Tiede
Goseckin kehä: Faktoja maailman vanhimmasta aurinko-observatoriosta
Tällä listalla tutustumme maailman vanhimpaan aurinko-observatorioon, joka sijaitsee saksalaisessa Goseckin kylässä. Se rakennettiin noin 4900 vuotta ennen ajanlaskun alkua.
Goseck on itäisessä Saksassa sijaitseva reilun tuhannen asukkaan kunta, joka aiemmin tunnettiin lähinnä vanhasta linnastaan. Linnoja Saksassa toki on lähes joka kylässä, joten Goseckissa ei ollut mitään järin erikoista.
Nykyään asia on hieman toisin, sillä Goseckin viljapeltojen keskellä on maailman vanhin aurinko-observatorio. Se ei ole lainkaan yhtä näyttävä kuin esimerkiksi valtavista kivipaaseista rakennettu Stonehenge Englannissa tai Amerikan korkeakulttuurien aurinkokalenterit ja -kellot, mutta se on vanhin – tähän mennessä löydetyistä.
Tiedämme, että monet amerikkalaiset korkeakulttuurit ovat tehneet tähtitieteellistä tutkimusta: esimerkiksi mayat aloittivat noin 3000 vuotta sitten ja inkat hieman myöhemmin. Eurooppalaisen tähtitieteen katsotaan alkaneen Babyloniasta jopa 2000 vuotta ennen ajanlaskun alkua.
Ihminen on kuitenkin tuijotellut taivaalle ja seurannut kappaleiden liikkeitä paljon kauemmin. Goseckin puinen aurinko-observatorio todistaa sen.
Listan teossa käytetyt lähteet on tavalliseen tapaan upotettu tekstiin, mutta erikseen haluan mainita arkeoastronomi, FT Marianna Ridderstadin upean, suomenkielisen artikkelin Tähdet ja avaruus -lehdessä.
Miten maailman muinaisin aurinko-observatorio löytyi?
Goseckin maakehä olisi todennäköisesti löytynyt jo paljon ennemmin, mutta se sijaitsee entisen Saksan demokraattisen tasavallan eli tutummin Itä-Saksan puolella.
Vasta muurin murtumisen jälkeen viljapeltojen päällä tehtiin vuonna 1991 ilmakuvauksia, joissa erottui erikoinen kehä. Maanpinnalla tuo kehä ei ollut havaittavissa, mutta yläpuolelta otetuissa kuvissa erottui valtava ympyrän muotoinen kaivanto.
Kaivaukset Goseckissa päästiin aloittamaan vasta vuonna 2002, mutta odotus palkittiin, kun maaperästä löytyi maailman toistaiseksi vanhimman tunnetun observatorion rauniot. Goseckin aurinko-observatorio rakennettiin lähes 7000 vuotta sitten.
Kuka kehän rakensi?
Goseckin aurinko-observatorion rakentajista ei tiedetä kovinkaan paljoa.
Maanviljelys oli levinnyt Lähi-idästä Euroopan kaakkoisiin osiin vuoteen 7000 eaa. mennessä ja edetessään mantereen läpi se muutti ihmisten elämää monella tavalla. Vuoden 5600 eaa. tienoilla Tonavan varrella kehittyi nauhakeraaminen kulttuuri, jonka nimi viittaa ihmisten tapaan koristella keramiikkaansa. Nauhakeraamiset kansat olivat viljelijöitä ja karjankasvattajia, jotka asuivat kulttuurille tyypillisesti monen perhekunnan pitkätaloissa. Kulttuuri levisi muutamassa sadassa vuodessa Euroopan länsirannikolle.
Saksan Harz-vuoriston kupeessa kehittyi noin 4900 eaa. nauhakeraamisen kulttuurin alalaji viivaornamenttikeramiikka. Tämän kulttuurin edustajat rakensivat talonsa ja koristelivat keramiikkansa hieman eri tavalla. Ja juuri he ovat niitä, jotka rakensivat Goseckiin maailman tunnetuista aurinko-observatorioista ensimmäisen.
Auringon ja tähtien havainnointi maakehästä käsin edellytti avaraa maisemaa, joten todennäköisesti observatorion ympärillä on ollut alavia viljapeltoja – aivan kuin tänäkin päivänä. Alueella tehdyt arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet, että ihmiset asuivat samalla alueella, jossa nyt seisoo pieni Goseckin kylä.
Mitä Goseckista löytyi?
Goseckin arkeologisten kaivausten tulokset julkistettiin vuonna 2003. Tutkijat olivat saaneet selville kaivantojen tarkan rakenteen ja sen, että paikassa oli ollut myös kaksi sisäkkäistä, parimetrisistä puunrungoista rakennettua kehää.
Marianna Ridderstad kirjoittaa artikkelissaan hauskasti, että kuten arkeologeilla on tapana sanoa, ”mikään ei ole niin pysyvää kuin reikä maassa”. Läpimitaltaan 71-metrisen kaivannon ja puupaalujen jättämien kuoppien pohjalle oli vuosituhansien saatossa kertynyt ja kerrostunut maa-ainesta, ja nämä sedimentit erottuivat ympäröivästä maaperästä huomattavasti tummempina. Sen vuoksi rakenne oli mahdollista selvittää.
Kaivauksissa löytyi astioiden palasia sekä merkkejä rituaalinomaisista tulista. Lisäksi maasta kaivettiin esiin luita – niin eläinten kuin ihmistenkin luita. Härkien pääkalloista oli nähtävissä, että niitä oli pidetty seipäiden päissä. Osa ihmisten luista viittasi siihen, että paikalla oli harjoitettu myös ihmisuhrausta. Tästä päätellen kehä oli siis merkittävä seremoniallinen keskus.
Goseck pisti tähtieteen historian uusiksi
Goseckin maakehä voi asiaan vihkiytymättömälle kuulostaa mitättömältä löydökseltä, mutta aurinko-observatorio mullisti täysin sen kuvan, mikä meillä ennestään oli tähtitieteen historiasta.
Rakennelma paljastaa, että Euroopan ensimmäiset maata viljelleet ihmiset havainnoivat taivaankappaleiden liikkeitä: Goseckin kehää oli käytetty talvipäivänseisauksen eli vuoden lyhimmän päivän havaitsemiseen.
Maanviljelystä edeltäneissä metsästyskulttuureissakin Auringon aseman ja tähtikuvioiden asennon seuraaminen oli tärkeää, sillä eläimet siirtyivät sääolojen mukaan, joten vuodenkierrosta oli hyvä pysyä kärryillä. Samaan aikaan seurattiin Kuun vaiheita, mikä antoi tähtitaivasta ja Aurinkoa tarkemman ja lyhytjaksoisemman kalenterin, mutta ei käynyt ihan yksiin aurinkokalenterin kanssa. Aurinkovuoden laskeminen Kuun vaiheiden avulla ei onnistunut, sillä kuukalenterin 12 kuukautta jäivät 11 päivää lyhyemmäksi kuin aurinkovuosi. Metsästäjille tällä heitolla ei kuitenkaan ollut merkitystä.
Maanviljelijöille tilanne oli toinen: vilja oli sadon onnistumisen varmistamiseksi syytä kylvää vuosittain tismalleen samaan aikaan. Koska kuukalenteri ei ollut Auringon liikkeiden kanssa täysin synkassa, oli maanviljelijöiden keksittävä jotain uutta.
Esivanhempamme tiesivät Auringon noudattavan tiettyjä säännönmukaisuuksia:
Talvipäivänseisauksen aikaan Aurinko nousee ja laskee eteläisimmässä pisteessään, ja kesäpäivänseisauksessa Aurinko nousee ja laskee horisontista pohjoisimpana verrattuna muihin ajankohtiin. Syys- ja kevätpäiväntasauksien aikana Aurinko nousee suoraan idästä ja laskee länteen.
Kun Auringon nousu- ja laskupaikat merkittiin muistiin, voitiin rakentaa kalenteri, jonka avulla oli mahdollista laskea ja ennustaa tarkasti keskikesän ja -talven hetket.
Puupaaluaitojen portit
Ympyrä oli luonnollinen kuvio, joka syntyi, kun Auringon liikettä havainnoitiin. Oli tärkeää, että liikkeet merkittiin aina samasta kohdasta, joten pystytetyt puupaalut muodostivat automaattisesti kehän havainnoijan ympärille.
Jo ilmakuvat paljastivat ja arkeologiset kaivaukset vahvistivat, että Goseckin kehässä oli ollut kolme sisäänkäyntiä. Kaakkois- ja lounaisporttien sijainti merkkasi hämmästyttävän tarkasti talvipäivänseisauksen ajankohtaa.
Kehän keskellä seistessään voi kaakkoon suuntaavasta portista nähdä auringon nousevan. Vastaavasti illalla auringon painumista horisontin taakse voi seurata lounaisportin kautta. Näin käy ainoastaan talvipäivänseisauksen aikaan eli vuodesta riippuen joulukuun 21. tai 22. päivänä.
Kolmannelle, lähes suoraan pohjoiseen suunnatulle portille tutkijat eivät ole löytäneet selitystä. Se saattoi olla vain sisäänkäynti pyhään kehään, sillä astronomisesti se ei avaudu merkittävään suuntaan – ainakaan niin, että sitä nykypäivänä ymmärrettäisiin.
Alkuperäisten tutkimustulosten julkaisun jälkeen Goseckissa toki jatkettiin kaivauksia. Vuonna 2004 puupaaluaidan jättämät merkit paljastivat, että kehässä oli havainnoitu myös kesäpäivänseisausta. GPS-mittaus vahvisti arkeologien epäilyn. Kesäpäivänseisaus ei kuitenkaan ollut niin merkittävä hetki vuodenkierrossa, että sen vuoksi olisi kaivettu aukko myös maavalliin.
Pyhä kehä
Goseckin aurinko-observatorio rakentuu siis kahdesta puupaalukehästä, joiden läpimitat ovat 56 ja 49 metriä. Niitä ympäröi ulkopuolelta syvä kaivanto sekä maavalli, mikä viittaa vahvasti hengellisyyteen ja paikan rooliin seremoniallisena keskuksena.
Kehän keskellä yhteisön hengellinen johtaja havainnoi keskitalven hetkeä, mikä tuntuu hieman nurinkuriselta, sillä eikö kevät ja kesä olisi maanviljelijöille merkittävämpiä hetkiä. Mutta mietitäänpä Euroopan keskitalvea: se on pimeä ja kylmä.
Tiedetään, että eteläamerikkalaisten korkeakulttuurien ensimmäiset viljelijät harjoittivat ihmisuhria, jottei Aurinko lakkaisi nousemasta. Goseckista löytyneet merkit ihmisten uhraamisesta viittaavat siihen, että Euroopassa ajateltiin samalla tavalla: Auringolle on uhrattava ihmisverta, että se taas nousisi korkeammalle tuoden mukanaan kesän ja onnistuneen sadon.
Myös suomalaisessa kansanuskossa Aurinkoa oli syytä lepytellä vuoden pimeimpänä päivänä. Auringon pesäpäivinä tunnettuna ajankohtana Aurinko meni ”pesäänsä” ja ilmestyi sieltä taas lupauksena uudesta keväästä. Keskitalven suuri juhla oli pyhitetty Auringolle ja talvipäivänseisauksen aikoihin juhlittiin valoisan ajan alkamista. Suomessa Aurinkoa pyrittiin vahvistamaan uhraamalla sille muun muassa puuroa ja kakkua. Ikiaikainen talven pääjuhla oli pyhitetty Auringolle, mutta myöhemmin ajankohta omittiin kätevästi kristinuskon jouluksi.
Kaikesta päätellen Goseckin kehä oli siis sekä aurinko-observatorio, että Auringon palvontaan pyhitetty temppeli. Aurinkokalenterin ja talvipäivänseisauksen merkitsemisen avulla saatiin ajoitettua kevään kylvöt ja samaisena havainnointipäivänä kehässä suoritettiin tärkeitä rituaaleja.
Ei ainoa laatuaan
Goseckin maakehä ei ole ainoa laatuaan, sillä samantyyppisiä kaivantoja on Itä-Euroopasta löytynyt muutamia satoja, joista valitettavasti vasta murto-osa on tutkittu.
Nämä puisilla paaluilla ympyröidyt maakehät olivat ensimmäinen askel kohti myöhempiä massiivisia kivirakennelmia, mutta käyttötarkoitus on sama.
Tunnetuin megaliittikulttuurista säilynyt monumentti on varmasti Englannin Stonehenge, jonka arvellaan Goseckin kehän tapaan toimineen aurinkokalenterina. Ainakin Stonehenge on rakennettu niin, että koillisen puoleinen sisäänkäynti on suunnattu kohti kesäpäivänseisauksen auringonnousua. Talvipäivänseisauksen aikaan aurinko laskee porttia muistuttavan triliitin välistä.
Stonehenge on paljon Goseckia tunnetumpi, mutta sen rakentaminen aloitettiin lähes 1500 vuotta myöhemmin kuin Saksan ja muiden Keski-Euroopan ympyräkaivantojen.
Goseckin kehä ei sittenkään liittynyt tähtitieteeseen?
Joidenkin asiantuntijoiden mielestä Goseckin kehä oli tärkeä hengellinen keskus, mutta ei liittynyt millään tavalla tähtitieteeseen.
Porttien sijainti ei kuitenkaan epäilijöidenkään mukaan ole sattumanvaraista, mutta heidän mielestään talvipäivänseisauksella oli ainoastaan seremoniallinen merkitys. He eivät usko, että kehä toimi aurikokalenterina tai että sitä käytettiin keskikesän ajankohdan laskemisessa.
Ehkä joillekin arkeologeille on ollut liian kova pala, että ensimmäiset eurooppalaiset maanviljelijät olivatkin tieteelliseltä ajattelultaan edistyneitä. Goseckin kehä ja muut Keski-Euroopan aurinkokalenterit pistivät historiankirjat tältä osin uusiksi.
Tähtitiedettä on Euroopassa harjoitettu paljon aiemmin kuin Mesopotamian Sumerissa ja Babyloniassa, Indusjoen varrella, faaraoiden Egyptissä tai Perussa ja Mesoamerikassa.
Äärimmäisen mielenkiintoinen ja tarkkaan valittu sijainti
Jos Goseckin maakehällä ei muka olisi mitään tekemistä tähtitieteen kanssa, niin melko sopivaan paikkaan se on rakennettu.
Verrataanpa vaikka siihen kuuluisaan Englannin Stonehengeen. Goseckin observatorio (51° 11′ 54″ N, 11° 51′ 53″ E) on nimittäin tismalleen samalla leveyspiirille kuin reippaat tuhat vuotta myöhemmin rakennettu Stonehenge (51°10′44″N,1°49′34″W).
Eroa on vain hieman reilu yksi kulmaminuutti, joka maastossa vastaa alle kahta kilometriä.
