Tiede
Eläinmaailman upeimmat sarvipäät: Kokoa, näköä ja korkkiruuveja!
Eläimillä ei ole miekkoja, veitsiä tai tuliaseita, joilla taistella vihollisia vastaan. Sen sijaan niillä on jotain paljon upeampaa. Tässä ovat eläinmaailman parhaat sarvet.
”Parhaus” on tietenkin tässä kohtaa varsin subjektiivinen näkemys, joten jos mieleesi tulee hienompia, erikoisempia tai ainutlaatuisempia sarvia, niin kommenttikenttä odottaa mielipidettäsi.
Sarvia käytetään saalistajia vastaan kamppailussa, reviirin ja lauman puolustamiseen sekä tietenkin lisääntymiskautena keskinäisten välien selvittelyyn. Massiiviset sarvet voivat pelkästään näkynä pelottaa osan kilpakumppaneista pakosalle, sillä ne ovat merkki voimasta ja horjumattomasta valta-asemasta.
Markhor
On vaikea kuvitella ylväämpiä sarvia kuin markhorilla eli kierteissarvivuohella. Markhorit (Capra falconeri) elävät Keski-Aasian vuoristoissa, mutta myös eteläisempi Himalaja on niiden luontaista elinympäristöä. Nämä huippukiipeilijät suosivatkin kaikkein jyrkimpiä vuoristojen osia.
Sekä uroksilla että naarailla on sarvet, joskin naarailla ne jäävät vain parinkymmenen sentin mittaisiksi. Suurimmilla uroksilla paksut, kierteiset sarvet voivat kasvaa jopa 1,5 metrin mittaan. Ei aivan heti uskoisi, että markhor on hyvin läheistä sukua kesyvuohelle – joidenkin tutkijoiden mielestä tiettyjen vuohirotujen kantalaji.
Markhor luokitellaan silmälläpidettäväksi lajiksi, mutta jotkut alalajit ovat erittäin uhanalaisia. Esimerkiksi Korkeasaaressa majailevat markhorit kuuluvat alalajiin, jota on luonnossa jäljellä noin 1000 yksilöä.
Komeat sarvet ovat yksi syy lajin uhanalaisuuteen, sillä niistä valmistettua jauhetta käytetään kansanlääkinnässä. Markhor on myös yksi haastavimmista riistaeläimistä vaikeakulkuisen elinympäristönsä vuoksi, mikä tietenkin on lisännyt sen houkuttelevuutta. Nykyään markhor on rauhoitettu, mutta aiemmin sen jylhät, korkkiruuville kiertyvät sarvet olivat himoittu statussymboli metsästäjien keskuudessa.
Nubianvuohi
Nubianvuohi (Capra nubiana) jatkaa markhorin jälkeen Capra-suvun vuohieläinten edustusta upeiden sarvipäiden listalla. Nubianvuohella, kuten sen lähisukulaisella alppivuohella, on taaksepäin kaartuvat ja harjanteita täynnä täynnä olevat sarvet.
Nubianvuohi voi kuitenkin elvistellä eurooppalaiselle serkulleen pituudella, sillä uroksen sarvet voivat kasvaa lähes 1,5 metriä pitkiksi, kun alppivuohella maksimimitta ”jää” vajaaseen metriin.
Nubianvuohta tavataan Pohjois- ja Koillis-Afrikan sekä Lähi-idän vuoristoseuduilla, ja se on ainoa kuivaan ja kuumaan ilmastoon sopeutunut vuorikauris.
Jättiläishirviantilooppi
Jos Listafriikin omaa ”suosikkia” kysytään, niin jättiläishirviantilooppi on tarrannut ykkössijaan kiinni kynsin, hampain ja varsinkin sarvin. Eteläisen Afrikan savanneilla elävän jättiläishirviantiloopin (Taurotragus derbianus) sarvet voivat uroksilla kasvaa yli metrin mittaisiksi – naarailla hieman reilu puolimetrisiksi. Se on myös suurikokoisin antilooppi, jopa kolmen metrin pituudellaan ja 180 senttimetrin säkäkorkeudellaan, ja on muutenkin näyttävä ilmestys: kyljissä on kapeat valkoiset juovat, selässä kulkee musta harja ja kaulassa roikkuu iso nahkapoimu.
Mutta ne sarvet. Ne korkkiruuville kiertyvät sarvet. Ja poiketen muista tämän listan kiemuraisista sarvista, niin jättiläishirviantiloopilla sarvien kierre on tiukin lähellä kalloa ja löysenee lopulta suoraksi piikiksi. Tämä upea epäsymmetria tekee tästä sarvipäästä varsin ainutlaatuisen.
Villi vesipuhveli
Upeimmat sarvipäät -listaa on mahdoton tehdä ilman maailman suurimpia sarvia. Intiassa, Nepalissa ja Kaakkois-Aasiassa elävä villi vesipuhveli on erittäin uhanalainen ja sitä on luonnossa jäljellä enää muutama tuhat yksilöä. Villiä vesipuhvelia (Bubalus arnee) ei sovi sekoittaa vesipuhveliin, jota pidetään laajasti kotieläimenä.
Villi vesipuhveli on kesyä muotoa isompi ja sillä on myös suuremmat sarvet. On hyvin tavallista, että sarvien kärkiväli on kaksi metriä, mikä jo se on käsittämätön mitta.
Mutta villillä vesipuhvelilla on hallussaan maailman pisimpien sarvien ennätys. Vuonna 1955 Intiassa ammuttiin villi vesipuhveli, jonka sarvien kokonaismitta oli 4,24 metriä. Niihin mittoihin on vielä rutkasti matkaa esimerkiksi texas longhorn -nautarodulla, jota on pitkine, jalostettuine sarvineen pidetty nautaeläinten ykkössarvipäänä.
Tuijottaakohan kukaan muu seinää yrittäen hahmottaa, miten pitkä matka tuo reilu neljä metriä on…
Saiga
Jos antilooppien joukosta pitäisi nimetä erikoisimman näköinen ilmestys, niin saiga (Saiga tatarica) olisi varmasti monen papereissa ykkösenä. Luontaisesti Euraasian aroilla elävän saigan tunnusomaisin piirre on sen lähes kärsämäinen turpa, joka suojaa hengitysteitä puuttomilla tasangoilla lentävältä pölyltä.
Nykyisin saiga on äärimmäisen uhanalainen ja sitä tavataan vain Venäjällä ja Kazakstanissa. Vielä 1990-luvun alussa saigojen populaation kooksi arvioitiin reippaasti yli miljoona yksilöä, mutta vuosituhannen alkuun mennessä määrä oli pudonnut yli 95 %. Saigojen häviäminen on nopein suuren nisäkkään kannassa havaittu romahtaminen koskaan.
Mitä tapahtui vain kymmenessä vuodessa? Ensinnäkin: Neuvostoliitto hajosi, joten ennen niin tiukasti säädelty metsästäminen riistäytyi käsistä. Toisekseen: Luonnonsuojelujärjestöt, WWF etunenässä, yrittivät pelastaa jo tuolloin uhanalaiset sarvikuonot kannustamalla saigojen metsästykseen, sillä myös niiden sarvia käytetään perinteisessä kiinalaisessa lääketieteessä. Koska vain urossaigoilla on sarvet, vinoutui populaatioiden sukupuolijakauma totaalisesti ylimetsästyksen vuoksi. Uroksia ei enää riittänyt siittämään naaraita.
Humpuukiin verrattavissa olevien väitettyjen terveysvaikutusten lisäksi saigojen sarvet ovat mielettömän kauniit. Rinkulaiset kerrossarvet ovat nuorella yksilöllä lähes mustat, mutta vuosien karttuessa ne vaalenevat läpikuultavan pinkeiksi ja niissä on jadenvihreää hehkua.
Besoaariantilooppi
Lähinnä Intiassa nykyisin tavattava besoaariantilooppi (Antilope cervicapra) metsästettiin 1900-luvun alkupuoliskolla lähes sukupuuton partaalle. Koiraiden näyttävä turkki oli rikkaiden metsästäjien himon kohde eikä vähiten erikoisen, käänteisen pesukarhunaamion vuoksi. Myös rinkulaiset, löyhälle spiraalille kiertyvät sarvet olivat haluttua tavaraa. Vaikka sarvet ovat loistava väline koiraiden välienselvittelyissä, ei niistä ollut juuri hyötyä metsästäjien koulutettuja aasiangepardeja vastaan – tuliaseista puhumattakaan.
Onneksi näiden upeiden eläinten hälyttävään vähenemiseen herättiin tarpeeksi ajoissa ja suojelun ansiosta lajin nykytila on vakaa; joskin vain Intiassa, sillä Pakistanista ja Bangladeshista se on hävinnyt, ja Nepalissakin elää vain muutamia populaatioita. Argentiinaan ja Yhdysvaltojen Teksasiin istutetut kannat ovat sen sijaan elinvoimaisia.
Hindulaisuudessa besoaariantiloopit ovat arvostettuja eläimiä, sillä ne on perinteisesti kuvattu vetämässä Krishnan vaunuja. Hinduille myös näiden eläinten vuodat ovat pyhiä eikä niillä saa istua kuin papit, munkit ja joogit.
Baraali
Keski-Aasian vuoristoseuduilla ja Himalajalla asustava baraali (Pseudois nayaur) tunnetaan myös nimellä puolilammas. Mutta sen sarvissa ei kyllä ole mitään puolikasta!
Sekä naarailla että uroksilla kasvaa sarvet, mutta jälkimmäisten kruunu on näyttävämpi. Naaraiden sarvet ovat suorahkot ja enimmilläänkin 20-senttiset, kun taas baraaliurosten massiiviset sarvet kasvavat jopa 80 sentin mittaisiksi. Harjanteiset sarvet näyttävät tietystä kuvakulmasta viiksiltä, sillä ne kasvavat ensin ylöspäin, kääntyvät sitten kasvamaan sivuille ja kaartuvat lopulta taaksepäin.
Baraalia kutsutaan toisinaan myös sinilampaaksi, sillä sen talviturkissa on hennon sinertävä sävy.
Manx Loaghtanin lammas
Manx Loaghtan on harvinainen lammasrotu, joka on peräisin Irlannin ja Ison-Britannian saarten välissä sijaitsevalta Mansaarelta. Manx Loaghtan -lampaita kasvatetaan sekä lihan että villan takia, joten siinä mielessä rodussa ei ole mitään sen ihmeellistä. Se on viimeisen reilun sadan vuoden aikana ollut lähellä hävitä kolmesti, mutta onneksi muutaman sinnikkään kasvattajan ansiosta tämä rotu on edelleen voimissaan.
Manx Loaghtan -lammas on yksi erikoisimmista sarvipäistä, koska sillä voi olla neljä, joskus jopa kuusi, sarvea. On olemassa myös muita nelisarvisia lammasrotuja, mutta Manx Loaghtan -pässin sarvet ovat parhaimmillaan niin epätodellisen näköiset, että valinta oli helppo.
Njala
Nautaeläimiin kuuluva njala (Tragelaphus angasii) on yksi eläinmaailman upeimmista ilmestyksistä. Njalauroksen ulkomuodossa on jotain myyttistä: on kuin se kuuluisi satuihin eikä savanneille.
Tämän Lounais-Afrikassa elävän eläimen urospuoliset yksilöt ovat pääosin tummanruskeita, mutta turkissa on vaaleita raitoja ja pilkkuja. Niillä on tuuhea harja kaulassa, vatsassa sekä selässä, ja pitkien karvojen päät punertavat tuoden lisäväriä.
Ja kirsikkana kakun päällä ovat kauniit, kaareutuvat sarvet, jotka yksinkertaisesti vain muistuttavat kruunua. Epäilemättä siis sarvipäiden kuninkaallisia!
Jacksoninkameleontti
Päätetään lista yllätykseen, sillä kyseessä ei olekaan mikään antilooppi tai lammas, vaan kameleontti. Jacksoninkameleontin (Trioceros jacksonii) luontaista elinaluetta ovat Itä-Afrikan vuoristoseudut, mutta nykyisin sitä tavataan vieraslajina muutamalla Havaijin saarella, Kaliforniassa ja Floridassa. Yhdysvaltojen luontoon tämä matelija päätyi eksoottisten lemmikkien kaupan kautta. Se on yksi tunnetuimmista ja kysytyimmistä kameleonteista – juuri siitä syystä, miksi se löytyy myös tältä listalta.
Koiraspuolisilla kameleonteilla on nimittäin kolme sarvea. Eivätkä ne ole mitään ihosta kasvavia piikkejä vaan täysin elävää luuta. Jacksoninkameleontti käyttää sarvia samaan tarkoitukseen kuin muutkin tämän listan sarvipäät eli taisteluun naaraista.
