Elämäntapa
NHL Draftit 1990-99: Brodeur, Jagr, Kiprusoff, Zetterberg – miltä Top 10:t näyttäisivät vuonna 2021?
NHL Draft, jossa jääkiekkoilijoita varataan maailman kovimpaan kiekkoliigaan, järjestetään juhannuksen sijaan poikkeuksellisesti vasta heinäkuussa.
Normaalisti NHL:n varaustilaisuus, jossa siis NHL-seurat pääsevät varaamaan tänä vuonna aikavälillä 01.01.2001 – 15.09.2003 syntyneitä suurimpia jääkiekkolupauksia, järjestetään aina juhannuksen aikaan.
NHL Draft 2021 järjestetään kuitenkin poikkeuksellisesti vasta 23.-24. heinäkuuta eli kuukauden päivät normaalista aikataulusta poiketen.
Ykkössuosikit vuoden 2021 varaustilaisuudessa ensimmäisenä varattavaksi pelaajaksi ovat yleisesti ottaen kanadalaispuolustaja Owen Power sekä yhdysvaltalaishyökkääjä Matthew Beniers, mutta myös muita haastajia on. Suomalaisista pelaajista kaikkein kovimpana lupauksena pidetään Oulun Kärppiä edustavaa Aatu Rätyä, jonka uskotaan tulevan varatuksi noin sijoilla 10-20.
Mutta Listafriikki.com ei kuitenkaan lähde tässä keskittymään tämän vuoden varaustilaisuuteen, vaan sen sijaan me palaamme ajassa taaksepäin ja 1990-luvulla järjestettyihin NHL varaustilaisuuksiin. Me käymme siis vuosi vuodelta läpi, millaiselta nuo kyseiset NHL Draftit näyttäisivät, mikäli ne järjestettäisiin vuonna 2021; sen me voimme luvata, että muutoksia on toden totta luvassa, ja isoja sellaisia.
Me etenemme varaustilaisuuksien kanssa kronologisessa järjestyksessä, joten lista alkaa vuoden 1990 varaustilaisuudesta ja päättyy vuoden 1999 varaustilaisuuteen.
Myöhemmin me tulemme käymään läpi myös 2000- ja 2010-lukujen NHL varaustilaisuudet, ja nämä listat tullaan julkaisemaan niin ikään ennen tuota tämän vuoden heinäkuussa järjestettävää varaustilaisuutta.
Sen verran sanottakoon vielä ennen itse listaan siirtymistä, että meidän laatimassa varausjärjestyksessä nimen perässä on aina numero, jolla pelaaja aikanaan varattiin.
NHL Draft 1990:
Kuva: Chip Griffin | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
NHL varaustilaisuus 1990 eteni 31 vuotta sitten tässä varausjärjestyksessä varattujen pelaajien osalta: Owen Nolan (Quebec Nordiques), Petr Nedved (Vancouver Canucks), Keith Primeau (Detroit Red Wings), Mike Ricci (Philadelphia Flyers), Jaromir Jágr (Pittsburgh Penguins), Scott Scissons (New York Islanders), Darryl Sydor (Los Angeles Kings), Derian Hatcher (Minnesota North Stars), John Slaney (Washington Capitals), Drake Berehowsky (Toronto Maple Leafs).
Vuoden 1990 NHL Draftissa kuudentena varannut New York Islanders ampui pahiten itseään jalkaan, sillä heidän varaamasa Scissons pelasi koko NHL-urallaan vain kaksi NHL-ottelua.
Näin jälkikäteen katsottuna kaikkein käsittämättömintä on kuitenkin se, että yleisesti ottaen NHL:n kaikkien aikojen parhaana maalivahtina pidettävä Martin Brodeur varattiin New Jersey Devilsin toimesta vasta numerolla 20. Myös Jagrin jäämistä sijalle viisi voidaan pitää ennen Pittsburgh Penguinsia varanneiden joukkueiden osalta melkoisena hutina.
Kyseessä oli kaiken kaikkiaan erittäin laadukas varausvuosi, joskin melkoisen uskomatonta on se, että tämä jälkiviisaana summattu Top 10 pitää sisällään ainoastaan yhden pelaajan alkuperäisestä Top 10:stä:
1. Quebec Nordiques: Martin Brodeur (20)
2. Vancouver Canucks: Jaromir Jágr (5)
3. Detroit Red Wings: Keith Tkachuk (19)
4. Philadelphia Flyers: Sergei Zubov (85)
5. Pittsburgh Penguins: Alexei Zhamnov (77)
6. New York Islanders: Doug Weight (34)
7. Los Angeles Kings: Peter Bondra (156)
8. Minnesota North Stars: Owen Nolan (1)
9. Washington Capitals: Vyacheslav Kozlov (45)
10. Toronto Maple Leafs: Félix Potvin (31)
NHL Draft 1991:
Kuva: Håkan Dahlström | CC BY 3.0 (kuvaa rajattu)
Tasan kolme vuosikymmentä sitten NHL varaustilaisuus tuotti seuraavan Top 10:n: Eric Lindros (Quebec Nordiques), Pat Falloon (San Jose Sharks), Scott Niedermayer (New Jersey Devils), Scott Lachance (New York Islanders), Aaron Ward (Winnipeg Jets), Peter Forsberg (Philadelphia Flyers), Alek Stojanov (Vancouver Canucks), Richard Matvichuk (Minnesota North Stars), Patrick Poulin (Hartford Whalers) ja Martin Lapointe (Detroit Red Wings).
Kun katsotaan vuoden 1991 NHL Draftin kärkikymmenikköä, siellä on melkoisen monta kyseenalaista valintaa, joskin ne aivan kaikkein kirkkaimmat nimet löytyvät kuitenkin kohtalaisen korkeilta sijoilta. Kaikkein eniten kateeksi käy kuitenkin Vancouver Canucksia, joka olisi voinut napata melkoisia nimimiehiä varaustilaisuudessa, mutta kanadalaisseura päätyi vain hieman yli 100 ottelua NHL-urallaan pelanneeseen Alek Stojanoviin.
Kaikkein uskomattominta tuossa 30 vuoden takaisessa varaustilaisuudessa oli se, että yli 1 000 tehopistettä mieheen iskeneet Alexei Kovalev ja Ray Whitney varattiin vasta sijoilla 15 ja 23. Lisäksi toiselta varauskierrokselta eli vielä kauempaa löytyivät sekä Zigmund Pálffy että Sandis Ozolins. Ylipäätään tämän meidän Top 10:n ulkopuolelle jäi todella kovia nimiä, kuten Alexei Zhitnik, Mike Knuble, Michael Nylander ja Jozef Stümpel.
Vuoden 1991 NHL varaustilaisuus oli yksi kaikkien aikojen laadukkaimmista, sillä Peter Forsberg, Scott Niedermayer ja Eric Lindros kuuluvat jokainen NHL:n historian parhaiden pelaajien joukkoon.
1. Quebec Nordiques: Peter Forsberg (6)
2. San Jose Sharks: Eric Lindros (1)
3. New Jersey Devils: Scott Niedermayer (3)
4. New York Islanders: Alexei Kovalev (15)
5. Winnipeg Jets: Zigmund Pálffy (26)
6. Philadelphia Flyers: Sandis Ozolins (30)
7. Vancouver Canucks: Markus Näslund (16)
8. Minnesota North Stars: Chris Osgood (54)
9. Hartford Whalers: Brian Rolston (11)
10. Detroit Red Wings: Ray Whitney (23)
NHL Draft 1992:
Kuva: Андрей Чудаев | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
NHL varaustilaisuus vietiin vuonna 1992 läpi seuraavan kärkikymmenikön voimin: Roman Hamrlik (Tampa Bay Lightning), Alexei Yashin (Ottawa Senators), Mike Rathje (San Jose Sharks), Todd Warriner (Quebec Nordiques), Darius Kasparaitis (New York Islanders), Cory Stillman (Calgary Flames), Ryan Sittler (Philadelphia Flyers), Brandon Convery (Toronto Maple Leafs), Róbert Petrovický (Hartford Whalers) ja Andrei Nazarov (San Jose Sharks).
Vuoden 1992 NHL Draft ei ollut siis syvin mahdollinen, millä viitataan siihen, ettei tulevia supertähtiä ollut tarjolla kuin liukuhihnalta, vaan enemmänkin sellaisia kakkoskorin pelaajia, jotka kuitenkin loivat upeat NHL-urat. Huteja tosin nähtiin kärkikymmenikössä varanneiden NHL-seurojen toimesta ja useita sellaisia. Seitsemäntenä varattu Sittler ei pelannut urallaan ainoatakaan NHL-ottelua ja Maple Leafsin varaamalle Converylle niitä kirjattiin ainoastaan 72 kappaletta.
Tuon kyseisen NHL varaustilaisuuden kovin nimi oli venäläispuolustaja Sergei Gonchar, joka varattiin NHL:ään vasta numerolla 14 eli Top 10:n ulkopuolella. Myös omana aikanaan NHL:n parhaisiin kahden suunnan hyökkääjiin lukeutunut Jere Lehtinen oli melkoinen löytö, sillä Minnesota North Stars (nyk. Dallas Stars) varasi hänet vasta neljännellä varauskierroksella, varausnumerolla 88.
Kaikkein käsittämättömintä oli se, että peräti 18 kautta NHL:ssä pelannut erinomainen venäläismaalivahti Nikolai Khabibulin oli tarjolla Winnipeg Jetsille varausvuorolla 204; tällä meidän Top 10 -listalla hän nousee sijalle kuusi, ja Calgary Flamesin varaamaksi.
1. Tampa Bay Lightning: Sergei Gonchar (14)
2. Ottawa Senators: Alexei Yashin (2)
3. San Jose Sharks: Roman Hamrlik (1)
4. Quebec Nordiques: Jere Lehtinen (88)
5. New York Islanders: Martin Straka (19)
6. Calgary Flames: Nikolai Khabibulin (204)
7. Philadelphia Flyers: Kirk Maltby (65)
8. Toronto Maple Leafs: Cory Stillman (6)
9. Hartford Whalers: Anson Carter (220)
10. San Jose Sharks: Valeri Bure (33)
NHL Draft 1993:
Kuva: VancityAllie | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Kun NHL Draft 1993 käynnistyi, tiedettiin se varsin hyväksi varausvuodeksi. Tässä järjestyksessään ne pelaajat, jotka NHL:ään tuolloin varattiin: Alexandre Daigle (Ottawa Senators), Chris Pronger (Hartford Whalers), Chris Gratton (Tampa Bay Lightning), Paul Kariya (Anaheim Ducks), Rob Niedermayer (Florida Panthers), Viktor Kozlov (San Jose Sharks), Jason Arnott (Edmonton Oilers), Niklas Sundström (New York Rangers), Todd Harvey (Dallas Stars) ja Jocelyn Thibault (Quebec Nordiques).
Siinä, missä NHL:n varaustilaisuus vuotta aiemmin ei tarjonnut juurikaan varsinaisia supertähtiä, vuoden 1993 varaustilaisuus piti niitä sisällään sitäkin enemmän. Tosin täysin käsittämättömällä tavalla päähuomion varasti venäläinen Alexandre Daigle, joka varattiin Ottawa Senatorsin toimesta NHL:ään kyseisen vuoden ensimmäisenä nimenä; Daiglea pidetään nimittäin yhtenä kaikkien aikojen suurimpana floppina, vaikka hän pelasikin NHL:ssä 616 ottelua ja teki niissä ihan mukavat 327 tehopistettä.
Tuo Daiglen kutsuminen flopiksi liittyy kuitenkin siihen, millaisia tulevia supertähtiä Senators jätti varaamatta. Chris Prongeria pidetään yleisesti ottaen yhtenä kaikkien aikojen NHL-puolustajista, Paul Kariya kuuluu jääkiekon kunniagalleriaan eli Hockey Hall of Fameen, Pavol Demitra oli huikea pelimies ja Saku Koivun sekä Kimmo Timosen upeat NHL-urat tuntee varmasti jokainen suomalainen.
Rakentamamme Top 10:n osalta kaikkein suurimmat löydöt olivat vasta varausvuoroilla 227 ja 250 NHL:ään varatut Demitra ja Timonen. Ylipäätään useat upean NHL-uran luoneet pelaajat varattiin maailman kovimpaan kiekkoliigaan tuolloin vasta 100 ensimmäisen varatun pelaajan ulkopuolella.
1. Ottawa Senators: Chris Pronger (2)
2. Hartford Whalers: Paul Kariya (4)
3. Tampa Bay Lightning: Pavol Demitra (227)
4. Anaheim Ducks: Saku Koivu (21)
5. Florida Panthers: Jason Arnott (7)
6. San Jose Sharks: Kimmo Timonen (250)
7. Edmonton Oilers: Miroslav Satan (111)
8. New York Rangers: Todd Bertuzzi (23)
9. Dallas Stars: Jamie Langenbrunner (35)
10. Quebec Nordiques: Václav Prospal (71)
NHL Draft 1994:
Kuva: Lisa Gansky | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)
Vuoden 1994 varaustilaisuudessa kärkikymmenikkö huudettiin seuraavassa järjestyksessä: Ed Jovanovski (Florida Panthers), Oleg Tverdovsky (Anaheim Ducks), Radek Bonk (Ottawa Senators), Jason Bonsignore (Edmonton Oilers), Jeff O’Neill (Hartford Whalers), Ryan Smyth (Edmonton Oilers), Jamie Storr (Los Angeles Kings), Jason Wiemer (Tampa Bay Lightning), Brett Lindros (New York Islanders) ja Nolan Baumgartner (Washington Capitals).
Vuoden 1994 NHL varaustilaisuus ei ainakaan meidän papereissa mennyt kymmenen ensimmäisenä varanneen NHL-seuran osalta ihan putkeen; ylipäätään kyseisen vuoden Top 10:stä ainoastaan kaksi pelaajaa mahtui tähän meidän vuoden 2021 versioon kymmenen korkeimmalla varatun pelaajan joukkoon.
Kaikkein pahimmin miinaan astuivat vain 79 NHL-ottelua urallaan pelanneen Bonsignoren varannut Edmonton Oilers ja 51 ottelua pelanneen Lindrosin varannut New York Islanders. Toki jälkimmäisen kohdalla ura päättyi vakaviin päävammoihin.
Kaiken kaikkiaan kyseessä oli todella laadukas varausvuosi, kun siis asiaa tarkastellaan nyt näin jälkikäteen. Itse asiassa tässä jouduttiinkin käymään kovaa kamppailua joidenkin pelaajien kohdalla, etenkin maalivahtien, joista moni jäi sitten tämän Top 10:n ulkopuolelle. Tällaisia nimiä olivat maalivahdeista muun muassa Marty Turco ja José Théodore sekä kenttäpelaajista Steve Sullivan, Tomas Holmström, Jeff Friesen, Mattias Öhlund ja Oleg Tverdovsky.
1. Florida Panthers: Patrik Elias (51)
2. Anaheim Ducks: Daniel Alfredsson (133)
3. Ottawa Senators: Tim Thomas (217)
4. Edmonton Oilers: Milan Hejduk (87)
5. Hartford Whalers: Ryan Smyth (6)
6. Edmonton Oilers: Evgeni Nabokov (219)
7. Los Angeles Kings: Ed Jovanovski (1)
8. Tampa Bay Lightning: Tomas Vokoun (226)
9. New York Islanders: Tomas Holmström (257)
10. Washington Capitals: Chris Drury (72)
NHL Draft 1995:
Kuva: S. Yume | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Vuoden 1995 NHL varaustilaisuus eteni Top 10:n osalta seuraavassa järjestyksessä, ensimmäisenä varatusta pelaajasta aloittaen, kuten aiemmissakin listan kohdissa: Bryan Berard (Ottawa Senators), Wade Redden (New York Islanders), Aki-Petteri Berg (Los Angeles Kings), Chad Kilger (Anaheim Ducks), Daymond Langkow (Tampa Bay Lightning), Steve Kelly (Edmonton Oilers), Shane Doan (Winnipeg Jets), Terry Ryan (Montreal Canadiens), Kyle McLaren (Boston Bruins) ja Radek Dvorak (Florida Panthers).
