.
Se riitti tappamaan kymmeniä tuhansia ihmisiä.
Kiviin palaneet jäljet
Atomipommien valtava kuumuus, jopa 6000 celsiusastetta, poltti kaikki tarpeeksi lähellä olleen niille sijoilleen. Tunnettu, paikoittain edelleen nähtävissä oleva, yksityiskohta niin Hiroshiman kuin Nagasakin kaduilta ovat varjot, jotka piirtyivät lämpösäteilyn jäljiltä katuihin ja rakennusten seiniin. Varjot jäivät jäljelle niihin kohtiin, jotka olivat olleet peitossa.
Varsinaisesti lämpösäteily ei aiheuttanut itse varjoja, vaan ennemminkin valkaisi ja poltti kaiken niiden kohtien ympäriltä, jotka olivat peitossa. Kivetyksissä oli mahdollista nähdä polkupyörien siluetteja ja mikä kauheinta, myös ihmisten ääriviivoja heidän viimeisinä hetkinään.
Ne, jotka selvisivät pommituksesta hengissä, kärsivät pahoista lämpösäteilyn aiheuttamista palovammoista. Vauriot riippuivat täysin niistä vaatteista, joita kullakin henkilöllä oli päällään, sillä valkoinen väri heijasti säteilyä ja musta imi kaiken itseensä.
Sen lisäksi vaatteiden kuviot paloivat pysyvästi kiinni ihoon. Kukkakuosiin pukeutuneiden naisten ihoon jäi kukkien kuvia, ja raitaisia paitoja tapahtumahetkellä päällään pitäneet miehet kantoivat juovaisia arpiaan koko elämänsä.
Musta sade
Vain noin puoli tuntia pommin pudottamisen jälkeen Hiroshimassa alkoi tulla taivaalta vaarallista mustaa sadetta.
Räjähdyksessä höyrystynyt vesi nousi ylös, viileni ja satoi alas tuoden mukanaan lisää kuolemaa. Öljyinen ja pahalta haiseva sade tuntui räjähdyksestä selvinneille kuin jumalan lähettämältä pelastukselta, sillä koko kaupunki oli liekkien vallassa. Osa henkiin jääneistä avasi suunsa saadakseen jotain helpotusta polttavaan kuumuuteen.
Kukaan ei osannut arvata, että vesi oli radioaktiivista ja tappoi suoraan vielä tuhansia sateeseen jääneitä. Kaksi tuntia kestänyt musta sade sisälsi arvioiden mukaan suurimman osan radioaktiivisesta laskeumasta; jopa kaksi kolmasosaa kaikesta säteilyenergiasta.
Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset eivät päättäneet toista maailmansotaa
Vaikka yleisesti niin ajatellaan, ja etenkin Yhdysvallat haluavat kaikkien siten olettavan, eivät pommitukset päättäneet toista maailmansotaa. Yhdysvallat oli jo murjonut useita japanilaisia kaupunkeja, ja vaikka atomipommit olivat lajissaan ennennäkemättömät, jätti esimerkiksi Tokion pommitus maaliskuussa 1945 jälkeensä enemmän uhreja kuin Hiroshima tai Nagasaki – jos mukaan ei lasketa myöhempiä säteilyn vaikutuksia.
Nykyään yhä useammat historioitsijat uskovat, että Japanin antautuminen johtui suurelta osin Neuvostoliiton mukaantulosta. Neuvostoarmeija oli taistellut Euroopassa monella rintamalla; viimeisimpänä Saksaa vastaan.
Koska Japanin ja Neuvostoliiton välillä oli ollut puolueettomuussopimus, toivottiin Japanissa, että neuvostojohtaja Josif Stalin taivuttelisi Yhdysvallat suostumaan rauhanneuvotteluihin ja kevyempiin ehtoihin mahdollisen antautumisen suhteen. Mutta kun Neuvostoliitto elokuussa 1945 julisti sodan Japania vastaan, tajuttiin saarivaltiossa, että mitään ei ole enää tehtävissä.
Kasvit ilonaiheina pommituksen jälkeen
Pommitusten takia lähes kaikki kaupunkien kasvillisuus hävisi. Ensimmäinen kasvi, joka radioaktiivisen romun alta nousi, oli oleanteri. Se on äärimmäisen myrkyllinen pensaskasvi, jonka mikä tahansa osa voi aiheuttaa sydänkohtauksen terveelle aikuiselle ihmiselle.
Vaarallisuudestaan huolimatta vaaleanpunakukkainen kasvi antoi Hiroshiman asukkaille valtavasti toivoa ja voimaa kaupunkinsa jälleenrakentamiseen. Elämän uudelleen heräämisen kunniaksi oleanteri nimettiin Hiroshiman kaupungin viralliseksi kukaksi.
Kun alussa mainitsin, että lähes kaikki kasvillisuus hävisi, niin se ei pidä sisällään Hiroshimassa vain kahden kilometrin päässä pommin pudotuspaikasta, ground zerosta, kasvaneita neidonhiuspuita (kuvassa). Nuo eläviksi fossiileiksi kutsutut puut ovat kestäneet maapallolla yli 270 miljoonaa vuotta.
