Tiede
Miksi ihminen on ainoa eläin, joka itkee? 11 faktaa itkemisestä ja kyynelistä
Surullinen elokuva, parhaan kaverin häät ja sipulin pilkkominen – nämä kaikki voivat nostattaa kyyneliä silmiin. Mutta miksi? Tässä tulee mielenkiintoisia, mutta toivottavasti ei kuitenkaan itkettäviä faktoja itkemisestä.
Listalla perehdytään itkemiseen, jonka sanotaan muun muassa puhdistavan ja tekevän hyvää. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen; aina itkeminen ei helpota oloa.
Kukaan ei tiedä varmasti, että miksi voimakkaat tunteet saavat ihmisen itkemään, mutta teorioita on kyllä esitetty. Kiistatta osataan kuitenkin antaa vastaus vanhasta Saunalahden mainoksesta tuttuun kysymykseen: Itkeekö eläimet?
Kaikenmaailman teorioita
Vuosituhansien saatossa itkemisen syistä on esitetty monenlaisia teorioita.
Ikivanhoja savitauluja tulkitsemalla on saatu selville, että ihmiset ovat pohtineet itkemistä vähintään 1500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Vuosisatojen ajan kyynelten arveltiin tulevan sydämestä ja esimerkiksi Vanhassa testamentissa kyyneliä kuvataan sivutuotteena, jota syntyy, kun sydän heikkenee ja muuttuu vedeksi. Myöhemmin Hippokrates taas oli sitä mieltä, että kyyneleet tulevat mielestä.
1600-luvulla vallinneen teorian mukaan kaikki tunteet, mutta erityisesti rakkaus, lämpenevät sydämessä. Viilentääkseen itseään sydän tuotti vesihöyryä, joka sitten nousi päähän, tiivistyi silmissä ja karkasi ulos kyynelinä.
Vuonna 1662 tanskalainen tiedemies Niels Steensen keksi, että kyyneleet ovat peräisin kyynelrauhasista. Vasta silloin ruvettiin miettimään olisiko kyynelistä jotain konkreettista hyötyä. Stenseen veikkasi, että kyyneleet pitävät silmän kosteana.
Biokemisti William Frey esitti 1980-luvulla, että itkemällä ihminen poistaa elimistöön kasaantuneita stressihormoneja ja että kyynelten välityksellä keho puhdistuu myrkyistä. Tällä verrattain tuoreella teorialla ei kuitenkaan enää ole juurikaan kannattajia, sillä se on pitkälti todistettu vääräksi.
Mitä siis tällä hetkellä tiedetään?
Itkeminen on kirjaimellisesti inhimillistä. Se tekee meistä ihmisiä. Vaikka itkusta on tutkijoilla vielä paljon selvitettävää, on mystisyyden verhoa saatu sen verran raotettua, että yksi asia on varmaa: Me itkemme, koska tarvitsemme muita ihmisiä. Palaamme tähän toteamukseen vielä useamman kerran tällä listalla.
Kyyneleitä on kolmea erilaista laatua
Kaikki vuodatetut kyyneleet eivät ole samanlaisia, vaan niitä on kolmea erilaista tyyppiä: perus-, refleksi- ja tunnekyyneleet.
Perus- eli basaalikyyneleet pitävät silmän jatkuvasti kosteana ja puhtaana. Niissä on paljon rasvoja, ravinteita ja suojaavia aineita, kuten bakteereja tappavia entsyymejä. Jos peruskyynelien tuotanto jostain syystä häiriintyy, tarkoittaa se suuria ongelmia näkökyvylle ja silmille.
Refleksikyyneleet tulvahtavat silmiin silloin, kun täytyy päästä eroon roskista. Näitä kyyneleitä erittyy myös kemiallisessa ärsytyksessä, kuten sipulin leikkaamisessa syntyvien huurujen vaikutuksesta. Refleksikyyneleet syntyvät kasvojen ja silmän alueen tuntohermoärsykkeiden kautta.
Vaikka perus- ja refleksikyynelienkin välillä on eroa koostumuksessa, ovat tunnekyyneleet täysin poikkeavia. Ärsyke tunnekyynelten syntymiseen lähtee silmien alueen sijaan aivoista. Tunnekyynelissä on myös mitattu suurempia määriä tiettyjä hormoneja, kuten stressitilanteissa erittyvää adrenokortikotropiini sekä kipua lievittävää leu-enkefaliinia.
Miksi sipuli itkettää?
Ruoanlaiton tuskaisin hetki saa kyyneleet virtaamaan. Ei, en puhu tiskaamisesta, vaikka saattaa sekin nostattaa kiukun kyyneleitä pintaa. Sipulin leikkaaminen ja siihen liittyvät refleksikyyneleet ovat pakollinen paha.
Kyyneleet aiheuttaa silmiä kirvelevältä kuulostava kemikaali nimeltään syn-propaanitioli-S-oksidi. Sitä vapautuu sipulin murskaantuneista soluista. Tuo nimihirviö leijailee silmiin ja liukenee niitä suojaavaan nesteeseen eli peruskyyneliin. Kyynelrauhaset ärsyyntyvät tunkeilijasta ja tilanteen rauhoittamiseksi tuotetaan lisää kyyneliä, tällä kertaa refleksikyyneliä, jotka laimentavat aineen vaikutusta.
Sipuli tuottaa vahvaa ainetta, koska se on sen ainoa puolustautumiskeino petoja vastaan. Äkäiset yhdisteet eivät huokuttele kasvinsyöjiä ruokailemaan, mutta ihmisen terävälle veitselle ne eivät voi mitään.
Onneksi sipulin aiheuttama kirvely ja kyynelehtiminen ei ole vaarallisia. Ärsyttävää kylläkin, mutta ehkä seuraavalla kerralla vedet silmissä pilkkoessa voi tuntea hieman sympatiaa itseään puolustavaa sipulia kohtaan.
Miksi itkemme onnesta?
Vaikka suuri ilo ja syvä suru ovat tunneskaalan vastakkaisissa ääripäissä, ei niiden synnyttämillä kyynelillä ole eroa. Aivot eivät nimittäin itkemisen kohdalla osaa erottaa negatiivisia ja positiivisia tunteita toisistaan; ne vain reagoivat voimakkaaseen tunnekuohuun.
Onnen- ja surunkyynelten syntymekanismi on täysin sama. Aivojen tunnekeskuksiksi nimitetyt mantelitumakkeet kyllä tietävät miltä tuntuu, sillä tunteet syntyvät siellä. Mantelitumakkeet lähettävät signaalin hypotalamukseen, joka kuitenkin jättää viestistä pikkupräntin lukematta. Hypotalamus vain havaitsee, että nyt tuntuu ja lujaa, joten se erittää tarvittavat viestimolekyylit, jotka aktivoivat tahdosta riippumattoman hermoston. Ja sitten aivosillan alueella sijaitseva syljenerityskeskus viestittää silmän kyynelrauhaselle, että hanat auki: oli se sitten ilosta, surusta tai kovan paineen alla.
Esimerkiksi kultamitalisti ja kisan hävinnyt itkevät täysin eri syistä, mutta molempien aivoissa on tapahtunut tismalleen sama ketjureaktio, joka on johtanut tismalleen samaan lopputulokseen. Joidenkin tutkijoiden mukaan voimakkaissa tunnekuohuissa ihminen itkee, koska se auttaa kehoa ja mieltä pääsemään takaisin tasapainoiseen tilaan.
Erilaisten tunteiden laukaisemaan itkuun liittyy myös hauska urbaanilegenda: Ilosta itkiessä ensimmäinen kyynel tipahtaa oikeasta silmästä ja surullisena nyyhkyttäessä ensimmäinen kyynel tulee vasemmasta silmästä. Joten seuraavan kerran kun tunnet itkun tulevan, niin tarkkaile ensimmäistä kyyneltä. Vaikka itsellä tirahtaa tippa linssiin harva se päivä, niin en ikinä kyseisellä hetkellä muista tarkistaa tämän tarinan paikkansapitävyyttä.
Pala kurkussa
Jos joku sanoo olevansa itku kurkussa, menee kuvailu nappiin. Moni meistä on varmasti tuntenut kuristavaa tunnetta tai ”palan” kurkussa niinä hetkinä, kun itkettää. Kuristava tunne on tuttu myös kehon hälytystilasta, jossa sympaattinen hermosto käynnistää taistele tai pakene -reaktion.
Elimistön hälytystila aktivoituu nykypäivänä muistakin syistä kuin siitä, että joutuu napit vastakkain vaikkapa karhun kanssa. Henkinen kuormitus on modernissa maailmassa pääsyyllinen.
Sympaattisen hermoston aktivoimassa hälytystilassa äänihuulten välissä oleva rako avautuu automaattisesti, jotta elimistö saisi mahdollisimman paljon happea taistelua tai pakenemista varten. Kurkkua tuntuu kuristavan aina kun yrittää nielaista tai pidättää hengitystä, koska silloin yritämme sulkea raon, jota keho pyrkii pitämään auki.
Syvään ja rauhallisesti hengittäminen helpottaa tunnetta, koska se antaa elimistölle sen kaipaamaa happea ja auttaa hermostoa peruuttamaan tarpeettoman hälytystilan.
Fysiologinen ilmiö on samanlainen silloin kun itku on tulossa. Parasympaattisen hermoston tärkein hermo, vagushermo, avaa äänihuulten välissä olevan aukon, jotta emme tukehtuisi itkuun. Itkun pidättely ja nieleskely tuntuu palana kurkussa, koska silloinkin yritämme kamppailla kehon automaattista reaktiota vastaa.
Miksi itkeminen helpottaa? Vai helpottaako?
Tavataan sanoa, että itkeminen helpottaa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä useiden tutkimusten mukaan hyvän olon tunne tulee välillisesti sosiaalisen vasteen kautta. Itkeneestä tuntuu jälkeen päin hyvältä, jos hän on saanut tilanteessa tukea.
Itkuun purskahtaminen voi helpottaa hankalassa tilanteessa, jos joku tulee kysymään, että mikä hätänä. Vaivaavasta asiasta kertominen ja siihen mahdollisesti yhdessä löytyvä ratkaisu tuovat helpotuksen. Itkemisellä ei varsinaisesti ole tunteen kanssa mitään tekemistä. Myös ympäristöllä on iso vaikutuksensa siihen, tuntuuko itkukohtauksen jälkeen hyvältä. Jos töissä purskahtaa kyyneliin, saattaa tulos olla päinvastainen.
Kotona yksin vollottaminen ei useinkaan paranna oloa, vaan ikävään tunteeseen jää vain vellomaan. Tietyt sairaudet voivat estää helpotuksen tulemisen, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon myötäeläjiä ja auttajia. Syvästä masennuksesta kärsivän olo ei tosiaankaan parane itkemällä.
Kyyneleet eivät kiihota
Science-lehdessä vuonna 2011 julkaistu artikkeli oli aikoinaan valtavan mediahuomion kohteena. Eikä ihme, sillä yleisesti voidaan sanoa, että kaikki seksiin liittyvä myy. Tutkimuksen tuloksista nimittäin pääteltiin, että naisen kyyneleet vievät halut mieheltä.
Tutkimuksen koehenkilöinä oli naisia, jotka myönsivät itkevänsä herkästi. Naisille näytettiin jotain itkettävää (varmaankin Hachiko tai Leijonakuningas) ja tutkijat keräsivät kyyneleet talteen. Nesteet annettiin haisteltaviksi miehille, jotka olivat nuuhkineet myös suolavettä. Miehet eivät osanneet erottaa kyyneliä ja suolavettä toisistaan, mutta kyynelillä oli silti kummallinen vaikutus.
Tutkijat olivat odottaneet kyynelten vaikuttavan tunteisiin, kuten surullisuuteen ja empatiaan, mutta niin ei käynyt. Kävi jotain yllättävää, sillä kyyneleet vähensivät miesten seksuaalista halukkuutta ja alensivat testosteronitasoa.
Ensimmäistä kertaa tutkijat olivat pystyneet todistamaan, että ihminen kommunikoi kemiallisesti kyynelillä. Päätelmä oli selvä: naisen kyynelten välittämä viesti on ”ei”. Tutkimuksen toisessa osassa miesten annettiin haistella toisten miesten kyyneliä ja jälleen testosteronitasot alenivat ja kiihottuneisuus väheni.
Tuloksista tehtyjä päätelmiä on muiden tutkijoiden toimesta kritisoitu. Onhan se raflaavaa, että itkeminen vie halut, mutta joidenkin asiantuntijoiden mukaan testosteronitason aleneminen ei suoraan viittaa siihen. Evolutiivisesti käy enemmän järkeen se, että kyyneleet vähentävät väkivaltaisuutta. Uhkaavassa tilanteessa vuodatetut kyyneleet laimentavat aggressiota, jolloin ”hyökkääjä” saattaa rauhoittua.
Sukupuolten välisiä eroja
Stereotyypit voivat olla ärsyttäviä ja usein ne ovat helposti kumottavissa, mutta itkemisen kohdalla näin ei ole. Naiset itkevät enemmän kuin miehet. Ja nyt tietenkin puhutaan keskimääräisesti, koska kaikki me olemme yksilöitä.
Vaikka eri tutkimuksissa päästäänkin hieman toisistaan poikkeaviin numeroihin, on kaikista luettavissa sama fakta: naiset itkevät vähintään kaksi kertaa enemmän kuin miehet. Todennäköisesti vieläkin enemmän.
Nainen itkee keskimäärin kuusi minuuttia kerrallaan, kun taas miehen itkukohtaus kestää nelisen minuttia. Naisilla itku myös eskaloituu useammin, sillä noin 65 % kerroista itkeminen yltyy nyyhkytykseksi. Miehillä vain 4 prosenttia itkukerroista etenee nyyhkimiseen.
Miehen ja naisen fysiologiassa on eroja myös silmissä, sillä miehen kyynelkanavat ovat suuremmat. Tämän ominaisuuden vuoksi miehen kyynelet eivät yhtä helposti lähde valumaan poskille. Naisilla itkeminen johtaa todennäköisemmin poskille valuviin kyynelnoroihin.
Itkeekö eläimet?
Tutkijat eivät ole lukemattomista vastaväitteistä ja lemmikinomistajien havainnoista huolimatta koskaan pystyneet todistamaan, että eläimet itkisivät. Kyyneleitä eläimet toki vuodattavat, koska täytyyhän silmät pitää puhtaana. Mutta jos itkeminen tarkoittaa tunneryöpyn aikaansaamia kyyneleitä, niin ei: eläimet eivät itke.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö eläimet voisi tuntea surua tai iloa, mutta tunteiden peittämisestä on luonnossa usein vain hyötyä. Emostaan eroon joutuneet poikaset kyllä kiljuvat hädissään, mikä vastaa vauvojen itkua, mutta kyyneleitä eläinpienokaisten poskille ei valu.
Kuuluisa Koko-gorilla, joka osasi yli tuhat viittomaa, tunnettiin väitetystä kyvystään ilmaista tunteitaan ihmisten tapaan. Se muun muassa ”itki” saatuaan tietää ensimmäisen lemmikkikissansa kuolemasta. Koko äänteli nyyhkien ja viittoi hoitajalleen sanat ”itku” ja ”nuku kissa”. Kyyneliä se ei kuitenkaan koskaan vuodattanut.
Miksi me itkemme?
Kyyneleet auttavat meitä tunnistamaan toisen ihmisen surun. Itkeminen synnyttää empatian tunnetta ja vahvistaa ihmisten välistä yhteyttä. Siinä on kaikessa yksinkertaisuudessaan syy siihen, miksi me itkemme.
Tämähän ei meille tietenkään selityksenä riitä.
