Joulu on täynnä perinteitä, joiden alkuperää harva miettii sen kummemmin. Tällä listalla paneudumme perinteisten joulukoristeiden ja tapojen historiaan.

Miksi laitamme joulupöydän koristeeksi joulutähden tai piilotamme riisipuuroon mantelin? Ehkä tämän listan jälkeen katsot joulukranssia hieman erilaisin silmin ja maistelet jouluista karkkikeppiä pilke silmäkulmassa. Entäs se tuskallinen piparkakkutalon kokoaminen? Siihen saadaankin varsin karu taustatarina suoraan saksalaisesta lastensadusta.

Joulukranssi

Kuva: Unsplash

Ulko-oveen kiinnitetty joulukranssi nostattaa juhlatunnelmaa heti kotiin tai vierailulle tultaessa. Ja mikä parasta: Jokainen voi halutessaan taiteilla ja koristella juuri sellaisen kranssin kuin itse halajaa.

Kristittyjen joulukranssissa pyöreä muoto ja syvän vihreä väri symboloivat ikuista elämää. Mutta tämänkin koristeen juuret menevät historiassa paljon kauemmaksi – aikaan, jolloin kristinusko ei vielä ollut valloittanut Pohjolaa.

Viikingit uskoivat, että Aurinko oli pyörä, joka pyörii talvisin poispäin Maasta. He koristelivat talvipäivänseisauksen aikaan kotinsa havuilla ja kynttilöillä somistetuilla pyörillä houkutellakseen Aurinkoa takaisin. Pyöreä muoto ja ikivihreät havut olivat lupaus uuden elämän puhkeamisesta ja luonnon ikuisesta kiertokulusta.

Lue myös: 10 kiehtovaa faktaa viikinkien elämästä ja kulttuurista

Joulusukka

Kuva: Donna Spearman | Unsplash

Joulusukan ripustaminen on aivan viime vuosiin saakka ollut meille suomalaisille tuttu lähinnä elokuvista. Nimetyt joulusukat laitetaan takan eteen roikkumaan, ja joulupukki sitten täyttää ne herkuilla ja pienillä lahjoilla. Mutta kuten monet muutkin, niin tämäkin perinne on jo rantautunut meille.

Tämä erikoinen tapa on hyvin vanha ja sen alkuperää saa hakea joulupukin esikuvana toimineesta pyhästä Nikolaoksesta, joka eli ja vaikutti 300-luvulla nykyisen Turkin alueella. Pyhä Nikolaos auttoi huono-osaisia ja ongelmissa olevia, ja teki salaa hyviä tekoja – hän ei tarvinnut ylistystä ja kunniaa muiden auttamisesta.

Erään kerran Nikolaos kuuli miehestä, joka suri sitä, ettei hänellä ollut rahaa tyttäriensä naittamiseen. Vaikka mies oli murheen murtama, oli hän kuitenkin ylpeä, eikä huolinut keneltäkään armopaloja. Nikolaos oli kuitenkin päättänyt auttaa tuskaista isä-parkaa, joten hän kiipesi perheen taloon savupiipun kautta.

Sisälle päästyään Nikolaos keksi loistavan tavan: tytärten sukat olivat kuivumassa takan edessä, joten hän täytti ne kultakolikoilla.

Lue myös: Onko joulupukki olemassa? Nämä 8 syytä kertovat, että se on mahdollista!

Manteli riisipuurossa

Meillä joulupuuron sekaan piilotetaan manteli, jonka löytäjälle on vanhan kansan uskomusten mukaan luvassa naimaonnea, tai jos löytäjä on jo aviossa, niin lähitulevaisuudessa on odotettavissa jälkikasvua. Nykyisin mantelin löytäminen omalta puurolautaselta tietää hyvää onnea – siviilisääty tai perheen koko ei liity asiaan mitenkään.

Mutta aika monen mutkan kautta meillä on päädytty laittamaan manteli riisipuuroon.

Antiikin Roomassa vietettiin keskitalvella suurta juhlaa Saturnus-jumalan kunniaksi. Saturnalia-juhla käänsi maailman viikoksi päälaelleen: kruunun sai väärä kuningas ja isännät rupesivat palvelemaan orjiaan. Tällöin ei kuitenkaan vielä piiloteltu mitään.

Hieman myöhemmin myös Kreikassa huviteltiin hieman samalla tyylillä, mutta siellä ruokaan, esimerkiksi leipään, piilotettiin papu. Pavun löytäjästä kruunattiin asemastaan riippumatta illan kuningas tai kuningatar. Hänellä oli etuoikeus keksiä muulle juhlaväelle erilaisia leikkimielisiä tehtäviä, joista ei ollut lupa kieltäytyä. Siinä saattoivat roolit kääntyä täysin yhdeksi illaksi: palvelija sai luvan kanssa käskyttää ylhäisöä, kunhan vain oli löytänyt pavun.

Pavun piilottaminen ja siihen liittyvä leikkimielinen roolien vaihtuminen oli varsin yleinen perinne muun muassa Ranskassa ja Englannissa 1600-luvulla.

Kun tämä perinne tuli meille todennäköisesti Ruotsin kautta, oli papu jo matkalla vaihtunut manteliksi ja leipä puuroksi. Leikit olivat niin ikään vaihtuneet hyväksi onneksi.

Itse riisipuuro on varsin tuore, vain reippaat sata vuotta vanha jouluruoka jokaisessa suomalaisessa kodissa, sillä aiemmin vain rikkailla oli varaa valkoiseen riisipuuroon. Niin sanotun rahvaan joulupöydässä puuro oli valmistettu joko kaurasta tai ohrasta.

Mistelinoksan alla

Kuva: Paul Zoetemeijer | Unsplash

Mistelinoksa on varma näky siirappisissa amerikkalaisissa joululeffoissa, joita tuutataan ulos useita kymmeniä joka vuosi. Oviaukossa roikkuvan mistelin alla suudellaan ja elämä on ihanaa.

Tämä perinne ei kuitenkaan ole peräisin Yhdysvalloista, vaan paljon lähempää: täältä meiltä Pohjolasta. Skandinaavisessa mytologiassa ylijumala Odinin poika Baldr tapettiin mistelinoksalla. Baldrin äiti, rakkauden jumalatar Frigg, sai muut jumalat kuitenkin vakuutettua, että poika oli herätettävä henkiin. Samalla jumalat kävivät keskustelun mistelin kanssa, että se ei enää milloinkaan voisi vahingoittaa ketään. Misteli myöntyi ehtoon, joten Baldr herätettiin henkiin.

Ylijumalatar Frigg oli niin kiitollinen, että nimesi mistelin rakkauden symboliksi ja vannoi suutelevansa jokaista, joka kulkee sen alta.

Tästä syntyi tapa suudella mistelinoksan alla, ja tokihan rakkauden jumalattaren siunaaman kasvin uskottiin myös edistävän hedelmällisyyttä.

Pohjolan mytologian lisäksi mistelinoksalla on paikkansa myös muun muassa kelttiläisissä ja roomalaisissa perinteissä. Mistelin uskottiin suojelevan kotia pahoilta hengiltä, ja tuovan sekä rauhaa että hyvää onnea.

Englannissa perinne mistelinoksasta muokkautui 1700-luvulla sellaiseksi, että miehillä oli lupa suudella ketä tahansa naista, jos tämä sattui seisomaan mistelin alla. Jos nainen kieltäytyi, tiesi se epäonnea. Onneksi tämä perinne ei taida enää olla yleisessä käytössä!

Joulutähti

Kuva: Charlotte Cowell | Unsplash

Kun puhutaan kasveista, niin kyllähän punainen joulutähti on ehdoton joulupöydän kruunu.

Jouluiseen maailmanvalloitukseen kukka on lähtenyt Yhdysvalloista, mutta alun perin se on kotoisin Meksikosta. Yhdysvaltain ensimmäinen Meksikon-suurlähettiläs Joel Roberts Poinsett ihastui joulutähteen vuonna 1830 heti sellaisen nähtyään ja lähetti kotimaahansa pistokkaita viljeltäväksi.

Kasvilla oli kuitenkin pitkät perinteet Meksikossa ennen kaupallistamista. Jo asteekit käyttivät tätä upeaa kukkaa lääkekasvina. Jouluun tämä kukka liittyy meksikolaisen kansantarun kautta.

Tarinan mukaan kaksi köyhistä oloista tullutta lasta, Maria ja Pablo, halusivat viedä kotikaupunkinsa jouluseimiasetelmalle lahjoja, kuten tapoihin kuului. Heillä ei kuitenkaan ollut rahaa ostaa mitään, joten he keräsivät maasta kauniita kasvin lehtiä.

Muut ihmiset pilkkasivat heitä ja nauroivat vaatimattomalle lahjalle, mutta lapset laskivat lehdet seimen ympärille. Taianomaisesti noista lehdistä versosi kokonaisia kasveja, joista puhkesi punaisia, tähdenmuotoisia kukkia.

Himmeli

Okikoristeet, kuten katosta roikkuva himmeli, ovat varmasti viittaus betlehemiläiseen talliin, jossa Jeesus-lapsi makasi seimessä olkien päällä. Kuinka kivasti taas kävikään, että kirkko sai ujutettua omaan tarinaansa tällaisen perinteisen pakanallisen keskitalven koristeen.

Himmeli, kuten muutkin olkikoristeet, ovat kuitenkin koristaneet pohjoismaisia koteja jo paljon ennen kristinuskoa. Sadonkorjuun jälkeen valmistetut himmelit ripustettiin kattoon roikkumaan ja ne saivat olla siellä seuraavaan juhannukseen saakka, minkä jälkeen ne poltettiin.

Kaunis himmeli ei kuitenkaan ollut vain koriste, vaan onnea tuova esine. Katossa riippuvan himmelin uskottiin takaavan viljan riittävyys seuraavaan satokauteen asti ja tietenkin lupaavan hyvää tulevaa satoa. Ja mitä isompi, sen parempi: suurikokoinen himmeli lupasi parempaa viljasatoa.

Piparkakkutalo

Kuva: Louis174936 | CC BY-SA 4.0

Piparkakkuja tehtiin jo useita tuhansia vuosia sitten Indusvirran laaksossa, josta ne Egyptin kautta levisivät aikojen kuluessa Eurooppaan. Taito valmistaa itämaisilla mausteilla höystettyjä pipareita kulki aina vain pohjoisempaan luostareiden välityksellä, ja Suomeen piparkakkujen uskotaan tulleen joskus 1600-luvulla.

Piparkakkutalot ovat paljon myöhempi ”keksintö”. Suomessa ensimmäiset piparkakkutalot pystytettiin Lucian päivän kunniaksi vuonna 1919. Kuten niin monen muunkin tutun jouluperinteen, niin piparkakkutalojenkin alkujuuret ovat Saksassa.

Tarina on varsin julma.

Nürnbergissä 1600-luvulla asustanut Katarina Schrader oli pidetty leipuri, mutta hänellä oli riitaa kilpailevan leipurin Hans Metzlerin kanssa. Metzleriä otti päähän, että Schraderin leipomukset olivat paljon suositumpia.

Schrader oli lopen kyllästynyt turhanpäiväiseen kinasteluun, joten hän muutti pois kaupungista. Ura kuitenkin jatkui, sillä hän perusti pieneen metsämökkiinsä leipomon, jossa hän kehitteli omia piparkakkuja, jotka menivät kuin kuumille kiville läheisiin kartanoihin ja luostareihin.

Sanomattakin lienee selvää, että Hans Metzler ei ollut mielissään. Niinpä hän keksi loistavan koston: Metzler väitti, että Schrader on noita, joka ottaa vangikseen lapsia, lihottaa heitä ja lopuksi pistelee poskeensa.

Käräjäoikeus päätti pidättää Schraderin, mutta leppoisalta kuulostavan peukaloruuvikokeen jälkeen nainen todettiin syyttömäksi noituuteen. Kidutusväline oli tuottanut Schraderille tuskaa.

Metzler oli raivoissaan ja päätti ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Hän lähti yhdessä sisarensa Gretelin kanssa kilpailijan mökille. Siellä sisarukset surmasivat Katarina Schraderin ja polttivat ruumiin hänen omassa uunissaan.

Pelottava tarina kulki sukupolvelta toiselle ja muokkautui matkan varrella kertomukseksi Hannusta ja Kertusta, jonka Grimmin veljekset sitten sanailivat kirjalliseen muotoon vuonna 1812.

Tämän ”mukavan” tarinan ansiosta väsäämme hikihatussa noita-akkojen taloja joulun iloksi.

Lue myös: Top 10 pahimmat kidutusmenetelmät piinapenkistä Juudaksen tuoliin

Karkkikeppi

Kuva: Unsplash

Jouluinen karkkikeppi on juhlavan näköinen ja tietenkin makea maiskuteltava. Mutta miksi tämä makeinen yhdistyy niin voimakkaasti jouluun?

Tarinan mukaan karkkikepin liitti jouluun kirkkokuoronjohtaja Saksan Kölnissä 1670-luvulla. Kuoronjohtajalla oli ongelmia pitää kuoropojat aisoissa ja keskittyneenä pitkän joulumessun aikaan.

Niinpä hän pyysi paikallisesta leipomosta sokerisia karkkitikkuja, mutta pyysi leipuria taittamaan karkkeja paimenen sauvan muotoon. Tuo muoto symboloi paimenia, jotka tulivat tapaamaan Jeesus-lasta seimen äärelle. Näin hän oikeutti karkkien syömisen kirkossa.