Lue myös:
Tiede
Norsut nukkuvat seisten, koska muuten ne kuolisivat: Eläinten 10 eriskummallista nukkumistapaa – osa 2
Kaikki eläimet tarvitsevat unta: jotkut enemmän ja toiset vähemmän. Eläinmaailmasta löytyy mitä erkoisempia tapoja ladata akkuja unen merkeissä, joten tällä listalla aiheena ovat eläinten 10 eriskummallista nukkumistapaa.
Listafriikki jätti pois erilaiset horrokset ja talviunet, jotka sinänsä kyllä ovat melko erikoisia ilmiöitä. Nyt kuitenkin paneudutaan kymmeneen nukkumistapaan, jotka ovat listan eläimillä käytössä päivittäin. Mukaan mahtuu muun muassa erikseen nukkuvia aivopuoliskoja, suojaisia limakuplia, käsi kädessä söpöstelijöitä ja kuolleita flamingoja.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi erikoista nukkumistapaa voit lukea tästä:
Toinen silmä auki tai syöksyhampaat jäähän iskettynä: Eläinten 10 erikoista nukkumistapaa – osa 1
Norsut nukkuvat seisten, koska muuten ne kuolisivat
Otsikko on karu, mutta faktaa. Monet isot kasvinsyöjät nukkuvat seisaallaan, sillä niiden on pakko. Suurta ruhoa ei maan pinnasta kovin nopeasti nosteta, joten vaakatasossa nukkuminen on pedoille kuin kutsu saapua ruokailemaan. Seisaallaan nukkuvat muun muassa kirahvit, seeprat, lehmät ja hevoset. Ne lukitsevat jalkansa suoraksi, jotta voivat vaipua rauhassa uneen ilman pelkoa kaatumisesta, mutta samaan aikaan ne ovat lähtövalmiudessa, jos täytyy nopeasti syöksyä pakoon.
Lähes kaikki unen vaiheet onnistuvat seisten, lukuun ottamatta lihakset täysin rennoksi vetävää REM-unta. Se on aivoille elintärkeää ja onnistuu ainoastaan makuulla. Siksi neljällä jalalla nukkuvienkin on päivittäin otettava lyhyet tirsat makuulla.
Norsut nukkuvat luonnossa päivittäin vain noin kaksi tuntia, jotka eivät nekään ole yhteen putkeen. Nämä suurimmat maaeläimet ottavat nokosia siellä täällä; useimmiten omien jalkojensa varassa, mutta toisinaan puihin tai termiittikekoihin nojaten. Nekin kuitenkin tarvitsevat REM-unta, mutta vain kolmen tai neljän päivän välein. Kauaa ne eivät makuulla voi olla, mikä ei johdu ainoastaan vaanivista leijonalaumoista. Tämä on voitu päätellä siitä, että eläintarhoissa elävät norsut eivät ikinä makaa 30 minuuttia kauempaa, vaikka öisin ne voivat nukkua huoletta jopa seitsemän tuntia putkeen seisaallaan. Niillä siis olisi mahdollisuus makoilemiseen ilman vaaraa.
Tutkijoiden mukaan vähäinen maassa nukkuminen johtuu norsun suuresta koosta ja ruumiinpainosta. Pitkäaikainen makaaminen altistaa sisäelimet tuhansien kilojen painolle, eivätkä ne kestä sellaista painetta.
Lue myös: 10 hullua asiaa, joita ihmiset tekevät unissaan
Nelisormimangustit nukkuvat hierarkkisessa kasassa
Kalaharin autiomaassa, Afrikan eteläosissa, elävät nelisormimangustit ovat aitososiaalisia eläimiä eli laumassa on yleensä yksi johtava pari, joka lisääntyy. Jopa 40 yksilön kokoisissa yhteisöissä kaikki jäsenet huolehtivat hallitsevan naaraan poikasista. Se myös tarkoittaa sitä, että jos joku muu sattuu lisääntymään, käy diktaattorin tavoin toimiva matriarkka tappamassa poikaset.
Hallitsevan parin naaras on nimenomaan lauman johtaja, minkä myös nelisormimangustien nukkumistapa osoittaa. Lauman pesä on maan alle kaivetussa, monimutkaisessa luolastossa, johon ne kerääntyvät yön tullessa. Nelisormimangustit nukkuvat suuressa kasassa pysyäkseen lämpöisinä. Eläinkeon päällimmäisinä olevat vartijat eivät saavuta koskaan syvän- tai REM-unen vaiheita, koska niiden on oltava jatkuvasti hälytysvalmiudessa.
Mitä korkeammalle lauman hierarkiassa mennään, sitä syvemmällä kasassa eläin on. Johtava naaras on tietenkin alimmaisena ja saa kaikkein makeimmat unet turvassa pedoilta ja yön viileydeltä.
Hait nukkuvat vastavirtaan
On olemassa yleinen harhakäsitys, joka kuitenkin perustuu faktaan. Virheellisen uskomuksen mukaan hait eivät nuku ikinä, koska niiden on jatkuvasti uitava pysyäkseen hengissä. Lauseen jälkimmäinen osuus pitää paikkansa isolla osalla hailajeista. Niiden on pysyttävä liikkeessä, koska niillä ei ole kykyä pumpata vettä, vaan ne ottavat tarvitsemansa hapen kidusten läpi kulkevasta vedestä. Mutta nukkua niiden täytyy.
Ne saattavat käyttää samanlaista toispuoleista nukkumista, joka on jo tällä listalla tullut tutuksi. Hait eivät siis pääse koskaan samanlaiseen syvään uneen kuin ihmiset, vaan osa niiden aivoista vain vaipuu lepotilaan. Asiaa on toki hieman hankala tutkia, koska suurimmat hailajit eivät selviä vankeudessa hengissä muutamia päiviä kauempaa, joten tieto on pitkälti havainnoimalla pääteltyä. Pienempiä hailajeja, esimerkiksi metrin mittaiseksi kasvavaa piikkihaita, tutkimalla on kuitenkin saatu selville jotain. Piikkihailla uiminen tulee niin sanotusti selkärangasta eli sitä koordinoi selkäydin osittain vailla tahdonalaisuutta. Tässä tapauksessa hai voi käydä nukkumaan, sillä aivot voi jättää kokonaan narikkaan eikä hapensaanti silti vaarannu.
Valkohaiden nukkumista ja lepotilaa on myös tutkittu; sopivalta etäisyydeltä tietenkin. Niillä on joskus tapana asettua lepäämään alueille, joissa merenalaiset virtaukset tulevat niitä kohti. Silloin ne voivat uida lähes paikallaan ja siitä huolimatta vesi virtaa niiden kiduksiin antaen mahdollisuuden kunnolliseen lepohetkeen.
Papukaijakala nukkuu omassa limakuplassaan
Trooppisissa vesissä, koralliriuttojen välittömässä läheisyydessä elävät papukaijakalat ovat ilman hämmästyttävää nukkumistapaansakin erikoisia otuksia. Ne muun muassa kykenevät vaihtamaan sukupuoltaan sekä jauhamaan ja syömään kovan yläleukansa avulla korallia. Kun yö saapuu, aktivoituu papukaijakalan kiduksissa erityiset rauhaset, jotka erittävät sen ympärille suojaavaan limakuplan. Sen sisällä on mukava vedellä hirsiä.
Tutkijoita on vuosien ajan kiinnostanut ja kummastunut, miksi papukaijakala valmistaa tällaisen kuplan. On arveltu, että lima suojaisi petojen hyökkäyksiltä tai jopa auringonvalolta toimien aurinkovoiteen tapaan. Jälkimmäinen teoria on hieman ontuva, sillä papukaijakalat nukkuvat limakuplassaan öisin – eli pimeän aikaan.
Todennäköisin, ja itseasiassa tutkimuksissa todistettu, teoria liittyy loisiin. Päiväsaikaan papukaijakalan ei tarvitse huolehtia verta imevistä siiroista, sillä puhdistajakalat partioivat jatkuvasti ympärillä näykkien loiset parempiin suihin ennen kuin ne ehtivät kiinnittyä toisen nahkaan. Mutta joskus puhdistajienkin on nukuttava ja silloin papukaijakalat jäävät loisten armoille.
Queenslandin yliopiston biologi Alexandra Grutter työryhmänsä kanssa tutki papukaijakalan täysin ainutlaatuista nukkumistapaa vuonna 2010. Kokeessa osalta nukkuvista kaloista poistettiin limakupla, jolloin siirat olivat välittömästi niiden kimpussa; limakäärössä uinuvat kalat eivät loisia kiinnostaneet. Siksi suuren nukkumiskuplan valmistamiseen kannattaa kuluttaa päivittäin valtava määrä energiaa ja aikaa. Limakuplan erittäminen kestää kolmesta vartista tuntiin.
Alppikiitäjä ja muut muuttolinnut ovat multitaskaamisen mestareita
Kuva: Lefteris Stavrakas | CC BY-SA 2.0 | Kuvaa rajattu
Listan ensimmäisessä osassa käsiteltiin muutamaakin siivekästä ja otetaan tähän loppuun vielä yksi lintu. Tai periaatteessa tähän listan kohtaan kuuluu suuri joukko muuttolintuja. Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä Pohjois-Afrikassa ja Intiassa tavattava alppikiitäjä on maailmanmestari: se on kauimmin yhteen soittoon ilmassa pysytellyt lintu. Alppikiitäjän ennätys on kymmenen kuukautta ilman pysähtymistä syömään tai nukkumaan. Ne laskeutuvat kerran vuodessa, lisääntymään.
Syöminen hoituu kirjaimellisesti lennossa, sillä ilmassa on paljon hyönteisiä napattavaksi. Mutta nukkuminen onkin kinkkisempi juttu. Alppikiitäjät nousevat hyvin korkealle ja lähtevät sieltä vapaaliitoon, jonka aikana voi käydä untenmailla. Kokonaan ne eivät kuitenkaan tajuttomuuteen vaivu, sillä kuten saatoit jo arvata: muuttolinnut nukkuvat yksi aivopuolisko kerrallaan. Liitojen aikaan ne voivat kuitenkin hetkellisesti päästä syvempään uneen. Monille muuttolinnuille riittää levoksi myös niin sanotut tehonokoset, power nap, joita ne ottavat useita kertoja päivässä, mutta vain muutamien sekuntien ajan kerralla.
Eikä lennossa nukkuminen ole ainoastaan pienten lintujen kyky, sillä jättimäiset albatrossit, jotka viettävät suurimman osan elämästään ilmassa, nukkuvat noin 42 minuuttia päivässä, mutta vähän kerrallaan ja puolilla aivoilla tietenkin.
Lue myös:
Tiede
Toinen silmä auki tai syöksyhampaat jäähän iskettynä: Eläinten 10 eriskummallista nukkumistapaa – osa 1
Kaikki eläimet tarvitsevat unta: jotkut enemmän ja toiset vähemmän. Eläinmaailmassa on myös olemassa monta eriskummallista nukkumistapaa, joista hämmästyttävimpiin lähdetään nyt tutustumaan.
Listafriikki jätti pois erilaiset horrokset ja talviunet, jotka sinänsä kyllä ovat melko erikoisia ilmiöitä. Nyt kuitenkin paneudutaan kymmeneen nukkumistapaan, jotka ovat listan eläimillä käytössä päivittäin. Mukaan mahtuu muun muassa erikseen nukkuvia aivopuoliskoja, suojaisia limakuplia, käsi kädessä söpöstelijöitä ja kuolleita flamingoja.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi erikoista nukkumistapaa voit lukea tästä:
Delfiinien nukkumistapa on yksi erikoisimmista
Ihmisen ei tarvitse (onneksi) joka kerta ilmaa sisään vetäessä miettiä, että nyt on aika hengittää. Toista se on delfiineillä, ja toki muillakin valailla, jotka käyvät tietoisesti ottamassa happea sopivin väliajoin. Delfiineillä on hyvin erikoinen kyky, jonka avulla ne eivät huku unissaan: ne lepuuttavat yhtä aivopuoliskoa kerrallaan.
Kun toinen puoli aivoista on hereillä, on sitä vastaava vartalon puolisko valppaana, mikä tarkoittaa myös silmää. Kun oikea aivopuolisko nukkuu, on vasen silmä auki ja valmiina havaitsemaan lähestyviä vaaroja. Yleensä delfiinit uivat ja nukkuvat samanaikaisesti ja usein kaverin vieressä, jotta kummallakin puolella on valvova silmä.
Joskus ne voivat vaipua hyvinkin syvään uneen ja kellua siten, että hengitysaukko on koko ajan pinnan yläpuolella – siitä käytetään termiä logging eli delfiini muistuttaa kelluvaa tukkia. Voisi jopa sanoa, että se nukkuu kuin tukki! Nukkuessa delfiinien hengitysväli pitenee ja ne voivat olla pintaan nousematta jopa seitsemän minuuttia, kun aktiivisina aikoina hengittämässä käydään muutaman minuutin välein.
