Yhteiskunta
Villilapset: 10 tarinaa eläinten kasvattamista lapsista
Tämän listan villilapset ja heidän tarinansa ovat kaikkea muuta kuin onnellisia satuja elämästä eläinten keskuudessa.
Tosielämän tarzaneiksi ja mowgleiksi kutsutut villilapset ovat joutuneet omilleen luontoon ja eläneet eläinten kanssa pitkän aikaa ilman minkäänlaista ihmiskontaktia. Toisin kuin satuhahmot, nämä lapset eivät useinkaan opi puhumaan ja sopeutuminen yhteiskuntaan on äärimmäisen hankalaa.
Monet tarinat villilapsista ovat osoittautuneet lopulta keksityiksi, kuten on käynyt esimerkiksi hyvinkin kuuluisien, intialaisten siskosten Amalan ja Kamalan kohdalla. Jo 1920-luvulta lähtien nuo susilapsiksi nimetyt sisarukset ovat olleet oppikirjoissa ja mediassa esimerkkinä villilapsista. On kuitenkin käynyt ilmi, että molemmat tytöt kärsivät vakavasta kehitysvammasta ja heitä käytettiin vain orpokodin markkinoinnissa ja maineen kohottamisessa. He eivät olleet susien kasvattamia. Mutta Listafriikki löysi tapauksia, jossa sudet tosiaankin ovat ottaneet lapsia mukaan laumaansa.
Tässä on kuitenkin kymmenen tarinaa villilapsista, jotka ovat oikeasti ja todistetusti eläneet eläinten keskuudessa ja selvinneet hengissä ainoastaan niiden avustuksella.
John Ssebunya
Ugandalainen John Ssebunya pakeni kotoaan noin kolmivuotiaana, kun hän todisti isänsä surmaavan äitinsä. Kun Ssebunya pelastettiin viidakosta, opettajapariskunta Paul ja Molly Wasswa adoptoi hänet ja sopeutuminen yhteiskuntaan alkoi uudelleen.
Ssebunya on kertonut, että muistaa hämärästi sen kun vihermarakatit lähestyivät häntä ensimmäisen kerran tarjoten pähkinöitä ja juuria ruoaksi. Ne olivat aluksi varuillaan, mutta koska pieni poika ei osoittautunut vaaralliseksi, alkoivat ne opettaa häntä kulkemaan metsässä – etsimään ruokaa ja kiipeämään puihin.
Koska Uganda oli 1980-luvun lopulla verisen sisällissodan näyttämönä, eivät ihmiset uskaltaneet kulkea vapaasti metsässä. Eräänä päivänä vuonna 1989 Millie-niminen nainen harhautui polttopuita kerätessään tavallista syvemmälle viidakkoon ja kohtasi lauman vihermarakatteja. Yksi niistä kuitenkin näytti kummalliselta; sillä ei ollut häntää. Lähempi tarkastelu tuotti Millielle elämänsä shokin. Kyseessä olikin ihminen! Apinat yrittivät suojella poikaa kyläläisiltä, jotka tulivat pelastamaan häntä metsästä: ne kiljuivat villisti ja heittelivät keppejä tunkeilijoita kohti.
Takaisin ihmisten parissa Ssebunyaa opetettiin hiljalleen irti viidakon tavoista: hänelle annettiin kypsennettyä ruokaa, joka johti kolmen päivän sairaalareissuun, hän osasi puhua, mutta hitaasti ja harkitsevasti, ja käveleminen sujui vähän vinosti. Pojan polvet olivat valkoisten kovettumien peittämät ja kynnet pitkät ja kaartuvat.
Ssebunya ei kymmenen vuoden jälkeenkään ottanut mielellään katsekontaktia ihmisiin ja lähestyi vieraita usein sivusuunnasta, kuten apinoilla on tapana tehdä. Ssebunyalla oli myös omalaatuinen tapa hymyillä: hän veti huulensa rullalle niin että ikenet näkyivät kokonaan.
Kun teini-ikäiseltä Ssebunyalta kysyttiin haastattelussa vuonna 1999, että minkälaisin tuntein hän muistelee apinoita, oli vastaus seuraava: ”Olen tietenkin kiitollinen, mutta en niiden osoittaman rakkauden vuoksi vaan siksi, että ilman niitä en olisi ikinä selvinnyt hengissä ja päässyt kokemaan ihmisten antamaa rakkautta.”.
Marcos Rodríguez Pantoja
Marcos Rodríguez Pantoja oli seitsemänvuotias köyhän perheen lapsi, jonka isä myi vuohipaimenelle Sierra Morenan vuoristossa Espanjassa. Paimen kuitenkin menehtyi pian ja pojan oli opittava selviytymään yksin.
Hän oli ehtinyt oppimaan välttämättömiä taitoja ja selvisi vuorilla 12 vuotta (1953-1965) ilman minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Yksin hän ei kuitenkaan ollut, vaan ystävystyi susilauman kanssa.
Poliisi otti pitkätukkaisen ja peuran nahkaan pukeutuneen Rodríguezin 19-vuotiaana kiinni ja tämä aloitti pitkän sopeutumisen takaisin ihmisten pariin. Vuonna 2018 tehdyssä haastattelussa mies kuitenkin kertoi, että ei koskaan tuntenut oloaan täysin kotoisaksi epäluotettavien ihmisten parissa, ja oli monesti 50 vuoden aikana haaveillut palaavansa takaisin vuoristoon.
Susiin Rodríguez kertoi tutustuneensa hyvin alkuvaiheessa. Hän oli sateisena päivänä ryöminyt suojaan luolaan vain todetakseen, että siellä oli suden pentuja. Kun niiden emo saapui saaliin kanssa pesään, oli se ensin murissut tunkeilijalle, mutta sitten tarjonnut palan lihaa myös hänelle. Rodríguez oli voittanut susien luottamuksen.
Monet pitävät miehen tarinaa sepitettynä, mutta antropologi Gabriel Janer Manila, joka 1970-luvulla tutki Rodríguezin elämää, on vakuuttunut siitä, että kertomus pitää paikkansa. Hän ja muut tutkijat eivät kuitenkaan usko, että sudet pitivät miestä yhtenä omistaan, vaan lähinnä sietivät tätä laumansa hännystelijänä, joka ei ollut millään lailla uhka. Todennäköisesti lauman johtaja piti miestä jollain tavalla hyödyllisenä, sillä Rodríguez on kertonut muun muassa jatkuvasti kalastaneensa koko laumalle syötävää.
Andrei Tolstyk
Altain tasavallassa Etelä-Siperiassa alettiin vuonna 2004 ihmettelemään, että miksi Andrei Tolstykiä ei oltu ilmoitettu kouluun. Kun paikalliset sosiaalityöntekijät päättivät lähteä käymään Tolstykin perheen luona, oli järkytys talolla suuri: vastassa oli seitsemänvuotias poika koiran kanssa. Ketään muuta talossa ei ollut asunut vuosikausiin.
Kun Tolstyk oli vain kolmen kuukauden ikäinen, olivat hänen vanhempansa jättäneet poikansa oman onnensa nojaan. Kovin kauaa noin pieni vauva ei ilman huolenpitoa selviäisi hengissä, ja kuin ihmeen kaupalla perheen lemmikkikoira oli hoivannut lasta ja saanut pidettyä tämän elossa. Kukaan ei tiedä miten.
Hän oli omaksunut monia koiramaisia käytösmalleja: hän esimerkiksi haisteli kaikkea ruokaansa ennen syömistä ja suhtautui ihmisiin joko pelokkaasti paeten tai aggressiivisesti purren. Hän ei osannut puhua, ja liikkui neljällä raajalla.
Orpokotiin viety Tolstyk oppi vain muutamassa viikossa kävelemään kahdella jalalla ja käyttämään lusikkaa. Kommunikointi muiden lasten ja orpokodin työntekijöiden kanssa sujui yksinkertaisia käsimerkkejä käyttämällä.
Ivan Mishukov
Vuona 1998, kun Ivan Mishukov oli kuusivuotias, pelastivat poliisit hänet Moskovan kaduilta. Kaksi vuotta aiemmin poika oli karannut kotoaan päästäkseen pois äitinsä ja tämän väkivaltaisen miesystävän luota.
Asuessaan orpona kadulla Mishukov alkoi kerjäämään, mutta yksinäisyys otti vallan, joten hän alkoi jakamaan saamaansa ruokaa kulkukoirien kanssa. Vastineena ravinnosta koirat suojelivat poikaa niin kylmältä kuin pahantekijöiltäkin. Jossain vaiheessa Mishukov eteni lauman johtajaksi.
Poikaa yritettiin toistuvasti saada kiinni, mutta ainakin kolme kertaa hän pakeni laumansa avustuksella virkavallan kynsistä. Lopulta Mishukov saatiin napattua erottamalla johtaja laumastaan jättämällä erään ravintolan keittiöön syötti koirille.
Koska Ivan Mishukov oli nelivuotias karatessaan kotoaan, oli hän jo oppinut puhumaan, joten kieli palautui nopeasti takaisin ihmisten seurassa ja lopulta hän puhui kuin ei ikinä olisi lopettanutkaan. Mishukov sopeutui sulavasti takaisin yhteiskuntaan, kävi arvostetun kadettikoulun ja palveli Venäjän armeijassa.
Nykyään 28-vuotias Mishukov työskentelee tehtaassa ja on kiitollinen monelle eri taholle: kasvattiäidille, joka otti hänet kadulta hoiviinsa; poliiseille, jotka vastustuksesta huolimatta ottivat hänet kiinni; ja tietysti sille koiralaumalle, jonka ansiosta hän pysyi hengissä.
Dina Sanichar
Vuonna 1867 Uttar Pradeshin maakunnassa, Intiassa, lähellä Bulandshahrin kaupunkia joukko metsästäjiä seurasi susilaumaa, kun he huomasivat eläinten joukossa jotain eriskummallista. Mukana näytti juoksevan ihmislapsi neljällä raajalla. Metsästäjät jäivät seuraamaan tilannetta ja päättivät sytyttää luolan suuaukolle tule savustaakseen asukit ulos. Sudet ammuttiin, kun ne tulivat esiin, ja miehet veivät noin kuusivuotiaaksi pojaksi osoittautuneen lapsen mukanaan.
Poika vietiin agralaiseen orpokotiin, jossa nunnat antoivat hänelle nimen Dina Sanichar ja yrittivät opettaa hänelle ihmisten tapoja. Se osoittautui hankalaksi, sillä vaikutti siltä kuin poika olisi elänyt koko pienen ikänsä villinä luonnossa. Hän ei puhunut eikä kävellyt kahdella jalalla, vaan yritti purra ja murisi.
Dinalle ei kelvannut ruoaksi kuin raaka liha ja hän söi kaiken suoraan maasta. Pojalla oli myös tapana järsiä luita kuin teroittaakseen hampaitaan. Orpokodin lähetystyöntekijät yrittivät vieroittaa häntä lihasta ja saada hänet pitämään vaatteita, mutta poika repi kaiken ylleen puetun pois.
Hiljalleen Dinan käytös rauhoittui ja hän otti jopa silloin tällöin kontaktia orpokodin muihin lapsiin ja työntekijöihin. Hän oppi pukemaan itse ja huolehtimaan muutamasta henkilökohtaisesta tavarastaan. Dina oppi seisomaan suorassa ja kävelemään kahdella jalalla, mutta puhumaan hän ei koskaan oppinut. Ainut henkilö, jonka kanssa Dina muodosti minkäänlaisen yhteyden, oli viisi vuotta häntä myöhemmin orpokotiin tullut poika, joka oli niin ikään elänyt villinä. Dina opetti tälle muun muassa miten kupista juodaan. Dina Sanichar kuoli todennäköisesti tuberkuloosiin vuonna 1895 asuttuaan lähes 20 vuotta orpokodissa.
Dinan arvellaan toimineen inspiraationa Rudyard Kiplingin kirjoittamaan, vuonna 1894 ilmestyneeseen Viidakkokirjaan ja Mowglin tarinaan.
Oksana Malaya
Oksana Malaya on ukrainalainen nainen, joka vuonna 1986, ollessaan kolmivuotias, lukittiin ulos alkoholistivanhempiensa toimesta. Suojaa ja lämpöä etsiessään tyttö ryömi ainoaan löytämäänsä paikkaan: koiratarhaan.
Koirat sallivat tytön läsnäolon, ja tämä söi mitä tahansa koirilta jäi tähteiksi. Silloin tällöin hän ilmeisesti kävi hakemassa vanhasta kodistaan ruokaa, mutta ihmiset eivät enää tuntuneet omalta lajilta, sillä hän oli täysin sopeutunut elämään koirien kanssa. Vasta viisi vuotta myöhemmin joku naapureista ilmoitti poliisille, että lähitalossa on pieni tyttö, joka elää koirahäkissä.
Kun Malaya pelastettiin, oli hän menettänyt täysin puhekykynsä ja liikkui nelinkontin. Orpokotiin sijoitetulle tytölle opetettiin kävelemistä, käsin syömistä ja ennen kaikkea puhumista, joka onnistuikin lopulta, sillä ennen koirien kanssa elämistä hän oli ehtinyt oppia puhumaan.
Ensimmäisinä vuosina orpokodissa hän kulki mieluummin nelinkontin, ulvoi ja haukkui, hautasi tai piilotti aina kaiken saamansa, ja piti hygieniastaan huolta kuten koirat. Ihmeellistä kyllä, vuosien mittaan ja intensiivisellä hoidolla Malaya onnistui vähentämään koiramaista käytöstä, ja nyt lähes nelikymppisenä hän työskentelee maatilalla, vaikka ei koskaan tule kykenemään täysin itsenäiseen elämään.
Ramu
Ramun tarina on hyvin samanlainen kuin Dina Sanicharin elämä. Ramu löytyi Uttar Pradeshin metsistä viime vuosisadan puolivälin tietämillä. Hän oli arvioiden mukaan enintään viisivuotias ja hänet löydettiin metsästä suden pentujen seurassa – hänen kehonsa oli arpien peittämä ja hän liikkui neljällä raajalla.
Ramu joi vettä lipomalla sitä kielellään suuhunsa ja söi paljon mieluummin raakaa lihaa kuin kypsennettyä. Orpokotiin saapuessaan Ramulla oli lähetystyöntekijöiden mukaan takkuiset hiukset ja pitkät, vahvat kynnet. Vaikka Ramu oppi kylpemään ja pukeutumaan, ei hän koskaan täysin sopeutunut ihmiselämään. Kerran jos toisenkin hän hiipi yön pimeydessä ulos ja hyökkäsi orpokodin kanahäkkiin saadakseen mieleistään lihaa. Ramu menehtyi teini-ikäisenä 1960-luvulla.
Miten Ramu sitten oli päätynyt viidakkoon? Häntä hoitanut lääkäri D. N. Sharma on sanonut, että on hyvin yleistä, että Intiassa maanviljelijät jättävät pienetkin lapset pellon reunaan ollessaan itse töissä. Jos ohi kulkee naarassusi, jolla on oma pentue, saattaa sen äidinvaisto herätä ja se kantaa pienen lapsen mukanaan pesäänsä.
Vanyu Yudin
Vanyu Yudin ei kasvanut villinä luonnossa, vaan kahden makuuhuoneen asunnossa äitinsä kanssa. Hän ei silti saanut kokea ihmiskontaktia, sillä hän eli lukittuna yhteen huoneeseen seuranaan äitinsä kymmenet lemmikkilinnut. Äiti ei koskaan puhunut pojalleen, vaan ruokki tätä samalla kun lintujaankin – poika oli yksi lemmikeistä.