Vuoden 1995 NHL Draft oli tasoltaan todella kova, kun katsotaan tätä meidän laatimaa listaa, jonka Top 10:een muuten mahtui kaksi suomalaista – ilman minkäänlaisia värilaseja. Ehdottomaksi ykkösnimeksi nousee Jarome Iginla, joka pelasi valtaosan NHL-urastaan Calgary Flamesissa, aivan kuten kakkosnimeksi noussut suomalaismaalivahtilegenda Miikka Kiprusoff.
Myös edellä mainitun kaksikon jälkeen tulee todella kovia nimiä, kuten erinomaisena kapteenina kunnostautunut ja koko NHL-uransa ajan samaa seuraa edustanut Shane Doan. Myös Marc Savard, jonka ura meni valitettavasti pilalle aivovamman takia, ja Stanley Cupin maalivahtina voittanut Jean-Sébastien Giguère olivat erinomaisia pelaajia.
Tuon vuoden 1995 oikea Top 10 sen sijaan oli melkoisen karmivaa luettavaa siinä mielessä, miten ”vääriä” pelaajia kymmenen ensimmäisenä varannutta NHL-seuraa varasivat; enemmän tai vähemmän puolet olivat melkoisia huteja. Ylivoimaisesti kovimmat löydöt olivat Kiprusoffin päätyminen San Jose Sharksin haaviin varausnumerolla 116 ja Savardin päätyminen New York Rangersiin numerolla 91.
1. Ottawa Senators: Jarome Iginla (11)
2. New York Islanders: Miikka Kiprusoff (116)
3. Los Angeles Kings: Shane Doan (7)
4. Anaheim Ducks: Marc Savard (91)
5. Tampa Bay Lightning: Jean-Sébastien Giguère (13)
6. Edmonton Oilers: Wade Redden (2)
7. Winnipeg Jets: Petr Sykora (18)
8. Montréal Canadiens: Daymond Langkow (5)
9. Boston Bruins: Sami Kapanen (87)
10. Florida Panthers: Jochen Hecht (49)
NHL Draft 1996:
Kuva: Amanda | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Miten NHL varaustilaisuus 1996 eteni? Tässä tulee kymmenen ensimmäisenä varattuna pelaajaa: Chris Phillips (Ottawa Senators), Andrei Zyuzin (San Jose Sharks), Jean-Pierre Dumont (New York Islanders), Alexander Volchkov (Washington Capitals), Ric Jackman (Dallas Stars), Boyd Devereaux (Edmonton Oilers), Erik Rasmussen (Buffalo Sabres), Johnathan Aitken (Boston Bruins), Ruslan Salei (Anaheim Ducks) ja Lance Ward (New Jersey Devils).
NHL Draft 1996 ei ollut varsinaisesti laadulla pilattu. Toki tarjolla oli paljon hienon NHL-uran luoneita pelaajia, mutta suhteessa moniin muihin varaustilaisuuksiin se ei ollut laadullisesti yhtä korkeatasoinen.
Tässä, kun pääsemme vuonna 2021 tarkastelemaan asioita jälkiviisaan perspektiivistä, ykkösnimeksi nousee yli kaksimetrinen slovakialaispuolustaja Zdeno Chára, joka varattiin vuonna 1996 vasta vuorolla 56. Chára on nykyisin 44-vuotias ja hän pelaa edelleen maailman kovimmassa kiekkoliigassa; NHL-otteluita hän on pelannut jo huimat 1 608 ja hän on voittanut kertaalleen Stanley Cupin, vuonna 2011 Boston Bruinsin paidassa.
Vuoden 1996 NHL varaustilaisuus ei mennyt kovinkaan monelta kärkikymmenikössä varanneelta NHL-seuralta varsinaisesti putkeen, sillä tästä meidän Top 10:stä ainoastaan kaksi pelaajaa oli tuossa 25 vuoden takaisessa todellisessa Top 10:ssä. Nämä pelaajat olivat ensimmäisenä varatuksi tullut Phillips ja kolmantena varattu Dumont.
1. Ottawa Senators: Zdeno Chára (56)
2. San Jose Sharks: Daniel Brière (24)
3. New York Islanders: Matt Cullen (35)
4. Washington Capitals: Tomas Kaberle (204)
5. Dallas Stars: Jean-Pierre Dumont (3)
6. Edmonton Oilers: Derek Morris (13)
7. Buffalo Sabres: Marco Sturm (21)
8. Boston Bruins: Dainius Zubrus (15)
9. Anaheim Ducks: Chris Phillips (1)
10. New Jersey Devils: Sami Salo (239)
NHL Draft 1997:
NHL Draft 1997 eteni seuraavassa järjestyksessä: Joe Thornton (Boston Bruins), Patrick Marleau (San Jose Sharks), Olli Jokinen (Los Angeles Kings), Roberto Luongo (New York Islanders), Eric Brewer (New York Islanders), Daniel Tkaczuk (Calgary Flames), Paul Mara (Tampa Bay Lightning), Sergei Samsonov (Boston Bruins), Nick Boynton (Washington Capitals) ja Brad Ference (Vancouver Canucks).
Vuoden 1997 NHL varaustilaisuudessa, joka oli yksi kaikkien aikojen laadukkaimmista kärkinimien osalta, viisi ensimmäisenä varaamaan päässyttä NHL-seuraa teki itse asiassa hyvin fiksuja ratkaisuja, joista me emme ole kovinkaan voimakkaasti eri mieltä – etenkään neljän ensimmäisen varauksen suhteen. Toki muutoksia me teimme ja yksi uusi nimi hyppäsi tähän joukkoon mukaan: numerolla 12 NHL:ään varattu Marian Hossa.
Sen sijaan sijoilla 6-10 olevista pelaajista me olemme hyvin voimakkaasti eri mieltä, yhtä pelaajaa eli Samsonovia lukuun ottamatta. Tokikaan mistään varsinaisista floppivarauksista ei voida puhua muuta kuin kuudennella varausvuorolla Calgary Flamesin kutsumasta Tkaczukista, joka pelasi NHL:ssä ainoastaan 19 ottelua.
Mitä sitten tulee tähän meidän Top 10:een, piikkipaikan ratkaiseminen oli todella haastavaa. Lopulta me päädyimme kuitenkin samaan valintaan kuin Boston Bruins vuonna 1997 eli edelleen 43-vuotiaana NHL:ssä pelaavaan Thorntoniin. Tarjolla olisi ollut NHL:n parhaisiin maalivahteihin kuulunut Luongo ja NHL:n historiassa eniten otteluita pelannut Marleau, unohtamatta tietenkään Hossaa.
1. Boston Bruins: Joe Thornton (1)
2. San Jose Sharks: Marian Hossa (12)
3. Los Angeles Kings: Roberto Luongo (4)
4. New York Islanders: Patrick Marleau (2)
5. New York Islanders: Olli Jokinen (3)
6. Calgary Flames: Brenden Morrow (25)
7. Tampa Bay Lightning: Kristian Huselius (47)
8. Boston Bruins: Sergei Samsonov (8)
9. Washington Capitals: Brian Campbell (156)
10. Vancouver Canucks: Maxim Afinogenov (69)
NHL Draft 1998:
Kuva: Raildriver | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Vuoden 1998 NHL varaustilaisuus eteni kärkikymmenikön osalta seuraavasti: Vincent Lecavalier (Tampa Bay Lightning), David Legwand (Nashville Predators), Brad Stuart (San Jose Sharks), Bryan Allen (Vancouver Canucks), Vitali Vishnevski (Anaheim Ducks), Rico Fata (Calgary Flames), Manny Malhotra (New York Rangers), Mark Bell (Chicago Blackhawks), Mike Rupp (New York Islanders) ja Nikolai Antropov (Toronto Maple Leafs).
Jos oli edellisvuoden varaustilaisuus laadukas, sitä oli myös vuoden 1998 NHL Draft. Sen sijaan Top 10 meni eittämättä todella pahasti pieleen näiden varanneiden NHL-seurojen toimesta, sillä me emme näin jälkikäteen pysty allekirjoittamaan kuin yhden nimen: vuonna 1998 ensimmäisenä varatun Lecavalierin, joka meidän listauksessamme on toisena.
Kyseisen vuoden NHL varaustilaisuus tarjosi maailman kovimmassa kiekkoliigassa yhden kovimmista löydöistä, sillä Detroit Red Wings varasi vasta numerolla 171 venäläisen Pavel Datsyukin, josta tuli yksi kaikkien aikojen parhaista NHL-pelaajista ja ennen kaikkea kahden suunnan hyökkääjistä.
Kaiken kaikkiaan Top 10:n ulkopuolelle jäi 23 vuotta sitten käsittämätön määrä tähtipelaajia, kuten numerolla 64 varattu Brad Richards, numerolla 117 varattu Jaroslav Spacek sekä numerolla 162 Montreal Canadiensin toimesta löydetty Andrei Markov.
Kuten siis todettua, kyseessä oli äärimmäisen laaja ja laadukas varausvuosi: vuonna 1998 NHL-seurat eivät vain yksinkertaisesti tienneet, keiden pelaajien ympärille se laatu rakentui.
1. Tampa Bay Lightning: Pavel Datsyuk (171)
2. Nashville Predators: Vincent Lecavalier (1)
3. San Jose Sharks: Brad Richards (64)
4. Vancouver Canucks: Andrei Markov (162)
5. Anaheim Ducks: Alex Tanguay (12)
6. Calgary Flames: Scott Gomez (27)
7. New York Rangers: Simon Gagne (22)
8. Chicago Blackhawks: Mike Ribeiro (45)
9. New York Islanders: Jaroslav Spacek (117)
10. Toronto Maple Leafs: Mike Fisher (44)
NHL Draft 1999:
Kuva: Henrik Palm | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Miten NHL varaustilaisuus 1999 eteni kärkikymmenikön osalta? Pelaajat varattiin Top 10:ssä seuraavassa järjestyksessä: Patrik Stefan (Atlanta Thrashers), Daniel Sedin (Vancouver Canucks), Henrik Sedin (Vancouver Canucks), Pavel Brendl (New York Rangers), Tim Connolly (New York Islanders), Brian Finley (Nashville Predators), Kris Beech (Washington Capitals), Taylor Pyatt (New York Islanders), Jamie Lundmark (New York Rangers) ja Branislav Mezei (New York Islanders).
Viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, on vuoden 1999 NHL Draft, jonka olisi kuulunut olla melkoinen ruotsalaisnäytös, jos siis NHL-seurat olisivat tienneet sen, mitä me tiedämme vuonna 2021. Toki osittain siitä sellainen tulikin, sillä Sedinin veljekset varattiin varausvuoroilla kaksi ja kolme, Vancouver Canucksin toimesta.
Vuoden 1999 NHL varaustilaisuus muistetaan myös itsessään ykkösvarauksen osalta yhtenä kaikkien aikojen flopeista. Tshekkihyökkääjä Patrik Stefan, joka ei aikanaan saanut kiekkoa NHL-jäillä tyhjään maaliin ja tuli kaikkein kuuluisimmaksi juuri siitä, varattiin nimittäin ensimmäisenä pelaajana, eikä hänestä ollut koskaan vastaamaan häneen kohdistettuihin odotuksiin.
Ylipäätään kymmenen ensimmäisen joukossa varauksen tehneet NHL-seurat tekivät pahoja huteja: maalivahtien osalta tarjolla olisivat olleet esimerkiksi sellaiset yhdysvaltalaisnimet kuin Ryan Miller ja Craig Anderson, jotka pelaavat edelleen NHL:ssä, mutta korkeimmalla numerolla varattu maalivahti oli kanadalainen ja ainoastaan neljä NHL-ottelua pelannut Finley.
Kaikkein kovin löytö oli kuitenkin ehdottomasti ruotsalaiskeskushyökkääjä Henrik Zetterberg. Hän pelasi NHL-urallaan 1 082 runkosarjaottelua, teki niissä uskomattomat tehot 337+623=960, oli erinomainen kahden suunnan sentteri, voitti vuonna 2008 Stanley Cupin ja hänet varattiin NHL:ään Detroit Red Wingsin toimesta vasta 210. pelaajana. Stanley Cup -vuonna (2008) Zetterberg valittiin NHL:n pudotuspelien arvokkaimmaksi pelaajaksi ja hän nimenomaan iski voittomaalin ratkaisevassa finaaliottelussa; tästä syystä hän kiilasi niukasti Sedinin veljesten ohi.
1. Atlanta Thrashers: Henrik Zetterberg (210)
2. Vancouver Canucks: Daniel Sedin (2)
3. Vancouver Canucks: Henrik Sedin (3)
4. New York Rangers: Ryan Miller (138)
5. New York Islanders: Craig Anderson (77)
6. Nashville Predators: Martin Havlát (26)
7. Washington Capitals: Radim Vrbata (212)
8. New York Islanders: Martin Erat (191)
9. New York Rangers: Tim Connolly (5)
10. New York Islanders: Jordan Leopold (44)
Lue myös:
- Top 10 eniten tienanneet suomalaiset NHL-pelaajat nykyrahassa mitattuna!
- Lukijoiden kysymyksiä: onko joukkueilla aina mestaruuslippikset valmiina arvokisoihin lähdettäessä?
- Urheilu: Top 10 maailman kalleimmat keräilyesineet
🤷♂ Kuka oli sinun mielestäsi kaikkein kovin löytö näistä 1990-lvuulla varatuista pelaajista, jotka ei aikanaan varattu Top 10:ssä? Kerro meille mielipiteesi joko alla olevassa ⬇⬇ kommenttikentässä tai sosiaalisen median kanavissamme!
Elämäntapa
Vuoristorata keksittiin, koska ihmiset käyttäytyivät siveettömästi – 10 asiaa, joilla on perin erikoinen alkuperä
Miten vuoristorata keksittiin ja miksi kelloja siirretään? Listafriikki paljastaa nyt kymmenen asian tai esineen erikoiset alkuperät.
Brandy syntyi vahingossa, malarialääke muuttui väriaineeksi ja stetoskooppi oli häveliään tohtorin ratkaisu. Hauskimpia ovat keksinnöt, jotka on alunperin kehitetty aivan eri tarkoitukseen, kuin millaisina me ne nykyään tunnemme.
Tässä siis 10 erikoista ja metkaa tarinaa tuttujen asioiden ja esineiden taustalla!
Idea Botoxiin tuli pettyneeltä silmäpotilaalta
Vuonna 1980 kalifornialainen lääkäri Alan Scott alkoi hoitaa karsastuksesta kärsiviä potilaitaan botuliini-hermomyrkyllä. Luonnossa botuliinia tuottaa Clostridium botulinum -bakteeri ja nykyään laboratoriossa tuotettavalla, lihaksen lamauttavalla hermomyrkyllä hoidetaan muun muassa tahdonalaisten lihasten kontrolloimatonta kouristelua, liikahikoilua ja aivoverenkiertohäiriöiden jälkeistä lihasjäykkyyttä.