Karkkikeppejään maiskutellessaan kuoropojat jaksoivat sitten pysyä hiljaa kirkonmenojen aikana.

Lue myös:

• 10 eriskummallista ja hauskaa jouluperinnettä maailmalta
• Verenhimoinen joulukissa ja kakkaaja: 10 omituista jouluhahmoa

Onko joulupukki olemassa? Lasten mukaan on, useimpien aikuisten mukaan ei. Tässä tulee 8 syytä sille, että joulupukki toden totta on tai ainakin voi olla olemassa.

Kun katsoo kauppakeskuksissa tai kodeissa vierailevia joulupukkeja, vastaus kysymykseen ”onko joulupukki olemassa” vaikuttaa hyvin helpolta ja yksinkertaiselta: onhan se vastaus kaikkien nähtävillä, paitsi aivan pienimpien lasten.

Mutta voisiko joulupukki olla silti olemassa, vaikka me käymmekin itse ostamassa joululahjat ja laittamassa ne joulukuusen alle silloin, kun lasten silmä välttää?

Sitähän me emme voi tietää sataprosenttisella varmuudella. Se, että meistä kukaan ei välttämättä ole nähnyt sitä mahdollista aitoa ja oikeaa joulupukkia, ei välttämättä kerro yhtikäs mitään; tämä näkemys kulkee käsi kädessä esimerkiksi erilaisten uskontojen kanssa – tarinan ei välttämättä tarvitse olla juuri se, millaisena ihmiset sitä kertovat.

Ja sitten tullaan toisen kysymyksen äärelle: onko joulupukki ollut jossain vaiheessa olemassa, vaikka joulupukki ei välttämättä ole enää tänä päivänä tässä maailmassa?

Seuraavassa Listafriikki kertoo syyt sille, että joulupukki on, tai ainakin on voinut olla, olemassa ja miksi olemassaolo on vähintäänkin mahdollista – pilke silmäkulmassa tietenkin!

Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä

Kuva: Wikimedia Commons | Public Domain

Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä syntyi 200-luvun lopulla. Hän toimi piispana monille suomalaisille nykypäivänä tunnetun lomakohteen, Antalyan alueella. Hän on ortodoksien keskuudessa lasten suojeluspyhimys.

Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijällä oli tapana tuoda etenkin köyhille lapsille lahjoja ja tästä syystä hänet on nähty tietynlaisena joulupukin esikuvana. Nykypäivänä hänestä puhutaan kuitenkin varsin vähän ja joulupukilla on huomattavasti merkittävämpi osa meidän nykyihmisten elämässä.

Mutta miksi sitten joulupukki on joulupukki, eikä häntä tunneta nimellä Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä?

Yksinkertaisesti siitä syystä, että joulupukki oli huomattavasti helpommin kaupallistettavissa, sillä hän ei liity millään tavalla mihinkään uskontoon. Tämän viimeisteli Coca-Cola, jonka jälkeen joulupukki on tavattu punaisissa vaatteissa.

Mutta onko joulupukki olemassa; edelleen tänä päivänä? Niin, Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijän jäänteitä ei olla pystytty missään vaiheessa vahvistamaan sataprosenttisesti. Monet uskovat tämän johtuvan siitä, että tuohon aikaan pyhimysten jäänteet ripoteltiin eri puolille, mutta voisiko olla, että jäänteitä ei ole sataprosenttisella varmuudella löydetty, koska Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä on joulupukki ja edelleen elossa?

Niin tai näin, se millainen Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä oli ihmisenä, vahvistaisi joulupukin olemassaolon, vaikkakaan joulupukki ei ole välttämättä ihan sitä, millaisena hänet esitellään.

Joulupukilla on voimassa oleva lentolupakirja ja passi

Kuva: Jill Wellington | Pixabay

Onko joulupukki olemassa? Mistä päin maailmaa joulupukki on? Asustaako joulupukki Pohjoisnavalla, kuten lukuisissa muissa maissa väitetään, vai onko joulupukki suomalainen? Se voidaan ainakin sanoa, että Suomi on ainoa maa, jossa joulupukin voi tavata 365 päivänä vuodessa.

Joulupukilla ja joulupukin muorilla on voimassa olevat kanadalaiset passit, jotka myönnettiin tälle joulun kaksikolle vuonna 2013 Torontossa järjestetyssä seremoniassa; kenties kyse on vain kunniakansalaisuudesta, eikä asialla sinällään ole mitään tekemistä sen kanssa, missä joulupukki muorinsa kanssa pitää majaa.

Yhdysvalloissa joulupukilla on puolestaan täysin laillinen ja aito lentolupakirja, joka mahdollistaa matkustamisen joulunaikaan ympäri maailman – oli sitten maassa lunta tai ei. Tuo lentolupakirja on Yhdysvaltain valtion myöntämä, ja joulupukilla on ollut se jo vuodesta 1927 lähtien.

Kun mietitään, miten tarkkoja valtiot ovat virallisten asiakirjojen suhteen, niin jollain esimerkiksi Yhdysvaltain hallituksessa on täytynyt olla parempaa tietoa hallussaan ja selkeä vastaus tähän ”onko joulupukki olemassa” -kysymykseen.

Partikkeli voi olla useassa paikassa yhtäaikaisesti

Kuva: Willgard Krause | Pixabay

Maalaisjärki sanoo, ettei jokin asia voi olla yhtäikaisesti kahdessa tai useammassa paikassa, eikö totta?

Tässä kohtaa maalaisjärjellä ei ole kuitenkaan merkitystä. Noin 100 vuotta sitten tutkijat ymmärsivät, että partikkelit, kuten elektronit, voivat olla useassa paikassa yhtäaikaisesti. Kvanttimekaniikka on atomeja pienemmät hiukkaset kattava fysiikan osa-alue. Sen kokoisista hiukkasista puhuttaessa kaikki materia ja energia esiintyy eräänlaisessa sumeassa vuossa, mikä mahdollistaa hiukkasen olemassaolon enemmän kuin yhdessä paikassa yhtäaikaisesti; itse asiassa hiukkanen voi olla samaan aikaan loputtomassa määrässä eri paikkoja.

Ihminen koostuu näistä atomeja pienemmistä hiukkasista. Kun tutkijoilta on kysytty, miksi ihminen ei kykene olemaan esimerkiksi kahdessa paikassa yhtäaikaisesti, valtaosa heistä ei ole kyennyt vastaamaan kysymykseen; sen sijaan he ovat todenneet kvanttimekaniikan olevan täysin loputon suo, joka saa vain pään pyörälle.

Vaikka atomeja pienemmistä hiukkasista koostuva ihminen ei kykene olemaan tiedettävästi kuin yhdessä paikassa kerrallaan, eikö joulupukki voisi olla?

Me emme tiedä joulupukista mitään muuta kuin tarinoita. Tutkijat eivät ole päässeet tutkimaan joulupukkia. Onko silloin väärin olettaa, että joulupukki on olemassa ja kykenee jakamaan lahjoja yhtenä ja samana päivänä ympäri maailmaa? Jos elektronin kaltainen hiukkanen kykenee olemaan loputtomassa määrässä eri sijainteja yhtäaikaisesti, kuka meistä on sanomaan, ettei meille näiltä osin täysin tuntematon joulupukki voisi pystyä samaan ja olla siten olemassa?

Me uskomme asioihin, joita emme ole nähneet

Kuva: Pixabay

Kun mietitään kaikkia maailman uskontoja, perustuvat ne usein hahmoihin – Jumalaan tai useisiin sellaisiin – joita monikaan uskovainen ei ole välttämättä nähnyt. Osa kertoo nähneensä joko Jumalan tai Jeesuksen, mutta eivät suinkaan kaikki.

Jos siis ihminen on kykeneväinen uskomaan siihen, että Jumala on olemassa, miksi joulupukki olisi lopulta yhtään erilaisessa asemassa, vaikka kyseessä ei olekaan uskonnollinen henkilö/hahmo? Itse asiassa kysymys liittyen siihen, onko joulupukki olemassa, on tietyiltä osin verrattavissa uskontoihin; uskonnoissa hyvästä käytöksestä useimmiten palkitaan joko nyt tai tulevaisuudessa, aivan kuten myös joulupukin kohdalla.

Mielenkiintoisena sivuhuomiona tässä yhteydessä voidaan todeta, että esimerkiksi Islannissa hurja määrä aikuisia ihmisiä uskoo tonttuihin (lue lisää täältä) ja maassa on voimassaolevia lakeja tonttuihin liittyen.

Agnostikoksi kutsutaan henkilöä, joka ei kiellä Jumalan olemassaoloa, mutta ei myöskään myönnä sitä, koska kumpikaan näistä väitteistä ei ole aukottomasti todistettavissa. Kun me emme siis voi sataprosenttisella varmuudella tietää, onko joulupukki olemassa vai ei, meitä voi parhaimmillaankin kutsua joulupukin olemassaoloon liittyvien kysymysten äärellä agnostikoksi.

Uskonnot voivat siis tietyllä tapaa olla vastaus siihen, onko joulupukki olemassa, tai ainakin ne tarjoavat mahdollisuuden tuon vastauksen löytämiseen.

Lapset näkevät asioita, joita aikuiset eivät näe

Kuva: Pixabay

Kolmen ja neljän kuukauden ikäiset vauvat voivat nähdä asioita, joita yksikään aikuinen ei pysty näkemään. Pienet vauvat kykenevät esimerkiksi näkemään valokuvan tai maalauksen huomattavasti yksityiskohtaisemmin kuin aikuinen ihminen. Muun muassa värien ja muotojen osalta monet asiat ja esineet näyttävät aikuiselle identtiseltä, mutta aivan pienelle lapselle ei.

Ihminen kadottaa tämän kyvyn hyvin nopeasti, jo noin viiden kuukauden iässä, tehden tilaa muille evolutiivisesti tärkeille prosesseille. Ja tämä on vain yksi useista ominaisuuksista, jotka meillä on vain muutaman kuukauden ikäisinä ja jotka katoavat meiltä varsin nopeasti.

Lapset raportoivat myös paljon aikuisia useammin siitä, että he näkevät kummituksia. Jokainen tekee tietenkin oman tulkintansa siitä, onko kummituksia/henkiolentoja olemassa, mutta jälleen kerran: me emme voi todistaa aukottomasti, ettei niitä olisi.

Voisiko siis olla, että lapsi kykenee näkemään jotain sellaisia olemassa olevia asioita, joita me aikuiset emme pysty näkemään – aivan kuten muutamien kuukausien ikäisten lasten kohdalla on? Kun lapsi kertoo nähneensä joulupukin, voisiko asia todella olla näin?

Tietenkin tutkijat ja eri alojen asiantuntijat ovat pyrkineet kumoamaan kummitusten/henkiolentojen olemassaolon, mutta kuten todettua, myöskään he eivät ole siihen täysin aukottomasti pystyneet – se on käytännössä mahdotonta.

Me tiedämme vain murto-osan eläimistä ja muista eliöistä

Kuva: Pixabay

Ihminen on melkoinen tutkimusmatkailija, joka pyrkii saamaan vastauksia meitä kaikkia enemmän tai vähemmän askarruttaviin kysymyksiin. Historian saatossa tekemiemme tutkimusmatkojen aikana olemme toistaiseksi löytäneet vajaat 2 miljoonaa eläinlajia. Yleinen uskomus onkin, että me olemme tavanneet kaikista maapallon eläimistä, joita löytyy näkemysten mukaan noin 10 miljoonaa, ainoastaan 20-25 prosenttia. Jos mukaan lasketaan kaikki mahdolliset eliöt – muun muassa bakteerit – silloin tuo kokonaismäärä kasvaa jopa triljooniin.

On hyvin todennäköistä, että kukaan meistä ei ole varsinaisesti törmännyt lentäviin poroihin, jotka ovat hyvin oleellinen osa joulupukkiin liittyviä kertomuksia. Mutta voiko lentäviä poroja olla olemassa? Periaatteessa voi, sillä me tiedämme loppujen lopuksi niin vähän tästä meidän planeetastamme, saati sitten kaikesta ympärillämme olevasta.

Mutta, jos näitä lentäviä poroja sitten on olemassa, miten meillä ei ole esittää vedenpitäviä todisteita niistä?

No, jos kyseessä on meille tuntematon laji, niin voihan tällä lajilla olla kyky muuntautua ympärillä olevaan ympäristöön tai sitten nämä porot voivat olla jopa näkymättömiä. Äläkä pidä tätä minään täytenä humpuukiteoriana: onhan maailmassa jo olemassa eläimiä, jotka ovat lähestulkoon näkymättömiä ja/tai kykenevät maastoutumaan ympäristöönsä lähes täydellisesti, kuten vaikkapa kameleontti.

Totuus tulee lapsen suusta

Kuva: Pixabay

Tämä listan kohta nivoo oikeastaan melkoisen hyvin yhteen tämän koko ”onko joulupukki olemassa” -keskustelun – siinä on kyse hyvin subjektiivisesta asiasta eli jokainen ihminen kokee erilaiset asiat omalla tavallaan. Toinen uskoo, toinen ei. Uskomusten kohdalla on ikään kuin keskustelisi siitä, onko jokin tietty ruoka hyvää vai ei.

Jokainen meistä on varmasti kuullut sanonnan ”totuus tulee lapsen suusta”.

