Yhteiskunta
Naissarjamurhaajat – tässä ovat kaikkien aikojen 10 pahinta
Kun mietitään, ketkä ovat historian pahimmat naissarjamurhaajat, on listalle valitettavasti tunkua. Joskus ajateltiin, että nainen ja sarjamurhaaja eivät sovi samaan lauseeseen, mutta nämä naiset toden totta osoittavat se vääräksi.
Minkälainen sitten on rikostutkijoiden luoma naissarjamurhaajan profiili?
Työskentelee tai esittää olevansa hoiva-alalla. Uhrit ovat tuttuja; usein ystäviä tai perheenjäseniä. Murhan yleisin tekotapa on myrkyttäminen. Motiivi on taloudellinen hyötyminen. Uhrit ovat murhaajaan verrattuna puolustuskyvyttömiä: vanhuksia, lapsia tai sairaita.
Tietenkään maailma ei ole näin yksinkertainen, mutta nyt kun alat lukea listaa, niin voit mielessäsi ruksia näitä ominaisuuksia, jos niitä vastaan tulee.
Tässä siis Listafriikki.comin näkemys siitä, ketkä ovat kautta aikojen pahimmat naissarjamurhaajat.
Amelia Dyer (1837-1896)
Amelia Dyer, koulutukseltaan sairaanhoitaja ja kätilö, teki viktoriaanisessa Englannissa hyvin tuottoisaa bisnestä kasvattivanhempana adoptoimalla maksua vastaan lapsia, joista vanhemmat eivät kyenneet huolehtimaan. Hän lupasi lapsille turvallisen ja rakastavan kodin; totuus oli jotain aivan muuta.
Aluksi Dyer jätti lapset hoitamatta ja antoi heidän kuolla nälkään, mutta myöhemmin hän muun muassa kuristi uhrinsa teipillä. Dyer tuomittiin kertaalleen (mutta vain heitteillejätöstä), kun eräs lääkäri alkoi ihmettelemään hänen huostassaan menehtyvien lasten määrää. Mutta kuuden kuukauden pakkotyö sai Dyerin vain suunnittelemaan tekonsa paremmin; hän muutti tiheästi paikasta toiseen, käytti useita peitenimiä ja alkoi hankkiutumaan itse eroon uhriensa ruumiista heittämällä ne jokeen.
Dyerin jäljille päästiin, kun Thames-joesta löytyi paketti, josta paljastui lapsen ruumis. Pakkausmateriaaleissa oli nähtävissä Dyerin silloin käyttämä valenimi, Rouva Thomas, ja entinen osoite. Lopulta uhreja löytyi joesta useita, mutta rikosten laajuus on jäänyt arvailujen varaan. Koska Amelia Dyer ehti toimia kasvattivanhempana 30 vuotta, on uhreja tämän aikajanan ja silminnäkijätodistusten perusteella arvioitu olevan 200-400.
Hänet tuomittiin hirtettäväksi, josta raportoitiin sen ajan lehdissä lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Kun otettiin huomioon hänen painonsa ja ruumiinrakenteensa, tiedossa oli lyhyt pudotus. Se oli todistettavasti tarpeeksi.”.
Tamara Samsonova (1947-)
Vuonna 2005 Pietarissa Tamara Samsonova piti huolta ystävästään Valentina Ulanovasta. Naisille oli tullut sanaharkkaa tiskaamattomista astioista, minkä seurauksena Samsonova sekoitti uhrinsa ruokaan unilääkkeitä, ja 79-vuotiaan Ulanovan nukahdettua, paloitteli tämän..elävältä. Ruumiinosat löydettiin läheisen lammen rannalta ja pian tutkimukset johtivat kammottavien valvontakameravideoiden löytymiseen. Tallenteilta voitiin nähdä 68-vuotiaan Samsonovan kantavan muovipusseittain ruumiinosia ulos asunnoltaan. Mutta tämä oli vasta alkua.
Samsonovan pidätyksen jälkeen hänen asunnostaan löydettiin päiväkirjoja, joissa oli kuvauksia ainakin 11:stä eri murhasta 20 vuoden ajalta. Uhrit olivat hänen tuttaviaan ja alivuokralaisiaan. Kirjoissa oli yksityiskohtaisesti kerrottu uhrien paloittelemisesta ja ruumiinosien hävittämisestä ympäri Pietaria, ja niistä löytyi myös kirjoituksia okkultismista ja jopa kannibalismista. Kun tutkijat päiväkirjamerkintöjen perusteella palasivat vuosien saatossa kaupungissa selvittämättä jääneisiin paloittelusurmiin, tuli heitä vastaan uhreja, joilta oli poistettu muun muassa keuhkot. Tämä sopi yhteen sen kanssa, että Samsonova söi mielellään sisäelimiä.
Syytettynä Samsonova ei ole ollut kuin Valentina Ulanovan murhasta, jonka hän on myös tunnustanut. Poliisi ei tutkinnallisista syistä ole paljastanut todistusaineistoa, mutta on kertonut sen liittävän Samsonovan jopa 14 murhaan. Tiedetään kuitenkin, että asunnolta löytyi käyntikortti, joka kuului 12 vuotta aiemmin lähimaastosta paloiteltuna löytyneelle miehelle. Lisäksi Samsonovaa tutkitaan aviomiehensä ja anoppinsa mystisistä katoamisista vuosia sitten.
Tamara Samsonovan oli pidätyksensä jälkeen todettu sairastavan skitsofreniaa ja hän käyttäytyi oikeudessa sekavasti: naureskeli, taputti käsiään ja lähetteli toimittajille lentosuukkoja. ”Yläkerran hullu piinaa minua ja pakotti tappamaan”, Samsonova kertoi ennen kuin hänet todettiin oikeuskelvottomaksi ja lähetettiin Kazaniin vankimielisairaalaan odottamaan tutkinnan valmistumista, jota ei vielä tähänkään päivään mennessä ole saatu päätökseen.
Nannie Doss (1905-1965)
Nannie Doss tuomittiin sähkötuoliin vuonna 1955, yhden aviomiehensä murhasta. Tässä vaiheessa kysyt varmasti: mitä hän tekee tällä listalla? No, hän tunnusti tappaneensa koko joukon aviomiehiään, ja on todennäköisesti murhannut liudan muita omaisiaan.
Doss solmi ensimmäisen avioliittonsa vain 16-vuotiaana ja perhe kasvoi vauhdikkaasti neljällä tyttärellä, joista kaksi kuitenkin menehtyi epäilyttävästi ruokamyrkytyksen seurauksena, vuonna 1927. Pariskunta erosi pian tämän jälkeen, koska aviomies Charles Braggs epäili ja pelkäsi vaimoaan; fiksua, sillä hän on ainoa Nannie Dossille ”tahdon” sanonut mies, joka selvisi liitostaan hengissä.
Toinen yhtälailla onneton avioliitto kesti 16 vuotta, joskin lopputulos oli erilainen. Tällä kertaa liitto päättyi näet rotanmyrkyllä terästettyyn pontikkaan, minkä lisäksi Nannien uskotaan tappaneen kaksi lastenlastaan vakuutusrahoja saadakseen: toisen tukehduttamalla ja toisen, vastasyntyneen, pistämällä tätä hattuneulalla päähän. Kolmanteen avioliittoon sisältyi puolestaan anopin kuolema, epäilyttävä tulipalo ja aviomiehelle tarjoiltu rotanmyrkkyillallinen, minkä jälkeen Doss muutti asumaan siskonsa luo, kera palovakuutusrahojen. Tämäkään yhteiselo ei kestänyt pitkään, kun sisko jo heitti veivinsä. Neljännen avioliittonsa aikaan Doss otti huolehtiakseen äitinsä, joka sai parissa päivässä kovat vatsakivut ja menehtyi. Aviomies sen sijaan kesti muutaman kuukauden pidempään, kunnes kohtasi loppunsa kahvitermospullollisen ja arsenikin muodossa.
Tappajan itsensä kohtaloksi koitui puolestaan aviomies numero 5, Samuel Doss. Kun vaimo oli kirjattu edunsaajaksi kahteen henkivakuutukseen, sai viides aviomies luvan poistua jo aiemmasta liitosta tutulla kahvi-arsenikki-yhdistelmällä. Nannie Doss jäi kuitenkin ruumiinavauksen seurauksena vihdoin kiinni, miehen ruumiista kun löytyi riittävästi arsenikkia hevosen tappamiseen, ja samalla hän tunnusti myös muiden aviomiestensä murhat. Niistä häntä vastaan ei koskaan nostettu syytettä, koska olivat tapahtuneet eri osavaltioissa ja yhdestä murhasta oli Oklahomassa tulossa ultimaattinen rangaistus.
Doss tuomittiinkin kuolemaan, mutta koska hän oli nainen(!?), muutettiin rangaistus elinkautiseksi. Vankilassa ollessaan Doss usein vitsaili teoillaan, ja eräässäkin haastattelussa hän veisteli pilke silmäkulmassaan, miten ihmeessä hän ei pyynnöistään huolimatta päässyt keittiölle töihin. Hän ehti kärsiä tuomiotaan lopulta kymmenen vuotta, kunnes menehtyi leukemiaan vuonna 1965.
Elizabeth Báthory (1560-1614)
Veri-Kreivitär, Draculan esikuva, historian julmin naissarjamurhaaja… Esimerkiksi näillä termeillä on kuvailtu Elizabeth Báthorya, unkarilaista aatelisnaista, jonka perhe hallitsi Transylvanian aluetta 1500-luvun lopulla. Hänet naitettiin vain 14-vuotiaana toisen ylimystöperheen pojalle, joka oli sotilasretkiensä vuoksi usein poissa kotoa. Kreivitär Báthory hallitsi tiluksiaan kovalla kädellä, ja sana hänen sadistisista mieltymyksistään alkoi levitä. Hänen kerrottiin nauttivan nuorten tyttöjen kiduttamisesta ja tappamisesta. Uhreiksi päätyi ensin omia palvelijoita ja alempiluokkaisia tyttöjä, mutta myöhemmin myös lähiseudun säätyläisneitoja, joita lähetettin linnaan kreivittären tapakoulutukseen.
Todistajat kertoivat, että säilyttääkseen nuoruutensa Báthory joi uhriensa verta ja kylpi siinä. Lisäksi hän oli muun muassa puukottanut ja purrut uhrejaan, näännyttänyt heitä nälkään, leikellyt saksilla, polttanut erilaisilla tulikuumilla metalliesineillä.. Sanomattakin lienee selvää, että hän oli hyvin kekseliäs mitä tuli erilaisiin kidutuskeinoihin.
Historian saatossa totuus ja taru ovat luonnollisesti kietoutuneet toisiinsa. Osassa kertomuksista on todennäköisesti käytetty värikynää (legendaa on ainakin veressä kylpeminen), vaikka monet tuon ajan dokumentit tukevatkin syytöksiä. Báthory ja muutama hänen rikoskumppaneinaan toiminutta palvelijaansa pidätettiin joulukuussa 1610, ja apurit tuomittiin teloitettaviksi. Báthory itse, aatelisnaisena, säästyi oikeudenkäynniltä, mutta vietti loppuelämänsä lukittuna ja eristettynä ikkunattomassa huoneessa, jossa hän kuoli vuonna 1614.
Niin, ja se Elizabeth Báthoryn uhrien määrä: noin 600.
Leonarda Cianciulli (1893-1970)
Correggion saippuantekijä -nimellä tunnetuksi tullut italialainen Leonarda Cianciulli oli kuullut ennustajalta, että kaikki hänen lapsensa tulisivat kuolemaan, mikä ei valitettavasti lopulta ollut kaukana totuudesta. Hän sai kolme keskenmenoa ja kymmenen hänen lapsistaan kuoli kovin nuorena. Hänestä tuli ylisuojelevainen neljää elossa olevaa lastaan kohtaan, ja tämä yhdistettynä taikauskoisuuteen johti ajatukseen, että vain ihmisuhri voisi suojella lapsia.
Vuosina 1939-1940 hän huumasi ja tappoi kirveellä kolme keski-ikäistä naista, paloitteli ruumiit ja keräsi veret altaaseen, mutta ei tokikaan jättänyt prosessia siihen. Kahden ensimmäisen uhrin ruumiinosat hän keitti lipeässä tummaksi mössöksi, josta oli helppo päästä eroon. Kuivatun veren hän sekoitti leivonta-aineisiin, lisäsi suklaata ja teki taikinasta leivonnaisia. Niitä tarjoiltiin vieraille, ja olivat maistuneet emännälle itselleenkin. Kolmannen uhrin ruumiinosat Cianciulli käytti saippuan tekemiseen, josta hän virallisessa lausunnossaan hyytävästi kertoi: ”Hän päätyi pataan, niin kuin kaksi muutakin. Hänen lihansa oli rasvaista ja valkoista. Kun se oli sulanut, lisäsin pullollisen hajustetta, ja keitoksen tarpeeksi kiehuttua pystyin tekemään siitä mitä kermaisinta saippuaa. Saippuoita annoin naapureille ja tutuille. Leivonnaiset onnistuivat myös hyvin; tämä nainen oli todella makea.”.
Kun virkavalta alkoi tutkia naisten katoamisia, ja murhista alettiin epäillä Cianciullin poikaa, johti naisen tahto suojella lapsiaan tunnustukseen, ja karmeat yksityiskohdat murhista tulivat ilmi. Hänet tuomittiin pakkohoitoon ja 30 vuodeksi vankilaan, jossa hän kuoli aivoverenvuotoon vuonna 1970.
Miyuki Ishikawa (1897-?)
Miyuki Ishikawa oli Paholais Kätilöksi nimetty sarjamurhaaja, joka miehensä ja tutun lääkärin avustamana tappoi reilu sata vastasyntynyttä 1940-luvun Japanissa. Tuohon aikaan vauvoja syntyi paljon, mutta monilla vanhemmilla oli surkea taloudellinen tilanne eikä sairaaloilla ollut mahdollisuutta auttaa. Kätilönä työskennellyt Ishikawa tuli siihen tulokseen, että on parempi olla huolehtimatta lapsista ja antaa heidän kuolla avuttomina. Ishikawan aviomies jopa kiersi keräämässä rahaa vastasyntyneiden vanhemmilta ja vetosi siihen, että kertamaksu kuolleesta vauvasta olisi pienempi paha kuin varat, jotka tarvittiin kasvattamaan ei-toivottu lapsi. Sairaalan johto katsoi toimintaa läpi sormien ja eräs lääkäri jopa väärensi kuolintodistuksia.
Kiinni Ishikawa ja hänen miehensä jäivät vuonna 1948, kun pari poliisia löysi sattumalta viiden uhrin jäänteet, joista voitiin ruumiinavauksessa päätellä, etteivät nämä olleet kuolleet luonnollisesti. Lisätutkimuksissa löydettiin 40 vastasyntyneen ruumista hautausurakoitsijan talosta ja 30 lisää paikallisen temppelin alta. Koska tappaminen oli jatkunut vuosia, on mahdoton arvioida uhrien todellista määrää.
Uskomatonta kyllä, mutta puolustus sai suurelta osin kansan tuen, koska Japanin silloinen lainsäädäntö ei suonut vastasyntyneille juurikaan oikeuksia. Tästä johtuen Ishikawa sai ainoastaan kahdeksan vuoden vankeustuomion, joka vielä puolitettiin valituksen jälkeen. Hänen elämästään ei tuomion suorittamisen jälkeen ole tietoja.
Dorothea Puente (1929-2011)
Valkotukkainen hyväntekijä, puutarhatöitä rakastava, naapureidensa keskuudessa pidetty ja paikallisten poliitikkojen kunnioittama Dorothea Puente piti 1980-luvun Sacramentossa, Kalliforniassa, asuntolaa vähävaraisille ja huonompiosaisille. Seitsemän asukasta löytyi myöhemmin haudattuna rakennuksen takapihalle.
Ensimmäinen uhri oli ystävä ja liikekumppani Ruth Monroe, jonka kodeiiniyliannostus kirjattiin itsemurhaksi. Pian tämän tapauksen jälkeen Puente tuomittiin vankilaan, kun yksi asukkaista syytti häntä huumaamisesta ja varastamisesta. Kolmen vuoden vankeuden aikana Puente aloitti kirjeenvaihdon 77-vuotiaan Everson Gilmouthin kanssa, joka myöhemmin (haettuaan Puenten vankilasta) päätyi murhattuna joenvarteen. Gilmouthin puisessa laatikossa löytynyt ruumis pysyi vuosia tunnistamattomana, ja koko tuon ajan Puente käytti miehen eläkettä sekä väärensi kirjeitä omaisille. Tämä oli Puentelle tyypillistä, koska hän jatkuvasti anasti asukkaidensa avustusšekkejä ja rahalähetyksiä.
Epäilykset hämärähommista heräsivät, kun eräs valveutunut sosiaalityöntekijä ilmoitti marraskuussa 1988 Puenten asuntolassa majailevan Alberto Montoyan kadonneeksi, ja poliisit tulivat talolle esittämään kysymyksiä. He huomasivat takapihalla hiljattain mullistettua maata ja löysivät puutarhasta haudattuna seitsemän ruumista; kaikki talon asukkaita.
Heiveröistä Puentea ei aluksi epäilty ja hänen annettiinkin vapaasti lähteä rikospaikalta. Hän pakeni Los Angelesiin ja yritti tehdä tuttavuutta baarissa tapaamansa miehen kanssa ollen kovin kiinnostunut tämän taloudellisesta tilanteesta ja eläkkeestä. Tämä kuitenkin tunnisti etsintäkuulutetun naisen ja ilmoitti poliisille. Puente sai syytteen yhdeksästä murhasta, mutta hänet tuomittiin vain kolmesta, koska valamiehistö ei päässyt muista yhteisymmärrykseen.
Puente sai murhistaan kaksi elinkautista, ja kuolemaansa (v. 2011) saakka Puente väitti olevansa syytön. Että kaikki asukkaat olivat kuolleet luonnollisista syistä. Mitä sinä luulet?
Jane Toppan (1854-1938)
Jane Toppan (alkuperäiseltä nimeltään Honora Kelly) työskenteli 1890-luvulla Bostonissa sairaanhoitajana, ja oli erittäin pidetty lääkäreiden ja potilaiden keskuudessa. Myös Toppan oli kiintynyt potilaisiinsa, jopa siinä määrin, että hänen uskottiin lääkinneen heitä väärin pitääkseen heidät kauemmin sairaalassa. Vanhuksista hän ei kuitenkaan välittänyt ja usein sanoikin, ettei ollut mitään syytä pitää heitä hengissä. Muut luulivat hänen vitsailevan. Jane Toppan oli tosissaan.