Sopeutuminen muuttuviin olosuhteisiin oli valmistanut puita täystuhoon, ja vaikka elokuussa 1945 niiden luultiin kuolleen, puhkesivat ne seuraavana keväänä lehteen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ne kestivät maaperän toksisuuden, radioaktiivisen säteilyn ja jopa mustan sateen. Samoin kuin versonneet oleanterit, myös neidonhiuspuut olivat hiroshimalaisille suuri ilon aihe ja antoivat toivoa valoisammasta tulevaisuudesta.
Neidonhiuspuut ovat luonnon oma muistomerkki siitä, miten evoluutio on valmistanut elämää katastrofeja varten – myös niitä ihmisten aiheuttamia tuhoja varten. Nykyään jokainen pommituksesta selvinnyt puu on erikseen nimetty muistolaatalla.
Hiroshimassa toivotaan ja odotetaan rauhaa
Hiroshiman pormestarina vuosina 1999-2011 Tadatoshi Akiba on tehnyt koko elämänsä töitä sen eteen, että ydinaseet kitkettäisiin maailmasta. Toisen maailmansodan päättyessä hän oli vain muutaman vuoden ikäinen, ja myöhemmin opiskeli ja työskenteli Yhdysvalloissa 1970- ja 1980-luvuilla. Tuona aikana hän ymmärsi, että lapsille opetetaan jo pienestä pitäen, että ydinaseet ovat hyvä asia ja japanilaisten kaupunkien tuhoaminen atomipommeilla oli oikein.
Monenlaisissa ydinaseita vastustavissa järjestöissä mukana oleva Akiba on jo vuosikymmenien ajan kirjoittanut protestikirjeitä joka ikinen kerta, kun joku maa on räjäyttänyt testipommeja. Vuonna 2009 Akiba vieraili Valkoisessa talossa, kun silloinen presidentti Barack Obama esitti kaukaisen haaveensa ydinaseettomasta maailmasta. Akiba kutsui Obaman myös käymään Hiroshimassa; kutsuun vastattiin myöntävästi.
Sittemmin Akiba on lähestynyt myös seuraavia Yhdysvaltain presidenttejä kirjein ja toivonut, että näillä olisi samanlaisia toiveita tulevaisuuden suhteen. Nykyisessä maailmantilanteessa tuo haave ei voisi olla kaukaisempi.
Hiroshimassa sodan ja pommituksen muistomerkkinä toimii rauhanpuisto, jossa voi käydä muun muassa lukemassa kaikkien pommin uhrien nimet. Puistossa on palanut vuodesta 1964 saakka rauhanliekki, joka on määrä sammuttaa vasta siinä vaiheessa, kun maapallolla ei ole jäljellä enää yhtäkään ydinasetta. Liekki tulee palamaan valitettavasti vielä jonkun aikaa.
Lue myös:
Yhteiskunta
Rattijuoppo ilmoitti poliisille omasta humalaisesta ajamisestaan: 10 käsittämätöntä syytä, miksi ihmiset ovat soittaneet hätänumeroon – osa 2
Hätänumeroon soittaminen ei ole ratkaisu turhanpäiväisten ongelmien selvittämiseen, mutta aivan liian usein hätäkeskuksessa joudutaan kuuntelemaan arkipäiväisiä turhautumisen aiheita. Ennen puhelimeen tarttumista kannattaa harkita kerta jos toinenkin.
Todellisen hädän keskellä ei tietenkään kannata jäädä mietiskelemään. Mutta useimmiten nämä kaksi skenaariota on suhteellisen helppo erottaa toisistaan: Onko oikea hätä vai oletko vain pahoittanut mielesi?
Tarpeeton soitto hätäkeskukseen vie turhaan yhden puhelinlinjan ja virkailijan aikaa, kun tämä voisi auttaa jotain oikeasti apua tarvitsevaa.
Listafriikki keräsi kymmenen käsittämätöntä tapausta, joissa hätänumeroon soittaminen ei ollut laisinkaan tarpeellista, saati millään lailla järkevää.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset nolot syyt hätänumeroon soittamiselle voit lukea tästä:
10 käsittämätöntä syytä, miksi ihmiset ovat soittaneet hätänumeroon – osa 1
Auton ovi ei aukea
Kissimmeen kaupungissa, Floridassa, eräs pakokauhuinen nainen soitti hätänumeroon, kun hän oli lukinnut itsensä sisään omaan autoonsa. Ulkona oli helle ja hän oli jumissa ruokakaupan parkkipaikalla. Autoon oli tullut sähkövika, jolloin ovet ja ikkunat olivat lukkiutuneet automaattisesti.
Kun nainen oli hätääntyneenä saanut selitettyä tukalan tilanteensa puhelimeen vastanneelle päivystäjälle, neuvoi tämä naista rauhallisesti avaamaan manuaalisen lukon omilla kätösillään. Soittaja meni hieman noloksi ja pyysi hätäilyään vuolaasti anteeksi.
Tapaus sattui maaliskuun viimeisenä päivänä, mikä aiheutti epäilyksen aikaisesta aprillipäivän pilasta, mutta viranomaiset painottivat, että kyseessä oli aivan aito huoli ja avuntarve.
