Yhteiskunta
Naissarjamurhaajat – tässä ovat kaikkien aikojen 10 pahinta
Kun mietitään, ketkä ovat historian pahimmat naissarjamurhaajat, on listalle valitettavasti tunkua. Joskus ajateltiin, että nainen ja sarjamurhaaja eivät sovi samaan lauseeseen, mutta nämä naiset toden totta osoittavat se vääräksi.
Minkälainen sitten on rikostutkijoiden luoma naissarjamurhaajan profiili?
Työskentelee tai esittää olevansa hoiva-alalla. Uhrit ovat tuttuja; usein ystäviä tai perheenjäseniä. Murhan yleisin tekotapa on myrkyttäminen. Motiivi on taloudellinen hyötyminen. Uhrit ovat murhaajaan verrattuna puolustuskyvyttömiä: vanhuksia, lapsia tai sairaita.
Tietenkään maailma ei ole näin yksinkertainen, mutta nyt kun alat lukea listaa, niin voit mielessäsi ruksia näitä ominaisuuksia, jos niitä vastaan tulee.
Tässä siis Listafriikki.comin näkemys siitä, ketkä ovat kautta aikojen pahimmat naissarjamurhaajat.
Amelia Dyer (1837-1896)
Amelia Dyer, koulutukseltaan sairaanhoitaja ja kätilö, teki viktoriaanisessa Englannissa hyvin tuottoisaa bisnestä kasvattivanhempana adoptoimalla maksua vastaan lapsia, joista vanhemmat eivät kyenneet huolehtimaan. Hän lupasi lapsille turvallisen ja rakastavan kodin; totuus oli jotain aivan muuta.
Aluksi Dyer jätti lapset hoitamatta ja antoi heidän kuolla nälkään, mutta myöhemmin hän muun muassa kuristi uhrinsa teipillä. Dyer tuomittiin kertaalleen (mutta vain heitteillejätöstä), kun eräs lääkäri alkoi ihmettelemään hänen huostassaan menehtyvien lasten määrää. Mutta kuuden kuukauden pakkotyö sai Dyerin vain suunnittelemaan tekonsa paremmin; hän muutti tiheästi paikasta toiseen, käytti useita peitenimiä ja alkoi hankkiutumaan itse eroon uhriensa ruumiista heittämällä ne jokeen.
Dyerin jäljille päästiin, kun Thames-joesta löytyi paketti, josta paljastui lapsen ruumis. Pakkausmateriaaleissa oli nähtävissä Dyerin silloin käyttämä valenimi, Rouva Thomas, ja entinen osoite. Lopulta uhreja löytyi joesta useita, mutta rikosten laajuus on jäänyt arvailujen varaan. Koska Amelia Dyer ehti toimia kasvattivanhempana 30 vuotta, on uhreja tämän aikajanan ja silminnäkijätodistusten perusteella arvioitu olevan 200-400.
Hänet tuomittiin hirtettäväksi, josta raportoitiin sen ajan lehdissä lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Kun otettiin huomioon hänen painonsa ja ruumiinrakenteensa, tiedossa oli lyhyt pudotus. Se oli todistettavasti tarpeeksi.”.
Tamara Samsonova (1947-)
Vuonna 2005 Pietarissa Tamara Samsonova piti huolta ystävästään Valentina Ulanovasta. Naisille oli tullut sanaharkkaa tiskaamattomista astioista, minkä seurauksena Samsonova sekoitti uhrinsa ruokaan unilääkkeitä, ja 79-vuotiaan Ulanovan nukahdettua, paloitteli tämän..elävältä. Ruumiinosat löydettiin läheisen lammen rannalta ja pian tutkimukset johtivat kammottavien valvontakameravideoiden löytymiseen. Tallenteilta voitiin nähdä 68-vuotiaan Samsonovan kantavan muovipusseittain ruumiinosia ulos asunnoltaan. Mutta tämä oli vasta alkua.
Samsonovan pidätyksen jälkeen hänen asunnostaan löydettiin päiväkirjoja, joissa oli kuvauksia ainakin 11:stä eri murhasta 20 vuoden ajalta. Uhrit olivat hänen tuttaviaan ja alivuokralaisiaan. Kirjoissa oli yksityiskohtaisesti kerrottu uhrien paloittelemisesta ja ruumiinosien hävittämisestä ympäri Pietaria, ja niistä löytyi myös kirjoituksia okkultismista ja jopa kannibalismista. Kun tutkijat päiväkirjamerkintöjen perusteella palasivat vuosien saatossa kaupungissa selvittämättä jääneisiin paloittelusurmiin, tuli heitä vastaan uhreja, joilta oli poistettu muun muassa keuhkot. Tämä sopi yhteen sen kanssa, että Samsonova söi mielellään sisäelimiä.
Syytettynä Samsonova ei ole ollut kuin Valentina Ulanovan murhasta, jonka hän on myös tunnustanut. Poliisi ei tutkinnallisista syistä ole paljastanut todistusaineistoa, mutta on kertonut sen liittävän Samsonovan jopa 14 murhaan. Tiedetään kuitenkin, että asunnolta löytyi käyntikortti, joka kuului 12 vuotta aiemmin lähimaastosta paloiteltuna löytyneelle miehelle. Lisäksi Samsonovaa tutkitaan aviomiehensä ja anoppinsa mystisistä katoamisista vuosia sitten.
Tamara Samsonovan oli pidätyksensä jälkeen todettu sairastavan skitsofreniaa ja hän käyttäytyi oikeudessa sekavasti: naureskeli, taputti käsiään ja lähetteli toimittajille lentosuukkoja. ”Yläkerran hullu piinaa minua ja pakotti tappamaan”, Samsonova kertoi ennen kuin hänet todettiin oikeuskelvottomaksi ja lähetettiin Kazaniin vankimielisairaalaan odottamaan tutkinnan valmistumista, jota ei vielä tähänkään päivään mennessä ole saatu päätökseen.
Nannie Doss (1905-1965)
Nannie Doss tuomittiin sähkötuoliin vuonna 1955, yhden aviomiehensä murhasta. Tässä vaiheessa kysyt varmasti: mitä hän tekee tällä listalla? No, hän tunnusti tappaneensa koko joukon aviomiehiään, ja on todennäköisesti murhannut liudan muita omaisiaan.
Doss solmi ensimmäisen avioliittonsa vain 16-vuotiaana ja perhe kasvoi vauhdikkaasti neljällä tyttärellä, joista kaksi kuitenkin menehtyi epäilyttävästi ruokamyrkytyksen seurauksena, vuonna 1927. Pariskunta erosi pian tämän jälkeen, koska aviomies Charles Braggs epäili ja pelkäsi vaimoaan; fiksua, sillä hän on ainoa Nannie Dossille ”tahdon” sanonut mies, joka selvisi liitostaan hengissä.
Toinen yhtälailla onneton avioliitto kesti 16 vuotta, joskin lopputulos oli erilainen. Tällä kertaa liitto päättyi näet rotanmyrkyllä terästettyyn pontikkaan, minkä lisäksi Nannien uskotaan tappaneen kaksi lastenlastaan vakuutusrahoja saadakseen: toisen tukehduttamalla ja toisen, vastasyntyneen, pistämällä tätä hattuneulalla päähän. Kolmanteen avioliittoon sisältyi puolestaan anopin kuolema, epäilyttävä tulipalo ja aviomiehelle tarjoiltu rotanmyrkkyillallinen, minkä jälkeen Doss muutti asumaan siskonsa luo, kera palovakuutusrahojen. Tämäkään yhteiselo ei kestänyt pitkään, kun sisko jo heitti veivinsä. Neljännen avioliittonsa aikaan Doss otti huolehtiakseen äitinsä, joka sai parissa päivässä kovat vatsakivut ja menehtyi. Aviomies sen sijaan kesti muutaman kuukauden pidempään, kunnes kohtasi loppunsa kahvitermospullollisen ja arsenikin muodossa.
Tappajan itsensä kohtaloksi koitui puolestaan aviomies numero 5, Samuel Doss. Kun vaimo oli kirjattu edunsaajaksi kahteen henkivakuutukseen, sai viides aviomies luvan poistua jo aiemmasta liitosta tutulla kahvi-arsenikki-yhdistelmällä. Nannie Doss jäi kuitenkin ruumiinavauksen seurauksena vihdoin kiinni, miehen ruumiista kun löytyi riittävästi arsenikkia hevosen tappamiseen, ja samalla hän tunnusti myös muiden aviomiestensä murhat. Niistä häntä vastaan ei koskaan nostettu syytettä, koska olivat tapahtuneet eri osavaltioissa ja yhdestä murhasta oli Oklahomassa tulossa ultimaattinen rangaistus.
Doss tuomittiinkin kuolemaan, mutta koska hän oli nainen(!?), muutettiin rangaistus elinkautiseksi. Vankilassa ollessaan Doss usein vitsaili teoillaan, ja eräässäkin haastattelussa hän veisteli pilke silmäkulmassaan, miten ihmeessä hän ei pyynnöistään huolimatta päässyt keittiölle töihin. Hän ehti kärsiä tuomiotaan lopulta kymmenen vuotta, kunnes menehtyi leukemiaan vuonna 1965.
Elizabeth Báthory (1560-1614)
Veri-Kreivitär, Draculan esikuva, historian julmin naissarjamurhaaja… Esimerkiksi näillä termeillä on kuvailtu Elizabeth Báthorya, unkarilaista aatelisnaista, jonka perhe hallitsi Transylvanian aluetta 1500-luvun lopulla. Hänet naitettiin vain 14-vuotiaana toisen ylimystöperheen pojalle, joka oli sotilasretkiensä vuoksi usein poissa kotoa. Kreivitär Báthory hallitsi tiluksiaan kovalla kädellä, ja sana hänen sadistisista mieltymyksistään alkoi levitä. Hänen kerrottiin nauttivan nuorten tyttöjen kiduttamisesta ja tappamisesta. Uhreiksi päätyi ensin omia palvelijoita ja alempiluokkaisia tyttöjä, mutta myöhemmin myös lähiseudun säätyläisneitoja, joita lähetettin linnaan kreivittären tapakoulutukseen.
Todistajat kertoivat, että säilyttääkseen nuoruutensa Báthory joi uhriensa verta ja kylpi siinä. Lisäksi hän oli muun muassa puukottanut ja purrut uhrejaan, näännyttänyt heitä nälkään, leikellyt saksilla, polttanut erilaisilla tulikuumilla metalliesineillä.. Sanomattakin lienee selvää, että hän oli hyvin kekseliäs mitä tuli erilaisiin kidutuskeinoihin.
Historian saatossa totuus ja taru ovat luonnollisesti kietoutuneet toisiinsa. Osassa kertomuksista on todennäköisesti käytetty värikynää (legendaa on ainakin veressä kylpeminen), vaikka monet tuon ajan dokumentit tukevatkin syytöksiä. Báthory ja muutama hänen rikoskumppaneinaan toiminutta palvelijaansa pidätettiin joulukuussa 1610, ja apurit tuomittiin teloitettaviksi. Báthory itse, aatelisnaisena, säästyi oikeudenkäynniltä, mutta vietti loppuelämänsä lukittuna ja eristettynä ikkunattomassa huoneessa, jossa hän kuoli vuonna 1614.
Niin, ja se Elizabeth Báthoryn uhrien määrä: noin 600.
Leonarda Cianciulli (1893-1970)
Correggion saippuantekijä -nimellä tunnetuksi tullut italialainen Leonarda Cianciulli oli kuullut ennustajalta, että kaikki hänen lapsensa tulisivat kuolemaan, mikä ei valitettavasti lopulta ollut kaukana totuudesta. Hän sai kolme keskenmenoa ja kymmenen hänen lapsistaan kuoli kovin nuorena. Hänestä tuli ylisuojelevainen neljää elossa olevaa lastaan kohtaan, ja tämä yhdistettynä taikauskoisuuteen johti ajatukseen, että vain ihmisuhri voisi suojella lapsia.
Vuosina 1939-1940 hän huumasi ja tappoi kirveellä kolme keski-ikäistä naista, paloitteli ruumiit ja keräsi veret altaaseen, mutta ei tokikaan jättänyt prosessia siihen. Kahden ensimmäisen uhrin ruumiinosat hän keitti lipeässä tummaksi mössöksi, josta oli helppo päästä eroon. Kuivatun veren hän sekoitti leivonta-aineisiin, lisäsi suklaata ja teki taikinasta leivonnaisia. Niitä tarjoiltiin vieraille, ja olivat maistuneet emännälle itselleenkin. Kolmannen uhrin ruumiinosat Cianciulli käytti saippuan tekemiseen, josta hän virallisessa lausunnossaan hyytävästi kertoi: ”Hän päätyi pataan, niin kuin kaksi muutakin. Hänen lihansa oli rasvaista ja valkoista. Kun se oli sulanut, lisäsin pullollisen hajustetta, ja keitoksen tarpeeksi kiehuttua pystyin tekemään siitä mitä kermaisinta saippuaa. Saippuoita annoin naapureille ja tutuille. Leivonnaiset onnistuivat myös hyvin; tämä nainen oli todella makea.”.
Kun virkavalta alkoi tutkia naisten katoamisia, ja murhista alettiin epäillä Cianciullin poikaa, johti naisen tahto suojella lapsiaan tunnustukseen, ja karmeat yksityiskohdat murhista tulivat ilmi. Hänet tuomittiin pakkohoitoon ja 30 vuodeksi vankilaan, jossa hän kuoli aivoverenvuotoon vuonna 1970.
Miyuki Ishikawa (1897-?)
Miyuki Ishikawa oli Paholais Kätilöksi nimetty sarjamurhaaja, joka miehensä ja tutun lääkärin avustamana tappoi reilu sata vastasyntynyttä 1940-luvun Japanissa. Tuohon aikaan vauvoja syntyi paljon, mutta monilla vanhemmilla oli surkea taloudellinen tilanne eikä sairaaloilla ollut mahdollisuutta auttaa. Kätilönä työskennellyt Ishikawa tuli siihen tulokseen, että on parempi olla huolehtimatta lapsista ja antaa heidän kuolla avuttomina. Ishikawan aviomies jopa kiersi keräämässä rahaa vastasyntyneiden vanhemmilta ja vetosi siihen, että kertamaksu kuolleesta vauvasta olisi pienempi paha kuin varat, jotka tarvittiin kasvattamaan ei-toivottu lapsi. Sairaalan johto katsoi toimintaa läpi sormien ja eräs lääkäri jopa väärensi kuolintodistuksia.
Kiinni Ishikawa ja hänen miehensä jäivät vuonna 1948, kun pari poliisia löysi sattumalta viiden uhrin jäänteet, joista voitiin ruumiinavauksessa päätellä, etteivät nämä olleet kuolleet luonnollisesti. Lisätutkimuksissa löydettiin 40 vastasyntyneen ruumista hautausurakoitsijan talosta ja 30 lisää paikallisen temppelin alta. Koska tappaminen oli jatkunut vuosia, on mahdoton arvioida uhrien todellista määrää.
Uskomatonta kyllä, mutta puolustus sai suurelta osin kansan tuen, koska Japanin silloinen lainsäädäntö ei suonut vastasyntyneille juurikaan oikeuksia. Tästä johtuen Ishikawa sai ainoastaan kahdeksan vuoden vankeustuomion, joka vielä puolitettiin valituksen jälkeen. Hänen elämästään ei tuomion suorittamisen jälkeen ole tietoja.
Dorothea Puente (1929-2011)
Valkotukkainen hyväntekijä, puutarhatöitä rakastava, naapureidensa keskuudessa pidetty ja paikallisten poliitikkojen kunnioittama Dorothea Puente piti 1980-luvun Sacramentossa, Kalliforniassa, asuntolaa vähävaraisille ja huonompiosaisille. Seitsemän asukasta löytyi myöhemmin haudattuna rakennuksen takapihalle.
