Miksi jouluna syödään kinkkua? Eikö se ole vähän omituinen valinta vuoden suurimman juhlan tähdeksi? No ei ollenkaan, jos ottaa huomioon sen historian.

Joulukinkku on alkuperältään varsin jumalallinen, mutta kristinuskon kanssa sillä ei ole tekemistä. Kinkun historia juontaa juurensa tuhansien vuosien päähän, jolloin sian uskottiin monissa kulttuureissa edistävän hedelmällisyyttä ja tuovan onnea.

Muistathan joulupöydässä kertoa läheisillesi tiukkaa faktaa siitä, kuinka kinkku on päätynyt joulun pääruoaksi!

Jumalallinen uhrieläin Lähi-idästä

Lähi-idän alueella yli 3500 vuotta sitten asuneet kanaanilaiset palvoivat monia eri jumalia, joista korkein oli Baal. Baal oli jumalten kuningas ja hedelmällisyyden sekä kasvillisuuden jumala, joka varmisti onnistuneen sadon antamalla sadetta. Baal piti ihmisuhreista, mutta ne voitiin korvata myös sioilla. Uhreja tarjottiin varsinkin talvipäivänseisauksen tienoilla järjestetyssä suuressa juhlassa.

Varhaisten juutalaisten heimojen opeissa Baal oli epäjumala, jolle pyhitetyt uhrikukkulat ja temppelit oli tuhottava. Israelissa viimeisellä vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua Baalin palvominen oli rangaistava teko ja siitä määrättiin maanpakoon. Jopa jumalan nimi oli niin karsastettu, että Baal korvattiin puheessa sanalla bōšet, joka tarkoittaa häpeää. Baal tunnettiin myös nimellä Beelzebub, joka Vanhassa testamentissa tarkoittaa samaa kuin Saatana.

Vahvasti Baaliin yhdistetty sika tuomittiin Raamatussa ankarasti myös syötävänä, kun Jumala antaa yksityiskohtaisia ohjeita kielletyistä ruoista: Sellaisia nelijalkaisia eläimiä, joilla on sorkat, mutta jotka eivät märehdi, ei saa syödä. Sika kuuluu tähän kategoriaan ja juutalaisille se on siis saastainen eläin. Sama pätee muslimeihin, sillä myös Koraanissa kielletään sianlihan syöminen.

Yhteys siihen, miksi jouluna syödään kinkkua, tuntuu tässä vaiheessa kaukaiselta, mutta sinne kyllä päästään – ei huolta!

Sika kylmässä Pohjolassa

Skandinaavisessa mytologiassa porsaita uhrattiin Freyrille, joka oli auringon, sateen ja hedelmällisyyden jumala. Eli hyvin samantyyppinen kaveri kuin kanaanilaisten Baal.

Freyr kulki paikasta toiseen suurella Gullinbursti-karjulla. Kultaharjaksinen Gullinbursti kykeni myös kävelemään veden päällä ja osasi lentää. Sika oli muutenkin merkittävä hahmo kyseisessä jumalperheessä, sillä Freyrin kaksossisko – rakkauden, kauneuden ja hedelmällisyyden jumalatar Freija –ratsasti taisteluihin villisialla. Freija myös muutti rakastettunsa villisiaksi, koska halusi suojella tätä.

Sika liittyy myös Valhallaan, joka tunnetaan sankarivainajien asuinsijana. Se oli sotureille tavoiteltava, kuolemanjälkeinen paikka. Siellä viikinkisotilaat taistelivat kaiken päivää, mutta heräsivät aina iltaisin uudelleen eloon nauttimaan Odin-jumalan järjestämistä syömingeistä ja juomingeista.

Ruokaa riitti, sillä samanlaisen jälleensyntymisen teki villisika Särimner. Luita myöten kaluttu Särimner kasvatti seuraavaan iltaan mennessä samanlaisen paksun lihakerroksen; leikattiinpa sitä mistä tai miten vain.

Viikingeille siat olivat ihan maallisessakin elämässä merkittäviä eläimiä. Ylimystöllä ja sotureilla oli tapana suurten juhlien, eritoten keskitalvella vietettävän Julen, yhteydessä vannoa juhlallinen vala – heitstrenging – johon liittyi käsien laskeminen pyhän sian päälle. Myöhemmin sika uhrattiin jumalille.

Viikinkien välityksellä tämä germaanisten heimojen perinne rantautui myös Suomeen paljon ennen kristinuskoa ja joulua.

Miten siasta tuli kristillisen joulun tähti?

Kun joululle eli Jeesuksen syntymäpäivälle mietittiin 300-luvulla kirkon johtoportaassa sopivaa ajankohtaa, oli selvää, että se on lätkäistävä jollekin tutulle juhlapäivälle. Vaikka pakanallisia juhlia ja tapoja pyrittiin kaikin keinoin kitkeä pois, oli toisinaan paljon yksinkertaisempaa varastaa ne omaan käyttöön.

Talvipäivänseisauksen tienoilla vietettiin monessa kulttuurissa suuria valon juhlia kuten germaanisten heimojen Jule ja roomalaisten Saturnalia. Se oli loistava ajankohta myös joululle. Roomalaisen auringonjumalan Sol Invictuksen syntymäpäivä oli 25. joulukuuta, joten se sopi hyvin Jeesuksen syntymäpäiväksi.

Nyt vain oli jotenkin saatava sika – tuo jumalallinen uhrieläin – liitettyä joulun viettoon, sillä se oli syvästi juurtunut osaksi ikiaikaisia keskitalven juhlia. Miten siis yhdistää se kristinuskoon?

Kun kristinuskoa ruvettiin levittämään ympäri Eurooppaa, oli possu varsinkin Pohjoismaissa ja pohjoisessa Saksassa niin vakiintunut osa talvipäivänseisauksen juhlintaa, että jotain oli keksittävä.

Legendat alkoivat elää ja levitä kansantarinoissa.

Erään tarinan mukaan sika ei osannut käyttäytyä sinä yönä, kun Jeesus syntyi. Se ei antanut lapsen nukkua rauhassa, vaan tökki seimeä jatkuvasti. Joulupöytään päätyminen oli siis rangaistus tuosta kekkuloinnista.

Toinen legenda kertoo täysin päinvastaista tarinaa: Sika olisikin ollut tallissa hyvin auttavainen ja yrittänyt peitellä seimessä maannutta Jeesus-lasta. Hevonen tuli kuitenkin pilaamaan kaiken ja sekoitti sian asettelemat oljenkorret. Tästä syystä hevonen tuomittiin tekemään ihmisille töitä, kun taas sika siunattiin kiitoksena – syötäväksi.

Ja tässä tarinassa ollaan jo sen verran lähellä jumalille uhraamista, että vanhat, pakanalliset perinteet jatkuivat saumattomasti uudella kristillisellä merkityksellä.

Kukaan ei ilmeisesti kyseenalaistanut sitä, että Jeesus ja kumppanit olivat juutalaisia, joten tuskinpa seimen välittömässä läheisyydessä hengaili saastainen sika. Puhumattakaan, että sitä olisi syöty – oli kyse sitten rangaistuksesta tai siunauksesta.

Vai oliko kyseessä sittenkin paavin määräys?

Erään varsin raflaavan tarinan mukaan joulukinkusta tuli vakiintunut osa jouluateriaa jo kristinuskon varhaisina aikoina. Tarina kertoo, että paavi Sixtus III olisi 430-luvulla käskenyt kaikkia kristittyjä syömään joulumessun jälkeen sikaa ihan vain juutalaisten kiusaksi. Kuulostaa ihan mahdolliselta skenaariolta.

Lue myös:

• 10 kiehtovaa faktaa viikinkien elämästä ja kulttuurista
• Onko joulupukki olemassa? Nämä syyt kertovat, että se on mahdollista!

Yhtiöiden välinen kilpailu on jokapäiväistä toimintaa, mutta joskus brändisota voi esimerkiksi mainonnan osalta mennä niin pitkälle, että nokittelusta tulee lähinnä koomista.

Suomessa harvoin näkee mainoksia, joissa (ainakaan suoraan) käydään kilpailijan kimppuun. Meillä mainokset ovat lähinnä tuotteen tai brändin omien vahvuuksien esille tuomista.

Mutta suuressa maailmassa markkinointi on raadollisempaa, ja kilpailijoita yritetään peittelemättä mustamaalata. Listafriikki esittelee nyt kymmenen alati käynnissä olevaa brändisotaa, tarinoita niiden takana ja esimerkkejä huvittavistakin mainoskampanjoista.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi brändisotaa ovat luvassa myöhemmin.

Dunkin’ Donuts vs Starbucks

Jos olet joskus Starbucksissa asioinut, niin tiedät, miten homma toimii: tiskille mentäessä on turha sanoa, että ”yksi iso kahvi, kiitos”.

Baristalle on kerrottava kupin koko yhtiön omien nimien mukaisesti ja sitten valitaan kahvi miljoonista eri vaihtoehdoista – sen jälkeen valkataan maito tuhansista ehdokkaista ja lopuksi siirapit sun muut höysteet päälle. Se on muuten melko kuumottava tilanne ensikertalaiselle!

Tarinan mukaan jenkkilässä jos menee treffeille, niin kannattaa tiedustella uudelta tuttavuudelta, että mitä tämä yleensä tilaa Starbucksissa – se kuulemma kertoo paljon henkilöstä.

Ja tästä päästäänkin hyvin pitkän pohjustuksen kautta aiheeseen.

Monimutkaista tilaussysteemiä ovat käyttäneet hyväkseen myös kilpailijat, Dunkin’ Donuts etunenässä. Aiemmin kahvilaketjut elivät sulassa sovussa, kun Starbucks keskittyi kahveihinsa (vaikka kahvi-sanaa siellä ei juuri kuulekaan) ja Dunkin’ Donuts nimensä mukaisesti donitseihin ja muihin leivonnaisiin.

Kun jälkimmäisen valikoimaan alkoi tulla latteja ja cappucinoja, nähtiin yrityksessä mahdollisuus lohkaista osa Starbucksin markkinoista. Dunkin’ Donuts lanseerasi televisiomainoksen (ylläoleva video), joka oli suora piikki kilpailijaa kohtaan – ”Meillä tilaat kahvin englanniksi, et fritaliaksi!”. Kaikesta huolimatta Starbucksilla on järkähtämätön paikka kahvilaketjujen ykkösenä.

Ford vs Chevrolet

Yhdysvaltalaiset autovalmistajat Ford sekä General Motorsin alla toimiva Chevrolet kilpailivat malleillaan jo 1900-luvun alussa, jolloin kummatkin yhtiöt perustettiin. Aina, kun toinen toi markkinoille uuden auton, oli vastapuoli kehittelemässä sille päihittäjää.

Joten kun Ford julkaisi legendaarisen Mustangin vuonna 1964, odottivat amerikkalaiset vesi kielellä, mitä Chevroletin pajasta paljastuisi. Lehdistö rupesi kutsumaan valmisteilla olevaa muskeliautoa Panther-nimellä, vaikka virallista julkistusta ei oltu tehtykään. Lisäksi nimi poikkeaisi Chevroletin perinteestä nimetä automallinsa C-kirjaimella alkavilla nimillä, esimerkiksi Corvair ja Corvette.

Kesäkuun 21. päivänä vuonna 1966 Chevrolet lähetti 200 toimittajalle salamyhkäisen kutsun lehdistötilaisuuteen. ”Varatkaa kesäkuun 28. päivä kello 12 aikaa tärkeälle SEPAW-tapaamiselle. Toivottavasti olette apuna raapimassa kissaa. Tarkempaa tietoa tulossa. John L. Cutter – Chevroletin viestintäosasto – SEPAW-vastaava.”, luki arvoituksellisessa sähkeessä.

Spekulaatiot siitä, mitä ihmettä SEPAW oikein tarkoittaa, kävivät kuumina. Seuraavana päivänä saapui selittävä sähke: ”SEPAW tarkoittaa Society for Eradication of Panthers from the Automobile World (suom. Järjestö, jonka tarkoitus on hävittää pantterit autojen maailmasta).”. Ilmeisesti uuden automallin nimi ei ollutkaan Panther! Kaikkien mielenkiinto oli kuitenkin saatu herätettyä kryptisellä sähkeellä.

Chevroletin pääjohtaja Pete Estes piti ilmoitettuna ajankohtana tiedotustilaisuuden, jossa automallin nimi paljastettiin – se oli Camaro. Toimittajat ympäri maan olivat saapuneet paikalle, ja kynnelle kykenemättömät seurasivat puhelimen välityksellä. Kun Estesiltä kysyttiin, mitä nimi tarkoitti, hän vastasi yksinkertaisesti: ”Camaro on pieni, mutta säälimätön eläin, joka syö Mustangeja.”.

Airbus vs Boeing

Kahden lentokonevalmistajan törmäyskurssi alkoi 1980-luvulla, kun eurooppalainen Airbus alkoi viedä osuutta amerikkalaisen Boeingin markkinoista sen kotimaassa.

