Maailman korkein vuori, Mount Everest, vaatii vuosittain useita ihmishenkiä, mutta toisaalta kerrottavaksi on tullut myös uskomattomia selviytymistarinoita.

Toukokuun 29. päivänä vuonna 1953 nepalilainen Tenzing Norgay ja uusiseelantilainen Edmund Hillary kiipesivät ensimmäisinä Mount Everestin huipulle. Sen jälkeen kuuluisalle vuorelle on kiivetty yli 12 800 kertaa. Tilasto on Himalayan Database -sivuston tilastoista joulukuulta 2024. Tässä luvussa ovat mukana myös ne, jotka ovat kiivenneet Mount Everestille useammin kuin kerran. 

Listafriikki suuntaa nyt kuuluisalle vuorelle ja esittelee lukijoilleen sen kaksi puolta. Olosuhteet ovat armottomat ja henki on monesti hiuskarvan varassa. Luvassa on kiipeilijöitä, joiden traagisena kohtalona oli jäädä matkalle ja sitten niitä, joiden selviytymistarinoita ei voi kuin ihmetellä.

Edmund Hillary ja Tenzing Norgay

Siitä on kulunut yli 70 vuotta, kun Mount Everestin huipulle kiivettiin (varmistetusti) ensimmäisen kerran. Hillary ja Norgay olivat osa brittiläistä retkikuntaa, jossa kiipeilijät oli jaettu niin sanottuihin hyökkäyspareihin, jotka yrittäisivät huipulle toinen toisensa perään. Hillary ja Norgay olivat pari numero kaksi, vaikka heidät tiedettiin vahvimmaksi kaksikoksi.

Ensimmäinen pari saavutti Mount Everestin etelähuipun, joka on 90 metriä varsinaista huippua alempana, mutta kiipeäminen oli pakko keskeyttää, sillä toisen miehen happisäiliö oli epäkunnossa.

Sitten oli Hillaryn ja Norgayn vuoro. Toukokuun 28. päivänä he nousivat 8500 metriin ja pystyttivät sinne telttansa ennen seuraavan päivän viimeistä ponnistusta. Aamulla Hillary huomasi kiipeilysaappaidensa jääneen teltan ulkopuolelle ja ne olivat luonnollisesti jäätyneet yön aikana läpikotaisin. Miehet sulattelivat kenkiä muutaman tunnin ennen kuin viimein pääsivät matkaan.

Kiipeämisen hankalin kohta oli eteläisen huipun ja varsinaisen huipun välillä oleva pystysuora kiviseinämä, jota ruvettiinkin myöhemmin kutsumaan Hillary Step -nimellä. Se kuitenkin tuhoutui Nepalin vuoden 2015 maanjäristyksissä, mutta oli siihen saakka viimeinen suuri haaste ennen huipulle pääsemistä. Miehet saavuttivat maailman korkeimman paikan, 8848 metrin korkeudessa olevan vuorenhuipun, kello 11.30 aamupäivällä.

Norgay antoi vuorelle uhrilahjaksi suklaata ja Hillary jätti ristin. He ottivat muutaman valokuvan ja lähtivät vartin jälkeen laskeutumaan. Hillaryn ensimmäiset sanat muulle retkikunnalle olivat: ”Me päihitimme sen paskiaisen!”

George Mallory ja Andrew Irvine

Ennen Hillaryn ja Norgayn huipulle kiipeämistä oli Mount Everestiä toki yritetty valloittaa aiemminkin. Jotkut olivat vahvasti sitä mieltä, että vuoden 1953 nousu ei ollut ihmisten ensimmäinen kerta huipulla.

Vuonna 1924 englantilaiset George Mallory ja Andrew Irvine olivat kiipeämässä vuorelle, ja heidät oli kaukoputkella nähty olevan vain 200-300 metrin päässä huipusta. Valitettavasti miehet eivät koskaan palanneet kiipeilyltään, joten on mahdotonta tietää, pääsivätkö he huipulle vai ei. Ruumiiden uskottiin paljastavan totuus, mutta miehiä ei löytynyt vuosikymmeniin.

Kun Conrad Ankerin johtama retkikunta viimein vuonna 1999 löysi George Malloryn, oli pettymys todisteiden osalta suuri. Erityisesti harmitti kaksikon kameran puuttuminen, koska sen uskottiin tuovan kysymyksiin vastauksia. Mutta eivät Malloryn ja Irvinen kannattajat silti lannistuneet, sillä vaikka Mallorylla ei ollut kameraa, ei hänellä ollut erästä toistakaan esinettä.

Mallory oli ennen Everestille lähtöään kertonut vaimolleen Ruthille, että päästessään huipulle, hän aikoisi jättää naisen kuvan sinne muistoksi. Saman Mallory kertoi kiipeilyryhmälleen, ja ilmoitti pitävänsä vaimon kuvaa aina taskussaan.

Kun Malloryn ruumis löytyi, ei Ruthin kuvaa ollut miehen taskuissa. 

Beck Weathers

Maaliskuun 10. ja 11. päivänä vuonna 1996 Mount Everestillä kuoli kahdeksan ihmistä. Se on yksi synkimmistä ajankohdista maailman korkeimman vuoren kiipeilyhistoriassa. Tuona päivänä huipulle yritti kiivetä yli kolmekymmentä ihmistä, mikä aiheutti ruuhkaa ja viivytyksiä, joiden seurauksena suurin osa kiipeilijöistä saavutti huipun liian myöhään.

Epätavalliset sääolosuhteet laskivat ilman jo valmiiksi alhaista happipitoisuutta jopa 14 prosentilla, ja lisäksi vuorelle iski lumimyräkkä, joka haittasi näkyvyyttä. Myrskyn voimistuessa osa kokeneistakin kiipeilijöistä kadotti suuntavaistonsa ja eksyi. Kaikki vuorella tuona päivänä olleet kärsivät hypotermiasta, paleltumista ja hapenpuutteesta.

Beck Weathers oli ryhmänsä kanssa myräkän aikaan saarroksissa, ja heidän oppaansa Rob Hall oli jo aiemmin kadonnut. Myrskyn rauhoituttua Weathers ja muutamat muut olivat niin heikossa kunnossa, että loput ryhmästä lähtivät leiriin hakemaan apua.

Kun apujoukot saapuivat, miehen ei arveltu selviävän laskeutumisesta, joten ryhmän muita jäseniä autettiin liikkeelle. Seuraavana päivänä Weathersia ja hänen kanssaan odottamaan jätetyn Yasuko Namban vointia tultiin tarkastamaan, mutta Namba oli jo kuollut ja Weathersinkin oletettiin olevan ”menetetty tapaus”. 

Weathers kuitenkin palasi myöhemmin samana päivänä tajuihinsa ja laskeutui omatoimisesti leiriin kaikkien suureksi ihmetykseksi. Yöllä hänen telttansa kuitenkin romahti tuulen takia, ja jälleen miehen oletettiin menehtyneen ja hänet oltiin jättämässä niille sijoilleen. Onneksi joku huomasi Weathersin olevan tajuissaan juuri ennen kuin joukko oli lähdössä liikkeelle.

Beck Weathers selvisi vuorelta kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti hengissä, vaikka menettikin paleltumien seurauksena nenänsä, toisen kätensä, ja säilyneestä kädestä kaikki sormensa. 

Marco Siffredi

Ranskalainen 23-vuotias Marco Siffredi halusi olla ensimmäinen ihminen, joka laskeutuu maailman korkeimmalta vuorelta lumilaudalla. Hän pääsi tavoitteeseensa toukokuussa 2001, mutta ei silti ollut tyytyväinen.

Koska lunta oli vähän, joutui hän valitsemaan ”helpomman” Nortonin kuilun alastulorinteeksi. Vuorella oli niin kylmä, että toinen hänen siteistään aukesi laskun alkuvaiheessa, mutta sherpan avustuksella välineet saatiin korjattua, ja Siffredi lasketteli Tiibetin puoleiselle perusleirille reilun kahden kilometrin matkan kahdessa ja puolessa tunnissa.

Siffredi ei kuitenkaan ollut tyytyväinen, sillä hänen haaveenaan oli laskea kapeammasta ja vuoren jyrkimmästä rinteestä – Hornbeinin kuilusta. Hän palasi Mount Everestille seuraavan vuoden elokuussa ja aloitti raskaan nousun yhdessä kolmen sherpan kanssa; tällä kertaa lunta oli paljon – paikoin rintaan saakka. Päästyään huipulle Siffredi oli väsynyt, eikä jaksanut innostua saavutuksesta, joten sherpojen mielestä lautailu olisi ollut hyvä unohtaa.

Alkoi olla jo myöhä, huippu oli saavutettu vasta kahdelta iltapäivällä, mutta Siffredi oli päättäväinen ja lähti tunnin lepäämisen jälkeen laskuun. Sherpat seurasivat laskun edistymistä alastuloreitiltään, mutta menettivät näköyhteyden jossain vaiheessa kokonaan. 

Myöhemmin ja paljon alempana, jo ollessaan lähellä perusleiriä, he näkivät hahmon seisovan kaukaisuudessa. Tuohon vuodenaikaan vuorella ei pitäisi olla ketään muuta, joten he lähtivät havaintopaikkaa kohti sillä oletuksella, että mies oli Siffredi. Lumessa ei kuitenkaan näkynyt lumilaudan jälkiä.

Siffredin olisi pitänyt lasketella perusleiriin muutamassa tunnissa, mutta hän ei ikinä selvinnyt sinne asti. Ilman radiopuhelinta matkaan lähtenyt lumilautailija oli kadonnut, ja sherpat arvelivat hänen tippuneen kuolemaansa. Myöhemmin pelastusryhmä löysi laudan jälkiä, jotka loppuivat hieman Hornbeinin kuilun jälkeen. Siffredin ruumista ei ole ikinä löytynyt.

Lincoln Hall 

Australialainen vuorikiipeilijä Lincoln Hall oli jo aiemmin, vuonna 1984, yrittänyt kiivetä Mount Everestille, mutta silloin matka oli jäänyt kesken.

Vuonna 2006 Hall lähti uuteen yritykseen ja onnistuikin nousemaan huipulle. Kuitenkin hyvin pian laskeutumiseen lähdettyään Hall alkoi kärsiä vakavasta aivoödeemasta eli turpoamisesta, joka aiheuttaa uneliaisuutta ja hallusinaatioita.

Useat sherpat yrittivät auttaa Hallia, mutta eivät onnistuneet saamaan tätä alas vuorelta. Apujoukot joutuivat jättämääm miehen taakseen, ja tämän oletettiin menehtyvän yön aikana. 

