Yhteiskunta
Äidit, jotka sepittävät tai aiheuttavat lapsilleen sairauden – 10 tapausta välillisestä Münchhausenin syndroomasta
Listafiikki kertoo nyt kymmenestä äidistä, jotka ylettömässä huomiohakuisuudessaan teeskentelivät lapsillaan olevan vakavia sairauksia. Tällainen sairaus on välillinen Münchhausenin syndrooma.
Toiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa saadakseen huomiota ja/tai rahaa. Jotkut vanhemmat menevät jopa niin pitkälle, että he sepittävät tai aiheuttavat omalle lapselleen olemattomia sairauksia ja oireita. Lapsia kiikutetaan lääkäriltä toiselle ja heille vaaditaan lääkitystä, kokeita ja jopa leikkauksia; aivan turhaan. Välillistä Münchhausenin syndroomaa sairastavat saavat tyydytystä siitä, kuinka muut kehuvat heitä huolehtiviksi vanhemmiksi ja monesti he saavat avustuksia ja lahjoituksia. Huomio on kuitenkin paljon yleisempi syy kuin rahanahneus.
Välillinen Münchhausenin syndrooma voi olla myös muilla kuin pienten lasten vanhemmilla, kuten esimerkiksi henkilöllä, joka huolehtii iäkkäästä perheenjäsenestä. Mutta suurin osa uhreista on alle 6-vuotiaita lapsia ja 95 prosentissa tapauksista tekijä on äiti. Välillistä Münchhausenin syndroomaa on nimitetty tappavimmaksi lapsen kaltoinkohtelun muodoksi, sillä julkisesti tunnetuista tapauksista 9 prosenttia on johtanut lapsen kuolemaan.
Teresa Milbrant
Alkuvuonna 2002 yhdysvaltalaisilla Teresa ja Robert Milbrandtilla oli pahoja ongelmia avioliitossaan. Teresa keksi keinon estää Robertia lähtemästä. ”Tiesin, miten paljon Robert välittää tyttärestämme Hannahista, joten ajattelin, että jos Hannah on sairas, ei hän jätä meitä. Sanoin vain, että Hannahilla on syöpä ja seuraavassa hetkessä ihmiset olivat syytämässä meille rahaa”, kertoo Teresa Milbrandt vankilasta käsin.
Teresa kertoi kaikille, että seitsemänvuotiaalla Hannahilla oli leukemia. Hän ajoi hiukset tyttärensä päästä ja pakotti pitämään suojaavaa kasvomaskia. Hannah laitettiin jopa terapeutille, jonka tarkoitus oli auttaa tyttöä valmistautumaan kuolemaan. Hannah luuli olevansa kuolemansairas, sillä hän kuvitteli käyvänsä jatkuvasti hoidoissa. Teresa antoi tyttärelleen aina unilääkkeen ja kun tämä heräsi, kertoi hän lääkärireissun olevan jo ohi. Unilääkkeitä antamalla Teresa sai Hannahin myös vaikuttamaan sairaalta. Tytöllä oli jatkuvasti suuri laastari peittämässä olematonta laskimoporttia, jonka kautta äidin mukaan syöpälääkkeitä annettiin.
Kotikaupunki Urbanassa järjestettiin tempauksia, joiden avulla Milbrandteille kerättiin rahaa. Yksityishenkilöt ja yritykset antoivat perheelle yhteensä yli 30 000 dollaria rahaa tueksi vaikeana aikana. Huijaus kesti yhdeksän kuukauden ajan, kunnes Hannahin opettaja pisti merkille, että tytön hiukset eivät vaikuttaneet tippuvan laikuittain, vaan ne oli leikattu tai ajeltu tasaisesti. Koululta otettiin yhteys lastensuojeluun ja poliisiin, ja Hannah otettiin huostaan.
Teresa tuomittiin 6,5 vuoden vankeusrangaistukseen ja Robert-isä sai vajaan viiden vuoden tuomion, vaikka väittikin kiven kovaan, että ei missään vaiheessa tiennyt tai osannut epäillä Hannahin syöpädiagnoosin olleen keksitty.
Hannah on nyt aikuinen ja voi terapian ansiosta hyvin. Teini-iässä hän kärsi kuitenkin vakavasta masennuksesta ja itsetuhoisista ajatuksista, jotka olivat Teresa-äidin petoksen aiheuttamia. Isänsä kanssa Hannahilla on nykyisin läheiset välit, mutta äidin kanssa hän ei ole missään tekemisissä.
Dee Dee Blanchard
Ehkä maailmanlaajuisesti tunnetuin tapaus välillisestä Münchhausenin syndroomasta päättyi äidin murhaan. Kesäkuussa 2015 Dee Dee Blanchardin ja tämän tyttären Gypsy Rosen yhteiselle Facebook-tilille ilmestyi hyytävä julkaisu: ”That Bitch is dead” eli ”se narttu on kuollut”. Kaksikon kotikaupungissa, Missourin Springfieldissä säikähdettiin, sillä kaikki tunsivat Dee Deen ja Gypsy Rosen. Äitinsä hoitama tyttö oli pyörätuolissa ja vakavasti sairas.
Kun Gypsy Rose syntyi vuonna 1991, oli Dee Dee varma, että vauva kärsi uniapneasta, joten tämä sai hengityslaitteen, vaikka lääkärit eivät testeissä löytäneetkään mitään. Hyvin nopeasti Dee Dee tuli siihen tulokseen, että Gypsyllä oli paljon erilaisia terveysongelmia, joita ei siis oikeasti ollut.
Perheelleen Dee Dee kertoi, että Gypsyllä on kromosomihäiriö, jonka vuoksi tämä joutuu käyttämään pyörätuolia. Gypsy oli letkuruokinnassa ja joutui kuljettamaan mukanaan happisäiliötä. Gypsy ”sairasti” leukemiaa ja Dee Dee ajeli hänen hiuksensa. Tytöllä diagnosoitiin epilepsia, johon määrätyt lääkkeet saivat hampaat putoamaan hänen suustaan. Sairauksien kirjoon kuului myös muun muassa halvauksia, kehitysvamma, sydämen sivuääni, astma, uniapnea ja silmäongelmat. Gypsy kävi läpi lukemattoman määrän leikkauksia ja erilaisia toimenpiteitä; muun muassa osa hänen sylkirauhasistaan poistettiin liiallisen kuolaamisen takia. Myöhemmin Gypsy on kertonut, että Dee Dee oli turruttanut puudutteella hänen ikenensä, jotta sylki valuisi lääkärikäynnillä.
Dee Dee sai pidettyä Gypsyn otteessaan aikuiseksi asti käyttämällä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jotta tämä ei kertoisi olevansa kunnossa. Liiallinen puhuminen olisi paljastanut, että tytöllä ei ole kehitysvammaa.
Reilu parikymppisenä Gypsy alkoi tuntea itsensä yksinäiseksi ja tutustui netin deittisivustolla Nicholas Godejohniin. Suhde paljastui kontrolloivalle äidille, joka suuttui ja rupesi kohtelemaan tytärtään entistä julmemmin. Lopulta Gypsy pyysi Nicholasta tappamaan äitinsä. Ja niin Nicholas puukotti Dee Deen ja pakeni vanhempiensa luokse murhan aikana viereisessä huoneessa odottaneen Gypsyn kanssa.
Sitten Gypsy päätti tehdä kaiken paljastaneen Facebook-päivityksen, sillä uskoi poliisien sen perusteella kuvittelevan, että tekijä oli joku ulkopuolinen. Virkavalta jäljitti Gypsyn IP-osoitteen avulla, joten murhan suunnitellut ja toteuttanut kaksikko jäi nopeasti kiinni.
Gypsy vietiin lääkärin tutkimuksiin, jotta tämän hoito voitaisiin suunnitella pidätyksen ja poliisitutkimuksen ajaksi. Nuori nainen todettiin täysin terveeksi, vain pahasti aliravituksi. Tutkintavankeuden aikana hänen painonsa nousi useita kiloja.
Gypsy Rose Blanchard myönsi syyllisyytensä äitinsä murhaan ja hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen. Oikeus tunsi sääliä kovia kokenutta naista kohtaan, joten tämä säästyi elinkautiselta. Nicholas Godejohn sen sijaan viettää loppuelämänsä telkien takana.
Wendi Michelle Scott
Ennen kuin Wendi Michelle Scott rupesi pahoinpitelemään omaa lastaan, haki hän huomiota teeskentelemällä olevansa itse sairas. Vuonna 2002 Scott ajoi hiuksensa ja kulmakarvansa sekä nyppi ripsensä. Hän liikkui pyörätuolilla tai rollaattorin kanssa. Kuolemansairaaksi itseään väittänyt Scott oli kuitenkin fyysisesti täysin kunnossa. Hänellä oli psyykkinen sairaus, Münchhausenin syndrooma, josta kärsivät teeskentelevät olevansa sairaita saadakseen hoitoa ja huomiota. Scott onnistui huijaamaan niin ystäviään, kollegoitaan kuin aviomiestäänkin.
Kun Scott sai lapsen, loppui omalla terveydellä huijaaminen ja uudeksi kohteeksi valikoitui tytär. Hän myrkytti neljävuotiasta tyttöä magnesiumilla ja laski tältä verta useaan otteeseen. Kahdesti tytön elimistön verimäärä laski puoleen normaalista tasosta ja tämä tarvitsi verensiirtoja pysyäkseen hengissä.
Kymmenet eri lääkärit tekivät kaikki mahdolliset testit ja toimenpiteet selvittääkseen, miksi tyttö menetti verta. Myöskään muille oireille – raju ripulointi, oksentelu, kuumeilu ja korkea syke – ei löytynyt syytä. Kolmen vuoden ajan lääkärit suorittivat kymmeniä operaatioita, joista kaikki olivat turhia. Mutta sitten, jälleen yksien verikokeiden jälkeen, lääkärit havaitsivat veren magnesiumpitoisuuden olevan epänormaalin korkea ja he rupesivat epäilemään myrkytystä.
Scott tunnusti ensin lastensuojeluviranomaisille ja myöhemmin oikeudessa syyllisyytensä tyttärensä pahoinpitelyyn, ja vuonna 2008 hänet tuomittiin 15 vuoden vankeusrangaistukseen. Koko tyttären sairaalassaoloajan Scott oli pitänyt nettipäiväkirjaa toivottomalta tuntuvasta taistelusta hakien ja saaden sympatiaa kasvavalta lukijajoukolta.
Vaikka tytär alkoi pian äidistä erottamisen jälkeen voimaan hyvin, samaan lisää painoa ja käyttäytymään kuin muutkin lapset, ovat arvet ikuiset. Niin henkiset arvet kuin konkreettiset, monien turhien leikkausten jättämät arvet.
Hope Ybarra
Ystävät ja perhe pitivät Hope Ybarraa äärimmäisen urheana ja rakastavana äitinä. Ja juuri sitä Ybarra kaikilla teoillaan haki. Välillinen Münchhausenin syndrooma on aina uhreille hirvittävää, mutta harva tapaus on yhtä puistattava ja omituinen kuin tämä. Siitä riittäisi kerrottavaa omaksi listaksi asti, mutta tässä tiivistetysti mieleltään hyvin sairaan Ybarran tarina.
Ybarra oli kokenut kovia, sillä hän oli vuonna 2001 sairastunut luusyöpään. Syöpä oli levinnyt keuhkoihin ja aivoihin ja tuhosi lopulta hänen kuulonsa. Sairaus oli keksitty, mutta Ybarra piti kulissia yllä kahdeksan vuoden ajan ja kertoi sairastelustaan suositussa blogissaan. Hän jopa opiskeli viittomakieltä ja hankki sisäkorvaimplantin eli leikkauksessa ihon alle asetettavan kuuloapuvälineen; huomion vuoksi, mutta täysin turhaan.
Kun Ybarra sai ensimmäisen lapsensa, kertoi hän perheelleen, että tytöllä oli diagnosoitu CP-vamma. Lapsi joutui käyttämään metallisia nilkkatukia yli vuoden ajan, mutta parantui ihmeellisesti parantumattomasta CP-vammasta, kun perheeseen syntyi toinen lapsi. Toinen tyttö syntyi keskosena ja joutui viettämään elämänsä ensimmäiset kuukaudet sairaalassa.
Pian kotiinpääsyn jälkeen tyttö tuotiin takaisin sairaalaan, sillä tämän paino ei noussut ja Ybarra kertoi tällä olevan ongelmia nielemisen kanssa. Tytölle asennettiin leikkauksessa ruokintaletku. Todellisuudessa äiti oli antanut lapselleen vain liian laihaa äidinmaidonkorviketta eikä tyttö saanut tarpeeksi ravintoa.
Ruokintaletkun kautta Ybarra pakkosyötti tytölle vaarallisia määriä suolaa, sillä hän halusi saada tälle diagnoosin vaikeasta aineenvaihduntasairaudesta, kystisestä fibroosista. Kystinen fibroosi voidaan todeta muun muassa hiestä, sillä sairastavilla erittyy hien mukana runsaasti suolaa. Varmistaakseen väärän positiivisen tuloksen Ybarra suihkutti vielä nenäsumutetta tytön testilaastarin alle. Hikikloriditestin tulos oli positiivinen.
Tytölle asennettiin keskuslaskimokatetri, jotta lääkkeiden anto onnistuisi helpommin. Ybarran uskotaan laskeneen katetrin kautta verta, jotta tyttö vaikuttaisi aneemiselta. Myöhemmin lääkärit ovat todenneet, että tyttö oli kunnossa joka kerta sairaalasta lähtiessä, mutta kärsi pahasta anemiasta aina takaisin tullessaan. Erään kerran tyttö oli hyvin lähellä kuolla anafylaktisen sokin seurauksena, kun väärennetyillä papereilla kemistinä työskennellyt Ybarra oli varastanut työpaikaltaan vaarallisia patogeenejä, joita hän sitten ruiskutti lapseensa. Tyttären verestä löytyi muun muassa Pseudomonas aeruginosa -bakteeria, joka on yleisin keuhkokuumetta aiheuttava bakteeri kystistä fibroosia sairastavilla.
Blogissa riitti lukijoita, mediat tekivät perheestä juttuja, ja tuttavat sekä tuntemattomat hukuttivat kovia kokeneen perheen lahjoihin ja rahallisiin avustuksiin.
Ybarra jäi lopulta kiinni vuosikausien patologisesta valehtelusta ja lastensa kiduttamisesta, kun eräs lääkäri rupesi kyselemään hänen omien terveystietojensa perään. Kun kukaan Ybarran perheestä ei löytänyt minkäänlaisia dokumentteja naisen syövästä tai sen hoidosta, oli intervention paikka ja Ybarra tunnusti kaiken isälleen. Hänen selityksensä oli: ”Minun tai tyttöjen sairastaminen on ainoa hetki, kun aviomieheni huomioi minut millään lailla”.
Vakavasta monielinsairaudesta kärsinyt tyttö todettiin uusissa testeissä täysin terveeksi ja hän toipui vuosien koettelemuksista olosuhteisiin nähden hyvin. Hope Ybarra sen sijaan tuomittiin vuonna 2009 kymmeneksi vuodeksi vankilaan.
Kaylene Bowen-Wright
Vuosien ajan Yhdysvaltain Teksasissa asuva Ryan Crawford yritti saada poikansa Christopherin huoltajuuden, mutta pojan äiti, Kaylene Bowen-Wright, oli eri mieltä. Crawford yritti myös pitkän aikaa vakuuttaa huoltajuuskiistaa käsitelleille tuomareille, että Christopher oli äidin väitteistä huolimatta täysin terve. Aina, kun huoltajuuskäsittely oli ovella, joutui Christopher sairaalaan, joten oikeusistuntoa jouduttiin siirtämään.
