10 mullistavaa keksintöä, jotka olivat täysiä vahinkoja

Usein parhaat ideat syntyvät vahingossa, ja joistain niistä tulee maailmaa mullistavia. On vaikea uskoa, että tämän listan keksintöjä ei oltaisi yritetty tarkoituksella kehittää.

Keksintö voi olla alunperin keksitty tekemään jotain ihan muuta tai sitten sen potentiaali huomataan aivan vahingossa; monesti vieläpä huolimattomuuden seurauksena. Aiemmalla listalla, 10 sattumusta, jotka muuttivat maailman, puhuttiin Alexander Flemingistä, joka jätti laboratorionsa sotkuiseksi ja keksi sen myötä penisilliinin.

Listafriikki esittelee nyt vahinkolaukaukset, joita ilman maailmamme olisi aika erilainen.

Kirjailija Mark Twainin sanoin: Mikä on ollut keksijöistä suurin? Sattuma.”.

Viagra

Kaikki tietävät ”pienen, sinisen pillerin”. Mutta tiesitkö, että Pfizer-yhtiö ei alunperin kehittänyt sildenafil-lääkettä erektiohäiriöiden hoitoon?

Lääke oli tehty rasistusrintakivun hoitamiseen. Kehitystyö oli jo niin pitkällä, että lääke oli edennyt ihmiskoevaiheeseen. Valitettavasti pilleri ei toiminut ollenkaan rintakivun lievityksessä, mutta koehenkilöt raportoivat jotain muuta mielenkiintoista. Lääke sai veren virtaamaan aivan jossain muualla. 

Tuloksista innostuneena Pfizerilla käännettiin nopeasti tutkimuksen suunta, ja vuonna 1998 Viagra-kauppanimellä myytävästä sildenfilista tuli ensimmäinen Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkeviraston hyväksymä, suun kautta otettava, erektiolääke.

Mikroaaltouuni

Raytheon, yhdysvaltalainen sotateollisuuden yritys, valmisti toisen maailmansodan aikaan runsaasti välineistöä maailmalla sotiville joukoille. Insinööri Percy Spencer oli yksi yrityksen kruununjalokivistä, sillä hänellä oli ”ilmiömäinen kyky löytää yksinkertaisia ratkaisuja tuotanto-ongelmiin”.

Spencer oli kehittämässä tutkalaitteisiin uutta magnetronia, joka tuottaa korkeaenergisiä radioaaltoja, useimmiten mikroaaltoja. Sota-aikana moitteettomasti toimiville tutkille oli polttava tarve; kellään ei ollut päällimmäisenä mielessä popcornin valmistaminen.

Sota päättyi, mutta Percy Spencer jatkoi työtään magnetronin parissa. Eräänä päivänä vuonna 1946 hän huomasi taskussaan olleen pähkinäpatukan sulaneen tahmeaksi mössöksi. Hän osasi yhdistää mikroaallot reaktioon ja päätti mainiona tiedemiehenä perehtyä asiaan tarkemmin. Spencer laittoi magnetroniputken alle kananmunan, joka luonnollisesti räjähti hänen kasvoilleen. Tuloksesta innostuneena hän kokeili maissinjyvillä, ja päätti siinä vaiheessa jakaa löydöksensä (ja popcornit) muiden kanssa. 

Raytheonilla onnistuttiin sitomaan aallot suljettuun tilaan, ja jo seuraavana vuonna maailman ensimmäinen mikroaaltouuni tuotiin markkinoille. Se ei 350 kilon painoisena ja 2000 dollarin hintaisena ollut myyntimenestys, ja otti 20 vuoden kehitystyön ennen kuin mikrosta tuli sellainen, kuin se meidän kaikkien keittiöissä tänä päivänä on.