Uskomatonta, mutta totta, Hall pysyi hengissä 8,5 kilometrin korkeudessa, vaikka hänellä ei ollut lisähappea tai kunnollisia varusteita yöpymiseen.

Seuraavana päivänä neljän hengen kiipeilyryhmä oli lähestymässä vuoren huippua, kun he näkivät Hallin reitin vieressä hourailemassa. Kilometrien pudotukseen johtavan reunan lähellä istunut Hall oli juuri vaihtamassa paitaansa. Ryhmä oli järkyttynyt, sillä puolipukeisella miehellä ei ollut makuupussia tai kiipeilyvälineitään, eikä sen puoleen happimaskia, pipoa, hanskoja tai aurinkolaseja. Ryhmä päätti jättää huipulle pyrkimisen ja jäädä sekavan Hallin seuraksi. 

Lincoln Hallin perheelle oli jo ilmoitettu kiipeilijän kuolemasta, mutta riemu oli melkoinen, kun mies saatiinkin muutamia sormia ja varpaita lukuunottamatta kokonaisena ja elossa kotiin.

Robert Kay

Yhdysvaltalainen Robert Kay oli jo kolme kertaa aiemmin yrittänyt kiivetä maailman korkeimmalle vuorelle. Mount Everestin valloittaminen oli ollut adrenaliininarkkari Kayn pitkäaikainen haave, joka oli aiemmilla kerroilla keskeytynyt sään, paleltumien ja 16 ihmishenkeä vaatineen lumivyöryn vuoksi. 

Vuonna 2016 Kay oli jälleen rakastamallaan vuorella. Peruuntuminen oli kuitenkin kovan tuulen takia taas lähellä, ja Kay lähetti vaimolleenkin viestin, että kiipeäminen ei tule jatkumaan. Mieli kuitenkin muuttui, kun lähdön aika koitti. Kay ja kaksi hänen luottosherpaansa lähtivät matkaan kahdeksan aikaan illalla, mutta reitillä oli paljon ihmisiä, ja kolmikon hidas nousu kesti kellon ympäri. Joka tapauksessa Kay oli vihdoin saavuttanut unelmansa!

Huipulle ei jäädä pitkäksi aikaa tuulettelemaan, koska yli kahdeksan kilometrin korkeuteen kiivetessä laskeutuminen on vaarallisin vaihe.

Jonkin aikaa alaspäin tulemisen jälkeen Kay alkoi tuntea olonsa huonoksi. Hän alkoi kärsiä vuoristotaudista, jossa aivo- ja keuhkoödeema koituvat yleensä muutamassa tunnissa kohtaloksi. Kayn keuhkoihin alkoi kertyä nestettä ja hän halusi vain nukkua. Mies tiesi loppunsa koittaneen ja suhtautui siihen hukkumisen tunteesta huolimatta rauhallisesti.

Kokeneet sherpat tiesivät, mistä on kyse, joten he pitivät miehen liikkeessä ja jollain tasolla tajuissaan. Välillä he kantoivat ja raahasivat Kayta, ja saivat tämän kuin ihmeen kaupalla hengissä alas leiriin.

Kay on myöhemmin sanonut, että ei aio enää palata Mount Everestille. Varmasti ihan järkevä päätös.

Tsewang Paljor

Ehkä Tsewang Paljor, sillä kukaan ei tiedä varmaksi ”vihreiden saappaiden” kantajan henkilöllisyyttä. Everestin koillisharjanteen reitillä on useita matkalle jääneitä ruumiita, joiden ohi kaikki kiipeilijät joutuvat kulkemaan matkallaan huipulle. Ehkä tunnetuin noista on ”vihreä saapas”, joka on saanut kutsumanimensä kirkkaan vihreiden kiipeilykenkiensä vuoksi. Kengät näkyvät 8 500 metrissä sijaitsevan pienen luolan suuaukosta.

Luolassa olevan ruumiin arvellaan kuuluvan intialaiselle Tsewang Paljorille, joka oli osa kuuden hengen ryhmää surullisenkuuluisana toukokuun 10. päivänä vuonna 1996. Heidän kanssaan samaan aikaan vuoren toisella puolella kiipesi suuri joukko (mukaan lukien aiemmin mainittu Beck Weathers), joka joutui ryhmänsä kanssa pahan lumimyrskyn armoille ja useat menehtyivät. 

Puolet intialaisryhmästä kääntyi ympäri ennen huippua, sillä olosuhteet olivat muuttumassa huonoiksi. Kiipeämistä jatkaneet ilmoittivat päässeensä huipulle, mikä oli viimeinen miehiin saatu yhteys. Paljor ja kaksi muuta miestä katosivat, eikä heitä voitu lumimyrskyn vuoksi lähteä etsimään ennen kuin seuraavana päivänä.

Luolassa olevan ruumiin on ajateltu olevan Paljor, koska tämän kiipeilykengät olivat vihreät, ja ensimmäiset havainnot saappaista tulivat myöhemmin samassa kuussa. Vuonna 2014 ruumis ilmoitettiin kadonneeksi ja luultiin, että joku oli lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen siirtänyt sen. Mutta Paljor oli todennäköisesti peittynyt kiviin tai lumeen, sillä vuonna 2017 vihreät saappaat olivat jälleen näkyvissä.

Brian Dickinson

Yhdysvaltalainen Brian Dickinson kiipesi Mount Everestille toukokuun 15. päivänä vuonna 2011. Hän oli entinen laivaston pelastussukeltaja ja oli ollut kahdella sotakomennuksella Irakissa. Vaaralliset tilanteet eivät siis olleet Dickinsonille outoja.

Nousu vuoren huipulle sujui hyvin, vaikka oppaana toiminut sherpa sairastui ja joutui palaamaan leiriin. Dickinson päätti jatkaa kiipeämistä yksin, ja onnistui tavoitteessaan. Hän otti huipulla muutaman valokuvan ja soitti radiopuhelun ennen laskeutumista.

Juuri silloin iski katastrofi. Aurinko nousi ja sen voimakkaat säteet heijastuivat jäästä kärventäen Dickinsonin sarveiskalvot. Hän lumisokeutui. Kaikki oli kirkkaan valkoista, kuin molempien silmien edessä olisi ollut hehkulamput. Tilanne on hieman kinkkinen; varsinkin silloin, kun pitäisi laskeutua maailman korkeimmalta vuorelta. Miehellä oli ollut lasiensa kanssa ongelmia, sillä ne olivat hajonneet edellisenä päivänä ja tarjosivat vain noin puolet normaalista suojasta.

Varovasti Dickinson lähti laskeutumaan askel askeleelta. Välillä hän liukasteli ja roikkui sokeana köysien varassa vuoren jyrkällä rinteellä. Jos vastoinkäymisiä ei ollut jo tarpeeksi, niin Dickinsonilta alkoi loppua happi. Uuden pullon vaihtaminen ei sujunut ongelmitta, eikä hän näkökykynsä menettäneenä saanut sitä toimimaan. Mies oli jo luovuttamaasa ja polvistui viimeisillä voimillaan rukoilemaan.

Hän sai omien sanojensa mukaan jumalallisen energiapuuskan ja onnistui avaamaan happipullonsa. Leirissä muut kiipeilijät olivat varmoja, että kauan matkassa ollut Dickinson oli menehtynyt, mutta hän pääsi alas kuin ihmeen kaupalla. Nykyään Dickinson työskentelee motivaatiopuhujana, ja kertoo aina yleisölleen, että sillä ei ole väliä pääseekö kiipeilijä Mount Everestin huipulle vai ei.

Vuorella ollessa merkityksellistä on vain se, että selviääkö hengissä.

Lue myös:

• Alpeilla kohoavan Matterhornin huippu onkin afrikkalainen: 10 huippufaktaa vuorista ja vuoristoista
• 10 epätodellista ilmiötä: Luonnon uskomattomat optiset illuusiot

Bumerangi on Australian alkuperäisväestön käyttämä puukapula, joka ilmaan viskaamisen jälkeen palaa takaisin heittäjälle. Listafriikki heittää nyt tiskiin bumerangeihin liittyviä faktoja, jotka todistavat, että esine ja sen historia eivät ole ollenkaan niin yksinkertaisia!

Tällä listalla ravistellaan sitä tietämystä, mikä monilla on bumerangeista. Tässä muutama esimerkki: Kaikkia bumerangeja ei ole tarkoitettu palaaviksi. Niitä on ollut käytössä muun muassa Amerikan mantereella, Pohjois-Afrikassa ja Euroopassa kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Ja oletus siitä itse heittämisestä: se ei todellakaan ole niin yksinkertaista, miltä se näyttää.

Ota bumerangin heittäminen mukaan kesän pihapeleihin, mutta muista varata tarpeeksi tilaa. Bumerangilla saa helposti auton lommolle tai varomattomille sivullisille kuhmun päähän.

Bumerangi oli ensimmäinen lentävä esine

Bumerangi eroaa muista heitettävistä tai laukaistavista aseista sillä, että se ei noudata ballistista lentorataa eli se ei kaareudu ensin ylös ja sitten alas. Se voi lentää verraten pitkän matkan ”suoraan”.

Tuliaseestakin laukaistu ammus voi näyttää kulkevan suoraan, mutta sen lentorata lähtee välittömästi laskemaan muun muassa painovoiman ja ilmanvastuksen vuoksi. Bumerangilla kohdetta heitettäessä ei tarvitse tähdätä ylöspäin, sillä se lentää – oikeasti. Sitä pidetäänkin ensimmäisenä ihmisen kehittämänä, lentävänä esineenä. Tietenkin se jossain vaiheessa tulee alas, sillä siltä puuttuu energianlähde.

Käyrän bumerangin malli ja pinnanmuodot saavat sen lentämään kuuluisalla tavalla. Perinteisessä bumerangissa on kaksi lapaa, jotka ovat kuin lentokoneen siivet: yläpuolelta hieman kuperat ja alapuolelta tasaiset. Kun ilma kulkee lavan ylä- ja alapuolilta eri nopeuksilla, syntyy nostetta, jota pyörimisliike vielä lisää.

Kukaan ei tiedä varmaksi, miten palaavat bumerangit on alunperin keksitty. Todennäköisesti esine on muokattu litteäksi veistetystä heittokepistä, jollaisella sekä Australian alkuperäisväestö että esimerkiksi pohjoisamerikkalaiset navajot edelleen metsästävät. Kiertävä lentorata syntyi luultavasti vahingossa, kun metsästäjät yrittivät säätää heittokeppejään lentämään suoraan.

Miksi bumerangi palaa?