Vuonna 2019 Crawford vihdoin sai Christopherin huoltajuuden, kun Bowen-Wright tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankeuteen pojan pahoinpitelystä. Puolustus yritti vedota naisen mielenterveysongelmiin ja vaikka tällä oli todettu välillinen Münchhausenin syndrooma, passitti tuomari Bowen-Wrightin terapian sijaan vankilaan – tuomio oli samanpituinen kuin aika, jonka Christopher oli joutunut tarpeettomasti kärsimään.
Pahoinpitely ja sairauksien keksiminen alkoi Christopherin ollessa muutaman vuoden ikäinen. Vanhemmat eivät enää siinä vaiheessa olleet yhdessä. Bowen-Wright väitti pojalla olevan vain pari vuotta elinaikaa, sillä tämä kärsi terminaalisesta syövästä.
Christopher kävi lääkärissä kahdeksan ensimmäisen elinvuotensa aikana 323 kertaa ja hänelle tehtiin 13 leikkausta. Pojan oireet vaihtelivat erilaisista kouristuskohtauksista äärimmäiseen uupumukseen ja lihasrappeumasairauteen, jonka seurauksena hän joutui viettämään ison osan elämästään pyörätuolissa. Bowen-Wright väitti myös, ettei poika kykene syömään, joten hänelle asennettiin leikkauksella ravintoletku.
Ja tietenkin oli se syöpä, jonka oireet ”huolestunut” äiti osasi kuvailla uskomattoman tarkasti, joten Christopher joutui aina vain useampiin testeihin ja tutkimuksiin. Bowen-Wright keräsi rahaa lukuisilla GoFundMe-kampanjoilla ja matkusteli poikansa kanssa vaikeasti sairaiden lasten toiveita toteuttavan Make A Wish -järjestön piikkiin.
Vuonna 2017 erässä dallasilaisessa sairaalassa vihdoin todettiin, että pojalla ei ole syöpää eikä mitään muutakaan sairautta ja julma äiti saatiin vastuuseen teoistaan.
Lisa Hayden-Johnson
Lisa Hayden-Johnsonin poika, jota äiti kutsui ikävästi ”Britannian sairaimmaksi lapseksi”, syntyi keskosena vuonna 2001. Tämän vuoksi poika joutui olla sairaalassa pitkään hoidettavana ja sai muun muassa kaiken ravinnon letkuruokinnalla. Hayden-Johnson nautti kaikesta sympatiasta ja huomiosta, jota hän sairaan lapsensa vuoksi sai. Kun poika alkoi voida paremmin, halusi äiti huomion jatkuvan ja päätti julmasti pitää pojan sairaana.
Hayden-Johnson kiersi televisio-ohjelmissa kertomassa poikansa harvinaisesta ja hengenvaarallisesta ruoka-allergiasta, jonka vuoksi tämä ei voinut oikeastaan syödä mitään ja kaikki ruoka piti ohjata ravintoletkulla suoraan ohutsuoleen. Kaiken lisäksi poikaraukka kärsi kystisestä fibroosista ja liikkui CP-vamman vuoksi pyörätuolilla. Pojalla oli myös diabetes, nimeämätön neurologinen sairaus, eikä hän myöskään voinut olla yliherkkyden vuoksi auringossa.
Hayden-Johnson uhkaili sairaaloiden henkilökuntaa syytteillä, jos nämä epäilivät väitettyjä oireita ja nainen kertoi pojan äitinä ja sairaanhoitajana (mikä oli valetta), että tietää kyllä paremmin. Naapurit ihmettelivät naisen kertomuksia, sillä silloin tällöin poika nähtiin takapihalla pelaamassa jalkapalloa ja syömässä jäätelöä, mutta kukaan ei uskaltanut avata suutaan, sillä koko maailma vaikutti uskovan sairauksiin.
Nyyhkytarina poiki lahjoituksia niin käteisenä kuin lomamatkoina ja uutena autona. Hayden-Johnson sai myös tukia kymmenien tuhansien eurojen verran vuosittain. Sairaalle pojalle myönnettiin lasten urhoollisuusmitali, jonka jakotilaisuudessa hän pääsi äitinsä kanssa tapaamaan pääministeri Tony Blairia. Koko Britannian huomio ja huoli oli suunnattuna poikaan – ja hänen äitiinsä –, jotka tapasivat myös Cornwallin herttuatar Camillan.
Kuuden vuoden ajan Hayden-Johnson kidutti poikaansa säälimättä ja samalla parrasvaloista nauttien. Sitten vuonna 2007 eräs lastenlääkäri määräsi pojalle tehtäväksi kaikki mahdolliset testit, sillä häntä epäilytti selvän diagnoosin puuttuminen vuosia kestäneestä sairastelusta huolimatta. Testipäivän tullessa Hayden-Johnson marssi poliisiasemalle kertomaan, että hänet oli raiskattu.
Poliisin haastattelu vaihtui kuulusteluksi ja päättyi pidätykseen, kun Hayden-Johnson tunnusti koko likaisen juonensa. Hänet tuomittiin kolmen vuoden ja kolmen kuukauden mittaiseen vankeusrangaistukseen muun muassa lapseen kohdistuneesta väkivallasta. Poika osoittautui täysin terveeksi lukuun ottamatta lievää pähkinäallergiaa.
Kathy Bush
Välillinen Münchhausenin syndrooma on aina traumaattista uhrille, mutta Jennifer Bushin kohdalla näin ei hänen omien sanojensa mukaan ollut. Ehkä siksi, että Jennifer Bush ei kokenut tulleensa äitinsä pahoinpitelemäksi.
Vuonna 1995, kun Jennifer oli kahdeksanvuotias, oli hän ollut sairaalahoidossa yli 200 kertaa ja käynyt läpi yli 40 leikkausta. Jennifer kärsi ruoansulatuselimistön häiriöistä, heikentyneestä vastustuskyvystä ja erilaisista kohtauksista. Monenlaisten terveysongelmien vuoksi häneltä jouduttiin poistamaan sappirakko, umpilisäke ja pala ohutsuolta. Koska Jennifer oli niin sairas, ei hänen vanhempiensa vakuutus enää kattanut hoitokuluja. Tytöstä tulikin keulakuva terveydenhoitouudistukselle ja äitinsä Kathy Bushin kanssa hän oli puhumassa Washingtonissa Yhdysvaltojen kongressille. Jennifer ja Kathy pääsivät tapaamaan myös silloista ensimmäistä naista, Hillary Clintonia.
Hoitajat alkoivat epäillä vilunkipeliä vasta vuosia myöhemmin, kun vaikutti siltä, että Jenniferin kunto romahti aina hänen äitinsä vierailun jälkeen. Eräs hoitajista raportoi nähneensä Kathyn ruiskuttavan jotain tyttärensä suuhun. Poliisi aloitti tutkimukset ja Kathy pidätettiin vuonna 1996, kun eräs toinenkin hoitaja teki virallisen valituksen.
Äitinsä pidätyksen jälkeen Jennifer siirrettiin syömishäiriöihin erikoistuneeseen sairaalaan, jossa lääkärit totesivat järkyttyneinä, että tyttö pystyi syömään täysin normaalisti ja vuosia käytössä ollut ravintoletku poistettiin. Sijaisperheessä Jennifer rupesi voimaan fyysisesti hyvin, mutta vuonna 2015, lähestyessään 30 ikävuotta, hän kirjoitti floridalaisessa Sun Sentinel -lehdessä julkaistun tiedotteen, jossa paljasti kokeneensa sijaisperheessä traumaattisia asioita. Äitiään hän on puolustanut aina ja kertoi lausunnossaan olevansa tämän kanssa nykyisin hyvin läheinen. Kathy ja Jennifer eivät saaneet tavata ennen kuin Jennifer oli täysi-ikäinen.
Kathy Bush istui vankilassa kolme vuotta, kun hänet tuomittiin syylliseksi petokseen ja törkeään lapsen pahoinpitelyyn.
Lacey Spears
Monessa tämän listan tapauksessa uhri on selvinnyt pahoinpitelystä hengissä, mutta toisin kävi viisivuotiaalle Garnett Spearsille.
Koko lyhyen elämänsä ajan Garnett oli äitinsä Lacey Spearsin pahoinpitelemä. Ja koko ajan tuhannet ihmiset kannustivat ja tukivat nuorta yksinhuoltajaäitiä. Lacey Spears kirjoitti blogia ja päivitti ahkerasti kuulumisia Facebookiin. Hän oli aina välittömästi raportoimassa viimeisimmistä käänteistä Garnettin sairauksissa ja hoidossa. Blogi oli perustettu ja pyhitetty Laceyn päättäväiselle pyrkimykselle löytää parannuskeinoja poikaansa vaivanneisiin mystisiin sairauksiin.
Garnett kärsi jatkuvista ruoansulatusongelmista, korkeasta kuumeesta, kohtauksista ja korvatulehduksista. Näiden vuoksi poika oli usein sairaalahoidossa ja hänelle asennettiin ravintoletku suoraan mahalaukkuun. Tammikuussa 2014 Garnett kiidätettiin jälleen kerran sairaalaan, jossa hänen verensä suolapitoisuuden todettiin olevan vaarallisen korkea. Se aiheutti turvotusta ja painetta aivoissa, ja tammikuun 22. päivänä hänet todettiin aivokuolleeksi. Lacey raportoi sairaalapedin viereltä kaiken sosiaaliseen mediaan. Seuraavana päivänä hän päätti irrottaa poikansa hengityskoneesta.
Sairaalassa veren suolapitoisuus herätti lääkäreissä epäilyksiä, joiden perusteella poliisi teki kotietsinnän Spearsien asunnolla. Sieltä löytyi epätavallisen suuri määrä merisuolaa sekä tyhjiä ravintoliuospusseja, jotka testeissä osoittautuivat sisältäneen erittäin suolaista nestettä. Lacey oli siis myrkyttänyt poikaansa ja lopulta aiheuttanut tämän kuoleman.
Lacey Spears pidätettiin, asetettiin syytteeseen ja tuomittiin murhasta vankeuteen. Tuomari alensi elinkautisen tuomion 20 vuoden vankeudeksi, perusteenaan syytetyn sairaus – välillinen Münchhausenin syndrooma.
Blanca Montano
Vuonna 2013 yhdysvaltalainen 23-vuotias Blanca Montano tuomittiin 13 vuodeksi vankeuteen, kun hänet todettiin syyllistyneen lapseen kohdistuneeseen väkivaltaan ja murhanyritykseen.
Kaikki alkoi pari vuotta aiemmin, kun Montano kiidätti helmikuussa 2011 kaksi influenssasta kärsinyttä lastansa, viisikuukautisen tyttövauvan ja tämän vanhemman veljen, Arizonan yliopistolliseen sairaalaan. Testeissä lapsilla todettiinkin suolistobakteeri E. colin aiheuttama infektio. Antibioottihoito tehosi poikaan ja tämä kotiutui pian.
Tyttövauvan kunto sen sijaan heitteli. Tulehdus saatiin aisoihin lääkityksellä, mutta lapsi sairastui aina uudelleen ja uudelleen. Muutamien seuraavien viikkojen aikana tyttö sairastui yhdeksään eri bakteerien aiheuttamaan tautiin. Tehohoidossa olleelle tytölle tehtiin vatsaontelon tähystysleikkaus ja häneltä otettiin luuydinnäyte, mutta toistuville infektioille ei löytynyt selitystä.
Hoitohenkilökunta oli ymmällään ja epäilykset äitiä kohtaan heräsivät hyvin nopeasti.
Tytön huoneeseen asennettiin piilokamera, joka tallensi Blanca Montanon kuvottavat puuhat. Montano nähtiin muutamaan eri otteeseen touhuavan jotain tippaputken kanssa ja ilmeisesti hän oli myös tietoinen kuvauksesta, sillä kertaalleen hän peitti kameran linssin. Poliisi ja lastensuojeluviranomainen soitettiin paikalle.
Kun Montano ei saanut enää tavata tytärtään, alkoi tämän vointi kohentua eikä uusia infektioita enää ilmennyt.
Poliisin tutkimuksissa selvisi, että Montano oli sairastuttanut tyttärensä lisäämällä tämän nestemäisen lääkkeen mukaan pieniä määriä omaa ulostettaan. Se selitti vakavat tulehdukset.
Syyttäjän mukaan Montano haki teollaan huomiota lastensa isältä, jonka kanssa hän ei enää ollut parisuhteessa.
Välillinen Münchhausenin syndrooma -epäily ja kumottu syyte Suomessa
Syksyllä 2018 Keski-Suomen käräjäoikeudessa käsiteltiin harvinaista tapausta, jossa äitiä syytettiin alle kouluikäisen poikansa pahoinpitelystä. Syyttäjän mukaan äiti oli sepittänyt pojalle useita erilaisia oireita ja sairauksia, joiden perusteella lääkärit olivat määränneet täysin turhia testejä, tutkimuksia ja hoitoja. Syyttäjä arveli naisen motiivin olleen välillinen Münchhausenin syndrooma.
Poika oli käynyt läpi useita operaatioita, joista johtuen hänet oli esimerkiksi nukutettu 20 kertaa. Äiti väitti, että poika kärsi ainakin syömishäiriöstä, epilepsiasta ja reumasta, jonka vuoksi hän oli pyörätuolissa. Pojalle oli asennettu ensin nenämahaletku ja myöhemmin mahalaukkuun johtava ruokintaletku. Häntä oli hoidettu muun muassa sytostaateilla sekä reuma- ja epilepsialääkkeillä. Tekoaikaan poika oli ollut 3-6-vuotias ja oikeusjutun aikaan hän oli 9-vuotias.
Syytettynä ollut nainen kielsi syyllistyneensä mihinkään rikokseen, sillä ei ollut itse tehnyt lapselleen mitään, mikä olisi aiheuttanut kipua tai muuta haittaa.
Poliisin mukaan pyörätuolissa ollut poika oli kuulusteluissa innostunut välillä hyppimään ja pomppimaan, ja toipui kuin ihmeen kaupalla päästyään asumaan sijaisperheeseen. Myös pojan esikoulusta annetut lausunnot poikkesivat täysin äidin antamasta kuvauksesta lapsensa terveydentilasta.
Poika ei koskaan tarvinnut pyörätuolia eikä valittanut kivuista. Syömisessä ei vaikuttanut olevan ongelmia, vaan poika maisteli tottelevaisesti kaikkea, kuten esikoulun sääntöihin kuului. Liikkumista ja rajuimpia pelailuja hankaloitti lähinnä vatsan läpi mahaan yhteydessä ollut PEG-nappi. Äiti myös väitti pojalla olevan ADHD ja Aspergerin oireyhtymä, mutta näistä ei kuukausien aikana havaittu koulussa mitään merkkejä.
Lokakuussa 2018 nainen vapautettiin kaikista syytteistä. Käräjäoikeus katsoi, ettei näyttö riittänyt toteamaan, että äiti olisi sepittänyt pojan sairauksia tai oireita. Pahoinpitelyksi väitetyt tutkimukset ja hoidot olivat käräjäoikeuden mukaan perustuneet lääkäreiden itsenäiseen ja asianmukaiseen harkintaan.
Lue myös:
Muiden uskontojen ja erilaisten kulttuurien ikivanhat perinteet voivat vaikuttaa ulkopuoliselle täysin tarpeettomilta ja julmilta, vaikka niiden alkuperään liittyisi hyvää tarkoittava ajatus.
Tämä ei tietysti aina suoraan tarkoita sitä, että perinne olisi ainakaan nykyajan standardien mukaan oikein. Listafriikki otti tälle listalle kuitenkin mukaan vain sellaisia perinteitä, joissa on jossain syvällä taustalla ylevämpi ajatus.
