Suojeluspyhimykset ovat niitä, joiden puoleen voi Jumalan ja Jeesuksen sijaan kääntyä, kun kyse on jostain hyvin spesifisestä rukouksen aiheesta. Aihe voi olla myös hyvin yllättävä ja jopa huvittava!

Katolinen kirkko ei ole halunnut jättää mitään sattuman varaan, joten lähes kaikelle mahdolliselle löytyy pyhimys. Mikä tahansa ongelma onkin, aina löytyy marttyyrikuoleman kohdannut, harras kristitty, joka on valmiina vastaanottamaan rukouksen, ja vastaamaan siihen parhaaksi katsomallaan tavalla.

Listafriikki esittelee nyt kymmenen erikoista asiaa, joilla on suojeluspyhimykset, mutta jotka eivät ihan ensimmäisenä tulisi mieleen, kun rukouksen aiheita miettii.

Internet

Vuonna 1997 paavi Johannes Paavali II julisti Isidorus Sevillalaisen Internetin suojeluspyhimykseksi, ja nimitys, vaikkakin erikoinen, oli oikein osuva.

Lääkärinä ja teologina työskennellyttä Isidorus on pidetty ”antiikin maailman viimeisenä oppineena”, jonka elämäntyö oli tallentaa paperille kaikki mahdollinen. Latinaksi kirjoitettu, vuonna 636 julkaistu kirja oli tuhannen vuoden ajan tärkein tietosanakirja, joka maailmasta löytyi. Kirjasta sai vastauksen kaikkeen mahdolliseen, mitä ikinä mieleen tulikaan kysyä.

Se oli kuin entisaikojen Internet.

Pyhimykseksi julistamisen aikaan katolisessa kirkossa rukoiltiin, että Pyhä Isidorus johdattaisi ihmisten kädet ja silmät vain sellaisiin Internetin kolkkiin, jotka miellyttävät Jumalaa. 

Ei ole tainnut mennä ihan suunnitellusti.

Veripankit

Pyhä Januarius oli noin vuonna 305 marttyyrikuoleman kokenut italialainen piispa, joka tunnetaan parhaiten veri-ihmeestä. Januariuksen verta saatiin hänen teloituksensa aikana talteen, ja sitä säilytetään Napolin katedraalissa lasiampullissa. Kolme kertaa vuodessa (syyskuun 19. päivänä, joulukuun 16. päivänä, ja toukokuun ensimmäistä sunnuntaita edeltävänä lauantaina) suuri määrä ihmisiä saapuu katedraaliin seuraamaan kuivuneen veren nesteytymistä.

Jos ampullin aine ei muutu juoksevaksi, tietää se pahaa onnea. Useimmiten Napolin kardinaali kuitenkin saa ampullia liikuttelemalla sisällön nestemäiseksi, ja skeptikoilla on toki monia teorioita onnistumisen syistä. Katolinen kirkko ei ole suostunut antamaan ”verta” analysoitavaksi. Heidän omien tutkimustensa mukaan seoksesta on löytynyt hemoglobiinia.

Siksi Pyhä Januaris on maailman kaikkien veripankkien suojeluspyhimys.

Asekauppiaat

Legendan mukaan vuonna 306 kuollut Pyhä Adrian toimi vartijana Nikomediassa, yhdessä Rooman valtakunnan tärkeimmistä kaupungeista. Keisari Maximianuksen alaisuudessa pakanana tunnettu Adrian näki aitiopaikalta, miten kristittyjä sorrettiin ja teloitettiin uskontonsa vuoksi, ja hän oli vaikuttunut ryhmän omistautuneisuudesta ja rohkeudesta.

Niinpä Adrian päätti myös itse kääntyä kristityksi, mutta hänet ehdittiin vangita ennen kastetta. Miestä kidutettiin raa’asti ja ennen teloitusta hänen kätensä ja jalkansa katkaistiin alasimen päällä kirveellä. Adrianin nuori vaimo, myös pyhimykseksi julistettu, Natalia pelasti miehensä irtileikatut kädet roviosta ja kuljetti ne haudattavaksi lähelle Konstantinopolia. Siellä murheen murtama Natalia antoi myös oman sielunsa Jumalalle.

Pyhä Adrian on ruton, epilepsia, teurastajien, sotilaiden ja jostain kumman syystä myös asekauppiaiden suojelupyhimys. Hänet kuvataan usein aseistettuna ja alasin jalkojensa juuressa.

Pettymyksen tuottavat lapset

Prinsessa Klotilde oli burgundien kuninkaan tytär, joka isänsä kuoleman jälkeen naitettiin frankkien valtakunnan perustajalle Klodvig I:lle. Klotilde oli katolinen, ja hänen suurena saavutuksenaan pidetään miehensä käännyttämistä kristinuskoon.

Klotilden elämä oli täynnä ikävyyksiä: hänen isänsä murhattiin ja hänen poikansa tappoi kaksi veljensä lasta. Klotilde ei ikinä, yrityksistä huolimatta, kyennyt saamaan sopua aikaan jatkuvasti riitelevien poikiensa välille, kun he sotivat kuningaskunnan herruudesta isänsä kuoltua.

Niinpä Klotilde päätti, että on saanut tarpeekseen poikiensa touhuista; hän pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa, ja muutti Toursiin. Siellä hän pyhitti elämänsä köyhien ja sairaiden auttamiselle. Klotilde julistettiin pyhimykseksi vuoden 544 kuolemansa jälkeen ja hänet on haudattu miehensä viereen pariisilaiseen kirkkoon, jonka he olivat yhdessä perustaneet.

Pyhä Klotilde suojelee suurperheiden vanhempia, morsiamia, leskiä ja, oman elämänsä mukaisesti, pettymyksen tuottavia lapsia. Kuinkahan moni vanhempi on jossain vaiheessa rukoillut tätä pyhimystä!?

Huoltamotyöntekijät

Pyhä Eloy eteni oppipojasta seppämestariksi 600-luvun alun Ranskassa ja päätyi pääsepäksi kuningas Klotar II:n alaiseen rahapajaan. Hän antoi säännöllisesti almuja köyhille ja eli hurskasta elämää. Hän myös maksoi lunnaita orjista, jotta nämä pääsisivät vapaaksi.

Vuonna 642 Eloysta tuli Flandersin piispa, ja 20 vuoden ajan hän käännytti paikallisia pakanoita sankoin joukoin kristinuskoon. Eloy oli myös taitava kengitysseppä ja hänen kerrotaan pystyneen ihmetekoihin. Legendan mukaan Eloy oli kengittämässä hevosta, jonka hän uskoi olevan riivattu. Niinpä hän leikkasi hevoselta jalan irti, kengitti kavion eläimen seisoessa rauhallisena vieressä ja liitti jalan saumattomasti takaisin.

Pyhä Eloy on kultaseppien, kengittäjien, kaikkien metallityöntekijöiden sekä karjan ja hevosten suojeluspyhimys. Kun hevoset vaihtuivat autoihin ja hevostallit huoltoasemiin, laajennettiin myös Eloyn repertuaaria kattamaan ja antamaan suojelusta huoltamotyöntekijöille. Hän on erittäin suosittu pyhimys suojeltaviensa joukossa.

Imetys

Miten voi olla mahdollista, että imetyksen pyhimys on mies? 

No, niin kuitenkin on. Tarinan mukaan Pyhä Giles oli ateenalaisen kuningasperheen poika, joka kuitenkin antoi kaikki rikkautensa köyhille. Hänestä tuli erakkona asuva ihmeidentekijä.

Giles ei erityisemmin viihtynyt uskollisten seuraajiensa kanssa, joten hän pakeni kirjaimellisesti vuorille Etelä-Ranskaan. Hän löysi piilossa olevan luolan, jonka suuaukon edessä kasvava piikikäs puska teki kulkemisesta kuitenkin hankalaa. Niinpä Jumala antoi Gilesille peuran, jonka maitoa hän pystyi luolan turvassa juomaan. 

Erään ikävän tapahtumaketjun seurauksena metsästämässä ollut kuningas yritti ampua Gilesin maitopeuran, mutta osuikin nuolellaan vahingossa mieheen. Tapauksen johdosta Gilesin piilopaikka selvisi, mutta hyvityksenä kuningas rakensi erakoituneelle ihmemiehelle oman luostarin. 

Giles kärsi vuoden 710 kuolemaansa saakka nuolen aiheuttamasta vammasta, ja luostarista tulikin ”kerjäläisten ja rampojen” kokoontumispaikka. 

Pyhimykseksi julistamisen jälkeen Gilesistä tuli juuri rampojen, lapsuuden traumoista kärsivien, Edinburghin, masentuneiden ja, kermana kakun päällä, imetyksen suojeluspyhimys.

Perhosentoukkia inhoavat

Pyhä Magnus eli Saksassa, Füssenin kaupungissa, jossa Lech-joen varrella on edelleen nähtävissä Sant Mangstritt (Pyhän Magnuksen jalanjälki); paikka, johon Magnus rakensi luostarin ollessaan käännytysretkillään.

Moneen Magnuksen legendaan liittyy eläimiä. Kemptenissä hän pelasti kaupungin käärmeiden aiheuttamalta vitsaukselta. Füssennissä hän joutui karkottamaan lohikäärmeen, koska se majaili alueella, johon luostari oli tarkoitus pystyttää. Toisen tarinan mukaan Magnus säästi nuoren lohikäärmeen, joka auttoi paikallisia maanviljelijöitä metsästäen rottia, hiiriä ja muita satoa tuhoavia kiusankappaleita.

Ollessaan kävelyllä luostarin lähellä sijainneessa metsässä, Magnus kohtasi karhun, joka paljasti hänelle rautamalmiesiintymän. Karhu puolestaan sai Magnukselta kakkua. Ystävykset kulkivat yhtä matkaa luostarille, jossa pyhimys keräsi mukaansa muutaman munkin (ei leivonnaisia) ja työkaluja, ja karhu osoitti useita malmiesiintymiä lähistön vuorilla. Näin alkoi yksi Baijerin alueen tuottoisimmista teollisuudenaloista.

Pyhä Magnus on karjan suojelija, ja häntä on hyvä rukoilla silloin, jos haluaa eroon silmäsairauksista tai pelkää rakeita. Hän on myös suojeluspyhimys niille, jotka eivät pidä perhosentoukista.

Ilotulitteet

Pyhä Barbara syntyi 200-luvulla Syyriassa pakanalliseen perheeseen. Barbaran isä oli Dioscorus, varakas leskimies, joka halusi suojella kuvankaunista tytärtään ulkopuoliselta maailmalta, joten hän lukitsi tämän torniin. Vankeudessa Barbara löysi kristinuskon jumalallisten kokemusten kautta.

Barbara rukoili Jeesukselta apua, ja auttava käsi ojentuikin tornin hajottavan salaman muodossa. Tyttö pääsi karkuun, mutta siitäkös Dioscorus tulistui. Barbara pakeni erämaahan toisen kristityn tytön, Julianan, kanssa, mutta isän lähettämät takaa-ajajat saavuttivat heidät nopeasti. Molempia pahoinpideltiin raa’asti, mutta kumpikaan ei kieltänyt uskoaan.

Barbara turvautui jälleen rukoukseen, mutta se oli jo myöhäistä. Isä oli saapunut paikalle ja mestasi tyttärensä miekalla. Paha sai kuitenkin palkkansa, kun Dioscorus koki loppunsa Jumalan lähettämän salaman uhrina.

Taivaasta iskevän tulen sanotaan olevan Pyhän Barbaran vallassa, joten on ihan luonnollista, että hänet on valittu tykistöjen, kaivostyöläisten, aseseppien ja kaikkien niiden, jotka ovat räjähteiden kanssa tekemisissä, suojeluspyhimykseksi. Häntä voi rukoilla pahalla ukonilmalla, ja aina kun on ampumassa ilotulitteita.

Kaikki mahdollinen

Pyhä Katariina Aleksandrialainen eli legendan mukaan 200-luvun lopulla ja kärsi marttyyrikuoleman vuonna 305. Hän on yksi suosituimmista, varhaisista pyhimyksistä. 

Katariina opiskeli Rooman valtakunnassa tieteitä ja filosofiaa, ja kääntyi opintojensa ohessa kristityksi. Keisari Maximus vangitsi Katariinan, joka sellissä ollessaan käännytti lukuisia muita vankeja ja vartijoita, jotka kohtasivat marttyyrikuoleman välittömästi uskoon tulonsa jälkeen. 

Katariina tuomittiin roviolle, mutta tuli ei tarttunut häneen. Kuolemattomasta kristitystä kiinnostunut keisarinna Faustina meni tapaamaan Katariinaa vankilaan, ja kuinka ollakaan, myös hän kääntyi kristityksi.

Siinä vaiheessa keisarille riitti, ja hän määräsi Katariinan kuolemaan teilipyörässä, jossa tuomittu sidottiin suurta kärrynpyörää muistuttavaan telineeseen ja pyörän pyöriessä kaikki raajat murrettiin metallitangolla lyöden. Teilauspyörä, joka tunnetaan myös katariinanpyöränä, kuitenkin tuhoutui, kun nainen kosketti sitä. Sen jälkeen Katariina menetti kaiken kaulasta ylöspäin.

Pyhän Katariinan ansioluettelo suojeluspyhimyksenä on laaja. Suojelusta häneltä voivat rukoilla naimattomat tytöt, savenvalajat, opettajat, veitsenteroittajat, lakimiehet, kirjastonhoitajat, palvelijat, mekaanikot, hatuntekijät, sairaanhoitajat, koululaiset, kirjurit, pikakirjoittajat, opiskelijat, nahkurit, teologit, Pariisin yliopisto, ompelijat, vaunusepät, Filippiinit ja Kreikka. Vain muutamia mainitakseni.

Joten jos mietityttää, kenen puoleen kääntyä, niin Pyhä Katariina on potentiaalinen vaihtoehto.

Krapula

Pyhä Bibiana kannattaa pitää mielessä, jos joskus aamuisin on kostean illan jälkeen hieman hapokas olo. Hän on nimittäin krapulan suojeluspyhimys!

Bibiana eli 300-luvun Roomassa, jossa koko hänen harras, kristitty perheensä joutui vainojen tai marttyyrikuolemien uhreiksi. Kaunis Bibiana ei monista yrityksistä huolimatta suostunut kieltämään uskoaan, joten hän joutui ilkeän prostituoidun, Rufinan, käsiin, joka ensin yritti vietellä hänet ja sitten pakottaa samalle alalle kuin itse oli. Bibiana ei antanut periksi.

Turhautunut Rufina määräsi tytön kidutettavaksi, mutta Bibiana otti ”riemulla vastaan kaiken tuskan” ja kuoli marttyyrinä. 

