Kadonneet aarteet ovat kiehtoneet ihmisiä vuosisatojen ajan – omaisuuksien arvoisia kätköjä on joka puolella maailmaa vain odottamassa löytäjäänsä. Se löytäminen onkin sitten kinkkisempi juttu!
Kaikki kuuluisat kadonneet aarteet eivät ole edes varmoiksi tai todellisiksi todistettuja, mutta se ei estä aarteenmetsästäjiä kuluttamasta aikaa ja rahaa niiden löytämiseksi.
Voi tuntua hullulta haaveilla siitä, että nämä kadonneet aarteet voisivat löytyä, mutta kaikki on mahdollista. Esimerkiksi kesäkuussa 2020 löytyi vuosikymmenen ajan Kalliovuorille kätkettynä ollut, arvioiden mukaan 5 miljoonan dollarin arvoinen, aarre. Sen oli kasannut ja kätkenyt miljonääri Forrest Fenn, joka vuonna 1988 sairastui syöpään ja halusi jättää jälkeensä arvoituksen, jonka ratkaisijalle olisi luvassa kultaa ja arvoesineitä pursuava aarrearkku. Fenn kuitenkin selätti sairautensa, mutta päätti silti toteuttaa ideansa aarrejahdista ja kävi vuonna 2010 piilottamassa kirstun erämaahan. Vihje aarteen kätköpaikasta löytyi hänen elämäkerrassaan julkaistusta runosta ja sitä ratkottiin kuumeisesti nettiyhteisöissä vuosien ajan. Kymmenet tuhannet ihmiset etsivät vuosien ajan tuloksetta Fennin aarretta, muutama jopa menehtyi Kalliovuorten erämaahan kullankiilto silmissään. Fenn paljasti sen verran, että kerran joku oli käynyt vain 70 metrin päässä kirstusta, mutta etsijä ei ollut päässyt maaliin saakka. Mutta kätkijän riemuksi aarre on siis vihdoin löytynyt, vaikka löytäjä ei ole halunnut paljastaa henkilöllisyyttään julkisuuteen.
Siinä siis hiukan inspiraatiota kadonneiden aarteiden metsästykseen! Nyt Listafriikki esittelee siis sellaiset kuuluisat kadonneet aarteet, joita ei etsinnöistä huolimatta ole löytynyt. Mukana on myös kätketty kulta-aarre Lapissa!
Liman aarre
Kun vallankumousjohtaja José de San Martínin joukot vuonna 1820 lähestyivät Liman kaupunkia Perussa, tuli espanjalaiselle paikallishallinnolle hätä: kuninkaan rikkaudet, mukaan lukien inkoilta 1500-luvulla ryöstetyt kultaesineet, oli saatava turvaan.
Kulta-aarretta huolehtimaan rekrytoitiin brittiläinen merikapteeni William Thompson, jonka tehtävänä oli piilottaa kalleudet The Mary Dear -laivaansa ja kuljettaa ne niin ikään Espanjan hallinnassa olleeseen Meksikoon. Ahneuksissaan Thompson petti espanjalaiset ja miehistönsä kanssa hän tappoi kuninkaalliseen kaartiin kuuluneet vartijat ja seilasi sitten piilottamaan aarteen Kookossaarelle.
Ei aikaakaan, kun espanjalaiset valtasivat The Mary Dear -laivan ja teloittivat koko miehistön Thompsonia ja hänen perämiestään lukuun ottamatta. Heidät säästettiin, koska heidän uskottiin paljastavan aarteen sijainnin – näin Thompson oli luvannut.
Mutta kun laiva saapui nykyisin Costa Ricalle kuuluvalle Kookossaarelle, pakenivat Thompson ja hänen oikea kätensä viidakkoon, eikä heistä sen koommin enää kuultu. Ainakaan varmuudella. Joidenkin kertomusten mukaan kaksikko nousi kanadalaisen valaanpyyntialuksen kyytiin lähteestä riippuen muutaman päivän tai vuoden kuluttua, mutta ilman aarretta. Erään tarinan mukaan Thompson olisi kuolinvuoteellaan paljastanut ystävälleen aarteen sijainnin. Todennäköisesti he kuitenkin menehtyivät Kookossaarella.