Vuosikymmeniä kestäneet erimielisyydet ovat johtaneet lukuisiin oikeusjuttuihin ja välien setvimiseen Maailman kauppajärjestössä. Toisaalta kummankin tahto päihittää pahin kilpailija on tehnyt lentokoneista jatkuvasti nopeampia, turvallisempia ja myös matkustajille mukavampia. Että jotain hyvääkin.

Kisailua on käyty myös mainoskampanjoiden välityksellä, vaikka monet lentoyhtiöiden edustajat ovatkin sanoneet, että jopa naurettavaksi menevä toisen yrityksen mollaaminen kääntyy väistämättä myös toista osapuolta vastaan, kun uutta kalustoa ollaan hankkimassa.

Esimerkiksi vuonna 2012, kun Boeing esitteli uudet 737 MAX 8 ja 747-8 -koneensa, nousi markkinoinnissa tärkeimmäksi pointiksi ja väitteeksi se, että niillä liikennöinti olisi huomattavasti edullisempaa kuin Airbusin vastaavien mallien käyttö.

Airbus ei jäänyt toimettomaksi, vaan julkaisi mainoksen, jossa Boeingia syytettiin liioittelusta ja valheellisten väitösten levittämisestä. Mainoksen otsikossa luki isolla ”Miksi kilpailijamme venyttää totuutta?”. Huomio kuitenkin kiinnittyy suureen kyseisen kilpailijan lentokoneeseen, jonka keulaa on pidennetty kuin Pinokkion nenää.

Apple vs Microsoft

Apple ja Microsoft. Kaikkien brändien välisten kilpailujen äiti. Yritykset ovat koko olemassaolonsa ajan olleet toistensa pahimmat kilpailijat, eikä sitä ole peitelty mitenkään. Steve Jobsin ja Bill Gatesin välit eivät aina olleet lämpimimmät mahdolliset, mutta henkilökohtaista vihanpitoa ovat kuuluttaneet lähinnä kaikki muut tahot kuin herrat itse. He olivat loppu viimeksi ystäviä, vaikka sanailuiltakaan ei kahden ison persoonan välillä vältytty. Gates jopa sijoitti 150 miljoonaa dollaria kilpailijaansa pelastaakseen sen konkurssilta vuonna 1997.

Keskinäinen kilpailu vei kumpaakin yhtiötä eteenpäin, vaikka suhteen alku olikin kangerteleva. Vuonna 1985, kun Microsoft julkaisi uuden versionsa Windowsista, syytti Jobs Gatesia Macintoshin kopioinnista.

Vuonna 2017 Gatesilta kysyttiin monia tahoja vuosikymmeniä askarruttanutta matkimisasiaa. Hän kertoi, että itse asiassa he kummatkin olivat syyllistyneet kopiointiin, mutta eivät toisiltaan, vaan Xeroxilta, jonka teknologian pohjalle sekä Apple että Microsoft omat tuotteensa kehittivät. Gates kuitenkin painotti, ettei mitään immateriaalioikeuksien rikkomista ollut tapahtunut, vaikka niin Jobs kuin hänkin olivat palkanneet Xeroxilta tärkeitä suunnittelijoita ja insinöörejä.

Myös Jobs oli vuosia aiemmin nostanut kissan pöydälle ja kutsunut Gatesia varkaaksi erään konferenssin takahuoneessa. Walter Isaacsonin kirjoittamassa Jobsin elämäkerrassa Gatesin kerrotaan vastanneen syytökseen näin:

”Kuules Steve, tätä voi katsoa monelta kantilta. Omasta mielestäni meillä kummallakin oli rikas naapuri nimeltään Xerox, jonka luo minä murtauduin varastaakseni television vain huomatakseni, että sinä olit ehtinyt sen jo ryöstää.”.

Coca-Cola vs Pepsi

Coca-Colan ja Pepsin välinen kukkotappelu on varmasti yksi tunnetuimmista markkinointisodista. Virvoitusjuomajätit kilpailevat mainosoikeuksista isoimmissa urheilutapahtumissa, haalivat omaan leiriinsä maailman tunnetuimpia julkisuuden henkilöitä ja onpa kisa viety jopa ulkoavaruuteen saakka, kun kumpikin sai oman juomansa avaruussukkula Challengerin miehistön nautittavaksi vuonna 1985.

Lähtölaukaus kolasodalle oli Pepsin vuonna 1975 tekemä televisiomainos, jossa ihmiset sokkoina maistelivat kokista ja pepsiä – mainostajan tuote päihitti kilpailijansa makutestissä.

Sen jälkeen kiveäkään ei ole jätetty kääntämättä ja metodit ovat olleet vähintäänkin epätavalliset, kuten tämä seuraava esimerkki osoittaa.

Pepsi toi huhtikuun 13. päivänä vuonna 1992 markkinoille ”Crystal Pepsin”, joka oli kirkas versio Pepsistä. Se oli saanut testiasiakkailta hyvän vastaanoton – kolajuoma maistui lähes samalta kuin normaali Pepsi, mutta oli kofeiiniton ja siitä puuttui ruskean värin tuova karamelli.

Pepsi käytti uutuutensa markkinointiin paljon aikaa ja rahaa, ja tulokset olivat lupaavat. Kunnes Coca-Cola julkaisi vuoden 1992 joulukuussa oman kirkkaan kokiksensa nimellä ”Tab Clear”, joka oli sokeriton ja väritön versio Coca-Colasta. Vain vuotta myöhemmin sekä Crystal Pepsi että Tab Clear olivat kadonneet kauppojen hyllyiltä.

Syy?

Kokiksen Tab Clear oli tehty varta vasten kamikaze-tuotteeksi, sillä se oli suunniteltu epäonnistumaan. Coca-Cola lanseerasi mainoskampanjan, jossa se hehkutti juomansa sokerittomuutta ja markkinoi sitä jopa lääkinnällisenä juomana. Kuluttajat yhdistivät ominaisuudet myös Pepsin kirkkaaseen kolaan, joka ei ollut dieettiversio, ja sekin menetti suosionsa.

Coca-Colan silloinen markkinointijohtaja Sergio Zyman on suoraan sanonut: ”Pepsi käytti valtavan määrän rahaa uuden brändin luomiseen, ja me tapoimme sen omalla surkealla mainoskampanjallamme vain muutamassa kuukaudessa”.

Lue myös:

• 10 markkinointikampanjaa, jotka menivät pahasti pieleen
• 10 erikoista tarinaa tunnettujen logojen takana

Joka vuosi yhdysvaltalainen Time-lehti nimeää vuoden henkilöksi maailman tapahtumiin eniten vaikuttaneen ihmisen. Nimitys ei kuitenkaan ole palkinto, sillä maailman tapahtumiin voi tietenkin vaikuttaa myös negatiivisesti.

Aikakauslehti on valinnut vuoden henkilön vuodesta 1927 lähtien, ja Charles Lindbergh, Atlantin yli yksin lentänyt pilotti, sai kunnian olla ensimmäinen nimetty.

Mutta kuten jo mainittua: Timen toimituksessa on aina haluttu korostaa sitä, että vuoden henkilöksi nimeäminen ei ole mikään kunnianosoitus – se on hyvine perusteluineen toimittajien näkemys siitä, kuka henkilö on vaikuttanut vuoden tapahtumiin eniten; hyvässä tai pahassa.

Mukaan on vuosikymmenien kuluessa mahtunut monia maailman johtajia, erityisesti Yhdysvaltain presidentit valintavuosinaan, paaveja, talouselämän vaikuttajia, aktivisteja ja hyväntekijöitä. Vuoden henkilö voi olla myös joukko ihmisiä tai sitten ei ihminen lainkaan.

Perinteitä ei rikottu tänäkään Yhdysvaltain vaalivuotena: Joulukuun 12. päivänä Time-lehden vuoden 2024 henkilöksi valittiin Yhdysvaltain tuleva presidentti Donald Trump. Valinta osui Trumpiin jo toistamiseen; luonnollisesti nimitys tuli myös vuonna 2016, kun hänet valittiin presidentiksi ensimmäisen kerran.

Listafriikki keräsi kaikkien vuoden henkilöiden joukosta kymmenen erityisen mielenkiintoista ja keskustelua herättänyttä valintaa.

Wallis Simpson (1936)

Yhdysvaltalainen seurapiirihenkilö Wallis Simpson oli ensimmäinen nainen, joka valittiin Time-lehden vuoden henkilöksi. Hän oli nainen, joka sai Englannin kuninkaan Edvard VIII:n luopumaan kruunustaan alle vuoden vallassa olemisen jälkeen. Pariskunnan avioliitto olisi aiheuttanut perustuslaillisen kriisin, sillä Wallis oli kahdesti eronnut, eikä kirkko hyväksynyt uudelleen naimisiin menemistä – varsinkaan, kun toinen osapuoli oli kirkon yli johtaja.

Kuningas Edvard totesi kansalle pitämässään puheessa ”ettei kykene suorittamaan velvoitteitaan ilman rakastamansa naisen apua ja tukea”, joten hän valitsi rakkauden kruunun sijaan. Hänestä tuli Ison-Britannian ensimmäinen monarkki, joka luopui vapaaehtoisesti kruunusta.

Edvard ja Wallis tunnettiin naimisiinmenon jälkeen Windsorin herttuaparina ja he muuttivat Ranskaan erilleen muusta kuningasperheestä. Oli suuri onni, että Wallis Simpson tuli kuvioihin, sillä Edvardilla oli hyvät välit, jopa ystävyyssuhde, Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitleriin, ja ennen toisen maailmansodan puhkeamista pariskunta kävi jopa tapaamassa kyseistä herraa tämän yksityisasunnolla.

Adolf Hitler (1938)

Adolf Hitler valittiin vuoden henkilöksi vuonna 1938. Tuo nimeäminen aiheutti jo aikanaan kovaa polemiikkia ja on tähän päivään saakka ollut kiistanalainen valinta.

Mutta jos palauttaa mieleensä Time-lehden perustajan Henry Lucen lausunnon siitä, että valinta kohdistuu ”vaikutusvaltaiseen henkilöön hyvässä tai pahassa”, niin Hitlerhän oli mitä parhain valinta. Kuka muu muka olisi 1930-luvun lopulla vaikuttanut maailman tapahtumiin häntä enemmän?

Lehteä kritisoineet eivät ehkä ole nähneet tammikuun 2. päivänä vuonna 1939 julkaistun lehden kantta, joka eroaa aiemmista vuoden henkilön kuvista merkittävästi. Siinä pieni Hitler seisoo selkä katsojaan päin ja soittaa suuria urkuja, murhattujen roikkuessa teloituspyörässä taustalla. Mustavalkoisen kuvan alla oli teksti: ”Epäpyhältä urkurilta, vihan hymni”.

Valinta oli tehty sen jälkeen, kun Hitler oli liittänyt, Euroopan johtajien sivusta seuratessa, valtakuntaansa Tšekkoslovakian ja Itävallan. Time oli kaukonäköinen, sillä se kirjoitti ”Hitleristä tulleen vuoden 1938 aikana merkittävin demokraattista ja rauhaa rakastavaa maailmaa uhkaava voima”. Lähes tarkalleen kahdeksan kuukauden päästä, syyskuun 1. päivänä vuonna 1939, Saksa hyökkäsi Puolaan ja toinen maailmansota alkoi.

Josif Stalin (1939 ja 1942)

Useimpien mielestä Hitler on varmasti se diktaattoreista pahin ja julmin, mutta toisten mielestä valtikka kuuluu ehdottomasti neuvostojohtaja Josif Stalinille, joka valittiin kahdesti Timen vuoden henkilöksi. Hänen hallintokaudellaan Ukrainassa, ja muuallakin Neuvostoliitossa, koettiin viljan pakkolunastuksen vuoksi nälänhätää, johon kuoli jopa yli kymmenen miljoonaa ihmistä. Kymmeniä miljoonia oman maan kansalaisia teloitettiin suoraan tai tapettiin keskitysleireillä niin kutsutuissa Stalinin vainoissa, jotka tunnetaan myös ”suurena puhdistuksena”.

Vuonna 1939 Stalin valittiin vuoden henkilöksi elokuun 23. päivänä Saksan kanssa solmimansa hyökkäämättömyyssopimuksen vuoksi. Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa oli myös salainen lisäpöytäkirja, jossa Itä-Eurooppa jaettiin etupiireihiin. Sopimus tuli vaikuttamaan lopullisesti myös Suomen kohtaloon ja talvisodan syttymiseen. Time nimitti Stalinia ”maailman vihatuimmaksi mieheksi”.

Vuonna 1942 ääni kellossa oli muuttunut ja Stalin valittiin vuoden henkilöksi täysin toisesta syystä kuin ensimmäisellä kerralla. Tietenkään kauhuteot eivät olleet unohtuneet, mutta Neuvostoliiton kyky taistella itärintamalla Saksaa vastaan käänsi toisen maailmansodan kulun lopullisesti. Stalin ei sitä varmasti kenellekään myöntänyt, mutta Neuvostoliitto oli vain hiuskarvan varassa ja hyvin lähellä tappiota, mutta jotenkin hän ohjasi joukkonsa Saksan kaatoon.