Ongelmia läksyjen kanssa
Kotitehtävät voivat tuottaa päänvaivaa, ja joskus niiden kanssa tarvitsee apua. Näin kävi 4-vuotiaalle Johnny-pojalle, jonka äidillä ei ilmeisesti ollut juuri sillä hetkellä aikaa auttaa matikan läksyjen kanssa.
Johnny oli epätoivoinen, sillä vähennyslaskut tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikeilta. Hän ei jäänyt neuvottomaksi, vaan päätti pyytää poliisilta apua tehtävien kanssa. Hätäkeskuspäivystäjä kuunteli Johnnyn asiaa kärsivällisesti ja yritti auttaa pientä esikoululaista muutamassa laskussa.
Kuten yllä olevalta nauhoitukselta voidaan kuulla, Johnnyn matemaattiset taidot olivat vielä vajavaiset: 16 miinus 8 oli hänen mielestään 1, mikä tietysti on ihan ymmärrettävää ottaen huomioon hänen ikänsä. Jossain vaiheessa Johnnyn äiti tajusi, mitä hänen kekseliäs poikansa puuhasi.
”Mitä minä olen sanonut puhelimella leikkimisestä?”, huusi äiti taustalla. Siihen näsäviisas nelivuotias vastasi viattomasti: ”Jos tarvitsen apua, niin minun täytyy soittaa jollekin”, mihin äiti huokaisi tuskaisena, että hän ei tosiaankaan tarkoittanut poliisia.
Politiikka on likaista peliä
Ohion osavaltiossa, Yhdysvalloissa, asuva Andrew Mizsak soitti hätänumeroon toukokuussa 2009, kun hänen poikansa oli heittänyt ruokalautasen pitkin keittiön pöytää. Poika, myös Andrew nimeltään, oli lisäksi puinut isälleen nyrkkiä, kun tämä oli kehottanut häntä siivoamaan sotkuisen huoneensa. Voisi kuvitella, että kyseessä olisi ollut lapsi, mutta ei: Nuorempi Andrew oli aikuinen.
Poliittisena neuvonantajana ja Bedfordin alueen koululautakunnassa työskentelevä 28-vuotias poika asui vanhempiensa kellarissa, mutta viis veisasi siisteydestä. Isä-Andrew’lla paloi hihat ja hän päätti soittaa poliisin paikalle.
Virkavallan tultua paikalle isä tajusi viimein reagoineensa liian voimakkaasti, eikä halunnut nostaa syytettä epäsiistiä ja nyrkkiä näyttänyttä poikaansa vastaan, koska se olisi vahingoittanut tämän lupaavaa poliittista uraa. Poika-Andrew puolestaan myönsi olevansa onnekas, että saa asua ilmaiseksi vanhempiensa luona ja lupasi välikohtauksen jälkeen pitää huoneensa siistinä.
Ruoka ei vastannut odotuksia
Jos hieman liioitellaan, niin harva asia harmittaa niin kovasti kuin virheellisen ruoka-annoksen saaminen. Ravintolassa asiasta voi toki heti mainita, ja annos varmasti pahoitellen vaihdetaan vastaamaan tilausta. Kotiin tilattu ruoka onkin sitten eri asia, ja joillakin onnettomilla tulee ketutuksen keskellä mieleen soittaa asiakaspalvelun sijasta hätänumeroon.
Heinäkuussa 2018 eräs Hamiltonissa, Kanadassa, asuva mies oli tilannut Uber Eats -toimituspalvelun kautta McDonald’sin hampurilaisannoksen. Ruoka oli kuitenkin asiakkaan sanojen mukaan toimitettu hänelle kylmänä. Ei muuta kuin hätäpuhelua kehiin siis!
Mies selvisi turhanpäiväisestä soitostaan nuhtelulla, vaikka tiedossa olisi voinut olla pidätys ja syyte ilkivallasta.
Humalainen kuski ilmiantoi itsensä
Luit otsikon aivan oikein. Wisconsinissa, Yhdysvalloissa, asuva Mary Strey soitti eräänä lokakuisena iltana vuonna 2009 hätänumeroon käräyttääkseen humalassa autoa ajavan henkilön.
Huolestunut kansalainen toimi aivan oikein, mutta mielenkiintoista on se, että tuo känninen kuski oli Strey itse.
Nainen oli viettänyt kosteahkon illan kiertäen läpi Grantonin kaupungin muutamat pubit ja istahtanut autoonsa valmiina kotimatkalle. Jossain vaiheessa 49-vuotias Strey oli kuitenkin ymmärtänyt, ettei todellakaan ollut ajokunnossa, ja päätti jostain kumman syystä soittaa hätäkeskukseen.
Hän kertoi hätäpuheluun vastanneelle päivystäjälle, että ”Granton Roadilla ajaa autoa joku todella humalassa oleva henkilö”. Päivystäjä tietysti kysyi, ajaako Strey kuskin takana, johon nainen vastasi olevansa itse se kuski. Langan toisesta päästä vielä varmistettiin, että onko nyt tosiaan niin, että Strey ilmoittaa itsensä rattijuopumuksesta, ja kehotettiin pysäköimään kulkuneuvo tien reunaan kunnes poliisit ehtivät paikalle.