Kahden vuosisadan ajan löytöretkeilijät ja aarteenmetsästäjät ovat yrittäneet löytää Liman aarretta, johon kuuluu 113 kultapatsasta mukaan lukien luonnollista kokoa oleva ja jalokivillä koristeltu Neitsyt Maria. Sadoittain kulta- ja hopeaharkkoja, timantteja, miekkoja ja muita arvoesineitä sisältävän aarteen arvoksi on nykyrahassa arvioitu noin 200 miljoonaa euroa.
Sadat retkikunnat ovat viettäneet saarella aikaa kerrallaan jopa useita kuukausia, mutta juuri mitään ei ole löytynyt. Varmuudella Kookossaarelta on löytynyt vain muutama kultakolikko, joten jättipotti odottaa löytäjäänsä.
Vielä hauska knoppitieto Kookossaaresta: Se on toiminut esikuvana Jurassic Park -elokuvasarjan Isla Nublar -saarelle. Dinosauruksia siellä ei kuitenkaan tarvitse pelätä, jos aarrejahti houkuttelee.
Mustaparran aarre
Minkälainen kadonneet aarteet -lista tämä olisi, jos mukana ei olisi yhtäkään merirorvotarinaa!?
Parikymppinen englantilaismies Edward Teach työskenteli 1700-luvun alkuvuosina kaapparilaivoilla osana miehistöä, jotka ryöstelivät Karibialla ja Pohjois-Amerikan itärannikolla. Teach kaappasi vuonna 1717 ranskalaisen La Concorde -orjalaivan ja antoi sille nimeksi Queen Anne’s Revenge. Siitä alkoi Teachin valtakausi merirosvokapteenina ja häntä ruvettiin kutsumaan nimellä Mustaparta. Hänestä tuli kaikkien aikojen kuuluisin merirosvopäällikkö.
Mustaparta ei iskenyt ainoastaan rannikkokaupunkeihin, vaan keräsi ryöstösaalista myös Espanjaan matkalla olleista laivoista, jotka olivat täynnä Meksikosta ja Etelä-Amerikasta ryövättyjä arvoesineitä, kultaa ja hopeaa. Mustaparran pahamaineinen ura merirosvokapteenina ei ollut pitkäikäinen, sillä loppuvuodesta 1718 hän menetti kaiken kaulasta ylöspäin verisessä taistelussa luutnantti Robert Maynardin kanssa, joka oli Britannian kuninkaalliseen laivastoon kuuluvan HMS Pearlin kapteeni. Maynard purjehti takaisin Virginian siirtokuntaan Mustaparran pää kokkapuussa heiluen.
Ennen kuolemaansa Mustaparta kertoi moneen otteeseen kätkeneensä valtavan aarteen, mutta ei koskaan kertonut kenellekään sen sijaintia. Mustaparran aarretta on etsitty siitä lähtien, vaikka lähtökohdat olivat alun alkaenkin hatarat. Kulta-aarretta on etsitty niin Virginian rannikolta Chesapeakenlahdesta kuin jokaiselta Karibianmeren saarelta. Turhaan.
Kohtalokasta taistelua edeltäneenä iltana Mustaparran miehistö oli kysynyt kapteeniltaan, tietäisikö kenties tämän vaimo aarteen kätköpaikan, jos kävisi niin, että päällikkö saisi surmansa väistämättä edessä olleessa yhteenotossa. Tähän Mustaparta vastasi: ”Vain minä itse ja paholainen tiedämme, mihin ryöstösaalis on piilotettu, ja se, kumpi elää pidempään, saa pitää kaiken”.