Itkeminen on jo pitkään ollut mysteeri, jolle on annettu monenlaisia selityksiä. Yksimielisiä asiasta ei olla.
Evoluutiobiologit ovat tarkastelleet itkemistä selviytymisen kannalta: Mitä hyötyä itkemisestä voisi olla? Erään tutkimuksen mukaan kyyneleet osoittavat puolustuskyvyttömyyttä ja haavoittuvaisuutta, mutta hyvällä tavalla.
Kaikki avuttomuuteen viittaavat fyysiset merkit viestittävät muille, että ”en ole uhka”, jolloin itkeminen voi olla keino välttää väkivaltaa. Hyökkääjä, henkinen tai fyysinen, voi tuntea kyyneleet nähdessään jopa syyllisyyttä. Itkevän kanssa on vaikea riidellä. Kyyneleet myös herättävät muissa sympatiaa ja tunne tarttuu. Tutkimusten mukaan toisen ihmisen voimakkaan tunteen näkeminen herättelee samoja aivoalueita, jotka ovat aktiivisia oman tunnekuohun aikana. Yhdessä itkeminen ja saman tunteen jakaminen vahvistavat ihmisten välistä yhteyttä. Se on osaltaan auttanut varhaisia ihmisiä muodostamaan tiiviitä yhteisöjä.
Evolutiivisesta näkökulmasta katsottuna ihmiselle on myös ollut hyötyä viestiä äänettömästi kavereilleen, että kaikki ei ole hyvin. Haavoittuvaisena huutaminen olisi pedoille kutsu ruokapöytään, mutta äänettömästi poskille virtaavat kyyneleet kertovat katsojalle välittömästi, että jokin on hätänä. Vaikka nykyisin moni yrittää piilotella itkuaan, niin aiemmin kyyneleet ovat olleet tärkeä signaali kanssaihmisille. Erään hypoteesin mukaan tunnekyynelten erilainen koostumus – aiemmin mainittu korkeampi proteiinipitoisuus – tekee niistä perus- ja refleksikyyneliin verrattuna viskoosimpia eli ”tahmeampia”. Ne valuvat poskilla hitaammin, jolloin muut ihmiset huomaavat ne paremmin.
Tämä kaikki edellä mainittu nostaa yksilön selviytymismahdollisuuksia.
Aina itku ei kuitenkaan pelasta ja herätä sympatiaa. Valitettava fakta on se, että paljon itkevä vauva tulee todennäköisemmin pahoinpidellyksi kuin vähän itkevä vauva. Siitäkin huolimatta, että itku on vauvalle ainoa keino kertoa tarpeistaan.
Mutta miksi vain ihmiselle on kehittynyt tämä ominaisuus?
Jos ihmiselle on hyötyä siitä, että kyyneleet vähentävät aggressiota, niin eikö saman pitäisi päteä muihinkin eläimiin? Tutkijat ovat pyrkineet etsimään tähän vastausta muista ominaisuuksista, jotka erottavat ihmiset eläimistä.
Ensinnäkin, me liikumme pystyssä kahdella jalalla. Monien muiden eläinten nenät ovat lähellä maata ja ne kommunikoivat esimerkiksi huolistaan ja murheistaan jättämällä hajumerkkejä. Sosiaalisissa tilanteissa ihminen luottaa näköaistiinsa ja arvioi muita visuaalisten merkkien avulla; me emme haistele toisten takamuksia. Siksi, jälleen kerran, on evolutiivisesti järkeenkäyvää, että käyttämämme signaalit ovat visuaalisia.
Toisekseen, ihmisen kasvot ovat eläinmaailman ilmeikkäimmät, erityisesti kasvojen yläosa. Ihmisen lisäksi ei löydy toista eläintä, joka kykenee tekemään ja ilmaisemaan yhtä paljon silmillään. Kun ihmiselle aikoinaan kehittyi monimutkainen kasvojen lihaksisto ja hermosto, korvasivat ilmeet monia muita viestintätapoja. Nämä ainutlaatuisesti risteilevät lihakset ja hermot mahdollistivat ihmiselle tunteisiin liittyvien kyynelten vuodattamisen.
Ihmisen tunteita ja niiden ilmaisua tutkinut psykologian professori Randolph R. Cornelius sanoo Discover Magazinen haastattelussa, että ilman kyyneleitä ihmisen voi olla vaikea tunnistaa toisen surullisuutta. Hän on kollegoidensa kanssa tehnyt monta tutkimusta, joissa koehenkilön täytyy tulkita tuntemattomien ihmisten tunnetiloja kasvokuvien perusteella. Joissakin kuvissa ihmiset itkivät, joissakin kuvissa itkevien kyyneleet oli poistettu digitaalisesti. ”Ilman kyyneliä surullinen tunne lähes katoaa”, sanoo Cornelius. Koehenkilöt arvioivat itkevien henkilöiden tunteet aivan mihin tunneskaalan kohtaan tahansa, jos kyyneliä ei näkynyt. Joissakin tapauksissa koehenkilöt eivät kyenneet tulkitsemaan kuvassa olevista kasvoista mitään tunnetta.
Kyyneleet ovat siis korvaamaton signaali ja tunteiden tulkki. Mutta vain ihmiselle, sillä eläimet ilmaisevat tunteitaan erilaisilla menetelmillä.
🤷♀️ Onko sinulla itku herkässä vai kuulutko niihin, jotka tirauttelevat todella harvoin? Kerro kommenttikentissä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme mitä mieltä olet väitteestä, että eläimet eivät itke ollessaan surullisia. Oletko tehnyt päinvastaisia havaintoja?
Lue myös:
Niin usein saamme lukea uutisista eliölajeista, jotka ovat kuolleet tai kuolemassa sukupuuttoon. Nyt kuitenkin katsastetaan lajeja, jotka ovat lasarusmaisesti nousseet kuolleista.
Jos Raamatun tarinat eivät muistu mieleen, niin Lasarus oli se tyyppi, jonka Jeesus herätti henkiin.
Eliölajin kuoleminen sukupuuttoon ja sieltä uudelleen syntyminen ei tietenkään ole mahdollista, mutta joskus ne onnistuvat piilottelemaan ihmisiltä vuosikymmeniä, jopa miljoonia vuosia. Tällöin ne julistetaan sukupuuttoon kuolleiksi esimerkiksi kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n uhanalaisluokituksessa. Tuota nimikettä ei anneta heppoisin perustein ja täytyy kulua paljon aikaa, jotta varmuudella voidaan sanoa viimeisen yksilön kuolleen.
Joskus väärässä oleminen on vain ja ainoastaan positiivinen asia!
Listafriikki esittelee nyt eläinlajeja, joiden kohdalla luokitusta on saatu muuttaa positiivisempaan suuntaan. Välillä on mukava yhdistää sukupuutto-sana johonkin, joka tuo hymyn huulille.
Laosilainen kivirotta
Muinaisten nisäkkäiden fossiileista löydettiin jo vuosikymmeniä sitten Diatomyidae-jyrsijäheimo, jonka kaikki kaikki suvut ja lajit elivät ja kuolivat sukupuuttoon mioseenikaudella, eli noin 11 miljoonaa vuotta sitten.
Vuonna 1996 Wildlife Conservation Society -luontojärjestön jäseniä oli kiertelemässä laosilaisella lihatorilla Thakhekin kaupungissa. He huomasivat eräässä kojussa myynnissä eriskummallisia eläimiä, joista asiantuntijat näkivät heti ensisilmäyksellä, että kyseessä oli täysin muista jyrsijöistä poikkeava laji. Se oli kuin oravan ja rotan risteytys.
Muutamaa vuotta myöhemmin tutkijat saivat läheisestä kylästä kolme kuollutta yksilöä kokeita varten, ja luusto- ja DNA-tutkimukset paljastivat, että kyseessä oli miljoonia vuosia sitten hävinneen Diatomyidae-heimon ainoa elossa oleva laji. Laosilainen kivirotta, kha-nyou, oli toki paikallisille kansoille tuttu; he olivat sitä metsästäneet ja syöneet jo ammoisista ajoita lähtien.
Floridalainen, jo eläköitynyt tutkija, David Redfield kuvasi ja videoi elävän kivirotan ensimmäisen kerran vuonna 2005. Heimonsa viimeinen edustaja ei ole laisinkaan uhanalainen, vaan laosilainen kivirotta, Laonastes aenigmamusse, on IUCN:n listalla ”elinvoimainen” vakaalla ja runsaalla kannallaan.
Israelinlevykielisammakko
Israelinlevykielisammakon, Latonia nigriventer, elinalue oli hyvin rajoittunut; sitä tavattiin lähinnä Hula-laaksossa Israelissa. Muutamia epävarmoja havaintoja oli tehty Syyriassa ja Libanonissa, mutta tätä noin neljän sentin mittaiseksi kasvavaa sammakkoa ei oltu juurikaan tutkittu vähäisen määrän vuoksi. Siitä on tallella vain kaksi lajinäytettä, vuosina 1940 ja 1955 kuolleina kerätyt yksilöt.
Kun 1950-luvulla pohjoisessa Israelissa sijaitseva Hula-järvi kuivattiin maanviljelyksen tieltä, katosi israelinlevykielisammakon kostea kotialue ja sen oletettiin hävinneen kokonaan.
Vuonna 1996 IUCN luokitteli sen luonnosta hävinneeksi lajiksi, mutta Israelissa ei luovutettu, vaikka havaintoja ei oltu tehty vuosikymmeniin. Tutkijat toivoivat, että eteläisestä Libanonista saattaisi löytyä elossa selvinneitä populaatioita. Etsinnät osoittautuivat kuitenkin turhiksi kerta toisensa jälkeen.
Kunnes vuonna 2011 eräs puistonvartija bongasi kyseisen sammakon pienessä lammikossa luonnonsuojelualueella, joka oli jätetty jäljelle ihmisen käyttöön kuivatusta Hula-järvestä.
Sen jälkeen israelinlevykielisammakosta on tehty kymmenisen havaintoa samalla paikalla, ja se nousi IUCN:n luokituksessa sukupuuttoon kuolleesta äärimmäisen uhanalaiseksi. Vaara ei siis ole ohi, mutta Hulan sammakko on sitkeä: kaikki muut Latonia-suvun sammakot katosivat jo noin 15 000 vuotta sitten.
Varsieväkala – Latimeria
Latimerian olemassaolo on tiedetty jo vuodesta 1938 asti, mutta sitä ennen tämän dinosaurusten kanssa samaan aikaan eläneen kalan uskottiin kuolleen sukupuuttoon 65 miljoonaa vuotta sitten. Se tunnettiin aiemmin vain fossiileista.
Joulukuun 23. päivänä vuonna 1938 eteläafrikkalaisen kalastajan ongenkoukkuun tarttui oudonnäköinen, pitkillä evillä varustettu kala. Se olisi jäänyt edelleen mysteeriksi ellei Marjorie Courtenay-Latimer, museon kuraattori, olisi nähnyt mielenkiintoista yksilöä kalastajien troolarissa.
Hän piirsi kalasta kuvan ja lähetti hahmotelman Rhodesin yliopiston kalatutkijalle, JLB Smithille. Smith vastasi välittömästi yhdellä biologian alan kuuluisimmista sähkeistä: ”ERITTÄIN TÄRKEÄÄ SÄILYTÄ LUURANKO JA KIDUKSET = PIIRRETTY KALA”.
Courtenay-Latimer oli lomalla, kun hän oli lähettänyt kuvan Smithille, eikä voinut säilyttää kalaa sellaisenaan kovinkaan kauaa. Siinä vaiheessa, kun Smithin sähke tavoitti hänet, oli kala jo täytetty. Ilman luurankoa Smith ei voinut olla sataprosenttisen varma häkellyttävän kalan lajista, joten hän alkoi kuumeisesti etsiä uutta yksilöä. Hän onnistui tehtävässään yli vuosikymmen myöhemmin.
Uusi laji nimettiin löytäjänsä ja löytöpaikkansa mukaan Latimeria chalumnaeksi. Löydös oli mullistava, sillä Latimeria on läheisempää sukua matelijoille ja nisäkkäille kuin muille luukaloille.
Se on yksi linkki kalojen ja maalla elävien nelijalkaisten välillä, ja klassinen esimerkki elävästä fossiilista kaikissa biologian kirjoissa.
Harjapiikkirotta
Harjapiikkirotta (Santamartamys rufodorsalis) on hieman marsua suurempi jyrsijä. Se nähtiin viimeisen kerran vuonna 1898, ja sitä on voitu tutkia ainoastaan kahdesta metsästäjiltä saadusta näytteestä. Molemmat yksilöt oli metsästetty Kolumbiassa, Sierra Nevada de Santa Martan vuoristossa.
Yli sadan vuoden ajan punaturkkinen harjapiikkirotta oli laji muiden hävinneiden joukossa, kunnes vuonna 2011 eräs julkisuudenkipeä yksilö shokeerasi biologeja ympäri maailman.
Luonnonsuojelujärjestö ProAvesin vapaaehtoistyöntekijät Lizzie Noble ja Simon McKeown istuivat majapaikkansa terassilla ja olivat juuri menossa nukkumaan, kun kuin tyhjästä ilmestynyt harjapiikkirotta rupesi muina miehinä kiipeämään rappusia pitkin heitä kohti.
Noble ja McKeown napsivat otuksesta muutaman kuvan, minkä jälkeen se käveli rauhallisesti takaisin metsään. Vapaaehtoistyöntekijät eivät tienneet siinä vaiheessa, miten erityislaatuinen kohtaaminen oli ollut. Kun kuvat saapuivat tutkijoille, repesi riemu ylimmilleen ja harjapiikkirotta palautettiin kuolleista.
Sen populaatiokokoa ei tiedetä, mutta todennäköisesti niitä on jäljellä maksimissaan muutamia satoja yksilöitä. Koskaan ei voi tietää, kuka tulee ovelle koputtamaan!?
Sinipartainen kypäräkolibri
Sinipartainen kypäräkolibri, Oxypogon cyanolaemuson, on yksi maailman harvinaisimmista kolibreista. Se löydettiin ensimmäisen kerran Kolumbiasta Sierra Nevada de Santa Martan vuoristosta vuonna 1880. Juuri siltä samalta alueelta, missä edellä mainittu harjapiikkirotta elelee. Sitä ei onnistuttu näkemään enää elossa ja se tunnetaan vain kourallisesta täytettyjä yksilöitä. Viimeinen lintu kerättiin museokokoelmiin vuonna 1946.
Lukuisat tutkimusryhmät kolusivat vuoristoa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajan etsien merkkejä harvinaisesta linnusta, mutta turhaan. Maastopalot ja ylilaidunnus olivat tuhonneet sen elinympäristön lähes kokonaan. Lopulta IUCN luokitteli sen hävinneeksi vuonna 2014.
Pian sukupuuttotuomion jälkeen kaksi luonnonsuojelijaa, Carlos Julio Rojas ja Christian Vasquez olivat alueella kartoittamassa metsäpalojen tuhoja, kun pieni lintu lensi heidän ohitseen ja asettui viereiseen puskaan. Rojas ehti kaivamaan kameransa esille ja ottamaan pikaisen kuvan ennen kuin lintu nousi takaisin siivilleen.
Kun hän avasi kuvan kameralla, oli hämmästys melkoinen. Linnun kirkkaan sininen kaula ei jättänyt arvailuille sijaa: hävinnyt kypäräkolibri oli tehnyt paluun elävien kirjoihin, sillä mikään muu alueella elävä lintulaji ei muistuta sitä.
Miehet leiriytyivät välittömästi sille paikalle ja onnistuivat seuraavien päivien aikana bongaamaan kolme eri yksilöä vain 10 hehtaarin kokoisella, maanviljelijöiden sytyttämien palojen ympäröimällä alueella.