Bumerangit ovat tietenkin tulleet kuuluisiksi siitä, että ne palaavat heittäjälleen. Mutta kun asiaa oikein alkaa pohtimaan, niin onhan se perin merkillistä, että kymmenien metrien päähän lentävä esine palaa takaisin heittokohtaan – taitavan heittäjän ei täydellisissä olosuhteissa tarvitse liikkua paikaltaan napatakseen bumerangin kiinni.

Palaavan bumegangin salaisuus piilee sen pyörivissä lavoissa, joiden mallista jo äsken puhuttiin. Ylä- ja alapuolen erilaisuuden lisäksi siitä on epäsymmetrisesti viilattu puuta pois, minkä vuoksi oikea- ja vasenkätinen heittäjä eivät voi käyttää samaa bumerangia. Ainakaan onnistuneesti. Koska bumerangia heitetään lähes pystysuorassa, saa ylempi lapa aikaan enemmän nostetta ja kun lavat kääntyvät vuorotellen ilmavirtaa kohti ja siitä poispäin, vaihtelee niiden tuottama noste.

Kun nostovoima vaihtelee, pääsee lapoihin vaikuttamaan myös hyrrävoima, joka vähitellen kääntää pyörivän bumerangin rataa siten, että se palaa takaisin lähtöpaikkaansa. Tämän linkin kautta voit lukea mekanismista syventävästi.

Jos bumerangin yrittäisi heittää vaakasuoraan, nousisi se vain vauhdilla suoraan ylös ja tippuisi pian alas. Väline on oltava siis lähes pystysuorassa ja heittäjän tulee olla kohti tuulta; harjoitteluun sopii parhaiten tuuleton sää. Bumerangia ei kuitenkaan heitetä suoraan tuulta päin, vaan keskimäärin 50 asteen kulmassa tuuleen nähden eli hieman oikealle, jos kyseessä oikeakätinen heittäjä. Oikeakätisen bumerangi tekee ilmassa kierroksen vastapäivään ja vasenkätisen bumerangi taas myötäpäivään.

Bumerangin heittäminen ei todellakaan ole niin helppoa kuin miltä se osaavissa käsissä näyttää.

Bumerangi on metsästykseen tarkoitettu ase

Vaikka nykyään bumerangin heittäminen on enimmäkseen vapaa-ajanviettotapa ja toisaalta kilpailtu urheilumuoto, on bumerangi alunperin ollut ase.

Australian alkuperäisväestö ja kaikki muut bumerangien käyttäjät kehittivät välineen siis aseeksi. Riippuen koosta ja mallista, voi bumerangi lentää jopa kolme kertaa pidemmälle kuin metsästykseen tarkoitettu keihäs; puhutaan useista kymmenistä metreistä. Taidokkaimmin valmistetuilla bumerangeilla on voinut napata jopa 200 metrin päässä olevan eläimen.

Bumerangeilla on metsästetty kenguruita ja emuja sekä useaita pienempiä eläimiä. Tällöin kyseessä on ollut malli, joka ei palaa. Tällaiset bumerangit ovat huomattavasti tarkempia, painavampia (jopa muutaman kilon) ja lentävät kovaa vauhtia. Yhdellä heitollakin saaliin kaataminen on onnistunut, mutta usein riitti pelkkä eläimen tainnuttaminen, jolloin homma hoideltiin loppuun lähietäisyydeltä.

Joissakin ei-palaavissa bumerangeissa toinen pää on koukun mallinen tai reunat veitsen terävät. Näitä tappamiseen tarkoitettuja bumerangeja ei tekisi hirveästi mielikään lähteä nappaamaan kiinni.

Erilaisia käyttötarkoituksia

Bumerangi on yksi monikäyttöisimmistä aseista ikinä, sillä sitä on perinteisesti käytetty hyvin erilaisiin tehtäviin. Vastoin yleistä uskomusta, palaavia bumerangeja ei ole suunniteltu tappamaan saalista ja palaamaan kolkkauksen jälkeen metsästäjän käteen, sillä välineen matka kyllä tyssää osumaan. Palaavat bumerangit eivät myöskään oli kovin tarkkoja paitsi liitäessään takaisin heittäjän käteen.

Siitäkin huolimatta palaavia bumerangeja on käytetty apuna metsästyksessä. Palaavilla bumerangeilla on säikäytetty lintuja liikkeelle, jolloin ne on ollut helppo keihästää tai napata verkkoihin. Maassa olevaa lintuparvea on helppo huijata, sillä ne todennäköisesti luulevat yläpuolella kaartavaa bumerangia haukaksi tai joksikin muuksi petolinnuksi ja nousevat lentoon päätyen suoraan puiden väliin pingotettuun verkkoon.

Bumerangia perinteisesti käyttäville ihmisille se on ollut kuin aseiden sveitsiläinen linkkuveitsi, joka on toiminut monenlaisissa askareissa apuvälineenä. Sitä on käytetty apuna muun muassa tulenteossa, hiilten sekoittamisessa, kuoppien kaivamisessa ja paistetun lihan paloittelussa. Bumerangit ovat olleet tärkeä osa myös erilaisia rituaaleja ja seremonioita.

Tappava sotaväline

Vuonna 2014 Australiasta löydettiin hauta, jossa oli alle kolmekymppisenä väkivallan seurauksena kuollut mies. Kuolinsyyksi pääteltiin pääkallossa selvästi erottunut syvä haava, vaikka ruhjeita näkyi kehossa muuallakin.

Australialaisten luolamaalausten perusteella on tiedetty jo pitkään, että bumerangeja on käytetty metsästyksen lisäksi myös sotimiseen. Tuo edellä mainittu bumerangi-iskun uhri on kuitenkin ensimmäinen konkreettinen todiste siitä, että aseella oli mahdollista riistää ihmishenki.

Miehen luuranko löytyi Tooralen kansallispuistosta ja ensin tämän uskottiin saaneen kuolettava iskun miekasta. Miehen luurangossa oli nähtävissä monia muitakin ruhjeita, jotka muistuttivat kovasti jälkeä, joka luihin jää metallisesta terästä. Mutta kun jäänteet ajoitettiin yli 800 vuotta vanhoiksi, jäivät eurooppalaisten valloittajien miekat pois laskuista, koska vasta he toivat metalliset aseet Australiaan. Kaakutja-nimen saanu mies oli elänyt ja kuollut satoja vuosia aiemmin.

Tutkijat kääntyivät sen jälkeen perinteisten aboriginaaliaseiden puoleen; olisiko kuolettava isku ja ruhje tullut kivikirveestä tai puunuijasta? Kaakutjan päässä oli kuitenkin 15 senttiä pitkä haava, joten aseessa olisi pitänyt olla vähintään sen mittainen terä. Mikä muu kuin miekka saa aikaan tuollaista jälkeä?

Syventyminen alueella eläneiden heimojen elämään ja aseisiin johdatti tutkijat taistelubumerangien jäljille. Vaikka tuo ase luokitellaan bumerangeihin, muistutti se enemmän miekan terää kuin vaikkapa palaavaa bumerangia.

Kaakutjan käsissä ei vaikuttanut olevan mitään puolustautumisjälkiä, joten tutkijat arvelevat miehellä olleen jonkinlainen kilpi suojanaan tai sitten hän tuli yllätetyksi kenties nukkuessaan.

Bumerangi ei ole kaikkien Australian aboriginaalien käyttämä sana

Koska Australiassa ei ole vain yhtä aboriginaalikieltä, tarkoittaa se sitä, että kaikissa noissa sadoissa kielissä on oma sanansa sille, mitä me kutsumme bumerangiksi.  Ensimmäisen kerran englanninkielinen boomerang ilmestyi kirjoitettuun tekstiin vuonna 1822.

Se tulee todennäköisesti Dharawal-kansan murteesta, jota puhuttiin nykyisen Sydneyn eteläpuolisilla jokialueilla, kun eurooppalaiset alkoivat rakentaa siirtokuntiaan. Dharawalin kielessä boornarang-sanalla viitattiin palaavaan heitettävään keppiin.

Jo ennen kuin boomerang sai englanninkielisen nimen, olivat eurooppalaiset uudisasukkaat todistaneet bumerangin käyttöä aseena. Siitä tietenkin kirjoitettiin paikallislehdissä, muun muassa The Sydney Gazzette and New South Wales Advertiser raportoi vuonna 1804, että alkuperäiskansojen välisissä yhteenotoissa oli todistettavasti käytetty mutkalla olevaa puukapulaa, jota miehet ”heittivät käsittämättömällä tarkkuudella”. Osuessaan kovalla vauhdilla vastapuolen jäseneen ”ase jätti jälkeensä hirvittävän ruhjeen”.

Bumerangi oli siis nähty tositoimissa, mutta sille ei vielä oltu saatu nimeä.

Bumerangeja on käytetty laajasti ympäri maailman

Vaikka bumerangi nykyään onkin yksi Australian tunnetuimmista symboleista ja se oli pääosassa vuoden 2000 kesäolympialaisten logossa, on samanlaisia aseita ollut käytössä monessa muussakin maailman kolkassa.

Nykyisen Arizonan alueella elävä Hopi-kansa on metsästänyt jäniksiä bumerangeilla. Floridassa sijaitsevalta, arkeologisesti merkittävältä Little Salt Springin alueelta, on löytynyt 9000 vuotta vanha bumerangi.

Nykyisen Irakin alueella eläneillä sumerilaisilla, jotka kehittivät ensimmäisen kirjoitusjärjestelmän, oli noin 5000 vuotta sitten käytössään bumerangia muistuttava kirjoitusmerkki. Maailman vanhin – siis säilynyt – bumerangi löytyi vuonna 1986 Oblazowan luolasta Puolasta. Taidokkaasti mammutin syöksyhampaasta veistetyn bumerangin on arvioitu olevan 30 000 vuotta vanha.

Bumerangeja on käytetty myös muinaisessa Egyptissä. Tutankhamon, joka hallitsi noin 1334–1325 eaa., on tunnettu vuonna 1922 löydetystä, poikkeuksellisen hyvin säilyneestä haudastaan. Hautakammiosta löytyi paljon erilaisia esineitä, joiden joukossa oli joukko bumerangeja; sekä palaavia että  metsästysbumerangeja. Yllä oleva kuva on otettu vuonna 2019 Pariisissa esillä olleesta Tutankhamon-näyttelystä. Kuvan neljä bumerangia eivät ole palaavia malleja johtuen niiden kaarevuudesta; tai sen puutteesta.