Listan tarkoitus ei ole arvostella kenenkään tapoja tai kulttuuria; ihmetellä toki voimme!
Julkaisemme listan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset brutaalit perinteet voit lukea tästä:
10 brutaalia perinnettä, joita ei uskoisi enää harjoitettavan nykypäivänä – osa 1
Sallekhana
Ulkopuolisille ikivanhan intialaisen uskonnon, jainalaisuuden, eettinen ohjeisto voi vaikuttaa karulta. Kannattajat elävät tiukassa hengellisessä itsekurissa ja välttävät kaikkia fyysisiä nautintoja.
Sallekhana on perinne, johon osallistuu vuosittain noin 500 jainalaista. He nälkiinnyttävät itsensä kirjaimellisesti hengiltä vapauttaakseen sielunsa kuoleman ja jälleensyntymisen kierteestä, ja saavuttaakseen lopullisen autuuden eli nirvanan.
Jos kristityt näkevät ruumiinsa sielun temppelin, on keho jainalaisille sielun vankila. Sallekhana on juhlan aihe, sillä nälkäkuolema johtaa pelastukseen.
Samasta syystä jainalaiset eivät näe sallekhanan olevan itsemurha, sillä itselle ei tehdä väkivaltaa. Kyllä – nälkään kuoleminen on kivuliasta, mutta useimmiten rituaaliin osallistujat ovat loppuhetkillään niin suuren euforian vallassa, että se on toissijaista.
Osallistujien joukossa on sekä munkkeja että maallikoita, sairaita ja täysin terveitä. Pisimmän siirtymisen kävi läpi vuonna 2009 Sadhvi Charan Pragyaji, 60-vuotias munkki, jonka kuoliaaksi nälkiintyminen kesti 87 päivää. Sadattuhannet jainalaiset ympäri Intiaa saapuvat seuraamaan sallekhanaa, ja nälkiintymisvalan antaneita pidetään pyhimyksinä.
Elokuussa 2015 sallekhana kiellettiin osassa Intiaa lailla, mutta korkein oikeus kumosi päätöksen vedoten uskonnonvapauteen ja osallistujien vapaaehtoisuuteen.
Gotmar Mela
Ainakin neljäsataa vuotta vanhassa perinteessä asukkaat intialaisen Jam-joen vastakkaisista kylistä, Pandhurnasta ja Sawargaonista, kokoontuvat vuosittaisen Gotmar Mela -festivaalin viettoon. Keskelle jokea on pystytetty puu, jonka päässä liehuu valkoinen lippu, ja voittajakylä on se, joka saa haettua lipun haltuunsa.
Hankalaksi puuhun kiipeämisen tekee se, että vastapuolet kivittävät toisiaan. Joka vuosi sadat osallistujat loukkaantuvat vakavasti ja historian aikana on tullut lukuisia kuolonuhreja, viimeksi vuonna 2023.
Kyläläisiä on yritetty saada vaihtamaan kivet kumipalloihin, mutta perinne on liian vahva. Festivaalin alkuperästä on erilaisia versioita, mutta erään tarinan mukaan Pandhurnasta kotoisin ollut poika oli rakastunut sawargaonilaiseen tyttöön, mutta kummankin vanhemmat kielsivät avioliiton. Rakastuneet päättivät karata vihille, ja pariskunnan ylittäessä jokea rupesi kummankin kylän väki kivittämään heitä.
Tarina päättyi nuorenparin osalta onnellisesti: lopulta heidän aviotoiveisiinsa myönnyttiin. Kyläläiset sen sijaan ovat siitä lähtien kivittäneet toisiaan hengiltä.
Ikipalin – Sormien leikkaaminen surevalta
Indonesialaisen Dani-heimon keskuudessa on erittäin omalaatuinen perinne, joka liittyy menehtyneen perheenjäsenen suremiseen. Tapoihin kuuluu, että naiset leikkaavat sormenpäänsä irti hautajaisseremonian yhteydessä.
Ennen leikkaamista sormen ympärille sidotaan noin puoleksi tunniksi naru, jonka tarkoitus on puuduttaa ja tehdä operaatiosta ”lähes” kivuton. Katkaisu suoritetaan kirveellä, minkä jälkeen sormenpää poltetaan kiinni, jotta verenvuoto tyrehtyy ja paraneminen voi alkaa. Leikattu pala sen sijaan kuivataan tai poltetaan tuhkaksi; kummassakin tapauksessa jäänteet säilytetään.
Amputaatio symboloi surevan tuskaa, mutta samalla se myös ajaa pois menehtyneiden sukulaisten henkiä, jotka voisivat muuten kummitella kylässä. Vaikka perinne on nykyisin lailla kielletty, ovat todisteet sen harjoittamisesta kaikkien Dani-heimon kylissä vierailevien nähtävillä. Etenkin vanhemmilta naisilta puuttuu osa lähes jokaisesta sormesta.
Ilotulitusfestarit
Taiwanissa, Tainanin kaupungissa, järjestetään vuosittain Beehive Rocket -festivaali, joka suoraan suomennettuna tarkoittaa mehiläispesärakettia. Festivaali on osa kiinalaisen uuden vuoden juhlintaa.
Yleensä ilotulitteita ammuttaessa ollaan hyvin varovaisia, etteivät raketit lennä ketään kohti, mutta Tainanissa asia on päinvastoin. Ilotulitteet kasataan suuriin sylintereihin ja niitä ammutaan kadulla odottavia ihmisiä päin.
Paraatiin osallistujat pyrkivät saamaan mahdollisimman monta räjähtävää osumaa, sillä mitä enemmän, sitä onnekkaampi seuraavasta vuodesta tulee. Kun raketteja ammutaan, hyppivät ihmiset valtoimenaan niitä kohti.
Osa vaaralliseen perinteeseen osallistuvista pukeutuu tulenkestäviin vaatteisiin, kypäriin ja kasvosuojuksiin, mutta toiset (tyhmän) rohkeat vetävät ylleen vain lannevaatteen ja ehkä pyyhkeen suojaamaan silmiä kuumuudelta ja palavilta roskilta. Sanomattakin lienee selvää, että joka vuosi iso osa ilotulitteiden ihmismaalitauluista päätyy sairaalaan hoidattamaan vammojaan.
Festivaali sai alkunsa noin 200 vuotta sitten, kun kaupunkia piinasi vakava koleraepidemia. Tuolloin taudin uskottiin johtuvan pahoista hengistä, joita yritettiin ajaa pois ilotulitteiden avulla. Samalla mahtavan valonäytöksen oli määrä miellyttää jumalia ja saada niiltä suojelusta. Ilotulitusfestivaali on säilynyt tähän päivään saakka, vaikka koleraepidemia saatiinkin kuriin.
Kookospähkinöiden hajottaminen päällä
Intian Tamil Nadussa vietetään aina monsuunikauden alla Aadi Perukku -festivaalia elämää synnyttävän ja ylläpitävän veden kunniaksi. Tuhannet juhlijat kokoontuvat Mahalakshmin temppelille ottaakseen osaa perinteeseen, jossa papit lyövät uskovien päähän kookospähkinöitä. Kaikkien osallistujien on oltava 18-vuotiaita ja vapaaehtoisesti mukana.
Perinne on lähtöisin 1800-luvulta, jolloin britit halusivat rakentaa rautatien kylän läpi. Asukkaat luonnollisesti vastustivat ajatusta, joten britit heittivät vitsinä, että lupaavat kiertää kylän, jos ihmiset rikkoisivat päällään isoja kiviä. Arvaatkin varmaan, että kyläläiset kävivät tuumasta toimeen ja rautatie rakennettiin muualle.
Vaikka kivet ovat vaihtuneet kookospähkinöihin, ovat perinnettä sivusta seuranneet neurologit kauhuissaan. Ihmisen kallo kestää jonkun verran iskuja, mutta jos suurikokoinen kookos ei rikkoudukaan kerralla, voi tuloksena olla jopa vakava aivovamma.
Vuosittain kymmenet osallistujat joutuvat hakeutumaan hoitoon aivotärähdysten ja muiden vammojen vuoksi.
Lue myös:
Erilaisten kultturien tai uskontojen ikivanhat perinteet voivat vaikuttaa ulkopuoliselle täysin tarpeettomalta ja julmalta, mutta niiden takana voi kaikesta huolimatta olla hyvää tarkoittava ajatus.
Se ei tietysti aina suoraan tarkoita sitä, että perinne olisi ainakaan nykyajan standardien mukaan oikein. Listafriikki otti tälle listalle kuitenkin mukaan vain sellaisia perinteitä, joissa on jossain syvällä taustalla ylevämpi ajatus.
Listan tarkoitus ei ole arvostella kenenkään tapoja tai kulttuuria; ihmetellä toki voimme!
Julkaisemme listan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset brutaalit perinteet ovat luvassa huomenna.
Vauvojen viskeleminen
Intiassa harjoitetaan yli 700 vuotta vanhaa vauvojen pudotus -perinnettä.
Karnatakan maakunnassa kaapuihin pukeutuneet papit roikottavat pieniä lapsia käsistä ja jaloista, ravistelevat heitä ja tiputtavat sitten yli 10 metrin korkeudessa sijaitsevalta parvekkeelta alas. Vauvoja ollaan kyllä ottamassa vastaan lakanoiden kanssa, mutta rituaalin vaarallisuudesta voidaan varmasti olla yhtä mieltä.
Pelosta suunniltaan olevia vauvoja viskellään temppelin parvekkeelta joka joulukuu, ja sen on tarkoitus tuoda onnea ja menestystä ilmojen halki liitävälle taaperolle ja hänen perheelleen. Lasten oikeuksia ajavat järjestöt ovat luonnollisesti yrittäneet lakkauttaa perinteen, mutta turhaan: hinduyhteisöt eivät halua luopua hyvää onnea tuovasta traditiostaan.
Mingi
Mingi on Etiopian Omo-laakson ikivanha perinne, jota Kara, Hamer ja Banna -heimot harjoittavat eristäytyneissä kylissään muiden katseilta piilossa.
Mingi tarkoittaa sitä, että lapsi on kirottu ja hänet täytyy tappaa, jotta heimo pysyy turvassa pahoilta hengiltä. Lapsi voi saada kohtalokkaan mingin leiman erinäisistä syistä: hänen ylähampaansa puhkeavat ennen alahampaita, hän murtaa hampaansa tai loukkaa sukuelimiään, hän on syntynyt avioliiton ulkopuolella tai vanhemmat eivät olleet saaneet kylän vanhimmilta siunausta lapsen hankintaan.
Myös vanhemmat voidaan määritellä mingeiksi ja karkottaa kylästä, jos he haraavat yhteisöä vastaan, kun heidän lastaan ollaan nappaamassa. Perinne on raaka ja käsittämätön: ”kirottu” lapsi voidaan hukuttaa veteen, näännyttää hengiltä, jättää villieläinten armoille tai tukehduttaa tunkemalla suu täyteen multaa.
Mingeistä halutaan eroon, koska niiden uskotaan tuovan kyläyhteisöön pahoja henkiä, jotka aiheuttavat kuivuutta, nälänhätää ja sairauksia. Omo-laakson asukkaiden uskomusten mukaan ihmisen vastuulla on koko universumin hyvinvointi, joka alkaa omasta yhteisöstä. Mingi on heille vain välttämättömyys, jolla yritetään taistella suurta kaaosta ja pahaa vastaan.
Mingi on silti vaiettu aihe, eivätkä heimojen jäsenet, joita on yhteensä hieman reilu 200 000, koskaan puhu julmasta traditiosta. Eivät keskenään, eivätkä todellakaan ulkopuolisille. Tarkkoja lukuja on vaikea tietää, mutta vuosittain lapsia tapetaan arviolta noin 300, ja kirous on kohdannut lähes jokaista perhettä jossain vaiheessa.
Etiopian hallitus alkoi vasta 2010-luvulla kieltämään mingi-teloitukset lailla, kun eräs rohkea Kara-heimon jäsen, Lale Labuko, uskaltautui kertomaan traditiosta ulkopuolisille ollessaan sisäoppilaitoksessa. Vaikka perinteen kitkemiseksi on Labukon johdolla tehty paljon töitä, on mingi edelleen voimissaan, joskin sitä harjoitetaan entistä varovaisemmin ja salaisemmin.
Sikojen teurastusfestivaalit
Vuosittainen perinnefestivaali Nem Thuongin kylässä Pohjois-Vietnamissa on tuomiopäivä kahdelle hyvinsyöneelle sialle.
Joka vuosi, kuukalenterin ensimmäisen kuukauden kuudentena päivänä, kyläläiset kokoontuvat seuraamaan rituaalinomaista teurastusta, joka suoritetaan paikallisen suojelusjumalan, Doan Thuongin, kunniaksi.
Tarinan mukaan Doan Thuong oli Lý-dynastian kenraali, joka ajoi kylään hyökänneet tunkeilijat matkoihinsa ja ruokki nälkäiset joukkonsa teurastetuilla sioilla. Lähes tuhat vuotta vanhan perinteen mukaan sikojen veri edustaa hyvää onnea: runsasta satoa, hedelmällisyyttä, taloudellista menestystä ja terveyttä.
Musiikin soidessa kyläläiset marssivat sikojen kanssa paraatissa teurastuspaikalle. Eläimet laitetaan selälleen suuren yleisön edessä, ja niiden jalat vedetään köysillä levälleen. Sitten rituaaliin osallistujat hakkaavat kiljuvat siat miekoillaan keskeltä halki. Kyläläiset rientävät kastelemaan seteleitä pulppuavassa sian veressä laittaakseen ne myöhemmin kotialttareille onnea tuomaan.
La Esperanzan sadeseremonia
Läpi aikojen eri kulttuureissa on palvottu sadetta ja suoritettu erilaisia rituaaleja, jopa tanssittu, jotta jumalat soisivat hyvän vuoden viljelyksille.
Meksikossa, La Esperanzan kylässä, maanviljelijöillä on kovat keinot käytössään. Joka toukokuu, satokauden alussa, miehet laittavat peltonsa kylvökuntoon ja naiset valmistavat massiiviset syömingit, joissa tarjoillaan paikallisia herkkuja. Kyläläiset tuovat ruoat erityiseen juhlapaikkaan, jossa kaikki saavat osansa nyyttikestien tyylisesti.
Seremoniaan kuuluu myös rukoileminen sekä ruoka- ja kukkauhrin antaminen jumalille. Sitten ihmiset kokoontuvat isoon piiriin ja odottavat naapurikylän väkeä saapuvaksi; silloin on juhlien kohokohdan aika.
Kaikenikäiset naiset etsivät naapurikylän naisista sopivan vastustajan ja joukkotappelu on valmis alkamaan. Joskus mukaan lähtevät myös miehet ja lapsetkin, mutta yleensä ne ovat naiset, jotka hakkaavat toisiaan paljain nyrkein.
Ketään ei kiinnosta, kuka voittaa. Vain sillä on väliä, että mahdollisimman monet kasvot on saatu runnottua hajalle ja veri vuotaa valtoimenaan. Nyrkkien heiluttaminen jatkuu yömyöhälle saakka, minkä jälkeen naiset halaavat toisiaan silmät umpeen paisuneina ja nenät murtuneina.
Viimeisenä uhrina jumalille kaikki naisten vuodattama veri kerätään sankoihin ja levitetään pelloille.
Erilaiset kasvisruokafestarit
Thaimaasssa vietetään joka vuoden lokakuussa 9-päiväisiä festivaaleja, joissa juhlitaan kiinalaista uskomusta, jonka mukaan lihasta ja muista nautintoaineista kieltäytyminen kuukalenterin yhdeksäntenä kuukautena edistää terveyttä ja rauhoittaa mieltä.