Lisäksi molemmat aurinkokalenterit sijaitsevat juuri sillä leveyspiirillä, jossa keskikesän auringonnousu ja lasku ovat 90 asteen kulmassa Kuun pohjoissuuntaiseen laskuun ja eteläiseen nousuun. Tämä ilmiö on mahdollinen yhdellä ainoalla, alle yhden asteen levyisellä kaistaleella, joka kiertää maapallon ympäri. Sekä Goseck että Stonehenge sijaitsevat tuon kapean kaistaleen keskimmäisellä kolmanneksella.
Ja vielä: Maapallolla on vain kaksi leveyspiiriä, joilla voi todistaa täysikuuta kulkemassa suoraan yläpuolella zeniitissä. Zeniitti on taivaan lakipiste eli taivaan ylin kohta, joka on suoraan katsojan pää yläpuolella. Arvasit oikein: Goseckissa ja Stonehengessä tämä onnistuu.
Nebran kiekko
Kuva: Frank Vincentz | CC BY-SA 4.0 (kuvaa muokattu)
Kukaan ei tiedä, miksi Goseckin kehä oli käytössä vain 200 vuoden ajan ja miksi pyhä paikka jätettiin lahoamaan oman onnensa nojaan. Epäselvää on myös se, mihin observatorion rakentaneet ihmiset siirtyivät ja mitä heidän keräämälleen tiedolle tapahtui. Hävisikö tarkka tähtitieteellinen tieto vai jäikö se jollain tavalla elämään?
Ennen kuin kaivaukset Goseckissa oli ehditty edes aloittaa, löytyi vain 25 kilometrin päästä pronssikautinen esine, joka nimettiin löytöpaikkansa Nebran mukaisesti Nebran kiekoksi. Se on vanhin tunnettu esitys kosmoksesta. Noin 1800 eaa. valmistunut kiekko painaa reilut 2 kiloa ja on halkaisijaltaan 30 cm.
Vaikka löytöpaikka on lähellä Goseckia, on Nebran kiekko noin 3000 vuotta nuorempi kuin vanha aurinko-observatorio.
Löytöpaikan lisäksi observatoriota ja kiekkoa yhdistää mieletön ja hämmästyttävä yksityiskohta. Nebran kiekkoon taiteiltujen kultaisten kaarten välinen kulma on tismalleen sama kuin Goseckin observatorion kaakkois- ja lounaisportin välinen kulma. Kulma on merkitty yllä olevaan kuvaan punaisella kaarinuolella.
Nebran kiekko toistaa Goseckin puukehän astronomisia ominaisuuksia, joten tähtitieteellinen tieto ei siis mitä ilmeisimmin hävinnyt tuhkana tuuleen, vaan säilyi alueen kalentereissa ja perimätiedossa vuosituhansien ajan.
Aurinko-observatorion uudelleenrakennus
Kun kaivaukset Goseckin aurinko-observatoriolla oli saatu päätökseen ja tutkimustulokset julkaistua, päätettiin kehä palauttaa alkuperäiseen loistoonsa.
Vuonna 2005 Goseckin kaupunki otti vastuulleen observatorion rekonstruktion. Maavalli, lähes kahden metrin syvyinen kaivanto ja molemmat paaluaidat rakennettiin samalla tavalla, kuin ne olivat aikanaan seisseet.
Vielä samana vuonna, joulukuun 21. päivänä, ilotulitteet valaisivat tienoon avajaisten kunniaksi, mutta merkittävimmät hetket koettiin aamulla ja illalla: Talvipäivänseisauksen auringonnousua ja -laskua oli jälleen mahdollista ihailla Goseckin kehän porteista – juuri niinkuin tuhansia vuosia sitten.
Eikä juhlinta jäänyt vain avajaisiltaan, vaan jokaisena talvipäivänseisauksena Goseckin aurinko-observatorioon kokoontuu ihmisiä seuraamaan erityislaatuisia valoilmiöitä. Enää kehässä ei kuitenkaan uhrata ketään.
Ja miksi näin intohimoinen suhtautuminen Goseckin kehään?
Listafriikin toimitus asustaa noin 10 kilometrin päässä Goseckin aurinko-observatoriosta. Alla on kuva edelliseltä (ties monenneltako) visiitiltä. Talvipäivänseisauksen auringonnousua tai -laskua emme ole vielä todistaneet, mutta ehkä tänä vuonna. Ja lupaan tulla oppaaksi, jos Goseckissa päin pyörit!
Kuva: Marko Ollonqvist
Lue myös:
Tässä tulee tuhti kahdeksan faktan räkäpaketti flunssakauden ”kunniaksi”. Listafriikki antaa vastauksen muun muassa siihen, että mitä räkä on ja onko rään syöminen vaarallista.
Kuulostaako iljettävältä? Niin tai näin, räällä on erittäin tärkeä tehtävä nenän ja koko elimistön kannalta. Vaikka et aina olisikaan varta vasten halunnut tietää näitä faktoja, on tärkeä antaa näkyvyyttä yhdelle hyvinvoinnin ja terveyden tukipilareista. Räkä kunniaan – kunhan sitä ei vain ole liikaa!
Mitä räkä on?
Lyhyesti sanottuna räkä on limaa, jota muodostuu ylähengitysteiden limakalvoilla eli nenässä, kurkussa ja keuhkoissa. Tuo lima koostuu 95-prosenttisesti vedestä ja loput on erilaisia proteiineja ja suolaa. Räkä on suunnilleen yhtä suolaista kuin Itämeren vesi.
Limaa erittyy joka päivä yli litran verran ja nenän limakalvoilla yksistään noin kaksi ja puoli desilitraa. Suurin osa terveen ihmisen limasta valuu suoraan kurkusta alas. Nenäontelon limakalvon pikarisolut tuottavat limaa uloimman solukerroksen, eli epiteelin, pinnalle ja normaalitilanteessa liman määrä on tasapainossa kehomme käsittelykyvyn kanssa. Siksi terveenä ei tarvitse miettiä liman olemassaoloa.
Liman tärkein osa ovat musiinit, sokeroidut proteiinit, jotka sitovat nesteitä ja pitävät liman tahmeana ja toisaalta geelimäisen liukkaana. Ne ovat välttämättömiä nenän toiminnalle, kertoo bakteeriopin professori Pentti Huovinen Ylen haastattelussa. Musiinien lisäksi muita limasta löytyviä proteiineja ovat muun muassa immuunijärjestelmää aktivoivia vasta-aineita sekä bakteereja luontaisesti hajottavia lysotsyymejä.
Räkä on ensimmäinen suoja pöpöjä ja likaa vastaan
Vaikka räkä on monen mielestä ällöttävää, niin se on kuin elimistön oma suojakilpi taudinaiheuttajia, tomua ja siitepölyä vastaan. Räkä nappaa nämä hiukkaset kärpäspaperin tavoin, ennen kuin ne pääsevät keuhkoihin aiheuttamaan ongelmia.
On terveyden kannalta äärimmäisen tärkeää, että ympäristöstä tulevat epäpuhtaudet kulkeutuvat keuhkojen sijaan mahaan ja siksi limaa erittyy jatkuvasti. Tietenkään suodatin ei ole sataprosenttinen, joten aina silloin tällöin me sairastumme.
Sen lisäksi, että räkä on tahmeaa, sisältää se antibakteriaalisia ja -viraalisia proteiineja, jotka taistelevat taudinaiheuttajia vastaan jo heti ensikosketuksesta. Räkä myös pitää nenän sisäpinnan kosteana, mikä osaltaan suojelee tulehduksia vastaan, sillä mitä kuivempi limakalvo on, sitä alttiimpi se on infektioille. Kuiva limakalvo myös rikkoutuu herkemmin, jolloin pöpöjen pääsy elimistöön helpottuu.
Miksi ja miten räkä muuttaa muotoaan, kun sairastumme?
Normaalisti nenästä erittyvä lima on kirkasta. Tulehdus on aina elimistölle stressitilanne, jolloin kaikki ei toimi aivan tavallisesti. Solut erittävät enemmän nesteitä, johon sekoittuu myös bakteereita ja viruksia, meidän omia valkosoluja sekä hajonneiden solujen perimäainesta ja tukirakenteita. Tällöin itseasiassa puhutaan vasta räästä. Terveen ihmisen räkä on siis limaa, joten periaatteessa nämä sanat eivät tarkoita täysin samaa asiaa. Toisaalta ”normaalin” liman seassa on lähes aina hieman räkää, sillä limakalvoilla on jatkuvasti käynnissä taistelu pöpöjä vastaan. Valtaosa niistä saadaan kuitenkin torjuttua.
Flunssassa eli tulehdustilanteessa myös eritteen väri saattaa muuttua. Ei kuitenkaan aina, sillä pahankin tulehduksen aikana räkä voi olla kirkasta, joten tautia ei ole syytä lähteä diagnosoimaan tutkimalla nenäliinan sisältöä.
Yleisen harhaluulon mukaan bakteeritulehduksissa räkä muuttuu tummankeltaiseksi, jopa vihreäksi, mutta tämä ei pidä täysin paikkaansa. Flunssan tai muun hengitystieinfektion aikana erittyvä räkä saa värinsä lähinnä tulehdusta vastaan taistelevista valkosoluista, erityisesti bakteereja tuhoavista neutrofiileistä. Kun neutrofiilit työnsä tehtyään hajoavat, vapautuu niiden sisältö räkään. Neutrofiilit sisältävät rautaa, joka antaa räälle ikävän vihreän sävyn.
Mutta vihreää räkää voi erittyä myös virusten aiheuttamissa nuhakuumeissa, joita suurin osa flunssista on. Siksi vihertävän rään vuoksi ei kannata suunnata hakemaan antibiootteja; ne kun eivät virustauteihin tehoa.
Rään parhaat kaverit: inhottavat nenäkarvat ja välttämättömät värekarvat
Nenäkarvoja pidetään jostain syystä epäsiisteinä ja markkinoilla on niiden poistamiseen lukuisia erilaisia välineitä. Mutta nenäkarvat, kuten kaikki muutkin ihmisen karvat, ovat paikoillaan syystä. Sierainten karvat estävät vieraiden hiukkasten pääsyn nieluun ja keuhkoihin. Siksi onkin hieman hölmöä, että nenäkarvoja leikataan, trimmataan, vahataan tai jopa nypitään pois.
Silmillä nähtävät karvat suodattavat pois suurempia partikkeleita, mutta nenän limakalvoilla on myös värekarvoja, jotka ovat rään parhaita ystäviä. Ne eivät ole varsinaisia karvoja, vaan epiteelisolukon mikroskooppisen pieniä nystyröitä. Samantyyppisiä ”karvoja” on myös henkitorvessa ja keuhkoputkissa. Värekarvat kuljettavat limakalvoille tarttuneita epäpuhtauksia rään mukana nieluun ja edelleen mahalaukkuun kohti mahahappoja ja poistumisreittiä. Värekarvat ovat hyvin herkkiä ja jos niihin osuu jotain ylimääräistä, saattaa tuloksena olla aivastus. Näin elimistö myös pyrkii poistamaan tunkeilijat.
Entäs ne räkäpallerot?
Kuivuneet tai kosteammatkin räkäpallerot ovat merkki siitä, että lima on tehnyt tehtävänsä. Räkäpallero on siis vain limaa, joka on kerännyt kaiken sellaisen ylimääräisen, mikä ei kuulu elimistöömme. Väritön lima tarraa pölyn ja pöpöt itseensä, joten siitä tulee kuivuessaan tummempaa.
Räkäklimppejä ei kannata kuitenkaan kaivaa sormella nenästä, vaikka se kuinka houkuttelevaa olisikin. Sieraimeen tungettu sormi saattaa nimittäin viedä syvälle nenään taudinaiheuttajia, jotka muuten pysähtyisivät räkään ja nenäkarvoihin. Nenän kaivaminen voi myös ärsyttää limakalvoa ja intensiivinen ruopiminen kynnellä voi saada aikaan haavan – tällöin on entistä alttiimpi hengitysteiden tulehduksille. Lisäksi taudinaiheuttajat leviävät nenästä joka paikkaan, mihin kaivamisen jälkeen koskee ja toisaalta sormista menee sieraimiin pöpöjä.
Eikä nenän kaivaminen myöskään ole kovin kohteliasta tai näytä järin fiksulta. Siksi onkin parempi niistää kuivuneet pallerot ulos tai käyttää hellävaraiseen kaivamiseen puhdasta nenäliinaa. Jos kuivuneita räkäpalleroita on kovin paljon, kannattaa koittaa juoda enemmän vettä; hyvin nesteytetty keho pitää liman juoksevana, jolloin se kulkeutuu luonnostaan oikeaan osoitteeseen.
Vuonna 2001 julkaistun intialaistutkimuksen mukaan vain noin neljä prosenttia nenänkaivajista syö omaa räkäänsä. Ja tällä pienellä vähemmistöllä on antaa rään syömiseen hyvin yksinkertainen syy – se maistuu hyvältä. Mistä päästäänkin listan seuraavaan kohtaan ja siihen ikuisuuskysymykseen.
Onko rään syöminen vaarallista?
Nenästä erittyvän liman syöminen ei ole vaarallista. Miten se olisi, jos joka päivä nielemme sitä litratolkulla kuitenkin? Jokaisella ”tyhjällä” nielaisulla siirrämme syljen lisäksi räkää kohti ruokatorvea. Rään luonnollinen kulkusuunta on sisään eikä ulos.
Ylen tekemän gallupin mukaan räkä maistuu ihmisten mielestä sekä suolaiselle että makealle, eikä makua oikein pysty vertaamaan minkään elintarvikkeen makuun. Makuaisti, samoin kuin rään koostumus, on yksilöllinen, joten se maistuu varmaan kaikille hieman erilaiselta. Rään lisääminen ruokavalioon ei kuitenkaan sinänsä anna mitään lisäarvoa, sillä siinä ei ole sellaisia ravintoaineita, joita elimistömme kykenisi käyttämään hyväkseen. Proteiinia ja hiilihydraatteja on minimaalinen määrä.
Vaikka rään syöminen ei olisi vaarallista, ei sitä kannata harrastaa. Kuten tälläkin listalla on jo mainittu, jää sieraimiin ja nenäkarvoihin taudinaiheuttajia, joista keho pyrkii rään avulla eroon. Miksi siis ulos vedetyn bakteeripesäkkeen pistäisi varta vasten takaisin?
Toisaalta monet tutkijat uskovat rään syömisen jopa vahvistavan immuunijärjestelmää. Kun bakteereilla kyllästetyn räkäpalleron nielee, on se hyvä tapa tutustuttaa oma immuunijärjestelmä taudinaiheuttajille. Joten jos jää joskus verekseltään kiinni rään syömisestä, niin voi kirkkain silmin sanoa arvostelijalle, että buustailee vain omaa puolustuskykyään.
Miksi räkä tukkii nenän?