Toppan oli kiinnostunut farmakologiasta, ja kokeili omaksi huvikseen eri lääkkeiden ja myrkkyjen vaikutuksia potilaisiinsa. Hän kertoi myöhemmin saaneensa seksuaalista nautintoa kontrolloidessaan potilaidensa/uhriensa elämää ja kuolemaa. Hän oli usein sängyssä syleilemässä ja suutelemassa potilaitaan heidän kuollessa.
Vuonna 1895 Toppan oli erotettu sairaalasta, koska hän oli lääkinnyt potilaitaan turhan vahvoilla aineilla (kukaan ei epäillyt häntä mistään pahemmasta), ja hän rupesi työskentelemään yksityisenä hoitajana. Ensin hän myrkytti vuokraisäntänsä ja tämän vaimon, minkä jälkeen hän tappoi oman kasvattisiskonsa ja tämän taloudenhoitajan, kaksi potilastaan ja vanhan ystävänsä. Vuonna 1901 Toppania oli pyydetty huolehtimaan Alden Davisista, joka oli juuri jäänyt leskeksi (tästäkin kiitos Toppanin). Vain kuukautta myöhemmin myös Alden sekä hänen kaksi aikuista tytärtään olivat kuolleet. Tämä herätti epäilyksen Davisin eloonjääneissä perheenjäsenissä, ja vaikka poliisin tutkimusten aikana Toppan ehti vielä murhata lankonsa siskon, saatiin tämä ”kuoleman enkeli” viimein kiinni.
Toppan myösi teot asianajajalleen, ja tunnusti lisäksi sairaala-aikaisia murhia kertoen niistä tunteettomasti ja yksityiskohtaisesti. Hän veikkasi tappaneensa ainakin 31 ihmistä. Luku on todennäköisesti paljon suurempi.
Oikeudessa Toppan todettiin syyttömäksi perustuen mielenhäiriöön, ja hän vietti loppuelämänsä psykiatrisessa sairaalassa, jossa hän kuoli 81-vuotiaana.
Juana Barraza (1957-)
Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin Meksikon pääkaupungissa Méxicossa liikkui sarjamurhaajaa, joka oli saanut lempinimen Mataviejitas (pienten vanhojen rouvien tappaja). Kaupungissa, jossa väkivaltaisuus oli arkipäivää, jätettiin vanhukset yleensä rauhaan, mutta nyt kymmeniä iäkkäitä naisia oli löydetty hakattuina ja kuristettuina kodeistaan. Poliisin kiinnostus asiaan heräsi vasta vuonna 2005, mutta tutkimukset suunnattiin aluksi virheellisesti kaupungin transvestiittiprostituoituihin. Rikosprofiloijat päättelivät tappajan olevan fiksu ja varovainen mies, joka pukeutuu naisten vaatteisiin ja esittää sosiaalityöntekijää päästäkseen uhriensa asuntoihin. Epäilty saatiin kiinni vuonna 2006, kun poliisi sai tiedon etsintäkuulutetun tuntomerkkeihin sopivasta henkilöstä. Valitettavasti tappaja saatiin kiinni vasta, kun tämä pakeni viimeisen uhrinsa asunnolta. Asunnosta löytyi 82-vuotias nainen, joka oli kuristettu kuoliaaksi stetoskoopilla.
Kaikkien hämmästykseksi kiinniotettu murhaaja oli 48-vuotias nainen, Juana Barraza. Hän oli showpainija, joka kehässä tunnettiin nimellä La Dama del Silencio (Hiljaisuuden nainen). Hän tunnusti ainoastaan viimeisen murhan ilmoittaen motiivikseen katkeruuden äitiään kohtaan, kun tämä oli sallinut tyttärensä hyväksikäytön lapsena. Barrazza voitiin kuitenkin sormenjälkien perusteella yhdistää vähintään kymmeneen rikospaikkaan, ja oikeudessa hän olikin syytettynä 40 murhasta
Juana Barrazza tuomittiin lopulta yhdestätoista murhasta vankilaan, jossa hän tälläkin hetkellä istuu 759 vuoden kakkuaan.
Aileen Wuornos (1956-2002)
Eihän sarjamurhaajista voi puhua mainitsematta tätä naista. Hänestä on kirjoitettu lukemattomia kirjoja ja tehty useita elokuvia. Hänet on nimetty USA:n ensimmäiseksi ja pahimmaksi naissarjamurhaajaksi, vaikka kumpikaan kuvaus ei pidä millään mittarilla paikkaansa. Tunnetuin hän varmasti on, tarina on kaikille tuttu. Mikä sitten tekee Aileen Wuornoksesta niin erityisen?
Ehkä se, että hän ei ollenkaan sopinut kriminologien tekemään profiiliin. Muistatko vielä luettelon naissarjamurhaajan ominaisuuksista?
Aileen Wuornoksella oli rankka lapsuus, häntä pahoinpideltiin ja hyväksikäytettiin, ja hän päätyi prostituution pariin jo teini-iässä. Hän teki pikkurikoksia ja oli monesti virkavallan kanssa tekemisissä (tämän takia poliisilla oli hallussaan hänen sormenjälkensä, mikä johti aikanaan etsintäkuulutukseen murhista epäiltynä). Vuonna 1986 Wuornos tapasi Tyria Mooren, naisen, josta tuli hänen rakastettunsa, rikoskumppaninsa ja lopulta ilmiantajansa. Vuosina 1989 ja 1990 Wuornos, työskennellessään prostituoituna, tappoi ampumalla seitsemän miestä, joista monet usealla laukauksella, ja jätti ruumiit maastoon. Yhtä uhria ei ole koskaan löydetty, mutta hänen hylätyn autonsa ovesta löydettiin Wuornoksen sormenjälkiä, joten kadonneen miehen kohtalo lienee selvä.
Naiskaksikko ei enää ollut yhdessä, kun kun poliisi pidätti etsintäkuulutetun Wuornoksen Floridassa ja otti Mooren kiinni Pennsylvaniassa. Moorelle luvattiin syytesuoja, jos hän saa puhelimitse houkuteltua Wuornoksen tunnustamaan murhat, ja hyvin nopeasti poliisi saikin mitä halusi.
Wuornos oli oikeudenkäyntiä odottaessaan hyvin tietoinen Mooren petoksesta, mutta ei kuitenkaan kantanut tälle kaunaa. Hän tunnusti kaikki tapot, mutta väitti kivenkovaan kaikissa olleen kyse itsepuolustuksesta; joko hänet oli raiskattu tai yritetty raiskata. Oikeudessa Aileen Wuornos todettiin syylliseksi kuuteen murhaan, joista jokaisesta hänet tuomittiin kuolemaan. Lokakuun 9. päivänä vuonna 2002, Wuornos nautti viimeisen ateriansa, kupin kahvia, jonka jälkeen hänet teloitettiin myrkkyruiskeella.
🤷♀️ Olivatko kaikki listan naissarjamurhaajat sinulle entuudestaan tuttuja? Kerro kommenttikentässä tai somekanavissamme olisiko sinun listallasi ihan samat henkilöt vai puuttuuko meiltä joku ilmiselvä valinta⬇⬇
Yhteiskunta
Näppärä ihmishirviö: 10 esinettä, jotka murhaaja Ed Gein valmisti kuolleiden ihosta ja ruumiinosista
Kun puhutaan ihmishirviöistä, on yksi nimi jäänyt monien ”pahempien” kollegoiden varjoon. Ehkä siksi, että Ed Gein ei ollut kannibaali tai sarjamurhaaja sanan varsinaisessa merkityksessä.
Nyt Gein ja hänen karmaiseva tarinansa tulevat saamaan runsaasti huomiota, julkaistaanhan hänestä Netflixissä elämäkerrallinen rikosdraama perjantaina 3. lokakuuta. Listafriikki ottaa nyt hieman ennakkokatsausta Ed Geinin elämään.
Yhdysvalloissa sarjamurhaajan yksi määritelmä on se, että henkilö on surmannut vähintään kolme ihmistä. Varmuudella ei voida sanoa, etteikö yhdysvaltalainen Edward Theodore Gein olisi tappanut useampiakin ihmisiä, mutta uhreja oli todistetusti ”vain” kaksi.
Näiden henkirikosten lisäksi Gein kunnostautui haudanryöstäjänä, ja hänen tiedetään kaivaneen ylös ainakin yhdeksän naisen ruumiit. Kun tämä Plainfieldin teurastaja -lempinimen saanut mies oli nylkenyt ruumiit, valmisti hän ihosta ja muista ruumiinosista erilaisia käyttöesineitä ja asusteita.
Ja juuri näihin esineisiin Listafriikki tutustuttaa lukijansa tänään; kuvia näistä oli luonnollisesti hankala löytää, mutta kaikkien mielikuvitus varmasti täyttää tyhjät kohdat. Samalla käydään läpi Geinin elämää ja seikkoja, jotka johtivat ennennäkemättömään toimintaan ja karmaiseviin sisustuselementteihin.
Tuhkakuppeja ja kulhoja
Ed Geinin jäljille päästiin marraskuun 16. päivänä vuonna 1957, kun 58-vuotias rautakaupan pitäjä Bernice Worden katosi liikkeestään. Kun Plainfieldin kaupungin apulaisseriffi Frank Worden meni iltapäivällä tapaamaan äitiään kaupalle, ei tätä näkynyt missään. Apulaisseriffi Worden huomasi, että kassakone oli tyhjätty käteisestä, lattialla oli verijälkiä ja kuiteista päätellen liikkeessä edellisenäkin iltana asioinut Gein oli ollut katoamispäivän viimeinen asiakas.
Poliisit lähtivät Geinin tilalle, mutta talo oli pimeänä, joten seriffi Art Schley meni tutkimaan läheistä ulkorakennusta. Kävellessään pimeässä vajassa Schley törmäsi johonkin katosta roikkuvaan, jonka hän luuli aluksi olevan nyljetty peura. Kun hän osoitti taskulampulla katosta roikkuvaa ruhoa, paljastui tilanteen kauheus: kyseessä ei ollutkaan peura, vaan halkaistu ja suolistettu ihmisen ruumis, jolta oli leikattu pää irti. Bernice Worden oli löytynyt.
Myöhemmin, kun poliisit pääsivät tutkimaan Geinin painajaismaista taloa, löytyi Wordenin pää kangaskassista. Siitä oli varmasti ollut tarkoitus tehdä esimerkiksi kulhoja ja tuhkakuppeja. Keittiöstä nimittäin löytyi useita ”astioita”, jotka oli valmistettu sahaamalla pääkallosta yläosa pois. Kulhot pysyivät näppärästi pystyssä hampaisiin ja niskanikamiin nojaten.
Liivi ja säärystimet
Ed Gein syntyi 27. elokuuta 1906 Wisconsinin osavaltiossa, ja hän oli George ja Augusta Geinin toinen poika; Henry-veli oli viisi vuotta vanhempi. Pahasti alkoholisoitunut George oli väkivaltainen poikiaan kohtaan, ja perheen päänä toimi Augusta-äiti, joka oli fanaattinen uskovainen ja manipuloiva määräilijä.
Hän halusi perheen muuttavan kauas kaupungin houkutuksista, joten kun pojat olivat vielä pieniä, asettuivat Geinit asumaan syrjäiselle maatilalle Plainfieldiin. Augusta saarnasi pojille päivittäin maailman moraalittomuudesta ja luki heille otteita Raamatusta. Valitut kappaleet liittyivät aina kuolemaan ja jumalalliseen kostoon.
Augustan mukaan kaikki naiset, paitsi hän itse, olivat epäsiveellisiä huoria ja paholaisen kätyreitä. Ed palvoi maata äitinsä jalkojen alla, ja vaikka tämä oli lapsiaan kohtaan kylmä ja tunteeton, rakastivat pojat häntä valtavasti.
Kieroutunut suhde psykoottiseen äitiin johti myöhemmällä iällä siihen, että Ed halusi ”päästä tämän ihon alle”. Ei seksuaalisesti (tavallaan), vaan hän halusi olla äitinsä kanssa yhtä – jopa muuttua täksi kokonaan.
Siksipä Ed parkitsi tappamistaan tai varastamistaan ruumiista nylkemänsä nahat ja valmisti niistä kokonaisen asun itselleen. Suurin yksittäinen kappale oli yhdestä ja samasta ylävartalon nahasta valmistettu korsettityyppinen liivi, jolla hän sai kiristettyä vyötäröään naisellisemmaksi. Liivin kaverina oli useista ihon paloista kootut, koko jalan mittaiset säärystimet, jotka viimeistelivät asun. Pidätyksensä jälkeisissä kuulusteluissa Gein kertoi pukeutuneensa nahkavaatteisiin, koska oli aina halunnut tietää, miltä tuntuisi olla nainen.
Lampunvarjostin
Vaikka äiti yritti mahdollisimman paljon pitää pojat eristyksissä ulkomaailmasta, oli heidän kuitenkin käytävä koulussa. Ediä kiusattiin, sillä hän vaikutti usein naureskelevan omille ajatuksilleen ilman mitään näkyvää syytä. Hänellä ei ollut kavereita, ja jos hän yritti ystävystyä jonkun kanssa, oli siitä tiedossa kotona ankara nuhtelu. Koulussa Ed pärjäsi kohtalaisesti, ja hän oli jo hyvin nuorella iällä taitava lukemaan; se olikin reitti päästä tutustumaan ulkomaailmaan.
Lukuharrastus suuntautui aikuisiällä synkkiin aiheisiin. Hän luki murhamysteerejä ja ahmi kioskeilta ostamiaan sensaatiolehtiä, joissa kerrottiin kannibaaleista ja haudanryöstäjistä. Erityisen kiinnostunut mies oli kaikesta natseihin liittyvästä.
Kauhujen taloa tutkittaessa löytyi lehtileikkeitä, joissa kerrottiin muun muassa Buchenwaldin keskitysleirin komentajana toimineen Karl-Otto Kochin vaimosta Ilse Kochista, joka valmistutti esineitä teloitettujen ihosta. Artikkeleissa puhuttiin muun muassa kuuluisasta lampunvarjostimesta, joka oli tehty kokonaan ihmisen nahasta. Tuolloin ei vielä tiedetty, että kyseinen tarina oli keksitty: myöhemmin tuota Buchenwaldin keskitysleirin lamppua on myöhemmin tutkittu ja sen on osoitettu olevan kasviselluloosaa.
Mutta aito ihmisen nahasta tehty lampunvarjostin löytyi Ed Geinin talosta. Inspiraation lamppuun hän oli mitä ilmeisimmin saanut natsien hirmuteoista lukiessaan.
Roskakori ja tuolit
Kun George-isä kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1940, rupesivat aikuiset pojat tekemään erilaisia hanttihommia ja Ed toimi jopa lapsenvahtina naapureiden pienokaisille.
Äidin ote kolmenkympin paremmalla puolella olleista pojista vain vankistui, ja Edille se kävi enemmän kuin hyvin. Henry sen sijaan rupesi kapinoimaan ja alkoi Augustan suureksi kauhuksi tapailla eronnutta naista. Henry myös vieroksui veljensä pakkomielteistä kiintymystä äitiin ja arvosteli Augustan hallitsevaa käytöstä – hän puhui äidistä usein ikävään sävyyn. Se loukkasi Ediä.
Toukokuussa 1944 veljekset olivat kulottamassa kotitilan peltoja, jolloin tuli lähti leviämään kontrolloimattomasti. Palomiehet jouduttiin kutsumaan sammutustöihin ja Ed kertoi Henryn kadonneen. Saman päivän iltana virkavalta löysi Henryn kuolleena alueelta, joka oli säästynyt tulelta.
Kuolinsyyksi määriteltiin tukehtuminen, ja vaikka Henryn päänalueella havaittiin ruhjeita, ei ruumiinavausta suoritettu, vaan menehtyminen todettiin onnettomuudeksi. Kukaan ei epäillytkään, että Ed olisi voinut satuttaa toista ihmistä, varsinkaan omaa veljeään. Varmuutta asiaan ei tietenkään koskaan saada, mutta on hyvin mahdollista, että Edillä oli kuoleman kanssa jotain tekemistä – ehkä se oli kosto rakkaan äidin arvostelemisesta. Vihdoin Ed sai Augustan kokonaan itselleen.
Mutta vain hetkeksi, sillä äiti menehtyi joulukuussa 1945. Siitä alkoi Edin alamäki.
Koska Ed ei ollut koskaan viettänyt paljon aikaa vastakkaisen sukupuolen kanssa, alkoi hän äitinsä kuoltua kiinnostua naisista, mutta vain kuolleista.
Hän kertoi poliisin kuulusteluissa käyneensä paikallisella hautausmaalla useita kymmeniä kertoja, mutta jättäneensä suurimman osan aikaa ruumiit arkkuihin. Vaikka Ed oli erityisen kiinnostunut naisten rinnoista ja sukupuolielimistä, ei hän omien sanojensa mukaan koskaan harrastanut ruumiiden kanssa seksiä, koska äiti oli kertonut seksin olevan suora tie helvettiin. Lisäksi Ed oli sitä mieltä, että ”ruumiit haisivat liian pahalta”.
Mutta huonekaluiksi ne kelpasivat. Kun poliisit yrittivät saada selkoa saastaisesta talosta, löysivät he sekasorron keskeltä ihmisen nahasta tehdyn roskakorin. Lisäksi keittiössä oli muutama tuoli (katso kuva tästä), jotka oli taidokkaasti verhoiltu parkitulla iholla.
Naamiot
Edin maailma romahti, kun äiti kuoli, ja hän erakoitui suureen maalaistaloon. Hän naulasi umpeen yläkertaan johtaneet rappuset ja äitinsä vanhan makuuhuoneen, joka jäi niille sijoilleen vuosien ajaksi. Itse hän eli keittiössä ja sen viereisessä pienessä huoneessa, jotka alkoivat täyttyä roskasta, ruoantähteistä ja jossain vaiheessa erinäisistä ruumiinosista.
Kun Ed rupesi ryöstelemään hautoja, valitsi hän kohteet sanomalehden kuolinilmoituksista. Ruumiiden piti olla mahdollisimman tuoreita, ettei hajoamisprosessi ollut päässyt liian pitkälle. Hän valikoi keski-iän ylittäneitä naisia, jotka muistuttivat ulkonäöltään mahdollisimman paljon Augustaa, sillä hirvittävien nahkavaatteiden lisäksi Ed valmisti ruumiiden kasvoista naamareita.
Naamioissa oli jäljellä hiukset, kulmakarvat, silmäluomet ripsineen, korvat, nenät ja huulet; vain silmien kohdilla oli reiät, koska olihan Edin nähtävä eteensä pukeutuessaan kammottavaan asuunsa.