Varmasti näin onkin, mutta juhlijoilla on hieman erikoinen tapa kunnioittaa alueen eläimiä: sen sijaan, että he pistäisivät paistia vartaaseen, he seivästävät itsensä.
Seremonian tarkoituksena on herätellä jumalia, joiden välikäsinä lävistäjät itsensä näkevät. He pistävät ihostaan läpi peuran sarvia, veitsiä, aseita, sateenvarjoja ja oikeastaan ihan mitä tahansa käteen on löytynyt. Miekka läpi poskesta on klassikko. Osallistujat tulevat vuosi vuodelta uhkarohkeammiksi, ja muun muassa vuonna 2011 juhlinnassa loukkaantui vakavasti 74 ihmistä, ja yksi itsensä seivästänyt valitettavasti menehtyi.
Lue myös:
Tässä tulevat maailman lyhyimmät paikannimet, joita ei oikeastaan voi mitenkään panna järjestykseen, sillä niissä kaikissa on tasan sama määrä kirjaimia: yksi. Niinpä esimerkiksi Suomen lyhyin paikannimi, Ii, jää auttamatta ulos listalta.
Olisiko Suomessa jokin kylä, jossa on vain yksi kirjain? Itse en ainakaan sellaista löytänyt, mutta ehkä lukijoilla on parempaa tietoa, ja Ii joutuu luopumaan lyhyimmän paikannimen tittelistä.
Tässä siis maailman lyhyimmät paikannimet, joiden kirjoittamiseen ei tarvitse mustetta tai näppäilyjä tuhlata.
Å
Kuva: Petr Šmerkl | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Å on varsin yleinen paikannimi Skandinaviassa, mutta kyseessä ei ole joki eli å, vaikka nämä kylät todennäköisesti ovat nimensä läheisistä vesireiteistä saaneetkin. Ruotsissa on monta Åta, joten länsinaapurissa matkanneet ovat saattaneet sellaiseen törmätä. Myös Norjassa ja Tanskassa on monia Ån kyliä.
Esimerkiksi Pohjois-Norjassa on kalastajakylä nimeltään Å. Lofoottien saariryhmän läntisessä kärjessä sijaitsevassa Åssa on hieman reilu sata asukasta, mutta väkeä vaikuttaa olevan paljon enemmän. Å on suosittu turistikohde, sillä se on E10-eurooppatien alku- tai loppupaikka; riippuu lähteekö liikkeelle Lofooteilta vai Perämeren rannalta Ruotsin Luulajasta, joka on tien toinen lähtöpiste.
E10-tie on tunnettu upeista maisemistaan ja erityisesti Lofoottien päässä kesät ovat upeita: yötön yö, vuoret, Norjanmeren tyrskyt ja pienet, punamökkiset kalastajakylät tekevät ajomatkasta lähes taianomaisen.
U
Mikronesian liittovaltio koostuu yli 600 saaresta, joista vain reilu 60 on asuttuja. Yksi näistä on Pohnpei. Pohnpein saarella sijaitsee Mikronesia pääkaupunki Palikir, mutta siellä on myös hallinnollinen alue nimeltään U.
Jokin aika sitten parin tuhannen asukkaan kunta tunnettiin ja nimi kirjoitettiin pidemmässä muodossa Uh tai U mura, mutta kun kirjaimia on tiputeltu pois, niin U mahtuu mukaan tälle listalle.
Paikallisella pohnpein kielellä u tarkoittaa vuorovettä.
D
Sen lisäksi, että Lincoln Cityssä, Yhdysvaltojen Oregonin osavaltiossa, virtaava D on mukana maailman lyhyimpien paikannimien joukossa, niin se oli aikoinaan myös maailman lyhyin joki. Vain 130 metriä ”pitkä” D saa alkunsa pienestä Devilsjärvestä ja päättyy Tyyneenmereen. Joen yli kulkee US Route 101 – lähes koko Yhdysvaltain länsirannikon halki kulkeva, upeilla maisemilla reunustettu valtatie. Kyseisellä road tripillä kannattaa olla siis silmät tarkkana, sillä tämä joen pätkän voi mennä huomaamatta ohi.
Vuoteen 1989 D:llä oli hallussaan Guinnessin maailmanennätys maailman lyhyimpänä jokena, mutta sitten Montanan osavaltiossa virtaava, 61-metrinen Roe vei sen paikan. Kummankin joen lähistöllä asuvat ihmiset kävivät kiivasta kamppailua oman vesireittinsä puolesta antaen hyviä ja huonoja perusteita siitä, miksi kilpakumppanin joki ei oikeastaan edes ole joki ja oma taas on. Lincoln Cityssä ollaan esimerkiksi sitä mieltä, että D onkin ainoastaan 37 metriä pitkä – nousuveden aikaan. Montanasta iskettiin takaisin, kun heidän Roejoestaan löytyi vain 9 metrin mittainen sivuhaara.
Guinnessin ennätystenkirjan toimituksessa nostettiin kädet pystyyn ja vuonna 2006 maailman lyhyimmän joen kategoria poistettiin kokonaan.
E
E on Japanissa, Hokkaidon saaren itäosassa kohoava kerrostulivuori. Maaperätutkimusten perusteella on voitu päätellä, että E on purkautunut useampaan otteeseen ennen ajanlaskun alkua, mutta uinunut sen jälkeen suhteellisen rauhallisena muutaman tuhannen vuoden ajan – lukuun ottamatta 1800-luvun puoliväliä. Marraskuussa 1846 E purkautui tuhoisasti ja valtavat laharit eli mutavyöryt peittivät alleen kokonaisia kyliä. Mutavyöryissä myös kuoli useita ihmisiä.
Reilun 600 metrin korkuinen E purkautui edellisen kerran kesäkuussa 1874, mutta tuolloin vuori sylki sisuksistaan vain lähinnä savua ja höyryä. Sammunut se ei silti todellakaan ole, sillä vuorenrinteiden aukoista tupruttaa tasaisesti savua. Enemmän aktiviisuutta oli ilmassa maaliskuussa 2012, kun E puski höyryä yli sadan metrin korkeuteen. Pieniä maanjäristyksiäkin mitattiin, mutta sitten E taas rauhoittui – ainakin toistaiseksi.
Ö
Ruosin Västernorrlandin läänissä on kylä nimeltään Ö. Tämä Ången kunnan kylä ei nimestään huolimatta ole saari tai sijaitse saarella – ö on siis ruotsiksi saari. Vuonna 2015 Ön asukasluku oli 90, mutta todennäköisesti väkimäärä on siitä vähentynyt.
Ö tunnetaan 1800-luvulta peräisin olevista maatiloistaan, joiden rakennukset ovat säilyneet erityisen hyvin. Juuri muunlaista asutusta Össä ei sitten olekaan, joten lyhyen nimen kylä on täynnä historiallista nähtävää.
Y
Sommejoen varrella, noin parin tunnin ajomatkan päässä Pariisista pohjoiseen, sijaitsee kunta nimeltään Y. Se on pinta-alaltaan vajaat 3 neliökilometriä ja on siis hieman Monacon ruhtinaskuntaa isompi. Asukkaita pienessä Yssä on alle sata, joten tilaa on jokaisella ”pikkuisen” enemmän kuin lähes 40 000 asukkaan Monacossa.
Paikalliset kutsuvat itseään nimellä Ypsiloniens, joka on lainattu kreikkalaisen kirjaimiston Y-kirjainta muistuttavasta ypsilonista.
Ensimmäisessä maailmansodassa Y oli veristen taisteluiden näyttämönä ja iso osa rakennuksista, kuten vanha kirkko, jouduttiin rakentamaan tuhojen jälkeen uudelleen.
O
O on Lounais-Englannin Devonissa virtaava joki. Vaikka tuota Dartjoen sivujokea voi vain venyttäen kutsua joeksi, sillä kuvaavampi termi olisi puro, niin listalle se silti pääsee.
Joen alkuperäinen nimi on tarinan mukaan ollut Ocbroke, joka tarkoittaa kirjaimellisesti tammijokea. Nimessä ei varsinaisesti ole järkeä, sillä tammia alueella ei juurikaan kasva. Toisessa versiossa joki on aiemmin ollut nimeltään Wo, mikä on perua vanhan englannin kielen woh-sanasta. Woh tarkoittaa väärää, kieroa tai mutkaista, mikä taas kuvaisi kiemurtelevaa puroa hyvin.
Paikallisen legendan mukaan On jokilaaksossa eleli keskiajalla lohikäärme, joka piti väen varpaillaan. Alue on tunnettu tinakaivoksistaan, mutta monet kaivosmiehet pelkäsivät työskennellä laaksossa. Karjatilalliset menettivät sadoittain kotieläimiä lohikäärmeen kitaan eikä punasilmäinen peto epäröinyt käydä ihmisenkään kimppuun, jos joku harhautui vaeltamaan yksinään Ota ympäröiville sumuisille nummille. Monet tiesivät kiertää On ja sitä ympäröivän laakson kaukaa.
Kukaan ei oikein tiedä, mitä lohikäärmeelle on tapahtunut; erään tarinan mukaan kyläläiset saivat sen kahlittua ja heitettyä jokeen. Joidenkin mielestä taas lohikäärme elää yhä laaksossa, josta sen karjunnan voi oikein tyyninä öinä edelleen kuulla.
Lue myös:
Yhteiskunta
Raskauden aikana vauvasta äitiin siirtyvät solut saattavat suojata syövältä – 10 yllättävää faktaa äideistä
Äitien kunniaksi paneudumme tällä listalla siihen, miten upeita ja ihmeellisiä tyyppejä he ovat. Hyvää äitienpäivää jo näin vähän etukäteen!
Toukokuun toisena sunnuntaina vietettävä äitienpäivä on maailman kolmanneksi suosituin juhlapäivä, heti joulun ja pääsiäisen jälkeen. Äitienpäivä menisi todennäköisesti uskonnollisten juhlien edelle, jos se olisi kaikkialla maailmassa samana päivänä. Esimerkiksi Malawissa äitienpäivä on lokakuussa, Indonesiassa joulukuussa ja Georgiassa maaliskuussa.
Joka puolella maapalloa juhlitaan äitejä uskonnosta, kulttuurista ja päivämäärästä riippumatta.
Listafriikki keräsi päivänsankareiden kunniaksi faktoja äideistä ja vähän äitienpäivästäkin. Muistetaanhan juhlia näitä supersankareita jokaisena vuoden päivänä ❤️
Äidin aivot muuttuvat
Raskaus muuttaa naisen elämän kokonaisvaltaisesti. Keho käy läpi muutoksia, jotka on helppo havaita paljaalla silmillä, mutta myös aivot muuttuvat. Tutkimusten mukaan jo raskausaikana erittyvä oksitosiinihormoni kääntää naisen aivot äitiysvaihteelle.
Raskausajan hormonit saavat aivoissa aikaan rakenteellisia muutoksia: hermosoluihin syntyy uusia väkäsiä, jotka kasvattavat solun pinta-alaa, ja solut muodostavat uusia synapseja eli liitoksia muihin soluihin. Äidin tiedonkäsittelykyky paranee ja aivot valmistautuvat toimiin, joilla uusi ihminen pidetään hengissä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kapasiteetti olisi pois jostain muualta. Eihän uuden kielen oppiminenkaan tarkoita sitä, ettei sen jälkeen enää osaisi soittaa kitaraa.
Vauvan synnyttyä äidin hormonit ottavat lopullisesti vallan, millä taataan se, että hän keskittyisi vain jälkikasvuunsa. Monet aivojen osat, jotka vastaavat muun muassa tunteista, motivaatiosta, palkitsemisesta ja suunnittelusta, ovat muuttuneet lopullisesti. Kiintymys- ja mielihyvähormonien – oksitosiinin ja dopamiinin – eritys vain kiihtyy vauvaa hoitaessa.
Äidin ei myöskään tarvi olla raskauden kokenut, sillä hormonit ottavat valtaansa vauvan ensisijaisen hoitajan, oli hän biologisesti sukua tai ei. Tutkimuksissa on todettu, että myöskään vanhemman sukupuolella ei ole merkitystä.
Äidin äänet kehittävät vauvan aivoja
Äiti ei ole ainut, jonka aivot muuttuvat. Vauva tietenkin kehittyy kohdussa, mutta vuonna 2015 tehdyn tutkimuksen mukaan äidin äänet ja sydämen syke auttavat lapsen aivoja kasvamaan. Pitkään on toki arveltu, että äidin puhe raskauden aikana vahvistaa vauvan kehitystä, mutta nyt siihen on saatu todisteita.
Tutkimusryhmä otti kokeeseen mukaan 40 vauvaa, jotka olivat syntyneet 8-15 viikkoa etuajassa, ja jotka viettävät suurimman osan elämänsä alusta yksin keskoskaapissa.
Osaan keskoskaapeista asennettiin pienet kaiuttimet, jotka toistivat äidin puhetta ja sydämen ääniä. Äänet oli tallennettu siten, kuin ne kuuluisivat vauvalle kohtuun. Vauvoille soitettiin ääniä kuukauden ajan kolme tuntia päivässä. Kontrolliryhmän vauvat saivat tyytyä kuuntelemaan osaston tavallisia ääniä, kuten useimmat keskoset ennen tätä tutkimusta.
Koejakson lopussa vauvojen aivot kuvattiin. Tutkijat huomasivat, että äidin puheelle ja sydämen lyönneille altistuneiden vauvojen aivojen kuuloalue oli huomattavasti suurempi kuin toisella ryhmällä.
Voidaan siis päätellä, että vauvoille kannattaa raskausaikana jutella niin paljon kuin jaksaa. Yksinpuhelu ei ole enää ollenkaan noloa, vaikka eiväthän odottavat äidit ole koskaan yksin, joku kuuntelee aina.
Äidin puhe rauhoittaa lasta
Äidin puhe ei vaikuta vauvaan vain tämän ollessa kohdussa. Se voi vaikuttaa lapseen yhtä voimakkaasti kuin fyysinen kosketus eli äidin halaus.
Vuonna 2010 julkaistussa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa asetettiin kymmenittäin 7-12-vuotiaita tyttöjä stressaaviin tilanteisiin. Heidän täytyi ratkoa matemaattisia ongelmia ja pitää improvisoituja puheita täysin outojen ihmisten edessä. Kokeeseen osallistuneilla tytöillä havaittiin kiihtynyttä sydämen sykettä ja huomattavaa nousua stressihormoni kortisolin tasossa.
Tukalan kokemuksen jälkeen tytöt jaettiin satunnaisesti kolmeen ryhmään. Yksi ryhmä katsoi neutraaleja tunteita herättävän Pingviinien matka -dokumentin. Toinen ryhmä sai viettää äitiensä kanssa fyysisesti aikaa ja kolmas ryhmä puhui äitiensä kanssa puhelimessa.
Niillä tytöillä, jotka pääsivät halaamaan äitiään, havaittiin nousu oksitosiinin, jo aiemmin mainitun mielihyvähormonin, määrässä. Oksitosiinin erittyminen vähentää kortisolin määrää, ja laskee siten stressitasoa. Sen oli aiemmin uskottu erittyvän vain fyysisen kontaktin seurauksena, mutta yllättäen myös niiltä, jotka soittivat äideilleen, saatiin samanlainen tulos. Elokuvaa katsoneilla ei samanlaista muutosta havaittu.
Useimpien meistä on varmaan helppo allekirjoittaa tutkimustulos. Mikään ei rauhoita samalla lailla kuin puhelu äidille; se saa tukalimmatkin tilanteet tuntumaan vähemmän pahoilta. Iästä riippumatta.