Pullokuonodelfiinit nukkuvat noin kolmasosan vuorokaudesta eli ne tarvitsevat periaatteessa saman verran unta kuin ihminen. Erona on vain se, että delfiinit heräävät parin tunnin välein vaihtamaan nukkuvaa aivopuoliskoa.
Sorsat asettuvat rivistöön nukkumaan
Sorsatkin osaavat toisella aivopuoliskolla nukkumisen ja aiemmin oli sellainen uskomus, että ne nukkuisivat lähes aina toinen silmä auki. Indiana State -yliopiston biologit ja unitutkijat päättivät ottaa selvää, miten yleistä puolittainen nukkuminen todellisuudessa on.
Tutkimuskohteeksi valikoituivat sinisorsat, jotka muiden lähisukulaistensa tavoin nukkuvat riveissä. Sorsia kuvattiin, kun ne asettuivat yöpuulle ja kuinka ollakaan – sorsajoukossa nähtiin hajontaa. Ne, jotka nukkuivat rivistön päissä, pitivät auki sen silmän, joka oli kavereista poispäin. Muiden sorsien suuntaan osoittanut silmä oli kiinni. Keskellä riviä olleet sorsat sen sijaan saivat lepuuttaa aivoja kokonaisuudessaan ja ne sulkivatkin molemmat silmänsä.
Rivin päissä olevat vahdit siis pitävät huolen siitä, että pedot eivät pääse yllättämään, mutta totaalisen yövuoron sijaan ne saavat nukkua edes puolittain.
Flamingot nukkuvat yhdellä jalalla, koska se on helpompaa
Monet linnut, muun muassa edellisen kohdan sinisorsat, nukkuvat yhdellä jalalla. Se johtuu siitä, että ne säästävät energiaa. Lämmönhukka höyhenettömistä jaloista on suuri, joten edes toisen pitäminen lähellä lämpöistä kehoa ja suuria verisuonia vähentää energiankulutusta huomattavasti.
Tätä lintumaailmassa melko yleistä nukkumistapaa käyttävät myös flamingot ja pitkään arveltiin, että syynä oli sama lämpöisenä pysyminen. Teoria vain hieman ontui, kun tutkijat totesivat, että flamingot nukkuvat yhdellä jalalla myös tropiikissa. On myös arveltu, että yhdellä jalalla nukkuminen vähentää loisten pureutumista jalkojen ihoon, mutta flamingot asustavat ja ruokailevat todella emäksisissä vesissä, minkä vuoksi niiden jalat ovat kuin paksujen suomujen peittämät. Nahan läpi on lähes mahdoton päästä puremaan tai pistämään.
Hiljattain on kuitenkin löytynyt selitys, mikä on tyydyttänyt ainakin osan flamingotutkijoista. Nämä linnut pysyvät paremmin pystyssä, kun ne seisovat yhdellä jalalla. Kuulostaa melko omituiselta.
Flamingon jalan anatomia on hyvin erilainen kuin meillä: sen polvi on korkealla höyhenpeitteen alla ja se taittuva, paksumpi kohta keskellä pitkää ja kapeaa jalkaa on itseasiassa nilkka. Flamingo lukitsee nilkkansa suoraksi ja näin se pysyy pystyssä ilman lihasjännitystä, jolloin seisaalla nukkuminen on mahdollista. Tasapainon on todettu olevan parempi yhdellä, keskelle lukitulla jalalla.
Miten sitten on selvitetty ero kahdella ja yhdellä jalalla seisomisessa? Vastaus: kuolleita flamingoja tutkimalla. Elottomat linnut on laitettu seisomaan kummallakin tavalla, mutta ruumiit huojuivat ja kaatuivat kahden jalan taktiikalla. Kun tutkijat asettivat linnut yhdelle jalalle, pysyivät ne tukevasti pystyssä.
Merisaukot nukkuvat käsi kädessä
Kuva: Joe Robertson | CC BY 2.0 | Kuvaa rajattu
Pohjoisen Tyynenmeren rannikoilla elävät merisaukot pitävät hallussaan ainakin yhtä eläinmaailman ennätystä: niillä on kaikkein tihein turkki. Ruumiinosasta riippuen karvoja on jopa 200 000 kappaletta neliösenttimetrillä. ”Tavallisella” saukolla määrä on noin 70 000 ja ihmisellä parhaimmillaankin 200. Merisaukot pärjäävät huippuunsa kehittyneen eristäjän kanssa loistavasti kylmässä vedessä ja voivat viettää koko elämänsä meressä astumatta koskaan kuivalle maalle.
Se siis tarkoittaa sitä, että ne myös nukkuvat vedessä. Merisaukoilla on nukkuessaan hellyyttävä tapa pitää toisiaan kädestä kiinni. Varsinkin emot tarttuvat poikastaan käpälästä, ettei se pääse kulkeutumaan liian kauas – merisaukkonaaraalta ei lopu kädet kesken, sillä normaalisti se saa vain yhden poikasen. Emo saattaa myös kääriä poikasensa merilevään, kun se lähtee itse saalistamaan ja jättää jälkikasvun torkuille.
Samanlaista nukkuvan vartiointia havaitaan myös merisaukkokoirailla, jotka lisääntymiskaudella nukkuvat valloittamansa naaraan vieressä. Naaraan kädestä on syytä pitää kiinni, ettei se kesken unien löydä parempaa seuraa.
Merisaukot voivat kietoa myös itsensä levään, jotta voivat huoletta laittaa silmät kiinni ilman pelkoa siitä, että heräisi jostain avomereltä.
Mursujen erikoinen unirytmi
Mursut nukkuvat missä vain, koska vain ja mahdollisuuksien mukaan lähes kellon ympäri. Tai sitte eivät moneen päivään.
Kaikki eläimet nukkuvat lähes poikkeuksetta joka päivä. Tietenkin voi olla olosuhteita ja tilanteita, joissa nukkuminen ei onnistu, mutta unentarve on terveyden kannalta päivittäistä. Ei kuitenkaan mursuilla. Nämä arktisten merialueiden jättiläiset valvovat säännöllisesti jopa 84 tuntia putkeen ilman minkäänlaista pakottavaa syytä. Ne eivät tuona aikana osoita väsymisen merkkejä ja säilyttävät saman aktiivisuuden tason etsien simpukoita ja muuta syötävää.
Mutta sitten kun ne nukkuvat, niin unet saattavat kestää jopa 19 tuntia. Se saattaa tarkoittaa sitä, että vapaaehtoisesta valvomisesta huolimatta univelkaa kertyy. Pitkät ja syvät unet mursut ottavat maalla, mutta ne voivat torkahdella myös ollessaan vedessä. Meressä nukkuminen onnistuu pinnalla kelluen, pohjassa maaten tai vaikka pystysuorassa johonkin nojaten. Meressä otetut nokoset ovat lyhyitä, muutaman minuutin pätkiä, joissa mursut napsauttavat vain toisen aivopuoliskon unille – aivan kuten delfiinit. Mursut kykenevät pidättämään hengitystään viiden minuutin ajan. (Yllä olevan kuvan mursu ei ole kuollut, vaan päiväunilla.)
Kaikkein hauskin mursujen nukkumistapa on kuitenkin se, mikä yhdistää parhaat puolet molemmista maailmoista: pää pysyy pinnalla ja kroppa on aaltojen keinuteltavana. Tämä onnistuu tavalla, joka saa kaikki vihlovista hampaista kärsivät irvistämään, sillä mursu iskee valtavat syöksyhampaansa jäälauttaan ja nukahtaa laineiden kuljettaessa sitä höyhensaarille.
Lue myös:
Lukijan toiveesta listaamme maailman pienimmät eläimet. Vaikka pienuutta ei yleisesti pidetä myönteisenä ominaisuutena, on pieni koko näille eläimille suurin etu.
Koska ultimaattinen Top 10 lista olisi ollut yksitoikkoista luettavaa, otimme mukaan eri ryhmien pienimpiä. Tulossa on muun muassa pikkuriikkinen kala, sammakko ja apina sekä maailman pienin petoeläin. Toki listalle pääsee myös maailman pienin eläin. Minkälainen otus se voisi olla?
Kannattaa muuten ottaa viivoitin ja jokin muu mitta käden ulottuville, niin voi konkreettisesti tarkastaa, minkä kokoisia nämä eläimet ovat.
Maailman pienin apina
Pikkumarmosetti on Etelä-Amerikan sademetsässä elävä kaikkiruokainen otus, joka kuuluu samaan apinoiden osalahkoon kuin ihminen ja on meidän yhteisen ryhmämme pienin laji.
Pikkumarmosettia sanotaan toisinaan myös taskuapinaksi, joka viittaa sen pieneen kokoon, mutta valitettavasti myös suosioon eksoottisena lemmikkieläimenä. Pituutta pikkumarmosetilla on 28-34 senttimetriä ja siitäkin yli puolet on häntää. Painoa tällä pienellä apinalla on reilut 100 grammaa.
Mutta ponnistusvoimaa pikkumarmosetilla on kokoonsa nähden huimasti, sillä se voi tehdä jopa viiden metrin loikan. Myös hammaskalusto on ensiluokkainen, sillä pikkumarmosetti on yksi harvoista kädellisistä, jotka pystyvät nakertamaan terveestä kumipuusta esiin maitiaisnestettä.
Sen ruokavalio koostuu suurimmaksi osaksi juuri mahlasta, mutta myös hedelmät ja hyönteiset kelpaavat. Toisinaan se jättää puuhun kaivertamastaan kolosta tihkuvan nesteen houkutukseksi ja odottaa kärsivällisesti lähistöllä vaanien, että voi napata syömään tulleet ötökät parempiin suihin.
Maailman pienin nisäkäs
Kaikki nykyään elävät päästäiset ovat pieniä, sillä suurinkin on vain noin 15-senttinen kyläpäästäinen, jota tavataan Etelä- ja Kaakkois-Aasian tropiikissa. Päästäiset eivät ole ulkonäöstään huolimatta sen läheisempää sukua hiirille ja muille jyrsijöille kuin ihmiselle.
Päästäisten heimo pitää sisällään maailman pienimmän nisäkkään: etruskipäästäisen. Sitä tavataan Välimeren ympärillä sekä Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa. Täysikasvuisen etruskipäästäisen ruumis on enimmillään neljän senttimetrin mittainen ja siihen reilun kahden sentin häntä päälle. Painoa tällä minimaalisella nisäkkäällä on vain kaksi grammaa.
Pienen koon ei kannata antaa huijata, sillä etruskipäästäisellä on valtaisa ruokahalu. On hyvin normaalia, että aktiivinen etruskipäästäinen syö vuorokaudessa tuplaten oman painonsa verran hyönteisiä – sillä on hyvin vilkas aineenvaihdunta. Ilman ravintoa se kuolisi nälkään alle vuorokaudessa. Jatkuva liikkeessä oleminen ja nopea aineenvaihdunta on kuitenkin kuluttavaa, eivätkä nämä maailman pienimmät nisäkkäät normaalisti yllä kahden vuoden ikään.
Maailman pienin lepakko
The bumblebee bat is the world’s smallest mammal pic.twitter.com/kYZAaU0gXb
— UberFacts (@UberFacts) April 27, 2023
Etruskipäästäisen ”suurin” haastaja maailman pienimmän nisäkkään tittelistä kamppailtaessa on siankuonolepakko, joka tunnetaan myös miellyttävämmän kuuloisella nimellä kimalaislepakko. Tutkijat eivät ole täysin yksimielisiä siitä, kumpiko näistä eläimistä on pienempi.
Kimalaislepakon puolesta puhuu se pienempi kallon koko, jota monesti käytetään määritelmänä, mutta etruskipäästäinen on kevyempi; keskimäärin kaksi gramman kymmenesosaa, mutta kaikki lasketaan. Lepakon ruumis on enimmillään kolmen sentin mittainen, mutta sen levitetyt siivet saavat ulkomuodon näyttämään suuremmalta.
Kimalaislepakkoa tavataan vain kahdessa eristäytyneessä populaatiossa: Thaimaassa ja Myanmarissa.
Maailman pienin käärme
Kuva: Blair Hedges, Penn State
Maailman pienin käärme kuuluu maan alla asuvien matokäärmeiden heimoon. Matokäärmeet muistuttavat nimensä mukaisesti matoja, sillä ne ovat keskimäärin alle sentin paksuisia ja parikymmentä senttiä pitkiä.
Vain Barbadoksella tavattava ja vuonna 2008 omaksi lajikseen tunnistettu Tetracheilostoma carlae -matokäärme on maailman pienin käärme. T. carlae on 10 senttimetrin mittainen ja ”spagetin paksuinen”, kuten käärmeen löytänyt tutkija Stephen Blair Hedges on sen ulkonäköä hyvin epätieteellisesti kuvannut.
Yllä olevassa kuvassa T. carlae on neljännesdollarin kolikon päällä. Quarter on läpimitaltaan hieman alle 2,5 cm eli hyvin samankokoinen 50 sentin eurokolikon kanssa.