Bermudan maakotilot
Noin 70 000 asukkaan Bermuda on Ison-Britannian merentakainen alue keskellä Atlantin valtamerta. Saarella eli aikoinaan useita kotilolajeja, joita ei tavattu missään muualla maailmassa, kunnes 1970-luvulla suurin osa niistä hävisi.
Saarelle istutettiin ihmisen ravinnokseen käyttämiä kotiloja, jotka voittivat alkuperäiset asukit resurssikilpailussa, ja lisäksi tuolloin alettiin käyttää laajalti voimakkaita hyönteismyrkkyjä.
Yksi näistä maakotilolajeista oli suurikokoinen Poecilozonites bermudensi, jota paleontologi Stephen J. Gould oli tutkinut jo vuosien ajan. Viimeisimmät havainnot elävistä yksilöistä teki nimenomaan Gould vuonna 1973. Kaikki neljätoista endeemistä kotilolajia olivat hävinneet vuoteen 1991 mennessä – Gouldin ja muiden tutkijoiden suureksi suruksi.
Ihmeitä kuitenkin tapahtuu, ja vuonna 2002, vain kuukausia Gouldin menehtymisen jälkeen, kesän Bermudalla tutkijaharjoittelijana työskennellyt Alex Lines löysi sattumalta muutaman kymmenen Poecilozonites circumfirmatus -yksilön populaation. Yksi laji oli selvinnyt!
Vielä suurempi hämmästys oli vastassa biologeilla, jotka vuonna 2014 tutkivat kaupunkikasvillisuutta pääkaupunki Hamiltonissa: hämärältä, kasvien valtaamalta kujalta löytyi pieni joukko P. bermudensi -kotiloita.
Neljänkymmenen vuoden ajan ne olivat eläneet kosteat muoviroskat turvanaan 9 neliön kokoisella kujalla, joka oli ympäröity rakennuksilla ja betoniesteillä. Siellä ne olivat pysyneet suojassa pedoilta ja vieraslajeilta.
Eläintarhojen suojelu- ja kasvatustyön ansiosta Bermudalle vapautettiin vuonna 2019 yli 4000 P. bermudensi -maakotiloyksilöä ottamaan oma saarensa uudelleen haltuun. Vuonna 2020 niiden seuraksi kotisaaren valtaukseen vapautettiin yli 800 P. circumfirmatus -lajin edustajaa.
Lord Howe -saaren sauvasirkka
Puuhummerinakin tunnettu sauvasirkka (Dryococelus australis) eli onnellisena luontaisella asuinalueella Lord Howen saarella, Australian eteläpuolella, 1900-luvun alkuun saakka.
Jopa 20-senttiseksi kasvavaa hyönteistä käytettiin kalansyöttinä ja viimeinen naula sen arkkuun lyötiin vuonna 1918, kun rahtialus SS Makambo ajoi saaren edustalla karille. Laivaa korjattiin saarella ja sen kyydissä salamatkustajina olleet rotat pääsivät valloittamaan uuden ekosysteemin. Katastrofi oli valmis: lukuisia, vain kyseisellä saarella eläneitä lintulajeja, kotiloita, liskoja ja hyönteisiä kuoli sukupuuttoon rottien vuoksi.
Kahdessa vuodessa puuhummeri oli kadonnut. Siitä ei löytynyt enää mitään merkkejä ja vuonna 1960 se julistettiin virallisesti sukupuuttoon kuolleeksi.
Kulki kuitenkin huhu…
Parin kymmenen kilometrin päässä Lord Howelta sijaitsee Ball’s Pyramid, joka on 200 metriä pitkä ja 562 metriä korkea jäänne miljoonia vuosia vanhasta tulivuoresta. Saarella käyneet kertoivat nähneensä puuhummeria muistuttavia kuolleita hyönteisiä. Tarinoita ei kuitenkaan otettu todesta.
Vuonna 2011, 80 vuotta viimeisen varman havainnon jälkeen, biologit David Priddel ja Nicholas Carlile päättivät käydä Ball’s Pyramidilla tutkimassa saaren muutamaa pientä kasvillisuustilkkua. Ja kuinka ollakaan, kun he yön pimeydessä osoittivat taskulamppunsa erään yksittäisen, kivien ympäröimän puskan juurelle, ryömi siellä 24 kiiltävän mustaa puuhummeria.
Seuraavan kahden vuoden aikana saarella tehtiin lukusia tutkimuksia ja kaikki ne harvat kohdat, joissa kasvoi kasveja, käytiin läpi. Nuo 24 sauvasirkkaa sen yhden puskan juurella ovat ainoa, mitä lajista on jäljellä. Kukaan ei tiedä miten ne saarelle ovat aikoinaan päätyneet; lintujen kyydissä tai ehkä kalastajien mukana.
Mysteeri on myös se, miten ne ovat selvinneet niin pienellä alueella. Vuosien harkinnan jälkeen neljä hyönteistä päätettiin kerätä tutkittaviksi ja aloittaa lajin elvytys lisääntymisohjelmalla. Nykyään puuhummereita elää tuhansia laboratorioissa ja eläintarhoissa; nyt niille pitäisi vain löytää uusi koti. Lord Howen saari on edelleen rottien täyttämä ja vaikka saarella on tehty päätös rottien totaalisesta hävittämisestä, on se helpommin sanottu kuin tehty.
Vielä yksi fakta puuhummerista: ne ovat yksiavioisia. Se on hyönteisille äärimmäisen harvinaista. Pariskunnat viettävät yönsä vierekkäin, ja kun ne ne nukkuvat, pitää uros kolmea jalkaansa suojelevasti naaraan päällä.
Lue myös:
Mitä yllättävää ihmisen parhaasta ystävästä voisi kertoa? Katsotaan onnistuuko Listafriikki esittelemään sellaisia faktoja koirista, joita ei ihan jokainen vielä tiedä.
Koira oli ensimmäinen eläin, jonka ihminen on kesyttänyt. Se tapahtui todennäköisesti jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten ja nopeasti eläimestä tuli tärkeä osa ihmisyhteisöjä; niitä on muun muassa haudattu seremoniallisin menoin lähes yhtä kauan kuin toisia ihmisiä.
Ihmisen ja koiran suhde on täysin ainutlaatuinen eikä ole kumma, että se on maailman suosituin lemmikki. Koiria tulee monen kokoisina ja värisinä, ja ne ovat lemmikkeinä täysin osa perhettä.
Listafriikki halusi haastaa itsensä ja sukeltaa koirien maailmaan etsien niistä sellaisia asioita, joita monikaan ei välttämättä tiedä.
Tiesitkö, että Kanariansaaret on nimetty koirien mukaan?
Yleisen harhakäsityksen mukaan Espanjaan kuuluva itsehallintoalue Kanariansaaret on nimetty kanarialintujen mukaan. Niin ei kuitenkaan ole, vaan suomalaistenkin suosima lomakohde on saanut nimensä koirista. Ne linnut on nimetty saariryhmän mukaan.
Latinankielisestä Canariae Insulae (koirien saari) nimityksestä on ensin johdettu espanjaksi Islas Canarias ja siitä edelleen esinäisissä muodoissa muille kielille. Kanariansaarten vaakunassa ja lipussakin on kaksi koiraa, ja se on tunnettu ”koirien saarena” jo vuosituhansien ajan.
Alunperin termillä on todennäköisesti viitattu ainoastaan Gran Canariaan, jonka Juba II, muinaisen Mauretanian kuningas, osuvasti nimitti saarella runsaslukuisina tavattujen suurten koirien mukaan. Ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan jälkeen nimi levisi kattamaan koko saariryhmän. On myös mahdollista, että nimi on peräisin saaren alkuperäiseltä väestöltä guancheilta, joille koirat olivat pyhiä ja palvonnan kohde.
Alkukantainen basenji ei hauku
Basenjit ovat yksi vanhimpia koirarotuja, ja sen alkuperämaana pidetään Kongon demokraattista tasavaltaa. Afrikassa metsästyskoirina käytetyt basenjit eivät alkujaan olleet varsinaisia lemmikkejä, eikä niillä ole koirille tyypillistä miellyttämisen halua. Basenji tottelee omistajaansa yleensä vain silloin, kun siitä on sille jotain konkreettista hyötyä – kouluttaminen voi siis olla haastavaa.
Koska basenji on rotuna alkukantainen, ovat sen luontaiset vaistot hyvin vahvoja. Reviirivietti ja voimakas metsästysvaisto estävät usein sen irtipitämisen. Kotiseudullaan basenjit joutuivat monesti ryöstämään ravintonsa, eikä tapa ole kadonnut mihinkään: ne ovat paatumattomia ruokavarkaita.
Basenjin ehkä kaikkein tunnetuin erityispiirre on sen haukkumattomuus. Tutkimusten mukaan sen kurkunpään rakenne on erilainen kuin muilla koirilla, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö basenjista lähtisi ääntä. Ne murisevat, kiljuvat ja ulvovat. Basenjilla on hyvin laaja ääniskaala ja niiden ääntelyä kutsutaan osuvasti jodlaukseksi. Katso esimerkki videolta!
Pickles-koira löysi varastetun FIFA-pokaalin
Maaliskuun 20. päivänä vuonna 1966, vain neljä kuukautta ennen Englannissa järjestettäviä jalkapallon maailmanmestaruuskisoja, varastettiin voittajalle jaettava pokaali. Jules Rimet -nimellä tuolloin kulkenut palkinto oli jo tuotu maahan odottamaan heinäkuuta ja poikkeuksellisesti se oli annettu näytille suureen postimerkkinäyttelyyn Lontoossa. Sillä ehdolla tietenkin, että sitä vartioitaisiin kellon ympäri.
Kaikesta huolimatta pokaali onnistuttiin varastamaan ja siitä alkoi hillitön jahti, jota johtamaan Scotland Yard määräsi poliisin erikoisyksikön. Englannin jalkapalloliiton johtajalle Joe Mearsille toimitettiin lunnasvaatimus ja paketti, jossa oli todisteena palkinnosta erilleen irrotettava osa. Varas vaati 15 000 puntaa pieninä seteleinä, tai muuten hän sulattaisi pokaalin.
Mears sopi poliisin ohjeistuksella varkaan kanssa rahojen ja pokaalin vaihdon, mutta tapaamiseen lähti yksi etsivistä. Varas, Edward Betchley, saatiin kiinni, mutta tämä kielsi pokaalin olevan hallussaan, eikä sitä tosiaan löytynyt.
Pari päivää myöhemmin maaliskuun 27. päivänä lontoolainen David Corbett meni ulkoiluttamaan koiraansa Picklesiä. Pickles, mustavalkoinen collie, juoksi naapurin autolle ja oli kovin kiinnostunut renkaan vieressä olleesta sanomalehtiin kääritystä paketista. Corbett meni katsomaan, mitä Pickles oli löytänyt ja yllätys oli valtava, kun hän avasi tiukan käärön. Nähdessään pokaalin ja luettuaan pienet laatat sen jalassa, tiesi hän välittömästi, mitä pitelee käsissään. Kuuluisa pokaali oli löytynyt.
Picklesistä tuli luonnollisesti suuri julkkis: se kiersi tv-ohjelmissa ympäri Eurooppaa, nimettiin Vuoden koiraksi ja pääsi tottakai omistajansa kanssa seuraamaan kesän finaaliottelua, jossa Englanti kukisti Länsi-Saksan.
Koirat tekevät tarpeensa pohjois-etelä-akselilla
Tässä voi olla yksi selitys sille, miksi noilla rakkailla karvakamuilla kestää joskus tuskastuttavan kauan löytää sopiva paikka ulostamiselle.
Pyörimiselle ja hyörimiselle on tutkijoiden mukaan olemassa hyvä syy, ne nimittäin tutkailevat siinä maapallon magneettikenttää. Tšekin luonnontieteellisen yliopiston tekemän tutkimuksen mukaan koirat asettuvat tarpeilleen useimmiten pohjois-etelä-akselin suuntaisesti. Tutkimuksessa oli kahden vuoden ajan seurattu 70 koiraa, jotka olivat 37 eri rotua, ja tuhansia kakka- ja pissaraportteja myöhemmin tulokset olivat yksiselitteiset.
Ei ole mitenkään yllättävää, että koirat aistivat magneettikenttiä; monet muutkin lajit käyttävät niitä hyödykseen. Täysin hämärän peittoon jää kuitenkin sen, miksi koirat suosivat tiettyä suuntaa ja nimenomaan tarpeidensa tekemiseen.
Mutta ota kompassi seuraavan kerran mukaan, kun lähdet koirasi kanssa lenkille ja tutki miten käy!
Koirien suu ei ole puhdas, vaikka niin usein väitetäänkin
Meistä jokainen on varmasti kuullut tilanteessa tai toisessa, että koiran suu on puhtaampi kuin ihmisen; kenties olet antanut itse oman koirasi nuolla kasvojasi ja kertonut tämän väitteen vierestä tilannetta seuranneelle ystävällesi tai toisinpäin.
Vaan miksi ihmeessä sitten koirille laitetaan sellainen valtavan kokoinen kauluri kaulan ympärille ja sillä tavoin näitä meidän rakkaita ystäviämme estetään nuolemasta esimerkiksi omaa haavaansa? Koska tuo väite koirien suun puhtaudesta on pahasti hakoteillä.
Koirien tapa nuolla omia haavojaan on itse asiassa parantava tekniikka, mutta vain sen fyysisen osuuden osalta; nuoleminen karhealla kielellä poistaa kuollutta kudosta haavasta.
Sen sijaan koiran suu itsessään on täynnä vaarallisia bakteereita ja itse asiassa sellaisia, joita meidän ihmisten kehossa ei ole; bakteerikannat vaihtelevat lajien välillä.
Jos siis saat esimerkiksi haavan käteesi, älä missään nimessä anna koirasi nuolla sitä ”puhtaaksi” – ellet sitten halua ihan tarkoituksenmukaisesti elää riskirajoilla – koska juuri tästä syystä se kaulurikin puetetaan koirille: etteivät ne nuolisi omia haavojaan ja levittäisi sitä kautta verenkiertoonsa erilaisia bakteereita, vaikkapa nyt takapuolestaan kielen kautta haavaan.
Haukottelu on tarttuvaa
Porukan psykopaatin voi selvittää itse haukottelemalla ja seuraamalla kuka muu alkaa haukotella.
Oletko ikinä kuullut tällaista väitettä? Sen perusteella ihmiselle on luontaista, että haukottelu tarttuu. Sitä on myös pidetty merkkinä empaattisuudesta. Psykopaattiin sillä ei kuitenkaan ole vaikutusta. Olisin silti varovainen äkkinäisten diagnoosien kanssa.
No miten tämä sitten liittyy koiriin? Tutkimusten mukaan ihmisen haukottelu tarttuu myös koiriin! Tutun henkilön haukotuksella on voimakkaampi vaikutus eläimeen, ja jopa omistajan haukotuksen ääni voi saada koirassa reaktion aikaan. Syytä haukotuksen tarttumiseen ei tiedetä, mutta sen epäillään olevan osa koiran miellyttämisen tarvetta, jolloin se matkii omistajaansa.
Tai sitten jokin osa sen aivoissa reagoi automaattisesti haukotukseen. Samalla lailla, kuin ihmisiä voi alkaa haukotuttaa pelkkä puhuminen tai lukeminen siitä.
Miten kävi? Alkoiko haukotuttaa?
Lue myös: Mistä haukottelu johtuu ja miksi se tarttuu? 10 pirtsakkaa faktaa haukottelemisesta
Miksi koiran nenä on aina märkä?
Koiran kuonon pää, eli kirsu (tai nenä), on aina kostea, koska siihen erittyy läpinäkyvää limaa, joka auttaa koiraa haistamaan paremmin.