Streyn veren alkoholipitoisuus oli yli promillen ja hän sai syytteen rattijuopumuksesta. Vastausta vaille jää kysymys, että miksi hän ei tilansa tajuttuaan vain pysäköinyt autoaan ja soittanut taksia. Ehkä hän halusi antaa itselleen kunnollisen opetuksen!?
Lue myös:
Listafriikki kertoo nyt tarinoita valtiottomista henkilöistä. Valtioton henkilö on sellainen, jota mikään valtio ei tunnusta omaksi kansalaisekseen; ja heitä on käsittämättömän paljon!
Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan valtiottomia henkilöitä oli vuoden 2024 lopussa virallisesti vähintään 4,4 miljoonaa, mutta samaan aikaan järjestö arvioi todellisen määrän olevan maailmanlaajuisesti reippaasti enemmän: 10-12 miljoonaa.
Näitä ihmisiä ei lainsäädännön vuoksi pidetä minkään maan kansalaisina. Heiltä puuttuvat kansalaisille tarkoitetut perusoikeudet, mikä tietenkin tekee elämisestä vaikeaa. Valtioton henkilö ei voi saada passia tai viisumia ja mikä pahinta: heiltä yleensä evätään sosiaaliset palvelut, mahdollisuus koulutukseen, pankkipalvelut ja terveydenhuolto. Valtioton henkilö on voinut syntyä ja elää koko elämänsä yhdessä maassa astumatta koskaan sen rajojen ulkopuolelle ja silti hän ei ole tuon valtion kansalainen.
Syitä siihen, että jollain ei ole kotimaata, on lukuisia ja niitä käydään läpi aina kussakin listan kohdassa.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset karut tarinat valtiottomista henkilöistä voit lukea tästä:
Ei minkään maan kansalaiset: 10 tarinaa valtiottomista henkilöistä – osa 1
Mehran Karimi Nasseri
Kuva: Saint Martin | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Syntyjään iranilainen Mehran Karimi Nasseri on epäilemättä maailman tunnetuin valtioton henkilö. Hänen tarinansa toimi inspiraationa vuoden 2004 Terminaali-elokuvaan. Siinä mies jää lentokentälle jumiin, koska Yhdysvallat ei enää tunnusta hänen kotimaataan, jossa oli lennon aikana puhjennut sisällissota. Hänen passinsa ei kelpaa, joten hän ei voi palata kotiin eikä astua Yhdysvaltoihin. Mies elää yhdeksän kuukautta valtiottomana henkilönä lentokentällä.
Nasserin tarina poikkeaa melko paljon elokuvasta. Ainoa yhtenevä seikka on se, että hänkin asui lentokentällä valtiottomana henkilönä. Yhdeksän kuukauden sijaan Nasseri vietti ranskalaisella Charles de Gaullen kansainvälisellä lentoasemalla 18 vuotta.
Nasserin oman kertomuksen mukaan häneltä riistettiin kansalaisuus ja hänet karkotettiin kotimaastaan Iranista vuonna 1977, kun hän kapinoi šaahi Mohammad Reza Pahlavia vastaan. Todellisuudessa Nasseri oli opiskellut 1970-luvulla Englannissa ja oli Iranissa käydessään osallistunut opiskelijoiden mielenosoitukseen. Nasserin kertomaa kidutusta, passin takavarikoimista tai karkotusta ei ollut tapahtunut, mutta hän oli säikähtänyt kiinnioton jälkeisiä kuulusteluja.
Nasseri palasi Eurooppaan ja kierteli vuosien ajan maasta toiseen etsien poliittista turvapaikka. Vuonna 1981 Belgia myönsi hänelle pakolaiskortin ja henkilöllisyystodistuksen, mutta tarinan mukaan ne varastettiin. Belgiasta Nasseri siirtyi Ranskaan, jossa hän vietti seuraavat vuodet vuorotellen vankilassa ja vapaalla. Tuomioita hän sai laittomasta oleskelusta maassa. Vuonna 1988 Nasseri yritti palata Englantiin, mutta Heathrow’n lentokentällä hänet käännytettiin paperittomana takaisin kohti Ranskaa.
Pariisissa Nasserilla ei ollut mitään, millä osoittaa henkilöllisyyttään tai kansalaisuuttaan, joten viranomaiset ohjasivat hänet Charles De Gaulle -lentoasemalla terminaalin odotusaulaan odottamaan asian selvitystä; ei häntä voitu mihinkään karkottaakaan, sillä hänellä ei ollut mitään matkustusasiakirjaa.
Niinpä Nasseri asettui terminaali 1:een, vietti päivänsä kirjoja lukien ja radiota kuunnellen. Ruokaa hän sai lentokentän työntekijöiltä ja terminaalin läpi kulkevilta matkustajilta. Hänestä tuli myös julkkis, kun toimittajat ympäri maailman kävivät haastattelemassa lentokentällä asuvaa miestä. Nasseri puhui elämästään mielellään, joskin hänen tarinansa vaihteli jokaisella kerralla.