Kun Bibiana haudattiin, kasvoi hänen haudalleen ihmeellisiä yrttejä, jotka hoitivat pahimmatkin päänsäryt ja heikotukset. Keskiajalla pyhiinvaeltajat raaputtivat Bibianan kunniaksi rakennetusta pyhätöstä tomua, joka toimi krapulaan aivan yhtä tehokkaasti kuin alkuperäiset yrititkin. Pyhää Bibianaa on nimitetty maailman hyödyllisimmäksi suojeluspyhimykseksi.

Lue myös:

• Lukijoiden kysymyksiä: Miksi alkoholi vie muistin?
• 10 asiaa, joita Vatikaanin salainen arkisto huhujen mukaan piilottelee
• 10 maailman vahvinta alkoholijuomaa – pelkkä ajatuskin korventaa sisuskalut!

Nyt tutustutaan maailman suurimpaan olutfestivaaliin, kun tiedossa on listallisen verran faktoja Oktoberfestistä. Lokakuun 12. päivänä vuonna 1810 juhlittiin ensimmäistä Oktoberfestiä, vaikkei siihen alkoholijuomien tarjoileminen silloin kuulunutkaan. 

Saksan Münchenissä yli 200 vuoden ajan järjestetty festivaali on jo pitkään, nimestään huolimatta, järjestetty alkavaksi syyskuussa, miellyttävämmän sään vuoksi. Pitkän historiansa aikana Oktoberfest on peruttu vain 26 kertaa – sotien, kahden koleraepidemian ja viimeisimpänä koronapandemian vuoksi vuosina 2020 ja 2021.

Mutta se on jo muinaista historiaa ja nykyään teltat taas nousevat normaalisti, ja sen kunniaksi Listafriikki tarjoilee kymmenen mielenkiintoista faktaa olutfestivaali Oktoberfestistä.

Ensimmäiset festivaalit olivat kuninkaalliset häät

Oktoberfest ei alkanut olutfestivaalina, vaan juhlintana Baijerin tulevan kuninkaan, kruununprinssi Ludvigin ja Therese von Sachsen-Hildburghausenin häiden kunniaksi. Kaikki kansa oli kutsuttu morsiamen mukaan Theresienwieseniksi (Theresen niitty) nimetylle alueelle, ja paikalliset käyttävät festivaaleista edelleen tuota nimeä, joskin se on ajan saatossa lyhentynyt muotoon ”Wiesn”.

Muutama päivä kuninkaallisten häiden jälkeen järjestettiin suuret hevosajot, joiden uusiminen seuraavana vuonna oli alkusysäys pitkälle perinteelle. Vaikka hevosajot ovat sittemmin jääneet pois ohjelmasta, oli festivaali maatalousnäyttelyineen ja karnevaaleineen löytänyt tiensä ihmisten sydämiin.

Ensimmäisinä vuosina alkoholi oli alueella kielletty, mutta ilmeisesti järjestävä taho totesi hyvin nopeasti, että olut houkuttelisi paikalle vieläkin enemmän juhlijoita. Juhlinta on myös siirretty alkamaan aiemmin, joten kruununprinssiparin hääpäivä ei enää edes osu festivaalien ajankohtaan. 

Yleensä Oktoberfest kestää 16 päivää siten, että viimeinen festivaalipäivä osuu lokakuun ensimmäiselle sunnuntaille. Jos kuitenkin kyseinen sunnuntai sattuu olemaan ennen Saksan yhdistymisen vuosipäivää (3.10), pidennetään festivaaleja muutamalla päivällä, jotta tuo kansallinen vapaapäivä saadaan osaksi juhlintaa. 

Koko perheen tapahtuma

Oktoberfest on maineestaan huolimatta koko perheen festivaali, ja paikalla on olutta litkivien aikuisten lisäksi myös paljon lapsia, erityisesti päiväsaikaan. Festivaalithan aukeavat aamuvarhaisella – päivästä riippuen yhdeksältä tai kymmeneltä – ja jatkuvat ilta yhteentoista. 

Oluttelttojen lisäksi festivaalialueella on paljon näkemistä ja kokemista: huvipuistolaitteita, pelejä, paraateja ja tietysti rutkasti perinteisiä saksalaisia, ja erityisesti baijerilaisia, herkkuja. Festivaalin kumpikin tiistai on vielä erityinen perhepäivä, jolloin lapset pääsevät laitteisiin puoleen hintaan.

Yhdessä Oktoberfestin suurista teltoista, Marstallissa, järjestetään festivaalin ensimmäisenä torstaina ennen kaikkea ahkerille työntekijöille tarkoitettu, mutta kaikille avoin suuri messu. Siellä rukoillaan muun muassa rauhallisten festivaalien puolesta.

Jumalanpalveluksessa on mukana sekä katolisia että protestanttipappeja, ja ennen yleistä osuutta kirkko tarjoaa työntekijöiden ja telttojen omistajien lapsille mahdollisuuden kasteeseen, ensimmäiseen ehtoolliseen ja konfirmaatioon. Vuosittain kourallinen Oktoberfest-lapsia saa kasteen olutteltan seinien sisällä.

Tarjolla ei ole mitä tahansa olutta

Luulisi, että olutfestivaalista puhuttaessa tarjolla olisi jos jonkinlaista olutta, mutta totuus on aivan toinen. Olutta saa myydä vain kuusi müncheniläistä panimoa: Augustiner, Hacker-Pschorr, Hofbräu, Löwenbräu, Paulaner ja Spaten.

Ikivanhan baijerilaisen säännön mukaan Oktoberfestillä tarjoiltu olut on perinteisesti saanut sisältää vain kolmea raaka-ainetta: vettä, ohraa ja humalaa. (Humala-kasvin latinankielinen nimi on Humulus lupulus – ihan vain piristävänä sivuhuomiona).

Nykyään sääntöjä on hieman lavennettu, mutta oluen alkoholipitoisuus on oltava vähintään 6% – siitä ei jousteta. Suurin osa oluista on lagereita, ja vaikka muitakin voi yrittää vieraille tarjota, täytyy silloin varautua pitkiin katseisiin.

Kuuden panimon olutta ja tonneittain ruokaa tarjoillaan 14 suuressa teltassa, vaikkakin teltta on vähän harhaanjohtava nimi. Ne ovat valtavia puisia rakennuksia, joista suurin vetää sisälleen noin 10 000 asiakasta. Päätelttojen lisäksi alueella on parikymmentä pienempää ”telttaa”, ja jokaisessa on aivan omanlaisensa tunnelma.

Vaikka festivaaleilla ei saa myydä mitä tahansa olutta, on alueella mahdollista nauttia baijerilaisia viinejä ja kuohareita niille tarkoitetuissa teltoissa.

Teltan pystyttämisestä suhteellisuusteoriaan

Vuonna 1896 Oktoberfestin telttoja pystyttävien työntekijöiden joukossa oli 17-vuotias nuorimies, joka ei erottunut muista raatajista mitenkään. Ainakaan siinä vaiheessa. Myöhemmin tuosta nuorukaisesta tuli yksi modernin fysiikan merkittävimmistä hahmoista, joka ally kymmenen vuotta festivaaleilla työskentelyn jälkeen loi muun muassa suppean suhteellisuusteorian – ja myöhemmin aika paljon muutakin.

Albert Einstein työskenteli harjoittelijana isänsä ja setänsä omistamassa sähköfirmassa, ja Oktoberfestillä hänen tehtäviinsä kuului lamppujen paikalleen laittaminen. Oliko Einsteinilla jo kuuluisa energian ja massan yhteyden osoittava yhtälö (E=mc²) mielessään, kun hän ruuvasi lamppuja olutteltan kattoon?

Kuka tietää, mutta ainakin sähkötekniikkaan tutustuminen perhepiirissä oli merkittävässä roolissa siinä, että kiinnostus fysiikkaa kohtaan heräsi. 

Vierailijan perinteinen hattu kertoi varallisuudesta

Klassinen Oktoberfestilla eli olutfestivaalilla pidettävä hattu on tirorilainen huopa- tai villahattu. Nämä hatut tulevat Alpeilta, Italian ja Itävallan puolella sijaitsevalta Tirolin alueelta.

Kun näet jonkun kulkevan Oktoberfestilla hattu päässään, löytyy näistä hatuista useimmiten joko fasaanin tai strutsin sulka. Nykyisin ne eivät kerro enää juurikaan kyseisen henkilön varallisuudesta, mutta toisin oli ennen, sillä entisaikoina sulan koko kertoi henkilön varallisuudesta: mitä suurempi sulka, sitä varakkaampi sen omistaja.

Myös hattuihin kiinnitettävät kupariset pinssit kertoivat aikanaan ihmisten varallisuudesta, sillä niiden tarkoituksena oli osoittaa, miten paljon kukin oli matkustanut elämänsä aikana. Toki nämä pinssit kertovat samaan tapaan myös nykypäivänä kunkin henkilön tekemistä matkoista, mutta suoranaisesti varallisuuteen viittaavaa sanomaa ne eivät enää kanna mukanaan, vaan ne ajavat lähinnä leikekirjan asiaa.

Tarjoilijoiden rankka rupeama

Tarjoilijan työ Oktoberfestillä ei ole mitään kevyttä hommaa. Suurimman olutfestivaalin suurin teltta, Hofbräu-Festzelt, työllistää reilun kahden viikon aikana 250 tarjoilijaa, joista kaikki ovat naisia. Toisissa teltoissa töihin otetaan myös miehiä. Työhön ei ole helppo päästä, sillä paikan saadakseen hakijalla on oltava suhteita jo aiemmin tarjoilijana toimineeseen henkilöön. Tuhansien hakijoiden joukosta halutulle keikalle pääsevät vain harvat ja valitut.

Tarjoilijoiden ei tarvitse ”siviilissä” olla ravitsemusalalla, vaan kirjavassa joukossa on muun muassa arkkitehtejä, opettajia ja valokuvaajia. Työntekijöiden täytyy olla hyvässä fyysisessä kunnossa, ja monet valmistautuvatkin keikkaan kuntosalilla treenaten, sillä pitkien vuorojen ja kellon ympäri jalkojen päällä olemisen lisäksi tarjoilijan on pystyttävä vakain käsin kantamaan yhdellä kertaa 10 tuopillista olutta.

Litra olutta painaa noin kilon ja Oktoberfestillä käytetty tyhjä lasituoppi 1,3 kiloa, joten nopealla laskutoimituksella yhden pöytään kannettavan satsin paino on 23 kiloa. Ja se tosiaankin on vain yksi reissu.

Keskimäärin tarjoilija myy Hofbräun teltassa 450 tuoppia päivässä, joten kannettavaa tulee yhden vuoron aikana yhteensä yli tuhat kiloa, eikä mukaan ole vielä edes laskettu tyhjien tuoppien kantamista pois pöydistä. Monelle keikkatyöhön haluavalle Oktoberfest onkin itselle asetettu haaste: Pystynkö siihen? Kestääkö kroppa?

Jokin taika Oktoberfestillä kuitenkin on, sillä tarjoilijat palaavat joka vuosi ilomielin kahden viikon rääkkiin.

Miljoonia vierailijota

Reilu kaksiviikkoisilla festivaaleilla käy yli 6 miljoonaa juhlijaa joka vuosi. Kävijäennätys, 7,2 miljoonaa vierasta, tehtiin vuonna 2023. Sitä ennen yli seitsemän miljoonan kävijän oli päästy vain vuosina 1984 ja 1985.

Oktoberfestin kansainvälisestä maineesta huolimatta valtaosa, lähes 90 prosenttia kävijöistä, on saksalaisia ja heistäkin enemmistö on baijerilaisia. Maailman suurinta olutfestivaalia siis juhlitaan lähinnä paikallisvoimin.

Tietenkään kaikki vieraat eivät osaa juhlia siististi ja järjestysmiehillä on kädet täynnä töitä. Tappelua, tarjoilijoiden kourimista tai muuta yleistä öykkäröintiä ei suvaita, ja huonosti käyttäytyvä oluen ystävä löytää itsensä hyvin nopeasti teltan ulkopuolelta. Suurinta närää asiakkaissa aiheuttaa se, kun he jäävät kiinni Oktoberfest-tuoppien varastamisesta. Mukeja takavarikoidaan ja palautetaan telttoihin kymmeniä tuhansia joka vuosi.

Huonovointisiltakaan juhlijoilta ei vältytä, mutta oksentaminen on sallittua, kunhan pystyy ylenantamisen jälkeen kasaamaan itsensä ja istumaan siististi penkillä. Itsensä alkoholimyrkytykseen saakka juo hieman reilu 600 henkilöä vuosittain. 

Koska ihmismäärä on valtava ja alkoholia nautitaan reippaalla kädellä, ei ole kumma, että ihmiset hukkaavat tavaroitaan. Löytötavarapisteessä onkin monenlaista mielenkiintoista esinettä kännyköistä kyynärsauvoihin asti. Passit ja avaimet ovat yleisiä, ”yllättävän paljon” löytyy vihkisormuksia (mikä lienee syynä?) ja vuosittain vähintään yhdet tekohampaat löytyvät jonkun pöydän alta ilman niihin kuuluvaa suuta. 

Löytötavarapisteellä työskenteleviä kummastuttavat myös pyörätuolit ja lastenrattaat, joita aina silloin tällöin jää omistajiltaan jälkeen. Löytötavarapisteen esineiden joukossa ei sentään ole vanhemmistaan erilleen joutuneita lapsia – ei tietenkään.

Heitä varten festivaalialueella on nimittäin aivan oma kadonneista ja löytyneistä lapsista vastaava toimistonsa.

Adidas valmistanut oksennuksen kestävät tennarit Oktoberfestille

Kuten edellä olevassa listan kohdassa asiaa jo sivuttiin on Oktoberfestillä oksentaminen sallittua – kunhan vain täyttää sen ehdon, että pystyy tämän ”suorituksensa” jälkeen istumaan suhteellisen normaalisti omalla istumapaikallaan.

Mitä ilmeisimmin oksentelu kuuluu enemmän kuin oleellisena osana tapahtumaan, sillä urheiluvalmistaja Adidas julkaisi vuonna 2017, hieman ennen kyseisen vuoden festivaalia, nimenomaan Oktoberfestia varten suunnitellut oksennuksen kestävät tennarit. Eikä siinä vielä kaikki: nämä tennarit kestävät myös sen kaikkein oleellisimman tapahtumaan liittyvän nesteen eli oluen.

Tämän Adidaksen valmistaman München Made in Germany -kenkämallin erikoisuus piilee kengän nahassa, joka valmistusvaiheessa upotetaan hydrofobiseen aineeseen, joka tekee siitä vettä ja myös muita nesteitä hylkivän. Tärkeänä osana on myös kengän väritys, sillä ruskehtava väri muistuttaa ulkoisesti sekä oluen että perinteikkään Lederhosen-asun väriä.