Kanadan Vancouverissa yhteistä praktiikkaa pitänyt pariskunta, ihotautilääkäri Alastair Carruthers ja silmälääkäri Jean Carruthers olivat ne, jotka oivalsivat botuliinin mahdollisuudet kosmeettisissa hoidoissa.
Vuonna 1987 Jean käytti botuliinia rutiininomaisesti erilaisten silmänalueen lihasongelmien hoitoon. Eräänä päivänä hänen vastaanotolleen tuli vakiopotilas ottamaan pistoksia kontrolloimattomaan silmien räpyttelyyn.
Kun Jean oli saanut hoidon valmiiksi, oli potilas pettynyt ja vähän suuttunut, kun lääkäri ei ollut pistänyt botuliinia hänen otsaansa. Hämmentynyt Jean oli kertonut syyksi sen, että otsassa ei ollut havaittavia lihaskouristuksia ja kysyi potilaalta, miksi tämä oli niin tuohtunut. Nainen vastasi: ”Kun pistät ainetta otsaani, rypyt katoavat.”
Vielä samana iltana Jean kertoi päivällispöydässä Alastairille potilaansa reaktiosta. Lamppu syttyi siinä hetkessä, illallista syödessä. Alastair oli pitkän aikaa yrittänyt löytää ratkaisua potilaidensa pyyntöön päästä eroon kulmakarvojen välissä olevista pystysuorista juonteista. Suomessa ne tunnetaan sibeliusryppyinä.
Heti seuraavana päivänä Jean suostutteli vastaanottovirkailijansa Cathy Bickertonin koekaniiniksi botuliinin ensimmäiseen kosmeettiseen pistokseen. Kun Alastair näki sileän lopputuloksen, oli homma selvä: hänellä oli potilaat, Jeanilla aine, ja loppu on kauneudenhoidon historiaa. Kiitos pahastuneen potilaan.
Vuoristorata keksittiin, koska ihmiset käyttäytyivät siveettömästi
Yhdysvaltalaista LaMarcus Thompsonia pidetään vuoristoratojen isänä, vaikka siinä vaiheessa, kun hänelle 1880-luvulla myönnettiin ensimmäinen patentti, oli Venäjällä, Ranskassa ja muualla Euroopassa hurviteltu samantyyppisissä rakennelmissa jo vuosisadan ajan.
Thompson teki mittavan omaisuutensa keksimällä tehokkaan tavan valmistaa saumattomia sukkahousuja, mutta menestyksestä huolimatta hänellä oli suuren suuri huolenaihe. Nimittäin syntiset amerikkalaiset.
Hän ei pitänyt sisällissotaa seuranneen vaurastumisen ja kaupungistumisen aiheuttamista lieveilmiöistä, jollaisina hän näki esimerkiksi teatterit ja bordellit.Syvästi uskovainen Thompson yritti keksiä sellaista vapaa-ajanvietettä, joka vetäisi moraalittomuuteen matkalla olleet maanmiehet ja -naiset pois kuppiloista, tanssisaleista ja uhkapelipöydistä.
Eräänä päivänä Thompson oli kunnollisen kansalaisen tapaan ulkoilemassa ja vaeltamassa Pennsylvaniassa, kun hän kohtasi inspiroivan näyn: paikalliset käyttivät suljetun hiilikaivoksen kuljetusvaunuja huvitteluun. Ihmiset rakastivat lähes 200 metrin pudotusta, jonka aikana vaunu liikkui raiteilla nopeampaa kuin hevonen tai jopa juna. Perheet nauttivat yhdessäolosta ilman viinaa ja muita syntisiä houkutuksia, joten Thompson tiesi löytäneensä vastauksen räävittömän käytöksen vastapainoksi.
Hänen suunnittelemansa The Switchback Railway -vuoristorata otettiin käyttöön kesäkuun 16. päivänä vuonna 1884 New Yorkissa sijaitsevassa Coney Island -huvipuistossa. Mutta ei se ehkä kuitenkaan onnistunut pitämään ihmisiä pois teattereista ja pubeista.
Lue myös: Top 10 pahimmat huvipuisto-onnettomuudet
Tiivistettyä viiniä ei laimennettukaan vedellä – niin syntyi brandy
Nimenä brandy tulee hollanninkielisestä brandewijn-sanasta, joka tarkoittaa kirjaimellisesti poltettua viiniä. Nimi viittaa tietenkin brandyn valmistamiseen: tislauksen aikana viiniä lämmitetään, minkä jälkeen se laitetaan kypsymään.
Brandyn kaupallinen tislaaminen aloitettiin 1500-luvulla, kun se oli keksitty periaatteessa vahingossa. Eurooppalaiset uudisraivaajat kuljettivat Amerikan mantereelle viiniä, mutta laivoissa ei kaiken muun tavaran ohella ollut paljon tilaa.
Eräs hollantilainen merikapteeni päätti kokeilla viinin tislaamista väkevämmäksi, jolloin tiivistettyä alkoholijuomaa sai mahdutettua enemmän laivaan. Satamaan tultaessa viinitisle oli tarkoitus laimentaa vedellä takaisin alkuperäiseen koostumukseensa, mutta joku päätti maistaa tynnyrin sisältöä ja totesi sen olevan oikeinkin mainiota tavaraa.
Laimentaminen jäi sikseen: tiiviste oli huomattavasti parempaa kuin vedellä lantrattu viini.
Serpentiinispray oli alunperin suihkutettavaa kipsiä
Suihkutettava serpentiini, englanniksi Silly String, on hauska tapa koristella kotia, itseä ja kaveria. Listan aiheesta voinee ehkä päätellä, että serpentiinisprayta ei oltu alunperin suunniteltu leikkeihin tai koristeluun. Sitä oli tarkoitus käyttää katkenneiden luiden hoidossa.
Vuonna 1972 keksijä Leonard A. Fish ja kemisti Robert P. Cox työstivät suihkutettavaa kipsiä, joka kovettuisi saman tien purkista ulos tullessaan. He onnistuivat kehittämään aineen, mutta sopivan suuttimen löytäminen olikin hankalampaa. Kokeillessaan satoja erilaisia malleja Fish huomasi yhden suuttimen suihkuttavan tuotetta kapeana ja pitkänä nauhana jopa kymmenen metrin päähän. Se vaikutti hauskalta!
Fish ja Cox päättivät hylätä ajatuksen suihkutettavasta kipsistä ja rupesivat kehittämään tuotteestaan lelua. Reseptiä muokattiin värikkäämmäksi ja vähemmän tahmeaksi, ja sitten kaksikko otti yhteyttä Wham-O -leluvalmistajaan. Ensimmäinen tapaaminen ei suoraan sanottuna sujunut loistavasti, sillä keksijät komennettiin ulos sen jälkeen, kun he olivat suihkuttanet markkinointipuolen toimiston täyteen värikästä tahmaa.
Seuraavana päivänä Fish ja Cox kuitenkin saivat sähkeen, jossa Wham-O:n omistajat pyysivät parikymmentä purkkia testiin. He olivat löytäneet toimistolta siivouksesta huolimatta jäänteitä aineesta ja näkivät siinä suuren potentiaalin. Ja niin lääketieteelliseksi tuotteeksi suunnitellusta suihkeesta tuli kansainvälisesti suosittu lelu.
Malarialääke unohtui, kun ensimmäinen synteettinen väriaine keksittiin
Kuva: Henry Rzepa | CC BY-SA 2.5 | Kuvaa rajattu
Englantilainen William Perkin oli vain 18-vuotias kemianopiskelija, kun hän vuonna 1856 oli mukana työryhmässä, joka yritti keksiä keinoa kiniinin massatuotantoon. Kiniini oli tuohon aikaan ainoa oireita lievittävä hoitokeino tappavaan malariaan, mutta sitä saatiin vain kiinapuun kuoren tuottamista alkaloideista. Lääke oli äärimmäisen kallis.
Perkin etsi tapaa valmistaa kiniiniä synteettisesti kivihiilitervan avulla ja yksi hänen kokeistaan tuotti kirkkaanpunaista yhdistettä. Kun hän sekoitti pulloa uudelleen, muuttui aine mustaksi tahmaksi – seinä oli noussut jälleen kerran vastaan.
Kun Perkin rupesi putsaamaan sotkua alkoholilla, liukeni mönjä loistavan violetiksi nesteeksi ja jotenkin nuorimies sai päähänsä värjätä sillä palan silkkiä (kuvassa säilytetty kangaspala). Se oli ensimmäinen kerta, kun kukaan käytti synteettistä väriainetta.
Tuohon hetkeen asti kaikki värit oli saatu luonnosta: hyönteisistä, kasveista ja mineraaleista. Ne olivat kalliita, eivätkä kestäneet hyvin pesua. Siksi värikkäitä vaatteita nähtiin tuolloin ainoastaan rikkaiden yllä. Violetti oli ollut jo antiikin ajoista lähtien erityisen ylellinen väri, sillä sitä saatiin vain yhden tietyn merietanan erittämästä limasta; siksi sitä käyttivät lähinnä kuninkaalliset.
Perkin, joka oli tieteellisen uransa ohella innostunut taiteesta, jätti malarian parantamisen muille ja avasi tehtaan, jossa kehitettiin värjäystekniikoita erilaisille kankaille ja myöhemmin paperille. Hän nimesi kehittämänsä väriaineen mauveiiniksi, joka tunnetaan nykyisin myös Perkinin mauvena ja aniliini-purppurana.
Kangasvalmistajat olivat tietenkin epäileväisiä, mutta kuin lottovoittona Perkinille Ranskan keisarinna Eugénie alkoi vuonna 1857 suosia violetteja pukuja, ja seuraavana vuonna Englannin kuningatar Viktoria pukeutui vaalean violettiin pukuun tyttärensä häissä. Yhtäkkiä kaikki halusivat ylleen jotain violettia.
Perkinin keksintö aloitti valtaisan synteettisten väriaineiden kehitysbuumin ja muokkasi maailmasta sellaisen kuin se nyt on: värikkään.
Malaria sen sijaan… Nykyisilläkin lääkkeillä sen hoito on aloitettava välittömästi infektion havaitsemisen jälkeen, muuten ei voi kuin toivoa parasta.
Listerinellä pestiin lattioita
Englantilainen kirurgi Joseph Lister oli ensimmäinen, joka osoitti fenolilla kasteltujen siteiden parantavan tehokkaasti leikkaushaavoja. Vuonna 1867 julkaistut havainnot eivät kuitenkaan saaneet lääkäreiden keskuudessa hyväksyntää.
Kemisti Joseph Lawrence kuitenkin inspiroitui tutkimustuloksista ja kehitti vuonna 1879 antiseptisen liuoksen, jonka hän nimesi Listerineksi inspiraation antaneen lääkärin mukaan. Koska kaikkea uutta piti vain periaatteen vuoksi vastustaa, ei Listerine saavuttanut suosiota. Niinpä sitä myytiin lattianpesuaineena ja lääkehoitona tippuriin.
Mutta lattioiden kuuraamiseenkaan Listerine ei kelvannut, ja sen myyntiluvut olivat surkeat. Lopulta liuosta alettiin mainostaa hammaslääkäreille,ja lukuisten markkinointikampanjoiden ja aggressiivisen aivopesun jälkeen ihmisten mieliin saatiin istutettua ajatus siitä, että pahanhajuinen hengitys on kamalinta maailmassa. Niinpä Listerine löysi paikkansa kylpyhuoneen altaan reunalta.
NASCAR:in juuret ovat viinatrokauksessa
Yhdysvalloissa oli vuosien 1930 ja 1933 välillä voimassa kieltolaki. Alkoholin myymisen kieltäminen ei tietenkään lopettanut kyseisen aineen kuluttamista, joten pontikankeitto ja sen laiton levittäminen eli trokaaminen kukoistivat. Viinan salakuljettajat yrittivät hoitaa hommansa jäämättä kiinni poliisille ja muokkasivat autojaan nopeammiksi ja paremmin hallittaviksi.
Vaikka kieltolaki päättyi, eivät trokarit halunneet luopua kukoistavasta bisneksestään vaan jatkoivat laittoman pontikan myymistä, sillä etenkin etelävaltioissa kysyntää riitti. Tuolloin ei kuitenkaan enää tarvinnut pelätä poliisia: nyt pakoiltiin verottajaa. Kuljettajat jatkoivat autojensa tuunaamista, jotta niillä pystyi huristella mutkaisilla sivuteillä.
Pontikkakuskit rupesivat 1940-luvulla järjestämään kilpailuja viritetyillä autoillaan, ja laittomalla viinanmyynnillä suuren omaisuuden tehneet trokarit alkoivat sijoittaa rahojaan näiden kisojen järjestämiseen ja autojen kehittämiseen.
Vuonna 1948 Bill France, yksi johtavista kilpa-ajajista ja viinan salakuljettajista, kutsui koolle mekaanikot, kuskit ja autojen omistajat, ja yhdessä he muodostivat rata-autoilun NASCAR-sarjan.
Kelloja siirretään ensimmäisen maailmansodan takia
Blah, kellojen siirtäminen! Miksi, milloin, miksi ja ennen kaikkea MIKSI?
No kelloja siirretään siksi, että Saksassa haluttiin ensimmäisen maailmansodan aikana säästää kivihiiltä ja sähköä sotimiseen. Saksan talous oli vuonna 1916 romahtamispisteessä, joten jostain oli säästettävä.
Isossa-Britanniassa oli jo vuonna 1907 heitetty ilmoille idea kesäajan käyttöönotosta, koska kevään ja kesän valoisat tunnit ”menevät hukkaan” ihmisten nukkuessa. Brittihallitus ei kuitenkaan hyväksynyt rakennuttaja William Willettin ehdotusta, sillä sen katsottiin rikkovan säännöllistä vuorokausirytmiä.
Willet perusteli kesäaikaan siirtymistä valoisan ajan tehokkaammalla käytöllä ja valoisuuden osumista paremmin aktiiviseen työskentely- ja opiskeluaikaan. Willettin mukaan valoisien tuntien hyödyntäminen säästi myös energiaa. Ja juuri se kiinnitti saksalaisten huomion.
”Ajateltiin, että jos aamulla on enemmän valoa, se säästää energiaa. Tuohon aikaan se tarkoitti hiiltä.”, kertoo Helsingin yliopiston yleisen historian dosentti Risto Marjomaa Ylen haastattelussa. Marjomaan mukaan kaikki sodassa mukana olleet suurvallat ottivat kesäajan käyttöön Saksan esimerkkiä seuraten, mutta siitä luovuttiin sodan loputtua. Toisen maailmansodan aikana sama ruljanssi toistui; sillä kertaa myös Suomessa. ”Kesäaikaa ajateltiin – – sellaisena asiana, johon voidaan ihmiset pakottaa sota-aikana”, selvittää Marjomaa.
Kun öljykriisi iski 1970-luvulla, turvauduttiin kesäaikaan jälleen energian säästämiseksi, mutta sillä kertaa päätös piti. Pikkuhiljaa seuraavan vuosikymmenen aikana suurin osa maailman valtioista lähti leikkiin mukaan. Suomessa kesäaikaan on siirrytty säännöllisesti vuodesta 1981 lähtien.
Koskahan kelloja siirretään viimeisen kerran ja päästään vihdoin eroon tuosta sodanaikaisesta hätäkeinosta!?
Idea takaluukun hätäkytkimestä syntyi kidnappauksen seurauksena
Jos sattuisi käymään niin ikävästi, että joutuisit kidnapatuksi ja lukituksi auton takakonttiin, niin toivo sydämesi pohjasta, että olet silloin 2000-luvulla valmistetussa autossa. Ja mieluiten Yhdysvalloissa.