Suurimmat, pienimmät ja pisimmälle lentäneet

Maailman pienin virallisessa kilpailussa onnistuneesti lentänyt palaava bumerangi on 48 millimetriä eli alle viisi senttiä pitkä. Sen heitti Sadir Kattan Australiassa järjestetyissä bumerangin heiton kansallisissa mestaruuskisoissa maaliskuun 22. päivänä vuonna 1997. Tuo minibumerangi lensi yli 20 metrin päähän, joka on hyväksytyn heiton raja, ja palasi sääntöjen mukaan tarpeeksi lähelle heittäjää.

Maailman suurimmalla palaavalla bumerangilla taas on mittaa 2,74 metriä. Sitä heitti Ison-Britannian bumerangijärjestö Lontoossa huhtikuun 28. päivä vuonna 2014. Videolla nähtävä heittäminen ei ole kovinkaan sulavan näköistä, mutta ennätys tuli rikottua, koska bumerangi palasi hyväksytylle alueelle.

Pisin bumerangiheitto on samaan aikaan pisin heitto, jonka ihminen on tehnyt ilman, että esineessä on vauhtia lisääviä osia, kuten häntä. David Schummy viskasi bumerangin 427,2 metrin päähän maaliskuun 15. päivänä vuonna 2005. Se rikkoi ryminällä vuonna 2003 Aerobie-frisbeellä tehdyn edellisen ennätyksen, joka oli 406,3 metriä.

Lue myös:

• 10 painajaismaista maskia ja naamiota ihmiskunnan historiasta
• 10 sanaa, jotka ovat samanlaisia ympäri maailman ja kielestä riippumatta
• 15 sanaa, joita ei voi kääntää muille kielille – ainakaan järkevästi!

Arki ei aina ole leppoisaa ja mukavaa, mutta nämä 10 nerokasta life hack -ideaa saattavat pelastaa päiväsi ja tehdä elämästä huomattavasti helpompaa!

Elämässä tulee aina vastaan pieniä ongelmia, jotka eivät kaada maailmaa, mutta ovat melko ärsyttäviä. Nämä ovat niitä ”first world problems” -tyyppisiä vastoinkäymisiä. Vähän jopa ottaa päähän, että ärsyttää. Onneksi internet on täynnä toinen toistaan parempia ja myös huonompia vinkkejä siihen, miten elämää voi helpottaa kotikonstein ja varsin pienillä jutuilla.

Listafriikki syventyi life hacksien ihmeelliseen maailmaan ja poimi kymmenen – toivottavasti – hyödyllistä niksiä sujuvampaan ja huolettomampaan arkeen.

Ja jos jotkut neuvot vaikuttavat erikoisilta ja jopa hölmöiltä, niin life hack -vinkkien on tarkoituskin olla vähän sellaisia; kotikonstein ja laatikon ulkopuolelta ajateltuna! Tämä ei onneksi ole niin vakavaa.

Syö täytetty tortilla toisen tortillalevyn päällä

Tortillojen syöminen on sotkuista puuhaa. Aina sitä suunnittelee täyttävänsä lätyn maltillisesti, mutta useimmiten (lue: aina) täytteet pursuavat yli äyräiden. Vähintään neljäsosa täytteistä putoaa lautaselle ja saman verran rinnuksille tai ties mihin. Tortillat eivät tosiaankaan ole paras mahdollinen valinta esimerkiksi ensimmäisille treffeille. Siinä muuten yksi life hack lisää!

Sotkulta tällä vinkillä ei varsinaisesti säästy, mutta ainakaan täytteitä ei tarvitse haarukoida lautaselta ennen uutta tortillaa. Niksi on yksinkertainen ja kuuluu seuraavasti: Laita tortillalevy lautaselle, kun alat syömään edellistä. Kun täytteitä putoilee, tippuvat ne suoraan uudelle levylle. Nerokasta!

Äläkä vain kysy, mitä viimeisen tortillan kanssa kuuluu toimia – Listafriikki on neuvoton!

Kokkausta viinin kanssa

Viinin kanssa kokkaamisella ei tässä kohdassa tarkoiteta ruoanlaitossa ”avustavaa” lasillista vaan ruoan maustamista. Jos viiniä käyttää kokkauksessa paljon, niin sen säilyvyyden kanssa ei ole ongelmia. Sama juttu, jos aiot nauttia aterian kanssa viiniä.

Mutta tuntuu turhalta haaskaukselta avata viinipullo, lorauttaa siitä pieni määrä vaikkapa kastikkeeseen, pataan, keittoon tai marinadiin, ja sitten laittaa pullo säilöön. Viini ei säily avatussa pullossa hyvänä pitkään.

Näppärä vinkki on täyttää tavallinen jääpalamuotti viininjämillä ja pakastaa neste talteen seuraavaa kertaa varten. Pakastetut viinipalat toimivat loistavasti myös (alkoholillisen) boolin viilentäjinä, sillä sulaessaan ne tuovat vain lisää makua. Tai miltä kuulostaisi viinijää – aikuisten versio mehujäästä?

Kaapelit järjestykseen vessapaperihylsyillä

Kenellä muulla on se pahamaineinen laatikko, joka on täynnä toisiinsa kietoutuvia johtoja ja kaapeleita? Niitä ei voi heittää pois, koska johonkin laitteeseen ne kuuluvat, mutta kukaan ei kuitenkaan tiedä mihin. Ja mitä jos niitä huomenna tai viidentoista vuoden päästä tarvitsee?

Nuo johdot elävät laatikossa omaa elämäänsä, joten sieltä on täysin mahdoton löytää mitään tai saada juuri se tarvitsemansa johto siististi ulos ilman solmuista koostuvan pulmapelin ratkaisua.

Jos et voi samaistua edellä mainittuun purkaukseen, niin onnea: olet jotenkin onnistunut ratkaisemaan tämän ongelman. Mutta niille, joille ajatuskin kaapelilaatikon avaamisesta aiheuttaa tuskaa, on tiedossa helpottava life hack!

Kaapeliorgiat saa vältettyä vessapaperihylsyjen avulla. Kukin kaapeli kääritään oman hylsynsä sisään ja voilà – johdot pysyvät erillään toisistaan. Hylsyt voi järjestää vaikka tyhjään kenkälaatikkoon tai sitten käyttää jo olemassa olevaa säilytysratkaisua.

Jos oikein haluaa lähteä hifistelemään, niin jokaiseen hylsyyn voi tussilla kirjoittaa, mikä kaapeli on kyseessä; jos sen käyttötarkoituksen yleensä ottaenkaan tietää.

Jos valinta tuntuu mahdottomalta, niin heitä kolikkoa – kuvaannollisella twistillä

Tai heitä vaikka ihan kirjaimellisella twistillä! Tämä life hack vaikuttaa humpuukilta: antaa nyt sattuman päättää jokin vaikea asia. Mutta anna sille kuitenkin mahdollisuus.

Tarkoitus ei ole antaa kruunan tai klaavan päättää sinun puolestasi, vaikka kolikonheitosta onkin kyse. Kun heität kolikon ilmaan, alat alitajuisesti toivoa jompaakumpaa lopputulosta eli sitä, minkä sisimmässäsi haluat.

Huolimatta siitä, minkä tuloksen kolikko antaa, olet jo saanut vastauksen.

Yllättävä life hack rintaliivien käyttäjille

Automaattisesti voisi ajatella, että valkoisen paidan alle ”kuuluu” laittaa valkoiset rintaliivit, jotta ne eivät näy läpi. ”Kuuluu” on lainausmerkeissä siksi, että tietenkään ei ole olemassa mitään sääntöä siitä, että rintaliivit eivät saisi näkyä läpi. Laita vaikka rintsikat paidan päälle – mikä tahansa tuntuu itsestä hyvältä!

Mutta JOS ei halua liivien kuultavan läpi valkoisten vaatteiden alta, niin valkoiset liivit eivät ole paras vaihtoehto. Lähellä omaa ihonväriä olevat alusvaatteet – olivat ne sitten kermanvärisiä, mustia tai jotain siltä väliltä – toimivat erinomaisesti, mutta tämä ei ole se yllättävä vinkki.

Valkoisen kanssa paras valinta on punainen! Punaiset rintaliivit sulautuvat jostain ihmeen syystä täydellisesti kaikkiin ihon sävyihin eivätkä ne kuulla valkoisen paidan läpi. Älä kuitenkaan valitse pinkkiä tai fuksiaa, vaan valitse puhtaasti kirkkaanpunainen tai sitten jokin hieman syvempi punaisen sävy.

Naarmut pois puupinnoista pähkinällä

Puussa oleviin syviin naarmuihin tepsii ainoastaan hionta ja uusi käsittely, mutta pienemmät naarmut saa häivytettyä kotikonstein nopeasti ja edullisesti.

Väline sinulla on todennäköisesti jo valmiina keittiön ruokakaapissa, sillä hommaan tarvitaan pähkinä. Esimerkiksi saksanpähkinä, manteli ja parapähkinä toimivat loistavasti puisen lattian tai huonekalujen siistimisessä.

Pähkinää hangataan naarmuun, jolloin siitä irtoavat luonnolliset öljyt saavat viirut kaikkoamaan. Öljyt täyttävät ja tummentavat pienet kolhut niin tehokkaasti, että pinta on pian kuin uusi. Tietenkään naarmu ei konkreettisesti katoa, kyse ei ole taikatempusta, mutta ainakin sen saa häivytettyä.

Rahat piiloon huulirasvaputkiloon

Mikäs sen ikävämpää, kuin joutua lomareissulla taskuvarkaan uhriksi. Toki ryöstön kohteeksi voi päätyä ihan kotikulmillakin, mutta taskuvarkaat ovat erityisesti suurempien kaupunkien riesa. Monesti rikolliset ovat niin taitavia, että uhrilla ei ole tekohetkellä mitään käsitystä. Joskus ryöstö voidaan tehdä aseella uhaten, jolloin uhria vaaditaan antamaan kaikki mukanaan oleva arvokas tavara.

Näitä tilanteita varten kannattaa olla muutama pienempi seteli lompakossa, jottei varas jää tyhjin käsin. Usein reissulla on kuitenkin mukana normaalia enemmän käteistä, mutta ne kannattaa piilottaa.

Tähän tarkoitukseen käy hyvin tyhjä ja vanhasta sisällöstä puhdistettu huulirasvaputkilo. Setelit vain kääritään tiukalle rullalle ja sujautetaan viattomaan putkiloon. Kikka toimii myös hotellihuoneeseen jätetyille rahoille, jos sieltä ei löydy lukollista tallelokeroa.