Kengän sisusta on punavalkoinen ja kirjava, mikä taas viittaa Lederhosenin alla normaalisti pidettävän paidan väreihin. Lisäksi kengästä löytyy kultaisella kirjoitettu saksankielinen sana ”Prost”, jonka suomenkielinen versio on ”kippis”.

Oluen määrä herättää kysymyksiä

Jos miettii, että kahden viikon aikana festivaaleilla käy keskimäärin noin 7 miljoonaa vierasta, myydään olutta loppuviimeksi melko maltillinen määrä: hieman reilu tuopillinen per henkilö. Vuonna 2023 (7,2 miljoonaa kävijää) olutta meni yhteensä 7,4 miljoonaa litraa. Olenko ainut, jonka mielestä se kuulostaa vähältä?

Toisaalta alueella käy varmasti paljon festivaalivieraita, jotka eivät perusta teltassa istumisesta ja juomisesta. Lisäksi säännöissä lukee, että oluen voi tilata vain sellainen henkilö, jolla on istumapaikka. Joten kun teltat täyttyvät, ja nehän täyttyvät heti aamusta alkaen, ei uusia asiakkaita oteta sisään ennen kuin penkkejä vapautuu. 

Pääsymaksua festivaaleille ei ole, ja kuten jo aiemmin mainittua, alueella on paljon muutakin huvitusta muun muassa perheille, joten todennäköisesti ne, jotka keskittyvät oluen ”maisteluun” kaatavat useampia litran tuoppeja.

Paris Hiltonilla elinikäinen porttikielto Oktoberfestille

Halusi sitä tai ei, meistä jokainen on varmasti kuullut ainakin seurapiirijulkkis Paris Hiltonin nimen. Hänen vanhempansa omistavat kuuluisan Hilton-hotelliketjun ja Paris itse on noussut julkisuuden henkilöksi pitkälti varallisuutensa ja varsin voimakkaasti huomiota herättävän elämäntyylinsä vuoksi.

Paris Hiltonin nimi liittyy oleellisesti myös Oktoberfestin historiaan. Hän päätti osallistua vuonna 2006 tälle kuuluisalle olutfestivaalille ja tuo jäi itse asiassa hänen ainoaksi kerrakseen: hän nimittäin sai vuotta myöhemmin eli vuonna 2007 elinikäisen porttikiellon tapahtumaan.

Mutta mihin tuo porttikielto oikein perustuu?

Kun Hilton oli päässyt niin sanotusti pelipaikoille, alkoi hän markkinoida tapahtumassa kultaiseen dirndl-mekkoon pukeutuneena tölkkeihin pullotettavaa Rich Prosecco -kuohuviinibrändiään. Tätä ei luonnollisestikaan katsottu hyvällä erittäin tarkkaan säädellyssä tapahtumassa – siitäkin huolimatta, että hän ei yrittänyt markkinoida esimerkiksi kilpailevaa olutta. Paikalliset ihmiset olivat valittaneet asiasta eteenpäin tapahtumajärjestäjille ja asiasta kuultuaan he kokivat Hiltonin ”halventaneen tapahtumaa”, minkä seurauksena he määräsivät tämän nykyisin 44-vuotiaan julkkiksen ikuiseen porttikieltoon.

Hiltonin tempauksen myötä tälle Münchenin olutfestivaalille ei ole hyväksytty erilaisia brändejä mainostavia julkisuuden henkilöitä.

Hauska yksityiskohta: nykyisin kaikkien tuntema Kim Kardashian oli tuolloin mukana puhtaasti vain Hiltonin seuralaisena ja stylistina – häntä ei toisin sanoen tuntenut tuohon aikaan vielä kukaan.

Lue myös:

• Paljonko viiksekäs juoja haaskaa olutta vuodessa? 10 uskomatonta faktaa, joita et aiemmin tiennyt tarvitsevasi
• 10 uskomattoman hullua syytä, miksi ihmiset ovat saaneet sakkoja

Coca-Colaan liittyy paljon asioita, joista tuskin kukaan meistä on aiemmin kuullut: seuraavassa käymme siis läpi yritykseen ja itse juomaan liittyviä synkkiä salaisuuksia sekä uskomattomia faktoja.

Nykypäivänä me tiedämme enemmän kuin hyvin, miten haitallista etenkin kyseisen juoman liiallinen käyttö on terveydellemme, monin eri tavoin, mutta edelleen tuo punainen tölkki tai se kylmänä odottava lasinen pullo Coca-Colaa on pitänyt pintansa ja suosionsa.

Meistä siis jokainen on satavarmasti kuullut Coca-Colasta, mutta miten paljon me todellisuudessa tiedämme sitä valmistavasta The Coca-Cola Companysta, sen historiasta ja myös itse juomasta?

Seuraavassa Listafriikki pureutuu aiheeseen ja nostaa esille 10 synkkää salaisuutta Coca-Colaan liittyen; voi olla, että listan luettuasi et välttämättä ihan ensimmäisenä mene ostamaan Coca-Colaa kaupasta.

Käyttävät köyhien maiden veden

Coca-Colan resepti saattaa olla salainen, mutta satavarmaa tietoa on se, että valmistamiseen tarvitaan vettä. Todella paljon vettä. Tämä ei liene mikään yllätys.

Sen sijaan se, miten paljon Coca-Cola-juoman valmistamiseen tarvitaan vettä, on yllätys ja katastrofaalinen asia koko maapallolle – etenkin köyhille maille. Coca-Colan valmistus on juuri taloudellisista syistä keskitetty köyhiin maihin, joiden asukkailla on vakava puute vedestä.

Ja kuten arvata saattaa, tässä ei ole kyse pelkästään puhtaasta juomavedestä, vaan tilanne heijastuu myös viljelyyn ja sitä kautta ruoantuotantoon, joka pitää ihmiset hengissä. Esimerkiksi vuonna 2014 intialaiset viranomaiset vaativat Coca-Colaa sulkemaan maassa sijainneen tehtaan, sillä yritys käytti aivan liikaa pohjavesivarantoja.

Mutta miten paljon yhden Coca-Cola-litran valmistaminen sitten oikein vaatii vettä? Käsittämättömät 2,7 litraa.

Onkin melkoisen ironista, että mitä todennäköisimmin maapalloa ja täällä asuvia ihmisiä tulee kohtamaan tulevaisuudessa ongelma puhtaan juomaveden osalta ja samalla se tarkoittaa ongelmia myös The Coca-Cola Companylle.

Murha tehtaassa, työntekijät pakotettiin irtisanoutumaan

Joulukuussa, vuonna 1986, Kolumbiassa sijaitsevalle Bebidas y Alimentos -yrityksen tehtaalle saapui puolisotilaallinen joukko. Bebidas oli Coca-Colan pullotuksesta vastannut yritys.

Tehtaan johtohenkilöstöön kuulunut Isidro Segundo Gil meni tiedustelemaan, millä asialla tämä aseistautunut joukko oikein oli liikenteessä. Gil ammuttiin siihen paikkaan. Myöhemmin samaisena iltana joukko meni yrityksen tiloihin, tuhosi siellä olleet laitteet ja poltti koko paikan tuhotakseen kaikki sisällä rakennuksessa olleet dokumentit.

Tämän joukon toimet eivät suinkaan päättyneet tähän, vaan he palasivat takaisin tehtaalle, jossa he antoivat jokaiselle työntekijälle kaksi vaihtoehtoa: työpaikan jättämisen tai kuoleman.

Kaikkein karmaisevinta tässä kaikessa on se, että asialla huhutaan olleen Coca-Cola, joka olisi palkannut kyseisen puolisotilaallisen joukon. Rahan takia tietenkin.

Eroamaan pakotetuille työntekijöille oli nimittäin maksettu noin 320-340 euron suuruista kuukausipalkkaa. Kun tehdas avattiin pari kuukautta myöhemmin uudelleen, oli uusien työntekijöiden kuukausipalkka ainoastaan noin 110 euroa.

Mitään kiistatonta todistusaineistoa Coca-Colan osallisuudesta ei ole olemassa, mutta yhtenä konkreettisena osoituksena on pidetty sitä, ettei yritys pyrkinyt millään tavalla ratkaisemaan tehtaassa tapahtunutta murhaa. Raskauttavana tekijänä pidetään myös sitä, että Bebidaksen työntekijät olivat vaatineet hieman aiemmin kohennusta työolosuhteisiinsa. Kaiken kukkuraksi ainakin neljä muuta työntekijää murhattiin samankaltaisessa tilanteessa ja loput irtisanoutuivat saamansa uhkauksen edessä.

Vuonna 2001 Sinatrainal-liitto haastoi Coca-Colan ja Bebidaksen oikeuteen, mutta tämä esitys hylättiin.

Coca-Cola myy Coca-Colaa ihmisten tietämättä asiasta

Vuonna 1977 Coca-Cola lähti valloittamaan Intian markkinoita. Yrityksen suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet odotetulla tavalla, sillä vain harvat ihmiset ostivat tuotetta.

Epäonnistuneen lanseerauksen myötä yritys teki melkoisesti tappioita, ja lopulta Coca-Cola veti tuotteensa pois Intian markkinoilta välttyäkseen suuremmilta taloudellisilta menetyksiltä.

Näihin samoihin aikoihin Intian markkinoille ilmestyi toinen kolajuomaa tuottanut yritys, Thums Up. Kyseessä oli paikallinen intialainen yritys ja paikalliset ihmiset ottivat sen paljon positiivisemmin vastaan kuin Coca-Colan. Niinpä Coca-Cola päätti ostaa yrityksen, uudelleenbrändätä sen ja siten tämä amerikkalainen jättiyritys sai haluamansa eli Intian markkinat haltuunsa.

Jokainen voi kuvitella Coca-Colan tekemän hankinnan taloudellisen hyödyn, sillä nykyisin Intiassa asuu noin 1,43 miljardia ihmistä – joskaan paikalliset ihmiset eivät tiedä ostavansa aiemmin hyljeksimänsä Coca-Colan tuotetta.

Koulut koukutettiin Coca-Colaan – sitten alkoi kiristys

1990-luvulla Coca-Cola päätti kohdistaa markkinointiaan nuorin koululaisiin. Siitäkin huolimatta, ettei juoman liiallinen nauttiminen ole todellakaan hyvä asia kasvaville nuorille. Yritys ojensi kouluille maukkaita summia rahaa ja sai siten oikeuden myydä tuotettaan oppilaille.

Kun juoma oltiin saatu kouluihin, alkoi tietynlainen kiristys. Mikäli koulu ei myynyt riittävästi Coca-Colan tuotteita, ja sen sijaan kaupaksi meni esimerkiksi maitotuotteita ja erilaisia hedelmämehuja, niin jokainen tällainen myyty tuote pienensi koulun vastaanottamaa rahallista korvausta.

Toisin sanoen The Coca-Cola Company ei maksanut pienempiä summia vain, jos sen omien tuotteiden myynti ei ollut riittävällä tasolla, vaan huomattavasti terveellisemmistä vaihtoehdoista rokotettiin myös; joissain tapauksissa Coca-Cola kielsi tyystin terveellisempien vaihtoehtojen myymisen kouluissa.

Erityisesti taloudellisessa ahdingossa olleet koulut tarttuivat Coca-Colan täkyyn, ja vuonna 2012 peräti 80 prosentilla kaikista Yhdysvaltain julkisista kouluista kerrottiin olevan sopimus joko Coca-Colan tai Pepsin kanssa. Köyhissä julkisissa kouluissa opiskelevat oppilaat ovat ylipäätään heikompiosaisia, minkä myötä terveellisten elämäntapojen noudattaminen on todella haasteellista, sillä roskaruoka on paljon terveellisempiä vaihtoehtoja edullisempaa; Coca-Colaa tämä ei kiinnostanut, vaan he kokivat hetkensä koittaneen ja alkoivat rahastaa asialla.

”Coke” sisälsi kirjaimellisesti sitä itseään – kokaiinia

Coca-Colan on väitetty pitkään sisältäneen kirjaimellisesti huumausainetta nimeltä kokaiini. Luonnollisesti yritys itsessään on pyrkinyt kiistämään tämän väitöksen kaikin mahdollisin tavoin, ja se tekee niin edelleen, vaikka vuonna 1988 yrityksen puhemies myönsi New York Timesille totuuden. Kokaiinia oli Coca-Colassa vuoteen 1929 saakka, sillä tuohon vuoteen saakka se oli täysin laillista.

Coca-Colan reseptiä, joka on edelleen salaisuus, säilytetään tiukasti vartioidussa pankkiholvissa. Reseptissä kerrotaan olevan edelleen tänä päivänä kokalehdessä olevista ainesosista tehtyä uutetta, joskaan narkoottisia ja psykologisia vaikutuksia sisältäviä ainesosia juomassa ei enää ole.

Rahat viljelijöiden selkänahasta – oheistuotteena mm. lääkkeitä

Kuten edellä todettua, Coca-Cola piti aikanaan sisällään kirjaimellisesti sitä itseään – kokaiinia. Reseptiä muutettiin ja Coca-Cola alkoi käyttää juomissaan ainoastaan kokalehden sellaisia ainesosia, joilla ei ole narkoottisia tai psykologisia vaikutuksia. Siinä kohtaa nämä kyseisiä vaikutuksia aiheuttavat ainesosat olisivat niin sanotusti jääneet hyllyille notkumaan.

Mutta toisin kävi: Kokalehtiä Yhdysvaltoihin tuova Stepan Company rupesi ottamaan kokaiinialkaloidit talteen ja valmistaa niistä muun muassa lääkkeitä.

Kun Coca-Cola alkoi kasvattaa suosiotaan, Stepan Company ei pystynyt käyttämään kaikkea alkaloidia lääkkeiden valmistukseen, ja sen myötä osa siitä tuhotaan maan viranomaisten valvovan silmän alla, ainakin paperilla. Ongelmana on kuitenkin se, että tätä alkaloidia voidaan käyttää myös monien muiden asioiden, kuten muun muassa teen, karkkien ja jauhojen valmistamiseen.

Koska Stepan Companylla (lue: The Coca-Cola Companylla) on Yhdysvaltain myöntämä erikoislupa tuoda lähestulkoon ainoana yrityksenä kokalehtiä maahan, ei kyseistä kasvia kasvattavilla maanviljelijöillä Perussa, Boliviassa ja Kolumbiassa ole mitään muuta mahdollisuutta kuin suostua jättimäisen yhtiön sanelemiin hintaehtoihin. Siinä missä Coca-Colan liikevaihto oli vuonna 2024 peräti 47 miljardia dollaria, työskentelevät maanviljelijät lähestulkoon nälkäpalkalla, eikä heillä ole mitään muuta vaihtoehtoa.