Ensimmäinen uhri oli ystävä ja liikekumppani Ruth Monroe, jonka kodeiiniyliannostus kirjattiin itsemurhaksi. Pian tämän tapauksen jälkeen Puente tuomittiin vankilaan, kun yksi asukkaista syytti häntä huumaamisesta ja varastamisesta. Kolmen vuoden vankeuden aikana Puente aloitti kirjeenvaihdon 77-vuotiaan Everson Gilmouthin kanssa, joka myöhemmin (haettuaan Puenten vankilasta) päätyi murhattuna joenvarteen. Gilmouthin puisessa laatikossa löytynyt ruumis pysyi vuosia tunnistamattomana, ja koko tuon ajan Puente käytti miehen eläkettä sekä väärensi kirjeitä omaisille. Tämä oli Puentelle tyypillistä, koska hän jatkuvasti anasti asukkaidensa avustusšekkejä ja rahalähetyksiä.
Epäilykset hämärähommista heräsivät, kun eräs valveutunut sosiaalityöntekijä ilmoitti marraskuussa 1988 Puenten asuntolassa majailevan Alberto Montoyan kadonneeksi, ja poliisit tulivat talolle esittämään kysymyksiä. He huomasivat takapihalla hiljattain mullistettua maata ja löysivät puutarhasta haudattuna seitsemän ruumista; kaikki talon asukkaita.
Heiveröistä Puentea ei aluksi epäilty ja hänen annettiinkin vapaasti lähteä rikospaikalta. Hän pakeni Los Angelesiin ja yritti tehdä tuttavuutta baarissa tapaamansa miehen kanssa ollen kovin kiinnostunut tämän taloudellisesta tilanteesta ja eläkkeestä. Tämä kuitenkin tunnisti etsintäkuulutetun naisen ja ilmoitti poliisille. Puente sai syytteen yhdeksästä murhasta, mutta hänet tuomittiin vain kolmesta, koska valamiehistö ei päässyt muista yhteisymmärrykseen.
Puente sai murhistaan kaksi elinkautista, ja kuolemaansa (v. 2011) saakka Puente väitti olevansa syytön. Että kaikki asukkaat olivat kuolleet luonnollisista syistä. Mitä sinä luulet?
Jane Toppan (1854-1938)
Jane Toppan (alkuperäiseltä nimeltään Honora Kelly) työskenteli 1890-luvulla Bostonissa sairaanhoitajana, ja oli erittäin pidetty lääkäreiden ja potilaiden keskuudessa. Myös Toppan oli kiintynyt potilaisiinsa, jopa siinä määrin, että hänen uskottiin lääkinneen heitä väärin pitääkseen heidät kauemmin sairaalassa. Vanhuksista hän ei kuitenkaan välittänyt ja usein sanoikin, ettei ollut mitään syytä pitää heitä hengissä. Muut luulivat hänen vitsailevan. Jane Toppan oli tosissaan.
Toppan oli kiinnostunut farmakologiasta, ja kokeili omaksi huvikseen eri lääkkeiden ja myrkkyjen vaikutuksia potilaisiinsa. Hän kertoi myöhemmin saaneensa seksuaalista nautintoa kontrolloidessaan potilaidensa/uhriensa elämää ja kuolemaa. Hän oli usein sängyssä syleilemässä ja suutelemassa potilaitaan heidän kuollessa.
Vuonna 1895 Toppan oli erotettu sairaalasta, koska hän oli lääkinnyt potilaitaan turhan vahvoilla aineilla (kukaan ei epäillyt häntä mistään pahemmasta), ja hän rupesi työskentelemään yksityisenä hoitajana. Ensin hän myrkytti vuokraisäntänsä ja tämän vaimon, minkä jälkeen hän tappoi oman kasvattisiskonsa ja tämän taloudenhoitajan, kaksi potilastaan ja vanhan ystävänsä. Vuonna 1901 Toppania oli pyydetty huolehtimaan Alden Davisista, joka oli juuri jäänyt leskeksi (tästäkin kiitos Toppanin). Vain kuukautta myöhemmin myös Alden sekä hänen kaksi aikuista tytärtään olivat kuolleet. Tämä herätti epäilyksen Davisin eloonjääneissä perheenjäsenissä, ja vaikka poliisin tutkimusten aikana Toppan ehti vielä murhata lankonsa siskon, saatiin tämä ”kuoleman enkeli” viimein kiinni.
Toppan myösi teot asianajajalleen, ja tunnusti lisäksi sairaala-aikaisia murhia kertoen niistä tunteettomasti ja yksityiskohtaisesti. Hän veikkasi tappaneensa ainakin 31 ihmistä. Luku on todennäköisesti paljon suurempi.
Oikeudessa Toppan todettiin syyttömäksi perustuen mielenhäiriöön, ja hän vietti loppuelämänsä psykiatrisessa sairaalassa, jossa hän kuoli 81-vuotiaana.
Juana Barraza (1957-)
Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin Meksikon pääkaupungissa Méxicossa liikkui sarjamurhaajaa, joka oli saanut lempinimen Mataviejitas (pienten vanhojen rouvien tappaja). Kaupungissa, jossa väkivaltaisuus oli arkipäivää, jätettiin vanhukset yleensä rauhaan, mutta nyt kymmeniä iäkkäitä naisia oli löydetty hakattuina ja kuristettuina kodeistaan. Poliisin kiinnostus asiaan heräsi vasta vuonna 2005, mutta tutkimukset suunnattiin aluksi virheellisesti kaupungin transvestiittiprostituoituihin. Rikosprofiloijat päättelivät tappajan olevan fiksu ja varovainen mies, joka pukeutuu naisten vaatteisiin ja esittää sosiaalityöntekijää päästäkseen uhriensa asuntoihin. Epäilty saatiin kiinni vuonna 2006, kun poliisi sai tiedon etsintäkuulutetun tuntomerkkeihin sopivasta henkilöstä. Valitettavasti tappaja saatiin kiinni vasta, kun tämä pakeni viimeisen uhrinsa asunnolta. Asunnosta löytyi 82-vuotias nainen, joka oli kuristettu kuoliaaksi stetoskoopilla.
Kaikkien hämmästykseksi kiinniotettu murhaaja oli 48-vuotias nainen, Juana Barraza. Hän oli showpainija, joka kehässä tunnettiin nimellä La Dama del Silencio (Hiljaisuuden nainen). Hän tunnusti ainoastaan viimeisen murhan ilmoittaen motiivikseen katkeruuden äitiään kohtaan, kun tämä oli sallinut tyttärensä hyväksikäytön lapsena. Barrazza voitiin kuitenkin sormenjälkien perusteella yhdistää vähintään kymmeneen rikospaikkaan, ja oikeudessa hän olikin syytettynä 40 murhasta
Juana Barrazza tuomittiin lopulta yhdestätoista murhasta vankilaan, jossa hän tälläkin hetkellä istuu 759 vuoden kakkuaan.
Aileen Wuornos (1956-2002)
Eihän sarjamurhaajista voi puhua mainitsematta tätä naista. Hänestä on kirjoitettu lukemattomia kirjoja ja tehty useita elokuvia. Hänet on nimetty USA:n ensimmäiseksi ja pahimmaksi naissarjamurhaajaksi, vaikka kumpikaan kuvaus ei pidä millään mittarilla paikkaansa. Tunnetuin hän varmasti on, tarina on kaikille tuttu. Mikä sitten tekee Aileen Wuornoksesta niin erityisen?
Ehkä se, että hän ei ollenkaan sopinut kriminologien tekemään profiiliin. Muistatko vielä luettelon naissarjamurhaajan ominaisuuksista?
Aileen Wuornoksella oli rankka lapsuus, häntä pahoinpideltiin ja hyväksikäytettiin, ja hän päätyi prostituution pariin jo teini-iässä. Hän teki pikkurikoksia ja oli monesti virkavallan kanssa tekemisissä (tämän takia poliisilla oli hallussaan hänen sormenjälkensä, mikä johti aikanaan etsintäkuulutukseen murhista epäiltynä). Vuonna 1986 Wuornos tapasi Tyria Mooren, naisen, josta tuli hänen rakastettunsa, rikoskumppaninsa ja lopulta ilmiantajansa. Vuosina 1989 ja 1990 Wuornos, työskennellessään prostituoituna, tappoi ampumalla seitsemän miestä, joista monet usealla laukauksella, ja jätti ruumiit maastoon. Yhtä uhria ei ole koskaan löydetty, mutta hänen hylätyn autonsa ovesta löydettiin Wuornoksen sormenjälkiä, joten kadonneen miehen kohtalo lienee selvä.
Naiskaksikko ei enää ollut yhdessä, kun kun poliisi pidätti etsintäkuulutetun Wuornoksen Floridassa ja otti Mooren kiinni Pennsylvaniassa. Moorelle luvattiin syytesuoja, jos hän saa puhelimitse houkuteltua Wuornoksen tunnustamaan murhat, ja hyvin nopeasti poliisi saikin mitä halusi.
Wuornos oli oikeudenkäyntiä odottaessaan hyvin tietoinen Mooren petoksesta, mutta ei kuitenkaan kantanut tälle kaunaa. Hän tunnusti kaikki tapot, mutta väitti kivenkovaan kaikissa olleen kyse itsepuolustuksesta; joko hänet oli raiskattu tai yritetty raiskata. Oikeudessa Aileen Wuornos todettiin syylliseksi kuuteen murhaan, joista jokaisesta hänet tuomittiin kuolemaan. Lokakuun 9. päivänä vuonna 2002, Wuornos nautti viimeisen ateriansa, kupin kahvia, jonka jälkeen hänet teloitettiin myrkkyruiskeella.
🤷♀️ Olivatko kaikki listan naissarjamurhaajat sinulle entuudestaan tuttuja? Kerro kommenttikentässä tai somekanavissamme olisiko sinun listallasi ihan samat henkilöt vai puuttuuko meiltä joku ilmiselvä valinta⬇⬇
Yhteiskunta
10 uhria, jotka ovat olleet merkittävässä roolissa oman murhansa selvittämisessä – osa 2
Kuka olisi parempi henkilö ratkaisemaan murhan kuin kyseisen henkirikoksen uhri? Valitettavasti tuo ainoa varma silminnäkijä on kuitenkin kuollut.
Mutta joskus käy niin, että murhattu on jättänyt jälkeensä vihjeitä ja yrittänyt viimeisinä hetkinään kertoa tavalla tai toisella tekijän henkilöllisyyden. Ilman näitä tiedonmurusia murhat olisivat saattaneet jäädä ratkaisematta tai niissä tapauksissa, joissa tekijää ei ole saatu kiinni, oltaisiin rikostutkimuksissa lähes tyhjän päällä.
Ja vielä ennen kuin mennään murhatarinoiden synkkään maailmaan, niin varoituksen sananen. Mukana on muutama mystinen tapaus, joissa murhattu on kommunikoinut ”haudan takaa”, joten rikokset ovat ratkenneet ”yliluonnollisesti”.
Listafriikki on hyvin skeptinen kaiken tällaisen suhteen, mutta kerromme listalla kantaa ottamatta, mitä on tapahtunut ja kaikki voivat sitten tehdä omat päätelmänsä tapahtumien kulusta.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset jännittävät tarinat voit lukea tästä:
10 henkilöä, jotka ovat olleet merkittävässä roolissa oman murhansa selvittämisessä – osa 1
Liberty German
Helmikuun 13. päivänä vuonna 2017 ystävykset Abigail Williams ja Liberty German olivat lähteneet vaeltamaan suosikkireitilleen Delphissä, Indianassa. Kun he eivät palanneetkaan kotiin, aloitettiin suuret etsinnät. Seuraavana päivänä heidän ruumiinsa löydettiin läheltä polkua.Germanin puhelimesta löydettiin paljon sekä maisemakuvia että yhteisposeerauksia Williamsin kanssa, mutta joukossa oli myös rakeinen kuva tuntemattomasta miehestä. Poliisin arvelujen mukaan German oli ottanut kuvan henkilöstä, koska uskoi tämän seuraavan heitä.
Jossain vaiheessa tilanne oli äitynyt uhkaavaksi ja German oli laittanut päälle ääninauhoituksen, jossa voidaan kuulla miehen sanovan ”down the hill” eli mäkeä alas. Poliisiin mukaan puhelimesta löytyi myös muuta epäiltyyn liittyvää todistusaineistoa, mikä pidettiin visusti salassa tutkinnan ollessa käynnissä.
Poliisit kutsuivat Liberty Germania sankariksi, joka rohkeasti ja kylmänrauhallisesti dokumentoi murhaajaa uhkaavassa tilanteessa ja tarjosi tärkeitä johtolankoja miehen nappaamiseen. Tuhansia kuulusteluja ja yli viisi vuotta myöhemmin paikallinen mies, Richard Allen, pidätettiin marraskuussa 2022 syytettynä kahdesta murhasta.
Allen kiisti syytteet ja keksi monenlaisia alibeja murhapäivälle. Lopulta todistusaineisto häntä vastaan oli vankka. Uhrien välittömästä läheisyydestä oli löytynyt käyttämätön ammus, joka rikosteknisessä tutkinnassa voitiin osoittaa olleen Allenin omistaman aseen sisällä. Mies oli myös tunnustanut murhat sekä perheelleen että sellikavereilleen pidätysaikana. Kaikkein painavin todistusaineisto saatiin kuitenkin Germanin ottamasta kuvasta ja äänitallenteesta, jotka voitiin aukottomasti yhdistää Alleniin.
Vuonna 2024 Allen todettiin syylliseksi ja hänelle langetettiin 130 vuoden vankeusrangaistus.
Amarjit Chohan
Englannissa asuva liikemies Amarjit Chohan katosi jäljettömiin helmikuun puolessa välissä vuonna 2003. Hän asui vaimonsa, kahden alle kaksivuotiaan poikansa ja vaimonsa äidin kanssa lähellä Lontoota, ja omisti menestyvän hedelmiä ja vihanneksia kuljettavan rahtifirman.
Perhe ei ehtinyt olla miehestä kauaa huolissaan, sillä hekin katosivat vain muutamia päiviä Chohanin jälkeen.
Huhtikuun alussa Chohanin ruumis ajautui meren rantaan Etelä-Englannissa lähellä Portsmouthia. Hänelle tehtiin ruumiinavaus, mutta se ei paljastanut etsijöille mitään kuolemaa edeltäneistä hetkistä. Myöhemmin kesällä sekä vaimo Nancy että anoppi Charanjit Kaur löydettiin merestä samalla alueella. Pieniä poikia ei ole ikinä löytynyt.
Surmaajat olivat luulleet pääsevänsä pälkähästä, mutta Chohan oli ollut viime hetkinään eri mieltä.
Hän oli ilmeisesti aavistanut oman tulevan kohtalonsa, joten hän oli jollain ihmeellä saanut napattua sieppaajalleen ja tappajalleen saapunutta postia talosta, jossa häntä oli pidetty vankina useita päiviä. Chohan oli taitellut kirjeen moneen kertaan ja piilottanut sen sukkansa sisään.
Itse asiassa kirje jäi poliisiltakin huomioimatta, sillä sitä ei oltu löydetty ruumiinavauksessa. Vasta kuukausien päästä rikostutkijat kävivät todistusaineistoa uudelleen läpi, ja Chohanin sukasta löytyi vihje murhaajien jäljille. Vaikka paperi oli merivedessä lionnut, olivat nimi, Kenneth Regan, ja tämän osoite helposti luettavissa – huolellisen taittelutyön ansiosta.