Rullaverhon narun nuppi
Jossain vaiheessa hautojen ryöstäminen ei enää riittänyt, vaan Ed ryhtyi hankkimaan materiaalia alusta alkaen omatoimisesti. Vuonna 1954 mystisesti kadonnut tavernan omistaja Mary Hogan oli ensimmäinen uhri. Hänen kohtalonsa pysyi hämärän peitossa siihen asti, kunnes poliisit tuolloin marraskuisena päivänä vuonna 1957 ratsasivat Geinin tilaa. Sisältä talosta löytyi sekä Hoganin pääkallo, että tämän kasvoista tehty naamio. Kolme vuotta aiemmin kuollut uhri oli tunnistettavissa tarkasti irrotetusta kasvojen ihosta.
Jo samana iltana poliisit pidättivät Edin, joka oli ollut naapurissa illallisella. Kukaan ei osannut kuvitellakaan, mitä kaikkea muutamasta pienestä huoneesta tulisikaan paljastumaan. Vaikka Ed itse kielsi jyrkästi kannibalismin, löytyi muun muassa Bernice Wordenin sydän lieden vierestä. Se ei tokikaan todistanut mitään, eikä Ed Geiniä yleisesti pidetä ihmissyöjänä.
Mutta ottaen huomioon kaiken muun, ei olisi mikään ihme, vaikka sisäelimet olisivat päätyneet pääkallosta tehdylle keittolautaselle.
Yksi omituisimmista poliisin löytämistä esineistä (jos niitä voi järjestykseen laittaa), oli rullaverhojen naruun pujotetut huulet. Ne olivat ilmeisesti toimittaneet nupin virkaa.
Sängyn tolppien koristeet
Vuosien mittaan jotkut naapureista olivat käyneet aina silloin tällöin kylässä yksinäisen Edin luona. Vaikka miehen ajateltiin olevan vähän kummallinen, oli hän silti pidetty henkilö.
Eräs nuori poika alkoi maatilalla käytyään kertomaan tarinaa Edin omituisista esineistä. Hän sanoi miehen esitelleen makuuhuoneessaan pitämiään ihmisen päitä ja kertoneen niiden olevan kaukomailta tuotuja matkamuistoja. Edin mukaan hänen toisessa maailmansodassa palvellut serkkunsa oli kohdannut ”kaukana eteläisellä merellä” pääkallonmetsästäjiä ja saanut heimoilta mukaansa näiden kuivattamia päitä.
Ensin kukaan ei ottanut nuorukaisen juttuja tosissaan, mutta sitten pari muutakin Edin luona vieraillutta miestä kertoi nähneensä säilöttyjä naisten päitä. He olivat pitäneet niitä hyvin todentuntuisina Halloween-koristeina.
Huhut Edin oudoista esineistä alkoivat liikkua, ja monet jopa vitsailivat oletetuista ihmisten päistä Edin itsensä kanssa. Hän reagoi juttuihin joko nauramalla tai sanomalla, että itse asiassa kuulopuheet pitävät täysin paikkansa. Mutta ei kukaan kuvitellutkaan hänen puhuvan totta.
Kulhojen ja -tuhkakuppien valmistamisen lisäksi Ed oli käyttänyt pääkalloja muutenkin sisustamiseen. Hän oli laittanut niitä sänkynsä tolppien päihin koristeeksi.
Hansikkaat
Ed Gein on toiminut esikuvana monille kauhutarinoille, tunnetuimpina Texasin moottorisahamurhat -elokuvasarjan Leatherface sekä Uhrilampaat -kirjan ja samannimisen elokuvan Buffalo Bill. Jälkimmäinen muistuttaa Geiniä erityisesti, sillä hän rakensi nylkemistään ruumiista kokonaista pukua itselleen.
Yleisen väärinkäsityksen mukaan myös kauhuklassikko Psyko olisi perustunut Ed Geinin elämään, mutta vuonna 1959 julkaistun romaanin kirjoittanut Robert Bloch on kertonut kirjoitusprosessin olleen jo hyvässä vauhdissa siinä vaiheessa, kun Geinin hirmuteot tulivat esiin. Bloch on toki sanonut, että yhtäläisyydet Ed Geinin ja fiktiivisen Norman Batesin välillä olivat hänen itsensäkin mielestä hyytävät; varsinkin kun ottaa huomioon, että Bloch asui Wisconsinissa vain reilun viidenkymmenen kilometrin päässä Geinistä.
Jotenkin nämä fiktiiviset hahmotkin kalpenevat tosielämän teurastajan rinnalla. Tähän mennessä olemme saaneet Geinin pukuun kasaan ylävartalon kattavan liivin, nahkaleggingsit ja naamiot. Kokonaisuuden kruunasivat rannemittaiset hansikkaat. Kumpikin käsine oli tehty kahdesta osasta, jotka oli ommeltu yhteen sormien mallia mukaillen.
Seinäkoristeet
Kaikkien hirvittävien asujen ja huonekalujen lisäksi Ed oli valmistanut ruumiinosista seinäkoristeita: huoneiden seinille oli naulattu neniä ja kynsiä. Ed Geinin talon kotietsintä on yksi historian kammottavimmista, sillä joka nurkasta löytyi jotain toinen toistaan järkyttävämpää.
Eräästä kenkälaatikosta paljastui suolaan säilöttyjä naisten sukuelimiä, joista muutamien pääteltiin olevan peräisin teini-ikäisiltä tytöiltä. Ediä epäiltiinkin syylliseksi useisiin selvittämättömiin katoamisiin Plainfieldin lähistöllä, mutta mitään ei voitu todistaa, eikä hän itse tunnustanut kuin Hoganin ja Wordenin murhat.
Kaikki muut ruumiit tai niiden osat Ed kertoi keränneensä hautausmaalta. Viranomaiset avasivat muutaman ryöstön kohteeksi ilmoitetun haudan todeten ne tyhjiksi. Osittain Edin kertomukset siis pitivät paikkansa, mutta talosta löytyneiden esineiden määrä viittasi vahvasti siihen, että veriteot eivät olleet jääneet kahteen kertaan.
Rikospaikkatutkijat kuvasivat tarkasti kaikki löydetyt esineet, minkä jälkeen ne tuhottiin. Ei siis ole pelkoa, että Geinin iholla päällystettyjä tuoleja ilmestyisi huutokauppoihin.
Nännivyö
Niin kammottavia kuin Ed Geinin valmistamat esineet ja asut olivatkin, ehkä makaaberein kaikista oli nännivyö. Se oli nimenomaan sellainen kuin nimitys antaa ymmärtää. Ed oli ommellut yhteen koko joukon nännejä ja liittänyt vyöhön vielä asianmukaisen soljen, jotta käyttäminen oli helpompaa.
Pidätyksen jälkeen Ed määrättiin mielentilatutkimukseen, jossa hänellä todettiin skitsofrenia. Sen perusteella murhaajaa ei voitu tuomita rikoksistaan ja niinpä hänet passitettiin mielisairaalaan.
Riittävän terveeksi arvioitu Ed palasi oikeuteen vuonna 1968, jolloin valamiehet totesivat hänet syylliseksi Bernice Wordenin murhaan. Mary Hoganin murhaa ei kustannussyistä otettu käsittelyyn ollenkaan. Tuomari kuitenkin katsoi, ettei Ed ollut ollut murhahetkellä täydessä ymmärryksessä, joten mies suljettiin psykiatriseen laitokseen loppuelämäkseen.
Ed Gein kuoli heinäkuun 26. päivänä vuonna 1984 pitkän sairastelun jälkeen ja hänet haudattiin sinne, minne hän oli aina epätoivoisesti halunnut: äitinsä Augustan viereen.
Lue myös:
Yhteiskunta
Krapula, internet, pettymyksen tuottavat lapset: 10 erikoista asiaa, joilla on suojeluspyhimykset
Suojeluspyhimykset ovat niitä, joiden puoleen voi Jumalan ja Jeesuksen sijaan kääntyä, kun kyse on jostain hyvin spesifisestä rukouksen aiheesta. Aihe voi olla myös hyvin yllättävä ja jopa huvittava!
Katolinen kirkko ei ole halunnut jättää mitään sattuman varaan, joten lähes kaikelle mahdolliselle löytyy pyhimys. Mikä tahansa ongelma onkin, aina löytyy marttyyrikuoleman kohdannut, harras kristitty, joka on valmiina vastaanottamaan rukouksen, ja vastaamaan siihen parhaaksi katsomallaan tavalla.
Listafriikki esittelee nyt kymmenen erikoista asiaa, joilla on suojeluspyhimykset, mutta jotka eivät ihan ensimmäisenä tulisi mieleen, kun rukouksen aiheita miettii.
Internet
Vuonna 1997 paavi Johannes Paavali II julisti Isidorus Sevillalaisen Internetin suojeluspyhimykseksi, ja nimitys, vaikkakin erikoinen, oli oikein osuva.
Lääkärinä ja teologina työskennellyttä Isidorus on pidetty ”antiikin maailman viimeisenä oppineena”, jonka elämäntyö oli tallentaa paperille kaikki mahdollinen. Latinaksi kirjoitettu, vuonna 636 julkaistu kirja oli tuhannen vuoden ajan tärkein tietosanakirja, joka maailmasta löytyi. Kirjasta sai vastauksen kaikkeen mahdolliseen, mitä ikinä mieleen tulikaan kysyä.
Se oli kuin entisaikojen Internet.
Pyhimykseksi julistamisen aikaan katolisessa kirkossa rukoiltiin, että Pyhä Isidorus johdattaisi ihmisten kädet ja silmät vain sellaisiin Internetin kolkkiin, jotka miellyttävät Jumalaa.
Ei ole tainnut mennä ihan suunnitellusti.
Veripankit
Pyhä Januarius oli noin vuonna 305 marttyyrikuoleman kokenut italialainen piispa, joka tunnetaan parhaiten veri-ihmeestä. Januariuksen verta saatiin hänen teloituksensa aikana talteen, ja sitä säilytetään Napolin katedraalissa lasiampullissa. Kolme kertaa vuodessa (syyskuun 19. päivänä, joulukuun 16. päivänä, ja toukokuun ensimmäistä sunnuntaita edeltävänä lauantaina) suuri määrä ihmisiä saapuu katedraaliin seuraamaan kuivuneen veren nesteytymistä.
Jos ampullin aine ei muutu juoksevaksi, tietää se pahaa onnea. Useimmiten Napolin kardinaali kuitenkin saa ampullia liikuttelemalla sisällön nestemäiseksi, ja skeptikoilla on toki monia teorioita onnistumisen syistä. Katolinen kirkko ei ole suostunut antamaan ”verta” analysoitavaksi. Heidän omien tutkimustensa mukaan seoksesta on löytynyt hemoglobiinia.
Siksi Pyhä Januaris on maailman kaikkien veripankkien suojeluspyhimys.
Asekauppiaat
Legendan mukaan vuonna 306 kuollut Pyhä Adrian toimi vartijana Nikomediassa, yhdessä Rooman valtakunnan tärkeimmistä kaupungeista. Keisari Maximianuksen alaisuudessa pakanana tunnettu Adrian näki aitiopaikalta, miten kristittyjä sorrettiin ja teloitettiin uskontonsa vuoksi, ja hän oli vaikuttunut ryhmän omistautuneisuudesta ja rohkeudesta.
Niinpä Adrian päätti myös itse kääntyä kristityksi, mutta hänet ehdittiin vangita ennen kastetta. Miestä kidutettiin raa’asti ja ennen teloitusta hänen kätensä ja jalkansa katkaistiin alasimen päällä kirveellä. Adrianin nuori vaimo, myös pyhimykseksi julistettu, Natalia pelasti miehensä irtileikatut kädet roviosta ja kuljetti ne haudattavaksi lähelle Konstantinopolia. Siellä murheen murtama Natalia antoi myös oman sielunsa Jumalalle.
Pyhä Adrian on ruton, epilepsia, teurastajien, sotilaiden ja jostain kumman syystä myös asekauppiaiden suojelupyhimys. Hänet kuvataan usein aseistettuna ja alasin jalkojensa juuressa.
Pettymyksen tuottavat lapset
Prinsessa Klotilde oli burgundien kuninkaan tytär, joka isänsä kuoleman jälkeen naitettiin frankkien valtakunnan perustajalle Klodvig I:lle. Klotilde oli katolinen, ja hänen suurena saavutuksenaan pidetään miehensä käännyttämistä kristinuskoon.
Klotilden elämä oli täynnä ikävyyksiä: hänen isänsä murhattiin ja hänen poikansa tappoi kaksi veljensä lasta. Klotilde ei ikinä, yrityksistä huolimatta, kyennyt saamaan sopua aikaan jatkuvasti riitelevien poikiensa välille, kun he sotivat kuningaskunnan herruudesta isänsä kuoltua.
Niinpä Klotilde päätti, että on saanut tarpeekseen poikiensa touhuista; hän pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa, ja muutti Toursiin. Siellä hän pyhitti elämänsä köyhien ja sairaiden auttamiselle. Klotilde julistettiin pyhimykseksi vuoden 544 kuolemansa jälkeen ja hänet on haudattu miehensä viereen pariisilaiseen kirkkoon, jonka he olivat yhdessä perustaneet.
Pyhä Klotilde suojelee suurperheiden vanhempia, morsiamia, leskiä ja, oman elämänsä mukaisesti, pettymyksen tuottavia lapsia. Kuinkahan moni vanhempi on jossain vaiheessa rukoillut tätä pyhimystä!?
Huoltamotyöntekijät
Pyhä Eloy eteni oppipojasta seppämestariksi 600-luvun alun Ranskassa ja päätyi pääsepäksi kuningas Klotar II:n alaiseen rahapajaan. Hän antoi säännöllisesti almuja köyhille ja eli hurskasta elämää. Hän myös maksoi lunnaita orjista, jotta nämä pääsisivät vapaaksi.
Vuonna 642 Eloysta tuli Flandersin piispa, ja 20 vuoden ajan hän käännytti paikallisia pakanoita sankoin joukoin kristinuskoon. Eloy oli myös taitava kengitysseppä ja hänen kerrotaan pystyneen ihmetekoihin. Legendan mukaan Eloy oli kengittämässä hevosta, jonka hän uskoi olevan riivattu. Niinpä hän leikkasi hevoselta jalan irti, kengitti kavion eläimen seisoessa rauhallisena vieressä ja liitti jalan saumattomasti takaisin.
Pyhä Eloy on kultaseppien, kengittäjien, kaikkien metallityöntekijöiden sekä karjan ja hevosten suojeluspyhimys. Kun hevoset vaihtuivat autoihin ja hevostallit huoltoasemiin, laajennettiin myös Eloyn repertuaaria kattamaan ja antamaan suojelusta huoltamotyöntekijöille. Hän on erittäin suosittu pyhimys suojeltaviensa joukossa.
Imetys
Miten voi olla mahdollista, että imetyksen pyhimys on mies?
No, niin kuitenkin on. Tarinan mukaan Pyhä Giles oli ateenalaisen kuningasperheen poika, joka kuitenkin antoi kaikki rikkautensa köyhille. Hänestä tuli erakkona asuva ihmeidentekijä.
Giles ei erityisemmin viihtynyt uskollisten seuraajiensa kanssa, joten hän pakeni kirjaimellisesti vuorille Etelä-Ranskaan. Hän löysi piilossa olevan luolan, jonka suuaukon edessä kasvava piikikäs puska teki kulkemisesta kuitenkin hankalaa. Niinpä Jumala antoi Gilesille peuran, jonka maitoa hän pystyi luolan turvassa juomaan.
Erään ikävän tapahtumaketjun seurauksena metsästämässä ollut kuningas yritti ampua Gilesin maitopeuran, mutta osuikin nuolellaan vahingossa mieheen. Tapauksen johdosta Gilesin piilopaikka selvisi, mutta hyvityksenä kuningas rakensi erakoituneelle ihmemiehelle oman luostarin.
Giles kärsi vuoden 710 kuolemaansa saakka nuolen aiheuttamasta vammasta, ja luostarista tulikin ”kerjäläisten ja rampojen” kokoontumispaikka.
Pyhimykseksi julistamisen jälkeen Gilesistä tuli juuri rampojen, lapsuuden traumoista kärsivien, Edinburghin, masentuneiden ja, kermana kakun päällä, imetyksen suojeluspyhimys.
Perhosentoukkia inhoavat
Pyhä Magnus eli Saksassa, Füssenin kaupungissa, jossa Lech-joen varrella on edelleen nähtävissä Sant Mangstritt (Pyhän Magnuksen jalanjälki); paikka, johon Magnus rakensi luostarin ollessaan käännytysretkillään.
Moneen Magnuksen legendaan liittyy eläimiä. Kemptenissä hän pelasti kaupungin käärmeiden aiheuttamalta vitsaukselta. Füssennissä hän joutui karkottamaan lohikäärmeen, koska se majaili alueella, johon luostari oli tarkoitus pystyttää. Toisen tarinan mukaan Magnus säästi nuoren lohikäärmeen, joka auttoi paikallisia maanviljelijöitä metsästäen rottia, hiiriä ja muita satoa tuhoavia kiusankappaleita.
Ollessaan kävelyllä luostarin lähellä sijainneessa metsässä, Magnus kohtasi karhun, joka paljasti hänelle rautamalmiesiintymän. Karhu puolestaan sai Magnukselta kakkua. Ystävykset kulkivat yhtä matkaa luostarille, jossa pyhimys keräsi mukaansa muutaman munkin (ei leivonnaisia) ja työkaluja, ja karhu osoitti useita malmiesiintymiä lähistön vuorilla. Näin alkoi yksi Baijerin alueen tuottoisimmista teollisuudenaloista.
Pyhä Magnus on karjan suojelija, ja häntä on hyvä rukoilla silloin, jos haluaa eroon silmäsairauksista tai pelkää rakeita. Hän on myös suojeluspyhimys niille, jotka eivät pidä perhosentoukista.
Ilotulitteet
Pyhä Barbara syntyi 200-luvulla Syyriassa pakanalliseen perheeseen. Barbaran isä oli Dioscorus, varakas leskimies, joka halusi suojella kuvankaunista tytärtään ulkopuoliselta maailmalta, joten hän lukitsi tämän torniin. Vankeudessa Barbara löysi kristinuskon jumalallisten kokemusten kautta.
Barbara rukoili Jeesukselta apua, ja auttava käsi ojentuikin tornin hajottavan salaman muodossa. Tyttö pääsi karkuun, mutta siitäkös Dioscorus tulistui. Barbara pakeni erämaahan toisen kristityn tytön, Julianan, kanssa, mutta isän lähettämät takaa-ajajat saavuttivat heidät nopeasti. Molempia pahoinpideltiin raa’asti, mutta kumpikaan ei kieltänyt uskoaan.