Coca-Colan oli määrä olla viiniä ja vaihtoehto morfiinille

Coca-Cola syntyi alun perin biokemistiksi opiskelleen ja apteekkarina työskennelleen John Pembertonin omiin tarpeisiin. Pemberton toimi Yhdysvaltain sisällissodassa etelävaltioiden muodostaman konfederaation everstinä ja haavoittui tulitaistelussa. Haavoittumisensa jälkeen hän jäi koukkuun morfiiniin, jota hänelle määrättiin kipulääkkeeksi.

Pemberton halusi eroon riippuvuudestaan ja halusi kehittää itselleen opiaattivapaan korvikkeen. Lopputuloksena oli niin sanottu kokaiinikoktaili, joka sisälsi sekä kokalehteä että viiniä, ja tuo koktaili oli ensimmäinen koskaan valmistettu Coca-Cola-juoma. Pemberton kuvaili juomaa ”aivoja virkistävänä ja älyllisenä virvoitusjuomana”.

Myöhemmin hän korvasi viinin alkoholittomalla siirapilla ja sitä kautta syntyi nykymuodossaan tunnettu Coca-Cola.

Coca-Cola sisältää edelleen alkoholia

Kuten edellä todettua, oli ensimmäinen koskaan valmistettu Coca-Cola-satsi niin sanottua kokaiinikoktailia – ei siis mikään varsinaisesti nuorille suunnattu virvoitusjuoma, jota lähestulkoon poikkeuksetta meistä jokainen on jossain vaiheessa elämäänsä nauttinut.

Onkin jotenkin huvittavaa, että alkoholi on pysynyt Coca-Colan matkassa kaikki nämä vuodet, vuosikymmenet ja vuosisadat, aina tähän päivään saakka. Coca-Cola nimittäin sisältää edelleen alkoholia. Vaikka Coca-Cola on pyrkinyt kaikin tavoin pitämään salassa reseptinsä ja siihen liittyvät ainesosat, alkoholi on ehdottomasti osa juomaa.

Coca-Colan alkoholipitoisuus selvisi vuonna 2012, kun Ranskan kuluttajaviraston tutkijat löysivät useista eri virvoitusjuomista – myös Coca-Colasta – alkoholia, joskin vain 0,001 prosenttia yhtä litraa kohden. Erikoista tutkimuksessa oli se, että nimenomaan huippusuositut limonadit sisälsivät alkoholia – supermarkettien omat limonadit eivät. The Coca-Cola Company ei kuitenkaan lisää kolajuomaansa alkoholia, vaan se syntyy yrityksen mukaan luonnollisella tavalla juomaa valmistettaessa.

Nainen kuoli Coca-Colaan

 Voiko Coca-Colaan addiktoitua ja jopa kuolla?

Uudessa-Seelannissa nainen menehtyi useiden terveydellisten ongelmiensa seurauksena. Paikallisen kuolemansyyntutkijan mukaan tämän vasta 30-vuotiaana menehtyneen naisen terveyshuolista valtaosa oli yhdistettävissä Coca-Colaan. Kyseinen nainen joi joka päivä litrakaupalla tätä suosittua kolajuomaa ja kuolemansyytutkija käytti eri lähteiden mukaan naisen kohdalla sanaa ”Coca-Cola-riippuvuus”.

Joku saattaa tietenkin miettiä, että mahtoiko kyse nyt varsinaisesti olla Coca-Colan aiheuttamasta kuolemasta, mutta kuolemansyyntutkijan mukaan nainen olisi edelleen elossa, mikäli hän ei olisi ollut koukussa juomaan.

Coca-Cola on maailman suurin muovisaastuttaja – aikoo olla myös jatkossa

Meistä kukaan on tuskin voinut välttyä uutisilta siitä, millaisia ongelmia muovi aiheuttaa käytännössä ottaen kaikille tällä planeetalle eläville eläinlajeille, myös meille ihmisille; kaikkein pysäyttävimpiä kokemuksia lienevät kuvat söpöistä luonnon eläimistä, jotka ovat menehtyneet tai ongelmissa muovijätteen vuoksi.

Coca-Cola on vuodesta 2018 lähtien ollut maailman suurin muovisaastuttaja, selviää Break Free From Plastic -ympäristönsuojelujärjestön tarkastuskertomuksesta. Tieto on peräisin useilta kymmeniltä tuhansilta vapaaehtoiselta muovinkerääjältä, yli 50 maasta. Vuonna 2024 Coca-Cola oli vastuussa 11 prosentista maailman muovijätteestä. Toiselle sijalle nousi PepsiCo, jolle kuului 5% kaikesta maailman muovijätteestä.

Coca-Cola tuottaa pelkästään yhden kalenterivuoden aikana yli 3 miljoonan tonnin (paino) edestä muovipakkauksia, ja vaikka yleisesti ottaen kaikki tietävät, millainen ongelma muovi on tälle kauniille maapallollemme ja siellä asustaville eläinlajeille, Coca-Colalla muun muassa viestintäpäällikkönä toimiva Bea Perez on avoimesti kertonut, ettei yrityksellä ole mitään aikomusta muuttaa käytäntöjään. Perustelut? Coca-Colan mukaan tuotteiden käyttäjät pitävät siitä, että pullot ovat uudelleen suljettavissa ja ne ovat kevyitä.

Lue myös: 

• Coca-Cola Zero kehitettiin, koska Light oli liian naisellinen – 1o kummallista faktaa, jotka saavat ihmettelemään maailman menoa
• 10 huvittavaa ja pitkälle vietyä brändisotaa isojen yhtiöiden välillä
• Top 10 maailman vaarallisimmat koirarodut

Syyskuun 11. päivän terrori-iskut vuonna 2001 vaativat lähes 3 000 ihmisen hengen ja järkyttivät koko maailmaa. Tuhon ja surun keskeltä nousi kuitenkin myös monta uskomatonta selviytymistarinaa.

Nämä tarinat ovat kertomuksia rohkeudesta, sattumasta ja hyvinkin pienistä arkisista päätöksistä, jotka erottivat elämän ja kuoleman.

Vaikka tuo päivä on jäänyt historiaan valtavana tragediana, niin tämän listan selviytymistarinat muistuttavat myös toisesta puolesta: Ihmisten sinnikkyydestä, urheudesta, elämänhalusta ja valtavasta epäitsekkyydestä.

Brian Clark ja Stanley Praimnath

Brian Clark oli töissä WTC2:n eli etelätornin 84. kerroksessa sijainneen Euro Brokers -yrityksen toimistossa eli juuri siinä kohdassa, johon kaapattu United Airlinesin lento 175 iskeytyi. Pilvenpiirtäjän kerrosten 77 ja 85 väliin rysähtänyt lentokone jätti yli 600 ihmistä loukkuun iskukohtaan ja sen yläpuolella olleisiin kerroksiin. Noista yli 600 ihmisestä vain 18 selvisi. Brian Clark oli yksi heistä.

Clark ja kahdeksan hänen kollegaansa selvisivät lentokoneen syöksymisestä toimistoon. He lähtivät laskeutumaan alaspäin, mutta portaissa vastaantulleet ihmiset ehdottivat kiipeämistä rakennuksen katolle. Alempana oli paljon savua ja liekkejä, ja katolta heidät olisi mahdollista pelastaa. (Suunnitelma oli kohtalokas, sillä ovet katolle olivat lukossa, eikä helikoptereita voitu sankkojen savupilvien ja pilvenpiirtäjän kattoantennien vuoksi edes lähettää pelastustoimiin.)

Kun ryhmä pohti suuntaa 81. kerroksen kohdalla, kuuli Clark vaimeita avunhuutoja. Clark nappasi mukaan työkaverinsa Ron DiFrancescon ja suuntasi tutkimaan kerroksen toimistotiloja löytääkseen huutajan. Muu porukka lähti kipuamaan portaita ylöspäin.

Sankka savu oli kuitenkin liikaa DiFrancescolle, joten hän palasi portaikkoon ja lähti kohti kattoa kuten muutkin hieman aiemmin. Jokin kuitenkin sai hänet muuttamaan mielensä 91. kerroksen kohdalla ja kääntymään takaisin alaspäin – tuo hetken mielijohde pelasti hänen henkensä. DiFrancesco oli viimeinen, joka pakeni ulos etelätornista ennen sen romahtamista.

Samaan aikaan, kun DiFrancesco oli takaisin portaissa, seurasi Brian Clark avunhuutoja Fuji Bankin tiloihin, josta hän löysi Stanley Praimnathin romun alle hautautuneena ja loukkaantuneena, mutta hengissä.

Praimnath oli vain varttia aiemmin lähtenyt etelätornista ulos evakuointikehotuksen johdosta. Rakennus oli pyritty tyhjentämään sen jälkeen, kun kaapattu American Airlinesin lento 11 oli iskeytynyt viereiseen World Trade Centerin pohjoistorniin. Vartijat kuitenkin antoivat luvan palata rakennukseen.

Takaisin toimistoon päästyään Praimnath puhui puhelua ja katsoi ikkunasta pihalle. Hän näki, kuinka lentokone oli tulossa suoraan kohti. Praimnath syöksyi huutaen pöytänsä alle. Ihmeen kaupalla mies selvisi hengissä, kun lentokoneen vasen siipi leikkasi läpi toimiston. Hän oli kuitenkin jumissa seinämän takana eikä nähnyt ulospääsyä tilanteessa; avunhuutaminenkin tuntui turhalta. Mutta näin ei ollut: Brian Clark oli kuullut ja saapunut apuihin.

Clarkin periksiantamattoman kannustuksen avulla Praimnath jaksoi kömpiä ulos romustaläjästä ja etsi jostain voimia kammeta itsensä seinän yli auttajansa luo. Praimnath yritti hyppiä seinän päälle ja Clark yritti toisella puolella ottaa hänen käsistään kiinni. Monien epäonnistuneiden yritysten jälkeen miesten kädet lukittuivat ja he saivat Praimnathin seinän toiselle puolelle.

Miehet aloittivat pitkän laskeutumisen alaspäin.

68. kerroksessa heitä vastaan tuli Euro Brokersilla vartijana työskennellyt José Marrero. Marrero oli jo auttanut useita ihmisiä alempiin kerroksiin ja oli nyt menossa hakemaan lisää väkeä ylemmistä kerroksista. Sankarillinen Marrero ei selvinnyt hengissä.

Päästyään alas ja ulos rakennuksesta, ei miehillä ollut erityistä kiirettä. He kävelivät Trinity Church -kirkolle, jossa Praimnath liikuttui. Hän kiitti vuolaasti Clarkia henkensä pelastamisesta. Mutta tilanne oli sama toisinpäin: Clark koki olevansa hengissä niinikään Praimnathin ansiosta – ellei hän olisi lähtenyt etsimään avunhuutajaa, olisi hän ehkä lähtenyt muiden kanssa kohti kattoa.

Miesten jutellessa se sama World Trade Centerin etelätorni, josta he muutamia minuutteja sitten olivat kävelleet ulos, sortui romahtaen heidän silmiensä edessä.

Genelle Guzmann-McMillan

Genelle Guzmann-McMillan voi tehdä ja saavuttaa elämässään mitä tahansa, mutta hänet tullaan aina tuntemaan viimeisenä selviytyjänä, Last Survivor.

Guzmann-McMillan oli syyskuun 11. päivänä työpaikallaan Porth Authorityn toimistolla World Trade Centerin pohjoistornin 64. kerroksessa. Kun lentokone iskeytyi rakennukseen 93. ja 99. kerrosten väliin ja koko pilvenpiirtäjä tärisi törmäyksen voimasta, kuvitteli Guzmann-McMillan sen olleen maanjäristys. Sellaiseen hän oli tottunut kotimaassaan Trinidad ja Tobagossa.

Muutamat työkaverit lähtivät välittömästi toimistolta, mutta toiset – Guzmann-McMillan mukaan lukien – halusivat selvittää, mitä on tapahtunut. Heillä oli hiljattain ollut harjoitus hätätilanteiden varalle, ja koska hälyttimet ja hätävalot eivät olleet päällä, ei kyseessä varmaankaan ollut mikään paha tilanne. Mutta sitten toimistolle jääneet avasivat kokoushuoneessa television ja tapahtumien karmeus oli päivänselvää.

Hätänumeroon soitettaessa virkailija kehotti kaikkia jäämään paikoilleen – apua olisi tulossa. Sitten rakennus tärisi taas. Viereinen etelätorni oli sortunut. ”Ajattelin, että sama tapahtuu meillekin. Emme pääse täältä hengissä.”, muistelee Guzmann-McMillan miettineensä. Ei ollut aikaa odotella apua, joten he lähtivät laskeutumaan portaita alas.

Guzmann-McMillanilla oli jalassaan korkeakorkoiset saappaat, jotka hän pysähtyi 15. kerroksen tienoilla riisumaan. Samalla hetkellä pohjoistorni romahti heidän niskaansa.

”Pöly, pimeys… kaikki sortui ja tuli alas rytinällä. Se tapahtui hyvin äkkiä.”, kertoo Guzmann-McMillan.

Guzmann-McMillan tuli jonkun ajan päästä tajuihinsa ja huomasi olevansa pahasti jumissa. Hänen vartalonsa oli kiertynyt epäluonnolliseen asentoon ja jalat tuntuivat kuin niitä murskattaisiin. Jotain metallista tuntui painautuvan selkään ja pää oli jumissa kahden pilarin välissä. Ei ollut kuitenkaan aika vaipua epätoivoon.

”Päätin pysyä valppaana. Kuulin radiopuhelimet. Kuulin paloautot. Mutta jostain syystä en saanut sanottua mitään. Vaikka kuinka yritin ja halusin, en saanut huudettua apua.”

Hän ei ollut uskonnollinen ennen terrori-iskuja, mutta sinnitellessään valveen ja unen rajamailla pimeässä loukkussaan, hän rupesi rukoilemaan toista mahdollisuutta elämään. Guzmann-McMillan kadotti ajan tajun ja toivoi vain näkevänsä vielä tyttärensä.

Kuin ihmeen kaupalla toiveisiin vastattiin, sillä pelastajat löysivät hänet rojun keskeltä. Nainen vietti kuukauden sairaalassa, jossa hänen ruhjeitaan ja palovammojaan hoidettiin. Pahiten oli vaurioitunut toinen jalka, joka oltiin hyvin lähellä amputoida. Henkiset vammat olivat kuitenkin pahimmat, sillä kukaan toimistolta yhdessä lähteneestä työporukasta ei selvinnyt hengissä.

Guzmann-McMillan oli jumissa 27 tunnin ajan. Hän oli viimeinen elävänä löydetty henkilö WTC:n raunioista.