Hedges uskoo, että T. carlae tulee vankasti pitämään paikkansa maailman pienimpänä käärmeenä. Hänen arvionsa mukaan käärmeet eivät voi enää juuri siitä pienemmäksi kehittyä: ”Luonnonvalinta jarruttanee kutistumista, sillä liian pienille poikasille ei löydy sopivaa syötävää”.
Maailman pienin lintu
Kuvat: SlvrHwk | CC BY-SA 4.0, Charles J. Sharp | CC BY-SA 4.0
Maailman pienin lintu on nimetty samalla tavalla kuin jo edellä mainittu kimalaislepakko; se on kimalaiskolibri. Kummatkin eläimet voi sekoittaa kokonsa vuoksi mehiläisiin tai kimalaisiin. Kimalaiskolibria tavataan ainoastaan Kuuban pääsaarella ja siitä noin 50 kilometriä etelään sijaitsevalla Isla de la Juventudilla.
Lintu on nokkineen ja pyrstöineen vain 5,7 cm pitkä ja se painaa vaivaiset 1,8 grammaa. Tuo massa voi olla hankala hahmottaa, joten vertailun vuoksi: minimaalinen 1 sentin eurokolikko painaa 2,3 grammaa eli hieman enemmän kuin kimalaiskolibri.
Pienellä linnulla on tietenkin myös pienet munat ja pesä: naaraan rakentama pesä on vain pari senttiä halkaisijaltaan ja se munii sinne kaksi kahvipavun kokoista munaa.
Maailman pienin petoeläin
Saalistajia on monenlaisia, joten tälläkin listalla on paljon petoja, jotka ovat lumikkoa pienempiä. Mutta jos puhutaan petoeläinten nisäkäslahkoon (Carnivora) kuuluvista eläimistä, niin lumikko on pikkuruisin.
Lumikko on Euroopassa tavattavista petoeläimistä ainoa, joka mahtuu liikkumaan myyrien kaivamissa käytävissä, mikä on sille tietenkin iso etu: saaliseläimistä ei maan alla tarvitse kilpailla. Koiraslumikon ruumiin pituus on maksimissaan 2o senttimetriä ja naaraat ovat keskimäärin viisi senttiä lyhyempiä. Täysikasvuinen lumikko voi painaa enimmilläänkin vain 80 grammaa eli suunnilleen saman verran kuin desilitra keittämätöntä riisiä.
Pienestä koostaan huolimatta lumikko on ovela ja julma peto, joka tappaa aina kun vain on mahdollista ja hyökkää helposti itsensä kokoisten jyrsijöiden ja lintujen kimppuun. Jos saalista on yllin kyllin tarjolla, lumikko lopettaa teurastuksen vasta sitten, kun se väsyy. Moni eläin kohtaisi metsässä paljon mieluummin jonkun suuremman pedon kuin hurjan lumikon.
Maailman pienin kala
#DidYouKnow
The worlds smallest fish is only 7.9mm fully grown. the Paedocypris progenetica is found living in peat swamps in the Indonesian island of Sumatra. #fishfacts #fishscience #fact pic.twitter.com/MKRn14Xw6m— FishScience Ltd (@FishScienceLtd) September 9, 2018
Vuonna 2006 särkien heimoon kuuluva Paedocypris progenetica -kala julistettiin maailman pienimmäksi kalaksi ja samalla kaikkein pienimmäksi selkärankaiseksi. Indonesian saarten happamissa turvesoissa elävä kala on täysikasvuisena vain 7,9 millimetrin mittainen ja painaa yhden milligramman eli saman verran kuin puolikas hyttynen.
Se on erikoinen tapaus – eikä vain lähes elinkelvottomaksi arvellun elinympäristönsä vuoksi. P. progeneticalla ei ole täydellistä kalloa, sillä sen päälaki on täysin avoin. Lisäksi sen ruodot ovat rustoiset eivätkä luiset, ja koko kala on läpikuultava. Kummallisin piirre ovat kuitenkin koiraiden lihaksikkaat ja suurentuneet vatsaevät, joissa on koukkumaiset lisäkkeet. Tutkijoiden mukaan kyse on epäilemättä tarttumaelimistä, mutta niiden käyttötarkoitus on mysteeri. Ehkä niillä pidetään kutuaikana naaras paikallaan tai kenties kuljetetaan hedelmöittyneet munat suojaan.
Kiista koosta käy tietyissä biologien piireissä kuumana, sillä listan seuraavassa kohdassa esiteltävä sammakko vei myöhemmin kalan paikan maailman pienimpänä selkärankaisena. Kaikki eivät kuitenkaan sulata uutta järjestystä. Vaikka sammakko on pituudeltaan pienempi, painaa se moninkertaisesti enemmän.
Eli lopullinen tuomio riippuu siitä, määritelläänkö pienuus pituuden vai painon perusteella.
Maailman pienin sammakko
Kuva: E. N. Rittmeyer et al. | CC BY 2.5 (kuvaa rajattu)
Pienen herneen kokoinen, ahdassuusammakoiden heimoon kuuluva Paedophryne amauensis on maailman pienin sammakko. Ja kuten mainittua: Monien mielestä maailman pienin selkärankainen.
Vuonna 2009 löydetty ja vuonna 2012 virallisesti nimetty P. amanuensis elää Papua-Uudessa-Guineassa. Lajin koiraat ovat 7 millimetrin mittaisia ja naaraat venyvät täysikasvuisina jopa 7,7 millin pituuteen. Tällainen sammakko mahtuisi helposti istuskelemaan pikkurillin kynnellä. Se on niin pieni, että tutkijat sekoittivat sen ensin hyönteiseen käydessään läpi metsästä keräämiään näytteitä.
Painoa näillä pikkuruisilla sammakoilla on vain 10 milligrammaa eli noin puolet riisinjyvän painosta, mikä on tietysti paljon verrattuna edellisen kohdan kalaan.
Maailman pienin hyönteinen
Kuva: John T. Huber, John S. Noyes | CC BY 3.0 (kuvaa rajattu)
Maailman pienin hyönteinen on loispistiäisiin kuuluva Dicopomorpha echmepterygis, jonka koiraat ovat mikroskooppisen pieniä – vain 139 mikrometrin eli 0,139 millimetrin mittaisia. Yhden millimetrin mittaisen jonon muodostaakseen niitä täytyisi laittaa kahdeksan peräkkäin! D. echmepterygis -pistiäiset ovat pienempiä kuin jotkin yksisoluiset tohvelieläimet. Lajin naaraat ovat koiraisiin verrattuna jättiläisiä yli kaksinkertaisella ruumiinkoolla.
Nämä minimaaliset kiilupistiäiset, kuten muutkin loispistiäiset, aloittavat elämänsä isäntälajin sisällä, jonne emo ne munii. D. echmepterygisin kohdalla isäntä on toisen hyönteisen, jäytiäislaji Echmeptryx hagenin muna. Koiras ei kuitenkaan koskaan poistu munasta, vaan täysikasvuiseksi kehityttyään se pariutuu munassa olevan naaraan eli siskonsa kanssa. Naaraat syövät jäytiäisen munan sisältä päin ja lähtevät sitten etsimään uutta kohdetta, johon tuikata omat munansa.
D. echmepterygis pitää siis tällä hetkellä nimissään pienimmän hyönteisen titteliä, mutta on täysin mahdollista, jopa todennäköistä, että jotkin suvuttomasti lisääntyviksi arvellut kiilupistiäislajit lisääntyvätkin todellisuudessa suvullisesti. Lajien koiraat voivat olla niin pieniä, että niitä ei vain vielä ole löydetty.
Maailman pienin eläin
Maailman pienimmät eläimet ovat rakkoloisioita, jotka piinaavat muun muassa kaloja ja sammakkoeläimiä. Kun aivan alussa mainittiin, että ultimaattinen Top 10 lista maailman pienimmistä eläimistä olisi yksitoikkoista luettavaa, niin se johtuu siitä, että kaikki olisivat eri lajin rakkoloisioita.
Rakkoloisiot muodostavat nimensä mukaisesti isännän lihaan rakkuloita, joiden sisällä on valkoista, piimämäistä nestettä. Tuossa nesteessä on itiöitä, joista kehittyy aikanaan täysikasvuisia, pienimmillään vain kymmenestä solusta koostuvia rakkoloisioita.
Täysikasvuinen ei tietenkään maailman pienimmän eläimen kohdalla tarkoita hulppeaa mittaa, vaan monet lajit ovat pituudeltaan vain 10 mikrometrin eli 0,01 millimetrin pituisia. Edellisen kohdan mikroskooppiset pistiäiskoiraat ovat kooltaan siis yli kymmenkertaisia rakkoloisioihin nähden.
Rakkoloisiot kuuluvat polttiaiseläinten pääluokkaan yhdessä muun muassa meduusojen ja merivuokkojen kanssa. Pienin tunnettu rakkoloisiolaji on Myxobolus shekel, joka on täysikasvuisena vain 8,5 mikrometrin pituinen.
Se on maailman pienin eläin. Mutta vain niiden joukossa, jotka ihminen tuntee.
Lue myös:
Tiede
Suomen ja Ruotsin välillä on yksi kummallisimmista rajoista ja muita erikoisia maantieteellisiä faktoja
Nyt on luvassa aimo annos maantieteellisiä erikoisuuksia, joista ehdoton kruununjalokivi on Märketin saarella kulkeva raja Suomen ja Ruotsin välillä!
Nyt suunnataan siis erikoisten maantieteellisten faktojen pariin! Tähän artikkeliin olen poiminut kohtia muutamilta eri listoilta, joihin on suorat ja uuteen ikkunaan avautuvat linkit aina kyseisten kohtien jälkeen.
Suomen ja Ruotsin erikoinen ”rajarusetti” Märketin saarella
Vuosina 1808–1809 käyty Suomen sota Venäjän ja Ruotsin välillä on erittäin merkittävä osa Suomen historiaa, kuten nimestäkin voi päätellä ja ehkä historiantunneilta muistaa. Sodan seurauksena Suomi liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa ja raja Ruotsiin vedettiin Haminassa syyskuussa 1809 tehdyn rauhansopimuksen mukaisesti. Saaristoa jaettaessa Venäjälle sovittiin kuuluvaksi Manner-Suomea ja Ahvenanmaata lähimpänä olevat saaret ja Ruotsille taas luonnollisesti ne, jotka olivat lähempänä sen rannikkoa.
Kolmen hehtaarin kokoinen Märketin saari Ruotsin ja Ahvenanmaan välisellä merialueella osui sopivasti keskelle rajanvetoa, joten se pistettiin puoliksi. Rajaa ei kuitenkaan merkattu mitenkään, vaikka koordinaatit oli tarkasti määritelty.
Vuosien kuluessa lukuisat laivat haaksirikkoutuivat Ruotsin matalalle rannikolle, koska ne lähtivät ohittamaan Märketin kareja liian lännestä. Niinpä syntyi ajatus majakan rakentamisesta ja arkkitehdiksi valikoitui suomalainen Georg Schreck. Sitten kävi ilmeisesti niin, että Venäjän keisarikunta ja suomalaiset siinä samassa kuvittelivat koko Märketin kuuluvan heille, joten majakka nousi luodon korkeimmalle kohdalle, joka sattui olemaan Ruotsin puolella.
Tähän epäkohtaan ei kuitenkaan puututtu kuin vasta vuonna 1979, kun Suomi ehdotti Ruotsille, josko valtioiden rajaa voisi muuttaa siten, että majakkarakennukset sijaitsisivat Suomen puolella. Siinä sitten heiteltiin nootteja puolin ja toisin, sillä eihän Ruotsi halunnut vain hyvää hyvyyttään antaa Suomelle ylimääräistä maa-aluetta – varsinkin, kun nimenomaan suomalaiset olivat alunperin sössineet rakennuspuuhissaan. Lopulta uusi raja vedettiin täydessä yhteisymmärryksessä.
Siinä tuli Suomen ja Ruotsin välille muutamia satoja metrejä lisää rajaa, sillä majakan nappaaminen Suomen puolelle tarkoitti sitä, että samankokoinen ja -muotoinen alue lohkaistiin toisesta kohdasta Ruotsille – näin syntyi erikoinen rusetinnäköinen valtakunnanraja. Raja Märketin saarella oli ennen sadan metrin luokkaa, mutta nykyään pituus on 470 metriä. Selkkauksien välttämiseksi valtioiden raja on nykyisin merkitty kallioon porattuina reikinä tai messinkinupeilla, ja siellä täällä on Suomen majakkaseuran kallioon maalaamia F- ja S-rajamerkintöjä.
Märketin saarella on muuten hallussaan koko maailman mittakaavassa yksi maantieteellinen ennätys: Siellä on maailman lyhin saaren halkova, mantereen ulkopuolella oleva valtioiden raja. Saavutus sekin ja tietysti aina kannattaa tuulettaa, kun on jossain päästy ykkössijalle!