Chohan johdatti poliisit suoraan murhaajien jäljille, ja kirjeestä liikkeelle lähteneiden tutkimusten jälkeen Regan ja tämän kaksi rikoskumppania Bill Horncy ja Peter Rees saatiin kiinni ja tuomittiin elinkautisiin vankeuksiin. Motiivina kylmäverisille murhille oli raha: Regan halusi Chohanin bisneksen itselleen.
Karen Perez
Yhdeksäsluokkalainen juuri 15 vuotta täyttänyt Karen Perez katosi kesäkuussa 2016. Teksasilaisen nuoren naisen perhe, poikaystävä Jesus Campos Jr ja suuri määrä ventovieraita ihmisiä osallistuivat poliisin kanssa etsintöihin, ja kolmen päivän kuluttua Perezin osittain alaston ruumis löytyi Houstonissa tyhjillään olleesta asunnosta sullottuna tiskialtaan alapuoliseen kaappiin.
Surmapäivän tapahtumat alkoivat selvitä, kun Perezin puhelimen viestejä ruvettiin käymään läpi. Selvisi, että 15-vuotias poikaystävä Campos oli vaatinut tyttöä lintsaamaan kanssaan koulusta ja uhannut hänen ”elämänsä päättyvän verisesti”, jos hän ei ilmestyisi sovittuun paikkaan.
Perez vietti päivän Camposin kanssa ja valvontakamerakuvissa heidät voidaan nähdä käyvän ravintolassa syömässä ja poistuvan paikalta käsi kädessä. Kaikkein raskauttavimmat todisteet löytyivät kuitenkin Camposin puhelimesta.
Jostain syystä tiedostoista löytyi video, jolla ei näkynyt kuvaa, vaan tallenteella kuului ainoastaan ääni. Ne olivat Perezin viimeiset hetket elossa. Videolla Campos vaatii Pereziä harrastamaan kanssaan seksiä, ja kun tyttö ei suostu, alkaa Campos kuristamaan ja raiskaamaan tätä. Äänitteellä Perezin voidaan kuulla huutavan ”En halua kuolla” ja hän mainitsee Camposin nimeltä moneen otteeseen.
Puhelimesta löydettiin muitakin videoita ja kuvia, mutta ne oli otettu siinä vaiheessa, kun Perez oli jo menehtynyt. Miksi Campos olisi nauhoittanut yhden videon ilman kuvaa? Onko mahdollista, että Perez olisi jotenkin saanut laitettua puhelimesta nauhoituksen käyntiin, kuin hankkiakseen todistusaineistoa mahdollisen pahoinpitelyn ja raiskauksen varalle? Olisiko hän voinut arvata, miten kaikki tulee päättymään?
Marraskuussa 2018 Campos tuomittiin syylliseksi raiskaukseen ja murhaan, ja koska rikokset oli tehty alaikäisenä, tuomittiin hänet teloituksen sijaan elinkautiseen vankeuteen.
Cebisile Happiness Khoza
Toukokuussa 2015 eteläafrikkalainen 23-vuotias opettaja Cebisile Happiness Khoza lähti maisema-ajelulle poikaystävänsä Siyamamkela Odwa Nompumzan kanssa. Päämääränä Nompumzalla oli syrjäinen ja hiljainen hiekkatie, jolta takaisin ei tullut kuin hän itse.
Nompumza iski Khozaa puukolla yli 20 kertaa, valeli tämän bensiinillä ja sytytti tuleen. Mies lähti murhapaikalta varmana siitä, että häntä ei ikinä osattaisi epäillä – tuskin ruumistakaan löydettäisiin. Hänellä oli jopa alibi valmiiksi mietittynä.
Nompumza ei voinut tietää, että maatessaan henkihieverissä puukotettuna ja tulessa, Khoza oli jättänyt vihjeen murhaajansa henkilöllisyydestä. Hän oli viimeisillä voimillaan pystynyt piirtämään hiekkaan Nompumzan puhelinnumeron kolme ensimmäistä numeroa: 071.
Numerot ja surmapaikan lähistöltä löydetty bensiinipurkki, jossa oli Nompumzan sormenjälkiä, johtivat miehen pidätykseen, ja hänet tuomittiin huhtikuussa 2017 elinkautiseen vankeuteen tyttöystävänsä murhasta.
Catherine Ballesteros
Kesäkuussa 2004 filippiiniläinen Catherine Ballesteros löytyi Makatin kaupungissa sijainneen kotinsa lattialta kuolleena; häntä oli puukotettu 33 kertaa. Asunnosta puuttui lukuisia esineitä, joten poliisi arveli surman motiivin olleen ryöstö.
Rikospaikkatutkijat löysivät makuuhuoneen lattiasta verisen kengänjäljen ja huoneistosta saatiin kerättyä suuri määrä DNA-näytteitä, mutta ei ollut ketään, johon niitä verrata eikä tietokannoistakaan löytynyt osumaa.
Ennen ruumiinavausta uhrin vanhemmat pääsivät ruumishuoneelle jättämään hyvästit, ja kun äiti Emer syöksyi halaamaan elotonta tytärtään, tunsi hän tämän hengen ympärillään ja väitti kuulleensa hennon kuiskauksen, joka sanoi ”Baba”. Emer oli täysin varma, että tytär oli kertonut hänelle murhaajansa nimen.
Poliisi suhtautui informaatioon varauksella, mutta Emerin periksiantamattomuus sulatti virkavallan sydämet ja he päättivät äidin mieliksi kysellä naapurustossa hieman tarkemmin.
Kävi ilmi, että Catherinella oli naapuri nimeltään Ryan Jay Viscarra, joka tunnettiin lempinimellä Baba. Ilmeni myös, että Viscarra oli aiemmin syyllistynyt pikkurikoksiin ja näpistyksiin, ja epäilykset vain kasvoivat, kun miehen asunto oli tyhjillään.
Parin päivän etsintäoperaation jälkeen Viscarran täti antoi sukulaispoikansa olinpaikan ilmi, ja selvisi, että tämä oli juuri pidätetty Manilassa. Todistusaineisto oli Viscarran osalta musertava: hänen sormenjälkiään löytyi Catherinen asunnosta ja verinäytteet täsmäsivät. Lopulta mies tunnusti murhan ja istuu nyt elinkautista New Bilipidin vankilassa.
Lue myös:
Kun aiheena ovat maailman pisimmät vankeustuomiot, niin puhutaan täysin järjettömistä aikamääreistä, sillä miksi ketään pitäisi tuomita tuhansiksi vuosiksi vankilaan tai istumaan satoja peräkkäisiä elinkautisia?
Kuitenkin pitkiin vankeusrangaistuksiin ja useisiin perättäisiin elinkautisiin on ainakin yksi varsin hyvä syy: niillä halutaan alleviivata rikoksen vakavuutta ja huomioida mahdollisesti monien eri uhrien kärsimykset.
Maailmassa on vankien oikeuksia ja hyvää rikosoikeutta edistämään pyrkivän Penal Reform International -järjestön mukaan 65 maata, joissa vanki voidaan tuomita elinkautiseen ilman mahdollisuutta vapauteen.
Elinkautisvankeja on maailmassa yhteensä hieman vajaa puoli miljoonaa (tilasto vuodelta 2014), joista yli puolet Yhdysvalloissa. Kaikissa Yhdysvaltain osavaltioissa elinkautinen ilman mahdollisuutta vapauteen ei ole laillinen, joten jos vanki halutaan pitää kuolemaansa saakka lukkojen takana, on hänelle annettava mahdollisimman pitkä tuomio. Se voi tarkoittaa satoja tai jopa tuhansia vuosia. Yhdysvaltojen lisäksi kirjaimellinen elinkautinen vankeusrangaistus on käytössä muun muassa Puolassa, Serbiassa, Afganistanissa, Saudi-Arabiassa ja Kiinassa.
Listafriikki etsi erilaisia pitkiä vankeustuomioita maailmalta ja listan loppuun otetaan vielä Suomen pisin vankeustuomio, joka kyllä kalpenee kaikkien näiden muiden rinnalla.
Maailman pisin vankeustuomio: 141 078 vuotta
Kyseenalainen kunnia maailman pisimmästä vankilatuomiosta kuuluu thaimaalaiselle Chamoy Thipyasonille. Vuonna 1989 tämä Thaimaan ilmavoimien korkea-arvoisen upseerin vaimo tuomittiin 141 078 vuoden vankeustuomioon osallisuudestaan vuosia kestäneeseen pyramidihuijaukseen. Yli 16 000 ihmiseltä huijattiin euroissa satoja miljoonia.
Thipyason oli onnistunut huijaamaan myös Thaimaan kuningashuoneen jäseniä, joten hän oletti istuvansa koko elämänsä jossain Thaimaan pahamaineisista vankiloista. Mutta samana vuonna, kun Thipyason sai tuomionsa, säädettiin maassa laki, jonka mukaan petoksesta tuomitun tulee istua vain 20 vuotta riippumatta tuomion pituudesta.
Nainen pääsi ehdonalaiseen jo kahdeksan vankilavuoden jälkeen. Se on aika paljon vähemmän, tarkalleen 141 070 vuotta vähemmän, kuin alkuperäinen tuomio. Verraten pikaisesta vapautumisesta huolimatta Thipyasonin saama rangaistus on maailman pisin vankeustuomio.
Eniten perättäisiä elinkautisia
Omalla tavallaan maailman pisin vankeustuomio on annettu yhdysvaltalaiselle Terry Nicholsille, joka oli osasyyllinen huhtikuun 19. päivänä vuonna 1995 Oklahoma Cityssä tehtyyn pommi-iskuun. Vaikka Nichols oli tekohetkellä toisessa osavaltiossa, todettiin hänen osallistuneen 168 ihmishenkeä vaatineen terrori-iskun suunnitteluun. Auto-pommin räjäytyksestä vastasi Timothy McVein, joka sai kuolemantuomion ja teloitettiin vuonna 2001.
Nichols todettiin Oklahoman osavaltion oikeudessa syylliseksi 161 murhaan, kahdeksaan kuolemantuottamukseen, tuho-polttoon ja salaliittoon, mutta tuomiota mietittäessä valamiesten äänet jakautuivat kuolemanrangaistuksen ja elinkautisen välillä. Oklahoman lain mukaan kuolemantuomiota ei voida langettaa, jos valamiehet eivät pääse yksimielisyyteen.
Niinpä Nichols sai jokaisesta murhatuomiosta elinkautisen. Tällä hetkellä hän kärsii siis 161 peräkkäistä elinkautista supermax-turvallisuusluokituksen ADX Florence -vankilassa ilman mahdollisuutta päästä koskaan ehdonalaiseen.
Kuusi peräkkäin kärsittävää 5000 vuoden tuomiota
Pysytään edelleen Oklahoman osavaltiossa, Yhdysvalloissa, joka on tunnettu ankarista tuomioista. Vuonna 1994 Charles Robinson todettiin syylliseksi kuuteen lapseen kohdistuneeseen seksuaalirikokseen ja tuomittiin 30 000 vuodeksi vankilaan.
Tuomari Dan Owens määräsi valamiehistön ehdottamat 5000 vuoden tuomiot kärsittäväksi yhtäaikaisen sijaan peräkkäin, sillä hän oli totaalisen kyllästynyt siihen, että vangit istuivat vain osan tuomiostaan. Niin kauhea kuin Robinsonin rikos olikin, ei häntä osavaltion lain mukaan voitu tuomita siitä elinkautiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta päästä ehdonalaiseen.
Laissa elinkautisen pituudeksi määriteltiin tuolloin 45 vuotta, josta useimmat vangit istuivat telkien takana vain 13 vuotta. Oklahoman vankeinhoitolaitos muutti tavan mukaan Robinsonin tuomiot elinkautisiksi, mutta tuomari Owensin määräämillä peräkkäisillä tuomioilla se tarkoittaa sitä, että vanki voi vapautua 78 vuoden kuluttua. Oikeudessa Owens ilmoitti 30-vuotiaalle Robinsonille, että jos tämä käyttäytyy hyvin, voi vapaus koittaa 108-vuotiaana. Tuomari halusi kuitenkin painottaa, että tällä tuomiolla Robinson tulisi pysymään vankilassa koko loppuelämänsä.
Robinson tietenkin valitti rangaistuksestaan, mutta valitustuomioistuin säilytti alkuperäisen tuomion, vaikka James Lane, yksi asiaa käsitelleistä tuomareista, piti 30 000 vuotta järjettömänä. ”Kolmekymmentätuhatta vuotta sitten osa maastamme oli mannerjään peitossa. Mammutit, jättiläislaiskiaiset ja muuttokyyhkyt tunsivat jään viileyden. Näin ollen kolmenkymmenentuhannen vuoden päästä ihminen voi olla kuollut sukupuuttoon. Tämän suuruusluokan tuomio on mielestäni järkyttävä ja absurdi”, kirjoitti Lane lausunnossaan.
Tähän käy hyvin vastineeksi erään alkuperäisen valamiehen Steve Dockeryn vastaus, kun ensimmäisen tuomionluvun jälkeen häneltä kysyttiin, eikö tuhansien vuosien vankeustuomio ole järkyttävän julma: ”Kyllä, mutta eikö kolmevuotiaan raiskaaminenkin kuulosta järkyttävän julmalta?”.
Niinpä Robinson saa kitua vankilassa kuolemaansa saakka.
Valitustuomioistuin napsautti tuhansia vuosia lisää kakkua
Ei, emme pääse vieläkään lähtemään Oklahomasta. Vuonna 1993 Allan McLaurin tuomittiin 21 250 vuodeksi ja hänen rikoskumppaninsa Darron Anderson 2200 vuodeksi vankeuteen muun muassa ryöstöstä, raiskauksesta ja kidnappauksesta. McLaurin valitti tuomiostaan, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, sillä tuomio aleni 500 vuodella. Istuttavaa jäi silti ”melko” runsaasti.
Anderson valitti myös, mutta hänen kohdallaan kävi päinvastoin. Yllättäen hänelle myönnettiin uusi oikeudenkäynti, mutta lopputulos ei ollut rikollisen kannalta toivotunlainen. Anderson nimittäin tuomittiin alkuperäisen 2200 vuoden sijaan 11 250 vuodeksi vankeuteen. Se on pisin tuomio, joka on koskaan annettu valituksen jälkeisessä uudessa oikeudenkäynnissä.
Toki samalla tavalla kuin rikoskumppani McLaurinin kohdalla, ei muutama sata tai tuhat vuotta suuntaan tai toiseen enää isommassa kuvassa merkannut mitään.
Pisimpään yhtä vankilatuomiotaan istunut
Yhdysvaltalainen Francis Smith on maailman pisimpään tuomiotaan yhtämittaisesti istunut vanki. Hänet tuomittiin kuolemaan murhattuaan ryöstön yhteydessä pursikerhon yövartijan heinäkuussa 1949.
Smith oli vuonna 1954 vain kahden tunnin päässä sähkötuoliin joutumisesta, kun hänen tuomionsa viime hetkellä lievennettiin elinkautiseksi. Miehen tuomio kesti yli 70 vuotta ja vaikka hänet 97-vuotiaana syyskuussa 2020 siirrettiin vankisellistä vanhainkotiin, pysyi hän edelleen tarkasti valvotussa ehdonalaisessa.
Mies oli kuitenkin saanut kokea vapautta muutaman lyhyehkön hetken, sillä vuonna 1967 hän karkasi vankilasta, mutta jäi muutaman päivän päästä kiinni, ja vuonna 1975 hän rikkoi vain kuukausia kestänyttä ehdonalaistaan laittomuuksilla.
Loppukaneettina täytyy mainita, että vaikka Smithiä yleisesti pidetään yhtä vankeustuomiota pisimpään istuneena vankina, ei asiasta mitenkään voida olla varmoja. Historian saatossa ja nykyäänkin maailman vankiloissa voi olla pidempään istuneita vankeja, mutta heitä ei vain ole dokumentoitu.