Slinky-vieteri

Laivaston insinööri Richard T. James työskenteli toisen maailmansodan aikaan philadelphialaisella telakalla ja yritti kehittää systeemiä, joka tukisi ja vakauttaisi sotalaivoja kovassa merenkäynnissä. Uppoutuneena työhönsä, hän huitaisi vahingossa yhden varaosapurkin hyllyltä alas. James seurasi haltioituneena, kun yksi purkista pongahtanut jousi keräsi itsensä kasaan vain ”astuakseen” alemmalle hyllylle, siitä kirjapinon päälle, jatkaen pöydälle ja lopulta lattialle.

Jamesin päässä syttyi kliseisesti lamppu, ja hän arveli voivansa tehdä vieteristä lasten lelun, koska laivasto ei ollut innostunut mistään hänen tuotoksistaan. Muutaman vuoden ajan James hioi keksintöään, jolle hänen vaimonsa Betty keksi nimen ”Slinky”. Leluvieteri patentoitiin ja vuonna 1945 valmistunut neljänsadan kappaleen näyte-erä myytiin paikallisessa tavaratalossa loppuun 90 minuutissa. 

Viidessäkymmenessä vuodessa Slinkyä oli myyty maailmanlaajuisesti yli 250 miljoonaa kappaletta. Suosion harjalle vieteri nousi uudelleen 1990-luvun lopulla, kun James Industries solmi Pixarin kanssa sopimuksen Slinky-koiran esiintymisestä Toy Story -elokuvissa.

Teflon

Teflon on synteettinen materiaali,  joka on ehkä kuuluisin paistinpannujen tarttumattomasta pinnasta. 

Vuonna 1928 Roy J. Plunkett työskenteli kemiantellisuuden yhtiö DuPontille yrittäen kehittää parempia jäähdytysaineita jääkaappeihin. Hänellä oli mielestään loistava idea, mutta halusi jatkaa testejä vasta seuraavana päivänä. Plunkett täytti muovikanistereita tuottamallaan kaasulla, tetrafluoroetyleenillä, ja laittoi ne viileään odottamaan. 

Aamulla Plunkett huomasi ihmetyksekseen, että kaasu oli kadonnut kanistereista, mutta ne painoivat silti yhtä paljon kuin täysinäiset. Hämmentynyt Plunkett leikkasi kanisterit halki ja huomasi, että kaasu oli muuttanut olomuotoaan ja muodosti nyt kiinteän pinnan kanistereiden seinämiin. Plunkett ei onneksi heittänyt ”epäonnistunutta” tuotosta pois vaan tutki sen ominaisuuksia tarkemmin. Hän havaitsi uuden polymeerin olevan hyvin liukas, kestävän äärimmäisen korkeita lämpötiloja, eikä se vaikuttanut reagoivan voimakkaisiinkaan happoihin.

Teflonia käytti ensimmäisenä puolustusvoimat muun muassa tykkien sytytyslangoissa. Keittiövälineisiin Teflon löysi tiensä 1940-luvun lopulla, kun ranskalaisen insinöörin Marc Grégoiren vaimo ehdotti, että miehen kalastusvälineiden sotkeentumista estävää ainetta voisi kokeilla paistinpannuihin.

Turvalasi

Turvalasi, tai laminoitu lasi, on sekin täysin vahingossa keksitty. Ranskalaiselle kemistille, Édouard Bénédictukselle, kävi vähän samalla lailla kuin leluvieterin keksijä Richard Jamesille.

Hän puuhaili laboratoriossaan vuonna 1903 ja tönäisi vahingossa korkean hyllyn päällä olleen keitinlasin alas. Yllätyksekseen hänen ei kuitenkaan tarvinnut alkaa siivoamaan pieniä sirpaleita ympäri lattiaa, sillä lasi oli pysynyt kasassa. Säröillä se kyllä oli, mutta ei palasiksi hajonneena.

Bénédictuksen laboratorioavustaja ilmoitti keitinlasissa olleen nitroselluloosaa, nestemäistä ja kirkasta muovia, joka oli jättänyt lasin sisäpinnalle ohuen kalvon.