Barbara turvautui jälleen rukoukseen, mutta se oli jo myöhäistä. Isä oli saapunut paikalle ja mestasi tyttärensä miekalla. Paha sai kuitenkin palkkansa, kun Dioscorus koki loppunsa Jumalan lähettämän salaman uhrina.
Taivaasta iskevän tulen sanotaan olevan Pyhän Barbaran vallassa, joten on ihan luonnollista, että hänet on valittu tykistöjen, kaivostyöläisten, aseseppien ja kaikkien niiden, jotka ovat räjähteiden kanssa tekemisissä, suojeluspyhimykseksi. Häntä voi rukoilla pahalla ukonilmalla, ja aina kun on ampumassa ilotulitteita.
Kaikki mahdollinen
Pyhä Katariina Aleksandrialainen eli legendan mukaan 200-luvun lopulla ja kärsi marttyyrikuoleman vuonna 305. Hän on yksi suosituimmista, varhaisista pyhimyksistä.
Katariina opiskeli Rooman valtakunnassa tieteitä ja filosofiaa, ja kääntyi opintojensa ohessa kristityksi. Keisari Maximus vangitsi Katariinan, joka sellissä ollessaan käännytti lukuisia muita vankeja ja vartijoita, jotka kohtasivat marttyyrikuoleman välittömästi uskoon tulonsa jälkeen.
Katariina tuomittiin roviolle, mutta tuli ei tarttunut häneen. Kuolemattomasta kristitystä kiinnostunut keisarinna Faustina meni tapaamaan Katariinaa vankilaan, ja kuinka ollakaan, myös hän kääntyi kristityksi.
Siinä vaiheessa keisarille riitti, ja hän määräsi Katariinan kuolemaan teilipyörässä, jossa tuomittu sidottiin suurta kärrynpyörää muistuttavaan telineeseen ja pyörän pyöriessä kaikki raajat murrettiin metallitangolla lyöden. Teilauspyörä, joka tunnetaan myös katariinanpyöränä, kuitenkin tuhoutui, kun nainen kosketti sitä. Sen jälkeen Katariina menetti kaiken kaulasta ylöspäin.
Pyhän Katariinan ansioluettelo suojeluspyhimyksenä on laaja. Suojelusta häneltä voivat rukoilla naimattomat tytöt, savenvalajat, opettajat, veitsenteroittajat, lakimiehet, kirjastonhoitajat, palvelijat, mekaanikot, hatuntekijät, sairaanhoitajat, koululaiset, kirjurit, pikakirjoittajat, opiskelijat, nahkurit, teologit, Pariisin yliopisto, ompelijat, vaunusepät, Filippiinit ja Kreikka. Vain muutamia mainitakseni.
Joten jos mietityttää, kenen puoleen kääntyä, niin Pyhä Katariina on potentiaalinen vaihtoehto.
Krapula
Pyhä Bibiana kannattaa pitää mielessä, jos joskus aamuisin on kostean illan jälkeen hieman hapokas olo. Hän on nimittäin krapulan suojeluspyhimys!
Bibiana eli 300-luvun Roomassa, jossa koko hänen harras, kristitty perheensä joutui vainojen tai marttyyrikuolemien uhreiksi. Kaunis Bibiana ei monista yrityksistä huolimatta suostunut kieltämään uskoaan, joten hän joutui ilkeän prostituoidun, Rufinan, käsiin, joka ensin yritti vietellä hänet ja sitten pakottaa samalle alalle kuin itse oli. Bibiana ei antanut periksi.
Turhautunut Rufina määräsi tytön kidutettavaksi, mutta Bibiana otti ”riemulla vastaan kaiken tuskan” ja kuoli marttyyrinä.
Kun Bibiana haudattiin, kasvoi hänen haudalleen ihmeellisiä yrttejä, jotka hoitivat pahimmatkin päänsäryt ja heikotukset. Keskiajalla pyhiinvaeltajat raaputtivat Bibianan kunniaksi rakennetusta pyhätöstä tomua, joka toimi krapulaan aivan yhtä tehokkaasti kuin alkuperäiset yrititkin. Pyhää Bibianaa on nimitetty maailman hyödyllisimmäksi suojeluspyhimykseksi.
Lue myös:
Yhteiskunta
Montako miljoonaa litraa olutta Oktoberfestin aikana juodaan? 10 faktaa maailman suurimmasta olutfestivaalista
Nyt tutustutaan maailman suurimpaan olutfestivaaliin, kun tiedossa on listallisen verran faktoja Oktoberfestistä. Lokakuun 12. päivänä vuonna 1810 juhlittiin ensimmäistä Oktoberfestiä, vaikkei siihen alkoholijuomien tarjoileminen silloin kuulunutkaan.
Saksan Münchenissä yli 200 vuoden ajan järjestetty festivaali on jo pitkään, nimestään huolimatta, järjestetty alkavaksi syyskuussa, miellyttävämmän sään vuoksi. Pitkän historiansa aikana Oktoberfest on peruttu vain 26 kertaa – sotien, kahden koleraepidemian ja viimeisimpänä koronapandemian vuoksi vuosina 2020 ja 2021.
Mutta se on jo muinaista historiaa ja nykyään teltat taas nousevat normaalisti, ja sen kunniaksi Listafriikki tarjoilee kymmenen mielenkiintoista faktaa olutfestivaali Oktoberfestistä.
Ensimmäiset festivaalit olivat kuninkaalliset häät
Oktoberfest ei alkanut olutfestivaalina, vaan juhlintana Baijerin tulevan kuninkaan, kruununprinssi Ludvigin ja Therese von Sachsen-Hildburghausenin häiden kunniaksi. Kaikki kansa oli kutsuttu morsiamen mukaan Theresienwieseniksi (Theresen niitty) nimetylle alueelle, ja paikalliset käyttävät festivaaleista edelleen tuota nimeä, joskin se on ajan saatossa lyhentynyt muotoon ”Wiesn”.
Muutama päivä kuninkaallisten häiden jälkeen järjestettiin suuret hevosajot, joiden uusiminen seuraavana vuonna oli alkusysäys pitkälle perinteelle. Vaikka hevosajot ovat sittemmin jääneet pois ohjelmasta, oli festivaali maatalousnäyttelyineen ja karnevaaleineen löytänyt tiensä ihmisten sydämiin.
Ensimmäisinä vuosina alkoholi oli alueella kielletty, mutta ilmeisesti järjestävä taho totesi hyvin nopeasti, että olut houkuttelisi paikalle vieläkin enemmän juhlijoita. Juhlinta on myös siirretty alkamaan aiemmin, joten kruununprinssiparin hääpäivä ei enää edes osu festivaalien ajankohtaan.
Yleensä Oktoberfest kestää 16 päivää siten, että viimeinen festivaalipäivä osuu lokakuun ensimmäiselle sunnuntaille. Jos kuitenkin kyseinen sunnuntai sattuu olemaan ennen Saksan yhdistymisen vuosipäivää (3.10), pidennetään festivaaleja muutamalla päivällä, jotta tuo kansallinen vapaapäivä saadaan osaksi juhlintaa.
Koko perheen tapahtuma
Oktoberfest on maineestaan huolimatta koko perheen festivaali, ja paikalla on olutta litkivien aikuisten lisäksi myös paljon lapsia, erityisesti päiväsaikaan. Festivaalithan aukeavat aamuvarhaisella – päivästä riippuen yhdeksältä tai kymmeneltä – ja jatkuvat ilta yhteentoista.
Oluttelttojen lisäksi festivaalialueella on paljon näkemistä ja kokemista: huvipuistolaitteita, pelejä, paraateja ja tietysti rutkasti perinteisiä saksalaisia, ja erityisesti baijerilaisia, herkkuja. Festivaalin kumpikin tiistai on vielä erityinen perhepäivä, jolloin lapset pääsevät laitteisiin puoleen hintaan.
Yhdessä Oktoberfestin suurista teltoista, Marstallissa, järjestetään festivaalin ensimmäisenä torstaina ennen kaikkea ahkerille työntekijöille tarkoitettu, mutta kaikille avoin suuri messu. Siellä rukoillaan muun muassa rauhallisten festivaalien puolesta.
Jumalanpalveluksessa on mukana sekä katolisia että protestanttipappeja, ja ennen yleistä osuutta kirkko tarjoaa työntekijöiden ja telttojen omistajien lapsille mahdollisuuden kasteeseen, ensimmäiseen ehtoolliseen ja konfirmaatioon. Vuosittain kourallinen Oktoberfest-lapsia saa kasteen olutteltan seinien sisällä.
Tarjolla ei ole mitä tahansa olutta
Luulisi, että olutfestivaalista puhuttaessa tarjolla olisi jos jonkinlaista olutta, mutta totuus on aivan toinen. Olutta saa myydä vain kuusi müncheniläistä panimoa: Augustiner, Hacker-Pschorr, Hofbräu, Löwenbräu, Paulaner ja Spaten.
Ikivanhan baijerilaisen säännön mukaan Oktoberfestillä tarjoiltu olut on perinteisesti saanut sisältää vain kolmea raaka-ainetta: vettä, ohraa ja humalaa. (Humala-kasvin latinankielinen nimi on Humulus lupulus – ihan vain piristävänä sivuhuomiona).
Nykyään sääntöjä on hieman lavennettu, mutta oluen alkoholipitoisuus on oltava vähintään 6% – siitä ei jousteta. Suurin osa oluista on lagereita, ja vaikka muitakin voi yrittää vieraille tarjota, täytyy silloin varautua pitkiin katseisiin.
Kuuden panimon olutta ja tonneittain ruokaa tarjoillaan 14 suuressa teltassa, vaikkakin teltta on vähän harhaanjohtava nimi. Ne ovat valtavia puisia rakennuksia, joista suurin vetää sisälleen noin 10 000 asiakasta. Päätelttojen lisäksi alueella on parikymmentä pienempää ”telttaa”, ja jokaisessa on aivan omanlaisensa tunnelma.
Vaikka festivaaleilla ei saa myydä mitä tahansa olutta, on alueella mahdollista nauttia baijerilaisia viinejä ja kuohareita niille tarkoitetuissa teltoissa.
Teltan pystyttämisestä suhteellisuusteoriaan
Vuonna 1896 Oktoberfestin telttoja pystyttävien työntekijöiden joukossa oli 17-vuotias nuorimies, joka ei erottunut muista raatajista mitenkään. Ainakaan siinä vaiheessa. Myöhemmin tuosta nuorukaisesta tuli yksi modernin fysiikan merkittävimmistä hahmoista, joka ally kymmenen vuotta festivaaleilla työskentelyn jälkeen loi muun muassa suppean suhteellisuusteorian – ja myöhemmin aika paljon muutakin.
Albert Einstein työskenteli harjoittelijana isänsä ja setänsä omistamassa sähköfirmassa, ja Oktoberfestillä hänen tehtäviinsä kuului lamppujen paikalleen laittaminen. Oliko Einsteinilla jo kuuluisa energian ja massan yhteyden osoittava yhtälö (E=mc²) mielessään, kun hän ruuvasi lamppuja olutteltan kattoon?
Kuka tietää, mutta ainakin sähkötekniikkaan tutustuminen perhepiirissä oli merkittävässä roolissa siinä, että kiinnostus fysiikkaa kohtaan heräsi.
Vierailijan perinteinen hattu kertoi varallisuudesta
Klassinen Oktoberfestilla eli olutfestivaalilla pidettävä hattu on tirorilainen huopa- tai villahattu. Nämä hatut tulevat Alpeilta, Italian ja Itävallan puolella sijaitsevalta Tirolin alueelta.
Kun näet jonkun kulkevan Oktoberfestilla hattu päässään, löytyy näistä hatuista useimmiten joko fasaanin tai strutsin sulka. Nykyisin ne eivät kerro enää juurikaan kyseisen henkilön varallisuudesta, mutta toisin oli ennen, sillä entisaikoina sulan koko kertoi henkilön varallisuudesta: mitä suurempi sulka, sitä varakkaampi sen omistaja.
Myös hattuihin kiinnitettävät kupariset pinssit kertoivat aikanaan ihmisten varallisuudesta, sillä niiden tarkoituksena oli osoittaa, miten paljon kukin oli matkustanut elämänsä aikana. Toki nämä pinssit kertovat samaan tapaan myös nykypäivänä kunkin henkilön tekemistä matkoista, mutta suoranaisesti varallisuuteen viittaavaa sanomaa ne eivät enää kanna mukanaan, vaan ne ajavat lähinnä leikekirjan asiaa.
Tarjoilijoiden rankka rupeama
Tarjoilijan työ Oktoberfestillä ei ole mitään kevyttä hommaa. Suurimman olutfestivaalin suurin teltta, Hofbräu-Festzelt, työllistää reilun kahden viikon aikana 250 tarjoilijaa, joista kaikki ovat naisia. Toisissa teltoissa töihin otetaan myös miehiä. Työhön ei ole helppo päästä, sillä paikan saadakseen hakijalla on oltava suhteita jo aiemmin tarjoilijana toimineeseen henkilöön. Tuhansien hakijoiden joukosta halutulle keikalle pääsevät vain harvat ja valitut.
Tarjoilijoiden ei tarvitse ”siviilissä” olla ravitsemusalalla, vaan kirjavassa joukossa on muun muassa arkkitehtejä, opettajia ja valokuvaajia. Työntekijöiden täytyy olla hyvässä fyysisessä kunnossa, ja monet valmistautuvatkin keikkaan kuntosalilla treenaten, sillä pitkien vuorojen ja kellon ympäri jalkojen päällä olemisen lisäksi tarjoilijan on pystyttävä vakain käsin kantamaan yhdellä kertaa 10 tuopillista olutta.
Litra olutta painaa noin kilon ja Oktoberfestillä käytetty tyhjä lasituoppi 1,3 kiloa, joten nopealla laskutoimituksella yhden pöytään kannettavan satsin paino on 23 kiloa. Ja se tosiaankin on vain yksi reissu.
Keskimäärin tarjoilija myy Hofbräun teltassa 450 tuoppia päivässä, joten kannettavaa tulee yhden vuoron aikana yhteensä yli tuhat kiloa, eikä mukaan ole vielä edes laskettu tyhjien tuoppien kantamista pois pöydistä. Monelle keikkatyöhön haluavalle Oktoberfest onkin itselle asetettu haaste: Pystynkö siihen? Kestääkö kroppa?
Jokin taika Oktoberfestillä kuitenkin on, sillä tarjoilijat palaavat joka vuosi ilomielin kahden viikon rääkkiin.
Miljoonia vierailijota
Reilu kaksiviikkoisilla festivaaleilla käy yli 6 miljoonaa juhlijaa joka vuosi. Kävijäennätys, 7,2 miljoonaa vierasta, tehtiin vuonna 2023. Sitä ennen yli seitsemän miljoonan kävijän oli päästy vain vuosina 1984 ja 1985.
Oktoberfestin kansainvälisestä maineesta huolimatta valtaosa, lähes 90 prosenttia kävijöistä, on saksalaisia ja heistäkin enemmistö on baijerilaisia. Maailman suurinta olutfestivaalia siis juhlitaan lähinnä paikallisvoimin.
Tietenkään kaikki vieraat eivät osaa juhlia siististi ja järjestysmiehillä on kädet täynnä töitä. Tappelua, tarjoilijoiden kourimista tai muuta yleistä öykkäröintiä ei suvaita, ja huonosti käyttäytyvä oluen ystävä löytää itsensä hyvin nopeasti teltan ulkopuolelta. Suurinta närää asiakkaissa aiheuttaa se, kun he jäävät kiinni Oktoberfest-tuoppien varastamisesta. Mukeja takavarikoidaan ja palautetaan telttoihin kymmeniä tuhansia joka vuosi.
Huonovointisiltakaan juhlijoilta ei vältytä, mutta oksentaminen on sallittua, kunhan pystyy ylenantamisen jälkeen kasaamaan itsensä ja istumaan siististi penkillä. Itsensä alkoholimyrkytykseen saakka juo hieman reilu 600 henkilöä vuosittain.
Koska ihmismäärä on valtava ja alkoholia nautitaan reippaalla kädellä, ei ole kumma, että ihmiset hukkaavat tavaroitaan. Löytötavarapisteessä onkin monenlaista mielenkiintoista esinettä kännyköistä kyynärsauvoihin asti. Passit ja avaimet ovat yleisiä, ”yllättävän paljon” löytyy vihkisormuksia (mikä lienee syynä?) ja vuosittain vähintään yhdet tekohampaat löytyvät jonkun pöydän alta ilman niihin kuuluvaa suuta.
Löytötavarapisteellä työskenteleviä kummastuttavat myös pyörätuolit ja lastenrattaat, joita aina silloin tällöin jää omistajiltaan jälkeen. Löytötavarapisteen esineiden joukossa ei sentään ole vanhemmistaan erilleen joutuneita lapsia – ei tietenkään.
Heitä varten festivaalialueella on nimittäin aivan oma kadonneista ja löytyneistä lapsista vastaava toimistonsa.
Adidas valmistanut oksennuksen kestävät tennarit Oktoberfestille
Kuten edellä olevassa listan kohdassa asiaa jo sivuttiin on Oktoberfestillä oksentaminen sallittua – kunhan vain täyttää sen ehdon, että pystyy tämän ”suorituksensa” jälkeen istumaan suhteellisen normaalisti omalla istumapaikallaan.
Mitä ilmeisimmin oksentelu kuuluu enemmän kuin oleellisena osana tapahtumaan, sillä urheiluvalmistaja Adidas julkaisi vuonna 2017, hieman ennen kyseisen vuoden festivaalia, nimenomaan Oktoberfestia varten suunnitellut oksennuksen kestävät tennarit. Eikä siinä vielä kaikki: nämä tennarit kestävät myös sen kaikkein oleellisimman tapahtumaan liittyvän nesteen eli oluen.
Tämän Adidaksen valmistaman München Made in Germany -kenkämallin erikoisuus piilee kengän nahassa, joka valmistusvaiheessa upotetaan hydrofobiseen aineeseen, joka tekee siitä vettä ja myös muita nesteitä hylkivän. Tärkeänä osana on myös kengän väritys, sillä ruskehtava väri muistuttaa ulkoisesti sekä oluen että perinteikkään Lederhosen-asun väriä.
Kengän sisusta on punavalkoinen ja kirjava, mikä taas viittaa Lederhosenin alla normaalisti pidettävän paidan väreihin. Lisäksi kengästä löytyy kultaisella kirjoitettu saksankielinen sana ”Prost”, jonka suomenkielinen versio on ”kippis”.