Terroristien kymmenet tuhannet vankeusvuodet
Espanjan pääkaupungissa Madridissa tehtiin maaliskuun 11. päivänä vuonna 2004 sarja lähijunaliikenteeseen kohdistettuja pommi-iskuja, joissa menehtyi ainakin 192 ihmistä ja loukkaantui yli 2000.
Espanjan poliisi onnistui yhdistämään iskuihin useita henkilöitä, jotka seuraavien päivien, viikkojen ja kuukausien aikana saatiin kiinni ja asetettiin syytteeseen. Iskujen tekijöillä oli yhteyksiä terroristijärjestö al-Qaidaan.
Iskujen pääsuunnittelijaksi paljastunut marokkolaissyntyinen Jamal Zougam sai 42 992 vuoden vankeustuomion muun muassa lukuisista murhista ja murhan yrityksistä. Monet pommi-iskuissa mukana olleista ovat jo vapautuneet vankilasta, mutta Zougamin lisäksi tuomiotaan istuu vielä pitkään espanjalainen Jose Emilio Suarez Trashorras, joka sai 34 715 vuotta vankeutta.
Espanjan lain mukaan vanki voi istua maksimissaan 40 vuotta, joten Zougam ja Suarez Trashorras tulevat vapautumaan olleessaan reilu seitsemänkymppisiä.
Euroopan unionin virallisesti pisin, ei-elinkautinen vankeustuomio langetettiin samoista rikoksista, sillä Zougamin oikeaksi kädeksi nimetty Othman el-Gnaoui sai kaksi vuotta pidemmän tuomion kuin päätekijä. 42 994 vuoden vankeustuomio alenee sekin kuitenkin 40 vuoteen Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaisesti.
Pisin syyttäjän vaatima vankeustuomio
Kuten jo listan edellisessä kohdassa tuli selväksi, tuomitaan rikollisia Espanjassa tuhansien vuosien vankeustuomioihin. Jos mallorcalainen syyttäjä olisi vuonna 1972 saanut tahtonsa läpi, olisi Espanja kärkipaikalla maailman pisimmän vankeustuomion kanssa.
Syytetty Gabriel March Granados toimi Mallorcan pääkaupungissa Palmassa postinjakajana, mutta ei syystä tai toisesta ollut erityisen kiinnostunut jakamaan postia. Oikeudessa selvisi, että 22-vuotias March Granados oli jättänyt 42 768 kirjettä toimittamatta. Työnsä tekemisen sijaan hän oli avannut kirjeitä ja ottanut talteen kaiken vähänkin arvokkaan sisällön – eli lähinnä käteistä rahaa.
Syyttäjä vaati March Granadosille yhdeksän vuoden vankeustuomiota jokaisesta toimittamattomasta kirjeestä. Tämä siis tarkoitti yhteensä 384 912 vuotta. Tuomari ei kuitenkaan suostunut langettamaan niin järjetöntä rangaistusta, vaan antoi nuorelle miehelle sekä varkaudesta että petoksesta kummastakin seitsemän vuoden ja asiakirjojen anastuksesta kahden kuukauden vankeustuomion. Reipas neljätoista vuotta oli joka tapauksessa ankara tuomio, mutta ei mitään verrattuna vaadittuun.
Suomen pisin istuttu vankeustuomio
Suomessa vankeustuomiot ovat hyvin eri luokkaa kuin monessa muussa maassa, eikä elinkautinen tarkoita elinkautista. Lain mukaan elinkautista on istuttava vähintään 12 vuotta, jonka jälkeen vanki voi itse anoa vapautusta. Jos vanki on rikoksen tekohetkellä ollut alle 21-vuotias, voi hän pyytää vapautusta jo 10 vuoden jälkeen. Elinkautisvankien vapauttamisesta ehdonalaiseen päättää hovioikeus tai Suomen tasavallan presidentti.
Keskimäärin elinkautista istutaan Suomessa 14,6 vuotta ja tavoitteena on, että jokainen vanki vapautuu jossain vaiheessa. Useissa muissa maissa elinkautisen tavoitteena on se, että vanki ei elä enää koskaan vankilan seinien ulkopuolella.
Suomessa pisimmän elinkautistuomion on istunut Pasi Räty, joka vuonna 199o Lieksassa ryöstön yhteydessä surmasi eläkeläisnaisen yli 40 puukoniskulla. Räty istui elinkautistaan 22 vuotta. Valitettavasti hänet nähtiin tuon ajan jälkeen yhteiskuntakelpoisena ja rikoksen uusimisriski minimaalisena. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä vain reilu kuukausi vapautumisensa jälkeen Räty surmasi raa’asti pahoinpidellen tutun kuopiolaismiehen.
Nyt Räty istuu toista elinkautistaan ja hänen elämästään julkaistiin vuonna 2021 toimittaja Rebekka Härkösen kirjoittama kirja: Valmis tappamaan – Kaksinkertaisen elinkautisvangin tarina. Kun Härkönen oli vankilassa tekemässä haastattelua kirjaa varten, yritti Räty käydä hänen kimppuunsa. Toivottavasti mies ei koskaan pääse vapaaksi.
Lue myös:
Tällä listalla on luvassa koko joukko kuuluisia viimeisiä sanoja. Mukaan mahtuu tunnettuja tieteilijöitä, taiteilijoita ja muita merkkihenkilöitä kotimaasta ja muualta.
Viimeiset sanat ovat aina kiehtoneet ihmisiä, siksi aiheesta on kirjoitettu lukematon määrä kirjoja. Vaikka muutamat sanat kuoleman hetkellä eivät paljasta henkilöstä mitään syvällistä, niin jotain mystistä niissä on. Aivan kuin tuo viimeinen hetki summaisi henkilön elämän jotenkin yhteen.
Vuosien tai vuosisatojen aikana tunnettujen henkilöiden viimeiset sanat ovat muuttaneet muotoaan ja ehkä eläneet omaa elämäänsä kertojalta toiselle. Listafriikki yritti parhaansa mukaan selvittää tämän listan lausahdusten todenperäisyyttä, mutta usein totuutta on vaikea erottaa legendasta. Ja aina ei edes tarvitse.
Tässä siis liuta kuuluisia viimeisiä sanoja; liikuttavia, vihaisia, rakastavia ja kyllä, myös ratkiriemukkaita!
Papin kanssa juttusilla
Kun ranskalainen valistusfilosofi Voltaire teki kuolemaa Pariisissa vuonna 1778, oli hänen vuoteensa vierelle tuotu pappi suorittamaan viimeistä voitelua. Voltaire oli muiden ajamiensa asioiden ohella äänekäs kirkon arvostelija ja nimitti papistoa moneen otteeseen typeräksi. Kun pappi käski kuolevaa Voltairea kieltämään Saatanan, jotta pääsisi taivaaseen, vastasi filosofi näin: ”Noh noh, hyvä mies, nyt ei ole aika hankkia vihamiehiä”.
Säveltäjä Jean-Philippe Rameau makasi kuolinvuoteellaan Pariisissa syyskuussa 1764. Pappi oli tullut vieraisille ja lauloi Rameaun toiveesta virsiä. Laulanta ei viimeisistä sanoista päätelleen miellyttänyt aikansa merkittävintä ranskalaista säveltäjää: ”Mitä helvettiä sinä yrität laulaa, pappi? Olet todella epävireinen.”.
Amerikkalainen näytelmäkirjailija Wilson Mizner on töidensä sijaan ehkä paremmin tunnettu kuolemattomista lausahduksistaan, joista kuuluisin on ”ole ihmisille ystävällinen, kun olet matkalla ylös, sillä kohtaat ne samat henkilöt, kun olet matkalla alas”. Nuo eivät kuitenkaan olleet vuonna 1933 kuolleen miehen viimeiset sanat. Kuolinvuoteella maatessaan häntä tapaamaan oli kutsuttu pappi, joka sanoi: ”Haluat varmasti puhua kanssani”. Siihen Mizner kommentoi: ”Miksi minun pitäisi puhua sinulle? Olen juuri keskustellut pomosi kanssa.”.
Asian ytimessä
Ranskalainen lääkäri Michel de Nostredame tunnetaan paremmin ennustajana nimeltään Nostradamus. Heinäkuun 1. päivän iltana vuonna 1566 hän lausui: ”Huomenna, auringonnousun aikaan, en enää ole täällä”. Nostradamus kuoli tuona yönä nukkuessaan, joten ainakin yksi hänen ennustuksistaan osui täysin nappiin.
Kirjailija Jane Austen oli sairastanut viimeiset kaksi elinvuottaan, ja heinäkuussa 1817 hän makasi tuskissaan sängyssä. Austen odotti tulevaa kuolemaa. Kun hänen sisarensa kysyi, olisiko Austen vielä halunnut jotain, oli vastaus synkkä: ”En halua mitään muuta kuin kuolla”. Toiveen toteutumista ei kauaa tarvinnut odottaa.
Englantilainen ohjaajalegenda Alfred Hitchcock menehtyi kotonaan Los Angelesissa huhtikuussa 1980. Hänen viimeiset sanansa olivat kuin elokuvasta, herran tyyliin sopivasti: ”Kukaan ei voi koskaan tietää loppuratkaisua. Täytyy kuolla, jotta saa selville, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Joskin katolisilla on siitä ajatuksensa.”.
Englantilainen kirurgi Joseph Henry Green kuoli ystävänsä ja oppilaansa John Simonin seurassa kotonaan vuonna 1863. Simonin mukaan Green oli sängyssä maatessaan tarkistanut oman pulssinsa ja hänen viimeiset sanansa olivat ”se pysähtyi”.
Juuri ennen teloitusta
Ei ole kovinkaan montaa hetkeä, joissa viimeisten sanojen tiedetään jo etukäteen olevan ne viimeiset sanat. Mutta teloitus on yksi tällainen tilanne, jolloin myös usein ennen tuomion täytäntöönpanoa kysytään, että onko teloitettavalla viimeisiä sanoja.
Yhdysvaltalainen kaksoismurhaaja James French viihdytti teloitustaan seuraamaan tulleita lehdistön edustajia käyttämällä viimeiset sanansa vitsikkäästi. Sähkötuoliin matkalla ollut French huikkasi toimittajille: ”Hei jätkät! Miltäs tämä kuulostaa huomisen pääotsikoksi? ’French fries’.” French fries tarkoittaa ranskanperunoita, mutta teloitettavan sanaleikki tarkoittaa myös, että ’French käristyy’.
Ranskan kuningatar Marie-Antoinette tuomittiin lokakuussa 1793 kuolemaan maanpetoksesta syytettynä. Mestauslavalla ollessaan Marie-Antoinette lausui viimeiset sanansa ”anteeksi, monsieur, en tehnyt sitä tarkoituksella”. Sanat oli kohdistettu giljotiinia operoivalle pyövelille, jonka varpaille kansan vihaama kuningatar vahingossa astui.
Vuonna 1930 kuolemantuomion saanut moninkertainen sarjamurhaaja Carl Panzram tulistui pyövelille hirttolavalla, kun häneltä tiedusteltiin olisiko vielä jotain sanottavaa: ”Kyllä – vauhtia senkin indianalainen paskiainen. Minä olisi tappanut ainakin kymmenen ihmistä tässä ajassa, jonka sinä olet käyttänyt jahkailuun!”.
Maaliskuussa 1960 murhaaja James W. Rogers marssitettiin teloitusryhmän eteen ammuttavaksi. Rogersilta kysyttiin, olisiko hänellä viimeistä toivetta. ”Tuokaa minulle luotiliivi”, vastasi mies viimeisenä toiveenaan ja samalla viimeisinä sanoinaan.
Viimeiset sanat rakkaimmille
Täydellisessä maailmassa jokainen saisi sanoa viimeisinä sanoinaan jotain kaunista rakkaimmilleen. Tässä muutama, joka on siinä onnistunut – vaikka toiset myös hieman kyseenalaisesti.
Sherlock Holmesin luonut kirjailija Arthur Conan Doyle menehtyi 71-vuotiaana omassa puutarhassaan vuonna 1930. Hän ilmeisesti tunsi loppunsa tulevan, sillä Doyle kääntyi kohti Jean-vaimoaan ja sanoi ”olet mielettömän ihana”, minkä jälkeen hän piteli rintaansa ja menehtyi sydänkohtaukseen.
Australialainen säveltäjä Percy Grainger ei ilmeisesti liiemmin nauttinut muiden ihmisten seurasta, sillä kuolinvuoteellaan vuonna 1961 hän sanoi vaimolleen Ellalle näin: ”Sinä olet ainoa, josta pidän.”. Se on todellista rakkautta!
Graingerin kanssa samoilla linjoilla oli yhdysvaltalainen koomikko W. C. Fields, joka menehtyi vuonna 1946 vuosikymmeniä kestäneen alkoholin ongelmakäytön seurauksena. Hänen viimeiset sanansa oli osoitettu pitkäaikaiselle kumppanille Carlotta Montille: ”Jumala kirotkoon koko helvetin maailman ja kaikki sen ihmiset, paitsi sinut Carlotta.”.
Tyylilleen uskollisena
Kommunismin oppi-isänä pidetty saksalainen yhteiskuntafilosofi Karl Marx kuoli pitkän sairastelun jälkeen kotonaan Lontoossa vuonna 1883. Tarinan mukaan hän kohdisti sanansa hoitajalle, joka kyseli josko miehellä olisi jotain viimeisiä sanoja: ”Mene pois ja jätä minut rauhaan. Viimeiset sanat ovat hölmöille, jotka eivät ole sanoneet tarpeeksi.”. Marx ilmeisesti koki sanoneensa tarpeeksi.
Sadan vuoden iässä keuhkokuumeeseen vuonna 2003 menehtynyt Bob Hope oli kokonaisvaltainen viihdyttäjä, jonka jaksoi naurattaa läheisiään loppuun saakka. ”Yllättäkää minut”, oli Hopen vastaus, kun perhe tiedusteli mieheltä, mihin tämä haluaisi tulla haudatuksi.
Pankkiiri ja teollisuuspohatta Richard B. Mellon ja hänen veljensä Andrew leikkivät hippaa suurin piirtein seitsemän vuosikymmenen ajan. Kun Richard oli vuonna 1933 kuolemaisillaan, kutsui hän veljensä luokseen ja kuiskasi tälle: ”Last tag” eli viimeinen hippa. Andrew jäi ikuiseksi hipaksi.
Jazzmuusikko ja maailman parhaana rumpalina pidetty Buddy Rich menehtyi vuonna 1987 sydänkohtaukseen aivoleikkauksen yhteydessä. Ennen leikkausta sairaanhoitaja oli kysynyt Richiltä, että onko mitään, mitä tämä ei siedä ”is there anything you can’t take?” – viitaten luonnollisesti lääkeaineisiin. Siihen Rich vastasi: ”Jep, kantrimusiikkia.”.
Vuonna 1988 syöpään menehtynyt Richard Feynman oli Nobel-voittaja ja yksi 1900-luvun merkittävimmistä fyysikoista. Feynman oli työnsä lisäksi tunnettu omalaatuisesta ja erikoisesta luonteestaan, joka kuului myös hänen viimeisissä sanoissaan: ”Olisi hirvittävää kuolla kahdesti – tämä kuoleminen on niin tylsää.”.
Ranskalainen kieliopin tutkimukseen erikoistunut lingvisti Dominique Bouhours piti oikeanlaisesta kielestä kiinni vielä viimeisillä hetkillään. Vuonna 1702 Bouhours lausui kuolinvuoteellaan varsin osuvasti: ”Olen kuolemassa tai tulen kuolemaan: kumpikin ilmaisu on oikein.”.
Voiko viimeisille sanoille nauraa?