Kun hengitysteissä on käynnissä tulehdustila ja räkää erittyy likaa, lamaantuu limakalvon solujen toiminta. Värekarvat eivät kykene kuljettamaan kaikkea erittyvää limaa kohti nielua ja tällöin hengitystiet menevät tukkoon. Silloin rään poistamiseen tarvitaan rykimistä ja niistämistä.
Yletön niistäminenkään ei ole hyvästä, sillä edelleen: rään kuuluu mennä sisään eikä ulos. Liiallinen niistäminen voi saada rään pakkautumaan nenän sivuonteloihin, muun muassa poskionteloihin, jolloin flunssa vain pahentuu ja voi johtaa lisätulehduksiin.
Toisinaan tukkoisuuteen ei auta, vaikka kuinka niistäisi. Tällöin ongelma ei ole räkä vaan tulehdusreaktion turvottamat limakalvot, jotka saavat nenän tuntumaan tukkoiselta.
Mikä räkäisyyteen auttaa?
Yksi varsin hyvä keino saada räkä liikkeelle on nenän huuhtelu keittosuolaliuoksella. Varsinainen huuhtelu tehdään nenäkannulla, jota myös sarvikuonoksi kutsutaan. Tervettä nenää ei kuitenkaan kannata huuhtoa, ettei tule huuhtoneeksi pois tärkeää limakerrosta.
Myös nesteiden nauttiminen on ehdottoman tärkeää. Flunssassa ruokahalu usein katoaa, jolloin myös nesteiden saanti herkästi vähenee. Kuumeillessa nesteitä poistuu, kun välillä hikoiluttaa. Nestehukan välttämisen lisäksi runsas juominen voi auttaa tukkoiseen nenään, sillä nesteytys saattaa ohentaa räkää, jolloin siitä tulee valuvampaa ja helpommin niistettävää. Tai nieltävää.
Hunaja on myös loistava liman ohentaja. Jos tuntuu siltä, että yskiessä keuhkoista pyrkii ulos sankokaupalla limaa, niin hunajateetä nauttimaan! Hunaja tavallaan kietoutuu pienten limapartikkelien ympärille ja auttaa kehoa hankkiutumaan niistä eroon. Ja tokihan saatavilla on monia erilaisia lääkkeitä.
Mutta loppujen lopuksi rään tuloa ei voi estää: sitä vuotaa niin kauan kuin sitä vuotaa.
Lue myös:
Mitä aivotärähdyksessä tapahtuu? Aivotärähdys kuulostaa sanana siltä, että aivot pääsevät kirjaimellisesti hölskymään pääkopan sisällä. Mutta onko asia todella näin? Ja voiko aivotärähdyksen saada, vaikka pää ei osuisi mihinkään?
Näihin kysymyksiin pureudutaan tällä kertaa Listafriikin lukijoiden kysymyksissä!
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Mitä aivotärähdyksessä tapahtuu – tärähtävätkö aivot?
Aivot ovat koostumukseltaan hieman kuin hyytelöä. Niitä suojaavat luinen pääkallo, aivokalvot sekä aivoselkäydinneste, joka ympäröi aivoja ja vaimentaa niihin kohdistuvia iskuja. Kaikista suojauksista huolimatta tärkein elimemme on kuitenkin yllättävän haavoittuvainen.
Aivotärähdyksistä on viime vuosina puhuttu paljon, erityisesti urheilussa. Toistuvat aivotärähdykset voivat päättää uran tai harrastuksen, mutta pahimmillaan oireet voivat hankaloittaa myös tavallista arkielämää – tai päättää sen kokonaan. Joskus yksikin päähän kohdistunut isku ja aivotärähdys riittää aiheuttamaan vakavan ja pysyvän aivovamman.
Mitä aivotärähdyksessä sitten tapahtuu?
Yleisesti ajatellaan, että aivotärähdys syntyy, kun päähän kohdistuu kova isku ja aivot heilahtavat pääkallon sisällä. Näin voikin käydä, ja voimakkaassa törmäyksessä aivot saattavat osua kallon kovaan sisäpintaan. Tällöin erityisesti otsa- ja ohimolohkot ovat alttiita vaurioille. Voimakas isku voi aiheuttaa aivokudokseen myös verta vuotavan ruhjeen, mutta silloin kyse on jo aivotärähdystä vakavammasta vammasta.
Aivotärähdys on lievä aivovamma, jonka tavallisia oireita ovat päänsärky, huimaus, pahoinvointi, sekavuus sekä muistin ja keskittymiskyvyn häiriöt. Oireet ovat useimmiten ohimeneviä, ja valtaosa toipuu aivotärähdyksestä hyvin.
Aivotärähdykseen voi liittyä myös lyhyt tajunnanmenetys tai muistikatkos, mutta tajuttomuus ei ole välttämätön oire. Vamman vakavuutta arvioitaessa huomioidaan muun muassa tajuttomuuden ja muistamattomuuden kesto sekä muut neurologiset oireet. Pitkittynyt tajuttomuus tai muistamattomuus voi viitata vakavampaan aivovammaan.
Aivotärähdys ei aina vaadi iskua päähän
Kuva: Unsplash
Aivotärähdyksen voi saada myös ilman, että pää osuu mihinkään. Näin voi käydä esimerkiksi autokolarissa tai jääkiekkokaukalossa rajun taklauksen seurauksena. Kun pään liike pysähtyy tai sen suunta muuttuu äkillisesti, aivot eivät välttämättä pysähdy aivan samaan tahtiin.
Aivojen liikkuminen kallon sisällä ei kuitenkaan ole vaarallista pelkästään siksi, että ne voivat osua pääkallon sisäpintaan. Äkillinen kiihtyvyys, hidastuvuus ja erityisesti pään kiertoliike voivat saada aivokudoksen venymään ja vääntymään. Tämä voi häiritä hermosolujen toimintaa.
Hermosolujen pitkät viejähaarakkeet eli aksonit välittävät viestejä hermosolusta toiseen, ja osa niistä voi ulottua jopa kymmenien senttimetrien pituisiksi. Kun aivokudos venyy äkillisesti, myös aksonit joutuvat mekaanisen rasituksen kohteeksi.
Aivotärähdyksessä hermosolujen ei kuitenkaan tarvitse varsinaisesti revetä, jotta niiden toiminta häiriintyy. Jo solukalvojen toiminnan ja ionitasapainon muutokset voivat sotkea hermosolujen sähköistä viestinvälitystä. Samalla hermosolut tarvitsevat tavallista enemmän energiaa palauttaakseen normaalin toimintansa.
Ongelmana on, että aivojen energiantuotanto ja verenkierron säätely voivat samaan aikaan häiriintyä. Aivot joutuvat siis tilanteeseen, jossa energiaa tarvittaisiin tavallista enemmän, mutta sitä ei välttämättä ole riittävästi saatavilla.
Tämä niin kutsuttu aivojen energiakriisi auttaa selittämään, miksi aivotärähdyksen saanut voi kärsiä esimerkiksi sekavuudesta, muistihäiriöistä, keskittymisvaikeuksista ja hitaudesta, vaikka aivojen kuvantamistutkimuksissa ei näkyisi mitään poikkeavaa.
Aivotärähdyksessä aivot siis todella voivat heilahtaa pääkallon sisällä, mutta varsinainen ongelma on paljon monimutkaisempi kuin pelkkä tärähdys. Kyse on aivokudokseen kohdistuvista voimista ja niiden aiheuttamista hermosolujen toiminnan häiriöistä.
Lue myös:
Sudet ulvovat, linnut laulavat ja karhut jättävät hajumerkkejä, mutta eläinten viestintä on paljon muutakin. Luonnossa äänestetään aivastamalla, hakataan päätä kattoon, annetaan tarkkoja ajo-ohjeita tanssimalla ja lähetetään viestejä taajuuksilla, joita ihmiskorva ei edes kuule.
Eläinten kommunikaatio on hämmästyttävän monipuolista, ja me ihmiset olemme vasta raapaisseet pintaa sen ymmärtämisessä. Äänet, hajut, liikkeet, värähtelyt ja jopa valo voivat välittää elintärkeää tietoa lajitoverille – tai joskus aivan toisen lajin edustajalle.
Listafriikki kokosi yhteen 10 erikoista tapaa, joilla eläimet viestivät. Ja nämä kommunikointitavathan ovat erikoisia vain meidän mielestämme: näille otuksille ne ovat täysin normaaleja.
Savannikoirat äänestävät aivastamalla
Saharan eteläpuolisessa Afrikassa elävät savannikoirat ovat erittäin sosiaalisia eläimiä, joilla on tarkka laumahierarkia. Kooltaan 10–40 yksilön lauma on yleensä jakautunut omiin ryhmiinsä sukupuolen mukaan: laumassa on johtava pari, mutta kaikki naaraat ovat uroksia korkea-arvoisempia. Päätöksiä tehtäessä laumassa ollaan silti yllättävän demokraattisia.
Botswanassa vuosina 2014–2015 tehdyssä tutkimuksessa biologit huomasivat, että savannikoirat järjestävät eräänlaisia kokouksia ennen kuin lähtevät esimerkiksi saalistamaan.
Tärkeistä asioista äänestetään päästämällä nenästä ulos lyhyitä ja voimakkaita hengähdyksiä, jotka kuulostavat aivastuksilta. Mitä useampia aivastuksia, sitä todennäköisemmin lauma lähtee liikkeelle.
Tarvittavien äänten määrä riippuu kuitenkin siitä, kuka kokouksen on kutsunut koolle. Jos aloitteen tekee hierarkiassa alempana oleva savannikoira, liikkeelle lähtemiseen tarvitaan noin kymmenen aivastusta. Mutta jos koollekutsujana on lauman johtava naaras tai uros, niin vain kolme aivastusta riittää.
Savannikoirien demokratia ei siis ole aivan tasa-arvoista: kaikkien ääni kuuluu, mutta johtajien mielipide painaa hieman enemmän.
Kilimanjaronmyllikäs hakkaa päätä kattoon
Kilimanjaronmyllikkäät viettävät suurimman osan elämästään maan alla monimutkaisissa tunneliverkostoissa. Koska luolaverkosto voi olla hyvinkin laaja, ei kaverille huutelu välttämättä ole se tehokkain tapa pitää yhteyttä.
Niinpä nämä jyrsijät viestivät toisilleen jysäyttelemällä päätään tunnelin kattoon. Iskujen synnyttämät värähtelyt kulkevat maaperässä huomattavasti pidemmälle kuin pienten eläinten äänet. Viestit tavoittavat lajitoverit kauempaakin, ja toisaalta äänetön viestintä suojelee myös pedoilta.
Menetelmä ei kuitenkaan ole vain aivotonta pään seinään hakkaamista, vaan tömähdysten rytmiä ja voimakkuutta muuttamalla kilimanjaronmyllikkäät viestivät eri asioita. Se on kuin maanalaista morsetusta.
Mehiläiset tanssivat
Mehiläiset lähtevät aina kevään koittaessa pesästään etsimään siitepölyä ja mettä. Jos mehiläinen sattuu löytämään loistavan apajan, on tieto saatava nopeasti ja tarkasti myös muille yhdyskunnan jäsenille. Tähän ei tarvita karttaa tai ajo-ohjeita, sillä mehiläinen kertoo sijainnin tanssimalla.
Ihmisen silmään liike voi näyttää sattumanvaraiselta pyörimiseltä, mutta todellisuudessa kyseessä on tarkka koreografia, joka kertoo muille sekä ravinnon suunnan että etäisyyden.
Tanssi alkaa, kun mehiläinen yrittää kiinnittää muiden huomion: se lentää toisten yläpuolelle ja värisee vauhdikkaasti. Kun tarpeeksi iso määrä mehiläisiä on kerääntynyt kasaan, on esityksen kohokohdan aika. Tanssiva yksilö heiluttaa kehoaan ja liikkuu suoraan eteenpäin, kiertäen aina uudelleen aloituspaikalle. Tämän osion kesto kertoo muille etäisyyden eli kuinka kaukana vaikkapa houkutteleva niitty sijaitsee.
Apajan sijainnin mehiläinen ilmoittaa tekemällä tanssinsa auringosta katsoen tiettyyn suuntaan. Siten myös pesän sisällä suoritettu tanssi on informatiivinen. Jos mehiläinen liikkuu alaspäin, on herkkuja pullollaan oleva niitty suoraan auringosta poispäin.
Lisävihjeen muut mehiläiset saavat tanssijan mukanaan tuomasta ravinnosta: maistiainen ja sen tuoksu kertovat, millaisia kukkia kannattaa lähteä etsimään.
Töyhtökyyhkyn varoitussignaalin lähettävä sulka
Monien lintujen, ja tietysti muidenkin eläinten, tiedetään varoittavan parvensa jäseniä lähestyvästä vaarasta.
Australiassa elävä töyhtökyyhky ei ole poikkeus, sillä pelästyneenä ilmaan noustessaan se päästää sarjan vihellyksiä. Erikoisen tästä viestintätavasta tekee se, että ääni ei tule linnun nokasta, vaan sen höyhenpeitteestä. Ja vielä tarkemmin eräästä tietystä paikasta: kahdeksannesta siipisulasta.
Jokainen siiven ylösveto tuottaa matalataajuuksisen äänen ja vastaavasti jokainen alasveto saa aikaan korkeataajuuksisen äänen. Kun lintu pakenee saalistajaa, räpyttää se siipiään tiheää tahtia, minkä muut töyhtökyyhkyt tulkitsevat vaarasignaalina.
Sama sulka viheltää toki myös tavallisen lentoonlähdön aikana. Rauhallisesti lentävän linnun siiveniskut ovat kuitenkin hitaampia, joten äänten rytmi on erilainen eikä saa koko parvea paniikin valtaan.
Valkohuulisammakko lähettää pieniä järistyksiä
Sähkötekniikan opiskelija Peter Narins etsi 1970-luvulla aihetta viestintään liittyvään tutkimusprojektiinsa. Hänet haastettiin astumaan laatikon ulkopuolelle ja osallistumaan Puerto Ricon sademetsiin suuntautuneelle tutkimusmatkalle, jolla oli tarkoitus seurata sammakoiden kommunikaatiota. Nykyään Narins on fysiologian professori, joten biologia vei mennessään.
Sademetsän äänet huumasivat nuoren opiskelijan, mutta hän kiinnostui vielä enemmän eläinten äänettömästä viestinnästä. Tutkiessaan valkohuulisammakkoa Narins havaitsi, että nuo yöeläjät hautaavat takapäänsä maahan ja pullistavat toistuvasti kaulansa alla olevaa äänipussia.
Pieni valkohuulisammakko ei kykene kilpailemaan äänenvoimakkuudessa suurempien sukulaistensa kanssa, mutta jotenkin senkin on kommunikoitava. Kun valkohuulisammakko kurnuttaa, osuu sen äänipussi maahan ja tuottaa sarjan tömähdyksiä.