Samaan aikaan eräs ihmisoikeusasianajaja kävi yli kymmenen vuoden mittaista kamppailua saadakseen Nasserille henkilöllisyystodistuksen ja passin, jonka kanssa tämä voisi vihdoin poistua lentokentältä.
Mutta kun Ranska myönsi Nasserille väliaikaisen viisumin ja pakolaispassin, ei tämä suostunut lähtemään lentokentältä. Hänen mielenterveytensä ei ollut enää kunnossa, mikä kävi kaikille hänen kanssaan keskustelleille selväksi.
Kahdeksantoista vuoden jälkeen, elokuussa 2006, Nasseri kuljetettiin lentokentältä väkisin pariisilaiseen sairaalaan hoidettavaksi. Tämän jälkeen hän eleli vastaanottokeskuksessa ja kodittomien asuntoloissa Pariisissa. Useisiin vuosiin miehen liikkeistä ei tiedetty mitään, mutta syksyllä 2022 hän oli palannut jälleen lentokentälle, joka oli toimittanut kodin virkaa lähes kahden vuosikymmenen ajan. Saman vuoden marraskuussa tuli suru-uutinen: Nasseri oli menehtynyt sydänkohtaukseen terminaali 2F:ssä.
Frederick Ngubane
Frederick Ngubanen tarina on niin käsittämätön, että sen ei uskoisi olevan totta. Yleensä valtioton henkilö tietää oman tilanteensa, mutta Ngubanelle kansalaisuudettomuus tuli täytenä yllätyksenä.
Ngubane oli vain kolmivuotias vuonna 1993, kun hänen isänsä kuoli ja hän muutti äitinsä mukana perheen kotimaasta Etelä-Afrikasta Keniaan, jossa hän kävi koulua. Vuosien päästä Ngubane joutui muuttamaan jälleen, kun hänen äitinsä murhattiin ja hän jäi tätinsä huollettavaksi. He siirtyivät pian asumaan Ugandaan.
Epäonni ja kuolemantapaukset seurasivat Ngubanea, ja hän päätti palata vuonna 2009, pian tätinsä menehtymisen jälkeen, takaisin synnyinmaahansa Etelä-Afrikkaan. Tätä varten Ngubane haki Nairobin Etelä-Afrikan konsulaatista passia, mutta häntä kehotettiin hoitamaan asia Etelä-Afrikan sisäministeriön kanssa – olihan hän kuitenkin syntynyt siellä.
Ngubane pääsi ongelmitta maahan, sillä hänellä oli näyttää syntymätodistus. Kun hän oli matkalla sisäministeriön virastoon hoitamaan papereitaan kuntoon, hänen käyttämänsä taksi kaapattiin ja syntymätodistus katosi taksin ja muiden tavaroiden mukana.
Sisäministeriössä henkilökorttia ei myönnetty, sillä Ngubanella ei ollut mitään, millä todistaa olevansa eteläafrikkalainen. Hän yritti hakea valtiottomana henkilönä myös turvapaikkaa, mutta sitä ei myönnetty, koska hän oli syntynyt Etelä-Afrikassa. Samaan aikaan virasto ei kuitenkaan suostunut etsimään rekisteristä kopiota hänen syntymätodistuksestaan, jotta mies olisi voinut saada kansalaisuuden ja henkilökortin.
Ngubane on yritetty karkottaa sekä Keniaan että Ugandaan, mutta kumpikin on kieltäytynyt, koska maiden viranomaiset eivät ole kyenneet löytämään (lue: eivät ole edes yrittäneet löytää) tietoja Ngubanen oleskelusta tai koulunkäynnistä.
Vuonna 2013 Ngubanen apuna oli ihmisoikeusasianajaja, joka yritti auttaa häntä saamaan edes pysyvän oleskeluluvan, jotta Pretorian yömajoissa nukkuva mies voisi etsiä töitä ja hankkia asunnon. Koska Etelä-Afrikassa elää suuri määrä ihmisiä, jotka ovat syntymästään asti olleet ilman virallista henkilöllisyystodistusta ja siten kansalaisuutta, ei mies itse ainakaan tuolloin ollut kovin toiveikas.
Vuonna 2017 Ngubanen tilanteesta ja kansalaisuudesta määrättiin oikeudessa tarkempi tutkinta. Tuolloin tuomari myönsi Ngubanelle selvityksen ajaksi oikeuden jäädä oleskelemaan maahan. Vuonna 2021 hänelle myönnettiin työlupa, mutta ei edelleenkään pysyvää oleskelulupaa.
Muhammed Idrees
Muhammed Idreesin tarina on valitettavan monen ihmisen tarina. Hän on yksi Intian ja Pakistanin tulehtuneista väleistä kärsinyt viaton uhri.
Idrees syntyi Intiassa, mutta muutti rakkauden perässä Pakistaniin. Avioliiton myötä hänelle myönnettiin Pakistanin kansalaisuus eikä hän palannut Intiaan kuin vasta vuonna 1999 vieraillakseen sairaan isänsä luona. Koska Idrees oli nyt pakistanilainen, pääsi hän matkustamaan synnyinmaahansa ainoastaan viisumilla. Valitettavasti isä menehtyi pian sen jälkeen, kun Idrees palasi Intiaan, ja surun sekä hautajaisjärjestelyjen sekoittama Idrees tajusi liian myöhään, että oli ylittänyt viisuminsa voimassaoloajan kolmella päivällä.