Oluen määrä herättää kysymyksiä
Jos miettii, että kahden viikon aikana festivaaleilla käy keskimäärin noin 7 miljoonaa vierasta, myydään olutta loppuviimeksi melko maltillinen määrä: hieman reilu tuopillinen per henkilö. Vuonna 2023 (7,2 miljoonaa kävijää) olutta meni yhteensä 7,4 miljoonaa litraa. Olenko ainut, jonka mielestä se kuulostaa vähältä?
Toisaalta alueella käy varmasti paljon festivaalivieraita, jotka eivät perusta teltassa istumisesta ja juomisesta. Lisäksi säännöissä lukee, että oluen voi tilata vain sellainen henkilö, jolla on istumapaikka. Joten kun teltat täyttyvät, ja nehän täyttyvät heti aamusta alkaen, ei uusia asiakkaita oteta sisään ennen kuin penkkejä vapautuu.
Pääsymaksua festivaaleille ei ole, ja kuten jo aiemmin mainittua, alueella on paljon muutakin huvitusta muun muassa perheille, joten todennäköisesti ne, jotka keskittyvät oluen ”maisteluun” kaatavat useampia litran tuoppeja.
Paris Hiltonilla elinikäinen porttikielto Oktoberfestille
Halusi sitä tai ei, meistä jokainen on varmasti kuullut ainakin seurapiirijulkkis Paris Hiltonin nimen. Hänen vanhempansa omistavat kuuluisan Hilton-hotelliketjun ja Paris itse on noussut julkisuuden henkilöksi pitkälti varallisuutensa ja varsin voimakkaasti huomiota herättävän elämäntyylinsä vuoksi.
Paris Hiltonin nimi liittyy oleellisesti myös Oktoberfestin historiaan. Hän päätti osallistua vuonna 2006 tälle kuuluisalle olutfestivaalille ja tuo jäi itse asiassa hänen ainoaksi kerrakseen: hän nimittäin sai vuotta myöhemmin eli vuonna 2007 elinikäisen porttikiellon tapahtumaan.
Mutta mihin tuo porttikielto oikein perustuu?
Kun Hilton oli päässyt niin sanotusti pelipaikoille, alkoi hän markkinoida tapahtumassa kultaiseen dirndl-mekkoon pukeutuneena tölkkeihin pullotettavaa Rich Prosecco -kuohuviinibrändiään. Tätä ei luonnollisestikaan katsottu hyvällä erittäin tarkkaan säädellyssä tapahtumassa – siitäkin huolimatta, että hän ei yrittänyt markkinoida esimerkiksi kilpailevaa olutta. Paikalliset ihmiset olivat valittaneet asiasta eteenpäin tapahtumajärjestäjille ja asiasta kuultuaan he kokivat Hiltonin ”halventaneen tapahtumaa”, minkä seurauksena he määräsivät tämän nykyisin 44-vuotiaan julkkiksen ikuiseen porttikieltoon.
Hiltonin tempauksen myötä tälle Münchenin olutfestivaalille ei ole hyväksytty erilaisia brändejä mainostavia julkisuuden henkilöitä.
Hauska yksityiskohta: nykyisin kaikkien tuntema Kim Kardashian oli tuolloin mukana puhtaasti vain Hiltonin seuralaisena ja stylistina – häntä ei toisin sanoen tuntenut tuohon aikaan vielä kukaan.
Lue myös:
Coca-Colaan liittyy paljon asioita, joista tuskin kukaan meistä on aiemmin kuullut: seuraavassa käymme siis läpi yritykseen ja itse juomaan liittyviä synkkiä salaisuuksia sekä uskomattomia faktoja.
Nykypäivänä me tiedämme enemmän kuin hyvin, miten haitallista etenkin kyseisen juoman liiallinen käyttö on terveydellemme, monin eri tavoin, mutta edelleen tuo punainen tölkki tai se kylmänä odottava lasinen pullo Coca-Colaa on pitänyt pintansa ja suosionsa.
Meistä siis jokainen on satavarmasti kuullut Coca-Colasta, mutta miten paljon me todellisuudessa tiedämme sitä valmistavasta The Coca-Cola Companysta, sen historiasta ja myös itse juomasta?
Seuraavassa Listafriikki pureutuu aiheeseen ja nostaa esille 10 synkkää salaisuutta Coca-Colaan liittyen; voi olla, että listan luettuasi et välttämättä ihan ensimmäisenä mene ostamaan Coca-Colaa kaupasta.
Käyttävät köyhien maiden veden
Coca-Colan resepti saattaa olla salainen, mutta satavarmaa tietoa on se, että valmistamiseen tarvitaan vettä. Todella paljon vettä. Tämä ei liene mikään yllätys.
Sen sijaan se, miten paljon Coca-Cola-juoman valmistamiseen tarvitaan vettä, on yllätys ja katastrofaalinen asia koko maapallolle – etenkin köyhille maille. Coca-Colan valmistus on juuri taloudellisista syistä keskitetty köyhiin maihin, joiden asukkailla on vakava puute vedestä.
Ja kuten arvata saattaa, tässä ei ole kyse pelkästään puhtaasta juomavedestä, vaan tilanne heijastuu myös viljelyyn ja sitä kautta ruoantuotantoon, joka pitää ihmiset hengissä. Esimerkiksi vuonna 2014 intialaiset viranomaiset vaativat Coca-Colaa sulkemaan maassa sijainneen tehtaan, sillä yritys käytti aivan liikaa pohjavesivarantoja.
Mutta miten paljon yhden Coca-Cola-litran valmistaminen sitten oikein vaatii vettä? Käsittämättömät 2,7 litraa.
Onkin melkoisen ironista, että mitä todennäköisimmin maapalloa ja täällä asuvia ihmisiä tulee kohtamaan tulevaisuudessa ongelma puhtaan juomaveden osalta ja samalla se tarkoittaa ongelmia myös The Coca-Cola Companylle.
Murha tehtaassa, työntekijät pakotettiin irtisanoutumaan
Joulukuussa, vuonna 1986, Kolumbiassa sijaitsevalle Bebidas y Alimentos -yrityksen tehtaalle saapui puolisotilaallinen joukko. Bebidas oli Coca-Colan pullotuksesta vastannut yritys.
Tehtaan johtohenkilöstöön kuulunut Isidro Segundo Gil meni tiedustelemaan, millä asialla tämä aseistautunut joukko oikein oli liikenteessä. Gil ammuttiin siihen paikkaan. Myöhemmin samaisena iltana joukko meni yrityksen tiloihin, tuhosi siellä olleet laitteet ja poltti koko paikan tuhotakseen kaikki sisällä rakennuksessa olleet dokumentit.
Tämän joukon toimet eivät suinkaan päättyneet tähän, vaan he palasivat takaisin tehtaalle, jossa he antoivat jokaiselle työntekijälle kaksi vaihtoehtoa: työpaikan jättämisen tai kuoleman.
Kaikkein karmaisevinta tässä kaikessa on se, että asialla huhutaan olleen Coca-Cola, joka olisi palkannut kyseisen puolisotilaallisen joukon. Rahan takia tietenkin.
Eroamaan pakotetuille työntekijöille oli nimittäin maksettu noin 320-340 euron suuruista kuukausipalkkaa. Kun tehdas avattiin pari kuukautta myöhemmin uudelleen, oli uusien työntekijöiden kuukausipalkka ainoastaan noin 110 euroa.
Mitään kiistatonta todistusaineistoa Coca-Colan osallisuudesta ei ole olemassa, mutta yhtenä konkreettisena osoituksena on pidetty sitä, ettei yritys pyrkinyt millään tavalla ratkaisemaan tehtaassa tapahtunutta murhaa. Raskauttavana tekijänä pidetään myös sitä, että Bebidaksen työntekijät olivat vaatineet hieman aiemmin kohennusta työolosuhteisiinsa. Kaiken kukkuraksi ainakin neljä muuta työntekijää murhattiin samankaltaisessa tilanteessa ja loput irtisanoutuivat saamansa uhkauksen edessä.
Vuonna 2001 Sinatrainal-liitto haastoi Coca-Colan ja Bebidaksen oikeuteen, mutta tämä esitys hylättiin.
Coca-Cola myy Coca-Colaa ihmisten tietämättä asiasta
Vuonna 1977 Coca-Cola lähti valloittamaan Intian markkinoita. Yrityksen suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet odotetulla tavalla, sillä vain harvat ihmiset ostivat tuotetta.
Epäonnistuneen lanseerauksen myötä yritys teki melkoisesti tappioita, ja lopulta Coca-Cola veti tuotteensa pois Intian markkinoilta välttyäkseen suuremmilta taloudellisilta menetyksiltä.
Näihin samoihin aikoihin Intian markkinoille ilmestyi toinen kolajuomaa tuottanut yritys, Thums Up. Kyseessä oli paikallinen intialainen yritys ja paikalliset ihmiset ottivat sen paljon positiivisemmin vastaan kuin Coca-Colan. Niinpä Coca-Cola päätti ostaa yrityksen, uudelleenbrändätä sen ja siten tämä amerikkalainen jättiyritys sai haluamansa eli Intian markkinat haltuunsa.
Jokainen voi kuvitella Coca-Colan tekemän hankinnan taloudellisen hyödyn, sillä nykyisin Intiassa asuu noin 1,43 miljardia ihmistä – joskaan paikalliset ihmiset eivät tiedä ostavansa aiemmin hyljeksimänsä Coca-Colan tuotetta.
Koulut koukutettiin Coca-Colaan – sitten alkoi kiristys
1990-luvulla Coca-Cola päätti kohdistaa markkinointiaan nuorin koululaisiin. Siitäkin huolimatta, ettei juoman liiallinen nauttiminen ole todellakaan hyvä asia kasvaville nuorille. Yritys ojensi kouluille maukkaita summia rahaa ja sai siten oikeuden myydä tuotettaan oppilaille.
Kun juoma oltiin saatu kouluihin, alkoi tietynlainen kiristys. Mikäli koulu ei myynyt riittävästi Coca-Colan tuotteita, ja sen sijaan kaupaksi meni esimerkiksi maitotuotteita ja erilaisia hedelmämehuja, niin jokainen tällainen myyty tuote pienensi koulun vastaanottamaa rahallista korvausta.
Toisin sanoen The Coca-Cola Company ei maksanut pienempiä summia vain, jos sen omien tuotteiden myynti ei ollut riittävällä tasolla, vaan huomattavasti terveellisemmistä vaihtoehdoista rokotettiin myös; joissain tapauksissa Coca-Cola kielsi tyystin terveellisempien vaihtoehtojen myymisen kouluissa.
Erityisesti taloudellisessa ahdingossa olleet koulut tarttuivat Coca-Colan täkyyn, ja vuonna 2012 peräti 80 prosentilla kaikista Yhdysvaltain julkisista kouluista kerrottiin olevan sopimus joko Coca-Colan tai Pepsin kanssa. Köyhissä julkisissa kouluissa opiskelevat oppilaat ovat ylipäätään heikompiosaisia, minkä myötä terveellisten elämäntapojen noudattaminen on todella haasteellista, sillä roskaruoka on paljon terveellisempiä vaihtoehtoja edullisempaa; Coca-Colaa tämä ei kiinnostanut, vaan he kokivat hetkensä koittaneen ja alkoivat rahastaa asialla.
”Coke” sisälsi kirjaimellisesti sitä itseään – kokaiinia
Coca-Colan on väitetty pitkään sisältäneen kirjaimellisesti huumausainetta nimeltä kokaiini. Luonnollisesti yritys itsessään on pyrkinyt kiistämään tämän väitöksen kaikin mahdollisin tavoin, ja se tekee niin edelleen, vaikka vuonna 1988 yrityksen puhemies myönsi New York Timesille totuuden. Kokaiinia oli Coca-Colassa vuoteen 1929 saakka, sillä tuohon vuoteen saakka se oli täysin laillista.
Coca-Colan reseptiä, joka on edelleen salaisuus, säilytetään tiukasti vartioidussa pankkiholvissa. Reseptissä kerrotaan olevan edelleen tänä päivänä kokalehdessä olevista ainesosista tehtyä uutetta, joskaan narkoottisia ja psykologisia vaikutuksia sisältäviä ainesosia juomassa ei enää ole.
Rahat viljelijöiden selkänahasta – oheistuotteena mm. lääkkeitä
Kuten edellä todettua, Coca-Cola piti aikanaan sisällään kirjaimellisesti sitä itseään – kokaiinia. Reseptiä muutettiin ja Coca-Cola alkoi käyttää juomissaan ainoastaan kokalehden sellaisia ainesosia, joilla ei ole narkoottisia tai psykologisia vaikutuksia. Siinä kohtaa nämä kyseisiä vaikutuksia aiheuttavat ainesosat olisivat niin sanotusti jääneet hyllyille notkumaan.
Mutta toisin kävi: Kokalehtiä Yhdysvaltoihin tuova Stepan Company rupesi ottamaan kokaiinialkaloidit talteen ja valmistaa niistä muun muassa lääkkeitä.
Kun Coca-Cola alkoi kasvattaa suosiotaan, Stepan Company ei pystynyt käyttämään kaikkea alkaloidia lääkkeiden valmistukseen, ja sen myötä osa siitä tuhotaan maan viranomaisten valvovan silmän alla, ainakin paperilla. Ongelmana on kuitenkin se, että tätä alkaloidia voidaan käyttää myös monien muiden asioiden, kuten muun muassa teen, karkkien ja jauhojen valmistamiseen.
Koska Stepan Companylla (lue: The Coca-Cola Companylla) on Yhdysvaltain myöntämä erikoislupa tuoda lähestulkoon ainoana yrityksenä kokalehtiä maahan, ei kyseistä kasvia kasvattavilla maanviljelijöillä Perussa, Boliviassa ja Kolumbiassa ole mitään muuta mahdollisuutta kuin suostua jättimäisen yhtiön sanelemiin hintaehtoihin. Siinä missä Coca-Colan liikevaihto oli vuonna 2024 peräti 47 miljardia dollaria, työskentelevät maanviljelijät lähestulkoon nälkäpalkalla, eikä heillä ole mitään muuta vaihtoehtoa.
Coca-Colan oli määrä olla viiniä ja vaihtoehto morfiinille
Coca-Cola syntyi alun perin biokemistiksi opiskelleen ja apteekkarina työskennelleen John Pembertonin omiin tarpeisiin. Pemberton toimi Yhdysvaltain sisällissodassa etelävaltioiden muodostaman konfederaation everstinä ja haavoittui tulitaistelussa. Haavoittumisensa jälkeen hän jäi koukkuun morfiiniin, jota hänelle määrättiin kipulääkkeeksi.
Pemberton halusi eroon riippuvuudestaan ja halusi kehittää itselleen opiaattivapaan korvikkeen. Lopputuloksena oli niin sanottu kokaiinikoktaili, joka sisälsi sekä kokalehteä että viiniä, ja tuo koktaili oli ensimmäinen koskaan valmistettu Coca-Cola-juoma. Pemberton kuvaili juomaa ”aivoja virkistävänä ja älyllisenä virvoitusjuomana”.
Myöhemmin hän korvasi viinin alkoholittomalla siirapilla ja sitä kautta syntyi nykymuodossaan tunnettu Coca-Cola.
Coca-Cola sisältää edelleen alkoholia
Kuten edellä todettua, oli ensimmäinen koskaan valmistettu Coca-Cola-satsi niin sanottua kokaiinikoktailia – ei siis mikään varsinaisesti nuorille suunnattu virvoitusjuoma, jota lähestulkoon poikkeuksetta meistä jokainen on jossain vaiheessa elämäänsä nauttinut.
Onkin jotenkin huvittavaa, että alkoholi on pysynyt Coca-Colan matkassa kaikki nämä vuodet, vuosikymmenet ja vuosisadat, aina tähän päivään saakka. Coca-Cola nimittäin sisältää edelleen alkoholia. Vaikka Coca-Cola on pyrkinyt kaikin tavoin pitämään salassa reseptinsä ja siihen liittyvät ainesosat, alkoholi on ehdottomasti osa juomaa.
Coca-Colan alkoholipitoisuus selvisi vuonna 2012, kun Ranskan kuluttajaviraston tutkijat löysivät useista eri virvoitusjuomista – myös Coca-Colasta – alkoholia, joskin vain 0,001 prosenttia yhtä litraa kohden. Erikoista tutkimuksessa oli se, että nimenomaan huippusuositut limonadit sisälsivät alkoholia – supermarkettien omat limonadit eivät. The Coca-Cola Company ei kuitenkaan lisää kolajuomaansa alkoholia, vaan se syntyy yrityksen mukaan luonnollisella tavalla juomaa valmistettaessa.
Nainen kuoli Coca-Colaan
Voiko Coca-Colaan addiktoitua ja jopa kuolla?
Uudessa-Seelannissa nainen menehtyi useiden terveydellisten ongelmiensa seurauksena. Paikallisen kuolemansyyntutkijan mukaan tämän vasta 30-vuotiaana menehtyneen naisen terveyshuolista valtaosa oli yhdistettävissä Coca-Colaan. Kyseinen nainen joi joka päivä litrakaupalla tätä suosittua kolajuomaa ja kuolemansyytutkija käytti eri lähteiden mukaan naisen kohdalla sanaa ”Coca-Cola-riippuvuus”.
Joku saattaa tietenkin miettiä, että mahtoiko kyse nyt varsinaisesti olla Coca-Colan aiheuttamasta kuolemasta, mutta kuolemansyyntutkijan mukaan nainen olisi edelleen elossa, mikäli hän ei olisi ollut koukussa juomaan.
Coca-Cola on maailman suurin muovisaastuttaja – aikoo olla myös jatkossa
Meistä kukaan on tuskin voinut välttyä uutisilta siitä, millaisia ongelmia muovi aiheuttaa käytännössä ottaen kaikille tällä planeetalle eläville eläinlajeille, myös meille ihmisille; kaikkein pysäyttävimpiä kokemuksia lienevät kuvat söpöistä luonnon eläimistä, jotka ovat menehtyneet tai ongelmissa muovijätteen vuoksi.
Coca-Cola on vuodesta 2018 lähtien ollut maailman suurin muovisaastuttaja, selviää Break Free From Plastic -ympäristönsuojelujärjestön tarkastuskertomuksesta. Tieto on peräisin useilta kymmeniltä tuhansilta vapaaehtoiselta muovinkerääjältä, yli 50 maasta. Vuonna 2024 Coca-Cola oli vastuussa 11 prosentista maailman muovijätteestä. Toiselle sijalle nousi PepsiCo, jolle kuului 5% kaikesta maailman muovijätteestä.