Sitä kuuleekin usein melkoisen koomisia tarinoita siitä, miten lapset ovat möläytelleet asioita, joita ei olisi välttämättä tarvinnut sanoa ääneen muiden ihmisten äärellä. Jos siis lapsi uskoo joulupukkiin, eikö sekin voida silloin nähdä totuutena, joka tulee lapsen suusta?

Jos et usko, joulupukki jättää tulematta

Kuva: Pixabay

Lapset uskovat joulupukkiin, aikuiset eivät. Ainakin pääsääntöisesti asia on näin.

Meistä aika moni varmasti tietää, että joulupukki jättää visiitin tekemättä, mikäli et usko hänen olemassaoloon. Kun siis lapsi uskoo, että joulupukki on olemassa, hän myös kykenee näkemään joulupukin. Kun taas aikuinen ei usko joulupukin olemassaoloon, pukki jää näkemättä.

Kuten siis edellä olevassa listan kohdassa totesimme, totuus tulee lapsen suusta ja nyt sille väittämälle saadaan vahvistusta.

Kun lapsi kertoo nähneensä joulupukin, ja sinä aikuisena ihmisenä vain kohautat olkapäitäsi, ajatellen hänen puhuvan esimerkiksi kauppakeskuksessa olleesta joulupukista tai muutoin vain keksineen tarinan, ehkä kyse on siitä, että te puhutte kahdesta eri asiasta.

Piileekö ongelman juuri tämän ”onko joulupukki olemassa” -keskustelun osalta nimenomaan tässä; aikuiset paljastavat sukupolvi toisensa jälkeen lapsilleen jossain vaiheessa, ettei joulupukkia ole olemassa. Pettymys on valtava ja seuraavan kerran, kun lapsi katsoo ostarin joulupukkia, vahvistaa se vanhempien väitteen – valitettavan monesta pukista näkee välittömästi, etteivät he todellakaan voi olla aitoja.

Näin syntyy loppumaton kiertokulku ja lapsi kyseenalaistaa aiemmin näkemänsä aidon joulupukin, peilaten sen vanhemmiltaan kuulemaansa ”totuuteen” ja julkisilla paikoilla näkemiinsä feikkipukkeihin.

Lista on nyt lopussaan, emmekä ole tainneet edelleenkään saada selville, että onko joulupukki olemassa. Mutta eikö olisi aika ihanaa, jos joulupukki olisi täyttä totta!

Lue myös:

• Verenhimoinen joulukissa ja kakkaaja: 10 omituista jouluhahmoa
• Nenäliinat käden ulottuville! Tässä ovat koskettavimmat joulumainokset
• 10 eriskummallista ja hauskaa jouluperinnettä maailmalta

Miten joulua juhlitaan muualla maailmassa? Nyt listataan 10 erikoista jouluperinnettä, jotka osoittavat, että samaa juhlaa voi viettää lukuisilla eri tavoilla.

Kun suomalaisesta joulusta kerrotaan maailmalla, niin ihmetystä aiheuttaa tietenkin joulusauna, mutta myös kynttilöiden vieminen haudoille. On mahtavaa tutustua muiden maiden ja kulttuurien jouluperinteisiin, sillä erilaiset tavat ovat rikkaus. Olisiko näistä joku sellainen, jonka voisit ottaa osaksi omaa jouluasi?

Tšekissä naimattomat naiset heittelevät kenkiä

Kuva: Pixabay

Tšekissä tehdään joulutaikoja, vähän niin kuin meillä juhannuksena. Ja samoin kuin keskikesällä, niin jouluisissakin taioissa keskitytään kumppanin löytämiseen.

Jouluaattona naimattomat naiset heittävät kengän olkansa yli kohti ovea. Jos kenkä putoaa maahan niin, että kärki on kohti ovea, tulee hän seuraavana vuonna tapaamaan sulhasen. Kanta kohti ovea tarkoittaa sitä, että potentiaalista sulhoa ei ole näköpiirissä ja kenkää saa taas seuraavana jouluna yrittää heittää paremmalla onnella.

Koristele joulukuusi ukrainalaiseen tapaan hämähäkinseitillä

Kuva: Erika Smith | CC BY-SA 3.0

Ukrainassa joulukuusi valjastetaan juhlakuntoon meidän silmin katsottuna hyvin erikoisilla koristeilla. Ukrainalaisen kuusen oksilla nimittäin risteilee hämähäkinseittejä ja pallojen joukossa voi nähdä roikkumassa hämähäkkikoristeita.

Tämä jouluperinne on saanut alkunsa vanhasta tarinasta, jossa köyhä leskiäiti ja hänen lapsensa kasvattivat joulukuusen kävystä. Heillä ei kuitenkaan ollut varaa ostaa koristeita. Jouluaamuna perhe heräsi ihmeelliseen näkyyn: joulukuusi oli kauttaaltaan hämähäkinseitin peitossa ja ikkunasta tulviva auringonvalo muutti verkot kullaksi ja hopeaksi. Leskiäiti lapsineen ei enää koskaan joutunut elämään köyhyydessä.

Tästä syystä ukrainalaiset ripustavat joulukuusiinsa pavuchky-koristeita, joka tarkoittaa kirjaimellisesti pientä hämähäkkiä.

Norjassa piilotetaan luudat noidilta

Kuva: Pixabay

Pakanalliset ja kristilliset perinteet sekoittuvat solussa sovussa norjalaisessa joulunvietossa, sillä jouluaatto osuu samaan ajankohtaan pahamaineisen noitien yön kanssa.

Ikivanhan uskomuksen mukaan jouluyönä pahat henget ja ilkeät noidat palaavat maan päälle aiheuttamaan itkua ja hammasten kiristystä. Välttyäkseen kaikelta harmilta norjalaiset piilottavat luutansa ja harjansa ennen nukkumaanmenoa, jotta noidille ei ole tarjolla kulkuvälineitä.

Japanilaiset nauttivat jouluruoan KFC:llä

Kuvakaappaus: AFP News Agency | YouTube

Vaikka vain pieni osa japanilaisista on kristittyjä, ei se tarkoita sitä, etteikö nousevan auringon maassa juhlittaisi joulua laajasti. Perinteet ovat hieman poikkeavia, mutta kaikilla meillähän on omat tapamme.

Japanilaiseen jouluun kuuluu tärkeänä osana ruokailu Kentucky Fried Chicken -pikaruokaravintolassa. Ateriointi KFC:ssä on niin suosittua, että jouluruoalle haluavien on syytä varata pöytä jopa kuukausia etukäteen.

Erikoinen jouluperinne sai alkunsa 1970-luvulla, kun maahanmuuttajat ja Japanissa joulun aikaan vierailulla olleet kristityt turistit kerääntyivät KFC-ravintoloihin. Valinta kohdistui juuri tähän ketjuun, koska sieltä sai edes jotain etäisesti kokonaista kalkkunaa muistuttavaa. KFC:llä pantiin suosio merkille ja joulun ympärille luotiin jättimäinen mainoskampanja vuonna 1974. Japanilaisille toitotettiin joka tuutista, että JOULU=KENTUCKY.

Sukupolvi on voinut vaihtua, mutta tapa on säilynyt. Japanilaisille KFC on edelleen yhtä kuin joulu, ja ravintolaketjulle se on vuoden kiireisintä aikaa. Kurisumasu ni wa kentakkii eli Kentuckya jouluksi!

Retiisien kaivertamista meksikolaisittain

 

View this post on Instagram

 

Advertisement

A post shared by Vangelis Psaris (@elmundodevangelis)

Joulukuun 23. päivänä Oaxacan kaupungissa, Meksikossa, kokoonnutaan vuotuisille festivaaleille, joiden teemana on retiisin kaiverrus. Noche de Rábanos järjestettiin ensimmäisen kerran virallisesti vuonna 1897.

Jo sitä ennen torikauppiaat houkuttelivat asiakkaita kojuilleen kaivertamalla retiiseistä yksityskohtaisia hahmoja, joita paikalliset ostivat joulupöytiinsä koristeiksi. Nykyisin viljelijät kasvattavat retiisejä jopa kolmen kilon painoisiksi, jolloin niiden kaivertaminen on huomattavasti helpompaa kuin pikkuisten palleroiden. Näitä suuria vihanneksia ei ole tarkoitus syödä, sillä maku ja laatu kärsivät kasvatuksessa.

Kaiverrettujen retiisien reunat rupeavat tummenemaan muutaman tunnin jälkeen, mutta se ei yleisöä haittaa. Väkijoukko jonottaa tuntikausia päästäkseen ihailemaan viljelijöiden kätten jälkeä. Suosittuja aiheita ovat paikalliset villieläimet, kuten krokotiilit ja käärmeet, sekä siirtomaa-aikainen arkkitehtuuri. Myös Meksikon monivaiheinen historia näkyy kaiverruksissa, sillä näytteillä on vierekkäin sekä jouluseimiasetelmia että mayojen perinteisiä hahmoja.

Venezuelassa bailataan yö rullaluistellen ja siitä sitten varhaisaamun messuun

Kuva: Pixabay

Las patinatas – rullaluistimet jalkaan ja bileiden kautta kirkkoon! Venezuelan pääkaupungissa Caracasissa on mielettömän hauskalta kuulostava jouluperinne, jonka vuoksi osa kaupungista on autoilta suljettu kello kahdeksaan saakka aattoaamuna.

Myöhään edellisenä iltana ihmiset kokoontuvat kaduille ja puistoihin juhlatunnelmissa, rullaluistimet jalassa. Koko yö menee musiikin tahdissa juhliessa ja aamulla ennen auringonnousua väki suuntaa messuun.

Legendan mukaan lapset sitovat langan varpaaseen mennessään nukkumaan ja jättävät narun toisen pään roikkumaan ikkunasta ulos. Ohi rullailevat aikuiset vetävät naruista ja herättävät kirkkoon ne lapsukaiset, jotka ovat liian nuoria öisiin kekkereihin. Todellisuudessa pienetkin lapset otetaan usein mukaan laulamaan ja joraamaan, sillä kyse ei ole mistään juomingeista.

Kukaan ei tiedä, mistä tapa on saanut alkunsa, sillä rullaluistelu ei ole muuten Caracasissa mitenkään yleistä. Jotenkin siitä vain joskus 1950-luvulla tuli kaupunkilaisille yhteinen jouluperinne, jonka jälkeen on mukava painua aamuviiden joulumessuun.

Joulusiivot Guatemalassa: Roskat ja paholainen yhdessä roviolle

Kuvakaappaus: Noticias Telemundo | YouTube

Hyviä uutisia niille, jotka puunaavat jokaisen kaapin ja sopukan jouluksi. Jos guatemalalaista jouluperinnettä on uskominen, niin kunnon siivous pitää paholaisen ja muut pahat henget loitolla. Ne kun viihtyvät kotien pimeissä ja likaisissa nurkissa.

Joulukuun alussa guatemalalaisissa kodeissa ja kaupunkien kaduilla siivotaan, kerätään roskia ja lakaistaan pölyjä. Kaikki saasta kasataan ulos joko omalle pihalle tai kaupungin yhteiseen kokkoon. Sitten koittaa suuri juhla, kun paholaista muistuttava nukke asetetaan kasan päälle ja koko roska tuikataan tuleen.

La Quelma del Diablo eli paholaisen polttaminen on vanha jouluperinne, jonka uskotaan vievän mennessään kaikki kuluvan vuoden epäonni ja ikävät tapahtumat, jolloin uusi vuosi voi alkaa puhtaalta pöydältä ja nousta kukoistamaan vanhan vuoden tuhkista.

Peukaloisen metsästystä Mansaarella

Kuvakaappaus: Culture Vannin | YouTube

Toinen joulupäivä tunnetaan meillä Tapaninpäivänä. Se on saanut nimensä kristinuskon ensimmäisen marttyyrin, Pyhän Stefanoksen eli Pyhän Tapanin, mukaan. Tapaninpäivä on Suomessa hieman väliinputoaja, sillä silloin yleensä joulun juhliminen alkaa tulla päätökseen ja ihmiset rupeavat suunnittelemaan uudenvuoden kekkereitä.

Irlannin ja Ison-Britannian saarten välissä sijaitsevalla Mansaarella Pyhän Stefanoksen päivää juhlitaan osallistumalla kulkueisiin, joissa lauletaan ja hakataan keppejä yhteen. Väkijoukko tanssii koristellun paalun ympärillä ja laulaa kansanlauluja.

Kulkue voi keppeineen näyttää vähän noitavainoilta, mutta kyse on ikivanhasta kelttiläisestä perinteestä. Hunt the Wren eli Peukaloisen metsästys ei liity piirroshahmo Nils Holgerssoniin, vaan pieneen varpuslintuun. Peukaloinen oli kelttiläisessä mytologiassa pyhä lintu, joten sen uhraaminen oli suuri juttu. Kristinuskon myötä perinne säilyi, ja keppien nokkaan seivästetyt peukaloiset kynittiin ja haudattiin juhlallisissa seremonioissa kirkkomaalle.

Vaikka Tapaninpäivän perinteen takana onkin verenhimoinen rituaali, ei Mansaarella enää metsästetä lintuja. Perinnettä vaalitaan kuitenkin sen verran, että jollakin kulkueessa voi kepin päässä olla lelulintu.