Virheensä huomattuaan hän haki viisumilleen jatkoaikaa, mutta Intian viranomaiset epäilivät hänen olevan pakistanilainen vakooja, ja niin Idrees passitettiin vankilaan kymmeneksi vuodeksi. Ja päälle lätkäistiin 500 rupian eli noin kuuden euron sakot viisumin ylittämisestä.
Kun oikeus vihdoin vapautti Idreesin vuonna 2009, halusi tämä tietenkin palata vaimonsa ja neljän lapsensa luo Pakistaniin. Rajalla hänet kuitenkin pysäytettiin, sillä Pakistan ei enää pitänyt häntä kansalaisenaan. Viranomaisten mukaan Idrees oli eronnut vaimostaan ja koko perhe oli katkaissut häneen välinsä.
Toki Idreesillä oli Pakistanin passi, sillä eihän hän muuten vuonna 1999 olisi saanut haettua viisumia ja matkustettua Intiaan. Passi oli kuitenkin vanhentunut vuonna 2003, kun Idrees ei ollut istunut vielä puoltakaan vankeustuomiostaan.
Viimeiset tiedot Idreesistä ovat vuodelta 2012, kun BBC haastatteli häntä Intiassa, Kanpurin kaupungin kaduilla, jossa tuo 40-vuotias mies oli asunut kodittomana ja kotimaattomana vankilasta vapautumisensa jälkeen. Päivät hän vietti Ganges-joen rannalla istuen ja käyden samalla mahdotonta paperisotaa viranomaisten kanssa: Intian mukaan Idrees on pakistanilainen ja ulkoministeriöllä on hänen tietonsa, mutta Pakistanin mukaan miehellä ei ole kytköksiä heidän maahansa. Todennäköisesti Idrees ei ole päässyt eikä tule koskaan pääsemään takaisin Pakistaniin, vaan on loppuikänsä valtioton henkilö.
Maha Mamo
Maha Mamo syntyi vuonna 1988 Libanonissa syyrialaisilla vanhemmille. Libanon ei kuitenkaan pidä Mamoa tai hänen isosiskoaan ja pikkuveljeään kansalaisinaan, koska heidän vanhempansa ovat toisen valtion kansalaisia. Mamot eivät myöskään ole syyrialaisia, sillä Syyrian hallitus ei tunnusta kristityn isän ja islaminuskoisen äidin avioliittoa. Kansalaisuus periytyy Syyriassa vain ja ainoastaan isältä, jonka täytyy olla ”oikeanlaisissa” naimisissa lapsen äidin kanssa.
Ilman kansalaisuutta Mamon sisarukset eivät voineet tehdä töitä, avata pankkitiliä tai saada edes puhelinliittymää. Kaduilla kävellessä sai jatkuvasti pelätä, että poliisi pysäyttää ja pyytää nähdä henkilöllisyystodistuksen. Valtioton henkilö ei voi myöskään saada passia, joten heillä ei ollut mahdollisuutta matkustaa pois Libanonista.
Apu Mamojen ja lukuisten muiden ahdinkoon löytyi toiselta puolelta maapalloa. Vuonna 2013 Brasiliassa tehtiin lakimuutos, joka mahdollisti humanitaarisin perustein myönnettävän viisumin valtiottomille henkilöille. Seuraavana vuonna Mamot marssivat Beirutissa sijaitsevaan Brasilian suurlähetystöön, jossa heille annettiin tarvittavat matkustusasiakirjat ja viisumit.
Ongelmat eivät loppuneet siihen, sillä kolmikko ei tietenkään tuntenut ketään uudessa maassa eivätkä he puhuneet sanaakaan portugalia. Eräs hyväsydäminen perhe avasi heille kuitenkin ovensa ja lupasi auttaa nuoret uuden elämän alkuun, vaikka he eivät olleet koskaan aiemmin tavanneet.
Maha Mamo on ollut vahvasti mukana UNHCR-pakolaisjärjestön toiminnassa ja yrittää kaikin tavoin auttaa niitä, jotka ovat samassa tilanteessa, jossa hän itse oli ollut suurimman osan elämästään. Hän on kehittänyt Home for Hope -mobiilisovelluksen, jonka avulla pakolaiset ja vapaaehtoiset isäntäperheet voivat löytää toisensa.
Mamon mielestä, ja varmasti kenen tahansa mielestä, ”kaikilla on oikeus kuulua johonkin”. Lokakuussa 2018 hänelle myönnettiin Brasilian kansalaisuus – ensimmäistä kertaa tällä kolmikymppisellä naisella oli virallinen kotimaa.
Siba
Tekaistulla nimellä oman turvallisuutensa vuoksi The Guardian -lehteen haastateltu Sanaa asuu yksivuotiaan Siba-tyttärensä kanssa Berliinissä (haastattelu on peräisin vuodelta 2015). Sanaa on syyrialainen yksinhuoltajaäiti, joka pakeni Damaskoksesta Saksaan ollessaan vielä raskaana.