Diomedesaaret – todellista aikamatkustusta
Beringinsalmi yhdistää Pohjoisen jäämeren ja Tyynenmeren, ja erottaa Aasian mantereen itäisimmän ja Amerikan mantereen läntisimmän kohdan toisistaan. Beringinsalmen läpi kulkee Venäjän ja Yhdysvaltain valtioiden raja, mutta sen lisäksi myös kansainvälinen päivämääräraja.
Lähimmillään Venäjä ja Yhdysvallat ovat toisiaan Diomedesaarilla, johon kuuluu Iso-Diomede (asuttamaton Venäjän saari) ja Pieni-Diomede (reilun sadan yhdysvaltalaisen asuttama saari). Toki Isolla-Diomedellä on sääasema sekä Venäjän turvallisuuspalvelu FSB:n tukikohta ja rajavalvontayksikkö. Saarien välillä on etäisyyttä neljä kilometriä, mutta tuossa pienessä matkassa tapahtuu paljon: valtio vaihtuu ja päivämäärä vaihtuu.
Kun Pienen-Diomeden asukkaat tähyilevät kiikareillaan naapurisaarelle juodessaan rennosti sunnuntaista aamukahvia, on Isolla-Diomedellä alkanut arki maanantaiaamun merkeissä.
Pienemmältä, ”eilisen saareksi”, nimetyltä saarelta näkee siis tulevaisuuteen – ”huomisen saarelle”. Aivan täyttä vuorokautta saarten välillä ei kuitenkaan ole, sillä paikallisista aikavyöhykemäärityksistä johtuen eroa on 21 tuntia. Jos aurinko siis nousee Venäjälle kuuluvalla saarella maanantaina yhdeksältä aamulla, nousee se Yhdysvaltoihin kuuluvalla saarella tismalleen samaan aikaan, mutta kello kuudelta aamulla sunnuntaina. Nyt alkaa aivoihin sattumaan…
Valitettavasti tämä tulevaisuuteen näkeminen ei auta ennustamaan seuraavan päivän säätä!
Englanti, Iso-Britannia ja Yhdistynyt kuningaskunta eivät ole sama asia
Okei, arkipäivän keskusteluissa Englannilla monesti viitataan koko saarivaltioon, vaikka puhuja hyvin tietäisi, että kyseessä on vain osa kokonaisuutta. Sitten homma käykin kinkkisemmäksi! Kovimmallakin maantiedenerolla voi tässä kohtaa mennä sormi suuhun.
Kun tuosta länsieurooppalaisesta valtiosta puhutaan englanniksi, vuorottelevat nimitykset ”Great Britain” ja ”the UK” peräkkäisissä lauseissa viitaten usein samaan maantieteelliseen alueeseen. Tämä tulee monelle yllätyksenä, mutta sitä ne eivät ole.
Isoon-Britanniaan kuuluu Ison-Britannian saarella sijaitsevat maat: Englanti, Wales ja Skotlanti. Yhdistyneessä kuningaskunnassa (the United Kingdom), joka on valtion virallinen nimi, on Ison-Britannian lisäksi Irlannin saarella sijaitseva Pohjois-Irlanti.
Mutta älä vain milloinkaan tee sitä virhettä, että laskisit Irlannin tasavallan kuuluvaksi mihinkään näistä!!! Varsinkaan irlantilaisten seurassa…
Vähemmästäkin menee pää pyörälle!
Lue lista tästä: Maantiede – Top 10 olettamusta, jotka ovat virheellisiä
Paikka, jossa kaksi merta kohtaavat
Tanskan pohjoisessa kärjessä on taajama nimeltään Skagen. Siellä on Grenen-niminen paikka, jossa kaksi merta kohtaavat, kirjaimellisesti. Idästä Greneniä huuhtoo Itämeri ja lännessä rantaan lyövät Pohjanmeren aallot.
Kun Grenenin kärkeen kävelee, voi laittaa jalkansa veteen ja olla maantieteellisesti hyvin spesiaalissa paikassa. Jos auringonvalo osuu sopivasti veteen, voi merissä huomata selkeän eron: vasemmalla on tumma Pohjanmeri ja oikealla vaaleansininen Itämeri.
Grenen muuttuu jatkuvasti, kun tyrskyt puskevat sille hiekkaa molemmista suunnista, joten joka päivä merien rajalla voi näyttää aivan erinäköiseltä. Alueella uiminen on ehdottomasti kiellettyä, sillä kahden meren lyödessä vastakkain syntyy odottamattomia ja voimakkaita virtauksia. Silti se on kokemisen arvoinen, sillä harvassa paikassa maailmassa voi todistaa, kun aallot lyövät kahdesta suunnasta yhtäaikaa.
Lue lista tästä: 10 hämmästyttävää ilmiötä maailman merissä
Magnetic Hill
Kuva: Jim101 | CC BY-SA 3.0
Kanadassa, New Brunswickin provinssissa on lyhyt tieosuus, jossa autot kulkevat vapaalle laitettuna mäkeä ylöspäin. Myös tielle kaadettu vesi lähtee virtaamaan vastamäkeen. Mistä ihmeestä on kyse?
Magnetic Hill on saanut nimensä siitä, että joidenkin arvailujen mukaan kukkulan päällä on valtava magneettikenttä, joka vetää ajoneuvoja puoleensa. Toisten teorioiden mukaan alueella eivät päde painovoimanlait. Avaruusolentojakin on pidetty syyllisenä outoon ilmiöön.
Kyseessä on kuitenkin optinen harha. Vaikka autot vaikuttavat rullaavan ylämäkeen, ovat ne todellisuudessa menossa alamäkeen.
Katso kuvaa. Noin puolivälissä, tien vasemmalla puolella on valkoinen paalu. Se on todellisuudessa tien korkein kohta.
…
Illuusio syntyy, kun aivomme tulkitsevat kaltevuuden väärin ilman horisontin antamia syvyysmerkkejä. Harha on niin voimakas, että ihmiset jotka ovat autoillaan juuri lasketelleet mäen alas eivät ymmärrä mitä tapahtui. Lähtöpaikka mäen päällä näyttää aivan selvästi olevan mäen juurella.
Painovoimaa uhmaavia mäkiä löytyy ympäri maailman ja ne ovat suosittuja turistikohteita. Ja hyvästä syystä!
Lue lista tästä: 10 epätodellista ilmiötä – Luonnon uskomattomat optiset illuusiot
Pinkki järvi
Lake Hillier -järvi sijaitsee saarella Intian valtameressä, Länsi-Australian rannikolla. Järvestä tekee erityisen sen kirkkaan vaaleanpunainen väri. Se ei ole vain vähän punertava, vaan vesi näyttää aivan kuin mansikkapirtelöltä.
Järvi löydettiin aivan 1800-luvun alussa ja se on siitä lähtien houkutellut laumoittain turisteja ihastelemaan kummallista väriä. Kaikkein upeimpana Lake Hillier näyttäytyy yläilmoista katsottuna; varsinkin kontrasti viereiseen siniseen mereen saa epäilemään kuvien aitoutta, mutta totta se on.
Järven vesi on hyvin suolapitoista, eikä siellä ole paljoakaan elämää. Mutta Dunaliella salina -levä kukoistaa ja se on myös vastuussa kauniista pinkistä väristä. Levässä on paljon beetakaroteenia, samaa pigmenttiä, joka antaa värinsä monille hedelmille ja vihanneksille, esimerkiksi porkkanalla. Beetakaroteeni on voimakas antioksidantti ja A-vitamiinin esiaste. Sen on myös ajateltu suojaavan D. salina -levää liialta suolaisuudelta, sillä karoteenin pitoisuus kasvaa suolaisuuden mukana.
Mitä väkevämpää, sen pinkimpää!
Lue lista tästä: Ihmeellinen maapallo – 10 epäluonnollista luonnonihmettä
Vauvat ovat söpöjä ja ihania. Toisaalta ne itkevät ja valvottavat. Mutta vauvat myös tekevät ja osaavat käsittämättömiä asioita, joita ei heti avuttomista pikkuihmisistä uskoisi.
Monet taidoista katoavat vauvan ensimmäisen elinvuoden aikana, olivat ne sitten alitajuisia refleksejä tai hämmästyttävä kyky tunnistaa kasvoja. Odotusaikana vauvat kuulevat musiikkia, ja muistavat kappaleita, joita äiti on kuunnellut. Kohdussa ollessaan vauvat oppivat myös tunnistamaan äidin ja tämän kanssa paljon aikaa viettävien ihmisten äänet. Koirataloudessa vauva oppii oman lemmikin haukunnan, eikä säpsähdä sitä syntymänsä jälkeen.
Vauvat ovat pullollaan ihmeellisiä asioita! Ovat ne tietysti ihmeellisiä ilman mitään mielenkiintoisia faktojakaan. Joka vuosi syyskuun viimeisenä perjantaina vietetään valtakunnallista Vauvan päivää, joten eipä tänään paljon parempaa aihetta listalle voisi keksiä!
Listafriikki sukeltaa siis nyt vauvojen kiehtovaan maailmaan ja listaamme 10 yllättävää asiaa vastasyntyneistä.
10. Ei kyyneleitä ensimmäiseen kuukauteen
Nyt ei kannata polttaa päreitä; en väitä etteivätkö vauvat itkisi. Itkuhan on heti syntymän jälkeen merkki siitä, että vastasyntyneen keuhkot ovat lähteneet toimimaan. Se taitaa olla ainut hetki, kun tuoreet vanhemmat toivovat ja odottavat kuulevansa jälkikasvunsa parkaisun.
Kyynelneste suojaa silmiä jokapäiväisessä elämässä, mutta hyvin voimakkaat tunteet (ilo, pelko, suru) saavat aikaan runsaan kyyneleiden tuotannon. Tuolloin isompi määrä nestettä suojaa paremmin silmiä stressaavissa tilanteissa. Kyyneleiden eritys saattaa olla myös merkki aivoille, että niiden on tuotettava kehon omia kivunlievittäjiä, mielihyvähormoneja.
Vauvat eivät kuitenkaan pysty tuottamaan kyyneleitä, koska niiden kyynelrauhaset eivät ole vielä täysin kehittyneet. Vaikka kasvot olisivat kuinka rutussa ja kiukusta punaiset sekä huuto korvia huumaavaa, pysyvät silmät kuivina.
Pienokaiset tuottavat sen verran kyynelnestettä, jotta silmät pysyvät kosteina, mutta ei tarpeeksi, että kyyneleitä pääsisi vierähtämään poskelle. Myös hikirauhaset ovat keskeneräiset, joten vauva alkaa hikoilla vasta muutaman viikon päästä syntymästä. Kyyneleet alkavat virrata, kun vauva on noin kuukauden ikäinen. Siihen asti parkuminen voi vaikuttaa loistavalta teatteriesitykseltä.
Lue myös: Miksi ihminen on ainoa eläin, joka itkee? 11 faktaa itkemisestä ja kyynelistä
9. Vauvat näkevät aluksi punaista
No ei nyt ihan kirjaimellisesti. Vastasyntyneet vauvat eivät näe juuri mitään, mutta hiljalleen etäisyydet ja muodot alkavat tarkentua. Äidin (tai kuka ensisijainen huolehtija onkaan) kasvot ovat ensimmäinen asia, johon vauva kiinnittää huomiota.
Elämän ensimmäisten päivien maisemat ovat täynnä harmaan eri sävyjä. Vauvan silmät kehittyvät kuitenkin nopeasti näkemään värit. Jo noin viikon jälkeen mustavalkoiseen ympäristöön tulee mukaan punainen, ja sen jälkeen hiljalleen oranssin ja keltaisen sävyt.
Noin viiden kuukauden iässä vauvalle on avautunut koko värien kirjo. Sinisen ja violetin vauva näkee viimeisenä, koska niiden aallonpituudet ovat lyhyimpiä ja silmän verkkokalvolla on vähiten reseptoreita juuri siniselle valolle.
Lue myös: 10 mielenkiintoista faktaa väreistä
8. Vauvat ovat multitaskaajia
Kun näkee jonkun hotkivan ruokaa epäinhimillisellä nopeudella, tekisi mieli kehottaa tätä pysähtymään ja haukkaamaan välillä happea. Todellisuudessa tuon henkilön, niin kuin meidän kaikkien, on pakkokin pitää paussia kesken syömisen, koska hengittäminen ja nieleminen eivät onnistu yhtä aikaa.
Vauvat eivät tarvi Whatsappia, Netflixiä, työpaikkaa tai autoa. Mutta ravintoa ja happea ne tarvitsevat.
Arvaatkin varmaan jo: Vastasyntyneet pystyvät nielemään ja hengittämään samanaikaisesti!