Espanjalainen Pyhä Lauri (tai Pyhä Laurentius) oli 200-luvulla elänyt Rooman kirkon diakoni, joka koki marttyyrikuoleman jaettuaan seurakunnan varat keisarin sijaan köyhille. Keisari ei tietenkään ollut mielissään, joten hän määräsi Laurentiuksen poltettavaksi. Monissa Laurentiusta kuvaavissa maalauksissa ja veistoksissa hänellä on kädessään halsteri, varrellinen grillausväline, jonka kahden metalliritilän välissä on helppo kypsentää vaikka kokonainen kala. Tällaisessa halsterissa, vain suuremmassa, laitettiin Laurentius itsekin roviolle. Mies pysyi kovana ja legendan mukaan vitsaili vielä lieskojen keskeltä: ”Kypsää on, voitte kääntää puolta.”. Pyhä Lauri on muun muassa kokkien, grillaajien ja koomikoiden suojeluspyhimys.
Vercellin kreivitär Louise-Marie-Thérèse de Saint Maurice päästi kuolinvuoteellaan mojovan pierun ja kommentoi läsnäolijoiden huvitukseksi: ”Hyvä. Nainen, joka pystyy pieremään, ei ole kuollut.”.
Venetsialainen tutkimusmatkailija Marco Polo on tunnettu villistä matkakertomuksestaan Marco Polon matkat, joka kuvaa hänen itsensä sekä isänsä ja setänsä kauppamatkaa silkkitietä pitkin Kiinaan. Polo pääsi Aasian matkalla tutustumaan paikkoihin, joissa kukaan eurooppalainen ei ennemmin ollut käynyt. Kuollessaan vuonna 1324 Polo sanoi: ”En ole kertonut puoliakaan siitä, mitä näin.”. Miten koukuttava cliffhanger!? Valitettavasti emme saaneet tarinalle jatkoa.
Italialainen Leonardo da Vinci oli kiistatta yleisnero, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen suurimmista taidemaalareista. Hänen keksintönsä ja tutkimuksensa sekä vaikutuksensa tieteen, taiteen ja tekniikan aloilla etsii vertaistaan. Da Vinci oli monilahjakkuudessaan ainutlaatuinen. Siksi hänen viimeiset sanansa saavat huvittuneeksi ja pyöräyttämään silmiä: ”Olen loukannut Jumalaa ja ihmiskuntaa, koska työni ei koskaan ollut tarpeeksi korkealaatuista.”.
Tunnettujen suomalaisten kuuluisia viimeisiä sanoja
Otetaan kansainvälisten merkkihenkilöiden lisäksi mukaan myös muutaman suomalaislegendan viimeisiä sanoja.
Laulaja, lauluntekijä, runoilija ja kirjailija – näitä ja paljon muuta oli vuonna 2006 menehtynyt Juice Leskinen. Leskisellä oli viimeisinä elinvuosinaan vakavia terveysongelmia ja hän kärsi muun muassa maksakirroosista ja munuaisten vajaatoiminnasta, jotka epäilemättä olivat tulosta runsaasta alkoholin käytöstä ja ketjussa polttamisesta. Leskinen oli jättänyt syksyllä dialyysihoidot kesken, joten tilan heikkeneminen oli jokseenkin odotettavissa; ehkä taiteilija tiesi sen itsekin.
Kun Leskistä marraskuun 24. päivänä haettiin ambulanssilla sairaalaan, oli hän jo tajunnan rajamailla ja kykeni sanomaan enää yhden lauseen. Hän katsoi vaimoaan Saria ja pyysi: ”Anna viiniä.”. Ensihoitajat kielsivät ja ambulanssissa Leskinen menetti tajuntansa eikä enää herännyt.
Juha Vainio, laulaja ja lauluntekijä, menehtyi häntä lapsuudesta saakka vaivanneeseen sydänvikaan. Lokakuun 29. päivänä vuonna 1990 Pirkko-vaimo heräsi keskellä yötä miehensä huutoon: tämä oli saanut sydänkohtauksen. Paikalle oli hälytetty lääkäri, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Pirkko oli tietenkin hädissään ja piti kuolevaa aviomiestään sylissään. Juha Vainion viimeiset sanat olivat ”ei saa hermostua”.
Laulaja Topi Sorsakoski menehtyi keuhkosyöpään elokuun 13. päivänä vuonna 2011. Edellisenä iltana ambulanssi oli hakenut miehen sairaalaan pahojen hengitysvaikeuksien vuoksi, eikä paluuta enää ollut. Koko perhe kokoontui Heli-vaimon johdolla sairaalasängyn äärelle. Sorsakoski sanoi viimeiset sanansa, vain hetki ennen kuolemaansa, vieressä olevalle vaimolleen: ”Nukutaan vielä vähän, nukutaanhan.”.
Lue myös:
Laskiainen on meillä pulkkamäkeä, hernekeittoa ja laskiaispullia. Muualla maailmassa sambataan ja järjestetään jättimäisiä kulkueita. Kaikki juhlistavat kuitenkin samaa asiaa.
Laskiainen on meillä Suomessa ikivanha juhla, jolla on juurensa muinaisuskonnoissa. Mutta kuten niin monen muunkin juhlan kohdalla, niin myös laskiaisen on kristinusko tullut ja ominut itselleen.
Suurimmalle osalle suomalaisista laskiainen tarkoittaa lähinnä pähkäilyä siitä, että laskeako liukurilla vai rattikelkalla, ja kuuluuko laskiaispulla syödä mantelimassalla vai hillolla ja kermavaahdolla. Ja tähän jälkimmäiseen kysymykseenhän on vain yksi oikea vastaus: hillo ja kermavaahto!
Nyt Listafriikki tutustuttaa lukijat erilaisiin hilpeisiin tapoihin, joilla laskiaista on ennen vietetty ja miten sitä nykypäivänä juhlitaan ympäri maailmaa.
Rion sambakarnevaalit
Roomalaiskatolilaisissa maissa laskiainen on hyvin erilainen kuin meillä Suomessa. Tiesitkö, että Rion reippaan viikon kestävät sambakarnevaalit ovat itseasiassa kirkollinen juhla? Tietävätköhän ne miljoonat turistit, jotka vuosittain matkaavat ihailemaan brasilialaista musiikin, tanssin ja värien juhlaa? Karnevaaleja, tanssimista ja yliampuvia naamiaisasuja ei ihan heti yhdistäisi katoliseen kirkkoon.
Karnevaalien nimitys on peräisin latinankielisestä ilmaisusta carne vale, hyvästi liha, joka kuin kirjaimellisesti kehottaa mässäilemään ja juhlimaan, koska sitä seuraavan paaston aikana käyttäydytään katuvaisesti ja syödään niukemmin.
Rio de Janeiron (ja monen muun kaupungin) kadut täyttyvät uskomattomista esityksistä, joiden myötä valmistaudutaan tuleviin rauhallisempiin viikkoihin. Paasto ei siis tarkoita ainoastaan tietyistä ruoista luopumista vaan myös hengellisyyttä: syntien katumisen aikaa ja kasvamista vastuullisemmaksi ihmiseksi. On kuin juuri ennen paastoa tehtäisiin kaikki mahdollinen päinvastainen, että on sitten paljon, mitä pyydellä anteeksi.
Uskonpuhdistuksen myötä monissa maissa, Suomi mukaan lukien, ei laskiaista vietetä enää karnevaaleja järjestäen, mutta jotain samanlaista iloista henkeä on havaittavissa pulkkamäkeen kokoontumisessa.
Mardi Gras
Mardi Gras -karnevaaleja järjestetään nimenomaan katolisissa maissa, joissa juhlinta alkaa jo tammikuun 6. päivänä eli loppiaisena, heti joulunvieton jälkeen.
Viikkoja kestävä syöminen ja juominen huipentuu ”rasvatiistain” valtavaan kulkueeseen, jossa osallistujat pukeutuvat naamareihin ja karnevaaliasuihin. Karnevaalien aikaan myös kulkueen katsojien on syytä pukeutua Mardi Grasin väreihin: violettiin, kultaan ja vihreään, jotka kuvaavat oikeudenmukaisuutta, valtaa ja uskoa.
Maailman tunnetuin Margi Gras on varmasti New Orleansissa, Yhdysvalloissa, jonne se tuli ranskalaisten tutkimusmatkailijoiden mukana jo vuonna 1699. Vaikka maa ei ole katolinen, on perinne yllä edelleen niissä kaupungeissa, joihin on aikoinaan perustettu ranskalaisia siirtokuntia.
Euroopassa suurin karnevaali on Martedì Grasso, joka on perinteisesti järjestetty Venetsiassa, Italiassa.
Mahtipontisen ja yltäkylläisen juhlimisen jälkeen onkin hyvä rauhoittua 40 päivää kestävään paastoon!
Paasto alkaa tuhkakeskiviikosta
Tuhkakeskiviikko on laskiaistiistaita seuraava päivä, jona paastonaika virallisesti alkaa. Se, kuten monet muutkin kevään pyhät, on sidoksissa pääsiäisen ajankohtaan, joten päivämäärä vaihtelee vuodesta toiseen.
Tuhkakeskiviikko on saanut nimensä siitä, että tuhkaa ripotellaan pään päälle vertauskuvana parannukselle, ja jumalanpalveluksessa voi ottaa tuhkamerkin otsaansa katumuksen ilmaisuna. Myös evankelisluterilaisessa kirkossa on tämä perinne.
Kirkollinen paasto kestää 40 päivää; saman ajan, jonka Jeesus vietti Raamatun mukaan Juudean autiomaassa paastoten ja Saatanan kiusattavana. Tuona aikana on perinteisesti pitäydytty syömästä lihaa ja jätetty kaikki rasvainen ruoka odottamaan paaston päättävää pääsiäistä. Paaston voi suorittaa myös nykyaikaisella tavalla vähentämällä esimerkiksi sosiaalisen median käyttöä tai kahvinjuontia.
Suomessa kirkot ovat vuodesta 2012 lähtien viettäneet modernia ekopaastoa. Ekopaasto liittyy sellaisiin elämäntavan muutoksiin, jotka voivat osaltaan hillitä ilmastonmuutosta. Se rohkaisee kohtuuteen ja kutsuu vahvistamaan luontosuhdetta.
Laskiaisen nimen historia
Laskiaisen nimen voisi nykypäivän viettotavan mukaan ajatella tulevan mäenlaskusta. Siitä se ei kuitenkaan ole peräisin, vaikka nimi mukavasti kuvaakin talvipäivän pulkkailua.
Nimen on ajateltu tulevan siitä, kun aletaan laskea päiviä pääsiäiseen tai laskeudutaan paastonviettoon. Yhden teorian mukaan nimi on tullut vanhasta italiankielisestä nimityksestä carne lasciare (jättää liha), ja ajan myötä jälkimmäinen sana olisi muuntunut laskiaiseksi; ovathan ne melko samankaltaiset.
Tämä alkuperä tuntuu kuitenkin vähän kaukaa haetulta, koska missään muussa kielessä ei ole tuollaista jäännettä; miten se suomen kieleen olisi eksynyt muinaisesta italiasta?
Nimi voi olla myös yksinkertaisesti peräisin ruotsinkielisestä laskiaista tarkoittavasta fettisdag-sanasta. Kirjaimellisesti käännös on läskitiistai, eikä tarvi enää paljon mielikuvitusta käyttää, että siitä päästään sanaan laskiainen. Fettisdag taas on suora nappaus muiden kielien rasvatiistai-nimityksistä.
Laskiaisen perinteiset herkut
Laskiaispulla. Se tulee ensimmäisenä mieleen! Suomeen nuo alunperin mantelimassalla täytetyt herkut tulivat Ruotsista 1800-luvulla, ja varakkaamman väen pullista tuli hiljalleen koko kansan leivonnaisia. Samalla hillo- ja kermavaahto veivät voiton täytteenä. Väittely toki jatkunee.
Muita perinteisiä laskiaisherkkuja ovat hernekeitto ja pannukakut. Aikoinaan hernekeitto valmistettiin laskiaiseksi normaalia lihaisampana ja rasvaisempana (paasto kolkuttelee ovella), joten se tehtiin joululta jääneistä lihoista – yleensä sian päästä ja sorkista.
Kansanperinteissä suomalaiseen laskiaispöytään kuului muutenkin kunnolla lihaa ja ihraa. Ajateltiin, että mitä enemmän rasva kiilsi sormissa ja suupielissä, sitä paremmin siat lihoivat ja lehmät lypsivät.
Monessa maassa pannukakut ovat yleinen laskiaisen jälkiruoka ja muun muassa Isossa-Britanniassa, Irlannissa ja Australiassa laskiaistiistaita kutsutaan pannukakkupäiväksi. Niiden valmistamiseen saatiin kätevästi käytettyä helposti pilaantuvat kananmunat ja voi, joita ei myöskään rasvaisuutensa takia sopinut ylenmäärin paastonaikaan nauttia.
Laskiainen Venäjällä
Maslenitsa. Se on laskiaisen venäjänkielinen nimi, joka on johdettu sanasta maslo, voi. Huomaatko miten tämä juhla pyörii joka kielessä rasvan ympärillä?
Maslenitsaa seuraava ”suuri paasto” on merkityksellinen ajanjakso ortodoksisessa kirkossa, koska sen jälkeen on vuorossa koko vuoden suurin ja tärkein juhla eli pääsiäinen.
Maslenitsaa ei kuitenkaan juhlita täysin samaan aikaan kuin laskiaista läntisessä kristinuskossa: virallinen juhlinta käynnistyy jo alkuviikosta ja päättyy sovitussunnuntaihin, koska paasto alkaa heti seuraavana päivänä. Laskiaistiistaita ei siis juhlita. Mutta koko maslenitsa-viikko on täynnä syömistä, tanssia, mäenlaskua, leikkimielistä lumisotaa ja naamiaisia; se on kuin kaikkien muiden kulttuurien juhlinnat olisi yhdistetty!
Liha on perinteisesti ollut jo koko juhlaviikon ajan kielletty, joten herkuttelu on suoritettu syömällä juustoja ja blinejä. Nam! Neuvostoliiton aikana maslenitsaa ei virallisesti juhlittu, mutta perinne herätettiin nopeasti eloon heti 90-luvulla, ja tuskin se kansan riveistä mihinkään oli kadonnutkaan.
Laskiaisella tai maslenitsalla on pitkät perinteet jo ennen kristinuskon nousua. Ennen ajanlaskumme alkua on slaavilaisissa muinaisuskonnoissa juhlittu maaliskuun alussa talven loppumista ja kevään tuloa. Silloin juhlittiin Volosta, karjan ja maanviljelyn suojelijaa, ja valmistettiin auringon kunniaksi pyöreitä, lämpimiä ja kullanruskeita blinejä.
Suomalaisia perinteitä
”Pitkiä pellavia, hienoja hamppuja, nauriita kuin lautasia, räätiköitä kuin nurkanpäitä!”
Näin piti huutaa, kun laski mäkeä ja mitä pidemmälle pääsi liukumaan, sitä parempi pellava- ja naurissato oli tiedossa.
Suomalaisessa kansanperinteessä laskiaiseen kuului nimenomaan maanviljelykseen liittyviä uskomuksia. Aihetta jo vähän ohitinkin rasvaisten ruokien kohdalla.
Monet suomalaisen laskiaisen tavoista ovat peräisin muinaisuskonnoista, siksi niihin liittyy paljon ennustuksia ja uskomuksia. Mäkeäkin on aikoinaan laskettu muinaiseurooppalaisen uuden vuoden kunniaksi.
Ennen laskiaista oli kova kiire saada työt valmiiksi. Vuoden pimein jakso oli tulossa päätökseensä, joten viimeistään laskiaisena oli saatava kehruut valmiiksi, jotta voitiin aloittaa enemmän valoa vaativa kankaiden kutominen.