Seitsemänvuotias Yudin ei ollut oppinut puhumaan, vaan piipitti ja sirkutti, kuten ainoat seuralaisensa. Sosiaalityöntekijä Galina Volskaya on kertonut pojan huostaanotosta ja siitä, kuinka hän ei puhutellessa osannut muuta kuin visertää. Jos Yudin ei kokenut tulleensa ymmärretyksi, hän heilutti käsivarsiaan ja kämmeniään kuin lintu siipiään. Sosiaaliviranomaisten huostaanottama Yudin siirrettiin kotoaan psykiatriseen hoitoon, ja 31-vuotias äiti sai sakot laiminlyönnistä, mutta ilmeisesti oli vain tyytyväinen saadessaan jatkaa elämäänsä lintujensa kanssa.
Sujit Kumar
Fijiläinen Sujit Kumar oli kaksivuotias, kun hänen äitinsä teki itsemurhan ja hänen isänsä tapettiin. Ei mikään loistelias alku elämälle. Mutta Kumarin aivan ensimmäisetkään elinvuodet eivät olleet olleet onnellisia – vanhemmat olivat nimittäin sulkeneet hänet kanakoppiin. Vanhempien kuoltua Kumar jäi isoisänsä hoiviin, mutta tämä päätti pitää pojan kanojen kanssa häkissä.
Kumar oli kahdeksanvuotias, kun hänet löydettiin keskeltä tietä kotkottamassa ja räpyttelemässä käsiään. Pojan huostaan ottaneet ihmiset yrittivät opettaa tätä ”ihmisten tavoille”, mutta Kumar söi ruokansa suoraan lautaselta nokkien, istui tuolilla kuin orrella ja suostui nukkumaan vain lattialla. Hän yksinkertaisesti käyttäytyi kuin kanat. Hän ei puhunut sanaakaan, vaan äänteli tekemällä teräviä naksautusääniä kielellään. Kumar päätettiin siirtää pääkaupunki Suvassa sijaitsevaan vanhainkotiin, jossa hän vietti elämänsä seuraavat 22 vuotta – suurimman osan ajasta sänkyynsä sidottuna.
Vuonna 2002 australialainen Elizabeth Clayton oli vanhainkodissa toimittamassa lahjoitusta, kun hän sattumalta näki Kumarin. Nuori mies yritti purra muita ihmisiä, huitaisi ruokansa tarjottimelta maahan ja söi sen sieltä suoraan suullaan.
Clayton halusi tarjota 31-vuotiaalle Kumarille paremmat oltavat. Vain muutamassa vuodessa tämä oppi ymmärtämään yksinkertaisia kehotuksia, ja jopa hymyilemään ja ottamaan katsekontaktia; mutta ei muihin kuin kanssaan eniten aikaa viettäneisiin muutamiin ihmisiin. Todennäköisesti Kumar ei tule koskaan puhumaan, sillä puheen oppimisen ikkuna sulkeutuu viimeistään teini-iän alkaessa, eikä kukaan ollut ennen Claytonin saapumista puhunut Kumarille. Mutta onneksi kommunikoida voi monella muullakin tavalla!
Marina Chapman
Marina Chapman syntyi kolumbialaisessa maalaiskylässä vuoden 1950 tienoilla. Hänet kidnapattiin nelivuotiaana, mutta jostain syystä hylättiin yksin viidakkoon. Etsittyään aikansa apua ja muita ihmisiä, Marina lyöttäytyi kapusiiniapinoiden seuraan.
Hän seurasi niiden käyttäytymistä ja opetteli, mitä eri ääntelyt tarkoittivat. Chapman oppi kulkemaan apinoiden perässä, kun ne söivät puissa ja tiputtelivat vahingossa ruokaa maahan; näin tyttö sai syödäkseen. Apinat eivät kuitenkaan osoittaneet tyttöä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta, kunnes eräänä päivänä hän sairastui pahasti, todennäköisesti ruokamyrkytykseen. Silloin yksi apinalauman vanhemmista jäsenistä tuli tuskissaan vaikeroivan Chapmanin luo ja ohjasi tämän juomaan mutaista vettä: se sai tytön oksentamaan ja hiljalleen parantumaan. Sen jälkeen lauman nuorimmat alkoivat tekemään tuttavuutta hänen kanssaan. Ajan kuluessa hän sai jopa istua lauman kanssa puussa ja osallistua turkin putsaukseen.
Chapman on kuitenkin kertonut, että ei ikinä ollut oikeasti osa laumaa. Apinat sietivät häntä, koska hän keräsi niille ruokaa. Vastavuoroisuutta ravinnon tarjoamisessa ei ollut. Tyttö vietti noin viisi vuotta viidakossa, kunnes lopulta uskaltautui lähestymään pitkään seuraamiaan metsästäjiä nelinkontin kulkien ja murahdellen apua pyytäen.
Chapman sopeutui hyvin takaisin yhteiskuntaan ja muutti nuorena aikuisena Englantiin. Hän meni naimisiin ja perusti perheen, mutta ei pitkään aikaan puhunut kenellekään elämästään apinoiden kanssa. Chapmanin lapset pitivät äitiään erityislaatuisena vasta siinä vaiheessa, kun he kouluikäisinä tutustuivat kavereidensa äiteihin, jotka eivät kiipeilleet puissa tai hellyydenosoituksena sukineet lastensa hiuksia. Vielä yli kuusikymppisenäkin Chapman kulkee näppärästi nelinkontin ja kiipeilee metsässä, ja kaikki se tuntuu edelleen luontevalta.
Hypoteettinen kysymys: Miten sinä yrittäisit paeta vankilasta? Vaikka vankilat ovat valmistautuneet monenlaisiin pakoyrityksiin, niin luovuudella voi silti päästä jos ei nyt pitkälle, niin ainakin hetkellisesti ulos.
Listafriikki tarjoilee nyt kattauksen erilaisista vankilapaoista – hulluista, kekseliäistä ja kummallisista. Jotkut vangit ovat onnistuneet pakenemaan lain kouraa loppuelämänsä ajaksi, toisilla pakomatka on tyssännyt hyvinkin lyhyeen. Mielikuvituksen puutteesta näitä vankeja ei ainakaan voi syyttää.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi eriskummallista vankilapakoa voit lukea tästä:
Vartijan höynäytys maapähkinävoilla: 10 maailman hulluinta vankilapakoa – osa 1
Helikopteripakojen maailmanennätysmies
Montako kertaa sama mies voi suorittaa vankilapaon helikopterilla? Ilmeisesti aika monta kertaa! Ranskalainen Pascal Payet on nimittäin kaksi kertaa paennut itse ja kerran ollut noutamassa ystäviään kyseisellä kulkuvälineellä.
Lokakuussa 2001 Payet nousi yksinkertaisesti Luynesin kylän vankilan katolla sijaitsevalta kuntoilualueelta helikopterin kyytiin istuessaan 30 vuoden tuomiota murhasta. Hän pakoili virkavaltaa onnistuneesti puolentoista vuoden ajan, mutta palasi huhtikuussa 2003 samaiselle katolle hakien helikopterin kyytiin kolme vankilassa ollutta ystäväänsä.
Kaikki neljä karkuria saatiin kiinni muutaman viikon kuluttua. Payetin vankilapako ja kavereiden auttaminen toivat 13 vuotta lisää kakkua, ja Payetista tuli yksi Ranskan tarkimmin vartioiduista vangeista.
Vahingosta viisastunut vankeinhoitolaitos siirsi häntä vähintään puolen vuoden välein vankilasta toiseen, ja heinäkuussa 2007 mies oli eteläranskalaisessa Grassen vankilassa eristyssellissä. Mutta sehän ei miestä ja hänen rikoskumppaneitaan estänyt.
Heinäkuun 14. päivänä neljä naamioihin pukeutunutta miestä kaappasivat – arvasit oikein – helikopterin läheiseltä Cannesin lentokentältä uhaten pilotin henkeä. Helikopteri lennettiin vankilan katolle ja naamiomiehet murtautuivat järeiden välineidensä kanssa eristysosastolle noutamaan Payetin.
Vankilan turvallisuusjohtajan Maurice Baraten mukaan torneissa päivystäneillä vartijoilla ei ollut vankilan pohjapiiroksesta johtuen mahdollisuutta ampua helikopteria tai katolla liikkuneita miehiä. Operaatio kesti vaivaiset viisi minuuttia. Payet kumppaneineen päästi pilotin vahingoittumattomana menemään ja pakeni itse Espanjaan.
Hänet yhytettiin reilun kuukauden kuluttua Barcelonan lähistöltä, ja hän sai paostaan viisi vuotta lisää linnaa, sekä kirsikkana kakun päällä 15 vuoden tuomion viimeisimmän karkumatkan aikana suoritetuista aktiviteeteista: aseistetuista ryöstöistä ja poliisin kimppuun käymisestä.
Turvallisuussyistä vankila, johon Payet sijoitettiin, pidettiin tiukasti salassa. Hän pääsi ehdonalaiseen huhtikuussa 2019.
Maalatut hedelmät
Jatketaan edellisen kohdan siivittämänä toisella helikopteripaolla Ranskassa. Murhan yrityksestä ja aseistetusta ryöstöstä pitkää tuomiota istunut Michel Vaujour karkasi vuonna 1986 pariisilaisen vankilan katolta, jossa hänen kuukausikaupalla lentotunteja ottanut vaimonsa Nadine odotti helikopterin ohjaksissa.
Pariskunta laskeutui läheiselle jalkapallokentälle, josta he suuntasivat kohti auringonlaskua. Se oli Vaujourin neljäs vankilapako reilun kymmenen vuoden sisään.
Viimeisinkään karkumatka ei päättynyt suunnitellusti, sillä Vaujour jäi saman vuoden syyskuussa kiinni yrittäessään ryöstää pankkia. Kahakassa poliisi ampui karkuria päähän, ja tämä vajosi koomaan. Vaujour selvisi kuitenkin hengissä ja vapautui vankilasta vuonna 2003, vietettyään 17 vuotta tarkoin vartioidussa eristyssellissä.
Mutta mitäs tuo otsikon ”maalatut hedelmät” sitten tarkoittaa?
Kiitos kärsivällisyydestä, selitys tulee tässä. Jotta Vaujour pääsi vuonna 1986 vankilan katolle, oli hänen jotenkin paettava selliosastolta. Siinä mies käytti apunaan mustiksi maalattuja nektariineja, joiden hän uskotteli olevan käsikranaatteja. Huijaus meni läpi, eivätkä vartijat uskaltaneet estellä räjähteitä kantavaa vankia.
Korkkarit paljastivat
Huumeiden salakuljetuksesta tuomittu Ronaldo Silva istui tuomiotaan brasilialaisessa Penedon vankilassa vuonna 2012, kun hän yritti vankilapakoa. Pako oli sunniteltu tarkkaan, mutta ei kuitenkaan aivan loppuun saakka.
Silva marssi vankilasta ulos kirkkaassa päivänvalossa hieman sen jälkeen, kun hänen vaimonsa oli käynyt visiitillä muurien sisäpuolella. Ilmeisesti kyseessä oli ollut valvomaton perhetapaaminen, jos ymmärrät mitä tarkoitan, sillä pariskunta oli onnistunut vaihtamaan vaatteitaan kenenkään huomaamatta. Rouva Silva marssi tapaamisesta ulos miehensä Bermuda-shortseissa ja T-paidassa, ja vartaloa myötäilevä lila mekko jäi Ronaldolle.
Mies pukeutui vaimonsa mekkoon, laittoi päähänsä pitkän peruukin, ajoi käsi- ja jalkakarvansa, lakkasi pitkät tekokyntensä ja kruunasi feminiinisen tyylinsä punaisella huulipunalla. Jalkaansa hän sujautti korkokengät, jotka lopulta osoittautuivat akilleenkantapääksi.
Vankilan porteista Silva keinui huoletta vartijoiden seuratessa ulos, mutta hän ei ollut ymmärtänyt, kuinka hankalaa korkkareilla käveleminen todellisuudessa onkaan. Vain puolen tunnin tuskaisen taipaleen jälkeen eräs poliisipartio huomasi hänet kadulla matkalla kohti bussipysäkkiä – virkavallan huomion kiinnitti juuri korkokengillä kävely, tai paremminkin se, että tämä ”leidi” ei osannut niin tehdä.
Silva jäi kiinni ja hänet talutettiin takaisin vankilaan täydessä varustuksessa. Kiinnijäämisen hopeareunus taisi olla se, että Silva sai vihdoin tunnottomat jalkateränsä vapaiksi.
Kaikki rakkauden tähden
I Love You Phillip Morris -elokuvan alussa ruudulla näkyy teksti: ”Tämä tapahtui oikeasti”. Ja vielä kuin varmistuksena ”Se todella tapahtui”. Ja kyllä, Steven Russellin tarina todella on tarua ihmeellisempi. Hän pakeni 1990-luvulla poliisin pidätysellistä tai vankilasta neljä kertaa, ja aina yhdestä syystä: ollakseen elämänsä rakkauden Phillip Morrisin kanssa. Joka kerta hän jäi uudelleen kiinni. Vuonna 1993 Russell naamioitui työmieheksi ja lisäsi valeasuunsa kähveltämänsä radiopuhelimen, jolla hän koputti välinpitämättömästi vankilan porttiin ja vartija päästi hänet kävelemään ulos.
Kolme vuotta myöhemmin Russell pidätettiin ja oikeudenkäyntiä odottaessaan hän esiintyi puhelimen välityksellä tuomarina ja laski takuunsa sellaisiksi, että pystyi ne maksamaan. Pakomatka tyssäsi alle kahden viikon jälkeen ja Russell oli jälleen telkien takana.
Seuraavan paon suunnitteleminen alkoi, kun Russell kävi vankilan taidetunneilla, ja varasti luokasta vihreitä tusseja. Hän tyhjäsi kynien värin sellinsä lavuaariin ja värjäsi haalarinsa vihreäksi kuten lääkäreillä. Hän teippasi muovipusseja omatekoisen lääkärin asunsa alle, jotta poliisikoirat eivät pääsisi hänen jäljilleen. Kukaan ei kysynyt mitään, kun Russell käveli vankilasta ulos.
Uskalian pako oli myös se viimeinen. Vuoden 1998 aikana Russell alkoi teeskentelemään sairastavansa aidsia. Yli kymmenen kuukauden ajan hän söi aivan minimaalisesti ja otti vielä ulostuslääkkeitä korostaakseen laihtumista. Hän väärensi vankilan kirjaston kirjoituskoneella potilastietojaan ja lähetti niitä sisäisellä postilla asianmukaiselle osastolle, jossa ne lisättiin tietokantaan. Russell veti sairaan roolin niin vakuuttavasti, että hänelle ei koskaan tehty kokeita, ja lopulta ”kuolemansairas” vanki siirrettiin hoitokotiin. Muutaman viikon kuluttua lääkäri, Russellin itsensä esittämä tietenkin, soitti vankilaan ja ilmoitti potilaan menehtyneen.