Meripihkahuone
Kun Preussin kuningas Fredrik Vilhem I antoi Venäjän tsaarille Pietari Suurelle lahjan vuonna 1716, ei kyse ollutkaan ihan peruspaketista. Lahja oli nimittäin kokonainen huone – aikoinaan maailman kahdeksanneksi ihmeeksi tituleerattu meripihkahuone. Se sinetöi Preussin ja Venäjän liiton Ruotsia vastaan.
Meripihkahuone oli rakennettu vuonna 1701 Berliinin kaupunginlinnaan, Berliner Stadtschloss, mutta siirtyi sitten lahjana Pietarin lähellä sijaitsevaan Katariinan palatsiin. Huoneen siirtäminen ja uudelleen kasaaminen kallisarvoisine kulta- ja meripihkayksityiskohtineen kesti lähes kymmenen vuotta. Seinien pinta-ala oli yhteensä 55 neliömetriä.
Vuonna 1941, toisen maailmansodan aikana, saksalaisjoukot purkivat huoneen ja veivät sen oletettavasti Königsbergin linnaan Itä-Preussiin, joka muutaman vuoden kuluttua joutui ankaran pommituksen kohteeksi. Ylellisen meripihkahuoneen arvellaan saaneen iskua pommituksissa. Oli miten oli – sodan päätyttyä huone oli kadonnut. Edelleen on suuri mysteeri, miten monta tonnia meripihkaa ja kultaa voi noin vain hävitä, kuin tuhkana tuuleen.
Joidenkin teorioiden mukaan huone makaa Itämeren pohjassa, toisten mielestä se on jossain Königsbergin raunioissa, joiden päälle Venäjään kuuluva Kaliningrad on rakennettu. Muutama pieni pala on vuosien mittaan löytynyt sieltä täältä ja vuonna 1997 erään entisen saksalaisen sotilaan jäämistöstä löytyi suurempi pala, jonka hän oli sodan aikaan varastanut. Monien aartenmetsästäjien mielestä meripihkahuone onkin jossain natsien kätköissä.
Huoneen on arvioitu nykypäivänä olevan jopa puolen miljardin euron arvoinen – missä ikinä se sitten lieneekään…
Natsien kadonneet aarteet itävaltalaisessa Toplitz-järvessä
Toisen maailmansodan lähestyessä loppuaan Saksassa ymmärrettiin, että tappio saattaa olla edessä. Vuoden 1945 talven ja kevään aikana natsit ryhtyivät kätkemään viimeisen kuuden vuoden aikana varastamiaan kalleuksia ympäri Eurooppaa. Tavaraa oli kertynyt kasittämätön määrä: Museoista ja valtaamiltaan alueilta, erityisesti juutalaisilta, natsit ryöväsivät kultaa, jalokiviä, kallisarvoisia taideteoksia ja muita arvoesineitä useiden miljardien eurojen arvosta. Järjestelmällisyyteen ei ollut aikaa, joten ryöstösaaliit piilotettiin sattumanvaraisesti eri kohteisiin.
Natsien kadonneet aarteet ovat kiehtoneet ja innostaneet aarteenmetsästäjiä vuosikymmenten ajan, eikä turhaan, sillä silloin tällöin niitä putkahtelee esiin odottamattomista paikoista. Ja lisäksi tiedetään, että paljon on vielä kateissa. Yhtenä merkittävä kätköpaikkana on pidetty Itävallassa sijaitsevaa Toplitz-järveä.
Toplitz-järvestä onnistuttiin vuonna 1959 nostamaan muutama säiliö, joista löytyi miljoonien eurojen arvosta väärennettyä valuuttaa, ja nimenomaan Saksan vihollisen valuuttaa: Britannian puntia. Ne olivat osa Operaatio Bernhardia, jonka tarkoituksena oli romahduttaa liittoutuneiden talous aiheuttamalla inflaatio miljoonilla väärennetyillä seteleillä.