Mutta varsinaisena päivänä oli tarkoitus ottaa rennosti, ja kaikki välttämättömät työt oli syytä lopettaa hyvissä ajoin iltapäivällä, jotta ne sujuisivat yhtä vikkelästi koko loppu vuoden. Tietyllä tapaa laskiainen oli naisten työnjuhla, koska monet uskomukset ja perinteet liittyivät niin sanotusti ”naisten” töihin. Naiset myös laittoivat puhtaan valkoisen paidan ylleen ja harjasivat hiuksiaan, jotta pellavan kuiduista tulisi valkeita ja pehmeitä.
Laskiaisen ennustukset
Ja ennustuksia ja uskomuksiahan riittää!
Jos laskiaisena vie tuhkat metsään, tulee känsiä käteen. Jos laskiaisen aikana puhuu saunassa, itikat lentävät suuhun seuraavana kesänä. Jos laskiaisena veistetään, kesällä eläimet ontuvat. Jos laskiaisena käsittelee köysiä, tulee käärmeet kotiin. Jos laskiaisena neuloo, saa tikkuja kesällä käsiinsä. Se joka laskiaisena menee kirveen kanssa metsään, sitä onnettomuus kohtaa samana vuonna. Jos laskiaisena syö perunoita, tulee paiseita.
Jos halusi tehdä naapurille hieman kiusaa, piti laskiaisena heittää kourallinen herneitä naapurin ovesta sisään, mikä tiesi kärpäsiä häiritsemään talon asukkaita. Oli myös tapana käydä hautaamassa naapurin pelloille luita, minkä uskottiin johdattavan siat syömään sadon.
Vaikuttaa siltä, että laskiaisena ei ole ollut turvallista tehdä yhtään mitään!
Paitsi tietysti aiheuttaa naapurille harmia.
Pannukakkujuoksu Englannissa
Pannukakkujuoksun alkuperästä ei olla aivan varmoja. Joidenkin kertomusten mukaan se on lähtenyt siitä, kun laskiaistiistaina soitettiin kirkonkelloja kutsuna ripille (tämä oli ennen kirkon reformaatiota) ja naiset kiireissään juoksivat paikalle kesken pannukakkujen teon paistinpannut käsissään.
Tästä teoriasta voidaan olla montaa mieltä, mutta ensimmäisen kerran pannukakkujuoksu on järjestetty vuonna 1445. Monet perinteet ovat aikojen saatossa unohtuneet, mutta tämä juoksukilpailu on pitänyt pintansa.
Juoksuun saavat osallistua täysi-ikäiset naiset, jotka ovat asuneet kaakkoisenglantilaisessa Olneyssa yli kolme kuukautta. Tuo reilun 6000 hengen kaupunki täyttyy laskiaistiistaisin hameisiin, esiliinoihin ja huiveihin pukeutuneista kisaajista, jotka määrätyn juoksuasun lisäksi tuovat oman pannukakkunsa – paistinpannut tarjoilee juoksun sponsori.
Lähtöpaikka on historian saatossa vaihtunut, mutta maali on aina ollut paikallisen kirkon ovella. Mistään maratonjuoksusta ei ole kyse, sillä kilpailumatka on 380 metriä.
Sääntöjä ei ole paljon, mutta lähdössä ja maalissa täytyy pyöräyttää pannukakkua ilmassa. Ja juoksun jälkeen on pakko osallistua jumalanpalvelukseen.
Laskiainen Minnesotassa
Laskiaista ei suomalaiseen tyyliin vietetä ainoastaan maamme rajojen sisäpuolella. Jo 1930-luvulta saakka Minnesotassa, Yhdysvalloissa, on järjestetty vuosittainen laskiaisrieha, johon saapuu osallistujia muista osavaltioista ja jopa Kanadasta saakka.
Tämä vuosittainen laskiaistapahtuma järjestetään Palossa, lähellä Makinen-nimistä paikkakuntaa, johon muutti aikoinaan paljon suomalaisia. Maahanmuuttajien jälkeläiset ovat pitäneet perinteitä elossa ja juhlissa esitelläänkin perinteisiä suomalaisia käsityötaitoja, musiikkia, tanssia ja tietysti ruokia.
Koko perheen pulkkailu on kuitenkin tapahtuman päätarkoitus. Alunperin alueella oli ollut jopa 19 erillistä laskiaisjuhlaa, mutta vain Palon festarit ovat säilyneet nykypäivään.
Tänä vuonna järjestyksessään 88. laskiaisrieha järjestettiin hieman aiemmin, jo helmikuun alussa, mutta sillä ei ole mitään väliä! Mahtavaa, että perinteitä pidetään yllä, vaikka tuskin monet nuoremmat järjestäjät edes puhuvat suomea.
Lue myös:
Yhteiskunta
Suomessa ensimmäinen törmäys johtui viinasta – Tällaisia olivat historian ensimmäiset auto-onnettomuudet
Vaikka auto-onnettomuudet eivät ole aivan niin valitettavan arkipäiväisiä kuin nykyään, niin kyllä autoilun ensimmäisinäkin vuosina rytisi.
Missä ja milloin tapahtui historian ensimmäinen auto-onnettomuus? Kysymykseen on itse asiassa yllättävän vaikea vastata, sillä vastaus riippuu ensinnäkin siitä, mikä määritellään autoksi.
Eikä 1800-luvun lopulla tokikaan ollut joka maailman kolkkaan ja kylään lonkeronsa ulottavaa mediaa, joten jotkin varhaisimmat auto-onnettomuudet ovat saattaneet jäädä uutisoimatta. Toisaalta liikenteessä ei kovinkaan paljon vielä ollut autoja, joten todennäköisesti jokainen pieninkin niihin liittyvä asia on päässyt lehtien etusivulle.
Listafriikki esittelee nyt autoilun ikävimmän puolen kuusi erilaista ensimmäistä. Meille myös selviää, että missä ja milloin tapahtui Suomen ensimmäinen auto-onnettomuus.
Ensimmäinen kohtalokas auto-onnettomuus
Irlantilainen tähtitieteilijä Mary Ward on jäänyt historiaan maineikkaana ja lasikattoja särkeneenä tieteilijänä, mutta myös ensimmäisenä auto-onnettomuuden uhrina. Vuonna 1869 Ward halusi päästä kokeilemaan, miltä matkaaminen hänen serkkujensa omatekemällä höyryautolla tuntuu. Autossa oli kolme paksua rautapyörää, yksi pienempi edessä ja kaksi isoa takana, jotka mahdollistivat liikkumisen Irlannin maaseudun möykkyisillä teillä.
Ajoneuvot olivat tuolloin erittäin hankalasti ohjattavia, katottomia ja ovettomia vaunuja, joten kun Wardia kuljettava automobiili kääntyi mutkaan, lensi nainen istuimeltaan ulos. Hänen ilmalentonsa päättyi epäonnisesti suoraan auton eteen ja rautainen rengas rullasi hänen niskansa yli. Mary Ward kuoli välittömästi.
Suvussa kulkevan perimätiedon mukaan auto pistettiin paloiksi ja haudattiin aatelisperheen linnan pihapiiriin.
Ensimmäinen polttomoottorilla kulkevan auton onnettomuus
Yhdysvalloissa sijaitseva Ohio City on tänä päivänä erikoisen ylpeä siitä, että siellä sattui ensimmäinen polttomoottoriautolla ajettu onnettomuus. Tuo ajoneuvo oli jo paljon lähempänä modernia autoa, kuin Mary Wardin yli ajanut kulkupeli muutama vuosikymmen aiemmin. Ei ehkä ulkonäöltään, mutta tekniikaltaan.
Vuonna 1891 James Lambert oli saanut valmiiksi suunnittelemansa, yksisylinterisellä polttomoottorilla kulkevan auton ja häntä pidetäänkin yhtenä yhdysvaltalaisen autoteollisuuden pioneereista.
Lambert oli tuona samaisena vuonna ajamassa omalla keksinnöllään, kun matkanteko yllättäen tyssäsi: Auto, tai moottorilla kulkeva kärry, osui maasta törröttävään oksaan. Lambert menetti ajoneuvon hallinnan, jolloin auto lähti heittelehtimään ja törmäsi tien vieressä olleeseen paaluun. Sellaiseen länkkäreistä tuttuun paaluun, johon hevoset voidaan sitoa kiinni odottamaan. Lambert ja kyydissä ollut James Swoveland selvisivät rytäkästä lievillä vammoilla.
Ja hyvä niin, sillä Lambert oli merkittävä autojen kehittämisen ja autoteollisuuden edistäjä esimerkiksi yli 600 autoihin liittyvällä patentillaan.
Lue myös: Synnytyslinko ja talutussysteemi käärmeelle: 10 ihastuttavan erikoista patenttihakemusta
Ensimmäinen kohtalokas törmäys jalankulkijaan
Ensimmäinen, ainakin tiedossa oleva, törmäyksen johdosta menehtynyt jalankulkija oli Bridget Driscoll (kuvassa ympyröity), joka vuonna 1896 otti kohtalokkaan harha-askeleen kadun reunassa. On mahdoton sanoa, oliko Arthur Edsallin polttomoottorin avustuksella kulkeva auto ensimmäinen, jonka maaseudulta Lontoon hulinaan tullut Driscoll näki, mutta ainakin se sai hänet häkellyksiin.
Driscoll jähmettyi paikalleen tuijottamaan kohti tulevaa autoa eikä Edsallilla ollut mahdollisuutta estää törmäystä. Ei, vaikka auton maksiminopeus oli hieman reilut kuusi kilometriä tunnissa. Toki erään silminnäkijän mukaan esittelyajoon tarkoitettu Anglo-French-mallin auto kulki ”holtitonta vauhtia”. Mutta ehkä meno vain näytti huimapäiseltä, sillä autolla ei yksinkertaisesti päässyt lujempaa.
Auton alle jäänyt Driscoll menehtyi ja Edsall pidätettiin. Kuulusteluissa Edsall kertoi huutaneensa ja soittaneensa kelloa, mutta Driscoll ei liikkunut mihinkään. Oikeudessa mies kuitenkin vapautettiin syytteistä, sillä Driscollin kuolema todettiin onnettomuudeksi.
Ruumiinavauksen tehnyt lääkäri Percy Morrison kommentoi ensimmäistä jalankulkijan kuolemaan johtanutta auto-onnettomuutta kuuluisaksi tulleella lauseella: ”Toivottavasti tällaista ei tapahdu enää ikinä.”.
Ensimmäinen kahden kulkuneuvon kolari
Toukokuun 30. päivänä vuonna 1896 Henry Wells kruisaili New Yorkissa pitkin Broadwayta. Ajoneuvon vauhti ei päätä huimannut, mutta ohjattavuus oli surkea ja tekniikka vähemmän ongelmatonta. Mutta jotain erikoista Wellsin kulkupelissä kuitenkin oli: se oli ensimmäinen Yhdysvalloissa kaupallisesti tarjolla ollut Duryea-automobiili.
Wells lähestyi vilkasta risteystä, johon oli pyörällään ajamassa myös Ebeling Thomas. Koska Wellsin ajoneuvon jarruja ei oltu rakennettu äkkipysähdystä varten, oli yhteentörmäys väistämätön.
Autolle tai sitä kuljettaneelle Wellsille ei rytäkässä tietenkään käynyt kuinkaan, mutta Thomasin pyörä vääntyi käyttökelvottomaksi ja nainen sai itsekin osumaa. Onni oli kuitenkin onnettomuudessa, sillä Thomas loukkasi vain polveaan.
Tilanne oli niin osapuolille, silminnäkijöille kuin poliisillekin hämmentävä, sillä auto-onnetomuus oli jotain, mitä kukaan ei aiemmin ollut nähnyt. Virkavalta ei tiennyt, miten tilanteessa tulisi toimia, mutta lopulta Thomas toimitettiin sairaalaan ja Wellsin matka kävi kohti putkaa.
Koska Thomasin vammat olivat niin lieviä – hän selvisi kolarista ainoastaan murtuneella jalalla – pääsi Wells vapaaksi vietettyään sellissä yhden yön.
The New York Times -lehden haastatteleman silminnäkijän mukaan ”hevosetonta kärryä ohjannut motoristi vaikutti menettävän hallinnan vaunuunsa, joka eteni siksakkia ja hämäsi siksi pyöräilijää”.
Ensimmäinen kuskin menehtymiseen johtanut kolari
Ensimmäinen kerta, kun ratin takana istunut henkilö eli toisin sanoen kuski sai kolarissa surmansa, tapahtui vuonna 1898. Helmikuun 13. päivänä englantilainen Henry Lindfield oli ajamassa Lontoosta Brightoniin. Matka sujui hyvin, kunnes Lindfield menetti autonsa hallinnan alamäessä.
Ajoneuvo rysähti tien vieressä olleen aidan läpi ja Lindfield sinkosi kuskin penkiltä juuri ennen kuin auto törmäsi puuhun. Valitettavasti mies päätyi auton ja puun väliin, ja jäi jalastaan puristuksiin. Lindfieldin kyydissä ollut poika selvisi onnettomuudesta ilman haavereita ja juoksi hakemaan apua.
Lindfieldin vammat eivät sinänsä olleet hengenvaaralliset, mutta sairaalan kirurgi joutui amputoimaan polven alapuolelta kokonaan murskaantuneen jalan. Epäonninen kuski ei enää herännytkään nukutuksesta ja menehtyi seuraavana päivänä.
Suomen ensimmäinen auto-onnettomuus
Varmistetusti ensimmäinen Suomessa sattunut auto-onnettomuus tapahtui vuonna 1907. Helsingin Rautatientorilla lyhtypylvääseen henkilöautolla törmännyt kuski loukkaantui rytäkässä ja vietiin sairaalahoitoon.
Asukkaita Helsingissä oli tuolloin jo hieman päälle 100 000, mutta autoja oli vasta 40 kappaletta. Ensimmäisen auto-onnettomuuden lisäksi tapaus ”pääsi” historiankirjoihin muullakin tavalla: Se oli ensimmäinen merkintä Suomen surullisiin rattijuopumustilastoihin, sillä pylvääseen ajanut kuljettaja oli ollut humalassa.
*
Vielä päätesanat listan loppuun. Jos joku jäi miettimään, että missä ja koska on tapahtunut historian ensimmäinen kahden auton kolari, niin siihen ei valitettavasti löytynyt vastausta. Tarinan mukaan se tapahtui Ohiossa, Yhdysvalloissa, vuonna 1895, mutta hyvin suurella todennäköisyydellä kyseessä on urbaanilegenda. Varmaa tietoa ei löydy mistään ja ohiolaiseen kolariinkiin liittyy jokaisessa kertomuksessa ”hauska” fakta, jonka mukaan koko osavaltiossa oli tuolloin vain kaksi autoa. Jotka sitten törmäsivät toisiinsa. Vaikka maailmassa tapahtuu toinen toistaan erikoisempia juttuja, niin tuo tarina kuulostaa keksityltä.
Lue myös:
Yhteiskunta
Suomen joukkueella kisoissa mukana oikea karhu: 10 erikoisinta tapahtumaa menneistä olympialaisista – osa 2
Ensi viikolla alkavat vuoden 2026 talviolympialaiset Italiassa. Saa nähdä, mitä kaikkea erikoista tällä kertaa tapahtuu!
Sitä ennen Listafriikki ottaa käsittelyyn menneet olympialaiset ja ja olympiahistorian erikoisimmat tapahtumat. Hiljattain teimme listan koskettavista tarinoista, mutta nyt ovat vuorossa oudoimmat käänteet.