Vuodesta 2002 lähtien Yhdysvalloissa myydyissä autoissa on lain mukaan oltava pimeässä loistava kahva, jolla takaluukun saa sisältäpäin auki. Laki säädettiin yhden naisen raivokkaan kampanjoinnin ja oman pelottavan kokemuksen jälkeen. Nykyisin kyseinen vipu löytyy kaikista uusista autoista, ei tokikaan yhtä näyttävänä kuin jenkkilässä.
Lokakuun 29. päivänä vuonna 1995 Janette ja Greig Fennell sekä heidän yhdeksän kuukauden ikäinen Alex-poikansa olivat palaamassa illalliselta kotiin. Omassa autotallissa heidät yllätti kaksi naamioitunutta miestä, jotka pakottivat Janetten ja Greigin aseella uhaten auton takakonttiin.
Pian sen jälkeen kidnappaajat ajoivat – Fennellit kyydissä – syrjäiseen paikkaan San Franciscon eteläpuolella ja veivät pariskunnan korut, rahat ja pankkikortit tunnuslukuineen. Sen jälkeen luukku lyötiin kiinni, ja Jannette ja Greig jätettiin sinne kuolemaan.
Janette ei kuitenkaan luovuttanut, vaan repi takakontin verhoilua ja sen alta paljastuneita johtoja ilman varsinaista suunnitelmaa. Niiden alta hän kuitenkin löysi vivun, jolla takaluukku aukesi. Tarina päättyi onnellisesti: Fennellit pääsivät turvallisesti kotiin ja selvisi, että kidnappaajat olivat jättäneet Alex-vauvan istuimessaan autotalliin.
Selvittyään läheltä piti -tilanteesta Janette Fennell ryhtyi tutustumaan takaluukkujen aukaisumekanismeihin ja totesi järkytyksekseen, miten monessa autossa hätäkytkin on erittäin hankalassa paikassa tai sitten sitä ei ole ollenkaan.
Janette aloitti kampanjoinnin, jotta kaikkiin autoihin saataisiin turvallisuutta lisäävä ominaisuus. Yhdysvalloissa kuolee auton takakontissa vuosittain noin 20 ihmistä lämpöhalvauksen tai tukehtumisen seurauksena. Osa surmansa saaneista on kidnappauksen uhreja ja osa lapsia, jotka ovat leikkiessään jääneet vahingossa lukkojen taakse.
Lakialoite meni kongressissa läpi, ja muutokseen ensin nihkeästi suhtautuneet autovalmistajatkin olivat lopulta sitä mieltä, että hätäkytkin on loistava lisä! Ford oli etunenässä kehittämässä kytkintä ja laajojen testailujen jälkeen pimeässä hohtava ja helposti itseen päin vedettävä vempele oli paras: se kiinnostaa pieniäkin lapsia, jotka tarttuvat hyvin erottuvaan kapistukseen esimerkiksi laittaakseen sen suuhunsa. Voilà – takaluukku aukenee.
Stetoskooppi oli häveliään lääkärin keksintö
Vuonna 1816 ranskalainen lääkäri René Laënnec yritti tutkia nuorta naista, jolla oli sydänsairauden oireita. Laënnec asetti kätensä tämän rinnalle, mutta tutkimus ei paljastanut juuri mitään sydämen toiminnasta. Jos diagnoosia ei käsikopelolla onnistuttu samaan, oli tuolloin tapana, että lääkäri laittaa korvansa potilaan rinnan päälle.
Kyseessä oli kuitenkin muodokas nuori nainen, mikä sai 35-vuotiaan Laënnecin hämilleen ja arvelemaan, että naispotilaan tutkimista tähän tapaan pidettäisiin siveettömänä.
Tilanne oli varsin kiusallinen, kunnes tohtori Laënnec muisti muutama kuukausi sitten nähneensä Louvren palatsin pihamaalla lapsia leikkimässä. Yksi lapsista oli raaputtanut pitkää puun palaa neulalla ja toinen kuunteli voimistunutta ääntä laittamalla kepin toisen pään korvalleen.
Lasten leikeistä inspiroituneena Laënnec kääri vastaanotollaan paperiarkin rullalle ja kuunteli sillä naispotilaansa sydäntä, ja kuinka ollakaan, yksinkertainen väline auttoi yllättävän paljon vahvistamaan sydämenlyöntien ääntä. Tohtori jalosti paperirullaideaansa muutaman vuoden ajan testaillen erilaisia materiaaleja, ja niin stetoskooppi oli syntynyt.
Lue myös:
Elämäntapa
Mount Everestin kahdet kasvot: Tragediaa ja uskomattomia selviytymistarinoita
Maailman korkein vuori, Mount Everest, vaatii vuosittain useita ihmishenkiä, mutta toisaalta kerrottavaksi on tullut myös uskomattomia selviytymistarinoita.
Toukokuun 29. päivänä vuonna 1953 nepalilainen Tenzing Norgay ja uusiseelantilainen Edmund Hillary kiipesivät ensimmäisinä Mount Everestin huipulle. Sen jälkeen kuuluisalle vuorelle on kiivetty yli 12 800 kertaa. Tilasto on Himalayan Database -sivuston tilastoista joulukuulta 2024. Tässä luvussa ovat mukana myös ne, jotka ovat kiivenneet Mount Everestille useammin kuin kerran.
Listafriikki suuntaa nyt kuuluisalle vuorelle ja esittelee lukijoilleen sen kaksi puolta. Olosuhteet ovat armottomat ja henki on monesti hiuskarvan varassa. Luvassa on kiipeilijöitä, joiden traagisena kohtalona oli jäädä matkalle ja sitten niitä, joiden selviytymistarinoita ei voi kuin ihmetellä.
Edmund Hillary ja Tenzing Norgay
Siitä on kulunut yli 70 vuotta, kun Mount Everestin huipulle kiivettiin (varmistetusti) ensimmäisen kerran. Hillary ja Norgay olivat osa brittiläistä retkikuntaa, jossa kiipeilijät oli jaettu niin sanottuihin hyökkäyspareihin, jotka yrittäisivät huipulle toinen toisensa perään. Hillary ja Norgay olivat pari numero kaksi, vaikka heidät tiedettiin vahvimmaksi kaksikoksi.
Ensimmäinen pari saavutti Mount Everestin etelähuipun, joka on 90 metriä varsinaista huippua alempana, mutta kiipeäminen oli pakko keskeyttää, sillä toisen miehen happisäiliö oli epäkunnossa.
Sitten oli Hillaryn ja Norgayn vuoro. Toukokuun 28. päivänä he nousivat 8500 metriin ja pystyttivät sinne telttansa ennen seuraavan päivän viimeistä ponnistusta. Aamulla Hillary huomasi kiipeilysaappaidensa jääneen teltan ulkopuolelle ja ne olivat luonnollisesti jäätyneet yön aikana läpikotaisin. Miehet sulattelivat kenkiä muutaman tunnin ennen kuin viimein pääsivät matkaan.
Kiipeämisen hankalin kohta oli eteläisen huipun ja varsinaisen huipun välillä oleva pystysuora kiviseinämä, jota ruvettiinkin myöhemmin kutsumaan Hillary Step -nimellä. Se kuitenkin tuhoutui Nepalin vuoden 2015 maanjäristyksissä, mutta oli siihen saakka viimeinen suuri haaste ennen huipulle pääsemistä. Miehet saavuttivat maailman korkeimman paikan, 8848 metrin korkeudessa olevan vuorenhuipun, kello 11.30 aamupäivällä.
Norgay antoi vuorelle uhrilahjaksi suklaata ja Hillary jätti ristin. He ottivat muutaman valokuvan ja lähtivät vartin jälkeen laskeutumaan. Hillaryn ensimmäiset sanat muulle retkikunnalle olivat: ”Me päihitimme sen paskiaisen!”
George Mallory ja Andrew Irvine
Ennen Hillaryn ja Norgayn huipulle kiipeämistä oli Mount Everestiä toki yritetty valloittaa aiemminkin. Jotkut olivat vahvasti sitä mieltä, että vuoden 1953 nousu ei ollut ihmisten ensimmäinen kerta huipulla.
Vuonna 1924 englantilaiset George Mallory ja Andrew Irvine olivat kiipeämässä vuorelle, ja heidät oli kaukoputkella nähty olevan vain 200-300 metrin päässä huipusta. Valitettavasti miehet eivät koskaan palanneet kiipeilyltään, joten on mahdotonta tietää, pääsivätkö he huipulle vai ei. Ruumiiden uskottiin paljastavan totuus, mutta miehiä ei löytynyt vuosikymmeniin.
Kun Conrad Ankerin johtama retkikunta viimein vuonna 1999 löysi George Malloryn, oli pettymys todisteiden osalta suuri. Erityisesti harmitti kaksikon kameran puuttuminen, koska sen uskottiin tuovan kysymyksiin vastauksia. Mutta eivät Malloryn ja Irvinen kannattajat silti lannistuneet, sillä vaikka Mallorylla ei ollut kameraa, ei hänellä ollut erästä toistakaan esinettä.
Mallory oli ennen Everestille lähtöään kertonut vaimolleen Ruthille, että päästessään huipulle, hän aikoisi jättää naisen kuvan sinne muistoksi. Saman Mallory kertoi kiipeilyryhmälleen, ja ilmoitti pitävänsä vaimon kuvaa aina taskussaan.
Kun Malloryn ruumis löytyi, ei Ruthin kuvaa ollut miehen taskuissa.
Beck Weathers
Maaliskuun 10. ja 11. päivänä vuonna 1996 Mount Everestillä kuoli kahdeksan ihmistä. Se on yksi synkimmistä ajankohdista maailman korkeimman vuoren kiipeilyhistoriassa. Tuona päivänä huipulle yritti kiivetä yli kolmekymmentä ihmistä, mikä aiheutti ruuhkaa ja viivytyksiä, joiden seurauksena suurin osa kiipeilijöistä saavutti huipun liian myöhään.
Epätavalliset sääolosuhteet laskivat ilman jo valmiiksi alhaista happipitoisuutta jopa 14 prosentilla, ja lisäksi vuorelle iski lumimyräkkä, joka haittasi näkyvyyttä. Myrskyn voimistuessa osa kokeneistakin kiipeilijöistä kadotti suuntavaistonsa ja eksyi. Kaikki vuorella tuona päivänä olleet kärsivät hypotermiasta, paleltumista ja hapenpuutteesta.
Beck Weathers oli ryhmänsä kanssa myräkän aikaan saarroksissa, ja heidän oppaansa Rob Hall oli jo aiemmin kadonnut. Myrskyn rauhoituttua Weathers ja muutamat muut olivat niin heikossa kunnossa, että loput ryhmästä lähtivät leiriin hakemaan apua.
Kun apujoukot saapuivat, miehen ei arveltu selviävän laskeutumisesta, joten ryhmän muita jäseniä autettiin liikkeelle. Seuraavana päivänä Weathersia ja hänen kanssaan odottamaan jätetyn Yasuko Namban vointia tultiin tarkastamaan, mutta Namba oli jo kuollut ja Weathersinkin oletettiin olevan ”menetetty tapaus”.
Weathers kuitenkin palasi myöhemmin samana päivänä tajuihinsa ja laskeutui omatoimisesti leiriin kaikkien suureksi ihmetykseksi. Yöllä hänen telttansa kuitenkin romahti tuulen takia, ja jälleen miehen oletettiin menehtyneen ja hänet oltiin jättämässä niille sijoilleen. Onneksi joku huomasi Weathersin olevan tajuissaan juuri ennen kuin joukko oli lähdössä liikkeelle.
Beck Weathers selvisi vuorelta kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti hengissä, vaikka menettikin paleltumien seurauksena nenänsä, toisen kätensä, ja säilyneestä kädestä kaikki sormensa.
Marco Siffredi
Ranskalainen 23-vuotias Marco Siffredi halusi olla ensimmäinen ihminen, joka laskeutuu maailman korkeimmalta vuorelta lumilaudalla. Hän pääsi tavoitteeseensa toukokuussa 2001, mutta ei silti ollut tyytyväinen.
Koska lunta oli vähän, joutui hän valitsemaan ”helpomman” Nortonin kuilun alastulorinteeksi. Vuorella oli niin kylmä, että toinen hänen siteistään aukesi laskun alkuvaiheessa, mutta sherpan avustuksella välineet saatiin korjattua, ja Siffredi lasketteli Tiibetin puoleiselle perusleirille reilun kahden kilometrin matkan kahdessa ja puolessa tunnissa.
Siffredi ei kuitenkaan ollut tyytyväinen, sillä hänen haaveenaan oli laskea kapeammasta ja vuoren jyrkimmästä rinteestä – Hornbeinin kuilusta. Hän palasi Mount Everestille seuraavan vuoden elokuussa ja aloitti raskaan nousun yhdessä kolmen sherpan kanssa; tällä kertaa lunta oli paljon – paikoin rintaan saakka. Päästyään huipulle Siffredi oli väsynyt, eikä jaksanut innostua saavutuksesta, joten sherpojen mielestä lautailu olisi ollut hyvä unohtaa.
Alkoi olla jo myöhä, huippu oli saavutettu vasta kahdelta iltapäivällä, mutta Siffredi oli päättäväinen ja lähti tunnin lepäämisen jälkeen laskuun. Sherpat seurasivat laskun edistymistä alastuloreitiltään, mutta menettivät näköyhteyden jossain vaiheessa kokonaan.
Myöhemmin ja paljon alempana, jo ollessaan lähellä perusleiriä, he näkivät hahmon seisovan kaukaisuudessa. Tuohon vuodenaikaan vuorella ei pitäisi olla ketään muuta, joten he lähtivät havaintopaikkaa kohti sillä oletuksella, että mies oli Siffredi. Lumessa ei kuitenkaan näkynyt lumilaudan jälkiä.
Siffredin olisi pitänyt lasketella perusleiriin muutamassa tunnissa, mutta hän ei ikinä selvinnyt sinne asti. Ilman radiopuhelinta matkaan lähtenyt lumilautailija oli kadonnut, ja sherpat arvelivat hänen tippuneen kuolemaansa. Myöhemmin pelastusryhmä löysi laudan jälkiä, jotka loppuivat hieman Hornbeinin kuilun jälkeen. Siffredin ruumista ei ole ikinä löytynyt.
Lincoln Hall
Australialainen vuorikiipeilijä Lincoln Hall oli jo aiemmin, vuonna 1984, yrittänyt kiivetä Mount Everestille, mutta silloin matka oli jäänyt kesken.
Vuonna 2006 Hall lähti uuteen yritykseen ja onnistuikin nousemaan huipulle. Kuitenkin hyvin pian laskeutumiseen lähdettyään Hall alkoi kärsiä vakavasta aivoödeemasta eli turpoamisesta, joka aiheuttaa uneliaisuutta ja hallusinaatioita.
Useat sherpat yrittivät auttaa Hallia, mutta eivät onnistuneet saamaan tätä alas vuorelta. Apujoukot joutuivat jättämääm miehen taakseen, ja tämän oletettiin menehtyvän yön aikana.
Uskomatonta, mutta totta, Hall pysyi hengissä 8,5 kilometrin korkeudessa, vaikka hänellä ei ollut lisähappea tai kunnollisia varusteita yöpymiseen.