Valkohuulisammakon sisäkorvassa on pussimainen rakenne, joka toimii kuin biologinen maanjäristysanturi. Kun kaulan äänipussi osuu maahan, aistivat muut valkohuulisammakot maaperän värähdyksiä tuolla korvan elimellä. Signaalin tärkein tarkoitus on ilmoittaa muille uroksille, että tämä on minun reviirini.
Sirkkaäyriäinen viestii valolla
Sirkkaäyriäisten silmät ovat, noh, silmiinpistävät. Mutta sen lisäksi niiden näköaisti on yksi eläinmaailman monimutkaisimmista, sillä sirkkaäyriäiset näkevät sekä ultraviolettivalon että infrapunan. Lajista riippuen näiden eläinten silmissä voi olla jopa 16 erilaista valoreseptoria, jotka ovat tärkeässä roolissa lajitovereiden kanssa kommunikoidessa. Vertailun vuoksi ihmisen värinäkö perustuu kolmeen tappisolutyyppiin.
Sirkkaäyriäiset pystyvät havaitsemaan myös valon polarisaatiota eli käytännössä sitä, missä suunnassa valoaallot värähtelevät. Tätä ominaisuutta ne eivät käytä pelkästään ympäristön tarkkailuun, vaan myös viestintään.
Tutkijat ovat selvittäneet, että ainakin yksi sirkkaäyriäinen, Haptosquilla trispinosa, käyttää leukajalkojensa kirkkaansinisiä osioita valon käsittelyyn. Leukajalkojen rakenteet heijastavat voimakkaasti polarisoitunutta valoa, jonka muut saman lajin yksilöt pystyvät havaitsemaan.
Valosignaaleilla sirkkaäyriäinen voi esimerkiksi ilmoittaa lähestyvälle lajitoverille, että tämä kivenkolo on jo varattu. Viesti voi jäädä monelta muulta eläimeltä kokonaan huomaamatta, sillä niiden näköjärjestelmä ei havaitse valoa samalla tavalla.
Katkerosinisiipi huijaa muurahaisia
Kuva: Rob Zweers | CC BY 2.0
Tässä listan kohdassa ei kommunikoidakaan oman lajin sisällä. Katkerosinisiipi on loisiva perhonen, jonka toukat huijaavat viholaismuurahaisia hoitamaan itseään. Se on kuin hyönteismaailman käki.
Kun perhosentoukka kuoriutuu munasta, rouskuttaa se onnellisena kasvin lehteä. Juuri ennen kotelovaihetta se alkaa kuitenkin päästellä värähteleviä ääniä, jotka houkuttelevat paikalle viholaismuurahaisia – eikä suinkaan ruokailemaan. Huijaus perustuu sekä kemiallisiin että äänellisiin viesteihin.
Tutkijat ovat minimaalisten mikrofoniensa avulla selvittäneet, että toukan päästämät äänet muistuttavat kuningatarmuurahaisen ääntelyä, joka eroaa hieman, mutta tarpeeksi, työläisten äänistä. Lisäksi toukkien pintarakenne ja -kemia muistuttavat muurahaisten vastaavia, joten uudet lastenhoitajat tulevat täysin huijatuiksi.
Työläiset kantavat perhosen toukat pesään, ja koska nuo kuulostavat kuningattarelta, joka on pyhimmistä pyhin, saattavat muurahaiset jopa uhrata oman henkensä tai tappaa pesässä kasvavia muurahaisen toukkia suojellakseen uutta lemmikkiään.
Muurahaispesän turvassa perhosen toukka voi rauhassa muuttua koteloksi, josta myös kuuluu koko muodonvaihdoksen ajan kuningattaren laulun kaltaista ääntä.
Katkerosinisiiven toukka onnistuu siis ujuttautumaan muurahaispesään ja vakuuttamaan asukkaat siitä, että tunkeilijaa kuuluukin kohdella kuin kuninkaallista.
Perulainen viheltäjälintu sabotoi kilpailijansa laulun
Perussa elävä viheltäjälintu on yksiavioinen eli pariskunta pysyy koko elämänsä tiiviisti yhdessä (tai niin on tarkoitus), ja ne suojelevat omaa reviiriään kiivaasti. Kamppailuja ei sentään tule, sillä linnut varoittavat muita pariskuntia alueen omistuksesta laulamalla kauniin harmonisesti yhdessä. Pariskunnan esittämässä duetossa koiraan ja naaraan säkeet vuorottelevat tarkasti ja muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden.
Välistävetäjiä kuitenkin riittää. Useimpien lintulajien kohdalla koiraat joutuvat kamppailemaan naaraista ja pitämään kynsin hampain kiinni ”vaimostaan”. Viheltäjälinnun kohdalla tilanne on toinen eli se onkin naaras, joka joutuu suitsimaan ”miestään”.
Mitä naaras sitten tekee, kun paikalle ilmaantuu kilpakosijatar, joka yrittää päästä koiraan lauluseuraksi?
No, se pistää dueton tarkoituksella pilalle.
Naaras muuttaa laulunsa ajoitusta niin, että sen säkeet osuvat tunkeilijan laulun päälle ja häiritsevät tämän yrityksiä muodostaa duetto koiraan kanssa. Kyse ei siis varsinaisesti ole siitä, että naaras yhtäkkiä laulaisi nuotin vierestä, vaan se sotkee kilpailijansa ja puolisonsa yhteisen esityksen.
Keino näyttää myös toimivan: mitä tehokkaammin puoliso häiritsee tunkeilijan laulua, sitä epätodennäköisemmin tämä jää paikalle yrittämään onneaan.
Jos joku yrittää laulaa oman kumppanin kanssa duettoa, viheltäjälintu ei siis jää sivusta kuuntelemaan.
Visentit äänestävät tärkeistä päätöksistä
Eurooppalaiset biisonit eli visentit ovat laumaeläimiä, joiden keskuudessa vallitsee täydellinen demokratia. Tämä selvisi vuonna 2015, kun ranskalainen tutkijaryhmä vietti kolme kuukautta seuraten herkeämättä niiden käyttäytymistä.
Visentit ääntelevät ja jättävät hajumerkkejä muille, mutta kommunikointi ei jää siihen. Kun on kyse kaikkein tärkeimmistä päätöksistä, kuten missä seuraavaksi syötäisiin, kerääntyvät visentit äänestämään.
Sopivaa ruokapaikkaa valitessa osalla yksilöistä on mielessään selkeä kohde, jota kohti ne kääntyvät seisomaan. Muu lauma alkaa hiljalleen valita puolensa ja kääntyä mieleisensä vaihtoehdon suuntaan. Visentit kuitenkin kunnioittavat vanhimpia ja voimakkaimpia naaraita sen verran, että jos nuo ovat enemmistön kanssa eri mieltä, saattaa lauma hetkellisesti hajaantua. Lopulta kaikki kuitenkin päätyvät paikkaan, joka oli alun perin reiluilla vaaleilla valittu.
Kummituseläin tuottaa korkeita ääniä, joita muut eläimet eivät kuule
Vain reilun 10 senttimetrin kokoiset kummituseläimet ovat yksi kädellisten lahkon mielenkiintoisimmista jäsenistä. Kaikki lajit elävät Kaakkois-Aasian saaristossa, ja muista kädellisistä – kuten ihmisistä – poiketen ne ovat täysin lihansyöjiä.
Osa lajeista ääntelee apinamaisesti kiljuen, mutta tutkijat ihmettelivät pitkään Borneolla ja Filippiineillä elävien kummituseläinten äänettömyyttä. Ne kuitenkin usein availivat suutaan kuin huutaakseen, mutta pihahdustakaan ei kuulunut.
Niiden epäiltiin ensi alkuun olevan mykkiä. Mutta totuus oli aivan toinen, sillä ihmiskorva ei vain kyennyt kuulemaan niiden ääntelyä. Koska tutkijat arvelivat jotain supervoimia vaativaa olevan meneillään, asettivat he lepakoiden tutkimisessa käytettäviä antureita kummituseläinten läheisyyteen, ja johan alkoi tapahtua.
Kummituseläimet tuottavat ja vastaanottavat ultrakorkeita ääniä, jotka ovat taajuudeltaan 70-91 kilohertsiä. Ihmiskorva erottaa parhaimmillaankin vain noin 20 kilohertsin äänet.
Korkeilla äänillä kommunikoimisessa on kaksi erittäin tärkeää etua: Puolustuskyvytön kummituseläin pysyy suojassa saalistajilta, koska nämä eivät kuule sitä. Toisaalta sen omat saaliseläimet eivät osaa paeta, sillä niille kummituseläin on äänetön tappaja.
Lue myös:
Juuri nyt on meneillään paras aika syyssienten kuten suppilovahveroiden sienestykseen, joten otetaan listan muodossa käsittelyyn upeat ja erikoiset sienet.
Tällä listalla valotetaan sitä, miten uskomattoman upeita ja mielenkiintoisia eliöitä sienet voivat olla! Näiden erikoisuuksien ei uskoisi olevan maapallon asukkeja.
Listalle eivät päässeet esimerkiksi kärpässieni tai korvasieni, sillä vaikka ne epäilemättä menevät erikoiset sienet -kategoriaan, ovat ne varmasti kaikille suomalaisille tuttuja. Mutta kunniamaininta täytyi niille kuitenkin antaa, sillä ovathan kirkkaanpunainen ja valkoisilla täplillä varustettu lakki sekä kiemurainen, aivoja muistuttava rakenne tarkemmin ajateltuna melko mielettömiä ulkoasuja.
Tämän listan erikoiset sienet ovat kuitenkin hieman eksoottisempia tapauksia!
Karvasorakas
Kuva: Bernypisa | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Aloitetaan erikoiset sienet -lista ehkäpä sillä järjettömimmällä tapauksella. Karvasorakas (Hydnellum peckii) on sieni, jota tavataan myös Suomessa, mutta harva on oikeasti päässyt näkemään tämän omituisuuden ”parhaimmillaan”. Täysikasvuisena karvasorakas on varsin vaatimattoman näköinen eikä vanha yksilö ruskeine lakkeineen erityisesti kiinnitä huomiota. Toisin on nuoren sienen laita. Se on väriltään valkoinen ja täydellisten olosuhteiden osuessa kohdalleen se rupeaa pisaroimaan.
Nuoren karvasorakkaan pisarointi on kuin pahimmista painajaisista, sillä se näyttää vertavuotavalta, vaalealta kudokselta. Kirkkaanpunaista nestettä pisaroi sienen pintaan vain silloin, kun keli on ollut pitkään tarpeeksi kostea. Sienen imemään veteen liukenee sen omia väriaineita, jotka sitten pursuavat brutaalisti pintaan. Ilmeisesti joidenkin mielestä karvasorakas näyttää herkulliselta kakkupalalta, jossa on hilloa päällä, mutta jos itse törmäisin kyseiseen eliöön metsässä, niin kuvittelisin varmaan tulleeni rikospaikalle.
Vaikka karvasorakas houkuttelisi haukkaamaan, niin syötävä sieni se ei ole. Karvasorakas ei ole myrkyllinen, mutta sen maku on polttavan kirpeä ja sienen nahka on erittäin sitkeää – sen leikkaamiseen tarvitaan järeitä työkaluja.
Phallus indusiatus
Phallus indusiatus -sieni kasvaa tropiikissa ympäri maailmaa. Sillä on monenlaisia merkityksiä kulttuurista riippuen: Kiinassa se on ollut tärkeä rohto kaikkeen yskän ja leukemian välillä, Meksikossa sienellä on ollut merkittävä rooli erilaisissa seremonioissa ja Uudessa-Guineassa sitä on pidetty pyhänä.
P. indusiatus kasvaa munan muotoisesta itiöemästä nopeasti (yhdessä yössä) yli 20-senttiseksi lieriöksi, minkä jälkeen se vapauttaa upean verkon jalkansa ympärille. Sieni tunnetaankin englanniksi hunnutettuna leidinä, the veiled lady. Verkkomainen ”huntu” vakauttaa vauhdilla pystyyn noussutta sientä, auttaa ”mehukkaan” hajunsa lisäksi lentäviä hyönteisiä löytämään paikalle ja tarjoaa siivettömille itiöiden levittäjille kiipeilyreitin jalan päässä olevaan tummaan itiömaltoon.
Vuosituhannen vaihteessa P. indusiatus päätyi ryminällä lehtien palstoille, sillä sen hajun oli tutkimuksessa todettu saavan naisilla aikaan orgasmin. Liekö syy vihjailevassa ulkomuodossa!? Vaikka tutkimus oli julkaistu tieteellisenä artikkelina alan lehdessä, ei kyseistä julkaisua pidetty asiantuntijoiden piireissä varteenotettavana tai luotettavana. Tutkimustulokset on suurelta osin julistettu huuhaaksi eikä koetta ole koskaan toistettu. Upea P. indusiatus sai joka tapauksessa huomiota, mikä on ainoastaan hyvä juttu.
Suomessa tätä sientä ei esiinny, mutta samaan sukuun kuuluva haisusieni meidänkin metsistämme kyllä löytyy. Se ei heitä samanlaista verkkoa ympärilleen, mutta kasvaa myös ihan silmissä. Voimakkaasti raadolta haiseva sieni myös katoaa nopeasti, sillä etovan hajun paikalle houkuttelemat kärpäset tuhoavat sen vauhdilla. Haisusienelle on aikoinaan ihan tosissaan esitetty nimeksi mulkkusientä, mutta maatalous- ja metsätieteiden tohtorin, professori Toivo Rautavaaran ehdotus ei saanut laajempaa hyväksyntää.
Tieteelliselle nimelle ei kuitenkaan kukaan sievistelijä voi mitään, sillä Phallus impudicus tarkoittaa kirjaimellisesti hävytöntä siitintä.
Cyttaria gunnii
Kuva: Reiner Richter | CC BY-NC-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Cyttaria gunnii -sieni on tarkka kasvualustastaan, sillä se loisii vain ja ainoastaan pronssietelänpyökin oksilla ja rungossa. Tämä oranssinvalkoinen, erehdyttävästi hedelmää muistuttava sieni on syötävä ja sitä poimiessa voikin helposti kuvitella keräävänsä talteen puun omaa satoa. Sienet esiintyvät terttuina ja muistuttavat kokonsa puolesta viinirypäleitä.
C. gunniita tavataan ainoastaan Australiassa, koska sen isäntäpuukin kasvaa vain kyseisellä mantereella. Saman suvun edustajia elää Etelä-Amerikassa ja Uudessa-Seelannissa, ja vaikka kaikki lajit ovat hieman erinäköisiä, ovat ne vaikuttava näky – varsinkin kun sieni avaa hunajakennomaiset itiökotelonsa vapauttaakseen itiönsä matkaan.