Ensimmäinen äitienpäivä
Yhdysvaltalainen Ann Jarvis oli 1860-luvulla käydyn sisällissodan aikainen aktivisti, joka järjesti pahoin jakautuneessa Virginian osavaltiossa yhteistilaisuuksia, joihin oli kutsuttuna sekä Konfederaation että Unionin joukoissa taistelleiden ja kaatuneiden sotilaiden äitejä. Hän halusi äitien avulla saada luotua yhteisöllisyyttä uudelleen, ja pisti pystyyn vuonna 1868 ”Äitien ystävänpäivä” -komitean.
Äitienpäiväliike ei ottanut tuulta alleen, ja Jarvis menehtyi toukokuun 9. päivänä vuonna 1905, näkemättä ensimmäistäkään äitienpäivää. Hänen tyttärensä Anna Jarvis alkoi kuitenkin lähes pakkomielteisesti jatkamaan äitinsä ajamaa asiaa. Hän järjesti vuosittain äitinsä kuolinpäivän tienoilla muistotilaisuuksia, ja sai määrätietoisella työllä vietyä äitienpäiväaatetta eteenpäin. Muutaman vuoden päästä päivää vietettiin jo laajalti maan joka kolkassa.
Anna Jarvisin periksiantamattomuuden johdosta presidentti Woodrow Wilson julisti vuonna 1914 toukokuun toisen sunnuntain, äitienpäivän, kansalliseksi juhlapäiväksi.
Äitienpäivä Suomessa
Suomeen äitienpäivä tuli opettaja ja kouluneuvos Vilho Reiman ansiosta. Reima oli ollut Yhdysvalloissa matkalla juuri äitienpäivän aikaan vuonna 1910. Parin vuoden ajan hän yritti markkinoida aatetta kotimaassaan, mutta kansa ei innostunut.
Reima ei kuitenkaan luovuttanut, vaan lähti yrittämään uudelleen vuonna 1918, ja kirjoitti Koti-lehteen artikkelin, jossa haastoi kuntia järjestämään sisällissodassa kaatuneitten äideille lämminhenkisiä tilaisuuksia. Reima muistutti jakautunutta kansaa siitä, että vihollisenkin äidillä on sydän, joten juhliin olisi syytä kutsua kunniavieraina kaikkien kaatuneitten äidit. Se loisi ihmisiin uskoa, toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen.
Alavieska oli ainut, joka tarttui haasteeseen. Juhlan otti järjestääkseen joukko kansakoulujen opettajia yhdessä kirkkoherran kanssa. Heinäkuun 7. päivänä järjestettävästä tilaisuudesta ilmoitettiin kirkollisissa ilmoituksissa ja mukaan kutsuttiin kaikki seudun äidit, erityisesti ”maanpuolustuksessa kaatuneiden sankarien äidit”. Tarjoiluksi luvattiin teetä, ”mutta jokaisella olkoon sokeria muassansa”.
Alavieskalaisten äitienpäiväjuhlia ylistettiin myöhemmin Koti-lehdessä ja kerrottiin, että tilaisuudessa pidettiin puheita, laulettiin ja esitettiin kuvaelmia.
Vuonna 1927 äitienpäivä vakiintui nykyiselle paikalleen, toukokuun alkupuolelle.
Äidin läsnäolo saa aivot toimimaan eri lailla
Ajatko autoa eri tavalla silloin, kun äitisi on kyydissä? Mahdollisesti teet sen aivan tietoisilla valinnoilla, mutta ainakin teini-ikäisillä kuskeilla äidin läsnäolo autossa muuttaa aivojen toimintaa.
Vuonna 2015 toteutetussa yhdysvaltalaistutkimuksessa 25:tä teiniä (16-19-vuotiaita, koska maassa saa ajokortin 16-vuotiaana) pyydettiin suorittamaan ajotesti simulaattorilla niin nopeasti kuin mahdollista. Jokaisessa risteyksessä kuskille tuli eteen tilanne, jossa hänen piti päättää pysähtyykö keltaisilla valoilla vai ajaako läpi viime hetkellä. Pysähtymisestä rapsahti kolme lisäsekuntia.
Kun koehenkilöt olivat yksin, ajoivat he keltaisten valojen läpi 55 prosenttia kerroista. Kun heidän äitinsä oli paikalla, väheni määrä 45 prosenttiin.
Se ei kuitenkaan ollut tutkimuksen yllättävin tulos, lähinnä ehkä odotettu.
Aivokuvista voitiin havaita, että yksin ajaessaan teinien aivojen palkitsemiskeskus aktivoitui, kun he ottivat riskin ja kiihdyttivät innoissaan läpi keltaisten valojen.
Äidin ollessa lähistöllä mielihyvähormoni dopamiinia erittävä palkitsemiskeskus aktivoitui, kun kuski teki turvallisen ratkaisun eli pysähtyi valoihin.
Vaikka teini-ikäistä kuskia turhauttaisi pysähtyminen, palkitsevat aivot sellaisesta toiminnasta, jota me odotamme muiden meiltä toivovan. Ja äidithän toivovat lastensa pysyvän turvassa eikä ottavan liian suuria riskejä.
Äiti on henkilökohtainen lääkkeiden valmistaja
Suukottelu ei ole vain ihmisäitien tapa, vaan sitä tekevät kaikki nisäkkäät. Useimmilla eläimillä hellyydenosoitusta vastaa nuoleminen. Se vahvistaa sidettä vauvan ja äidin välille.
Suukottelulla on kuitenkin myös tärkeä tehtävä vauvan puolustuskyvyn kehittymisessä, sillä vastasyntyneen vauvan vastustuskyky on vähäinen. Kun äiti pussailee vauvan poskia, ottaa hän samalla ikään kuin näytteitä taudinaiheuttajista, joita on lapsen kasvoilla. Äidin suusta patogeenit päätyvät nielurisoihin, jotka koostuvat ihmisen puolustusjärjestelmän kivijalasta, imukudoksesta.
Äiti muuttuu vauvan henkilökohtaiseksi apteekiksi, kun hänen valkosolunsa alkavat tuottaa vasta-aineita juuri niille patogeeneille, jotka vauvan kasvoilla majailevat. Rintamaidon välityksellä lapsi saa räätälöidyn puolustuspaketin ulkoisia uhkia vastaan.
Sanottakoon vielä, että myös äidinmaidonkorviketta syövät lapset kasvavat oikein terveinä ja tyytyväisinä. Imetys ei ole mikään äitiyden mittari.
Naisten äänioikeus ratkesi äidin kehotukseen
Vuonna 1919 useat Yhdysvaltojen osavaltiot olivat hyväksyneet naisten äänioikeuden. Jotta äänioikeus tuli lisätyksi liittovaltion perustuslakiin, oli sen oltava hyväksytty 36:ssa osavaltiossa, silloisesta 48:sta. Kesään 1920 mennessä lakimuutoksen oli hyväksynyt 35 ja kaikki roikkui Tennesseen varassa.
Alustavissa keskusteluissa oltiin päädytty umpikujaan edustajien jakauduttua kannoissaan 48-48 tasatilanteeseen. Puhemies päätti ottaa naisten äänioikeuden äänestykseen, ja tuhannet vastaan- ja puolestapuhujat täyttivät Nashvillen kadut.
Muuan 24-vuotias Harry Burn, siihen mennessä nuorin osavaltion lainsäädäntöelimeen valittu edustaja, oli jo päättänyt äänestää lakimuutosta vastaan yhdessä muiden republikaanien kanssa. Juuri ennen äänestystä hän oli kuitenkin saanut äidiltään Febb Burnilta kirjeen, jossa luki:
”Rakas poikani, äänestä naisten äänioikeuden puolesta. Olen odottanut sinun tuovan rohkeasti kantasi esille, mutta vielä en ole sitä nähnyt. Muista olla reipas poika! Siinä kaikki äidiltä tällä erää. Rakkaudella, Mama.”
Harry Burn marssi elokuun 18. päivän äänestykseen punainen ruusu rintapielessään ja äidin kirje povitaskussaan. Punainen ruusu oli vastustajien merkki ja lakimuutosta kannattavat pitivät keltaista kukkaa.
Äänestyksessä Burn sanoi kaikkien järkytykseksi ”aye”.
Niin Tennesseessä laillistettiin naisten äänioikeus ja Yhdysvaltojen perustuslakiin sisällytettiin 19. lisäys, joka takaa yhtäläisen äänioikeuden.
Äiti kantaa lapsiaan ikuisesti sydämessään, kirjaimellisesti
Vauva saa reilu puolet perintöaineksestaan äidiltään, mutta myös hän siirtää osan itseään äidilleen. Vauvan soluja siirtyy kohdun kautta äidin verenkiertoon, josta ne kulkeutuvat muualle elimistöön: rintoihin, sisäelimiin ja joskus ne muuntuvat jopa hermosoluiksi. Monesti vauvan soluja on löytynyt myös sydämestä. Tutkituissa kudoksissa vauvan soluja on ollut noin yksi tuhannesta, aika iso määrä siis.
Äidille vieraiden solujen on ajateltu aiheuttavan joitain autoimmuunisairauksia, mutta tuoreimman tutkimustiedon valossa niiden uskotaan osittain suojaavan häntä vakavilta sairauksilta, kuten syöviltä sekä sydän- ja verisuonisairauksilta. Myös naisilta, jotka eivät ole koskaan olleet raskaana, on löydetty Y-kromosomeja (eli ”mieskromosomeja”) sisältäviä soluja.
Se voi johtua monesta syystä: kohdussa sulautuneesta veljestä tai siitä, että naisen äidiltä on siirtynyt aiemmasta raskaudesta tulleita poikavauvan soluja. Voi myös olla, että nainen on tietämättään ollut raskaana, mutta raskaus on päättynyt spontaanisti hyvin aikaisessa vaiheessa.
Solujen vaihto on siis molemminpuolista, sillä myös äidiltä siirtyy kokonaisia soluja vauvaansa. Ihan niin kuin äidit eivät olisi jo tehneet tarpeeksi meidän puolestamme!
Ei määrä, vaan laatu
Vuonna 2015 tehdyn tutkimuksen mukaan lasten kehitykselle ei ole erityisen merkityksellistä se, kuinka paljon vanhemmat viettävät heidän kanssaan aikaa, vaikka kyse olisi kehityksen kannalta tärkeistä 3-11 välisistä ikävuosista. Teini-ikäisille lapsen ja vanhemman välinen aika sen sijaaan on määrällisesti tärkeämpää; mitä enemmän yhteistä aikaa, sitä helpommin teinit pysyvät poissa pahanteosta.
Pienille lapsille tärkeintä on yhdessä vietetyn ajan laatu. Tutkimuksen mukaan kahdenkeskistä touhua ei tarvitse olla paljon, kunhan se aika on täysin pyhitetty lapselle ilman muita häiriötekijöitä, kuten puhelinta ja tietokonetta. Joten nyt kaikki äidit: huoli ja huono omatunto pois, vaikka et omasta mielestäsi ehtisi koulun, töiden tai harrastusten vuoksi puuhailemaan tarpeeksi lastesi kanssa.
Lue myös:
Joukkosurmat tuovat mieleen sotien kauheudet ja hirvittävät kansanmurhat. Tällä listalla mennään erilaisella näkökannalla, kun ihmisen julmuuden kohteena eivät olekaan oman lajin edustajat vaan viattomat eläimet.
Eläinten massamurhat eivät jää ehkä samalla tavalla historiankirjoihin, mutta niitäkään ei sovi unohtaa. Eläinten tappaminen ravinnoksi on jo pitkään ollut kiistanalainen aihe, mutta Listafriikki ei nyt ota siihen kantaa. Tämän listan joukkosurmat ja teurastukset on tehty aivan muista syistä.
Listan sisältö voi järkyttää, niin kuin sen tietysti osittain kuuluukin.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi kammottavaa eläinten joukkoteurastusta voit lukea tästä:
Top 10 järkyttävät eläinten joukkosurmat – osa 1
Gadhimai-festivaali on maailman pahin joukkoteurastus
Nepalissa viiden vuoden välein järjestettävä Gadhimai-festivaali on maailman suurin joukkoteurastustapahtuma. Juhlinnalla kunnioitetaan hindulaisuuden voiman jumalatarta Gadhimaita, jolle uhrataan satojatuhansia eläimiä. Ei tietenkään lehmiä, mutta kaikki muu on vapaata riistaa, joten uhriksi joutuvat lampaat, vuohet, vesipuhvelit, siat ja kaikki siivekkäät kotieläimet.
Kuukausia ennen vuoden 2009 festivaalia Nepalissa havahduttiin siihen, että vuohia ja lampaita ei ole riittävästi tapettavaksi, joten laajan radiokampanjan avulla maanviljelijöitä kannustettiin myymään eläimiään uhrijuhlaa varten. Kyseisenä vuonna Gadhimain temppelille saapui noin miljoona ihmistä seuraamaan viikkoja kestänyttä teurastusta, jonka aikana tapettiin vähintään 250 000 eläintä. Joidenkin arvioiden mukaan Gadhimai sai uhrilahjana jopa puoli miljoonaa eläintä.
Nopein ja tehokkain teloitustapa on pään leikkaaminen irti terävällä miekalla. Tästä linkistä voi käydä katsomassa suhteellisen ikävän ja yksityiskohtaisen videon festivaalin kulusta.
Temppelin papin Chandan Dev Chaudhuryn mukaan ”jumalatar tarvitsee verta”. ”Jos jollain on elämässään vaikeuksia, leikkaan eläimen kurkun temppelissä ja henkilön ongelmat poistuvat”, kertoo pappi joukkoteurastuksen vaikutuksista.
Ruhot myydään syötäväksi ympäri Nepalia ja Intiaa, joten festivaali on myös suurta bisnestä. Ehkä juuri siksi valtavaa festivaalia ei ole saatu lopetettua, kansainvälisestä painostuksesta huolimatta. Edellisen kerran jumalatar Gadhimai sai veriuhrinsa vuonna 2024.
Eksoottisten eläinten joukkosurma
Vuonna 2011 Zanesvillessä, Yhdysvaltojen Ohiossa, asunut Terry Thompson oli vaikeuksissa. Hän oli jo vuosikymmenen ajan saanut useita varoituksia holtittomasta eläintensä hoidosta ja karkailusta. Kyseessä ei ollut mitä tahansa kotieläimiä, sillä Thompsonin maatilalla yhteensä 56 eksoottiseksi luokiteltua eläintä, muun muassa leijonia ja erittäin uhanalaisia bengalintiikereitä.
Thompson, joka oli Vietnamin sodan veteraani, oli pahoin velkaantunut ja kärsi traumaperäisestä stressihäiriöstä. Kaiken lisäksi sukset olivat hiljattain menneet ristiin vaimon kanssa. Mies turvautui äärimmäiseen ratkaisuun ja päätti oman elämänsä, mutta teki sitä ennen toisenkin täysin ajattelemattoman teon – hän päästi kaikki eläimensä vapaaksi.
Illan jo hämärtyessä kymmenet vaaralliset pedot lähtivät tutustumaan ympäristöönsä, jossa oli paljon ihmisasutusta. Paikallinen poliisi tarttui nopeasti toimeen ja eläimiä yritettiin tainnuttaa, mikä on päivälläkin hankala tehtävä – josko sitten pimeällä.
Sheriffin mukaan ihmiselämät menivät kaiken edelle, joten virkavallalla oli edessään erittäin epämiellyttävä tehtävä: heidän oli pakko ampua kaikki karkulaiset. Poliisit joutuivat moniin läheltäpiti tilanteisiin isojen kissojen kanssa, jotka käyttäytyivät hyvin aggressiivisesti erityisesti tultuaan haavoitetuiksi. Villieläinasiantuntijoiden mukaan kyseessä oli hirvittävä tragedia, mutta kaikki olivat samaa mieltä siitä, että vaihtoehtoja ei ollut.