Michael Hingson ja Roselle

Quantumin myyntijohtaja Michael Hingson oli kollegoidensa kanssa valmistelemassa päivän seminaareja pohjoistornin 78. kerroksessa, kun lentokone iskeytyi rakennukseen räjähtäen. Koko 110-kerroksinen pilvenpiirtäjä kallistui törmäyksen voimasta.

Hingsonin toimistolla oltiin varmoja, että loppu oli tullut – työkaverit jättivät toisilleen itkuisia hyvästejä. Hingson oli myös itse vakuuttunut, että kuolisi hetkenä minä hyvänsä.

Mutta yhtäkkiä 417-metrinen rakennus suoristui. Helpotus oli kuitenkin tilapäinen, sillä kukaan ei tiennyt, mitä oli tapahtunut. Järkyttyneet huudot voimistuivat, kun romua ja miljoonia palavia papereita satoi ikkunoiden ohi kuin tulinen vesiputous. Yhteistuumin todettiin, että oli evakuoinnin aika.

Hingson oli aina ollut tarkkaavainen paloharjoituksissa ja tiesi, että hissejä on vältettävä. Vaikka Hingson oli sokea, luottivat työkaverit hänen ohjaukseensa; olihan hänellä paras mahdollinen apu – opaskoira Roselle.

Hingson on jälkeenpäin kertonut haastatteluissa, että kaiken sekasorron keskellä 3-vuotias labradorinnoutaja Roselle istui hänen vierellään kuin mitään ei olisi tapahtunut: ”Se ei välittänyt räjähdyksestä, palavasta romusta tai ihmisten hätääntyneistä huudoista.”

Hingsonin mukaan Roselle ei tuntenut pelkoa, sillä se olisi peloissaan toiminut eri tavalla: ”Roselle ja minä olimme joukkue, ja minä luotin siihen. Annoin ”eteenpäin”-käskyn ja niin se johdatti minut ulos toimistosta ja kohti portaita.”. Edessä oli piinavat 1463 rappusta.

Kun ryhmä laskeutui portaita, liittyi porukkaan koko ajan lisää väkeä. Välillä heidän ohitseen kiirehti pelastushenkilökuntaa kuljettaen pahoin palaneita uhreja. Moni sanoo, että Hingson on onnekas ollessaan sokea, sillä hän säästyi kaiken kauheuden näkemiseltä. Mies itse on kuitenkin eri mieltä ja kertoo omaavansa erittäin värikkään mielikuvituksen.

”Vaikka kaikki muut ympärillä olivat paniikissa, niin Roselle oli täysin keskittynyt työhönsä. Vaikka romua lensi ja tavaraa osui myös meihin, pysyi Roselle rauhallisena.”.

Laskeutuminen kesti lähes tarkalleen tunnin, mutta lopulta Rosellen johdattama 30-henkinen joukko oli ulkona pohjoistornista. Ei kulunut montaa minuuttia, kun poliisi huusi: ”Menkää pois, se tulee alas”. Hingson muistaa äänet – rikkoutuva lasi, vääntyvä metalli, veret seisauttavat huudot. Ja niin etelätorni sortui.

Roselle jatkoi Hingsonin johdattamista eikä pysähtynyt kertaakaan ennen kuin oli juoksuttanut omistajansa turvaan metroasemalle.

Hingson ja Roselle työskentelivät yhdessä vuoteen 2007 asti, kunnes koira jäi ansaitulle eläkkeelle. Se kuitenkin vietti onnelliset eläkepäivänsä Hingsonin kanssa, kunnes vuonna 2011 se menehtyi mahahaavan vuoksi.

Brian Birdwell

Everstiluutnantti Brian Birdwell työskenteli syyskuun 11. päivänä Yhdysvaltain puolustusministeriön hallintorakennus Pentagonissa. Birdwellin toimisto oli Pentagonin länsisiivessä ja mies työskenteli vain reilun kymmenen metrin päässä siitä kohdasta, johon kaapattu American Airlinesin lento 77 törmäsi.

Siitä alkoi maanpäällinen helvetti, kuten mies itse sitä on nimittänyt. Liekit, savu ja pistävä kerosiinin katku täyttivät huoneet.

Törmäys ei ollut kuten elokuvissa, jossa tulipallo on tulossa kohti ja kaikilla on aikaa paeta. Todellisuudessa kaikki tapahtui sekunnin murto-osissa: koneen ääni, törmäys, räjähdys, lieskat. ”Lentelin ympäriinsä kuin räsynukke ja ensin yritin päästä liikkumaan, mutta lysähdin epätoivosena maahan.”, kertoo mies kokemuksestaan.

Hän makasi toimistonsa lattialla kirjaimellisesti palaen ja verta vuotaen. Yli 60 % hänen kehostaan oli palanut ja keuhkot olivat kärventyneet. Birdwell kertoo tehneensä sovinnon jumalan kanssa ja luovuttaneensa kamppailun selvitymisestä. Hän oli valmis kuolemaan ja odotti vain sitä helpotuksen tunnetta, kun sielu poistuisi ruhjotusta ruumiista.

Niin ei kuitenkaan käynyt.

Hengellisen ajasta ikuisuuteen siirtymisen sijaan Birdwell havahtui kylmiin pisaroihin kasvoillaan. Toimiston sprinklerisysteemi oli aktivoitunut ja vesi oli sammuttanut liekit hänen keholtaan. Muutaman minuutin päästä mies sai avattua silmänsä, kammettua itsensä seinää vasten pystyyn ja käveltyä ulos helvetistään. Ulkona hän sai kipulääkettä ja nesteytystä jalkaterien kautta – ne eivät olleet palaneet.

Kamppailu ei kuitenkaan ollut ohi, sillä hänen vammansa olivat äärimmäisen vakavat. Birdwellille annettiin alle yhden prosentin mahdollisuus selvitä hengissä, joten fyysisen tuskan keskellä hänen täytyi myös hyvästellä perheensä. Mies päihitti kaikki todennäköisyydet.

Seuraavien kolmen kuukauden aikana hän kävi läpi lukemattomia äärimmäisen kivuliaita toimenpiteitä, muun muassa 39 leikkausta, joista osa oli elintärkeitä ja toiset muun muassa pahasti palaneiden kasvojen ja korvien korjausleikkauksia.

Uskomatonta kyllä, Brian Birdwell palasi töihin seuraavan vuoden maaliskuussa.

”Vaikka pelkkä käveleminen oli raskasta pysyvän keuhkovaurion vuoksi, halusin tulla työpaikalle siihen samaan rakennukseen. Menetin työkavereita terrori-iskussa – he eivät enää koskaan tule töihin, mutta minä sain uuden mahdollisuuden.”.

Elise O’Kane

Näppäilyvirhe. Se pelasti Elise O’Kanen varmalta kuolemalta.

Syyskuun 11. päivän terrori-iskuissa oli osallisena neljä kaapattua lentokonetta. Kaksi niistä ohjattiin päin Word Trade Centerin kaksoistorneja, yksi törmäsi Pentagoniin ja yksi oli todennäköisesti tarkoitus lentää päin pääkaupunki Washingtonissa sijaitsevaa Yhdysvaltain kongressitaloa.

Viimeisenä mainittua ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, sillä United Airlinesin lento 93 syöksyi maahan Pennsylvanian maaseudulla. Henkilökunta ja matkustajat olivat pyrkineet ottamaan kaapatun koneen haltuun terroristeilta, mutta nämä ehtivät suunnata koneen nokan kohti maata.

Näissä neljässä lentokoneessa olleiden matkustajien ja henkilökunnan jäsenten kohtalo oli sinetöity sinä hetkenä, kun he astuivat sisään koneisiin. Lennoilla kuoli yhteensä 265 ihmistä (kaappaajia ei ole laskettu tähän mukaan).

Mennään nyt United Airlinesilla lentoemäntänä työskennelleen Elise O’Kanen tarinaan.

United Airlines -lentöyhtiöllä oli käytössä sähköinen työvuorojen varausjärjestelmä. Työvuorot määrättiin yleensä noin kuukautta ennen, joten elokuussa O’Kane kirjautui järjestelmään varatakseen tavanomaisen työmatkansa Bostonista Los Angelesiin. Kirjatessaan vuoroja hän teki kuitenkin inhimillisen näppäilyvirheen ja kirjoitti kaksi numeroa väärin päin.

Seuraavien parin viikon aikana O’Kane sai muuteltua lentoja työkavereidensa kanssa ja saikin vaihdettua kaikki työvuoronsa normaaleihin lentoihinsa; lukuun ottamatta syyskuun 11. päivän aamua. Tuona aamuna hänen piti siis tavallisen Los Angelesin matkan sijaan työskennellä Denveriin suuntautuvalla lennolla.

O’Kane ei kuitenkaan luovuttanut, vaan yritti vielä edellisenä iltana vaihtaa lentoa järjestelmän kautta. Teknologia kuitenkin takkusi ja järjestelmä jumittui. Kun järjestelmä viimein sai O’Kanen pyynnön käsiteltyä, oli kello yhden minuutin yli sen takarajan, johon mennessä vuorojen muutokset piti tehdä. Työvuoropyyntö lennolle numero 175 hylättiin.

O’Kane pihisi kiukusta vielä aamullakin, kun valmistautui työvuoroonsa Loganin kansainvälisellä lentokentällä Bostonissa. Henkilökuntaa kuljettavassa linja-autossa hän istui innokkaan sijaisen Robert Fangmanin vieressä. Fangman odotti kovasti, että pääsisi siemailemaan drinkkiä työvuoronsa jälkeen Kalifornian auringossa. Hänet oli kutsuttu reservistä töihin tuolle lennolle.

”En voi uskoa, että sait sen työvuoron. Yritin vielä vaihtaa sen itselleni eilen illalla.”, tuskaili O’Kane. Mutta Fangmanin aito riemu Los Angelesin lennosta lievitti O’Kanen suuttumusta, joten hän toivotti kollegalleen mukavaa työpäivää.

Sitten oli O’Kanen valmistautua työmatkaan. Juuri ennen kuin hänen lentonsa lähti, sai nousuluvan American Airlinesin lento 11, joka törmäsi myöhemmin WTC:n pohjoistorniin. O’Kanen Denveriin lähteneen lennon jälkeen kiitotielle rullasi United Airlinesin lento 175, jolle nainen oli niin kovasti yrittänyt päästä töihin, ja joka alle tunnin päästä iskettiin WTC:n etelätorniin.

Syyllisyys painoi O’Kanen mieltä. Ilman näppäilyvirhettä ja järjestelmän jumittumista hän olisi ollut lennolla numero 175 – kuten aina muutenkin. Hän olisi kuollut ja sijaistamaan kutsuttu Fangman olisi hengissä.

Vuosia myöhemmin Elise O’Kane onnistui saamaan yhteyden Robert Fangmanin perheeseen. He kehottivat O’Kanea sysäämään kaiken syyllisyydentunnon sivuun, sillä eihän järkyttävä terroriteko ja Fangmanin kuolema tietenkään ollut hänen syytään.

Lue myös:

• 10 uskomatonta tarinaa, joissa oman ruumiinjäsenen irti leikkaaminen pelasti hengen
• 10 Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneen tarinaa

Terminä karman laki on varmasti kaikille tuttu. Sehän tarkoittaa sitä, että hyvät teot palkitaan ja pahoista teoista rangaistaan. Listafriikki esittelee nyt todellisia tapahtumia, joissa karman laki on ollut tositoimissa.

Kymmenen kohdan lista on jaettu puoliksi: Viisi tarinaa on pyhitetty sille, kuinka paha saa palkkansa. Näihin tutustumme nyt!

Sitten on olemassa niitä uskomattomia tarinoita, joilla on onnellinen loppu. Lue nuo viisi tarinaa tästä:

Karman laki: 10 uskomatonta tosielämän esimerkkiä niin hyvässä kuin pahassa – osa 1

Tätä on karman laki; menneisyyden teot tulevat jossain kohtaa vastaan, mutta siitä jokainen on itse vastuussa, että millä tavalla.

Uskotko karman lakiin vai onko kaikki vain sattumaa?

Nyt jäi paha maku suuhun

Tämä lista on pyhitetty sellaisille tapauksille, joissa karman laki on antanut ikäville ihmisille samalla mitalla takaisin!

Vaikka bensan hinta voi saada välillä nieleskelemään, niin harvalla kuitenkaan tulee mieleen lähteä varastamaan menovettä jonkun toisen autosta. Vuonna 2016 erään australialaisen miehen auto oli tankkausta vailla, mutta sen sijaan, että olisi kurvannut bensa-asemalle, hän päätti lohkaista osan suuren turistibussin polttoaineesta.

Mies tiesi, että linja-autossa on suuri tankki, ja lisäksi hän tiesi, miten sen saa tyhjäksi. Nykyisin uusien autojen polttoainesäiliöissä on imun estävä läppäsysteemi, joten seuraavaksi kuvailemani tekniikka ei niissä onnistuisi. Ei kannata yrittää.

Tankista saa siis bensiiniä ulos puutarhaletkun avulla: letku laitetaan tankin pohjaan saakka ja sitten toisesta päästä imetään, jolloin neste lähtee liikkeelle. Tarkoitus ei ole imeä bensaa suuhun (tietenkään), vaikka pieni määrä ei myrkytykseen johdakaan.

Mies imaisi menemään, mutta karman laki iski välittömästi vasten kasvoja, kun bensatankin sijaan letku oli laitettu jätevesitankkiin. Varas sai kunnon suullisen ihmisjätteitä, ja voisi sanoa, että ansionsa mukaan. Paskaisen erehdyksen jälkeen varas pakeni paikalta arvatenkin paha maku suussaan.

Länsi-Australiassa sijaitsevassa Lavertonin kaupungissa tapahtunut rikos toi paikalle myös virkavallan, mutta ylikonstaapeli Heath Soutarin mukaan poliisilla ”ei ollut pienintäkään mielenkiintoa” saada varastettua tavaraa takaisin.

Rattijuoppo saa ansionsa mukaan

Kun puhutaan itsekkäimmistä ja kuvottavimmista asioista, mitä ihminen voi tehdä, niin rattijuoppous nousee listalla melko korkealle. Humalassa rattiin menevät eivät vaaranna vain omaa henkeään, vaan myös niin kovin monen muun – ja miten helposti traagiset rattijuoppojen aiheuttamat kuolemat olisi voitu estää. Älä aja, jos juot!

No niin, sitten siirrytään listan kohtaan eli siihen, miten karman laki on mehevällä tavalla näpäyttänyt erästä humalaista kuskia. Maaliskuussa 2018 poliisi kiinnitti Fairfaxin kaupungissa, Yhdysvalloissa, huomiota epämääräisesti liikkuvaan autoon ja pisti pillit ja sireenit päälle, jotta kuski pysäyttäisi tien varteen.