Seuraavana päivänä neljän hengen kiipeilyryhmä oli lähestymässä vuoren huippua, kun he näkivät Hallin reitin vieressä hourailemassa. Kilometrien pudotukseen johtavan reunan lähellä istunut Hall oli juuri vaihtamassa paitaansa. Ryhmä oli järkyttynyt, sillä puolipukeisella miehellä ei ollut makuupussia tai kiipeilyvälineitään, eikä sen puoleen happimaskia, pipoa, hanskoja tai aurinkolaseja. Ryhmä päätti jättää huipulle pyrkimisen ja jäädä sekavan Hallin seuraksi.
Lincoln Hallin perheelle oli jo ilmoitettu kiipeilijän kuolemasta, mutta riemu oli melkoinen, kun mies saatiinkin muutamia sormia ja varpaita lukuunottamatta kokonaisena ja elossa kotiin.
Robert Kay
Yhdysvaltalainen Robert Kay oli jo kolme kertaa aiemmin yrittänyt kiivetä maailman korkeimmalle vuorelle. Mount Everestin valloittaminen oli ollut adrenaliininarkkari Kayn pitkäaikainen haave, joka oli aiemmilla kerroilla keskeytynyt sään, paleltumien ja 16 ihmishenkeä vaatineen lumivyöryn vuoksi.
Vuonna 2016 Kay oli jälleen rakastamallaan vuorella. Peruuntuminen oli kuitenkin kovan tuulen takia taas lähellä, ja Kay lähetti vaimolleenkin viestin, että kiipeäminen ei tule jatkumaan. Mieli kuitenkin muuttui, kun lähdön aika koitti. Kay ja kaksi hänen luottosherpaansa lähtivät matkaan kahdeksan aikaan illalla, mutta reitillä oli paljon ihmisiä, ja kolmikon hidas nousu kesti kellon ympäri. Joka tapauksessa Kay oli vihdoin saavuttanut unelmansa!
Huipulle ei jäädä pitkäksi aikaa tuulettelemaan, koska yli kahdeksan kilometrin korkeuteen kiivetessä laskeutuminen on vaarallisin vaihe.
Jonkin aikaa alaspäin tulemisen jälkeen Kay alkoi tuntea olonsa huonoksi. Hän alkoi kärsiä vuoristotaudista, jossa aivo- ja keuhkoödeema koituvat yleensä muutamassa tunnissa kohtaloksi. Kayn keuhkoihin alkoi kertyä nestettä ja hän halusi vain nukkua. Mies tiesi loppunsa koittaneen ja suhtautui siihen hukkumisen tunteesta huolimatta rauhallisesti.
Kokeneet sherpat tiesivät, mistä on kyse, joten he pitivät miehen liikkeessä ja jollain tasolla tajuissaan. Välillä he kantoivat ja raahasivat Kayta, ja saivat tämän kuin ihmeen kaupalla hengissä alas leiriin.
Kay on myöhemmin sanonut, että ei aio enää palata Mount Everestille. Varmasti ihan järkevä päätös.
Tsewang Paljor
Ehkä Tsewang Paljor, sillä kukaan ei tiedä varmaksi ”vihreiden saappaiden” kantajan henkilöllisyyttä. Everestin koillisharjanteen reitillä on useita matkalle jääneitä ruumiita, joiden ohi kaikki kiipeilijät joutuvat kulkemaan matkallaan huipulle. Ehkä tunnetuin noista on ”vihreä saapas”, joka on saanut kutsumanimensä kirkkaan vihreiden kiipeilykenkiensä vuoksi. Kengät näkyvät 8 500 metrissä sijaitsevan pienen luolan suuaukosta.
Luolassa olevan ruumiin arvellaan kuuluvan intialaiselle Tsewang Paljorille, joka oli osa kuuden hengen ryhmää surullisenkuuluisana toukokuun 10. päivänä vuonna 1996. Heidän kanssaan samaan aikaan vuoren toisella puolella kiipesi suuri joukko (mukaan lukien aiemmin mainittu Beck Weathers), joka joutui ryhmänsä kanssa pahan lumimyrskyn armoille ja useat menehtyivät.
Puolet intialaisryhmästä kääntyi ympäri ennen huippua, sillä olosuhteet olivat muuttumassa huonoiksi. Kiipeämistä jatkaneet ilmoittivat päässeensä huipulle, mikä oli viimeinen miehiin saatu yhteys. Paljor ja kaksi muuta miestä katosivat, eikä heitä voitu lumimyrskyn vuoksi lähteä etsimään ennen kuin seuraavana päivänä.
Luolassa olevan ruumiin on ajateltu olevan Paljor, koska tämän kiipeilykengät olivat vihreät, ja ensimmäiset havainnot saappaista tulivat myöhemmin samassa kuussa. Vuonna 2014 ruumis ilmoitettiin kadonneeksi ja luultiin, että joku oli lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen siirtänyt sen. Mutta Paljor oli todennäköisesti peittynyt kiviin tai lumeen, sillä vuonna 2017 vihreät saappaat olivat jälleen näkyvissä.
Brian Dickinson
Yhdysvaltalainen Brian Dickinson kiipesi Mount Everestille toukokuun 15. päivänä vuonna 2011. Hän oli entinen laivaston pelastussukeltaja ja oli ollut kahdella sotakomennuksella Irakissa. Vaaralliset tilanteet eivät siis olleet Dickinsonille outoja.
Nousu vuoren huipulle sujui hyvin, vaikka oppaana toiminut sherpa sairastui ja joutui palaamaan leiriin. Dickinson päätti jatkaa kiipeämistä yksin, ja onnistui tavoitteessaan. Hän otti huipulla muutaman valokuvan ja soitti radiopuhelun ennen laskeutumista.
Juuri silloin iski katastrofi. Aurinko nousi ja sen voimakkaat säteet heijastuivat jäästä kärventäen Dickinsonin sarveiskalvot. Hän lumisokeutui. Kaikki oli kirkkaan valkoista, kuin molempien silmien edessä olisi ollut hehkulamput. Tilanne on hieman kinkkinen; varsinkin silloin, kun pitäisi laskeutua maailman korkeimmalta vuorelta. Miehellä oli ollut lasiensa kanssa ongelmia, sillä ne olivat hajonneet edellisenä päivänä ja tarjosivat vain noin puolet normaalista suojasta.
Varovasti Dickinson lähti laskeutumaan askel askeleelta. Välillä hän liukasteli ja roikkui sokeana köysien varassa vuoren jyrkällä rinteellä. Jos vastoinkäymisiä ei ollut jo tarpeeksi, niin Dickinsonilta alkoi loppua happi. Uuden pullon vaihtaminen ei sujunut ongelmitta, eikä hän näkökykynsä menettäneenä saanut sitä toimimaan. Mies oli jo luovuttamaasa ja polvistui viimeisillä voimillaan rukoilemaan.
Hän sai omien sanojensa mukaan jumalallisen energiapuuskan ja onnistui avaamaan happipullonsa. Leirissä muut kiipeilijät olivat varmoja, että kauan matkassa ollut Dickinson oli menehtynyt, mutta hän pääsi alas kuin ihmeen kaupalla. Nykyään Dickinson työskentelee motivaatiopuhujana, ja kertoo aina yleisölleen, että sillä ei ole väliä pääseekö kiipeilijä Mount Everestin huipulle vai ei.
Vuorella ollessa merkityksellistä on vain se, että selviääkö hengissä.
Lue myös:
Elämäntapa
Miksi bumerangi palaa takaisin? Yllättäviä faktoja bumerangeista
Bumerangi on Australian alkuperäisväestön käyttämä puukapula, joka ilmaan viskaamisen jälkeen palaa takaisin heittäjälle. Listafriikki heittää nyt tiskiin bumerangeihin liittyviä faktoja, jotka todistavat, että esine ja sen historia eivät ole ollenkaan niin yksinkertaisia!
Tällä listalla ravistellaan sitä tietämystä, mikä monilla on bumerangeista. Tässä muutama esimerkki: Kaikkia bumerangeja ei ole tarkoitettu palaaviksi. Niitä on ollut käytössä muun muassa Amerikan mantereella, Pohjois-Afrikassa ja Euroopassa kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Ja oletus siitä itse heittämisestä: se ei todellakaan ole niin yksinkertaista, miltä se näyttää.
Ota bumerangin heittäminen mukaan kesän pihapeleihin, mutta muista varata tarpeeksi tilaa. Bumerangilla saa helposti auton lommolle tai varomattomille sivullisille kuhmun päähän.
Bumerangi oli ensimmäinen lentävä esine
Bumerangi eroaa muista heitettävistä tai laukaistavista aseista sillä, että se ei noudata ballistista lentorataa eli se ei kaareudu ensin ylös ja sitten alas. Se voi lentää verraten pitkän matkan ”suoraan”.
Tuliaseestakin laukaistu ammus voi näyttää kulkevan suoraan, mutta sen lentorata lähtee välittömästi laskemaan muun muassa painovoiman ja ilmanvastuksen vuoksi. Bumerangilla kohdetta heitettäessä ei tarvitse tähdätä ylöspäin, sillä se lentää – oikeasti. Sitä pidetäänkin ensimmäisenä ihmisen kehittämänä, lentävänä esineenä. Tietenkin se jossain vaiheessa tulee alas, sillä siltä puuttuu energianlähde.
Käyrän bumerangin malli ja pinnanmuodot saavat sen lentämään kuuluisalla tavalla. Perinteisessä bumerangissa on kaksi lapaa, jotka ovat kuin lentokoneen siivet: yläpuolelta hieman kuperat ja alapuolelta tasaiset. Kun ilma kulkee lavan ylä- ja alapuolilta eri nopeuksilla, syntyy nostetta, jota pyörimisliike vielä lisää.
Kukaan ei tiedä varmaksi, miten palaavat bumerangit on alunperin keksitty. Todennäköisesti esine on muokattu litteäksi veistetystä heittokepistä, jollaisella sekä Australian alkuperäisväestö että esimerkiksi pohjoisamerikkalaiset navajot edelleen metsästävät. Kiertävä lentorata syntyi luultavasti vahingossa, kun metsästäjät yrittivät säätää heittokeppejään lentämään suoraan.
Miksi bumerangi palaa?
Bumerangit ovat tietenkin tulleet kuuluisiksi siitä, että ne palaavat heittäjälleen. Mutta kun asiaa oikein alkaa pohtimaan, niin onhan se perin merkillistä, että kymmenien metrien päähän lentävä esine palaa takaisin heittokohtaan – taitavan heittäjän ei täydellisissä olosuhteissa tarvitse liikkua paikaltaan napatakseen bumerangin kiinni.
Palaavan bumegangin salaisuus piilee sen pyörivissä lavoissa, joiden mallista jo äsken puhuttiin. Ylä- ja alapuolen erilaisuuden lisäksi siitä on epäsymmetrisesti viilattu puuta pois, minkä vuoksi oikea- ja vasenkätinen heittäjä eivät voi käyttää samaa bumerangia. Ainakaan onnistuneesti. Koska bumerangia heitetään lähes pystysuorassa, saa ylempi lapa aikaan enemmän nostetta ja kun lavat kääntyvät vuorotellen ilmavirtaa kohti ja siitä poispäin, vaihtelee niiden tuottama noste.
Kun nostovoima vaihtelee, pääsee lapoihin vaikuttamaan myös hyrrävoima, joka vähitellen kääntää pyörivän bumerangin rataa siten, että se palaa takaisin lähtöpaikkaansa. Tämän linkin kautta voit lukea mekanismista syventävästi.
Jos bumerangin yrittäisi heittää vaakasuoraan, nousisi se vain vauhdilla suoraan ylös ja tippuisi pian alas. Väline on oltava siis lähes pystysuorassa ja heittäjän tulee olla kohti tuulta; harjoitteluun sopii parhaiten tuuleton sää. Bumerangia ei kuitenkaan heitetä suoraan tuulta päin, vaan keskimäärin 50 asteen kulmassa tuuleen nähden eli hieman oikealle, jos kyseessä oikeakätinen heittäjä. Oikeakätisen bumerangi tekee ilmassa kierroksen vastapäivään ja vasenkätisen bumerangi taas myötäpäivään.
Bumerangin heittäminen ei todellakaan ole niin helppoa kuin miltä se osaavissa käsissä näyttää.
Bumerangi on metsästykseen tarkoitettu ase
Vaikka nykyään bumerangin heittäminen on enimmäkseen vapaa-ajanviettotapa ja toisaalta kilpailtu urheilumuoto, on bumerangi alunperin ollut ase.
Australian alkuperäisväestö ja kaikki muut bumerangien käyttäjät kehittivät välineen siis aseeksi. Riippuen koosta ja mallista, voi bumerangi lentää jopa kolme kertaa pidemmälle kuin metsästykseen tarkoitettu keihäs; puhutaan useista kymmenistä metreistä. Taidokkaimmin valmistetuilla bumerangeilla on voinut napata jopa 200 metrin päässä olevan eläimen.
Bumerangeilla on metsästetty kenguruita ja emuja sekä useaita pienempiä eläimiä. Tällöin kyseessä on ollut malli, joka ei palaa. Tällaiset bumerangit ovat huomattavasti tarkempia, painavampia (jopa muutaman kilon) ja lentävät kovaa vauhtia. Yhdellä heitollakin saaliin kaataminen on onnistunut, mutta usein riitti pelkkä eläimen tainnuttaminen, jolloin homma hoideltiin loppuun lähietäisyydeltä.
Joissakin ei-palaavissa bumerangeissa toinen pää on koukun mallinen tai reunat veitsen terävät. Näitä tappamiseen tarkoitettuja bumerangeja ei tekisi hirveästi mielikään lähteä nappaamaan kiinni.
Erilaisia käyttötarkoituksia
Kuva: Guillaume Blanchard | CC BY-SA 1.0 (kuvaa rajattu)
Bumerangi on yksi monikäyttöisimmistä aseista ikinä, sillä sitä on perinteisesti käytetty hyvin erilaisiin tehtäviin. Vastoin yleistä uskomusta, palaavia bumerangeja ei ole suunniteltu tappamaan saalista ja palaamaan kolkkauksen jälkeen metsästäjän käteen, sillä välineen matka kyllä tyssää osumaan. Palaavat bumerangit eivät myöskään oli kovin tarkkoja paitsi liitäessään takaisin heittäjän käteen.
Siitäkin huolimatta palaavia bumerangeja on käytetty apuna metsästyksessä. Palaavilla bumerangeilla on säikäytetty lintuja liikkeelle, jolloin ne on ollut helppo keihästää tai napata verkkoihin. Maassa olevaa lintuparvea on helppo huijata, sillä ne todennäköisesti luulevat yläpuolella kaartavaa bumerangia haukaksi tai joksikin muuksi petolinnuksi ja nousevat lentoon päätyen suoraan puiden väliin pingotettuun verkkoon.
Bumerangia perinteisesti käyttäville ihmisille se on ollut kuin aseiden sveitsiläinen linkkuveitsi, joka on toiminut monenlaisissa askareissa apuvälineenä. Sitä on käytetty apuna muun muassa tulenteossa, hiilten sekoittamisessa, kuoppien kaivamisessa ja paistetun lihan paloittelussa. Bumerangit ovat olleet tärkeä osa myös erilaisia rituaaleja ja seremonioita.
Tappava sotaväline
Vuonna 2014 Australiasta löydettiin hauta, jossa oli alle kolmekymppisenä väkivallan seurauksena kuollut mies. Kuolinsyyksi pääteltiin pääkallossa selvästi erottunut syvä haava, vaikka ruhjeita näkyi kehossa muuallakin.