Sinkohome
Kuva: Keisotyo | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Nyt mennään sinkohomeeseen, yhteen erikoiset sienet -listan pienimmistä lajeista. Nämä sienet kasvavat eläinten ulosteilla. Se ei kuitenkaan tee sinkohomeesta ainutlaatuisia, sillä monet sienet ja muutkin eliöt viihtyvät sonnassa. Mutta sinkohome (Pilobolus crystallinus) on yksi maapallon nopeimmista eliöistä – ja se on maininnan arvoinen saavutus.
Nimensä mukaisesti tämä sieni sinkoaa itiönsä ammuksen lailla, mitä ei voi ihmissilmällä havaita. Se ei ehkä ole perinteisessä mielessä maailman nopein eliö, mutta harva otus pystyy kamppailemaan sinkohomeen kanssa kiihtyvyydessä.
Kun itiöpesäke laukaistaan matkaan, kiihtyy se silmänräpäyksessä nollasta 25 metriin sekunnissa – tai itseasiassa vieläkin nopeammin. Huippuvauhtinsa itiöpesäke saavuttaa nimittäin kahdessa sekunnin miljoonasosassa. Puhutaan 20 000 G:n voimasta. Normaali ihminen olisi menettänyt henkensä jo tuhat kertaa.
Muutaman sentin mittainen, hintelä sinkohome laukaisee itiöpesäkkeensä räjähdysmäisesti noin kahden metrin päähän kohti valoisinta havaitsemaansa aluetta, johon itiöt sitten laskeutuvat ja kiinnittyvät kasvillisuuteen. Mieleiseensä kasvu- ja lisääntymispaikkaansa sinkohome pääsee, kun eläimet syövät kasveja, jolloin sieni siirtyy ruoansulatuskanavan toiseen päähän ja jälleen elinkiertonsa alkuun keskelle haisevaa lantaläjää.
Siiliorakas
Kuva: Lebrac | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Siiliorakkaan (Hericium erinaceus) suomenkielinen nimi ei ole kaikkein kuvaavin. Englannin kielessä tämä valkoinen ilmestys tunnetaan nimellä lion’s mane eli leijonanharja. Ehkä kaikkein paras kuvaus siiliorakkaasta on vertaus perinteiseen narumoppiin.
Orakkaat tunnistaa siitä, että niiden lakin alapinta on täynnä piikkimäisiä ulokkeita, joita kutsutaan oraiksi. Siiliorakkaan valtoimenaan roikkuvat narumaiset ulokkeet ovat sen oraat. Halkaisijaltaan sieni voi kasvaa 40-senttiseksi ja piikit pisimilläänkin alle kymmensenttisiksi.
Toisin kuin monet muut erikoiset sienet, on siiliorakas erinomainen ruokasieni ja maistuu ilmeisesti voissa paistetulta hummerilta. Sitä käytetään runsaasti kiinalaisessa keittiössä. Siiliorakkaalla uskotaan olevan paljon parantavia vaikutuksia ja tutkimusten mukaan se muun muassa tehostaa ruoansulatusta, säätelee veren rasva- ja sokeripitoisuutta sekä auttaa masennukseen lisäämällä serotoniinin tuotantoa.
Siiliorakasta tutkitaan paljon, sillä sen uskotaan jonain päivänä olevan merkittävässä roolissa muun muassa Alzheimerin taudin ja diabeteksen hoidossa. Nyt se on kuitenkin vielä vaihtoehtoinen luontaistuote.
Säkkimaatähti
Kuva: JJ Harrison | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Suomen lajitietokeskuksen tietokannan mukaan säkkimaatähdestä (Geastrum saccatum) on tehty Suomessa kolme havaintoa, joista Sipoossa löydetyt kaksi esiintymää ovat asiantuntijoiden varmistamia.
Kupusieniin kuuluva säkkimaatähti näyttää siltä, että se kuuluisi hienostuneen konditorian vitriiniin. Herkullisesta ulkomuodostaan huolimatta säkkimaatähti ei ole maukasta syötävää, sillä se on erittäin karvas. Sieni on maailmalla laajasti levinnyt ja se kasvaa lahoavalla puulla.
Jos tähän halkaisijaltaan enintään viiden sentin kokoiseen sieneen sattuu onnekkaasti törmäämään, ei sienikirjaa tarvitse kaivaa esille: ulkonäöstä ei voi erehtyä. Mutta sitä virhettä ei pidä tehdä, että kuvittelee jonkun pudottaneen metsään herkullisen, pähkinällä ja suklaalla koristellun leivonnaisen.
Chorioactis geaster
Kuva: Mason Lalley at Mushroom Observer | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Maailman harvinaisimmaksi sieneksi kutsuttu Chorioactis geaster tunnetaan lempinimellä paholaisen sikari. Se on sukunsa ainoa laji ja aukeaa itiöitä levittäessään kuin tähti tai kukka.
Paholaisen sikarin levinneisyys on yksi kummallisimmista, sillä tätä sientä on tavattu ainoastaan muutamassa paikassa Japanissa, Yhdysvalloissa parissa Teksasin osavaltion piirikunnassa ja vuonna 2017 ensimmäisen kerran yhdessä Oklahoman piirikunnassa sekä viimeisimpänä vuonna 2023 Taiwanissa. Tutkijat eivät ole saaneet selville, miten ja miksi C. geasterin elinalue on näin ainutlaatuinen.
Yksinkertainen selitys tietenkin olisi se, että sieni on kulkeutunut ihmisen mukana jommasta kummasta Aasian maasta Yhdysvaltoihin tai päin vastoin, mutta jo vuonna 2004 tehdyt molekyylianalyysit osoittivat, että Japanin ja Teksasin populaatiot ovat olleet toisistaan erillään noin 19 miljoonaa vuotta. Myöhemmin löydetyt Oklahoman ja Taiwanin populaatiot ovat jälkeenpäin antaneet saman tuloksen. Tutkijat voivat tässä kohtaa vain todeta, että C. geasterin levinneisyys on nyt tällainen. Piste.
Kun C. geaster nousee maasta, muistuttaa se kutsumanimensä mukaisesti pulleaa sikaria tai ehkä ennemmin jopa amerikkalaista jalkapalloa. Kun sieni on kypsä ja valmis päästämään pienet sikarin malliset itiönsä matkaan, se avautuu levittämällä kolmesta kuuteen ”terälehteä”. Eikä siinä vielä kaikki: Kun paholaisen sikari avautuu, päästää se ilmoille ihmiskorvalla kuultavissa olevan sihahduksen ja tuprauttaa itiöt matkaan tummana savupilvenä.
Clathrus archeri
Kun päästiin paholaiseen, niin jatketaan aiheella. Erikoiset sienet -listaa ei voi tehdä ilman Clathrus archerita, sillä paholaisen sormiksi nimitetty sieni on todella karmiva eikä juurikaan näytä sieneltä, vaan ennemmin esimerkiksi värikkäältä mehikasvilta. Vaikka yllä oleva video on nopeutettu – sillä ei paholainenkaan, tai siis C. archeri, noin vauhdilla kaivaudu esiin maan alta – on se silti puistattava. Oikeasti tallenne on ollut 59 tuntia pitkä.
C. archeria kutsutaan myös mustekalasieneksi, mikä on varsin osuva kuvaus sen lonkeroimaisesti avautuvista, jopa seitsemän senttiä pitkistä sakaroista. Toisaalta se haisee mätänevältä lihalta, mikä kirkkaanpunaisen värin kanssa sopii hyvin sen demoniseen puoleen. Sienen itiöemä on aluksi pieni ja harmittomalta munalta muistuttava vaalea pallo, josta limaiset sakarat nousevat näyttävästi ja lemuavasti houkuttelemaan raatoihin mieltyneitä hyönteisiä.
Vaikka C. archeri nimettiin ja löydettiin ensimmäisen kerran Isossa-Britanniassa, uskotaan sen olevan alunperin kotoisin eteläiseltä pallonpuoliskolta, ja tarkemmin Australiasta tai Uudesta-Seelannista, josta se on levinnyt laajasti ympäri maailmaa. Sen itiöiden uskotaan tulleen Eurooppaan vahingossa ihmisen mukana ja vieläpä varsin erikoisella tavalla, nimittäin ampumatarvikkeiden joukossa. Sienten itiöt ovat mikroskooppisen pieniä, joten salamatkustaminen on helppoa.
Nidulariaceae-heimo
Kuva: joergmlpts | CC BY 4.0 (kuvaa rajattu)
Linnunpesäsieniksi kutsutut Nidulariaceae-heimon erikoiset sienet oli mainittava listalla kokonaisuudessaan. Heimoon kuuluu viisi sukua ja niihin useita lajeja. Mutta kaikkia yhdistää epätodellisen näköinen itiöemä, joka maljamaiseksi hajotessaan paljastaa linsseiltä näyttävät leviäimet, jotka pitävät sisällään sienen itiöt. Kyseessä on ryhmä hyvin pieniä sieniä, nimittäin ”linnunpesät”ovat keskimäärin puoli senttiä halkaisijaltaan.
Eihän tällaisia voi olla olemassakaan!?
Kuvassa on Nidula niveotomentosa, jonka englanninkielinen nimi, woolly bird’s nest fungus, tarkoittaa kirjaimellisesti villaista linnunpesäsientä. Ja kyllä, se näyttää villaiselta linnunpesältä ruskeine ”munineen”. Mutta ei, se ei näytä sieneltä! Tälle evoluution mestariteokselle on tietenkin syynsä: kun sadepisarat tippuvat kuppiin juuri oikeassa kulmassa, ponnahtavat leviäimet lajista riippuen jopa metrin päähän pesästään.
Suomessa esiintyy Nidularia-sukuun kuuluva rakkosieni (Nidularia deformis), jota tavataan pohjoisinta Lappia lukuunottamatta koko maassa. Laajasta levinneisyydestään huolimatta se on melko harvinainen, joten ihan jokaisella metsäretkellä ei rakkosieni tule vastaan. Se on siis ylävitosen paikka, jos sellaisen bongaa! Voit katsoa kuvia kotimaisista havainnoista laji.fi -sivustolta.
Violettihaarakas
Kuva: Jarkko Peltoniemi | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Päätetään tämä erikoiset sienet -lista sellaiseen lajiin, jota voi yrittää bongailla myös Suomessa. Se kyllä kuulostaa uskomattomalta, sillä ulkonäöllisesti violettihaarakas (Clavaria zollingeri) vaikuttaisi paremminkin kuuluvan trooppiselle koralliriutalle. Violettihaarakas ei ole pehmytkoralli tai merivuokko, vaan tietenkin sieni. Eikä se elä riutoilla, vaan lehdoissa, kedoilla ja niityillä.
Noin 10 senttimetriä korkeaksi kasvavan violettihaarakkaan itiöemä on nimensä mukaisesti haarova, pensasmainen ja häikäisevän violetti tai fuksianpunainen. Suomessa violettihaarakas on verrattain harvinainen – varmistetut havainnot lasketaan muutamissa kymmenissä. Ilmeisesti tämä upeus on kuitenkin hieman yleistymään päin.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki mennään tällä kertaa ötököiden maailmaan. Miksi valo houkuttelee hyönteisiä ja miksi hyönteiset näyttävät kuollessaan päätyvän usein selälleen?
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi hyönteiset lentävät valoa kohti?
Teorioita sille, miksi valo houkuttelee hyönteisiä puoleensa, on monia. Tutkijatkaan eivät ole täysin yksimielisiä syystä, mutta yksi suosituimmista teorioista liittyy suunnistamiseen. Hyönteiset käyttävät luonnollisia valonlähteitä, kuten Kuuta ja Aurinkoa, pysyäkseen kärryillä lentosuunnasta.
Pohjoista kohti lentävä yökkönen voi esimerkiksi ajatella pitävänsä Kuun oikealla puolellaan, mutta kun peliin tuleekin joku ulkovalo, hämmentää se hyönteistä melkoisesti. Se voi päätyä kiertämään lamppua loputtomasti, sillä tällöin se on Kuuksi kuvittelemaansa valoon nähden koko ajan samassa kulmassa. Erityisesti houkuttelee sellainen keinovalo, jossa on ihmissilmälle havaitsematonta ultraviolettivaloa, jota siis on myös auringonvalossa.
Ultraviolettivalo on takana myös toisessa teoriassa, jonka mukaan hyönteinen erehtyy luulemaan lamppua kukaksi. Monet yöperhoset imevät nektaria kukista, joiden tiedetään heijastavan UV-valoa.
Vai voisivatko hyönteiset kenties pitää valoa merkkinä pakoreitistä? Jos hyönteinen tuntee olonsa uhatuksi ja näkee valon, se lentää sitä kohti, koska reitin edessä ei näytä olevan mitään. Pimeässä täytyy myös väistellä puita ja muita esteitä: valossa reitti on selvä ja siksi houkutteleva. Keinovalon keksiminen on siis ollut hyönteisten kannalta pahin mahdollinen asia, sillä ne eivät ole sopeutuneet siihen mitenkään.
Miksi hyönteiset kuolevat aina selälleen?
Ketarat osoittavat kohti taivasta ja hyönteinen on liikkumattomana paikallaan – se on siis heittänyt henkensä. Kaikille varmasti tuttu näky, mutta nyt kysymys kuuluukin, että miksi näin käy. Selityksiä on monia.
Jos hyönteinen päätyy syystä tai toisesta selälleen, pystyy se normaalitilanteessa jalkojaan heiluttelemalla kääntymään oikein päin. Kääntyminen ei kuitenkaan onnistu, jos hyönteinen on heikossa kunnossa tai sen hermosto ei toimi kunnolla; syynä voi olla ruoan- ja vedenpuute tai yksinkertaisesti vanhuus. Niinpä selälleen kaatunut tai tipahtanut hyönteinen jää paikalleen ja kuolee siihen asentoon.
Hyönteismyrkyt vaikuttavat juuri hermostoon ja varsinkin kovakuorisilla hyönteisillä, kuten torakoilla, on vaikeuksia pitää itsensä pystyssä, kun niihin suihkuttaa myrkkyjä. Toisen puolen jalat menettävät hallinnan ensin ja sen johdosta ötökkä kellahtaa kumoon. Myrkyt voivat saada aikaan kouristuksia, joiden aikana hyönteinen sätkii jaloillaan holtittomasti eikä saa raajojaan enää synkkaamaan, jotta voisi kääntyä oikein päin.
Kaikkein yksinkertaisin selitys sille, että kuollut hyönteinen makaa selällään, johtuu painovoimasta. Yläilmoissa, puussa tai seinällä kuollut, ja maahan tippuva hyönteinen päätyy painovoiman vaikutuksesta painavampi puoli eli selkä kohti maata.
Lue myös:
- Kun veden alla vaanii tappava vaara: 10 hirvittävää haihyökkäystä
- Juoppuputkapinkki rauhoittaa ja sininen houkuttelee hyttysiä: 10 mielenkiintoista faktaa väreistä
- Miksi leijonilla on tupsuhäntä? 10 faktaa eläinten kuninkaasta
- Voiko ampiainen pistää useammin kuin kerran vai heittääkö se pistoksen jälkeen henkensä?