Teksasilaisessa vankilassa tänäkin päivänä 144 vuoden tuomiotaan muun muassa vankilapaosta ja kavalluksesta istuva Russell on yksi tarkimmin vartioituja vankeja, joka viettää 23 tuntia vuorokaudesta eristyssellissä. Eikä syyttä. Erityisesti jokainen perjantai 13. päivä saa vankilan vartijat varpailleen, sillä jokainen pako on tehty kyseisenä ajankohtana. Se sattuu olemaan päivä, jona Phillip Morris syntyi.
Lopuksi vielä lisää hedelmäistä menoa
Listan viimeinen vankilapako tapahtui lokakuussa vuonna 1597, kun jesuiittapappi John Gerard pakeni Thames-joen rannalla sijaitsevasta Lontoon Towerista.
Englantia hallitsi tuolloin kuningatar Elisabet I, jonka aikakaudella katolinen kirkko oli vielä vainojen kohteena. Gerard oli vangittuna uskontonsa vuoksi, joten häntä kohdeltiin hyvin huonosti ja pidettiin tyrmänsä seinään kahlittuna. Gerardia yritettiin saada kiduttamalla, tarkemmin sanottuna ranteista tuntikausia riiputtamalla, tunnustamaan maanpetoksensa, mutta hänen uskonsa ei horjunut. Niinpä pappi tuomittiin kuolemaan.
Linnassa hän oli tutustunut toiseen katoliseen pappiin, John Ardeniin, jonka kanssa hän alkoi välittömästi mestaustuomion saatuaan suunnittelemaan pakoa. Gerard keksi, että Ardenia pidettiin Cradle tornissa, joka oli niin lähellä linnoituksen ulkoreunaa, että sieltä olisi mahdollista heittää köysi vallihaudan yli ja paeta sitä pitkin vapauteen. Mutta siihen tarvittiin apua, ja kaikki viestit ulkomaailman ja vankilan välillä tarkistettiin.
Niinpä Gerard lahjoi vanginvartijan appelsiineilla, jotta sai luvan tehdä niiden kuorista ristejä ja lähettää ne ystävilleen. Ristit Gerard pisti matkaan hiilellä kirjoitettujen viestien kera, mutta aina kun vartijoiden silmä vältti, hän käytti säästämäänsä appelsiinimehua toisen viestin kirjoittamiseen samaiselle paperille.
Sitrushedelmien mehu on kuivuttuaan kuin näkymätöntä mustetta – kirjoituksen saa näkyviin vain paperia lämmittämällä. Kirjepaperiin käärityt ristit tavoittivat Gerardin liittolaiset muurien ulkopuolella ja uhkarohkea suunnitelma oli toteuttamista vaille valmis.
Lokakuun 3. päivänä Gerard ja Arden saivat luvan viettää illan yhdessä, ja vartijoiden lähdettyä he onnistuivat avaamaan tornin katolle johtavan oven salvan. Yön pimeydessä miehet näkivät joella linnan ulkomuuria lähestyvän veneen, mutta joku onneton kalastaja rupesi pelastuspartion kanssa juttusille ja pakoyritys meni pieleen.
Seuraavana päivänä muurin molemmin puolin päätettiin yrittää uudestaan, ja vangit onnistuivatkin heittämään köyden veneeseen. Arden laskeutui sulavasti pelastukseen, mutta Gerard oli kidutuksen runtelemine käsineen moneen kertaan lähellä pudota vallihautaan. Hän kuitenkin selvisi pelastajiensa luo, matkusti Roomaan ja eli siellä turvassa loppuelämänsä ajan.
Lue myös:
Vankilat ovat varmasti valmistautuneet erilaisiin pakoyrityksiin, mutta joskus keinot ovat niin kekseliäät, että vankilapako onnistuu. Ainakin hetkiseksi.
Listafriikki tarjoilee nyt kattauksen erilaisista vankilapaoista – hulluista, kekseliäistä ja kummallisista. Jotkut vangit ovat onnistuneet pakenemaan lain kouraa loppuelämänsä ajaksi, toisilla pakomatka on tyssännyt hyvinkin lyhyeen. Mielikuvituksen puutteesta näitä vankeja ei ainakaan voi syyttää.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi eriskummallista vankilapakoa voit lukea tästä:
Kehno korkkareilla kävely paljasti karkurin: 10 maailman hulluinta vankilapakoa – osa 2
Tie vanginvartijan sydämeen käy…
Aloitetaan vankilapako-lista hieman huvittavallakin tapauksella.
Kolme domina-asuihin sonnustautunutta naista marssi brasilialaisen Nova Mutumin vankilan ovelle helmikuussa 2015 ja ehdotti työvuorossa oleville vartijoille orgioita; mitäs muutakaan. Vartijat ottivat tarjouksen ilomielin vastaan ja ilta aloiteltiin villeillä juomingeilla.
Seksikkäisiin ja niukkaakin niukempiin poliisiasuihin pukeutuneet leidit olivat kuitenkin terästäneet viskin unilääkkeillä, joten vartijoiden ilta loppui lyhyeen. Naiset sen sijaan ryhtyivät siihen, miksi olivat vankilaan alunperin tulleetkin, nimittäin vapauttamaan vankeja vartijoilta ottamillaan avaimilla. Yhteensä 28 vankia pakeni mukanaan viisi asetta ja kasa ammuksia.
Höynäytetyt vartijat löydettiin seuraavana aamuna alastomina ja käsiraudoitettuina ilman minkäänlaisia muistikuvia ajasta ensimmäisen viskihörpyn jälkeen. Nova Mutumin poliispäällikön Angelina de Andrades Ferreiran mukaan yksi vartijoista oli löydettäessä sekavassa tilassa ja tämä yritti kovasti heräillä. Toinen taas nukkui koko iltapäivän, eikä häntä voitu sinä päivänä kuulustella.
Suurin osa karanneista vangeista yhytettiin hyvin nopeasti. Myös vanginvartijat joutuivat syytteeseen ”avunannosta vankilapakoon”.
Joogasta on hyötyä – monella tavalla
Korean Houdiniksi nimetty Choi Gap-Bok, daegulaisen ryöstöringin johtaja, on viettänyt enemmän tai vähemmän koko aikuisikänsä kaltereiden takana. Vuonna 2012 ollessaan 50-vuotias löysi hän itsensä jälleen pidätettynä paikallisen poliisiaseman sellistä.
Vankina oleminen ei kuitenkaan Choita houkuttanut, joten hän suunnitteli useimmille meistä mahdottomalta kuulostavan paon. Mies oli harjoittanut joogaa 23 vuoden ajan, ja päätti käyttää oppimiaan taitoja hyväkseen. Ensimmäinen askel suunnitelmassa oli vartijoilta pyydetty voide ihottumaa varten. Sitten täytyi vain odottaa, että kolme työvuorossa ollutta poliisia nukahtaa.
Kun kello tuli viisi aamulla, ja vartijat olivat sammahtaneet, kasasi Choi tyynyjä peiton alle, jotta hänen luultaisiin nukkuvan punkassaan. Choin mukaan idea tuli suoraan Rita Hayworth – avain pakoon -elokuvasta. Sitten hän voiteli ylävartalonsa ja rutisti itsensä ulos 15 senttiä korkeasta ja 45 senttiä leveästä aukosta, jota käytetään aterioiden tarjoiluun.
Valvontakameroista pakoa seuraavana päivänä ihmetelleet poliisit totesivat miehen ”paenneen pienestä reiästä vain 34 sekunnissa liikkuen kuin mustekala”. Choi ehti olla pakosalla kuusi päivää ennen kiinnijäämistään. Choi vietiin samalle poliisiasemalle, mutta toiseen selliin, jossa oli kiinteät seinät sekä 11 senttiä korkea aukko ruoan jakelua varten.
Haaste vastaanotettu!?
Ota kiinni jos saat
Kuten otsikko voi monelle paljastaa, niin tässä listan kohdassa vankikarkurimme on Frank Abagnale, jonka uskomattomasta elämästä on tehty Leonardo DiCaprion ja Tom Hanksin tähdittämä Ota kiinni jos saat -elokuva. Ja olihan se kiinni ottaminen ja telkien takana pitäminen kovan työn ja tuskan takana.
Abagnale siirtyi rikolliselle polulle jo teini-ikäisenä, ja tuli tunnetuksi taitavana huijarina. Hän käytti lukuisia peitenimiä ja toimi ilman minkäänlaista koulutusta muun muassa matkustajakoneen lentäjänä, lääkärinä ja asianajajana. Käsittämätön pokka ja huolella väärennetyt paperit siivittivät menestynyttä huijarin uraa.
Hän myös pakeni virkavallan käsistä kahdesti ennen 23 vuoden ikää.
Ensimmäinen pako tapahtui lentokoneesta, kun häntä oltiin kuljettamassa Euroopasta Yhdysvaltoihin kärsimään pitkää tuomiota yli 2 miljoonan dollarin arvoisista sekkiväärennöksistä. Kun kone laskeutui newyorkilaiselle JFK:n kansainväliselle lentokentälle, pakeni Abagnale koneen vielä rullatessa kiitoradalla. Huhtikuussa vuonna 1971 hän jäi uudelleen kiinni, ja suoritti vielä suuremman luokan paon.
Kun nuorta miestä oltiin viemässä vankilaan, oli liittovaltion poliisi unohtanut hänen henkilöllisyyspaperinsa ja määräyksen tuomion täytäntöön panosta. Älykäs Abagnale näki tilaisuutensa tulleen ja uskotteli käytöksellään olevansa peitetehtävissä oleva liittovaltion työntekijä, joka on tarkastamassa vankilan oloja. Hän rakensi tarinaansa huolella viikkojen ajan, ja sai ystävänsä Jean Sebringin väärentämään ja lähettämään hänelle FBI:n virallisen käyntikortin, joka viimeistään vakuutti vankilan työntekijät. Lopulta Abagnale ”paljasti” vartijoille olevansa FBI:n lähettämä tarkastaja, ja että hänellä oli tapaaminen vankilan ulkopuolella kollegansa kanssa. Niinpä tämä huijari saateltiin porteille ja vapauteen. Vartijat vielä nauroivat perään ja väittivät tienneensä koko ajan, että Abagnale oli peitepoliisi – heitä oli mahdoton jymäyttää. Nauru loppui melko lyhyeen.
Muutaman kuukauden karkumatkan jälkeen Abagnale jäi jälleen kiikkiin. Hänen pitkä tuomionsa lyheni kuitenkin huomattavasti, kun FBI totesi voivansa oppia parhaalta, ja niin Abagnalesta tuli vuosikymmenien ajaksi liittovaltion poliisin tärkein asiantuntija väärennös- ja petostapauksissa.
Pako Alcatrazista
Toinen elokuvan arvoinen tarina on vuonna 1962 toteutettu vankilapako pahamaineisesta Alcatrazista.
Vuonna 1962 huippuälykäs Frank Morris (jota vuoden 1979 elokuvassa näyttelee Clint Eastwood) yhdessä veljesten John ja Clarence Anglinin kanssa suunnitteli kuukausien ajan legendaksi muodostunutta pakoaan. San Franciscon edustalla sijaitsevaa Alcatrazia pidettiin kaikkien aikojen varmimpana vankilana, eikä vähiten sitä ympäröivän lahden vuoksi.
Miehet käyttivät mitä kekseliäimpiä työkaluja, muun muassa pölynimurin moottorin osista koottua poraa, kaivaakseen selliensä murenevaa betoniseinää. Seinässä olevat reiät peitettiin itse tehdyllä paperimassalla, ja kun aukot olivat tarpeeksi suuria, alkoi vankilapaon hankalin osio. Miehet katosivat ilmanvaihtokanavaan, sieltä vankilan katolle ja laskeutuivat savupiippua pitkin rannalle. Vedenrajassa he kasasivat varastetuista sadetakeista tekemänsä lautan ja suuntasivat merelle.
Morrisin ja Anglinin veljesten pako huomattiin vasta aamulla, sillä miehet olivat muovailleet saippuasta ja paperimassasta tekopäät (ylläoleva kuva), joihin oli vielä pisteenä iin päälle liimattu vankilan parturista napattuja hiuksia, joten kauempaa näytti kuin vangit nukkuisivat rauhassa sängyissään.
Kaikki kolme katosivat jäljettömiin, ja uskomuksen mukaan he hukkuivat pakomatkallaan; ruumiita ei etsinnöistä huolimatta ole löytynyt. Erityisesti virkavalta on sitä mieltä, että pako päättyi kohtalokkaasti merellä.
Mutta vuosien mittaan on kuitenkin tullut esiin seikkoja, jotka viittaisivat miesten selvinneen hengissä ja paenneen Etelä-Amerikkaan. Anglinin veljeksistä on paon jälkeisiä valokuvia, joita ei kuitenkaan ole voitu todistaa aidoiksi, ja heidän veljenpoikansa on kertonut vuosittaisista, isoäitinsä saamista kukkalähetyksistä.
Vuonna 2013 sanfranciscolaiselle poliisiasemalle saapui FBI:lle osoitettu kirje, jossa itseään John Angliniksi väittävä kirjoittaja kertoi olevansa sairas ja kolmikon ainoa elossa oleva jäsen. Morris ja Clarence Anglin olivat kuolleet joitakin vuosia aiemmin. Hän pyysi sopimusta: yksi vuosi vankeutta vastineena kunnollisesta hoidosta.
Kirje tutkittiin, mutta sormenjälki- ja DNA-analyysi eivät antaneet yksiselitteistä tulosta, joten asia painettiin villaisella, eikä FBI:n kanta muuttunut; miehet olivat hukkuneet vuonna 1962. Oli kirjoittaja John tai ei, niin hänestä ei ole kuulunut tuon kirjeen jälkeen mitään – elossa ollessaan hän olisi tänä päivänä 93-vuotias.
Vankilapako maapähkinävoin avulla
Jos olet koskaan miettinyt, miten maapähkinävoita voisi käyttää vankilasta pakenemiseen, olet tullut oikeaan paikkaan!
Elokuussa 2017 alabamalaisesta Walkerin piirikunnan vankilasta karkasi 12 vankia yhdellä ovenavauksella, kirjaimellisesti. Vartija avasi heille oven ja miehet riensivät vapauteen.
Mistä lie idea pälkähtänyt mieleen, mutta vangit olivat levittäneet maapähkinävoita ulos johtavan oven numeron päälle, ja pyytäneet vuorossa olutta vartijaa päästämään heidät selliinsä. Ilmeisesti ulko-ovet ja sellien ovet ovat kyseisessä vankilassa samanlaisia, sillä hiljattain vartijaksi palkattu mies oli tietämättömyyttään kaivanut avaimet taskustaan ja avannut oven karkureille. Vankilan partateräaidan yli pakenijat pääsivät käyttämällä oransseja pukuja ja peittoja suojanaan.
Vankikarkureitten ilo oli lyhytaikainen, sillä 11 miestä oli takaisin kaltereiden takana jo seuraavan päivän aikana, ja viimeinenkin parin päivän päästä.
Totaalisesti jallitetuksi tullut uusi vartija kuvaili karkureitten olleen ”viekkaita kuin ketut”. Paikallinen sheriffi James Underwood oli vartijan kanssa samoilla linjoilla kommentoidessaan tapausta Fox Newsille: ”Maapähkinävoin käyttäminen oli fiksu juoni. Nyt ulko-ovien numeroita ollaan muuttamassa siten, ettei millään levitteellä saataisi samanlaista hämäystä aikaan”.
Underwood ei osannut kertoa medialle, minkä merkkisen maapähkinävoin avustuksella vankilapako tehtiin, tai oliko se sileää vai karkeaa. Tärkeät yksityiskohdat jäänevät ikuiseksi mysteeriksi.