Espanjassa jännitetään vuoden suurinta lottoarvontaa

Kuvakaappaus: RTVE | YouTube

Olennainen osa espanjalaista joulunviettoa on tavallisesti joulukuun 22. päivänä arvottava voittopotti, jolla on oma erikoisnimensä: El Gordo eli Paksukainen. Miljardeilla euroilla pelattava joululotto ei ole vain Espanjan suosituin vaan myös koko maailman suurin lottoarvonta. Tietyt kioskit ovat vuosien saatossa nousseet kulttiasemaan ja niille matkataan ostamaan viisinumeroisia lottoarpoja satojen kilometrien päästä.

Voittonumerojen julistaminen on jättimäinen sosiaalinen tapahtuma ja ihmiset joka puolella Espanjaa kokoontuvat yhteen lottokuponkiensa kanssa jännittämään arvonnan tulosta. Koko maa pysähtyy arvonnan hetkellä.

Jaossa on monia satojen tuhansien arvoisia potteja sekä tuhansia pienempiä rahapalkintoja. Päävoitto on 4 miljoonaa. Viime vuonna (2024) joululotossa jaettiin yhteensä 2,7 miljardia euroa. Siitä on espanjalaisten mukava rauhoittua joulunviettoon!

Saksalainen joulusuolakurkku

Kuva: Christbaumschmuck der Firma Inge-Glas | CC BY-SA 3.0

Saksassa joulukuusen ripustettava koristesuolakurkku päättää tämän erikoisista jouluperinteistä kertovan listan. Pitääkö tämä erikoinen jouluperinne paikkansa vai onko kyseessä urbaanilegenda?

Monessa lähteessä kerrotaan, että Saksassa on tapana piilottaa suolakurkkukoriste joulukuusen muiden koristeiden joukkoon, ja sitten jouluaamuna lapset sekä lapsenmieliset yrittävät löytää sen oksien seasta. Ensimmäisenä kurkun bongannut saa lahjan, ja toki löytäjälle on tiedossa myös roppakaupalla onnea.

Weihnachtsgurkenin alkuperään paneutuessa käy ilmi, että sillä ei todennäköisesti ole mitään tekemistä Saksan kanssa. Ajatellaankin, että perinne on saanut alkunsa Woolworth-tavarataloketjun mainostempusta 1880-luvun Yhdysvalloissa.

Sillä pyrittiin edistämään Saksassa valmistettujen, lasisten joulukuusenkoristeiden myyntiä. Koristeiden joukossa oli pallojen lisäksi vihannesten ja hedelmien muotoisia ornamentteja. Mukana oli myös suolakurkkukoristeita ja niiden ympärille kehitettiin tarina ikivanhasta saksalaisesta jouluperinteestä.

Toisaalta erään kertomuksen mukaan joulusuolakurkut liittyvät Pyhään Nikolaokseen, johon joulupukin hahmo osittain perustuu. Keskiaikainen tarina kertoo kahdesta espanjalaispojasta, jotka matkasivat joulun alla kotiin sisäoppilaitoksesta. Matkalla pojat yöpyivät majatalossa, jossa ilkeä isäntä tappoi heidät ja kätki ruumiit säilyketynnyriin. Samana iltana Pyhä Nikolaos sattui samaan majataloon, löysi murhatut pojat tynnyristä ja herätti heidät ihmeellisesti henkiin. Jotenkin tämä tarina etikkaliemessä kelluneista pojista oli yhtymäkohta suolakurkkuihin.

No, onko suolakurkkukoristeella siis mitään tekemistä saksalaisen joulun kanssa?

Luotetaan sosiaalisen median voimaan ja kysytään saksalaisilta kavereilta. Moni ei ollut kuullutkaan koko kurkusta ja tarinaa kummasteltiin nauraen: ”Tätäkö meidän joulunvietostamme kerrotaan maailmalla?”. Mutta sitten alkoi tulla päinvastaista informaatiota, sillä toisissa perheissä kurkkukoriste tosiaankin piilotetaan joulukuuseen ja löytäjä saa ylimääräisen lahjan. Ja tietysti hyvää onnea seuraavaan vuoteen.

Onneksi Weihnachtsgurke ei ole vain urbaanilegenda vaan ihan oikea jouluperinne! Tässähän olisi hauska vaihtoehto riisipuuroon piilotetulle mantelille.

Lue myös:

• Verenhimoinen joulukissa ja kakkaaja: 10 omituista jouluhahmoa
• Nenäliinat käden ulottuville! Tässä ovat koskettavimmat joulumainokset
• Onko joulupukki olemassa? Nämä syyt kertovat, että se on mahdollista!

Tämän listan miehet olivat oman aikansa pervoja, joiden seksuaaliset mieltymykset olivat normeista poikkeavia. Heidät muistetaan historiallisina merkkihenkilöinä, mutta ehkä tämän listan jälkeen jostain muustakin.

Pervolla eli perverssillä on perinteisesti tarkoitettu ihmistä, joka on oman tai yleisen näkemyksen mukaan seksuaalisesti outo. Aikaisemmin perversiolla viitattiin johonkin, mikä koettiin luonnottomana tai vääränä. Seksuaalisuuteen pervo-sana ja sen johdokset liitettiin 1800-luvun psykologiassa. Alunperin perversio tulee latinankielisestä perversus-sanasta, joka tarkoittaa vinoa, kieroa tai käänteistä.

Jos ihminen on mieltynyt seksuaalisesti sellaisesta, jota pidetään jotenkin epätavallisena tai sopimattomana, ei se tietenkään ole automaattisesti väärin. Kunhan kenellekään ei koidu vahinkoa, niin ”erikoisten” fantasioiden toteuttaminen yksin tai yhdessä – kaikkien osallistujien omasta halusta – ei ole mitään pahaa. Pervoilu voi tuoda iloa ja nautintoa elämään, ja onhan myös sanottu, että meissä kaikissa elää pieni pervo!

Mutta aina se ei todellakaan ole oikein ja hyväksyttävää. Tällä listalla tutustutaan historiallisesti merkittäviin henkilöihin, ja paljastetaan heidän elämistään puolia, jotka eivät välttämättä ole laajasti tiedossa. Mukana on monen eri kaliiberin pervoja harmittomista masturboijista julmiin sadisteihin. Nykyään kauhistellaan muun muassa viihdealan ja politiikan seksiskandaaleja – ja aivan syystä kauhistellaankin – mutta on sitä ennenkin puuhailtu häpeilemättä ja käytetty omaa valta-asemaa hyväksi.

Vielä varoituksen sananen paikoin karkeastakin kielenkäytöstä: Mukana on muun muassa suoria otteita näiden irstailijoiden kirjeistä, emmekä niitä lähteneet sensuroimaan, koska silloin koko listassa ei olisi ollut mitään järkeä.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi kiistanalaisia mieltymyksiä omaavaa henkilöä voit lukea tästä:

Historialliset pervot: 10 merkittävää henkilöä, joilla oli erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä – osa 1

Tervetuloa historiallisten pervojen pariin!

Edvard VII

Kuvakaappaus: M.S. Rau | YouTube

Yhdistyneen kuningaskunnan kuningas Edvard VII on jäänyt historiaan taidokkaana diplomaattina, joka edisti maansa liittoutumista Ranskan ja Venäjän kanssa. Tiedossa on myös se, että hän ei ollut vanhempiensa kuningatar Viktorian ja prinssi Albertin suosiossa varsin meneväisen elämäntyylinsä vuoksi. Viktoriaanisena aikana kaikilta, etenkin kuningasperheen jäseniltä ja varsinkin tulevalta monarkilta, odotettiin siveellistä käytöstä, mitä Walesin prinssi Albert Edward ei noudattanut.

Edwardin ensimmäinen prostituoituun liittyvä seksiskandaali tuli päivänvaloon nuorukaisen ollessa 16-vuotias. Hän oli vanhemmilleen iso pettymys ja kaiken kruunasi se, kun prinssi Albert matkusti läksyttämään hedonistista elämää viettänyttä poikaansa ja menehtyi matkalla saamaansa keuhkokuumeeseen. Kuningattaren historiallisen pitkän hallitsijakauden on joissakin piireissä arveltu johtuneen siitä, että Viktoria sinnitteli hengissä, jottei hänen halveksumansa kruununperillinen pääsisi nousemaan valtaan.

Edwardilla oli siis monta vuosikymmentä aikaa hurvitella ennen kuninkaaksi nousemista vuonna 1901, ja hän otti asemastaan kaiken ilon irti. Walesin prinssi oli aina valmiina toimintaan; oli kyse sitten halvoista ilotytöistä, aristokraattisista leideistä tai viihdemaailman tähdistä. Edward oli kyllä naimisissa prinsessa Alexandran kanssa, mutta se ei tahtia haitannut. Hän järjesti parinvaihtobileitä ja orgioita, joihin Alexandra-vaimo ei tokikaan osallistunut. Edward oli lähes pakkomielteinen bordelleissa kävijä ja hänellä oli jopa oma, vaakunallaan koristeltu huone pariisilaisessa suosikki-ilotalossaan.

Edwardin ollessa viisikymppinen 1890-luvulla, oli hänelle kertynyt elopainoa jo sen verran, että prostituoidut eivät kirjaimellisesti kestäneet seksuaalista kanssakäymistä. Edward ei lannistunut, vaan hän teetti tilaustyönä vankkarakenteisen panotuolin, joka kannatteli hänen massiivista kehoaan, jotta akti ei murskannut ilotyttöjä. Tuoli minimoi kaiken ponnistelun ja vaivan, eikä rapakuntoisen Edwardin tarvinnut tehdä muuta kuin asettua tuoliin päästäkseen lähestymisetäisyydelle.

Yksi kuuluisimmista ja pitkäaikaisimmista rakastajattarista oli itsekin naimisissa ollut Alice Keppel. Keppel pysyi rinnalla senkin jälkeen, kun prinssi Edwardista tuli kuningas Edvard VII.

Keppel on muuten kuningatar Camillan isoisoäiti, joten hienoista historian toistumista oli aikoinaan ilmassa, sillä Edvard VII on kuningas Charles III:n isoisoisoisä.

Lue myös: 10 Britannian kuningashuoneen skandaalia

Eric Gill

Kuva: Eric Gill | Public Domain

Vuonna 1940 kuollut englantilainen Eric Gill oli kuvanveistäjä, kaivertaja ja kirjasintyyppien suunnittelija. Gillin suunnittelemiin fontteihin kuuluu muun muassa edelleen paljon käytetty Gill Sans. Hänelle myönnettiin Royal Designer for Industry -arvonimi, joka on Ison-Britannian korkein muotoilijoille annettava tunnustus, ja hän oli tärkeässä roolissa, kun englantilainen Arts and Crafts -liike levisi ympäri Eurooppaa 1900-luvun vaihteen molemmin puolin.

Gill on yksi viime vuosisadan suurimmista brittitaiteilijoista, ja hyvin ensimmäisiä henkilöitä, joiden kohdalla heräsi kysymys: Voiko taiteen erottaa tekijästään? Hän oli nimittäin maailmanluokan perverssi, joka olisi kuulunut visusti lukkojen taakse.

Gillin sairaat mieltymykset ja teot tulivat julki vasta vuonna 1989 ilmestyneen elämäkerran myötä. Hän oli seksihullu, jolle mikään ei riittänyt. Syvästi uskonnollisella papin pojalla oli elinikäinen seksisuhde ainakin yhden siskonsa kanssa ja lisäksi hän käytti kahta tytärtään seksuaalisesti hyväksi. Kaiken kukkuraksi Gillin kieroutuneen seksuaalisuuden uhriksi joutui perheen koira.

Osassa Gillin ylistetyimmissä taideteoksissa on käytetty malleina hänen omia esiteini-ikäisiä tyttäriään, jotka joutuivat poseeraamaan isälleen alasti eroottisissa asennoissa.

Jean-Jacques Rousseau

Kuva: Wikimedia Commons | Public Domain

Jean-Jacques Rousseau oli 1700-luvulla elänyt geneveläinen filosofi, kirjailija ja säveltäjä, jonka kädenjälki ja ajatukset näkyvät edelleen modernissa taloustieteessä, politiikassa ja kasvatustieteessä. Rousseaun aatteet olivat myös osaltaan vaikuttamassa Ranskan vallankumouksen alkamiseen. Hän oli eittämättä yksi aikansa tai koko historian merkittävimmistä filosofeista.

Rousseaun äiti kuoli pian pojan syntymän jälkeen ja tämä jäi isoveljensä kanssa isänsä huostaan. Vuosia myöhemmin isä joutui ongelmiin virkavallan kanssa ja Rousseaun ollessa 10-vuotias veljekset päätyivät kalvinistisen papin hoteisiin. Papin tytär, kolmikymppinen mademoiselle Lambercier omaksui äidillisen roolin ja rakasti poikia kuin omia lapsiaan. Kuri oli kuitenkin kova ja huonosta käytöksestä sai piiskaa.

Omaksi järkytyksekseen Roussea huomasi nauttivansa kurituksesta ja halusi piiskaa yhä enemmän: ”Kivussa ja jopa häpeässä oli jotain niin aistillista, minkä johdosta pelko muuttui haluksi ja sai minut odottamaan seuraavaa saman käden antamaa kuritusta. Siinä oli epäilemättä jotain seksuaalista, koska miehen suorittama rankaisu ei tuntunut lainkaan miellyttävältä. Ja jos pidättäydyin ansaitsemasta piiskausta, se oli ainoastaan siksi, että en halunnut tuottaa neiti Lambercierille pettymystä – niin vahva oli hänen ystävällisyytensä voima.”.