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää nyt se, että miten rakko syntyy ja miksi ihmeessä ihmiselle tulee rakkoja. Harva asia kehossa tapahtuu ilman hyvää syytä ja näin on myös rakkojen laita.
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miten rakko syntyy?
Aloitetaan vastaamalla siihen, että miten rakko syntyy.
Ihon pintakerros on nimeltään orvaskesi eli epidermis. Orvaskesi jakautuu myös kerroksiin, joita on ihon paksuudesta riippuen neljä tai viisi: tyvikerros, okasolukerros, jyväiskerros, kirkassolukerros (vain paksussa ihossa) ja marraskesi.
Jalkapohjat ja kämmenet ovat karvattomia ja erityisen kuluvia ihoalueita, joten niillä orvaskesi paksumpi. Näillä ihoalueilla varsinkin jyväiskerros sekä keratisoituneista ja kuolleista soluista koostuva marraskesi ovat tavallista paksumpia. Koko orvaskesi on jalkapohjien ja kämmenten alueella tukevasti kiinni alla olevassa verinahassa, joten tällaiselle ihoalueelle kohdistuva paine ja venyminen aiheuttavat mikrorepeämiä okasolukerroksessa.
Jos hankaus vain jatkuu, syntyy mikrorepeämiä yhä enemmän ja lopulta ne yhtyvät toisiinsa muodostaen tyhjän ”onkalon”. Vähitellen vaurioitunut alue täyttyy kudosnesteellä. Voilá – rakko on syntynyt!
Kaikille ei tule samalla tavalla rakkoja
Toisille ihmisille rakkoja tulee helpommin kuin toisille. Rakon syntymiseen vaikuttavat sekä ihotyyppi että kitkakerroin.
Perintötekijät määrittävät sen, minkälaista venytystä ja painetta iho kestää. Luonnollisesti sellaiseen ihoon, joka ei kestä voimakasta venytystä, syntyy helpommin rakkoja.
Usein rakkoja muodostuu juuri jalkoihin, kun kengät hankaavat. Kengissä syntyvä kuuman kostea mikroilmasto on täydellinen rakkojen muodostumiselle, sillä nihkeässä ihossa on korkeampi kitkakerroin kuin kuivassa tai täysin märässä ihossa.
Kitka on vastustava voima, joka johtuu pintojen epätasaisuudesta. Liikevastus ilmenee, kun kaksi pintaa liikkuu vastakkain. Kitka on alhaista, kun liikkuminen on liukuvaa, mutta se lisääntyy, kun pinnat pyrkivät tarttumaan toisiinsa.
Hengittämättömissä kengissä jalat hikoilevat enemmän, mikä entuudestaan lisää kitkaa, aiheuttaa ihon venymistä ja näin myös riskiä rakon syntymiseen.
Jalkapohja on muutenkin ihanteellinen paikka rakon muodostumiselle, sillä jalkaterän ja kengän väliin syntyy kohtisuora paine. Oman lisänsä tarjoavat vielä jalkaterän luut, jotka liikkuvat askeleen vaiheesta riippuen eteen- ja taaksepäin. Myös luiden jatkuva liike venyttää ihoa, mikä on täysin normaalia – ihon venymistä tapahtuu jokaisella askeleella.
Jalkaterän iho ja muut kudokset kestävät hyvin hankausta ja painetta, mutta jos se jatkuu pitkään voimakkaana ja olosuhteet ovat sopivat, niin riski rakon syntymiselle kasvaa.
Miksi rakko syntyy?
Sitten päästään vihdoin siihen erityisen mielenkiintoiseen kysymykseen, eli miksi rakko syntyy.
Kuten alussa jo mainittiin, ei kehossa oikein mikään reaktion tapahdu ilman hyvää syytä. Rakkojenkin suhteen on näin. Ne ovat nimittäin yksi kehon puolustautumiskeinoista! Ihon uloimpaan kerrokseen muodostuvat kudosnesteen täyttämät taskut suojaavat alla olevia ihokerroksia.
Rakon muodostuminen ehkäisee vaurion leviämisen syvemmälle kudoksiin ja toisaalta rakon alla olevalla iholla on suojatyynyn ansiosta aikaa parantua ja uusiutua.
Rakko voi syntyä myös palovammaan ja paleltumaan
Kuumuudesta ja kylmyydestä aiheutuvat rakot ovat niin ikään puolustusmekanismi. Keho suojaa alempia kudoksia lämpötilan aiheuttamilta vaurioilta. Se on valmis uhraamaan uloimman kerroksen, jotta vauriot eivät pääse leviämään syvemmälle. Samasta syystä voimakkaat kemikaalit voivat aiheuttaa rakkoja.
Palovammojen suhteen rakon muodostumisaika auttaa vamman luokittelussa. Ihon pintaan välittömästi nouseva rakko viittaa toisen asteen palovammaan, mutta jos rakko syntyy joidenkin päivien kuluessa, on kyse ensimmäisen asteen palovammasta.
Mitä rakossa tapahtuu?
Kun rakko syntyy, uhraa iho koko marraskeden, kirkassolukerroksen, jyväiskerroksen sekä osan okasolukerrosta. Ensimmäisen vuorokauden aikana rakon alle alkaa muodostua uusia ihosolukerroksia. Koko paranemisprosessi kestää noin viisi päivää, jonka aikana rakon neste imeytyy kudokseen ja uhrattu solukerros irtoaa.
Useimmat tietävät, että rakkoa ei tule puhkaista, sillä se lisää tulehdusriskiä ja paranemisprosessi voi häiriintyä. Kivuliaskin rakko on muodostunut tarkoituksella ja sinun parastasi ajatellen, joten sen on syytä antaa tehdä tehtävänsä.
Myös tulinen ruoka voi aiheuttaa rakkoja
Chilissä tulisuutta aiheuttava aine on kapsaisiini, joka huijaa aivoja luulemaan, että suussa on jotain polttavaa. Vaikka näin ei tietenkään ole, reagoi keho uhkaan suojelemalla itseään, jotta kudokset eivät vaurioidu.
Lue myös: Top 10 maailman tulisimmat chilit ja muita polttavia chilifaktoja
Koska kapsaisiini sitoutuu samoihin reseptoreihin, jotka aktivoituvat lämmöstä ja hankauksesta, on elimistön vastekin samanlainen: uhrataan uloimmat solukerrokset, jotta vauriot eivät leviä syvempiin kudoksiin. Kudosnesteen täyttämät tyynyt ”imevät” kapsaisiinin poltteen.
Näin ei tietenkään käy tulista ruokaa syödessä, joten pelko pois! Jotta suuhun muodostuisi rakkoja, on maisteltava raakoja chilejä, joiden tulisuus nousee yli kahden miljoonan Scovillen asteikolla. Normaalissa ruoanlaitossa käytetään chilejä, joissa tulisuus on muutamia tuhansia tai kymmeniätuhansia Scovillen asteikolla.
Lue myös:
Tiede
Rikkaat vievät lapsilta karkkia ja torakanmaito päihittää lehmänmaidon: Tässä ovat kaikki vuoden 2026 huumori-Nobelit
Ig Nobel 2026 -palkinnot on jaettu kymmenelle eri tieteenalan tutkimukselle, jotka saavat ensin nauramaan ja sitten ajattelemaan. Palkintojen tarkoitus on tuoda näkyvyyttä epätavallisina pidetyille tutkimuksille, jotka ehkä muuten jäisivät vähälle huomiolle.
Huumori-Nobeleiden eli Ig Nobel -palkintojen jakaminen on vuosittainen tapahtuma, jota arvostettu tiedelehti Nature on nimittänyt ”tieteellisen kalenterin kiistattomaksi kohokohdaksi”.
Kyse ei siis todellakaan ole huonon tieteen palkitsemisesta. Päinvastoin: monen hassulta kuulostavan tutkimuksen taustalla on täysin vakavasti otettava tieteellinen kysymys ja palkintojen saajat ovat alansa rautaisia ammattilaisia.
Ig Nobel -palkinnot on jaettu vuodesta 1991 lähtien Yhdysvalloissa Bostonin ja Cambridgen alueella, lukuun ottamatta pandemiavuosien virtuaalisia seremonioita. Tänä vuonna ohjelmassa oli historiallinen muutos, sillä seremonia järjestettiin ensimmäistä kertaa Yhdysvaltojen ulkopuolella.
Ig Nobel 2026 -palkinnot jaettiin 3. syyskuuta Sveitsin Zürichissä, koska järjestäjät katsoivat, ettei kansainvälisten vieraiden matkustaminen Yhdysvaltoihin ollut enää turvallista maan kiristyneen maahanmuutto- ja rajapolitiikan vuoksi.
Tänä vuonna tutkijat muun muassa astuivat myrkkykäärmeiden päälle ja rakensivat pisuaarin, jonka pitäisi viimein ratkaista yksi ihmiskunnan sitkeimmistä ongelmista: roiskeet.
Tässä tulevat vuoden 2026 kymmenen Ig Nobel -palkintojen voittajaa.
10. Biomekaniikka: Suutelemisen tieteellinen määritelmä
Mitä suuteleminen oikeastaan on? Kysymys kuulostaa yksinkertaiselta.
Mutta entäs sitten, kun määritelmän tulisi toimia ihmisten lisäksi esimerkiksi apinoilla, linnuilla ja muilla eläimillä?
Oxfordin yliopiston evoluutiobiologit Matilda Brindle ja Stuart West sekä Florida Institute of Technologyn psykologi Catherine Talbot saivat biomekaniikan Ig Nobelin suutelemisen tieteellisestä määritelmästä.
Heidän määritelmänsä mukaan suuteleminen on kutakuinkin saman lajin yksilöiden välistä rauhanomaista, tarkoituksellista suu–suu-kontaktia, johon liittyy suun tai huulten liikettä mutta ei ruoan siirtämistä.
Määritelmän avulla tutkijat kartoittivat suutelemista kädellisillä ja yrittivät selvittää sen evoluutiohistoriaa. Tulosten perusteella suuteleminen on todennäköisesti kuulunut ihmisapinoiden käyttäytymiseen jo niiden yhteisellä esi-isällä noin 17–22 miljoonaa vuotta sitten. Tutkijoiden mallin perusteella myös neandertalinihmiset todennäköisesti suutelivat.
Tutkimus ei kuitenkaan vielä ratkaissut ehkä kaikkein kiinnostavinta kysymystä: miksi evoluutio ylipäätään synnytti tavan painaa suu toisen yksilön suuta vasten?
9. Taloustiede: Rikkaat vievät lapsilta enemmän karkkia
Taloustieteen Ig Nobelin saivat Kalifornian yliopiston Berkeleyn kampuksen psykologit Paul Piff, Daniel Stancato, Rodolfo Mendoza-Denton ja Dacher Keltner sekä Toronton yliopiston organisaatiokäyttäytymisen tutkija Stéphane Côté. Tutkijat selvittivät seitsemän kokeen avulla, liittyykö korkea yhteiskunnallinen asema epäeettiseen käyttäytymiseen. Tutkimussarjan tulokset eivät varsinaisesti mairittele yhteiskunnan hyväosaisia.
Yhdessä kokeessa koehenkilöiden eteen tuotiin purkillinen karkkeja, joiden kerrottiin olevan tarkoitettu viereisessä laboratoriossa oleville lapsille. Osallistujille sanottiin kuitenkin, että he saisivat halutessaan ottaa muutaman.
Korkeampaan yhteiskunnalliseen asemaan kuuluneet osallistujat ottivat keskimäärin enemmän karkkeja.
Muissa kokeissa hyväosaisemmat autoilijat kiilasivat useammin muiden autojen ja jalankulkijoiden eteen. Laboratoriokokeissa korkea sosiaalinen asema yhdistyi muun muassa suurempaan halukkuuteen valehdella ja huijata.
Tutkijat eivät tietenkään väittäneet, että rikkaat ihmiset olisivat automaattisesti epäeettisiä. Tulokset kuitenkin viittasivat siihen, että korkea sosioekonominen asema liittyi myönteisempään suhtautumiseen ahneuteen – ja sitä kautta suurempaan valmiuteen ajaa omaa etua.
8. Hajuaisti – Vanhempien mielestä vauvat tuoksuvat ihanilta, mutta teinit eivät
Vauvan tuoksussa tuntuu olevan jotain erityistä. Ainakin, jos asiaa kysytään vauvan vanhemmilta.
Dresdenin teknillisen yliopiston hajuaistiin erikoistuneet tutkijat Ilona Croy ja Thomas Hummel sekä Wrocławin yliopiston psykologit Tomasz Frackowiak ja Agnieszka Sorokowska halusivat tietää, miten lapsen ikä vaikuttaa siihen, kuinka miellyttävänä vanhemmat pitävät tämän tuoksua.
Tutkijat pyysivät 235 vanhempaa arvioimaan yhteensä 367 oman lapsensa henkilökohtaisen tuoksun miellyttävyyttä. Tutkijoita kiinnosti erityisesti se, muuttuuko vanhempien suhtautuminen lapsen tuoksuun tämän kasvaessa.
Ja kävi juuri niin kuin otsikosta voi päätellä.
Mitä vanhempi lapsi oli, sitä vähemmän miellyttävänä vanhemmat tämän tuoksua keskimäärin pitivät. Pienet lapset ja erityisesti vauvat saivat parhaat arviot, kun taas murrosiän tienoilla käyrä lähti aivan toiseen suuntaan.
Tutkijoiden mukaan ilmiöllä saattaa olla tekemistä vanhemman ja lapsen välisen kiintymyssuhteen kanssa. Vauvan miellyttäväksi koettu tuoksu voi vahvistaa läheisyyttä ja hoivakäyttäytymistä aikana, jolloin lapsi on täysin riippuvainen aikuisesta.
Kun jälkikasvu kasvaa itsenäisemmäksi, samanlaiselle biologiselle kannustimelle ei ehkä enää ole yhtä suurta tarvetta.
Tai sitten teini vain tarvitsee suihkun.
7. Lääketiede: Näin nenä pitäisi niistää
Nenän niistäminen vaikuttaa toiminnolta, johon tuskin tarvitaan käyttöohjetta.
Japanilaisen Wakayama Medical Collegen korva-, nenä- ja kurkkutautien tutkija Tokuji Unno oli sitä mieltä, ettei niistäminen ollutkaan niin yksinkertainen taito kuin voisi kuvitella. Unnon mielestä ihmiset eivät osanneet niistää oikein. Niinpä hän ryhtyi tutkimaan nenän niistämisen aerodynamiikkaa.
Tutkija mittasi muun muassa ilman virtausnopeutta, ilman määrää ja niistämisen kestoa sekä seurasi samalla korvakäytävän paineen muutoksia. Mittauksia tehtiin erikseen kummallekin sieraimelle ja molemmille yhtä aikaa.