Mies meni kuitenkin paniikkiin, arvatenkin siksi, että tiesi rikkovansa lakia. Sen sijaan, että olisi pysähtynyt, hän hidasti vain vauhtia ja hyppäsi ulos liikkuvasta autosta. Pakomatka loppui kuitenkin lyhyeen, kun tämä järjen jättiläinen juoksi oman autonsa eteen ja joutui ajoneuvonsa töytäisemiseksi. Poliisin oli helppo poimia kolarin uhri matkaan. Onkohan kukaan toinen rattijuoppo ikinä onnistunut ajamaan itseään päin?

Kävi ilmi, että miehellä oli rekisterissään kaksi aiempaa rattijuopumusta, joten poliisin kojelautakameran taltioima sekoilu johti usean vuoden mittaiseen vankeustuomioon.

Varas, joka ansaitsee Darwinin palkinnon

Chicagossa, Yhdysvalloissa, 19-vuotias Terrion Pouncy suunnitteli vuonna 2017 aseellista ryöstöä – ajatuksena oli iskeä useampaan liikkeeseen ja kerätä siten kerralla suurempi potti. Pouncy otti yhdeksi kohteekseen hotdog-vaunun, koska tiesi kaupan käyvän niissä lähinnä käteisellä.

Pouncy osoitti erästä myyjää aseella päähän ja vaati tätä antamaan puhelimen, lompakon ja kaikki kassassa olleet rahat. Henkensä puolesta pelännyt myyjä piteli kuumaa rasvaa sisältänyttä kattilaa käsissään, mutta pudotti sen kaivaakseen lompakkonsa esiin. Tulikuuma rasva läikkyi yli reunojen suoraan Pouncyn päälle, joka yritti välttyä palovammoilta, laittaa asettaan koteloon ja samalla kerätä maahan pudonneita seteleitä. Kaikessa hässäkässä hän ampui itseään. Penikseen.

Pouncy selvisi epäonnistuneesta ryöstöyrityksestä hengissä, mutta vankilatuomion ja silpoutuneen alapään kanssa. Ja miksi otsikossa mainitaan Darwinin palkinto? Vuosittain jaettavat kyseenalaiset kunnianosoitukset on tarkoitettu ihmisilla, jotka eivät pääse siirtämään DNA:taan eteenpäin idioottimaisen kuoleman tai muun onnettoman sattumuksen myötä.

Lue niistä neropateista, jotka ovat voittaneet Darwinin palkinnon:
Darwinin palkinto – 10 idioottimaista voittajaa

Mikä on sopiva rangaistus raiskauksesta?

 Vuonna 2013 englantilainen Richard Thomas tuomittiin reilun viiden vuoden mittaiseen vankeusrangaistukseen raiskauksesta. Thomas tunsi uhrinsa ja tiesi tämän syövän unilääkkeitä, joten eräänä yönä hän hiipi luvatta naisen kotiin ja käytti hyväkseen tämän puolustuskyvytöntä tilaa. Raiskaus tapahtui Leigh’n kaupungissa lähellä Manchesteria.

Puolustuksessaan 27-vuotias Thomas vetosi siihen, että oli juonut paljon ja käyttänyt huumausaineita, eikä muistanut tapahtuneesta mitään. Thomas kuitenkin uskoi naisen kertomuksen, jonka mukaan tämä oli herännyt rikoksen ollessa vielä käynnissä. Syyttäjän mukaan uhri jähmettyi pelosta eikä sanaakaan oltu vaihdettu. Sitten Thomas veti shortsit takaisin jalkaan ja poistui yön pimeyteen.

Kun Thomas kuuli tuomiostaan, ei hän reagoinut mitenkään. Karman laki iski kuitenkin vasten kasvoja sellissä, kun poliisi tuli juttusille yllättävän viestin kera. Viesti sai raiskaajan romahtamaan: uhri oli HIV-positiivinen. Asiasta tietämätön Thomas murtui täysin ja pyysi päästä lääkäriin ennen vankilaan siirtämistä.

Hänen puolustusasianajajallaan Virginia Haytonilla ei ollut asiakkaastaan mairittelevaa sanottavaa: ”Tämä on täysin hänen omaa syytään – jos Thomas ei olisi tehnyt rikosta, ei hän olisi päätynyt tällaiseen tilanteeseen”.

Julkisuuteen ei ole kerrottu, mitä Thomasin testitulokset paljastivat.

Haistattelua ja haastattelua

Matt Buckland työskentelee rekrytointiosaston johtajana suuressa, lontoolaisessa Forward Partners -firmassa, joka rahoittaa startup-yrityksiä. Helmikuun 16. päivänä vuonna 2015 Buckland oli matkalla töihin ja maanantainen aamuruuhka metrossa oli melkoinen. Hän väisti erästä naista, mutta tukki samalla hetkellisesti jonkun toisen tien. Tuohtunut kanssamatkustaja tönäisi Bucklandin melkein kumoon ja haistatteli vielä perään.

Bucklandin päivä sujui kangerrelleen alun jälkeen hyvin ja hänellä oli työhaastattelu sovittuna iltapäivälle. Kun haastateltava saapui paikalle, oli rekrytoijalla pokassa pitelemistä: kyseessä oli samainen mies, johon hän oli aamulla törmännyt vähemmän mukavissa merkeissä. Buckland ehti twiitata yhteensattumasta ennen haastattelun alkua ja vihjasi kyseessä olevan karman laki. Twiitti lähti leviämään sillä aikaa, kun Buckland jatkoi ammattilaisen tavoin töitään.

Työnhakija ei osannut yhdistää haastattelijaa aiemmin samana päivänä sattuneeseen välikohtaukseen, mutta Buckland kertoi myöhemmin BBC:n haastattelussa, että nosti kissan pöydälle kysymällä mieheltä, oliko tällä ollut aamulla mukava työmatka. Tilanteelle oli yhteistuumin naurettu. Nimettömänä pysyttelevälle työnhakijalle sopi oikein hyvin, että Buckland kertoi tapahtuneesta julkisuuteen, mutta ei sattuneesta syystä halunnut itse antaa haastattelua medialle.

Työpaikka jäi kuitenkin saamatta, mutta Bucklandin mukaan ei missään nimessä sen takia, mitä metrossa oli tapahtunut. Mies ei vain ollut sitä, mitä firma etsi.

Lue myös:

• Turvavyön patentin yksityiskohdat paljastettiin kaikkien käyttöön: 10 epäitsekästä päätöstä, jotka pelastivat ihmishenkiä
• 10 uskomatonta tarinaa anteeksiannosta
• Kun kohtalo puuttuu ivallisella tavalla peliin: 10 surkuhupaisaa ironian huipentumaa

Karman laki on konseptina varmasti kaikille tuttu. Hyvin yksinkertaistettuna se tarkoittaa sitä, että hyvät teot palkitaan ja pahoista teoista rangaistaan.

Listafriikki esittelee nyt todellisia tapahtumia, joissa karman laki on ollut tositoimissa. Kymmenen kohdan lista on jaettu puoliksi: ensiksi hämmästellään uskomattomia tarinoita, joilla on onnellinen loppu. Näihin tutustutaan nyt.

Jälkimmäiset viisi tarinaa on pyhitetty sille, kuinka paha saa palkkansa. Nämä ovat luvassa huomenna.

Tätä on karman laki; menneisyyden teot tulevat jossain kohtaa vastaan, mutta siitä jokainen on itse vastuussa, että millä tavalla.

Uskotko karman lakiin vai onko kaikki vain sattumaa?

Karman laki vaarallisella rannalla

Vuonna 1965 yhdysvaltalainen Roger Lausier oli äitinsä kanssa viettämässä leppoisaa päivää rannalla Salemin kaupungissa, Massachusettsin osavaltiossa. Neljävuotias Lausier kuitenkin eksyi äidistään ja suuntasi veteen uimaan. Voimakas ja vaaralliseksi tiedetty pohjavirta nappasi hänet pinnan alle ja poika olisi hukkunut, ellei Alice Blaise oisi havainnut hänen uppoamistaan. Blaise sukelsi epäröimättä veteen, veti Lausierin rantaan ja elvytti tämän takaisin elävien kirjoihin.

Kului yhdeksän vuotta. Lausier ei ollut traumatisoitunut lapsuuden tapahtumista, ja nyt 13-vuotias nuorukainen oli samaisella rannalla, jossa vuosia aiemmin tuntematon nainen oli pelastanut hänen henkensä.

Iloinen rantapävä keskeytyi, kun Lausier kuuli jonkun kiljuvan ”mieheni meinaa hukkua!”. Hän hyppäsi läheiseen kumiveneeseen, meloi hädässä olleen miehen luo ja veti tämän kyytiin. Lausier ei tuntenut apua huutanutta naista tai sen puoleen miestä, jonka hän pelasti. Pohjattoman kiitollinen pariskuntakaan ei tunnistanut nuorta sankaria.

Kuten ehkä jo arvasit, ympyrä oli sulkeutunut, sillä pieni poika, jonka Alice Blaise vuosia aiemmin pelasti vedestä ja elvytti, oli nyt maksanut pelastamisensa pyytämättä takaisin. Uskomaton yhteensattuma paljastui vasta seuraavana päivänä, kun Blaise luki tapauksesta paikallisesta sanomalehdestä ja tunnisti nimen.

Mies pelasti lääkärin, joka oli pitänyt hänet keskosena hengissä

Michael Shannon joutui vuonna 2011 liikenneonnettomuuteen, josta kenenkään ei kaiken järjen mukaan pitäisi selvitä hengissä. Rekka kääntyi moottoritiellä Shannonin katumaasturin eteen, eikä hän ehtinyt reagoimaan. Shannon törmäsi rekan kylkeen ja auto meni niin ryttyyn, ettei miehellä ollut mahdollisuutta päästä sieltä omin neuvoin ulos. Kaiken lisäksi auto syttyi palamaan.

Siinä vaiheessa, kun pelastushenkilökunta ehti paikalle, olivat Shannonin jalatkin jo tulessa. Kun palokunta sammutti uhkaavaa paloa, onnistui ensihoitaja Chris Trokey kiskomaan jumissa olleen Shannonin viime hetkellä ulos pelastaen hänet varmalta kuolemalta. Trokey teki tietenkin vain työtään, mutta niin oli tehnyt Michael Shannonkin kolmekymmentä vuotta aiemmin; ja sen takia hän pelastui tuona kohtalokkaana päivänä.

Trokey hoiti Shannonia ambulanssimatkan ajan ja kuuli potilaan nimen vasta sairaalassa. Miestä nimitettiin tohtori Shannoniksi, jolloin Trokey tajusi, kenet oli juuri pelastanut.

Ensihoitajaksi opiskellut Trokey oli syntynyt keskosena vuonna 1981, eikä kukaan uskonut 1,5 kiloa painavan vauvan selviävän. Tai ei kukaan muu kuin lastenlääkäri Michael Shannon, joka vietti monia unettomia öitä pitääkseen pienen Chris Trokeyn hengissä.

Shannon oli ainoa syy siihen, että Trokey selvisi elämänsä ensimmäisistä päivistä ja nyt häntä oli kiittäminen pelastajansa hengestä.

Muutamana päivänä viikossa työskentelevä Michael Shannon ja kolmivuorotyötä tekevä Chris Trokey tapaavat aina kolarin vuosipäivänä illallisen ja ihmettelyn merkeissä; kumpikaan miehistä ei usko korkeampaan voimaan, mutta pelkkä yhteensattumakin tuntuu heistä liian käsittämättömältä.

Trokeysta tuli vuonna 2015 isä, eikä varmastikaan tarvi miettiä, kuka toimii perheen lastenlääkärinä.

Koditon mies palautti sormuksen omistajalleen ja sai elämänsä raiteilleen

Kansas Cityssä, Yhdysvalloissa, asuva Billy Ray Harris eli kadulla ja vietti päivänsä kerjäten rahaa. Vuonna 2013 häntä kohtasi uskomaton onnenkantamoinen.

Yhtenä kauniina päivänä eräs nuori nainen, Sarah Darling, tiputti 55-vuotiaan Harrisin kuppiin muutaman kolikon, mutta huomaamattaan hänen kihlasormuksensa putosi sinne rahojen mukana. Kun koditon Harris huomasi timanttisormuksen, oli hän onnensa kukkuloilla: panttaamalla siitä saisi varmasti sievoisen summa. Mies ei osannut arvatakaan miten paljon, sillä läheisessä korukaupassa sormuksesta tarjottiin 4000 dollaria. Se oli Harrisille kuin lottovoitto, mutta omatunto alkoi kolkuttaa, eikä hän kyennyt myymään korua.

Sen sijaan Harris istui vakipaikassaan ja odotti, että sormuksen vahingossa tiputtanut Darling kävelisi taas ohi. Kun näin kävi, hän kysyi, oliko nainen kenties hukannut sormuksensa.

Darling oli ikionnellinen ja halusi jotenkin korvata Harrisin hyväsydämisyyden ja rehellisyyden. Hän aloitti netissä joukkorahoituskampanjan, jolla toivoi saavansa kerättyä kodittomalle miehelle jonkinlaisen palkkion. Tarina rupesi leviämään kulovalkean lailla ja rahaa virtasi sisään.

Kaiken lisäksi julkisuus herätti huomion myös Harrisin perheessä, josta hän oli etääntynyt yli 16 vuotta aiemmin. Harrisin sisko onnistui löytämään hänet ja otti kaivatun veljensä avosylin vastaan; Harris pääsi myös tapaamaan siskonsa lapset ensimmäistä kertaa ikinä.

Perhesuhteiden lämpenemisen lisäksi Harris sai elämänsä takaisin raiteilleen: hän osti sekä talon että auton ja onnistui löytämään työpaikan. Sarah Darling oli kerännyt hänelle 185 000 dollaria, joka on aika paljon enemmän kuin 4000 dollaria. Se on karman laki: hyvät ja epäitsekkäät teot palkitaan!

Pelastavia enkeleitä tien päällä

Vuonna 2011 Victor ja Ann Giesbrecht ajoivat moottoritietä Wisconsinissa, kun he huomasivat tien varressa auton ja sen vieressä kaksi neuvottomalta näyttänyttä nuorta naista. Lisa Meierin ja Sarah Bergin autosta oli puhjennut rengas, eikä kumpikaan heistä osannut vaihtaa vararengasta.

Giesbrechtit pysähtyivät apuihin ja Victor vaihtoi renkaan. Ennen kuin tiet erkanivat, Sarah Berg sanoi Victorille: ”Luojalle kiitos sinusta”. Siihen mies kommentoi, että ”joku yläkerrassa” oli varmasti tuonut heidät yhteen.