Valerahojen lisäksi järvestä on löytynyt ohjuksia, sanomalehtiä ja laatikollinen olutpulloja, mutta ei kultaa. Vuoden 1959 sukelluksella mukana ollut Gerhard Zauner on kertonut, että hän näki järven pohjassa muun muassa lentokoneen. Jos järvestä löytyi väärennettyä rahaa, niin miksi ei kultaakin? Monet uskovat, että jo edellä mainittu meripihkahuone saattaa olla tämän järven pohjamutaan hautautuneena.
Ongelmalliseksi Toplitz-järven tutkimisen tekee sen syvyys: parhaimmillaan järven pohjaan on matkaa yli sata metriä. Sukeltaminen ei kuitenkaan ole ainoastaan hankalaa vaan myös hengenvaarallista: lähellä pohjaa on nimittäin kerros uponneita puita, joiden alle ei kukaan henkeään arvostava sukella. Yrityksiä on toki tehty, kuten arvata saattaa, ja Toplitz-järvi on vaatinut useita uhreja.
Koko aarteen olemassaolon epäilijöitäkin on runsaasti, mutta on pari varsin mielenkiintoista seikkaa, jotka luovat uskoa aarteenmetsästäjiin. Vuonna 1985 eräs retkikunta napsi vedenalaisella kameralla kuvia ja filmille tallentui jotain, joka muistutti kovasti bunkkerin sisäänkäyntiä. Asiaa ei kuitenkaan tutkittu tarkemmin edes viisi vuotta myöhemmin, kun järven rannan läheisyydestä löytyi toisen bunkkerin rauniot: maanalainen tunneli oli romahtanut tai tarkoituksella tuhottu. Vuonna 2001 hollantilainen turisti löysi muutaman kilometrin päässä sijaitsevasta Altausseer-järvestä ansiomerkin, joka tarkemmissa tutkimuksissa osoittautui kuuluneen korkea-arvoiselle SS-upseerille Ernst Kaltenbrunnerille, jonka tiedetään osallistuneen varastettujen aarteiden kätkemiseen.
Kultaisen pöllön metsästys
Paul Régis Hauser suunnitteli 1990-luvulla lukuisia aarteenmetsästyksiä ja julkaisi ne nimimerkillä Max Valentin. Ensimmäinen arvoitus on osoittautunut hankalimmaksi, sillä sitä selvitellään edelleen, yli neljännesvuosisata myöhemmin.
Hauser piilotti vuoden 1993 huhtikuussa pronssisen pöllöveistoksen jonnekin päin Ranskan maaseutua. Hän lupasi miljoona frangia (joka viimeisellä frangin kurssilla oli reilu 150 000 euroa) pöllön löytäjälle ja antoi 11 vihjettä patsaan olinpaikasta. Kaikki alkuperäiset vihjeet, vuosien mittaan annetut lisävihjeet sekä fanaattisten aarteenetsijöiden edelleen vilkkaana käyvä keskustelu löytyvät aiheeseen pyhitetyiltä sivustoilta: englanniksi ja ranskaksi.
Hauser menehtyi vuonna 2009, mutta oli sitä ennen aina valmis vastailemaan kiinnostuneiden kysymyksiin ja vakuutti toistuvasti epäilijöille, että pöllö on edelleen kätkössään. Hän kertoi käyvänsä tasaisin väliajoin tarkistamassa, että asia tosiaan on näin, ja vuonna 1997 hän paljasti jonkun päässeen hyvin lähelle, koska piilopaikan lähistöllä oli merkkejä kaivetusta maaperästä. Etsintä on johtanut myös ylilyönteihin, kun esimerkiksi vuonna 2008 eräs pieni kappeli poltettiin, kun aarteen uskottiin olevan sen alla.
Etsijöitä ei vaikuta enää kiinnostavan rahapalkkio, ja onko sellaista Hauserin kuoleman jälkeen ylipäätään mahdollista saada, vaan nyt se pöllö on vain löydettävä! Ai niin, jos pronssisen pöllön sattuu löytämään, niin palkinnoksi saa muutakin kuin aartenmetsästäjäyhteisön iankaikkisen kunnioituksen: pankkiholvissa ottajaansa odottaa kultainen versio pöllöstä, mikä on arvioitu reilun 200 000 euron arvoiseksi.