Ketä varasta nyt kiinnostaisi toisen huulirasva!? Paitsi jos tämä life hack on jo kiirinyt pitkäkyntisten korviin…

Ota avainnippu haltuun kynsilakalla

Jos avainnippu alkaa muistuttaa esinettä, jota heilauttamalla saisi jonkun tyrmättyä, on oikean avaimen löytäminen todennäköisesti hankalaa. Varsinkin, jos avaimet ovat keskenään samanlaisia.

Kyllä, avaimiin myydään värikkäitä muovipäitä, mutta ne menevät rikki – kokemusta on. Pysyvämmän ratkaisun saa kynsilakalla!

Lakkaa avainten päät mieleisillä väreillä, eivätkä ne enää koskaan mene sekaisin. Toki sitten täytyy muistaa, että mikä väri kuuluu mihinkin oveen, joten sattumanvaraisen sutimisen sijaan maalaus kannattaa suunnitella loogisesti. Ulko-oveen vaikka talon seinän väristä, varastoon mustaa ja niin edelleen. Siinä voi joutua – tai päästä – kynsilakkaostoksille!

Hankalinkin hautakynttilä syttyy spagetin avulla

Monella voi olla kotona sellainen kynttilä, joka on jo sen verran palanut, että sytyttäminen on hankalaa. Näpit palavat, ja jos kynttilän yrittää sytyttää kääntämällä sen väärinpäin, valuu käsille kuumaa ja sulaa steariinia.

Usein tämä ongelma tulee vastaan hautausmaalla, sillä korkeissa hautakynttilöissä sydän on monesti todella syvällä. Mikä neuvoksi?

No kaivetaan esiin spagetti; etukäteen tietenkin, sillä jos probleemaan törmää ollessaan jo hautausmaalla, niin harvalla on pastaa takataskussaan. Ainakaan kokonaista spagettia.

Sitten vain spagetti palamaan ja kynttilää sytyttämään. Liekehtivällä spagetilla yltää syvälläkin olevaan sydämeen.

Sangon täyttäminen rikkalapiolla

Isomman astian, kuten pesuvadin tai sangon täyttäminen voi olla yllättävän hankalaa. Astia ei mahdu altaaseen, joten sitä ei saa kirveelläkään hanan alle. No, ehkä kirveellä voisikin saada…

Yksi ilmiselvä keino on käyttää vaikkapa pienempää vesikannua, mutta sangon täyttäminen onnistuu myös rikkalapion kanssa. Rikkalapio laitetaan hanan alle ja vesi valuu kahvaa pitkin sankoon. Tietysti homman onnistuminen vaatii tietynlaisen rikkalapion eli sellaisen, jonka kahvassa vesi pääsee virtaamaan.

Ja kyllä, sangon voi täyttää suihkussakin, mutta jos pienessä suihkukaapissa on kiinteä suihkupää ylhäällä eikä ollenkaan hanaa, on oman mielenterveyden kannalta parempi turvautua rikkalapioon.

Jos tuntuu, että kirjoittajalla on henkilökohtaisia patoumia, niin arvio on oikea. Ulkomailla asuessa ikävöi monia suomalaisia asioita, joita kotimaassa pitää itsestäänselvyytenä. Kuten käsisuihkua, joka olisi pesuvadinKIN täyttämiseen ehdoton kapistus.

Lue myös: 10 tavallista suomalaista asiaa, joita kaipaat ulkomailla asuessasi

Jos vinkit ja niksi kiinnostavat, niin tässä lisää luettavaa:

• Legendaarisen Niksi-Pirkan parhaat – Tiedossa lihastreeniä naurun muodossa!
• 10 vinkkiä ja faktaa, jotka voivat pelastaa hengen arkisissa tai harvinaisissa tilanteissa
• 10 ruokaa, joita sinun ei tule missään tapauksessa laittaa mikroaaltouuniin

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tällä kertaa sen, että miksi suosiota osoitetaan nimenomaan taputtamalla. Nythän se vaikuttaa täysin luonnolliselta toimintatavalta, mutta mistä tapa on saanut alkunsa.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miksi suosiota osoitetaan taputtamalla?

Ihmiset lyövät käsiään yhteen ollessaan innoissaan, kannustaessaan sekä osoittaessaan suosiota. Mutta miksi olemme ruvenneet taputtamaan?

Taputtaminen on ikivanhaa perua, sillä se on universaali tapa kommunikoida eli joka puolella maailmaa sen merkitys on sama. Ihminen on alunperin taputtanut nimenomaan innostuneena. Reaktio on selvästi kehittynyt vasta ihmiselle, sillä muut kädelliset eivät luonnossa taputa samasta syystä – ne voivat kyllä oppia matkimalla, mutta villeillä apinoilla taputus on muun muassa merkki pelosta.

On mahdotonta tietää, miksi ja milloin innostuneet ihmiset ovat alkaneet taputtamaan, mutta ensimmäiset aplodit saadaan kyllä merkattua historian aikajanalle; ainakin ensimmäiset dokumentoidut sellaiset. Roomalainen näytelmäkirjailija Titus Maccius Plautus päätti teoksensa 200-luvulla eaa. sanaan plaudite, jolla yleisöä kehotettiin antamaan suosionosoitukset taputtamalla.

Sitä ennen aplodeja oli annettu ainoastaan johtajille. Ateenassa oli jo 500-luvulla eaa. säädetty laki, jonka mukaan alamaisten on taputettava hallitsijoille ja sotaherroille.

Taputtaminen ei kuitenkaan ollut ainoa tapa, sillä suosiota osoitettiin myös jalkoja tömistelemällä ja sormia napsuttelemalla. Plautus kuitenkin antoi tarkat ohjeet siitä, miten hänen näytelmiensä jälkeen tuli toimia: suosionosoitukset piti suorittaa nimenomaan kämmeniä yhteen lyömällä.

Vielä sellainen huomio loppuun, että Vanhan Testamentin Toisessa kuninkaiden kirjassa kerrotaan eräässä kohdassa väkijoukon taputtaneen juuri kruunatulle Joasille. Joas nousi Israelin kuninkaaksi noin vuoden 800 eaa. tienoilla, mutta kirjan tekstit on kirjoitettu 500-luvulla eaa. On toki mahdollista, että sanat ja lauseet ovat muuttaneet muotoaan lukuisten käännösten myötä ja tuhansien vuosien aikana.

Lue myös:

• 10 käsimerkkiä – yllättävät alkuperät ja merkitykset
• Kaksimielisyys kunniaan – 10 upeasti epäonnistunutta logoa

Kansallislaulut ovat verrattain uusi ”keksintö” ja monella niistä on yllättävän mielenkiintoinen alkuperä. Nyt lähdemme tutustumaan eri maiden kansallislauluihin ja tarinoihin niiden takana.

Monet maat alkoivat omaksua kansallislauluja nationalismin nostaessa päätään 1800- ja 1900-luvuilla, ja ajan henkeen sopien niiden oli tarkoitus kohottaa kansallismielisyyttä ja ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Lopullinen sysäys tuli kuitenkin olympialiikkeeltä, kun vuonna 1920 päätettiin, että olympiavoittajien saadessa kultamitalinsa heille soitetaan oman maan kansallislaulu. Viimeistään silloin nekin maat, joilla ei aiemmin ollut omaa hymniä, totesivat sellaisen olevan paikallaan.

Listafriikki kokosi nyt kymmenen eri kansallislaulua, joiden sanoituksissa on jotain eriskummallista, kuten toivomuksia hautautumisesta tulivuoren tuhkaan tai vihollisen veren täyttämät pellot. Lisäksi mukaan mahtuu hauskoja tarinoita siitä, miten pakko on joskus paras suostuttelija, kun kansakunnalta uupuu oma laulu.

Lista on julkaistu kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi hauskaa, erikoista tai yllättävää tarinaa kansallislauluista voi lukea tästä:

Morsian huijasi petipuuhilla ja pakotti miehensä runoilemaan: 10 hauskaa faktaa kansallislauluista – osa 1

God Save the King ja murskaa samalla pari skottia

Yhdistyneen kuningaskunnan kansallislaulu God Save the King on siitä erikoinen, että sen nimi vaihtuu hallitsijan mukaan.

Pitkän aikaa, yli 70 vuotta kestäneen hallitsijakauden ajan, laulettiin pelastusta kuningattarelle, mutta kun kuningatar Elisabet II kuoli syyskuussa 2022, vaihtuivat hallitsijan myötä myös kansallislaulun sanat.

Nyt onnea ja menestystä toivotetaan kuninkaalle, ja jos kaikki menee suunnitellusti, niin kansallislaulu tulee pitämään God Save the King -nimensä nykyisen hallitsijan lisäksi vielä vähintään kahden seuraavan monarkin kohdalla.

Kyseinen laulu otettiin käyttöön vuonna 1745 kuningas Yrjö II:n valtakaudella, ja alunperin se alkoi sanoilla: ”God save great George our king” eli Jumala pelasta kuninkaamme, mahtava Yrjö. Sanoja piti viilata muutaman Yrjö-nimisen kuninkaan jälkeen, kun Vilhelm IV:n nimi ei enää istunutkaan melodiaan. Puhumattakaan tämän veljentyttärestä Viktoriasta.

Laulusta ei useinkaan lauleta kuin ensimmäinen ja viides säkeistö, sillä mukana on hieman arkaluontoista tekstiä, jos ottaa huomioon kuningaskunnan tämän hetkisen kokoonpanon. Viimeisessä säkeessä nimittäin puhutaan ”kapinallisten skottien murskaamisesta”, joka ehkä satoja vuosia sitten oli ok, kun Englannin ja Skotlannin kuningaskunnat sotivat keskenään, mutta Yhdistyneessä kuningaskunnassa kyseistä säettä tuskin on sopivaa lurauttaa.

”Lord, grant that Marshal Wade,
May by thy mighty aid,
Victory bring.
May he sedition hush,
and like a torrent rush,
Rebellious Scots to crush,
God save the King.”

Nepalin kansallislaulu on tarkoitettu Casion kosketinsoittimilla säestettäväksi

Kansallislauluissa harvoin otetaan mitään suuria musiikillisia riskejä ja oikeastaan kaikki ovat tyyliltään hyvin samankaltaisia. Nepal eroaa virkistävällä tavalla massasta.

Nepalissa oli aiemmin perinteinen kansallishymni, mutta vuoden 2006 vallankumouksen jälkeen kansakunta halusi eroon kuningasta ylistävästä sanoituksesta, jossa tavalliset ihmiset oli unohdettu kokonaan. Vuonna 2007 uudessa Nepalin demokraattisessa liittotasavallassa järjestettiin kilpailu kansallislaulun löytymiseksi.