Viiden miljoonan sotilaan Stalingradin taistelu, jossa akselivallat ja Neuvostoliitto ottivat yhteen vuoden 1942 jälkipuoliskolla ja vuoden 1943 alussa, oli käännekohta. Puna-armeija pystyi kuin ihmeen kaupalla torjumaan Saksan hyökkäyksen ja lähes neljäsosa (850 000 sotilasta) akselivaltojen miesvahvuudesta tuhottiin. Tuolloin muut liittoutuneet ylistivät raakalaismaista neuvostojohtajaa, ja Time kirjoitti Stalinin kyenneen nostamaan maansa yhdeksi maailman suurimmista teollisista voimista, ja lisäsi vielä täysin käsittämättömästi, että ”hänen ankarat menetelmänsä olivat olleet kannattavia”. Yleinen mielipide Stalinista on sittemmin jälleen muuttunut.

Asiaan tavallaan täysin liittymättä: Tiesitkö, että yksi Stalinin henkilökohtaisista kokeista oli Vladimir Putinin isoisä?

Lue tästä lisää: 10 diktaattorien ruokavaliota – Näin tyrannimaiset hirmuhallitsijat söivät

Yhdysvaltalaiset tutkijat (1960)

Vuonna 1960 Time ennusti tulevien vuosien olevan tieteellisten innovaatioiden kulta-aikaa. Eikä se ollut väärässä. Lehti antoi tunnustusta yhdysvaltalaisille eri alojen tutkijoille, koska ”tieteellisen tutkimuksen sydän sykkii tällä hetkellä vahvimpana juuri Yhdysvalloissa”.

Edistysaskeleita oli otettu genetiikasta avaruustutkimukseen, ja lehti mainitsi erikseen nimeltä 15 merkittävää tutkijaa, jotka olivat tehneet uraauurtavaa työtä kukin omalla erikoisalallaan. Suurin osa näistä 15 tutkijasta oli saanut tai tuli myöhemmin saamaan työstään Nobelin palkinnon.

Artikkelissa nostettiin jalustalle 15 henkilöä. 15 tiedemiestä. MIESTÄ. Mukaan ei mahtunut yhtäkään naista, vaikka naiset tekivät yhtälailla merkittävää työtä. Heitä ei vain huomioitu.

Ilman mainintaa jäi esimerkiksi mikrobiologi Esther Lederberg, joka 1950-luvulla oli löytänyt bakteereita infektoivan viruksen, selvittänyt geenien säätelyä ja rekombinaatiota, tutkinut bakteerien perinnöllisyyttä, ja kehittänyt yhdessä aviomiehensä Joshua Lederbergin kanssa tekniikan, jolla pystytään helposti siirtämään bakteereita maljalta toiselle – menetelmä on edelleen käytössä. Joshua Lederberg oli yksi artikkelissa esille nostetuista tiedemiehistä.

Hän myös sai Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon vuonna 1958 yhdessä kahden muun miehen kanssa. Esther Lederberg jäi silloinkin ilman tunnustusta.

Tietokone (1982)

Vuonna 1982 Time valitsi vuoden henkilöksi ensimmäistä kertaa jotain muuta kuin ihmisen tai ihmisiä. Informaation aikakauden alkamisen kunniaksi valittiin vuoden kone: tietokone. Erityisesti tuotiin esille henkilökohtaisten tietokoneiden saapuminen ihmisten koteihin – aiemmin ajatus kotitietokoneesta oli ollut utopistinen ei ainoastaan hinnan vaan myös suuren koon vuoksi.

Piisirujen kehittäminen mahdollisti inhimillisen kokoisen tietokoneen päätymisen jokaiseen kouluun, työpaikkaan ja kotiin. Tai ei ehkä tosiaankaan jokaiseen, mutta sitä kohti oltiin menossa. Pian artikkelin julkaisun jälkeen Apple alkoi myydä historian ensimmäistä graafisella käyttöliittymällä varustettua kotitietokonetta, Apple Lisaa (kuvassa). Siitä tuli valtaisa myynnillinen pettymys, mutta se avasi tietä seuraaville laitteille, jotka eivät sitten olleetkaan enää floppeja.

Timen artikkelissa tietokoneen kerrottiin ”lähettävän kirjeitä valonnopeudella, diagnosoivan sairaan villakoiran, räätälöivän minuuteissa sopivan vakuutusohjelman, testaavan olutreseptejä ja pystyvän valvomaan anestesiaa leikkauksien aikana ”. Näitä kaikkia, ja paljon muuta, tietokoneet tekevät edelleen, joskaan se ei enää aiheuta ihmetystä.

Vuoden henkilöstä tulikin vuoden planeetta: Maapallo (1988)

What on EARTH are we doing? Mitä ihmettä me oikein teemme? Tätä kysyi Time vuonna 1988, kun se nimesi vuoden henkilön sijaan vuoden planeetan: Maan. Lehti kutsui 33 eri tieteenalan asiantuntijaa sekä maailman poliittisia johtajia kolmipäiväiseen konferenssiin saadakseen laajemman näkökulman vuoden planeettaa koskevaan numeroonsa.

Artikkeli sai nimen ”Uhanalainen maapallo”, ja siinä nostettiin esille muun muassa liikakansoitus, nälänhädät, fossiiliset polttoaineet, ilmaston lämpeneminen, metsien liikahakkuut, ympäristömyrkyt ja ihmisten aiheuttama eliöiden joukkosukupuutto. Vuonna 1988. Ei ole maailma hirveästi näiltä osin muuttunut.

Timen artikkelissa kirjoitettiin näin: ”Kun ihminen suuntaa kohti 1900-luvun viimeistä vuosikymmentä, löytää hän itsensä ratkaisevasta käännekohdasta: tällä hetkellä elävien toiminta määrittää suunnan tulevaisuudelle ja mahdollisesti koko lajimme eloonjäämiselle”. Yhdessä asiantuntijoiden kanssa Time peräänkuuluttaa eri maiden johtajille, että on syytä aloittaa ”kansainvälinen taistelu” planeetan pelastamisen puolesta.

On surullista, että samaa laulua täytyy jatkaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin, ja kaiken lisäksi lehdelle vielä naureskellaan, kun se valitsi vuonna 2019 vuoden henkilöksi Greta Thunbergin.

Rudy Giuliani (2001)

Alkuvuosina ja -vuosikymmeninä Time uskalsi tehdä rohkeita valintoja vuoden henkilön suhteen. Kuten lehti itse väsymättä jaksaa muistuttaa, valinta ei ole palkinto tai tunnustus, vaan vuoden henkilöksi nimetään sinä vuonna eniten maailmaan ja uutisiin vaikuttanut ihminen.

Siksi vuoden 2001 valinta oli monien mielestä historian suurin floppi.

Vuoden henkilöksi valittiin nimittäin New Yorkin kuvernööri Rudy Giuliani. Giuliani valittiin symboloimaan yhdysvaltalaisten reaktiota ja yhteistyötä syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen.

Jos Hitler ja Stalin ovat päätyneet erikoisnumeron kanteen, niin miten on mahdollista, että Osama bin Laden ei ollut vuoden 2001 henkilö!?

Arkailu, tai miksi ikinä sitä pitäisikään kutsua, juontaa juurensa vuoteen 1979. Silloin Time valitsi vuoden henkilöksi Iranin ylimmän uskonnollisen johtajan ajatollah Khomeinin, joka johti shaahin maanpakoon ajanutta vallankumousta. Iranista tuli tiukka islamistinen valtio ja Khomeini julisti kaikki länsimaat, erityisesti Yhdysvallat, Iranin suurimmaksi viholliseksi.

Vallankumous mullisti Iranin suhteet muihin maihin, ja Khomeinin shiia-hallinnon nousu, mielenosoitukset ja lopulta 444 päivää kestänyt panttivankikriisi Yhdysvaltain Teheranin suurlähetystössä olivat epäilemättä vuoden 1979 puhuttavimpia tapahtumia. Vuoden henkilön valinta oli täysin oikeutettu, mutta se sai aikaan valtavan negatiivisen reaktion ja lehteä arvosteltiin rankasti. Siitä lähtien Timen toimittajat ovat arastelleet kenenkään ”pahoja tehneen” tai Yhdysvaltoihin negatiivisesti suhtautuvan henkilön valintaa. Harmaalle alueelle astuttiin vuonna 2007 Vladimir Putinin nimeämisen kanssa.

Mutta bin Ladenin jättäminen pois vuonna 2001… aikamoinen virhearviointi!

Sinä (2006)

Meistä jokainen on valittu vuoden henkilöksi, nimittäin vuonna 2006 Time nimesi ”sinut” maailman merkittävimmäksi henkilöksi. Vaihtoehtoja olisi ollut muitakin: Irakin sota kävi yhä verisemmäksi, Israel ja Libanon ottivat yhteen, sota murjoi sudanilaisia ja Pohjois-Korea onnistui valmistamaan ydinpommin. Omaan napaan tuijottajia riepoi eniten se, ettei Sony ollut tehnyt tarpeeksi PlayStation 3 -konsoleita.

Kaikista näistä huolimatta Time päätti katsoa maailmaa sen linssin kautta, jota kaikki muutkin käyttivät. Wikipedia, MySpace, Youtube, Facebook… jokainen ihminen maailmassa pystyi vaikuttamaan ennennäkemättömällä tavalla muihin ihmisiin.

Vuonna 2006 Internetin käyttäjät alkoivat aiempaa enemmän kommunikoida sosiaalisen median kautta, ladata videoita ja vaikuttaa muiden maailmankuvaan. Internet on antanut juuri sinulle alustan, jolla tuoda esiin omia mielipiteitä riippumatta omasta tai toisen käyttäjän sijainnista.

Timen teknologiatoimittaja Lev Grossman kirjoitti sinun valintaasi liittyen, että vuosi 2006 avasi lopullisesti mahdollisuuden luoda kansainvälistä yhteistyötä ja ymmärrystä; ei vain poliitikkojen tai suurmiesten välillä, vaan tavallisten kansalaisten – sinun ja minun – välillä.

Mark Zuckerberg (2010)

Kun Facebookin perustaja Mark Zuckerberg valittiin vuoden 2010 henkilöksi, aiheutti se suuria kysymysmerkkejä. Ei sillä, etteikö Zuckerberg olisi Facebookin luomisella vaikuttanut maailmaan, päinvastoin – sosiaalinen media on muuttanut totaalisesti sitä, miten olemme muihin ihmisiin yhteydessä. Timen silloinen päätoimittaja Richard Stengel sanoi Facebookin ”vaikuttaneen ihmisluontoon täysin ennennäkemättömällä tavalla”.

Vaikka Facebook oli luotu jo kuusi vuotta aiemmin, Zuckerbergin ollessa 19-vuotias opiskelija, oli vuosi 2010 monella lailla tärkeä: Zuckerbergin elämään perustuva The Social Network -elokuva sai ensi-iltansa, mies lahjoitti 100 miljoonaa dollaria Newarkin ja New Jerseyn koulujärjestelmille, ja Facebook rikkoi puolen miljardin käyttäjän rajan. Nykyään sivustolla on muuten 2,7 miljardia aktiivista käyttäjää, mikä on järjetön määrä, kun otetaan huomioon vielä se, että Facebook on Kiinassa kielletty.

Kohu vuoden henkilön nimeämisessä aiheutui siitä, että valituksi ei tullut WikiLeaksin perustaja Julian Assange. Vuoden 2010 aikana WikiLeaks julkaisi satojatuhansia salaisiksi luokiteltuja raportteja ja dokumentteja Yhdysvaltain käymistä sodista, sekä valtavan määrän diplomaattisia asiakirjoja.

Vuosittain Time järjestää myös lukijoilleen äänestyksen, jossa he saavat nimetä oman suosikkinsa vuoden vaikutusvaltaisimmaksi henkilöksi. Assange oli selvä ykkönen tuossa äänestyksessä, mutta yleisön valinta on eri asia; lehti tekee aina oman päätöksensä. Päätoimittaja Stengel kertoi, että toimituksessa oli käyty asiasta useita keskusteluja ja myös aiempia vuoden henkilöitä oli konsultoitu nimeämisen suhteen – toimittajat ja kirjeenvaihtajat päätyivät Zuckerbergiin.

Assangen valitsematta jättämisen julistettiin olevan median osalta käsittämätön myönnytys Yhdysvaltain hallitukselle ja kansalaisille, joista suuri osa tuomitsi WikiLeaks-paljastukset.

Hiljaisuuden rikkojat (2017)

Lokakuussa 2017 lukuisat amerikkalaislehdet julkaisivat artikkeleita elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin harjoittamasta, vuosikymmeniä jatkuneesta, seksuaalisesta ahdistelusta. Noista kirjoituksista ja näyttelijä Ashley Juddin rohkeasta ulostulosta lähti käyntiin lumipalloefekti, joka vyöryi maapallon joka kolkkaan ilmiömäisellä tavalla.