Hajuaisti onkin aivan uskomaton! Liman avittamat 300 miljoonaa hajureseptoria, verrattuna ihmisen 6 miljoonaan, vastaanottavat tuoksuja, ja niistä kulkeutuu informaatio aivojen hajujenkäsittelykeskukseen, joka on 40 kertaa suurempi kuin meidän vastaava.
Nenälimalla on kuitenkin myös toinen haistelutarkoitus. Jatkuvasti ympäristöä nuuskivan koiran kosteaan nenään kerääntyy kaikenlaista möhnää, jonka se silloin tällöin nuolaisee pois. Putsauksen lisäksi limaan tarttuu tuoksuvia kemikaaleja, jotka koira kielellään siirtää kitalaessaan olevien hajurauhasten tutkailtavaksi.
Newfoundlandinkoiran räpylät
Kanadalaisessa Newfoundlandin ja Labradorin rannikkoprovinssissa jalostettua suurikokoista koiraa on alunperin käytetty pelastus- ja vetokoirana. Kalastajille se on ollut huima apu vetäessään veneet rantaan ja auttaessaan veden varaan joutuneita.
Newfoundlandinkoira on kuin tehty vedessä liikkumiseen: sillä on kaksinkertainen, kylmää ja vettä hylkivä karvapeite ja sen varpaiden välissä on ihokalvot. Nuo massiivisten tassujen räpylät helpottavat ja nopeuttavat uimista.
Newfoundlandinkoirat ovat soveltuneet meriympäristöön myös omintakeisella uintityylillään. Ne eivät liikuta jalkojaan edestakaisin kuten muut koirat, vaan jokainen veto suuntautuu ensin alas ja sitten sivulle, jolloin uintiin tulee huomattavasti enemmän voimaa.
Peittävätkö koirat jälkensä potkimalla jätöstensä päälle?
Hyvin usein koirat tamppaavat takajalkojaan ja potkivat maata tarpeidensa jälkeen. Ne eivät kuitenkaan yritä peittää merkkejä itsestään (kuten kissat tekevät), vaan ennemminkin haluavat tuoda itsensä esille.
Potkimalla ne nimittäin merkkaavat reviiriään. Koirien käpälissä on hajurauhasia, joista ne jättävät jälkiä ympäristöönsä. Koirilla, kuten susilla, on hyvin hierarkinen laumajärjestys. Tietenkään lemmikkikoiralla ei ole koiralaumaa, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö se viestisi muiden koirien kanssa.
Dominoivat yksilöt jättävät potkimalla hajujälkiä varoittaakseen muita koiria lähestymästä. Lemmikit, jotka ovat nöyrempiä ja alistuvampia, tallovat merkkinsä maahan kertoakseen, että ovat olleet paikalla, mutta eivät ole uhka muille.
Koirat ovat todistetusti epäitsekkäitä ja lempeitä
Lähes jokainen koiranomistaja voi allekirjoittaa väitteen ihan ilman mitään tieteellistä tutkimustakin. Koirat ovat rakastavia perheenjäseniä, jotka lohduttavat, ja ne ovat lukuisille ihmiselle korvaamaton apu elämässä. Moni sellainen, joka ei muuten kykenisi elämään, asumaan tai liikkumaan omillaan, pystyy siihen apu- tai opaskoiran kanssa.
Voisi helposti ajatella, että koiran käytös on täysin pyyteetöntä, mutta se saa toimistaan aina palkinnon. Oli se sitten makupala, kehu tai taputus; kaikki ne motivoivat koiraa miellyttämään laumanjohtajaa ja käyttäytymään sen odottamalla tavalla.
Tässä kohtaa tieteellinen tutkimus laittaa näppinsä peliin. Itävaltalaisessa tutkimuksessa nimittäin todettiin, että koirat käyttäytyvät epäitsekkäästi. Koirat auttavat toisia tai jakavat omastaan, vaikka ne eivät itse hyötyisi teosta millään lailla.
Tuota ominaisuutta pidettiin pitkään ihmisyyttä määrittävänä, mutta miten väärässä olemmekaan ollut. Samanlaista käytöstä on havaittu muillakin lajeilla, muun muassa rotilla, varislinnuilla ja muilla kädellisillä.
Koirien epäitsekkyyttä testattiin siten, että kaksi yksilöä oli vierekkäisissä häkeissä ja toinen koira sai vetää kahdesta narusta, joista toinen oli kiinni ruokaa täynnä olevassa tarjottimessa ja toisen päässä oli tyhjä tarjotin. Riippuen narusta, naapuri sai ruokaa tai jäi tyhjin suin.
Kokeessa todettiin, että lahjoittajakoira antaa mielellään herkkuja naapurihäkissä olleelle lajikumppanilleen, vaikka se ei itse saisi yhtään mitään. Erityisen innokkaasti ne auttoivat sellaisia koiria, jotka olivat niille itselleen entuudestaan tuttuja.
Dogs Share Food With Their Friends https://t.co/1eLI3XkrNQ pic.twitter.com/Qr95u5M3y8 — ScienceDaily (@ScienceDaily) December 16, 2015
Lue myös:
On olemassa psykologisia ilmiöitä, jotka ohjaavat meidän päivittäisiä toimiamme ja auttavat aivoja keskittymään vain oleelliseen valtavassa tietotulvassa.
Luulemme toimivamme ja tekevämme valintoja tietoisesti, mutta tietyt psykologiset efektit ohjaavat käytöstämme voimakkaasti. Täysin meidän tietämättämme. Ne ovat olleet lajimme kehitykselle tarpeellisia, jotta ihminen on voinut jättää epäolennaisen informaation huomiotta. Meidän on täytynyt luottaa siihen, saamamme informaatio pitää paikkaansa, jotta resursseja on voitu käyttää elintärkeisiin askareisiin kuten metsästykseen ja työntekoon.
Näitä psykologisia ilmiöitä miettimällä voi kuka tahansa tehdä vähän itsetutkiskelua ja pitää ne mielessä vaikka seuraavan kerran, kun uppoutuu median pohjattomaan uutisvirtaan. Monet meihin vaikuttavista psykologisista efekteistä eivät nimittäin ole kovin positiivisia.
Listafriikki esittelee nyt siis psykologisia ilmiöitä, jotka ohjailevat meitä mielensä mukaan. Olemme yllättävän helposti omien aivojemme vietävissä; yritetään kuitenkin pysyä kyydissä!
Sivustaseuraajavaikutus
Sivustaseuraajavaikutus, bystander effect, on melko ikävä psykologinen ilmiö. Se on vääristymä, joka saattaa estää ihmistä puuttumasta johonkin epäkohtaan silloin, kun luulemme jonkun muun voivan tehdä asialle jotain.
Jos näet jonkun makaamassa kadulla, menet paljon todennäköisemmin auttamaan silloin, jos muita ihmisiä ei ole ympärillä. Vilkkaalla kävelykadulla et ehkä puutu tilanteeseen. ”Kyllä varmasti joku muu auttaa.”
Sivustaseuraajavaikutus on johtanut pahimmissa tapauksissa kuolemaan. Vain yhtenä esimerkkinä kalifornialaisen, 53-vuotiaan Raymond Zackin tapaus vuonna 2011. Täydessä vaatetuksessa ollut Zack seisoi kaulaansa myöten merivedessä yli tunnin ajan, eikä kukaan mennyt apuun.
Zackin sijaisäiti oli soittanut hätänumeroon, ja pelännyt miehen hukuttautuvan. Paikalle oli tullut poliiseja ja palokunta, mutta kummatkin olettivat toisen menevän apuun. Rannikkovartioston alukselle ranta oli liian matala. Kymmenet rannalla olleet tai kotiensa ikkunoista seuranneet ihmiset eivät tehneet elettäkään auttaakseen; he olettivat virkavallan hoitavan.
Tunnin jälkeen Zack kaatui veteen, todennäköisesti hypotermian seurauksena, mutta vieläkään kukaan ei liikahtanut. Zack ajelehti yli 20 minuutin ajan kasvot vedessä kohti rantaa, kunnes vihdoin eräs ohikulkenut nainen kävi vetämässä hänet maalle. Zack menehtyi myöhemmin samana päivänä.
Pratfall-efekti
Pratfall-vaikutus on psykologi Elliot Aronsonin kuvaama ilmiö, jonka mukaan epätäydellisyys vetää ihmisiä puoleensa. Älä pelkää kompastella tai sotkea ruoalla, kun olet ihastuksesi kanssa ensitreffeillä, sillä pienet mokat ja inhimillisyys tekevät sinusta vain hellyyttävän.
Liika täydellisyys voi olla luotaantyöntävää, eivätkä monetkaan pidä ihmisistä, jotka eivät tee koskaan virheitä.
Vuonna 1966 Aronson tutki asiaa soittamalla koehenkilöille nauhoituksia, joilla ihmiset vastaavat tietokilpailukysymyksiin. Osassa nauhoja kuuluu, kun henkilö tönäisee vahingossa täyden kahvikupin kumoon. Toisilla nauhoilla kahvikupin kaatumisen jälkeen tietovisan pitäjä toruu kömpelöä kisaajaa.
Nauhoja kuunnelleiden piti arvioida vastaajien miellyttävyyttä. Kahvikupin kaataminen antoi kuuntelijoille mielikuvan mukavasta ihmisestä ja vaikutus oli vielä suurempi, jos hassua sattumusta piti pyydellä kovasti anteeksi. Kaikkein epämiellyttävimpinä kuuntelijat pitivät niitä, jotka osasivat vastata kysymyksiin oikein, eivätkä edes läikyttäneet kahvia.
Forer-efekti
Forer-efekti tapahtuu silloin, kun ihminen kuvittelee jonkun yleisen kuvauksen olevan nimenomaan kuvaus hänestä itsestään.
Tämä hyvin yleinen psykologinen ilmiö on toiselta nimeltään Barnum-efekti, kuuluisan sirkusyrittäjän P. T. Barnumin mukaan, joka tarjoili show’ssaan ”jokaiselle jotakin”.
Ennustajat ja mentalistit käyttävät Forer-efektiä hyväkseen, koska kun ihmisten annetaan ymmärtää, että jokin hyvin epätarkka luonnehdinta on juuri heille henkilökohtaisesti tehty, uskovat he sen helposti.
Psykologi Bertram Forer testasi ilmiötä 39 opiskelijallaan vuonna 1948. Hän pyysi opiskelijoita vastaamaan psykologiseen testiin, jonka perusteella hän loisi kunkin persoonallisuudesta kuvauksen.
Viikkoa myöhemmin hän jakoi tulokset testin tehneille, ja suurin osa piti jokaista 13 väittämää omaa persoonallisuuttaan kuvaavina. Väittämät olivat kuitenkin samat jokaiselle. Niissä oli hyvin yleismaailmallisia, itseasiassa kioskilta ostetusta horoskooppikirjasta napattuja, piirteitä. ”Olet usein kriittinen itseäsi kohtaan. Mietit monesti, oletko tehnyt oikeita valintoja. Olet toisinaan ekstrovertti ja sosiaalinen, mutta toisinaan introvertti ja varautunut.”
Nuo väitteet sopivat lähes kaikkiin ihmisiin. Astrologia toimii juuri tällä periaatteella. Erityisen hyvin Forer-efekti toimii silloin, kun kuvaus on positiivinen. Hommassa auttaa myös se, jos kuvauksen tekijällä on tarot-kortit tai kristallipallo kädessään, tai hän on tunnettu ”ajatustenlukija”.
Myöhemmissä tutkimuksissa ihmisten on annettu valita 12 persoonallisuuden kuvauksesta itseensä neljä parhaiten istuvaa. Kuvaukset perustuivat horoskooppeihin, mutta koehenkilöt eivät tätä tienneet. Valinnat eivät osuneet omaan horoskooppimerkkiin muita useammin. Toinen ryhmä sai tarkasteltavakseen samat kuvaukset, mutta nyt niihin oli liitetty horoskooppimerkit. Koehenkilöt valitsivat oman merkkinsä mukaan lähes poikkeuksetta.
Pygmalion-vaikutus
Suuret odotukset johtavat parempiin suorituksiin. Siinä Pygmalion-vaikutus pähkinänkuoressa. Valitettavasti sama pätee toisin päin: Jos sinun odotetaan epäonnistuvan, on todennäköistä, että niin käy.
Psykologi Robert Rosenthal testasi Pygmalion-efektiä ensimmäisen ja toisen luokan oppilailla vuonna 1968. Lukukauden alussa kaikki oppilaat tekivät taitotestin, jolla arvioitiin heidän älykkyyttään.
Sitten Rosenthal jakoi tulokset opettajien kanssa ja kertoi, että osa lapsista oli osoittautunut huippuälykkäiksi, joten he tulevat pääsemään opiskeluissaan pitkälle. Todellisuudessa Rosenthal oli valinnut oppilaat täysin sattumanvaraisesti, eikä älykkyystestillä ollut asian kanssa mitään tekemistä.
Vuoden lopulla oppilaat testattiin uudelleen ja yllättäen kävi ilmi, että ne oppilaat, jotka oli luokiteltu ”fiksummiksi”, olivat ottaneet suurimmat harppaukset aiempaan testiin verrattuna. Tutkimuksissa selvisi, että opettajat olivat tiedostamattaan kannustaneet ja huomioineet näitä oppilaita enemmän kuin muita. Odotukset heitä kohtaan olivat olleet suuremmat, mikä oli johtanut parempaan oppimistulokseen.
Viesti, mikä tästä hieman eettisesti kyseenalaisesta tutkimuksesta kannattaa ottaa talteen, on se, miten tärkeää kannustaminen on. Opettaja voi esimerkiksi ennen koetta sanoa, että tietää testin olevan hankala, mutta uskoo oppilaidensa pärjäävän siinä hyvin.
Odotusten ei myöskään tarvi tulla ulkopuolelta, sillä itseään toteuttava ennuste ei ole mikään myytti.
Zeigarnik-efekti
Jos opiskelija on pänttäämässä tenttiin, on ehkä hyvä pitää kunnollisia taukoja lukemisen välissä. Muutenkin se on ihan tervettä, mutta Zeigarnik-efektin vaikutuksen takia asiat voivat jäädä paremmin päähän, jos opiskelun keskeyttää lukeakseen jotain ihan muuta tai mennäkseen vaikka urheilemaan.
Tätä ilmiötä tutki ensimmäisen kerran liettualainen psykologi Bluma Zeigarnik, joka 1920-luvun lopulla yhdessä professorinsa ja opiskelutoveriensa kanssa huomasi, että ravintoloissa tarjoilijat muistivat avoimet tilaukset erinomaisesti, mutta heti asiakkaan maksettua yksityiskohdat unohtuivat mielestä.
Ilmiötä on tutkittu muun muassa palapelin avulla. Osa koehenkilöistä keskeytettiin kokoamisen aikana, ja jälkeenpäin juuri he muistivat yksityiskohtia palapelistä 90-prosenttisesti paremmin kuin ne, jotka saivat koota ilman häiriöitä.
Toisessa kokeessa ihmisille annettiin anagrammeja ratkaistavaksi. Jos sanaa ei saanut tietyssä ajassa ratkaistua, näytettiin koehenkilölle oikea vastaus. Ihmiset muistivat myöhemmin huomattavasti paremmin ne anagrammit, joissa ajatustyö oli keskeytynyt aikarajan takia.
Zeigarnik-efektin voi huomata joka päivä, kun tekemättömät asiat rassaavat mielessä. Kun aivot saavat tehtävän suoritettua, vapautuu tilaa uusille jutuille. Keskeneräiset asiat pysyvät mielessä paremmin.