Coca-Cola tuottaa pelkästään yhden kalenterivuoden aikana yli 3 miljoonan tonnin (paino) edestä muovipakkauksia, ja vaikka yleisesti ottaen kaikki tietävät, millainen ongelma muovi on tälle kauniille maapallollemme ja siellä asustaville eläinlajeille, Coca-Colalla muun muassa viestintäpäällikkönä toimiva Bea Perez on avoimesti kertonut, ettei yrityksellä ole mitään aikomusta muuttaa käytäntöjään. Perustelut? Coca-Colan mukaan tuotteiden käyttäjät pitävät siitä, että pullot ovat uudelleen suljettavissa ja ne ovat kevyitä.
Lue myös:
Yhteiskunta
5 uskomatonta selviytymistarinaa syyskuun 11. päivän terrori-iskuista: Pienetkin sattumat ja onni pelastivat ihmishenkiä
Syyskuun 11. päivän terrori-iskut vuonna 2001 vaativat lähes 3 000 ihmisen hengen ja järkyttivät koko maailmaa. Tuhon ja surun keskeltä nousi kuitenkin myös monta uskomatonta selviytymistarinaa.
Nämä tarinat ovat kertomuksia rohkeudesta, sattumasta ja hyvinkin pienistä arkisista päätöksistä, jotka erottivat elämän ja kuoleman.
Vaikka tuo päivä on jäänyt historiaan valtavana tragediana, niin tämän listan selviytymistarinat muistuttavat myös toisesta puolesta: Ihmisten sinnikkyydestä, urheudesta, elämänhalusta ja valtavasta epäitsekkyydestä.
Brian Clark ja Stanley Praimnath
Brian Clark oli töissä WTC2:n eli etelätornin 84. kerroksessa sijainneen Euro Brokers -yrityksen toimistossa eli juuri siinä kohdassa, johon kaapattu United Airlinesin lento 175 iskeytyi. Pilvenpiirtäjän kerrosten 77 ja 85 väliin rysähtänyt lentokone jätti yli 600 ihmistä loukkuun iskukohtaan ja sen yläpuolella olleisiin kerroksiin. Noista yli 600 ihmisestä vain 18 selvisi. Brian Clark oli yksi heistä.
Clark ja kahdeksan hänen kollegaansa selvisivät lentokoneen syöksymisestä toimistoon. He lähtivät laskeutumaan alaspäin, mutta portaissa vastaantulleet ihmiset ehdottivat kiipeämistä rakennuksen katolle. Alempana oli paljon savua ja liekkejä, ja katolta heidät olisi mahdollista pelastaa. (Suunnitelma oli kohtalokas, sillä ovet katolle olivat lukossa, eikä helikoptereita voitu sankkojen savupilvien ja pilvenpiirtäjän kattoantennien vuoksi edes lähettää pelastustoimiin.)
Kun ryhmä pohti suuntaa 81. kerroksen kohdalla, kuuli Clark vaimeita avunhuutoja. Clark nappasi mukaan työkaverinsa Ron DiFrancescon ja suuntasi tutkimaan kerroksen toimistotiloja löytääkseen huutajan. Muu porukka lähti kipuamaan portaita ylöspäin.
Sankka savu oli kuitenkin liikaa DiFrancescolle, joten hän palasi portaikkoon ja lähti kohti kattoa kuten muutkin hieman aiemmin. Jokin kuitenkin sai hänet muuttamaan mielensä 91. kerroksen kohdalla ja kääntymään takaisin alaspäin – tuo hetken mielijohde pelasti hänen henkensä. DiFrancesco oli viimeinen, joka pakeni ulos etelätornista ennen sen romahtamista.
Samaan aikaan, kun DiFrancesco oli takaisin portaissa, seurasi Brian Clark avunhuutoja Fuji Bankin tiloihin, josta hän löysi Stanley Praimnathin romun alle hautautuneena ja loukkaantuneena, mutta hengissä.
Praimnath oli vain varttia aiemmin lähtenyt etelätornista ulos evakuointikehotuksen johdosta. Rakennus oli pyritty tyhjentämään sen jälkeen, kun kaapattu American Airlinesin lento 11 oli iskeytynyt viereiseen World Trade Centerin pohjoistorniin. Vartijat kuitenkin antoivat luvan palata rakennukseen.
Takaisin toimistoon päästyään Praimnath puhui puhelua ja katsoi ikkunasta pihalle. Hän näki, kuinka lentokone oli tulossa suoraan kohti. Praimnath syöksyi huutaen pöytänsä alle. Ihmeen kaupalla mies selvisi hengissä, kun lentokoneen vasen siipi leikkasi läpi toimiston. Hän oli kuitenkin jumissa seinämän takana eikä nähnyt ulospääsyä tilanteessa; avunhuutaminenkin tuntui turhalta. Mutta näin ei ollut: Brian Clark oli kuullut ja saapunut apuihin.
Clarkin periksiantamattoman kannustuksen avulla Praimnath jaksoi kömpiä ulos romustaläjästä ja etsi jostain voimia kammeta itsensä seinän yli auttajansa luo. Praimnath yritti hyppiä seinän päälle ja Clark yritti toisella puolella ottaa hänen käsistään kiinni. Monien epäonnistuneiden yritysten jälkeen miesten kädet lukittuivat ja he saivat Praimnathin seinän toiselle puolelle.
Miehet aloittivat pitkän laskeutumisen alaspäin.
68. kerroksessa heitä vastaan tuli Euro Brokersilla vartijana työskennellyt José Marrero. Marrero oli jo auttanut useita ihmisiä alempiin kerroksiin ja oli nyt menossa hakemaan lisää väkeä ylemmistä kerroksista. Sankarillinen Marrero ei selvinnyt hengissä.
Päästyään alas ja ulos rakennuksesta, ei miehillä ollut erityistä kiirettä. He kävelivät Trinity Church -kirkolle, jossa Praimnath liikuttui. Hän kiitti vuolaasti Clarkia henkensä pelastamisesta. Mutta tilanne oli sama toisinpäin: Clark koki olevansa hengissä niinikään Praimnathin ansiosta – ellei hän olisi lähtenyt etsimään avunhuutajaa, olisi hän ehkä lähtenyt muiden kanssa kohti kattoa.
Miesten jutellessa se sama World Trade Centerin etelätorni, josta he muutamia minuutteja sitten olivat kävelleet ulos, sortui romahtaen heidän silmiensä edessä.
Genelle Guzmann-McMillan
Genelle Guzmann-McMillan voi tehdä ja saavuttaa elämässään mitä tahansa, mutta hänet tullaan aina tuntemaan viimeisenä selviytyjänä, Last Survivor.
Guzmann-McMillan oli syyskuun 11. päivänä työpaikallaan Porth Authorityn toimistolla World Trade Centerin pohjoistornin 64. kerroksessa. Kun lentokone iskeytyi rakennukseen 93. ja 99. kerrosten väliin ja koko pilvenpiirtäjä tärisi törmäyksen voimasta, kuvitteli Guzmann-McMillan sen olleen maanjäristys. Sellaiseen hän oli tottunut kotimaassaan Trinidad ja Tobagossa.
Muutamat työkaverit lähtivät välittömästi toimistolta, mutta toiset – Guzmann-McMillan mukaan lukien – halusivat selvittää, mitä on tapahtunut. Heillä oli hiljattain ollut harjoitus hätätilanteiden varalle, ja koska hälyttimet ja hätävalot eivät olleet päällä, ei kyseessä varmaankaan ollut mikään paha tilanne. Mutta sitten toimistolle jääneet avasivat kokoushuoneessa television ja tapahtumien karmeus oli päivänselvää.
Hätänumeroon soitettaessa virkailija kehotti kaikkia jäämään paikoilleen – apua olisi tulossa. Sitten rakennus tärisi taas. Viereinen etelätorni oli sortunut. ”Ajattelin, että sama tapahtuu meillekin. Emme pääse täältä hengissä.”, muistelee Guzmann-McMillan miettineensä. Ei ollut aikaa odotella apua, joten he lähtivät laskeutumaan portaita alas.
Guzmann-McMillanilla oli jalassaan korkeakorkoiset saappaat, jotka hän pysähtyi 15. kerroksen tienoilla riisumaan. Samalla hetkellä pohjoistorni romahti heidän niskaansa.
”Pöly, pimeys… kaikki sortui ja tuli alas rytinällä. Se tapahtui hyvin äkkiä.”, kertoo Guzmann-McMillan.
Guzmann-McMillan tuli jonkun ajan päästä tajuihinsa ja huomasi olevansa pahasti jumissa. Hänen vartalonsa oli kiertynyt epäluonnolliseen asentoon ja jalat tuntuivat kuin niitä murskattaisiin. Jotain metallista tuntui painautuvan selkään ja pää oli jumissa kahden pilarin välissä. Ei ollut kuitenkaan aika vaipua epätoivoon.
”Päätin pysyä valppaana. Kuulin radiopuhelimet. Kuulin paloautot. Mutta jostain syystä en saanut sanottua mitään. Vaikka kuinka yritin ja halusin, en saanut huudettua apua.”
Hän ei ollut uskonnollinen ennen terrori-iskuja, mutta sinnitellessään valveen ja unen rajamailla pimeässä loukkussaan, hän rupesi rukoilemaan toista mahdollisuutta elämään. Guzmann-McMillan kadotti ajan tajun ja toivoi vain näkevänsä vielä tyttärensä.
Kuin ihmeen kaupalla toiveisiin vastattiin, sillä pelastajat löysivät hänet rojun keskeltä. Nainen vietti kuukauden sairaalassa, jossa hänen ruhjeitaan ja palovammojaan hoidettiin. Pahiten oli vaurioitunut toinen jalka, joka oltiin hyvin lähellä amputoida. Henkiset vammat olivat kuitenkin pahimmat, sillä kukaan toimistolta yhdessä lähteneestä työporukasta ei selvinnyt hengissä.
Guzmann-McMillan oli jumissa 27 tunnin ajan. Hän oli viimeinen elävänä löydetty henkilö WTC:n raunioista.
Michael Hingson ja Roselle
Quantumin myyntijohtaja Michael Hingson oli kollegoidensa kanssa valmistelemassa päivän seminaareja pohjoistornin 78. kerroksessa, kun lentokone iskeytyi rakennukseen räjähtäen. Koko 110-kerroksinen pilvenpiirtäjä kallistui törmäyksen voimasta.
Hingsonin toimistolla oltiin varmoja, että loppu oli tullut – työkaverit jättivät toisilleen itkuisia hyvästejä. Hingson oli myös itse vakuuttunut, että kuolisi hetkenä minä hyvänsä.
Mutta yhtäkkiä 417-metrinen rakennus suoristui. Helpotus oli kuitenkin tilapäinen, sillä kukaan ei tiennyt, mitä oli tapahtunut. Järkyttyneet huudot voimistuivat, kun romua ja miljoonia palavia papereita satoi ikkunoiden ohi kuin tulinen vesiputous. Yhteistuumin todettiin, että oli evakuoinnin aika.
Hingson oli aina ollut tarkkaavainen paloharjoituksissa ja tiesi, että hissejä on vältettävä. Vaikka Hingson oli sokea, luottivat työkaverit hänen ohjaukseensa; olihan hänellä paras mahdollinen apu – opaskoira Roselle.
Hingson on jälkeenpäin kertonut haastatteluissa, että kaiken sekasorron keskellä 3-vuotias labradorinnoutaja Roselle istui hänen vierellään kuin mitään ei olisi tapahtunut: ”Se ei välittänyt räjähdyksestä, palavasta romusta tai ihmisten hätääntyneistä huudoista.”
Hingsonin mukaan Roselle ei tuntenut pelkoa, sillä se olisi peloissaan toiminut eri tavalla: ”Roselle ja minä olimme joukkue, ja minä luotin siihen. Annoin ”eteenpäin”-käskyn ja niin se johdatti minut ulos toimistosta ja kohti portaita.”. Edessä oli piinavat 1463 rappusta.
Kun ryhmä laskeutui portaita, liittyi porukkaan koko ajan lisää väkeä. Välillä heidän ohitseen kiirehti pelastushenkilökuntaa kuljettaen pahoin palaneita uhreja. Moni sanoo, että Hingson on onnekas ollessaan sokea, sillä hän säästyi kaiken kauheuden näkemiseltä. Mies itse on kuitenkin eri mieltä ja kertoo omaavansa erittäin värikkään mielikuvituksen.
Kuumuus, savu, loukkaantuneet ihmiset, sprinklerit, meteli, huuto, itku… Ryhmä joutui pysähtymään useaan otteeseen järkytyksen ja uupumuksen iskiessä. Rosellen läsnäolo auttoi tässäkin ja muutama silitys sen turkin läpi rauhoitti pakenijoita kummasti. Hingson itse pyrki pysymään mahdollisimman tyynenä, sillä se tiesi, että jos Roselle aistisi omistajansa hädän, keskittyisi se enemmän tähän kuin johdattamaan porukan ulos rakennuksesta.
”Vaikka kaikki muut ympärillä olivat paniikissa, niin Roselle oli täysin keskittynyt työhönsä. Vaikka romua lensi ja tavaraa osui myös meihin, pysyi Roselle rauhallisena.”.
Laskeutuminen kesti lähes tarkalleen tunnin, mutta lopulta Rosellen johdattama 30-henkinen joukko oli ulkona pohjoistornista. Ei kulunut montaa minuuttia, kun poliisi huusi: ”Menkää pois, se tulee alas”. Hingson muistaa äänet – rikkoutuva lasi, vääntyvä metalli, veret seisauttavat huudot. Ja niin etelätorni sortui.
Roselle jatkoi Hingsonin johdattamista eikä pysähtynyt kertaakaan ennen kuin oli juoksuttanut omistajansa turvaan metroasemalle.
Hingson ja Roselle työskentelivät yhdessä vuoteen 2007 asti, kunnes koira jäi ansaitulle eläkkeelle. Se kuitenkin vietti onnelliset eläkepäivänsä Hingsonin kanssa, kunnes vuonna 2011 se menehtyi mahahaavan vuoksi.
Brian Birdwell
Everstiluutnantti Brian Birdwell työskenteli syyskuun 11. päivänä Yhdysvaltain puolustusministeriön hallintorakennus Pentagonissa. Birdwellin toimisto oli Pentagonin länsisiivessä ja mies työskenteli vain reilun kymmenen metrin päässä siitä kohdasta, johon kaapattu American Airlinesin lento 77 törmäsi.
Siitä alkoi maanpäällinen helvetti, kuten mies itse sitä on nimittänyt. Liekit, savu ja pistävä kerosiinin katku täyttivät huoneet.
Törmäys ei ollut kuten elokuvissa, jossa tulipallo on tulossa kohti ja kaikilla on aikaa paeta. Todellisuudessa kaikki tapahtui sekunnin murto-osissa: koneen ääni, törmäys, räjähdys, lieskat. ”Lentelin ympäriinsä kuin räsynukke ja ensin yritin päästä liikkumaan, mutta lysähdin epätoivosena maahan.”, kertoo mies kokemuksestaan.
Hän makasi toimistonsa lattialla kirjaimellisesti palaen ja verta vuotaen. Yli 60 % hänen kehostaan oli palanut ja keuhkot olivat kärventyneet. Birdwell kertoo tehneensä sovinnon jumalan kanssa ja luovuttaneensa kamppailun selvitymisestä. Hän oli valmis kuolemaan ja odotti vain sitä helpotuksen tunnetta, kun sielu poistuisi ruhjotusta ruumiista.
Niin ei kuitenkaan käynyt.
Hengellisen ajasta ikuisuuteen siirtymisen sijaan Birdwell havahtui kylmiin pisaroihin kasvoillaan. Toimiston sprinklerisysteemi oli aktivoitunut ja vesi oli sammuttanut liekit hänen keholtaan. Muutaman minuutin päästä mies sai avattua silmänsä, kammettua itsensä seinää vasten pystyyn ja käveltyä ulos helvetistään. Ulkona hän sai kipulääkettä ja nesteytystä jalkaterien kautta – ne eivät olleet palaneet.
Kamppailu ei kuitenkaan ollut ohi, sillä hänen vammansa olivat äärimmäisen vakavat. Birdwellille annettiin alle yhden prosentin mahdollisuus selvitä hengissä, joten fyysisen tuskan keskellä hänen täytyi myös hyvästellä perheensä. Mies päihitti kaikki todennäköisyydet.
Seuraavien kolmen kuukauden aikana hän kävi läpi lukemattomia äärimmäisen kivuliaita toimenpiteitä, muun muassa 39 leikkausta, joista osa oli elintärkeitä ja toiset muun muassa pahasti palaneiden kasvojen ja korvien korjausleikkauksia.
Uskomatonta kyllä, Brian Birdwell palasi töihin seuraavan vuoden maaliskuussa.
”Vaikka pelkkä käveleminen oli raskasta pysyvän keuhkovaurion vuoksi, halusin tulla työpaikalle siihen samaan rakennukseen. Menetin työkavereita terrori-iskussa – he eivät enää koskaan tule töihin, mutta minä sain uuden mahdollisuuden.”.
Elise O’Kane
Näppäilyvirhe. Se pelasti Elise O’Kanen varmalta kuolemalta.
Syyskuun 11. päivän terrori-iskuissa oli osallisena neljä kaapattua lentokonetta. Kaksi niistä ohjattiin päin Word Trade Centerin kaksoistorneja, yksi törmäsi Pentagoniin ja yksi oli todennäköisesti tarkoitus lentää päin pääkaupunki Washingtonissa sijaitsevaa Yhdysvaltain kongressitaloa.
Viimeisenä mainittua ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, sillä United Airlinesin lento 93 syöksyi maahan Pennsylvanian maaseudulla. Henkilökunta ja matkustajat olivat pyrkineet ottamaan kaapatun koneen haltuun terroristeilta, mutta nämä ehtivät suunnata koneen nokan kohti maata.
Näissä neljässä lentokoneessa olleiden matkustajien ja henkilökunnan jäsenten kohtalo oli sinetöity sinä hetkenä, kun he astuivat sisään koneisiin. Lennoilla kuoli yhteensä 265 ihmistä (kaappaajia ei ole laskettu tähän mukaan).
Mennään nyt United Airlinesilla lentoemäntänä työskennelleen Elise O’Kanen tarinaan.
United Airlines -lentöyhtiöllä oli käytössä sähköinen työvuorojen varausjärjestelmä. Työvuorot määrättiin yleensä noin kuukautta ennen, joten elokuussa O’Kane kirjautui järjestelmään varatakseen tavanomaisen työmatkansa Bostonista Los Angelesiin. Kirjatessaan vuoroja hän teki kuitenkin inhimillisen näppäilyvirheen ja kirjoitti kaksi numeroa väärin päin.