Kilpailuun tuli 1272 ehdotusta, joiden tekijät kävivät läpi tarkan seulan. Voittajaksi valittiin Pradeep Kumar Rain (taitelijanimeltään Byakul Maila) sanoitus ja Umber Gurungin sävellys. Rai varsinkin joutui syynäyksen alle, sillä hän oli kerran työskennellyt editoijana sellaiseen kirjaan, johon entinen kuningas oli kirjoittanut yhden runon. Hänen siis pelättiin olevan monarkian kannattaja. Lopulta Rai sai kuitenkin puhtaat paperit.

Uudessa kansallislaulussa puhutaan rauhasta, kansan monimuotoisuudesta ja yhtenäisyydestä, mutta se ei ole se hauskin juttu. Kansallislauluja soitetaan virallisissa tilaisuuksissa yleensä suurten orkesterien toimesta ja soitanta on hyvin mahtipontista, mutta Nepalin kansallislaulu on tarkoitettu säestettäväksi Casion kosketinsoittimilla. Jos ei tietäisi, niin kappaletta ”Me nepalilaiset olemme satojen kukkasten seppele” ei helposti tunnistaisi viralliseksi kansallislauluksi.

Alankomaat kumartaa Espanjan kuninkaalle

Alankomaiden kansallislaulu on sanoitukseltaan akrostikon eli runo, jonka säkeitten ensimmäisistä (tai keskimmäisistä tai viimeisistä) kirjaimista muodostuu peräkkäin luettuna sana tai lause. Tämän kansallislaulun viidentoista säkeen alkukirjaimista muodostuu runon nimi – Willem van Nazzov.

Vilhelm Vaitelias, josta kansallislaulu kertoo, oli Espanjan kuningasta vastaan kapinoinut sankari Alankomaiden itsenäisyyssodassa vuosina 1566–1648. Lisäksi runo on kirjoitettu minä-muodossa, kuin Vilhelm kertoisi itse tarinaa.

Alankomaiden kansallislaulua on muualla maailmassa pidetty hieman kummallisena, sillä ensimmäisessä säkeistössä vannotaan ikuista uskollisuutta Espanjan kuninkaalle, ja tämä säkeistö on juuri se, mitä virallisesti nykyäänkin lauletaan. Se tuntuu hieman kummalliselta vallankumousta johtaneen sotasankarin suusta.

Mutta jos kansallislaulua lukee tai laulaisi eteenpäin, niin käy selväksi, että Vilhelm oli toki ollut lojaali kuninkaalle, mutta tilanne muuttui, sillä espanjalaiset ampuivat ja polttivat alankomaalaisia elävältä, koska nämä eivät olleet katolilaisia.

Niinpä Vilhelm kasasi joukot ja lähti sotimaan kuninkaan armeijaa vastaan. Runon lopussa jopa kerrotaan siitä, kuinka espanjalaiset tuhosivat kyliä ja raiskasivat asukkaita ennen teloittamista – näitä säkeistöjä ei sattuneesta syystä tänä päivänä lauleta.

Joten vaikka urheilutapahtumissakin kuullussa kansallislaulussa vannotaan uskollisuutta Espanjan kuningasta kohtaan, ovat sanat kokonaisuudessaan kertomus selkäänpuukottamisesta.

Kun Tšekki ja Slovakia eivät tehneet asioista turhan vaikeita

Kun Tšekkoslovakian tasavalta perustettiin vuonna 1918, liitettiin siinä yhteen historiallisesti ja kulttuurillisesti kaksi hyvin erilaista aluetta. Tietenkin uudelle maalle piti löytää kansallislaulu, jossa lopulta tehtiin kumpaakin kansakuntaa miellyttävä kompromissi.

Kansallislaulun alkuosa oli otettu tšekkiläisestä komediamusikaalista ja toisen osan muodosti slovakialainen kansanlaulu. Kumpikaan noista kappaleista ei ollut minkäänlaisessa virallisessa asemassa ennen Tšekkoslovakian muodostamista.

Juuri ennen 1990-luvun vaihdetta maassa alkoi rauhanomainen samettivallankumous, jonka seurauksena Tšekkoslovakia hajosi ja vuoden 1993 ensimmäisenä päivänä Tšekki ja Slovakia julistautuivat itsenäisiksi.

Tuoreet valtiot tarvitsivat jälleen kerran kansallislaulut, ja koska itse hajoaminenkin oli sujunut kivuttomasti, päätettiin myös kansallislaulu pistää keskeltä jakoon: Tšekki sai luonnollisesti ensimmäisen säkeistön ja Slovakia toisen.

Etelä-Amerikan laulut Espanjaa vastaan

Monessa Etelä-Amerikan maassa kansallislaulut on tehty suoraan entisiä siirtomaavaltoja vastaan. Espanja- ja Portugali-vihaa ei ole mitenkään edes peitelty.

Lauluissa toistuvat samanlaiset teemat: ne ovat kuin eepoksia maan ja kansakunnan historiasta, johon kuuluu surua ja tuskaa. Ja lopuksi vannotaan, että niin ei pääse enää ikinä tapahtumaan!

Argentiinan kansallislaulun alkuperäisessä versiossa puhutaan julmista valtaajista ja verenhimoisista tiikereistä, jotka levittävät surua ja kyyneliä pitkin etelän kaupunkeja. Erikseen mainitaan muun muassa La Paz (Bolivia), Caracas (Venezuela), Quito (Ecuador) ja México (Meksiko), joten Argentiinassa laulettiin koko Etelä-Amerikan vapauden puolesta. Espanjalaisia vastaan taistelemisesta kertovia säkeistöjä ei kuitenkaan ole enää vuosisataan ollut sallittua laulaa.

Perun kansallislaulussa (osiossa, jota ei varmaankaan olympialaisissa veisata) muistellaan 300 vuotta kestänyttä kurjuutta ja orjuutusta, ja vannotaan kostoa: ”Olkoot kätemme, jotka tähän päivään saakka ovat olleet aseettomat, aina valmistelemassa tykkejä, sillä jonain päivänä Iberian rannat saavat tuntea niiden kauhun”.

Ecuadorissa taas on valmistauduttu espanjalaisten uuteen tulemiseen, mutta sen sijaan, että laulussa kehotettaisiin taisteluun, kääntävät ecuadorilaiset katseensa suureen Pichincha-tulivuoreen. Jos raakalaismaiset orjuuttajat olisivat jonain päivänä jälleen valmiina ketjujensa kanssa, pyydetään Pichinchaa syöksemään sisuksensa ulos ja hautaamaan koko maa ja sen asukkaat tuhkaan, ettei espanjalaisille jäisi mitään valloitettavaa.

Lue myös:

• Miksi Suomella ja Virolla on sama kansallislaulu?
• Tanskan lippu tippui taivaasta Tallinnaan: 10 mielenkiintoista faktaa lipuista

Lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, mikä oikein onkaan h-hetki. Monelle tuttu ja usein käytetty ilmaus, mutta mistä ihmeestä se on peräisin?

Listafriikki etsii vastauksen myös siihen, että kukahan kumma keksi Lego-palikat.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Mikä on h-hetki?

H-hetki on tärkeän tapahtuman alkamishetki tai jokin muuten vain kriittinen hetki. Se on lainattu englanninkielisestä sotilastermistä H-hour, jolla viitataan hyökkäyksen tai operaation käynnistymisajankohtaan.

Ilmaisun H-kirjain on napattu tuntia tarkoittavasta hour-sanasta vain korostamaan tietyn hetken merkityksellisyyttä. Armeijakielessä esimerkiksi H-2 tarkoittaa kaksi tuntia ennen hyökkäyshetkeä ja H+3 tarkoittaa kolme tuntia operaation alkamisen jälkeen.

Ensimmäiset kirjalliset todisteet h-hetken käytöstä ovat peräisin ensimmäisestä maailmansodasta. Yhdysvaltalaisjoukoille syyskuun 2. päivänä vuonna 1918 annetussa hyökkäyskäskyssä määrättiin aloittamaan h-hetkenä isku, jonka tavoitteena oli saksan rintamakiilan kukistaminen St. Mihielissä, Ranskassa. Hyökkääjät onnistuivat pitkälti erinomaisen ja tarkan suunnittelun ansiosta.

H-hour eli ”h-tunti” ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita suunnittelua tunnin tarkkuudella, joten siksi suomenkielinen h-hetki on kuvaavampi. Hämeen rykmentin yliluutnantti Otto Pekkarinen kertoi vuonna 2010 Ylelle, että ohjesääntöihin kirjatun h-hetken määrittäminen on jopa sekunnintarkkaa hommaa: ”Synkronoidaan hyökkäyksen eri elementit yhteen tarkoituksen mukaisesti”. Pekkarisen mukaan esimerkiksi jalkaväkeä tukevan tykistötulen täytyy loppu juuri ennen h-hetkeä.

Vaikka h-hetki on saanut alkunsa sotimisesta ja liittyy vahvasti armeijan sanastoon, on se nykyään hyvin yleisesti käytetty termi. Arkipäivässä jos joku sanoo h-hetken lähestyvän, niin eipä kai kukaan oleta, että kohta on hyökkäys käsillä.

Kuka keksi Legot ja koska?

Legojen syntyhistoria ei ole ruusuinen.

Puuseppä Ole Kirk Kristiansen perusti vuonna 1916 pieneen tanskalaiseen Billundin kaupunkiin pajan, jossa valmistettiin huonekaluja ja muita kodin tarve-esineitä. Bisnes ei kukoistanut ja kaiken huipuksi verstas tuhoutui tulipalossa. Kristiansen ei lannistunut, vaan rakensi suuremman tehtaan ja päätti keskittyä puisten lelujen valmistamiseen. Sukulaisilta ei herunut apuja tai lainarahaa, sillä he eivät nähneet leluissa tulevaisuutta tai mahdollisuutta tienaamiseen. Kristiansen vähät välitti epäluuloisten arvostelusta ja valitsi yrityksensä nimeksi Lego, joka rakentui sanoista leg godt eli leiki hyvin.

Toisen maailmansodan aikana tehdas paloi taas, mutta edelleenkään Kristiansen ei ollut valmis hylkäämään yritystään. Valmistui jälleen uusi tehdas ja tuolloin mukana oli myös hänen poikansa Godtfred Kirk Kristiansen.

Sodan jälkeen muovista tuli halvempaa, joten nuoremman Kristiansenin alkuvastusteluista huolimatta Lego alkoi keskittyä muovisten lelujen valmistamiseen. 1940-luvun lopulla Kristiansenit alkoivat tehdä muottien avulla muovisia palikoita, jotka lukkiutuvat toisiinsa. Huolellisen kehitystyön jälkeen nykyisin käytössä oleva kiinnitysjärjestelmä patentoitiin vuonna 1958. Yrityksen nimestä tuli vuosien mittaan synonyymi kaikkien rakastamille palikoille.