Lumetotuusvaikutus
Lumetotuusvaikutus on ilmiö, johon valitettavasti törmäämme nykyään koko ajan. Ilmiöllä tarkoitetaan sitä, että ihmiset uskovat melkein mitä tahansa, kunhan sitä on toistettu tarpeeksi monta kertaa.
Vaikutus on helppo todistaa tutkimuksilla, joissa osallistujille esitetään väitteitä ja heitä pyydetään kertomaan onko väite totta vai tarua. Jonkin ajan päästä testi tehdään uudelleen, ja kerta toisensa jälkeen ihmiset alkavat pitää totuutena tuttua, aiemmin kuulemaansa asiaa.
Valeuutiset nousivat kaikkien tietoisuuteen viimeistään Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikaan vuonna 2016. Meno jatkui ja jatkuu edelleen hurjana – molemmin puolin. Vuoden 2016 vaaleissa presidentiksi valittu Donald Trump valehteli neljä vuotta kestäneen virkakautensa aikana 30 573 kertaa, osoittavat The Washington Post -lehden faktantarkistajat.
Mutta sillä ei ole väliä, koska kun jotain virheellistä informaatiota toistaa tarpeeksi monta kertaa, alkavat ihmiset pitää sitä totuutena.
Faktojen korjaaminen ei myöskään auta, vaan sillä voi olla jopa päinvastainen vaikutus. Kun valheellinen väite oikaistaan, tulee se väkisinkin toistettua samalla, minkä takia lukijalle ja/tai kuulijalle voi jäädä oikaisusta mieleen vain tuttu ja turvallinen epätosi tieto.
Toistuvuusilluusio
Toistuvuusilluusio on hassu efekti, joka on negatiivisessa mielessä yhteydessä lumetotuusvaikutukseen. Sen voi huomata, jos oppii jonkin uuden käsitteen tai vaikkapa entuudestaan oudon vieraskielisen sanan. Jonkun ajan päästä tuntuu, että se putkahtelee vastaan jatkuvasti.
Voit myös jutella kaverisi kanssa vaikkapa näistä psykologisista efekteistä, ja pian näet niistä kirjoituksia lehdissä ja sosiaalisessa mediassa.
Miten voi olla, että juuri kun olet oppinut jonkin uuden sanan, niin kaikki käyttävät sitä? Näin voi käydä esimerkiksi toiseen maahan muuttaessa ja uuden kielen ympäröimänä – Listafriikin toimitus on henkilökohtaisesti todistanut tätä illuusiota useamman vuoden ajan.
Toistuvuusilluusiossa on kyse siitä, että aiemmin et ole vain kiinnittänyt kyseiseen asiaan huomiota, ja nyt aivot rekisteröivät sen, koska se on tuoretta informaatiota.
Sädekehävaikutus
Sädekehävaikutus tarkoittaa sitä, että ihmisillä on luontainen taipumus liittää muihin ihmisiin (tai esimerkiksi yrityksiin) positiivisia piirteitä, jos heillä on jokin huomattava myönteinen ominaisuus. Sädekehänvaikutuksen takia muun muassa silmälasit yhdistetään helposti älykkyyteen.
Parhaimmillaan ja pahimmillaan sädekehävaikutus on silloin, kun ihmisen ominaisuuksia arvioidaan heidän ulkonäkönsä vuoksi. Tutkimuksissa on todettu, että universaalisti ”kauniina” ja ”komeina” pidetyt ihmiset saavat rikoksen tehtyään lyhempiä tuomioita. Ulkonäkö vaikuttaa myös ihmisen mahdollisuuksiin työelämässä.
Sädekehävaikutuksen takia hyvännäköisten ihmisten ajatellaan olevan kunnianhimoisia, älykkäitä ja mielenkiintoisia persoonia, vaikka piirteillä ei tietenkään ole mitään tekemistä keskenään.
Eräässä tutkimuksessa koehenkilöille annettiin kuvia ihmisistä, jotka tutkijat olivat määritelleet eri viehättävyysasteille (ilmeisesti kauneus ei ole vain katsojan silmissä). Koehenkilöiden piti pelkästään kuvan perusteella arvioida muiden luonteenpiirteitä ja elämäntilannetta.
Tulokset olivat kylmäävät: tutkijoiden määrittelemät hyvännäköiset ihmiset olivat koehenkilöiden mukaan onnellisempia, menestyneempiä työelämässä, fiksumpia ja jopa parempia vanhempia, kuin vähemmän puoleensavetävät ihmiset. Auts!
Ja nyt kun kauhistelet tutkimuksen tulosta, niin mieti hetken.. Miten itse arvioisit muita ihmisiä pelkän kuvan perusteella?
Ankkurointivaikutus
Ankkurointivaikutuksen uhriksi on joutunut varmaan jokainen meistä.
Se on kognitiivinen vääristymä, joka kuvaa ihmisen taipumusta tarttua ja luottaa liian voimakkaasti ensimmäisenä annettuun informaatioon eli ”ankkuriin”.
Harvardin yliopiston neuvottelutaidon opetusohjelmassa ankkurointivaikutus on keskeisessä osassa. Harva meistä kuitenkaan on ammattineuvottelija, mutta haksahdamme ankkuriefektiin muun muassa ostoksia tehdessä.
Sadan euron farkut tuntuvat kalliilta, mutta jos tuo hinta onkin jo alennettu esimerkiksi alkuperäisestä 300 eurosta, ovat farkut oikeastaan melko edulliset.
Ankkurointiefektiä käytetään paljon hyväksi mainostuksessa ja sen väärinkäytöstä on joku huonekalufirma joskus joutunut ongelmiinkin. Tuotteelle voidaan laittaa myyntihinta ja samalla ilmoittaa sen valheellinen alkuperäinen hinta, jolla tuotetta ei ole koskaan myyty.
Ihmiset haksahtavat luulemaan, että saavat ”hyvän tarjouksen”.
Framing-ilmiö
Ankkurointivaikutuksen kanssa vähän samantyyppinen efekti on framing-ilmiö. Se myös on kognitiivinen harha, jossa ihmisen valintoihin ja toimintaan vaikuttaa se, onko jokin asia esitetty positiivisessa vai negatiivisessa merkityksessä.
Ihmisillä on taipumus ottaa riskejä, kun asia on esitetty positiivisesti, ja toisaalta me vältämme riskejä negatiivisen mielleyhtymän jälkeen.
Asiaa on tutkittu esimerkiksi laittamalla koehenkilöt valitsemaan, kumpiako kondomeja he valitsisivat mieluummin: niitä, jotka estävät raskauden 95 prosenttisesti vai niitä, joissa raskauden mahdollisuus on 5 prosenttia. Koehenkilöt päätyivät 95 prosenttisesti toimiviin. Toimivuushan on kummassakin vaihtoehdossa täysin sama.
Psykologit Amos Tversky ja Daniel Kahneman tutkivat vuonna 1981 framing-ilmiötä kokeessa, jossa koehenkilöiden piti valita lääke 600:lle kuolettavasti sairastuneelle ihmiselle.
Lääke A:n ennustettiin johtavan 400 kuolemaan ja pelastavan 200. Lääke B:tä käytettäessä oli 33 prosentin mahdollisuus, että kukaan ei kuole, mutta 66 prosentin mahdollisuus, että kaikki kuolevat. Valinta esitettiin koehenkilöille sekä positiivisessa kehyksessä (kuinka moni jää henkiin) että negatiivisessa kehyksessä (kuinka moni kuolee).
72 prosenttia vastaajista valitsi lääke A:n, kun sen kerrottiin pelastavan 200 henkeä. Kun lääke A:n kerrottiin johtavan 400 henkilön menehtymiseen, päätyi siihen vain 22 prosenttia vastaajista.
Framing-efekti on hyvä pitää mielessä, kun lukee uutisia eri lähteistä. Samat asiat voidaan esittää niin monella eri tavalla.
Lue myös:
Kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää! Luonnon optiset illuusiot hämäävät ja ihastuttavat. Oletko pääsyt näkemään jonkun näistä?
Jos optiset harhat kiinnostavat enemmänkin, niin käy ihmeessä lukemassa ja ihmettelemässä listaamme, joka käsittelee ihmisen luomia optisia illuusioita. Niistä osa saattaa ärsyttää, koska käsityskyky ei ihan pysy mukana.
10 optista harhaa, joilla saa silmät sekaisin ja pään pyörälle
Mutta luonnon omat mestariteokset eivät ota pannuun, sillä niitä ei voi kuin ihailla! Vaikka eivät ollenkaan todellisilta näytäkään.
Horsetail Falls
Kaliforniassa sijaitsevassa Yosemiten kansallispuistossa voi nähdä tulta ja laavaa syöksevän kallioseinämän. Mutta vain helmikuun lopulla. Ja vain silloin, kun ei ole pilviä ja sumua.
Suurimman osan vuodesta Horsetail Falls on aivan tavallinen, pieni vesiputous. Toisinaan koko putousta ei ole olemassakaan, koska lunta ja sateita on liian vähän.
Mutta kun olosuhteet osuvat kohdalleen, mukaan lukien maapallo suhteessa laskevaan aurinkoon, muuttuu huomaamaton vesiputous kirkkaanoranssiksi laavaputoukseksi.
Tuliseinämäksi kutsuttu ilmiö on nähtävissä parin viikon ajan helmikuun puolestavälistä alkaen, laskevan auringon säteet valaisevat kallion päivittäin vain 10 minuutin ajan.
Sivuauringot
Kolme aurinkoa vierekkäin? Nyt ovat maailmankirjat sekaisin.
Tässä on kyse sivuauringoista, joka on suhteellisen yleinen haloilmiö. Halo syntyy, kun auringonvalo taittuu ilmassa leijuvista jääkiteistä. Sivuaurinkojen kanssa voi usein nähdä yhtäaikaa renkaan, joka kiertää oikean auringon ympäri ja valeaurinkojen kautta.
Sivuauringot syntyvät, kun kylmässä ilmassa tai korkealla pilvissä on muodostunut kuusikulmaisia jääkiteitä. Ne taittavat auringon säteet kuin prisma, joka sirottaa valon. Valon siroamisen takia sivuauringot näyttävät sisäpuolelta punertavilta ja ulkoreunoiltaan sinisiltä tai valkoisilta.
Kangastus
Eihän tätä luonnon optiset illuusiot -listaa voinut tehdä ilman kangastuksia – arvasitkin varmasti! Kangastuksia on kahdenlaisia: ylä- ja alapuolisia.
Alapuolinen kangastus on yleisempi, ja se syntyy kun kylmän ilmakerroksen alapuolella on lämmin kerros. Tämä on normaali tilanne.
Jossain olosuhteissa maa on kuitenkin niin lämmin, että se lämmittää yläpuolellaan olevaa alinta ilmakerrosta. Kun valon säteet saapuvat tuohon lämmenneeseen ilmaan, toimii kerros peilin tavoin ja heijastaa kuvan, usein taivaan, ylöspäin.
Kangastuksia voi nähdä missä tahansa, mutta hyvin yleisiä ne ovat kuumilla aavikoilla tai kesäisin asfaltin pinnalla. Kauempaa voi näyttää siltä, kuin edessä olisi liplattava järvi tai tiellä lätäköitä.
Ja sitten niihin harvinaisempiin eli yläpuolisiin kangastuksiin.
Fata Morgana
Fata Morgana on saanut nimensä keskiaikaisten tarujen velhottaren Morgan le Fayn mukaan. Kuningas Arthurin siskon, joka oli Avalonin paratiisisaaren hallitsija, kerrotaan tarinoissa omanneen taikavoimia, joilla hän pystyi muuttamaan esineiden muotoa.
Myyttistä hahmoa pidettiin kauan syyllisenä Messinan salmella Sisiliassa esiintyviin kummallisiin kangastuksiin.
Nykyään tiedetään, että nämä yläpuoliset kangastukset johtuvat harvinaisesta ilmiöstä nimeltään inversio. Inversiossa lämmin ilmakerros on kylmän kerroksen päällä.
Lämmin ilma toimii jälleen kuin peili ja saa kaukaiset kohteet näyttämään siltä, kuin ne leijuisivat horisontin yläpuolella. Vielä harvinaisemman kangastuksen voi kokea, kun ilmavirtausten nopeus ja suunta vaihtelevat eli on turbulenssia. Silloin kaukana näkyvät kohteet vaikuttavat muuttavan nopeasti muotoaan. ”Kuvia” voi olla myös useita päällekkäin tai ne voivat näkyä ylösalaisin.
Ylläolevassa kuvassa on yhdistetty kuusi erillistä kuvaa yhdeksi, jotta Fata Morganan vaikutus laivaan ja sen muodon muuttumiseen olisi selvempi.
Vihreä välähdys
Vihreä välähdys on optinen ilmiö, jonka voi nähdä heti auringonlaskun jälkeen tai juuri ennen auringonnousua. Se pilkahtaa näkyviin, kun aurinko on lähes kokonaan horisontin alapuolella – vain pieni osa aurinkoa on enää näkyvissä.
Lyhyen hetken, sekunnin tai kahden, ajan auringon yläreuna näyttää vihreältä valon sironnan vuoksi. Laskevan auringon yläosa vihertyy aina jonkin verran, mutta vihreä välähdys tarvii kaverikseen jo edellä mainitun yläpuolisen kangastuksen, joka tekee siitä suuremman.
Legendan mukaan niillä, jotka ovat nähneet vihreän välähdyksen, ei ole enää milloinkaan epäonnea rakkaudessa.
Vedenalainen vesiputous
Vesiputoukset ovat upeita, mutta entäs sitten vedenalaiset vesiputoukset? Kuten esimerkiksi kuvassa näkyvä putous Mauritiuksen eteläisessä kärjessä.
Se on yksi lukuisista saaren vetonauloista, mutta vesiputous se ei kuitenkaan ole. Merenpohjan hiekka ja lieju ovat jatkuvassa liikkeessä ja putoavat tuntemattomiin syvyyksiin erivärisine kerroksineen. Juuri tuo värien kirjo saa hiekkavyöryn näyttämään valtoimenaan virtaavalta vedeltä.
Alueella on täysin turvallista uida, mutta parhaimman kokemuksen ja näkymän saa tottakai yläilmoista helikopterikyydillä.
Brocken spektri
Brocken spektrin voi nähdä sumuisilla vuorilla tai pilvien yläpuolelle kiivetessä. Sen voi havaita myös lentokoneessa, jos tiirailee alapuolella levittäytyvään pilviverhoon.
Jotta Brocken spektrin voi nähdä, täytyy katsojan olla selkä aurinkoon päin ja kasvot kohti alla olevaa sumua. Valo langettaa katsojan valtavan, perspektiivistä johtuen kolmionmallisen, varjon usvan läpi.
Varjon suuri koko johtuu optisesta harhasta, jossa katsojan aivot arvioivat verrattain lähellä olevaan vesihöyryyn lankeavan varjon olevan yhtä kaukana kuin sumun takaa pilkistävät kohteet. Voi myös olla, että pilvipeitteen läpi ei näe mitään, jolloin ei ole vertailukohtia; illuusio on silloin sama.
Usein varjon ympärillä voi nähdä rengasmaisen sateenkaaren, mikä vain lisää ilmiön aavemaisuutta.
Valeauringonnousu
Valeauringonnousu ei varsinaisesti ole optinen illuusio. Se on ilmakehän aikaansaama äärimmäisen harvinainen ilmiö, jossa aurinko vaikuttaa nousseen, vaikka se on oikeasti vielä taivaanrannan takana.
Tämä auringonnousua edeltävä näky voi olla seurausta auringon säteiden heijastumisesta pilvipeitteestä. Se voi myös olla tulosta ilmassa olevien jääkiteiden taittamasta valosta. Kummatkin vaihtoehdot saavat valonsäteet heijastumaan niin, että katsoja kuvittelee näkevänsä auringon.