Aamun valjetessa näkymä oli kuin sotatantereella: 18 bengalintiikeriä, 17 leijonaa, kuusi mustakarhua, kaksi harmaakarhua, kolme puumaa, kaksi sutta ja yksi paviaani oli tapettu. Uhrien joukossa oli myös yksi makaki-apina, joka oli joutunut leijonan kitaan pian vapautuksen jälkeen.
Kuusi eläintä – harmaakarhu, kolme leopardia ja kaksi apinaa – eivät olleet päässeet pakenemaan häkeistään, joten ne selvisivät hengissä ja siirrettiin Columbuksen eläintarhaan.
Puerto Ricon raaka ratkaisu kulkukoiriin ja -kissoihin
Lokakuussa 2007 eläinten ystävät ympäri maailman nousivat barrikadeille, kun medioissa levisi tieto Puerto Ricon toimenpiteistä kulkukoiria ja -kissoja vastaan. Yritys nimeltään Animal Control Solutions palkattiin pormestari Sol Luis Fontanesin toimesta ratkaisemaan Barcelonetan kaupungin ongelma katukoirien ja -kissojen kanssa.
Yrityksen valitsema tapa saa vieläkin raivon partaalle. Sen sijaan, että eläimet olisi otettu kiinni ja sijoitettu löytöeläinsuojiin, ne päätettiin lopettaa; mutta ei mitenkään inhimillisesti, vaan heittämällä ne alas 15-metriseltä sillalta.
Öisessä ratsiassa Barcelonetan köyhimmiltä alueilta napattiin kiinni yli 80 eläintä, joista suurin osa oli kaiken lisäksi ihmisten lemmikkejä. Osa eläimistä hakattiin ja huumattiin, ennen kuin ne viskattiin alas sillalta. Kun asukkaat heräsivät uuteen päivään, joutuivat he etsimään rakkaita lemmikkejään raatojen joukosta.
Kymmenet lemmikkinsä menettäneet nostivat syytteen tappamisesta vastuussa olevaa yritystä vastaan, mutta oikeus totesi pahantekijät lopulta syyttömiksi. Puolustuksen mukaan eläimet oli lopetettu inhimillisesti ja vasta sen jälkeen heitetty sillalta alas. Se ilmeisesti meni valamiehille läpi, vaikka sillan alta oli todistettavasti löytynyt useampia koiria, jotka olivat hengissä, mutta pahoin pudotuksessa loukkaantuneet.
Sodan uhka aiheutti lemmikkien joukkolahtaamisen
Kuva: National Archives | CC BY-SA 4.0 | Kuvaa rajattu
Toisesta maailmansodasta riittää hirvittäviä tarinoita, joista osa on tunnettuja ja osa vähemmälle huomiolle jääneitä. Eräs unholaan jäänyt joukkosurma koskee Ison-Britannian lemmikkejä.
On ihan ymmärrettävää, että ihmisten kokemat kauhut menevät ajatuksissa ja historiankirjoissa edelle, mutta nyt käännetään katseet hetkeksi niihin satoihin tuhansiin kissoihin ja koiriin, jotka tapettiin sotahysterian ollessa pahimmillaan.
Vuonna 1939 brittihallitus aloitti massiivisen kampanjan, jossa kansalaisia kannustettiin hankkiutumaan eroon rakkaista lemmikeistään, jotta nämä eivät joutuisi kärsimään mahdollisissa pommituksissa. Taustalla oli myös ajatus ravinnon riittämisestä, sillä maassa jouduttiin ottaa käyttöön tiukka säännöstely, eikä ruokaa ollut varaa ”hukata” eläimiin.
Kun sota alkoi näyttää väistämättömältä, oli toimintaohje selvä: ”evakuoi lapset, laita pimennysverhot ja tapa kissa”, kertoo historioitsija Hilda Kean BBC:n haastattelussa. Yllä olevassa kuvassa on hallituksen jakama ohjekirja siitä, mikä on kaikkein tehokkain ja inhimillisin tapa lopettaa kotieläimet ja lemmikit. Monet eläinlääkärit veivät toimintansa kaduille ja pystyttivät pöytiä, joiden edessä oli kyltti: ”Ei-toivottujen eläinten inhimillinen lopettaminen”. Siinä lopettaminen kävi käden käänteessä.
Syyskuussa 1939, pian sodanjulistuksen jälkeen, lopetettiin yhden ainoan viikon aikana yli 750 000 lemmikkiä paniikinomaisessa joukkosurmassa. Myöhemmin hallituksen aloitetta on ollut helppo kritisoida, sillä tietenkään kaikki eivät olleet valmiita luopumaan lemmikeistään ja eloon jääneet eläimet selvisivät oikein hyvin sota-ajasta. Lisäksi eläimille perustettiin suojia, joiden turvassa sadat tuhannet hylätyiksi jääneet kissat ja koirat elivät sodan yli.
Uenon eläintarhan ennaltaehkäisevä joukkosurma
Japanissa otettiin toisen maailmansodan kynnyksellä eläimiin hieman samanlainen suhtautuminen kuin Isossa-Britanniassa. Joukkotuho ei kohdistunut lemmikkeihin vaan eläintarhojen eläimiin. Japanin hallitus arveli, että eläimet saattaisivat päästä vapaaksi pommitusten seurauksena ja aiheuttaa ihmisille suurta vaaraa, joten niistä oli parasta hankkiutua vielä hyvän sään aikana eroon.
Surullisin esimerkki tulee tokiolaisesta Uenon eläintarhasta, jossa eläimiä ei lopetettu millään lailla inhimillisesti, vaan äärimmäisen kivuliaasti ja tuskallisesti. Yhteensä eläimiä tapettiin muutamia kymmeniä, joista suurin osa oli erittäin vaarallisiksi luokiteltuja eli karhuja, norsuja, virtahepoja, leijonia, tiikereitä, gepardeja, biisoneita, pytoneita ja kalkkarokäärmeitä.
Niitä ei ammuttu tai lopetettu piikillä: monet saivat ruoan mukana myrkkyä, toiset puukotettiin tai kuristettiin rautalangalla. Viimeisenä mainittu oli kohtalona muun muassa jääkarhulle ja kahdelle leopardille. Käärmeet tapettiin työntämällä rautalanka pään läpi ja biisonit surmattiin hakkaamalla niitä hakuilla ja vasaroilla päähän. Suurimmat eläimet eli norsut ja virtahevot näännytettiin nälkään – tuskallinen kuolema kesti viikkokausia.
Uenon eläintarhan järjetöntä joukkosurmaa käytettiin sotapropagandana, jolla yritettiin valmistaa kansalaisia tuleviin kauheuksiin. Jopa pieniä koululaisia varten tehtiin kirjoja, joissa eläinten kärsimys oli selitetty ja kuvitettu hyvin yksityiskohtaisesti. Eläimet haluttiin esittää maansa puolesta kuolleina marttyyreinä.
Vuonna 1975 Uenon eläintarhaan pystytettiin muistomerkki verilöylyssä kuolleiden eläinten muistoksi.
Lue myös:
- Koirien itsemurhasillan mysteeri – Miksi koirat hyppäävät skotlantilaiselta sillalta suoraan kuolemaansa?
- 10 tapausta, joissa eläinten muuttunut käytös on ennakoinut luonnonkatastrofia
- Hollywoodin karvaiset sankarit: 10 valloittavaa eläinnäyttelijää
- 10 tapausta, joissa eläimet sabotoivat ihmisten toimia
Joukkosurma tuo sanana mieleen hirvittävät sodat ja kansanmurhat, mutta tällä listalla ihmisen julmuuden kohteena eivät olekaan oman lajin edustajat vaan viattomat eläimet.
Eläinten massamurhat eivät jää ehkä samalla tavalla historiankirjoihin, mutta niitäkään ei sovi unohtaa. Eläinten tappaminen ravinnoksi on varsinkin viime vuosina noussut hyvinkin kiistellyksi aiheeksi, mutta Listafriikki ei tällä listalla ota siihen kantaa. Nämä joukkosurmat ja teurastukset on tehty aivan muista syistä.
Listan sisältö voi järkyttää, niin kuin sen tietysti osittain kuuluukin.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi kammottavaa eläinten joukkoteurastusta voit lukea tästä:
Top 10 hirvittävät eläinten joukkosurmat – osa 2
Rekikoirien joukkosurma Kanadassa
Vuoden 2010 talviolympialaisia vietettiin Vancouverissa, mikä tietenkin toi suuren määrä turisteja Kanadan itärannikolle. Hiihtolajit järjestettiin Whistlerissä, jossa kisaturisteille oli tarjolla monenlaista oheistekemistä. Yksi suosituimmista oli koiravaljakkoajelu.
Yrityksille olympialaisten aika oli nousukiitoa, mutta arki palasi pian kisojen päätyttyä: kysyntää ei enää ollutkaan, ja rekikoirien ylläpito kävi kalliiksi. Monet yritykset joutuivat luopumaan koiristaan, jotka harvoin soveltuvat suuressa koiralaumassa kasvettuaan elämään ihmisperheissä, joten tiukassa paikassa helpoin vaihtoehto oli niiden lopettaminen.
Rekikoirien joukkosurma tuli yleiseen tietoisuuteen, kun Robert Fawcett haki vahingonkorvauksia työhyvinvoinnista vastaavalta virastolta. Hän kärsi traumaperäisestä stressihäiriöstä jouduttuaan tappamaan hoitamansa koirat. Fawcett työskenteli Howling Dog Tours -yrityksessä, joka halusi päästä eroon kolmasosasta koiriaan, joita yhteensä oli yli 300. Fawcett oli pyytänyt apua eläinlääkäriltä, joka oli kieltäytynyt lopettamasta terveitä koiria.
Niinpä huhtikuussa 2010 Fawcett tarttui aseeseen ja tappoi omien sanojensa mukaan kahden päivän aikana noin 100 koiraa. Vanhingonkorvaushakemuksessaan hän kertoi ”yhden koiran juosseen kauhuissaan ympyrää, kun ensimmäinen luoti oli räjäyttänyt sen posken ja sen silmä roikkui ulkona”.
Fawcett kertoi hyvin yksityiskohtaisesti, kuinka osa joukkohautaan heitetyistä koirista ei ollutkaan kuollut heti ja ne olivat kärsineet ennen uutta laukausta. Jossain vaiheessa koirat olivat kääntyneet tappajaansa vastaan ja Fawcett oli käärinyt käsivartensa vaahtomuoviin suojatakseen niitä puremilta. Hän kertoi suorittaneensa myös ”teloitustyylisiä tappoja”, joissa hän oli vääntänyt koiran maahan, seissyt sen kaulan päällä ja ampunut päähän tai leikannut kurkun auki.
Fawcett ei saanut vahingonkorvausta vaan syytteen eläinrääkkäyksestä. Kanadan rikoslaissa on määritelty, että koiran saa kyllä lopettaa ampumalla, mutta sille ei saa aiheutua kärsimystä. Fawcettin oma vahingonkorvaushakemus toimi todisteena, kun hänet tuomittiin kolmen vuoden ehdolliseen vankeuteen. Työpaikkansa Howling Dog Toursissa hän sai pitää.
Kun joukkohauta avattiin keväällä 2011, nostettiin sieltä 56 koiran ruumiit.
Portugalin peurat
👮🏻♂️Portugal investigará a morte de 540 veados e xabarís 🦌🐗 a mans de 16 cazadores españois en Azambuja, Lisboa.
Segundo as primeiras investigacións os animais foron acurralados nunha finca e masacrados.
Logo, pendurárono todo nas redes sociais para indignación dos portugueses pic.twitter.com/RfRY6oj2jN— Alberto Mancebo (@AlbertoMancebo) December 22, 2020
Portugalista kuului loppuvuodesta 2020 kummia. Espanjalaiset metsästäjät olivat pistäneet naapurimaassa tuulemaan tavalla, jota ympäristöministeri João Fernandes kutsui ”halveksittavaksi ympäristörikokseksi”, jonka tekijöiden kuuluisi joutua syytteeseen. Todistusaineisto 540 eläimen teurastuksesta oli koko maailman nähtävissä sosiaalisessa mediassa.
Peurojen joukkosurma tapahtui noin 40 kilometrin päässä pääkaupunki Lissabonista, kun kuusitoista pyssymiestä pääsi vauhtiin Torrebelassa, metsästysturisteille tarkoitetulla alueella joulukuun 17. ja 18. päivänä. Eläinten kaataminen alueella on siis toki sallittua, ja jokainen metsästäjä oli maksanut luvasta jopa 8000 euroa, mutta ministeri Fernandesin mukaan tässä tapauksessa oli kyse silmittömästä teurastuksesta, sillä metsästys nähdään tavallisesti osana ekosysteemin ja luonnon monimuotoisuuden ylläpitoa.
Nyt 1100 hehtaarin kokoiselta alueelta oli ammuttu yli 500 peuraa ja useita kymmeniä villisikoja eikä eläimillä ollut mitään mahdollisuutta paeta metsästäjiä, sillä alue on aidattu. Tapettujen peurojen suuri määrä tarkoitti sitä, että alueen lähes koko peurapopulaatio hävitettiin kahden verisen päivän aikana.
Keskiaikaisten festarien päätarkoitus oli tappaa kissoja
Kun noitavainot jylläsivät Euroopassa pahimmillaan, ja siihen samaan syssyyn katolinen kirkko pelotteli vielä saatananpalvonnalla, niin kymmenientuhansien ihmisten lisäksi roviolla poltettiin kissoja. Kissat yhdistettiin sekä noituuteen että satanismiin, joten niiden kohtalo oli sinetöity.
Ypresin kaupungissa, Belgiassa, turvauduttiin elävältä polttamisen sijaan vuosittaiseen täsmäiskuun. Joka kevät suurin osa kaupungin kissoista kerättiin kasaan ja ne heitettiin alas 70 metriä korkeasta kellotornista yleisön seuratessa karmeaa spektaakkelia hurmioituneena. Ensimmäinen kirjallinen maininta kissojen joukkolahtaamisesta Ypresissä on peräisin 1100-luvulta.
Viimeinen tornista heittäminen tapahtui vuonna 1817, jolloin yhdellä uhriksi joutuneella kissalla oli vielä henkiä takataskussa: se selvisi pudotuksesta ja syöksyi pois paikalta.
Tapaus muutti Ypresin asukkaiden suhtautumisen kissoihin, vaikka herkästi olisi voinut käydä toisinpäin, eikä kellotornista viskottu kissoja yli sataan vuoteen.
Vaikka muualla Belgiassa – ja Euroopassa ylipäätään – halutaan kovasti unohtaa vainoihin liittyneet eläinten joukkosurmat, ruvettiin Ypresissä 1930-luvulla ”juhlistamaan” kyseenalaista ajanjaksoa heittelemällä jälleen kissoja alas tornista – tällä kertaa vain pehmoleluversioina.
Ypresissä järjestetään edelleen kolmen vuoden välein festivaalit julmasti tapettujen eläinten muistoksi ja pehmolelujen viskelyn lisäksi ihmiset kulkevat paraatissa kissoiksi pukeutuneina kunnioittaakseen rakastettuja lemmikkejä.
Kadut tyhjiksi kulkukoirista ennen euroopanmestaruuskisoja
Ukrainan kaduilla elelee sankoin joukoin kulkukoiria. Se ei anna kaupungeista hirveän hyvää kuvaa, joten turisteja miellyttääkseen maan hallitus päätti ryhtyä laajamittaiseen koirien tuhoamisprosessiin ennen vuoden 2012 jalkapallon euroopanmestaruuskilpailuja. Kisavieraille haluttiin antaa hyvä kuva isäntämaasta ja kisakaupungeista.