Lue myös:
Ehkä kukaan ei päivät ja pitkät mietiskele räkään liittyviä asioita, mutta siitäkin huolimatta tässä tarjoillaan tuhti räkäpaketti. Listafriikki antaa vastauksen muun muassa siihen, että mitä räkä on ja onko rään syöminen vaarallista.
Kuulostaako iljettävältä? Niin tai näin, räällä on erittäin tärkeä tehtävä nenän ja koko elimistön kannalta. Vaikka et aina olisikaan varta vasten halunnut tietää näitä faktoja, on tärkeä antaa näkyvyyttä yhdelle hyvinvoinnin ja terveyden tukipilareista. Räkä kunniaan – kunhan sitä ei vain ole liikaa!
Mitä räkä on?
Lyhyesti sanottuna räkä on limaa, jota muodostuu ylähengitysteiden limakalvoilla eli nenässä, kurkussa ja keuhkoissa. Tuo lima koostuu 95-prosenttisesti vedestä ja loput on erilaisia proteiineja ja suolaa. Räkä on suunnilleen yhtä suolaista kuin Itämeren vesi.
Limaa erittyy joka päivä yli litran verran ja nenän limakalvoilla yksistään noin kaksi ja puoli desilitraa. Suurin osa terveen ihmisen limasta valuu suoraan kurkusta alas. Nenäontelon limakalvon pikarisolut tuottavat limaa uloimman solukerroksen, eli epiteelin, pinnalle ja normaalitilanteessa liman määrä on tasapainossa kehomme käsittelykyvyn kanssa. Siksi terveenä ei tarvitse miettiä liman olemassaoloa.
Liman tärkein osa ovat musiinit, sokeroidut proteiinit, jotka sitovat nesteitä ja pitävät liman tahmeana ja toisaalta geelimäisen liukkaana. Ne ovat välttämättömiä nenän toiminnalle, kertoo bakteeriopin professori Pentti Huovinen Ylen haastattelussa. Musiinien lisäksi muita limasta löytyviä proteiineja ovat muun muassa immuunijärjestelmää aktivoivia vasta-aineita sekä bakteereja luontaisesti hajottavia lysotsyymejä.
Räkä on ensimmäinen suoja pöpöjä ja likaa vastaan
Vaikka räkä on monen mielestä ällöttävää, niin se on kuin elimistön oma suojakilpi taudinaiheuttajia, tomua ja siitepölyä vastaan. Räkä nappaa nämä hiukkaset kärpäspaperin tavoin, ennen kuin ne pääsevät keuhkoihin aiheuttamaan ongelmia.
On terveyden kannalta äärimmäisen tärkeää, että ympäristöstä tulevat epäpuhtaudet kulkeutuvat keuhkojen sijaan mahaan ja siksi limaa erittyy jatkuvasti. Tietenkään suodatin ei ole sataprosenttinen, joten aina silloin tällöin me sairastumme.
Sen lisäksi, että räkä on tahmeaa, sisältää se antibakteriaalisia ja -viraalisia proteiineja, jotka taistelevat taudinaiheuttajia vastaan jo heti ensikosketuksesta. Räkä myös pitää nenän sisäpinnan kosteana, mikä osaltaan suojelee tulehduksia vastaan, sillä mitä kuivempi limakalvo on, sitä alttiimpi se on infektioille. Kuiva limakalvo myös rikkoutuu herkemmin, jolloin pöpöjen pääsy elimistöön helpottuu.
Miksi ja miten räkä muuttaa muotoaan, kun sairastumme?
Normaalisti nenästä erittyvä lima on kirkasta. Tulehdus on aina elimistölle stressitilanne, jolloin kaikki ei toimi aivan tavallisesti. Solut erittävät enemmän nesteitä, johon sekoittuu myös bakteereita ja viruksia, meidän omia valkosoluja sekä hajonneiden solujen perimäainesta ja tukirakenteita. Tällöin itseasiassa puhutaan vasta räästä. Terveen ihmisen räkä on siis limaa, joten periaatteessa nämä sanat eivät tarkoita täysin samaa asiaa. Toisaalta ”normaalin” liman seassa on lähes aina hieman räkää, sillä limakalvoilla on jatkuvasti käynnissä taistelu pöpöjä vastaan. Valtaosa niistä saadaan kuitenkin torjuttua.
Flunssassa eli tulehdustilanteessa myös eritteen väri saattaa muuttua. Ei kuitenkaan aina, sillä pahankin tulehduksen aikana räkä voi olla kirkasta, joten tautia ei ole syytä lähteä diagnosoimaan tutkimalla nenäliinan sisältöä.
Yleisen harhaluulon mukaan bakteeritulehduksissa räkä muuttuu tummankeltaiseksi, jopa vihreäksi, mutta tämä ei pidä täysin paikkaansa. Flunssan tai muun hengitystieinfektion aikana erittyvä räkä saa värinsä lähinnä tulehdusta vastaan taistelevista valkosoluista, erityisesti bakteereja tuhoavista neutrofiileistä. Kun neutrofiilit työnsä tehtyään hajoavat, vapautuu niiden sisältö räkään. Neutrofiilit sisältävät rautaa, joka antaa räälle ikävän vihreän sävyn.
Mutta vihreää räkää voi erittyä myös virusten aiheuttamissa nuhakuumeissa, joita suurin osa flunssista on. Siksi vihertävän rään vuoksi ei kannata suunnata hakemaan antibiootteja; ne kun eivät virustauteihin tehoa.
Rään parhaat kaverit: inhottavat nenäkarvat ja välttämättömät värekarvat
Nenäkarvoja pidetään jostain syystä epäsiisteinä ja markkinoilla on niiden poistamiseen lukuisia erilaisia välineitä. Mutta nenäkarvat, kuten kaikki muutkin ihmisen karvat, ovat paikoillaan syystä. Sierainten karvat estävät vieraiden hiukkasten pääsyn nieluun ja keuhkoihin. Siksi onkin hieman hölmöä, että nenäkarvoja leikataan, trimmataan, vahataan tai jopa nypitään pois.
Silmillä nähtävät karvat suodattavat pois suurempia partikkeleita, mutta nenän limakalvoilla on myös värekarvoja, jotka ovat rään parhaita ystäviä. Ne eivät ole varsinaisia karvoja, vaan epiteelisolukon mikroskooppisen pieniä nystyröitä. Samantyyppisiä ”karvoja” on myös henkitorvessa ja keuhkoputkissa. Värekarvat kuljettavat limakalvoille tarttuneita epäpuhtauksia rään mukana nieluun ja edelleen mahalaukkuun kohti mahahappoja ja poistumisreittiä. Värekarvat ovat hyvin herkkiä ja jos niihin osuu jotain ylimääräistä, saattaa tuloksena olla aivastus. Näin elimistö myös pyrkii poistamaan tunkeilijat.
Entäs ne räkäpallerot?
Kuivuneet tai kosteammatkin räkäpallerot ovat merkki siitä, että lima on tehnyt tehtävänsä. Räkäpallero on siis vain limaa, joka on kerännyt kaiken sellaisen ylimääräisen, mikä ei kuulu elimistöömme. Väritön lima tarraa pölyn ja pöpöt itseensä, joten siitä tulee kuivuessaan tummempaa.
Räkäklimppejä ei kannata kuitenkaan kaivaa sormella nenästä, vaikka se kuinka houkuttelevaa olisikin. Sieraimeen tungettu sormi saattaa nimittäin viedä syvälle nenään taudinaiheuttajia, jotka muuten pysähtyisivät räkään ja nenäkarvoihin. Nenän kaivaminen voi myös ärsyttää limakalvoa ja intensiivinen ruopiminen kynnellä voi saada aikaan haavan – tällöin on entistä alttiimpi hengitysteiden tulehduksille. Lisäksi taudinaiheuttajat leviävät nenästä joka paikkaan, mihin kaivamisen jälkeen koskee ja toisaalta sormista menee sieraimiin pöpöjä.
Eikä nenän kaivaminen myöskään ole kovin kohteliasta tai näytä järin fiksulta. Siksi onkin parempi niistää kuivuneet pallerot ulos tai käyttää hellävaraiseen kaivamiseen puhdasta nenäliinaa. Jos kuivuneita räkäpalleroita on kovin paljon, kannattaa koittaa juoda enemmän vettä; hyvin nesteytetty keho pitää liman juoksevana, jolloin se kulkeutuu luonnostaan oikeaan osoitteeseen.
Vuonna 2001 julkaistun intialaistutkimuksen mukaan vain noin neljä prosenttia nenänkaivajista syö omaa räkäänsä. Ja tällä pienellä vähemmistöllä on antaa rään syömiseen hyvin yksinkertainen syy – se maistuu hyvältä. Mistä päästäänkin listan seuraavaan kohtaan ja siihen ikuisuuskysymykseen.
Onko rään syöminen vaarallista?
Nenästä erittyvän liman syöminen ei ole vaarallista. Miten se olisi, jos joka päivä nielemme sitä litratolkulla kuitenkin? Jokaisella ”tyhjällä” nielaisulla siirrämme syljen lisäksi räkää kohti ruokatorvea. Rään luonnollinen kulkusuunta on sisään eikä ulos.
Ylen tekemän gallupin mukaan räkä maistuu ihmisten mielestä sekä suolaiselle että makealle, eikä makua oikein pysty vertaamaan minkään elintarvikkeen makuun. Makuaisti, samoin kuin rään koostumus, on yksilöllinen, joten se maistuu varmaan kaikille hieman erilaiselta. Rään lisääminen ruokavalioon ei kuitenkaan sinänsä anna mitään lisäarvoa, sillä siinä ei ole sellaisia ravintoaineita, joita elimistömme kykenisi käyttämään hyväkseen. Proteiinia ja hiilihydraatteja on minimaalinen määrä.
Vaikka rään syöminen ei olisi vaarallista, ei sitä kannata harrastaa. Kuten tälläkin listalla on jo mainittu, jää sieraimiin ja nenäkarvoihin taudinaiheuttajia, joista keho pyrkii rään avulla eroon. Miksi siis ulos vedetyn bakteeripesäkkeen pistäisi varta vasten takaisin?
Toisaalta monet tutkijat uskovat rään syömisen jopa vahvistavan immuunijärjestelmää. Kun bakteereilla kyllästetyn räkäpalleron nielee, on se hyvä tapa tutustuttaa oma immuunijärjestelmä taudinaiheuttajille. Joten jos jää joskus verekseltään kiinni rään syömisestä, niin voi kirkkain silmin sanoa arvostelijalle, että buustailee vain omaa puolustuskykyään.
Miksi räkä tukkii nenän?
Kun hengitysteissä on käynnissä tulehdustila ja räkää erittyy likaa, lamaantuu limakalvon solujen toiminta. Värekarvat eivät kykene kuljettamaan kaikkea erittyvää limaa kohti nielua ja tällöin hengitystiet menevät tukkoon. Silloin rään poistamiseen tarvitaan rykimistä ja niistämistä.
Yletön niistäminenkään ei ole hyvästä, sillä edelleen: rään kuuluu mennä sisään eikä ulos. Liiallinen niistäminen voi saada rään pakkautumaan nenän sivuonteloihin, muun muassa poskionteloihin, jolloin flunssa vain pahentuu ja voi johtaa lisätulehduksiin.
Toisinaan tukkoisuuteen ei auta, vaikka kuinka niistäisi. Tällöin ongelma ei ole räkä vaan tulehdusreaktion turvottamat limakalvot, jotka saavat nenän tuntumaan tukkoiselta.
Mikä räkäisyyteen auttaa?
Yksi varsin hyvä keino saada räkä liikkeelle on nenän huuhtelu keittosuolaliuoksella. Varsinainen huuhtelu tehdään nenäkannulla, jota myös sarvikuonoksi kutsutaan. Tervettä nenää ei kuitenkaan kannata huuhtoa, ettei tule huuhtoneeksi pois tärkeää limakerrosta.
Myös nesteiden nauttiminen on ehdottoman tärkeää. Flunssassa ruokahalu usein katoaa, jolloin myös nesteiden saanti herkästi vähenee. Kuumeillessa nesteitä poistuu, kun välillä hikoiluttaa. Nestehukan välttämisen lisäksi runsas juominen voi auttaa tukkoiseen nenään, sillä nesteytys saattaa ohentaa räkää, jolloin siitä tulee valuvampaa ja helpommin niistettävää. Tai nieltävää.
Hunaja on myös loistava liman ohentaja. Jos tuntuu siltä, että yskiessä keuhkoista pyrkii ulos sankokaupalla limaa, niin hunajateetä nauttimaan! Hunaja tavallaan kietoutuu pienten limapartikkelien ympärille ja auttaa kehoa hankkiutumaan niistä eroon. Ja tokihan saatavilla on monia erilaisia lääkkeitä.
Mutta loppujen lopuksi rään tuloa ei voi estää: sitä vuotaa niin kauan kuin sitä vuotaa.
Lue myös:
Yhteiskunta
Miesten sympatiaraskaus on totisinta totta: 9 mielenkiintoista faktaa isistä isänpäivän kunniaksi
Hyvää isänpäivää! Tänään juhlitaan isiä ja isähahmoja, minkä kunniaksi on aiheellista tuutata ulos listan verran faktoja isistä.
Listafriikki otti isät käsittelyyn erilaisten tutkimusten kautta ja melko mielenkiintoisia juttuja on luvassa. Isyyshormonit hyrräävät, sympatiaraskaus ei ole keksitty juttu, ja isät vaikuttavat lastensa kehittymiseen ja tulevaisuuteen hyvin eri tavalla kuin äidit. Pian selviää, että miten!
Mainittakoon vielä se, että monessa listan kohdassa puhutaan vaikutuksista, syistä ja seurauksista yleisellä tasolla ja tutkimuksiin perustuen, mutta kaikkihan me olemme yksilöitä. Joten se, minkälaisia isähahmoja kullakin on ollut tai ei ole ollut elämässään, ei todellakaan määritä kenenkään tulevaisuutta.
Isät tunnistavat lastensa itkun yhtälailla kuin äitikin
Usein kuulee puhuttavan äidinvaistosta, jonka sanotaan olevan ylivertainen isään nähden. On olemassa monia tutkimuksia, joissa on selvitetty vanhempien kykyä erottaa oman vauvansa itku muista ja ne kaikki ovat osoittaneet äitien olevan isiä huomattavasti etevämpiä tunnistamisessa. Samanlainen ero on hyvin yleinen useilla muillakin nisäkäslajeilla, joten ihminen ei ole tässä suhteessa ollut ainoa laatuaan.
Mutta Nature Communications -lehdessä vuonna 2013 julkaistu ranskalaistutkimus heitti tällaisen mustavalkoisen ajattelumallin romukoppaan väittäen aiempien tutkimusten vetäneen mutkat kovin suoriksi. Tämän tutkimuksen perusteella voimme kertoa, että sukupuolella ei ole mitään tekemistä niin sanotun äidinvaiston kanssa. Lyonin yliopiston tutkijat saivat selville, että sekä äidit että isät tunnistavat yhtä hyvin ja luotettavasti oman vauvansa itkun huoneessa, joka oli täynnä itkeviä lapsia.