Jacob’s Well
Jacobin lähde on Teksasissa sijaitseva suosittu uintipaikka. Se on valtavan kokoinen lähde, mutta vain horisontaalisesti maan alla.
Pinnalta ”pohjaan” on matkaa vain noin yhdeksän metriä, mutta luolasto levittäytyy ohuiden käytävien kautta yli 40 metrin syvyyteen ja satojen metrien laajudelle. Kokonaan valtavaa vedenalaista verkostoa ei ole päästy tutkimaan.
Kaksitoista metriä leveä lähde vaikuttaa siltä, kuin se olisi käytävä suoraan maan ytimeen. Kirkas vesi ja kohtisuorat seinämät luovat illuusion siitä, että kuilu jatkuisi loputtomiin. Mutta kuten jo mainittua: syvyyttä sillä ei ole kuin se 9 metriä.
Uhkaava näky ei kuitenkaan estä rohkeita uimareita ja kiviltä hyppijöitä. Täysin tahraton Jacobin lähteen maine ei kuitenkaan ole, sillä useita luolastoon sukeltaneita on jäänyt sille tielle.
Magnetic Hill
Kuva: Jim101 | CC BY-SA 3.0
Kanadassa, New Brunswickin provinssissa on lyhyt tieosuus, jossa autot kulkevat vapaalle laitettuna mäkeä ylöspäin. Myös tielle kaadettu vesi lähtee virtaamaan vastamäkeen. Mistä ihmeestä on kyse?
Magnetic Hill on saanut nimensä siitä, että joidenkin arvailujen mukaan kukkulan päällä on valtava magneettikenttä, joka vetää ajoneuvoja puoleensa. Toisten teorioiden mukaan alueella eivät päde painovoimanlait. Avaruusolentojakin on pidetty syyllisenä outoon ilmiöön.
Kyseessä on kuitenkin optinen harha. Vaikka autot vaikuttavat rullaavan ylämäkeen, ovat ne todellisuudessa menossa alamäkeen.
Katso kuvaa. Noin puolivälissä, tien vasemmalla puolella on valkoinen paalu. Se on todellisuudessa tien korkein kohta.
…
Illuusio syntyy, kun aivomme tulkitsevat kaltevuuden väärin ilman horisontin antamia syvyysmerkkejä. Harha on niin voimakas, että ihmiset jotka ovat autoillaan juuri lasketelleet mäen alas eivät ymmärrä mitä tapahtui. Lähtöpaikka mäen päällä näyttää aivan selvästi olevan mäen juurella.
Tällaisia painovoimaa uhmaavia mäkiä löytyy ympäri maailman ja ne ovat suosittuja turistikohteita. Ja hyvästä syystä!
Lue myös:
Eläinmaailmassa on monia kauhistuttavia raateluhampaita, mutta tältä listalta et löydä niitä, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen.
Valkohai, krokotiili, leijona ja karhu loistavat poissaolollaan, koska ne ovat liian ilmiselviä. Eikä hammaskaluston tarvi olla välttämättä vaarallinen ihmiselle ollakseen pelottava.
Listafriikki esittelee nyt eläinmaailman kummastuttavimmat ja kauhistuttavimmat hampaat: Tervetuloa painajaiset!
Sarvivalas
Tämä ”merien yksisarvinen” oli pitkään legendan statuksella kulkeva satuolento, josta kerrottiin tarinoita pelottavana merihirviönä.
Nykyään kuitenkin tiedetään, että arktisilla merialueilla elävä sarvivalas on ihan oikea merinisäkäs. Tämä suhteellisen pieni valas kasvaa keskimäärin viisimetriseksi, mutta sen taisteluihin ja puolustautumiseen käyttämä sarvi voi olla jopa puolet ruumiin pituudesta; parhaimmillaan 2,5-metrinen.
Sarvi on sinänsä harhaanjohtava termi, sillä keihäsmäinen uloke on todellisuudessa koirasvalaan syöksyhammas, joka kasvaa suoraan sen ylähuulen läpi. Joskus harvoin naaraillakin tavataan sarvia, mutta ne eivät kasva milloinkaan samoihin mittoihin kuin koirailla.
Kellonvastaiseen suuntaan spiraalimaisesti kiertyvä sarvi on valaan vasen kulmahammas, oikea kulmahammas pysyy useimmiten ihon alla piilossa. Silloin tällöin sekin voi kuitenkin kasvaa ja saada aikaan kaksisarvisia koirasvalaita. Muita hampaita sarvivalaalla ei ole.
Tutkijat uskovat, että sarvivalas käyttää laajentunutta kulmahammastaan reviirikiistojen setvimisen lisäksi muun muassa jään rikkomiseen ja saaliskalojen tainnuttamiseen. Miljoonia hermopäätteitä sisältävien hampaiden epäillään auttavan myös saaliskalojen paikallistamisessa.
Vesikauris
Vesikauriilla on kaunis suomenkielinen nimi. Kuvaavampi olisi sapelihammaskauris, koska sen torahampaat ovat kuin muinaisella sapelihammastiikerillä konsanaan. Kiinassa ja Korean niemimaalla elävä vesikauris on kuin toiselta planeetalta, sillä olemmehan tottuneet näkemään hirvieläimillä sarvet päässä, ei leuoissa.
Vesikauriin kulmahampaat voivat kasvaa jopa 5-senttisiksi, mikä on kunnioitettava pituus, sillä suurimmatkin urokset ovat vain puolen metrin korkuisia. Urokset käyttävät torahampaita aseina toisiaan vastaan taistellessaan parittelukumppaneista.
Hirvisika
Jos vesikauriilla on harhaanjohtava nimi, niin hirvisika on juuri sitä, mitä sen nimi antaa ymmärtää. Hirvisikoja tavataan ainoastaan muutamalla Indonesian saarella ja niitä tunnetaan neljä eri lajia. Kaikkien lajien urokset näyttävät siltä, kuin evoluutiolla olisi ollut tylsä päivä ja se päätti kokeilla jotain erilaista.
Hieman alle metrin korkuisten ja sadan kilon painoisten hirvisikojen pitkät alakulmahampaat kaartuvat uhkaavasti ulospäin, ja jo ne yksinään olisivat tehokkaat taisteluvälineet muita uroksia vastaan.
Mutta sitten kuvaan astuu yläkulmahampaat. Ne puskevat läpi hirvisian kuonosta ja kaartuvat kohti sen otsaa. Tutkijoiden mukaan ne ovat kehittyneet suojaaman hirvisian silmiä yhteenotoissa, samalla kun alapuolisilla syöksyhampailla yritetään seivästää kilpailijan kaula.
Taistelujen tuoksinnassa hampaat välillä katkeavat tai vähintäänkin hioutuvat. Se on hirvisikauroksille elintärkeää, sillä jos hampaat jäävät pitkiksi ajoiksi trimmaamatta, voivat ne kasvaa kohtalokkain seurauksin eläimen kalloon sisään.
Seeprahammasahven
Seeprahammasahven on noin puolimetriseksi kasvava kala, joka elää läntisellä Atlantilla. Se on melko tavallinen saaliskala, joka ilmeisesti myös maistuu hyvältä. Toisin kuin muut heimonsa kalat, se pitäytyy yhdessä ja samassa sukupuolessa eikä vaihtele sitä olosuhteiden ohjaamana. Ei siis vielä mitään hälyttävää.
Seeprahammasahven on kuitenkin ihmisen silmin katsottuna puistattava. Kun sen suun avaa, aukeaa silmien eteen täysin ihmisen hampaita muistuttava rivistö. Sisällä suussa hampaat jatkuvat riveittäin täyttäen pahimmillaan (tai seeprahammasahvenen kannalta parhaimmillaan) koko kitalaen. Niillä se saa helposti rikki kovakuoriset simpukat ja äyriäiset, joita se käyttää ravinnokseen.
Seeprahammasahvenen purukalusto voi toki nimensä mukaisesti näyttää myös seepran hampailta, mutta kyllä tietämättömien kalastajien hymyt hyytyvät kun ei niin valkoinen rivistö pilkistää huulien alta.
Krillihylje
Etelämantereen rannikolla elävän krillihylkeen hampaat eivät ehkä ole eläinmaailman pelottavimmat ja vaarallisimmat. Mutta muodoltaan ne ovat kaikkein omituisimmat, sitä ei käy kiistäminen.
Krillihylje syö ravinnokseen nimensä mukaisesti krillejä, jotka lasketaan osaksi eläinplanktonia. Vuorokaudessa hylje kiskoo napaansa jopa 20 kiloa minimaalisen pieniä äyriäisiä, joten sillä on oltava tekniikka hallussa.
Krillihylje siivilöikin ravintonsa hieman hetulavalaiden tapaisesti suoraan vedestä, mutta levymäisten hetuloiden sijaan ne käyttävät siihen sahalaitaisia hampaitaan. Kun krillihylje ottaa ison kulauksen merivettä ja sulkee suunsa, jää ravinto nielaistavaksi, kun vesi valuu hampaiden välistä ulos.
Virtahepo
Virtahevot ovat ihmisen kannalta yksiä maailman vaarallisimmista eläimistä; ne aiheuttavat vuosittain noin 500 kuolemaa. Jopa 4000 kilon painoisiksi ja viisimetriä pitkiksi kasvavat virtahevot puolustavat ahnaasti reviiriään, mistä useimmat ihmisiinkin kohdistuvat hyökkäykset johtuvat. Ne ovat kasvissyöjiä, eivätkä yleensä tapa muita eläimiä syödäkseen.
Niiden kulmahampaat ovat maalla elävistä nisäkkäistä suurimmat (norsujen syöksyhampaat ovat etuhampaita) ja ne voivat kasvaa jopa 40 senttimetrin pituisiksi. Se pystyy avaamaan massiiviset leukansa jopa 150 asteen kulmaan. Kun virtahevon suu on kiinni, painuvat kulmahampaat kuin miekat tuppeihinsa niille tarkoitettuihin yläleuan kuoppiin. Siksi se näyttää ulospäin harmittomalta, jos kokoa ei ota huomioon.
Vuonna 1996 Paul Templer toimi oppaana Zimbabwessa, Zambezi-joella. Eräänä päivänä hän oli turistiryhmän kanssa melomassa, kun yhtäkkiä valtavan kokoinen urosvirtahepo kaatoi heidän kajakkinsa. Se nappasi Templerin ja erään toisen oppaan, Evansin, suuhunsa. Aggressiivinen eläin vei miehiä upoksiin ja riepotteli räsynuken lailla.
Templer saatiin pelastettua ja hän jäi vakavista vammoista huolimatta henkiin. Hänellä oli kehossaan yli 40 syvää pistoshaavaa, hänen keuhkonsa olivat osittain näkyvissä ja hän menetti vasemman kätensä. Evansin ruumis löytyi muutaman päivän päästä rannasta.
Isokoskelo
Isokoskelo on suurikokoinen vesilintu, joka pesii Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Kesäisin sitä tavataan koko Suomessa. Se ei ole erityisen harvinainen näky ja vaikuttaa aivan tavalliselta sorsalinnulta. Kunnes se avaa suunsa.
Sen nokassa on 150 veitsenterävää, taaksepäin suuntautunutta ”hammasta”, jotka pureutuvat tukevasti liukkaisiin saaliskaloihin ja ankeriaisiin.
Laitoin hampaat lainausmerkkeihin, sillä nykyisin elävillä linnuilla ei ole hampaita; ne vaihtuivat nokkaan jo reipas sata miljoonaa vuotta sitten. Vaikka isokoskelon nokan sisus näyttää samalta kuin sen esi-isillä, dinosauruksilla, on kyse erilaisesta rakenteesta.
Monilla sorsalinnuilla on nokissaan hammasmaiset lamellit, joiden läpi vesi siivilöityy pois, kun lintu on saanut saaliin suuhunsa. Pienet levymäiset ulokkeet ovat nokan jatke, oikeastaan sen epätasainen reuna. Isokoskeloilla ne ovat vain kehittyneet muistuttamaan sahanterää.
Joskus isokoskelon sisäinen raptori voi herätä, sillä sen tiedetään silloin tällöin tappavan myös pieniä nisäkkäitä ja jopa muita lintuja.
Helicoprion
Helicoprion on listamme ainut hävinnyt laji. Tämä koppapäisiin kuuluva rustokala on elänyt permikaudella, noin 250 miljoonaa vuotta sitten.
Pitkään sen ulkonäkö oli täysi mysteeri, sillä eläimistä ei löydetty kunnollisia jäänteitä juuri niiden pehmeän, rustoisen vartalon vuoksi. Fossiileista löydettiin vain kummallisia spiraalimaisia hammasrakenteita. Tutkijoita hämmensi suunnattomasti sirkkelimäinen hammaslevy, jota piirroksissa yritettiin istuttaa niin kalan kuonon päälle kuin sen alaleuan päähänkin. Villeimmissä teorioissa Helicoprionilla oli rullalla oleva ”hammasraippa”, jonka se sinkosi saalista kohti.
Lisääntyneen fossiiliaineiston ja kehittyneiden analysointimenetelmien ansiosta nykyään tiedetään, että noin kymmenen metrin mittaisella, haita muistuttavalla kalalla oli sisällä suussaan ”sirkkeli”, jonka spiraalimainen hammaskiehkura takasi saaliseläinten silppuamisen helposti nieltäviksi riekaleiksi.
Rakenne oli kiinni suun lihaksessa, joka sai leukojen liikuttelemisen kanssa aikaan hienoisen, moottorisahanterää muistuttavan liikkeen. Kiehkurassa saattoi olla jopa 200 hammasta, joista uloimmat ja suurimmat olivat noin viiden sentin mittaisia. Kun Helicoprion kasvoi, puhkesi sille uusia hampaita vanhojen jatkoksi, ja vanhimmat hampaat kiertyivät hiljalleen hämmästyttävälle spiraalille.
Eunice aphroditois -monisukasmato
Eläinmaailman kauhistuttavimmat, joskin melko pienet, hampaat ovat todennäköisesti Eunice aphroditois -monisukasmadolla. Trooppisissa merissä elävä mato elää kaivautuneena pohjahiekkaan ja voi kasvaa jopa kolmen metrin pituiseksi ja käsivarren paksuiseksi. Aikamoinen mato! Normaalitilassa se näyttää tavalliselta, vaikkakin suurelta, monisukasmadolta, mutta saalistustilanne on asia erikseen. Eunice aphroditois näyttää siltä, kuin sillä olisi rapumaiset sakset, mutta kyseessä on toden tottakin hampaat.
Se odottaa kärsivällisesti suurten sahalaitaisten hampaidensa kanssa, että pahaa-aavistamaton kala ui sen ylle, ja naps vain, niin kala meni parempiin suihin. Sen leuat ovat niin vahvat, että se voi purra kalan kahtia yhdellä puraisulla. Ihmiselle Eunice aphroditoisin purema on vaaraton, joskin melko kivulias kokemus. Suosittelen välttämään!
Tämän madon englanninkielinen nimi, ”Bobbit Worm”, on viittaus yhdysvaltalaiseen Lorena Bobbittiin, joka vuonna 1993 leikkasi väkivaltaiselta aviomieheltään Johnilta peniksen irti. Eunice aphroditoisin ei kuitenkaan tiedetä suorittaneen kyseistä toimenpidettä.
Lue myös:
Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, että mikä on aataminomena. Lisäksi selvitämme, onko kyseistä rakennetta lainkaan naisilla.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Mikä aataminomena on?
Nyt on luvassa vastauksia siihen, että mikä aataminomena on, mistä sen nimi on tullut ja onko naisilla samanlaista rakennetta, mutta eri nimellä? Eli kaikki aataminomenasta!