Lue myös:

• Bugatti Chiron, asuttava talo ja pizzatehdas – 10 mielettömän upeaa Lego-rakennelmaa
• 10 yllättävää faktaa tunnetuista sarjakuvahahmoista
• Maailman vaikutusvaltaisimmat hahmot, joita ei oikeasti ole olemassa

Kansallislaulut ovat suhteellisen uusi ”keksintö”, ja monella niistä on melko mielenkiintoinen alkuperä ja tarina. Nyt lähdetään tutustumaan niihin!

Monet maat alkoivat omaksua kansallislauluja nationalismin nostaessa päätään 1800- ja 1900-luvuilla., ja niiden oli tarkoitus kohottaa kansallismielisyyttä ja ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mutta usko tai älä, niin lopullinen sysäys tuli olympialiikkeeltä, kun vuonna 1920 päätettiin, että olympiavoittajien saadessa kultamitalinsa heille soitetaan oman maan kansallislaulu. Viimeistään silloin nekin maat, joilla ei aiemmin ollut omaa hymniä, totesivat sellaisen olevan paikallaan.

Listafriikki kokosi nyt kymmenen eri kansallislaulua, joiden sanoituksissa on jotain eriskummallista, kuten toivomuksia hautautumisesta tulivuoren tuhkaan tai vihollisen veren täyttämät pellot. Lisäksi mukaan mahtuu hauskoja tarinoita siitä, miten pakko on joskus paras suostuttelija, kun kansakunnalta uupuu oma laulu.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset kansallislaulufaktat ovat luvassa myöhemmin.

Naiselliset avut käyttöön Meksikossa

Meksikon kansallislaulussa ei sinänsä ole mitään erityisen kummallista: se on nopeatempoinen marssi ja sanat ylistävät kotimaata ja kannustavat syöksymään sotaan Meksikon puolesta. Eli hyvin perinteinen veisu. Mutta Himno Nacional Mexicanon syntytarina lyö ehkä kaikkien muiden kansallislaulujen syntytarinat sata-nolla.

Meksikossa järjestettiin vuonna 1853 kirjoituskilpailu, johon kuka vain sai osallistua. Kolmikymppinen runoilija Francisco González Bocanegra ei ollut innokas laatimaan omaa ehdotustaan, sillä hän koki, että omaa alaa olevat rakkausrunot poikkeavat niin suuresti isänmaallisesta tyylistä, jota kansallislaulun sanoittaminen vaatisi.

Hänen kihlattunsa Guadalupe González del Pino oli kuitenkin vakuuttunut sulhasensa taidoista ja yritti kovasti painostaa tätä osallistumaan kilpailuun, mutta Bocanegra oli järkkymätön.

Niinpä González del Pino päätti ottaa naiselliset avut käyttöön ja kutsui Bocanegran vanhempiensa kotiin rentoon illanviettoon. Neuvokas morsian houkutteli Bocanegran yhteen makuuhuoneeseen, suuteli tätä ovensuussa ja juuri kun mies oli pääsemässä vauhtiin avaten jo innokkaana paitansa nappeja, työnsi González del Pino hänet sisään huoneeseen ja lukitsi oven ulkopuolelta.

González del Pino oli etukäteen täyttänyt huoneen lehtileikkeillä ja kuvilla Meksikosta, ja ilmoitti Bocanegralle, että tämä pääsisi ulos siinä vaiheessa, kun sanoitus kansallislauluun olisi valmis. Neljän tunnin kuluttua mies työnsi oven alta kymmenen säkeistöä valmista tekstiä.

Kiitos isänmaallisen ja päättäväisen morsion, Bocanegran teksti voitti kilpailun ja siitä saatiin sanat Meksikon kansallislauluun.

Verinen Marseljeesi

Ranskan kansallislaulu, La Marseillaise eli Marseljeesi, on varmasti siellä top 5 maailmanlaajuisesti tunnetuimpien joukossa. Marseljeesin sävelsi ja sanoitti vuonna 1793 Claude Joseph Rouget de Lisle, kun Ranska oli julistanut sodan Itävaltaa vastaan. Sen nimikin oli alunperin Reinin armeijan sotalaulu. Muutamaa vuotta myöhemmin se julistettiin tasavallan kansallislauluksi.

Myöhemmin Marseljeesista on tullut ympäri maailman käytetty vallankumouksellisten tunnuskappale ja muun muassa Venäjällä vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen väliaikainen hallitus otti Marseljeesin kansallislaulukseen; uudella sanoituksella tokikin.

Jos ranskan taidot ovat ruosteessa, niin Marseljeesin sanat saattavat olla mysteeri. En usko, että voin enää ikinä tämän jälkeen katsoa pokerinaamalla esimerkiksi Ranskan jalkapallomaajoukkuetta rivissä laulamassa kansallislauluaan – siinä on nimittäin sen verran raa’at sanat.

Toki monessa muussakin kansallislaulussa on, mutta kuten tulemme tämän listan aikana huomaamaan, on kaikkein pahimmat säkeistöt usein jätetty pois nykyisin käytössä olevista versioista. Näin ei kuitenkaan ole Marseljeesissa.

Yllä on video, jossa sanat on suomennettu, mutta tiivistettynä huippukohtia ovat esimerkiksi verisen lipun nostaminen ja taisteleminen siihen saakka, että vihollisen epäpuhdas veri kastelee pellot. Oma suosikkini on kohta, jossa varoitetaan villeistä vihollisista, jotka tulevat leikkaamaan poikien ja vaimojen kurkut auki.

Baseball-peli antoi lähtölaukauksen Yhdysvaltain kansallislaululle

Jos on Marseljeesi laajasti tunnettu, niin sitä on myös Tähtilippu eli Yhdysvaltain kansallislaulu The Star-Spangled Banner. Atlantin toisella puolella kansallislaulu on ollut virallisessa käytössä vasta vuodesta 1931 saakka, vaikka puolustusvoimat oli käyttänyt 1800-luvun alussa valmistunutta laulua jo pitkään kansallishymnin tavoin.

Lopullinen sysäys laajemmalle suosiolle ja lopulta nousemiseen kansallislauluksi saatiin syyskuussa 1918, kun Yhdysvaltain laivaston orkesteri soitti sen vähän yllättäen Boston Red Soxin ja Chicago Cubsin välisessä baseball-ottelussa. Kyseessä oli kaiken lisäksi ensimmäinen peli World Series -loppuottelusarjasta.

Mukana oli muutama pelaaja, jotka olivat olleet rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa ja he olivat saaneet etuoikeuden palata kotimaahan pelaamaan. Kuullessaan Tähtilipun ensimmäiset sävelet he nousivat pystyyn ja kääntyivät kohti Yhdysvaltain lippua. Muut pelaajat seurasivat perässä ja painoivat kätensä sydämelleen, ja kohta seisomaan noussut yleisökin otti pelaajista mallia.

Tuon päivän jälkeen Tähtilippu soitettiin jokaisessa baseball-pelissä ja sieltä se levisi muihinkin urheilutapahtumiin. Niin, ja lopulta kansallislauluksi.

Yllä oleva video ei liity mitenkään Tähtilipun nousemiseen kansallislauluksi tai sen enempää kyllä baseballinkaan. Se on vain hyvä esimerkki siitä, miten Yhdysvaltain kansallislaulua lauletaan monesti hyvinkin vapaalla tyylillä.

Takuusumma: yksi kansallislaulu Costa Ricalle

Jos Meksikon kansallislaulun sanoittaja joutui ikävällä tavalla vietellyksi, huijatuksi ja teljetyksi huoneeseen, oli Costa Rican hymnin säveltäjällä hieman karumpi kohtalo. Vuonna 1853 sekä Yhdysvalloista että Isosta-Britanniasta oli saapumassa suurlähettiläät San Joséhen ja tervetuloseremoniaa suunnitellut presidentti Juan Rafael Mora Porras tajusi kauhukseen, että maalla ei ollut kansallislaulua.

Presidentti ei antanut tämän pikkuseikan hidastaa tahtia vaan kääntyi kapteeni Manuel Maria Gutierrezin puoleen. Tämä kyseinen mies johti kansallisen armeijan orkesteria. Gutierrez kieltäytyi kohteliaasti säveltämästä maalleen kansallislaulua, sillä ei uskonut pystyvänsä suoriutumaan niin vastuullisesta tehtävästä. Hän myös väitti, ettei tiennyt säveltämisestä yhtään mitään.

Presidentti Mora reagoi kuten kuka tahansa täysijärkinen valtionjohtaja, ja heitti Gutierrezin vankilaan – sieltä pääsisi pois, kun laulu olisi valmis.

Ei ehkä tule yllätyksenä, että Gutierrezin säveltäjäntaidot palasivat tai ilmestyivät kuin tyhjästä hänen ollessaan vankisellissä. Kesäkuun 11. päivänä hänen tekemänsä sävellys esitettiin Costa Rican kansalliskokoukselle, joka hyväksyi sen maan kansallislauluksi.

Sanat Gutierrezin melodiaan saatiin vuonna 1900; silloin ketään ei kuitenkaan laitettu telkien taakse vaan sanoituksesta järjestettiin kilpailu.

Hätä keinot keksii, sanoi malesialainen sulttaanin avustaja

Kun Malesia oli vielä Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaa, seilasi Perakin osavaltion sulttaani Idris Murshidul Azzam Shah edustamaan maataan kuningas Edvard VII:n kruunajaisiin vuonna 1901.

Tapana oli, että vieraita kunnioitettiin soittamalla heidän kansallislaulunsa, mutta kun juhlallisuuksista vastannut virkailija astui satamaan tulleeseen laivaan tiedustelemaan hymniä, meni sulttaanin porukalla sormi suuhun. Perakin osavaltiolla ei ollut kansallislaulua, mutta sulttaanin henkilökohtainen avustaja Raja Harun ei häpeissään suostunut sitä myöntämään. Hän ei halunnut heidän vaikuttavan takapajuisilta.

Mutta mikä neuvoksi, kun kuningashuone halusi kunnioittaa sulttaania tervetuloseremoniassa? Raja Harunin aivot raksuttivat ylikierroksilla ja hän kertoi virkailijalle, että nyt harmittavasti kansallislaulun nuotit olivat jääneet kotiin. Nuottien puutteessa hän tarjoutui hyräilemään kappaleen.