Esiteini-iän eroottiseksi koettu rankaiseminen vaikutti Rousseau’hun syvästi eikä hän kyennyt kiihottumaan ilman kunnon selkäsaunaa. Hänellä toki oli suhteita, mutta hän ei ikinä kehdannut pyytää kumppaneiltaan piiskausta. Rousseau etsi itselleen aina vain uutta mademoiselle Lambercieriä.

Turhautuminen kasvoi, kun hänen seksuaaliset tarpeensa eivät tulleet tyydytetyiksi, joten Rousseau turvautui nuorena toimineeseen menetelmään: hän alkoi käyttäytyä huonosti. Hän siirtyi kaduille ja rupesi paljastelemaan itseään viehättäville, epäilemättä mademoiselle Lambercieriä muistuttaneille, naisille toiveenaan tulla rangaistuksi.

Lopulta Rousseau löysi samanhenkisen, itseään reilusti vanhemman aatelinaisen Louise Élénore de Warensin ja heidän välilleen syttyi vuosia kestänyt kiihkeä suhde, jonka aikana de Warens kutsui Rousseauta ”pikkuiseksi” ja toisin päin hellittelynimi oli ”äiti”.

Rousseau kirjoitti mieltymyksistään ja seksielämästään vuonna 1770 paljastuskirjan Les Confessions (suom. Tunnustuksia), jossa hän avasi lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä syitä, jotka lopulta johtivat moraalittomaan käytökseen. Kirja julkaistiin vuonna 1782; neljä vuotta Rousseaun kuoleman jälkeen.

Herodes I

Juudean kuningas Herodes Suuri oli pervo. Kyllä, juuri se sama Herodes, joka Matteuksen evankeliumin mukaan määräsi kaikki Betlehemin kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset surmattaviksi. Herodes oli merkittävä hallitsija, joka tunnetaan erityisesti massiivisista rakennusprojekteistaan, jotka laajenivat Juudean naapurivaltoihinkin.

Herodes oli julma johtaja, samoin kuin oli suurin osa tuon ajan kuninkaista ja keisareista. Hän kuitenkin rakasti vaimoaan Mariammea sydämensä pohjasta. Tunne ei ollut molemmin puolinen, johtuen osittain siitä, että Herodes oli murhauttanut vaimonsa isän ja veljen, jotta pitkään valtaa pitänyt Hasmonien hallitsijasuku sammuisi.

Herodes oli sokaistunut Mariammen kauneudesta, eikä lainkaan huomannut vaimonsa suunnittelevan ikäviä miehensä varalle. Kuninkaan silmät avautuivat vasta siinä vaiheessa, kun hänen äitinsä syytti Mariammea uskottomuudesta ja väitti tällä olevan jotain peliä roomalaisen sotapäällikön ja tunnetun häntäheikin Marcus Antoniuksen kanssa. Niinpä Herodes määräsi rakkaan vaimonsa teloitettavaksi.

Se oli Herodekselle kova paikka eikä hän pystynyt päästämään irti elämänsä rakkaudesta; vaikka siis oli itse julistanut tälle kuolemantuomion. Niinpä Herodes päätti jatkaa ”elämää” Mariammen kanssa. Talmudissa – joka on juutalaisten pyhä, muun muassa lakitekstejä sisältävä, kirja – kerrotaan, että Herodes säilöi kuolleen vaimonsa ruumiin hunajaan ja jatkoi ”eläimellisten halujensa tyydyttämistä”. Nekrofilia jatkui seitsemän vuoden ajan.

Lue myös: Ihmisen neitseellinen sikiäminen: 10 ”tosielämän” esimerkkiä

Markiisi de Sade

Kuva: Wikimedia Commons | Public Domain

Ei liene yllättävää, että tältä listalta löytyy mies, jonka nimestä sadismi-sana on johdettu. Joidenkin mielestä vuonna 1740 syntynyt ranskalainen Donatien-Alphonse-François de Sade oli merkittävä valistusajan filosofi, mutta toisten kirjoissa paremmin markiisi de Sadena tunnettu mies oli ällöttävä, ulosteesta kiihottuva sadisti, jonka koko kirjallinen tuotos on pornografiaa.

Totuus lienee jossain siellä välimaastossa. Hänen eroottiset kirjansa yhdistivät kidutukseen asti meneviä seksifantasioita sekä filosofiaa, jonka yhtenä punaisena lankana oli ajatus sosiaalisista normeista vapaan nautinnon hakeminen.

Markiisi de Saden seksuaalisissa fantasioissa korostui väkivaltaisuus, rikollisuus ja jumalanpilkka, mutta valitettavasti hän ei hekumoinut vain ajatuksissaan vaan toteutti haaveensa käytännössä. Siksipä tämä aristokraatti vietti suurimman osan aikuisiästään joko mielisairaalassa tai vankilan kaltereiden takana, jossa hän kirjoitti useimmat tekstinsä.

Vain vähän reilu parikymppisenä de Sade aloitti rikos- ja vankilakierteen pahoinpitelemällä prostituoituja. Myöhemmin hän piti erästä kerjäläisnaista panttivankinaan ruoskien tätä ja kaataen kuumaa vahaa tämän päälle. Vuonna 1772 de Sade ja hänen palvelijansa pidätettiin sodomiasta syytettyinä: he olivat ensin huumanneet ja sitten raiskanneet prostituoituja.

Kuolemaantuomittu de Sade pakeni Italiaan, jossa hän houkutteli nuoria tyttöjä ja poikia syrjäiseen linnaansa töihin, mutta työkeikka pitikin sisällään pahoinpitelyä ja raiskauksia. Pervoksi kutsuminen tuntuu massiiviselta vähättelyltä de Saden kohdalla!

De Sade jäi kuitenkin kiinni ja päätyi jälleen lukkojen taakse. Hän vapautui vuonna 1790 keskelle Ranskan vallankumousta ja sai itsensä valituksi juuri perustettuun Kansalliskokoukseen. Mutta minkäs pakkomielteinen sadisti tavoilleen voi – vuonna 1801 Napoléon Bonaparte passitti hänet loppuelämän kestäneelle tuomiolle.

Lue listan ensimmäinen osa: Historialliset pervot: 10 merkittävää henkilöä, joilla oli erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä – osa 1

Lue myös:

• 10 faktaa – Näin sarjojen ja elokuvien seksikohtaukset tehdään
• 10 nykyään normaalia asiaa, jotka aiheuttivat aikoinaan skandaalin

Tällä listalla tutustutaan historiallisiin merkkihenkilöihin, joiden seksuaaliset mieltymykset olivat normeista poikkeavia. Nämä arvostetut miehet olivat oman aikansa pervoja.

Pervolla eli perverssillä on perinteisesti tarkoitettu ihmistä, joka on oman tai yleisen näkemyksen mukaan seksuaalisesti outo. Aikaisemmin perversiolla viitattiin johonkin, mikä koettiin luonnottomana tai vääränä. Seksuaalisuuteen pervo-sana ja sen johdokset liitettiin 1800-luvun psykologiassa. Alunperin perversio tulee latinankielisestä perversus-sanasta, joka tarkoittaa vinoa, kieroa tai käänteistä.

Jos ihminen on mieltynyt seksuaalisesti sellaisesta, jota pidetään jotenkin epätavallisena tai sopimattomana, ei se tietenkään ole automaattisesti väärin. Kunhan kenellekään ei koidu vahinkoa, niin ”erikoisten” fantasioiden toteuttaminen yksin tai yhdessä – kaikkien osallistujien omasta halusta – ei ole mitään pahaa. Pervoilu voi tuoda iloa ja nautintoa elämään, ja onhan myös sanottu, että meissä kaikissa elää pieni pervo!

Mutta aina se ei todellakaan ole oikein ja hyväksyttävää. Tällä listalla tutustutaan historiallisesti merkittäviin henkilöihin, ja paljastetaan heidän elämistään puolia, jotka eivät välttämättä ole laajasti tiedossa. Mukana on monen eri kaliiberin pervoja harmittomista masturboijista julmiin sadisteihin. Nykyään kauhistellaan muun muassa viihdealan ja politiikan seksiskandaaleja – ja aivan syystä kauhistellaankin – mutta on sitä ennenkin puuhailtu häpeilemättä ja käytetty omaa valta-asemaa hyväksi.

Vielä varoituksen sananen paikoin karkeastakin kielenkäytöstä: Mukana on muun muassa suoria otteita näiden irstailijoiden kirjeistä, emmekä niitä lähteneet sensuroimaan, koska silloin koko listassa ei olisi ollut mitään järkeä.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi kiistanalaisia mieltymyksiä omaavaa henkilöä voit lukea tästä:

Historialliset pervot: 10 merkittävää henkilöä, joilla oli erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä – osa 2

Tervetuloa historiallisten pervojen pariin!

Lordi Byron

Kuva: Thomas Phillips | Public Domain

Lordi Byron, koko nimeltään George Noel Gordon Byron, oli ylistetty kirjailija, jota pidetään yhtenä Ison-Britannian merkittävimpänä runoilijana. Tämän romantiikan ajan ikonin pääteoksena pidetään Don Juan -runoelmaa, joka julkaistiin osissa vuosien 1819-1824 välillä. Byron toimi myös edustajana parlamentin ylähuoneessa.

Menestyksekkään ja monipuolisen uransa lisäksi lordi Byron niitti mainetta mahtailevalla ja riettaalla elämäntyylillään, johon kuului lukuisia romansseja sekä miesten että naisten kanssa. Kuuluisin niistä oli suhde lady Caroline Lambiin, joka oli naimisissa tulevan pääministerin William Lambin kanssa.

Häiritsevin ajanjakso Byronin elämässä oli läheinen suhde omaan siskoon Augusta Leighin. Leigh ja Byron eivät juurikaan olleet nähneet toisiaan lapsuudessa, mutta aikuisiällä he siis eivät vain löytäneet toisiaan sisaruksina, vaan saivat yhdessä lapsen vuonna 1814. Perheonni ei kuitenkaan kestänyt, ja Byron jatkoi entistä elämäntyyliään.

Herkkänä ja romanttisena runoilijana Byron halusi pitää kaikista rakastajistaan muistoja, mistä päästäänkin siihen, miksi mies on mukana tällä historiallisista pervoista kertovalla listalla. Lisääntyminen oman siskon kanssa on aivan jotain muuta kuin pervoilua.

Tuohon aikaan oli varsin tavallista, että ihastuksen kohteesta säilytettiin muistoesineenä nauhalla solmittu hiussuortuva. Mutta se olisi ollut liian tavanomaista omalaatuiselle runoilijasuurudelle, jota pidetään ensimmäisenä nykyisenkaltaisena julkkiksena, sillä kohua hänen ympärillään nimitettiin ”Byromaniaksi”.

Hiusten sijaan Byron leikkasi rakastajiltaan häpykarvoja ja säilytti ne pikkutarkasti luetteloituna nimillä varustetuissa kirjekuorissa.

Wolfgang Amadeus Mozart

Kuva: Barbara Krafft | Public Domain

Wolfgang Amadeus Mozart, Itävallan ihmelapsi, joka sävelsi jo viisivuotiaana, on yksi historian suurimmista säveltäjistä. Mozartia pidettiin elinaikanaan hieman erikoisena ja hänen on arveltu sairastaneen Touretten oireyhtymää. Miehen omalaatuisuudella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä niin sanotun pervouden kanssa, vaan koko hänen perheensä tuli myöhemmin tunnetuksi omituisesta vessahuumorista.

Mozart kirjoitti satoja kirjeitä läheisilleen, mutta kaikkein roisimmat jutut hän säästi vanhemmilleen, siskolleen, vaimolleen ja muutamille läheisimmille ystävilleen. Uloste oli läsnä myös muun perheen kirjeenvaihdossa, mutta säveltäjä itse viljeli likaisinta kieltä. Mozartin mieltymys on nähtävissä myös hänen musiikissaan, ei toki niissä kuuluisimmissa sinfonioissa, sillä kappaleiden joukosta löytyy muun muassa Difficile lectu -kaanon.

Varsinaisesti laulun sanoitus lektu mihi mars et jonicu difficile ei tarkoita millään kielellä mitään, mutta alkuosan on tarkoitus kuulostaa saksankieliseltä leck du mich im Arsch -lausahdukselta ja jonicu kuulostaa kaanonissa laulettuna cujoni-sanalta. Cujoni kirjoitetaan nykyitaliaksi coglioni, joka tarkoittaa kiveksiä. Eli Mozart halusi kappaleensa välittävän viestin siitä, kuinka hänen ”perseensä ja palliensa nuoleminen on vaikeaa”.

Kaikkein häiritsevintä oli kuitenkin Mozartin kirjeenvaihto serkkunsa Marian kanssa. Kaiken takapuoleen ja ulosteeseen liittyvien sanailujen lisäksi nuo kirjeet olivat flirttailevia ja serkusten välillä onkin epäilty olleen rakkaussuhde. Mozartin kuoltua Constanze-vaimo antoi miehensä elämäkerran kirjoittajille luettavaksi myös serkusten toisilleen kirjoittamia kirjeitä, mutta pyysi, ettei juuri niitä julkaistaisi arkaluontoisen ja insestistä vihjanneen sisältönsä vuoksi.

James Joyce

Kuva: C. Ruf – Cornell Joyce Collection | Public Domain

Irlantilaista James Joycea pidetään yhtenä 1900-luvun vaikuttavimmista ja merkittävimmistä kirjailijoista, jonka mestariteoksiin kuuluu muun muassa Ulysses, joka on suomennettu myös nimellä Odysseus.