Rakenteella on sama nimitys monilla eri kielillä ja tämä kansainvälinen ilmaisu juontaa juurensa latinasta – pomum Adami. Latinaan tuo oli aikoinaan siirtynyt hepreankielisestä tappuach ha adam -ilmauksesta.
Mielenkiintoista kyllä, tuo hepreankielinen sanonta kääntyy suoraan muotoon ”miehen kohouma”. Aatamia ja omenaa ei alkuperäisessä nimityksessä siis ollut. Toki nimi Adam (ja siitä eri kieliin käännetyt versiot) juontuvat miestä tarkoittavasta adam-sanasta.
Kun aataminomenan nimeä ruvettiin aikoinaan kääntämään latinaksi, onnistuttiin se näppärästi yhdistämään Raamatun luomiskertomukseen. Tuossa Raamatun tarinassa Aatami ja Eeva seikkailevat Eedenin puutarhassa. Kertomuksen mukaan Aatami haukkasi kiellettyä hedelmää, josta jäi palanen jumiin hänen kurkkuunsa.
Tämä yhtymäkohta kiritti termin omaksumista moniin kieliin – varsinkin, kun kurkunpään kohouma erottuu etenkin miehillä.
Rakenteella on myös vähemmän raamatullinen nimi: kurkunkehrä.
Pojilla aataminomenan kasvaminen tapahtuu murrosiässä, jolloin hormonit saavat aikaan muidenkin ”miehisten” piirteiden ilmestymisen.
Vastoin yleistä harhaluuloa aataminomena ei kuitenkaan aiheuta äänenmurrosta ja matalampaa ääntä. Hormonien vaikutuksesta pojan äänihuulet ja kurkunpää alkavat kasvaa, mikä aiheuttaa äänen madaltumisen – aataminomenalla ei asia kanssa ole mitään tekemistä.
Kun kurkunpään neljä rustoista osaa alkavat kasvaa, muodostaa yksi niistä – kilpirusto – jostain merkillisestä syystä ulkoneman. Tämä kilpiruston yläreunaan muodostuva ulkonema ei oikeastaan tee yhtään mitään – sillä ei tiedetä olevan mitään merkitystä.
Myös tytöillä kurkunpää ja äänihuulet kasvavat, mutta normaalisti vähemmän kuin pojilla. Naisilla kilpirustoon ei muodostu yhtä selvästi erottuvaa ulkonemaa, mutta jos sellainen hormonaalisista syistä ilmenee, kutsutaan sitä yhtälailla aataminomenaksi. Tällöinkin kyse on siis kurkunpään ja äänihuulien suuremmasta koosta.
Lue myös:
Lihansyöjäkasvit ovat kiehtoneet ihmistä läpi historian. Onko mahdollista joutua kasvin syömäksi niin kuin jotkut elokuvat antavat ymmärtää?
Huoli pois, sitä vaaraa ei ole, sillä parhaimmillaankin lihansyöjäkasvit sulattavat vain pieniä nisäkkäitä. Mutta aihe on silti mielenkiintoinen, sillä kasvienhan pitäisi saada kaikki tarvitsemansa vedestä, maaperästä ja auringonvalosta.
Ensimmäisen kerran lihansyöjäkasveista kirjoitti Charles Darwin vuonna 1875 julkaistussa kirjassa Insectivorous Plants eli Hyönteisyöjäkasvit. Nykyään tunnetaan yli 600 kasvilajia, jotka usein maaperän ravinteiden niukkuuden vuoksi ovat sopeutuneet ottamaan elintärkeät aineensa elävistä olennoista.
Listafriikki ottaa tällä kertaa katsauksen erilaisiin eläimiä syöviin kasveihin ja niiden kekseliäisiin saalistustapoihin. Onko sinulla parvekkeella lihansyöjäkasvi? Monella on, sillä ne ovat nimittäin erittäin suosittuja huonekasveja.
Tötterölehdet
Tötterölehdet, Sarracenia, on Pohjois-Amerikassa elävä kasvisuku, johon kuuluu noin kymmenen lajia.
Kasvin lehdet ovat muuttuneet suppilomaisiksi ansaloukuiksi, joihin pahaa-aavistamattomat hyönteiset päätyvät. Kasvit houkuttelevat hyönteisiä herkullisella medellään, ja kun esimerkiksi kärpänen päätyy vahamaisen suppilon sisäpinnalle, ei sillä ole enää mahdollisuutta pelastua.
Liukkaat lehdet johdattavat saaliin syvään suppiloon, jonka alaosassa on ”karvoja”, jotka estävät hyönteisen ulospääsyn. Joillakin Sarracenia-suvun lajeista on medessään koniinia, joka on myös ihmiselle myrkyllinen hyvinkin pienenä annoksena. Se ei vaikuta keskushermostoon, mutta lamauttaa hengityslihakset, joten myrkytyksen saanut ihminen pysyy tajuissaan, kunnes henki vain yksinkertaisesti loppuu. Muun muassa Sokrates teloitettiin vuonna 399 eaa. juuri koniinilla.
Epäonniset hyönteiset vaipuvat myrkyn seurauksena sekavaan tilaan, jolloin tötterölehden ruoansulatusnesteet alkavat hajottaa niitä elävältä.
Kannukasvit
Kannukasvien heimoon kuuluu noin 130 Aasiassa, Australiassa sekä Tyynenmeren ja Intian valtameren saarilla elävää kasvia. Niitä kutsutaan myös englanninkielisellä nimellä monkey cups eli apinoiden kupit, sillä apinoiden on havaittu usein juovan kerääntynyttä sadevettä niiden suppiloista.
Monet kannukasvit ovat suuria, jopa 15 metrin pituisia, usein muiden puiden päällä kasvavia liaaneja. Niiden juuret eivät koskaan kasva syvälle maahan, joten ravinteet on saatava jostain muualta. Kannukasvien lehtien päissä on kärhiä, lankamaisia kiipeämis- tai tarttumaelimiä, joiden päähän muodostuu eläimiä saalistavia ja sulattavia kannuja. Kannut ovat usein värikkäitä, mikä houkuttelee saaliin paikalle, ja sisällä odottaa vielä mehukkaampi, hyvältä tuoksuva mesi. Kannun sisäpinta on vahamaisen liukas, joten lehden reunalla keinotteleva eläin tippuu helposti surman suuhun.
Kannun pohjalla on siirappimaista nestettä, joka hukuttaa ja sulattaa saaliin, minkä jälkeen erityiset rauhaset imevät hajonneet ravinteet sisälle kasviin. Suurimpien kannukasvien, Nepenthes rafflesianan ja Nepenthes rajahin, tiedetään syöneen myös pieniä selkärankaisia, kuten rottia, liskoja ja joskus myös lintuja.
Korkkiruuvikasvit
Genlisea –suvun kasvit, jotka tunnetaan paremmin korkkiruuvikasveina, elävät pienillä alueilla Afrikassa sekä Keski- ja Etelä-Amerikassa. Niillä ei periaatteessa ole juuria, vaan erityisesti saalistukseen kehittyneet lehdet, juuriansat, joilla ne kaappaavat mikroskooppisia alkueläimiä kosteassa elinympäristössään.
Korkkiruuvikasvit versovat ohuesta maavarresta ja niillä on maanpäälliset, yhteyttävät lehdet sekä jo edellämainitut, ankkureina toimivat saalistuslehdet. Saalistuslehdet korvaavat juuret myös vedenottajina.
Korkkiruuvin muotoiset lehdet muodostavat maan alla propellimaisia putkia, joiden sisälle vesi, ja sen mukana tulevat mikrobit päätyvät. Ne eivät vain koskaan pääse ulos. Kun alkueläimet ovat tarpeeksi syvällä saalistuslehdessä, iskevät kasvin entsyymit ja sulattavat ne käyttökelpoisiksi ravinteiksi.
Kaliforniantötterö
Darlingtonia californica, tavalliselta nimeltään kaliforniantötterö tai kobralilja, on ainoa sukunsa edustaja, ja sitä tavataan ainoastaan Pohjois-Kaliforniassa ja Oregonissa kosteikoilla ja soilla. Se tarvitsee elääkseen virtaavaa, viileää vettä ja on siksi ainutlaatuinen maakasvi.
Kaliforniantötterö voi nopeasti katsottuna näyttää kannukasvilta, mutta toisin kuin kaukaiset sukulaisensa, se ei kerää sadevettä. Se ottaa vetensä juurillaan ja säätelee sen määrää imemällä tai vapauttamalla nestettä ansasuppilostaan. Aiemmin ajateltiin, että kaliforniantötteröllä ei ole ollenkaan eliöitä sulattavia entsyymejä, vaan hyönteisten hajottamisen hoitaisivat kannun bakteerit ja alkueläimet. Nykyisin kuitenkin tiedetään, että sillä on ainakin yksi proteiineja pilkkova entsyymi, joka tekee saaliseläimistä helposti imeytyvää mössöä.
Kaliforniantötterö houkuttelee hyönteisiä mehukkaalla nesteellään, ja kun saalis on päätynyt kannuun sisälle, kiertyy lehden suuaukko alaspäin sulkien ulospääsyn. Kannussa on useita valoaläpäiseviä valeuloskäyntejä, joita sisälle päätyneet hyönteiset turhaan hamuavat, kunnes lopulta väsyvät ja putoavat loukun pohjalle.
Myös kannun liukkaat seinämät ja alaspäin suuntautuneet karvat estävät saaliita pääsemästä vapauteen: ne päätyvät seuraamaan karvojen kasvusuuntaa kohti kannun pohjan ruoansulatusentsyymejä.
Vesiherneet
Vesiherneitä elää kaikkialla maailmassa, lukuun ottamatta napa-alueita. Ne tarvitsevat kasvaakseen märän tai vähintääkin kostean ympäristön, mutta lajista riippuen niitä tavataan sekä maalla että vedessä.
Vesiherneiden loukut ovat kooltaan 0,2 millimetriä – 1,2 senttimetriä, joten ne pyydystävät vain hyvin pieniä eliöitä, useimmiten mikroskooppisia alkueläimiä. Suurimpien vesiherneiden tiedetään kuitenkin nappaavan ansaansa myös vesikirppuja ja jopa pieniä sammakonpoikasia.
Vesiherneiden kuplamaisissa rakkoloukuissa on pieniä aistinkarvoja, jotka skannaavat ympäristöä. Vedenalaisissa tai märässä maaperässä kasvavissa, rakkulamaisissa pyyntielimissä on ympäristöön verrattuna negatiivinen paine, joten kun aistinkarvat liikahtavat, avautuu loukun luukku, ja ympäröivä vesi saaliseläin mukanaan imeytyy sisälle rakon tyhjiöön. Sen jälkeen luukku sulkeutuu. Kaikki tämä tapahtuu nopeammin kuin silmänräpäytys.
Vesiherneet eivät ole pelkästään petoja, sillä uusimpien tutkimusten mukaan niiden tiedetään käyttävän ravinnokseen myös levää ja siitepölyhiukkasia.
Yökönlehdet
Yökönlehtien sukuun kuuluu noin 80 lajia, joista suurin osa elää Keski- ja Etelä-Amerikassa, mutta Suomessakin tavataan kolmea lajia: valkoyökönlehti, karvayökönlehti ja siniyökönlehti (kuvassa), joiden tahmeat lehdet kasvavat maan rajassa. Kuten useimpien lihansyöjäkasvien, myös yökönlehtien rasvaa erittävät ja saaliin nappaavat lehdet ovat kaukana kukista, jotta elintärkeät, pölyttävät hyönteiset eivät päätyisi ravinnoksi.
Yökönlehden lehdillä on kahta erityistä solutyyppiä, joista toinen tuottaa pisaroivan, kärpäspaperimaisen pinnan ja toinen erittää hyönteiset sulattavat entsyymit.
Kihokit
Kihokit kuuluvat Drosera-lihansyöjäkasvisukuun, ja sen lajeja tavataan kaikkialla maailmassa. Ne elävät kosteilla alueilla, usein soilla ja rämeillä, ja joskus jopa kokonaan veden alla.
Kihokkien lajikirjo on valtava, sillä pienimmät maata pitkin tai suoraan ylöspäin kasvavat kasvit ovat vain 1 sentin mittaisia, kun taas suurimmat kasvavat jopa metrin kokoisiksi. Kihokit ovat myös pitkäikäisiä, sillä vanhimpien tunnettujen yksilöiden tiedetään eläneen 50-vuotiaiksi.
Kihokit nappaavat saalishyönteiset erittämällä lehtiensä pitkien karvojen päähän limaa. Hyönteinen olettaa pisaran olevan kastetta tai mettä, mutta se tarttuukin kiinni tahmeaan eritteeseen. Tehostaakseen liman tappavaa vaikutusta kihokki kääntää lehtensä muutkin karvat hyönteistä kohti, jolloin koko lehti voi olla kietoutuneena saaliin ympärille. Sitten kasvi sulattaa lounaansa ja nappaa talteen elintärkeät ravintoaineet. Kokonaan hyönteinen ei ruoaksi päädy, sillä esimerkiksi kuori ja raajat ovat liian kovia sulatettavaksi.
Kihoruohot
Kihoruohot on pieni lihansyöjäkasvisuku, jota tavataan ainoastaan Australiassa ja Uuden-Guinean saarella. Ne muistuttavat pyyntimekanismiltaan kihokkeja, mutta kasvit eivät ole keskenään läheistä sukua. Se tarkoittaa sitä, että kyseinen tapa napata hyönteisiä on kehittynyt ainakin kaksi toisistaan erillistä kertaa. Sitä kutsutaan konvergenttiseksi evoluutioksi. Kyseisellä sopeutumismekanismilla ovat kehittyneet myös muun muassa lintujen ja lepakoiden siivet: niillä on sama tarkoitus, mutta eläinryhmien viimeisellä yhteiselllä kantamuodolla ei ole ollut siipiä.
Takaisin kihoruohoihin. Niiden pyyntilehdet ovat pitkät ja päistään taipuisat. Kukan varret ja suippomaiset lehdet ovat kauttaaltaan pyyntikarvojen peitossa, mikä myös erottaa ne kihokeista, joiden kukat kasvavat etäällä tahmeasta limasta. Kihoruohot eivät käännä lehtiään tai karvojaan, vaan tukehduttavat saaliinsa sillä eritteellä, johon eläimet ovat jääneet jumiin.
Aldrovanda vesiculosa
Aldrovanda vesiculosa tavalliselta nimeltään vesipyöräkasvi on sukunsa ainut jäljellä oleva laji. Sillä on lihansyönnin lisäksi muutama muukin varsin mielenkiintoinen ominaisuus: Se elää vapaana vedessä kelluen eli sillä ei ole lainkaan juuria. Lisäksi se kasvaa hurjaa vauhtia, jopa sentin päivässä, ja kun varren toinen pää pitenee, kuolee toisesta päästä jatkuvasti osa pois.
Nimensä nauhamainen vesipyöräkasvi on saanut kerämäisestä rakenteesta, jossa sillä on pieniä selkärangattomia napsivat ansat. Kussakin pyörässä on 4-9 kappaletta muutaman millimetrin kokoisia, simpukkamaisia loukkuja. Loukut ovat täynnä ilmaa, mikä auttaa kasvia kellumisessa. Ulospäin suuntautuneissa ansoissa on ”aistinkarvat”, jotka reagoivat ympäristön ärsykkeisiin ja saavat loukun nappaamaan saaliseläimen vain noin sekunnin sadasosassa. Se on yksi harvoista kasveista, jotka pystyvät niin nopeisiin liikkeisiin.
Kärpäsloukku
Kärpäsloukku on se lihansyöjäkasvi, jonka useimmat tuntevat. Sen ulkonäöstä on varmasti otettu mallia myös viihdemaailman hurjiin kasvipetoihin. Kärpäsloukku, Dionaea muscipula, elää luonnonvaraisena vain pienellä alueella Yhdysvaltain Pohjois- ja Etelä-Carolinassa, mutta on varsin suosittu huonekasvi.