Suunnitelma ei toiminut, sillä monet eläinten oikeuksia ajavat järjestöt paljastivat, että Ukrainan hallituksen aloitteesta vähintään 9000 kulkukoiraa oli tapettu kolmessa eri kaupungissa. Valokuvat ruumiskasoista levisivät sosiaalisessa mediassa loppuvuodesta 2011 ja kansainvälisestä painostuksesta johtuen Ukraina julisti puolen vuoden kiellon katukoirien tappamiselle ja kaupungit määrättiin perustamaan lisää eläinsuojia.
Varmaksi ei voida sanoa, miten tosissaan paikallishallinnot määräyksen ottivat, mutta ainakaan kasvojen pelastaminen ei onnistunut, sillä kisojen alla Ukraina leimautui ”pentujen tappajaksi”.
Egyptin hysteria sikainfluenssasta
Kun maapallolla kärvisteltiin pandemian keskellä vuonna 2009, oli syyllinen tuolloin H1N1-influenssavirus. Tauti tunnettiin paremmin sikainfluenssana, mikä oli pahasti harhaanjohtava nimitys.
Kyllä, virus oli saanut alkunsa sioista, mutta varsinaisesti eläimistä ei ollut vaaraa ihmiselle: lajimme levittää infektioita oikein tehokkaasti ilman välikäsiä. Hysteriaa ei kuitenkaan onnistuttu välttämään: possunlihan myynti lähti maailmanlaajuisesti laskuun, sikatilalliset lopettivat eläimiään ja eläintarhoissa tapettiin villisikoja.
Egyptissä turvauduttiin erittäin radikaaliin ratkaisuun: kaikki maan siat määrättiin tapettavaksi. Egyptiläisistä sioista ei ollut löytynyt virustartuntoja, joten hallitus julisti joukkosurman vain ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä. Yli 300 000 sikaa teurastettiin, ja monet ihmiset menettivät siinä elinkeinonsa. Hallitus oli luvannut eläimille inhimillisen lopettamisen, mutta salaa kuvatuilla videoilla nähtiin, kuinka eläviä sikoja lastattiin kauhakuormaajilla roska-autojen lavoille.
Sikojen joukkosurmaa pidettiin rangaistuksena Egyptin kristittyjä kohtaan, sillä muslimit eivät syö sianlihaa, joten vain kristityillä oli niitä kotieläiminä. Pandemiaa pidettiin vain sopivana tekosyynä, sillä missään muualla maailmassa ei ryhdytty näin mittavaan teurastukseen, koska siihen ei ollut mitään oikeaa syytä.
Oli sikojen tappamisen takana sitten pandemia tai kristittyjen vainoaminen, niin lopputulos oli sama: ilman sikoja Kairon ja muiden kaupunkien kadut täyttyivät roskasta.
Kaupunkien Zabaleen-yhteisöt, jonka jäsenet ovat kristittyjä, keräävät kaduilta roskat, lajittelevat ne ja tienaavat siten pienen elantonsa. Kaiken orgaanisen jätteen he syöttävät sioilleen.
Eläinten hävittämisen jälkeen orgaaniselle jätteelle ei ollutkaan sijoituspaikkaa, joten kaikki kuona päätyi kaduille altistaen kansalaiset monenlaisille kulkutaudeille. Sikojen joukkoteurastuksesta alkanut sekasorto kasvatti tyytymättömyyttä vallanpitäjiä kohtaan – uskonnosta riippumatta – ja oli omalta osaltaan viemässä maata kohti vuoden 2011 vallankumousta.
Lue myös:
Lakitukset, kuohuvalla kippistely, marssit ja piknikit – sitä on suomalainen vappu! Opiskelijavappu, työväen juhla, vappunaamiaiset… Mikä ikinä onkaan sinun tapasi juhlia, niin ota tästä ikiaikaisesta kevään juhlasta kaikki irti!
Suomessa vapun ajatellaan usein olevan meidän erityinen juhlamme, mutta asia ei todellakaan ole niin. Ympäri maailman juhlitaan toukokuun ensimmäisenä päivänä; syitä ja tapoja on kuitenkin monia.
Listafriikki tutustuu nyt vapunviettoon kotona ja muualla. Lisäksi lopussa on vinkkejä siihen, miten välttää liiallinen humaltuminen ja miten työläästä ilmapallojen puhaltamisesta saa hauskaa.
Leppoisaa siman sekä munkin makuista vappua kaikille!
Kevään juhla
Muinaisessa Irlannissa ja Skotlannissa vietettiin huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa kelttiläistä Beltane-juhlaa. Beltane tarkoittaa vapaasti suomennettuna ”hyvä tuli”, ja silloin sytytettiinkin suuria kokkoja. Haltiatulien uskottiin parantavan karjan hedelmällisyyttä ja eläimet ajettiin seremoniallisesti kokkojen läpi.
Suomessa on, paljon ennen vappumarsseja ja valkolakkeja, vietetty niin ikään kevään juhlaa. Silloin pelloille on sytytetty helavalkeita karkottamaan pahoja henkiä, soitettu kelloja ja tietysti tanssittu ja juotu simaa. Hauska yhtymäkohta kelttien Beltane-juhlaan on se, että helajuhla oli usein se ajankohta, jolloin karja pääsi talven jälkeen ensimmäistä kertaa laitumelle ja ne ajettiin silloin tulien läpi sairauksien ehkäisemiseksi.
Työväen juhla
Työväki otti vapun omakseen viimeistään 1800-luvun lopulla. Jo pidempään toukokuun ensimmäinen päivä oli tunnettu niin sanottuna moving-päivänä, jolloin työsopimukset oli laitettu uusiksi ja ihmiset vaihtoivat työpaikkojaan. Liike sai kunnolla alkunsa Chicagosta, jossa kyseisenä päivänä vuonna 1866 vaadittiin mielenosoituksessa kahdeksantuntista työpäivää. Valitettavasti tuo mielenilmaus (niinkuin moni muukin) päättyi työläisten ja poliisin väkivaltaiseen kahakkaan.
Maailman vasemmistopuolueet julistivat Pariisissa vuonna 1889 toukokuun ensimmäisen päivän työläisten mielenosoituspäiväksi. Sillä haluttiin kunnioittaa Chicagon mellakoissa kuolleita 11 työläistä. Suomeen työväen juhla rantautui heti seuraavana keväänä, ja ensimmäisissä kokoontumisissa pidettiin lähinnä puheita, uskaliaimmat tanssivat ja lauloivat.
Mielenosoitusten tai paremminkin vappumarssien tai -kulkueiden suosio alkoi nousta 1960-luvulla, jolloin nuori sukupolvi alkoi kiinnostua politiikasta ja vasemmisto teki nousuaan.
Noitia, salkoja ja pyhimyksiä
Huhtikuun viimeisen ja toukokuun ensimmäisen päivän välisenä yönä juhlitaan Saksassa Walpurgisnachtia.
Se on saanut nimensä pyhän Valburgin mukaan, joka oli 700-luvulla elänyt katolilainen pyhimys. Hänen ansioluettelonsa on melkoista luettavaa, sillä Valburg on sekä merimiesten, vastasynnyttäneiden ja maanviljelijöiden suojelijatar että suojelupyhimys nälänhätää, raivotautia ja hinkuyskää vastaan.
Sata vuotta Valburgin kuoleman jälkeen hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin Eichstättin kaupunkiin toukokuun 1. päivänä vuonna 870. Sen kunniaksi pakanallinen kevään juhla sai kristillisen nimen. Sana vappu juontaa juurensa Valburgiin.
Mutta juhlittuhan tuota kyseistä päivää on paljon ennen Valburgia. Koristeltuja vappusalkoja pystytetään nykyäänkin, vaikka niiden hedelmällisyyttä edistävistä vaikutuksista voidaan olla montaa mieltä.
Lisäksi noitien on tuona yönä uskottu kerääntyvän suureen juhlaa saksalaiselle Brockenin vuorelle odottamaan kevään tuloa. Noitien karkottamiseksi on myös sytytetty vappukokkoja.
Eurooppalaiset maahanmuuttajat veivät vappuperinteet mukanaan myös Yhdysvaltoihin ja Australiaan (kuvassa vappusalko vuodelta 1901), joissa vielä viime vuosisadalla vappusalot nousivat ja noidat paloivat kokoissaan. Sittemmin kyseisissä valtioissa virallinen juhla on pyhitetty työväestölle.
Lue myös: 10 erikoista asiaa, joilla on suojeluspyhimykset
Siis vappukokkoja?
Kyllä. Vappukokko on todellinen asia. Todennäköisesti juhannussalko ja -kokko ovat siirtyneet ruotsalaiseen ja suomalaiseen kulttuuriin juuri Saksasta. Me vain olemme siirtäneet ne myöhempään ajankohtaan.
Saksassa kokkoja on poltettu siis siksi, että noidat eivät ilmeisesti välitä savusta. Tšekissä on samanlainen perinne. Huhtikuun 30. päivää kutsutaan siellä nimillä pálení čarodějnic (suom. noitien polttaminen) tai čarodějnice (suom. noidat). Silloin talvi saatetaan seremoniallisesti loppuun polttamalla vappukokoissa räsyistä ja oljista tehtyjä noitia tai luudanvarsia.
Sekä Saksassa että Tšekissä syöminen, juominen ja juhliminen kuuluvat olennaisena osana noitien karkottamiseen.
Kieloja, käärmeitä ja valkolakkeja
Ranskassa vappu on Fête du Muguet eli kukkien päivä. Silloin ranskalaiset antavat toisilleen kieloja. Perinne sai alkunsa vuonna 1561, kun kuningas Kaarle IX sai toukokuun ensimmäisenä päivänä kieloja tuomaan onnea. Hän päätti vuosittain ruveta antamaan kukkasen jokaiselle hovin daamille ja ranskalaiset ovat jatkaneet entisen kuninkaansa tapaa.
Bulgariassa toukokuun ensimmäisenä päivänä juhlitaan Irmindeniä, jolloin karkotetaan käärmeitä ja liskoja. Uskomuksen mukaan matelijoiden kuningas tulee silloin esiin, ja jos ihmiset sinä päivänä työskentelevät pelloilla, joutuivat he varmasti käärmeen pistämäksi kesällä. Karmean kohtalon välttääkseen bulgarialaiset sytyttävät tulia ja ihmiset hyppivät huutaen niiden yli. Sen pitäisi pelottaa käärmeet pois.
Ruotsissa vapun juhlinta vaihtelee maan eri alueiden välillä. Joissain kaupungeissa opiskelijat juhlivat aivan samalla lailla kuin Suomessa. Meille opiskelijavappu on nimenomaan rantautunut länsinaapurista. Killat ja ammattikunnat järjestivät kestejä ja nuoret kiersivät laulamassa talosta taloon.
Ruotsalaisilta korkeakouluopiskelijoilta tuli Suomeen myös lakki, jota alettiin alunperin käyttää oppilaskunnan merkkinä. Siitä oli kaksi versiota, tummempi talvimalli ja valkoinen kesämalli. Vappuaatto oli kevään ensimmäinen päivä, kun kesälakki painettiin juhlallisin menoin päähän.
Vappu Havaijilla
Vappua juhlitaan englanninkielisissä maissa nimellä May Day (suom. toukokuun päivä). Yhdysvaltojen Havaijilla juhla tunnetaan nimellä Lei Day. Vuodesta 1928 saakka toukokuun ensimmäinen päivä on pyhitetty värikkäille leille eli kaulassa pidettäville kukkaseppeleille.
Jokaisella Havaijin saarella järjestetään valtavia festivaaleja, joissa syödään, juodaan ja tanssitaan hulaa. Kaiken keskiössä on tietenkin leit, joita saa tehdä itse, ostaa tai jopa esitellä valmistustaitojaan kilpailussa.
Pääkaupungissa Honolulussa juhlintaa johtaa lei-kuningatar, joka on aiemmin valittu perustuen leintekotaitoon, pätevyyteen hulassa ja havaijin kielen osaamiseen.
Miten juoda tulematta humalaan?
Tämä vinkki käy mihin juhlaan tai illanistujaisiin tahansa, mutta erityisen kätevä se on koko päivän (tai monta päivää) kestävään vapun juhlintaan. Mainittakoon vielä, että Listafriikki ei missään nimessä kannusta ketään ylettömään alkoholinkäyttöön. Järjenkäyttö sen sijaan on sallittua – jopa toivottavaa.
Mutta sitten siihen vappuniksiin.
Yhdysvaltalainen panimoyrittäjä Jim Koch, on kollegoidensa ihmetyksen aihe olutfestivaaleilla, joissa niin asiakkaat kuin panimoiden edustajatkin kumoavat lukuisia ”maistiaisia”. Koch ei ikinä vaikuta olevan huonossa hapessa, vaikka muut menevät pitkin seiniä ja lattioita.
Hänen vinkkinsä on kuivahiiva. Aktiivisessa hiivassa on entsyymiä nimeltään alkoholidehydrogenaasi, joka pilkkoo alkoholia ennen kuin se pääsee verenkiertoon.
Yksi lusikallinen kuivahiivaa ”kumoaa” yhden alkoholiannoksen, joten Kochin täytyy aina ennen kosteaa iltaa arvioida paljonko juomaa tulee uppoamaan. Kuivahiiva kannattaa miehen mukaan sekoittaa vaikka jogurttiin, jolloin sitä on helpompi syödä.
Uskoo ken tahtoo.
Lue myös: Näin pääset eroon krapulasta! 10 ”parasta” keinoa kautta aikojen
Ilmapallon täyttäminen puhaltamatta
Tämä vinkki ilmapallojen täyttämiseen ei ole erityisen nopea, mutta sitäkin hauskempi vappuniksi!
Tarvitset etikkaa, ruokasoodaa, tyhjän pullon ja tietysti ilmapallon. Suppilo helpottaa hommaa myös suunnattomasti; paperista tehty versio riittää hyvin.
Kaada tyhjään pulloon noin desilitra etikkaa. Tämän jälkeen valittavanasi on kaksi vaihtoehtoa: hauska versio tai paikat siistinä pitävä versio.
Siistimpi vaihtoehto: Laita tyhjän ilmapallon sisälle suppilon avulla kaksi ruokalusikallista ruokasoodaa. Laita ilmapallo pullon suuaukon ympärille ja tiputa sisältö pulloon. Yllä olevalla videolla esimerkki tästä vaihtoehdosta.
Hauska versio: Mittaa lasiin kaksi ruokalusikallista ruokasoodaa ja kaada määrä suppilon avulla kerralla pulloon. Nyt on oltava valmiina ja laitettava ilmapallo salamannopeasti pullon suuaukon ympärille ennen kuin tavara ruiskuaa ulos.
Mutta toisaalta: Mitä sitten, jos vähän roiskuu!? Vappu on riemukas juhla!
Lue myös:
Yhteiskunta
10 tosielämän naisvakoojaa: Salaperäisiä peitetehtäviä ja soluttautumista vihollisen pariin – osa 2
Monelle vakooja tarkoittaa samaa kuin joku James Bond -tyyppinen mies. Nyt kuitenkin esittelemme 10 tosielämän naisvakoojaa, joiden elämistä ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu!
Nämä kekseliäät ja taitavat naisvakoojat ovat pärjänneet vakoilutehtävissä eivät vain älynsä vaan myös ulkonäkönsä ansiosta. Heitä on sukupuolensa takia aliarvioitu, mutta rohkeutensa ja nokkeluutensa ansiosta he ovat jääneet historiankirjoihin yhtälailla kuin miespuoliset kollegansa.