Seuraavien parin viikon aikana O’Kane sai muuteltua lentoja työkavereidensa kanssa ja saikin vaihdettua kaikki työvuoronsa normaaleihin lentoihinsa; lukuun ottamatta syyskuun 11. päivän aamua. Tuona aamuna hänen piti siis tavallisen Los Angelesin matkan sijaan työskennellä Denveriin suuntautuvalla lennolla.
O’Kane ei kuitenkaan luovuttanut, vaan yritti vielä edellisenä iltana vaihtaa lentoa järjestelmän kautta. Teknologia kuitenkin takkusi ja järjestelmä jumittui. Kun järjestelmä viimein sai O’Kanen pyynnön käsiteltyä, oli kello yhden minuutin yli sen takarajan, johon mennessä vuorojen muutokset piti tehdä. Työvuoropyyntö lennolle numero 175 hylättiin.
O’Kane pihisi kiukusta vielä aamullakin, kun valmistautui työvuoroonsa Loganin kansainvälisellä lentokentällä Bostonissa. Henkilökuntaa kuljettavassa linja-autossa hän istui innokkaan sijaisen Robert Fangmanin vieressä. Fangman odotti kovasti, että pääsisi siemailemaan drinkkiä työvuoronsa jälkeen Kalifornian auringossa. Hänet oli kutsuttu reservistä töihin tuolle lennolle.
”En voi uskoa, että sait sen työvuoron. Yritin vielä vaihtaa sen itselleni eilen illalla.”, tuskaili O’Kane. Mutta Fangmanin aito riemu Los Angelesin lennosta lievitti O’Kanen suuttumusta, joten hän toivotti kollegalleen mukavaa työpäivää.
Sitten oli O’Kanen valmistautua työmatkaan. Juuri ennen kuin hänen lentonsa lähti, sai nousuluvan American Airlinesin lento 11, joka törmäsi myöhemmin WTC:n pohjoistorniin. O’Kanen Denveriin lähteneen lennon jälkeen kiitotielle rullasi United Airlinesin lento 175, jolle nainen oli niin kovasti yrittänyt päästä töihin, ja joka alle tunnin päästä iskettiin WTC:n etelätorniin.
Syyllisyys painoi O’Kanen mieltä. Ilman näppäilyvirhettä ja järjestelmän jumittumista hän olisi ollut lennolla numero 175 – kuten aina muutenkin. Hän olisi kuollut ja sijaistamaan kutsuttu Fangman olisi hengissä.
Vuosia myöhemmin Elise O’Kane onnistui saamaan yhteyden Robert Fangmanin perheeseen. He kehottivat O’Kanea sysäämään kaiken syyllisyydentunnon sivuun, sillä eihän järkyttävä terroriteko ja Fangmanin kuolema tietenkään ollut hänen syytään.
Lue myös:
Yhteiskunta
Rattijuoppo ajoi itseään päin: 10 uskomatonta tosielämän esimerkkiä karman laista – osa 2
Terminä karman laki on varmasti kaikille tuttu. Sehän tarkoittaa sitä, että hyvät teot palkitaan ja pahoista teoista rangaistaan. Listafriikki esittelee nyt todellisia tapahtumia, joissa karman laki on ollut tositoimissa.
Kymmenen kohdan lista on jaettu puoliksi: Viisi tarinaa on pyhitetty sille, kuinka paha saa palkkansa. Näihin tutustumme nyt!
Sitten on olemassa niitä uskomattomia tarinoita, joilla on onnellinen loppu. Lue nuo viisi tarinaa tästä:
Karman laki: 10 uskomatonta tosielämän esimerkkiä niin hyvässä kuin pahassa – osa 1
Tätä on karman laki; menneisyyden teot tulevat jossain kohtaa vastaan, mutta siitä jokainen on itse vastuussa, että millä tavalla.
Uskotko karman lakiin vai onko kaikki vain sattumaa?
Nyt jäi paha maku suuhun
Tämä lista on pyhitetty sellaisille tapauksille, joissa karman laki on antanut ikäville ihmisille samalla mitalla takaisin!
Vaikka bensan hinta voi saada välillä nieleskelemään, niin harvalla kuitenkaan tulee mieleen lähteä varastamaan menovettä jonkun toisen autosta. Vuonna 2016 erään australialaisen miehen auto oli tankkausta vailla, mutta sen sijaan, että olisi kurvannut bensa-asemalle, hän päätti lohkaista osan suuren turistibussin polttoaineesta.
Mies tiesi, että linja-autossa on suuri tankki, ja lisäksi hän tiesi, miten sen saa tyhjäksi. Nykyisin uusien autojen polttoainesäiliöissä on imun estävä läppäsysteemi, joten seuraavaksi kuvailemani tekniikka ei niissä onnistuisi. Ei kannata yrittää.
Tankista saa siis bensiiniä ulos puutarhaletkun avulla: letku laitetaan tankin pohjaan saakka ja sitten toisesta päästä imetään, jolloin neste lähtee liikkeelle. Tarkoitus ei ole imeä bensaa suuhun (tietenkään), vaikka pieni määrä ei myrkytykseen johdakaan.
Mies imaisi menemään, mutta karman laki iski välittömästi vasten kasvoja, kun bensatankin sijaan letku oli laitettu jätevesitankkiin. Varas sai kunnon suullisen ihmisjätteitä, ja voisi sanoa, että ansionsa mukaan. Paskaisen erehdyksen jälkeen varas pakeni paikalta arvatenkin paha maku suussaan.
Länsi-Australiassa sijaitsevassa Lavertonin kaupungissa tapahtunut rikos toi paikalle myös virkavallan, mutta ylikonstaapeli Heath Soutarin mukaan poliisilla ”ei ollut pienintäkään mielenkiintoa” saada varastettua tavaraa takaisin.
Rattijuoppo saa ansionsa mukaan
Kun puhutaan itsekkäimmistä ja kuvottavimmista asioista, mitä ihminen voi tehdä, niin rattijuoppous nousee listalla melko korkealle. Humalassa rattiin menevät eivät vaaranna vain omaa henkeään, vaan myös niin kovin monen muun – ja miten helposti traagiset rattijuoppojen aiheuttamat kuolemat olisi voitu estää. Älä aja, jos juot!
No niin, sitten siirrytään listan kohtaan eli siihen, miten karman laki on mehevällä tavalla näpäyttänyt erästä humalaista kuskia. Maaliskuussa 2018 poliisi kiinnitti Fairfaxin kaupungissa, Yhdysvalloissa, huomiota epämääräisesti liikkuvaan autoon ja pisti pillit ja sireenit päälle, jotta kuski pysäyttäisi tien varteen.
Mies meni kuitenkin paniikkiin, arvatenkin siksi, että tiesi rikkovansa lakia. Sen sijaan, että olisi pysähtynyt, hän hidasti vain vauhtia ja hyppäsi ulos liikkuvasta autosta. Pakomatka loppui kuitenkin lyhyeen, kun tämä järjen jättiläinen juoksi oman autonsa eteen ja joutui ajoneuvonsa töytäisemiseksi. Poliisin oli helppo poimia kolarin uhri matkaan. Onkohan kukaan toinen rattijuoppo ikinä onnistunut ajamaan itseään päin?
Kävi ilmi, että miehellä oli rekisterissään kaksi aiempaa rattijuopumusta, joten poliisin kojelautakameran taltioima sekoilu johti usean vuoden mittaiseen vankeustuomioon.
Varas, joka ansaitsee Darwinin palkinnon
Chicagossa, Yhdysvalloissa, 19-vuotias Terrion Pouncy suunnitteli vuonna 2017 aseellista ryöstöä – ajatuksena oli iskeä useampaan liikkeeseen ja kerätä siten kerralla suurempi potti. Pouncy otti yhdeksi kohteekseen hotdog-vaunun, koska tiesi kaupan käyvän niissä lähinnä käteisellä.
Pouncy osoitti erästä myyjää aseella päähän ja vaati tätä antamaan puhelimen, lompakon ja kaikki kassassa olleet rahat. Henkensä puolesta pelännyt myyjä piteli kuumaa rasvaa sisältänyttä kattilaa käsissään, mutta pudotti sen kaivaakseen lompakkonsa esiin. Tulikuuma rasva läikkyi yli reunojen suoraan Pouncyn päälle, joka yritti välttyä palovammoilta, laittaa asettaan koteloon ja samalla kerätä maahan pudonneita seteleitä. Kaikessa hässäkässä hän ampui itseään. Penikseen.
Pouncy selvisi epäonnistuneesta ryöstöyrityksestä hengissä, mutta vankilatuomion ja silpoutuneen alapään kanssa. Ja miksi otsikossa mainitaan Darwinin palkinto? Vuosittain jaettavat kyseenalaiset kunnianosoitukset on tarkoitettu ihmisilla, jotka eivät pääse siirtämään DNA:taan eteenpäin idioottimaisen kuoleman tai muun onnettoman sattumuksen myötä.
Lue niistä neropateista, jotka ovat voittaneet Darwinin palkinnon:
Darwinin palkinto – 10 idioottimaista voittajaa
Mikä on sopiva rangaistus raiskauksesta?
Vuonna 2013 englantilainen Richard Thomas tuomittiin reilun viiden vuoden mittaiseen vankeusrangaistukseen raiskauksesta. Thomas tunsi uhrinsa ja tiesi tämän syövän unilääkkeitä, joten eräänä yönä hän hiipi luvatta naisen kotiin ja käytti hyväkseen tämän puolustuskyvytöntä tilaa. Raiskaus tapahtui Leigh’n kaupungissa lähellä Manchesteria.
Puolustuksessaan 27-vuotias Thomas vetosi siihen, että oli juonut paljon ja käyttänyt huumausaineita, eikä muistanut tapahtuneesta mitään. Thomas kuitenkin uskoi naisen kertomuksen, jonka mukaan tämä oli herännyt rikoksen ollessa vielä käynnissä. Syyttäjän mukaan uhri jähmettyi pelosta eikä sanaakaan oltu vaihdettu. Sitten Thomas veti shortsit takaisin jalkaan ja poistui yön pimeyteen.
Kun Thomas kuuli tuomiostaan, ei hän reagoinut mitenkään. Karman laki iski kuitenkin vasten kasvoja sellissä, kun poliisi tuli juttusille yllättävän viestin kera. Viesti sai raiskaajan romahtamaan: uhri oli HIV-positiivinen. Asiasta tietämätön Thomas murtui täysin ja pyysi päästä lääkäriin ennen vankilaan siirtämistä.
Hänen puolustusasianajajallaan Virginia Haytonilla ei ollut asiakkaastaan mairittelevaa sanottavaa: ”Tämä on täysin hänen omaa syytään – jos Thomas ei olisi tehnyt rikosta, ei hän olisi päätynyt tällaiseen tilanteeseen”.
Julkisuuteen ei ole kerrottu, mitä Thomasin testitulokset paljastivat.
Haistattelua ja haastattelua
Matt Buckland työskentelee rekrytointiosaston johtajana suuressa, lontoolaisessa Forward Partners -firmassa, joka rahoittaa startup-yrityksiä. Helmikuun 16. päivänä vuonna 2015 Buckland oli matkalla töihin ja maanantainen aamuruuhka metrossa oli melkoinen. Hän väisti erästä naista, mutta tukki samalla hetkellisesti jonkun toisen tien. Tuohtunut kanssamatkustaja tönäisi Bucklandin melkein kumoon ja haistatteli vielä perään.
Bucklandin päivä sujui kangerrelleen alun jälkeen hyvin ja hänellä oli työhaastattelu sovittuna iltapäivälle. Kun haastateltava saapui paikalle, oli rekrytoijalla pokassa pitelemistä: kyseessä oli samainen mies, johon hän oli aamulla törmännyt vähemmän mukavissa merkeissä. Buckland ehti twiitata yhteensattumasta ennen haastattelun alkua ja vihjasi kyseessä olevan karman laki. Twiitti lähti leviämään sillä aikaa, kun Buckland jatkoi ammattilaisen tavoin töitään.
Työnhakija ei osannut yhdistää haastattelijaa aiemmin samana päivänä sattuneeseen välikohtaukseen, mutta Buckland kertoi myöhemmin BBC:n haastattelussa, että nosti kissan pöydälle kysymällä mieheltä, oliko tällä ollut aamulla mukava työmatka. Tilanteelle oli yhteistuumin naurettu. Nimettömänä pysyttelevälle työnhakijalle sopi oikein hyvin, että Buckland kertoi tapahtuneesta julkisuuteen, mutta ei sattuneesta syystä halunnut itse antaa haastattelua medialle.
Työpaikka jäi kuitenkin saamatta, mutta Bucklandin mukaan ei missään nimessä sen takia, mitä metrossa oli tapahtunut. Mies ei vain ollut sitä, mitä firma etsi.
Lue myös:
Karman laki on konseptina varmasti kaikille tuttu. Hyvin yksinkertaistettuna se tarkoittaa sitä, että hyvät teot palkitaan ja pahoista teoista rangaistaan.
Listafriikki esittelee nyt todellisia tapahtumia, joissa karman laki on ollut tositoimissa. Kymmenen kohdan lista on jaettu puoliksi: ensiksi hämmästellään uskomattomia tarinoita, joilla on onnellinen loppu. Näihin tutustutaan nyt.
Jälkimmäiset viisi tarinaa on pyhitetty sille, kuinka paha saa palkkansa. Nämä ovat luvassa huomenna.
Tätä on karman laki; menneisyyden teot tulevat jossain kohtaa vastaan, mutta siitä jokainen on itse vastuussa, että millä tavalla.
Uskotko karman lakiin vai onko kaikki vain sattumaa?
Karman laki vaarallisella rannalla
Vuonna 1965 yhdysvaltalainen Roger Lausier oli äitinsä kanssa viettämässä leppoisaa päivää rannalla Salemin kaupungissa, Massachusettsin osavaltiossa. Neljävuotias Lausier kuitenkin eksyi äidistään ja suuntasi veteen uimaan. Voimakas ja vaaralliseksi tiedetty pohjavirta nappasi hänet pinnan alle ja poika olisi hukkunut, ellei Alice Blaise oisi havainnut hänen uppoamistaan. Blaise sukelsi epäröimättä veteen, veti Lausierin rantaan ja elvytti tämän takaisin elävien kirjoihin.
Kului yhdeksän vuotta. Lausier ei ollut traumatisoitunut lapsuuden tapahtumista, ja nyt 13-vuotias nuorukainen oli samaisella rannalla, jossa vuosia aiemmin tuntematon nainen oli pelastanut hänen henkensä.
Iloinen rantapävä keskeytyi, kun Lausier kuuli jonkun kiljuvan ”mieheni meinaa hukkua!”. Hän hyppäsi läheiseen kumiveneeseen, meloi hädässä olleen miehen luo ja veti tämän kyytiin. Lausier ei tuntenut apua huutanutta naista tai sen puoleen miestä, jonka hän pelasti. Pohjattoman kiitollinen pariskuntakaan ei tunnistanut nuorta sankaria.
Kuten ehkä jo arvasit, ympyrä oli sulkeutunut, sillä pieni poika, jonka Alice Blaise vuosia aiemmin pelasti vedestä ja elvytti, oli nyt maksanut pelastamisensa pyytämättä takaisin. Uskomaton yhteensattuma paljastui vasta seuraavana päivänä, kun Blaise luki tapauksesta paikallisesta sanomalehdestä ja tunnisti nimen.
Mies pelasti lääkärin, joka oli pitänyt hänet keskosena hengissä
Michael Shannon joutui vuonna 2011 liikenneonnettomuuteen, josta kenenkään ei kaiken järjen mukaan pitäisi selvitä hengissä. Rekka kääntyi moottoritiellä Shannonin katumaasturin eteen, eikä hän ehtinyt reagoimaan. Shannon törmäsi rekan kylkeen ja auto meni niin ryttyyn, ettei miehellä ollut mahdollisuutta päästä sieltä omin neuvoin ulos. Kaiken lisäksi auto syttyi palamaan.
Siinä vaiheessa, kun pelastushenkilökunta ehti paikalle, olivat Shannonin jalatkin jo tulessa. Kun palokunta sammutti uhkaavaa paloa, onnistui ensihoitaja Chris Trokey kiskomaan jumissa olleen Shannonin viime hetkellä ulos pelastaen hänet varmalta kuolemalta. Trokey teki tietenkin vain työtään, mutta niin oli tehnyt Michael Shannonkin kolmekymmentä vuotta aiemmin; ja sen takia hän pelastui tuona kohtalokkaana päivänä.
Trokey hoiti Shannonia ambulanssimatkan ajan ja kuuli potilaan nimen vasta sairaalassa. Miestä nimitettiin tohtori Shannoniksi, jolloin Trokey tajusi, kenet oli juuri pelastanut.
Ensihoitajaksi opiskellut Trokey oli syntynyt keskosena vuonna 1981, eikä kukaan uskonut 1,5 kiloa painavan vauvan selviävän. Tai ei kukaan muu kuin lastenlääkäri Michael Shannon, joka vietti monia unettomia öitä pitääkseen pienen Chris Trokeyn hengissä.
Shannon oli ainoa syy siihen, että Trokey selvisi elämänsä ensimmäisistä päivistä ja nyt häntä oli kiittäminen pelastajansa hengestä.
Muutamana päivänä viikossa työskentelevä Michael Shannon ja kolmivuorotyötä tekevä Chris Trokey tapaavat aina kolarin vuosipäivänä illallisen ja ihmettelyn merkeissä; kumpikaan miehistä ei usko korkeampaan voimaan, mutta pelkkä yhteensattumakin tuntuu heistä liian käsittämättömältä.
Trokeysta tuli vuonna 2015 isä, eikä varmastikaan tarvi miettiä, kuka toimii perheen lastenlääkärinä.
Koditon mies palautti sormuksen omistajalleen ja sai elämänsä raiteilleen
Kansas Cityssä, Yhdysvalloissa, asuva Billy Ray Harris eli kadulla ja vietti päivänsä kerjäten rahaa. Vuonna 2013 häntä kohtasi uskomaton onnenkantamoinen.
Yhtenä kauniina päivänä eräs nuori nainen, Sarah Darling, tiputti 55-vuotiaan Harrisin kuppiin muutaman kolikon, mutta huomaamattaan hänen kihlasormuksensa putosi sinne rahojen mukana. Kun koditon Harris huomasi timanttisormuksen, oli hän onnensa kukkuloilla: panttaamalla siitä saisi varmasti sievoisen summa. Mies ei osannut arvatakaan miten paljon, sillä läheisessä korukaupassa sormuksesta tarjottiin 4000 dollaria. Se oli Harrisille kuin lottovoitto, mutta omatunto alkoi kolkuttaa, eikä hän kyennyt myymään korua.