Giesbrechtit jatkoivat matkaa ja myös pulasta pelastetut Meier ja Berg lähtivät takaisin liikenteeseen. He olivat ajaneet vain muutaman kilometrin, kun edessä näkyi tuttu auto tien reunassa ja hysteerinen Ann Giesbrecht huitoi käsiään apua huutaen. Victor oli saanut yllättäen sydänkohtauksen.

Tähdet osuivat kohdalleen, sillä vaikka naiset eivät tienneet mitään autoista, oli Sarah Berg sertifioitu hoitoapulainen. Hän aloitti elvytyksen välittömästi ja jatkoi siihen asti, kunnes Lisa Meierin hälyttämä ambulanssi ehti paikalle. Ellei Victor olisi hyväsydämisenä pysähtynyt auttamaan naisia renkaanvaihdossa, ei hän todennäköisesti olisi selvinnyt hengissä. Victor on varmasti muutaman kerran lähettänyt terveiset ”jollekin yläkertaan”.

Mies, joka pelasti yli 2 miljoonan vauvan hengen

Vuonna 1950, kun australialainen James Harrison oli 14-vuotias, hän joutui vakavaan onnettomuuteen, joka oli hyvin lähellä koitua hänen kohtalokseen. Leikkauksessa Harrisonilta täytyi poistaa toinen keuhko ja hän menetti litroittain verta. Toivuttuaan hän ymmärsi, että oli hengissä kaikkien niiden epäitsekkäiden ihmisten ansiosta, jotka olivat luovuttaneet verta. Niinpä hän päätti heti 18 vuotta täytettyään ryhtyä luovuttajaksi, koska sillä voi pelastaa jonkun hengen.

Ja kylläpä Harrison pelastikin: nimittäin noin 2,4 miljoonaa vauvaa.

Ensimmäisen luovutuskerran jälkeisissä tutkimuksissa lääkärit huomasivat Harrisonin veren olevan hyvin erityislaatuista: se sisälsi vasta-aineita hemolyyttiseen tautiin, jossa raskaana olevan äidin vasta-aineet hyökkäävät syntymättömän vauvan verisolujen kimppuun tuhoten ne. Veriryhmältään RhD-negatiivisen naisen ensimmäinen RhD-positiivisen lapsen odotus sujuu yleensä ongelmitta, mutta seuraavat raskaudet saattavat pahimmillaan johtaa keskenmenoon tai lapsen vakavaan aivovaurioon.

Harrison oli elävä parannuskeino tähän sairauteen. Häntä pyydettiin luovuttamaan veriplasmaansa säännöllisesti, mihin hän tietenkin suostui hetkeäkään epäröimättä – olihan hänenkin henkensä pelastettu luovutusverellä. Koska Harrison luovutti pelkkää plasmaa, kävi hän tekemässä nestemäisen lahjoituksen säännöllisesti kahden viikon välein.

Harrisonin veren avulla tutkijat kykenivät myöhemmin kehittämään hoitokeinon – anti-D-immunoglobuliinin –, jolla saadaan estettyä äidin immunisoituminen ja sitä myötä tulevat komplikaatiot.

Harrison tunnetaan Australiassa lempinimellä Man with the Golden Arm (suom. Mies, jolla on kultainen käsi) ja toukokuun 11. päivänä vuonna 2018 hän luovutti verta 1173. kerran. Se oli myös viimeinen kerta, sillä verenluovutus on lain mukaan kielletty yli 81-vuotiailta.

Ja jos karman laki ei olisi näyttänyt voimaansa jo tarpeeksi, niin mietihän tätä: Harrisonin oman tyttären Tracey Mellowshipin veri on RhD-negatiivista. Kun Tracey aikoinaan tuli raskaaksi, hoidettiin häntä isänsä veriplasmasta eristetyllä immunoglobuliinilla ja hän on sen ansiosta synnyttänyt kaksi tervettä, RhD-positiivista lasta.

Lue myös:

• Turvavyön patentin yksityiskohdat paljastettiin kaikkien käyttöön: 10 epäitsekästä päätöstä, jotka pelastivat ihmishenkiä
• 10 uskomatonta tarinaa anteeksiannosta
• Kun kohtalo puuttuu ivallisella tavalla peliin: 10 surkuhupaisaa ironian huipentumaa

Tänä viikonloppuna (22.-24.8) kamppaillaan perinteinen yleisurheilun Suomi–Ruotsi-maaottelu. Tukholman Olympiastadionilla on tiedossa tavallista suurempaa urheilujuhlaa, kun maaottelu täyttää 100 vuotta.

Suomi–Ruotsi-maaottelu on ainoa vielä voimissaan oleva kahdenvälinen yleisurheilumaaottelu ja se on usein päättänyt kesän kisakauden. Tänä vuonna tilanne on toinen, kun yleisurheilun MM-kisat järjestetään vasta syyskuussa. Tämä tuo oman lisämausteensa Ruotsi-otteluun, kun Tokion kisakoneeseen on vielä paikkoja jaossa.

Listafriikki ottaa nyt katsauksen maaottelun 100-vuotisen historian alkutaipaleeseen. Urheilijat ovat kisanneet, mutta poliittinen peli on ollut yhtä kiivasta.

Vaikka paljon on tapahtunut radalla ja kentällä, niin maaottelu on aina herättänyt paljon urheilun ulkopuolisiakin tunteita. Kabineteissa on kiehunut aivan alusta saakka!

Erilaisista asemista ensimmäiseen maaotteluun

Yleisurheilumaaotteluita olivat kisanneet sekä Suomi ja Ruotsi jo 1910-luvulla, mutta eivät keskenään. Ruotsi oli kamppaillut esimerkiksi Belgian ja Unkarin kanssa, Suomen kisamatkat suuntautuivat itään Pietariin ja Tallinnaan – oltiinhan edelleen Venäjän vallan alla.

Itsenäistymisen jälkeen Suomella oli vuonna 1922 Ranskaa vastaan historiamme ensimmäinen maaottelu, jossa siinäkin olivat jo taustalla poliittiset vaikuttimet. Suomi oli saanut tukea Ranskalta, kun itsenäistymisen jälkeisinä vuosina Ahvenanmaan tilanteesta päätettiin Kansainliitossa. Toisaalta Ranska halusi pitää hyvät välit Suomeen hillitäkseen Saksan vaikutusvallan leviämistä pohjoiseen.

Kun ensimmäinen Suomi–Ruotsi-maaottelu järjestettiin Helsingissä Eläintarhan kentällä vuonna 1925, kohtasivat toisensa kaksi yleisurheilun silloista huippumaata. Tätä mieltä oltiin lahden kummallakin puolen. Mutta siihen ne yhteneväisyydet sitten loppuivatkin.

Suomi oli hiljattain itsenäistynyt Venäjästä ja vauras Ruotsi vanhana emämaana koki olevansa ylempänä. Ahvenanmaan kohtalokin taisi kismittää länsinaapuria. Ajan henkeen kuuluvasti peliin vedettiin myös rotuteoria ja suomenkielisten suomalaisten alkukantaiset mongolijuuret. Sehän antoi suomalaisille vain enemmän näyttämisen halua ja Suomen miehet ottivat otteluvoiton.

Kekkosen ruotsalaisviha johti pitkään taukoon

Eipä ehditty montaa maaottelua kisailla, kun kabineteissa räjähti ja yleisurheilumaaottelut keskeytettiin kahdeksaksi vuodeksi.

Viimeinen silaus välirikolle oli päätös julistaa yhdeksänkertainen olympiavoittaja Paavo Nurmi ammattilaiseksi, mikä esti Suomen kansallissankarin osallistumisen vuoden 1932 Los Angelesin kesäolympialaisiin. Ruotsalaiset olivat etunenässä ajamassa kieltoa, ja suuri vaikutus oli Kansainvälisen yleisurheiluliiton silloisella ja pitkäaikaisella puheenjohtajalla Sigfird Edströmillä.

Päätös aiheutti keskinäisen kiistan Edströmin ja Suomen yleisurheiluliiton silloisen puheenjohtajan Urho Kekkosen välille. Verisesti tuohtunut Kekkonen päätti, että maaottelut olivat siinä. Ruotsalaisten kanssa ei veljeillä. Kekkonen perusteli päätöstään myös sillä, että maaotteluista oli tullut liian totisia vääntöjä ja ruotsalainen lehdistö suhtautui suomalaisiin vihamielisesti.

Pinnan alla oli kuitenkin kytenyt jo pidempään, sillä Kekkonen ei tunnetusti ollut Ruotsin, ruotsalaisuuden tai ruotsin kielen ylin ystävä. Johtavana urheilupomona hän muun muassa kehotti ruotsinkielisen sukunimen omaavia suomalaisurheilijoita suomentamaan nimensä.

Natsi-Saksa mukana maaottelussa

Vuonna 1940 oli tarkoitus järjestää kesäolympialaiset Japanin Tokiossa, mutta jo pari vuotta ennen h-hetkeä järjestäjät joutuivat sotatilan vuoksi peruuttamaan ne.

Olympialaiset myönnettiin pienelle Suomelle, mutta lopulta vuoden 1940 kisat peruttiin kokonaan. Vaikka Suomessa oli käsillä välirauhan aika, oli talvisota heikentänyt maamme taloustilannetta, ja sota-aika oli luonnollisesti katkaissut kisavalmistelut. Keväällä 1940 sota Euroopassa laajeni, kun Saksa jatkoi uusiin maihin hyökkäämistä – nyt ei ollut olympialaisten aika.

Ruotsi-ottelu oli ollut tarkoitus järjestää vuoden 1939 paluuottelun jälkeen jälleen parin vuoden kuluttua, mutta peruuntuneet kesäolympialaiset antoivat mahdollisuuden päästää upouusi Helsingin olympiastadion tositoimiin.

Ruotsi suostui aikaistamaan maaottelua vuodella, varsinkin kun mukaan kahdenvälisiin kisoihin oli kutsuttu myös Saksa. Se oli Ruotsillekin oiva tilaisuus osoittaa ystävällisyyttä Saksalle, mutta Suomelle suhteiden lähentäminen Hitlerin Saksaan oli elintärkeää Neuvostoliiton uhan vuoksi.

Myös Saksalle lähentyvä suhde Suomeen oli hyödyllinen, kun Hitler joukkoineen jo suunnitteli seuraavan kesän hyökkäystä Neuvostoliittoon. Suomi kuului oleellisena osana tuohon operaatio Barbarossaan. Vaikka Suomi ja Saksa eivät toisessa maailmansodassa olleet virallisesti liitossa, niin jokainen vähänkään historiaan perehtynyt tietää, että käytännössä olimme liittolaisia.

Niinpä oli poliittisesti kannattavaa kutsua Saksa mukaan maaotteluun.

Hakaristiliput lepattivat iloisesti Suomen ja Ruotsin lippujen vieressä, ja Kolmannen valtakunnan urheilujohtaja Hans von Tschammer und Osten istui kutsuvieraskatsomossa Ruotsin kuninkaallisten kanssa pääministeri Risto Rytin, sotamarsalkka Mannerheimin ja Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkosen isännöimänä.

Talvisodan yhtenäinen henki näkyi olympiastadionilla

Kesän 1940 maaottelu oli erityislaatuinen myös siksi, että ensimmäistä kertaa mukaan osallistui myös Suomen Työväen Urheiluliiton urheilijoita.

Talvisodan jälkeinen henki oli ollut jo vahvasti läsnä heinäkuussa 1940 järjestetyissä kaatuneiden muistokisoissa, jotka järjestettiin niin ikään uudella olympiastadionilla. Mukana oli edustajia sekä Suomen voimistelu- ja urheiluliitosta että Työväen urheiluliitosta.

Suomalainen urheilukenttä oli itsenäistymisen ja verisen sisällissodan seurauksena jakaantunut syvästi kahtia: oli valkoiset ja punaiset – SVUL ja TUL.

Työväen urheiluliiton edustajia ei Suomessa otettu mukaan myöskään olympialaisiin, vaan he osallistuivat omiin kansainvälisiin kisoihinsa: työläisolympialaisiin. Useita TUL:in urheilijoita loikkasi SVUL:iin, ei vähiten päästäkseen olympialaisiin, ja moni heistä niitti menestystä uuden järjestön väreissä. Tämä toki loi kuilua syvemmäksi ja lisäsi eripuraa liittojen välillä.

Kun vuoden 1940 kesäolympialaiset päätettiin järjestää Helsingissä, saatiin kahden liiton välille jonkinlainen sopu, ja TUL:in edustajat olisivat olleet mukana kotikisoissa. Niitä kisoja ei siis kuitenkaan koskaan järjestetty.

Mutta tuona kesänä järjestetyssä maaottelussa TUL:in edustajat olivat mukana. Se oli tärkeä askel Suomen yhtenäiselle urheilukentälle. Tämän jälkeen kaikissa kisoissa ja olympialaisissa on ollut mukana kummankin järjestön urheilijoita.

Sodan vaikutus näkyi vuosien ajan myös Suomi–Ruotsi-maaottelussa

Jatkosodan aikana maaotteluita ei kisattu, vaan seuraavan kerran naapurukset kohtasivat Tukholmassa vuonna 1945. Ruotsi voitti selvästi. Keihäänheittäjä Tapio Rautavaaran mukaan maaottelu oli hävitty jo menomatkalla laivalla, kun ”ylensyöneet suomalaisurheilijat kärsivät ähkystä vielä kisapäivinä”. Ankarien sotavuosien jälkeen laivan ateriat olivat olleet harvinaista juhlaa.

Suomi koki seuraavina vuosina rökäletappion toisensa perään, minkä vuoksi maaottelu päätettiin jättää vuonna 1949 kokonaan järjestämättä. Tasoero oli liian suuri. Monet Suomen urheilijat olivat haavoittuneet sodassa, eikä treenaaminen ollut muillakaan ensisijainen aktiviteetti sotavuosien aikana ja heti niiden jälkeen.

Nousu kuitenkin alkoi, ja Helsingin olympialaisia edeltäneenä kesänä 1951 Suomi päihitti Ruotsin mehevästi pistein 216–194. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun kussakin lajissa kisasi kolme miestä kummastakin joukkueesta. Siihen saakka oli menty kahden miehen edustuksella.

Naiset mukaan ensin omine kisoineen

Tuona samaisena kesänä alkoi myös uusi aikakausi Suomi–Ruotsi-maaotteluissa, kun naisetkn pääsivät kisaamaan. Vastustus oli tietenkin suurta, joten samalla kentälle miesten kanssa naisia ei huolittu.