Tärkeintä tunnistamisessa on lapsen seurassa vietetty aika. Kunhan isä viettää lapsensa kanssa aikaa vähintään neljä tuntia päivässä, oppivat kuvaannolliset tuntosarvet erottamaan oman lapsen itkun muista. Eikä kyseessä tarvitse olla vanhempi, sillä sama pätee kehen tahansa, joka on vauvan seurassa päivittäin sen maagisen neljän tunnin ajan.
Sympatiaraskaus ei ole vain tekosyy ja isien sanahelinää
Couvaden syndrooma eli myötätuntoraskaus kuulostaa vitsiltä, mutta on totisinta totta. Tutkimusten mukaan suurin osa miehistä kokee ainakin muutamia sympatiaoireita heidän puolisoidensa ollessa oikeasti raskaana. Yleisin Couvaden syndrooman oire on mielialan vaihtelu, mutta myös muun muassa aamupahoinvointia, ummetusta, turvotusta, painonnousua ja unettomuutta esiintyy paljon. Oireet ovat seurausta stressitason noususta ja hormonaalisista muutoksista, joihin paneudutaan tarkemmin listan seuraavassa kohdassa.
Couvaden syndroomaa tutkineen gynekologin Norman Duerbeckin mukaan oireet ovat erityisen yleisiä, jopa odotettavissa, jos pariskunnalla on vaikeuksia tulla raskaaksi tai he käyvät läpi hedelmöityshoitoja jostain muusta syystä. Kumppanilleen hormonipistoksia antava henkilö, sukupuolesta riippumatta, on hyvin altis oireille.
Duerbeck on myös nähnyt tapauksia, joissa raskaana olleen naisen puoliso on kärsinyt kivuliaista kouristuksista vatsan alueella, jos odottavalla äidillä on esiintynyt verenvuotoa. Synnytyksessä mukana oleva puoliso voi tuntea myös myötätuntokipua – mitä ei ehkä synnyttävälle äidille kannata h-hetkellä julistaa.
Useimmiten Couvaden syndrooman oireet ovat ohimeneviä ja katoavat viimeistään synnytyksen jälkeen. Joskus hormonitoiminnan muutokset ovat niin suuria, että joudutaan turvautumaan lääkehoitoon, jos esimerkiksi miehen rintakudos rupeaa kasvamaan.
Hormonit heittelevät myös isillä
Oksitosiinia, jota kutsutaan rakkaus- ja kiintymyshormoniksi, vapautuu tuoreilla äideillä valtava määrä. Oksitosiinilla on osansa synnytyksen käynnistymisessä ja se saa maidon erittymään rinnoista. Oksitosiini myös auttaa äitiä muodostamaan läheisen yhteyden vauvaan.
Yleisesti ajatellaan, että oksitosiinia erittyy ainoastaan naisilla, mutta kyllä sitä vapautuu myös tuoreilla isillä. Ja samalla lailla tuo hormoni auttaa luomaan läheisen yhteyden isän ja lapsen välille. Isillä oksitosiinitason nousemisen uskotaan olevan muun muassa vauvan tuoksun laukaisemaa.
Hormonaalisia muutoksia tapahtuu kuitenkin jo ennen kuin lapsi on maailmassa, sillä esimerkiksi Michiganin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan hormonitasoissa tapahtuu muutoksia jo raskauden alkuvaiheessa. Tulevan isän testosteroni- ja estradiolitasot laskevat, minkä arvellaan johtuvan pelkästä tulevaisuudessa siintävän isyyden ajattelemisesta. Samassa tutkimuksessa todettiin, että ne isät, joilla testosteronin määrä alentui eniten, tukivat paremmin puolisoaan ja osallistuivat eniten vauvan hoitamiseen.
Eräs varsin mielenkiintoinen hormoni, jonka taso nousee tuoreen isän verenkierrossa, on prolaktiini. Prolaktiinin on pitkään tiedetty stimuloivan äidin maidontuotantoa ja -eritystä, mutta on ollut täysi mysteeri, miksi kyseistä hormonia ylipäänsä erittyy miehillä. Arvostetussa Cell-lehdessä elokuussa 2020 julkaistussa tutkimuksessa pureuduttiin kohonneeseen prolaktiinitasoon tuoreilla isillä ja myös muilla nisäkäskoirailla.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan prolaktiini laukaisee isällisen vaiston ja tekee miehistä parempia, jälkikasvustaan huolehtivia isiä. Sitä ei kuitenkaan vielä tiedetä, mikä prolaktiinin lisääntyneen erityksen lopulta laukaisee, mutta kyseessä on monimutkainen hormonien ja hermoston verkosto.
Mielenkiintoista on se, että ainakin hiirillä ja rotilla, joiden hormonitoiminta on näiltä osin hyvin samanlainen kuin ihmisellä, prolaktiinin keinotekoinen lisääminen seksuaalisesti kokemattomilla yksilöillä ei laukaissut isänvaistoa. Varsinaisella lisääntymisaktilla on siis jonkinlainen rooli muuttuvassa hormonitoiminnassa.
Isyys muokkaa aivoja
Sen lisäksi, että miehessä tapahtuu isäksi tullessa hormonaalisia muutoksia, muuttuvat hänen aivonsa konkreettisesti isyyden myötä. Suurimmat muutokset tapahtuvat niillä aivojen alueilla, joita niin sanottu ”hyvä vanhempi” tarvitsee.
Kirjaimellista kasvua ja kudoksen tihentymistä havaitaan sellaisilla aivojen alueilla, jotka liittyvät suunnitteluun, keskittymiseen ja ongelmanratkaisuun. Aktiivisuuden lisääntymistä on nähtävissä myös sellaisissa aivojen osissa, jotka ovat yhteydessä hoivaamiseen ja riskien arviointiin. Näitä ominaisuuksia tarvitaan vauvan hengissä pitämiseen. Tästä syystä useimmat vanhemmat ovat koko ajan huolissaan.
Isän rakkaus merkitsee lapselle enemmän kuin äidin
On päivänselvää, että sekä isän että äidin antama rakkaus ja tuki ovat merkityksellisiä lapsen elämän kannalta. Mutta vuodelta 2012 peräisin oleva kokooma-artikkeli, jossa käytiin läpi 36 tieteellisestä tutkimusta ympäri maailman, antaa varsin kattavan ja yksiselitteisen tuloksen: isän rakkaus merkitsee enemmän.
Personality and Social Psychology Review -lehdessä julkaistu laaja katsaus kertoo, että isähahmolta huomiota saaneista lapsista tulee keskimäärin määrätietoisempia, itsevarmempia ja yksinkertaisesti onnellisempia. Heillä on vähemmän mielenterveysongelmia ja oppimisvaikeuksia.
Analyysissä todettiin, että vaikka lapsi saisi saman määrän rakkautta kummaltakin vanhemmaltaan tai tulisi toisaalta jomman kumman hylkäämäksi, on isän toiminnalla isompi vaikutus persoonallisuuden kehittymiseen.
Miksi näin on? Erään teorian mukaan lapset usein ihailevat isäänsä, joten tältä saadulla positiivisella huomiolla ja rakkaudella on suuri merkitys. Isä on edelleen suuressa osassa maailmaan ”perheen pää”, joten tällaiselta arvovaltaiselta ja vahvalta taholta tulevalla torjumisella ja/tai hylkäämisellä on raskaampi ja kauaskantoisempi vaikutus elämässä. Mutta onneksi vaikutus on myös päinvastainen, jos isä on vahvasti läsnä lapsen kasvatuksessa.
Isät eivät lässytä lapsilleen – ja hyvä niin
Tästä voisi olla kyllä omien havaintojen perusteella hieman eri mieltä, sillä melko usein olen kuullut erinäisten isien, isähahmojen ja miespuolisten sukulaisten lässyttävän pienille lapsille. Mutta taitaa se vauvapuhe kuitenkin olla yleisempää naisilla.
On kuitenkin lapsen kannalta erittäin hyvä, että jokainen hänen elämässään oleva henkilö ei lässytä. Niin sanotun vauvapuheen, eli sanojen toistelun liioittelevan korkealla, mutta pehmeällä äänensävyllä, on kyllä todettu olevan merkityksellistä lapsen kielenkehityksen kannalta, mutta on hyvä, että joku puhuu pienokaisille ”kunnolla”.
Kun isät puhuvat lapsilleen kuin aikuisille, antavat he jälkikasvulle mahdollisuuden totutella oikeaan keskusteluun, jota käydään suojaisan kodin seinien ulkopuolella; oikeassa elämässä.
Isät kannustavat lapsiaan ottamaan riskejä
Äidit haluavat stereotyyppisesti pitää lapsensa pumpulissa ja turvassa kaikelta pahalta ja vaaralliselta. Isät sen sijaan suhtautuvat lasten kokemuksiin erilaisella otteella.
New Yorkin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa hieman vajaan vuoden ikäisiä lapsia laitettiin vanhempiensa kanssa kokeeseen. Tarkoitus oli selvittää, kuinka jyrkäksi nostettua luiskaa pitkin vanhemmat antaisivat pienokaisensa ryömiä alas. Sekä isät että äidit arvioivat (tietenkin) oman lapsensa kyvyt yläkanttiin ja veikkasivat pilttien kykenevän laskeutumaan vaikeampaa luiskaa pitkin kuin ne todellisuudessa pystyivät.
Mutta kun tuli käytännön kokeen aika, eivät äidit antaneetkaan lastensa laskeutua veikkaamaansa luiskaa. Suurin osa isistä sen sijaan näytti vihreää valoa yritykselle. Joku voisi kuvailla sitä uhkarohkeaksi tai edesvastuuttomaksi, mutta tällaiset tilanteet iskostavat lapsiin rohkeutta ja sinnikkyyttä, joista on varmasti apua myöhemmin elämässä vastaan tulevissa haasteissa.
Isän kanssa vietetyt ja välillä riehakkaatkin leikkihetket pienestä pitäen kannustavat ottamaan riskejä elämässä.
Läheinen suhde isään pitää teinit pidempään neitsyeinä
Jos isät muuten kannustavat lapsiaan ottamaan elämässä riskejä, niin on yksi osa-alue, jossa läheisellä isäsuhteella on päinvastainen vaikutus. Nyt varmasti monet tyttöjen isät varsinkin kunnostautuvat entisestään!? Nimittäin useissa tutkimuksissa on todettu, että sellaiset teinit, jotka ovat läheisiä isiensä kanssa, alkavat harrastaa seksiä keskimääräistä myöhemmin.
Eräs Floridan yliopistossa tehty tutkimus on kuitenkin aiheuttanut meteliä ja saanut monen karvat nousemaan pystyyn, mutta otetaan se kuitenkin mukaan, koska aiheeseen liittyy. Kyselytutkimus tehtiin yhdessä yliopistossa noin 450:lle ensimmäisen vuoden naisopiskelijalle.
Tulosten mukaan ne nuoret naiset, joilla oli ollut elämässään aktiivinen isähahmo, harrastivat harvemmin seksiä ja heillä oli vähemmän eri kumppaneita. Tutkijat tekivät päätelmän, että tulokset viittaavat miehisen huomion hakemiseen. Eli jos tytöllä on teini-ikäisenä ollut läheinen suhde isään, hänen ei tarvitse hakea miespuolista huomiota kodin ulkopuolelta.
Syy-seuraussuhde vaikuttaa hieman hakemalla haetulta, eikä ole ihme, että tutkimustulokset ovat aiheuttaneet polemiikkia.
Lastensa kanssa aikaa viettävät isät ovat onnellisempia
Monet äidit yrittävät löytää sopivaa tasapainoa perhe- ja työelämän välille: Töissä podetaan huonoa omaatuntoa, kun ei ole kotona lasten kanssa, ja kotona takaraivossa kolkuttaa omasta mielestä laiminlyödyt työtehtävät. Isillä kultaisen keskitien löytäminen on tutkimusten mukaan helpompaa.
Ne isät, jotka viettävät paljon aikaa lastensa kanssa, ovat kokonaisuudessaan tyytyväisempiä elämäänsä. Töissä sujuu silloin paremmin, työnteko on mielekkäämpää ja tehokkaampaa, ja kotona on vähemmän konflikteja puolison kanssa. Mutta potevat isätkin silti huonoa omaatuntoa, jos lähtevät lastensa luota lyhyeksikin aikaa. Töihin meno ei miehiä kuitenkaan kaiherra, vaan isät tuntevat syyllisyyttä niin sanotusta omasta ajasta, esimerkiksi kuntoilusta.
Oli kyse sitten yhteiskunnan asettamista normeista ja vanhanaikaisista sukupuolirooleista, niin jotenkin miehet ovat onnistuneet löytämään täydellisen tasapainon perheen ja uran välille. Kunhan isät siis vain viettävät arjessa tarpeeksi aikaa lasten kanssa.
Tämän isyyden anatomiasta kertovan listan perusteella vaikuttaa siis kokonaisuudessaan siltä, että sekä isien itsensä että heidän kumppaneidensa ja erityisesti lastensa elämänlaatu on huomattavasti parempaa, kunhan isät vain ovat aktiivisesti läsnä.
Lue myös:
Yhteiskunta
AK-47-rynnäkkökivääri koristaa Mosambikin lippua: 10 mielenkiintoista tarinaa lipuista – osa 2
Eri maiden liput ovat täynnä symboliikkaa ja mielenkiintoista historiaa, mutta niiden taustalla on myös erikoisia ja jopa hauskoja tarinoita.
Tällä listalla käydään siis läpi sitä, minkälaista symboliikkaa eri maiden lippuihin liittyy ja minkälaisia tarinoita niiden historia pitää sisällään. Tietenkin listalle on valikoitu vain sellaisia lippuja, joihin liittyy jotain erikoista, hauskaa, kummastuttavaa tai mielenkiintoista.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi mielenkiintoista tarinaa lipuista voit lukea tästä:
Tanskan lippu tippui taivaasta Tallinnaan: 10 mielenkiintoista tarinaa lipuista – osa 1
Mosambik ja kalashnikov
Mosambikin lippu pohjautuu itsenäisyyttä ajaneen ja sittemmin sissiliikkeestä puolueeksi kasvaneen FRELIMO-vapautusrintaman lippuun. Maa itsenäistyi Portugalista kesäkuussa vuonna 1975.
Lipun väreistä vihreä kuvaa Mosambikin luonnonvaroja, keltainen maan mineraaleja ja musta edustaa Afrikan mannerta. Valkoinen tarkoittaa rauhaa ja punainen kolmio veristä itsenäisyystaistelua.
Maailmassa on vain neljä kansallislippua, joissa on kuvattuna tuliase. Haitin, Bolivian ja Guatemalan lipuissa aseet ovat osa vaakunaa, mutta Mosambikin lipussa kalashnikov varastaa huomion.
AK-47-rynnäkkökivääri symboloi maanpuolustusta ja valppautta. Avoin kirja kuvaa koulutuksen tärkeyttä ja kuokka on merkki maanviljelyksestä. Viisisakarainen tähti on jäänne FRELIMO:n alkuperäisestä aatesuunnasta, marxilaisuudesta. Sittemmin sekä tähteä että kivääriä on esitetty poistettaviksi, mutta ainakin vielä ne ovat muistuttamassa maan lähihistoriasta.
Etiopia muiden mallina
Etiopian lipussa keskellä oleva tähti kuvaa maan kaikkien kansalaisuuksien yhtenäisyyttä ja sakaroiden välissä olevat säteet edustavat valoisaa tulevaisuutta.