Sen sijaan Harris istui vakipaikassaan ja odotti, että sormuksen vahingossa tiputtanut Darling kävelisi taas ohi. Kun näin kävi, hän kysyi, oliko nainen kenties hukannut sormuksensa.
Darling oli ikionnellinen ja halusi jotenkin korvata Harrisin hyväsydämisyyden ja rehellisyyden. Hän aloitti netissä joukkorahoituskampanjan, jolla toivoi saavansa kerättyä kodittomalle miehelle jonkinlaisen palkkion. Tarina rupesi leviämään kulovalkean lailla ja rahaa virtasi sisään.
Kaiken lisäksi julkisuus herätti huomion myös Harrisin perheessä, josta hän oli etääntynyt yli 16 vuotta aiemmin. Harrisin sisko onnistui löytämään hänet ja otti kaivatun veljensä avosylin vastaan; Harris pääsi myös tapaamaan siskonsa lapset ensimmäistä kertaa ikinä.
Perhesuhteiden lämpenemisen lisäksi Harris sai elämänsä takaisin raiteilleen: hän osti sekä talon että auton ja onnistui löytämään työpaikan. Sarah Darling oli kerännyt hänelle 185 000 dollaria, joka on aika paljon enemmän kuin 4000 dollaria. Se on karman laki: hyvät ja epäitsekkäät teot palkitaan!
Pelastavia enkeleitä tien päällä
Vuonna 2011 Victor ja Ann Giesbrecht ajoivat moottoritietä Wisconsinissa, kun he huomasivat tien varressa auton ja sen vieressä kaksi neuvottomalta näyttänyttä nuorta naista. Lisa Meierin ja Sarah Bergin autosta oli puhjennut rengas, eikä kumpikaan heistä osannut vaihtaa vararengasta.
Giesbrechtit pysähtyivät apuihin ja Victor vaihtoi renkaan. Ennen kuin tiet erkanivat, Sarah Berg sanoi Victorille: ”Luojalle kiitos sinusta”. Siihen mies kommentoi, että ”joku yläkerrassa” oli varmasti tuonut heidät yhteen.
Giesbrechtit jatkoivat matkaa ja myös pulasta pelastetut Meier ja Berg lähtivät takaisin liikenteeseen. He olivat ajaneet vain muutaman kilometrin, kun edessä näkyi tuttu auto tien reunassa ja hysteerinen Ann Giesbrecht huitoi käsiään apua huutaen. Victor oli saanut yllättäen sydänkohtauksen.
Tähdet osuivat kohdalleen, sillä vaikka naiset eivät tienneet mitään autoista, oli Sarah Berg sertifioitu hoitoapulainen. Hän aloitti elvytyksen välittömästi ja jatkoi siihen asti, kunnes Lisa Meierin hälyttämä ambulanssi ehti paikalle. Ellei Victor olisi hyväsydämisenä pysähtynyt auttamaan naisia renkaanvaihdossa, ei hän todennäköisesti olisi selvinnyt hengissä. Victor on varmasti muutaman kerran lähettänyt terveiset ”jollekin yläkertaan”.
Mies, joka pelasti yli 2 miljoonan vauvan hengen
Vuonna 1950, kun australialainen James Harrison oli 14-vuotias, hän joutui vakavaan onnettomuuteen, joka oli hyvin lähellä koitua hänen kohtalokseen. Leikkauksessa Harrisonilta täytyi poistaa toinen keuhko ja hän menetti litroittain verta. Toivuttuaan hän ymmärsi, että oli hengissä kaikkien niiden epäitsekkäiden ihmisten ansiosta, jotka olivat luovuttaneet verta. Niinpä hän päätti heti 18 vuotta täytettyään ryhtyä luovuttajaksi, koska sillä voi pelastaa jonkun hengen.
Ja kylläpä Harrison pelastikin: nimittäin noin 2,4 miljoonaa vauvaa.
Ensimmäisen luovutuskerran jälkeisissä tutkimuksissa lääkärit huomasivat Harrisonin veren olevan hyvin erityislaatuista: se sisälsi vasta-aineita hemolyyttiseen tautiin, jossa raskaana olevan äidin vasta-aineet hyökkäävät syntymättömän vauvan verisolujen kimppuun tuhoten ne. Veriryhmältään RhD-negatiivisen naisen ensimmäinen RhD-positiivisen lapsen odotus sujuu yleensä ongelmitta, mutta seuraavat raskaudet saattavat pahimmillaan johtaa keskenmenoon tai lapsen vakavaan aivovaurioon.
Harrison oli elävä parannuskeino tähän sairauteen. Häntä pyydettiin luovuttamaan veriplasmaansa säännöllisesti, mihin hän tietenkin suostui hetkeäkään epäröimättä – olihan hänenkin henkensä pelastettu luovutusverellä. Koska Harrison luovutti pelkkää plasmaa, kävi hän tekemässä nestemäisen lahjoituksen säännöllisesti kahden viikon välein.
Harrisonin veren avulla tutkijat kykenivät myöhemmin kehittämään hoitokeinon – anti-D-immunoglobuliinin –, jolla saadaan estettyä äidin immunisoituminen ja sitä myötä tulevat komplikaatiot.
Harrison tunnetaan Australiassa lempinimellä Man with the Golden Arm (suom. Mies, jolla on kultainen käsi) ja toukokuun 11. päivänä vuonna 2018 hän luovutti verta 1173. kerran. Se oli myös viimeinen kerta, sillä verenluovutus on lain mukaan kielletty yli 81-vuotiailta.
Ja jos karman laki ei olisi näyttänyt voimaansa jo tarpeeksi, niin mietihän tätä: Harrisonin oman tyttären Tracey Mellowshipin veri on RhD-negatiivista. Kun Tracey aikoinaan tuli raskaaksi, hoidettiin häntä isänsä veriplasmasta eristetyllä immunoglobuliinilla ja hän on sen ansiosta synnyttänyt kaksi tervettä, RhD-positiivista lasta.
Lue myös:
Yhteiskunta
Natsi-Saksa osallistui sota-aikana maaotteluun: 100-vuotiaan Ruotsi-ottelun historiaan mahtuu monenlaisia käänteitä
Tänä viikonloppuna (22.-24.8) kamppaillaan perinteinen yleisurheilun Suomi–Ruotsi-maaottelu. Tukholman Olympiastadionilla on tiedossa tavallista suurempaa urheilujuhlaa, kun maaottelu täyttää 100 vuotta.
Suomi–Ruotsi-maaottelu on ainoa vielä voimissaan oleva kahdenvälinen yleisurheilumaaottelu ja se on usein päättänyt kesän kisakauden. Tänä vuonna tilanne on toinen, kun yleisurheilun MM-kisat järjestetään vasta syyskuussa. Tämä tuo oman lisämausteensa Ruotsi-otteluun, kun Tokion kisakoneeseen on vielä paikkoja jaossa.
Listafriikki ottaa nyt katsauksen maaottelun 100-vuotisen historian alkutaipaleeseen. Urheilijat ovat kisanneet, mutta poliittinen peli on ollut yhtä kiivasta.
Vaikka paljon on tapahtunut radalla ja kentällä, niin maaottelu on aina herättänyt paljon urheilun ulkopuolisiakin tunteita. Kabineteissa on kiehunut aivan alusta saakka!
Erilaisista asemista ensimmäiseen maaotteluun
Yleisurheilumaaotteluita olivat kisanneet sekä Suomi ja Ruotsi jo 1910-luvulla, mutta eivät keskenään. Ruotsi oli kamppaillut esimerkiksi Belgian ja Unkarin kanssa, Suomen kisamatkat suuntautuivat itään Pietariin ja Tallinnaan – oltiinhan edelleen Venäjän vallan alla.
Itsenäistymisen jälkeen Suomella oli vuonna 1922 Ranskaa vastaan historiamme ensimmäinen maaottelu, jossa siinäkin olivat jo taustalla poliittiset vaikuttimet. Suomi oli saanut tukea Ranskalta, kun itsenäistymisen jälkeisinä vuosina Ahvenanmaan tilanteesta päätettiin Kansainliitossa. Toisaalta Ranska halusi pitää hyvät välit Suomeen hillitäkseen Saksan vaikutusvallan leviämistä pohjoiseen.
Kun ensimmäinen Suomi–Ruotsi-maaottelu järjestettiin Helsingissä Eläintarhan kentällä vuonna 1925, kohtasivat toisensa kaksi yleisurheilun silloista huippumaata. Tätä mieltä oltiin lahden kummallakin puolen. Mutta siihen ne yhteneväisyydet sitten loppuivatkin.
Suomi oli hiljattain itsenäistynyt Venäjästä ja vauras Ruotsi vanhana emämaana koki olevansa ylempänä. Ahvenanmaan kohtalokin taisi kismittää länsinaapuria. Ajan henkeen kuuluvasti peliin vedettiin myös rotuteoria ja suomenkielisten suomalaisten alkukantaiset mongolijuuret. Sehän antoi suomalaisille vain enemmän näyttämisen halua ja Suomen miehet ottivat otteluvoiton.
Kekkosen ruotsalaisviha johti pitkään taukoon
Eipä ehditty montaa maaottelua kisailla, kun kabineteissa räjähti ja yleisurheilumaaottelut keskeytettiin kahdeksaksi vuodeksi.
Viimeinen silaus välirikolle oli päätös julistaa yhdeksänkertainen olympiavoittaja Paavo Nurmi ammattilaiseksi, mikä esti Suomen kansallissankarin osallistumisen vuoden 1932 Los Angelesin kesäolympialaisiin. Ruotsalaiset olivat etunenässä ajamassa kieltoa, ja suuri vaikutus oli Kansainvälisen yleisurheiluliiton silloisella ja pitkäaikaisella puheenjohtajalla Sigfird Edströmillä.
Päätös aiheutti keskinäisen kiistan Edströmin ja Suomen yleisurheiluliiton silloisen puheenjohtajan Urho Kekkosen välille. Verisesti tuohtunut Kekkonen päätti, että maaottelut olivat siinä. Ruotsalaisten kanssa ei veljeillä. Kekkonen perusteli päätöstään myös sillä, että maaotteluista oli tullut liian totisia vääntöjä ja ruotsalainen lehdistö suhtautui suomalaisiin vihamielisesti.
Pinnan alla oli kuitenkin kytenyt jo pidempään, sillä Kekkonen ei tunnetusti ollut Ruotsin, ruotsalaisuuden tai ruotsin kielen ylin ystävä. Johtavana urheilupomona hän muun muassa kehotti ruotsinkielisen sukunimen omaavia suomalaisurheilijoita suomentamaan nimensä.
Natsi-Saksa mukana maaottelussa
Vuonna 1940 oli tarkoitus järjestää kesäolympialaiset Japanin Tokiossa, mutta jo pari vuotta ennen h-hetkeä järjestäjät joutuivat sotatilan vuoksi peruuttamaan ne.
Olympialaiset myönnettiin pienelle Suomelle, mutta lopulta vuoden 1940 kisat peruttiin kokonaan. Vaikka Suomessa oli käsillä välirauhan aika, oli talvisota heikentänyt maamme taloustilannetta, ja sota-aika oli luonnollisesti katkaissut kisavalmistelut. Keväällä 1940 sota Euroopassa laajeni, kun Saksa jatkoi uusiin maihin hyökkäämistä – nyt ei ollut olympialaisten aika.
Ruotsi-ottelu oli ollut tarkoitus järjestää vuoden 1939 paluuottelun jälkeen jälleen parin vuoden kuluttua, mutta peruuntuneet kesäolympialaiset antoivat mahdollisuuden päästää upouusi Helsingin olympiastadion tositoimiin.
Ruotsi suostui aikaistamaan maaottelua vuodella, varsinkin kun mukaan kahdenvälisiin kisoihin oli kutsuttu myös Saksa. Se oli Ruotsillekin oiva tilaisuus osoittaa ystävällisyyttä Saksalle, mutta Suomelle suhteiden lähentäminen Hitlerin Saksaan oli elintärkeää Neuvostoliiton uhan vuoksi.
Myös Saksalle lähentyvä suhde Suomeen oli hyödyllinen, kun Hitler joukkoineen jo suunnitteli seuraavan kesän hyökkäystä Neuvostoliittoon. Suomi kuului oleellisena osana tuohon operaatio Barbarossaan. Vaikka Suomi ja Saksa eivät toisessa maailmansodassa olleet virallisesti liitossa, niin jokainen vähänkään historiaan perehtynyt tietää, että käytännössä olimme liittolaisia.
Niinpä oli poliittisesti kannattavaa kutsua Saksa mukaan maaotteluun.
Hakaristiliput lepattivat iloisesti Suomen ja Ruotsin lippujen vieressä, ja Kolmannen valtakunnan urheilujohtaja Hans von Tschammer und Osten istui kutsuvieraskatsomossa Ruotsin kuninkaallisten kanssa pääministeri Risto Rytin, sotamarsalkka Mannerheimin ja Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkosen isännöimänä.
Talvisodan yhtenäinen henki näkyi olympiastadionilla
Kesän 1940 maaottelu oli erityislaatuinen myös siksi, että ensimmäistä kertaa mukaan osallistui myös Suomen Työväen Urheiluliiton urheilijoita.
Talvisodan jälkeinen henki oli ollut jo vahvasti läsnä heinäkuussa 1940 järjestetyissä kaatuneiden muistokisoissa, jotka järjestettiin niin ikään uudella olympiastadionilla. Mukana oli edustajia sekä Suomen voimistelu- ja urheiluliitosta että Työväen urheiluliitosta.
Suomalainen urheilukenttä oli itsenäistymisen ja verisen sisällissodan seurauksena jakaantunut syvästi kahtia: oli valkoiset ja punaiset – SVUL ja TUL.
Työväen urheiluliiton edustajia ei Suomessa otettu mukaan myöskään olympialaisiin, vaan he osallistuivat omiin kansainvälisiin kisoihinsa: työläisolympialaisiin. Useita TUL:in urheilijoita loikkasi SVUL:iin, ei vähiten päästäkseen olympialaisiin, ja moni heistä niitti menestystä uuden järjestön väreissä. Tämä toki loi kuilua syvemmäksi ja lisäsi eripuraa liittojen välillä.
Kun vuoden 1940 kesäolympialaiset päätettiin järjestää Helsingissä, saatiin kahden liiton välille jonkinlainen sopu, ja TUL:in edustajat olisivat olleet mukana kotikisoissa. Niitä kisoja ei siis kuitenkaan koskaan järjestetty.
Mutta tuona kesänä järjestetyssä maaottelussa TUL:in edustajat olivat mukana. Se oli tärkeä askel Suomen yhtenäiselle urheilukentälle. Tämän jälkeen kaikissa kisoissa ja olympialaisissa on ollut mukana kummankin järjestön urheilijoita.
Sodan vaikutus näkyi vuosien ajan myös Suomi–Ruotsi-maaottelussa
Jatkosodan aikana maaotteluita ei kisattu, vaan seuraavan kerran naapurukset kohtasivat Tukholmassa vuonna 1945. Ruotsi voitti selvästi. Keihäänheittäjä Tapio Rautavaaran mukaan maaottelu oli hävitty jo menomatkalla laivalla, kun ”ylensyöneet suomalaisurheilijat kärsivät ähkystä vielä kisapäivinä”. Ankarien sotavuosien jälkeen laivan ateriat olivat olleet harvinaista juhlaa.
Suomi koki seuraavina vuosina rökäletappion toisensa perään, minkä vuoksi maaottelu päätettiin jättää vuonna 1949 kokonaan järjestämättä. Tasoero oli liian suuri. Monet Suomen urheilijat olivat haavoittuneet sodassa, eikä treenaaminen ollut muillakaan ensisijainen aktiviteetti sotavuosien aikana ja heti niiden jälkeen.
Nousu kuitenkin alkoi, ja Helsingin olympialaisia edeltäneenä kesänä 1951 Suomi päihitti Ruotsin mehevästi pistein 216–194. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun kussakin lajissa kisasi kolme miestä kummastakin joukkueesta. Siihen saakka oli menty kahden miehen edustuksella.
Naiset mukaan ensin omine kisoineen
Tuona samaisena kesänä alkoi myös uusi aikakausi Suomi–Ruotsi-maaotteluissa, kun naisetkn pääsivät kisaamaan. Vastustus oli tietenkin suurta, joten samalla kentälle miesten kanssa naisia ei huolittu.
Naisten maaottelut järjestettiin alkuvuosina monesti kolmimaaotteluina Tanskan kanssa, ja kisapaikkoina oli esimerkiksi sellaisia metropoleja kuin Värnamo, Vammala ja Kouvola. Lajikulttuuri oli länsinaapurissa selvästi pidemmällä ja niinpä Ruotsi vei nimiinsä 12 ensimmäistä naisten yleisurheilumaaottelua. Suomi voitti ensimmäisen vasta Pietarsaaren kisoissa vuonna 1963.
Seuraavana vuonna olikin sitten aika siirtyä suuremmille areenoille ja Helsingin vuoden 1964 maaottelussa kentällä nähtiin yhtäaikaa kisaamassa sekä naiset että miehet.
Vaikka miehet olivat tuossa vaiheessa jo vuosien ajan kilpailleet kolmen edustajan voimin kussakin lajissa, oli naisille vuoteen 1983 saakka urheilijoita joka lajissa kaksi. Nykyään kilpaillaan joka tavalla tasavertaisesti.
***
Miten käykään 100-vuotisjuhlaottelussa? Toistaako Suomi viime vuoden onnistumisen, kun sekä miehet että naiset ottivat otteluvoiton? Edellisen kerran tuplavoitto oli nähty 26 vuotta aiemmin. Toivottavasti nyt ei tule yhtä pitkää taukoa.
Lue myös:
-
Yhteiskunta1 viikko sitten10 synkkää salaisuutta Coca-Colaan liittyen!
-
Yhteiskunta1 viikko sittenMontako miljoonaa litraa olutta Oktoberfestin aikana juodaan? 10 faktaa maailman suurimmasta olutfestivaalista
-
Yhteiskunta1 päivä sittenKrapula, internet, pettymyksen tuottavat lapset: 10 erikoista asiaa, joilla on suojeluspyhimykset
-
Tiede6 päivää sittenLöytyykö sinun kehostasi näitä turhia lihaksia? 7 evoluution jäännettä, jotka voi edelleen löytää nykyihmisestä