Lokakuun 15. päivänä näyttelijä Alyssa Milano kirjoitti twiitin: ”Jos kaikki seksuaalisen ahdistelun tai väkivallan kohteeksi joutuneet naiset kirjoittaisivat sivuilleen ”Me Too”, niin ehkä ihmiset alkaisivat ymmärtämään ongelman suuruusluokan”. ”Me Too” ei kuitenkaan ollut Milanon keksimä, vaan sen oli kirjoittanut MySpaceen jo vuonna 2006 aktivisti Tarana Burke, joka oli yksi Timen erikseen nimeämistä hiljaisuuden rikkojista. Milanon twiitin myötä #MeToo -ilmauksesta tuli kuitenkin viraali.

Me Too -liikkeen ansiosta lukuisat naiset ja miehet uskalsivat tulla esiin ja kertoa omista kokemuksistaan. Weinstein-efektiksi kutsuttu ilmiö johti lukemattomiin syytteisiin vaikutusvaltaisia henkilöitä kohtaan, eikä mikään toimiala jäänyt ilman paljastuksia.

Vaikka Me Too -liike tai mikään muukaan ei todennäköisesti koskaan pysäytä niitä, jotka kuvittelevat voivansa rikkoa toisen ihmisen koskemattomuutta ilman lupaa, niin ehkä ahdistelua ja väkivaltaa kohtaavat uskaltavat nykyään herkemmin avata suunsa, eivätkä syylliset pääse kuin koirat veräjästä.

Lue myös:

• Historialliset pervot: 10 merkittävää henkilöä, joilla oli erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä
• Arvontoja ja täyttä vitsiä: 10 erikoista reittiä ja tapaa, joilla henkilö on valittu poliittiseen virkaan

Kasvojen peittäminen erilaisilla naamioilla on kautta aikain ja eri kulttuureissa ollut merkittävä osa ihmisen historiaa. Listafriikki esittelee nyt 10 maskia ja naamaria, joiden rinnalla nykypäivän kasvomaskit kalpenevat.

Eipä olisi vielä tasan viisi vuotta sitten osannut kuvitella, että tuolloin oli pian koittamassa aika, jolloin kasvot peittävästä maskista tulisi täysin normaali osa arkea.

Kasvosuojaimet olivat vuonna 2020 pandemian alkaessa jopa pelottava näky ja ajatus, mutta lopulta niiden pitämisestä tuli normaali osa arkea. Mutta hyvin nopeasti ne myös jäivät pois, kun pahin oli ohi. Vaikka maskesita ja erityisesti maskipakosta tuli myös paljon porua, niin nuo kankaiset laput olivat ja ovat lastenleikkiä siihen nähden, minkälaisia naamioita ja maskeja ihmiset ovat ennen käyttäneet.

Tämä lista naamareista, maskeista ja naamioista on hieman sekalaista seurakuntaa, kuten tulet pian huomaamaan, mutta jollain lailla kasvojen peittämisessä on aina jotain puistattavaa. Varsinkin, jos käyttäjä ei tee sitä omasta tahdostaan.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäisen osan pelottavat maskit voit katsoa tästä:

10 painajaismaista maskia ja naamiota ihmiskunnan historiasta – osa 1

Maski, joka esti orjia syömästä maata

Geofagia eli maan syöminen on ihmisten (ja monien muiden eläinten) parissa yllättävän yleistä. Joskus se liittyy syömishäiriöön nimeltään pica, jossa henkilö himoitsee ja ahmii kaikkea muuta kuin ruokaa. Ympäri maailman on kuitenkin ollut ja on edelleen kulttuureita, joissa maan syöminen on arkipäiväistä. Maaperässä voi olla ravinteita tai se voi vain maistua hyvältä. Toisinaan maalla on jatkettu vaatimattomia leipomuksia, joihin raaka-aineet ovat muuten olleet vähissä. Multa on riittänyt pitämään hengissä.

1500-1800-luvuilla geofagia oli suhteellisen yleistä Afrikasta Amerikkaan kaapatuilla orjilla. Iso osa orjista vietiin läntisestä Afrikasta, jossa geofagia oli niin laajalle levittäytynyt tapa, että suosituimpia maalajeja kerättiin ja niillä käytiin vaihtokauppaa.

Orjanomistajat pitivät tapaa epäterveellisenä. Asian tiimoilta konsultoitiin lääkäreitä, joiden mukaan geofagia aiheuttaa masennusta, hengenahdistusta, vatsakipuja ja huimausta. Jos orjilla olikin tällaisia oireita, niin todennäköisesti syynä oli ennemminkin vakava aliravitsemus ja epäinhimilliset elinolosuhteet kuin maan syöminen.

Isännille tämä ei käynyt, sillä ”omaisuuden” piti olla työkunnossa. Niinpä geofagiaa harrastaneet puettiin epämukaviin, suun peittäviin maskeihin, joita oli pidettävä fyysisesti vaativissa töissä ja paahtavassa kuumuudessa. Kyseessä oli kidutusväline eikä mikään ”parannuskeino”.

Historioitsijat ovat epäilleet, että geofagiaa saatettiin myös käyttää vain tekosyynä. Orjat pakotettiin hirvittäviin ja alentaviin maskeihin, jotta he eivät söisi satoa. Brasilialaisille kultakaivoksille tuodut orjat joutuivat pitää samanlaisia maskeja, sillä heidän epäiltiin nielevän löytämiään kultahippuja ja keräävän ne myöhemmin talteen ulosteista.

Lue myös: Top 10 historian pahimmat kidutusmenetelmät piinapenkistä Juudaksen tuoliin

Madam Rowleyn vessamaski

”Toilet Mask or Face Glove” – Advert from The London Magazine, 1900s pic.twitter.com/6VwTB5LSQg

— The London Magazine (@TheLondonMag) December 18, 2015

Modernit kangasnaamiot eli niin sanotut sheet maskit ovat useamman vuoden olleet ihonhoidon trendituotteita. Ohut, tehoaineilla kyllästetty harso levitetään kasvoille vaikuttamaan, minkä jälkeen naama on kuin vauvan pylly.

Vaikka kangasnaamiot ovat suhteellisen puistattavan näköisiä nykyäänkin, eivät ne kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen, minkälaisia naamioita kauneudenhoidossa on entisaikoina käytetty. Esimerkiksi Madam Rowleyn vessamaski -nimellä kulkenut hoitonaamari huokuu Hannibal Lecter -henkeä.

Maskin kehittänyt Helen Rowley oli vakuuttunut siitä, tai ainakin sai kaikki vakuuttuneiksi, että hänen kehittämänsä maski on oikeasti toimiva. Rowley sai sille jopa patentin 1870-luvulla.

Patentin mukaan remmeillä pään ympäri sidottavaa maskia tuli käyttää yön yli kolmesti viikossa ja se lupaili enemmän kuin tavaratalon kosmettiikkaosasto kokonaisuudessaan. Maskin sanottiin poistavan kaikki ihon virheet, joista ei rasvoilla pääse eroon eikä puuterilla saa peittoon. Sen luvattiin puhdistavan ihohuokoset sekä pehmentävän, kirkastavan ja jopa valkaisevan ihoa, mikä oli tuohon aikaan tavoiteltavaa. Tietysti maskia käyttämällä pääsi eroon myös rypyistä ja pisamista.

Nyt tuo hirvitys, jota markkinoitiin myös nimellä face glove eli kasvohansikas, vaikuttaa vain äärimmäisen tehokkaalta keinolta saada huokoset tukkeutumaan ja kaikki epäpuhtaudet muhimaan. Hengittämätön, luonnonkumista tehty maski ja hiestä kostea iho kuulostavat loistavalta kasvualustalta bakteereille ja sienille.

Lue myös: Kauneudenhoito – 10 kammottavaa menetelmää menneisyydestä

Kasvojen ihoa suojaava ja samalla naiset kätevästi hiljentävä maski

Pysytään hieman samassa teemassa, vaikka näitä suojamaskeja naiset pitivät 1500-luvulla enimmäkseen vapaaehtoisesti. Tuolloin ihannoitiin mahdollisimman vaaleaa ihoa, sillä rusketus oli merkki siitä, että työskenteli ulkona eli oli toisin sanoen köyhä.

Nämä mustat, samettiset maskit olivat siis lähinnä varakkaiden aatelisrouvien käyttämiä. Niiden oli tarkoitus suojata kasvot auringolta, mutta samalla luoda hieman salaperäisyyttä kaupungilla rahvaan seassa kulkeviin neitoihin. Kankaassa oli suun kohdalla pieni helmi, jota naisen tuli purra, jotta naamio pysyi paikallaan. Se oli tehokas keino pitää rouvashenkilöt kasvottomina ja äänettöminä, sillä naamio oli riisuttava pois puhuttaessa. Eikä kukaan arvonsa tunteva aatelinen tietenkään paljastanut herkkää hipiäänsä auringossa!

Joidenkin – myös miesten – mielestä mustaan naamioon sonnustautunut leidi muistutti lähinnä paholaista tyhjyydestä tuijottavine silmineen. Samettinaamiot menettivät suosionsa ylimystön parissa 1600-luvulla, kun ne ruvettiin yhdistämään prostituoituihin. Ilmeisesti kaikki miehet eivät pitäneet maskeihin sonnustautuneita naisia pelottavina hirviöinä.

Lasten kaasunaamarit

Maailmansotien aikaan myös siviileille jaettiin kaasunaamareita, joiden oli tarkoitus suojata myrkyllisiltä pommeilta. Naamareita valmistettiin niin aikuisille kuin lapsillekin sekä myös koirille. Varsinkin lasten kaasunaamarit olivat varsin pelottavia kapistuksia, jotka näyttivät enemmän sukelluskypäriltä.

Ulkonäkö ei kuitenkaan ollut noissa kömpelöissä ”naamareissa” se pelottavin ominaisuus, sillä toimiakseen jonkun täytyi olla koko ajan pumppaamassa käsin ilmaa maskin sisään. Ei kuulosta kovin käytännölliseltä toimintaperiaatteelta mahdollisessa  hätätilanteessa.

Jos Atlantin tällä puolen mentiin tavallaan perinteisemmissä kaasunaamareissa, haluttiin Yhdysvalloissa tehdä maskeista vähemmän pelottavia lapsille. Siinä ei aivan onnistuttu.

Vuonna 1942 Walt Disney suunnitteli Mikki Hiiren päällä varustettuja kaasunaamareita. Jos ne olisivat koskaan joutuneet tositoimiin, olisivat lapset mahdollisesti saaneet suojavarusteista pahempia traumoja kuin sodasta. Tarkoitus oli kuitenkin hyvä, sillä rakastetun hahmon ajateltiin vähentävän pelkoa kaasunaamareita kohtaan ja tekevän maskin pitämisestä lapsille kuin leikkiä.

Mikki Hiiri -kaasunaamareita valmistettiin lopulta vain tuhannen kappaleen erä, eivätkä ne päässeet laajaan levitykseen.

Kuolinnaamiot

Kuolinnaamioiden historia ulottuu tuhansien vuosien päähän. Kipsistä tai vahasta tehdyt kuolinnaamiot ovat olleet ainoa keino ikuistaa menehtyneen kasvonpiirteet jälkipolville nähtäväksi. Vaikka vainajien kasvoista tehdyt valokset voivat olla puistattavia, niin niiden ansiosta tiedämme nykypäivänäkin, miltä useat merkkihenkilöt ovat näyttäneet. Kuuluisia kuolinnaamioita ovat muun muassa kirjailija ja runoilija Dante Alighierin, uskonpuhdistaja Martti Lutherin, säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin, Ranskan keisari Napoleon I:n ja Skotlannin kuningatar Maria Stuartin kasvoista tehdyt valokset.

Maailman tunnetuin kuolinnaamio kuuluu kuitenkin tuntemattomalle naiselle. Vuonna 1926 Ranskassa julkaistiin kuolinnaamioita esittelevä kirja, jonka viimeisellä sivulla oli nuoren naisen kuolinnaamio. Naisen nimeä ei tiedetty ja kuvatekstiinkin oli kirjattuna vain L’Inconnue de la Seine eli Seinen tuntematon. 

Oli hyvin tavallista, että tuntemattomasta vainajasta tehtiin ruumishuoneella kuolinnaamio, joka voitiin myöhemmin laittaa esille, josko joku tunnistaisi menehtyneen. Legenda Seinen tuntemattomasta alkoi elää, sillä nainen näytti seesteiseltä, kauniilta ja lähes hymyilevältä. Kuolinnaamiosta tehtiin kopioita, joita myytiin Pariisin matkamuistomyymälöissä, ja paljon kerrotun tarinan mukaan kyseessä oli tuntematon nuori nainen, joka oli hukkunut Seine-jokeen joskus 1800-luvulla.