Mukana on muun muassa häirikkopappi, lähes kellonympäryksen kestänyt painiottelu sekä olympiahistorian erikoisin kisamaskotti: ihkaelävä ja oikea karhu – tietenkin suomalaisten mukanaan tuoma!
Aiotko sinä viettää hyvän osan helmikuusta television eteen liimautuneena vai ovatko olympialaiset täysin epäkiinnostava tapahtuma?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi erikoista tapahtumaa voit lukea tästä:
Kaikkien aikojen omituisin maraton: 10 erikoisinta tapahtumaa menneistä olympialaisista – osa 1
”Kisamaskottina” oikea karhu
Belgian Antwerpenissä vuonna 1920 järjestetyt kesäolympialaiset muistetaan suomalaisittain parhaiten Paavo Nurmen ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta olympiakultamitalista. Mutta Suomi tuli kisapaikalla tunnetuksi muustakin, nimittäin Nalle-nimisestä maskotistaan. Nalle oli oikea karhu.
Uimahyppääjä Kalle Kainuvaara oli ottanut Antwerpeniin mukaan karhunpennun, vaikka se oli erikseen kielletty. Kainuvaara oli asiaa tiedustellut etukäteen. Kiellosta huolimatta Kainuvaara salakuljetti Nallen höyrylaivaan, ja kun salamatkustaja huomattiin, oli jo liian myöhäistä. Suomen urheilumuseon erikoistutkija Jouni Lavikainen kertoo Helsingin Sanomille, että Nalle oli kisojen suomalainen erikoisuus.
Nalle myös aiheutti kisapaikalla vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sillä ainakin kerran se pääsi häkistään karkuun säikäyttäen muiden joukkueiden urheilijat puolikuolleiksi. Suomen joukkueen painijat saivat karhun lopulta kiinni.
Virallisesti Nalle-karhu ei ollut Suomen joukkueen maskotti, vaan Kainuvaaran oli tarkoitus myydä se hyvää hintaan. Kisajärjestäjät olivat tuohtuneita oikean karhun läsnäolosta, joten eläin myytiin välittömästi paikalliseen eläintarhaan. Hinta oli suuri pettymys – samoin kuin Kainuvaaran oma kisamenestyskin. Hän karsiutui uimahypyissä ja keskeytti ainoana kilpailijana nykyaikaisen viisiottelun.
Irlantilainen pappi sotki kamppailun olympiakullasta
Ateenan vuoden 2004 kesäolympialaiset olivat huipentumassa: Miesten maratonia oli jäljellä noin vartin verran. Brasilialainen Vanderlei De Lima oli tukevassa 48 sekunnin johdossa erittäin hyvävointisen oloisena. Sitten tapahtui jotain odottamatonta.
Erikoiseen asuun pukeutunut mies hyppäsi reitille ja törmäsi tahallaan de Limaan, joka kaatui yleisön joukkoon. Maratoonari autettiin pystyyn ja hän pääsi jatkamaan kilpailuaan, mutta etumatka oli kutistunut, ja hyökkäyksen aiheuttama sokki varjosti viimeisiä kilometrejä. De Lima juoksi kuitenkin maaliin saavuttaen pronssisen olympiamitalin.
Häirikkö oli Cornelius Horan, katolinen pappi, joka ei ollut ensimmäistä kertaa tihutöissä. Edellisenä vuonna Horan juoksi F1-sarjan Ison-Britannian gp:ssä radalle aiheuttaen hengenvaaran itselleen ja kuskeille. Irlantilainen Horan oli myös aiemmin saatu kiinni Epsom Derby -laukkakisassa, jossa hän oli ollut aikeissa juosta radalle hevosten eteen.
Idiotisminsa syyksi Horan ilmoitti halun levittää sanomaa siitä, että maailmanloppu on pian tulossa. Horan on sittemmin riisuttu pappeudesta, koska jäi kiinni seitsemänvuotiaan tytön hyväksikäytöstä.
Ángel Matos potkaisi tuomaria kasvoihin
Kuubalainen taekwondoin Ángel Matos voitti kultaa Sydneyn kesäolympialaisissa vuonna 2000. Kahdeksan vuotta myöhemmin Matosin nimi oli Pekingin kisojen aikaan jälleen kaikkien huulilla, mutta ei menestyksen vuoksi.
Matos hävisi pronssimitaliottelunsa diskauksen vuoksi ja vähätellen ilmaistuna tulistui tuomarin päätöksestä. Matos teki sen, mitä varmaan aika moni urheilija on ainakin joskus haaveillut tekevänsä: hän potkaisi tuomaria naamaan.
Matos loukkasi ottelussa jalkansa ollessaan 3-2-johtotilanteessa ja pyysi minuutin mittaista toipumisaikaa, kyeshiä. Se hänelle myönnettiin, mutta sääntöjen mukaan ottelijan on tuon minuutin jälkeen palattava tatamin keskelle ilmoittamaan, että haluaako lisää aikaa, luovuttaako vai jatkaako ottelua. Matos ei palannut, joten ruotsalaistuomari Chakir Chelbat julisti kazakstanilaisen Arman Chilmanovin voittajaksi.
Matos ei sulattanut päätöstä vaan väitteli tuomarin kanssa hetken kiihkeästi, potkaisi tätä kasvoihin, löi toista tuomaria käsivarteen ja sylkäisi matolle ennen kuin järjestyksenvalvojat taluttivat hänet ulos.
Matos ei saanut Pekingistä mitalia, mutta sai hän tempun ansiosta jotain muuta kotiinviemisiksi: elinikäisen porttikiellon olympialaisiin ja erottamisen Kansainvälisestä taekwondoliitosta.
Soulin avajaisseremonian grillibileet
Kuten kaikissa muissakin olympialaisissa niin Soulissakin vuonna 1988 avajaisseremonian kohokohta oli olympiatulen sytyttäminen. Noihin kesäolympialaisiin saakka seremoniaan oli aina kuulunut myös valkoisten kyyhkyjen vapauttaminen rauhan ja harmonian merkiksi. Soulin jälkeen kyyhkyset on vapautettu enää symbolisesti.
Nimittäin Soulin taivaalle vapautetut kyyhkyt päätyivät stadionilla olleen olympiatulimaljan reunalle istuskelemaan. Kun soihdunkantajat saapuivat maljan äärelle, oli siinä edelleen kyyhkyjä. Rauhankyyhkyt kärventyivät siihen paikkaan, kun olympiatuli leimahti liekkeihin. Joidenkin tietojen mukaan jopa satoja lintuja paloi poroksi, mutta todellisuus taitaa olla maksimissaan muutama kymmenen. Joka tapauksessa liikaa.
Paikalla ollut yleisö ei tiennyt, mitä maljalla oli tapahtunut, joten areena raikui taputuksista ja suosionosoituksista. Kotikatsomoissa tahatonta massateurastusta varmaankin seurattiin typertyneinä.
Historian pisin painiottelu kesti lähes kellon ympäri
Nykyään painiottelu kestää muutamia minuutteja, mutta entisaikaan voittaja ratkaistiin ainoastaan selättämällä; muita pisteliikkeitä ei edes yritetty tehdä.
Tukholman kesäolympialaisissa vuonna 1912 tehtiin painihistoriaa, kun suomalainen Alppo Asikainen ja virolainen, Venäjän lipun alla kilpaillut, Martin Klein väänsivät välieräottelussa 11 tuntia ja 40 minuuttia.
Toki miehet pitivät välillä taukoja ja joidenkin väitteiden mukaan he keskittyivät toisiinsa nojaillessaan aivan muihin asioihin, kuten maratonin seuraamiseen. Joidenkin tietojen mukaan Klein olisi ollut valmis luovuttamaan useampaankin otteeseen, mutta se ei käynyt ruotsalaisille tuomareille. Asikainen oli aina valmis jatkamaan: ”Jumalavita. Mie painin vaikka jouluun asti ja siitäkin eteenpäin.”
Kamppailun vei lopulta nimiinsä Klein, mutta ei selätyksellä, vaan tuomarineuvoston päätöksellä. Ilmeisesti miehet olivat jo tarpeeksi väsyneitä, jotta toisen heistä voisi päästää finaaliin Ruotsin Claes Johanssonin kanssa. Heti kellonympäryksen kestäneen ottelun jälkeen Klein määrättiin painimaan kultamitalista, mutta hän oli rättiväsynyt ja luovutti sovinnolla. 11 tuntia, 40 minuuttia ja hopeamitali riittivät hänelle. Asikainen toi Suomelle pronssia.
Lue ensimmäinen osa: Kaikkien aikojen omituisin maraton: 10 erikoisinta tapahtumaa menneistä olympialaisista – osa 1
Lue myös:
Yhteiskunta
Kaikkien aikojen omituisin maraton: 10 erikoisinta tapahtumaa menneistä olympialaisista – osa 1
Ensi viikolla suunnataan katseet kohti Italiaa, jossa vuoden 2026 talviolympialaiset ovat juuri alkamassa. Saa nähdä, mitä kaikkea erikoista tällä kertaa tapahtuu!
Sitä ennen Listafriikki ottaa käsittelyyn menneet olympialaiset ja ja olympiahistorian erikoisimmat tapahtumat. Hiljattain teimme listan koskettavista tarinoista, mutta nyt ovat vuorossa oudoimmat käänteet.
Mukana on muun muassa kaikkien aikojen kummallisin urheilukilpailu, olympiakullan ansiosta vankilalta säästynyt ammuskelija ja kesken miekkailun taskusta tippunut puhelin.
Aiotko sinä viettää hyvän osan helmikuusta television eteen liimautuneena vai ovatko olympialaiset täysin epäkiinnostava tapahtuma?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi erikoista tapahtumaa ovat luvassa myöhemmin.
Miesten maraton 1904 – kaikkien aikojen omituisin urheilukilpailu
Saint Louisin vuoden 1904 kesäolympialaisissa juostu miesten maraton on ehkä olympiahistorian, tai ihan vain yleisesti historian, kummallisin urheilukilpailu.
Moni osallistuja ei ollut eläessään juossut yhtäkään maratonia, ja jostain syystä järjestät keksivät huippuidean: katsotaan, mitä tapahtuu, jos juoksijoille ei tarjota vettä. No, aikamoinen maraton siitä tulikin. Jos juoksija pääsi maaliin, niin todennäköisesti matkalla tapahtui jotain hyvin omituista.
Kuubalainen postimies Andarín Carvajal (kuvassa) oli yksi ensikertalaisista, ja hän päätti osallistua kisaan hetken mielijohteesta ilmoittautuen mukaan aivan viime minuuteilla. Carvajalilla ei ollut juoksuvaatteita, vaan hän marssi lähtöviivalle valkoisessa kauluspaidassa, suorissa housuissa ja kävelykengissä. Eräs kanssakilpailijoista tunsi sääliä ja leikkasi Carvajalin housut sortseiksi.
Maraton sujui kuitenkin hyvin, vaikka Carvajal jutteli välillä katsojien kanssa ja pysähtyi reitin varrella olleeseen hedelmätarhaan syömään omenoita. Hedelmät olivat kuitenkin käyneitä ja Carvajal rupesi voimaan pahoin. Hän otti pienet nokoset puun juurella. Kaikesta huolimatta hän sijoittui neljänneksi.
William Garcia oli lähellä kuolla sisäiseen verenvuotoon, koska hän oli kilpailun aikana hengittänyt niin paljon pölyä, että se repi hänen mahansa limakalvon auki. Yhdeksänneksi sijoittunut Len Taunyane taas joutui villikoirien jahtaamaksi ja hairahtui reitiltä reilun kilometrin verran sivuun juostessaan koiria pakoon.
Yhdysvaltalainen Fred Lorz kärsi pahoista krampeista ja päätti jättää maratonin toisen puoliskon juoksematta. Hän hyppäsi auton kyytiin ja huristeli maaliin. Järjestäjät eivät ensin tajunneet vilppiä ja Lorz oli juhlinnassa mukana, kun hänet julistettiin voittajaksi.
Tuntia myöhemmin totuus paljastui, kun oikea voittaja hoiperteli maaliin puolikuolleena. Olympiavoittaja Thomas Hicks oli henkihieverissä, sillä hänen avustajansa olivat tarjoilleet hänelle matkan aikana hermostoa kiihdyttävää, mutta ihmisellekin kuolettavan vaarallista rotanmyrkkyä, koska vesi oli kiellettyjen aineiden listalla. Ja sai hallusinaatioista kärsinyt Hicks myös raakoja kananmunia ja brandya.
Sydneyn hengenvaarallinen hyppyteline
Sydneyn kesäolympialaisissa vuonna 2000 todistettiin jotain sellaista, mitä ei ikinä, missään olosuhteissa saisi käydä. Erehtyminen on toki inhimillistä, mutta tämä järjestäjien moka oli anteeksiantamaton.
Naisten telinevoimistelun neliottelu oli käynnissä, ja huomattavan iso osa urheilijoista vaikutti olevan suurissa ongelmissa hyppytelineellä. Loukkantumisiakin nähtiin, kun voimistelijat tulivat alas aivan miten sattuu; oli vaikea uskoa, että kyseessä olivat maailman parhaat. Hypyssä nähtiin myös hengenvaarallisia läheltä piti -tilanteita, kun osa urheilijoista tuli lähes pää edellä mattoon.
Oman suorituksensa hypyssä oli tehnyt jo 18 voimistelijaa, joista suurin osa syytti hermoilua pieleen menneestä suorituksesta. Esimerkiksi ennakkosuosikkeina pidetyt venäläinen Svetlana Khorkina ja yhdysvaltalainen Elise Ray olivat jo menettäneet mahdollisuutensa mitaliin.
Sitten isäntämaan Allana Slater kyseenalaisti hyppytelineen. ”Tuo ei näytä oikealta”, sanoi Slater valmentajalleen Peggy Liddickille. Liddick kertoi myöhemmin lehdistölle, että yleensä he vain käskevät voimistelijoita olemaan hiljaa ja keskittymään omaan suoritukseensa, mutta tuolla kertaa Slater oli oikeassa.
Hyppyteline oli asetettu viisi senttimetriä liian matalalle, mikä selitti täysin olympiavoimistelijoiden haparoinnin. Ne urheilijat, jotka olivat hypänneet virheellisellä telineellä, saivat mahdollisuuden uusintaan, mutta monelle aiempi hyppy oli ollut niin pelottava kokemus, että he jättivät leikin sikseen.
Miekkailijan puhelin putosi taskusta
Kännykkä on meillä kaikilla lähes jatkuvasti mukana ja on hyvin todennäköistä, että monen puhelin on tippunut kädestä tai taskusta. On tiettyjä paikkoja, joihin puhelimen ei missään tapauksessa toivoisi putoavan, kuten kovalle asfaltille tai vessanpönttöön. Yksi tällainen paikka on myös olympia-areena. Varsinkin jos itse sattuu olla kilpailemassa.
Näin kuitenkin kävi ranskalaiselle florettimiekkailijalle Enzo Lefortille Rio de Janeiron vuoden 2016 olympialaisissa kesken Saksan Peter Joppichia vastaan käydyn ottelun. Ottelun tiimellyksessä Joppichin taidokkaat liikkeet horjuttivat Lefortin tasapainoa, jolloin tämän älypuhelin pompahti ulos takataskusta ja tipahti lattialle. Lefort noukki puhelimen salaman nopeasti talteen ja ojensi valmentajalleen.
Odottiko hän tärkeää puhelua vai halusiko kenties päivittää somea kaiken toiminnan keskiöstä? Todennäköisesti kännykkä oli vain unohtunut kisa-asun taskuun. Tilanne oli äärimmäisen nolo ja Lefort oli luultavasti erittäin tyytyväinen siihen, että sai rauhassa hävetä verkollisen maskinsa takana. Lefort hävisi ottelun.