Sininen ympyrä symboloi rauhaa ja keltainen raita toivoa, oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta. Vihreä raita on merkkinä luonnonvaroista sekä maaperän hedelmällisyydestä, ja punainen symboloi esi-isien uhrauksia itsenäisyyden puolesta.
Etiopia on yksi harvoista Afrikan maista, joka pystyi säilyttämään itsenäisyytensä silloin, kun koko muu manner oli eurooppalaisten siirtomaavaltojen hallinnassa. Sen takia maan lipusta tuli afrikkalaisen itsenäisyyden vertauskuva.
Panafrikkalaiset värit – vihreä, keltainen ja punainen (sekä yhdysvaltalaisen mustien vapautusliikkeen, UNIA:n, värit: vihreä, punainen ja musta) – nousivat symboloimaan kaikkien afrikkalaisten kansojen yhtenäisyyttä. Useat muut Afrikan maat ottivat Etiopian värit omiin lippuihinsa, ja väreistä tuli ylpeyden symboli niistä monille.
Irak ja Husseinin käsiala
Irakin lippu on nähnyt historian saatossa monenlaisia eri versioita. Kuvan lippukaan ei ole nykyisin käytössä oleva lippu.
Lipun värit ovat perujaan ensimmäisen maailman sodan aikaisesta arabien kansannoususta. Vuonna 1916 alkaneessa Lähi-idän selkkauksessa arabimaat kapinoivat Iso-Britannian ja Ranskan avulla suurta osaa alueesta hallinnutta Osmanien valtakuntaa vastaan. Kapinallisten tavoitteena oli luoda yhteinäinen kansallisvaltio, jonka tunnuksena toimi musta-vihreä-valko-punainen-lippu. Värit symboloivat mainitussa järjestyksessä taistelua, vihreitä niittyjä, motiivien ja tekojen puhtautta, ja valmiutta uhrautumiseen.
Irak, kuten monet muutkin arabimaat, otti kyseiset värit lippuunsa ja lähes nykyisen ulkonäkönsä se sai vuonna 1963, kun lippuun lisättiin kolme tähteä. Maa oli valmistautunut yhdistymään Egyptin ja Syyrian kanssa. Ei onnistunut sekään.
Vuonna 1991 lippua muutettiin taas. Tähtien merkitys vaihdettiin tarkoittamaan valtaan nousseen Baath-puolueen kolmea periaatetta: Wahda, Hurriyah, Ishtirakiyah (suom. Ykseys, Vapaus, Sosialismi), ja silloisen presidentin Saddam Husseinin käskystä tähtien väliin lisättiin arabiankielinen lause Allahu akbar, Jumala on suurin.
Tarinan mukaan lause on painettu lippuihin Husseinin omalla käsialalla (ylläolevassa kuvassa). Sen oli tarkoitus kuvata irakilaisten islamistista vakaumusta, kun Yhdysvaltojen johtama monikansallinen liittouma hyökkäsi maata vastaan aloittaen Persianlahden sodan. Irak oli miehittänyt Kuwaitin eikä se hyväksynyt muiden sekaantumista.
Kun Hussein seuraavan Irakin sodan aikana joulukuussa 2003 saatiin kiinni ja myöhemmin teloitettiin, oli lippua muutettava taas.
Irakin väliaikaishallitus järjesti suunnittelukilpailun täysin uudesta lipusta, mutta ehdotukset herättivät voimakasta vastustusta ja kompromissiratkaisuna päädyttiin vaihtamaan entisen presidentin käsiala toisenlaiseen kirjoitustyyliin. Viimeisin muutos on vuodelta 2008, kun Husseinin puoluetta symboloineet tähdet otettiin lipusta kokonaan pois.
Nepal täysin omilla linjoillaan
Nepalin lippu on maailman valtioiden lipuista ainoa, joka ei ole nelikulmio. Suurin osa maiden lipuista on muodoltaan suorakulmioita, mutta mukaan mahtuu myös kaksi neliötä: Sveitsi ja Vatikaanivaltio. Ja sitten on Nepalin raikkaasti muista erottuva lippu, joka on muodostettu yhdistämällä kaksi ikivanhaa viiriä.
Nuo viirit kuuluivat Nepalia reilun sadan vuoden ajan vuoteen 1951 saakka hallinneen Rana-dynastian kahdelle sukuhaaralle. Kilpailevien sukuhaarojen viireistä toisessa oli kuunsirppi ja toisessa 12-sakarainen aurinko. Kummassakin oli myös ihmisen kasvot, jotka kuitenkin jätettiin pois lipun modernista versiosta. Nykyinen lippu otettiin käyttöön vuoden 1962 perustuslakimuutoksen myötä.
Lipun punainen väri kuvastaa Nepalin kansalliskukkaa alppiruusua sekä nepalilaisten urheutta. Reunuksen sininen on rauhan symboli. Valkoiset kuviot on siis omaksuttu perinteisistä viireistä ja dynastian tunnuksista, mutta ne kuvastavat myös toivoa siitä, että Nepal elää yhtä kauan kuin kuu ja aurinko.
Sekoilut lippujen kanssa
Australian ja Uuden-Seelannin liput ovat kieltämättä hyvin saman näköiset, ne on helppo sekoittaa. Australian lipussa on suuri tähti Union Jackin alla ja viisi pienempää, valkoista tähteä kuvaamassa eteläisen pallonpuoliskon yötaivaalla näkyvää Etelän ristiä. Uuden-Seelannin lipussa (kuva) Etelän ristissä on tähtikuvion neljä tähteä, jotka ovat kaiken lisäksi punaisia.
No, mutta kerrankos sitä sattuu virheitä. Vuonna 1984, kun Australian silloinen pääministeri Bob Hawke, meni valtiovierailulle Kanadaan, otettiin hänet vastaan Uuden-Seelannin lipun kanssa. Auts!
Toinen hupaisa esimerkki sekoilusta ei perustu lippujen, vaan maiden nimien, samankaltaisuuteen. Kun musiikkipalvelu Spotify listautui New Yorkin pörssiin huhtikuussa 2018, haluttiin yhtiön ruotsalaisia juuria kunnioittaa nostamalla maan lippu liehumaan pörssin seinälle. Hieno ajatus, mutta mönkään meni, sillä Ruotsin (engl. Sweden) sinikeltaisen lipun sijaan salkoa koristi Sveitsin (engl. Switzerland) punavalkoinen lippu. Virhe onneksi huomattiin nopeasti, ja oikea lippu saatiin vaihdettua paikalle.
Ilmeisesti näiden kahden maan sekoittuminen on hyvin normaalia, koska useissa kielissä maiden nimet ovat samankaltaiset.
Lue myös:
Kuka olisi voinut arvata, että eri maiden liput voivat olla niin mielenkiintoisia. Onhan sille oma tieteenalansakin, veksillologia!
Tällä listalla käydään läpi sitä, minkälaista symboliikkaa eri maiden lippuihin liittyy ja minkälaisia tarinoita niiden historia pitää sisällään. Tietenkin listalle on valikoitu vain sellaisia lippuja, joihin liittyy jotain erikoista, hauskaa, kummastuttavaa tai mielenkiintoista.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi mielenkiintoista tarinaa lipuista ovat luvassa huomenna.
Tanska ja jumalallinen lähetys
Tanskan lippu on nimeltään Dannebrog, ja se on maailman vanhin käytössä oleva kansallislippu. Se on toiminut esikuvana kaikille pohjoismaisille ristilipuille. Vuonna 2019 Tanskan lippu juhli 800-vuotispäiväänsä.
Tanskan kuningas Valdemar II eli Valdemar Valloittaja oli saanut 1190-luvun lopulla itseltään paavilta pyynnön lähteä ristiretkelle Liivinmaalle, joka tuolloin käsitti eteläisen Viron ja pohjoisen Latvian alueet. Ensimmäiset sotaretket eivät olleet tuloksekkaita, joten kuningas päätti lähteä matkaan itse.
Virolaisheimoilla oli Lyndanise-niminen tukikohta nykyisen Tallinnan alueella, ja sinne Valdemar seilasi keväällä 1219. Tanskan joukot olivat jääneet alakynteen taisteluissa virolaisheimoja vastaan, mutta juuri kun he olivat perääntymässä kesäkuun 15. päivänä, tippui taivaalta tarinan mukaan punainen lippu, jossa oli valkoinen risti. Jumalallisesta tsemppauksesta voimaantuneina tanskalaiset voittivat taistelun ja valtasivat Lyndanisen linnoituksen. Voitto oli niin legendaarinen, että lipusta tuli Tanskan kansallissymboli.
Lippu putosi Tallinnan vanhaan kaupunkiin, sille paikalle, jossa nykyään on Tanskan kuninkaan puisto. Tallinna on saanut myös nimensä Tanskan vallan ajalta: Taani linn eli tanskalainen kaupunki tai linna on muuntunut nykyiseen Tallinn-muotoon.
Vielä yksi ”hauska” fakta: Tanskassa on kiellettyä häpäistä muiden maiden lippuja ja kansallissymboleita, mutta oman Dannebrogin saa kyllä sytyttää tuleen. Tämän omaperäinen laki suojelee tanskalaisia uhkauksilta, joita voisi seurata muiden lippujen polttamisesta.
Kolmen kuningaskunnan Union Jack
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu, Union Jack, on varmasti yksi maailman parhaiten tunnettuja lippuja. Se on myös neljän muun kansainyhteisön maan lipussa: Australian, Uuden-Seelannin, Fijin ja Tuvalun.
Miksi Union Jack sitten on sellainen kuin se on?
Vastauksen saa, kun lipun kolme ristikuviota erottaa toisistaan. Englannin punavalkoinen ristilippu ja Skotlannin sinipohjainen, valkoisella vinoristillä varustettu, lippu muodostivat aikoinaan Ison-Britannian lipun.
Se kuitenkin poistettiin käytöstä vuonna 1801, kun Irlannin kuningaskunta liitettiin unioniin ja Yhdistynyt kuningaskunta syntyi. Tuolloin lippuun lisättiin Irlannin saaren lippu; valkoisella pohjalla oleva punainen vinoristi.
Näin Englannin Pyhän Yrjön risti, Skotlannin Pyhän Andreaan vinoristi ja Irlannin Pyhän Patrickin vinoristi muodostivat nykyisen Union Jackin.
Vaikka Irlanti itsenäistyi vuonna 1922, jätettiin Pyhän Patrickin risti lippuun kuvaamaan Yhdistyneeseen kuningaskuntaan jäänyttä Pohjois-Irlantia.
Monet ovat kaivanneet lippuun myös Walesin edustusta, ja ehdottaneet jopa lohikäärmettä ristien keskelle. Syy Walesin uupumiseen on se, että maa oli jo ennen Skotlannin ja Englannin unionia liitetty jälkimmäisen ruhtinaskunnaksi.
Filippiinien kääntölippu
Juuri ennen 1900-luvulle astumista Filippiinit kävi voitokkaan itsenäistymissodan siirtomaavalta Espanjaa vastaan, ja tasavallan lippukin oli jo valmiiksi suunniteltu.
Ensimmäisessä versiossa oli vapautusliike Katipunan nimestä (Kataastaasan Kagalang-galang Na Katipunan ng mga Anak ng Bayan) tehty lyhenne KKK punaisella pohjalla. Onneksi sitä ei valittu tasavallan symboliksi, vaan käyttöön otettiin pääpiirtein sellainen lippu, joka Filippiineillä nykyäänkin on.
Valitettavasti Yhdysvallat aloitti sodan tuoretta valtiota vastaan saman tien, eikä lippua saanut pitkään aikaan käyttää. Toisen maailmansodan aikana Filippiinit oli Japanin miehittämä, kunnes se vihdoin vuonna 1946 sai itsenäisyyden ja luvan nostaa oma lippunsa salkoon.
Lipussa aurinko on merkki vapaudesta ja sen kahdeksan sädettä edustavat kahdeksaa Espanjaa vastaan taistellutta provinssia. Lipun kolme tähteä kuvaavat Filippiinien kolmea isoa saariryhmää: Luzonia, Visayasia ja Mindanaota.
Väreistä valkoinen edustaa toivoa yhdenvertaisuudesta ja sininen tarkoittaa rauhaa, totuutta ja oikeudenmukaisuutta. Punainen raita, joka on lipussa alimpana, symboloi isänmaallisuutta ja urhoollisuutta.
Useilla mailla on omat sotalippunsa, esimerkiksi Suomen sotalippu on kolmikielekkeinen valtiolippu, jossa on Suomen vaakuna ristin keskellä. Jos, ja menneisyydessä kun, Filippiinit on sotatilassa, käytetään lippua toisin päin, jolloin punainen raita on symboloimiensa arvojen kanssa päällimmäisenä.
Kosovo ja suunnittelukilpailu
Kosovon lippu on yksi tuoreimpia kansallislippuja, sillä maalla ei ollut koskaan aiemmin, ennen vuoden 2008 itsenäistymistään, ollut lippua.
Osana Jugoslaviaa ja sittemmin Serbiaa ollut Kosovo oli halunnut itsenäistymistä jo pitkään, ja vastakkainasettelu eskaloitui 1990-luvun puolivälissä Kosovon vapautusarmeijan, KLA:n, aloittaman sissisodan myötä, joka laajeni lopulta Kosovon sodaksi. Presidentti Martti Ahtisaari toimi kriisin sovittelijana vuonna 1999, ja Kosovo otettiin YK:n hallinnon alle. Levottomuudet kuitenkin jatkuivat verisinä, mutta helmikuussa 2008, jälleen Ahtisaaren johtamien vuosia kestäneiden neuvottelujen jälkeen, Kosovo julistautui itsenäiseksi.
Kesäkuussa 2007, siis ennen itsenäistymistä, järjestettiin virallinen suunnittelukilpailu, jonka tarkoituksena oli löytää maalle lippu. Ehdotuksia tuli Etelä-Afrikasta ja Australiasta asti, ja jopa seitsemän luonnosta lähetettiin Serbiasta. Monissa ehdotelmissa mukailtiin Albanian punaista lippua, jossa on musta kaksipäinen kotka, koska yli 90 % maan asukkaista on albaaneja.
Voittajaksi valittiin hieman yllättäen EU:n lipusta inspiraationsa saanut Mentor Shalan ja Besnik Nulin suunnitelma – pienellä muutoksella. Albaanimiesten luonnoksessa yksi maan kansalaisuuksia kuvaavista tähdistä oli muita selvästi suurempi, mutta yhdenvertaisuuden korostamiseksi lopulliseen versioon tehtiin kaikista tähdistä saman kokoisia.
Pohjois- ja Etelä-Korean oikea sota ja naurettava sota
Pohjois- ja Etelä-Korean välinen raja on yksi maailman tarkimmin vartioiduista. Maiden välit ovat olleet tulenarat 1950-luvulla käydystä sodasta lähtien, eikä vaarallisilta läheltä piti -tilanteiltakaan olla vältytty.
Ennen aselevon kirjoittamista (rauhansopimusta näiden maiden välillä ei edelleenkään ole) käytiin Pohjois-Korean edustajien ja Etelä-Koreaa edustaneen YK:n delegaatin välillä alustavia neuvotteluita, jotka eivät kuitenkaan alkaneet ruusuisesti. Neuvotteluja varten maiden rajalle oli pystytetty ns. tulitaukotelttoja, joihin pohjoiskorealaiset hiippailivat ennen ensimmäistä tapaamista ja sahasivat vastapuolen tuolien jalat lyhyemmiksi. Seuraavana päivänä YK:n edustajat huomasivat istuvansa paljon toisia alempana, ja nolattuina lähtivät saman tien pois.