Jossain vaiheessa tällainen kipsireliefi päätyi Norjaan lelutehtailija Åsmund Lærdalin appivanhempien kodin seinälle. Lærdalin oma poika oli lähes hukkunut pudottuaan mereen 1950-luvun lopulla, mistä järkyttyneenä ja samalla inspiroituneena hän rupesi yhdessä Punaisen Ristin kanssa kehittämään elävän kokoista nukkea elvytystaitojen opettamiseen. Vinyylistä valmistettu nukke tarvitsi kasvot, joiksi Lærdal valitsi Seinen tuntemattoman naisen kuolinnaamion. Nukke sai nimen Resusci Anne ja tunnetaan Suomessa Anne-nukkena.

Lue myös:

• 10 puistattavaa tietoiskua, jotka tulevat varmuudella uniin (tai pitävät öisin hereillä)
• 10 hyytävän pelottavaa ja kummittelevaa paikkaa maailmassa – osa 1

Hyvää isänpäivää! Tänään juhlitaan isiä ja isähahmoja, minkä kunniaksi on aiheellista tuutata ulos listan verran faktoja isistä.

Listafriikki otti isät käsittelyyn erilaisten tutkimusten kautta ja melko mielenkiintoisia juttuja on luvassa. Isyyshormonit hyrräävät, sympatiaraskaus ei ole keksitty juttu, ja isät vaikuttavat lastensa kehittymiseen ja tulevaisuuteen hyvin eri tavalla kuin äidit. Pian selviää, että miten!

Mainittakoon vielä se, että monessa listan kohdassa puhutaan vaikutuksista, syistä ja seurauksista yleisellä tasolla ja tutkimuksiin perustuen, mutta kaikkihan me olemme yksilöitä. Joten se, minkälaisia isähahmoja kullakin on ollut tai ei ole ollut elämässään, ei todellakaan määritä kenenkään tulevaisuutta.

Isät tunnistavat lastensa itkun yhtälailla kuin äitikin

Usein kuulee puhuttavan äidinvaistosta, jonka sanotaan olevan ylivertainen isään nähden. On olemassa monia tutkimuksia, joissa on selvitetty vanhempien kykyä erottaa oman vauvansa itku muista ja ne kaikki ovat osoittaneet äitien olevan isiä huomattavasti etevämpiä tunnistamisessa. Samanlainen ero on hyvin yleinen useilla muillakin nisäkäslajeilla, joten ihminen ei ole tässä suhteessa ollut ainoa laatuaan.

Mutta Nature Communications -lehdessä vuonna 2013 julkaistu ranskalaistutkimus heitti tällaisen mustavalkoisen ajattelumallin romukoppaan väittäen aiempien tutkimusten vetäneen mutkat kovin suoriksi. Tämän tutkimuksen perusteella voimme kertoa, että sukupuolella ei ole mitään tekemistä niin sanotun äidinvaiston kanssa. Lyonin yliopiston tutkijat saivat selville, että sekä äidit että isät tunnistavat yhtä hyvin ja luotettavasti oman vauvansa itkun huoneessa, joka oli täynnä itkeviä lapsia.

Tärkeintä tunnistamisessa on lapsen seurassa vietetty aika. Kunhan isä viettää lapsensa kanssa aikaa vähintään neljä tuntia päivässä, oppivat kuvaannolliset tuntosarvet erottamaan oman lapsen itkun muista. Eikä kyseessä tarvitse olla vanhempi, sillä sama pätee kehen tahansa, joka on vauvan seurassa päivittäin sen maagisen neljän tunnin ajan.

Sympatiaraskaus ei ole vain tekosyy ja isien sanahelinää

Couvaden syndrooma eli myötätuntoraskaus kuulostaa vitsiltä, mutta on totisinta totta. Tutkimusten mukaan suurin osa miehistä kokee ainakin muutamia sympatiaoireita heidän puolisoidensa ollessa oikeasti raskaana. Yleisin Couvaden syndrooman oire on mielialan vaihtelu, mutta myös muun muassa aamupahoinvointia, ummetusta, turvotusta, painonnousua ja unettomuutta esiintyy paljon. Oireet ovat seurausta stressitason noususta ja hormonaalisista muutoksista, joihin paneudutaan tarkemmin listan seuraavassa kohdassa.

Couvaden syndroomaa tutkineen gynekologin Norman Duerbeckin mukaan oireet ovat erityisen yleisiä, jopa odotettavissa, jos pariskunnalla on vaikeuksia tulla raskaaksi tai he käyvät läpi hedelmöityshoitoja jostain muusta syystä. Kumppanilleen hormonipistoksia antava henkilö, sukupuolesta riippumatta, on hyvin altis oireille.

Duerbeck on myös nähnyt tapauksia, joissa raskaana olleen naisen puoliso on kärsinyt kivuliaista kouristuksista vatsan alueella, jos odottavalla äidillä on esiintynyt verenvuotoa. Synnytyksessä mukana oleva puoliso voi tuntea myös myötätuntokipua – mitä ei ehkä synnyttävälle äidille kannata h-hetkellä julistaa.

Useimmiten Couvaden syndrooman oireet ovat ohimeneviä ja katoavat viimeistään synnytyksen jälkeen. Joskus hormonitoiminnan muutokset ovat niin suuria, että joudutaan turvautumaan lääkehoitoon, jos esimerkiksi miehen rintakudos rupeaa kasvamaan.

Hormonit heittelevät myös isillä

Oksitosiinia, jota kutsutaan rakkaus- ja kiintymyshormoniksi, vapautuu tuoreilla äideillä valtava määrä. Oksitosiinilla on osansa synnytyksen käynnistymisessä ja se saa maidon erittymään rinnoista. Oksitosiini myös auttaa äitiä muodostamaan läheisen yhteyden vauvaan.

Yleisesti ajatellaan, että oksitosiinia erittyy ainoastaan naisilla, mutta kyllä sitä vapautuu myös tuoreilla isillä. Ja samalla lailla tuo hormoni auttaa luomaan läheisen yhteyden isän ja lapsen välille. Isillä oksitosiinitason nousemisen uskotaan olevan muun muassa vauvan tuoksun laukaisemaa.

Hormonaalisia muutoksia tapahtuu kuitenkin jo ennen kuin lapsi on maailmassa, sillä esimerkiksi Michiganin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan hormonitasoissa tapahtuu muutoksia jo raskauden alkuvaiheessa. Tulevan isän testosteroni- ja estradiolitasot laskevat, minkä arvellaan johtuvan pelkästä tulevaisuudessa siintävän isyyden ajattelemisesta. Samassa tutkimuksessa todettiin, että ne isät, joilla testosteronin määrä alentui eniten, tukivat paremmin puolisoaan ja osallistuivat eniten vauvan hoitamiseen.

Eräs varsin mielenkiintoinen hormoni, jonka taso nousee tuoreen isän verenkierrossa, on prolaktiini. Prolaktiinin on pitkään tiedetty stimuloivan äidin maidontuotantoa ja -eritystä, mutta on ollut täysi mysteeri, miksi kyseistä hormonia ylipäänsä erittyy miehillä. Arvostetussa Cell-lehdessä elokuussa 2020 julkaistussa tutkimuksessa pureuduttiin kohonneeseen prolaktiinitasoon tuoreilla isillä ja myös muilla nisäkäskoirailla.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan prolaktiini laukaisee isällisen vaiston ja tekee miehistä parempia, jälkikasvustaan huolehtivia isiä. Sitä ei kuitenkaan vielä tiedetä, mikä prolaktiinin lisääntyneen erityksen lopulta laukaisee, mutta kyseessä on monimutkainen hormonien ja hermoston verkosto.

Mielenkiintoista on se, että ainakin hiirillä ja rotilla, joiden hormonitoiminta on näiltä osin hyvin samanlainen kuin ihmisellä, prolaktiinin keinotekoinen lisääminen seksuaalisesti kokemattomilla yksilöillä ei laukaissut isänvaistoa. Varsinaisella lisääntymisaktilla on siis jonkinlainen rooli muuttuvassa hormonitoiminnassa.

Isyys muokkaa aivoja

Sen lisäksi, että miehessä tapahtuu isäksi tullessa hormonaalisia muutoksia, muuttuvat hänen aivonsa konkreettisesti isyyden myötä. Suurimmat muutokset tapahtuvat niillä aivojen alueilla, joita niin sanottu ”hyvä vanhempi” tarvitsee.

Kirjaimellista kasvua ja kudoksen tihentymistä havaitaan sellaisilla aivojen alueilla, jotka liittyvät suunnitteluun, keskittymiseen ja ongelmanratkaisuun. Aktiivisuuden lisääntymistä on nähtävissä myös sellaisissa aivojen osissa, jotka ovat yhteydessä hoivaamiseen ja riskien arviointiin. Näitä ominaisuuksia tarvitaan vauvan hengissä pitämiseen. Tästä syystä useimmat vanhemmat ovat koko ajan huolissaan.

Isän rakkaus merkitsee lapselle enemmän kuin äidin

On päivänselvää, että sekä isän että äidin antama rakkaus ja tuki ovat merkityksellisiä lapsen elämän kannalta. Mutta vuodelta 2012 peräisin oleva kokooma-artikkeli, jossa käytiin läpi 36 tieteellisestä tutkimusta ympäri maailman, antaa varsin kattavan ja yksiselitteisen tuloksen: isän rakkaus merkitsee enemmän.

Personality and Social Psychology Review -lehdessä julkaistu laaja katsaus kertoo, että isähahmolta huomiota saaneista lapsista tulee keskimäärin määrätietoisempia, itsevarmempia ja yksinkertaisesti onnellisempia. Heillä on vähemmän mielenterveysongelmia ja oppimisvaikeuksia.

Analyysissä todettiin, että vaikka lapsi saisi saman määrän rakkautta kummaltakin vanhemmaltaan tai tulisi toisaalta jomman kumman hylkäämäksi, on isän toiminnalla isompi vaikutus persoonallisuuden kehittymiseen.

Miksi näin on? Erään teorian mukaan lapset usein ihailevat isäänsä, joten tältä saadulla positiivisella huomiolla ja rakkaudella on suuri merkitys. Isä on edelleen suuressa osassa maailmaan ”perheen pää”, joten tällaiselta arvovaltaiselta ja vahvalta taholta tulevalla torjumisella ja/tai hylkäämisellä on raskaampi ja kauaskantoisempi vaikutus elämässä. Mutta onneksi vaikutus on myös päinvastainen, jos isä on vahvasti läsnä lapsen kasvatuksessa.

Isät eivät lässytä lapsilleen – ja hyvä niin

Tästä voisi olla kyllä omien havaintojen perusteella hieman eri mieltä, sillä melko usein olen kuullut erinäisten isien, isähahmojen ja miespuolisten sukulaisten lässyttävän pienille lapsille. Mutta taitaa se vauvapuhe kuitenkin olla yleisempää naisilla.

On kuitenkin lapsen kannalta erittäin hyvä, että jokainen hänen elämässään oleva henkilö ei lässytä. Niin sanotun vauvapuheen, eli sanojen toistelun liioittelevan korkealla, mutta pehmeällä äänensävyllä, on kyllä todettu olevan merkityksellistä lapsen kielenkehityksen kannalta, mutta on hyvä, että joku puhuu pienokaisille ”kunnolla”.

Kun isät puhuvat lapsilleen kuin aikuisille, antavat he jälkikasvulle mahdollisuuden totutella oikeaan keskusteluun, jota käydään suojaisan kodin seinien ulkopuolella; oikeassa elämässä.

Isät kannustavat lapsiaan ottamaan riskejä

Äidit haluavat stereotyyppisesti pitää lapsensa pumpulissa ja turvassa kaikelta pahalta ja vaaralliselta. Isät sen sijaan suhtautuvat lasten kokemuksiin erilaisella otteella.

New Yorkin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa hieman vajaan vuoden ikäisiä lapsia laitettiin vanhempiensa kanssa kokeeseen. Tarkoitus oli selvittää, kuinka jyrkäksi nostettua luiskaa pitkin vanhemmat antaisivat pienokaisensa ryömiä alas. Sekä isät että äidit arvioivat (tietenkin) oman lapsensa kyvyt yläkanttiin ja veikkasivat pilttien kykenevän laskeutumaan vaikeampaa luiskaa pitkin kuin ne todellisuudessa pystyivät.

Mutta kun tuli käytännön kokeen aika, eivät äidit antaneetkaan lastensa laskeutua veikkaamaansa luiskaa. Suurin osa isistä sen sijaan näytti vihreää valoa yritykselle. Joku voisi kuvailla sitä uhkarohkeaksi tai edesvastuuttomaksi, mutta tällaiset tilanteet iskostavat lapsiin rohkeutta ja sinnikkyyttä, joista on varmasti apua myöhemmin elämässä vastaan tulevissa haasteissa.

Isän kanssa vietetyt ja välillä riehakkaatkin leikkihetket pienestä pitäen kannustavat ottamaan riskejä elämässä.