Olympiavoittaja ei voi ampua ohi
Vaikka yhdysvaltalaisen Sumner Painen tempaus ei tapahtunut olympialaisissa, liittyy tämä tapaus Ateenan vuoden 1896 olympialaisiin. Ne olivat muuten ensimmäiset Kansainvälisen olympiakomitean järjestämät nykyaikaiset olympialaiset.
Ateenassa Paine osallistui kaikkiin kolmeen pistooliammunnan lajiin ja saavutti kultaa sekä hopeaa.
Muutamaa vuotta myöhemmin Paine sai vaimonsa rysän päältä kiinni, kun löysi tämän sängystä heidän tyttärensä musiikinopettajan kanssa. Ajaakseen miehen tiehensä, Paine ampui tätä kohti neljä laukausta, joista yksikään ei osunut. Paine pidätettiin ja häntä syytettiin pahoinpitelystä.
Pian poliisit kuitenkin tajusivat, kuka sellissä oli. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että ammunnan olympiavoittaja olisi halutessaan osunut jokaisella luodilla, joten hänen oli täytynyt ampua tahallaan ohi. Paine vapautettiin kaikista syytteistä – olympiamitalit pelastivat hänet vankilatuomiolta.
Steven Bradbury – The last man standing
Australia sai Salt Lake Cityssä vuonna 2002 maan historian ensimmäisen kultamitalin talviolympialaisissa. Sen saavutti kaukalopikaluistelija ja kansallissankarin asemaan noussut Steven Bradbury. Bradbury oli päässyt rimaa hipoen ja pienellä onnella 1000 metrin finaaliin, sillä alkuerissä oli tullut diskauksia ja semifinaalissa kaatumisia.
Ehkä Bradburylla oli mielessään semifinaalin tapahtumat, sillä lähdön jälkeen hän jättäytyi joukon hännille, turvallisen matkan päähän. Bradbury oli selvä altavastaaja ja jäi kisan kuluessa muista luistelijoista merkittävästi. Mitalien kohtalon oletettiin ratkeavan neljän muun finalistin kesken. Mutta mitä vielä, viimeisessä kaarteessa koko edellä luistellut nelikko kaatui ja Steven Bradbury liukui olympiahistorian ehkä odottamattomimpaan voittoon.
Monet kritisoivat Bradburyn tuulettelua ja olympiakullan juhlimista. Kaikki eivät kokeneet miehen ansainneen voittoa. Mutta se on kaukalopikaluistelua: Bradbury teki kaiken oikein ja tuli ensimmäisenä maaliin.
”Tämä on minun kultamitalini. En ehkä voi ottaa sitä näistä 90 sekunnista, mutta ansaitsen sen kaikesta 14 vuoden aikana tekemästäni kovasta työstä”, on Bradbury vastannut kriitikoille.
Lue myös:
Milano-Cortinan talviolympialaiset 2026 alkavat muutaman viikon päässä, ja tunnelmaan virittäydyttäessä Listafriikki ottaa katsauksen menneisiin olympialaisiin ja niissä koettuihin sydäntä lämmittäviin hetkiin ja tarinoihin.
Kaikki listalla mainitut urheilijat eivät lähteneet olympialaisista kotiin kultamitali kaulassa, mutta ei olympiasankariksi nousemiseen aina tarvita astumista palkintokorokkeelle.
Olympia-aatteen perusarvoihin kuuluvat reilu peli, yhteishenki ja suvaitsevaisuus, joita nykyään saa hakemalla hakea kaiken kaupallisuuden ja miljardibisneksen seasta. Voittamisen eteen tehdä kaikki laillinen ja laiton, vaikka loppuviimeksi olympialaisten alkuperäisen hengen mukaisesti tärkeintä on osallistuminen, yrittäminen ja hyvän esimerkin näyttäminen nuoremmille sukupolville.
Tällä listalla tutustumme koskettaviinkin tarinoihin, joissa olympiahenki on todella ollut läsnä.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset koskettavat tarinat voit lukea tästä:
10 kultamitalin arvoista koskettavaa tarinaa menneistä olympialaisista – osa 1
Voitto kotiin sorsista huolimatta
Yleensä urheilijat kamppailevat toisiaan ja myös itseään vastaan, mutta Amsterdamin olympialaisissa vuonna 1928 soutaja Henry Robert Pearce joutui kamppailemaan luontoa vastaan.
Kanadalainen Pearce oli ylivoimainen ja eteni kisassa leikitellen kohti edessä siintävää kultamitalia. Kun neljännesvälierät olivat käynnissä, hänen soutulinjalleen ui sorsaperhe. Sen sijaan, että Pearce olisi paahtanut pesuetta päin, hän lopetti soutamisen, jotta linnut pääsivät uimaan väljemmille vesille. Bobby Pearce voitti hollantilaisten katsojien sydämet ja pysähdyksestä huolimatta hän souti eränsä voittoon.
Sankarin asemaan nostettu Pearce voitti lopulta myös finaalin ja nappasi olympiakullan päihittäen toiseksi tulleen lähes kymmenen sekunnin erolla. Sorsaperhettä ei finaalissa nähty.
Mahdotonta! Jamaikan rattikelkkailijat olivat eri mieltä
Tämä on olympiatarina, joka inspiroi elokuvan. Vuonna 1993 valmistunut Kelkkajengi perustuu löyhästi tositapahtumiin ja kertoo jamaikalaisen rattikelkkajoukkueen matkasta vuoden 1988 Calgaryn olympialaisiin.
Jamaikalaisia kelkkailijoita talviolympialaisissa. Koko muun maailman mielestä se oli mahdotonta, mutta Dudley Stokes, Devon Harris, Michael White ja Casewell Allen olivat eri mieltä. Varsinkin pohjoisamerikkalaiset mediat alkoivat kirjoittaa Jamaikan rattikelkkailijoista artikkeleita koomiseen sävyyn.
Mutta tarina altavastaajista sai yleisön puolelleen ja Jamaikan rattikelkkajoukkueen edesottamukset nousivat yhdeksi olympialaisten kohokohdaksi. Miesten asenne ja osallistumisen ilo sekä hyisessä Kanadassa soinut reggae-musiikki olivat pirteän erilaista.
Valitettavasti Allen loukkaantui harjoituksissa, kun joukkue oli järven jäällä ottamassa tuntumaa talvisiin olosuhteisiin. Hänen tilalleen otettiin olympialaisiin veljeään Dudleyta tukemaan matkannut Chris Stokes, joka ei koskaan aiemmin ollut ollut rattikelkan kyydissä.
Varsinaisessa kilpailussa Jamaikan joukkue diskattiin, kun rattikelkka kaatui kesken suorituksen. Periksiantamaton nelikko kuitenkin nousi kelkastaan ylös ja käveli maaliviivan yli suosionosoitusten siivittämänä.
Uimari, joka oli juuri oppinut uimaan
Monet urheilijat kamppailevat maansa edustuspaikasta kynsin ja hampain; joskus huippujakin jää olympialaisista ulos, sillä tiettyjen maiden karsintasysteemi on raaka.
Päiväntasajaan Guineasta kotoisin oleva Eric Moussambani pääsi vuonna 2000 mukaan niin sanotulla villillä kortilla, eikä hänen siis tarvinnut kilpailla maanmiehiään vastaan edustaakseen maataan Sydneyn olympia-altaassa.
Mutta uimaan hänen piti opetella.
Päiväntasaajan Guineassa ei ollut harjoittelupaikkoja eikä Moussambani ollut koskaan nähnyt olympiakokoista allasta ennen Australiaan saapumistaan. Hän aloitti uintiharjoittelun vain kahdeksan kuukautta ennen olympialaisia treenaten joissa ja meressä ja saaden neuvoja paikallisilta kalastajilta. Sen kummempaa valmentajaa hänellä ei ollut. Myöhemmin Moussambani sai mahdollisuuden harjoitella pääkaupunki Malabossa sijaitsevan hotellin pienessä altaassa, jota sai kuitenkin käyttää vain kolmena päivänä viikossa aamuviiden ja -kuuden välillä.
Sydneyssä Moussambani joutui uimaan alkuerässään yksin, sillä kaksi muuta uimaria diskattiin varaslähdön vuoksi. ”Olin todella hermostunut, sillä tiesin kaikkien katsovan vain minua”, kertoi Moussambani myöhemmin tunnelmistaan ennen kisaa. Jättimäinen allas, 17 000 silmäparia paikan päällä ja lukematon määrä televisiokatsojia hermostuttaisi ketä tahansa. Moussambani hyppäsi urheasti altaaseen ja suoriutui 100 metrin vapaauinnista kunnialla. Viimeiset kymmenet metrit olivatkin tuskaisia, mutta seisaallaan suosiota osoittaneen yleisön kannustuksella Moussambani ui ainoana osallistujana eränsä voittajaksi.
Hän ei erävoitostaan huolimatta päässyt seuraavalle kierrokselle, sillä aika oli surkea. Se oli 100 metrin vapaauinnin olympiahistorian hitain. Moussambanin aika (1.52, 72) oli yli kaksi kertaa hitaampi kuin olympiakullan vieneen Pieter van den Hoogenbandin finaalissa kellottama 48.30. Se oli kuitenkin hänen oma parhaansa ja Päiväntasaajan Guinean ennätys.
Jo olympialaisten aikana Moussambani nousi suureksi sankariksi ja julkkikseksi. Tulevina vuosina ja harjoittelun myötä hän paransi aikansa alle minuuttiin ja hänet nimitettiin oman kilpailu-uransa jälkeen Päiväntasaajan Guinean uintimaajoukkueen valmentajaksi. Nykyisin maassa on pari olympiakokoista allasta, mistä kiitos kuuluu suurelta osin Eric Moussambanille ja hänen rohkeudelleen.
Olympiavoittajaksi heikommallakin kädellä
Unkarilainen Károly Takács liittyi nuorena miehenä maansa armeijaan ja hänestä kehkeytyi maailmanluokan pistooliampuja. Kun vuoden 1936 kesäolympialaiset lähestyivät, ei Takácsia hyväksytty joukkueeseen, koska hän oli sotilasarvoltaan kersantti. Vain upseeristo sai kilpailla olympialaisissa.
Berliinin kisojen jälkeen Unkari poisti hölmön säännön ja Takács otti tavoitteekseen menestyä neljän vuoden päästä Tokiossa. Hänen kätensä kuitenkin pirstoutui täysin vuonna 1938, kun viallinen kranaatti räjähti armeijan harjoituksessa. Mies ei aikonut luovuttaa pistoolikätensä amputaatiosta huolimatta ja päästyään sairaalasta hän rupesi kaikessa hiljaisuudessa treenaamaan ampumista vasemmalla kädellä. Jo seuraavana vuonna hän yllätti maanmiehensä ja voitti Unkarin mestaruuden. Kaikki näytti Tokiota ajatellen hyvältä.
Mutta sekä Tokion vuoden 1940 että Lontoon vuoden 1944 kesäolympialaiset peruttiin toisen maailmansodan vuoksi.
Takács oli päättänyt kilpailla olympialaisissa. Hän tuli valituksi Unkarin olympiajoukkueeseen ja lähti Lontooseen vuonna 1948 toteuttamaan unelmaansa. Ennakkosuosikki, maailmanmestari ja maailmanennätyksen haltija Carlos Enrique Díaz Saenz Valiente kysyi ennen kisaa Takácselta, että mitä tämä tekee Lontoossa. Unkarilainen kertoi olevansa siellä oppimassa. Takács voitti kultaa ja rikkoi maailmanennätyksen kymmenellä pisteellä.
Palkintokorokkeella toiseksi tullu argentiinalainen virkkoi voittajalle: ”Olet oppinut tarpeeksi”.
Neljä vuotta myöhemmin Helsingissä Takács otti vielä toisenkin kullan, minkä myötä hänestä tuli lajinsa ensimmäinen onnistuneesti olympiavoittoaan puolustanut ampuja. Heikommalla kädellä.
Odottamaton ystävyys Hitlerin silmien alla
Saksalainen pituushyppääjä Luz Long osoitti rohkeutta, ystävyyttä ja todellista urheiluhenkeä olympia-aatteen mukaisesti, kun hän auttoi yhdysvaltalaista kilpakumppaniaan Jesse Owensia. Owens oli astunut kaksi hyppyä yli ja oli siten vaarassa karsiutua viimeisiltä hyppykierroksilta.
Owensin hyppyjä tarkkaavaisesti seurannut Long ehdotti pahimmalle vastustajalleen, että tämän kannattaisi siirtää askelmerkkiään ja kaiken lisäksi vielä neuvoi oikean kohdan valitsemisessa. Owens hyppäsi finaalin voittoon ja hopeamitalisti Long oli ensimmäisenä onnittelemassa. Ilo Owensin puolesta oli aitoa. Miehet kävelivät käsikynkässä stadionilta pois, Adolf Hitlerin seuratessa katsomossa.
Berliinin olympialaisten piti olla Hitlerille ja natsi-Saksalle täydellinen propagandan väline, sillä mediahuomio oli taattu ja olympialaisista lähetettiin historian ensimmäiset studio-olosuhteiden ulkopuolella kuvatut tv-lähetykset. Berliinin kisojen piti olla ”arjalaisen rodun ylivallan -ja voiman” näytöstä, mutta suunnitelma epäonnistui. Olympialaisten suurin tähti oli tummaihoinen Owens, joka voitti olympiakultaa pituuden lisäksi 100 metrillä, 200 metrillä ja pikaviestissä.
Owens sanoi myöhemmin haastatteluissa, että Longin kanssa solmittu ”24 karaatin ystävyys” oli paljon arvokkaampi kuin kaikki hänen urallaan voittamansa palkinnot yhteensä. ”Vaati suunnattoman määrän rohkeutta ystävystyä kanssani ja halata minua Hitlerin edessä”, kertoi Owens ensimmäisestä ja viimeisestä tapaamisestaan Longin kanssa.
Vuonna 1964 Long palkittiin poikkeuksellisen urheiluhengen osoittamisesta Berliinin kisoissa vuosikymmeniä aiemmin. Mies ei kuitenkaan itse ollut vastaanottamassa tunnustusta, sillä osallistui toiseen maailmansotaan Saksan laskuvarjojoukoissa ja menehtyi Italiassa yhdysvaltalaisia vastaan käydyssä taistelussa vuonna 1943.
Long aavisti oman kohtalonsa, sillä viimeisessä, rintamalta lähetetyssä kirjeessään Owensille hän kirjoitti: ”Pyydän sinulta jotain. Tämä on minulle hyvin tärkeää. Kun sota on ohi, niin mene Saksaan ja jonain päivänä etsi poikani. Jesse, kerro hänelle hänen isästään sekä menneistä ajoista ja siitä, minkälaista elämä oli, kun sota ei erottanut meitä. Kerro hänelle siitä, minkälaiset ihmisten välit voisivat tässä maailmassa olla.”.
Owens teki juuri niin ja piti Longin läheisiin säännöllisesti yhteyttä omaan vuoden 1980 kuolemaansa saakka – niin merkittävä tuo kilparadalla syntynyt ystävyys oli.
Lue myös:
-
Viihde1 viikko sittenVaarallisia painonvaihteluita ja viikkoja pyörätuolissa: 8 näyttelijää, jotka veivät rooliin valmistautumisen äärimmäisyyksiin
-
Yleistieto1 päivä sitten
Faktoja maaliskuusta: Vasektomioiden luvattu kuukausi, jona syntyneet etenevät muita todennäköisemmin toimitusjohtajiksi
-
Oudoimmat4 päivää sitten
10 henkilöä, jotka ovat olleet merkittävässä roolissa oman murhansa selvittämisessä – osa 1
-
Yhteiskunta6 päivää sitten
Maailman pisimmät vankeustuomiot: Elinkautinen kalpenee näiden rinnalla!