Kirjallisten klassikkoteostensa lisäksi Joyce kunnostautui pervoilun saralla – hän rakasti pieruja. Fetissi oli jopa työskentelyä haittaavalla tasolla ja Joyce olisi mieluummin päivät pitkät piereskellyt muiden ihmisten kasvoille tai ottanut niitä vastaan. Kirjailijana Joyce tietenkin purki pieruihin kohdistuvaa intohimoaan paperille ja mielihalusta vuodatettuja kirjeitä on säilynyt kokonainen kokoelma. Erityisesti Joycen ja hänen vaimonsa Nora Barnaclen vaihtamat, hyvin rivot kirjeet ovat haluttua tavaraa keräilijöiden keskuudessa.

Eräässä kirjeessä, joka on osoitettu ”huorahtavalle Noralleni”, Joyce kuvailee vaimonsa viehättävyyttä:

”On ihanaa panna piereskelevää naista, kun jokainen työntö puskee pierun ulos. Uskoisin tunnistavani Noran pierun missä tahansa. Tunnistaisin sen piereskeleviä naisia täynnä olevasta huoneesta. Se on melko tyttömäinen ääni eikä sellainen märkä tuulahdus, jollaisia kuvittelisin lihavien vaimojen päästävän. Se on yllättävä, kuiva ja likainen; sellainen minkä arkailematon tyttö voisi päästää vitsinä koulun asuntolassa. Toivon, ettei Nora lopeta koskaan naamalleni piereskelemistä, jotta voin tuntea myös niiden hajun.”.

Tämä ote oli sieltä kirjeiden siiveellisemmästä päästä.

Hans Christian Andersen

Kuva: Franz Hanfstaengl | Public Domain

Tanskalainen Hans Christian Andersen tunnetaan rakastettujen klassikkosatujen, muun muassa Pieni merenneito ja Ruma ankanpoikanen, luojana. Tätä kirjailijaa on vaikea uskoa irstailijaksi, ja häntä pidetäänkin etenkin Tanskassa puhtoisena hahmona, joka ei koskaan avioitunut tai edes harrastanut seksiä säilyttääkseen viattomuutensa. Naimisiin Andersen ei koskaan mennyt, mutta hänellä oli rakkaussuhteita sekä naisten että miesten kanssa, mutta niiden fyysisyydestä kirjailijan elämää tutkineet asiantuntijatkaan eivät ole yksimielisiä.

Miksi Andersen sitten on mukana historiallisten pervojen listalla? Aivan samaan laariin muiden listan irstaiden merkkihenkilöiden kanssa häntä ei ehkä voida laittaa, mutta silti – erikoiset olivat hänenkin mieltymyksensä.

Andersen oli innokas masturboija ja raportoi jokaisesta sessiosta päiväkirjaansa. Aina kun Andersen tapasi uusia ihmisiä, hän meni kotiinsa ja tyydytti itsensä heitä kuvitellen. Päiväkirjoista löytyy merkintöjä, joissa Andersen kertoo jonkun henkilön tulleen kylään ja olleen varsin ihana: ”Kun hän lähti, minulla oli extranautinnollinen ++.”. Plusmerkkien määrä kuvasi tyydytyksen laatua.

Andersen kävi paljon bordelleissa, mutta ei tekemässä sitä, mitä bordelleissa yleensä tehdään. Sen sijaan hän jutteli naisten kanssa koskematta heihin ja meni sitten kotiin puuhastelemaan keskenään ja täyttämään päiväkirjaansa.

Charlie Chaplin

Kuva: National Media Museum – Daily Herald Archive | CC BY 4.0 (kuvaa rajattu)

Brittiläinen Charlie Chaplin oli eittämättä mykkäfilmien kulta-ajan suurin tähti. Hän näytteli, ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti elokuvansa ja jopa sävelsi niihin musiikin. Pitkälti Yhdysvalloissa uransa tehnyt Chaplin oli nero, jota pidetään etenkin visuaalisen komiikan, mutta myös kokonaisuudessaan näyttelemisen mullistajana. Tämän kaiken lisäksi hän oli oman aikansa Harvey Weinstein eli perverssi ahdistelija ja hyväksikäyttäjä.

Chaplinia on kiittäminen casting couchin keksimisestä. ”Koe-esiintymissohva” on kiertoilmaisu Yhdysvalloissa nykyään lailla kielletylle viihdemaailman käytännölle, jossa vaikutusvaltaiset Hollywood-mogulit vaativat nuorilta näyttelijöiltä seksuaalisia palveluksia rooleja vastaan. Chaplin käytti kuitenkin kirjaimellista sohvaa, jolla hän kouri ensin alastomiksi pakottamiaan koe-esiintyjiä. Sohvasession jälkeen hän laittoi alastomat naiset riviin seinää vasten ja heitteli piirakoita heidän päälleen. ”Mitä nuorempi, sen parempi” oli Chaplinin mantra.

Vuonna 1944 Chaplin päätyi FBI:n kiikareihin ja hän joutui syytteeseen epäiltynä ihmiskaupasta. Chaplinin katsottiin rikkoneen lakipykälää, joka kieltää ihmiskaupan ja tässä kohtaa nimenomaan naisten ja tyttöjen kuljettamisen osavaltiosta toiseen seksuaalisin tarkoitusperin. Vaikka syytteistä lopulta luovuttiinkin, oli Chaplinin maine pilalla. Viisumin raukeamisen jälkeen Chaplin palasi Eurooppaan ja asettui loppuelämänsä ajaksi Sveitsiin.

Lue listan toinen osa: Historialliset pervot: 10 merkittävää henkilöä, joilla oli erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä – osa 2

Lue myös:

• 10 faktaa – Näin sarjojen ja elokuvien seksikohtaukset tehdään
• 10 nykyään normaalia asiaa, jotka aiheuttivat aikoinaan skandaalin

Lastenkasvatus ei hoidu joka puolella maailmaa samalla tavalla. Tapoja ja perinteitä on yhtä paljon kuin maailmassa on erilaisia kulttuureita, ja nyt tutustutaan 10 erikoiseen kasvatustapaan, jotka saattavat aiheuttaa muissa hämmenystä.

Meille suomalaisille tuttu ja toimivaksi todettu kasvatustyyli tai menetelmä voi muille vaikuttaa erikoiselta, hauskalta tai mahdollisesti jopa julmalta. Mutta samalla me kohotamme kulmia muiden kulttuurien toimintatavoille.

Pidetään siis mieli avoimena, kun listalla kerrotaan vauvojen jääkylvyistä, yömyöhään valvomisesta, tai että vauvat rauhoittuvat isän nänniä imiessä. Puhumattakaan siitä, että pientä vauvaa nukutettaisiin ulkona rattaissa talvipakkasella 😉

Jääkylvyt Guatemalassa

Kuva: Pixabay

Koska vauvoilla ei ole täysin kehittyneitä hikirauhasia, eivät ne kykene hikoilemaan ja säätelemään oman kehonsa lämpötilaa samalla tavalla kuin aikuiset. Siksi pikkulapsille tulee kuumissa ja kosteissa olosuhteissa herkästi lämpöihottumaa. Hikinäpyt tuskastuttavat pienokaisia.

Näppyjä voi tulla lapsille ihan missä päin maailmaa tahansa, ja oireita voi lievittää hengittävillä vaatteilla sekä ilmakylvyillä. Trooppisissa maissa lämpöihottuma on tietenkin yleisempää ilmaston vuoksi.

Muun muassa Guatelemassa elävän mayakansan perinteeseen kuuluvat pienten lasten jääkylvyt. Vauvaa ei tokikaan uiteta jäisessä vedessä, mutta vesi on kylmää. Ei ihan samanlainen ohjeistus lasten kylvettämiseen kuin länsimaissa!

Ja totta kai järkyttynyt vauva kiljuu sydämensä kyllyydestä, kun se kastetaan hyiseen veteen. Sama kaava toistuu joka ilta lapsesta ja sukupolvesta toiseen: vauvan hätähuuto ei äitejä hetkauta. Näin on tehty aina, ja menetelmä toimii.

Kylvyn jälkeen uni tulee nopeasti, kun keho ei ole nihkeän kuuma ja ihottuman punaisuuskin rauhoittuu.

Ulkona nukuttaminen hyytävässä Pohjolassa

Pihalla paukkuu pakkanen, mutta vauva nukkuu päiväunia tyytyväisenä rattaissa. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa asuville tämä on arkipäiväinen asia. Näin on tehty aina ja lapset voivat oikein hyvin – monesti ulkona nukutut päikkärit ovat levollisemmat kuin sisällä.

Mutta muualta tuleville tämä tapa voi vaikuttaa kauhealta, vaikka nähtävissä on erittäin hyvin, että vauva on lämpimästi puettu ja sullottu makuupussiin sekä peittoihin. Meille tätä ei tarvitse selitellä: vaunun kuomu, harsolla peitetty aukko ja vauvan itse tuottama lämpö pitävät vaunun mikroilmaston täydellisenä torkkujen ajan.

Balilla vauvaa ei laiteta maahan

Kuva: Pixabay

Indonesian Balilla lapsi ei saa koskettaa maata ensimmäisten reilun kolmen kuukauden aikana. Uskomuksen mukaan vastasyntyneet ovat vielä lähellä jumalallista valtakuntaa, joten heitä on kohdeltava asiaan kuuluvalla kunnioituksella. Vastasyntyneen sielun uskotaan edelleen kuuluvan korkeammille voimille, ja henget pitävät hänestä huolta tuona aikana. Vauva ei vielä kuulu kuolevaisten maailmaan.

Tämän vuoksi vauvan jalat eivät saa olla kosketuksissa epäpuhtaaseen maahan. Eikä siis ole kyse vain pihalla olevasta maaperästä, vaan sääntö koskee myös lattiaa. Vaikka maakosketuksen välttämisestä ovat yleensä vastuussa äiti ja muut naispuoliset sukulaiset, osallistuu pyhän vauvan sielun säästämiseen usein koko yhteisö. Toisille lapsille tätä tärkeää tehtävää ei kuitenkaan tyypillisesti ole sysätty. Koska vauvaa ei ole käytännön syistä mahdollista pitää koko ajan sylissä, lasketaan hänet kotona sängylle tai varta vasten lattialta irti olevaan leikkikehään.

Kun vauva on 105 päivää (tai joissakin yhteisöissä 210 päivää) vanha, pidetään perheessä tärkeä nyabutan-seremonia lapsen ensimmäisen maakosketuksen ja varsinaisen elämän alun kunniaksi. Silloin suojelevat henget saavat luvan lähteä ja lapsi toivotetaan tervetulleeksi maailmaan.

Jos kuitenkin käy niin köpelösti, että vauvan varpaat pääsevät ensimmäisten kuukausien aikana viistämään maata, ei se ole maailmanloppu. Nyabutan-seremonia poistaa kaiken negatiivisen ja varmistaa, että lapsi siirtyy meidän maailmaamme puhtoisena sieluna.

Aka-kansan miehet imettävät lapsia

Kuva: Pixabay

Keski-Afrikassa elävän aka-kansan perheissä ei pidetä kynsin ja hampain kiinni perinteisistä sukupuolirooleista. Kyllä, naiset ovat lasten pääasiallisia hoitajia, mutta tämä ei ole kiveen hakattua.

Toisinaan aka-naiset lähtevät metsästämään, jolloin isät huolehtivat lapsista. Akat elävät vaeltavaa elämää, ja silloin tällöin naiset kokoontuvat etsimään ja päättämään uudesta leiripaikasta, jolloin miehet hoitavat ruoanlaiton.

Tämä ei ole kenenkään mielestä kummallista, eikä aiheesta tarvitse keskustella. Roolien vaihtuminen on akoille täysin luonnollista.

Lapsia pidetään akojen keskuudessa suuressa arvossa ja jokainen pienokainen on lahja. Akat eivät ikinä pitäisi lapsiaan riippakivinä. Läheisyys ja fyysinen kosketus ovat äärimmäisen tärkeitä, eikä vauvaa koskaan jätetä makoilemaan yksikseen; hän on aina joko isän tai äidin sylissä.

Ja kun aka-isä pitää huolta vauvasta, näkee lapsen usein imemässä nänniä. Maitoa näistä nänneistä ei tokikaan tule, sillä miehiltä puuttuvat oikeanlaiset hormonit. Akoilla ei ole tutteja, ja muutenkin voisi ajatella, että luonnollinen äidin rinnan vastine on tehokkaampi rauhoittaja.

Usein iltaisin aka-miehet istuvat nuotion ääressä jutellen ja palmuviiniä nauttien, ja monella on pienokainen mukanaan – rinnalla nänniä imemässä.

Aikainen vessakoulutus Vietnamissa

Kuva: Pixabay

Vietnamilaiset vanhemmat opettavat vauvansa potalle vihellyksen avulla. Koulutus alkaa usein jo kuukauden ikäisten lasten kanssa. Menetelmä on ilmeisen toimiva, sillä lapset oppivat kuivaksi noin yhdeksän kuukauden ikäisinä eli ennen ensimmäisiä askelia. Tämä on vähintään vuotta aiemmin kuin länsimaiset taaperot.

Kun vauva alkaa tuhista ja näyttää merkkejä vessahädästä, viedään hänet potan tai pytyn päälle ilman housuja, ja vihelletään. Tämä tehdään jopa 12 kertaa päivässä. Jos pissa ja/tai kakka tulee, vauvaa palkitaan kehuilla, halauksilla ja suukoilla. Jos mitään ei tule, ei vauvaa kuitenkaan toruta tai rangaista. Tässä toimii ainoastaan porkkana. Hiljalleen vauva oppii pissaamaan, kun hänelle vihelletään vessassa.