Bénédictus alkoi tutkimaan aineen ominaisuuksia tarkemmin ja haki keksinnölleen patenttia vuonna 1909. Siitä lähtien ohuella muovikalvolla vahvistettua lasia on käytetty erinäisissä muodoissa muun muassa autoissa ja suojalaseissa.

Perunalastut

Asiakas on aina oikeassa. Hmm, sanonnasta voidaan olla montaa mieltä, mutta joskus se voi johtaa maata mullistaviin asioihin. Niin kävi vuonna 1853 Saratoga Springsissä, New Yorkin osavaltiossa, jossa muuan George Crum toimi keittiömestarina Moon’s Lake House -ravintolassa.

Eräänä päivänä hänellä oli ollut tavallista vaativampi asiakas, joka oli useampaan otteeseen palauttanut ranskalaisensa takaisin keittiölle. Ne olivat asiakkaan mielestä liian mauttomia, paksuja ja pehmeitä. Crum valmisti uusia annoksia, mutta mikään ei tuntunut asiakasta miellyttävän.

Lopulta Crum tulistui ja päätti hieman pilailla tyytymättömän asiakkaan kustannuksella. Hän leikkasi perunoista paperin ohuita siivuja, paistoi niitä rasvassa aivan lian kauan ja viimeisteli luomuksensa kourallisella suolaa. Hän luuli vieneensä asiakkaan toiveen liian pitkälle, mutta yllättäen mies ihastui perunoihin suunnattomasti ja tilasi vielä toisenkin lautasellisen.

Sana Saratogan perunalastuista alkoi kiiriä ja lopulta Crum oli niin suosittu, että hän avasi oman ravintolan, jossa jokaiseen pöytään tuotiin automaattisesti annos sipsejä.

Samppanja

Se ei tule varmaan uutisena kenellekään, että entisaikoina munkit valmistivat viiniä. Ranskassa, Champagnen alueella heillä oli käsissään maailman parhaat rypäleet. Ongelmana oli kuitenkin se, että talvisin lämpötila laski niin alas, että käymisprosessi keskeytyi kuukausiksi. Keväällä käymisen jatkuessa tynnyreihin oli kertynyt liikaa hiilidioksidia, joka teki viinistä kuplivaa. Se ei ollut alkuunkaan toivottavaa. 

Vuonna 1668 katolinen kirkko totesi, että viinille, tai siis sen kuplinnalle, on tehtävä jotain. Ranskalainen munkki Dom Pierre Perignon määrättiin hoitamaan käymisongelmaa. Kävi kuitenkin niin, että 1600-luvun loppuun mennessä ihmiset olivat ottaneet kuplivan juoman omakseen ja Perignonin tehtävänkuva muuttui päinvastaiseksi; hän alkoi kehittää viinistä entistä poreilevampaa.

Muistilaput

Vuonna 1968 Spencer Silver, 3M-yhtiössä työskennellyt kemisti, yritti kehittää huippuvahvaa liimaa, mutta onnistui saamaan aikaan vain kehnosti pitävän sidosaineen, jolla pystyi liittämään esineitä toisiinsa ainoastaan väliaikaisesti. Silver ehdotti yrityksen johdolle, että ainetta voisi käyttää pinnoittamaan ilmoitustauluja, jolloin paperin kiinnittämiseen ei tarvisi käyttää nauloja tai nastoja. Ideasta ei oltu innostuneita.

Kului vuosia, kunnes eräänä päivänä Spencerin kollega, ja innokas kirkkokuorolainen, Art Fry oli lopen kyllästynyt virsikirjansa sivumerkkien leijailuun joka kerta, kun hän avasi kirjan. Hänelle tuli pähkähullu idea; mitä jos Spencerin kehittämää liima-ainetta laittaisikin paperiin, jonka sitten voisi liittää mihin tahansa ja siirtää halutessaan muualle. Fry ja Spencer uskoivat iskeneensä kultasuoneen.