Australialaisten luolamaalausten perusteella on tiedetty jo pitkään, että bumerangeja on käytetty metsästyksen lisäksi myös sotimiseen. Tuo edellä mainittu bumerangi-iskun uhri on kuitenkin ensimmäinen konkreettinen todiste siitä, että aseella oli mahdollista riistää ihmishenki.
Miehen luuranko löytyi Tooralen kansallispuistosta ja ensin tämän uskottiin saaneen kuolettava iskun miekasta. Miehen luurangossa oli nähtävissä monia muitakin ruhjeita, jotka muistuttivat kovasti jälkeä, joka luihin jää metallisesta terästä. Mutta kun jäänteet ajoitettiin yli 800 vuotta vanhoiksi, jäivät eurooppalaisten valloittajien miekat pois laskuista, koska vasta he toivat metalliset aseet Australiaan. Kaakutja-nimen saanu mies oli elänyt ja kuollut satoja vuosia aiemmin.
Tutkijat kääntyivät sen jälkeen perinteisten aboriginaaliaseiden puoleen; olisiko kuolettava isku ja ruhje tullut kivikirveestä tai puunuijasta? Kaakutjan päässä oli kuitenkin 15 senttiä pitkä haava, joten aseessa olisi pitänyt olla vähintään sen mittainen terä. Mikä muu kuin miekka saa aikaan tuollaista jälkeä?
Syventyminen alueella eläneiden heimojen elämään ja aseisiin johdatti tutkijat taistelubumerangien jäljille. Vaikka tuo ase luokitellaan bumerangeihin, muistutti se enemmän miekan terää kuin vaikkapa palaavaa bumerangia.
Kaakutjan käsissä ei vaikuttanut olevan mitään puolustautumisjälkiä, joten tutkijat arvelevat miehellä olleen jonkinlainen kilpi suojanaan tai sitten hän tuli yllätetyksi kenties nukkuessaan.
Bumerangi ei ole kaikkien Australian aboriginaalien käyttämä sana
Koska Australiassa ei ole vain yhtä aboriginaalikieltä, tarkoittaa se sitä, että kaikissa noissa sadoissa kielissä on oma sanansa sille, mitä me kutsumme bumerangiksi. Ensimmäisen kerran englanninkielinen boomerang ilmestyi kirjoitettuun tekstiin vuonna 1822.
Se tulee todennäköisesti Dharawal-kansan murteesta, jota puhuttiin nykyisen Sydneyn eteläpuolisilla jokialueilla, kun eurooppalaiset alkoivat rakentaa siirtokuntiaan. Dharawalin kielessä boornarang-sanalla viitattiin palaavaan heitettävään keppiin.
Jo ennen kuin boomerang sai englanninkielisen nimen, olivat eurooppalaiset uudisasukkaat todistaneet bumerangin käyttöä aseena. Siitä tietenkin kirjoitettiin paikallislehdissä, muun muassa The Sydney Gazzette and New South Wales Advertiser raportoi vuonna 1804, että alkuperäiskansojen välisissä yhteenotoissa oli todistettavasti käytetty mutkalla olevaa puukapulaa, jota miehet ”heittivät käsittämättömällä tarkkuudella”. Osuessaan kovalla vauhdilla vastapuolen jäseneen ”ase jätti jälkeensä hirvittävän ruhjeen”.
Bumerangi oli siis nähty tositoimissa, mutta sille ei vielä oltu saatu nimeä.
Bumerangeja on käytetty laajasti ympäri maailman
Kuva: Suaudeau | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Vaikka bumerangi nykyään onkin yksi Australian tunnetuimmista symboleista ja se oli pääosassa vuoden 2000 kesäolympialaisten logossa, on samanlaisia aseita ollut käytössä monessa muussakin maailman kolkassa.
Nykyisen Arizonan alueella elävä Hopi-kansa on metsästänyt jäniksiä bumerangeilla. Floridassa sijaitsevalta, arkeologisesti merkittävältä Little Salt Springin alueelta, on löytynyt 9000 vuotta vanha bumerangi.
Nykyisen Irakin alueella eläneillä sumerilaisilla, jotka kehittivät ensimmäisen kirjoitusjärjestelmän, oli noin 5000 vuotta sitten käytössään bumerangia muistuttava kirjoitusmerkki. Maailman vanhin – siis säilynyt – bumerangi löytyi vuonna 1986 Oblazowan luolasta Puolasta. Taidokkaasti mammutin syöksyhampaasta veistetyn bumerangin on arvioitu olevan 30 000 vuotta vanha.
Bumerangeja on käytetty myös muinaisessa Egyptissä. Tutankhamon, joka hallitsi noin 1334–1325 eaa., on tunnettu vuonna 1922 löydetystä, poikkeuksellisen hyvin säilyneestä haudastaan. Hautakammiosta löytyi paljon erilaisia esineitä, joiden joukossa oli joukko bumerangeja; sekä palaavia että metsästysbumerangeja. Yllä oleva kuva on otettu vuonna 2019 Pariisissa esillä olleesta Tutankhamon-näyttelystä. Kuvan neljä bumerangia eivät ole palaavia malleja johtuen niiden kaarevuudesta; tai sen puutteesta.
Suurimmat, pienimmät ja pisimmälle lentäneet
Maailman pienin virallisessa kilpailussa onnistuneesti lentänyt palaava bumerangi on 48 millimetriä eli alle viisi senttiä pitkä. Sen heitti Sadir Kattan Australiassa järjestetyissä bumerangin heiton kansallisissa mestaruuskisoissa maaliskuun 22. päivänä vuonna 1997. Tuo minibumerangi lensi yli 20 metrin päähän, joka on hyväksytyn heiton raja, ja palasi sääntöjen mukaan tarpeeksi lähelle heittäjää.
Maailman suurimmalla palaavalla bumerangilla taas on mittaa 2,74 metriä. Sitä heitti Ison-Britannian bumerangijärjestö Lontoossa huhtikuun 28. päivä vuonna 2014. Videolla nähtävä heittäminen ei ole kovinkaan sulavan näköistä, mutta ennätys tuli rikottua, koska bumerangi palasi hyväksytylle alueelle.
Pisin bumerangiheitto on samaan aikaan pisin heitto, jonka ihminen on tehnyt ilman, että esineessä on vauhtia lisääviä osia, kuten häntä. David Schummy viskasi bumerangin 427,2 metrin päähän maaliskuun 15. päivänä vuonna 2005. Se rikkoi ryminällä vuonna 2003 Aerobie-frisbeellä tehdyn edellisen ennätyksen, joka oli 406,3 metriä.
Lue myös:
Elämäntapa
10 näppärää life hack -ideaa jokapäiväisen elämän helpottamiseksi
Arki ei aina ole leppoisaa ja mukavaa, mutta nämä 10 nerokasta life hack -ideaa saattavat pelastaa päiväsi ja tehdä elämästä huomattavasti helpompaa!
Elämässä tulee aina vastaan pieniä ongelmia, jotka eivät kaada maailmaa, mutta ovat melko ärsyttäviä. Nämä ovat niitä ”first world problems” -tyyppisiä vastoinkäymisiä. Vähän jopa ottaa päähän, että ärsyttää. Onneksi internet on täynnä toinen toistaan parempia ja myös huonompia vinkkejä siihen, miten elämää voi helpottaa kotikonstein ja varsin pienillä jutuilla.
Listafriikki syventyi life hacksien ihmeelliseen maailmaan ja poimi kymmenen – toivottavasti – hyödyllistä niksiä sujuvampaan ja huolettomampaan arkeen.
Ja jos jotkut neuvot vaikuttavat erikoisilta ja jopa hölmöiltä, niin life hack -vinkkien on tarkoituskin olla vähän sellaisia; kotikonstein ja laatikon ulkopuolelta ajateltuna! Tämä ei onneksi ole niin vakavaa.
Syö täytetty tortilla toisen tortillalevyn päällä
Tortillojen syöminen on sotkuista puuhaa. Aina sitä suunnittelee täyttävänsä lätyn maltillisesti, mutta useimmiten (lue: aina) täytteet pursuavat yli äyräiden. Vähintään neljäsosa täytteistä putoaa lautaselle ja saman verran rinnuksille tai ties mihin. Tortillat eivät tosiaankaan ole paras mahdollinen valinta esimerkiksi ensimmäisille treffeille. Siinä muuten yksi life hack lisää!
Sotkulta tällä vinkillä ei varsinaisesti säästy, mutta ainakaan täytteitä ei tarvitse haarukoida lautaselta ennen uutta tortillaa. Niksi on yksinkertainen ja kuuluu seuraavasti: Laita tortillalevy lautaselle, kun alat syömään edellistä. Kun täytteitä putoilee, tippuvat ne suoraan uudelle levylle. Nerokasta!
Äläkä vain kysy, mitä viimeisen tortillan kanssa kuuluu toimia – Listafriikki on neuvoton!
Kokkausta viinin kanssa
Viinin kanssa kokkaamisella ei tässä kohdassa tarkoiteta ruoanlaitossa ”avustavaa” lasillista vaan ruoan maustamista. Jos viiniä käyttää kokkauksessa paljon, niin sen säilyvyyden kanssa ei ole ongelmia. Sama juttu, jos aiot nauttia aterian kanssa viiniä.
Mutta tuntuu turhalta haaskaukselta avata viinipullo, lorauttaa siitä pieni määrä vaikkapa kastikkeeseen, pataan, keittoon tai marinadiin, ja sitten laittaa pullo säilöön. Viini ei säily avatussa pullossa hyvänä pitkään.
Näppärä vinkki on täyttää tavallinen jääpalamuotti viininjämillä ja pakastaa neste talteen seuraavaa kertaa varten. Pakastetut viinipalat toimivat loistavasti myös (alkoholillisen) boolin viilentäjinä, sillä sulaessaan ne tuovat vain lisää makua. Tai miltä kuulostaisi viinijää – aikuisten versio mehujäästä?
Kaapelit järjestykseen vessapaperihylsyillä
Kenellä muulla on se pahamaineinen laatikko, joka on täynnä toisiinsa kietoutuvia johtoja ja kaapeleita? Niitä ei voi heittää pois, koska johonkin laitteeseen ne kuuluvat, mutta kukaan ei kuitenkaan tiedä mihin. Ja mitä jos niitä huomenna tai viidentoista vuoden päästä tarvitsee?
Nuo johdot elävät laatikossa omaa elämäänsä, joten sieltä on täysin mahdoton löytää mitään tai saada juuri se tarvitsemansa johto siististi ulos ilman solmuista koostuvan pulmapelin ratkaisua.
Jos et voi samaistua edellä mainittuun purkaukseen, niin onnea: olet jotenkin onnistunut ratkaisemaan tämän ongelman. Mutta niille, joille ajatuskin kaapelilaatikon avaamisesta aiheuttaa tuskaa, on tiedossa helpottava life hack!
Kaapeliorgiat saa vältettyä vessapaperihylsyjen avulla. Kukin kaapeli kääritään oman hylsynsä sisään ja voilà – johdot pysyvät erillään toisistaan. Hylsyt voi järjestää vaikka tyhjään kenkälaatikkoon tai sitten käyttää jo olemassa olevaa säilytysratkaisua.
Jos oikein haluaa lähteä hifistelemään, niin jokaiseen hylsyyn voi tussilla kirjoittaa, mikä kaapeli on kyseessä; jos sen käyttötarkoituksen yleensä ottaenkaan tietää.
Jos valinta tuntuu mahdottomalta, niin heitä kolikkoa – kuvaannollisella twistillä
Tai heitä vaikka ihan kirjaimellisella twistillä! Tämä life hack vaikuttaa humpuukilta: antaa nyt sattuman päättää jokin vaikea asia. Mutta anna sille kuitenkin mahdollisuus.
Tarkoitus ei ole antaa kruunan tai klaavan päättää sinun puolestasi, vaikka kolikonheitosta onkin kyse. Kun heität kolikon ilmaan, alat alitajuisesti toivoa jompaakumpaa lopputulosta eli sitä, minkä sisimmässäsi haluat.
Huolimatta siitä, minkä tuloksen kolikko antaa, olet jo saanut vastauksen.
Yllättävä life hack rintaliivien käyttäjille
Automaattisesti voisi ajatella, että valkoisen paidan alle ”kuuluu” laittaa valkoiset rintaliivit, jotta ne eivät näy läpi. ”Kuuluu” on lainausmerkeissä siksi, että tietenkään ei ole olemassa mitään sääntöä siitä, että rintaliivit eivät saisi näkyä läpi. Laita vaikka rintsikat paidan päälle – mikä tahansa tuntuu itsestä hyvältä!
Mutta JOS ei halua liivien kuultavan läpi valkoisten vaatteiden alta, niin valkoiset liivit eivät ole paras vaihtoehto. Lähellä omaa ihonväriä olevat alusvaatteet – olivat ne sitten kermanvärisiä, mustia tai jotain siltä väliltä – toimivat erinomaisesti, mutta tämä ei ole se yllättävä vinkki.
Valkoisen kanssa paras valinta on punainen! Punaiset rintaliivit sulautuvat jostain ihmeen syystä täydellisesti kaikkiin ihon sävyihin eivätkä ne kuulla valkoisen paidan läpi. Älä kuitenkaan valitse pinkkiä tai fuksiaa, vaan valitse puhtaasti kirkkaanpunainen tai sitten jokin hieman syvempi punaisen sävy.
Naarmut pois puupinnoista pähkinällä
Puussa oleviin syviin naarmuihin tepsii ainoastaan hionta ja uusi käsittely, mutta pienemmät naarmut saa häivytettyä kotikonstein nopeasti ja edullisesti.
Väline sinulla on todennäköisesti jo valmiina keittiön ruokakaapissa, sillä hommaan tarvitaan pähkinä. Esimerkiksi saksanpähkinä, manteli ja parapähkinä toimivat loistavasti puisen lattian tai huonekalujen siistimisessä.
Pähkinää hangataan naarmuun, jolloin siitä irtoavat luonnolliset öljyt saavat viirut kaikkoamaan. Öljyt täyttävät ja tummentavat pienet kolhut niin tehokkaasti, että pinta on pian kuin uusi. Tietenkään naarmu ei konkreettisesti katoa, kyse ei ole taikatempusta, mutta ainakin sen saa häivytettyä.
Rahat piiloon huulirasvaputkiloon
Mikäs sen ikävämpää, kuin joutua lomareissulla taskuvarkaan uhriksi. Toki ryöstön kohteeksi voi päätyä ihan kotikulmillakin, mutta taskuvarkaat ovat erityisesti suurempien kaupunkien riesa. Monesti rikolliset ovat niin taitavia, että uhrilla ei ole tekohetkellä mitään käsitystä. Joskus ryöstö voidaan tehdä aseella uhaten, jolloin uhria vaaditaan antamaan kaikki mukanaan oleva arvokas tavara.
Näitä tilanteita varten kannattaa olla muutama pienempi seteli lompakossa, jottei varas jää tyhjin käsin. Usein reissulla on kuitenkin mukana normaalia enemmän käteistä, mutta ne kannattaa piilottaa.
Tähän tarkoitukseen käy hyvin tyhjä ja vanhasta sisällöstä puhdistettu huulirasvaputkilo. Setelit vain kääritään tiukalle rullalle ja sujautetaan viattomaan putkiloon. Kikka toimii myös hotellihuoneeseen jätetyille rahoille, jos sieltä ei löydy lukollista tallelokeroa.
Ketä varasta nyt kiinnostaisi toisen huulirasva!? Paitsi jos tämä life hack on jo kiirinyt pitkäkyntisten korviin…
Ota avainnippu haltuun kynsilakalla
Jos avainnippu alkaa muistuttaa esinettä, jota heilauttamalla saisi jonkun tyrmättyä, on oikean avaimen löytäminen todennäköisesti hankalaa. Varsinkin, jos avaimet ovat keskenään samanlaisia.