Tällä menetelmällä lapsi kykenee kontrolliin, kun hän ehdollistuu yhdistämään vihellyksen ja vessakäynnin jo ennen kuin hän ymmärtää varsinaisesta pidättämisestä mitään.

Lasta ei katsota silmiin kenialaisessa yhteisössä

Kuva: Pixabay

Lounais-Keniassa asuvan kisii-yhteisön naiset kantavat vauvoja mukanaan kaikkialle. Töitä tehdään ja lapsi on rinnalla tai selässä koko ajan. Tässä ei tietenkään ole mitään erikoista.

Mutta kun kisii-vauva alkaa jokeltaa iloisena tai itkeä vollottaa erinäisistä syistä, ei äiti ota lapseen katsekontaktia. Ja tämä kuulostaa länsimaiseen korvaan erikoiselta.

Kisii-kulttuurissa vauvoja ei kuitenkaan koskaan katsota silmiin, koska suoralla katseella on yhteisössä suuri merkitys: se osoittaa valta-asemaa. Silmiin katsominen on sama asia kuin sanoisi ääneen, että ”sinä olet pomo”.

Vanhemmat eivät halua antaa lapsilleen sellaista viestiä, että nämä olisivat jollain tavalla johtavassa tai päättävässä asemassa. Vanhempi määrää perheessä, joten väärinymmärrysten välttämiseksi on syytä olla ottamatta katsekontakstia jälkikasvuun.

Lapset kasvattavat toisiaan Polynesiassa

Tyynellämerellä sijaitseva Polynesia on suuri saariryhmä, johon kuuluvat muun muassa Uusi-Seelanti, Samoa, Havaiji ja Pääsiäissaari. Saariryhmä levittyy siis hyvin laajalle alueelle, mutta koska asutuksen leviäminen saarille on nykytiedon valossa alkanut aikaisintaan 3000 vuotta sitten, on niiden alkuperäiskansoilla paljon geneettisiä, kielellisiä ja kulttuurillisia yhtäläisyyksiä.

Perinteisesti aikuisilla ei polynesialaisissa yhteisöissä ole ollut aikaa katsoa lastensa perään, joten apukäsiä on löydettävä, jotta vanhemmat voivat hoitaa viljelyksiä ja käydä kalastamassa. Hommaan on valjastettu muut lapset.

Vanhemmat pitävät tietenkin huolen vauvoista, mutta heti kun lapsi oppii kävelemään, on hän Polynesiassa tarpeeksi vanha muiden lasten vahdittavaksi. Eikä kaitsijan iällä tai mahdollisella sukulaisuussuhteella ole merkitystä: kuka tahansa yhteisön vanhempi lapsi kelpaa hoitajaksi.

On siis hyvin tavallista, että alle viisivuotias huolehtii nuoremmasta sisaruksestaan ja ottaa tämän mukaan kylän lasten touhuihin. Länsimaiseen korvaan tuo voi kuulostaa heitteillejätöltä, mutta Tyynenmeren kulttuureissa täysin arkipäiväistä. Lapsista kasvaa oma-aloitteisia, itsenäisiä ja vastuuntuntoisia, mitkä kaikki ovat tietenkin positiivisia ominaisuuksia.

Espanjalaiset lapset valvovat myöhään

Kuva: Unsplash

Espanjassa ei ole lainkaan epätavallista, että pienetkin lapset ovat valvovat erityisesti kesäisin iltamyöhään. Ruokakauppaan mennään seitsemältä ja päivällinen valmistuu nautittavaksi aikaisintaan iltayhdeksältä. Silloin koko perhe syö yhdessä. Ja valvomisessa on nimenomaan kyse siitä, että perheen kanssa vietetään yhteistä aikaa.

Eikä tämä rajoitu vain kotiin, sillä lapset tulevat mukaan, jos aikuiset lähtevät illalliselle. Toki välillä hankitaan lapsenvahti, mutta yleensä ulkona käydään koko perheen voimin. Ei ole lainkaan erikoista nähdä kouluikäisiä lapsia ravintolassa vielä kello 23 lopettelemassa pitkän kaavan kautta syötyä päivällistä.

Tämä on myös ystäville normaalia: Espanjassa ollaan erittäin perhekeskeisiä, joten kun kavereita pyydetään illanviettoon, kattaa kutsu tietenkin automaattisesti koko perheen. Oltiin sitten kotona tai ravintolassa.

Japanilaiset lapset opetetaan itsenäisiksi

Japanilaiseen kulttuuriin kuuluu, että vanhemmat opettavat lapset itsenäisiksi jo hyvin nuoresta lähtien. Ei ole lainkaan erikoinen näky, että 7-vuotias lapsi kulkee metrolla yksin kouluun. Tai vaihtoehtoisesti käymään vaikkapa kaupassa tai hoitamassa muita juoksevia asioita.

Koulumatkat voivat olla hyvinkin pitkiä, eikä vanhemmilla ole töiden vuoksi mahdollisuutta kuljettaa lapsia kouluun tai matkustaa junassa viedäkseen heidät perille. Monet koulut myös kieltävät vanhemmilta tuomisen ja hakemisen, sillä lasten on opittava itsenäisiksi ja vastuullisiksi kansalaisiksi.

Toki reitti kouluun opetellaan ensimmäisen lapsen kanssa yhdessä, mutta arkipäiväinen kulkeminen on sen jälkeen tehtävä yksin. Samalta asemalta saattaa tulla matkaan mukaan muita koululaisia, mutta ei välttämättä. Jos perheessä on nuorempia lapsia, on koulumatkan opettelu vanhempien sisarusten vastuulla.

Monessakaan maassa ei samanlainen onnistuisi, mutta Japani on erittäin turvallinen maa. Yhteisössä on myös voimaa, sillä kaikki tietävät, että lapset kulkevat yksin metrolla. Maailman suurimman kaupungin, Tokion, junassa istuvaa lasta ei katsota kummastellen, vaan hieman vain positiivisella tavalla silmällä pitäen. Vanhemmat voivat luottaa muihin aikuisiin, että lapset jätetään rauhaan, mutta heitä autetaan, jos tilanne sitä vaatisi.

Ranskalaiset pöytätavat

Kuva: Pixabay

Ranskalaiset lapset eivät nyrpistele nenäänsä uusien ruokien edessä. Tai jos nyrpistelevät, niin kaikkea on silti maistettava. Ja jos jotain maistaa tarpeeksi monta kertaa, niin siitä rupeaa pitämään – oli se sitten hanhenmaksaa tai vaikkapa voimakkaan hajuista sinihomejuustoa. Tämä on osa ranskalaista ruokafilosofiaa.

Erilaisiin makuihin totutellaan pienestä pitäen ja kansallisella ohjeistuksella: kun lapsi on valmis kiinteään ruokaan noin 4 kuukauden iässä, tutustutaan uuteen makuun aina neljän päivän välein.

Ranskalaiset vanhemmat aloittavat maistelun vihanneksilla, mieluummin ensin sieltä happamasta päästä, jotta lapset eivät heti tule persoiksi makealle. Vihannesten jälkeen vasta tutustutaan hedelmiin; juuri sen saman makeuden vuoksi. Uudet ruoat soseutetaan aina, jotta koostumus ei pilaa kokemusta; tärkeintä on tottua uusiin makuihin.

Ruokakulttuuria pidetään myös yllä kouluissa. Koulupäivät ovat alaluokilta asti pitkiä, mutta välissä on jopa kaksi tuntia kestävä lounas. Omia eväitä kouluun ei saa tuoda (paitsi allergikot), mutta kotona saa käydä syömässä. Koulun ruokalassa nautitaan kolmen ruokalajin lounas. Alkuruoaksi on usein raikas salaatti, pääruokana perinteistä ranskalaista keittiötä tai tutustumista muiden maiden makuihin, ja jälkiruokana on hedelmä tai jogurtti. Joissakin kouluissa tarjoillaan vielä juustolautanen ennen jälkiruokaa.

Lounaalla keskustellaan muiden kanssa, opetellaan pöytätapoja ja nautitaan ruoasta. Pikainen lounas on ranskalaiskouluissa tuntematon käsitys.

Lue myös:

• 10 diktaattorien ruokavaliota – Näin tyrannimaiset hirmuhallitsijat söivät
• Villilapset: 10 tarinaa eläinten kasvattamista lapsista
• 10 erikoista hääperinnettä maailmalta

Miksi kielisuudelma on toiselta nimeltään ranskalainen suudelma? Intohimoisen suukottelun kutsumanimen alkuperä on tällä kertaa Listafriikin suurennuslasin alla.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miksi ja miten kielisuudelma liittyy Ranskaan?

Kuva: Pixabay

Ranskalaiseksi suudelmaksi sanotaan pusua, joka ei ole mikään pieni muiskaus. Intohimoiseen kielisuudelmaan viitattiin Euroopassa, myös Ranskassa, alunperin firenzeläisenä suudelmana, jonka juuret epäilemättä ovat Italiassa. Mutta miten ja miksi pusuttelun osoite vaihtoi maasta toiseen? Termi on kuitenkin tunnettu ja käytetty ympäri maailmaa.

Todennäköisesti kyse on vain mielikuvasta ja ranskalaisten intohimoisesta maineesta. Monessa muussa maassa saatettiin 1900-luvun alussa jopa hieman karsastaa ranskalaisten estotonta tunteiden osoittamista ja heitä pidettiin (tai he olivat) seksuaalisesti vapautuneempia. Ranskalainen suudelma nousi ihmisten huulille 1920-luvulla ja nimi on sen jälkeen pitänyt oman paikkansa.

Erään teorian mukaan laukaisevana tekijänä oli ensimmäinen maailmansota. Ranskassa olleet amerikkalaiset ja brittiläiset sotilaat todistivat ranskalaisten häpeilemättömän intohimoisia rakkaudenosoituksia ja veivät sitten viestin – ja samalla myös tavan – kotimaihinsa. Tai sitten ulkomaalaiset sotilaat olivat tehneet lähempää tuttavuutta ranskalaisten neitojen kanssa…

On siellä varmaan tyttöystävät ja vaimot olleet ihmeissään, kun sotilaat palasivat kotiin ja nappasivat heitä kaikkien nähden intohimoiseen suuteloon!

Intiassa kielisuudelma on muuten englantilainen suudelma. Elokuvissa oli alkujaan kiellettyä näyttää suutelemista – Intiassa siis – ja ensimmäiset tällaiset hellyydenosoitukset nähtiin englanninkielisessä elokuvassa vuonna 1926. Siitä siis nimitys.

Myöskään Ranskassa kielisuudelmia ei kutsuta ranskalaisiksi suudelmiksi. Rakkaalla lapsella on kuitenkin ranskankielellä monta nimeä. Rouler une pelle tarkoittaa kirjaimellisesti ja suoraan suomennettuna lapion rullaamista, rouler un patin tarkoittaa yleisesti rullailua ja un baiser amoureux on rakastajan suudelma. Siinä vain muutama esimerkki ranskalaisista kielisuudelmista.

Lue myös:

• Suukottelu kannattaa – 10 ihanaa, ällöttävää ja mielenkiintoista faktaa suutelusta
• 10 yllättävää psykologista syytä rakastumiselle

Nyt on se aika vuodesta, kun juhlitaan Halloweenia, joka on vasta joitakin vuosikymmeniä vanha juhla. Lokakuun lopussa ja marraskuun alussa on kuitenkin tuhansien vuosien ajan vietetty suuria kekkereitä.

Marraskuun alkua on kautta aikain pidetty monissa eri kulttuureissa ajankohtana, jolloin tämän- ja tuonpuoleisen maailman raja ohenee ja sen ylittäminen oli mahdollista. Kuulostaa pahaenteiseltä, mutta tuolloin on perinteisesti ollut tapana juhlia ankarasti. Samoihin aikoihin nimittäin oli saatu päätökseen sadonkorjuu.

Tavat ja perinteet ovat kussakin kulttuurissa hieman omanlaisiaan, mutta yllättävän usein se perusajatus juhlan taustalla on sama.

Suomessakin juhlittaisiin perinteistä kekriä, mutta kristinusko tapansa mukaan kielsi sen – kuten muutkin juhlat – naamioiden sadonkorjuujuhlan omaksi merkkipäiväkseen eli pyhäinpäiväksi.

Listafriikki esittelee nyt kuusi perinteikästä tapaa juhlia marraskuun vaihdetta; Halloween voi seurata kateellisena vieressä!

Samhain

Kuva: Wikimedia Commons | Public Domain

Kelttiläinen Samhain-festivaali on se alkuperäinen Halloween, jota juhlitaan edelleen Irlannissa ja Skotlannissa. Siihen perustuvat karkki vai kepponen -perinne ja erilaisiin asuihin pukeutuminen.

Samhain oli yksi muinaisten kelttien tärkeimmistä juhlista ja sen myötä ihmiset alkoivat valmistautua talveen: karja tuotiin kesälaitumilta ja osa teurastettiin lihaksi. Samhain ajoittuu marraskuun ensimmäiseen ja toiseen päivään.