Naisten maaottelut järjestettiin alkuvuosina monesti kolmimaaotteluina Tanskan kanssa, ja kisapaikkoina oli esimerkiksi sellaisia metropoleja kuin Värnamo, Vammala ja Kouvola. Lajikulttuuri oli länsinaapurissa selvästi pidemmällä ja niinpä Ruotsi vei nimiinsä 12 ensimmäistä naisten yleisurheilumaaottelua. Suomi voitti ensimmäisen vasta Pietarsaaren kisoissa vuonna 1963.

Seuraavana vuonna olikin sitten aika siirtyä suuremmille areenoille ja Helsingin vuoden 1964 maaottelussa kentällä nähtiin yhtäaikaa kisaamassa sekä naiset että miehet.

Vaikka miehet olivat tuossa vaiheessa jo vuosien ajan kilpailleet kolmen edustajan voimin kussakin lajissa, oli naisille vuoteen 1983 saakka urheilijoita joka lajissa kaksi. Nykyään kilpaillaan joka tavalla tasavertaisesti.

***

Miten käykään 100-vuotisjuhlaottelussa? Toistaako Suomi viime vuoden onnistumisen, kun sekä miehet että naiset ottivat otteluvoiton? Edellisen kerran tuplavoitto oli nähty 26 vuotta aiemmin. Toivottavasti nyt ei tule yhtä pitkää taukoa.

Lue myös:

• Top 10 vanhimmat yleisurheilun maailmanennätykset – tullaanko näitä koskaan rikkomaan?
• Torille! Kesäolympialaiset – mitkä ovat menestyneimmät maat väkilukuunsa nähden?
• Top 10 kautta aikojen  naurettavinta dopingselitystä

Tällä viikolla tulee kuluneeksi 80 vuotta sotahistorian ehkä tuhoisimmista tapahtumista. Kyseessä ovat Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset.

Elokuun 6. päivänä vuonna 1945 Yhdysvallat pudotti maailman ensimmäisen sodassa käytetyn atomipommin japanilaiseen Hiroshiman kaupunkiin, jossa kuoli välittömästi räjähdyksen seurauksena noin 80 000 ihmistä. Kolme päivää myöhemmin saman kohtalon koki Nagasaki, jossa menehtyi reilu 40 000 ihmistä. Se oli toinen ja toistaiseksi viimeinen kerta, kun sotatoimissa on käytetty ydinasetta.

Myöhemmin kymmenet tuhannet kaupungeissa asuneet ovat kokeneet saman kohtalon altistuttuaan radioaktiivisille aineille. Fyysiset vaikutukset näkyvät sairastuvissa ihmisissä tänäkin päivänä.

Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset eivät kuitenkaan vieneet asukkaiden uskoa tulevaisuuteen ja pienetkin asiat toivat riemua tuhon keskelle. Näissä hirvittävän tuhon kokeneissa kaupungeissa jaksetaan edelleen luottaa parempaan huomiseen.

Nagasaki ei ollut alkuperäinen kohde

Yhdysvaltain asevoimilla oli alunperin listallaan joukko japanilaisia kaupunkeja, joita mietittiin atomipommien kohteiksi: Tokio, Kioto, Hiroshima, Niigata ja Yokohama. 

Hiroshima valittiin ensimmäisenä – sen kohtalo oli sinetöity.

Yhdysvaltain sotaministeri Henry L. Stimson tyrmäsi ajatuksen Kioton pommittamisesta, koska oli ollut sielä häämatkallaan vuosikymmeniä aiemmin. Siinä vaiheessa Nagasaki nousi vaihtoehdoksi.

Toiseksi kohteeksi valikoitui kuitenkin Kokura, johon pommi oli tarkoitus pudottaa elokuun 11. päivänä. Sääennustus lupasi huonoa lentosäätä, joten iskua päätettiin aikaistaa kahdella päivällä. Kun pommikoneet lensivät kaupungin ylle, oli taivas jo pilvinen ja tehtaiden piipuista nouseva sankka savu heikensi näkyvyyttä entisestään. 

Kovin kauaa koneet eivät voineet odottaa olosuhteiden paranemista, sillä viallisen pumpun vuoksi polttoaine oli käymässä vähiin. Niinpä kohteeksi otettiin Nagasaki, jonka yllä pilvet kohtalokkaasti rakoilivat ja tuho oli valmis alkamaan.

Yhdysvallat varoitti japanilaisia siviilejä

Atomipommi-iskuja edeltävinä päivinä Yhdysvaltain ilmavoimat tiputtivat Hiroshimaan ja muihin mahdollisiin kohteisiin noin 5 miljoonaa lentolehtistä, joissa japanilaisia siviilejä kehotettiin evakuoimaan viestissä mainitut kaupungit. 

”Näissä kaupungeissa on armeijan tukikohtia ja pajoja, tai tehtaita, joissa valmistetaan sotakalustoa. Olemme päättäneet tuhota kaikki asevoimien välineet, joita käytetään tämän tarpeettoman sodan jatkamiseen. Mutta valitettavasti pommeilla ei ole silmiä. Joten Yhdysvaltojen ihmisoikeuksia puolustavan käytännön mukaisesti Amerikan ilmavoimat, joka ei halua vahingoittaa viattomia ihmisiä, haluaa etukäteen varoittaa ja antaa mahdollisuuden evakuointiin ja henkien säästymiseen.Yhdysvallat ei taistele japanilaisia, vaan sitä asevoimien klikkiä vastaan, joka orjuuttaa Japanin kansaa.”

Hiroshiman pommituksen jälkeen muihin kaupunkeihin jaettiin lisää lehtisiä ja varoitettiin saman tuhon toistumisesta. Sama viesti myös kerrottiin vartin välein Yhdysvaltojen kontrolloimalla radiokanavalla. Lehtiset eivät kuitenkaan tehneet vaikutusta japanilaisiin.

Pommit olivat keskenään aivan erilaisia

Vain kolmen päivän välein tiputetut atomipommit olivat keskenään täysin erilaisia. Hiroshiman pommi, jota kutsuttiin lempinimellä Little Boy eli pikkupoika (kuvassa sodanjälkeinen jäljitelmä), oli tehty rikastetusta uraani-235 -isotoopista.

Nagasakiin pudotettu pommi, Fat Man eli lihava mies, sisälsi kahdeksan kiloa plutonium-239:ää. Yhdysvaltojen oli tarkoitus sotatoimien lisäksi testata, kumpiko pommi oli tehokkaampi, sillä plutoniumista valmistetun version tekeminen oli työläämpi ja monimutkaisempi prosessi. 

Yhdysvallat käytti Hiroshiman pommin valmistamiseen noin 64 kiloa uraania. Paljon sen enempää uraania ei oltu siihen mennessä rikastettu, joten pommiin sisällytettiin lähes kaikki siinä vaiheessa olemassaoleva materiaali. Loppujen lopuksi suurin osa pommista hajosi ennen räjähtämisen kriittistä vaihetta, joten valtavan tuhon aiheutti vain noin pari prosenttia alkuperäisestä materiaalista.

Se riitti tappamaan kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Kiviin palaneet jäljet

Atomipommien valtava kuumuus, jopa 6000 celsiusastetta, poltti kaikki tarpeeksi lähellä olleen niille sijoilleen. Tunnettu, paikoittain edelleen nähtävissä oleva, yksityiskohta niin Hiroshiman kuin Nagasakin kaduilta ovat varjot, jotka piirtyivät lämpösäteilyn jäljiltä katuihin ja rakennusten seiniin. Varjot jäivät jäljelle niihin kohtiin, jotka olivat olleet peitossa.

Varsinaisesti lämpösäteily ei aiheuttanut itse varjoja, vaan ennemminkin valkaisi ja poltti kaiken niiden kohtien ympäriltä, jotka olivat peitossa. Kivetyksissä oli mahdollista nähdä polkupyörien siluetteja ja mikä kauheinta, myös ihmisten ääriviivoja heidän viimeisinä hetkinään. 

Ne, jotka selvisivät pommituksesta hengissä, kärsivät pahoista lämpösäteilyn aiheuttamista palovammoista. Vauriot riippuivat täysin niistä vaatteista, joita kullakin henkilöllä oli päällään, sillä valkoinen väri heijasti säteilyä ja musta imi kaiken itseensä.

Sen lisäksi vaatteiden kuviot paloivat pysyvästi kiinni ihoon. Kukkakuosiin pukeutuneiden naisten ihoon jäi kukkien kuvia, ja raitaisia paitoja tapahtumahetkellä päällään pitäneet miehet kantoivat juovaisia arpiaan koko elämänsä.

Musta sade

Vain noin puoli tuntia pommin pudottamisen jälkeen Hiroshimassa alkoi tulla taivaalta vaarallista mustaa sadetta.

Räjähdyksessä höyrystynyt vesi nousi ylös, viileni ja satoi alas tuoden mukanaan lisää kuolemaa. Öljyinen ja pahalta haiseva sade tuntui räjähdyksestä selvinneille kuin jumalan lähettämältä pelastukselta, sillä koko kaupunki oli liekkien vallassa. Osa henkiin jääneistä avasi suunsa saadakseen jotain helpotusta polttavaan kuumuuteen.

Kukaan ei osannut arvata, että vesi oli radioaktiivista ja tappoi suoraan vielä tuhansia sateeseen jääneitä. Kaksi tuntia kestänyt musta sade sisälsi arvioiden mukaan suurimman osan radioaktiivisesta laskeumasta; jopa kaksi kolmasosaa kaikesta säteilyenergiasta.

Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset eivät päättäneet toista maailmansotaa

Vaikka yleisesti niin ajatellaan, ja etenkin Yhdysvallat haluavat kaikkien siten olettavan, eivät pommitukset päättäneet toista maailmansotaa. Yhdysvallat oli jo murjonut useita japanilaisia kaupunkeja, ja vaikka atomipommit olivat lajissaan ennennäkemättömät, jätti esimerkiksi Tokion pommitus maaliskuussa 1945 jälkeensä enemmän uhreja kuin Hiroshima tai Nagasaki – jos mukaan ei lasketa myöhempiä säteilyn vaikutuksia.

Nykyään yhä useammat historioitsijat uskovat, että Japanin antautuminen johtui suurelta osin Neuvostoliiton mukaantulosta. Neuvostoarmeija oli taistellut Euroopassa monella rintamalla; viimeisimpänä Saksaa vastaan. 

Koska Japanin ja Neuvostoliiton välillä oli ollut puolueettomuussopimus, toivottiin Japanissa, että neuvostojohtaja Josif Stalin taivuttelisi Yhdysvallat suostumaan rauhanneuvotteluihin ja kevyempiin ehtoihin mahdollisen antautumisen suhteen. Mutta kun Neuvostoliitto elokuussa 1945 julisti sodan Japania vastaan, tajuttiin saarivaltiossa, että mitään ei ole enää tehtävissä.

Kasvit ilonaiheina pommituksen jälkeen

Pommitusten takia lähes kaikki kaupunkien kasvillisuus hävisi. Ensimmäinen kasvi, joka radioaktiivisen romun alta nousi, oli oleanteri. Se on äärimmäisen myrkyllinen pensaskasvi, jonka mikä tahansa osa voi aiheuttaa sydänkohtauksen terveelle aikuiselle ihmiselle.

Vaarallisuudestaan huolimatta vaaleanpunakukkainen kasvi antoi Hiroshiman asukkaille valtavasti toivoa ja voimaa kaupunkinsa jälleenrakentamiseen. Elämän uudelleen heräämisen kunniaksi oleanteri nimettiin Hiroshiman kaupungin viralliseksi kukaksi.

Kun alussa mainitsin, että lähes kaikki kasvillisuus hävisi, niin se ei pidä sisällään Hiroshimassa vain kahden kilometrin päässä pommin pudotuspaikasta, ground zerosta, kasvaneita neidonhiuspuita (kuvassa). Nuo eläviksi fossiileiksi kutsutut puut ovat kestäneet maapallolla yli 270 miljoonaa vuotta.

Sopeutuminen muuttuviin olosuhteisiin oli valmistanut puita täystuhoon, ja vaikka elokuussa 1945 niiden luultiin kuolleen, puhkesivat ne seuraavana keväänä lehteen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ne kestivät maaperän toksisuuden, radioaktiivisen säteilyn ja jopa mustan sateen. Samoin kuin versonneet oleanterit, myös neidonhiuspuut olivat hiroshimalaisille suuri ilon aihe ja antoivat toivoa valoisammasta tulevaisuudesta. 

Neidonhiuspuut ovat luonnon oma muistomerkki siitä, miten evoluutio on valmistanut elämää katastrofeja varten – myös niitä ihmisten aiheuttamia tuhoja varten. Nykyään jokainen pommituksesta selvinnyt puu on erikseen nimetty muistolaatalla.

Hiroshimassa toivotaan ja odotetaan rauhaa

Hiroshiman pormestarina vuosina 1999-2011 Tadatoshi Akiba on tehnyt koko elämänsä töitä sen eteen, että ydinaseet kitkettäisiin maailmasta. Toisen maailmansodan päättyessä hän oli vain muutaman vuoden ikäinen, ja myöhemmin opiskeli ja työskenteli Yhdysvalloissa 1970- ja 1980-luvuilla. Tuona aikana hän ymmärsi, että lapsille opetetaan jo pienestä pitäen, että ydinaseet ovat hyvä asia ja japanilaisten kaupunkien tuhoaminen atomipommeilla oli oikein.

Monenlaisissa ydinaseita vastustavissa järjestöissä mukana oleva Akiba on jo vuosikymmenien ajan kirjoittanut protestikirjeitä joka ikinen kerta, kun joku maa on räjäyttänyt testipommeja. Vuonna 2009 Akiba vieraili Valkoisessa talossa, kun silloinen presidentti Barack Obama esitti kaukaisen haaveensa ydinaseettomasta maailmasta. Akiba kutsui Obaman myös käymään Hiroshimassa; kutsuun vastattiin myöntävästi.

Sittemmin Akiba on lähestynyt myös seuraavia Yhdysvaltain presidenttejä kirjein ja toivonut, että näillä olisi samanlaisia toiveita tulevaisuuden suhteen. Nykyisessä maailmantilanteessa tuo haave ei voisi olla kaukaisempi.

Hiroshimassa sodan ja pommituksen muistomerkkinä toimii rauhanpuisto, jossa voi käydä muun muassa lukemassa kaikkien pommin uhrien nimet. Puistossa on palanut vuodesta 1964 saakka rauhanliekki, joka on määrä sammuttaa vasta siinä vaiheessa, kun maapallolla ei ole jäljellä enää yhtäkään ydinasetta. Liekki tulee palamaan valitettavasti vielä jonkun aikaa.

Lue myös:

• 1o mielenkiintoista faktaa Anne Frankista ja hänen päiväkirjastaan
• Tällaisia olivat emusota, kakkusota ja sikasota – 10 kaikkien aikojen kummallisinta sotaa