Listafriikki siirtyy siis pidemmittä puheitta kymmenen naisvakoojan elämäntarinoihin, joista jokaisesta kuuluisi tehdä elokuva! Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi salaperäistä naisvakoojaa ja heidän jännittävät tarinansa voit lukea tästä:
10 tosielämän naisvakoojaa, jotka jättävät James Bondin varjoonsa – osa 1
Virginia Hall
Yhdysvaltalainen Virginia Hall syntyi vuonna 1906 varakkaaseen baltimorelaiseen perheeseen, eikä häneltä odotettu mitään muuta kuin pääsemistä hyviin naimisiin. Hall oli kuitenkin itse eri mieltä.
Hän opiskeli kieliä sekä kotimaassaan että Euroopassa, ja päätyi virkailijaksi Yhdysvaltain Turkin-suurlähetystöön. Siellä lintumetsällä ollessaan hän ampui itseään vahingossa jalkaan niin että raaja piti amputoida. Hall sai puujalan ja ontui koko loppuelämänsä. Ulkoministeriö hylkäsi Hallin lukuisat hakemukset diplomaatin virkaan vedoten vammaan, vaikka nainen itse veikkasi syyn olevan hänen sukupuolensa. Olihan maan presidenttikin, Franklin D. Roosevelt, pyörätuolissa.
Hall jätti työnsä suurlähetystön toimistoapulaisena ja muutti Ranskaan, jossa hän ajoi ambulanssia toisen maailmansodan alkuvaiheessa. Kun Ranska antautui Saksalle, pakeni Hall Isoon-Britanniaan, missä yllättäen oltiin hyvinkin kiinnostuneita hänen työstään kentällä.
Hall rekrytoitiin osaksi brittien Special Operations Executive -yksikköä, ja hänet lähetettiin takaisin Ranskaan, Lyoniin, missä hän esitti New York Post -lehden toimittajaa. Se mahdollisti ihmisten haastattelun ja koodeja täynnä vilisevien ”artikkeleiden” kirjoittamisen. Hän oli uraauurtava vakooja, jonka avustuksella Ranskasta lähti niin informaatiota kuin karanneita vankejakin, ja hänen kauttaan maahan saatiin lisää vakoojia ja tarvikkeita.
Hallista tuli etsintäkuulutettu; ”vihollisen vaarallisin vakooja”. Gestapon virkailijan Klaus Barbien, joka Lyonin teurastajanakin tunnettiin, tiedetään sanoneen: ”Antaisin mitä tahansa päästäkseni käsiksi siihen ontuvaan lutkaan.”
Kun tilanne Hallin ympärillä alkoi kiristyä, hän pakeni kävellen (puujalkansa kanssa) Pyreneiden läpi Espanjaan ja sieltä laivalla Englantiin. Sota ei kuitenkaan ollut ohi, ja koska brittien mielestä Hallin oli liian vaarallista palata kentälle, liittyi hän osaksi Yhdysvaltojen tiedustelupalvelua.
Suunta oli takaisin Ranskaan, mutta sillä kertaa valeasu oli vanha, harmaahiuksinen maalaiseukko. Hall toimi radio-operaattorina seuraten tiiviisti saksalaisten sotilastiedustelua, ja organisoi tarvikkeiden pudotuksia vastarinnan joukoille, jotka räjäyttelivät siltoja ja saksalaisten kuljetuksia.
Sodan jälkeen Hall oli ensimmäisiä naispuolisia työntekijöitä, jotka palkattiin uuteen, vuonna 1947 perustettuun virastoon, keskustiedustelupalvelu CIA:hin.
Ursula Kuczynski
Kotiäiti, kirjailija, Agentti Sonja ja Stalinin paras vakooja. Näillä termeillä voi kuvailla vuonna 1907 Saksassa juutalaisperheeseen syntynyttä Ursula Kuczynskia, joka antautui jo nuorella iällä kommunismiaatteelle.
Kiinaan vuonna 1930 miehensä kanssa muuttanut Kuczynski rekrytoitiin Neuvostoliiton sotilastiedustelupalvelu GRU:hun koodinimellä agentti Sonja ja hän matkusti useiden kuukausien mittaisille koulutusjaksoille Moskovaan, jossa hänestä koulittiin maailmanluokan vakooja. Jossain vaiheessa Kuczynski joutui lähettämään pienen poikansa miehensä vanhempien luo Tšekkoslovakiaan, koska tuore äiti pelkäsi poikansa päästävän suustaan venäjänkielisiä sanoja ja paljastavan peitetarinan hiljaisesta kotiäidistä.
Kun tehtävät Japanin miehittämillä kiinalaisalueilla päättyivät, muutti Kuczynski Sveitsiin, jossa hän toisen maailmansodan alkaessa työskenteli radio-operaattorina ja välitti viestejä Moskovaan. Lisäksi Kuczynski rekrytoi uusia agentteja soluttautumaan Saksaan.
Lähes koko 1940-luvun Kuczynski asui pienessä englantilaisessa Kidlingtonin kaupungissa uuden brittiaviomiehensä (myös GRU:n agentti) sekä lastensa kanssa. Kidlington valikoitui asuinpaikaksi, koska se oli lähellä Yhdistyneen kuningaskunnan ydintutkimuskeskusta ja salaisen palvelun, MI5:n, päämajaa.
Kuczynski rakensi asuntoonsa radiovastaanottimen ja -lähettimen, jotka olivat kiellettyjä sodan aikana, ja onnistui ujuttamaan kontaktejaan niin brittien ilmavoimiin, salaiseen palveluun kuin Yhdysvaltain sodanaikaiseen, CIA:ta edeltäneeseen, tiedustelupalveluun.
Samaan aikaan, kun Kuczynski hoiti puutarhaansa ja laittoi perheelleen ruokaa, välitti hän väsymättä tietoja Moskovaan. Tärkeimmäksi projektiksi muodostui Yhdysvaltojen, Ison-Britannian ja Kanadan ydinaseohjelman, Manhattan-projektin, tietojen välittäminen Neuvostoliittoon. Kuuluisan ydinasevakoojan Klaus Fuchsin keräämien tietojen välittäminen Moskovaan edisti Neuvostoliiton atomipommin kehitystyötä vuosilla.
Kuczynskia kuulusteltiin muutamaan otteeseen kommunismiaatteensa vuoksi, mutta hyvin tavalliselta vaikuttanut perheenäiti pysyi hiljaa. Vasta vuonna 1949 Fuchsin jäätyä kiinni ja paljastettua agentti Sonjan henkilöllisyyden, nainen joutui pakenemaan Itä-Berliiniin, ja aloittamaan uuden uran kirjoittamalla lastenkirjoja Ruth Werner -nimellä. Kuczynski menehtyi Berliinissä vuonna 2000.
Melita Norwood
Englantilainen Melita Norwood työskenteli 1930-luvulla sihteerinä British Non-Ferrous Metals Research Association -järjestössä, mikä sinänsä kuulostaa viattomalta.
Vuonna 1935 Norwood, silloin vielä Sirnis, tapasi venäläistaustaisen miehensä, meni naimisiin ja liittyi Ison-Britannian kommunistipuolueeseen. Samana vuonna Norwood rekrytoitiin GRU:hun, jossa ensimmäiset tehtävät liittyivät lontoolaiseen vakoojarinkiin. Moni vakoojarenkaan agenteista jäi kiinni, mutta Norwood väisti pidätyksen.
Työskennellessään harmittomana virkailijana, Norwoodilla oli pääsy arkaluonteisiin valokuviin ja muihin dokumentteihin, jotka koskivat sodanaikaista asevarustelua ja lopulta myös Manhattan-projektia. Hän kopioi salaisia tiedostoja ja toimitti ne Neuvostoliitolle listan edellisen kohdan Ursula Kuczynskin välityksellä.
Hola-koodinimen alla työskennellyt Norwood oli pitkäaikaisin neuvostovakooja Isossa-Britanniassa, jatkaen työtään 1970-luvulle saakka; siihen asti kunnes eläköityi päivätyöstään.
”Holan” henkilöllisyys paljastui vasta vuonna 1999 julkaistun, KGB:n entisen arkistonhoitajan kirjoittaman kirjan myötä. Norwood oli tuolloin 87-vuotias. Häntä kuulusteltiin ja vaadittiin paljastamaan rikostoveriensa nimiä. Norwood kuitenkin kieltäytyi vedoten muistinmenetykseen. Häntä ei ikinä syytetty vakoilusta tai maanpetoksesta, sillä paljastuskirjan tietoja ei voitu käyttää todistusaineistona.
Paljastus järkytti Norwoodin perhettä ja naapureita, sillä kukaan ei ollut villeimmissä kuvitelmissaankaan voinut uskoa, että herttainen mummo olisi KGB:n parhaimpia vakoojia.
Norwoodin oma reaktio paljastumiseen oli: ”Luulin päässeeni pälkähästä.”
Nancy Wake
Uudessa-Seelannissa vuonna 1912 syntynyt ja Australiassa kasvanut Nancy Wake muutti täysi-ikäisyyden kynnyksellä Eurooppaan opiskelemaan journalismia. Työskennellessään toimittajana Pariisissa vuonna 1933 hänet määrättiin Wieniin haastattelemaan tuoretta Saksan valtakunnankansleria, Adolf Hitleriä. Wake näki jo tuolloin, minkälaista juutalaisten kohtelu oli ja vannoi tekevänsä kaikkensa Hitlerin ja natsien kaatamiseksi.
Kun sota syttyi, Wake ilmoitti rikkaalle aviomiehelleen Henri Fioccalle aikovansa ryhtyä toimiin, ja pitkälti Fioccan rahoittamana hän organisoi suurta verkostoa, jonka avulla haavoittuneet liittoutuneiden sotilaat, alasammutut pilotit ja poliittisten näkemystensä vuoksi vaarassa olleet ihmiset saatiin turvallisesti Espanjan kautta Isoon-Britanniaan.
Gestapolle valkeni hyvin pian, että heillä oli vastassaan nokkela vakooja, joka sai nimen ”valkoinen hiiri”; kiitos erinomaisen kykynsä välttää kiinnijäämistä.
Wake oli salaisen poliisin etsintäkuulutettujen listalla ykkösenä ja hänen päästään oli luvassa 5 miljoonan frangin palkkio. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, miltä ”valkoinen hiiri” näytti, joten Wake pystyi menemään saksalaisten tarkastuspisteille korkokengät jalassa, flirttailla hieman ja kävellä silmää iskien ohitse.
Kun vaara kiinnijäämisestä alkoi olla todellinen, pakeni Wake auttamiensa ihmisten kanssa Englantiin, jossa hän liittyi erityiseen vakoojayksikköön SOE:hen. Ja mitäs muutakaan, kuin palasi laskuvarjolla takaisin Ranskaan. Hän liittyi vastarintaliikkeeseen, ja kokemuksellaan ja päättäväisyydellään oli pian 7500 sotilaan johtaja, joka organisoi tarvikkeiden, aseiden ja räjähdysten kuljetuksia. Wake osallistui hyökkäyksiin ja omien sanojensa mukaan tappoi natseja paljain käsin, kun muut eivät siihen pystyneet.
Nancy Wakelle on myönnetty vapausmitali Yhdysvalloissa, Medaille de la Resistance ja Croix de Guerre Ranskassa, sekä lukuisia muita kunniamerkkejä niin Euroopassa kuin Australiassa. Hän myi kaikki mitalinsa eteenpäin, eli tyytyväisenä niistä saamilla rahoillaan ja kuoli vuonna 2011 ollessaan 98-vuotias.
Margaretha Zelle
Alankomaissa vuonna 1876 syntynyt Margaretha Zelle oppi jo hyvin nuorella iällä, miten käyttää hyväkseen kaunista ulkonäköään ja taitoaan miellyttää muita – varsinkin miehiä – saadakseen tahtonsa läpi. Vain 18-vuotiaana nopean tuttavuuden jälkeen solmittu onneton avioliitto vei Zellen Hollannin Itä-Intiaan (nykyinen Indonesia) ja sieltä eron jälkeen takaisin Eurooppaan.
Itseään etsivä Zelle ryhtyi vuonna 1905 eksoottiseksi tanssijaksi, otti käyttöönsä malaijinkielisen ”päivän silmää” eli auringonnousua tarkoittavan taiteilijanimen Mata Hari ja esiintyi aluksi Pariisin eliitille koristeellisissa, mutta erittäin niukoissa asuissa. Hän viekoitteli itsensä yläluokkaisiin piireihin ja harjoitti myös prostituutiota asiakkainaan diplomaatteja, armeijan korkea-arvoisia upseereita ja varakkaita bisnesmiehiä.
Kun ensimmäinen maailmansota syttyi, jatkoi Mata Hari yltäkylläistä elämää vaikutusvaltaisten ja rikkaiden miesten kurtisaanina. Kiertäessään ympäri Eurooppaa Mata Hari sai saksalaisilta kymmenien tuhansien eurojen arvoisen tarjouksen ryhtyä heille vakoojaksi. Täyttä varmuutta Mata Harin vastauksesta ei ole, mutta ainakin ajanvietto saksalaisten kanssa sai liittoutuneet varpailleen.
Rakastuttuaan venäläiseen sotilaaseen Mata Haria painostettiin vakoilemaan Ranskalle, sillä hänellä oli yhteyksiä jopa Saksan kuninkaallisiin. Hän keräsi ja välitti viettelemiltään miehiltä saamiaan tietoja aseista ja tulevista iskuista, mutta kenelle kaikille; siitä ei olla tänäkään päivänä varmoja.
Britit rupesivat varjostamaan häntä, sillä jatkuva matkustelu Euroopan suurkaupunkien välillä oli epäilyttävää. Joutuessaan kuulusteluihin Lontoossa vuonna 1916 Mata Hari myönsi olevansa Ranskan vakooja, mutta tuli lähimpien yhteyshenkilöidensä pettämäksi; ranskalaiset kiistivät kaiken ja väittivät ”värvänneensä” naisen vain paljastaakseen tämän Saksan vakoojaksi. Todisteita ei ollut, ja Mata Hari vapautettiin. Tässä vaiheessa myös venäläisten uskotaan houkutelleen Mata Haria omaksi vakoojakseen.
Joulukuussa 1916 Ranska nappasi saksalaisten koodattuja sähkeitä, joissa puhuttiin agentti H21:ltä saaduista erinomaisista tiedoista. Monet asiat H21:ssä viittasivat Mata Hariin, joka heti tammikuussa pidätettiin, vietiin myöhemmin oikeuden eteen ja tuomittiin kuolemaan vakoilusta syytettynä.
Lokakuun 15. päivänä vuonna 1917 Mata Hari marssi teloitusryhmän eteen ylväänä ja tyylikkäänä, ja joidenkin kertomusten mukaan heitti vielä lentosuukon häntä tähdänneille sotilaille. Ryhmänjohtajana toiminut kenraalimajuri kommentoi teloitettavaa juuri ennen ampumiskäskyn antamista näin: ”Hyvänen aika! Tämä leidi tietää miten kuolla.”.
Lue ensimmäinen osa: 10 tosielämän naisvakoojaa, jotka jättävät James Bondin varjoonsa – osa 1
Lue myös:
-
Yhteiskunta4 päivää sitten10 brutaalia perinnettä, joita ei uskoisi enää harjoitettavan nykypäivänä – osa 1
-
Yleistieto1 viikko sitten
Miksi kosiessa polvistutaan ja kumpi polvi laitetaan maahan?
-
Tiede7 päivää sitten
Miksi leijonalla on tupsuhäntä? Top 10 yllättävät faktat eläinten kuninkaasta
-
Yhteiskunta3 päivää sitten
10 brutaalia perinnettä, joita ei uskoisi enää harjoitettavan nykypäivänä – osa 2