Kyllä, avaimiin myydään värikkäitä muovipäitä, mutta ne menevät rikki – kokemusta on. Pysyvämmän ratkaisun saa kynsilakalla!
Lakkaa avainten päät mieleisillä väreillä, eivätkä ne enää koskaan mene sekaisin. Toki sitten täytyy muistaa, että mikä väri kuuluu mihinkin oveen, joten sattumanvaraisen sutimisen sijaan maalaus kannattaa suunnitella loogisesti. Ulko-oveen vaikka talon seinän väristä, varastoon mustaa ja niin edelleen. Siinä voi joutua – tai päästä – kynsilakkaostoksille!
Hankalinkin hautakynttilä syttyy spagetin avulla
Monella voi olla kotona sellainen kynttilä, joka on jo sen verran palanut, että sytyttäminen on hankalaa. Näpit palavat, ja jos kynttilän yrittää sytyttää kääntämällä sen väärinpäin, valuu käsille kuumaa ja sulaa steariinia.
Usein tämä ongelma tulee vastaan hautausmaalla, sillä korkeissa hautakynttilöissä sydän on monesti todella syvällä. Mikä neuvoksi?
No kaivetaan esiin spagetti; etukäteen tietenkin, sillä jos probleemaan törmää ollessaan jo hautausmaalla, niin harvalla on pastaa takataskussaan. Ainakaan kokonaista spagettia.
Sitten vain spagetti palamaan ja kynttilää sytyttämään. Liekehtivällä spagetilla yltää syvälläkin olevaan sydämeen.
Sangon täyttäminen rikkalapiolla
Isomman astian, kuten pesuvadin tai sangon täyttäminen voi olla yllättävän hankalaa. Astia ei mahdu altaaseen, joten sitä ei saa kirveelläkään hanan alle. No, ehkä kirveellä voisikin saada…
Yksi ilmiselvä keino on käyttää vaikkapa pienempää vesikannua, mutta sangon täyttäminen onnistuu myös rikkalapion kanssa. Rikkalapio laitetaan hanan alle ja vesi valuu kahvaa pitkin sankoon. Tietysti homman onnistuminen vaatii tietynlaisen rikkalapion eli sellaisen, jonka kahvassa vesi pääsee virtaamaan.
Ja kyllä, sangon voi täyttää suihkussakin, mutta jos pienessä suihkukaapissa on kiinteä suihkupää ylhäällä eikä ollenkaan hanaa, on oman mielenterveyden kannalta parempi turvautua rikkalapioon.
Jos tuntuu, että kirjoittajalla on henkilökohtaisia patoumia, niin arvio on oikea. Ulkomailla asuessa ikävöi monia suomalaisia asioita, joita kotimaassa pitää itsestäänselvyytenä. Kuten käsisuihkua, joka olisi pesuvadinKIN täyttämiseen ehdoton kapistus.
Lue myös: 10 tavallista suomalaista asiaa, joita kaipaat ulkomailla asuessasi
Jos vinkit ja niksi kiinnostavat, niin tässä lisää luettavaa:
Elämäntapa
Lukijoilta: Miksi suosiota osoitetaan nimenomaan taputtamalla?
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tällä kertaa sen, että miksi suosiota osoitetaan nimenomaan taputtamalla. Nythän se vaikuttaa täysin luonnolliselta toimintatavalta, mutta mistä tapa on saanut alkunsa.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi suosiota osoitetaan taputtamalla?
Ihmiset lyövät käsiään yhteen ollessaan innoissaan, kannustaessaan sekä osoittaessaan suosiota. Mutta miksi olemme ruvenneet taputtamaan?
Taputtaminen on ikivanhaa perua, sillä se on universaali tapa kommunikoida eli joka puolella maailmaa sen merkitys on sama. Ihminen on alunperin taputtanut nimenomaan innostuneena. Reaktio on selvästi kehittynyt vasta ihmiselle, sillä muut kädelliset eivät luonnossa taputa samasta syystä – ne voivat kyllä oppia matkimalla, mutta villeillä apinoilla taputus on muun muassa merkki pelosta.
On mahdotonta tietää, miksi ja milloin innostuneet ihmiset ovat alkaneet taputtamaan, mutta ensimmäiset aplodit saadaan kyllä merkattua historian aikajanalle; ainakin ensimmäiset dokumentoidut sellaiset. Roomalainen näytelmäkirjailija Titus Maccius Plautus päätti teoksensa 200-luvulla eaa. sanaan plaudite, jolla yleisöä kehotettiin antamaan suosionosoitukset taputtamalla.
Sitä ennen aplodeja oli annettu ainoastaan johtajille. Ateenassa oli jo 500-luvulla eaa. säädetty laki, jonka mukaan alamaisten on taputettava hallitsijoille ja sotaherroille.
Taputtaminen ei kuitenkaan ollut ainoa tapa, sillä suosiota osoitettiin myös jalkoja tömistelemällä ja sormia napsuttelemalla. Plautus kuitenkin antoi tarkat ohjeet siitä, miten hänen näytelmiensä jälkeen tuli toimia: suosionosoitukset piti suorittaa nimenomaan kämmeniä yhteen lyömällä.
Vielä sellainen huomio loppuun, että Vanhan Testamentin Toisessa kuninkaiden kirjassa kerrotaan eräässä kohdassa väkijoukon taputtaneen juuri kruunatulle Joasille. Joas nousi Israelin kuninkaaksi noin vuoden 800 eaa. tienoilla, mutta kirjan tekstit on kirjoitettu 500-luvulla eaa. On toki mahdollista, että sanat ja lauseet ovat muuttaneet muotoaan lukuisten käännösten myötä ja tuhansien vuosien aikana.
Lue myös:
Elämäntapa
Etelä-Amerikan maissa vannotaan veristä kostoa Espanjalle: 10 erikoista faktaa kansallislauluista – osa 2
Kansallislaulut ovat verrattain uusi ”keksintö” ja monella niistä on yllättävän mielenkiintoinen alkuperä. Nyt lähdemme tutustumaan eri maiden kansallislauluihin ja tarinoihin niiden takana.
Monet maat alkoivat omaksua kansallislauluja nationalismin nostaessa päätään 1800- ja 1900-luvuilla, ja ajan henkeen sopien niiden oli tarkoitus kohottaa kansallismielisyyttä ja ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Lopullinen sysäys tuli kuitenkin olympialiikkeeltä, kun vuonna 1920 päätettiin, että olympiavoittajien saadessa kultamitalinsa heille soitetaan oman maan kansallislaulu. Viimeistään silloin nekin maat, joilla ei aiemmin ollut omaa hymniä, totesivat sellaisen olevan paikallaan.
Listafriikki kokosi nyt kymmenen eri kansallislaulua, joiden sanoituksissa on jotain eriskummallista, kuten toivomuksia hautautumisesta tulivuoren tuhkaan tai vihollisen veren täyttämät pellot. Lisäksi mukaan mahtuu hauskoja tarinoita siitä, miten pakko on joskus paras suostuttelija, kun kansakunnalta uupuu oma laulu.
Lista on julkaistu kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi hauskaa, erikoista tai yllättävää tarinaa kansallislauluista voi lukea tästä:
God Save the King ja murskaa samalla pari skottia
Yhdistyneen kuningaskunnan kansallislaulu God Save the King on siitä erikoinen, että sen nimi vaihtuu hallitsijan mukaan.
Pitkän aikaa, yli 70 vuotta kestäneen hallitsijakauden ajan, laulettiin pelastusta kuningattarelle, mutta kun kuningatar Elisabet II kuoli syyskuussa 2022, vaihtuivat hallitsijan myötä myös kansallislaulun sanat.
Nyt onnea ja menestystä toivotetaan kuninkaalle, ja jos kaikki menee suunnitellusti, niin kansallislaulu tulee pitämään God Save the King -nimensä nykyisen hallitsijan lisäksi vielä vähintään kahden seuraavan monarkin kohdalla.
Kyseinen laulu otettiin käyttöön vuonna 1745 kuningas Yrjö II:n valtakaudella, ja alunperin se alkoi sanoilla: ”God save great George our king” eli Jumala pelasta kuninkaamme, mahtava Yrjö. Sanoja piti viilata muutaman Yrjö-nimisen kuninkaan jälkeen, kun Vilhelm IV:n nimi ei enää istunutkaan melodiaan. Puhumattakaan tämän veljentyttärestä Viktoriasta.
Laulusta ei useinkaan lauleta kuin ensimmäinen ja viides säkeistö, sillä mukana on hieman arkaluontoista tekstiä, jos ottaa huomioon kuningaskunnan tämän hetkisen kokoonpanon. Viimeisessä säkeessä nimittäin puhutaan ”kapinallisten skottien murskaamisesta”, joka ehkä satoja vuosia sitten oli ok, kun Englannin ja Skotlannin kuningaskunnat sotivat keskenään, mutta Yhdistyneessä kuningaskunnassa kyseistä säettä tuskin on sopivaa lurauttaa.
”Lord, grant that Marshal Wade,
May by thy mighty aid,
Victory bring.
May he sedition hush,
and like a torrent rush,
Rebellious Scots to crush,
God save the King.”
Nepalin kansallislaulu on tarkoitettu Casion kosketinsoittimilla säestettäväksi
Kansallislauluissa harvoin otetaan mitään suuria musiikillisia riskejä ja oikeastaan kaikki ovat tyyliltään hyvin samankaltaisia. Nepal eroaa virkistävällä tavalla massasta.
Nepalissa oli aiemmin perinteinen kansallishymni, mutta vuoden 2006 vallankumouksen jälkeen kansakunta halusi eroon kuningasta ylistävästä sanoituksesta, jossa tavalliset ihmiset oli unohdettu kokonaan. Vuonna 2007 uudessa Nepalin demokraattisessa liittotasavallassa järjestettiin kilpailu kansallislaulun löytymiseksi.
Alankomaat kumartaa Espanjan kuninkaalle
Alankomaiden kansallislaulu on sanoitukseltaan akrostikon eli runo, jonka säkeitten ensimmäisistä (tai keskimmäisistä tai viimeisistä) kirjaimista muodostuu peräkkäin luettuna sana tai lause. Tämän kansallislaulun viidentoista säkeen alkukirjaimista muodostuu runon nimi – Willem van Nazzov.
Vilhelm Vaitelias, josta kansallislaulu kertoo, oli Espanjan kuningasta vastaan kapinoinut sankari Alankomaiden itsenäisyyssodassa vuosina 1566–1648. Lisäksi runo on kirjoitettu minä-muodossa, kuin Vilhelm kertoisi itse tarinaa.
Alankomaiden kansallislaulua on muualla maailmassa pidetty hieman kummallisena, sillä ensimmäisessä säkeistössä vannotaan ikuista uskollisuutta Espanjan kuninkaalle, ja tämä säkeistö on juuri se, mitä virallisesti nykyäänkin lauletaan. Se tuntuu hieman kummalliselta vallankumousta johtaneen sotasankarin suusta.
Mutta jos kansallislaulua lukee tai laulaisi eteenpäin, niin käy selväksi, että Vilhelm oli toki ollut lojaali kuninkaalle, mutta tilanne muuttui, sillä espanjalaiset ampuivat ja polttivat alankomaalaisia elävältä, koska nämä eivät olleet katolilaisia.
Niinpä Vilhelm kasasi joukot ja lähti sotimaan kuninkaan armeijaa vastaan. Runon lopussa jopa kerrotaan siitä, kuinka espanjalaiset tuhosivat kyliä ja raiskasivat asukkaita ennen teloittamista – näitä säkeistöjä ei sattuneesta syystä tänä päivänä lauleta.
Joten vaikka urheilutapahtumissakin kuullussa kansallislaulussa vannotaan uskollisuutta Espanjan kuningasta kohtaan, ovat sanat kokonaisuudessaan kertomus selkäänpuukottamisesta.
Kun Tšekki ja Slovakia eivät tehneet asioista turhan vaikeita
Kun Tšekkoslovakian tasavalta perustettiin vuonna 1918, liitettiin siinä yhteen historiallisesti ja kulttuurillisesti kaksi hyvin erilaista aluetta. Tietenkin uudelle maalle piti löytää kansallislaulu, jossa lopulta tehtiin kumpaakin kansakuntaa miellyttävä kompromissi.
Kansallislaulun alkuosa oli otettu tšekkiläisestä komediamusikaalista ja toisen osan muodosti slovakialainen kansanlaulu. Kumpikaan noista kappaleista ei ollut minkäänlaisessa virallisessa asemassa ennen Tšekkoslovakian muodostamista.
Juuri ennen 1990-luvun vaihdetta maassa alkoi rauhanomainen samettivallankumous, jonka seurauksena Tšekkoslovakia hajosi ja vuoden 1993 ensimmäisenä päivänä Tšekki ja Slovakia julistautuivat itsenäisiksi.
Tuoreet valtiot tarvitsivat jälleen kerran kansallislaulut, ja koska itse hajoaminenkin oli sujunut kivuttomasti, päätettiin myös kansallislaulu pistää keskeltä jakoon: Tšekki sai luonnollisesti ensimmäisen säkeistön ja Slovakia toisen.
Etelä-Amerikan laulut Espanjaa vastaan
Kuva: Timwryan | CC BY-SA 3.0 | Kuvaa rajattu
Monessa Etelä-Amerikan maassa kansallislaulut on tehty suoraan entisiä siirtomaavaltoja vastaan. Espanja- ja Portugali-vihaa ei ole mitenkään edes peitelty.
Lauluissa toistuvat samanlaiset teemat: ne ovat kuin eepoksia maan ja kansakunnan historiasta, johon kuuluu surua ja tuskaa. Ja lopuksi vannotaan, että niin ei pääse enää ikinä tapahtumaan!
Argentiinan kansallislaulun alkuperäisessä versiossa puhutaan julmista valtaajista ja verenhimoisista tiikereistä, jotka levittävät surua ja kyyneliä pitkin etelän kaupunkeja. Erikseen mainitaan muun muassa La Paz (Bolivia), Caracas (Venezuela), Quito (Ecuador) ja México (Meksiko), joten Argentiinassa laulettiin koko Etelä-Amerikan vapauden puolesta. Espanjalaisia vastaan taistelemisesta kertovia säkeistöjä ei kuitenkaan ole enää vuosisataan ollut sallittua laulaa.
Perun kansallislaulussa (osiossa, jota ei varmaankaan olympialaisissa veisata) muistellaan 300 vuotta kestänyttä kurjuutta ja orjuutusta, ja vannotaan kostoa: ”Olkoot kätemme, jotka tähän päivään saakka ovat olleet aseettomat, aina valmistelemassa tykkejä, sillä jonain päivänä Iberian rannat saavat tuntea niiden kauhun”.
Ecuadorissa taas on valmistauduttu espanjalaisten uuteen tulemiseen, mutta sen sijaan, että laulussa kehotettaisiin taisteluun, kääntävät ecuadorilaiset katseensa suureen Pichincha-tulivuoreen. Jos raakalaismaiset orjuuttajat olisivat jonain päivänä jälleen valmiina ketjujensa kanssa, pyydetään Pichinchaa syöksemään sisuksensa ulos ja hautaamaan koko maa ja sen asukkaat tuhkaan, ettei espanjalaisille jäisi mitään valloitettavaa.
Lue myös:
Elämäntapa
Lukijoiden kysymyksiä: Tiedätkö sinä, mikä ihme on h-hetki?
Lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, mikä oikein onkaan h-hetki. Monelle tuttu ja usein käytetty ilmaus, mutta mistä ihmeestä se on peräisin?
Listafriikki etsii vastauksen myös siihen, että kukahan kumma keksi Lego-palikat.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Mikä on h-hetki?
H-hetki on tärkeän tapahtuman alkamishetki tai jokin muuten vain kriittinen hetki. Se on lainattu englanninkielisestä sotilastermistä H-hour, jolla viitataan hyökkäyksen tai operaation käynnistymisajankohtaan.
Ilmaisun H-kirjain on napattu tuntia tarkoittavasta hour-sanasta vain korostamaan tietyn hetken merkityksellisyyttä. Armeijakielessä esimerkiksi H-2 tarkoittaa kaksi tuntia ennen hyökkäyshetkeä ja H+3 tarkoittaa kolme tuntia operaation alkamisen jälkeen.
Ensimmäiset kirjalliset todisteet h-hetken käytöstä ovat peräisin ensimmäisestä maailmansodasta. Yhdysvaltalaisjoukoille syyskuun 2. päivänä vuonna 1918 annetussa hyökkäyskäskyssä määrättiin aloittamaan h-hetkenä isku, jonka tavoitteena oli saksan rintamakiilan kukistaminen St. Mihielissä, Ranskassa. Hyökkääjät onnistuivat pitkälti erinomaisen ja tarkan suunnittelun ansiosta.
H-hour eli ”h-tunti” ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita suunnittelua tunnin tarkkuudella, joten siksi suomenkielinen h-hetki on kuvaavampi. Hämeen rykmentin yliluutnantti Otto Pekkarinen kertoi vuonna 2010 Ylelle, että ohjesääntöihin kirjatun h-hetken määrittäminen on jopa sekunnintarkkaa hommaa: ”Synkronoidaan hyökkäyksen eri elementit yhteen tarkoituksen mukaisesti”. Pekkarisen mukaan esimerkiksi jalkaväkeä tukevan tykistötulen täytyy loppu juuri ennen h-hetkeä.
Vaikka h-hetki on saanut alkunsa sotimisesta ja liittyy vahvasti armeijan sanastoon, on se nykyään hyvin yleisesti käytetty termi. Arkipäivässä jos joku sanoo h-hetken lähestyvän, niin eipä kai kukaan oleta, että kohta on hyökkäys käsillä.
Kuka keksi Legot ja koska?
Legojen syntyhistoria ei ole ruusuinen.
Puuseppä Ole Kirk Kristiansen perusti vuonna 1916 pieneen tanskalaiseen Billundin kaupunkiin pajan, jossa valmistettiin huonekaluja ja muita kodin tarve-esineitä. Bisnes ei kukoistanut ja kaiken huipuksi verstas tuhoutui tulipalossa. Kristiansen ei lannistunut, vaan rakensi suuremman tehtaan ja päätti keskittyä puisten lelujen valmistamiseen. Sukulaisilta ei herunut apuja tai lainarahaa, sillä he eivät nähneet leluissa tulevaisuutta tai mahdollisuutta tienaamiseen. Kristiansen vähät välitti epäluuloisten arvostelusta ja valitsi yrityksensä nimeksi Lego, joka rakentui sanoista leg godt eli leiki hyvin.
Toisen maailmansodan aikana tehdas paloi taas, mutta edelleenkään Kristiansen ei ollut valmis hylkäämään yritystään. Valmistui jälleen uusi tehdas ja tuolloin mukana oli myös hänen poikansa Godtfred Kirk Kristiansen.
Sodan jälkeen muovista tuli halvempaa, joten nuoremman Kristiansenin alkuvastusteluista huolimatta Lego alkoi keskittyä muovisten lelujen valmistamiseen. 1940-luvun lopulla Kristiansenit alkoivat tehdä muottien avulla muovisia palikoita, jotka lukkiutuvat toisiinsa. Huolellisen kehitystyön jälkeen nykyisin käytössä oleva kiinnitysjärjestelmä patentoitiin vuonna 1958. Yrityksen nimestä tuli vuosien mittaan synonyymi kaikkien rakastamille palikoille.
Lue myös:
Elämäntapa
Morsian huijasi petipuuhilla ja pakotti miehensä runoilemaan: 10 hauskaa faktaa kansallislauluista – osa 1
Kansallislaulut ovat suhteellisen uusi ”keksintö”, ja monella niistä on melko mielenkiintoinen alkuperä ja tarina. Nyt lähdetään tutustumaan niihin!
Monet maat alkoivat omaksua kansallislauluja nationalismin nostaessa päätään 1800- ja 1900-luvuilla., ja niiden oli tarkoitus kohottaa kansallismielisyyttä ja ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mutta usko tai älä, niin lopullinen sysäys tuli olympialiikkeeltä, kun vuonna 1920 päätettiin, että olympiavoittajien saadessa kultamitalinsa heille soitetaan oman maan kansallislaulu. Viimeistään silloin nekin maat, joilla ei aiemmin ollut omaa hymniä, totesivat sellaisen olevan paikallaan.
Listafriikki kokosi nyt kymmenen eri kansallislaulua, joiden sanoituksissa on jotain eriskummallista, kuten toivomuksia hautautumisesta tulivuoren tuhkaan tai vihollisen veren täyttämät pellot. Lisäksi mukaan mahtuu hauskoja tarinoita siitä, miten pakko on joskus paras suostuttelija, kun kansakunnalta uupuu oma laulu.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset kansallislaulufaktat ovat luvassa myöhemmin.
Naiselliset avut käyttöön Meksikossa
Meksikon kansallislaulussa ei sinänsä ole mitään erityisen kummallista: se on nopeatempoinen marssi ja sanat ylistävät kotimaata ja kannustavat syöksymään sotaan Meksikon puolesta. Eli hyvin perinteinen veisu. Mutta Himno Nacional Mexicanon syntytarina lyö ehkä kaikkien muiden kansallislaulujen syntytarinat sata-nolla.
Meksikossa järjestettiin vuonna 1853 kirjoituskilpailu, johon kuka vain sai osallistua. Kolmikymppinen runoilija Francisco González Bocanegra ei ollut innokas laatimaan omaa ehdotustaan, sillä hän koki, että omaa alaa olevat rakkausrunot poikkeavat niin suuresti isänmaallisesta tyylistä, jota kansallislaulun sanoittaminen vaatisi.
Hänen kihlattunsa Guadalupe González del Pino oli kuitenkin vakuuttunut sulhasensa taidoista ja yritti kovasti painostaa tätä osallistumaan kilpailuun, mutta Bocanegra oli järkkymätön.
Niinpä González del Pino päätti ottaa naiselliset avut käyttöön ja kutsui Bocanegran vanhempiensa kotiin rentoon illanviettoon. Neuvokas morsian houkutteli Bocanegran yhteen makuuhuoneeseen, suuteli tätä ovensuussa ja juuri kun mies oli pääsemässä vauhtiin avaten jo innokkaana paitansa nappeja, työnsi González del Pino hänet sisään huoneeseen ja lukitsi oven ulkopuolelta.
González del Pino oli etukäteen täyttänyt huoneen lehtileikkeillä ja kuvilla Meksikosta, ja ilmoitti Bocanegralle, että tämä pääsisi ulos siinä vaiheessa, kun sanoitus kansallislauluun olisi valmis. Neljän tunnin kuluttua mies työnsi oven alta kymmenen säkeistöä valmista tekstiä.
Kiitos isänmaallisen ja päättäväisen morsion, Bocanegran teksti voitti kilpailun ja siitä saatiin sanat Meksikon kansallislauluun.
Verinen Marseljeesi
Ranskan kansallislaulu, La Marseillaise eli Marseljeesi, on varmasti siellä top 5 maailmanlaajuisesti tunnetuimpien joukossa. Marseljeesin sävelsi ja sanoitti vuonna 1793 Claude Joseph Rouget de Lisle, kun Ranska oli julistanut sodan Itävaltaa vastaan. Sen nimikin oli alunperin Reinin armeijan sotalaulu. Muutamaa vuotta myöhemmin se julistettiin tasavallan kansallislauluksi.
Myöhemmin Marseljeesista on tullut ympäri maailman käytetty vallankumouksellisten tunnuskappale ja muun muassa Venäjällä vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen väliaikainen hallitus otti Marseljeesin kansallislaulukseen; uudella sanoituksella tokikin.
Jos ranskan taidot ovat ruosteessa, niin Marseljeesin sanat saattavat olla mysteeri. En usko, että voin enää ikinä tämän jälkeen katsoa pokerinaamalla esimerkiksi Ranskan jalkapallomaajoukkuetta rivissä laulamassa kansallislauluaan – siinä on nimittäin sen verran raa’at sanat.
Toki monessa muussakin kansallislaulussa on, mutta kuten tulemme tämän listan aikana huomaamaan, on kaikkein pahimmat säkeistöt usein jätetty pois nykyisin käytössä olevista versioista. Näin ei kuitenkaan ole Marseljeesissa.
Yllä on video, jossa sanat on suomennettu, mutta tiivistettynä huippukohtia ovat esimerkiksi verisen lipun nostaminen ja taisteleminen siihen saakka, että vihollisen epäpuhdas veri kastelee pellot. Oma suosikkini on kohta, jossa varoitetaan villeistä vihollisista, jotka tulevat leikkaamaan poikien ja vaimojen kurkut auki.
Baseball-peli antoi lähtölaukauksen Yhdysvaltain kansallislaululle
Jos on Marseljeesi laajasti tunnettu, niin sitä on myös Tähtilippu eli Yhdysvaltain kansallislaulu The Star-Spangled Banner. Atlantin toisella puolella kansallislaulu on ollut virallisessa käytössä vasta vuodesta 1931 saakka, vaikka puolustusvoimat oli käyttänyt 1800-luvun alussa valmistunutta laulua jo pitkään kansallishymnin tavoin.
Lopullinen sysäys laajemmalle suosiolle ja lopulta nousemiseen kansallislauluksi saatiin syyskuussa 1918, kun Yhdysvaltain laivaston orkesteri soitti sen vähän yllättäen Boston Red Soxin ja Chicago Cubsin välisessä baseball-ottelussa. Kyseessä oli kaiken lisäksi ensimmäinen peli World Series -loppuottelusarjasta.
Mukana oli muutama pelaaja, jotka olivat olleet rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa ja he olivat saaneet etuoikeuden palata kotimaahan pelaamaan. Kuullessaan Tähtilipun ensimmäiset sävelet he nousivat pystyyn ja kääntyivät kohti Yhdysvaltain lippua. Muut pelaajat seurasivat perässä ja painoivat kätensä sydämelleen, ja kohta seisomaan noussut yleisökin otti pelaajista mallia.
Tuon päivän jälkeen Tähtilippu soitettiin jokaisessa baseball-pelissä ja sieltä se levisi muihinkin urheilutapahtumiin. Niin, ja lopulta kansallislauluksi.
Yllä oleva video ei liity mitenkään Tähtilipun nousemiseen kansallislauluksi tai sen enempää kyllä baseballinkaan. Se on vain hyvä esimerkki siitä, miten Yhdysvaltain kansallislaulua lauletaan monesti hyvinkin vapaalla tyylillä.
Takuusumma: yksi kansallislaulu Costa Ricalle
Jos Meksikon kansallislaulun sanoittaja joutui ikävällä tavalla vietellyksi, huijatuksi ja teljetyksi huoneeseen, oli Costa Rican hymnin säveltäjällä hieman karumpi kohtalo. Vuonna 1853 sekä Yhdysvalloista että Isosta-Britanniasta oli saapumassa suurlähettiläät San Joséhen ja tervetuloseremoniaa suunnitellut presidentti Juan Rafael Mora Porras tajusi kauhukseen, että maalla ei ollut kansallislaulua.
Presidentti ei antanut tämän pikkuseikan hidastaa tahtia vaan kääntyi kapteeni Manuel Maria Gutierrezin puoleen. Tämä kyseinen mies johti kansallisen armeijan orkesteria. Gutierrez kieltäytyi kohteliaasti säveltämästä maalleen kansallislaulua, sillä ei uskonut pystyvänsä suoriutumaan niin vastuullisesta tehtävästä. Hän myös väitti, ettei tiennyt säveltämisestä yhtään mitään.
Presidentti Mora reagoi kuten kuka tahansa täysijärkinen valtionjohtaja, ja heitti Gutierrezin vankilaan – sieltä pääsisi pois, kun laulu olisi valmis.
Ei ehkä tule yllätyksenä, että Gutierrezin säveltäjäntaidot palasivat tai ilmestyivät kuin tyhjästä hänen ollessaan vankisellissä. Kesäkuun 11. päivänä hänen tekemänsä sävellys esitettiin Costa Rican kansalliskokoukselle, joka hyväksyi sen maan kansallislauluksi.
Sanat Gutierrezin melodiaan saatiin vuonna 1900; silloin ketään ei kuitenkaan laitettu telkien taakse vaan sanoituksesta järjestettiin kilpailu.
Hätä keinot keksii, sanoi malesialainen sulttaanin avustaja
Kun Malesia oli vielä Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaa, seilasi Perakin osavaltion sulttaani Idris Murshidul Azzam Shah edustamaan maataan kuningas Edvard VII:n kruunajaisiin vuonna 1901.
Tapana oli, että vieraita kunnioitettiin soittamalla heidän kansallislaulunsa, mutta kun juhlallisuuksista vastannut virkailija astui satamaan tulleeseen laivaan tiedustelemaan hymniä, meni sulttaanin porukalla sormi suuhun. Perakin osavaltiolla ei ollut kansallislaulua, mutta sulttaanin henkilökohtainen avustaja Raja Harun ei häpeissään suostunut sitä myöntämään. Hän ei halunnut heidän vaikuttavan takapajuisilta.
Mutta mikä neuvoksi, kun kuningashuone halusi kunnioittaa sulttaania tervetuloseremoniassa? Raja Harunin aivot raksuttivat ylikierroksilla ja hän kertoi virkailijalle, että nyt harmittavasti kansallislaulun nuotit olivat jääneet kotiin. Nuottien puutteessa hän tarjoutui hyräilemään kappaleen.
Siihen annettiin lupa ja Raja Harun lurautti kotipuolessa suositun Terang Bulan –kappaleen, joka todellisuudessa oli Ranskasta peräisin oleva melodia. Sulttaani itse oli ihastunut lauluun ollessaan maanpaossa Seychelleillä ja tuonut sen sitten mukanaan Malesiaan.
Terang Bulan soitettiin Englannissa ylpeästi sulttaanin kunniaksi ja siitä lähtien se on ollut Perakin osavaltion ja lopulta itsenäisen Malesian kansallislaulu. Nykyään laulu kulkee nimellä Negaraku.
Lue myös:
-
Yleistieto2 päivää sitten
Miksi taitavasti kiipeileviä kissoja pitää pelastaa puusta? Eivätkö ne oikeasti pääse kynsineen alas?
-
Tiede1 viikko sitten
Muisti toimii parhaiten pilvisellä säällä: 10 yllättävää tapaa, joilla sää vaikuttaa ihmiseen
-
Elämäntapa7 päivää sitten
Vuoristorata keksittiin, koska ihmiset käyttäytyivät siveettömästi – 10 asiaa, joilla on perin erikoinen alkuperä
-
Yhteiskunta5 päivää sitten
Natsi-Saksa osallistui sota-aikana maaotteluun: 100-vuotiaan Ruotsi-ottelun historiaan mahtuu monenlaisia käänteitä