Vauvoilla kurkunpään ja koko kurkun rakenne on erilainen kuin aikuisilla, mikä mahdollistaa tämän käsittämättömän hienon ominaisuuden. Noin puolen vuoden iässä kurkku kuitenkin asettuu sellaiseksi, kuin se tulee olemaan, joten vauvat menettävät tämän supervoimansa, ja samalla myös riski tukehtua kasvaa.
Toisaalta tuo kurkun rakenteen muuttuminen mahdollistaa ihmisille toisen mainion ominaisuuden, nimittäin kyvyn puhua.
7. Vauva tuijottaa sinua, koska olet kaunis
Olet varmasti lukenut siitä, kuinka tietynlaiset kasvot ovat universaalisti kauniit. Tietokoneohjelmilla on luotu keinotekoisia kasvoja, jotka ovat täysin symmetrisiä, ja joissa on tietyt ominaisuudet ja piirteet. Kuulostaa kyllä humpuukilta, että kaikki maailman ihmiset pitäisivät samoja asioita kauniina.
Mutta kun asiaa on tutkittu, on voitu päätellä, että asia tosiaan on näin. Tietynlaiset kasvonpiirteet miellyttävät ihmisiä keskiarvollisesti enemmän kuin toiset. Tiedon tarpeellisuudesta voidaan toki olla montaa mieltä.
Ja tokihan tätä on myös tutkittu vauvoilla. Kokeeseen otettiin mukaan kuvia ihmisistä, joita yleisesti pidettiin hyvännäköisinä, sekä niitä, jotka eivät miellyttäneet suuren yleisön silmää. Voitiin todeta, että vauvat katsoivat huomattavasti kauemmin ”hyvännäköisiä” ihmisiä, ja heissä havaittiin samanlaisia kehon reaktioita kuin oman äitinsä nähdessään. Toisessa testissä laitettiin kaksi kuvaa vierekkäin, ja vauvat huomioivat ”hyvännäköisen” henkilön selvästi useammin.
Joten seuraavalla kerralla, kun viereisen kärryn vauva alkaa tuijotella sinua kauppajonossa, voit onnitella itseäsi: sinä olet todistetusti kaunis!
6. Vastasyntyneen vauvan kuukautiset
Kaikessa yksinkertaisuudessaan naisen kuukautiset johtuvat siitä, että estrogeeni- ja progesteronihormonien tasot putoavat, mikä saa aikaan kohdun limakalvon vuotamisen ulos. Siinä asia erittäin yksinkertaistettuna.
Ollessaan kohdussa vauvat ovat äidin kehon armoilla ja ovat kaikkien verenkierrossa olevien aineiden, myös hormonien, vaikutuksenalaisia. Kun lapsi syntyy ja ”irtautuu” äidistään, laskevat hormonitasot tietenkin nopeasti, mikä voi tyttövauvoilla saada aikaan saman reaktion kuin aikuisilla naisilla, nimittäin kuukautiset.
Mutta muuten kuin verenvuodon osalta tapahtumassa ei ole mitään samaa kuukautiskierron kanssa. Verenvuoto saattaa säikäyttää vanhemmat, mutta on täysin normaali ja suhteellisen yleinen ilmiö: sitä tavataan noin neljäsosalla tyttövauvoista ensimmäisen viikon aikana syntymän jälkeen.
5. Äiti ei ole ainut, jonka rinnat tuottavat maitoa
Galaktorrea eli rintojen maitovuoto on melko yleinen, hormonaalisista syistä johtuva oire synnyttäneillä naisilla. Miehillä ja synnyttämättömillä naisilla galaktorrea voi johtua lääkkeistä tai jostain sairaudesta, ja on aina tutkittava lääkärillä.
Noin viidellä prosentilla vastasyntyneistä, niin tytöillä kuin pojillakin, rupeaa rinnat kasvamaan (kuin kevyt turvotus) ja nänneistä voi jopa tihkua maitomaista eritettä. Tässä on kyse samanlaisesta, hormonitasonlaskun aiheuttamasta reaktiosta, kuin edellisen kohdan ”kuukautisissa”. Sen lisäksi äiti tuottaa uusia hormoneja, jotka välittyvät vauvalle rintamaidon mukana. Pientä tihkumista voi kestää jopa muutamia viikkoja ja normaalisti se loppuu itsekseen.
Entisaikoina vastasyntyneiden rintaeritettä on kutsuttu ”noidan maidoksi”, ja siinä oletettujen taikavoimien takia sitä on myös yritetty lypsää vastasyntyneiltä. Jäiks!
4. Katoavat refleksit
Vauvalla on uskomattomia refleksejä eli heijasteita, joista suurin osa häviää elämän ensimmäisten kuukausien jälkeen. Osaan niistä on järkevä evolutiivinen syy, mutta joidenkin tarkoitus jäänee ikuiseksi mysteeriksi. Tässä kymmenistä heijasteista vain muutama esimerkki.
Asymmetrinen tooninen niskaheijaste tarkoittaa sitä, että kun lapsi kääntää selinmakuulla päänsä sivulle, ojentuvat saman puolen käsivarsi ja jalka ja vastakkaiset raajat koukistuvat. Tämä häviää muutaman kuukauden iässä, ja on nimenomaan sellainen heijaste, jolle ei ole löydetty lopullista tarkoitusta.
Näihin seuraaviin kolmeen taas on:
Elettyään yhdeksän kuukautta nesteen täyttämässä pussissa, lienee päivän selvää, että vauva on vedessä kuin kotonaan. Syntymän luulisi toki muuttavan asiaa, kun lapsi alkaa hengittää omilla keuhkoillaan ja aloittaa totuttelun kuivalle maalle. Vauvojen ”sukeltamisrefleksi” saa kuitenkin aikaan sen, että he lakkaavat hengittämästä vedessä ja sydämenlyönnit harvenevat. Kyky olla kuin kala vedessä säilyy puolivuotiaaksi asti.
Etsimisheijasteessa taas on kyse siitä, että kun vauvan poskea tai suuta hipaisee, kääntää hän päätään kosketuksen suuntaan nänniä etsiäkseen.
Vauvojen tarttumisheijaste on hyvin voimakas niin käsissä kuin jaloissakin. Lapsi tarttuu sormillaan tai varpaillaan kämmentä tai jalkapohjaa vasten painettuun esineeseen. Se on ollut äidin turkissa roikkuvalle esi-ihmisvauvalle elintärkeä tapa. Sormien ote on niin tukeva, että vauvaa voisi huoletta nostaa ilmaan.
3. Elävä kasvojentunnistusohjelma
Vauvat vaikuttavat tunnistavan ulkonäöltä vain äitinsä tai jonkun muun, jonka kanssa he viettävät suuren osan ajastaan. Muut ihmiset eivät aiheuta pienissä vauvoissa erityisiä reaktioita siihen suuntaan, että ne tietäisivät nähneensä esimerkiksi isovanhempansa aiemmin.
Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan kun vauvan näkö lähtee tarkentumaan syntymän jälkeen, pystyy hän kuuden kuukauden ikäisenä tunnistamaan uusia kasvoja huomattavasti paremmin kuin aikuiset. Asiaa on tutkittu esimerkiksi siten, että vauvoille on näytetty kasvokuvia, jonka jälkeen heidän reaktioitaan ja aivosähkökäyriään seurattiin. Tutkimuksen edetessä havaittiin, että vauvat katsoivat huomattavasti kauemmin kuvia, joita he eivät olleet ennemmin nähneet.
Koetta vietiin pidemmälle: lapsille näytettiin kuvia apinoiden kasvoista ja reaktiot olivat samoja. Vauvat tunnistivat jopa ylösalaisin näytetyt uudet kuvat sellaisiksi, joita he eivät olleet ennen nähneet. Aikuisille eri lajien kasvojen erottaminen on lähes mahdotonta.
Valitettavasti kasvojen tunnistuskyky tosiaan katoaa vuosien kuluessa. Jopa oman lajimme sisällä erilaiset kasvonpiirteet tuottavat ihmisille ongelmia. Nyt seuraa erittäin radikaali yleistys, mutta kadonneen tunnistuskyvyn takia aasialaisten mielestä suurin osa eurooppalaisista näyttää samalta ja toisin päin.
2. Vastasyntynyt ryömii, jos sen on pakko
Vauvan liikkeelle lähteminen on juhlittu hetki jokaisessa perheessä. Ryömimistä saa kuitenkin yleensä odottaa reilusti yli puoli vuotta ja jotkut vauvat hyppäävät jopa kokonaan tuon vaiheen yli.
Tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että ihmisellä, kuten muillakin nisäkkäillä, on synnynnäinen vaisto ja kyky löytää ravinnon lähde eli nisä. Rinnalle ryömimisessä ”breast crawl” vauva laitetaan heti synnyttyään äidin vatsan päälle ja annetaan olla siinä omissa oloissaan.
Jossain vaiheessa täysin avuttomana pidetty vastasyntynyt alkaa ponkimaan äidin vatsaa vasten ja puskemaan itseään eteenpäin kohti nänniä. Vauva löytää maidonlähteen esimerkiksi hajuaistin avulla ja ottaa nännin oma-aloitteisesti suuhun.
1. Äidin ihmeparantuminen
Äidin ja lapsen välillä on istukka, jonka kautta kulkee aineita kumpaankin suuntaan. Tuon kudoksen voivat läpäistä myös ihmisen solut, jotka ovat verrattain suuria kuljetettaviksi seinämän läpi, mutta niin vain käy. Sikiön kantasoluja siirtyy äidin verenkiertoon, josta ne voivat kulkeutua kudoksiin ja kiinnittyä sinne. Koska nuo kantasolut ovat pluripotentteja, (ne pystyvät ohjauksen alla erilaistumaan miksi tahansa kehon soluksi), ohjaavat viereisistä soluista tulevat signaalit niitä kehittymään kaltaisikseen.
Sikiön soluja on löydetty muun muassa äidin keisarinleikkausarvesta, jossa niiden on todettu osallistuneen kudoksen korjaukseen tuottamalla kollageenia. SLE:ssä (yleistynyt punahukka), joka on reumasairauksiin kuuluva autoimmuunitauti, sikiön solujen on havaittu hyökkäävän äidin tulehtuneita kudoksia vastaan.
Paperin kääntöpuolella on se, että äidin elimistölle vieraat solut (olkoonkin oman lapsen) voivat myös laukaista autoimmuunisairauksia ja jopa kasvaimen muodostumisen. Toisaalta ainakin rintasyövän tapauksessa sikiön solujen on ajateltu suojaavan syöpäsoluja vastaan.
Solujen siirtymistä arvellaan tapahtuvan jokaisessa raskaudessa ja äideiltä on löydetty lastensa soluja jopa useita vuosikymmeniä raskauksien jälkeen. Niitä on ollut veressä, iholla, munuaisissa, luuytimessä, maksassa ja jopa aivoissa. Helpoiten tämä on tietysti saatu tutkittua etsimällä merkkejä Y-kromosomeista, joita naisella ei luonnollisesti ole.
Lue myös:
Tiede
Alpeilla kohoavan Matterhornin huippu onkin afrikkalainen: 10 huippufaktaa vuorista ja vuoristoista – osa 2
Vuoristot ovat meille suomalaisille lähinnä matkailukohteita muualla maailmassa, mutta noin 15 prosentille maapallon väestöstä ne ovat koti. Nyt listataan faktoja vuorista ja vuoristoista.
Hieman alle kolmasosa maapallon maapinta-alasta on vuoristoa ja näillä alueilla asuu noin 1,1 miljardia ihmistä, joista iso on vähävaraisia. Vuorten rinteillä ja läheisyydessä asuvat ihmiset ovat täysin riippuvaisia vuoristojen luonnosta, vedestä ja nykyään myös niille suuntautuvasta turismista. Tällä listalla on luvassa monenlaista asiaa: paljon tietoa ja yllättäviä faktoja. Tervetuloa vuorten jylhään maailmaan!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset vuorifaktat voit lukea tästä:
10 huippufaktaa vuorista ja vuoristoista – osa 1
Vuoristoja on kiittäminen myös ruoasta
Ruokakaupassa asioidessa tulee harvoin mietittyä, että mistä mikäkin ruoka-aine on kotoisin; siis alunperin. Tokihan moni varmasti tarkistaa, ovatko tomaatit kotimaisia, ovatko perunat läheiseltä tilalta ja kuinka kaukaa omenat on kauppaan kuljetettu.
Maailman 20 tärkeimmästä ruokakasvista kuusi on lähtöisin vuoristoista. Vuorilla kotoperäisinä eläneitä kasveja on jalostettu pitkälle, joten nykyiset lajikkeet eroavat valtavasti alkuperäisistä. Mutta vuoria on kiittäminen jo edellä mainituista perunoista, tomaateista ja omenasta, sekä maissista, durrasta ja ohrasta.