Siba on siis syntynyt Saksassa, mutta ei ole Saksan kansalainen; kansalaisuutta ei myönnetä automaattisesti. Sotaa pakoon lähtenyt Sanaa kyllä tiesi oikein hyvin, että hänen lapsestaan tulisi valtioton henkilö, mutta se oli parempi vaihtoehto kuin Syyriaan jääminen.
Kuten edellisessä listan kohdassa tuli jo ilmi, voi lapsi periä Syyrian kansalaisuuden vain isältään. Sanaa ei ollut naimisissa Siban isän kanssa, joten tytöllä ei ole mitään mahdollisuutta saada Syyrian kansalaisuutta. Naimattomien miesten ja naisten väliset suhteet ovat Syyriassa lailla kiellettyjä, mutta monet ovat salaa seurustelusuhteissa. Syyrialaiset naiset eivät tiedä, että muualla maailmassa lapsi voi saada kansalaisuuden myös äidiltään. Sanaan mukaan monet eivät myöskään välitä tiukasta laista, sillä oletusarvollisesti kaikki menevät ensin naimisiin ja perustavat vasta sitten perheen.
Vaikka kansainväliset sopimukset velvoittavat kaikkia valtioita takaamaan kansalaisuuden jokaiselle lapselle, eivät monetkaan Europan maat tee niin, kun kyse on pakolaisista. Osa maista ei myöskään tunnusta sitä, että heidän rajojensa sisällä syntyy valtiottomia lapsia.
Sanaa ja Siba elävät Berliinissä pakolaisstatuksella ja Siban matkustusasiakirjoissa lukee ”syyrialainen pakolainen”. Se ei kuitenkaan tarkoita mitään, sillä tytöllä ei tule koskaan olemaan oikeutta asua Syyriassa, ellei tiedossa ole maata myllertäviä lakimuutoksia. Sanaa aikoo hakea Saksan kansalaisuutta, mikä helpottaisi myös Siban mahdollisuuksia tulla ensimmäisen kerran elämässään tunnustetuksi jonkun maan kansalaisena.
Lue ensimmäinen osa: Ei minkään maan kansalaiset: 10 tarinaa valtiottomista henkilöistä – osa 1
Lue myös:
Ihmiset soittavat hätänumeroon turhanpäiväisillä asioilla aivan liian usein. Se ei ole sitä varten. Ennen puhelimeen tarttumista kannattaa harkita kerta jos toinenkin.
Tietysti jos on oikea hätä, niin ei kannata jäädä mietiskelemään. Useimmiten nämä kaksi skenaariota on suhteellisen helppo erottaa toisistaan.
Tarpeeton soitto hätäkeskukseen vie turhaan yhden puhelinlinjan ja virkailijan aikaa, kun tämä voisi auttaa jotain oikeasti apua tarvitsevaa.
No, mutta jo riittää paasaaminen, siirrytään viihteeseen! Listafriikki keräsi kymmenen käsittämätöntä tapausta, joissa hätänumeroon soittaminen ei ollut laisinkaan tarpeellista, saati millään lailla järkevää.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset nolot syyt hätänumeroon soittamiselle ovat luvassa myöhemmin.
Poliisi oli komea
Kesäkuussa 2006 yhdysvaltalainen Lorna Dudash yritti hakea treffiseuraa hätäkeskuksen välityksellä. Poliisit olivat käyneet aiemmin samana iltana naisen luona, sillä tämän naapurit olivat valittaneet kovasta metelistä.
Dudash oli iskenyt silmänsä toiseen poliiseista ja soitti jonkun ajan kuluttua hätäkeskukseen pyytäkseen päivystäjää lähettämään aiemmin käyneen ”söpöläisen” takaisin. 45-vuotias Dudash kertoi hätäkeskukselle, että ovensuussa käy harvoin yhtä hyvännäköisiä ja kunnollisia miehiä, ja vaati saada tietää poliisin nimen.
Dudash sanoi olevansa hyvin tietoinen siitä, että kyseessä ei ollut minkään tasoinen hätätilanne, mutta ei tiennyt miten muuten olisi saanut yhteyden poliisiin. Nainen myös pyysi päivystäjää välittämään puhelinnumeronsa kyseiselle poliisille, ja ”jos mitenkään mahdollista, niin kysyä voisiko poliisi tulla takaisin hänen luokseen”.
Dudashin toiveisiin vastattiin. Tavallaan. Sama partio saapui pidättämään hänet hätänumerohäiriköinnistä, josta saatu rangaistus vaihtelee tuhansien dollarien sakoista jopa vuoden vankeustuomioon.
Rikollisten taskupuhelut
Taskupuhelut, apua! Tässä esimerkki siitä, miksi puhelimessa on aina syytä pitää näyttö lukittuna. Mikään ei ole niin kiusallista, kuin soittaa vahingossa jollekin, joka sitten kuuntelee keskustelua puhelun välityksellä.
Taskupuhelun voi myös helposti soittaa hätänumeroon, sillä sen saa näppäiltyä ilman näytön avaamista. Näin ”surkeasti” kävi heinäkuussa 2013 kahdelle amerikkalaiselle murtovarkaalle, jotka kävivät keskustelua ryöstösaaliistaan hätäkeskuspäivystäjän kuunnellessa linjalla.