Tutkimuksen perusteella voimakas ja pitkä uloshengitys auttoi poistamaan nenän eritettä tehokkaammin. Kokeissa korvakäytävän paine ei myöskään noussut niin korkeaksi, että tutkija olisi pitänyt korvatulehduksen riskiä merkittävänä.
Unnon tutkimusten tulos ja suositus olivat varsin yksiselitteisiä: kun niistät, tee se kunnolla!
Lähes 50 vuotta myöhemmin työ sai ansaitsemansa huomion, kun edesmenneelle tutkijalle myönnettiin vuoden 2026 lääketieteen Ig Nobel.
6. Rauha: Yhteiset viholliset yhdistävät
Millaisen ihmisen haluat parhaaksi ystäväksesi?
Todennäköisesti ystävällisen, luotettavan ja reilun. Mutta yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Jaimie Arona Krems kollegoineen tutki ystävyyttä evoluutiopsykologian näkökulmasta ja huomasi, että tähän sääntöön löytyy mielenkiintoinen poikkeus.
Kuudessa tutkimuksessa oli mukana yhteensä yli tuhat osallistujaa Yhdysvalloista ja Intiasta. Koehenkilöiltä kysyttiin, miten he haluaisivat ystäviensä käyttäytyvän erilaisia ihmisiä kohtaan.
Kuten arvata saattaa, ihmiset halusivat ystäviensä kohtelevan heitä itseään erityisen hyvin. Myös tuntemattomia kohtaan toivottiin yleensä ystävällistä ja luotettavaa käytöstä.
Sitten kuvaan astui vihollinen.
Kun kyse oli henkilöstä, josta koehenkilö itse ei pitänyt, muuttui hyvän ystävän määritelmä. Osa koehenkilöistä piti parempana ystävää, joka suhtautui ”viholliseen” vihamielisesti – vaikka he eivät yleisesti halunneet ystävänsä olevan ilkeä ihminen.
Toisin sanoen ystävältä ei aina odoteta pelkästään hyvää luonnetta. Joskus arvostamme myös sitä, että ystävä on meidän puolellamme – ja kohtelee vihollisiamme sen mukaisesti.
5. Maaperätiede: Haudatut alushousut paljastavat maaperän laadun
Jos näet jonkun hautaamassa puhtaita miesten alushousuja puutarhaansa, älä tuomitse. Hän saattaa olla tekemässä tieteellistä tutkimusta.
Sveitsin valtion maataloustutkimuslaitos Agroscopen ja Zürichin yliopiston maaperä- ja kasviekologian tutkijat Franz Bender ja Marcel van der Heijden kollegoineen kehittivät poikkeuksellisen havainnollistavan menetelmän maaperän kunnon tutkimiseen.
Laajaan kansalaistiedeprojektiin osallistui noin tuhat ihmistä yli 25 maassa, ja jokainen osallistuja hautasi maahan kaksi paria luomupuuvillaisia miesten alushousuja sekä teepusseja. Teepussit toimivat kontrolleina, sillä niitä on jo pitkään käytetty maaperän hajotustoiminnan mittaamiseen.
Ensimmäiset kalsarit kaivettiin ylös 30 päivän ja toiset 60 päivän kuluttua.
Ajatus oli yksinkertainen: mitä aktiivisemmin maaperän eliöt hajottavat puuvillaa, sitä vähemmän alushousuista on jäljellä.
Tulosten perusteella maankäyttötapa vaikutti hajoamiseen erityisen voimakkaasti. Alushousut hajosivat nopeimmin yksityisissä puutarhoissa, joiden maaperässä oli myös runsaasti orgaanista ainesta. Nurmikoilla hajottajien aktiivisuus oli vähäisintä.
Tutkijoiden kehittämä ”alushousuindeksi” antaa käyttökelpoista tietoa muun muassa maaperän biologisesta aktiivisuudesta. Jos siis vanhat alkkarit katoavat puutarhassa kahdessa kuukaudessa, tällä kertaa se voi olla hyvä uutinen.
4. Kemia: Torakanmaito pesee lehmänmaidon energiapitoisuudessa
Kyllä, luit oikein. Torakanmaito.
Intialaisen Institute for Stem Cell Biology and Regenerative Medicinen rakennebiologi Sanchari Banerjee johti kansainvälistä tutkimusryhmää, jossa oli tutkijoita muun muassa Intiasta, Yhdysvalloista, Kanadasta ja Japanista. Ryhmää kiinnosti erään torakkalajin tuottama varsin erikoinen vauvanruoka.
Diploptera punctata poikkeaa useimmista torakoista siinä, että se synnyttää eläviä poikasia. Kehittyvät alkiot saavat emoltaan ravinnokseen proteiinipitoista nestettä, jota voidaan hieman termiä venyttäen kutsua maidoksi.
Kun alkio on syönyt nesteen, sen sisältämät ravintoaineet muodostavat suolistossa proteiinikiteitä.
Tutkijat eristivät näitä kiteitä ja selvittivät niiden rakennetta atomitasolla. Tutkimuksessa havaittiin, että kiteet ovat poikkeuksellisen tiiviitä ravintopaketteja, joissa on proteiinien lisäksi rasvoja ja sokereita.
Energiatiheydeltään torakan maitoproteiinikiteet voivat olla yli kolminkertaisia verrattuna vastaavaan määrään lehmänmaidon proteiinia.
Tämä ei tarkoita, että lähikaupan maitohyllylle olisi tulossa kevytmaidon viereen litran tölkki torakanmaitoa. Tutkimuksen kiinnostavin puoli on se, miten luonto pystyy pakkaamaan suuren määrän ravintoaineita erittäin pieneen tilaan.
Silti Ig Nobel -palkinnon perustelu kuulostaa juuri siltä miltä pitääkin:
Torakanmaito päihittää lehmänmaidon.
3. Biologia: Myrkkykäärmeen päälle astuminen saa sen puremaan
Jos haluat tietää, mikä saa myrkkykäärmeen puremaan ihmistä, niin astu sen päälle.
Brasilialaisen Butantan-instituutin käärmeiden ekologiaan ja evoluutioon erikoistuneet tutkijat João Miguel Alves-Nunes, Adriano Fellone, Selma Maria Almeida-Santos, Carlos Roberto de Medeiros, Ivan Sazima ja Otavio Augusto Vuolo Marques halusivat selvittää, mikä saa myrkkykäärmeen puremaan ihmistä.
Tutkijat testasivat Bothrops jararaca -kyykäärmeiden puolustuskäyttäytymistä simuloimalla ihmisen ja käärmeen kohtaamisia. Turvasaappaisiin pukeutunut tutkija astui kevyesti käärmeen pään, keskivartalon tai hännän päälle – tai aivan eläimen viereen – ja seurasi, puriko käärme.
Puremisen todennäköisyyteen vaikuttivat muun muassa käärmeen koko, sukupuoli, lämpötila ja se, mihin kohtaan eläintä koskettiin. Pään päälle astuminen oli odotetusti erityisen tehokas tapa saada käärme puolustautumaan.
Tämän Ig Nobel -voittajan tarinassa on kuitenkin poikkeuksellinen käänne.
Scientific Reports veti tutkimuksen takaisin vuonna 2025. Lehden mukaan Butantan-instituutin eläinkoelautakunta vahvisti, ettei tutkijoille myönnetty lupa kattanut vastasyntyneiden käärmeiden käyttöä eikä niin sanottua ”soft stepping” -menetelmää.
Tutkimuksen tekijät vastustivat takaisinvetopäätöstä ja kaikesta polemiikista huolimatta heille myönnettiin Ig Nobel vain vuotta myöhemmin.
2. Fysiikka: Täydellisen pisuaarin suunnittelu
Kanadalaisen Waterloon yliopiston kone- ja mekatroniikkatekniikan sekä yhdysvaltalaisen Weber State Universityn konetekniikan tutkijat päättivät käyttää virtausfysiikkaa yhteen ihmiskunnan arkisimmista ongelmista: Miten suunnitellaan täydellinen pisuaari?
Ja tiedoksi kaikille niille minunkaltaisilleni ihmisille, jotka eivät ole pisuaaria koskaan käyttäneet: kun nestesuihku osuu pintaan väärässä kulmassa, roiskuu osa nesteestä takaisin.
Tutkijat päättivät ratkaista asian fysiikan avulla. He selvittivät kokeellisesti ja matemaattisesti, millaisessa kulmassa nestesuihkun pitäisi osua pisuaarin pintaan roiskeiden minimoimiseksi. Ratkaisevaksi rajaksi osoittautui noin 30 astetta: sitä loivemmassa osumakulmassa neste pyrkii virtaamaan pintaa pitkin sen sijaan, että pisaroita sinkoilisi ympäristöön.
Tutkijat saivat inspiraatiota myös koirista, joiden virtsaamisasento tuottaa luonnostaan varsin otollisen osumakulman.
Seuraavaksi piti suunnitella pisuaari, jossa sopiva kulma säilyy eripituisilla käyttäjillä. Lopputuloksena syntyi kaareva Nautilus-malli, jonka muoto muistuttaa nimensä mukaisesti helmiveneen kuorta.
Prototyyppikokeissa Nautilus vähensi roiskeita valtavasti tavallisiin pisuaareihin verrattuna. Tutkimusryhmän arvion mukaan paremmilla pisuaareilla voitaisiin päivittäin vähentää Yhdysvalloissa lattioille päätyvän virtsan määrää jopa miljoonalla litralla. Siis päivittäin miljoona litraa pissaa vähemmän lattioilla.
Yhtäkkiä tutkimus ei kuulostakaan enää niin typerältä.
1. Teknologia: Hyttysen imukärsä toimii 3D-tulostimen suuttimena
Kanadalaisen McGill-yliopiston konetekniikan tutkijat Justin Puma ja Changhong Cao kollegoineen sekä yhdysvaltalaisen Drexel-yliopiston biologit ja biotekniikan tutkijat kehittivät menetelmän, jossa 3D-tulostimen osaksi valjastettiin kuollut hyttynen.
Ja miksi näin? No siitä yksinkertaisesta syystä, että joskus 3D-tulostimen suutin on liian suuri.
Tutkijat kehittivät tekniikan, jota he kutsuvat 3D-necrotulostukseksi. Siinä naarashyttysen imukärsä liitetään 3D-tulostimeen erittäin hienoksi tulostussuuttimen kärjeksi.
Ennen hyttyseen päätymistä ryhmä vertaili muun muassa mehiläisten ja ampiaisten pistimiä, skorpionien piikkejä, käärmeiden hampaita sekä erilaisten verta imevien hyönteisten suuosia. Naarashyttysen imukärsä osoittautui tehtävään erityisen sopivaksi: se on erittäin ohut, mutta kestää silti nesteen kuljettamisen vaatimaa painetta.
Hyttyssuuttimella pystyttiin tulostamaan jopa noin 20 mikrometrin levyisiä jälkiä. Tutkijat tulostivat sillä muun muassa hunajakennokuvion, vaahteranlehden sekä eläviä soluja sisältäviä mikroskooppisia rakenteita. Tulevaisuudessa tekniikkaa voitaisiin käyttää esimerkiksi kudosteknologiassa ja mikroelektroniikassa.
Ai että, kuollut hyttynen 3D-tulostimen varaosana.
Juuri tämän vuoksi Ig Nobel -palkinnot ovat olemassa!
Lue myös:
Tieteen yksi hienouksista on, että se korjaa itse itseään. Siksi tieteen historian erehdykset ovat myös kiehtovia: moni asia, jota on aikanaan pidetty tieteellisenä faktana, vaikuttaa nykyään vähintäänkin erikoiselta.
Historian aikana arvostetut tutkijat ovat olleet vakuuttuneita esimerkiksi siitä, että sairaudet leviävät pahan hajun mukana, palavista esineistä karkaa mystistä tuliainetta ja Marsin pinnalla risteilee valtava kanavaverkosto. Joskus väärä käsitys on säilynyt vuosikymmeniä siitäkin huolimatta, että oikea vastaus on ollut kirjaimellisesti tutkijoiden silmien edessä.
Tällä listalla tutustutaan kymmeneen tieteen historian kiehtovaan erehdykseen. Tarkoituksena ei ole naureskella menneiden aikojen tutkijoille, sillä heidän käytössään olivat oman aikansa menetelmät ja tiedot. Päinvastoin: nämä tapaukset osoittavat mainiosti, miten tiede toimii parhaimmillaan. Vanha totuus saa väistyä, kun parempaa näyttöä tulee tilalle.
Elämää syntyy itsestään elottomasta aineesta
Mistä kärpäsen toukat ilmestyvät mätänevään lihaan? Nykyisin vastaus on kaikille itsestään selvä: kärpäset munivat lihaan. Vuosisatojen ajan täysin hyväksytty vastaus oli kuitenkin toinen: toukat vain syntyvät lihasta.
Niin kutsutun spontaanin generaation teorian mukaan elämää saattoi muodostua itsestään elottomasta aineesta tai täysin tyhjästä. Ajatus juontaa juurensa antiikin aikaan, mutta hämmästyttävintä on, että siitä kiisteltiin tieteellisissä piireissä vielä 1800-luvulla. Mikroskooppisten eliöiden ilmestyminen laboratoriossa valmistettuihin ravintoliuoksiin vaikutti tarjoavan teorialle uutta todistusaineistoa.
Lopullisen iskun käsitykselle antoivat ranskalaisen mikrobiologin ja kemistin Louis Pasteurin kuuluisat kokeet joutsenkaulapulloilla. Pasteur keitti pullossa ollutta lihalientä, mikä tappoi siinä valmiina olleet mikro-organismit. Ilmaa pääsi sisään pulloon, mutta pullon mutkitteleva kaula pysäytti kaikki ilmassa olleet mikrobit ja pölyn. Liemi säilyi puhtaana, mutta jos kaula rikottiin, pääsivät mikrobit käsiksi liuokseen ja se pilaantui nopeasti. Toisin sanoen elämä alkoi kukoistaa mikrobien muodossa.
Pasteurin kokeet 1860-luvulla osoittivat vakuuttavasti, etteivät mikrobit ilmestyneet tyhjästä. Elämä tuli jo olemassa olevasta elämästä.
Valo kulkee näkymättömän eetterin läpi
Ääni tarvitsee väliaineen kulkeakseen. Vedessä syntyvä aalto tarvitsee vettä. Kun 1800-luvun fyysikot havaitsivat valon käyttäytyvän aaltomaisesti, tuntui johtopäätös loogiselta: myös valon täytyy kulkea jonkin läpi.
Ongelma oli, ettei avaruudessa näyttänyt olevan mitään tuohon sopivaa.
Ratkaisuksi kehitettiin valoeetteri, näkymätön aine, jonka kuviteltiin täyttävän koko maailmankaikkeuden. Valoeetteriä ei voinut nähdä tai tuntea, mutta sen olemassaoloa pidettiin tuon ajan fysiikassa vakavasti otettavana ajatuksena.