Uskomuksen mukaan ajankohtana, jona kesä vaihtui talveen, sulautuivat yhteen myös kaksi eri maailmaa: elävien ja kuolleiden maailmat. Tuona yhtenä yönä siis henget, haltijat ja vainajien sielut saattoivat helposti astua rajan toiselle puolelle fyysiseen maailmaan.

Ihmiset pukeutuivat teurastettujen eläinten nahkoihin ja erilaisiin asuihin, ja pyrkivät näin suojautumaan pahoilta hengiltä. Suojautuminen oli tärkeää, sillä uskomuksen mukaan raja tuonpuoleiseen katosi ja henget yrittivät houkutella eläviä kuolleiden valtakuntaa.

Taikauskoisimmat ihmiset pelkäsivät tosissaan pahoja henkiä, mitä toiset käyttivät surutta hyväkseen. Nahkoihin ja muihin asuihin pukeutuneet nuoret miehet kiersivät talosta toiseen huijaamassa muilta ruokaa: toiset uskoivat heidän olevan oikeasti henkimaailman ilkeitä vieraita, mutta toiset antoivat ruokaa ja juomaa lepytelläkseen näkymättömiä henkiä.

Vainajien sieluja kunnioitettiin juhlavilla pidoilla – se oli kuin ruokauhri – ja pimeys karkotettiin kokkoja polttamalla. Kokkoihin saattoi päätyä myös eläin- ja ihmisuhreja. Tapana oli myös tehdä erilaisia ennustuksia tulevalle vuodelle. Samhainin juhlintaan kuuluivat vihanneksista kaiverretut lyhdyt, joiden uskottiin pelottelevan pahat henget tiehensä. Lyhtyjä ei kuitenkaan tehty kurpitsoista, vaan nauriista.

Halloweeniksi samhain muuntui Pohjois-Amerikassa, jonne irlantilaiset siirtolaiset veivät juhlan mukanaan. Nauriit vaihtuivat kurpitsoiksi ja ikiaikaiseen sadonkorjuujuhlaan yhdistyi vainajien ja katolisten pyhimysten muistelu. Kaikkien pyhien aatto eli All Hallows’ Eve sai myöhemmin nimekseen Halloween.

Kekri

Suomalainen kekri on lähes sama juhla kuin kelttien samhain – molempien juuret ovat vuosituhansia vanhassa eurooppalaisessa maatalousperinteessä.

Kekri on sadonkorjuun valmistumisen syysjuhla, jota on vietetty työvuoden päättyessä, sillä vanhassa maatalousyhteiskunnassa vuoden kierto päättyi satokauden loppuun ja siihen, kun karja tuotiin laitumelta navettaan. Vuodenvaihde ajoittui siis kekriin, jota juhlittiin syyskuun lopulta marraskuun alkuun. Nimensä tämä juhla on saanut Kekriltä, joka oli hedelmällisyyden, viljelyksen ja karjanhoidon jumala.

Juhla-ateria, tinasta ennustaminen ja kokkojen polttaminen olivat olennainen osa kekriä. Viinan juominen kaksin käsin ei ollut vain sallittua, vaan myös toivottavaa. Suvun vainajien hengille lämmitettiin sauna, ja kun oli talonväen vuoro saunoa, jätettiin tupaan vainajia varten katettu juhlapöytä. Uskomuksen mukaan vainajat palasivat kekrin aikaan tarkastamaan, onko tiluksista pidetty huolta.

Kekrinä järjestettiin kulkueita, joita johti hurjaksi möröksi pukeutunut hahmo. Kekrimörkö oli pelottava ilmestys karvaisina turkkeineen ja sarvineen, ja se kierteli porukkansa kanssa talosta taloon. Kekripukiksikin nimitetty hahmo kysyi ovella, että kekriä vai uunia, eli joko talonväki tarjoaa kunnon kekrikestit tai sitten vieraat hajottavat uunin. Kekriä vai uunia kuulostaa paljon paremmalta, kuin karkki vai kepponen!

Juhlana kekri muutti muotoaan 1000-luvun aikana, kun kristinusko levisi Suomeen. Kirkko halusi eroon pakanallisesta kekristä, jonka kanssa kävi samoin kuin monen muunkin ikiaikaisen perinnejuhlan: pyhäinpäivä sijoitettiin näppärästi kekrin ajankohtaan. Vanhat perinteet siirtyivät kuitenkin sukupolvelta toiselle, ja vielä 1900-luvun alussa kekri oli osassa Suomea tärkeämpi juhla kuin joulu tai pääsiäinen.

Kaupungistuminen kuitenkin vähensi kekrin viettoa ja hiljalleen vuoden tärkein juhla menetti merkityksensä. Joulun suosio ja sen korostaminen kouluissa ja muutenkin yhteiskunnassa lisäsi kristillisen juhlan suosiota.

Kekristä tuli unohdettu, muinainen juhla. Mutta nyt se on palannut – joskin amerikkalaisena ja kaupallisena halloweenina. Onneksi ikiaikaista kekriä ollaan monilla paikkakunnilla elvyttämässä takaisin; ehkäpä siitä jälleen saadaan arvoisensa juhla.

Día de Muertos

Kuva: Forresnr.ed | CC BY-SA 4.0

Día de Muertos on pyhäinpäivä meksikolaisittain. Jos meillä hiljennytään hartaassa tunnelmassa muistelemaan kuolleita läheisiä ja haudoille viedään kynttilöitä, niin Meksikossa vainajien muistelu tehdään riehakkaasti juhlien. Juhla on yhdistelmä kristillistä pyhäinpäivää ja alkuperäiskansojen perinteitä, jotka juontavat juurensa yli 3000 vuoden päähän.

Esimerkiksi asteekkien suurena vainajien juhlapäivänä suoritettiin ihmisuhreja ja pääkallot laitettiin esille uhritemppelien eteen. Pääkallot korostuivat myös taiteessa ja aihe on merkittävässä osassa myös nykyaikaisessa kuolleiden päivässä.

Legendan mukaan vainajien henget tulevat marraskuun 1. ja 2. päivän välillä tapaamaan perheitään. Henkien läsnäoloa juhlistetaan näyttävillä kukka-asetelmilla, kulkueilla, herkuilla ja koristelluilla pääkalloilla.

Kaikista luurangoista huolimatta Día de Muertos eli kuolleiden päivä ei ole pelottava juhlta. Se ei myöskään ole surullinen päivä, vaikka menehtyneiden läheisten muistelu on pääosassa. Kuolleille pystytetään kotialttareita, ofrenda, ja vainajien hengille tarjotaan näiden suosikkiruokia.

Railakas ilon juhla on pyhitetty elämälle, jonka kiertokulkuun kuolema luonnollisena vaiheena kuuluu.

Día de las Ñatitas

Kuva: Carlillasa | CC BY-SA 4.0

Ja kun Día de Muertosin parissa päästiin pääkallojen makuun, niin jatketaan samassa aihepiirissä, mutta siirrytään Boliviaan.

Día de las Ñatitas eli pääkallojen päivä on perinteinen juhla, jota vietetään marraskuun alussa. Kuten kuolleiden päivä, niin myös bolivian pääkallojen päivä on sekoitus alkuperäiskansojen uskomuksia ja kristinuskoa. Katolinen kirkko ei kuitenkaan ole juhlasta kovinkaan innoissaan – syystä että juhlan pääosassa ovat ihmisten pääkallot.

Bolivialaiset säilyttävät menehtyneitten läheistensä pääkalloja kodeissaan ja ne kaivetaan esiin tätä erityistä juhlapäivää varten. Kallot, ñatitas, siirtyvät sukupolvelta toiselle ja aina festivaalin koittaessa ne koristellaan esimerkiksi kukkasin, lehdin, silmälasein ja hatuin. Koska kaikilla ei omasta kaapista löydy koristeltavaa, turvautuvat monet kyseenalaiseen vaihtoehtoon eli hylättyjen hautojen ryöstelyyn.

Tämä nähdään kuitenkin hyvänä asiana, kuten eräs juhlija kertoo Reutersin haastattelussa: ”He ovat unohdettuja sieluja; he ovat sieluja, joilla ei ole kukkia. Aina marraskuun 8. päivänä keräämme heidät hautaholveista, jotta voimme jakaa tämän juhlan heidän kanssaan.”

Kirkko on kehottanut ihmisiä luopumaan pääkalloista, mutta pyynnöt ovat kaikuneet kuuroille korville – Día de las Ñatitas on ikiaikainen alkuperäiskansojen perinnejuhla, josta ei haluta luopua.

Pääkallojen päivää vietetään viikko katolisen pyhäpäivän jälkeen ja silloin pääkaupunki La Pazissa kokoonnutaan Cemeterio General -hautausmaalle. Mukana menossa ovat tietenkin koristellut pääkallot, joille tarjotaan uhreina ruokaa, tupakkaa ja rukouksia.

Kallot toimivat amuletteina, jotka suojelevat omistajaansa ja tuovat hyvää onnea. Mikä tahansa pääkallo ei kuitenkaan ole ñatitas, sillä aina kemiat eivät omistajan kanssa toimi. Ihmiset voivat sanoa, että ”sain tämän kallon serkultani, joka ei tullut sen kanssa toimeen, mutta minulla synkkaa sen kanssa oikein hyvin”.

Juhlittuja ja täydellisen mätsin pääkalloja käy kiittäminen monesta asiasta, esimerkiksi rikosten ratkeamisesta tai vaikkapa menestyksestä opinnoissa.

Fête Gede

Haitilla marraskuun ensimmäisenä ja toisena päivänä vietettävä Fête Gede eli pyhien vainajien päivä on kuin Mardi Gras, Halloween ja Día de Muertos yhdistettynä. Kadut täyttyvät paraateista, festivaalilla on pitkä kulttuurihistoria ja silloin muistellaan menehtyneitä läheisiä. Fête Gede on yksi voodoo-uskonnon tärkeimmistä päivistä, sillä silloin kunnioitetaan esi-isien henkiä, loa, joista yksi luokka on gede.

Kenen tahansa henki ei ole pyhä gede, vaan kunkin voodoon harjoittajan on nostettava jonkun läheisen sukulaisen tai ystävän henki siihen asemaan. Jotta vainajasta voi tulla gede, täytyy voodoon harjoittajan kutsua tätä seremoniassa ja muuntaa sitten pyhäksi.

Fête Geden aikana voodoon harjoittajat kerääntyvät suuriin paraateihin ja tanssivat eroottisin liikkein pitkin katuja. Paraateihin osallistuvista on helppo erottaa ne, jotka ovat tulleet oman gedensä ”riivaamiksi”; tämä on toivottu tilanne.

Kun henki on ottanut ihmisen haltuunsa, se pukeutuu mustaan, valkoiseen ja violettiin, päällystää kasvonsa valkoisella jauheella ja heittää tummat aurinkolasit päähänsä. Mukana on myös kävelykeppi ja kaikkein tärkeimpänä: pullo, joka on täynnä viinaa ja chiliä. Gede rakastaa tulisia chilejä, joten sekoitusta kaadetaan tasaisin väliajoin ympäri kehoa.

Gedeen liitetään myös seksin ja hedelmällisyyden jumaluus, mistä johtuen chilillä terästettyä alkoholia kaadetaan erityisesti sukupuolielimiin. Tämä saa hengen vallassa olevan ihmisen kiemurtelemaan tuskissaan ja hakeutumaan eroottisiin asentoihin, mikä tietysti viihdyttää paraatia seuraavia.

Valtavat paraatit huipentuvat aina hautausmaalle, jossa laulaminen ja eroottinen tanssiminen vain yltyvät. Ne voodoon harjoittajat, joista henki ei tällä kertaa ottanut valtaa, käyvät rauhallisemmissa tunnelmissa läheistensä haudoilla juttelemassa sekä viemässä ruokaa ja juomaa. Ehkä ensi vuonna on parempi onni!

Feria del Barrilete Gigante

Kuva: Andrew Hass | CC BY-SA 2.0

Día de Muertos ei ole ainoastaan meksikolaisten juhla, vaan sitä vietetään laajasti monissa Latinalaisen Amerikan maissa. Näin myös Guatemalassa, mutta vaikka juhla ja merkitys on sama, vietetään sitä hyvin eri tavalla.

Guatemalassa kuolleiden päivän juhlintaa kuuluu tärkeänä osana Feria del Barrilete Gigante eli jättimäisen leijan festivaali. Marraskuun ensimmäisenä päivänä ilmoille nostetaan kuukausikaupalla työn alla olleet värikkäästi koristellut leijat, joista suurimmat ovat läpimitaltaan yli kymmenmetrisiä.

Guatemalalaiset rupesivat alunperin valmistamaan valtavia leijoja, koska niiden uskottiin suojelevan pahoilta hengiltä. Uskomuksen mukaan paperin rapina pelotti pahat henget pois. Nykyisin leijoilla muistetaan poismenneitä läheisiä ja lennättäminen tapahtuu hautausmailla.

Leijan lennättämisen lisäksi guatemalalaiset käyvät läheistensä haudoilla, koristelevat kotialttareitaan ja juhlivat railakkaasti. Kuolleiden päivänä tuonpuoleisesta tulevat visiitille pahojen henkien lisäksi myös rakkaiden läheisten henget, jotka palaavat tapaamaan perheitään. Henkien kanssa vietetään aikaa juhlien, laulaen ja syöden; kuolleiden päivä ei ole surujuhla.

Lue myös:

• 10 Halloweenin kauhutarinaa, jotka tapahtuivat oikeasti!
• 10 Halloween-pilaa, jotka menivät liian pitkälle tai traagisesti pieleen