Miehet puhuivat varastamistaan koruista ja olivat hieman huolissaan siitä, että talon asukkaat sattuisivat tulemaan paikalle. He myös pohtivat, pitäisikö talo käydä läpi vielä uudemman kerran.
Yleensä murtovarkaiden löytäminen vaatii paljon työtä, mutta tällä kyseisellä kerralla poliisin piti vain jäljittää puhelu. Rosvot saatiin kiinni, kun he olivat vaihtamassa juuri anastamiaan koruja käteiseksi.
Voisiko jääkiekkoseuran saada kaupunkiin?
Kuva: Braydon M | CC BY 2.0
Kanadalaisille, jos jollekin kansakunnalle, jääkiekko on pyhä asia. Siksipä koko Manitoban provinssille oli kova paikka vuonna 1999, kun NHL-seura Winnipeg Jets muutti talousongelmien vuoksi Yhdysvaltojen Arizonaan, ja siitä tuli Phoenix Coyotes.
Vuonna 2010 eräs suuri jääkiekon ystävä soitti lukuisia kertoja hätänumeroon vaatien poliisia hankkimaan NHL-seuran takaisin Winnipegiin. Yli kymmenen vuoden tuska oli ilmeisesti viimein äitynyt liian pahaksi.
Hätäkeskuspäivystäjä muistutti miestä ystävällisesti siitä, että seuraava puhelu johtaisi pidätykseen tietoliikenteen häirinnästä, mutta se ei tätä innokasta fania hillinnyt. Kun hän jälleen kerran soitti hätänumeroon, oli mielessä muutakin kuin lätkä. Mies pyysi, josko virkavalta voisi samalla tuoda hänelle tupakka-askin, kun he kerran joka tapauksessa olivat tulossa häntä noutamaan.
Mies, ja koko maa, sai seuraavana vuonna iloisia uutisia, kun eräs kanadalaisyhtiö osti Atlanta Thrashers -seuran ja siirsi sen Winnipegiin. Mutta Kanadan ratsupoliisilla tuskin oli asian kanssa mitään tekemistä.
Mies ei syö päivällistä
Teksasilainen 53-vuotias nainen tarvitsi joulukuussa 2009 poliisin apua, sillä hänen aviomiehensä ei suostunut syömään illallista.
Varsinaista hätäpuhelukeskustelua asian tiimoilta ei päästy käymään, mutta poliisipartio lähetettiin pariskunnan osoitteeseen muutaman katkaistun puhelun vuoksi. Yhteen puheluun virkailija ehti vastata, mutta toisesta päästä kuului vain naisen kiljuntaa.
Kun virkavalta saapui paikalle, ilmoitti nainen soittonsa syyn: Syömättä jäänyt päivällinen. Paikalla olleen poliisin Paul Gonzalesin mukaan nainen oli myös räyhännyt ”asioista, joita oli tapahtunut parisen viikkoa sitten”.
Kyseinen nainen oli hätäpuheluhäirikkö, joka oli edellisen puolen vuoden aikana soittanut hätänumeroon yli 30 kertaa ilman mitään todellista syytä. Puhelun arvoinen ongelma oli ollut muun muassa se, ettei hän ollut löytänyt vaatteitaan. Nainen joutui syytteeseen törkeästä tietoliikenteen häirinnästä.
Poliisi luuli olevansa kuollut
Michiganilainen poliisi Edward Sanchez teki huhtikuussa vuonna 2006 sarjan erittäin huonoja valintoja, jotka johtivat lopulta noloon hätäpuheluun.
Ensinnäkin Sanchez oli erään huumeratsian yhteydessä laittanut osan virkavallan takavarikoimasta marihuanasta omaan taskuunsa. Sitten hän oli vaimonsa kanssa päättänyt leipoa anastamastaan huumeesta mokkapaloja, joita he olivat syöneet kerralla aivan liian monta.
Kannabis oli sekoittanut kummankin pään oikein kunnolla, ja Sanchez näki parhaaksi soittaa apua, sillä hän kuvitteli heidän kuolleen. Miehellä ei hätäpuhelun perusteella selvästikään ollut hengenhätää, mutta hänen mukaansa ”aika kului todella, todella, todella, todella hitaasti”, joten hän päätteli pilvessä olemisen sijaan olevansa oikeasti pilven reunalla.
Ainoan järkevän ratkaisunsa Sanchez teki, kun hän päätti vielä samana iltana erota poliisivoimista välttääkseen rikossyytteen.
Lue myös:
-
Yhteiskunta4 päivää sittenKarman laki: 10 uskomatonta tosielämän esimerkkiä niin hyvässä kuin pahassa – osa 1
-
Yleistä7 päivää sittenMitä 15 minuuttia liikuntaa päivässä tekee aivoille ja keholle?
-
Yhteiskunta3 päivää sittenRattijuoppo ajoi itseään päin: 10 uskomatonta tosielämän esimerkkiä karman laista – osa 2
-
Yhteiskunta2 päivää sitten5 uskomatonta selviytymistarinaa syyskuun 11. päivän terrori-iskuista: Pienetkin sattumat ja onni pelastivat ihmishenkiä