Läheinen suhde isään pitää teinit pidempään neitsyeinä

Jos isät muuten kannustavat lapsiaan ottamaan elämässä riskejä, niin on yksi osa-alue, jossa läheisellä isäsuhteella on päinvastainen vaikutus. Nyt varmasti monet tyttöjen isät varsinkin kunnostautuvat entisestään!? Nimittäin useissa tutkimuksissa on todettu, että sellaiset teinit, jotka ovat läheisiä isiensä kanssa, alkavat harrastaa seksiä keskimääräistä myöhemmin.

Eräs Floridan yliopistossa tehty tutkimus on kuitenkin aiheuttanut meteliä ja saanut monen karvat nousemaan pystyyn, mutta otetaan se kuitenkin mukaan, koska aiheeseen liittyy. Kyselytutkimus tehtiin yhdessä yliopistossa noin 450:lle ensimmäisen vuoden naisopiskelijalle.

Tulosten mukaan ne nuoret naiset, joilla oli ollut elämässään aktiivinen isähahmo, harrastivat harvemmin seksiä ja heillä oli vähemmän eri kumppaneita. Tutkijat tekivät päätelmän, että tulokset viittaavat miehisen huomion hakemiseen. Eli jos tytöllä on teini-ikäisenä ollut läheinen suhde isään, hänen ei tarvitse hakea miespuolista huomiota kodin ulkopuolelta.

Syy-seuraussuhde vaikuttaa hieman hakemalla haetulta, eikä ole ihme, että tutkimustulokset ovat aiheuttaneet polemiikkia.

Lastensa kanssa aikaa viettävät isät ovat onnellisempia

Monet äidit yrittävät löytää sopivaa tasapainoa perhe- ja työelämän välille: Töissä podetaan huonoa omaatuntoa, kun ei ole kotona lasten kanssa, ja kotona takaraivossa kolkuttaa omasta mielestä laiminlyödyt työtehtävät. Isillä kultaisen keskitien löytäminen on tutkimusten mukaan helpompaa.

Ne isät, jotka viettävät paljon aikaa lastensa kanssa, ovat kokonaisuudessaan tyytyväisempiä elämäänsä. Töissä sujuu silloin paremmin, työnteko on mielekkäämpää ja tehokkaampaa, ja kotona on vähemmän konflikteja puolison kanssa. Mutta potevat isätkin silti huonoa omaatuntoa, jos lähtevät lastensa luota lyhyeksikin aikaa. Töihin meno ei miehiä kuitenkaan kaiherra, vaan isät tuntevat syyllisyyttä niin sanotusta omasta ajasta, esimerkiksi kuntoilusta.

Oli kyse sitten yhteiskunnan asettamista normeista ja vanhanaikaisista sukupuolirooleista, niin jotenkin miehet ovat onnistuneet löytämään täydellisen tasapainon perheen ja uran välille. Kunhan isät siis vain viettävät arjessa tarpeeksi aikaa lasten kanssa.

Tämän isyyden anatomiasta kertovan listan perusteella vaikuttaa siis kokonaisuudessaan siltä, että sekä isien itsensä että heidän kumppaneidensa ja erityisesti lastensa elämänlaatu on huomattavasti parempaa, kunhan isät vain ovat aktiivisesti läsnä.

Lue myös:

• Isänpäivä! Elokuvien mieleenpainuvimmat isät
• Lumoavat vauvat – 10 mielenkiintoista faktaa vastasyntyneistä
• Ihmisen neitseellinen sikiäminen – 10 ”tosielämän” esimerkkiä

Tällä listalla käydään läpi kymmenen suunnitelmaa, jotka olivat tekijöidensä mielestä loistavia, mutta lopputulos ei ollut lainkaan toivotunlainen.

Idea ja suunnitelma voi olla vaikka kuinka hyvä, mutta takeita onnistumisesta ei ole: toteutus voi silti kurahtaa eeppisellä tavalla.

Listafriikki keräsi kymmenen erilaista pilkka osui omaan nilkkaan ja älä nuolaise ennen kuin tipahtaa -tapausta. Skaala on laaja, sillä osa niistä liikuttaa, osa naurattaa ja osa päättyy hyvin ikävästi.

Lista on jaettu kahteen osaan, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäisen osa voit lukea tästä: Pilkka osui omaan nilkkaan: 10 ”loistavaa” ideaa, joiden toteutus ei sujunut suunnitelman mukaan – osa 1

Robert Liston: liikaa amputaatiota

Skotlantilainen kirurgi Robert Liston oli amputaatioiden uranuurtaja ja edisti kirurgiaa monella tavalla. Liston operoi aikakautena, jolloin anestesia oli lähes tuntematon käsite ja kirurgin nopeus oli merkittävässä roolissa siinä, miten paljon potilas kärsi kivuista ja selviäisikö hän leikkauksesta ylipäätään. Liston kehitti erilaisia amputaatiomenetelmiä ja oli vuonna 1846 Euroopan ensimmäinen lääkäri, joka käytti leikkauksen aikana anestesiaa.

Mutta ennen eetteriä Liston luotti nopeuteen; hän oli veitsen kanssa lännen nopein. Jalan amputaatio sujui parissa minuutissa ja käden leikkaus kävi alle puolessa minuutissa. Listonilla oli tapana tuoda leikkaussaliin opiskelijoita ja myös muita katsojia seuraamaan rivakkaa operointia.

Nopeudella oli kuitenkin varjopuolensa.

Erään kerran Liston oli amputoimassa miehen jalkaa ja tarvitsi apulaisia pitämään potilasta paikoillaan – koska ei ollut anestesiaa, niin potilailla oli sattuneesta syystä tapana kouristella ja huutaa kivusta leikkausten aikana.

Liston kyllä onnistui amputoimaan potilaan jalan, mutta leikkasi samalla avustajaltaan kaksi sormea. Samassa rytäkässä hän huitaisi veitsellä erään sivustaseuraajan takin liepeet irti.

Myöhemmin sekä amputaatiopotilas että sormensa menettänyt avustaja menehtyivät sairaalassa saamiinsa tulehduksiin. Takin liepeensä menettänyt katsoja sen sijaan kuoli heti leikkaussalissa sokin seurauksena, sillä hän oli kuvitellut kirurgin veitsen osuneen itseensä.

Sen amputaation leikkauskuolleisuus oli 300 prosenttia.

Kenraali Howen koira ei ollut sovelias sotasaalis

Vuosina 1775–1783 käytiin Yhdysvaltain vapaussota, jossa brittiläiset siirtokunnat itsenäistyivät. Siirtokuntien armeijan ylipäällikönä hääri George Washington, josta oli myöhemmin tuleva Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti.

Washington tunnettiin suurena koirien ystävänä ja lemmikit olivat usein mukana sotatantereella. Myös vastapuolella oli koiraihmisiä ja brittikenraali William Howen kettuterrieri Lila oli monesti toiminnan ytimessä.

Lokakuun 4. päivänä vuonna 1777 siirtokuntien joukot tekivät Washingtonin johdolla yllätyshyökkäyksen brittien halussa olleeseen Germantowniin. Isku meni kuitenkin pieleen, sillä päivä oli niin sumuinen, ettei kukaan tiennyt mihin ampua. Lopulta amerikkalaiset perääntyivät, mutta kaikessa sekamelskassa brittikomentaja Howen Lila-koira lähti taistelutantereella seuraamaan vääriä miehiä.

Sotilaat nappasivat koiran ja päättivät viedä sen Washingtonille: ylipäällikkö olisi varmasti ylpeä ja mielissään tällaisesta sotasaaliista – varsinkin, kun Lilan kaulapannan kaiverrus paljasti sen korkea-arvoisen omistajan.

Washington ei innostunut. Ei sitten niin yhtään. Hän harjasi Lilan, antoi sille vettä ja ruokaa, ja sanaili vastapuolen kollegalleen lyhyen, mutta kohteliaan kirjeen. Sitten hän määräsi lähetin viemään Lila-koiran ja kirjeen kenraali Howelle.

Australialainen kiusantekijä kuntosalilla

Kuntosalille meneminen voi olla pelottavaa; varsinkin aloittelijalle. Välineet ovat outoja ja omat lihakset olemattomia. Treenaaminen muiden läsnäollessa on piinaavaa, sillä kaikki muut vaikuttavat tietävän mitä pitää tehdä ja lyövät tankoihin tähtitieteellisiä painomääriä.

Ja jotta tämä ei olisi tarpeeksi tuskallista, niin joku paskiainen saattaa ottaa kuvia tai videota aloittelijan haparoivista ensiaskeleista. Näitä tulee aina välillä netissä vastaan: Onpa hauskaa nauraa jollekin, joka ei ole synnynnäinen bodaaja.

EI NÄIN!

Joka tapauksessa vuonna 2013 eräs australialainen taulapää otti salilla kuvia toisesta treenaajasta ja julkaisi ne Facebookissa ivaavien kommenttien kera: ”uskomaton kanamies”, ”ei tiedä mihin kyynärpäät loppuvat ja hauikset alkavat”, ”ei jaksa nostaa tankoa, saati sitten painoja”.

Mitä ikinä hän kuvittelikaan kuvilla ja kommenteilla saavuttavansa, niin pieleen meni. Reddit- ja 4chan-verkkofoorumeilla kiehahti ja nettikiusaajalle haluttiin antaa opetus. Yhteisöpalveluiden voimaa ei koskaan kannata aliarvioida!

Pian miehen henkilöllisyys ja yhteystiedot oli selvitetty ja eräs Reddit-käyttäjä otti yhteyttä tämän äitiin (kyseessä oli kuitenkin siis aikuinen mies). Tieto huonosta käytöksestä levisi äidin kautta myös kuntosalin omistajalle.

Sitten oikeuden omiin käsiinsä ottaneet nettisalapoliisit istuivat odottamaan seurauksia. Odotus palkittiin, kun mies saapui someen itkemään pilalle mennyttä elämäänsä. Äiti oli katkaissut kaiken taloudellisen tuen, ystävät olivat hylänneet, eikä miehellä ollut enää mitään asiaa yhteenkään ketjun kuntosaleista.

Kun RMS Carmania ja ”RMS Carmania” kohtasivat

Naamioituminen vihollisen laivaksi on loistava idea – paitsi jos sattuu törmäämään juuri siihen alukseen, joksi on naamioitunut.

Näin kävi saksalaiselle SMS Cap Trafalgarille, joka naamioitui ensimmäisessä maailmansodassa brittiläiseksi RMS Carmaniaksi. Carmaniaksi naamioituneen Cap Trafalgarin ainoa taistelu oli oikeaa Carmaniaa vastaan.

Linjalaiva SMS Cap Trafalgar oli kesällä 1914 Buenos Airesissa ja sodan puhjettua se jäi sinne odottamaan tulevia käskyjä. Oli oletettavaa, että Saksan keisarillinen laivasto vaatisi ylellisen matkustaja-aluksen sotakäyttöön. Ja niin kävikin. Etelä-Amerikan rannikolla SMS Cap Trafalgari aseistettiin ja miehitettiin, ja sille annettiin yksi ainoa tehtävä: brittilaivojen upottaminen.

Saksalaiset tiesivät, että samoilla vesillä seilasi brittien niin ikään sotakäyttöön muunnettu linjalaiva RMS Carmania. Siitä keksittiin nerokas tapa päästä lähelle muita Ison-Britannian aluksia. SMS Cap Trafalgar naamioitiin vihollisen laivaksi poistamalla kolmas savupiippu ja maalaamalla kaksi jäljelle jäänyttä punaiseksi.

Suunnitelma olisi tosiaan voinut toimia, jos vale-Carmania ei olisi törmännyt siihen oikeaan Carmaniaan syyskuun 14. päivänä. Kohtaaminen aloitti historian ensimmäisen linjalaivojen välisen taistelun. Laivoja ei oltu tehty sotimiseen, joten sekä tulitus että puolustautuminen olivat molemmilla puolilla hakuammuntaa.

Lopulta saksalainen Cap Trafalgar upposi, mutta myös Carmania kärsi pahoja tuhoja. Vaikka kumpikin puoli kärsi myös miestappioita, onnistuttiin valtaosa miehistöistä pelastamaan tukialuksina toimineille hiililaivoille.

Presidentti Sukarno oli mielissään kiristysyrityksestä

Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto yrittivät kylmän sodan aikana kiristää Indonesian presidentti Sukarnoa, joka halusi sohia vähän joka soppaan ja oli siksi kummallekin suurvallalle arvaamaton villi kortti.

CIA:n yritys jäi puolivillaiseksi, sillä Sukarnon kiristämiseksi oli tekaistu arkaluontoisia nauhoitteita ja suunnitelmana oli levittää huhuja presidentin salasuhteista. KGB:llä sen sijaan oli todistusaineistoa: eräs naispuolinen agentti oli 1950-luvun lopulla soluttautunut lentoemännäksi ja vietellyt Sukarnon lennon aikana. Kaikki tämä oli saatu tallennettua filmille.

Suunnitelma meni kuitenkin mönkään, sillä videon mahdollinen julkaisu ei presidenttiä hetkauttanut. Sukarnolla oli monta vaimoa ja vielä useampia ”salasuhteita”, joita hän ei erityisemmin pyrkinyt salailemaan. Kun Neuvostoliitto yritti saada Sukarnolta haluamansa ja uhkasi julkaista videon, oli reaktio yllättävä.