Kärspäsloukku, kuten listan edellisessä kohdassa mainittu vesipyöräkasvi, kykenee erittäin nopeisiin liikkeisiin, kun sen pyydyslehdet napsahtavat kiinni sekunnin kymmenesosassa. Ravinnokseen se käyttää niin hyönteisiä kuin hämähäkkejä.
Kärpäsloukku osaa myös erottaa eri saaliseläimet toisistaan, sillä sen aistinsolut ”laskevat” kiikkiin jääneen eläimen liikkeitä ja kasvi voi säännöstellä hajottavien entsyymien määrää kunkin saaliin mukaan. Jos hyönteinen pysyisi rauhallisena, ei kärpäsloukku tekisi mitään, sillä nesteiden erittäminen alkaa vasta viidennestä kosketuksesta. Mutta toisaalta, kuka nyt paniikissa tajuaisi olla rimpuilematta.
Kun saalis on tukevasti telkien takana, sulautuvat lehden puoliskot yhteen luoden kuin suljetun mahalaukun, jossa hajottavat entsyymit sulattavat ravinnon käyttökelpoisiksi ainesosiksi.
Lue myös:
Nerokkaan logon on oltava mieleenpainuva ja tarpeeksi yksinkertainen, olematta kuitenkaan tylsä. Tässä 10 erikoista tarinaa maailman tunnetuimpien logojen takana.
Nykyään logot täyttävät lehdet, kadut, netin ja television. Kuvia suolletaan verkkokalvoillemme siinä toiveessa, että ne jäisivät meidän mieleemme ja mahdollisesti osaisimme luoda positiivisen yhteyden logon ja yhtiön tai tuotteen välille.
Harva kuva kuitenkaan jää mieleen, mutta tällä listalla Listafriikki esittelee 10 erikoista syntytarinaa logoista, jotka ihan varmasti kaikki tunnistavat.
Näissä tapauksissa brändäys on mennyt putkeen, joskus aivan vahingossa ja joskus ammattimaisen suunnittelun jälkeen. Mukana on myös melko yllättäviä tarinoita; aloitetaan niistä suurimmalla!
McDonald’s
Breaking news: McDonalds’in logolla, kultaisilla kaarilla, ei ole mitään tekemistä ravintolan nimen kanssa.
Veljekset Richard ja Maurice McDonald perustivat maailman suurimman pikaruokaketjun vuonna 1940. Vuonna 1952 McDonaldsit halusivat uudistaa ravintoloitaan ja luoda entistä silmiinpistävämmän konseptin. He palkkasivat arkkitehdiksi Stanley Mestonin, jolle Richard McDonald antoi oman ehdotuksensa: ravintolan katossa voisi olla kaksi puoliympyrää, jotka ihmiset näkisivät ja tunnistaisivat kauempaakin.
Meston jalosti ideaa ja teki puoliympyröistä sulavia, katon läpi kulkevia paraabeleja. Yllä olevassa kuvassa on kolmas Mestonin suunnitelman mukaisesti rakennettu ravintola. Kuten huomaat, nykyistä logoa ei näy missään.
Vuonna 1962 yhtiö halusi jälleen päivitystä imagoonsa ja alkoi miettiä sopivaa logoa. Yksi ehdotuksista oli tyylitelty V-kirjain, jota jatkettiin M-kirjaimeksi, koska ravintoloiden kultakaaret näyttivät jostain kuvakulmasta muodostavan yhtenäisen M:än.
Rakennuksista kaaret katosivat hiljalleen, mutta elävät todennäköisesti ikuista elämää maailman laajimmin tunnetussa logossa.
Lue myös: 10 huvittavaa ja pitkälle vietyä brändisotaa isojen yhtiöiden välillä
Chupa Chups
Chupa Chups -tikkarit… Onko joku, joka ei ole koskaan maistanutkaan? Niin arvelinkin.
Chupa Chups, jonka nimi tulee espanjankielisestä chupar-sanasta (suom. imaista), perustettiin vuonna 1958 Barcelonassa, Espanjassa. Kului kuitenkin yli kymmenen vuotta, ennen kuin poikkeuksellinen logo syntyi. Poikkeuksellinen siksi, että se on pysynyt yli 50 vuotta käytännössä muuttumattomana. Logon kunnioittamiseen on kuitenkin erittäin hyvä syy.
Sen on suunnitellut maailmankuulu surrealisti Salvador Dalí. Chupa Chupsin perustaja Enric Bernat ja Dalí olivat keskenään hyviä ystäviä, ja kerran yhdessä lounastaessaan Bernat oli rohkaistunut ja pyytänyt taiteilijaa luonnostelemaan yhtiölleen logon. Dalí suunnitteli ja piirsi kuvan siltä istumalta, alle tunnissa.
Logo on hyvin yksinkertainen, ja siinä piileekin sen toimivuus. Taiteilija vaati ehdottomasti logon sijoittamista tikkarin yläosaan, josta se näkyisi paljon selvemmin kuin sivusta. Ei mikään huono idea!
Apple
Sekä Applen nimen että logon ympärille on haluttu vuosien ajan luoda jos jonkinlaisia myyttejä. Mutta kummankaan taustalla ei ole maagista tarinaa. Steve Jobs valitsi omenan, ehkä siksi, että oli ollut töissä omenatilalla. Nappiin valinta silti meni, sillä logon nähdessään ei kenenkään tarvi arvuutella minkä yhtiön tuotteesta on kyse.
Alkuperäisen logon, sateenkaaren väreissä hehkuvan omenan suunnitellut Rob Janoff on toistuvasti kertonut kuvan olevan tosiaankin vain omena. Ei kunnianosoitus Alan Turingille, jota pidetään tietojenkäsittelyopin pioneerina, ja jonka epäillään tehneen itsemurha syömällä syanidilla terästetty omena. Se ei myöskään ole viittaus Isaac Newtoniin, eikä varsinkaan Raamatun ”kiellettyyn hedelmään”.
Applen faneja on myös askarruttanut hedelmästä ”puraistu” palanen. Mikä sen tarina on? Janoffin mukaan hän halusi sillä tuoda esille hedelmän koon, koska kokonainen omena olisi helppo sekoittaa paljon pienempään kirsikkaan ilman mitään vertailukohtaa.
Starbucks
Kauan se otti, että Starbucks tuli Suomen markkinoille, mutta niin vain kahvilaketju avasi vuonna 2012 ensimmäiset toimipisteensä Pohjoismaisille lentokentille.
Starbucksin logossa oli alunperin alaston merenneito, mutta koska naisten rinnoista tuli jossain vaiheessa ylitsepääsemätön tabu, myöntyi yhtiö konservatiivisen yleisön painostukseen, ja seireeni sai hiukset suojakseen.
Se ei kuitenkaan riittänyt, sillä niinkuin yläpuolella olevasta kuvasta voi nähdä, levitti logon merenneito joidenkin mielestä liian irstaasti kaksiosaista pyrstöään. Nykyisin logossa näkyy vain pyrstöjen päät ja neidon peitetty yläruumis. Alkuperäisen ja nykyisen logon voit katsoa tämän linkin kautta.
Vuonna 2008 Starbucks lanseerasi erän vintage-kuppeja, joissa alkuperäinen, 1500-luvun puukaiverruksesta mallinsa saanut merenneito tuotiin takaisin. Rinnat toki peitettynä. Se ei estänyt kristittyjä ääriryhmiä suivaantumasta, ja julistamasta Starbucksin Slutbucksiksi.
Domino’s Pizza
Domino’s on jo kuuden vuosikymmenen ajan kuljettanut pizzaa herkkusuiden kotioville. Sillä on etenkin Yhdysvalloissa samanlainen asema, kuin vaikkapa McDonald’silla ja Subwaylla on omilla sektoreillaan. Suomeen Domino’s ei ole vielä löytänyt tietään, mutta muuten maailmankartta, Afrikkaa ja Lähi-itää lukuunottamatta, alkaa olla valloitettu.
Domino’sin logo on tietenkin dominopalikka, jossa tässä tapauksessa on kolme pistettä. Tuo lukumäärä siksi, että omistaja Tom Monaghan oli avannut vuoteen 1965 mennessä kolme pizzeriaa. Monaghanin ajatuksena oli, että hän lisäisi logoon pisteen joka kerta, kun uusi ravintola aukeaisi. Onneksi hän ei pitänyt päätöksestään kiinni, sillä viidessätoista vuodessa toimipaikkoja oli jo yli 200 ympäri maan, eikä kasvulle näkynyt loppua.
Domino’seja on vuoden 2024 helmikuussa yli 20 000 kappaletta yli 90 eri maassa. Siinä olisi graafikoille hommia!
Toyota
Toyotan punainen teksti luo kuluttajalle kuvan ystävyydestä ja elinvoimasta. Logon hopeanharmaa sävy taas viestii luotettavuudesta, ammattimaisuudesta ja turvallisuudesta.
Logon pehmeät kaaret kuvaavat autojen hienostuneisuutta ja virtaviivaisuutta, mutta miten Toyotalla on päädytty kolmeen erikokoiseen ovaaliin?
Isoin ovaali kuvaa Toyotan kansainvälistä laajentumista ja tulevaisuuden rajoittamatonta potentiaalia. Sen sisällä kaksi pienempää ovaalia tarkoittavat kuluttajan ja yhtiön sydämiä, jotka osittain päällekkäisinä kuvaavat molempia osapuolia hyödyttävää suhdetta. Yhdessä ne muodostavat Toyotan alkukirjaimen, T:n, joka viimeistelee logon rattimaisen muodon.
Tämä taitaa olla niitä logoja, joissa sattumille tai vahingoille ei ole jätetty sijaa.
Walt Disney
Walt Disneyn allekirjoitus, jonka voi nähdä kaikessa mitä Disney on yhtiönä ikinä tehnyt, ei todellisuudessa näytä tippaakaan Walt Disneyn oikealta allekirjoitukselta.
Kaikkien tunnistama, kaarevia kirjaimia sisältävä kirjoitus ei edes perustu Disneyn käsialaan. Se on itseasiassa erään työntekijän versio johtajan allekirjoituksesta.
Edes Disneyn menestyksen alkuvuosina, 1920- ja 1930-luvun vaihteessa, Walt Disneyllä ei ollut aikaa lukea ja vastata jokaiseen hänelle lähetettyyn fanikirjeeseen. Niinpä hänellä oli tapana delegoida postinsa sihteerilleen tai jollekin muulle työtekijälle, joilla oli myös lupa allekirjoittaa kirjeitä hänen puolestaan.
Disneyn signeerauksen voi löytää myös useimmista vanhoista sarjakuvista, vaikka mies ei itse piirtänyt yhtäkään ruutua. Taiteilijat vain käyttivät hänen nimeään, koska se oli helpompaa.
Kaikesta tästä seurasi se, että Walt Disney ei enää ”osannut” tehdä omaa allekirjoitustaan. Hänen versionsa oli hyvin kaukana siitä, mikä oli jo noussut kuvaamaan hänen omaa yhtiötään. Nykyisin on lähes mahdotonta löytää ja tunnistaa miehen aitoa allekirjoitusta, koska hän yritti vuosien ajan opetella sitä tyyliteltyä ja kaarevaa signeerausta, josta me kaikki Disneyn tunnemme.
Shell
Shell tunnetaan nykyisin valtavana öljy-yhtiönä, mutta tiesitkö mistä yritys on saanut alkunsa?
Vuonna 1800-luvun lopulla Shell teki pääasiassa kauppaa tuomalla idästä kauniita simpukoita länsimaihin. Siksi firman nimi. Öljy tuli sivutuotteeksi hieman myöhemmin.
Shell esitteli ensimmäisen logonsa vuonna 1900. Se oli yksinkertainen, mustavalkoinen piirros simpukasta. Siitä lähtien tuo merenelävä on seurannut mukana, toki mukautuen nykyajan vaatimuksiin muun muassa ottaen pintaansa väriä.
Logon väritys ei perustu monimutkaiseen väripsykologiaan, vaan kulttuurin kunnioittamiseen. Kun Shell ensimmäisen kerran astui Kalifornian väkirikkaaseen osavaltioon, halusi yritys luoda tunneyhteyden paikallisiin ihmisiin. Heistä monet olivat espanjalaistaustaisia, sillä Kalifornia oli alunperin Espanjan siirtomaa. Shell halusi ensimmäisiin huoltoasemiinsa paikallisiin vetoavan logon, joten simpukasta tuli Espanjan lipun värinen. Taktiikan toimivuudesta ei ole tietoa.
Michelin
Michelin-mies on yksi vanhimmista tavaramerkkien logoista. Ollessaan automessuilla vuonna 1894 huomasivat André ja Édouard Michelin rengaskasan, joka heidän mielestään näytti ihmiseltä ilman raajoja.
Muutaman vuoden päästä, yhteistyössä ranskalaisen sarjakuvapiirtäjä Marius Rossillonin kanssa, syntyi renkaista koostuva hahmo, joka oli kova juomaan viiniä ja polttamaan sikareita. Hahmon, ja samalla koko yhtiön, slogan oli latinankielinen lause: Nunc est bibendum (suom. Nyt on aika juoda), jolla viitattiin siihen, että Michelinin renkaat ”juovat” kaikki esteet tieltään eli ne selviävät pahoissakin olosuhteissa. Tämän linkin kautta voit vilkaista miltä vuonna 1898 ensiesiintymisensä mainosjulisteessa tehnyt ukkeli näytti. Sittemmin mies on lopettanut juopottelun ja polttelun.
Mietit varmasti, miksi Michelin-ukko on valkoinen. Ennen kuin renkaisiin alettiin vuonna 1912 laittaa kumia vahvistavaa hiiltä, olivat ne vaaleanharmaita tai beigejä. Logo muutettiin hetkellisesti mustaksi, kuten renkaatkin, mutta muutos toi isoja tulostusongelmia, joten rengasmies pysyi valkoisena.
Toblerone
Monet brändit hyödyntävät logossaan ennemmin yhtiön syntypaikan historiaa ja perinteitä kuin valmistamaansa tuotetta. Tälläkin listalla on monta esimerkkiä, joissa logolla ei ole mitään tekemistä itse tuotteen kanssa.
Vuonna 1908 perustettu Toblerone jatkaa samalla linjalla. Suklaanvalmistajan logossa on Matterhorn, yksi Alppien ja koko Euroopan korkeimmista vuorista. Tuon vuoren moni on varmaan pistänytkin merkille, mutta kuka on huomannut sen sisällä olevan kuvion? Ruskean vuoren sisällä erottuu karhu.
Karhu on Sveitsin pääkaupungin ja Tobleronen syntypaikan, Bernin, maskotti. Legendan mukaan Bernin perustaja Bertholdt V lupasi nimetä uuden kaupungin sen eläimen mukaan, jonka hän kohtaa ensimmäisenä metsästysretkellään. No, eläin oli karhu, joten kaupunki sai siitä nimensä ja virallinen vaakuna kuvansa. Ja lopulta Toblerone logonsa.
Lue myös:
-
Oudoimmat5 päivää sitten10 naurettavaa veroa meiltä ja muualta, menneisyydestä nykypäivään – osa 1
-
Tiede1 viikko sittenKanariansaaret on nimetty koirien mukaan ja 9 muuta yllättävää tietoiskua koirista
-
Tiede1 viikko sitten7 eläintä, jotka kuolivat sukupuuttoon… Paitsi eivät kuolleetkaan!
-
Yhteiskunta2 päivää sittenMistä on peräisin happy hour? Suomessa ”iloisella tunnilla” on ollut tuulinen historia