Uuteen neuvotteluyritykseen YK:n miehet toivat Etelä-Korean lipun, joka vuorostaan johti vastapuolen kasvojen menettämiseen ja häpeälliseen poistumiseen. Ja siitä se oravanpyörä alkoi: seuraavassa tapaamisessa pohjoiskorealaisilla oli mukana oma lippunsa, mutta suurempana kuin eteläkorealaisten.
Tätä jatkui niin kauan, että neuvottelut täytyi keskeyttää, koska toinen toistaan suuremmat liput eivät enää mahtuneet telttoihin. Aselevon sijaan ruvettiin neuvottelemaan lipuista. Kun lippu-gate oli saatu ratkaistua (Pohjois-Korean lippu on leveämpi, mutta Etelä-Korean lippu on korkeampi) alkoi kaupungeissa rajan molemmin puolin eeppinen lipputankotaistelu.
Kumpiko pystyttää korkeamman lipputangon?
Etelä-Korea oli 1980-luvulla pystyttänyt Daeseong-dongin kylään lähes satametrisen tangon, jossa liehui 130-kiloinen lippu. Pohjois-Korea vei ”voiton” ja vastasi pystyttämällä vastapäiseen Kijong-dongin kylään 160 metriä korkean lipputangon, johon nostettiin 270 kiloa painava lippu. Se oli silloin, ja seuraavan muutaman vuosikymmenen ajan, maailman korkein lipputanko.
Lue myös:
Syyttömänä tuomittujen tarinat ovat jäätävää luettavaa. Rikoksiin syyllistyneet on saatava telkien taakse, mutta aina silloin tällöin käy niin, niin ihmisiä tuomitaan viattomina vankilaan tai jopa kuolemaan.
Onneksi on järjestöjä, kuten Innocence Project, jotka ajavat väärin tuomittujen asioita ja yrittävät saada todistusaineistoa uudelleen tutkittavaksi. Monestihan kyse on siitä, että vuosikymmeniä sitten ei ole ollut vielä välineitä, joilla tutkia esimerkiksi äärimmäisen pieniä DNA-määriä.
Nyt siihen pystytään ja viattomien vapautus vankilasta on karmaisevaa katsottavaa. Tietysti on hienoa, että he vapautuvat, mutta voiko elämä olla vuosien vankeuden jälkeen enää samanlaista kuin ennen?
Innocence Projectin tutkijoiden mukaan jopa 5 % Yhdysvaltojen vankiloiden vangeista on syyttömiä. Se on hurja määrä; kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka eivät ole tehneet rikosta, josta heidät on tuomittu. Ja ongelma ei ole vain rapakon takana; meillä Suomessakin näitä tulee silloin tällöin esiin.
Tässä siis 10 syyttömänä tuomittua, jotka myöhempien todisteiden nojalla pääsivät vankilatuomioistaan vapaaksi. Jotkut heistä vapautuivat melkoisen korvauksen kanssa, vaikka kaikki varmasti antaisivat miljoonansa pois, jos saisivat sillä kokonaan pyyhittyä pois tuomionsa ja vankila-aikansa.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi syyttömänä tuomitun tarinaa voit käydä lukemassa tästä:
10 syyttömänä tuomittua, jotka istuivat vuosikausia viattomina vankilassa – osa 1
Anthony Porter
Elokuun 15. päivänä vuonna 1982 Chicagon esikaupunkialueella ammuskeltiin. Uhrit olivat 19-vuotias Marilyn Greene ja 18-vuotias Jerry Hillard. Poliisi haastatteli lähistöllä uimassa ollutta William Tayloria, joka kielsi ensin nähneensä mitään, mutta kertoi myöhemmin tunnistaneensa erään Anthony Porterin juoksemassa pakoon heti laukausten ampumisen jälkeen. Lähes vuorokauden kestäneiden kuulustelujen lopulla Taylor myönsi, että oli nähnyt Porterin ampuvan uhrit.
Toisen uhrin, Marilyn Greenen, äiti oli varma, että tappaja olisi Alstory Simon, jonka kanssa Jerry Hillard oli käynyt huumekauppaa. Sekä Simonia että tämän tyttöystävää kuulusteltiin pikaisesti, minkä jälkeen he muuttivat toiseen osavaltioon.
Anthony Porter oli kuullut, että hänet oli liitetty kaksoismurhaan, joten hän meni poliisilaitokselle selvittämään asiaa. Vaikka hän kuinka todisti syyttömyyttään eikä poliisilla ollut minkäänlaisia todisteita, pidätettiin Porter syytettynä kahdesta murhasta, aseellisesta ryöstöstä ja laittoman aseen käytöstä.
Porterille määrättiin oikeuteen surkea asianajaja, joka nukahteli istunnoissa eikä esittänyt mitään todistusaineistoa. Porter tuomittiin kuolemaan William Taylorin todistuksen perusteella.
Vuonna 1998 Porter oli jo 50 tunnin päässä teloituksesta, mutta yllättävässä juonenkäänteessä Northwesternin yliopiston journalismin professori ja opiskelijat olivat yhdessä yksityisetsivän kanssa saaneet lykkäystä toimeenpanolle.
Opiskelijoiden tutkinnassa William Taylor myönsi poliisin painostaneen häntä nimeämään Porterin syylliseksi. Yllättäen myös Alstory Simon tunnusti murhat. Salapoliisityön seurauksena Porter vapautui istuttuaan 16 vuotta syyttömänä.
Clarence Elkins
Kesäkuun 7. päivänä vuonna 1998 tapahtui Barbertonin kaupungissa, Yhdysvaltojen Ohion osavaltiossa, kauheita. 58-vuotias isoäiti Judith Johnson hakattiin, raiskattiin ja tapettiin. Kohtalo oli lähes sama hänen kuusivuotiaalle lapsenlapselleen, paitsi että sisukas Brooke Sutton selvisi hengissä.
Tunteja myöhemmin Sutton tuli tajuihinsa ja käveli naapuriin. Poliisien tultua paikalle hän kertoi, että tappaja ”näytti Clarence-sedältä”. Clarence-sedällä hän tarkoitti äitinsä siskon aviomiestä Clarence Elkinsiä.
Tutkimuksissa Johnsonin ruumiista löydettiin hiuksia, jotka sen ajan puutteellisella DNA-testauksella eivät vaikuttaneet kuuluvan Elkinsille. Lisäksi miehellä oli surmayölle alibi eikä häntä vastaan ollut muita todisteita kuin 6-vuotiaan arvio yhdennäköisyydestä. Oikeudessa Sutton todisti tappajan olleen setänsä.
Elkins tuomittiin elinkautiseen vankeuteen anoppinsa murhasta, murhan yrityksestä ja raiskauksesta.
Vuonna 2002 Sutton muutti lausuntoaan, ja hieman tuon jälkeen Elkins vaati DNA-testausta. Sitä ei kuitenkaan hyväksytty; perusteluna oli se, että tulokset eivät todistaisi hänen viattomuuttaan. Mies ei kuitenkaan luovuttanut, vaan sai kasaan oman rahoituksen, jolla tutkimus pystyttiin suorittamaan Innocence Project -järjestön avustuksella.
Sekä Johnsonin ruumiista että Suttonin alusvaatteista kerätyistä näytteistä saatiin eristettyä miehen DNA:ta. Se ei kuulunut Elkinsille. Uutta oikeudenkäyntiä ei edelleenkään myönnetty.
Vuonna 2005 Elkinsin vaimon kanssa vuosia työskennellyt yksityisetsivä tuli siihen lopputulokseen, että Elkinsin kanssa samassa vankilassa ollut Earl Mann olisi mahdollinen tappaja. Elkins sai napattua talteen Mannin heittämän tupakantumpin ja lähetti sen testattavaksi. Kuin suoraan elokuvista!
DNA sopi yhteen uhreista otettujen näytteiden kanssa, Mann tuomittiin murhasta ja Clarence Elkins vapautui reilun kuuden vuoden vankeuden jälkeen. Hän sai 6,5 miljoonan euron korvauksen.
Glenn Ford
Vuonna 2014 Glenn Ford oli viettänyt lähes 30 vuotta, melkein puolet elämästään, vankilassa odottamassa kuolemantuomionsa toimeenpanoa.
Ford työskenteli marraskuussa 1983 kultaseppä Isadore Newmanin apuna pitäen tämän pihaa kunnossa. Eräänä iltana Newman löytyi ammuttuna liikkeestään, ja Ford oli jo muutaman päivän kuluttua syytettynä, kahden muun miehen kanssa, murhasta ja aseellisesta ryöstöstä.
Vähävaraiselle Fordille nimettiin osavaltion puolesta kaksi puolustusasianajajaa, joilla ei kummallakaan ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta henkirikoksista. Shreveportissa, Louisianassa, jossa vähintään puolet kaupungin asukkaista oli tummaihoisia, määrättiin Fordin oikeuskäsittelyyn valkoihoinen tuomari ja täysin valkoihoinen valamiehistö. Ampumiselle ei ollut silminnäkijöitä, murha-asetta ei koskaan löytynyt, mutta Fordia vastaan oli todistajanlausunto, joka toki tuli yhden syytettynä olleen miehen tyttöystävältä.
Lisäksi kuolemansyyntutkijan mukaan kuolettavan laukauksen oli ampunut vasenkätinen ihminen.
Ford oli vasenkätinen, joten hänet tuomittiin kuolemaan ilman kunnon todisteita. Syytteet kahta muuta, veljeksiä Jake ja Henry Robinsonia, vastaan hylättiin.
Uudelle vuosituhannelle tultaessa Ford oli valittanut tuomiostaan useita kertoja, mutta vasta Innocence Project -järjestön tultua apuun alkoi tapahtua. Selvisi myös, että täysin toisen rikostutkinnan yhteydessä oli saatu todistajanlausunto siitä, että Jake Robinson on sanonut ampuneensa Newmanin, eikä Fordilla ollut asiaan osaa eikä arpaa.
Vuonna 2014 vankilasta vapauduttuaan Fordille annettiin pankkikortti tilille, jolla oli vajaa 20 euroa rahaa. Mitään korvauksia Ford ei saanut, koska oikeudessa hänen uskottiin edelleen olevan osallisena surmatyöhön. Alkuperäisen jutun syyttäjä A.M. Stroud III pyysi julkisesti Fordilta anteeksi vuosikymmenien takaista hutiloitua tutkintaa ja virheellistä syytöstä, ja kutsui osavaltion päätöstä korvausasiassa häpeälliseksi. Ford menehtyi syöpään vain vuosi vapautumisensa jälkeen.
Cathy Woods
Cathy Woods on Yhdysvaltain historiassa pisimpään vankilassa ollut nainen, joka on syyttömänä tuomittu.
Vuonna 1979 mielenterveysongelmien vuoksi sairaalahoidossa ollut Cathy Woods oli kertonut eräälle hoitajalla tappaneensa nevadalaisessa Renon kaupungissa tytön nimeltä Michelle.
Poliisit saapuivat kuulustelemaan Woodsia, koska Renossa oli kolme vuotta aiemmin löydetty 19-vuotias Michelle Mitchell kädet sidottuna ja kurkku auki viillettynä, eikä tekijää oltu ikinä saatu kiinni. Vaikka useampi silminnäkijä kertoi nähneensä oudosti käyttäytyvän miehen surmapaikan läheisyydessä.
Woods, jolla oli jo 12-vuotiaana diagnosoitu skitsofrenia, ei osannut kertoa murhasta muuta kuin sen, mitä mediassa oli paljastettu, eikä hän pystynyt sanomaan, mistä voisi löytyä puuttuvia todisteita. Woods sanoi myös työskentelevänsä FBI:lle ja väitti äitinsä yrittävän myrkyttää hänet. Mutta koska Woods tunnusti tappaneensa Mitchellin ja hän oli vuonna 1976 asunut Renossa, oli homma poliisille, syyttäjille ja valamiehille päivänselvä. Woods tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.
Vuonna 2013 lähes luku- ja kirjoitustaidoton Woods otti sellikaverinsa avulla yhteyttä Innocence Project -järjestöön pyytäen DNA-tutkimuksia todistusaineistosta. Tutkinnassa selvisi, että Mitchellin ruumiin vieressä olleesta tupakantumpista löytyi tuntemattoman miehen DNA:ta, mutta mikään löydöksissä ei viitannut Woodsiin.
Meni vielä vuosi, kunnes FBI:n tietokannoissa putkahti eteen yhteensopivuus raiskauksista ja murhan yrityksistä vangitun Rodney Halbowerin DNA:han. Woods vapautettiin 35 vuoden syyttömänä istumisen jälkeen, kun paljastui, että Halbower voitiin DNA:n avulla yhdistää kolmeen muuhunkin murhaan.
Vuonna 2019 Woods sai 2,7 miljoonan euron korvauksen hänet tuominneelta Washoen piirikunnalta. Saman verran korvauksia hän sai myös Nevadan osavaltiolta sekä kolmannen samansuuruisen korvauksen Renon kaupungilta.
Miljoonistaan nainen ei kuitenkaan ehtinyt kauaa nauttia, sillä hän kuoli rauhallisesti kotonaan kesällä 2021. Vankilassa vietetyt vuosikymmenet olivat tuoneet monenlaisia vakavia terveysongelmia.
Vahingonkorvauskäsittelyissä asianajajana toimineen Elizabeth Wangin mukaan Woods ei ollut koskaan katkera kohtalostaan. Aika moni muu varmasti olisi ollut.
Steven Avery
Steven Avery tuomittiin vuonna 1985 vankilaan Penny Beerntsenin raiskauksesta ja murhan yrityksestä Manitowocin piirikunnassa Wisconsinissa. Beerntsen tunnisti Averyn ensin valokuvasta ja myöhemmin myös rivistä miehiä.
Averylla oli pitävä alibi pahoinpitelyn ajalle: hän oli rikoshetkellä 60 kilometrin päässä olevassa kaupassa. Tästä huolimatta hänet tuomittiin 32 vuoden vankeusrangaistukseen. Tuomioistuimelle tehdyt valitukset eivät menneet läpi ja Averyn tulevaisuus näytti synkältä.
Vuonna 1995 toisessa vankilassa ollut henkilö kuitenkin tunnusti rikoksen ja kertoi Averyn olevan syyttömänä istumassa tuomiota. Averyn kiinni ottanut paikallinen sheriffi ei uskonut tunnustusta, vaan sanoi heillä jo olevan oikea mies kaltereiden takana.
Innocence Project teki raiskauksen todistusaineistolle vuonna 2005 DNA-testin, joka totesi kuin totesikin Averyn syyttömäksi. Syyllinen taas oli juuri se mies, Gregory Allen, joka oli seitsemän vuotta aiemmin jo tunnustanut rikoksen. Allen ja Avery olivat rikoksenteko aikaan hyvin samannäköisiä, eikä Avery ole ikinä syyttänyt uhria väärästä tunnustuksesta.
Avery pääsi vapaaksi, mutta huono julkisuus ja häpeä, jotka Manitowocin piirikunnan virkamiehille aiheutuivat virheellisestä syytöksestä ja tuomiosta, tulisivat vielä pilaamaan Steven Averyn ja hänen koko perheensä elämän.