Onneksi yhtiön laboratoriojohtaja jakoi miesten innostuksen ja päätti testata keksintöä 3M:n markkinointiosastolla. Kokeilun jälkeen 90 prosenttia toimiston työntekijöistä tilasi niitä lisää. 

Tarranauha

Useimpia koiranomistajia varmasti ärsyttää, kun rakkaat lemmikit tuovat puoli metsää turkkinsa mukana tullessaan ulkoa sisälle. 

Sveitsiläinen sähköinsinööri George De Mestral oli kuitenkin eri maata. Hän oli lumoutunut siitä, miten tiettyjen kasvien, sappiruohojen, mykeröt kiinnittyivät takiaisten lailla hänen koiransa turkkiin. 

De Mestral otti yhden mykerön työpaikalleen ja alkoi tutkia sitä lähemmin mikroskoopilla. Hän huomasi, että mykeröissä oli tuhansia pieniä koukkuja, joilla kasvi kiinnittyi vaatteiden ja karvojen mikroskooppisiin lenkkeihin. Mies testaili erilaisia materiaaleja luodakseen synteettisesti samanlaisella mekanismilla toimivan vahvan liitoksen. Vuonna 1955 De Mestral oli tullut siihen lopputulokseen, että nailon on tehtävään täydellinen ja niin oli tarranauha syntynyt.

New Yorkissa vuonna 1959 järjestetyssä muotinäytöksessä tarroilla kiinnitettävät asusteet olivat näytillä ensimmäistä kertaa, mutta muotialan vaikuttajat eivät olleet innostuneita.

Tarranauha, Velcro-tuotenimellä, tuli suosituksi vasta seuraavalla vuosikymmenellä, kun Nasa käytti sitä avaruuslennoillaan. Se oli kätevä väline kiinnittämään esineitä, ja estämään niitä leijumasta ympäriinsä painottomassa tilassa. 1960-luvun lopulla urheilujätit, Puma etunenässä, ottivat tarran ensimmäistä kertaa käyttöön jalkineissa, ja siitä lähtien ihmisillä on ollut viha-rakkaus-suhde tuohon äärimmäisen kätevään kiinnitysmenetelmään.

Hakaneula

1800-luvun alkupuoliskolla keksijä Walter Hunt oli pulassa. Hänellä oli velkoja maksettavana, eikä luovuus ollut parhaimmillaan taloudellisessa ahdingossa. Vaikka Hunt oli tuottelias keksijä, oli hänellä paha tapa myydä keksintönsä ennen kuin ne nousivat suosioon. Hänen alkuperäisiä keksintöjään ovat muun muassa ompelukone ja veitsenteroitin.

Hunt pähkäili ulospääsyä tilanteesta ja alkoi pyöritellä käsissään ensimmäistä sormiin osunutta esinettä. Niin kuin monet tekevät miettiessään.

Huntin nappaama esine oli 2o-senttinen pala messinkistä lankaa. Kieputettuaan lankaa sormensa ympärille, välähti hänen mieleensä idea hakaneulasta! Hän haki keksinnölleen patenttia huhtikuun 10. päivä vuonna 1849, ja kuvasi esinettä näin: ”neula, joka on tehty yhdestä metallisesta langasta, jossa on jousi ja haka”. 

Ennennäkemätöntä Huntin keksinnössä oli sen terävä kärki, jonka sai kuitenkin turvallisesti piiloon. Niin kuin aiemminkin, Hunt myi keksintönsä lähes heti patentin saatuaan, ja sai siitä nykyrahassa mitattuna noin 10 000 dollaria. Ehkä velat tuli sillä maksettua.

🤷‍♀️ Oletko sinä joskus kokenut Heureka-hetken täysin yllättävässä tilanteessa? Kerro kommenttikentässä ⬇⬇ tai somekanavissamme elääkö sisälläsi sinnikäs keksijä.