Kadonneiden aarteiden aatelia: Fabergén munat
Kuuluisa kultaseppä Carl Fabergé sai elämänsä työtehtävän, kun Venäjän keisari Aleksanteri III halusi antaa vaimolleen Maria Fjodorovnalle pääsiäislahjaksi uniikin pääsiäismunan. Fabergé suunnitteli ja toteutti tilauksesta koristeellisen kultamunan, johon keisarinna ihastui ikihyviksi.
Koska lahja oli menestys, annettiin Fabergélle tehtäväksi suunnitella kuninkaalliselle perheelle joka vuosi toinen toistaan upeampia pääsiäismunia. Kultaseppä valmisti Romanoveille viisikymmentä kultamunaa, joista osa oli myös muiden suunnittelemia. Perinne päättyi vuonna 1917 vallankumouksen yhteydessä, kun silloinen tsaari Nikolai II perheensä kanssa teloitettiin.
Bolševikit takavarikoivat ruhtinasperheen omaisuuden, munat mukaan lukien, ja vaikka osa arvotavaroista säilöttiin Moskovan Kremliin, pistettiin suuri osa myyntiin, jotta uudelle hallitukselle saatiin varoja.
Fabergén munat ovat järjettömän kalliita ja niitä on myyty huutokaupoissa useiden miljoonien eurojen hinnoilla. Kuningatar Elisabet II omistaa kolme pääsiäismunaa, ja suomalaistaustaisen Alma Pihlin suunnittelema, yli tuhannella timantilla koristeltu Talvimuna on Qatarin valtion omistuksessa.
Mutta.
Seitsemän Venäjän kuningasperheelle valmistettua Fabergén munaa on kadoksissa. Missä ne ovat? Jonkun salaisessa yksityiskokoelmassa? Jonkun ullakolla pölyyntymässä? Koska Fabergén munat ovat tunnettuja, tiedetään tasan tarkkaan minkälaisia ja -nimisiä nämä kadonneet aarteet ovat.
Eikä niiden löytäminen mahdotonta ole, sillä vuonna 2013 yhdysvaltalainen romumetallikauppias löysi kirpputorin hyllyltä kultaisen ja jalokivin koristellun munan. Mies arvioi saavansa muutaman satasen voittoa, kun irrottaisi safiirit ja timantin, ja sulattaisi kullan myytäväksi, joten hän maksoi pienestä munasta 14 000 dollaria.
Onneksi hän päätti kääntyä vielä internetin puoleen ja pikainen surffaus, jonka jälkeen yhteydenotto asiantuntijaan, paljasti kirpputorilöydön todellisen arvon: noin 30 miljoonaa dollaria. Tuohon asti kahdeksan Fabergén munaa oli ollut kadoksissa, nyt yksi niistä oli löytynyt, ja se päätyi huutokaupan kautta yksityiselle keräilijälle.
Irlannin kruununjalokivet
Irlannin kruununjalokivet ovat (tai olivat) kaksi upeaa ansiomerkkiä, jotka olivat kuningas Yrjö III:n perustaman Pyhän Patrickin ritarikunnan hallussa. Vuonna 1831 ritarikunnan suurmestarille valmistettiin kaksi korua, tähden muotoinen ja pyöreä, joita hän piti ainoastaan valtiollisissa edustustilaisuuksissa. Timanteista valmistetut, noin 20 miljoonan euron arvoisiksi arvioidut korut oli koristeltu smaragdein ja rubiinein.
Koruja säilytettiin pankkiholvissa, kunnes ne siirrettiin vuonna 1903 Dublinin linnaan tarkoin vartioituun huoneeseen. Heinäkuussa vuonna 1907 Dublinin linnassa valmistauduttiin merkittävään tapahtumaan, kun kuningas Edward VII oli tulossa valtiovierailulle. Vain neljä päivää ennen tärkeää tilaisuutta kallisarvoisten korujen huomattiin kadonneen.