Ainutlaatuista ja monimuotoista vuoristoluontoa
Maapallolla on alueita, joita kutsutaan luonnon monimuotoisuuden keskuksiksi – biodiversity hotspot. Näillä alueilla lajimonimuotoisuus on poikkeuksellisen suuri ja niillä elää paljon sellaisia lajeja, joita ei esiinny missään muualla maailmassa. Siksikin näitä keskuksia on äärimmäisen tärkeää suojella, sillä jos niiltä katoaa lajistoa, tarkoittaa se eliölajin katoamista koko maailmasta.
Sademetsät ja koralliriutat ovat ehkä tunnetuimpia hotspoteja, mutta YK:n mukaan puolet maapallon monimuotoisuuden keskuksista sijaitsee vuoristoissa. Otetaan esimerkiksi Kapkaupungin liepeillä, Etelä-Afrikassa, sijaitseva reilun kilometrin korkuinen Pöytävuori. Reilun 50 neliökilometrin alueella elää enemmän kotoperäisiä kasvilajeja kuin koko Yhdistyneessä kuningaskunnassa.
Kestävän turismin puolesta
Vuoristoiset alueet suosittuja matkailukohteita, mutta mielessä on tietenkin pidettävä, että kyse on jonkun kodista. Vuosittain joulukuun 11. päivänä vietetään YK:n kansainvälistä vuoristopäivää. ja viime vuosina tuon päivän teemat ovat suunnanneet katseita tulevaisuuteen.
Esimerkiksi vuonna 2021 kansainvälisen vuoristopäivän teema oli kestävä turismi. Vaikka vierailijat eivät aina ole positiivinen juttu kaikkine lieveilmiöineen, on turismi tärkeä elinkeino sadoille miljoonille vuoristojen asukkaille sekä myös merkittävä tulovirta ympäristönsuojelulle.
Itse asiassa noin 15-20 prosenttia kaikesta maailmanlaajuisesta turismista kohdistuu vuoristoseuduille. Vuoristoissa elävät yhteisöt ovat usein vähävaraisia, joten turismi on nykypäivänä niille elinehto. Samaan aikaan on pakko kehittää erilaisia kestäviä ratkaisuja, jota tasapaino luontokohteiden suojelun ja tärkeän turismin välillä säilyy.
Vuoden 2024 joulukuussa kansainvälistä vuoristopäivää vietetään jälleen tulevaisuutta silmällä pitäen. Nyt halutaan kannustaa nuoria kehittämään vuoristojen elämää: sekä paikallisten että turismin näkökulmasta. Luonnonsuojeluun, maatalouteen ja matkailuun haetaan innovatiivisia ja kestävän kehityksen mukaisia, moderneja ratkaisuja.
Kahden mantereen Matterhorn
Vaikka amatöörin silmille monet vuoret näyttävät kuvissa aivan samanlaisilta eikä niitä ole helppo erottaa toisistaan, on Sveitsissä kohoava Matterhorn helppo tunnistaa. Liekö syynä Toblerone-suklaa!?
Matterhornin pyramidin mallisen huipun seinämät ovat mielenkiintoisesti kohti kutakin neljää pääilmansuuntaa. Seinämiä erottavat neljä terävää harjannetta: Furggen, Leone, Zmutt ja Hörnli.
Matterhornin erityisyyttä lisää se, että vuoren huippu on todellisuudessa Afrikasta. Kauan aikaa sitten kaikki se, mikä nyt on Euroopan korkein vuoristo, oli joskus meren pinnan alla. Muinainen Tethysmeri erotti aikoinaan toisistaan pohjoisen Lauraasian mantereen (Pohjois-Amerikka, Euraasia, Grönlanti) ja eteläisen Gondwanan jättimantereen (muun muassa Afrikka, Etelä-Amerikka, Australia ja Etelämanner).
Noin 45 miljoonaa vuotta sitten Afrikan laatta törmäsi Euraasian laattaan, jolloin sekä Alpit että Pyreneiden vuoristo rupesivat muodostumaan.
Matterhorn on merenpinnasta mitattuna 4478 metriä korkea ja ensimmäiset 3400 metriä siitä koostuu pitkälti Tethysmeren pohjan sedimenttikivistä. Matterhornin rinteiltä, kuten muualtakin Alpeilta, voi löytää esimerkiksi simpukoiden fossiileja.
Kun Afrikan litosfäärilaatta iskeytyi hitaasti, mutta voimalla Euraasiaan, puski kovempi gneissi vanhan merenpohjan päälle. Jääkaudet kuluttivat pois suurimman osan kovista kivilajeista, mutta Matterhornin viimeinen vajaa kilometri ennen huippua on afrikkalaista alkuperää. Minkä mantereen vuori Matterhorn siis geologisesti onkaan?
Kaikki kunnia Mount Everestille, mutta…
Ensinnäkin: Mount Everestin huippu ei ole maapallolla se piste, joka on lähimpänä avaruutta. Kyllä, Mt. Everest on merenpinnasta mitattuna 8848 metriä korkea ja täten maailman korkein vuori. Mutta taivas ja tähdet ovat lähempänä, jos niitä kohti kurottaa Ecuadorissa, Andeilla, sijaitsevan Mount Chimborazon huipulta.
Meren pinnasta mitattuna Mount Chimborazo on ”vain” 6268 metriä korkea, eikä tuolla mitalla mahdu sadan maailman korkeimman vuoren joukkoon. Mutta jos lähdetään liikkeelle Maan ytimestä, on Mount Chimborazon huippu yli kaksi kilometriä kauempana lähtöpisteestä kuin Mount Everestin lakipiste.
Tämä hämmentävä fakta selittyy sillä, että maapallo ei ole täysin symmetrinen pallo, vaan se on planeettamme pyörimisliikkeestä johtuen päiväntasaajan kohdalta hieman pullollaan.
Toisekseen: Jos korkeus mitattaisiin merenpinnan sijaan vuoren juurelta, olisi Havaijilla kohoava Mauna Kea (kuvassa) maailman korkein vuori. Sen virallinen korkeus on 4207 metriä eli alle puolet Mt. Everestistä. Mutta tämä uinuva tulivuori lähtee todellisuudessa kohoamaan kaukana merenpinnan alapuolella ja se peittoaa kokonaismitassa Himalajan hallitsijan lähes puolella kilometrillä.
Mauna Kealla on nimittäin mittaa 9323 metriä, mutta veden alla olevia vuorenrinteitähän ei lasketa.
Joten kaikki kunnia maailman korkeimmalle vuorelle, Mount Everestille. Ilman mitään muttia.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki sukeltaa tänään ötököiden maailmaan. Miksi valo houkuttelee hyönteisiä ja miksi hyönteiset kuolevat aina selälleen?
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi valo houkuttelee hyönteisiä?
Teorioita sille, miksi valo houkuttelee hyönteisiä puoleensa, on monia. Tutkijatkaan eivät ole täysin yksimielisiä syystä, mutta yksi suosituimmista teorioista liittyy suunnistamiseen. Hyönteiset käyttävät luonnollisia valonlähteitä, kuten Kuuta ja Aurinkoa, pysyäkseen kärryillä lentosuunnasta.
Pohjoista kohti lentävä yökkönen voi esimerkiksi ajatella pitävänsä Kuun oikealla puolellaan, mutta kun peliin tuleekin joku ulkovalo, hämmentää se hyönteistä melkoisesti. Se voi päätyä kiertämään lamppua loputtomasti, sillä siten se on Kuuksi kuvittelemaansa valoon nähden koko ajan samassa kulmassa. Erityisesti houkuttelee sellainen keinovalo, jossa on ihmissilmälle havaitsematonta ultraviolettivaloa, jota siis on myös auringonvalossa.
Ultraviolettivalo on takana myös toisessa teoriassa, jonka mukaan hyönteinen erehtyy luulemaan lamppua kukaksi. Monet yöperhoset imevät nektaria kukista, joiden tiedetään heijastavan UV-valoa.
Vai voisivatko hyönteiset kenties pitää valoa merkkinä pakoreitistä? Jos hyönteinen tuntee olonsa uhatuksi ja näkee valon, se lentää sitä kohti, koska reitin edessä ei näytä olevan mitään. Pimeässä täytyy myös väistellä puita ja muita esteitä: valossa reitti on selvä ja siksi houkutteleva. Keinovalon keksiminen on siis ollut hyönteisten kannalta pahin mahdollinen asia, sillä ne eivät ole sopeutuneet siihen mitenkään.
Miksi hyönteiset kuolevat aina selälleen?
Ketarat osoittavat kohti taivasta ja hyönteinen on liikkumattomana paikallaan – se on siis heittänyt henkensä. Kaikille varmasti tuttu näky, mutta nyt kysymys kuuluukin, että miksi näin käy. Selityksiä on monia.
Jos hyönteinen päätyy syystä tai toisesta selälleen, pystyy se normaalitilanteessa jalkojaan heiluttelemalla kääntymään oikein päin. Kääntyminen ei kuitenkaan onnistu, jos hyönteinen on heikossa kunnossa tai sen hermosto ei toimi kunnolla; syynä voi olla ruoan- ja vedenpuute tai yksinkertaisesti vanhuus. Niinpä selälleen kaatunut tai tipahtanut hyönteinen jää paikalleen ja kuolee siihen asentoon.
Hyönteismyrkyt vaikuttavat juuri hermostoon ja varsinkin kovakuorisilla hyönteisillä, kuten torakoilla, on vaikeuksia pitää itsensä pystyssä, kun niihin suihkuttaa myrkkyjä. Toisen puolen jalat menettävät hallinnan ensin ja sen johdosta ötökkä kellahtaa kumoon. Myrkyt voivat saada aikaan kouristuksia, joiden aikana hyönteinen sätkii jaloillaan holtittomasti eikä saa raajojaan enää synkkaamaan, jotta voisi kääntyä oikein päin.
Kaikkein yksinkertaisin selitys sille, että kuollut hyönteinen makaa selällään, johtuu painovoimasta. Yläilmoissa, puussa tai seinällä kuollut, ja maahan tippuva hyönteinen päätyy painovoiman vaikutuksesta painavampi puoli eli selkä kohti maata.
Lue myös:
Tiede
Maailman puuduttavimmassa livestriimissä seurataan ”valuvaa” pikipisaraa – Tällaisia ovat kauimmin kestäneet tieteelliset kokeet
Tieteelliset kokeet suunnitellaan usein kestämään viikkoja tai kuukausia, parhaimmillaan muutaman vuoden. Toisin on näiden tutkimusten kohdalla.
Listafriikki keräsi kasaan tutkimuksia, jotka ovat kestäneet jo tähän mennessä useita vuosikymmeniä ja jopa yli vuosisadan, eikä loppua ole näkyvissä.
Maailma ympärillä voi muuttua ja tutkijasukupolvet vaihtua moneen kertaan, mutta nämä tieteelliset kokeet tulevat jatkumaan… Noh, kuka tietää miten kauan.
Oxfordin soiva kello
Clarendonin laboratorio Oxfordin yliopistossa, Englannissa, on tunnettu lähinnä yhdestä asiasta. Siellä sijaitsee kello, joka on lyönyt jatkuvasti yli 180 vuoden ajan.
Messinkinen kello toimii kahdella ikivanhalla patterilla, jotka on jossain vaiheessa päällystetty sulatetulla rikillä, jotta ympäristön kosteus ei pääse niitä tuhoamaan. Paristojen sisällöstä ei kellään ole täyttä varmuutta, eikä kukaan myöskään tiedä, milloin ne kuluvat loppuun.
Vuodesta 1840 saakka kello on lyönyt yli 10 miljardia kertaa, ja nykyisin sitä pidetään lasisen kuvun takana – osittain myös sen takia, ettei loputon kellonkilkatus ajaisi ketään hulluuden partaalle. Laboratorion tutkijat elävät jatkuvassa odotuksessa, sillä vaikka kellon toisaalta haluttaisiin lyövän ikuisesti, ei osa malta odottaa, että pääsisi käsiksi patterien saloihin.
E. colin evoluutio
Evoluution seuraaminen reaaliajassa on lähes mahdotonta, sillä muutokset tapahtuvat vuosituhansien ja -miljoonien aikana. Ihmiselämä ei riitä eliölajin kokonaisvaltaisen muutoksen seuraamiseen luonnossa, mutta onneksi laboratorio-olosuhteissa voidaan saada aikaan (lähes) ihmeitä.
Massiivisen haasteen pitkän ajan evoluution tutkimukseen otti vastaan Michiganin yliopiston evoluutiobiologi Richard Lenski, joka vuonna 1988 aloitti työn Escherichia coli -bakteerilla alkaen kasvattaa ja jakaa sitä systemaattisesti. Työ jatkuu edelleen.