Siihen annettiin lupa ja Raja Harun lurautti kotipuolessa suositun Terang Bulan –kappaleen, joka todellisuudessa oli Ranskasta peräisin oleva melodia. Sulttaani itse oli ihastunut lauluun ollessaan maanpaossa Seychelleillä ja tuonut sen sitten mukanaan Malesiaan.

Terang Bulan soitettiin Englannissa ylpeästi sulttaanin kunniaksi ja siitä lähtien se on ollut Perakin osavaltion ja lopulta itsenäisen Malesian kansallislaulu. Nykyään laulu kulkee nimellä Negaraku.

Lue myös:

• Miksi Suomella ja Virolla on sama kansallislaulu?
• Tanskan lippu tippui taivaasta Tallinnaan: 10 mielenkiintoista faktaa lipuista

Tällä listalla ovat esittelyssä erikoiset lentokentät, joista jokaiseen liittyy jotain ainutlaatuista. Myös jännitys näiden lentokenttien läheisyydessä voi olla huipussaan niilläkin, jotka eivät normaalisti kärsi lentopelosta.

Tässä siis erikoiset lentokentät, jotka ovat monella tavalla ainutlaatuisia kokemuksia. Oletko sinä päässyt matkustamaan näille kentille?

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiseen viiteen erikoiseen lentokenttää voit tutustua täällä:

Top 10 erikoiset lentokentät: Pystysuoria pudotuksia, järkyttävän lyhyitä kiitoratoja ja upeita maisemia – osa 1

Barran kansainvälinen lentokenttä on käytössä vain laskuveden aikana

Skotlannin länsirannikolla, Barran saarella on maailman ainoa lentokenttä, jossa kaupalliset reittilennot käyttävät rantaa kiitoratanaan. Rantahiekka on ollut käytössä jo 1930-luvulta saakka ja lennonjohtotornista operoidaan vuosittain yli tuhatta lähtevää ja saapuvaa lentoa.

Puisilla paaluilla merkityt kolme kiitorataa muodostavat kolmion, minkä ansiosta koneet pääsevät lähes aina laskeutumaan vastatuuleen. Valaistuksen puutteesta johtuen Barran lentokentälle voi laskeutua öisin vain ambulanssilennot, kunhan kiitoradalle on erikseen asetettu heijastinliuskoja ja rannalle on saatu ajoneuvoja valaisemaan laskeutumista.

Nämä kaikki edellä mainitut ominaisuudet riittäisivät takaamaan Barran lentokentälle paikan top 10 erikoiset lentokentät -listalla, mutta eivät omituisuudet tähän loppuneet.

Barran lentoliikenne on täysin aikataulutettu vuoroveden mukaan, sillä nousuveden aikaan ranta on meren peitossa.

Courchevelin ylä- ja alamäki

Ranskan Alpeilla sijaitsevan Les Trois Vallées -laskettelukeskuksen yhteydessä on yksityiskoneille tarkoitettu Courchevelin lentokenttä. Maisemat ovat upeat lumisine vuorenhuippuineen, mutta kiitoradalle laskeutuminen ja siltä nouseminen saattavat hurjuudessaan viedä huomion jylhältä vuoristolta. Samalla tavalla kuin Luklan kentällä, myös Courchevelin kiitorata päättyy pystysuoraan pudotukseen vuoren rinteeltä, joten ilmaan on mieluiten päästävä 518 metrin kiihdytyksessä. Laskeutuminen ei ole yhtään sen helpompaa, vaan lentäjillä täytyy olla suoritettuna erikoislupa, jonka turvin usein jäiselle ja arvaamattomien tuulenpuuskien ympäröimälle kentälle saa laskeutua.

Jos tuossa ei vielä ollut tarpeeksi jännitystä, niin kiitorata on laskettelukeskuksen hengen mukaisesti mäessä: Noustessa lasketellaan alas ja laskeutuminen tehdään ylämäkeen. Kiitorata on 18,66 prosentin nousullaan sen verran jyrkkä, maailman jyrkin, että pienet koneet voisivat periaatteessa rullata mäen alas käynnistämättä moottoreita ja saada silti tarpeeksi vauhtia ylösnousuun.

Courcheveliin laskeutumisen pelkokerrointa lisää valaistuksen ja ulkopuolisen avun puute, joten oli kyseessä sitten sankka lumisade tai puuroinen sumu, ollaan ohjaamossa täysin omillaan.

Cristiano Ronaldon lentokenttä vaatii erityistaitoja

Portugaliin kuuluvalla Madeiran saarella on yksi Euroopan vaarallisimmista lentokentistä. Santa Cruzissa sijaitsevan lentoaseman nimi muutettiin vuonna 2016 Funchalin lentokentästä Cristiano Ronaldon lentokentäksi saarella syntyneen jalkapallotähden mukaan.

Kun Madeiran lentokenttä avattiin vuonna 1964, aiheutti se kokeneillekin lentäjille pelkoa ja harmaita hiuksia. Alunperin kiitotie oli vain 1600 metriä pitkä, mikä on aivan liian vähän suurille matkustajakoneille. Se jouduttiin todistamaan Portugalin historian pahimmassa lentoturmassa vuonna 1977, kun TAP Portugal -lentoyhtiön Boeing 727 -kone liukui kolmannella laskeutumisyrityksellään ulos kiitoradalta.

Olosuhteet olivat surkeat, ja vaikka kaksi yritystä oli jo epäonnistunut, lähti kapteeni yrittämään kolmatta kertaa. Laskeutuminen meni pitkäksi ja kone liukui kiitotieltä ulos rysähtäen läpi betonisillan ja päätyen vastakkaiselle rannalle. Koneessa oli 164 matkustajaa ja miehistön jäsentä; heistä 131 sai surmansa.

Onnettomuuden jälkeen kiitorataa pidennettiin 200 metrillä ja vielä 2000-luvun alussa siihen rakennettiin lisää pituutta. Ainoa vaihtoehto oli jatkaa kiitorataa rannan ja meren päälle, ja nyt koneet laskeutuvat pilareilla tuetulle alustalle. Pituutta alkaa olla jo suurillekin matkustajakoneille riittävä 2781 metriä.

Madeiralle laskeutuminen ei silti ole mikään leikin asia, sillä vaikka kiitorata on nyt kunnollisen mittainen, on sille laskeutuminen edelleen kinkkistä sen sijainnin vuoksi. Merituulet ovat arvaamattomat ja lähestyminen vaatii kylmiä hermoja. Lentäjän on ohjattava kone suoraan kohti Madeiran vuoria ja sitten tehtävä jyrkkä äkkikäännös, jotta kone on kiitoradan kanssa samassa suunnassa. Monesti laskeutuminen ei onnistu ensimmäisellä kerralla, tämän lentokentän hankaluudesta voi katsoa videon tästä.

Äärimmäisyyksien lentokenttä

Maailman äärimmäisimmissä olosuhteissa on itse asiassa useita lentokenttiä. Tai kiitoratoja. Etelämantereella sijaitsevia tutkimusasemia palvelee suurimman osan vuodesta kiitorata nimeltään Ice Runway.

Nimikin antaa ymmärtää, että päällystettyä rataa ei ikijäiseltä mantereelta löydy, joten lentokoneet laskeutuvat jäälle. Toisin kuin monella muulla tämän lista lentokentistä, ei Ice Runwaylla ole puutetta tilasta, joten jättimäiset rahtialukset voivat laskeutua sille melkein ilman huolen häivää.

Ongelmaksi muodostuu lähinnä koneiden paino. Toivottavaa nimittäin on, että lentokone ei riko jäätä ja pahimmassa tapauksessa mene siitä läpi. Vaarana on myös pehmeään lumeen juuttuminen, koska milläs se kone sieltä kiskotaan irti. Jos jäässä havaitaan halkeamia, ohjataan koneet laskeutumaan muille kiitoradoille.

Kovat antarktiset tuulet tuovat laskeutumiseen lisämausteensa, sillä kun muutenkin joka puolella on vain valkoista, voivat kiitoradan merkit hävitä pöllyävän lumen johdosta kokonaan lentäjän näkyvistä. Laskeutuessa jarruja ei voi juurikaan käyttää, joten koneen pysäyttäminen kestää normaalia pidempään. Mutta onneksi jäätiköllä on tilaa.

Eräältä rahtikoneen lentäjältä, Jason Finlaylta kysyttiin kerran, että minkälaista jääradalle on laskeutua: ”Matka pysähtymiseen vaikuttaa loppumattoman pitkältä, sillä jättimäinen kone tuntuu koko ajan lähtevän käsistä ja sitä vain odottaa, koska pyöriminen alkaa.”.

Bhutanin Paro: Lentokenttä, jolle vain kourallinen lentäjiä saa laskeutua

Bhutanin ainoa kansainvälinen lentoasema on Paron lentokenttä. Kuten otsikosta voi päätellä, vaatii Paroon laskeutuminen erityisiä taitoja. Ja kylmähermoisuutta.

Lentokenttä on maisemissa, joiden veroisia saa etsiä. Yli kahden kilometrin korkeudessa sijaitsevaa Paroa ympäröivät viiteen ja puoleen kilometriin nousevat vuoret, joten noissa korkeuksissa sää on vaihteleva ja näkyvyys usein sumun vuoksi heikko.

Mutta ei siinä tosiaankaan vielä kaikki.

Käytössä ei ole tutkia ohjauksen avuksi, vaan laskeutuminen on tehtävä täysin manuaalisesti. Lentäjille on opetettu maastosta tietyt merkit, joita käyttämällä he määrittävät vauhdin ja koneen korkeuden. Juuri tämän vuoksi vain muutamat pilotit saavat operoida Paron lentokentälle lentäviä koneita.

Lisäksi lentäjät joutuvat lähestymään kenttää sokkona, sillä näköyhteys kiitorataan tulee vuorten takaa aivan viime hetkellä. Viime hetkellä tarkoittaa muutamaa kilometriä, mutta verrattuna siihen, että normaalisti lentokenttään on näköyhteys jopa kymmenien kilometrien päästä, on kyseessä hyvin pieni matka. Lentokone on myös ohjattava kohti määränpäätä 45 asteen kulmaan kallistettuna, jotta se mahtuu lentämään vuorten välissä.

Monikohan laittaa työhakemuksen menemään, kun lentoyhtiöt hakevat lentäjiä Paroon liikennöiville reiteille!?

Lue myös:

• 10 hulluinta syytä, miksi lentokone on joutunut tekemään hätälaskun
• Miksi lentokoneet ovat yleensä valkoisia?
• Miksi uusissakin lentokoneissa on edelleen tuhkakupit vessoissa?