Tunnet varmasti tämän täysin käsittämättömän tarinan, jolle ei vieläkään ole päätöstä näkyvissä. Ja jos et tiedä tapausta, niin nyt jätät kaiken muun tällä sekunnilla ja suuntaat Netflixiin katsomaan Making A Murderer -dokumenttisarjan. Lupaan, ettet tule pettymään!
Lue myös:
On pelottavaa lukea syyttömänä tuomittujen tarinoita. Miten pienet asiat vaikuttavatkaan siihen, että joku tuomitaan viattomana vankilaan tai jopa kuolemaan.
Onneksi on järjestöjä, kuten Innocence Project, jotka ajavat väärin tuomittujen asioita ja yrittävät saada todistusaineistoa uudelleen tutkittavaksi. Monestihan kyse on siitä, että vuosikymmeniä sitten ei ole ollut vielä välineitä, joilla tutkia esimerkiksi äärimmäisen pieniä DNA-määriä.
Nyt siihen pystytään ja viattomien vapautus vankilasta on karmaisevaa katsottavaa. Tietysti on hienoa, että he vapautuvat, mutta voiko elämä olla vuosien vankeuden jälkeen enää samanlaista kuin ennen?
Innocence Projectin tutkijoiden mukaan jopa 5 % Yhdysvaltojen vankiloiden vangeista on syyttömiä. Se on hurja määrä; kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka eivät ole tehneet rikosta, josta heidät on tuomittu. Ja ongelma ei ole vain rapakon takana; meillä Suomessakin näitä tulee silloin tällöin esiin.
Tässä siis 10 syyttömänä tuomittua, jotka myöhempien todisteiden nojalla pääsivät vankilatuomioistaan vapaaksi. Jotkut heistä melkoisen korvauksen kanssa, vaikka varmasti kaikki antaisivat miljoonansa pois, jos saisivat sillä kokonaan kumottua tuomionsa ja vankila-aikansa.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi syyttömänä tuomitun tarinaa voit lukea tästä:
10 syyttömänä tuomittua, jotka istuivat vuosikausia viattomina vankilassa – osa 2
Steven Truscott
Steven Truscott ja Lynne Harper olivat luokkatovereita kanadalaisessa Clintonin kaupungissa. Kesäkuun 9. päivän iltana vuonna 1959 Truscott oli kuljettanut 12-vuotiasta Harperia pyörällään, kunnes kaverukset olivat lähteneet eri suuntiin. Harper ei ikinä palannut kotiinsa ja kahden päivän päästä hänet löydettin raiskattuna ja kuristettuna läheisestä metsästä. Kesäkuun 13. päivänä 14-vuotiasta Truscottia vastaan nostettiin syyte.
Nuoresta iästään huolimatta Truscottia käsiteltiin oikeudessa aikuisena. Truscott vakuutti syyttömyyttään, ja kertoi jättäneensä Harperin isoon risteykseen, mutta kääntyneensä myöhemmin katsomaan taakseen. Hänen mukaansa Harper olisi mennyt sisään harmaaseen Chevrolet-merkkiseen autoon, jossa oli keltainen rekisterikilpi. Silminnäkijät todistivat nähneensä Truscottin sillalla ja muutamien minuuttien päästä erään koulun pihalla.
Syyttäjän mukaan Harperin mahalaukun sisällön perusteella hänen tiedettiin kuolleen noin kello 19, viidentoista minuutin ikkunan aikana, ja tuolloin hän oli ollut vielä Truscottin seurassa. Lisäksi Truscottin peniksessä oli haavoja, joiden pääteltiin tulleen raiskauksen seurauksena.
Valamiehistö julisti Truscottin syylliseksi ja suositteli armeliasta tuomiota. Syyskuun 30. päivänä vuonna 1959, silloisen rikoslain mukaan, murhasta kuului antaa kuolemantuomio, ja niin 14-vuotias Truscott määrättiin hirtettäväksi.
Kyllä, 1950-luvun Kanadassa kuolemaantuomittujen teloitus toteutettiin hirttämällä. Sittemmin kuolemanrangaistus on maassa kielletty.
Onneksi hirttotuomion saaneen Truscottin rangaistus muutettiin elinkautiseksi, josta mies pääsi ehdonalaiseen istuttuaan kymmenen vuotta. Hän vaihtoi nimensä, meni naimisiin ja perusti perheen.
2000-luvun alussa Innocence Canada rupesi käymään oikeusjutun todisteita uudelleen läpi, ja niistä voitiin varmuudella, osittain tieteen edistysaskelten vuoksi, päätellä Harperin kuolleen monta tuntia alkuperäistä arviota myöhemmin. Kuolemansyyntutkija oli kuitenkin tehnyt työssään myös mittavia virheitä.
Steven Truscott julistettiin syyttömäksi ja Ontarion provinssin syyttäjä pyysi väärää tuomiota anteeksi. Kymmenen vuoden vankeuden ja lähes 50 vuoden ajan tappajan ja raiskaajan leiman kanssa elänyt Truscott sai 4,4 miljoonan euron korvauksen oikeusmurhasta.
Andrew Evans
Kesäkuussa 1972 löytyi Willingtonin pikkukylässä, Englannissa, eräältä pellolta kuolleeksi hakattu 14-vuotias Judith Roberts. Tutkinta ei valtavasta panostuksesta huolimatta tuottanut tulosta, kunnes…
Andrew Evans, 17-vuotias sotilas, marssi poliisiasemalle ja kertoi nähneensä kuolleesta tytöstä unta. Tämä herätti epäilykset ja Evansia alettiin kuulustella. Kysyttäessä, oliko hän tappanut Robertsin, Evans sanoi ettei hän muistanut tehneensä sitä, mutta ei voinut olla varma, ja kertoi haluavansa nähdä tytön kuvan, jotta saisi asiaan selvyyden.
Kolmen päivän intensiivisten, ilman huoltajaa tai asianajajaa tehtyjen, kuulustelujen jälkeen Evansilta oli saatu kirjallinen tunnustus murhaan. Evans oli hieman ennemmin vapautettu armeijan palveluksesta terveysongelmien vuoksi ja hänelle oli määrätty lääkitys mielenterveysongelmiin.
Muita todisteita ei ollut, eivätkä Robertsin pyörästä löytyneet tuntemattomat sormenjäljet olleet Evansin. Myöhemmin Evans myös perui tunnustuksensa. Hän sanoi olleensa vahvasti lääkitty ja väitti kuulustelujen aikaan saaneensa ”muistin virkistämiseksi” Brevital-nimistä rauhoittavaa ainetta, jonka on todettu luovan vääriä muistikuvia.
Se ei enää auttanut, vaan hänet tuomittiin 25 vuoden vankeuteen.
Parin vuosikymmenen päästä Evans oli yhteydessä ihmisoikeusjärjestö Justiceen, jonka avulla hän sai tuomionsa vetoomustuomioistuimen arvioitavaksi. Se katsoi, että tunnustus ei ollut riittävä todistus syyllisyydestä, eikä osa Evansin murhasta kertomista asioista sopinut yhteen todisteiden kanssa. Lisäksi Evansin silloiset mielenterveysongelmat ja vahva lääkitys kumosivat tunnustuksen luotettavuuden. Niinpä 25 vuotta kaltereiden takana istunut Evans vapautettiin vuonna 1997.
Hän sai noin 1,1 miljoonan euron korvaukset neljännesvuosisadan vankeusajastaan. Rikostutkintaa ei koskaan avattu uudelleen, joten Judith Robertsin murhaajaa ei tulla milloinkaan samaan kiinni.
Michael Morton
Michael ja Christine Morton ja heidän kolme vuotias Eric-poikansa elivät amerikkalaista unelmaa Austinissa, Teksasissa. He olivat juhlineet Michaelin syntymäpäivää elokuun 12. päivänä vuonna 1986, ja aikaisin seuraavana aamuna Michael oli lähtenyt töihin. Hän oli jättänyt vaimolleen yöpöydälle viestin, jossa kertoi olleensa pettynyt, ettei Christine ollut suostunut seksiin edellisenä iltana. Kirje päättyi kuitenkin sanoihin ”Minä rakastan sinua”. Myöhemmin samana aamuna Christine löytyi sängystään kuolleeksi hakattuna.
Vaikka tuo viesti oli ainoa piirikunnan syyttäjä Ken Andersonin esittämä asia, jolla hän todisti miehen motiivin ja syyllisyyden vaimonsa murhaan, tuomittiin Michael elinkautiseen vankeuteen.
Andersonin hallussa oli runsaasti todistusaineistoa, jota hän ei koskaan, tuomarin määräyksestä huolimatta, tuonut oikeudessa esiin (johtuen siitä, että se olisi todennut Michael Mortonin syyttömäksi).
Talon läheisyydestä oli löytynyt verinen huivi. Paikalla ollut pieni Eric kertoi ”ettei isä ollut tuolloin kotona, ja että äidin tappaja oli hirviö”. Poika oli nähnyt surmatyön ja osasi kuvailla mitä oli tapahtunut. Naapurit kertoivat, että vihreä pakettiauto oli toistuvasti pysäköinyt Mortonin talon taakse ja tuntematon mies oli poistunut autosta läheiseen metsään. Christine Mortonin luottokorttia oli käytetty surman jälkeen toisessa kaupungissa.
Mutta puolustus, valamiehistö tai tuomari eivät koskaan saaneet tietää näitä edellä mainittuja seikkoja.
Vuonna 2011, lukuisten vetoomusten jälkeen, verinen huivi vihdoin testattiin ja siitä löytyi Christinen verta sekä aiemmista rikoksista tuomitun Mark Norwoodin DNA:ta. Näiden uusien DNA-todisteiden perusteella Norwood todettiin syylliseksi myös toiseen samankaltaiseen murhaan, joka oli tehty samaan aikaan, kun Michael Morton istui syyttömänä vankilassa.
Piirikunnan syyttäjä Anderson oli tuohon mennessä edennyt urallaan tuomariksi, mutta hänet tuomittiin todisteiden salaamisesta 10 päivän vankeuteen eikä hän saa enää koskaan harjoittaa lakia.
Ei ihan reilu tuomio verrattuna siihen, että syytön mies istui 25 vuotta.
Gary Gauger
Huhtikuisena aamuna vuonna 1994 Gary Gauger löysi vanhempansa Morris ja Ruth Gaugerin murhattuina kotifarmiltaan Illinoisissa. Heidän kurkkunsa oli viilletty auki. 40-vuotias poika soittaa poliisit paikalle, mutta joutuu saman tien itse epäillyksi.
Gaugeria kuulusteltiin yhtäjaksoisesti 18 tuntia, jonka aikana poliisit syöttivät hänelle valheellista tietoa. Gaugerille kerrottiin muun muassa, että hän ei ollut läpäissyt valheenpaljastuskoetta, ja että hänen huoneestaan oli löytynyt verisiä vaatteita ja murha-ase. Mikään ei pitänyt paikkaansa.
Hämmentynyt ja järkyttynyt Gauger tunnusti tappaneensa vanhempansa. Hän on myöhemmin kertonut olleensa niin uupunut kuulusteluiden aikana, ja poliisit olivat olleet niin vakuuttavia, että hän oli alkanut uskoa omaan syyllisyyteensä ja hetkelliseen mielenhäiriöön.
Gauger tuomittiin kuolemaan, mikä kuitenkin myöhemmin muutettiin elinkautiseksi. Pian tuomion jälkeen Gauger teki valituksen ja kertoi poliisien pyytäneen häntä esittämään keksityn skenaarion, jossa hän olisi tappanut vanhempansa. Tuosta kertomuksesta oli sitten tehty tunnustus. Osavaltion vetoomustuomioistuin totesi tunnustuksen olleen laittomasti hankittu ja tuomio purettiin. Gauger pääsi vapaaksi keväällä 1996.
Vuotta myöhemmin Outlaws-moottoripyöräkerhon tiloja salakuunneltiin liittyen aivan muihin rikoksiin, mutta nauhoilla kuultiin sattumalta Morris ja Ruth Gaugerin murhien tunnustus. Ja niin oikeat syylliset saatiin kiinni, kun Jamer Schneider ja Randall Miller tuomittiin rikoksista.
Cornelius Dupree
Dallasissa, Teksasissa, joutui nuori pariskunta marraskuussa 1979 aseellisen ryöstön uhriksi. Mies ja nainen pakotettiin aseella uhaten ajamaan autonsa syrjäiseen paikkaa. Mies jätettiin kyydistä aiemmin, mutta nainen joutui vielä kummankin hyökkääjän raiskaamaksi.
Viikko tapauksen jälkeen poliisi pysäytti Cornelius Dupreen ja Anthony Massingillin läheltä rikospaikkaa, ja koska he muistuttivat uhrien kuvausta kahdesta tummaihoisesta miehestä, vietiin heidät kuulusteltaviksi. Naisuhri tunnisti Dupreen ja Massingillin kuvien perusteella, mutta mies ei.
Naiselle tehdyn raiskaustutkimuksen tuloksista ei vielä tuolloin pystytty päättelemään mitään muuta kuin se, että siemennestettä oli löytynyt. Oikeudessa kumpikin uhri sekoili syytettyjen miesten tunnistamisen kanssa, ja Dupreen puolustus tukeutuikin vahvasti etnisen syntyperän aiheuttamaan väärintunnistukseen. (Vauvoilla ei muuten tuota ongelmaa ei ole, voit lukea lisää tästä.) Valamiehistö teki kuitenkin päätöksensä perustuen naisuhrin alkuperäiseen todistukseen ja kuvien tunnistukseen.
Dupree tuomittiin törkeästä ryöstöstä 75 vuodeksi vankeuteen. Raiskaussyytteestä luovuttiin, koska se ei olisi pidentänyt tuomiota ja olisi tullut osavaltiolle tarpeettoman kalliiksi.
Dupree ei koskaan päässyt ehdonalaiseen, koska hänen olisi pitänyt myöntää syyllisyytensä ja kirjautua seksuaalirikolliseksi. Niihin hän ei syyttömänä miehenä suostunut. Vuosituhannen vaihteessa Innocence Project -järjestö vaati syyttäjää tutkimaan todisteet uudelleen mahdollisen DNA:n takia.
Tutkimuksissa leikatuista häpykarvoista löydettiin tarpeeksi miehen sukusoluja, joista saatiin luotua kahden eri henkilön profiilit. Kumpikaan ei sopinut Dupree’en, ja koska ryöstön ja raiskauksen oli katsottu tapahtuneen samassa yhteydessä, todettiin hänet kaikkeen syyttömäksi.
Dupree meni naimisiin pitkäaikaisen tyttöystävänsä vuonna 2010 vapautumistaan seuraavana päivänä. Hän sai 2,2 miljoonan euron korvauksen 31 vuoden takaisesta oikeusmurhasta.
Lue myös:
-
Tiede1 viikko sittenViagra kehitettiin rasitusrintakivun hoitoon, mutta lääke sai veren virtaamaan muualla: 10 keksintöä, jotka olivat täysiä vahinkoja – osa 1
-
Tiede6 päivää sitten
Munkkien viinitynnyreissä kupli liikaa, mutta yllättäen ihmiset ihastuivat poreilevaan samppanjaan: 10 keksintöä, jotka olivat täysiä vahinkoja – osa 2
-
Yleistieto4 päivää sitten
Joulukuun lapset ovat harvinaisia ja todellisia joulun ihmeitä – Viihdettä ja faktoja joulukuusta!
-
Yleistieto2 päivää sitten
Miten hampaiden puudutusaine toimii? Hiusten värillä saattaa olla merkitystä vaikutukseen!