Yhdysvaltalaiset fyysikot Albert Michelson ja Edward Morley yrittivät vuonna 1887 havainnoida maapallon liikettä tämän eetterin läpi mittaamalla valon nopeutta eri suunnissa äärimmäisen tarkasti. Odotettua ”eetterituulta” ei kuitenkaan löytynyt.
Tulosta pidettiin aluksi ongelmana, joka vaati selitystä, eikä eetteristä luovuttu saman tien. Lopulta fysiikka kuitenkin muuttui perusteellisesti. Albert Einsteinin vuonna 1905 julkaisema erityinen suhteellisuusteoria ei tarvinnut valoeetteriä lainkaan.
Maailmankaikkeutta täyttävä näkymätön aine katosi vähitellen fysiikan oppikirjoista.
Michelsonin–Morleyn koetta pidetään yhtenä kuuluisimmista epäonnistuneista kokeista, koska vaikka sillä ei saatu todistettua vallalla ollutta teoriaa, oli sen merkitys fysiikalle valtava. Koejärjestely, sitä varten kehitetyt poikkeuksellisen tarkat optiset mittauslaitteet sekä niiden soveltaminen toivat Michelsonille Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1907.
Sairaudet leviävät pahan hajun mukana
Tiheään asutut kaupungit 1800-luvulla haisivat viemäreiltä; tai paremminkin niiltä jätteiltä, koska kunnolliset viemäröintijärjestelmät tekivät vasta tuloaan. Tuolloin ilmassa leijuva löyhkä ei kuitenkaan ollut pelkkä hajuhaitta, sillä moni lääkäri uskoi nimenomaan sen olevan ihmisiä sairastuttava tekijä.
Niin kutsutun miasmateorian mukaan koleran ja muiden tartuntatautien aiheuttajana oli saastunut ja pahanhajuinen ilma. Miasman eli myrkyllisten huurujen uskottiin leviävän tuulten mukana, ja erityisesti etelätuulia pidettiin vaarallisina.
Ajatus ei ollut kuitenkaan aivan tuulesta temmattu, sillä taudit kyllä riehuivat juuri niillä likaisimmilla ja ahtailla alueilla, joissa myös jätteet ja ulosteet haisivat. Syy ja seuraus vain menivät väärinpäin.
Brittiläinen lääkäri John Snow alkoi epäillä teoriaa ja tutki Lontoossa vuonna 1854 riehunutta koleraepidemiaa. Tapaukset keskittyivät Broad Streetin vesipumpun ympäristöön, ja Snow päätteli saastuneen veden levittävän tautia.
Miasmateoria ei kadonnut yhdessä yössä, mutta mikrobiologian kehittyminen ratkaisi lopulta asian. Koleraa aiheuttavan Vibrio cholerae -bakteerin löytyminen osoitti konkreettisesti, että tappaja ei ollut paha haju.
Palavasta aineesta karkaa mystistä tuliainetta
Miksi puu palaessaan häviää lähes olemattomiin? 1600- ja 1700-lukujen tutkijoilla oli ilmiölle varsin kekseliäs selitys: palavissa aineissa täytyi olla jotain erityistä ainetta, joka vapautui ilmaan palamisen aikana.
Tuo aine sai nimekseen flogiston.
Flogiston-teorian mukaan hyvin palavat aineet sisälsivät runsaasti tätä näkymätöntä flogistonia. Kun aine paloi, karkasi flogiston siitä pois. Teoria vaikutti aikanaan järkevältä ja tarjosi yhteisen selityksen palamiselle ja monille muille kemiallisille ilmiöille.
Mutta teoriassa oli yksi suuri aukko, joka aiheutti kannattajille kiusallisen ongelman. Eräiden metallien massa nimittäin kasvoi niitä kuumennettaessa. Jos niistä kerran poistui flogistonia, miksi jäljelle jäänyt aine painoi enemmän?
Teoriaa yritettiin pelastaa erilaisilla selityksillä, mutta 1700-luvun lopulla ranskalainen kemisti Antoine Lavoisier osoitti palamisen vaativan happea. Mystistä flogistonia ei tarvittukaan.
Nykyään ajatus näkymättömästä ”tuliaineesta” kuulostaa kummalliselta, mutta flogiston-teoria oli tärkeä askel kemian tutkimuksen kehityksessä: teorian ongelmat pakottivat tutkijat etsimään parempaa selitystä.
Marsissa on älykkään sivilisaation rakentamia kanavia
Kun italialainen tähtitieteilijä Giovanni Schiaparelli tarkkaili Marsia vuonna 1877, hän havaitsi planeetan pinnalla pitkiä viivamaisia muodostelmia. Hän kutsui niitä italiaksi sanalla canali, jolla tarkoitetaan kanavia tai uomia.
Englanniksi sana kääntyi muotoon canals – ja sillä oli ratkaiseva merkitysero. Canal voi tarkoittaa nimittäin keinotekoisesti rakennettua kanavaa.
Ajatuksesta innostui erityisesti yhdysvaltalainen tähtitieteilijä Percival Lowell. Hän uskoi näkevänsä Marsissa laajan kanavaverkoston ja esitti, että kuivuvan planeetan älykkäät asukkaat olivat rakentaneet sen kuljettamaan vettä napa-alueilta muualle Marsiin.
Kaikki tähtitieteilijät eivät kanavia koskaan nähneet, ja 1900-luvun alussa ajatus alkoi menettää tieteellistä uskottavuuttaan. Lopullisen iskun romanttiselle Mars-kuvalle antoi avaruustutkimus. Mariner 4 lensi Marsin ohi vuonna 1965 ja lähetti ensimmäiset lähikuvat planeetan pinnasta.
Valtavasta keinotekoisesta kanavaverkostosta ei tietenkään löytynyt mitään jälkiä.
Sensaatiomainen säteily
Ranskalainen fyysikko René Blondlot teki vuonna 1903 sensaatiomaisen ilmoituksen: hän oli löytänyt kokonaan uudenlaista säteilyä.
Blondlot nimesi löytönsä kotikaupunkinsa Nancyn mukaan N-säteiksi. Pian muutkin tutkijat riensivät kilpaa ilmoittamaan havainneensa samaisia säteitä. N-säteiden väitettiin olevan peräisin muun muassa Auringosta sekä ihmisten ja eläinten elintoiminnoista.
Innostus oli valtavaa ja muutamassa vuodessa N-säteistä julkaistiin satoja tieteellisiä artikkeleita.
Oli vain yksi pikkuinen ongelma: N-säteitä ei ollut olemassa.
Yhdysvaltalainen fyysikko Robert W. Wood matkusti vuonna 1904 Blondlot’n laboratorioon seuraamaan kokeita. Pimeässä labrassa Wood otti laitteistosta salaa pois kokeessa olennaisen prisman. Poistolla ei ollut mitään vaikutusta: Blondlot kertoi edelleen näkevänsä odotetut muutokset.
Wood julkaisi havaintonsa Nature-lehdessä, ja usko N-säteisiin romahti sen myötä yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.
Tapausta pidetään nykyään klassisena esimerkkinä havaintoharhasta ja tutkijan omien odotusten vaikutuksesta. Lukuisat arvostetut tieteentekijät olivat onnistuneet havaitsemaan ja tutkimaan ilmiötä, jota ei ollut olemassa.
Maailmankaikkeus ei laajene
Albert Einstein mullisti käsityksemme maailmankaikkeudesta yleisellä suhteellisuusteoriallaan vuonna 1915. Mutta edes Einstein itse ei ollut valmis siihen, mitä hänen omat yhtälönsä vääjämättä näyttivät ehdottavan.
Ajan yleisen käsityksen mukaisesti Einstein piti maailmankaikkeutta suurin piirtein staattisena: universumi ei kokonaisuutena laajentunut eikä supistunut. Hänen yhtälönsä eivät kuitenkaan osoittaneet tällaista maailmankaikkeutta.
Ratkaisuksi Einstein lisäsi niihin vuonna 1917 kosmologisen vakion, jonka avulla oli mahdollista rakentaa staattinen universumimalli.
Sitten alkoi putkahdella havaintoja, jotka muuttivat ymmärryksemme maailmankaikkeudesta.
1920-luvulla tähtitieteilijät havainnoivat, että maailmankaikkeus ei näyttänytkään olevan muuttumaton. Vuonna 1927 Georges Lemaître esitti yleiseen suhteellisuusteoriaan perustuvan laajenevan maailmankaikkeuden mallin. Kaksi vuotta myöhemmin Edwin Hubble julkaisi havaintoaineiston, jossa galaksit etääntyvät sitä nopeammin, mitä kauempana ne olivat.
Einsteinin staattista universumia ei enää tarvittu.
Tarinaan liitetään usein väite, jonka mukaan Einstein olisi myöhemmin kutsunut kosmologisen vakion lisäämistä elämänsä ”suurimmaksi munaukseksi”. Sitaatin aitoudesta ei kuitenkaan ole varmuutta.
Mahahaavan aiheuttavat stressi ja elämäntavat
Vielä 1980-luvun alussa mahahaavan merkittävimpinä aiheuttajina pidettiin stressiä ja elämäntapoja; näin ajateltiin myös lääketieteen piireissä. Ajatus siitä, että mahalaukussa voisi elää sairauden aiheuttavia bakteereita, vaikutti epätodennäköiseltä – onhan vatsahappo erittäin voimakasta.
Australialaiset tutkijat Robin Warren ja Barry Marshall olivat kuitenkin eri mieltä. Warren oli havainnut mahakudoksessa kaarevia bakteereita, joita kaksikko onnistui vuonna 1982 kasvattamaan laboratoriossa. Kyseessä oli bakteeri, joka sai myöhemmin nimekseen Helicobacter pylori.
Mutta eläinkokeet eivät onnistuneet, sillä helikobakteeri ei aiheuttanut mahahaavoja hiirille tai sioille. Lukuisista julkaistuista artikkeleista huolimatta tiedeyhteisö ei ollut vakuuttunut.
Turhautunut Marshall päätti viedä tutkimuksen poikkeuksellisen pitkälle. Vuonna 1984 hän joi itse H. pylori -bakteereita sisältävää viljelmää. Viikon päästä alkoivat tuskaiset vatsakivut ja oksentaminen; hänelle oli kehittynyt mahalaukun tulehdus eli gastriitti. Marshall lääkitsi itsensä kuntoon antibiooteilla.
Seuraavien vuosien tutkimukset osoittivat, että H. pylori on keskeinen syy maha- ja pohjukaissuolihaavoihin ja että bakteerin hävittäminen antibiooteilla voi estää sairauden uusiutumisen. Löytö mullisti mahahaavan hoidon. Vuonna 2005 Warren ja Marshall saivat työstään lääketieteen Nobel-palkinnon.
Virheellinen oletus mahahaavan aiheuttajasta on kansan joukossa edelleen totena kerrottava fakta, mutta tiede on todistanut toisin.
Lue myös: 10 hullua tiedemiestä, jotka tekivät kokeita itsellään
Ihmisellä on 48 kromosomia
Tiedämme nykyään, että tavallisessa ihmisen somaattisessa solussa (kaikki muut solut paitsi sukusolut ja niiden kantasolut) on 46 kromosomia eli 23 paria.
Vielä 1950-luvulla oppikirjasta olisi kuitenkin voinut löytyä luku 48.
Yhdysvaltalainen eläintieteilijä Theophilus Painter tutki ihmisen soluja 1920-luvulla ja päätyi vuonna 1921 siihen, että kromosomeja oli 48. Lukumäärä vakiintui tieteessä ja säilyi hyväksyttynä yli kolmen vuosikymmenen ajan.
Painterin havaintoa ei kyseenalaistettu – pitkälti siksi, että kromosomien laskeminen ei tuon ajan menetelmillä ollut helppoa. Kromosomit saattoivat olla mikroskooppinäytteissä päällekkäin ja muodostaa sotkuisen ryppään, josta yksittäisten kromosomien erottaminen sen ajan värjäystekniikoilla oli äärimmäisen hankalaa.
Vuonna 1955 indonesialainen geneetikko Joe Hin Tjio työskenteli ruotsalaisessa Lundin yliopistossa professori Albert Levanin laboratoriossa. Hin Tjio ja Levan rupesivat kehittämään soluviljely-, preparointi- ja värjäysmenetelmiä, ja saivat kromosomit levittäytymään näytteissä paremmin. Vuonna 1956 julkaistiin tutkimusten tulos: ihmisen soluissa oli 46 kromosomia. Havainto vahvistettiin pian myös muissa tutkimuksissa.
Hieman koomista on se, että DNA:n rakenne saatiin selville jo vuonna 1953, mutta ihmisen kromosomien oikeaa määrää ei tuolloin vielä tiedetty.
Mantereet eivät voi liikkua
Kuva: Gerd Altmann | Pixabay
Kun katsoo Etelä-Amerikan itärannikkoa ja Afrikan länsirannikkoa kartalla, ne näyttävät sopivan yhteen kuin palapelin palat.
Saksalainen geofyysikko ja meteorologi Alfred Wegener ei ollut ensimmäinen tämän huomannut, mutta vuonna 1912 hän esitti tieteellisen teorian, jonka mukaan nykyiset mantereet olivat joskus muodostaneet suuremman kokonaisuuden ja ajautuneet vähitellen erilleen.
Todisteitakin oli. Eri mantereilta löytyi samanlaisia fossiileja ja geologisia muodostumia, ja rannikoiden muodot näyttivät sopivan hämmästyttävän hyvin yhteen.
Ongelma oli kuitenkin valtava, sillä Wegener ei pystynyt esittämään uskottavaa mekanismia, joka olisi saanut kokonaiset mantereet liikkumaan. Monet geologit hylkäsivätkin mannerliikunnot, ja teoria pysyi vuosikymmeniä tieteen marginaalissa.
Vasta 1950-luvulla lisääntynyt valtamerten pohjan tutkiminen alkoi muuttaa mielipiteitä. Merenpohjan laajenemisesta kertynyt näyttö ja lopulta laattatektoniikan kehittyminen osoittivat, että maankuori todella koostuu liikkuvista laatoista.
Wegener oli väärässä monista yksityiskohdista, mutta hänen perimmäinen teoriansa osui oikeaan: mantereet todella liikkuvat.
Lue myös:
-
Oudoimmat1 viikko sittenVoiko nauruun kuolla? 10 ihmistä, jotka nauroivat itsensä hengiltä
-
Tiede6 päivää sittenSavannikoirat äänestävät aivastamalla – 10 erikoista tapaa, joilla eläimet kommunikoivat
-
Tiede4 päivää sittenMitä aivotärähdyksessä oikeasti tapahtuu – tärähtävätkö aivot?
-
Tiede13 tuntia sittenOnko rään syöminen vaarallista? 8 limaista räkäfaktaa