Toisaalta Sukarnon naishistorian tuntien sen ei olisi pitänyt olla yllättävä. Presidentti oli tallenteesta vain mielissään ja pyysi saada siitä useita kopioita itselleen, jotta voisi näyttää niitä Indonesiassa maanmiehilleen.

Lue myös:

• 10 rikosmysteeriä, jotka ratkesivat tavallisten internet-käyttäjien avustuksella
• 10 käsittämätöntä yhteensattumaa – Näitä on lähes mahdoton uskoa todeksi!
• 10 ihmistä, jotka ovat auttaneet oman murhansa ratkaisemisessa

Hyvä suunnitelma on puoli voittoa. Näin tavataan sanoa, mutta tämän listan tapaukset kumoavat tuo toteamuksen kertaheitolla.

Idea ja suunnitelma voi olla vaikka kuinka loistava, mutta takeita onnistumisesta ei ole: toteutus voi silti kurahtaa eeppisellä tavalla.

Listafriikki keräsi kymmenen erilaista pilkka osui omaan nilkkaan ja älä nuolaise ennen kuin tipahtaa -tapausta. Skaala on laaja, sillä osa niistä liikuttaa, osa naurattaa ja osa päättyy hyvin ikävästi.

Lista on jaettu kahteen osaa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäisen osan voit lukea tästä: 10 ”loistavaa” ideaa, joiden toteutus ei sujunut suunnitelmien mukaan – osa 2

Nainen vitsillä pormestariksi

Vuonna 1887 Yhdysvaltain Kansasin osavaltiossa tuli voimaan laki, jonka mukaan myös naiset saivat äänioikeuden. Sehän ei kaikkia tietenkään miellyttänyt, joten kun Argoniassa järjestettiin pormestarivaali vain kaksi viikkoa lakimuutoksen jälkeen, päättivät kaupungin silmäätekevät herrat vähän vitsailla.

He nimesivät yhdistysaktiivi Susanna M. Salterin kieltolakipuolueen ehdokkaaksi. Salter itse ei tiennyt asiasta mitään.

Herrojen suunnitelmana oli nöyryyttää naisia ja todistaa, naisten on aivan turha yrittää lähteä mukaan politiikkaan, sillä eihän kukaan nyt oikeasti äänestäisi naista pormestariksi. Salterin julkinen nolaaminen estäisi tulevaisuudessa muita naisia edes miettimästä ehdokkuuksia.

Salteri ei ollut yllätysehdokkuudestaan moksiskaan, vaikka sai kuulla siitä vasta äänestyspäivänä. Hän ilmoitti, että jos tulee valituksi, niin ottaa viran luonnollisesti vastaan.

No, suunnitelma kääntyi ”nerokkaita” miehiä vastaan, sillä 27-vuotias Salter oli vaalien äänirohmu. Esimerkiksi Naisten kristillinen raittiusliitto, joka nykyään tunnetaan Valkonauhaliittona, hylkäsi oman ehdokkaansa ja asettui Salterin taakse. Lisäksi Argonian republikaanit antoivat tukensa Salterille.

Niinpä huhtikuun 4. päivänä vuonna 1887 Susanna M. Salterista tuli Yhdysvaltain ensimmäinen naispormestari ja – kuin pisteenä i:n päällä – hän oli hyvin pidetty ja äärimmäisen pätevä virassaan.

Pahoinpitelijästä pahoinpidellyksi

Väkivalta ei ole hyväksyttävää, mutta tässä kohtaa tekisi mieli sanoa, että walesilaiset Dean Gardener ja Jason Fender saivat juuri sitä, mitä tilasivat. Eli kunnon selkäsaunan.

19-vuotias Gardener ja 22-vuotias Fender olivat lokakuussa 2009 viettämässä railakasta ryyppyiltaa Swansean kaduilla. Nuorten miesten idea hauskanpidosta oli se, että he huutelivat törkeyksiä kaikille tuntemattomille vastaantulijoille. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan Fender ja Gardener etsivät sopivia uhreja, joiden kimppuun olisi mukava käydä. Ihan vain siksi, että voi ja koska niinhän ”tosimies” tekee.

Aikansa haahuiltuaan he näkivät kaksi omien sanojensa mukaan ”transvestiittia”. Idioottien mielestä tämä oli loistava kohde: mekkoihin pukeutuneita miehiä.

Hyökkäys kuitenkin päättyi lyhyeen, sillä roolit kääntyivät päälaelleen. Gardenerin ja Fenderin uhreiksi valikoimat miehet olivat vapaaottelijoita. He olivat matkalla ystävänsä kihlajaisiin, jotka järjestettiin naamiasteemalla.

Gardener ja Fender jäivät maahan keräilemään itseään, kun ”uhrit” kipittivät korkkareissaan kohti omia bileitään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Valvontakamerat ikuistivat koko komeuden, joten myöhemmin virkavalta yhytti huonosti käyttäytyneen kaksikon eli Gardenerin ja Fenderin. Swansean katujen kamerat osoittivat heidän haastaneen riitaa koko illan ja käyneen täysin sattumanvaraisesti monien muidenkin kimppuun, ennen kuin valitsivat uhreikseen vapaaottelijat.

Gardener ja Fender todettiin syyllisiksi loukkaaviin puheisiin ja käytökseen, ja heidät tuomittiin neljän kuukauden yhdyskuntapalvelukseen ja ulkonaliikkumiskieltoon ilta- ja aamuseitsemän välillä.

Espanjalainen siipeilijä

Vuonna 2011 eräs espanjalainen nuorimies oli raivoissaan. Hän oli pyytänyt vanhemmiltaan korotusta kuukausittaiseen taskurahaansa, mutta nämä eivät olleet suostuneet, koska kuukausirahan lisäksi he lyhensivät poikansa autolainaa. Vanhemmat olivat pistäneet rahahanat kiinni, koska mies ei suostunut etsimään töitä.

Niinpä tämä nimettömänä pysyttelevä mies päätti viedä asian pidemmälle ja haastoi vanhempansa oikeuteen vaatien 400 euron kuukausittaista avustusta.

Ja nyt ei puhuta alaikäisestä koululaisesta, vaan kyseessä oli 25-vuotias, yliopistosta lakimieheksi valmistunut herra. Espanjassa on varsin yleistä asua pitkään kotona; usein omilleen muutetaan vasta kolmenkympin tietämillä, kun oman perheen perustaminen on ajankohtaista. Siksipä tämä vanhempansa oikeuteen vienyt mies oli varma, että saa tuomarin sympatiat puolelleen. Ja korotusta taskurahaan.

Toisin kävi ja suunnitelma kostautui pahemman kerran. Tuomari antoi miehelle 30 päivää aikaa ottaa itseään niskasta kiinni ja muuttaa pois vanhempiensa talosta. Lisäksi hänet määrättiin etsimään töitä, koska oli työntekoon täysin kykeneväinen ja korkeakoulututkintokin oli jo hankittu.

Pohjois-Korean propagandaelokuva ei saanut odotettua vastaanottoa

Vuonna 1985 pohjoiskorealaisille oli tarjolla harvinaista herkkua, kun valtio kannusti kansalaisia viihteen pariin. Tuo ”viihde” oli elokuvia, jotka tietenkin olivat valtion tuottamia.

Elokuvat oli kuvattu Japanissa ja niiden tarkoituksena oli kuvata sitä sortoa, jota korealaiset kokivat Japanissa. Tällä haluttiin estää mahdollisia loikkauksia ja alleviivata sitä, miten paljon korealaiset halusivat palata takaisin kotimaahansa.

Propagandalla oli kuitenkin päinvastainen vaikutus: pohjoiskorealaiset katsoivat huuli pyöreänä sitä omiin elinolosuhteisiin verrattuna ylellistä elämää, jota Japanissa elettiin.

Elokuvat, joiden tarkoitus oli juurruttaa isänmaallisuutta, saivatkin pohjoiskorealaiset haaveilemaan paremmasta elämästä Japanissa. ”Sorretut” korealaiset saavat vapaasti matkustaa ympäri Japania, kun Pohjois-Koreassa kansalaiset tarvitsevat luvan reissaamiseen. Elokuvissa ostellaan ja käytetään näyttäviä koruja, ajellaan uusilla moottoripyörillä, vietetään ystävien kanssa aikaa pubeissa, tanssitaan diskoissa ja pukeudutaan muodikkaisiin vaatteisiin.

Kapitalismin piti näyttäytyä pohjoiskorealaiselle yleisölle paholaisena, mutta viesti välittyikin ihan toisenlaisena.

Sähkötuolista baaritappelun kautta jokeen

Vuonna 1972 Yhdysvaltain korkein oikeus katsoi, että osavaltioissa ei ollut yhtenäistä linjaa kuolemantuomion suhteen. Osavaltioiden lait eivät antaneet valamiehistöille tarpeeksi ohjeita siitä, minkälaisissa tapauksissa tuomitulle voidaan antaa kuolemanrangaistus, joten korkein oikeus päätti lakkauttaa sen.

Mutta osavaltiot eivät hyväksyneet päätöstä ja tiedossa oli lakimuutoksia, joilla korkeimman oikeuden päätös saataisiin kierrettyä. Georgia oli ensimmäinen osavaltio, jossa uudistettua lakia testattiin – onnistuneesti.

Vuonna 1976 Troy Leon Gregg varmisti paikkansa historian kirjoissa olemassa Yhdysvaltojen ensimmäinen kuolemanrangaistuksen saanut henkilö neljän vuoden tauon jälkeen. Gregg oli murhannut kaksi henkilöä, joiden kyytiin hän oli hetkeä aiemmin liftaamalla päässyt. Tämän takia Gregg ei kuitenkaan ole tällä listalla.

Neljä vuotta kuolemaantuomittujen osastolla sähkötuolia odottanut Gregg onnistui pakenemaan muutaman vankikaverinsa kanssa heinäkuussa 1980. Karkumatka ei kestänyt kauaa. Jo samana iltana Gregg oli baarissa ottamassa kuppia ja päätyi tappelemaan. Seuraavana päivänä miehen ruumis löytyi läheisestä joesta. Hänen murhansa ei ole koskaan selvinnyt.

Lue myös:

• Karman laki: 10 uskomatonta tosielämän esimerkkiä niin hyvässä kuin pahassa
• Kun kohtalo puuttuu ivallisella tavalla peliin: 10 surkuhupaisaa ironian huipentumaa
• Ei syytä paniikkiin – 10 historiallista vähättelyn huippua

Vaikka tämän listan asiat ovat meille nykyisin arkipäivää, niin jostain on aina lähdetty liikkeelle! Listafriikki listaa nyt kymmenen internetin ensimmäistä.

Internet sai alkunsa Yhdysvalloissa, jossa ruvettiin 1960-luvulla suunnittelemaan niin sanottua hajautettua kommunikaatiojärjestelmää, jota ei pystyisi tuhoamaan kohdennetulla iskulla. Siitä tuli nimi verkko.

Ajatuksissa tuo verkko koostui lukuisista yhdenvertaisista tietokoneista, jotka olisivat yhteydessä toisiinsa, mutta järjestelmä toimisi, vaikka osa olisi epäkunnossa. Sen olisi pysyttävä toiminnassa myös mahdollisessa ydinaseiskussa.

Vuonna 1969 Yhdysvaltain puolustusministeriön rahoituksella syntyi neljä tietokonetta kattanut ARPANET-verkko, joka seuraavalla vuosikymmenellä laajeni nopeasti. Armeijan lisäksi yliopistot ja tutkimuskeskukset ottivat ARPANET:n käyttöön, sillä se mahdollisti tutkijoille mahdollisuuden päästä helposti käsiksi maantieteellisesti kaukana oleviin materiaaleihin. 1980-luvun lopulla ARPANET:n pohjalta muodostui monien erillisten verkkojen verkosto eli internet, jota ilman nykyelämä olisi hyvin erilaista.

Koska internet on verrattain uusi juttu, ovat monet merkittävät ”ensimmäiset kerrat” tiedossa. Tiedämme muun muassa millainen on maailman ensimmäinen twiitti, YouTube-video ja roskaposti. Ensimmäinen sähköpostikin listalla on, vaikka sen kirjoittaja ei ihan varmuudella viestin sisältöä koskaan muistanut.

Ensimmäinen sähköposti

Maailman historian ensimmäinen sähköposti lähetettiin vuonna 1971. Yhdysvaltalainen tietokoneinsinööri Ray Tomlinson työskenteli internetin edeltäjän ARPANET:in parissa ja hänelle oli annettu tehtäväksi keksiä verkkoon ”jotain kiinnostavaa” tehtävää. Nyt ajateltuna tuo kuulostaa lähinnä koomiselta: keksiä nettiin jotain tekemistä.