Lenskin työryhmä ottaa kaikista bakteerikasvustoista päivittäin yhden prosentin uudelle alustalle, jotta he voivat seurata perimässä tapahtuvia muutoksia reaaliajassa. Työnsä Lenski aloitti 12 lähes identtisellä bakteeriviljelmällä, mutta kannat ovat muuntuneet vuosien aikana valtavasti. Yksi eristetty kanta on sopeutunut kasvamaan jopa sitruunahapossa, mitä mikään muu tunnettu E. coli -viljelmä ei ole pystynyt tekemään; tämä mutaatio tapahtui noin 31 000 sukupolven jälkeen.
Vaikka Lenski aluksi kuvitteli kasvattavansa bakteereja muutaman vuoden ja ehkä parin tuhannen sukupolven ajan, on tutkimusta nyt takana yli kolme vuosikymmentä ja yli 75 000 bakteerisukupolvea, jotka tarjoavat aitiopaikan evoluution tarkkailemiseen lähietäisyydeltä eikä tutkimukselle onneksi näy loppua.
Vuoden 2022 keväällä Lenski luovutti tutkimuksen vetovastuun professori Jeffrey E. Barrickille Teksasin yliopistosta. Kuka tietää minkälaisia mutaatioita Barrickin, ja aikanaan hänen työtään jatkavien tutkijoiden, kasvatuspulloissa vielä nähdään. Bakteerit nimittäin jatkavat jakaantumista sopivissa olosuhteissa paljon kauemmin kuin yhden tutkijan työuran ajan.
Pisimpään kestänyt musiikkikappale
Saksassa Sankt-Burchardin kirkossa, Halberstadtin kaupungissa, on tälläkin hetkellä soitossa maailman hitain ja pisimpään kestävä kappale. John Cagen uruille säveltämä ”Organ²/ASLSP” on suunniteltu sosiaaliseksi kokeeksi siitä, kuinka monta sukupolvea voi pitää yllä yhtä taideteosta.
Kappaleen soittaminen alkoi vuonna 2001 ja sen on määrä jatkua vuoteen 2640 saakka. Soinnut vaihtuvat erittäin harvakseltaan ja edellisen kerran uusi nuotti soitettiin helmikuun 5. päivänä vuonna 2022. Se on Halberstadtissa aina suuri juhlapäivä. Seuraavaa muutosta saadaan odottaa tasan kaksi vuotta, joten helmikuussa 2024 Sankt-Burchardin kirkossa tapahtuu ”taas”.
Kappale on esitetty lyhyempikestoisena versiona useampaan otteeseen, esimerkiksi vuonna 2009 Diane Luchese käytti soittamiseen 14 tuntia ja 56 minuuttia. Teoksen nimi pitää kuitenkin sisällään säveltäjän toiveen soittonopeudesta: ASLSP on lyhenne sanoista ”As Slow As Possible” eli niin hitaasti kuin mahdollista. Nyt vain täytyy toivoa, että urut kestävät seuraavat 618 vuotta!
Pikitippakoe
Queenslandin yliopistossa Australiassa aloitettiin vuonna 1927 pikitippakoe, jonka tavoitteena oli osoittaa, että kova ja kiinteä piki onkin huoneenlämmössä nestettä.
Professori Thomas Parnell oli niin vakuuttunut asiasta, että hän laittoi pikinäytteen kolmeksi vuodeksi asettumaan lasisuppiloon, jonka jälkeen suppilosta katkaistiin nokka. Sitten alkoi piinaava odotus.
Parnell ehti itse todistaa kahden, noin 8,5 vuoden välein, tippuvan pisaran muodostumisen, mutta ei ikinä päässyt näkemään varsinaista irtoamista. Pikitippakoetta päätettiin jatkaa Parnellin vuoden 1948 kuoleman jälkeen.
Tippoja on tähän mennessä irronnut yhdeksän, mutta kukaan ei ole päässyt näkemään sitä reaaliajassa. Vuoden 2000 putoamista varten laboratorioon oli asennettu kamera, mutta teknisten ongelmien vuoksi pisaran irtoamista ei onnistuttu tallentamaan.
Kun edellinen pikipisara vuonna 2014 oli koskettanut dekantterilasiin jo aiemmin valunutta pikeä, päätti eräs tutkijoista vaihtaa lasia, ja hänen osuessaan vahingossa alustaan, suppilo tärähti ja pisara tippui.
Kymmenennen pisaran muodostumista voi ”jännittää” webbikameran taltioimasta The Tenth Watch -live-seurannasta, mutta henkeään ei kannata pidättää, sillä arvioiden mukaan siihen menee suunnilleen kahdeksan vuotta. Suppilossa on sen verran pikeä, että koetta voidaan jatkaa vielä ainakin sadan vuoden ajan.
Professori Parnell oli kuitenkin oikeassa: piki tosiaankin virtaa huoneenlämmössä!
Idätyskoe
Syksyllä 1879 tohtori William Beal kylvi Michigan State -yliopiston maille salaiseen paikkaan eriskummallisen viljelyksen. Hän istutti maahan 20 ohutkaulaista lasipulloa, joissa kaikissa oli märkää hiekkaa ja siemeniä. Jokaisessa pullossa oli 50 siementä 23 eri kasvilajilta. Pullot jätettiin suljettuna maahan, jotta vesi ei pääsisi vaikuttamaan siemeniin.
Bealin tarkoituksena ei ollut jatkaa tutkimusta vuosisatoja, vaan hän halusi vain selvittää, miten monta vuotta paikallisten kasvilajien siemenet säilyisivät itämiskykyisinä horroksessa ja täysin neutraalissa ympäristössä. Pullot oli määrä kaivaa ylös viiden vuoden välein, mutta jo vuonna 1920, vuosikymmen Bealin eläköitymisen jälkeen, tutkijakollegat totesivat, että koetta on syytä pidentää. Nyt siemenet kylvetään kahdenkymmenen vuoden välein.
Edellisen kerran pullo kaivettiin esiin toukokuussa 2021, vuosi suunniteltua myöhemmin, koska kevään 2020 maailmantilanteen vuoksi koetta jouduttiin siirtää vuodella eteenpäin. Kylvetyistä siemenistä 11 lähti itämään, mikä oli iloinen yllätys.
Muutama tutkijasukupolvi saa vielä jatkaa koetta, sillä tällä vauhdilla sen on määrä jatkua vuoteen 2100 saakka.
HeLa-solut
Kohdunkaulan syöpään lokakuun 4. päivänä vuonna 1951 menehtyneen yhdysvaltalaisen Henrietta Lacksin elämä jatkuu lähes jokaisessa maailman tutkimuslaboratoriossa, jossa käytetään ihmissoluja.
Ennen kuin vain 31-vuotias Lacks menehtyi, otettiin hänen kasvaimestaan soluja ilman hänen lupaansa tai tietämystään. Se oli tuohon aikaan suhteellisen normaali käytäntö.
Solut lähetettiin Lacksia hoitaneen Johns Hopkins -sairaalan läheisyydessä sijainneeseen kudoslaboratorioon tutkittavaksi – samoin kuin kaikkien muidenkin potilaiden solunäytteet.
Kaikki kohdunkaulan syöpäsolut kuitenkin kuolivat tutkija George Geyn maljoille, mutta toisin oli Henrietta Lacksin solujen laita. Solut tekivät jotain ennenkuulumatonta: ne jakaantuivat rajoittamattomasti noin vuorokauden välein eikä tuolle jakaantumiselle näy vieläkään loppua.
Solut on nimetty kantajansa mukaan ”kuolemattomaksi HeLa-solulinjaksi”, sillä niitä käytetään tutkimuksessa edelleen.
HeLa-solut ovat olleet mukana kehittämässä poliorokotetta, niillä on tutkittu syöpiä ja AIDS:ia sekä säteilyn ja myrkkyjen vaikutuksia. Niillä tehtiin myös uraauurtava työ ihmisen koko perimän selvittämisessä.
HeLa-solut ovat monen opiskelijan ensimmäinen kosketus solubiologian maailmaan. Kymmeniätuhansia kiloja HeLa-soluja on kasvatettu maailman laboratorioissa viimeisen 70 vuoden aikana ja jokainen yksittäinen solu on alkuperäisten näytesolujen jälkeläisiä.
Aikuisen elämä
Ihmisen pitkäaikaista käytöstä on hankala tutkia muuten kuin tilastoja läpi käymällä, sillä vuosikymmeniä kestävät tutkimukset ovat hankalia suorittaa.
Kaikkein mittavin ihmisten elämää koskeva pitkäaikaistutkimus on suoritettu Harvardin yliopistossa, jossa kyseisestä opinahjosta vuosina 1939-1944 valmistuneiden miesten elämää on verrattu Bostonin kantakaupungissa asuneiden miesten elämään.
Kahden vuoden välein tutkimukseen osallistujat ovat täyttäneet laajan kyselyn koskien omaa henkistä, sosiaalista ja fyysistä hyvinvointiaan.
Näin tutkijat ovat saaneet ennennäkemätöntä tietoa siitä, miten ympäristö ja perimä vaikuttavat ihmisen elämään, ja minkälainen vaikutus sosiaalisilla suhteilla ja taloudellisella tilanteella on ihmisen terveyteen ja vanhenemisprosessiin. Tutkimuksiin valitut ryhmät olivat sosiaalisen hierarkian ääripäistä, mutta kaikista eroista huolimatta tutkijat ovat tulleet yhteen merkittävään lopputulokseen: Kaikkein eniten ihmisen elämään ja onnellisuuteen vaikuttavat lämpimät ja läheiset ihmissuhteet. Kahdeksankymmentä vuotta kestäneen tutkimuksen tärkein anti (kaikessa yksinkertaisuudessaan) on tähän mennessä ollut se, että rakkaus on ainut, mitä ihminen tarvitsee onnelliseen elämään.
Mutta tutkimus ei suinkaan ole ohi. Nyt vuorossa ovat alkuperäisten osallistujien jälkeläiset sekä heidän elämiensä seuraaminen.
Vesuviuksen havaintoasema
Italiassa, lähellä Napolia, sijaitsee tunnettu tulivuori nimeltään Vesuvius. Sen purkautuminen vuonna 79 tuhosi muun muassa Pompeijin kaupungin tappaen tuhansia ihmisiä.
Vesuvius on purkautunut tuhoisasti ja säännöllisesti tuhansien vuosien ajan, viimeksi vuonna 1944. Tällä hetkellä on käynnissä pisin hiljainen kausi 500 vuoteen, mutta tulivuori ei missään nimessä ole sammunut, vaan se on edelleen aktiivinen. Nyt vain odotellaan, koska se purkautuu seuraavan kerran.
Vesuvius on yksi vanhimmista luonnon laboratorioista, sillä sitä on seurattu tarkkaavaisesti vuodesta 1841 lähtien. Päivittäin valtavan määrän seismistä dataa keräävän havaintoaseman päätehtävänä on tulkita ja ennustaa, milloin seuraava räjähdys tapahtuu. Ei paineita!
Lintujen laskeminen
Jos ajassa mennään taaksepäin reippaat sata vuotta, olivat joulut Pohjois-Amerikassa talvehtiville linnuille erityisen riskaabelia aikaa. Joulun juhlintaan nimittäin kuului aktiviteetti, jossa ihmiset jakaantuivat pieniin ryhmiin, suuntasivat luontoon ja ampuivat niin monta lintua kuin mahdollista. Se oli idea joulunpyhien hauskanpidosta.
Kaikki kuitenkin muuttui, kun lintututkija Frank M. Chapman lähestyi metsästäjiä ja ehdotti näille jotain radikaalia: Mitä jos nämä tappamisen sijaan laskisivat lintuja? Chapman ei varmaankaan olettanut, että ehdotus menisi millään muotoa läpi, mutta toisin kävi. Lukuisat metsästysryhmät läpi maan innostuivat, ja vuosien mittaan laskeminen kasvoi kokonaisvaltaiseksi tarkkailuksi, kun ihmiset rupesivat kirjaamaan ylös muun muassa lintujen muuttoja.
Joulun lintulaskenta järjestettiin viime vuodenvaihteessa jo 122. kerran, ja se on maailman pisin vapaaehtoisvoimin suoritettu, yhtäjaksoinen tutkimus. Pähkähullusta ideasta lähtenyt bongailu tarjoaa tutkijoille vuosittain kattavan ja ajantasalla olevan tietopaketin lintujen liikkeistä ja sopeutumisesta esimerkiksi ilmastonmuutoksen tuomiin haasteisiin.
Lue myös:
-
Oudoimmat6 päivää sitten10 käsittämätöntä yhteensattumaa – Näitä on lähes mahdoton uskoa todeksi!
-
Yleistieto1 viikko sitten
Mikä on historian pisin aika kaksosten syntymien välillä? Ei puhuta tunneista, päivistä tai edes viikoista!
-
Yleistieto2 tuntia sitten
Lukijoiden kysymyksiä: Miksi kuumeessa paleltaa?
-
Oudoimmat5 päivää sitten
Paljonko viiksekäs juoja haaskaa olutta vuodessa? 10 uskomatonta faktaa, joita et aiemmin tiennyt tarvitsevasi