Katoaminen oli monella lailla mysteeri, sillä ainoat avaimet kassakaappiin olivat Sir Arthur Vicarsin hallussa, eikä hän ollut tietääkseen hukannut niitä missään vaiheessa. Vicarsin toki tiedettiin olleen viinaanmenevä ja kova juhlimaan, ja hän usein kerskaili vierailleen korvaamattomilla kruununjalokivillä. Ehkäpä joku ”lainasi” kassakaapin avaimia, kun Vicars oli sammahtanut kesken bileiden? Mielenkiintoisen tapauksesta teki myös se, että vaikutti siltä, että varkaat olivat palanneet rikospaikalle useaan otteeseen varsinaisen ryöstön jälkeen jättääkseen merkkejä murtautumisesta. Heitä saattoi ärsyttää se, että kukaan ei heti huomannut korujen katoamista.
Korujen katoaminen sai aikaan ennennäkemättömät poliisitutkimukset ja etsinnät, mutta niitä ei ole koskaan löydetty.
Teorioita on toki esitetty. Joidenkin arvelujen mukaan Irlannin vallankumouksellinen tasavaltalaisveljeskunta varasti korut suututtaakseen kuninkaan. Erään teorian mukaan Vicarsin rakastajatar olisi teettänyt kassakaapin avaimesta kopion ja paennut korujen kanssa Pariisiin. Yksi tuoreimmista teorioista vihjaa poliittiseen peliin ja siihen, että korut olisi lopulta kaikessa hiljaisuudessa palautettu kuningasperheelle.
Jaakko Isolan kulta-aarre
Lopuksi siirrytään Suomen kamaralle ja Lappiin. Lapistahan on tunnetusti etsitty ja löydetty kultaa 1800-luvun lopulta lähtien, ja jotkut ovat päässeet jopa ihan rikastumaan kultaa kaivamalla.
Yhden näistä taitavista kaivajista tiedetään olleen vuonna 1903 syntynyt Jaakko ”Iso-Jaska” Isola, joka löysi pitkän elämänsä aikana useita kymmeniä kiloja kultaa, mutta vaikutti tekevän sitä huvikseen. Isola lähti kullankaivuuhommiin joskus 1930-luvun lopulla ja jatkoi sitä vuoden 1978 kuolemaansa saakka. Hän asui Lemmenjoen alueella, Miessijoen varrelle rakentamassaan talossa kansaneläkkeensä turvin ja hankki ravintonsa kalastamalla ja riekkoja metsästämällä. Joskus Isola revitteli ja poikkesi Norjan puolelle hakemaan halpaa margariinia, näkkileipää ja purkkilihaa.
Syyskuun 12. päivänä vuonna 1978 kaksi ohikulkijaa löysi Isolan menehtyneenä mökistään – hän oli ilmeisesti kuollut nukkuessaan omalla laverillaan. Tuolloin Isolan kämpän hyllyltä löytyi myös pullollinen kultahippuja, mikä oli selvästikin sen kesän saalis. Muusta kullasta ei löytynyt merkkiäkään! Ja sitä olisi vuosikymmenten menestyksekkään kaivuun jäljiltä pitänyt olla paljon.
Monet Isolan tunteneet tietävät, että hän kätki löytämänsä kullan, mutta ei koskaan kertonut kenellekään, että mihin. Aarretta on tietenkin etsitty ja etsitään edelleen, mutta kätkö on pysynyt piilossa. Tutut kullankaivajat ovat sitä mieltä, että kulta-aarre ei ole kovin kaukana hänen mökistään, mutta varmuutta asiaan ei tietenkään ole. Eikä ehkä koskaan saadakaan, ellei joku onnekas satu kätköä löytämään.
Lue myös:
10 onnekasta löydöstä, jotka tekivät tavallisesta ihmisestä miljonäärin
🤷♀️ Tuliko mieli lähteä aarrejahtiin? Kerro kommenttikentissä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme, uskotko, että nämä kadonneet aarteet vielä joskus löytyvät?