Tomlinson rupesi etsimään keinoa saada yhteys kaukana – ja miksei lähelläkin – oleviin työkavereihin, jotka eivät vastanneet puhelimeen. Tomlinson asetti työhuoneessaan kaksi tietokonetta muutaman metrin päähän toisistaan. Sitten hän lähetti itselleen viestin, ja rullasi tuolillaan katsomaan, oliko toiselle koneelle tullut mitään. Koska Tomlinson oli ensimmäisen mailin lähettänyt henkilö, on hän luonnollisesti myös se, joka keksi laittaa miukumaukun vastaanottajan nimen ja palveluntarjoajan nimen väliin.

Lue myös: Miten @-merkki päätyi sähköpostiosoitteisiin?

Tomlinson ei tietenkään tajunnut tekevänsä historiaa, joten ensimmäisen sähköpostiviestin sisältö vaipunut unholaan. Mies on kuitenkin veikannut, että hänen itselleen lähettämänsä viestit olivat jotain epämääräistä siansaksaa; ehkäpä näppäimistön rivistö QWERTYUIOP tai ”muutama lause Gettysburgin puheesta” (joka on vuodelta 1863 peräisin oleva presidentti Abraham Lincolnin kuuluisin puhe ja koko Yhdysvaltain historian lainatuin puhe).

Tänä päivänä sähköpostin käyttäjiä on maailmanlaajuisesti 4,481 miljardia. Markkina- ja kuluttajatietoihin erikoistuneen Statistan mukaan joka päivä – siis joka päivä – lähetetään yli 361 miljardia sähköpostia.

Ensimmäinen roskaposti

Aika monella meistä sähköposti täyttyy roskapostista eli niin sanotusta spämmistä. Kovinkaan montaa vuotta maileja ei oltu lähetelty, kun ensimmäisen roskaposti kilahti sähköiseen postilokeroon. Toukokuun 3. päivänä vuonna 1978 Gary Thuerk, joka on saanut ei niin mairittelevan lempinimen ”roskapostin isä”, lähetti ARPANET:issä 400 vastaanottajalle viestin ilman näiden suostumusta.

Kyseessä oli Digital Equipment Corporation -tietotekniikkavalmistajan mainos uudesta tietokoneesta. ARPANET-verkon käyttäjäkunta oli vielä varsin pieni ja käyttö oli hyvin rajoitettua, joten vastaanottajat eivät suhtautuneet suopeasti ei-toivottuun viestiin. Aivan kuin nykyäänkin. Mutta kuten lukemattomia kertoja myöhemmin, niin sillä ensimmäiselläkin, spämmi myös iski osaan yleisöstä ja ihmiset riensivät ostamaan DEC:n tietokoneita.

Ensimmäinen verkko-osoite

Maailman ensimmäinen domain-nimi eli verkkotunnus tai verkko-osoite rekisteröitiin maaliskuun 15. päivänä 1985. Yhdysvaltalainen tietokonevalmistaja Symbolics lisäsi tuona päivänä yhteystietoihinsa symbolics.com -verkko-osoitteen ja parin seuraavan vuoden aikana monet it-alan yrityksen, kuten IBM, Apple, Sun ja Intel, seurasivat perässä.

Vaikka Symbolics-yritystä ei enää ole olemassa, on ensimmäinen domain-nimi edelleen käytössä. On varsin sopivaa, että maailman vanhimmassa verkko-osoitteessa voi tutustua internetin historiaan. Siellä on kirjaimellisesti internet-museo; sähköisessä muodossa tietenkin.

Webin ensimmäinen valokuva

Ensimmäinen valokuva ladattiin nettiin vuonna 1992. World Wide Web -palvelun kehittänyt brittiläinen Tim Berners-Lee saa kunnian olla ensimmäisen henkilö, joka latasi Silvano de Gennaron ottaman kuvan kyseiseen web-palveluun.

Kuvassa on neljä Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERN:ssä työskennellyttä naista, Angela Higney, Michele de Gennaro, Colette Marx-Neilsen ja Lynn Veronneau, jotka vapaa-ajallaan muodostivat musikaalisen komediaryhmän nimeltään Les Horribles Cernettes.

Berners-Lee oli vuonna 1992 myös CERN:n palkkalistoilla ja pyysi erään esityksen jälkeen ryhmältä muutamaa kuvaa. Naiset tai kuvaaja de Gennaro eivät kuitenkaan voineet aavistaa, mitä Berners-Lee suunnitteli kuvilla tekevänsä tai minkälaista osaa he tulisivat kuvien kautta esittämään internetin historiassa.

Ensimmäinen Facebook-tili, joka ei kuulunut perustajajäsenille

Luonnollisesti maailman ensimmäiset Facebook-tilit kuuluvat Mark Zuckerbergille ja kahdelle muulle Facebookin perustajajäsenelle. Kolme ensimmäistä koskaan luotua Facebook-sivua olivat testiprofiileja ja Zuckerbergin henkilökohtainen tili oli historian neljäs.

Mutta ensimmäinen ”ulkopuolinen” tilin luonut henkilö on Zuckerbergin kämppäkaveri Harvardin yliopiston asuntolasta, Arie Hasit. Helmikuussa 2004 Hasitista tuli ensimmäinen oikea Facebook-käyttäjä.

Hasit, jonka tilin käyttäjänumero on 7 (mitä suurempi numero, sitä myöhemmin käyttäjä on liittynyt palveluun suhteessa kavereihinsa ja kontakteihinsa), asuu tällä hetkellä Israelissa ja toteuttaa pitkäaikaista haavettaan rabbina työskentelystä.

Aika moni muukin on liittynyt Facebookiin Hasitin jälkeen. Vuoden 2023 lopussa Facebook-tilejä oli noin 3,065 miljardia kappaletta.

Ensimmäinen twiitti

just setting up my twttr

— jack⚡️ (@jack) March 21, 2006

Maailman historian ensimmäinen twiitti eli viestipalvelu Twitterissä (nykyinen X) julkaistu viesti on peräisin vuodelta 2006. Se oli Twitterin perustajan ja entisen toimitusjohtajan Jack Dorseyn näppäilemä. Maaliskuun 21. päivänä Dorsey käytti silloisesta 140 merkin maksimimäärästä 24 merkkiä kirjoittaakseen lyhyen ja ytimekkään viestin ”just setting up my twttr”.

Vuoden 2021 maaliskuussa Dorsey laittoi tuon ensimmäisen twiitin huutokauppaan myyntiin. Sitä markkinoitiin digitaalisena keräilyesineenä. Vain sekunneissa huutokaupan aukeamisen jälkeen tarjoukset huitelivat kymmenissä tuhansissa dollareissa. Lopulta korkeimman tarjouksen teki malesialainen liikemies Sina Estavi, joka maksoi siitä 2,9 miljoona dollaria (noin 2,5 miljoonaa euroa) kryptovaluutta ethereinä. Estavi vertasi hankintaansa siihen, että joku ostaisi Mona Lisan.

Twiitin, joka siis on kenen tahansa ilmaiseksi nähtävillä Twitterissä, lisäksi Estavi sai Dorseyn allekirjoittaman aitoustodistuksen ja kaiken siihen liittyvän metadatan, kuten twiitin ajankohdan. Kuulostaa täysin kaistapäiseltä touhulta, mutta tuskin tämän twiitin myyminen ja ostaminen jää ainutkertaiseksi tapaukseksi; twiittien ja muiden sosiaalisen median tekstien uskotaan nousevan tulevaisuudessa halutuiksi myyntiartikkeleiksi.

Lue myös: 10 erikoista ja huvittavaa tarinaa tunnettujen yhtiöiden nimien taustalla

Ensimmäinen YouTubeen ladattu video

Me at the zoo -nimellä kulkeva video ladattiin YouTube-videopalveluun huhtikuun 23. päivänä vuonna 2005. Videolla esiintyy Jawed Karim, yksi palvelun perustajajäsenistä, joka pätkän nimen mukaisesti kertoo siinä vierailustaan eläintarhassa.

Tuota 18 sekunnin mittaista videota on tähän mennessä (3.5.2024) katsottu yli 318 miljoonaa kertaa. Karim kiteyttää noissa sekunneissa YouTuben syvimmän olemuksen: Ihmiset katsovat netissä mitä tahansa – jopa sitä, kun joku kertoo norsuilla olevan todella pitkät kärsät.

YouTuben potentiaali nähtiin muuallakin ja Google osti palvelun 1,3 miljardilla eurolla vain reilu vuosi ”laadukkaan” eläintarhavideon lataamisen jälkeen.

Tänä päivänä YouTuben käyttäjät katsovat päivittäin miljardi tuntia videoita. Siis joka päivä YouTubea katsotaan maailmanlaajuisesti yhteensä noin 1 miljardi tuntia.

Ensimmäinen Instagram-julkaisu

 

View this post on Instagram

 

A post shared by Kevin Systrom (@kevin)

Tässä listan mittaan on käynyt jo hyvin selväksi, että monet internetin ensimmäiset ovat aina kulloisenkin palvelun perustajien saavutuksia. Kenenkäs muunkaan!? Sama kaava toistuu myös ensimmäisen Instagram-kuvan kohdalla.

Yhdysvaltalainen ohjelmoija Kevin Systrom otti kuvan suloisesta koirastaan satunnaisella taco-kojulla Meksikossa ja julkaisi sen Instagramissa heinäkuussa 2010.

Eipä tainnut Systrom arvata, että muutamien vuosien päästä lemmikkien kuvilla tienataan omaisuuksia. Tällä hetkellä maailmassa on reilut 2 miljardia Instagram-tiliä, jotka ovat siis kuukausittain aktiivisessa käytössä.

Ensimmäinen kyberhyökkäys

Maailman ensimmäinen kyberhyökkäys ei ollut tahallinen – siis siinä mielessä, että sillä ei pyritty hankkimaan mitään arkaluontoista tietoa tai haluttu aiheuttaa harmia. Ensimmäinen kyberhyökkäys oli vain uteliaan Cornellin yliopiston opiskelijan yritys selvittää, miten iso internet on.

Marraskuussa 1988 Robert Tappan Morris halusi nähdä, montako tietokonetta internetiin oli yhdistettynä. Hän suunnitteli tietokoneohjelman, joka myöhemmin määriteltiin madoksi, ja lähetti sen eteenpäin. Tietokonemato poikkeaa viruksista siinä, että se ei tarvitse isäntäohjelmaa ja leviää tietokoneesta toiseen automaattisesti ilman käyttäjän toimenpiteitä.

Morrisin ohjelma siirtyi tietokoneelta tietokoneelle ja komensi jokaista konetta lähettämään signaalin Morrisin hallinnoimalle palvelimelle. Nuori mies oli kyllä tiennyt, että ongelmia oli tulossa, jos ohjelma leviäisi liian nopeasti. Hänen asettamansa rajoitteet eivät kuitenkaan kyenneet estämään matoa kopioimasta itseään ja jatkamaan koneiden saastuttamista.

Noin 6000 kappaletta yliopistojen, tutkimuskeskusten ja puolustusvoimien tietokonetta meni tukkoon verkon kapasiteetin ylikuormituttua. Kun Morris ymmärsi, mitä on tapahtumassa, eivät hänen varoitusviestinsäkään enää menneet läpi, sillä verkko oli kaatunut. Vaikka kyseessä oli viaton kokeilu, tuomittiin Morris kolmen vuoden ehdonalaiseen vankeustuomioon ja tuhansien dollareiden sakkoihin. Yllä olevassa kuvassa on muuten bostonilaisessa tiedemuseossa näytteillä oleva disketti, joka sisältää Morrisin madon lähdekoodin.

Morris-mato oli vain valitettavasti alkusoittoa. Tällä hetkellä internetissä tehdään joka päivä lähes 4000 uutta kyberhyökkäystä.

Lue myös: Tietosuoja puhuttaa – tässä historian 10 pahinta tietovuotoa

Ensimmäinen pikaviesti

Nykypäivänä viestit kulkevat pitkälti pikaviestiohjelmien, kuten WhatsAppin, välityksellä ja kommunikointi on lähes yhtä välitöntä kuin jos se tapahtuisi kasvotusten keskustellen.

Ennen pikaviestimien vallankumousta läheteltiin tietenkin tavallisia tekstareita, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö palveluita olisi ollut jo pitkään käytössä. Maailman ensimmäinen pikaviesti eli instant message lähetettiin tammikuun 6. päivänä vuonna 1993.

Sen lähetti AOL:n pikaviestimen kautta yhtiön tuleva johtaja Ted Leonsis vaimolleen. Viestissä luki: ”Don’t be scared … it is me. Love you and miss you” eli ”Älä säikähdä … minä täällä. Rakastan sinua ja ikävöin sinua”.

Vaimo oli kaikkea muuta kuin säikähtänyt ja vastasi (järjestyksessään historian toisessa pikaviestissä) ”Wow … this is so cool!”.

Koska olet itse viimeksi lähettänyt aivan tavallisen tekstiviestin?

Lue myös:

• 10 järkyttävää sosiaalisen median aiheuttamaa kuolemaa
• 10 kertaa, kun internet auttoi ratkaisemaan rikosmysteerin